Produced by Jari Koivisto

SAKSANMAA

Kirj.

I. K. Inha

Maantieteellisiä kuvaelmia XXXIV

Helsingissä, Kansanvalistusseura, 1910.

Raittiuskansan Kirjapaino, Helsinki.

SISÄLLYS:

Alkusana.

SAKSANMAAN LUONTO.

JOHDANTO.
SÄÄT JA VUODENAJAT.
SAKSANMAAN MAISEMAT.
Pohjois-Saksan alanko.
Keski-Saksan vuoristokynnys.
Etelä-Saksan vuori- ja laaksoseudut.
Alppien rintama.
MAAN RAKENNE JA RAKENNUSHISTORIA.
Geologiset ajanjaksot ja muodostumat.
Saksanmaan geologinen kartta.
Maan muotoilun vaiheet.
Mannun aarteet ja maakamara.
KASVISTO.
Metsät.
Alppien ja korkeimpain keskivuorien kasvisto.
Kedot ja luonnonniityt.
Nummien, soitten ja rämeitten kasvisto.
Luonnon häviäminen ja pyrinnöt sen säilyttämiseksi.
Viljelyskasvit.
ELÄINKUNTA.

KANSA JA ASUTUS.

SAKSAN KANSAN VARHAISEMPIA VAIHEITA.
Vanha Germania.
Frankkien valtakunta.
Saksalais-roomalainen keisarikunta.
Maaruhtinaiden ja kaupunkien aika.
Uskonpuhdistuksen aika.
Saksan kansan alennuksen tila.
Saksan valtakunnan syntyminen.
NYKYISET HEIMOT.
Saksilaiset.
Frankit.
Baijerilaiset.
Thüringiläiset.
Entisiä ja nykyisiä slaavilaisia kansoja.
VILJELYKSEN JA ASUTUKSEN VAIHEITA.
Kuinka Saksanmaa tuli viljellyksi.
Saksalainen talo
Kylän vaiheet.
KANSANTAPOJA.
Juhlatapoja.
Ampujain juhlat.
Kuvia ammattilaiselämästä.
Yleisiä kansanjuhlia.
Kotitapoja.
ESIAIKAISIA MUINAISJÄÄNNÖKSIÄ.
SAKSALAISIA VAIKUTUKSIA SUOMESSA.

SAKSAN VALTAKUNTA.

SAKSANMAAN VALTIOLLINEN KARTTA.
Siirtomaat.
Siirtolaisuus.
Uskonnot.
Valtiomuoto ja hallinto.
ASUTUKSEN KESKUSTAT.
Etelä-Saksan kaupungit.
Länsi-Saksan kaupungeita ja teollisuusalueita.
Pohjois-Saksan kaupungeilta.
Berlin.
Pohjanmeren rantakaupungit.
Kaupungeita Itämeren rannalla.
SAKSAN TALOUDELLISET OLOT 19:LLÄ VUOSISADALLA.
Kehityksen yleinen kulku.
Maanviljelyksen valheita.
Käsityö ja kotiteollisuus.
Kulkuneuvojen ja kaupan kehitys.
19:nnen vuosisadan saavutukset.
ELINKEINOJEN NYKYISESTÄ KANNASTA.
OPETUSLAITOS.
KESKI-EUROPAN LIIKEREITIT.
MAANPUOLUSTUS

Alkusana.

"Saksanmaan" esitys poikkeaa siitä suunnitelmasta, jota näissä Maantieteellisissä kuvaelmissa yleensä on noudatettu. Maasta, joka on niin monista matkakertomuksista tuttu, olisi tosiaan vaikea kirjottaa samanlaista kuvausta kuin oudommista. Esitys on sen vuoksi pyrkinyt enemmän syventymään aineeseen, se on pyrkinyt katselemaan Saksanmaata saksalaisen tutkimuksen valossa.

Siihen onkin sitä enemmän syytä, kun Saksanmaa suuressa määrin on varsinainen kultuurikeskustamme. Sinne ensi sijassa suuntaavat matkansa ne, jotka meiltä lähtevät ulos opinnoitaan täydentämään, päästäkseen tiedossa ja taidossa aikansa tasalle. Perusteellisempi selonteko semmoisesta maasta lienee siis omiaan suorastaan hyödyttämäänkin.

Esitys on kuitenkin koettanut pysyä pikemmin kertovana kuin opettavana, se koettaa kiinnittää antamansa tiedot lukijan mieleen ilman erikoista muistelemista. Sitä varten on useinkin samoja asioita mainittu moneen kertaan, mutta eri puolilta valaistuina.

"Saksanmaata" kirjottaessani olen mukaillen käyttänyt niitä lähteitä, jotka on tekstin jälkeen mainittu, ja useita muitakin. Näitten lähdeteosten ansiota ovat esityksen edut, mikäli niitä on.

Teos pyrkii antamaan valaisevia tietoja, tutkimuksen kirkastaman yleiskuvan siitä maasta ja kansasta, jonka kanssa Suomella on niin vanha ja vakaantunut ajatusten vaihto ja kauppayhteys.

Epätasaisuuksia varsinkin nimien kirjotuksessa ja muissakin seikoissa en ole voinut välttää. Puolustukseni on se, että varsinkin vieraitten nimien kirjotus kielessämme vielä on kovin epävakaisella kannalla. Olen yleensä, mikäli mahdollista, noudattanut alkukielen kirjotustapaa. Ainoastaan tavallisimmat nimet olen kirjottanut suomalaisen käytännön mukaisesti.

Luku "Saksalaisia vaikutuksia Suomessa" on t:ri V. Voionmaan kirjottama.

I.K.I.

SAKSANMAAN LUONTO.

JOHDANTO.

Saksanmaa, viimeinen Europan maista, joihin kulkumme suuntaamme näissä maantieteellisissä kuvauksissa, on monessa suhteessa lähin naapurimme. Se on meidän kannaltamme katsoen Länsi-Europan portti.

Yksi ainoa sisämeren selkä erottaa siitä maamme, eikä tämäkään ole sen suurempi, kuin että vähäisemmätkin alukset ovat voineet kautta aikain sen poikki purjehtia ja ylläpitää liikettä Saksanmaan satamiin.

Suomen kauppa on jo vanhoista ajoista käynyt Saksaan juuri tätä tietä, nämä yhteydet ovat vanhat ja tutut. Läntiset ja itäiset naapurimme tosin ovat lähempänä ja ne ovat aina suuremmassa määrässä vaikuttaneet valtiollisiin kohtaloihimme, ensinnä Ruotsi ja sitten Venäjä. Mutta kansamme itsemääräinen kauppaliike on mieluimmin pyrkinyt Saksaan. Sinne olemme tottuneet myymään suuren osan tuotteistamme, mutta vielä enemmän sieltä ostamaan. Itämeren eteläisistä satamista olemme tottuneet saamaan etenkin kultuuritarpeemme. Samaa tietä on kultuuri itsekin suureksi osaksi maahamme tullut. Viittaamme vain niihin aikoihin, jolloin suomalaisten opinetsijäin — keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa — oli tapana täydentää opintonsa Saksanmaan yliopistoissa. Kaikki tiedämme, että sama on vielä tänä päivänä asian laita, vieläpä monin verroin suuremmassa määrässä. Saksanmaan kirjallisuus on ammoisista ajoista vaikuttanut hedelmöitsevästi Pohjoismaiden, myös Suomen kirjallisuuteen, Saksan runoilijat ovat ulkomaalaisista meillä enimmin luetut, saksan kieli maassamme yleisimmin tunnettu vieras kieli, Saksan tiede tärkein ulkomaalainen lähde, josta tieteellinen elämämme ammentaa. Kultuurimme on, sanalla sanoen, samoin kuin muittenkin Pohjoismaitten kultuuri, verso Saksanmaan viljelyspuusta.

Samoin kuin Saksanmaa on kultuurin puolesta meillä edustanut Länsimaita, samoin Saksanmaan luonto meille lähinnä edustaa niitä lauhkeampia, kaikenlaiselle kasvullisuudelle edullisempia ilmanaloja, jotka ovat maanosamme uudenaikaisen kehityksen varsinainen pohja ja perustus. Viljelyskasvit, jotka meidän maassamme menestyvät ainoastaan lämpöisimmissä kohdissa, eivätkä kaikki niissäkään, puut, joita huolella ja suurilla kustannuksilla viljelemme kaupunkiemme puutarhain kaunistuksina, ne ovat Saksassa jo niin sanoaksemme luonnon varsinaiset "työneuvot". Mutta toiselta puolen tapaamme Saksassa sentään paljon samojakin viljelyskasveja ja puita, kuin omassa maassamme, ja tämä vaikuttaa, että siellä tunnemme itsemme puoleksi tuttavallisessa, vaikka omaa maatamme satoisemmassa luonnossa. Tutustuminen Saksanmaan luontoon, vertaus Saksanmaan ja Suomen luonnontuotteiden välillä on niin ollen omiaan suuressa määrässä valaisemaan oman maamme edellytyksiä Europan kansain kultuuripiirissä.

Ja vielä Saksa on lähin maa, jossa voimme tutustua oman maamme ja muun maailman sisällisen rakenteen erilaisuuksiin. Suomi on alkuaikain suuresta historiasta saanut pitää vain muutaman lehden, noin sanoaksemme. Voimme omassa maassamme tutustua ainoastaan niihin maanpinnan muotoihin, jotka suuri jääkausi on jälkeensä jättänyt. Mutta Saksassa sitä vastoin voimme lukea niitäkin lehtiä, jotka meillä kaikkein vanhimpain ja nuorimpain aikain väliltä puuttuvat. Meidän maassamme jääkauden levittämä sora lepää ikivanhain gneissien, granittien ja kiteytyneiden liuskeitten päällä, mutta Saksanmaalla tapaamme myös ne lukuisat, äärettömän pitkäin aikain kuluessa päällekkäin latoutuneet ja kallioksi kovettuneet maakerrokset, jotka meidän maassamme puuttuvat alkuvuoren ja jääkauden muodostuksien väliltä. Voimme siellä vielä helpommin ilmeisemmistä muodostuksista tutkia maankuoren ihmeteltävää sisällistä rakennetta ja niitä valtavia luonnonvoimia, jotka ovat eri paikoissa eri tavalla, missä kohottaneet maan korkeiksi vuoriksi, missä saaneet sen painumaan haudoiksi ja laaksoiksi. Muutamat osat Saksasta ovatkin näiden geologisien tutkimuksien "klassillinen pohja."

Mielenkiintoamme Saksanmaahan vielä lisäävät historialliset muistomme. Kolmenkymmenen vuoden sotaa seuraavina aikoina hallitsimme yhdessä Ruotsin kanssa melkoisia osia tästä alueesta. Monet kerrat ovat suomalaiset Ruotsin armeijoissa samoilleet näitä maita ristiin rastiin, taistellen suurien siveellisten asiain puolesta, mutta myös palvellen itsekkäitäkin valtiollisia tarkotuksia. Vielä tänä päivänä saksalainen äiti joskus pelottelee uppiniskaista lastaan suomalaisten pelätyllä nimellä.

Suomalainen matkailija tuntee omituisia vaikutuksia, kun hän, nykyisen Saksan valtava kehitys ja voima silmäinsä edessä, ajattelee kahden pienen pohjoismaisen kansan entisiä uhkarohkeita seikkailuita. Hänen rintansa paisuu, kun hän kautta Saksanmaan, aina Bodenjärven rannoilla saakka, tuon tuostakin kohtaa paikkoja, joissa esi-isät ovat vertaan vuodattaneet enimmäkseen voitokkaissa taisteluissa. Mutta istuessaan moisen taistelutantereen läheisyydessä iltaansa jossain eteläsaksalaisessa ravintolassa, jossa kylän parhaat miehet ystävällisesti kutsuvat vieraan pöytäänsä istumaan, ei häntä juuri haluta seuralle muistutella näitä entisiä urhotöitä, siksi musertavaksi hän huomaa Saksanmaan ja oman maansa nykyisten voimasuhteiden erotuksen. Mutta hänen mielenkiintoaan maata kohtaan nuo muistot epäilemättä kaikessa hiljaisuudessa lisäävät.

Kolmenkertaiset ovat niin ollen syyt, jotka kehottavat meitä Saksanmaahan tutustumaan. Kohtaamme siellä luonnon, joka on ensimäinen askel lämpöisempiä ilmanaloja kohti. Verestämme siellä mainehikkaita muistoja, käyden esi-isäin entisillä opinpaikoilla ja sotikedoilla. Ja kolmanneksi, näemme siellä uudenaikaisen viljelyksen, teollisuuden ja niitten luomat elämänehdot suurenmoisessa riennossaan, tutustumme kansaan, joka valtavain, vuosituhannen kestäneiden kamppailuitten jälkeen on sisällisen itsenäisyyden ja kansallisen eheyden löytänyt ja tällä pohjalla antautunut rauhan työhön, toteuttaakseen elämässään uudenaikaisen tieteen edistyneimmät ennätykset.

Saksanmaan maisemat oikeastaan ovat suomalaisellekin lukijalle varsin tutut runoilijain teoksista ja omain kansalaisten matkakertomuksista. Ken ei olisi lukenut Rheinistä ja sen viinitarhoista, tai Thüringin monista linnanraunioista ja niihin liittyvistä taruista? Emme ehkä sen vuoksi monellekaan kerro uusia asioita, mutta koetamme yhdistää näitä tietoja kokonaiskuvaksi, tieteellisellä pohjalla selitellä näitä maisemia, etsiä niistä viljelyksen edellytykset ja tarkastella, miten nämä edellytykset ovat nykyisen ja menneen kehityksen määränneet. Tavallaan on tämä työ Saksassa helpompi kuin monessa muussa maassa, sillä harvassa maassa on kotimaan oloja niin perusteellisesti ja perinpohjaisesti tutkittu ja joka puolelta valaistu kuin Saksassa. Mutta toiselta puolen ainesten suunnaton laajuus työtä vaikeuttaakin. Tyhjentävän esityksen laatiminen tuosta maasta kysyisi suurempia voimia ja laajempia tietoja, kuin meillä on käytettävänämme.

Teemme ensinnä selkoa Saksanmaan luonnosta, sen ilmanalasta, maisemista, maisemain sisällisestä rakenteesta, kasvikunnasta ja eläinkunnasta ynnä elinkeinojen luonnonperusteista.

Sen tehtyämme lähdemme tutustumaan Saksan kansaan, sen heimoihin, historialliseen kehitykseen ja nykyiseen elämänlaatuun.

Ja viimeksi koetamme piirtää kuvan nykyisen Saksanmaan valtiollisista oloista, viljelyksestä ja ennätyksistä kultuurin eri aloilla.

SÄÄT JA VUODENAJAT.

Ilmanala on ensimäinen ja tärkein niistä vaikuttimista, jotka määräävät jonkun maan maantieteelliset olot.

Kasvullisuus, viljelyksen mahdollisuudet, usein melkoisessa määrässä ihmisten henkiset kyvyt ja taipumuksetkin riippuvat lämmönvaihteluista, sateenmääristä ja tuulista. Ja paljon suuremmassa määrin kuin yleensä luullaankaan maan pintamuodot ja maanlaatu niistä johtuvat.

Jo kauan ovat sääilmiöt olleet tunnetut, mutta vasta aivan viime aikoina on ruvettu säiden ja vuodenaikain vaiheita käsittämään. Saksanmaallakin, jossa jo vanhastaan on havainnoita tehty, ollaan kyllä täysin selvillä ilmanalasta eri osissa maata, mutta vasta näillä vuosikymmenillä on ruvettu käsittämään syitä, jotka määräävät sen yleiset piirteet ja paikalliset vaihtelut.

Vähän yleistä ilmatiedettä

Syyt, jotka määräävät jonkun seudun ilmanalan, ovat kahta lajia: yleisiä ja paikallisia. Yleisten syitten käsittämiseksi meidän täytyy luoda silmäys paljon ulomma käsiteltäväämme maantieteellistä aluetta.

Ilmakehä virtauksineen on noin sanoaksemme "kansainvälistä omaisuutta". Sama ilma, joka tänään kohisee metsissämme, on viime kuukausien kuluessa vaeltanut ehkä kymmeniä tuhansia kilometrejä, ollut korkeuksissa, minne eivät rohkeimmatkaan ilmapurjehtijat ole päässeet, repinyt kuohuihin valtameren suolaisia aallonharjoja, hivellyt erämaitten polttavaa hiekkaa. Mutta vaikka ilma näin vapaasti virtailee kautta maapallon, niin eivät sen liikkeet siltä ole lakeja vailla.

Jonkun maan taikka seudun ilmanalan määrää luonnollisesti ensi sijassa maantieteellinen leveys, s.o. paikan tai maan etäisyys päiväntasaajasta. Kuta lähempänä päiväntasaajaa alue on, sitä enemmän se saa auringosta lämpöä, kuta kauempana napoihin päin, sitä pienempi on auringon lämmittävä vaikutus. Mitään muuta suoranaista lämmönlähdettä ei maanpinnalla ole, kuin aurinko. Maapallon oma sisällinen lämpö ei sanottavasti vaikuttane ilmastollisiin oloihimme. Silmäys karttaan riittää osottamaan, että Saksa auringon lämmittävään voimaan nähden on koko joukon edullisemmassa asemassa kuin Suomi. Saksanmaan pohjoinen rannikko on kokonaista viisi leveysastetta etelämmässä, kuin meidän maamme lauhkeimmat seudut.

Mutta tämä perussyy ei likimainkaan riitä selittämään maanosamme ja sen eri osien yleisiä lämmönsuhteita. Jos arvostelemme, koko maapallon oloja lukuun ottaen, mikä kunkin leveyspiirin vuotuinen keskilämpö olisi, jos auringon antama lämpö suoranaisesti sen hyväksi tulisi, ilman lisiä tai vähennyksiä, niin saisimme seuraavat keskiarvot:

Vuoden Lämpimin Kylmin keskilämpö kuukausi kuukausi

50:s leveyspiiri + 5,6° + 18,1° - 7,2° 60:s " - 1,1° + 14,1° - 16,1° 70:s " - 10,7° - 7° - 26,3°

Maapallolla löytyy laajoja alueita, joiden lämpösuhteet ovat vielä huonommat kuin nämä alhaiset keskiarvot. Mutta löytyy myös seutuja, joissa ne ovat paljon korkeammat, ja näihin suosituihin seutuihin kuuluu meidän maanosamme, varsinkin sen läntinen ja luoteinen puoli. Kuinka "lämpimästi" meitä tosiaan suositaan, se selviää seuraavista todellisista keskiarvoista:

Vuoden Lämpimin Kylmin
keskil. kuuk. kuuk.

50:s leveyspiiri keskil. + 9,6° + 19,3° + 0,0°
(Frankfurt a. Main)
60:s leveyspiiri + 5.0° + 16,5° - 5,0°
(Tammisaari)
70:s leveyspiiri + 1,9° + 11,8° - 5,2°
(Hammerfest)

Vuoden keskilämpö on siis Frankfurtissa 4°, Tammisaaressa noin 6° ja Hammerfestissa kokonaista 12,6° korkeampi, kuin vastaavien leveyspiirien keskimäärä koko maapallon olot huomioon ottaen. [Taulujen vertaus osottaa siis, että meidän maamme nauttii suhteellisesti vielä suurempaa suosiota maanosamme ilmanalaa lauhduttavain vaikuttimien puolelta, kuin Saksa nauttiikaan.]

Näiden seutujen ilmanalaan siis täytyy vaikuttaa muitakin erittäin voimallisia syitä, kuin auringon asema taivaalla. Nuo syyt ovat ilmakehässä tapahtuvat virtaukset.

Alkuvoimana, joka synnyttää ilmakehässä virtauksia, on päiväntasaajan seutujen ja napaseutujen suuri lämmönerotus. Napaseuduilla ilma on kylmempää ja siitä syystä myös raskaampaa ja tiiviimpää, kuin päiväntasaajan luona, ja pyrkii sen vuoksi virtaamaan maanpintaa pitkin päiväntasaajaa kohti. Päiväntasaajalta taas ilma valuu napoja kohti ylemmissä ilmakerroksissa. Jos maa ei pyörisi akselinsa ympäri, niin syntyisi tämän kautta aivan välitön ilmanvaihto päiväntasaajan ja napain välillä. Mutta maan pyöriminen ynnä merien ja mantereitten epätasaiset lämpösuhteet muuttavat virtauksen suunnan ja tekevät koko ilmiön hyvinkin monimutkaiseksi.

Ymmärtääksemme, miten maan pyöriminen vaikuttaa ilmavirtain suuntiin, kuvitelkaamme, että päiväntasaajan seuduilta sysäämme pallon vierimään napaa kohti suorinta tietä jotakuta puolipäiväpiiriä pitkin. Ellei maa pyörisi akselinsa ympäri, niin pallo saapuisikin navalle puolipäiväpiiriä pitkin. Mutta maan pyöriminen muuttaa sen suuntaa merkillisellä tavalla ja tämä suunnan muuttuminen se on, joka on kaikkein tärkein ilmavirtauksien ja tuulien suuntia määräävä laki.

Luonnollisesti pallolla päiväntasaajan kohdalla on sama länsi-itänopeus, kuin maanpinnallakin sillä kohdalla. Mutta napaa kohti kulkiessaan pallo tulee seutuihin, joitten länsi-itänopeus vähenemistään vähenee, koska ne maan akselin ympäri vuorokaudessa kiertävät sitä pienemmän piirin, kuta kauempana ovat päiväntasaajasta. Navoissa tämä pyörimisnopeus tietysti on 0, navat toisin sanoen pyörivät paikallaan. Mutta päiväntasaajalta liikkeelle lähtenyt pallo pitääkin sen länsi-itänopeuden, joka sillä alkuaankin oli — otaksumme, ettei hankausta olisi — ja joutuu sen vuoksi yhä enemmän edelle puolipäiväpiiristä, jota pitkin ajattelimme sen lähtevän liikkumaan. Se toisin sanoen poikkeaa yhä kauemmaksi itäänpäin puolipäiväpiiristä ja joutuu lopulta kiertämään spiraalia maan ympäri napaa kohti. Jos taas samalla tavalla työnnämme pallon kulkemaan navoilta päiväntasaajaa kohti, niin se niinikään kiertää spiraalia, mutta jää nyt jälkeen meridianista, jonka suuntaan sen työnsimme, koska pallon länsi-itänopeus navalla on 0. Sama ilmiö uudistuu eteläisellä pallonpuoliskolla, ja tästä johtuu, että kaikki liikunto pohjoisella pallonpuoliskolla pyrkii kääntymään oikealle kädelle, eteläisellä pallonpuoliskolla taas vasemmalle.

Kaikki massat ovat saman lain alaiset ja varsinkin ilmavirrat, joita eivät kiinteät rannat sido uomaan, niinkuin mannermaalla virtaavia jokia. Virratessaan korkeammasta ilmapaineesta matalampaan ilma ei pääsekään suoraa reittiä kulkemaan, vaan kääntyy pohjoisella pallonpuoliskolla oikeaan, eteläisellä pallonpuoliskolla vasempaan. Päiväntasaajalta ylemmissä ilmakerroksissa napoja kohti valuva ilma niin ollen kääntymistään kääntyy pois alkuperäisestä suunnastaan itää kohti ja lopputuloksena siitä on kummankin navan ympärillä valtava ilmapyörre, jonka suunta kummallakin pallonpuoliskolla on lännestä itään. Siitä johtuu, että esimerkiksi Suomen leveysasteilla tuulet korkeammissa ilmakerroksissa vuoden umpeensa näyttävät käyvän lännestä itään.

Näitten molempien suunnattomien pyörteitten alla ilmapaine vuoden umpeensa on alhainen ja niihin sen vuoksi virtaa ilmaa käännepiirien seuduilta, jossa vuoden halki, etenkin merien päällä, on korkea ilmapaine. Käännepiirien maksimeista virtaa ilma toiselle puolen päiväntasaajaa kohti, synnyttäen tunnetut pasaadituulet, toiselle puolen taas napaa kohti, muuttuen pohjoisella pallonpuoliskolla etelätuulista ensinnä lounaisiksi ja sitten länsituuliksi. Siinä syy, miksi Luoteis-Europassa — ja Suomessakin — länsituulet ovat vallitsevina vuoden umpeensa sekä korkeammissa että alemmissa ilmakerroksissa. Mantereitten häiritsevän vaikutuksen vuoksi tämä tuulijärjestelmä kuitenkin alituiseen jakaantuu pienemmiksi pyörteiksi, jotka tosin pääasiallisesti kulkevat suuren pyörteen suuntaan, mutta oman pyörimisliikkeensä kautta saavat aikaan, että tuuli paikallisesti vaihtelee tavattomasti, kiertäen usein hyvinkin lyhyessä ajassa kaikki ilmansuunnat.

Europan luoteispuoliskon ilmanala.

Europan ja siis Saksanmaankin tärkein ilmastollinen määrääjä on niin ollen korkea ilma-paine, joka vuoden umpeensa asuu käännepiirin seuduilla, Madeiran ja Azorien saariston välimailla. Vastapyörteen eli antisyklonin tuulijärjestelmää noudattaen puhaltavat sieltä lämpimät ja kosteat merituulet, lauhduttaen maanosamme talvea, lieventäen kesän kuumuutta. Mutta ei siinä kyllin. Ne myös ajavat edellään valtavat määrät lämmintä vettä, synnyttäen siten Golf-virran, joka taas puolestaan ylläpitää tuulien tavatonta lämpimyyttä aina napapiirille saakka ja vielä sen ohikin.

Käännepiirin korkean ilmapaineen vaikutusta vahvistaa toinen yhtä tärkeä, vaikkei yhtä vakinainen ilmastollinen määräin, nimittäin matala ilmapaine, eli minimi, joka vuoden umpeensa asustaa lämpöisellä Pohjois-Atlantilla, etenkin Islannin seuduilla. Minimiin virtaa ilmaa ympäristöstä, ja sen kautta syntyy Luoteis-Europassa saman suuntaisia merituulia, kuin käännepiirin vastapyörrejärjestelmänkin kautta.

Merten ja mantereitten epätasainen lämpiäminen kuitenkin melkoisesti häiritsee tätä ihanteellista sopua, niinkuin jo huomautimme. Talvella manteret ja varsinkin Aasian laaja pinta jäähtyvät paljon kylmemmiksi, kuin ympäröivät meret, ja kylmä, raskas ilma sen vuoksi muodostaa niitten päällä hyvin korkean ilmapaineen. Siten kehittyy Aasian päälle laaja maksimi, josta vastapyörteen tavoin säteilevät tuulet virtaavat joka suunnalle lämpöisempiä meriä kohti. Aasian maksimi sulkee piiriinsä suuren osan Itä-Europastakin, vieläpä pistää niemekkeen Keski-Europpaankin, melkein niin pitkälle kuin Alppeja ulottuu. Talvella sen vuoksi ilmapaineen kaltevuus Pohjois-Atlantilla olevaa minimiä kohti on paljon suurempi kuin kesällä, jonka vuoksi talvella yllä mainitut lounaiset ja läntiset tuuletkin puhaltavat kovemmin, tuoden mukanaan runsaita sateita. Kuta kauemmaksi minimi ulottuu Jäämerelle, sitä voimakkaammat ja vakaammat ovat merituulet, sitä lämpimämpi Luoteis-Europan talvi. Kesällä sitä vastoin, jolloin Aasian päälle manteren kuumenemisesta syntyy laajat syvät minimit, suhde muuttuu. Ilmapaineen kaltevuus Pohjois-Atlantin minimiä kohti on pieni, usein melkein olematon, ja tuulet sen vuoksi ovat kesällä vaihtelevammat.

Joskus tapahtuu kuitenkin se kumma, että Keski-Europpaan talvella pistävä korkean ilmapaineen kieleke kehittyy itsenäiseksi vastapyörteeksi, josta ilma virtaa ulospäin joka suunnalle. Keski-Europpa silloin kokonaan erottuu valtameren ilmavirtauksesta, siellä vallitsee leutojen merituulien ja sateisten säitten sijasta kirkkaat, mutta kylmät mannerilmat ja kovat pakkaset, etenkin jos vielä maata peittää lumivaippa. Semmoisina talvina ihmiset lauhkeassa Keski-Europassakin huonosti varustetuissa asunnoissaan muistavat, kuinka suuria ilmastollisia etuja maanosamme luoteinen puolisko tavallisissa oloissa nauttii, ja kuinka kylmä täällä olisi, ellei muuta lämmitystä saataisi, kuin mihin maantieteellinen leveys oikeuttaa. Tämmöiset poikkeustalvet ovat kuitenkin hyvin harvinaisia. Mutta vielä Saksassa kammolla muistellaan talvea 1879 silloisten pitkällisten ja ankarain pakkasten vuoksi.

Kuta suurempi on edellä mainittujen Atlantin poikki tulevien vaeltavien pyörteitten luku, sitä myrskyisempi, sateisempi ja lämpöisempi on Luoteis-Europan ja siis Saksanmaankin talvi.

Huomautimme jo, että ilmapaineen jakautuminen kesällä on koko joukon toisenlainen kuin talvella. Aasian päällä oleva korkea ilmapaine on silloin mantereitten kuumenemisen vuoksi muuttunut minimiksi, joka imee puoleensa ilmaa joka puolelta. Tämä minimi ulottuu Aasiasta Iraanin kautta aina Saharan kuumille hiekka-aavoille saakka. Pohjoista ja länttä, siis Europpaa kohti ilmapaine sieltä tasaisesti nousee. Pohjois-Atlantin minimi on melkoisesti mataloitunut, jopa usein melkein kokonaan hävinnyt. Moinen ilmapaineen jakautuminen on omiaan synnyttämään Luoteis- ja Keski-Europassa viileitä pohjatuulia, jotka ovatkin kevätkesästä yleiset. Samaa vaikuttaa käännepiirin kohdalla oleva maksimikin, sillä se kesäksi muuttaa majaansa, siirtyen koko joukon pohjoisempaan. Senkin aikaan saamat tuulet puhaltavat kesällä enemmän länsi- ja pohjoispuolelta kuin talvella. Kun vielä Unkarissa arojen kuumettua muodostuu paikallinen minimi, niin saa Saksanmaa hyvin raakoja ja kosteita merituulia, ja hyvin usein jonkinlaisen takatalven. Toisinaan kuitenkin Keski-Europan päälle keväällä ja kesällä muodostuu korkean ilmapaineen alue, ja silloin siellä on hyvin lämpimät ja kuivat kevätilmat. [Yleisiä ilmatieteen seikkoja ynnä erityisesti Europan ilmanalan vaikuttimia käsittelee I. Leiviskä Kansanvalistusseuran Kalenterissa vuosik. 1908.]

Saksanmaan lämpösuhteet.

Näin olemme tehneet selkoa niistä yleisistä ilmastollisista laeista, jotka määräävät Saksanmaan ilmanalan. Sääilmiöiden monimutkaisuuden vuoksi esitys ei voi olla muuta kuin aivan yleispiirteinen. Monesti syntyy pyörteitä ja vastapyörteitä, jotka eivät näytä saavan selitystä maanpinnalla vallitsevasta ilmapaineen jakautumisesta, vaan kaikesta päättäen johtuvat ylempien ilmakerrosten virtauksista, joiden selville saaminen on vasta alulla.

Saksanmaa on alaltaan siksi laaja, että maantieteellinen asema jo vaikuttaa melkoisia eroovaisuuksia sen eri seutujen ilmanalassa. Mutta nämä eroovaisuudet suuremmassa määrässä johtuvat siitä, miten lähellä mikin paikka on Atlantin merta, kuin pohjois-eteläasemasta. Pohjanmeren rantamaisemilla on täydellinen meri-ilmasto, samanlainen kuin Brittein saarilla tai Länsi-Norjalla, maan itäosilla sitä vastoin jo melkoista mantereisempi ilmanala. Pohjanmeren rannoilla talvet ovat erinomaisen leudot, kesät viileät, idässä taas talvet jotenkin kireät, mutta kesät sen sijaan lämpöiset. Kuitenkin ovat eroovaisuudet talvella paljon suuremmat kuin kesällä. Jos luomme silmäyksen talvikuukausien sääkarttoihin, niin huomaamme samain keskilämpöjen kautta kulkevain viivain, isotermien, kulkevan melkein suoraan pohjoisesta etelään, eikä idästä länteen, niinkuin luonnollinen lämpöjärjestys vaatisi. 0° isotermi kulkee vuoden kylmimpänä kuukautena Bremenista Magdeburgiin, siitä suoraan etelään Müncheniin, ja tästä kaakkoa kohti Triestiin, Adrian meren rannalle. Länteen käsin tästä viivasta vuoden kaikkien kuukausien keskilämpö on 0° korkeampi, itään päin taas talven kovuus lisääntymistään lisääntyy, niin että Weichselin seuduilla jo kolmen kuukauden keskilämpö jää 0° alapuolelle, Breslaussa, Königsbergissä ja Danzigissa kylmimmän kuukauden keskilämpö on jo -2°.

Saksalaiset itse, näitä numeroita aprikoidessaan, pudistelevat päätään talviensa kovuudelle, ja tosin he elävätkin koko joukon epäedullisemmassa ilmanalassa, kuin heidän läntiset naapurinsa, ranskalaiset. Mutta meidän kannalta katsoen sitä vastoin Saksanmaan lämpösuhteet näyttävät kylläkin edullisilta. Mitä on tuo talvi meidän talveemme verraten? Suomessa on kylmimmän kuukauden keskilämpö aivan lounaisrannikollakin -5° ja sisämaassa -7°, -8°, jopa -9°, ja keskilämpö on etelärannalla neljänä kuukautena 0° alempi ja sisämaassa viitenäkin. Jos vuoden keskilämpöjä vertaamme, niin vertaus on meille vieläkin epäedullisempi. Saksanmaan koillisimmassa kulmassa vuoden keskilämpö on -7° ja lisääntyy siitä lisääntymistään lounatta kohti, kunnes se Münchenissä jo on +10°. Meidän maassamme ainoastaan lounaisin kolkka pääsee +5 asteeseen, ja siitä vuoden keskilämpö vähenemistään vähenee sisämaahan päin, ollen Tampereella vielä +4°, mutta Jyväskylässä vain -2°. Edullisempi on meille vertaus kesälämpöjen välillä. Jos katselemme lämpöisimmän kuukauden isotermejä, niin huomaamme 16° isotermin heinäkuussa hipaisevan Itämeren etelärantoja, 18° isotermin kulkevan Pohjois-Saksan halki lännestä itään, 20° isotermin taas Moselin, Mainin ja Neckarin seutuja. Meillä taas on koko Suomi Uudenkaupungin, Seinäjoen, Kuopion ja Pielisen eteläpuolella heinäkuussa 16 astetta lämpöisempi ja 17 asteenkin isotermi erottaa koko kaakkoisen Suomen Helsinkiä ja Värtsilää myöden piiriinsä. Heinäkuu ei niin ollen ole suurimmassa osassa maatamme kovin paljoa kylmempi kuin Pohjois-Saksassa, vaikka erotus Saksan lämpöisempiin seutuihin verraten jo onkin melkoinen. Mutta kasvikunnan menestyminen riippuu enemmän kesän lämpöisyydestä, kuin talven kylmyydestä, eivätkä meidän maamme lämpösuhteet sen vuoksi ole Saksaan verraten aivan niin epäedulliset, kuin vuoden keskilämmöt näyttävät edellyttävän. Mutta erotus on kuitenkin siksi suuri, että se ratkaisevalla tavalla määrää kasvullisuudenkin erotukset.

Suurimmat lämmönerotukset Saksassa ovat, niinkuin jo huomautimme, idän ja lännen välillä. Syynä siihen, ettei lämpömäärä tuntuvammin kohoo etelää kohti, on maan yleneminen sille suunnalle. Jos vuoden keskilämpöjä vertaamme, niin huomaamme Baijerin ja Schwabin viileämmiksi, kuin Friesland ja Holstein. Tosin Baijerissa kesät ovat paljonkin lämpöisemmät, mutta talvet sitä vastoin paljon kylmemmät. Jos vertaamme Westfalia ja Sachsia, niin huomaamme talven, kevään ja syksynkin olevan Westfalissa lämpöisemmän, mutta kesän taas koko joukon viileämmän, kuin Sachsissa. Pohjanmeren hengessä vuodenaikain erotus on pienempi. Kuta enemmän sisämaahan edistymme, sitä suuremmaksi se käy, toisin sanoen, sitä mantereisemmaksi muuttuu ilmanala. Verraten epäedullisessa asemassa on Itämeren etelärannikko, jota huomautimme 16° isotermin heinäkuussa hipaisevan. Syynä varsinkin alkukesän viileyteen näillä rannoilla on se seikka, että Itämeri pohjoisissa osissaan muodostuvain jäitten vuoksi keväällä niin myöhään lämpiää. Pommerissa ja Preussissa kasvikunta sen vuoksi virkoo eloon koko joukon myöhemmin kuin kauempana sisämaassa, ja vuodentulo sen mukaan myöhästyy.

Mutta suurikin osa Saksanmaasta saa usein kokea jonkinlaista takatalvea, niinkuin jo mainitsimme. Rahvas on kokemuksensa nojalla sijottanut sen "kolmen ankaran herran" taikka "kolmen jäämiehen", Mamertuksen, Pankratiuksen ja Servatiuksen nimipäiville (11, 12 ja 13 p. toukok.). Syitä tähän takatalveen ei vielä ole täysin selvitetty. Luultiin sen johtuvan mereltä tulevasta kylmästä ilma-aallosta, jonka sai aikaan ilmapaineen erotus maan nopeaan lämmetessä keväällä, meren sitä vastoin pysyessä kauemmin verraten viileänä. Mutta uusimmat ilmapurjehdushavainnot viittaavat siihen, että ilma-aallon saavatkin aikaan ilmakehän korkeampien kerroksien virtaukset.

Ilmanalan kovuutta tai lauhkeutta ilmaisee hyvin havainnollisesti vesiteitten vapaus jääesteistä. Pohjanmeren rannoille kovimpinakin talvina muodostuu ainoastaan lyhytaikainen jääreuna, mutta Itämeren kaakkoiskulmalla jäät tuon tuostakin sulkevat laivoja ja salpaavat joksikin aikaa meriliikkeen. Vielä helpommin jäätyvät sisämaan joet sekä suolattoman vetensä, että mataluutensa ja kapeutensa vuoksi. Englannissa ja Ranskassa sisämaankin laivaliike pysyy vuoden umpeensa vapaana, mutta Saksanmaan joilla ja kanavilla täytyy laivaliikkeen joka talvi seisahtua yhä pidemmäksi ajaksi, kuta kauempana idässä ne ovat. Rheinillä muodostuu jäälauttoja säännöllisesti joka talvi, ja kovina talvina täytyy laivaliikkeen seisahtua joksikin ajaksi. Lampiloilla ja kanavilla taas luistellaan Rheinin maakunnissa viikkokausia, samoin kuin Hollannissakin. Elbe on Magdeburgin kohdalla jäässä noin 24 päivää, Oderin keskijuoksu kuukauden, Weichselin suupuoli kaksin kolmin kuukausin. Mutta paljon kauemmin näissä joissa uiskentelee milloin suurempia, milloin pienempiä jäälauttoja. Kaikki mainitut joet juoksevat etelästä pohjoiseen ja sen vuoksi niitten alkujuoksu tavallisesti joutuu tulville ja luo jääpeitteensä aikaisemmin kuin suupuoli. Tämä taas saa suupuolessa aikaan vaarallisia jääpatouksia ja turmiollisia tulvia, joitten voittaminen ainoastaan suurien patorakennusten ja uomanoikomuksien kautta on ollut mahdollinen.

Semmoiset ovat Saksanmaan ilmanalan yleiset piirteet. Paikalliset olot, etupäässä maanpinnan korkeussuhteet, niitä kuitenkin melkoisesti muuttelevat. Keski- ja Etelä-Saksa ovat epätasaista maata, täynnään vuorijonoja, kukkulamaita ja ylänköjä. Vuoret muuttelevat tuulien suuntia, suojelevat takanaan olevia maita missä kylmiltä, missä lämpöisiltä tuulilta, kallistavat viljelyksiä auringon puoleen taikka viettävät maineen varjoisaan pohjoiseen. Sen vuoksi tapaamme tällä alalla paljon "ilmastollisia keitaita", jotka ympäristöönsä verraten ovat missä edullisemmassa, missä epäedullisemmassa asemassa. Rheinin, Mainin ja Moselin suojaisissa laaksoissa on päivärinteitä, joilla jaloimmat viinit kypsyvät ja kaikenlaiset muut etelämpien seutujen kasvit viihtyvät. Mutta paljon enemmän on semmoisia keitaita, jotka ovat verraten paljon kylmemmät, kuin seudun vakinainen ilmanala edellyttää, nimittäin vuorimaat. On laskettu, että vuoden keskilämpö alenee noin puolen astetta kutakin sataa metriä kohti, minkä maa kohoo. Useimmat Saksan Keskivuorista ovat lähes 1,000 metriä korkeat ja korkeammatkin, ja sen vuoksi siellä on jotenkin laajoja aloja, joissa ilmanala ei ole niinkään edullinen kuin meillä Etelä-Suomessa, jopa semmoisiakin, jotka tuskin vetävät Kuusamolle vertoja. Kilometriä korkealla vuorella keskilämpö yllä olevan laskun mukaan on jo viisi astetta alempi, kuin juurella olevien seutujen. Mutta kasviston viihtymiseen nähden se on vielä tätä keskimäärääkin epäedullisempi. Vuoristossa nimittäin, kumma kyllä, talvien kylmyys lisääntyy korkeuden mukana hitaammin kuin kesäin. Vuorilla toisin sanoen talvet ovat verraten lauhkeat, mutta kesät sitä kylmemmät. Siinä syy, miksi semmoisissa keskilämmöissä, missä meidän maamme alavilla seuduilla vielä vilja kypsyy, Saksan vuorilla ei enää menesty puukaan. Kesän kylmyys on Saksan vuorimaissa vaikuttanut, että viljelys niissä on turhaan koettanut uusia aloja vallottaa. Monessa paikassa on sen päin vastoin täytynyt peräytyä ja jättää raivattuja alueita uudelleen metsittymään.

Sade ja kosteus.

Yhtä tärkeä kuin lämpö, on jonkun ilmanalan viljelysarvon määräämiselle kosteus. Kosteuden puolesta Saksanmaan ilmanala tyydyttää kaikki kohtuulliset vaatimukset. Pikemmin se on liian kosteata kuin kuivaa.

Sataa kaikkina vuodenaikoina, enemmän kuitenkin sydänkesällä kuin keskitalvella. Saksalaisten "mätäkuu" on heinäkuu, siis vähän aikaisemmin kuin meillä. Syksy on verraten kaunista vuodenaikaa, paitsi Pohjanmeren rannalla, jossa syksy on runsaimpain sateitten aika. Pohjois-Saksassa Elben itäpuolella sateenmäärä on noin 450-550 millim., Elben länsipuolella jonkun verran runsaampi. Keski- ja Etelä-Saksassa sateenmäärä on koko joukon suurempi, noin 600-700 millimetriä vuodessa. Vertauksen vuoksi mainittakoon, että se Suomessa häälyy 500 millimetrin kahden puolen. Varsinaista sadeaikaa ei ole, sateet ovat enimmäkseen lyhyet, mutta sataa sitä useammin. Harvoin sen vuoksi sade tulviakaan aiheuttaa, paitsi joskus vuorimaitten liepeillä, kun tapahtuu valtainen "pilvensorto" (Wolkenbruch), tavattoman rankka sade, joka lyhyessä ajassa sortaa maahan enemmän vettä, kuin mitkään virrat ja ojat voivat mukanaan viedä.

Mutta ilmanala on kuitenkin melkoista kosteampaa, kuin yllä mainitut sateenmäärät edellyttävät. Mereltä tuleva ilma on täynnään vesihöyryä, vaikkei tämä aina sadakaan maahan. Kun talvella ei sada lunta, niin kosteus laskeutuu maahan härmänä, kesällä runsaana kasteena, ja kosteat sumut useinkin täyttävät sadekuurojen väliset aukot. Maa onkin siitä syystä melkein alati hyvässä kasteessa ja parhaina kesähelteinäkin tapaamme kosteutta jotenkin lähellä maanpintaa. Sen vuoksi ovatkin Saksassa niityt niin vihannat vuoden umpeensa, metsät niin rehevät, lähteet alati kumpuavat, purot rattoisat. Toisina vuosina kosteus on liiallinenkin. Vaikkei Saksanmaalla yleensä satukaan varsinaisia katovuosia, niin vaihtelee kuitenkin sateen määrä melkoisesti. Syynä on joko liiallinen sade kesällä, taikka lumen puute talvella. Useammin kuitenkin riittämätön lumipeite on syynä laihojen vahingottumiseen.

Kun muistamme, että laihot Suomessakin toisina talvina turmeltuvat liian vähän lumen vuoksi, niin käsitämme hyvin, kuinka Saksassa lumipeite tavallisinakin vuosina on riittämätön. Saksan talvi on yleiseen melkein samanlaista, kuin talvi Suomen etelärannikolla joulukuussa. Pakkaset eivät ole niin kiinteät, että lumi pysyisi, vaan pitkälliset ja vetevät suojat enimmäkseen sulattavat sen yhtä pian kuin se tulikin, jättäen maan paljaaksi ja veteläksi, kunnes uusi pakkanen sen jäädyttää ja uusi lumisade peittää. Suuret myrskyt, jotka talvella lakaisevat Pohjois-Saksan avaria viljelysaavoja, vievät mukanaan lumen, ellei suoja ole ennättänyt sitä kiinnittää. Toisinaan lumi sataakin valtaavain tuiskujen kera, joiden voimalle meidän rauhallinen talvemme ei tiedä vertoja. Lumen tulo on silloin niin runsas, että se voi seisauttaa Saksankin rautateitten jättiläisliikkeen moneksi päiväksi, ja pahimmat kinokset ovat kaira-auroilla pois korjattavat. Vaikka siis talvi Itämeren eteläpuolella onkin leuto meidän talveemme verraten, niin ovat sen ilmiöt kuitenkin usein suurenmoisemmat. Mutta pakkanenkin voi joskus lyhyiksi ajoiksi alentua 20°-30° jäätymäkohdan alapuolelle Saksanmaan äärissä.

Ainoastaan vuoristoissa talvi kattaa maan pysyvällä lumivaipalla. "Vuoristoissa lumi ei koskaan jää tulematta", lausuu eräs saksalainen maantieteilijä, "ja se pysyy kauvan, verhoo havumetsät hopean hohtavaan korupukuun ja kattaa maan kauttaaltaan tieksi, jota pitkin puita voidaan kuljettaa valtateitten varsiin taikka virtain rannoille." Moinen kuvaus todistaa, ettei rekikeli Saksanmaan alavammilla mailla ole hyvinkään vakinaista. Mutta lumi ei ole vuoristossa ainoastaan pysyväinen, sitä myös sataa paljon runsaammin kuin lakeuksilla.

Yleinen ilmiö kaikissa vuorimaissa on, että sateen tulo niissä on johonkin määrättyyn korkeuteen saakka paljon runsaampi, kuin vuoriston juurella. Syynä tähän ilmiöön on se seikka, että vuoret pakottavat tuulia kohoomaan kylmempiin ilmakerroksiin. Samalla kun ilma kohotessaan jäähtyy, niin se myös maksaa tämän voimanponnistuksen luovuttamalla sateena osan kosteudestaan. Suomessa emme tätäkään eroa huomanne selvään muualla, kuin Lapin tuntureilla, mutta Saksan vuorimaissa on ero jo hyvin tuntuva ja suurin tietysti Alpeilla. Siinä syy, miksi vuorinen Keski- ja Etelä-Saksa saa enemmän sadetta, kuin lakea Pohjois-Saksa. Yleensä voidaan alankomaan ja vuoriston rajaa pitää sateenmääränkin rajana. Niinkin yksinäiset ja verraten pienialaiset vuoristot kuin Harz saavat koko joukon enemmän sadetta kuin ympäristö. Mutta ne seudut sitä vastoin, jotka ovat vuoriston takana, vallitsevan sadetuulen, Saksassa merituulien suojassa, saavat tyytyä vähempään sateenmäärään. Niitten osa on jo osaksi vuorilla satanut. Yksinäisen Harzinkin itäpuolella on moinen seutu, vaikka pieni alaltaan, joka on kuivempaa, kuin läheiset lakeudet kahden puolen. Sama on muiden vuorimaitten laita. Alppien pohjoisrinteillä sataa toisin paikoin jopa 2,000 millimetriä vuodessa, Saksanmaan Keskivuoristoissa noin 1,000 millimetriä. Tämäkin sateenmäärä on lähes kahta vertaa suurempi, kuin mitä alavilla mailla sataa.

Usein kokee sen vuoksi matkailija pettymyksiä, vaeltaessaan Saksanmaan romantisissa, raunioistaan ja taruistaan kuuluilla vuorilla. Harva se matkustaja, joka Brockenille, Harzin korkeimmalle kukkulalle noustuaan, saa nauttia sen avaran näköalan ihanuutta. Enimmäkseen kukkulaa verhoo kaamea sumuvaippa, jonka läpi eivät näy edes lähimmät kukkulatkaan.

Brockenilla onkin vuodessa 241 sumupäivää, ja kauniit päivät ovat enimmäkseen talvella. Sama on laita Thüringissä, Schwarzwaldissa ja varsinkin Riesengebirgessä, sumu tavallisesti peittää kauneimmat näköalat. Glatzin Schneebergiltä näkyy Schneekopp, Riesengebirgen korkein kukkula, keskimäärin noin kuutena päivänä vuodessa. Talvella ovat näköalat sittenkin vapaammat, ja epäilemättä sekin puolestaan vaikuttaa siihen, että hiihtäminen Saksan vuoristoissa vuosi vuodelta leviää ja saavuttaa suosiota.

Sumu ja sade eivät ole ainoa haitta, joka kesäaikana tuottaa matkailijalle pettymyksiä Saksan maisemissa. Lukemattomat tehtaat syytävät ilmoihin kivihiilisavua, joka teollisuusalueissa peittää vähänkin kaukaisemmat maisemat likaiseen harsoonsa. Vielä häiritsevämpää on se savu, joka keväisin kohoo Pohjanmeren rannoilta, kun sikäläisiä soita poltetaan. Sankkana vaippana se kohoo korkealle ilmaan ja purjehtii merituulen kantamana kauas sisämaahan, jopa Alppien reunoille saakka, käärien kaikki maisemat harmaan ruskeaan, katkuavaan huntuunsa. "Taivas on silloin pilvetön", kertoilee muuan kirjailija, "ja aurinko laskee veripunaisena ikäänkuin suunnaton tulipalo."

Muistan jyrkän vastakohdan, kun erään kerran Kreikan ja Italian helottavista väreistä aivan äkkiä saavuin Pohjois-Saksan lakeuksille. Kaikki värit olivat täällä raskaammat, sameammat, luonnon viheriäkin ikäänkuin saven sekaista. Yksitoikkoiset pilvilautat uiskentelivat matalalla lakeuksien päällä, ja sini, joka niiden välistä pilkotti, oli ikäänkuin rauennut. Omituisen kolealta tuntui tämä luonto äkkinäkemältä, ja tämän vastakohdan nähdessäni älysin, miksi nämä seudut roomalaisten sotilaitten ja kauppiaitten mielestä tuntuivat niin kaameilta ja usvan kiehtomilta. Mutta toiselta puolen, missä taivas usein verhoutuu pilviin, siellä ovat valaistukset vaihtelevammat, tunnelmat rikkaammat. Nousevat myrskyt, taivaanrannalle painuvat ukkospilvet, poutataivas harvinaisena sitä ihanampi, syvämietteiset auringonlaskut, kaikki tämmöiset taivaan ilmiöt ovat sitä ihanammat tämmöisessä maisemassa, jossa näköpiirin lakeus pakosta kohottaa katsetta korkeuksiin, jossa taivaan jokapäiväinen ilmaus on raskasmielinen vakavuus.

Mutta ei ainoastaan säitten mukaan vaihtele Saksanmaan taivas, eri seuduillakin on omat vivahduksensa. "Toisenlainen on", lausuu Ratzel, "pilvikatto Pohjanmerellä, jossa pilvet repaleisin syrjin riippuvat mustan, herkästi kuohuvan meren päällä, toisenlainen Alppien äärillä, joitten kirkkaita sinisiä seiniä kohti lujasti vyötetyt, korkealaitaiset pilvilaivat seilailevat, kokoontuakseen korkeimpain kukkulain ympärille ankkuriin. Ja vielä toisenlaiselta näyttävät ne rusottavat, kullalla silatut, alta melkein suoriksi viistetyt pilvenpankot, jotka itsepintaisesti lepäävät Saksan Keskivuorten päällä, ikäänkuin eivät tahtoisi milloinkaan väistyä. Itä-Saksan paksun, kolme ja neljäkin kuukautta pysyvän lumipeitteen päällä, Alppien rinteitten päällä kaartuu siniheleämpi tammikuun taivas, kuin Luoteis-Saksan lakeuksilla, joita talvellakin kattaa kostea, vihmainen pilvivaippa. Ja syksyllä taas on ylänkömaitten säteilevä taivaankansi vaikuttava vastakohta virranlaaksojen sumuille."

Saapuessaan Välimeren auringonpaisteisilta rannoilta Saksaan oikopäätä jonain raskaana, pilvisenä päivänä, matkustaja elävästi tuntee ilmanalain erotuksen. Mutta saapuessaan Saksanmaan rannoilta meren poikki Suomen rannoille samanlaisena päivänä, palaava matkamies ehdottomasti tuntee samanlaisen tunteen, katsellessaan niitä kaameita höyryjä, jotka hatariksi laihoiksi pilviksi hitaasti kokoontuen ujuvat hänen vastaansa kotimaan karisilla harmailla rantavesillä. Silloin hän tulee ajatelleeksi, että pimentola on puolestaan hänen maansa Saksaan verraten. Ja kuitenkin tiedämme, että Suomessakin luonnon vihannat värit, taivaan sininen kansi, helteessä helottavien vuorien kyljet saattavat olla niin hehkuvan kirkkaat, ettei paremmasta väliä.

SAKSANMAAN MAISEMAT.

Lähestyessämme Itämeren puolelta Saksanmaata kohtaamme rannikon, joka melkein kaikkialla kohoo selvänä merestä. Se ei ole hajaantunut lukemattomiksi saariksi ja luodoiksi, niinkuin oman maamme eteläinen ja lounainen syrjä, vaan saaria on harvassa, ja missä niitä ensinkään on, siellä ne kuuluvat melkein yhtämittaisena juoksevaan rantaviivaan. Vesi mataloituu tasaisesti rannikkoa lähestyessämme, mutta vuorovesien puute Itämeressä kuitenkin vaikuttaa, että rantavedet ovat kuljettavia niin pitkältä, kuin syvyyttä on riittävästi. Ranta itse kohoo enimmäkseen kuivana ja toisin paikoin ylävänäkin merestä.

Toisenlainen on Pohjanmeren rannikko. Vuorovesien erotus on melkoinen, tulvavuoksilla yli 3 metriä, ja vielä myrskyn yhtyessä vuokseen voi merivesi kohota jopa seitsemänkin metriä tavallista korkeammalle. Semmoinen meri runtelee rantojaan toisella voimalla, kuin tulvavuoksia ja myrsky tulvia puuttuva sisämeri. Varsinainen rantaviiva on katkennut saaririutaksi, jonka takana meri leveältä on niin matalaa, että se pakoveden aikana on suureksi osaksi aivan kuivana. Ja tämän leveän vuoronkuivan takana on varsinainen ranta pitkät matkat niin alavaa ja vetistä, että se ainoastaan suurenmoisilla rakennuksilla on voitu saattaa asuntakelpoiseksi. Satamiksi pätevät ainoastaan jokien suistamot. Mutta juuri tältä lyhyeltä rannikolta, joka on laivakululle kaikkein vaarallisimpia sekä myrskyjensä että matalainsa vuoksi, haarautuu Saksanmaan vuosi vuodelta kehittyvä ja paisuva laivaliike, sillä se on valtameren rantaa, Itämeren taas ahdassuisen sisämeren ranta. Saksanmaalla on Itämeren rantaa suorin tein noin 900 kilometriä, Pohjanmeren rantaa vain 300 kilometriä.

Rannikon takana leviää lännessä kapeampi, idässä leveämpi alankomaa, Pohjois-Saksan alanko. Ainoastaan lännessä tämä alue kuitenkin on aivan tasaista, idässä se enimmäkseen on kumpu- ja kunnasmaisema jossa toisin paikoin tapaamme laajoja järviseutuja satoine lampineen ja järvineen. Melkoiset vetevät joet ovat kyntäneet palstoihin tämän alangon, idästä länteen: käsin lukien Memel eli Niemen, joka laskee Kurisches Haff nimiseen omituiseen merenlahteen, Weichsel, joka Puolasta tullen loppumatkallaan kulkee Saksan kautta ja osaksi laskee samanluontoiseen Frisches Haffiin, osaksi taas selvään mereen, ja Oder, joka Warthe nimisen lisäjoen saatuaan purkaa vetensä Oderin eli Stettinin Haffiin. Pohjanmereen laskevat Elbe, Pohjois-Saksan tärkein joki, Weser, pienehkö suojoki Ems, ynnä vihdoin kuuluisa Rhein. Rhein on suistamokseen rakentanut kokonaisen maan, Alankomaitten kuningaskunnan, joka aikanaan jakoi muun Saksan valtiolliset kohtalot, mutta nyt on itsenäinen valtakunta.

Memeliä lukuun ottamatta kaikki nämä joet tulevat vuorimaasta, joka eteläpuolella rajottaa Pohjois-Saksan alankoa; mutta useimpien lähteet ovat jo Saksanmaan rajain ulkopuolella. Weichsel alkaa Itävallan puolelta Karpateilta ja virtaa halki Puolan, ennenkuin se Saksaan tulee. Oderin lähteet ovat niinikään Itävallan äärissä, Sudeteilla, Elben saman vuorimaan luoteisessa päässä, Böhmissä. Ainoastaan Weser ja Ems ovat kauttaaltaan saksalaisia jokia, Rhein saa päävetensä aina Alppien sisimmistä sopukoista, Gotthardin vuorisolmusta saakka, ja virtaa alkumatkansa Sveitsissä.

Vuorimaata, joka rajottaa Pohjois-Saksan alankoa etelässä, sanotaan yhteisellä nimellä Saksanmaan Keski-vuoristoksi, vaikk'ei se suinkaan ole yhtenäinen, vaan hyvinkin hajanainen ryhelmä erinäisiä ja rakenteeltaankin toisistaan suuressa määrin eroovia vuoristoita ja vaaramaita. Tämän vuorimaan eteläisenä rajana on Tonavan laakso, jonka takaa Alppien alue alkaa. Itäisimpinä jäseninä Saksanmaan Keskivuoristossa ovat Sudetit ja Riesengebirge, Erzgebirge ja Böhmerwald, jotka kolmelta puolen piirittävät Böhmin syvännettä. Fichtelgebirgen vuorensolmusta pistää luodetta kohti Thüringerwald ja tämän pohjoispuolella kohoo erillään muusta vuorimaasta yksinäinen Harz, ikäänkuin joukko summattomia muurahaiskekoja keskellä lakeutta. Hessin ja Weserin vuorimaan kautta kuljemme edelleen Rheinin liuskevuoriin ja vihdoin Ardenneihin, joitten toinen pää jo on Belgiassa. Nämä vuoristot yhteensä muodostavat Keski-Saksan vuoristokynnyksen, jonka eteläsyrjästä alkaa Etelä-Saksan vuori- ja laaksoalue. Tällä alueella taas huomaamme seuraavat maisemat: Ylä-Rheinin laaksoa reunustavat länsipuolella Vogesit, itäpuolella Schwarzwald, ynnä kummankin vuoriston pohjoinen jatko. Sekavaa vuori- ja laaksomaata, jonka läpi Neckar ja Main virtaavat Rheiniin, erottaa eteläpuolella Schwabin ja Frankin Jura Tonavan laaksosta. Tonavan eteläpuolella on maa jälleen lakeata, mutta ylävää. Se kohoomistaan kohoo aina Alppien juurelle saakka. Tämän ylänkömaan luonnontieteellinen nimitys on Alppien eteismaa. Sitä jakavat palstoihin yhdensuuntaiset vuolaat alppivirrat Iller, Lech, Isar ja Inn. Näitten yhteisillä voimilla Schwarzwaldista kainona jokena alkava Tonava jotenkin lyhyellä matkalla paisuu niin mahtavaksi kymeksi, että se jo Saksanmaan ja Itävallan rajalla kykenee vaatimaan itselleen valtikkaa Keski-Europan jokien joukossa.

"Vom Fels zum Meer", kaihoista mereen saakka, tällä runollisella kuvalauselmalla saksalainen usein lyhyesti käsittää kaikki ne eri seudut, mitä näin olemme huomanneet hänen isänmaahansa kuuluvan. Kalliot, joita hän tarkottaa, ovat Alpit, jotka lukemattamme lumihuippuineen valtavan muurin tavoin rajottavat tätä eteismaata etelässä, halliten Baijerin näköaloja aina Tonavaan ja vielä kauemmaksi Juran pohjoisille rinteille saakka.

Kerrotaan Limingan miehen päätä kovasti huimanneen, kun hän ensi kerran laski Puolangan kylläkin korkeita maantiemäkiä. Mäkisuomalainen hymyilee niittysuomalaisen heikkoa päätä, mutta kun hän itse tulee Saksanmaan keskivuoriin ja kiipeilee vaaroilla, jotka kohottavat päänsä yli pilvien puolentoista kilometrin korkeuteen, niin seisahtuu hän puolestaan ihmettelemään niitten huimaavaa korkeutta. Niiden rinnalla huonommat Lapin tunturitkin ovat vain kunnaita.

Mutta saksalainen matkailija, joka kesälomallaan niin mielellään vaeltaa kotoisten tunturiensa raikkaissa havumetsissä, louhisilla selänteillä, hän huokailee kuitenkin hiljaisessa mielessään niiden vähäpätöisyyttä, sillä niillä ei ole ikuista lunta, eikä jäävirtoja, ne sanalla sanoen jäävät vähäksi Alppien suurenmoisten selänteitten ja kukkulain rinnalla.

Se että Alpit eivät ole Saksanmaata, onkin saksalaisen mielestä hänen isänmaansa suurimpia luonnonpuutteita. Saksalaiset hallitsevat ainoastaan kapeata rintakaistaletta, korkeammat selänteet kuuluvat jo Itävallalle ja Sveitsille. Saksalainen lohduttaa itseään sillä, että Alppimaissa edes asuu pääasiallisesti saksalainen väestö.

Mutta muutoinkin on saksalaisten mielestä heidän maansa luonnonrajoissa eräitä suuria puutteita. Rheinin, Saksan tärkeimmän vesiväylän suistamo kuuluu vieraalle valtakunnalle, vaikka tosin heimolaiselle kansalle. Mutta kaikkein kipein haitta on Böhmi, sekä valtiollisesti että kansallisesti vieras maa, joka pistää niin syvälle varsinaiseen Saksanmaahan ja melkoisessa määrässä hajottaa sen eri osien yhtenäisyyttä.

Luonnonmaantieteellisesti nämä osat oikeastaan kuuluvat niin läheisesti Saksanmaahan, että ne tavallisesti käsitelläänkin sen yhteydessä, samoin kuin myös Tanska ja Puola. Tämä kuvauksemme kuitenkin noudattaa nykyisiä valtiollisia rajoja, joiden ulkopuolelle historia on ne jättänyt.

Pohjois-Saksan alanko.

Monikin matkustaja on varmaan Itämeren satamasta Berliiniin ajaessaan oudostellen katsellut niitä maisemia, joita leviää rautatien kahden puolen. Lähestyessään niin mahtavaa maailmankaupunkia hän odottaisi yhtämittaisia viljavia vainioita, joissa kylä kohoisi kylän vieressä; mutta sen sijaan juna halkoileekin mäntykankaita, karuja nummia tai suomaita, ja viljelysmaat ovat odottamattoman laihoja. Pohjois-Saksa todella onkin enimmäkseen laihanlaista maata. Karut kankaat, suomaat ja viljavammat savikot vaihtelevat keskenään näköjään jotenkin epäsäännöllisessä järjestyksessä ja ainoastaan savikot pätevät luonnostaan viljelysmaaksi. Moiset irtaimet maakerrokset peittävät vaihdellen kaikkialla Pohjois-Saksan alankoa, kiinteä kallio ei pistä esiin juuri muualla kuin Rügenin rannoilla, Lüneburgin nummen reunassa ja Berliinin eteläpuolella matalassa kunnasmaisemassa. Muualla vuoripohja on syvällä löyhäin maitten peitossa. Mutta missä porauksien kautta on pohjakalliota tutkittu, kaikkialla sen on huomattu olevan toisenlaista kiveä kuin ne lukemattomat isommat ja pienemmät paadet, joita pintakerrokset ovat täynnään. Nämä paadet, joista kansa, kiinteän kallion puutteessa, on halki vuosisatain saanut rakennusaineensa, ovat niin ollen muualta tulleet, samoinkuin maakin, jonka sisään ne ovat joutuneet. Kiven laatu viittaa siihen, että ne ovat kulkeneet tänne Skandinaviasta. Nykyisen Itämeren takaa ovat siis niitten emokalliot etsittävät.

Maanpinnan korkeuserotukset eivät tosin olen Pohjois-Saksan alangolla suuret, mutta omituiset. Koko Pohjois-Saksan kautta kulkee idästä länteen rinnan kaksi leveää, löyhistä maalajeista muodostunutta maanselännettä, joitten poikki joet ovat uomansa uurtaneet. Pohjoista sanotaan Baltiseksi maanselänteeksi, eteläistä Eteläiseksi maanselänteeksi. Melkoisessa määrin ne vaikuttavat vesien juoksuun, mutta siitä huolimatta suuremmat virrat, Weichsel, Oder ja osaksi Elbekin ovat uurtaneet uomansa niiden poikki. Korkeudet eivät ole suuria, Turmberg Danzigin luona, joka on Baltisen maanselänteen korkein kukkula, kohoo kuitenkin Kolin tasalle, s.o. noin 330 metriä merenpinnasta. Keskimäärin Baltisen selänteen korkeus on vain 150-200 metriä.

Baltisella maanselällä näemme maisemia, jotka lukemattomine järvineen ja lampineen vilkkaasti muistuttavat mieleemme Suomen järvimaisemia, vaikka nuo vesistöt eivät olekaan yhtä aavoja. Suurimmat selät ovat Spirding-järvi ja Mauer-järvi Itä-Preussissa ja Müritz-järvi Mecklenburgissa. Keski-Europassa moiset järviseudut ovat aivan harvinaisia ja sen vuoksi Baltisen maanselän järvimaisemat kumpuineen, soineen ja uinailevine pintoineen vaihteeksi omituisella tavalla viehättävät matkailijaa ja suomalaiselle ohi vilahtaessaan ikäänkuin heittävät tervehdyksen etäisestä kotimaasta. Erinomaisen kauniit ja hyvin hoidetut metsät kohentavat varsinkin Mecklenburgissa näitten seutujen luonnonsuloa.

Eteläinen maanselkä ei ole yhtä yhtenäinen, virrat sen katkaisevat paljon leveämmillä laaksoilla. Luontonsa puolesta se on karumpaa ja vähemmän asuttua, vallitsevana puuna on mänty. Mutta sen irtaimien kerroksien alla, pohjakallion sisässä, on melkoisia kivennäisaarteita. Puolasta tullen se kulkee länteen päin samanlaisessa kaaressa kuin Baltinenkin maanselkä ja päättyy Lüneburgin nummeen Elben vasemmalla rannalla.

Molempain maanselkäin välillä on leveä laaksomaa jonka jakavat Brandenburg, Preussin sydän, ynnä Posen. Tätä laaksoa pitkin juoksevat Oderin ja Elben lisäjoet idästä länteen käsin, ja kun ne on ollut helppo kanavilla yhdistää, niin kulkee Pohjois-Saksan kautta tähän suuntaan laaja vesitieverkko. Mutta maa on niin alavaa, että virtain rantoja on täytynyt pitkät matkat padoilla korottaa, viljelysmaitten suojaksi. Uupumattomalla tiedolla ja tarmolla Saksan kansa on ryhtynyt näitäkin suureksi osaksi karuja tai vesiperäisiä maita viljelemään. Kankaille tuodaan suurkaupungeista lantaa, vesiperäiset maat on vuosisatain kuluessa jotenkin tyyten kuivattu, soiden viljelys edistyy ripeästi uusia tieteellisiä viljelystapoja käyttäen.

On kuitenkin semmoisiakin seutuja, joita on melkein mahdoton aivan kuiviksi saada. Tunnetuin tämmöisistä seuduista on Spreewald Berliinin kaakkoisella puolella. Spree haarautuu tällä alueella monen moneksi pieneksi putaaksi, jotka jakavat maan saariin. Liike tapahtuu melkein yksinomaan veneillä, milloin pakkanen ei sillota tätä monimutkaista jokiverkkoa. Spreewaldin rämeissä on säilynyt meidän päiviimme saakka pieni jäännös vendien slaavilaisesta kansasta, joka näitä maita hallitsi, ennenkuin saksalainen uutisasutus keskiajan lopulla vähitellen valtasi maan.

Kankaineen, soineen, lakeuksineen, utuisine taivaanrantoineen nämä seudut tekisivät hyvinkin yksitoikkoisen vaikutuksen, ellei vainioitten, metsäin ja niittyjenkin vaihtelu virkistäisi silmää. Mieltä lisäksi kohottaa se maanparannuksen pyrintö ja huolellisuus, joka kaikkialla kohtaa kulkijaa ja joka ei halpojakaan paikkoja jätä hunningolle, vaan koettaa luonnon puutteetkin "parhaaksi kääntää."

Mutta ei Pohjois-Saksan alanko sentään ole kauttaaltaan näin karua, laajalta on parempiakin maita. Kuivatut lietemaat jokien rannoilla ovat hedelmällisimpiä, mitä koko Saksassa on. Baltisella maanselällä on seutuja, jotka ovat vanhastaan tunnetut viljavuudestaan, kuten Uckermark Oderin länsipuolella, ynnä laajat alat Mecklenburgissa ja Holsteinissa, missä maankamara on hienoa, tuulen kantamaa löss-multaa, merkeliä ja makumultaa. Yhtä paljon kuin matkustaja vieroo Brandenburgin männikkönummia ja soita, yhtä vilkkaalla ihastuksella hän silmäilee niitä oivallisia viljelyksiä, jotka Lauenburgissa pukevat kummut ja laaksot rehevään sarkaryijyynsä, jättäen kuitenkin siellä täällä väliin vähän kivisemmän kummun, jyrkemmän rinteen, joko pyökkimetsän juhlallisten holvikaartojen tai voimallisten tammikkojen tyyssijoiksi. Laakson pohjalta ehkä hohtaa uhkuvain rantain välistä ihana järvi, joka pintaansa kuvastaa rauhaisan pikkukaupungin piirteitä, hyvin rakettuja voipia maalaistaloja, anteliasta viljavuutta ja vakaata viljelystä.

Weichsel.

Itä-Preussin vetevin joki on Weichsel. Oltuaan yläjuoksullaan kappaleen matkaa Itävalta-Unkarin ja Preussin rajana Weichsel mutkaa Puolan sisäosiin ja on tämän maan varsinainen valtasuoni. Oivallisena kulkuväylänä, samoin kuin suuri lisäjokensa Bugkin, Weichsel kuljettaa Danzigiin valtaavat määrät Puolan puutavaraa ja viljaa ja saksalaiset teollisuustavarat sitä pitkin palaavat takaisin sisämaahan. Noin viisikolmatta penikulmaa, neljännen osan koko pituudestaan, se juoksee Saksanmaan aluetta. Nelisen penikulmaa suustaan Weichsel haarautuu. Nogat, jonka rannalla on Saksalaisen ritarikunnan muinainen pääkaupunki Marienburg uljaine rakennuksineen, vie vettä Frisches Haffiin, mutta pääosa vedestä kulkee nykyään, rantadyynin murrettuaan, suoraa tietä Danzigin mutkaan. Tämän murtautumisen kautta on Danzig jäänyt syrjään valtaväylästä, mutta kun tämä mataluutensa ja hankalain hiekkamuodostuksiensa vuoksi on laivaliikkeelle epäsovelias, niin varsinainen liike edelleenkin poikkeaa Danzigin vanhaan hansasatamaan. Sinne ohjaavat suuret tukkilautat, sinne hatarasti kyhätyt lotjat, jotka kulkevat ainoan matkansa virran voimalla ja sitten määräpaikkaan saavuttuaan hajotetaan, sinne rautaiset kuorma-alukset hinaajineen, sinne upeat matkustajalaivat. Saksanmaa siten Weichselin ansiosta saa suuren osan Puolan kaupasta, mutta toiselta puolen tämä liike auttaa puolalaisen kansallisuuden taistelua saksalaistuttamista vastaan itäisissä rajamaakunnissa.

Weichselin suistamo, virran lietteistä mereen kasvanut, oli puolen vuosituhatta takaperin suurena suona aina siitä kohdasta, jossa Nogat päävirrasta eroo. Tämän rämeisen suistamon, "Werderin", kuivaaminen ja viljeleminen oli Saksalaisen ritarikunnan hyödyllisimpiä töitä. V. 1288 työ alettiin ja seitsemän vuoden kuluttua se oli suoritettu. Ensimäiset viljelijät tuotiin Hollannista, jonka asukkaat vanhastaan olivat tottuneet tämänkaltaiseen kamppailuun sekä merivettä että jokivesiä vastaan. Uutisasukkaat kaivoivat suomaan läpi ristiin rastiin ojia ja kanavia ja rakensivat tästä erinomaisen lihavasta maasta viljelysseudun, joka on Saksan hedelmällisimpiä.

Mutta vaikka tämä vilja-aitta onkin vedenalaisuudesta vallattu, niin täytyy asukkaitten yhä vieläkin olla alituisesti valmiina puolustamaan vallotustaan virtaa vastaan, joka keväisin uhkaa murtaa sulut ja uudelleen peittää anastetut maat. Weichselin kevättulvat ovat suupuolessa vaaralliset, koska lumi ja jää sulavat koko joukon aikaisemmin virran lähteillä kuin suupuolessa. Sen kautta ensimäinen tulvavesi ja latvaosan jäät suupuoleen saapuessaan kohtaavat kiinteän jääpeitteen, joka sulkee tien mereen. Virran poikki muodostuu jääpatoja, joitten takana vesi nopeaan kohoo, ja silloin ovat marshimaan tokeet vaarassa, asukkaat istuvat ahdistunein mielin huoneissaan ja odottavat, milloin vartijoilta saapuu kutsu tulla valleja suojelemaan, taikka ehkä tulva yllättää ja piirittää talot ja kylät. Talo, joka ei ole kumpuaan riittävän korkeaksi rakentanut, joutuu silloin auttamatta veden ja jäälohkareitten valtoihin. 1829 padot murtuivat 84 kohdasta ja koko Weichselin suistamo joutui veden alle. Myöhemminkin on sama uudistunut, saaden aikaan miljoonien ja kymmenien miljoonien vahingot.

Ainaisen tulvavaaran torjumiseksi kaivettiin Weichselille 1890-luvulla uusi laskuväylä mereen. Sen kautta on kevättulva nyt muuttunut paljon säyseämmäksi, eikä niin suurien vahingoitten uudistumisesta enää ole pelkoa.

Saman palveluksen kuin Weichsel Puolalle tekee liettualle Niemen, saksalaisten Memel. Sekin välittää suurta puutavaran ja maanviljelystuotteiden laskua, teollisuus- ja siirtomaatavarain nousua, ollen Grodnoon saakka laivoilla kuljettava. Joki laskee Kurisches Haffiin, mutta kun tämä lahti on niin matalaksi liettynyt, että suuremmat laivat eivät enää voi sitä kulkea, niin on Niemenin suu kanavalla yhdistetty Memelin kaupunkiin, josta meriliike alkaa. Siellä, maansa äärimäisessä sopukassa, saksalaiset tekevät naapurimaan kanssa suuria kauppoja ja tietysti hyötyvät tästä suuresta takamaasta vastaavassa määrässä.

Niemenin maisemia kukkuloineen, metsineen ja vanhoine paikkoineen kiitetään ylempää kauneiksi, mutta lähempänä suistamoaan tämäkin joki joutuu omalle rakentamalleen maalle, joka sen mukaan on alavaa ja ennen on ollut rämeistäkin. Mutta Niemeninkin suistamo on kauttaaltaan kuivattu ja siitä on saatu mitä parasta viljelysmaata.

Oder.

Oder alkaa Sudettien ja Karpattien välimailta synkkäin jalokuusien varjostamasta suosta. Pienoisesta purosta se nopeaan paisuu rajuksi vuorivirraksi, joka uhkaillen kohisee syvässä, itse kaivamassaan rotkolaaksossa. Mutta sen vuorimatka on lyhyt, pian laakso avartuu, joki juoksee alangolle ja alavia maita se sitten vaeltaa mereen saakka. Ratiborin luona se jo on niin tyyntynyt, että sitä voidaan kulkea melkoisilla aluksilla. Pensas- ja niittyrantain välitse juosten sen muodostelee umpisalmia ja lampia kahden puolen, niinkuin yleensäkin alankomaiden joet, jotka lenkoilevat paljon ja tuon tuostakin syövät poikki omia mutkiaan. Maaperä on täällä laihaa, paitsi lietemailla, viljelys vaivalloista, laihot niukat. Mutta sitä rikkaampaa on Ylä-Schlesiassa maan sisusta. Tuon tuostakin kohoo mäntymetsäin takaa sulatusuunien, sinkkitehtaitten, kivihiilikaivosten, tai rautavalimoitten korkeat piiput ja ainainen savu kiehtoo maisemaa. Rannalla veturi, virralla hinaaja puskutellen vetää näitä aarteita alamaihin, ja liikettä vilkastuttaa puolalainen lautturijoukko, joka vankasti kootulla lautallaan laskee ylämaiden metsätavaroita puumarkkinoille.

Mutta Oderin rauhallisuus on petollista. Vaikka joki itse kulkeekin alavia maita, niin seurailee sitä kuitenkin vasemmalla puolella pitkät matkat Sudettien korkea sininen vuorijono, joka on Saksanmaan sateisimpia. Oder saa sieltä useita tuittupäisiä lisäjokia, Neissen, Katzbachin, Boberin, muita mainitsematta, ja milloin vuorimaassa lumi äkkiä sulaa, taikka sattuu valtavia rankkasateita, silloin nämä nopeaan paisuvat ja syytävät päävirtaan niin ahtaen vettä, että sävyisästä Oderista äkkiä tulee Saksanmaan vaarallisin joki.

Kun Breslau monine tornineen on taakse jäänyt, niin käyvät rannat niin mataliksi, että asukkaitten on tuon tuostakin täytynyt rakentaa patoja viljamaitten suojaksi. Näillä seuduin Oder puolen vuosisataa takaperin hävitti tulvallaan noin 40 miljoonan markan edestä omaisuutta.

Katkaistuaan eteläisen maanselän, jota korkeammat hiekka- ja savikkotörmät osottavat, Oder jälleen tulee väljemmille maille, joilla vain siellä täällä korkeampi mäki tai maanaalto sitä lähestyy. Grünebergin kohdalla näemme moisella mäellä kummaksemme reheviä viinitarhoja. Tämä paikka on merkillinen siitä, että se nykyään on pohjoisin kohta maan päällä, missä viiniköynnöstä menestyksellä viljellään.

Saatuaan viimeisen Riesengebirgestä tulevan syrjäjokensa Oder kohtaa poikkilaakson, jonka pohjaa kulkee kanava Spreehen, ja tämä Berliiniin vievä valtatie saa suurimman osan virran liikkeestä.

Siltakohtana tärkeän Frankfurtin taakseen jätettyään Oder joutuu korkeilla padoilla suojelluille lietemaille (Oderbruch), jotka vielä kahdeksannellatoista vuosisadalla olivat laajana asumattomana suona. Fredrik Suuren toimesta nämä seudut kuivattiin. Työn suuruutta todistaa mainitun kuninkaan lause, että hän oli tässä rauhallisilla keinoilla vallottanut kokonaisen maakunnan.

Nykyään ovat nämä seudut parhaita viljelysmaita. Täällä kohoo varsinkin viinapolttimoitten piippuja taajassa, tärkkelys- ja sokeritehtaitten niinikään. Oderin ja Warthen, Saksan puolalaisten valtajoen, yhtymäpaikkaa vartioi Kustrinin linnotus.

Oderin vaihtelevimmat maisemat ovat Pommerissa, kussa joki suuntaansa muuttaen katkaisee Baltisen maanselän. Stettinin ohi virrattuaan se purkaa vetensä Oder-haffiin, jonka Usedom ja Wollin nimiset saaret erottavat Itämerestä. Nämä saaret, joihin Kustaa Adolf astui maihin kolmenkymmenen vuoden sotaa alkaessaan, ovat syntyneet osaksi Oderin tuomista, osaksi meren aaltojen ja merivirran kasaamista lietteistä. Täällä tarun mukaan lepää haffin aaltojen alla Vinetan vanha kaupunki, joka muka yhdennellätoista vuosisadalla mereen sortui. Kalastajat kertovat tyynellä ilmalla näkevänsä pohjassa katuja ja raunioita, mutta myöhemmät tutkimukset ovat osottaneet, että nämä näyt ovatkin olleet vain vedenalaisia särkkiä ja louhikoita. Vineta lienee kuin lieneekin mielikuvituksen luoma.

Elbe, Saksin Sveitsi.

Elben lähteet ovat Riesengebirgen alati vetisillä tunturiniityillä, saman vuorijonon luoteisessa päässä, jonka kaakkoisesta päästä Oder lähtee vuoriston toiselle puolelle. Elbe sen vuoksi juokseekin alkumatkansa Böhmissä, kooten sen maan kaikki vedet, lukuiset Sudeteilta laskevat vuorivirrat, Moldaun, joka yhtymäpaikalla on leveämpi kuin Elbe onkaan, ynnä Egerin. Elbe sen vuoksi on jo voimistunut melkoiseksi kymeksi, kun se vuoriston läpi murtauduttuaan saapuu Pohjois-Saksan alangolle.

Elbe on murtanut vuoriston heikoimmasta kohdasta, s.o. sen matalanlaisen hiekkakivikynnyksen, joka yhdistää Erzgebirgen ja Riesengebirgen. Uomansa on se murtanut niin syvälle, että laivat esteettömästi voivat tämänkin solan nousta, vaikka virta onkin kova. Murtolaakso on Saksan kuuluimpia matkailijamaisemia, paljon mainittu "Saksin Sveitsi".

Hiekkakiviylänkö on nimittäin syöpynyt aivan kohtisuoraan alaspäin, missä juokseva vesi on päässyt sitä uurtamaan. Siten on Elben kahden puolen syntynyt äkkijyrkät vuorenseinämät, joita poikkirotkot tuon tuostakin katkaisevat, jopa toisin paikoin erottavat valtaviksi äkkijyrkiksi patsaiksi. Virralta nähden ja rannoilta nämä kalliot ovat ylen romantiset ja tunnelmarikkaat, mutta jos jonkun poikkirotkon pohjaa kohoamme vuorensyrjän päälle, niin huomaammekin olevamme yksitoikkoisella ylängöllä, jota mäntymetsät ja karunlaiset viljamaat keskenään jakelevat.

Ken siis tahtoo "Saksin Sveitsin" maisemain viehätystä nauttia, pysyy Elben rannoilla. Mutta siellä tuskin löytyykään ainoatakaan kallionpolvea, ainoatakaan rotkonpohjaa, jota eivät matkailijain anturat olisi kuluttaneet polulle. Jopa kaikkein äkkijyrkimmät kallionseinätkin, joihin luulisi olevan mahdotonta ihmisneuvoin kiivetä, on koeteltu ja kavuttu. Tänne nimittäin saapuvat Saksin kaupungeista "alppikiipeilijäklubit" harjottelemaan itseään suurempiin tehtäviin, ja vaikkeivät nämä vuoret olekaan hyvin korkeita, niin on niillä kuitenkin löydetty monta "kiipijäreittiä", jotka kyllä kysyvät sekä rohkeutta että huimauksesta vapaata päätä, ja joille olisikin mahdoton päästä muuta kuin joukolla ja kaikilla vuorikiipeilijäin apuneuvoilla. Nämä nuoret urheilijat ovat ensimäisinä nousseet muutamille kallionpatsaille, joilla tuskin lienee ketään ennen käynyt, ellei joskus entisinä vainoaikoina.

Moisen 222 metriä korkean vuoren päällä on Königsteinin linna, joka vartioi Elben laaksoa. Rikkirevitympi, ikäänkuin ryhmä rauniopatsaita on Bastei, jonka ulos pistävästä, korkeasta "saarnastuolista" näitten omituisten maisemain koko runollinen piiri näkyy.

Avautuvat sitten Saksin aaltoilevat kentät. Savisena, vuolaana Elbe virtaa loistavan, taiteellisen Dresdenin läpi ja halkoilee sitten lakeuksia, joilla niin usein on taisteltu verisiä taisteluita ja ratkaistu, ei ainoastaan Saksan maitten, vaan joskus koko maanosammekin. kohtalo. Mulde ja Saale tuovat vasemmalta Erzgebirgen, Fichtelgebirgen ja Thüringin vesiä. Havel taas ja sen syrjäjoki Spree keräävät liikavesiä siitä, lakeasta matalajärvisestä laaksosta, joka jatkaen Oderin yläjuoksun suuntaa yhtyy Elbeen sillä kohdalla, mistä tämä joki, pitkän matkaa pohjoista kohti virrattuaan, uudelleen kääntyy luoteeseen, laakson suuntaan.

Sitä ennen on Elbe kuitenkin tehnyt länttä kohti pitkän mutkan, jonka partailla moni nuori suomalainen opinetsijä on aikoinaan astellut. Tämän mutkan varrella on nimittäin kaksi uskonpuhdistuksen historiasta kuuluisaa paikkaa, Wittenberg ja Magdeburg. Jos näillä seuduin kuljemme joen poikki itärannalta länsirannalle — Flämingin ylänköä onkin liike kulkenut ikivanhoista ajoista, koska maat sen kahden puolen olivat rämeitä — niin huomaamme, miten Elbe on ikäänkuin maanlaatujen raja. Vasemmalla rannalla seurailee virtaa kaistale lihavaa, mustaa multaa rehevine niittyineen ja viljavine peltoineen, kuuluisa Magdeburgin lakeus (Magdeburger Börde). Mutta oikealla rannalla on hietikko vallitsevana maanlaatuna. Siellä on laajoja karuja kankaita ja näiden lomassa suota. Elben rannassa vain on itäiselläkin puolella lihavaa alavaa lietemaata.

Elben rannat käyvät loppumatkalla yhä matalammiksi; ainoastaan parissa paikassa lähestyy virtaa korkeampi maa, ja niissä onkin ikivanhain siltapaikkain tilalla kaupunkeja. Vielä enemmän kuin 150 kilometrin päässä virran suusta tulee vastaamme valtameren tuntu, vuorovesien liike. Kahden puolen jokea leviävät tulvamaat eli jokimarshit yhä leveämmiksi, vasemmalla rannalla Altes Land, "vanha maa", joka ennen muita rämeestä kuivattiin, nykyään kuulu satoisesta hedelmäviljelyksestään, Kedingen ja Hadeln kauempana meren hengessä, oikealla rannalla taas Holsteinin ylistetyt marshit. Hampurin kohdalla Elbe jakautuu moneen haaraan ja korkea maa ulottuu lyhyellä matkalla aivan virtaan kiinni. Tämä paikka oli vanhastaan mukava ylimenopaikka ja siinä syy, miksi Hampurin tilalle alkuaan kaupunki syntyi. Toinen ja vielä tärkeämpi syy oli se, että suurimmat laivat pääsivät vuoksivedellä siihen saakka nousemaan.

Hampurin alapuolella Elbe yhä enemmän leviää, niin ettei lopulta rantoja näy. Vesi on sameata ja savista. Kohdatessaan suolaisen meriveden, jota nousuveden synnyttämä virtaus kahdesti vuorokaudessa kuljettaa sisämaahan, multahiukkaset painuvat pohjaan lietteeksi ja muodostavat särkkiä, jotka aallokon ja virtauksen vaikutuksesta lakkaamatta muuttavat paikkaansa. Uupumatta täytyy sen vuoksi ruoppauskoneitten olla työssä väyliä auki pitääkseen. Lukemattomat eriväriset ankkuroidut tynnörit, majakkalaivat, vilkkumajakat, laivamerkit ja väylävalot johtavat laivoja mereltä Hampurin satamaan yöllä ja päivällä.

Mutta tässäpä yhtyykin meriliikkeeseen sisämaan vesiväylä, joka haarautuu kautta koko Pohjois-Saksaan ja ulottuu syvälle Böhmiin saakka.

Itämeren ranta.

Jos kartasta katselemme Itämeren etelä-rannikkoa, niin näyttää se alkuaan olleen paljon epätasaisempi, täynnään niemiä ja lahtia, joiden nenätse ja suitse taitava käsi on piirtänyt uuden sulavan rantaviivan. Monessa paikassa entiset lahdet vielä näkyvät järvinä tämän rantaviivan takana. Niin tosiaan onkin tapahtunut, ja taiteilija, joka on tämän "möljäystyön" suorittanut, on se samainen meri, jonka täytyy kylkiään kahnata noihin rantoihin.

Kun ranta on pitkältä matalaa, niin aaltojen on helppo liikutella pohjassa olevia aineita ja pienempiä kiviäkin. Vähitellen ne vierittelevät näitä aineita yhä lähemmä rantaa ja kovilla myrskyillä vihdoin hyökyaallot nakkelevat niitä kauas kuivalle maalle. Mutta semmoisissa paikoissa, missä vesi on niin matalaa, että aallot murtuvat, jo ennenkuin rantaan ennättävätkään, muodostuu kauemmaksi mereen riutta, joka kohoomistaan kohoo ja vihdoin erottaa mutkia ja lahtia rantajärviksi eli laguneiksi. Mecklenburgin, Pommerin ja molempien Preussien rannat ovat täynnään semmoisia muodostuksia. Riuttain ja särkkien syntymistä edistää vielä merivirta, joka Itämeren etelärannalla enimmäkseen kulkee vallitsevan tuulensuunnan mukaan lännestä itään. Missä meressä on runsaasti hiekkaa, sitä kohoomistaan kohoo kuivalle maalle ja tuuli kasailee sitä korkeiksi nietoksiksi eli dyyneiksi. Itämeren rannalla, missä vedenpinta ei vuorovesien vaikutuksesta sanottavasti vaihtele ja pehmeätkin rantamuodostukset kestävät meren hyökkäykset, dyynit ovat viljelyksen vihollisia. Mutta Pohjanmeren rannalla ne sitä vastoin monessa kohden auttavat asukkaita suojelemaan lihavia vesijättöjään, "marshimaitaan", meren hyökkäyksiä vastaan nousuveden aikana.

Nämä voimat yhdessä ovat muodostaneet Pohjois-Saksan rannalle ennen mainitut haff-lahdelmat, joita kapeat särkät erottavat avomerestä. Paitsi entisiä näyttää tällä rannikolla paraillaan olevan uusiakin haffeja tekeillä. Länsi-Preussin pohjoisimmasta nokasta kasvaa mereen kasvamistaan kieleke, joka uhkaa lopulta sulkea Weichselin suun ja erottaa Danzigin mutkan avomerestä. Mutta kun särkän kärjessä on kokonaista viisikymmentä metriä vettä, niin edistyy kasvaminen hyvin hitaasti, ellei se ehkä ole jo seisahtunutkin. Rügenissä ovat samanlaiset muodostukset sitoneet yhteen ryhmän kallioita, jotka ennen olivat hajanaisena saaristona.

Rügen

Viivähtäkäämme vähän kauemmin Rügenissä, tuossa mereen ulkonevassa melkoisessa saaressa, joka luontonsa ja muistojensa vuoksi on niin suosittu käyntipaikka. Rügenin rannat ovat kauneimpia maisemia, mitä Itämeren ääriltä löytyy.

Matalasta rantamerestä kohoo Rügenkin. Etäämpää mereltä katsoen se näyttää kokonaiselta saaristolta, ulapalle kun näkyvät vain kukkulat, mutta ei ensinkään matalia kannaksia, jotka niitä yhdistävät. Saaristo se epäilemättä onkin ollut'. Maattumat ovat aikain kuluessa liittäneet saaret yhteen, jotta on syntynyt yhtenäinen, mutta harvinaisen runsaasti jäsennelty, lahdekas maa. Matalat, myöhemmin muodostuneet kannakset eivät ole sen korkeampia, kuin että Rügen uudelleen hajoisi saaristoksi, jos meren pinta kohoisi viisikään metriä.

Rügen on kauttaaltaan erittäin hedelmällistä. Rehottavat laihot, vehmaat niityt, tuoksuvat lehdot ja rauhaiset pyökkimetsät virittävät vaeltajassa sointuisia mielialoja. Mutta Arkonan ja Stubenkammerin kallioilla, vendien vanhain linnain ja uhripaikkain pohjilla, meren laajan pinnan näkyvissä ne syventyvät semmoiseksi juhlalliseksi tunteeksi, jota suurenmoinen rantamaisema mielessä virittää.

Rügeniäkin kattavat samanlaiset irtaimet, suurien ja pienien paasien sekaiset maalajit, kuin Pohjois-Saksaa yleensä, mutta rannalla astuu monessa kohden näkyviin saaren peruskalliokin, valkoinen liitukivi, ja tämä korkeiksi jyrkänteiksi lohkeilleena muodostaa saaren kuuluimmat maisemat. Semmoinen muodostus on Stubenkammer, saaren koillisin niemi, jota lukemattomat matkailijat läheltä ja kaukaa saapuvat ihailemaan. Jyrkänteet, uljaat pyökkimetsät ja varsinkin meren aava näköala vaikuttavat tällä paikalla voimallisesti katsojan mieleen. "Seisomme tämän ihanan saaren kauneimmalla kohdalla", lausuu eräs saksalainen kirjailija. "Luonto on tähän yhdistänyt kaikki, mikä voi ihmisen rinnassa herättää ylevimmän ihailun tunteita. Yllämme vanhain, mahtavain pyökkien muodostama lehväkatto, jota holvikaariksi yhtyvät oksat kannattavat, edessämme melkein äkkijyrkästi mereen suistuva, 125 metriä korkea liitujyrkänne ja syvällä jalkain alla Itämeren sininen, silmän siintämättömiin leviävä ulappa, aallot, jotka vuosituhansia ovat hyökänneet näitä kallioita vastaan, voimatta niitä sortaa. Korkein mereen pistävä niemeke on Königstuhl (kuninkaantuoli), joka luultavasti sai nimensä jo niinä aikoina, jolloin Tanskan kuningas Waldemar, vendit voitettuaan, asettui Stubenkammerin vendiläiseen linnaan asumaan. Mutta ken lieneekin antanut nimen, kuninkaallinen on täältä näköala yli rannattoman meren, sanomattoman ihana, kun aamulla aikaisin aurinko kohoo itäiselle taivaanrannalle ja ulapalle valuu ihmeellisiä, tummasta violetista leimuavaan tulipunaiseen vaihtelevia värivivahduksia, ennenkuin vielä auringonsäteet ovat meitä kohdanneetkaan. Auringonnousu Stubenkammerissa on ylevimpiä luonnonnautinnoita. Teräväsärmäiset, rotkoiset liitukalliot hohtavat alussa ikäänkuin sula kulta, mutta vaalenevat yhä valkoisemmiksi, kuta korkeammalle kohoo aurinko. Vasta kun sen kirkas valo on rotkojen syvyydestä karkottanut viimeiset varjot, tajuamme täysin tämän revityn kallioseinän mahtavuuden. Kun siellä seisomme ja merelle katselemme, niin olemme samalla tuntevinamme, ikäänkuin tumman pyökkimetsän siimeksestä kohoisivat vanhain jumalten haamut."

Saksalaiset ovat tosiaan tällä saarella, samoin kuin koko Pohjois-Saksassakin, verraten myöhäisen ajan tulokkaita. Pakanalliset vendit hallitsivat Rügenissä, samoinkuin mantereitakin, rakentaen näille kallioille linnojaan ja temppeleitään, tehden täältä sotaretkiä monelle taholle. Tanskalainen kuningas kukisti heidän valtansa ja vasta häneltä saksalaiset saaren anastivat.

Ei siis kumma, että Rügenissä monet tarinat liittyvät noihin entisiin asukkaihin ja heidän pakanallisiin menoihinsa. Vendit itse ovat, toisin kuin mannermaalla muutamissa kohdin, jo ammoin sukupuuttoon kuolleet ja ainoastaan suurimmat, kummallisimmat kulkuripaadet tarinoineen säilyttävät täällä nykyään heidän pelättyä nimeään. Paikannimistä on puolet vendiläisiä, mutta jo viidennellätoista vuosisadalla Rügen oli niin kauttaaltaan saksalaistunut, että ainoastaan ani harvan vanhuksen kerrotaan silloin enää osanneen vendien kieltä.

Rannikko Rügenistä itäänpäin on enimmäkseen lakeata ja autiotakin, mutta länteenpäin siirtyessämme tapaamme piankin, etenkin Holsteinissa ja Slesvigissä, toisenlaisia maisemia. Näemme siellä herttaisia, valoisia, vaikk'ei aivan korkeita kukkulaseutuja, ja näitten välille pistää maan sisälle pitkiä vuonoja, "föhrdejä", joissa aina perukkaan saakka on selvää, syvää vettä. Haffeissa voidaan ainoastaan vaivalla ylläpitää jonkinlaisia väyliä — niiden syvyys vaihtelee 3 ja 5 metrin välillä — mutta näissä vuonoissa on puhtaat väylät suurimmillekin aluksille. Syrjäinen asema vain vaikuttaa, ettei laivaliike niistä hyödy vastaavassa määrässä. Mutta etevimmän sotasatamansa on Saksa sijottanut tänne, Kielin vuonon pohjaan, koska valtakunnan rannoilla ei ole muualla yhtä selvää ja suojaista vettä.

Elben länsipuolella saavumme maisemiin, jotka melkoisesti eroovat edellä kuvatuista. Maa on lakeampaa ja osasta vielä karumpaa. Tapaamme siellä Saksanmaan kaikkein hedelmättömimmät seudut, Lüneburgin melkein alastoman nummen ja Emsin ja Weserin väliset autiot kohosuot eli "moorit". Mutta näitä autioita sisämaita, joita yhteisellä nimellä sanotaan geestiksi, paartaa kapea rantakaistale, joka suureksi osaksi on mereltä vallotettu ja nyt on kaikkein lihavinta niittyä ja viljelysmaata. Näitä viljavia rantamaita sanotaan "marsheiksi". Marshien edustalla on kaistale rantavettä, jota ei kunnolla voi sanoa mereksi eikä maaksi, sillä nousuveden aikana se on veden peittämänä, mutta pakoveden aikana enimmäkseen kuivilla. Tätä vyöhykettä sanotaan "wattimereksi". Sen ulkopuolella vihdoin on pitkä jono saaria, Friisien saaret, jotka alkavat Alankomaista ja juoksevat melkein yhtä suuntaa rannan kanssa aina Jyllannin reunaan saakka.

Tuskin on Europassa toista rantaa, jolla olisi niin draamallinen ja osasta traagillinenkin historia, kuin tällä tuottavalla, mutta vaaranalaisella rannikolla. Vuosisatoja, ehkäpä vuosituhansia on siinä käyty sitkeätä taistelua ihmisen ja meren välillä. Alati väijyvä meri on pyrkinyt myrskyillä ja tulvavuoksilla repimään löyhistä lietekerroksista muodostunutta rantaa, ihminen taas on ponnistanut kaikki voimansa suojellakseen sen satoisia kenttiä ja vallatakseen yhä uusiakin. Vuoroin on meri, vuoroin ihminen ollut voitolla. Kalliilla hinnalla ostettu kokemus näyttää vihdoin opettaneen ihmisen sillä tavalla hallitsemaan luonnonvoimia, että vallotukset ovat taatut, ja että mereltä ehkä vielä voidaan riistää takaisin nekin alueet, mitä se puolen vuosituhatta takaperin anasti ja purki.

Geestin vallottaminen käy hitaammin, mutta varmemmin. Ennen on sekin kasvanut edes metsiä, mutta kun metsät kuluneina vuosisatoina hävitettiin polttopuiksi ja laiva-aineiksi, niin pääsivät Pohjameren ankarat tuulet puhaltamaan pois mullan ja kaivamaan hiekat esille, eikä ole sen koommin uutta metsää kohonnut. Mutta järjestelmällisellä työllä aiotaan geestimaatkin uudelleen metsittää ja saattaa viljelykseen.

Suurin yhtenäinen alue näistä geestimaista on Lüneburgin nummi, joka käsittää enimmän osan Elben ja Weserin välisestä maasta.

Lüneburgin nummi.

Saksalainen lauseparsi sanoo, että kun Luoja valmista työtään katseli ja näki kaikki hyväksi, niin sattui hänen peukalonsa sillä haavaa olemaan Lüneburgin nummen päällä, eikä hän sen vuoksi huomannutkaan, miten paljaaksi tämä seutu oli jäänyt. Kasku ei kuitenkaan voi olla hyvinkään vanha, sillä ei ole aivan pitkiä aikoja kulunut siitä, kuin tällä 10,000 neliökilometrin laajuisella autiomaalla kasvoi komeat tammimetsät. Kun tammikot hakattiin pois laivaksiksi ja Pohjanmeren tuimat puhurit pääsivät esteettä temmeltämään tällä ylävällä maalla, niin entis'aikain kuluessa karttunut makumulta puhalsi pois ja jäljelle jäi nykyinen alaston hiekkanummi. Silmän siintämättömiin leviää loivin aalloin kohoileva kanerva-aavikko, jota ainoastaan valtatiet istutettuine koivukujineen siellä täällä katkaisevat. Toisin paikoin ei menesty edes kanerva, vaan matalat nälkäruohot, jäkälät ja sammal ovat maakamaran ainoa köyhä peite.

Kilven tavoin kumpuaa nummi Elben matalilta rannoilta. Toisin paikoin se hyvin jyrkästi eroo hedelmällisistä ympäristöistään, toisin paikoin on lomassa kaistale välimaata, jossa maisema asteettain muuttuu. Jos kuumana kesäpäivänä satumme nummelle, niin saamme kulkea penikulmittain polttavia maanteitä tapaamatta ainoatakaan kunnollista vesipaikkaa tai ihmisasuntoa. Ilma väreilee kuumuuttaan, etäällä taivaanrannalla auteret yhtyvät väikkyviksi kuviksi. Suotta etsii vaeltaja juoksevaa puroa, raikasta lähdettä, joista Saksassa ei ole muualla puutetta. Jonkun kuivaneen lätäkön pohja vain haisevine vesineen ilkkuu hänen janoaan. Toisin paikoin näyttää tulevan vaihteeksi tuoreempikin kohta, mutta se onkin paljasta kohosuota, jonka näennäinen vehmaus on pettävä harhakuva. Tuolta vihdoin kuuluu kellon kilinää ja lähemmä saavuttuaan matkamies huomaa melkoisen lauman pieniä, mustanharmaita, karkeavillaisia lampaita, jotka ovatkin nummen varsinaiset eläjät, ainoat laatuaan koko Saksassa. Sukkaa kutoen paimen kaitsee karjaansa, vikkelät koirat apunaan. Paimen onkin ainoa ihminen, mitä nummen etäisemmissä osissa tapaa. Mutta siitä huolimatta vaeltaja jonkun ajan oleskeltuaan tuntee nummen omituisesti viehättävän itseään. Suotta eivät siitä runoilijat ole laulaneet. Eikä täällä sentään ole niin perin yksinäistäkään, kun vähän tarkemmin ympäristöä katselemme. Nummella on kylläkin vilkas eläinmaailmansa. Tuolla kohoo ilmaan kangasleivo, laulaakseen iloista liverrystään, tuolla vilkkaat viheriäiset liskot nopeaan juoksentelevat kanervikossa, taikka vilisee paljaalla hietikolla kirjavia kovakuoriaisia. Nummella on omat, kauniit perhonsa, milloin taivaansiniset, milloin veripunaiset väriltään. Mutta ylinnä kaikista häärivät monenlaiset mehiläiset, kooten ainaisella kiireellä kanervakukkien tuoksuvaa mettä. Elokuussa rannaton nummi onkin yhtenä rusottavana kukkamerenä ja silloin on mehiläisillä työtä. Keskelle tätä pienoiselämää ja suuren luonnon rauhaa ajaa äkkiä pikajuna, liitäen suurella pauhinalla nummen poikki, ikäänkuin ilmestys toisesta maailmasta. Mutta ainoastaan hetkeksi se rikkoo maiseman tunnelman, pian se on kuin ukonnuoli kadonnut etäisyyteen ja äkkinäköä muistuttaa pian vain pölypilvi, joka kimmeltäen häälyy junavihurin häiritsemän ratapenkeren päällä.

Mutta on tällä yksitoikkoisella paljaalla alueella toisin paikoin tuoreempiakin kohtia. Missä on vähänkin puroa tai lähdettä, käytetään vesi tarkkaan kuin kahvikupilla mitaten pienien niittyjen ja viljelyksien kastelemiseen. Veden niukkuus on opettanut nummen asukkaat erinomaisen taitaviksi maata keinotekoisesti kastelemaan, ja sen vuoksi täältä kutsutaankin mestareita sekä Saksaan että ulkomaillekin, etenkin pohjoismaihin, milloin on semmoisia töitä suoritettava. Nummen reunoilla ovat kyläkuntien metsät, jotka niille takaavat verraten huolettoman toimeentulon. Mutta tärkein elinkeino on lammashoito. Lampaat ovat nummen asukkaille melkein yhtä tärkeitä, kuin lappalaiselle poro, taikka marshin asukkaille lehmäkarjat. Lammashoidon ohella on mehiläishoito tärkeä. Kanervahunajasta saadaankin melkein puolta parempi hinta, kuin muusta hunajasta. Jo roomalaisten aikana se oli maineessa. Keväällä mehiläiset saavat tyytyä räätikäsmaihin, räätikkään kukittua tatarvainioihin —- tatar on nummen tärkein vilja — ja heinäkuussa ne vihdoin pääsevät nummelle ja saavat olla siellä omissa hoteissaan, kunnes ovat pesänsä hunajaa täyteen keränneet. Tatarta viljellään perin yksinkertaisella tavalla. Kanervikko poltetaan ja kynnetään sitten maan sisään, jonka jälkeen kynnökseen kylvetään tatar. Muuta hoitoa se ei kaipaa antaakseen runsaan sadon.

Mutta näistä elinkeinoista huolimatta nummen tuottavaisuus on niin pieni, että metsänhoito tällä laajalla alueella kannattaa nelin viisin kerroin paremmin. Tasaisesti metsä sen vuoksi eteneekin nummelle joka taholta, sekä hallituksen, että yksityisten toimesta, eikä kauaa kulune, ennenkuin petäjä näillä mailla humisee.

Autiota, vaikkei yhtä karua kuin Lüneburgin nummi, on geesti Elben pohjoispuolellakin Holsteinissa ja Slesvigissä. Entisistä metsistä ei laajoilla aloilla ole mitään jäljellä, hietakentät ja kanervakankaat jakavat maan. Vasta itäisemmissä osissa on viljavampia seutuja. Ankara Pohjanmereltä puhaltava luodetuuli vaikeuttaa uuden metsän kasvatusta. Metsät, lehdot, hedelmäpuistot, mitä vain tielle sattuu, se puhaltaa repaleiksi, kylvää hietaa niityille ja pelloille, ei päästä mitään kasvamaan, mihin se vain sopii täydellä voimallaan puhaltamaan. Mutta järjestelmällisen menettelyn kautta vallottaa ihminen näitäkin seutuja uudelleen kasvulle ja viljelykselle.

Pohjanmeren marshit.

Näille karuille ja kolkoille sisämaan seuduille ovat Pohjanmeren varsinaiset rannikot, "marshit", erinomaisen vaikuttava ja virkistävä vastakohta. Toisin paikoin molempien maanlaatujen raja on aivan jyrkkä. Astuessamme geestin nummilta ja hietakentiltä marshille tulemme seutuun, jossa maa, ikäänkuin täyteen katettu pöytä, uhkuu luonnon parhaita antimia.

Marsheja erotetaan kaksi lajia, jokimarshit ja merimarshit.

Jokimarshit, jommoisia on varsinkin Elben alajuoksun varrella — Elbe on aikain kuluessa täyttänyt pitkän leveänlaisen merenlahden — ovat selvään syntyneet jokien kuljettamasta lietteestä. Saksanmaan joet virtaavat enimmäkseen niin pehmoisella kalliopohjalla, että vesi siitä helposti irrottaa suuret määrät kalkkia, savea ja hiekkaa. Lisäksi ne kuljettavat mukanaan runsaasti kaikenlaisten elimistöjen jäännöksiä. Niin ovat merenlahdelmat vähitellen täyttyneet. Missä tulvavesi pääsee vesijätöille leviämään, siellä se vielä kohottaa rakentamiaan maita näillä jätteillä.

Paljon laajemmat ja hedelmällisemmät ovat kuitenkin ne marshit, jotka Pohjanmeren rantoja paartavat. Ne ovat monimutkaisemman luonnonrakennustyön tuloksia, kuin jokimarshit.

Hienoin liete, jonka virrat kuljettavat mereen saakka, laskeutuu herkemmin pohjaan suolaisessa kuin suolattomassa vedessä. Sen vuoksi jokien suistamoon kerrostuu lietettä lietteen päälle, kunnes tämä kerrostuma kasvaa vedenpintaan saakka. Mutta lisäksi suolaisen ja suolattoman veden sekaantumisaloilla tapahtuu kemiallisia muutoksia, jotka saavat veteen liuenneita kivennäisaineita saostumaan ja pohjaan laskemaan. Rannikkovedet, missä suolainen ja suolaton vesi sekaantuvat, ovat sen vuoksi ikäänkuin suunnattomia kemiallisia työpajoja, joissa uutta lietemaata valmistuu.

Moisessa sekavedessä (Brackwasser) — sekavedeksi voimme sitä nimittää siitäkin syystä, että se harvoin on selkeätä, vaikk'ei tuuli olisikaan pohjaa myllertänyt — kuolee alati äärettömät joukot pieniä likoeläimiä, joita sekä suolainen merivesi, että suolaton jokivesi on täynnään. Sekavesi on nimittäin epäterveellistä sekä suolaisen, että suolattoman veden likoeläimille, jonka vuoksi kummatkin siinä heittävät henkensä. Nämä pienet eläimet lannottavat maata sekä elimillään, että kalkista tai piikivestä muodostuneilla kuorillaan. Toisinaan voi puolet lietemaan koko aineesta olla pienien likoeläimien ruumiita. Siinä selitys, miksi marshit varsinkin virtain suistamoiden kahden puolen ovat niin erinomaisen hedelmälliset ja kuivattuina kasvattavat niin hämmästyttävän runsaita heinä- ja viljasatoja.

Semmoisissa paikoissa, missä virta laskee verraten tyveneen ja matalaan mereen, kasvaa suistamo ulospäin, muodostaen mereen deltan. Mutta Pohjanmeri, joka on maapallon myrskyisimpiä meriä, ei ole päästänyt Elbeä, Weseriä eikä Emsiä kasvattamaan suistamoaan rantaviivaa ulommaksi, vaan aallot anastavat lietteet sitä myöden, kuin virta niitä mereen purkaa, ja hajottelevat niitä pitkin rannikkoa.

Näin ovat syntyneet marshit, näin myös "wattimeri", joka nousuvedellä on aaltojen peitossa, pakovedellä taas suureksi osaksi kuivana.

Hyvin aikaiseen ihminen näyttää huomanneen näitten rannikkomaitten erinomaisen hedelmällisyyden ja asettuneen niihin asumaan. Ja aikaiseen hän varmaan ryhtyi niitä suojelemaan rakennusmestarin omia vihanpurkauksia vastaan. Meri, joka ne oli pykäillyt, pyrki niitä myös kovien myrskyjen sattuessa hävittämään, hollannissa kehittyi ensiksi patorakennustaito. Sieltä se levisi Luoteis-Saksan marshimaille.

Jos nousuveden aikana maan puolelta lähestymme marshimaan reunaa, niin kohoo eteemme sisäpuolelta jotenkin jyrkkä valli, joka on viittä, jopa kymmentäkin metriä korkea. Kammon sekainen tunne valtaa ensikertalaisen mielen, kun hän padon juurelle päästyään kuulee aaltojen ulkopuolella kuohuvan päänsä päällä ja hyökkäävän patoa vastaan. Kun hän on padon päälle noussut, niin silmää kohtaa suurenmoinen näkö. Meren ja yhtä tasaisen marskin reunaa pitkin juoksee kummallekin puolelle pato silmän siintämättömiin. Kymmeniä kilometrejä näemme aaltojen hyökyvän tätä suurenmoista lumotusta vastaan. Alavia heinä- ja viljamaita risteilevät ojat ja kanavat, joita vähä väliä juoksee padossa oleviin sulkuportteihin. Pelto pellon vieressä, niitty niityn laidassa ja laitumilla upeat hevoslaumat, lihavat lehmikarjat, lukemattomat lammaslaumat näiden vahvain varustusten turvissa. Mutta jos odotamme veden laskemista, niin kohtaa meitä meren puolella toinen näky. Padon juurella alkaa maa kuivaa, vesi virtaa nopeaan ulospäin, yhä edemmä väistyy meren hohtava pinta, kunnes sen sijalla lopulta on kihisevä märkä pohja simpukkariuttoineen ja savikoineen. Lokkia, meripääskyjä, hyyppiä ja muita merilintuja saapuu tuhansittain joka taholta ahmimaan herkkuja, joita meri on jättänyt runsaasti katetulle pöydälleen — kaloja, äyriäisiä, meritähtiä, simpukoita, ostereita ja veteisen monenlaista muuta makukarjaa. Padon jykevät portit aukenevat itsestään ja kanavista alkaa vesi, kussa omin voimin, kussa tuulimyllyjen käyttämäin pumppulaitosten voimalla virrata mereen. Mutta nousuveden palatessa portit taas jyskien itsestään sulkeutuvat ja aallot hyökyvät yhä lähemmäksi vallitusta. Milloin tavallista korkeampi tulvavuoksi sattuu, silloin on heikoilla paikoilla vaara tarjona ja kylistä hälyytetään ihmiset linnan valleille vartioimaan, kuni sodassa ainakin on tapahtunut, että hirmuöinä asukkaat ovat maanneet kasoissa valleillaan, estääkseen jotakuta matalaa kohtaa murtumasta; hyvin tietäen, että jos meri alkuun pääsee, niin aukko nopeaan repeää suuremmaksi ja tuota pikaa pellot ja talot hautaantuvat veden alle. Entisten vuosisatain historia tietää kertoa tulvaonnettomuuksista, joissa satojatuhansia ihmisiä on yhtenä yönä kotineen ja kontuineen hukkunut ja maat pitkiksi ajoiksi menetetty meren saaliiksi. Vaikka ovatkin talot tekokummuille rakennetut ja muureilla suojatut, niin eivät nämä varustukset voi semmoisia luonnonmullistuksia vastaan kestää.

Yhä vankemmiksi opitaan kuitenkin patojakin rakentamaan. Entisen rahvaankokemuksen ja taidon avuksi on saatu uudenaikainen insinöritiede ja rauta- ja sementtiteollisuus. Suurenmoisia summia uhrataan tähän työhän, sekä entisten viljelysten suojelemiseksi että uusien valtaamiseksi wattimerestä. Tämä maa on niin arvokasta, että se hyvin kannattaa suuretkin uhraukset. Tuo taistelu on saksalaisille nykyään kansallinen asia, jota kaukana sisämaassakin kiintymyksellä seurataan. Friisien ankara painiskelu luonnonvoimien kanssa on kohotettu esikuvaksi, jonka jokainen saksalainen koulupoika tuntee.

Uuden marshimaan vallottaminen wattimerestä tapahtuu niin sanoaksemme "soluttain". Tässä työssä nykyään menetellään seuraavasti. Uloimmasta reunapadosta rakennetaan mereen lyhyitä poikkipatoja. Nämä poikkipadot murtavat aallokkoa, ennenkuin se pääpadolle ennättää, ja lietteet pääsevät siten nopeammin kerrostumaan niitten välisessä tyvenemmässä vedessä. Kun saarrettu wattipalsta on lietteistä kylläksi kohonnut, niin sen ulkolaitakin suojellaan padolla ja umpeen vallitettu palsta kanavilla ja pumppulaitoksilla kuivataan. Siten on wattimerta vuosisatain kuluessa vallotettu kappale toisensa jälkeen, 100-1000 hehtaarin suuruisia palstoja kerrallaan. Kylät kuitenkin mieluummin rakennetaan geestin läheisyyteen, vaikka se tavallisesti on kymmenen tai parinkymmenenkin kilometrin päässä rannasta. Tähän on syynä sekä turvallisuus että parempi vedensaanti, sillä vaikka marshilla on joka puolella niin runsaasti suolaista vettä, niin on sitä vastoin kunnollisesta juomavedestä useinkin puute.

Merimarsheista mainittakoon Elben pohjoispuolella kapea Pohjois-Friesland, Eiderin suulla Eiderstedt, joka ulottuu niin kauas mereen, että sen ulkoreuna vastaa Friisien saarijonoa (wattimeri tällä kohdalla toisin sanoen on kauttaaltaan kuivaa), historiasta tunnetut Ditmarshit, sekä Elben länsipuolella Hadeln, ynnä Weserin suistamon kahden puolen Wursten, Stadland ja Butjadingen. Itä-Frieslandin marshit ovat kahdesta kohden katkenneet syväin, maan sisään pistäväin lahdelmain kautta. Toinen on Jademutka, johon Weser ennen laski, — kunnes 13 vuosisadan alussa sattunut myrskytulva repi sen paljon avarammaksi, mutta samalla tukki joen suun ja pakotti sen hakemaan itselleen uuden laskupaikan, — toinen taas Dollart-lahti, johon Ems laskee, ja jota pitkin Saksan ja Alankomaiden raja kulkee. Dollart syntyi vasta v. 1277, jolloin myrskytulva murti ja hajotti Emsin suistamon, ja myöhemmät myrskyt vielä levensivät tätä aukkoa. Osa menetetystä maasta on kuitenkin voitu vallottaa mereltä takaisin.

Friisein saaret ja Halligit.

Saarijono, joka nauhan tavoin seuraa Pohjanmeren rannikkoa, on Weserin ja Elben suistamoiden kohdalta katkennut, jakaantuen siten kahteen ryhmään. Eteläiseen, joka jatkuu Hollannin puolelta, kuuluvat Borkum, Juist, Norderney, Langeoog ja Wangeroog, joilla on tunnetuita kylpypaikkoja. Pohjois-Friisien saarista ovat suurimmat Nordstrand, Pellworm, Amrun, Föhr, Sylt ja Röm.

Alkuaan nämä saaret ovat olleet yhtä maata mannermaan kanssa. Sitä todistaa sekin, etteivät ne suinkaan ole kauttaaltaan tuulen kasaamia dyynejä ja lietteitä, vaan on niillä kiinteämpi "geestisisus". Tämän jatkoksi merivirrat toivat lietteitä, aallot ja tuulet kokosivat dyynejä, niin että muodostui pitkiä särkkiä, joiden takana wattimeri oli osaksi "haffina", osaksi marshimaana. Särkkäin murruttua jäivät nämä saarijonot jäljelle. Toisilla saarilla on erittäin monivaiheinen hävityshistoriansa, etenkin Pohjois-Friisien ryhmän eteläisillä saarilla, jotka ovat historiallisella ajalla toisistaan irti repeytyneet. Säilyneitten saarien välillä on hävinneitten jäännöksiä. Jos saaret voidaan uudelleen yhdistää padoilla, niin voidaan wattimerta ruveta tältäkin puolelta menestyksellä vallottamaan viljelykselle. Mutta salmet ovat ennättäneet kulua niin syviksi, että työ on vaikea ja kysyy suuria varoja.

Halligit ovat wattimeressä jäännöksiä hävinneistä marshimaista. Ne näyttävät olevan häviöön tuomitut. Huolimatta patorakennuksista ja vallituksista ne pienenemistään pienenevät. Vihannat Halligit ovat kuin reheviä keitaita harmaassa wattimeressä. Pohjan muodostaa hieno, hiekaton marshisavi. Jokainen myrskytulva repii saaliikseen uusia kappaleita näistä löyhistä lietemuodostuksista.

Helgoland.

Näitten yhteen kuuluvain saariperheitten välillä Helgoland on kokonaan oma, vaikka pieni maailmansa. Korkeana, äkkijyrkin seinämin tämä pieni kalliosaari kohoo merestä, joka uupumatta kalvaa sen perustuksia, sortaen harva se vuosi äkkijyrkänteen reunaa, muovaillen ihmeellisen kalliorannan rotkoiksi ja pylväiksi, joita matkailijat läheltä ja kaukaa käyvät ihmettelemässä. Vainiot ja puutarhat pienenevät pienenemistään. Historiallisella ajalla oli vielä matala dyyni, joka nyt on kappaleen matkaa saaresta erillään, tämän kanssa yhteydessä.

Dyynit.

Dyyneiksi sanotaan hiekkavalleja, joita tuulet kasailevat aaltojen luomasta hiekasta. Niitten korkeus on melkoinen, ja mereltä nähden ne näyttävät todellistakin korkeammilta, koska ne sille puolelle suistuvat jyrkkään. Maan puolelle ne alenevat loivemmin. Dyynien korkeus tavallisesti vaihtelee 3 ja 18 metrin välillä, mutta on paljon korkeampiakin. Syltin ja Föhrin saarilla on 35 metriä ja Preussin rannikolla lähes 50 metriä korkeita dyynejä, jotka siis ovat melkoisia mäkiä. Ja omituisen muodostumisensa vuoksi ne näyttävät vielä suurenmoisemmilta, kuin todella ovatkaan. Vaikutusta myös lisää harjujen hopean hohtava väri ja terävät viiltopiirteet, joista mielikuvitus näillä lakeilla rannoilla helposti luo muka korkeitakin vuoria. Dyynit ovat melkein aina kohtisuorassa tuulen suuntaa vastaan. Ensimäisen korkeimman aallon takana on aina toinen matalampi, tämän toisen takana usein kolmas ja niin edespäin.

Dyynien väliin pesii lukemattomia tiira- ja lokkiparvia, jotka tuhansittain hiekkaan munivat kirjavia muniaan ja kirkuen parveilevat vaeltajan ympärillä, joka sattuu näille pesintämaille eksymään. Omituiset kasvit, joita emme muualla tapaakaan, verhoovat siellä täällä näitäkin luonnostaan kaikkein karuimpia muodostuksia. Semmoisia ovat hietasara (Carex arenaria), pienilehtinen arho (Arenaria serpyllifolia), rantakaura (Ammophila arenaria) ja rantavehnä (Elymys arenarius) ynnä tyrnipensas (Hippophae rhamnoides). Varsinkin rantavehnä jäykkine, merensinertävine korsineen on näille seuduille luontainen. Se ei sanottavasti muuta kastetta kaipaakaan, kuin meren kosteata henkeä. Se näyttää, samoin kuin rantakaurakin, viihtyvän vain sitä paremmin, kuta korkeammalle kasaantuu hiekkaa sen ympärille. Sitä myöden kuin hiekkakinos kasvaa, nämä molemmat kasvit työntävät uusia versoja. Köyhä rahvas kokoo niitten lehtiä karjan rehuksi, tupansa katoksi tai vuoteensa pehmikkeeksi. Mutta niillä on vielä paljon suurempi, kerrassaan korvaamaton merkitys. Ne estävät hiekkamäkiä vaeltamasta maan sisään.

Ymmärtääksemme näitten hiekkanietosten muodostumisen käymme meren rannalle jonain myrskypäivänä, kun hiekka on kuivaa. Olemme silloin kuin Saharan erämaassa. Ilma on täynnään lentävää hietaa, joka kerrassaan pimittää päivän. Myrsky pauhaa, rannikolla murtuvat jyristen valtavat hyökylaineet, rantavehnän ja kauran kuivat korret kohisevat ja hiekka maahan pudotessaan rätisee kuin raesade. Hiekan mukana lentää yhdessä ryöpyssä simpukankuoria, siruja, pieniä sorakiviä, mitä vain tuuli irti saa.

Tämmöisinä päivinä dyyni hilpeästi vaeltaa. Hiekka lentää pitkin tuulen puolista rinnettä ylöspäin, mutta harjan päälle päästyään lentävän hiekan alimmat jyväset joutuvat harjan suojaan ja putoovat alas. Siitä harja aina siirtyy hiukkasen kauemmas maalle päin. Harjan siirtymistä ja samalla myös kasvamista siten jatkumistaan jatkuu, kunnes vuosien kuluttua koko mahtava hiekkamäki on siirtynyt kappaleen matkaa kauemmaksi maan sisään. Dyynien nopeus on eri paikoissa eri suuri, mutta on laskettu sen olevan keskimäärin neljästä seitsemään metriin vuodessa.

Vaeltaessaan dyynit verkalleen, mutta vastustamattomalla voimalla hautaavat alleen, mitä vain eteen sattuu, viljelysmaita, rakennuksia ja kokonaisia kyläkuntiakin. Asukkaitten täytyy, sitä myöden kuin dyyni etenee, muutella pois talojaan. Muutoin ne vähitellen hautaantuvat hiekan alle, ilmaantuakseen vasta vuosikymmenien kuluttua uudelleen, mutta dyynin toisella puolella, hiekkavuoren yli mentyä. Itämeren haffeja saartavilla pitkillä kielekkeillä nietokset varsinkin ovat mahtavat. Siellä on tapahtunut, että kirkkojakin on jäänyt vaeltavan hietamäen alle, kun niitä ei ole voitu tieltä pois toimittaa. Kun ne vihdoin, hietakasan yli kuljettua, ovat uudelleen tulleet ilmoille, niin on jäljellä ollut ainoastaan sortuneet rauniot.

Nämä viljelyksen viholliset eivät kuitenkaan näytä olevan Saksan rannoilla aivan vanha ilmiö. Pohjanmeren rannoilla niiden arvellaan syntyneen 14 ja 15 vuosisadalla, jolloin suunnattoman voimakkaat myrskyt ja meritulvat noita rantoja hävittivät. Itämeren rannoilla taas useat suurimmista dyyneistä ovat syntyneet siitä, että metsät on hävitetty pois ja hiekka siten päästetty juoksemaan. Frisches Haffin kielekkeeltä hakattiin ja myytiin metsä valtion toimesta kahdeksannentoista vuosisadalla ja seurauksena siitä oli, että hiekkadyynit sen jälkeen ovat samalla niemekkeellä tehneet miljoonien edestä vahinkoa. Sillä särkällä taas, joka sulkee merestä Kurisches Haffin, ovat dyynit haudanneet alleen kuusi kylää. Kunzenin kylä, jossa 1800-luvun alussa vielä oli 30 taloa, on nyt tullut näkyviin valtavan hietamäen meren puolella, joka sen alleen hautasi.

Dyynien hävitykset tapahtuvat niin vähitellen, ettei niiden kautta ihmishenkiä menetetä, niinkuin monessa muussa luonnonmullistuksessa, mutta vahinkojensa puolesta ne vetävät vertoja suurillekin tulville.

Onneksi ei tätä vihollista vastaan enää olla aivan avuttomia. Sitkeän taistelun kautta voidaan dyynin muodostuminen ja kulkeminen estää. Apulaisenaan ihminen tässä työssä käyttää juuri samaisia kasveja, jotka ovat niin hyvällä menestyksellä sovittaneet taloutensa hietanietosten luontoon. Dyynin päälle alussa levitellään merileviä, joita aallot vääntävät rannalle suuria kasoja. Sitten kylvetään rantavehnää, joka juurillaan sitoo hiekan. Rantavehnän juuret tunkeutuvat kolmekin metriä syvälle hiekkaan ja kiinnittävät hapsineen lonkeroilleen melkoisen alan. Kerran juurruttuaan rantavehnä ei hevillä sorru vihaisestikaan kasvavalta dyyniltä. Kuta enemmän tuuli ryöpyttää sen päälle hiekkaa, sitä joutuisammin se kasvaa vartta ja muuttaa sitä myöden juureksi hiekkaan hautaantunutta varren osaa. Missä merituuli ei pääse koko voimallaan dyynin rintaan puhaltamaan, kylvetään tämän jälkeen korkeampia kasveja, katajia, pensastammea ja lopulta havupuitakin, etenkin mäntyä. Kun metsä on päässyt kohoomaan, niin voidaan sen suojassa ruveta laihoja kasvattamaan. Ehkä ei enää hyvinkään pitkiä aikoja kulu, ennenkuin Saksan rannat ovat kauttaaltaan "kiinnitetyt".

Onni onnettomuudessa on, etteivät dyynit yleensä kulje aivan kauas sisämaahan, koska tuulen voima maan sisässä nopeaan vähenee ja suuntakin käy vaihtelevaisemmaksi.

Pohjanmeri ja Itämeri.

"Pohjanmeren maisemain luonne on heroinen", lausuu Ratzel näitten molempien merien rantamaisemia verratessaan, "Itämeren taas idyllinen". Osaksi vaikuttaa sen veden väri ja liikunto, osaksi myös rantain muodot. Itämeren reunalla on kallioita, maattumia tai dyynejä ja maa yleensä viettää mereen jotenkin lyhyesti. Kun Itämeri niinikään on vähemmän myrskyinen kuin Pohjanmeri, niin se tekee kirkkaamman ja suojaisemman vaikutuksen. Monikin kauas maan sisään pistävä lahti on kuin sininen sisämaan järvi. Mutta tämä siniväri on hempeämpää, kuin Välimeren tai Golf-virran suolaisen veden tumma metalliloistoinen sini, ja sen vivahdukset ovat paljon rikkaammat. Pohjanmeri taas on viheliäinen, kellertävän ja harmaan sekainen, niinkuin ainakin myrskyisen, pohjiaan alati penkovan, rantojaan hankaavan meren vesi. "Watit" ovat saman väriset kuin se häälyvä liete, joka samentaa Pohjanmeren merenviheriät aallot. Harmaa on niiden väri ja hopean harmaina hohtavat niistä pakoveden jättämät allikot. Vielä luontaisemmat ovat Pohjanmeren rannoille vehmaan vihannat marshit. Niiden reunassa ei merta vastusta kalliot eivätkä kivikkoriutat, vaan melkein meren tasalla leviää erinomaisen rehevä kasvisto, niittyjä, viljavainioita, kellertäviä naurismaita. Ja näitä vihantia lakeuksia risteilevät lukemattomat kanavat, melkein reunojaan myöden täynnään vettä. Kanavain tummanruskeasta lieju- tai mutapohjasta ei kuulla ainoakaan kivi, veden liikunto on tuskin huomattava ja vedenpintaa kattavat siellä täällä laajat ulpukkalautat. Ainoastaan ihmisten, punaisista tiilistä keinotekoisille kunnaille rakennetut huoneet kohoovat matalaa taivaanrantaa korkeammalle ja puut yhtyvät yhtenäiseksi metsänreunaksi vain siellä, missä vanhain puistikoiden ympäröimiä taloja on kyllin taajassa, sulaakseen yhtämittaiseksi tumman viheriäksi vyöksi. Nämä olisivat peräti rauhallisia näköaloja, elleivät nuo suuret, suorat, toisiaan leikkaavat padot ja kanavat katsojalle muistuttaisi, että ainoastaan asukkaitten väsymätön työ ja valppaus estää rantahyökyjä hukuttamasta näitä rauhallisia näköaloja aaltojen alle.

Missä maa ja meri lakeilla rannoilla toisiaan kättelevät niemineen ja lahtineen, siellä aina mahtava meri vie maisemassa voiton. Meren vaikutusta vielä vahvistavat virtain, lahtien, järvien ja mutkain laajat vesipinnat. Stralsund näyttää uivan merenpinnalla samoin kuin Veneziakin, Marienburg etsii kuvaansa Nogatin kiiltävästä kalvosta, Frieslandin kaupungit ovat melkein suorastaan mereen rakennetut, samoin kuin Amsterdamkin. Kaupungit näyttävät kohoovan oijeti vedestä, ja siitä niiden yhtenäinen, voimakas ulkopiirre. Ne ahtautuvat taajoiksi ryhmiksi jokien suistamoihin tai lahtien pohjukoihin, niitä piirittävät muurit ja padot. Avarain ulappain vastapainoksi ne kohottavat lakean näköpiirin yli muureja ja korkeita torneja. Sitä vilkkaamman kuvan muodostavat kylät ja hajallaan olevat talot. Korkeain ruskeanpunaisten tiilirakennusten väri soveltuu täällä, samoin kuin Frieslandinkin ja Alankomaiden maisemissa, paremmin sumuun ja meriviheriään, kuin siniseen taivaaseen ja auringonpaisteeseen. Miten vilkas ja iloinen onkaan Rügenin aaltoileva ranta keltaisine ja viheriäisine värineen, punaisine tiilitaloineen, joita on ikäänkuin sattuman asettamina siellä täällä hajallaan epäsäännöllisissä ryhmissä, miten vakavana mutta voimakkaana kohoo niihin verraten Stralsundin ruskea haahmo muurineen ja tornineen.

Luoteis-Saksan kohosoilla.

Weserin länsipuolella Pohjois-Saksan alanko muuttuu suoksi. Niinkuin meri leviää maa rannattomiksi aavoiksi, joilla ainoastaan siellä täällä joku matala hiekkakumpu pistää polveaan suon ruskeasta pinnasta. Tosin on muuallakin Pohjois-Saksan alueella tiheässä samanlaisia soita, mutta ne eivät laajuutensa puolesta likimainkaan vedä vertoja Frieslandin ja Oldenburgin aavoille.

Nämä suot ovat syntyneet hiekkapohjalle sen kautta, että liete taikka rautaruoste on sitonut hiekkajyväset toisiinsa vettä läpäisemättömäksi pohjaksi. Suot ovat tosin meren rannallakin korkeammat meren pintaa, mutta rannikkoa reunustavat dyynit estävät vettä vapaasti mereen juoksemasta. Vetisellä pohjalla alkaa valkosammal rehottaa. Sitä myöden kuin sammal kasvaa, alimmat osat siitä mätänevät muroksi. Näin murokerros vahvenemistaan vahvenee, ja kun se säilyttää vettä ikäänkuin pesusieni, niin ei ylimpänä kasvavalta sammalkerrokselta lopu kosteus eikä ravinto. Vuosituhansien kuluessa on siten kasvanut murokerros, jossa toisin paikoin ei ole viidenkäänkolmatta metrin syvyydestä pohjaa tavattu. Tavallisesti kasvaa suo keskeltä hieman korkeammaksi kuin reunoilta, ikäänkuin matalaksi kilveksi. Saksan lämpöisemmässä ilmanalassa sekä mätäneminen että kasvu tapahtuvat paljon nopeammin, kuin meidän maamme rahkasoilla.

Kolkompaa maisemaa, kuin moinen kohosuo on, ei ole helppo kuvitella. Vihannuutta ei missään, paitsi virtain liejuisilla rannoilla, jotka kuitenkin ovat niin syvälle kaivautuneet, ettei niitä näy suolle. Maanpinta näyttää ikäänkuin palaneelta. Ainoastaan sammal viihtyy ja toisin paikoin kitukasvuinen kanerva. Ihmiselämää ei näy muuta kuin harvassa polttoturvetta valmistavaa työväkeä ja heidän kehnoja, koivujen ympäröimiä majojaan. Koivu on melkein ainoa puu, joka näillä soilla toimeen tulee. Keväällä virkistää vaeltajan silmää vielä suomyrtti, variksenmarja, kellokanerva (Erica tetralix), Saksan soitten varsinainen asukas, kihokit ja eräät toisetkin vaatimattomat, mutta muualla Saksassa osasta harvinaiset kasvit. Vielä köyhempi kuin kasvisto on eläimistö. Linnut eivät viihdy näillä suojattomilla aukeilla; ainoastaan sammakoitten, myrkyllisten kyitten ja sisiliskojen mielestä ei maailmassa maata parempaa, ja sääsket pitävät ilmassa iloaan, keijuen sankkoina pilvinä.

Suurin näistä soista on Bourtangermoor Emsin vasemmalla rannalla. Sillä on paikkoja, mihin ei näy ainoatakaan puuta, majaa eikä lapsen mittaa korkeampaa pensasta, niin pitkältä kuin silmä kantaa. Uloimmatkin suosiirtolat, jotka koivulehtoineen kauan päilyivät takanamme siintävinä kaukosaarina, ovat lopulta vaipuneet taivaanrannan alle. Vielä enemmän kuin meri täyttää moinen aava rannaton suo mielen äärettömyyden tunteella. Ainoastaan kapeat, vaaralliset polut vievät suon poikki ja moni on niiltä eksyttyään hukkunut suon petollisiin pohjattomiin liejuisin. Mutta siitä huolimatta kulkivat jo roomalaiset legionat näitten soitten poikki, sotiessaan Pohjois-Germanian heimoja vastaan. Pyöreistä, parin metrin mittaisista tammipölkyistä rakennettiin suon poikki kapulasiltoja, joitten jätteitä on löydetty sekä Hollannin että Saksan puolelta.

Mutta vaikka nämä suot näyttävätkin niin viheliäisiltä ja toivottoman köyhiltä, niin on niilläkin rikkautensa, jahka niitä opitaan käyttämään. Mitäpä muuta ne ovat, kuin luonnon keräämiä äärettömiä hiilivarastoita, vaikka vielä ovatkin veden varassa. Murokerros kuoritaan päältä pois, käytetään lämmitysaineeksi ja moneen muuhunkin tarkotukseen, ja alemmat kerrokset muokataan viljelysmaaksi.

Kun joku kohosuon osa otetaan työn alaiseksi, niin siihen ensinnä kaivetaan syvä kanava, joka alkaa joko merestä taikka muusta laivaväylästä. Tästä valtakanavasta kaivetaan kahden puolen poikkikanavia. Siten kuivanut murokerros kuoritaan pois ja valmistetaan polttoturpeeksi ja kaikenlaisiksi muiksi hyödyllisiksi tavaroiksi. Meidän aikamme teollisuus on tosiaan näyttänyt ihmeitä tekevän voimansa turvettakin käsitellessään. Siitä valmistetaan jos minkälaisia teollisuustuotteita, paperia, tapetteja, pergamenttia, kankaita, jopa valkoisia kynttilöitäkin, vaikka tämä kummalta kuuluu. Suon pohjalle muokataan sitten pellot. Kanavan varrelle syntynyt siirtokunta kuljettaa omilla laivoillaan turveteollisuuden tuotteita markkinoille ja tuo mukanaan joko lantaa taikka lihavaa marshimaata peltojensa höysteeksi. Siten siirtokunnan ympärille pian syntyy somat puutarhat ja vihannat vainiot, jotka leviämistään leviävät, sitä myöden kuin teollisuuskin edistyy. Nämä fen-siirtolat, joita Saksassa on ruvettu hollantilaisten esimerkin mukaan perustamaan, ovat menestyneet niin hyvin, että niissä jo asuu tuhansittain toimeen tulevia ihmisiä. Kohosoitten viljelemisestä on tullut tärkeä taloudellinen kysymys, sillä noin 17 prosenttia Pohjois-Saksan alangosta on tämmöistä maata. Vainiot ovat jo venyneet penikulmia pitkiksi ja yhä syvemmälle tunkeutuu viljelys ennen arvottomiksi luultuihin maihin. Missä ei ole saatavana hiekkaa tai savea, siellä suota vielä vanhaan tapaan poltetaan ja tuhkaan kylvetään tatarta, ruista tai kauraa. Keväällä näiltä soilta kohoava savu leviää yli koko Saksan aina Alppien rintamaan saakka, kiehtoen maisemat utuiseen huntuunsa.

Keski-Saksan vuoristokynnys.

Vuoristomaisemissa, jotka etelässä rajottavat Pohjois-Saksan alankoa, olemme erottaneet kaksi osaa, Keski-Saksan vuoristokynnyksen ja Etelä-Saksan vuoristo- ja laaksoseudut.

Tämän eron tekemiseen on sekä luonnonmaantieteelliset että asutusmaantieteelliset syyt. Keski-Saksan vuoristokynnys on yleisenä vedenjakajana Pohjois- ja Etelä-Saksan välillä — vaikka tosin suurimmat virrat sen murtavatkin — ja sitä pitkin myös kulkee Pohjois-Saksan ja Etelä-Saksan asutuksen ja historiallisen kehityksen raja. Jos esim. astumme Thüringerwaldin poikki, niin tulemme muutamassa tunnissa toimeliaan mutta arkiluontoisemman pohjois-saksalaisen rahvaan piiriltä oikopäätä herttaisemman ja runollisemman etelä-saksalaisen rahvaan alueelle. Idästä länteen käsin lukien huomasimme tässä vuoristokynnyksessä seuraavat pääosat: Sudetit Schlesian rajalla ja niitten jatkon Riesengebirgen; Erzgebirgen, jota pitkin raja Böhmiä vastaan kulkee; Fichtelgebirgen, Thüringerwaldin, muista erillään olevan Harzin, Weser-vuoriston, Hessin vuoriston ja Rheinin liuskevuoret. Alamme tämän kuvauksen Saksan keskivuoriston maisemista Harzista, joka pohjoisesta tullessamme ensimäiseksi vastaamme kohoo. Harzin maisemat ovat monessa suhteessa luontaiset keskivuoriston yleiselle maisemasävylle.

Kuvia Harzista.

Harz on sekä erillisen, yksilöllisen asemansa että jylhän luontonsa puolesta jo vanhastaan ollut tarujen ja runojen suosima. Ken ei olisi ihastuksella lukenut Heinen "Harzinmatkaa!"

Suurella uteliaisuudella sen vuoksi tähyilin sen ulkopiirrettä, kun hyvällä pyörälläni kiitäen Lüneburgin nummea näin sen sukeltavan näköpiirin yläpuolelle, ikäänkuin sinisestä paperista leikattu varjokuva. Lähempänä se joksikin aikaa jälleen katosi näkyvistä emävuorista lakeudelle eksyneen selänteen taa, mutta tuon uloimman maanaallon toiselta puolen näköala oli sitä vapaampi. Edessäni oli nyt jotenkin lähellä koko komea vuoristo, kohoten lakeudesta ikäänkuin mahtava saarento, Brockenin pyöreä laki kaikkein ylimmäksi. Näin metsänpeittoisen kukkulajonon, ikäänkuin joukon suunnattomia vihantia hietakasoja. Jyrkästi viettävillä sivuilla kasvoi kylvömetsää palsta palstan vieressä, ja nämä palstat jakoivat keskenään rinteet suoraviivaisesti, maan muodostuksista välittämättä, juuri sillä tavalla kuin metsäherra kylvöä suunnitellessaan oli ne karttaansa piirustanut. Näin väljiä laaksoja vuoriston juurella ja niissä kaupunkeja ja kyliä lukemattomine tehtaineen, joitten piipuista savu lakkaamatta tuprusi. Mutta nuo "hietakasat" ovat niin lähellä toisiaan, että ne keskellä juoksevat yhteen, joten niiden väliset laaksot ovat paljon korkeammalla vuoriston juurta. Ajatelkaamme vielä, että juokseva vesi on kasain ulkosyrjään uurtanut syviä laaksoja, niin saamme ne virtalaaksot, jotka Harzin reunoja katkoilevat ja luontonsa puolesta ovat kauneinta, mitä koko vuoristossa on. Ainoastaan näissä laaksoissa paljastuu vuoriston peruskallio, toisin paikoin erinomaisen rohkeihin muotoihin muovailtuna; muualla se on kauttaaltaan vihannan kasvullisuuden peitossa, kaikkein korkeimpia tuntureita lukuun ottamatta.

Maisemain vaikutus suuressa määrin riippuu säästä. Kun sattuu kylmä, tasainen vihmasade, joka Saksanmaan keskivuorilla ja varsinkin Harzissa on niin tavallinen matkatoveri, niin on runosuonen vaikea viritä ja maisemat jäävät sitä korkeampaa loistoa vaille, jonka intomieli niille suo. Minulla oli koko sillä ajalla, minkä Harzissa samoilin, hyvin huono sääonni, ja sen vuoksi näin maisematkin arkipäiväisillä silmillä. Mutta kuinka lumoovan kaunista Harzin luonto voi olla, siitä ovat Heinen kuvaukset todistuksena. Tosin vuoriston metsät viime vuosisadan alkupuolella vielä olivat luonnontilassa ja kuuluisaa runoilijaromantikkoa lisäksi suosi mitä paras sää, niinkuin näkyy hänen sanoistaan: "Nousin vaaran, laskin toisen, loin katseeni moneenkin viehkeään niittylaaksoon. Hopeiset purot kohisivat, metsälinnut visertelivät suloisesti, karjankellot helkkyivät, Jumalan aurinko kultasi paisteellaan monenlaiset viheriöitsevät puut ja ylläni oli taivaan sinisilkkinen kansi niin selkeä, että sen läpi saattoi nähdä syvälle kaikkein pyhimpään saakka, kussa enkelit istuivat Herran jalkain juuressa ja hänen kasvoistaan tutkivat ikuisuuden sointuja."

Nousin Brockenin 1,140 metriä korkealle kukkulalle pohjoiselta puolelta, pienen Oker-joen laaksoa. Laakson jyrkät ja huimaavan korkeat rinteet olivat tasaisen kuusikon peitossa, siellä täällä kasvoi kuitenkin tammikkoakin, joka minua pohjoismaalaista enemmän viehätti.

Aina toisinaan työnsi rinne metsän läpi esiin huimaavan korkean kapean kalliokielekkeen, ikäänkuin saarnastuolin, taikka kirkontornin. Alla hyppeli pieni Oker kiveltä kivelle, täyttäen vähäpätöisyydestään huolimatta kumean laakson huminallaan. Missä oli pienoinen tehdas, missä mylly, tai metsäherran asumus sen rannalla.

Mutta komein tämä, niinkuin muutkin Harzin laaksot, oli alaosastaan. Kun olin tuntikauden jotenkin tiukasti ylöspäin kiivennyt, silloin tällöin kohdaten puukuormia, jotka juhditta laskivat vuoristosta tasaisesti alenevaa tietä, niin tiesin tosin jo olevani melkoisen korkealla, mutta maisemasta sitä ei voinut päättää. Vuoriseinät kahden puolen olivat vaipuneet alas ja yksitoikkoinen kylvömetsä piiritti minua joka puolella. Seudut väljenivät, notkot täyttyivät, jokien juoksu kävi hitaammaksi. Missä näköala vähän avautui, levisi nyt eteeni yksitoikkoisia synkkiä metsämaita, pohjana joku etäinen sinettyvä vaara.

Moinen kylvömetsä, jossa puut seisovat säännöllisesti riveissä ja ruoduissa penikulmia laajoilla alueilla, tuntuu meikäläisen metsän luonnonvapauteen tottuneesta mielestä omituisen kolkolta ja aavemaiselta. Minne vain katselet, kaikkialla näet määräävän käden jälkeä pienimmissäkin seikoissa, mutta ihmistä, joka on tämän järjestänyt, ei näy ei kuulu. Ja ainoastaan sitä suvaitaan, mitä voidaan edullisimmin hyödyksi käyttää. Puut kasvavat, mutta metsä on kuollut.

En ymmärtänyt tämmöistä puistoa erämaaksi käsittääkään, vaan päätin suoraa päätä astella noita kylvövakoja pitkin Brockenille. Mutta en silloin muistanut, että puisto oli kokonaisen valtakunnan istuttama. Siinä saattoi eksyä vaikka miten moneen kertaan, ja sattuman kauppa oli, että Brockenille osasin. Kilometriä korkealla voi Saksankin lauhkeassa ilmanalassa sattua niin kylmiä myrskyjä ja sateita, että matkamies saa viettää hyvin tukalan yön taivasalla, ellei ihmisten asunnoille pääse. Niin oli minun silloin käydä, rämpiessäni usvassa ja sateessa Brockenin kukkulalla, tunkeutuessani ränkkyisen, vetistä suosammalta kasvavan kuusikon läpi, joka lähellä puurajaa oli niin matalaa, että pääni kaaloi pitkin metsänlatvoja. Mutta vaikeita kallioseiniä tai ylipääsemättömiä rotkoja ei täällä ylhäällä ollut sen enempää kuin Lapin tuntureillakaan. Vuoroin suota ja louhikkoa, verkalleen kohoovaa maata, semmoista oli Brockenin laki. Mutta sen näköalasta ei ollut minun suotu mitään nähdä, ne peitti läpitunkematon usva kääreeseensä, enkä saanut nähdä edes Brockenin kummitustakaan, sillä se vaatii ilmestyäkseen samalla kertaa sekä auringonpaistetta että sankan sumuseinän.

Verraten harvoin näköala tältä myrskyiseltä ja sumuiselta vuorelta onkaan aivan selvä. Mutta kauniilla säällä se käsittää kymmeniä penikulmia maailmaa. Heine kuvailee sitä seuraavalla leikillisellä tavalla: "Vallan omituiselta tuntuu meistä kaikista ensi näkemällä Brocken. Joka puolella meitä kohtaa uudet vaikutukset, jotka osasta ovat hyvin erilaiset ja ristiriitaisetkin, yhtyen lopulta suureksi, sekavaksi tunteeksi. Mutta jos meille onnistuu käsittää tämän tunteen syvin sävy, niin käsitämme samalla vuoriston luonteen. Brocken on kuin onkin saksalainen. Saksalaisella perusteellisuudella se meille selvään ja seikkaperäisesti näyttää, ikäänkuin jättiläispanoramassa, satoja kaupungeita ja kyliä, jotka enimmäkseen ovat vuoren pohjoispuolella, ja joka puolella vuoria, metsiä jokia ja vainioita äärettömän avaralta. Mutta juuri sen kautta koko näköala on ikäänkuin terävästi piirrettyä, puhtaasti väritettyä erikoiskarttaa, ei millään puolella silmää oikeastaan ilahuta kauniit maisemat." Mutta illan tullen puhkesi kuitenkin Heinekin kaunopuheliaaseen ihastukseen: "Meidän näin jutellessamme alkoi hämärtää. Ilma viileni vielä entisestään, näkötorniin lappoi ylioppilaita, käsityöläisiä ja muutamia kunnon porvareita, ynnä näitten aviopuolisoita ja tyttäriä, jotka kaikki tahtoivat nähdä auringonlaskun. Se olikin ylevä hetki, joka viritti sielun rukoukseen. Ehkä neljännestunnin seisoivat kaikki vakavina vaieten ja katselivat, miten lännessä ihana tulipalo verkalleen laskeutui. Auringon ruskotus punasi kasvot, kädet itsestään kävivät ristiin, tuntui siltä, ikäänkuin me, hiljainen seurakunta, olisimme seisoneet jättiläiskirkon keskilaivassa ja pappi juuri olisi kohottanut kalkin ja Palestrinan ikuinen virsi olisi uruista tulvinut seurakunnan yli." — —

Kun aamulla läksin Brockenilta, niin sain kotvasen kulkea, ennenkuin pääsin kukkulan pilvihatun alta ja vilahdukselta näin allani vaaleanviheriäistä maailmaa kylineen, vainioineen, kaupunkeineen. Mutta pian metsät jälleen alkoivat ja polku taas kierteli yksitoikkoista kylvökuusikkoa. Toki Bode-virran syvässä jylhässä laaksossa vihdoinkin kohtasin maiseman, joka huonosta säästä huolimatta minunkin mielessäni viritti runollisia mielialoja. Mahtavine rinteineen, koskineen, yksinäisine myllyineen ja mökkineen, vanhoine metsineen se tosiaan oli suurenmoisen kaunis.

Näin ensimäisen suotuisan vaikutuksen saatuaan mieli virittää kanteleensa ja herkemmin soivat nyt sen kielet jokaiselle uudelle maisemapiirteelle, uudelle luonnon vaikutukselle. Ja kuta enemmän vaeltaja lisäksi syventyy vuoriston moniin vanhoihin taruihin ja muistoihin, sitä runsaammin alkavat virrata mielessä vaikutelmien purot, kokoontuakseen yhdeksi luonnonsäveleksi. Mutta sitä myöden myös kasvaa hänen riemunsa, että runoilija on nämä tunteet niin ihanasti sanoiksi pukenut.

"Aurinko nousi", kirjottaa Heine 'Harzinmatkassaan', "usvat pakenivat, ikäänkuin peikot kukon kolmatta kertaa laulaessa. Minä kiipesin jälleen vuorille ja laskeusin laaksoihin, ja edessäni liehui kaunis aurinko, valaisten yhä uusia ihanuuksia. Vuoren haltija silminnähtävästi minua suosi. Nähtävästi hän tiesi, että moinen runoilijaihminen voi kertoa paljon hupaisia juttuja, ja hänpä näytti minulle Harzin tänä aamuna semmoisena, jommoisena ei jokainen saa sitä nähdä. Mutta minutkin näki Harz semmoisena, jommoisena vain harvat ovat minut nähneet, ja silmissäni kiilsivät yhtä ihanat kastehelmet, kuin laakson ruohoissakin. Lemmen aamukaste kostutti poskiani, humisevat kuusikot ymmärsivät minut, niitten oksat jakautuivat, liikkuivat edes ja takaisin, ikäänkuin olisivat mykät ihmiset käsillään viittoen osottaneet iloaan, ja etäisyydestä kuului ihmeellinen salainen helkkynä, ikäänkuin kellojen soitto kadonneesta metsäkirkosta. Sanotaan, että ne ovat karjankelloja, jotka on Harzissa näin sulosointuisesti ja kirkkaasti viritetty… Pian otti minut jälleen helmaansa pilviä pitävä kuusikko. Kunnioitan kaikin puolin näitä puita, sillä niitten toimeentulo ei ole niinkään helppoa, ja varsinkin nuoruudessaan ne saavat monta kovaa kokea. Vuoren pinta on täällä täynnään suuria paasia, ja useimpain puitten on täytynyt juurillaan kiertää taikka halkaista kivet ja työläästi etsiä maaperää, josta ne saavat ravintonsa. Siellä täällä kivet ovat kasaantuneet päällekkäin, muodostaen ikäänkuin portin, ja niiden päällä seisoo puita, joitten paljaat juuret valuvat tämän kiviportin ylitse, päästen vasta portin juurella maahan painumaan, joten ne näyttävät kasvavan tyhjässä ilmassa. Mutta siitä huolimatta ovat nuo puut kohonneet valtavan korkeiksi ja ikäänkuin kasvaneet yhteen syleilemäinsä kivien kanssa, ja senpä vuoksi ne seisovatkin vankemmin, kuin niitten mukavuutta harrastavat toverit alankomaan lauhkeassa metsämaassa. Samoin seisovat elämässään ne suuret miehet, jotka varhaisia esteitä ja vaikeuksia voitettuaan ovat sitä enemmän vahvistuneet. Kuusien oksilla kiipeilivät oravat ja niitten alla käyskenteli keltainen kauris. Nähdessäni moisen jalon soman eläimen en voi käsittää, miten sen ajo ja tappaminen voi huvittaa sivistyneitä ihmisiä. Mutta tuo eläin on armeliaampi kuin ihminen, se imetti korvessa pyhän Genovevan poijutta.

"Miten somasti kultaiset auringonvalot puhkoivat kuusikon vahvaa havukattoa. Puunjuurista luonnon portaat. Kaikkialla hyllyviä sammalpatjoja, sillä kiviä peittävät jalan vahvuiset, ihanimmista sammallajeista muodostuneet vihannat samettipolsterit. Mikä viileyden suloisuus, mikä lähteen lirinän haaveellisuus! Siellä täällä kumpuaa vesi hopean kirkkaana kivien alta ja valelee paljastuneita juuria ja säikeitä. Kumartuessaan tämän vedenliikkeen puoleen vaeltaja on kuulevinaan kasvien salaista muodostumishistoriaa ja vuoren tyyntä sydämensykkinää. Toisin paikoin pulppuaa vesi suuremmalla voimalla kivien ja juurien välistä ja kyhäilee pikku koskia. Hupaista on istua semmoisen partaalla. Vesi kuohuu ja supattaa uupumatta ihmeellistä tarinaansa, linnut visertävät katkonaisia kaihonsäveliään, puut kuiskaavat tuhansin neidonkielin, ikäänkuin tuhansin immensilmin katselevat minua ihmeelliset vuorikukat, kurkottavat minua kohti kummallisen monijakoisia leveitä lehtiään, auringonsäteet rattoisasti väreilevät ja karkeloivat, syvämietteiset pikkuyrtit kuiskailevat toisilleen viheliäisiä juttujaan, kaikki on kuin lumottua, yhä salaisemmalta ja salaisemmalta alkaa tuntua, ikivanha uni alkaa elää, lemmityn kuva ilmestyy — ah niin väleen jälleen kadotakseen!" —

Harzin kauneimmat maisemat ovat, niinkuin jo mainitsimme, niitten jokien varrella, jotka vuoristosta laskevat lakeudelle eri puolille. Suurin näistä on itään päin laskeva Bode, jonka varrella ovatkin vuoriston jylhimmät maisemat. Mutta nekään eivät ole ylhäällä, lähellä korkeimpia kukkuloita, vaan siinä, missä virta murtautuu vuoristosta lakeudelle. Joki on siellä uomakseen uurtanut syvän kalliorotkon, jota kahden puolen reunustavat äkkijyrkänteet, parisataa metriä korkeat vuorenpatsaat ja teräväkärkiset keilat. Täällä on Boden koski, täällä "Noitain kisapaikka", korkea suippo kallionkeila, jonka ympäri ei tosiaankaan voi piirihyppyä tanssia, muuta kuin luudalla leijaillein, — täällä "Hevonporras", parisataa metriä korkea seinämä, jonka päältä prinsessa hyvin vanhaan aikaan kannusti hevostaan, niin että se hyppäsi laakson poikki — kaikki tunnettuja matkailijamaisemia.

Heineä viehätti kuitenkin enemmän vähäinen Ilse, joka laskee pohjoiseen ja on Okerin syrjäjöki. Verrattoman runollisesti hän kuvaa tätä pientä vuoripuroa, jonka laaksoa hän laskeutui alas Brockenilta:

"Kuta syvemmälle laskeuduimme, sitä suloisemmin touhusi maanalainen vesi, vilahdellen välkähdellen ainoastaan sieltä ja täältä kivien ja pensaitten lomasta, ikäänkuin salavihkaa kurkistellen, uskaltaisiko siitä esiin tulla, ja vihdoin pieni aaltonen varsin päättäväisesti hypähti ulos paljaan taivaan alle. Ja tässäkin uudistui tuo vanha ilmiö. Kun joku rohkea uskaltaa lähteä alkuun, niin epäröiväinkin suuri joukko äkkiä omaksi ihmeekseen saa uskallusta ja rientää yhtymään tuohon ensimäiseen. Koko joukko toisia lähteitä ponnahti nyt äkkiä esille piilostaan, ne liittyivät siihen, joka oli ensimäiseksi ulos karannut, ja tuossa tuokiossa ne yhteisvoimin jo muodostivat melkoisen puron, joka kuohui alas pitkin vuorilaaksoa lukemattomin koskin ja jos miten monessa mutkassa. Tuo oli nyt Ilseni, suloinen lemmitty Ilseni. Se juoksee kautta siunatun Ilselaakson, jonka kahden puolen vaarat vähitellen kohoovat yhä korkeammiksi, ja niitten rinteet ovat juurelle saakka enimmäkseen tammien ja pyökkien ja muitten lehtipuitten peitossa, kuuset ja muut havupuut ne jäivät tuonne ylhäälle. Mainituita lehtipuita etupäässä kasvaa Ala-Harzissa, joksi Brockenin itäpuolella olevaa vuoren osaa sanotaan; länsipuoli taas on Ylä-Harz. Ylä-Harz tosiaan on paljon korkeampaa ja siis myös soveliaampaa havupuitten kasvattamiseen.

"Ei voi sanoin kuvata, miten iloisesti, luonnonlapsen sulolla Ilse syöksyy ihmeellisen muotoisten kalliopaasien yli, joita on sen tiellä. Missä vesi hurjana kuohahtaa korkealle, missä kiehuu yli reunainsa, missä taas suihkuaa kivenraoista, ikäänkuin täytetystä ruiskukannusta, kaatuu alas puhtaissa kaarissa ja uoman tavattuaan jälleen sipsuttelee pienien kivien yli, ikäänkuin iloinen tyttö. Niin, niin, satu on tosi, Ilse on prinsessa, joka nauraen, kukkaisena juoksee alas pitkin vuoren rinnettä. Miten prinsessan valkoinen vaahtivaippa välkkyy auringonpaisteessa! Kuinka tuulessa häälyvät hopeiset povinauhat! Kuin kimaltelevat ja säkenöivät hänen timanttinsa! Korkeat pyökit seisovat rannalla ikäänkuin vakavat isät, jotka salavihkaa hymyillen katselevat suloisen lapsen vallattomuutta, valkoiset koivut liikuttelevat oksiaan tätimäisen tyytyväisinä, mutta yhtämittaisessa huolessa noitten uhkarohkeitten hyppyjen vuoksi, ylpeä tammi katselee leikkiä ikäänkuin ynseä setä, jonka täytyy kustantaa kaunis sää, ilmassa linnut visertelevät hyväksymistään ja rannalla kukat hellästi kuiskaavat: Oi, ota meidät mukaan, sisar armas! — Mutta iloinen immyt se vain hyppelee edelleen ja yhä edelleen, ja äkkiä se hurmaa haaveilevan runoilijan ja valaa hänen päälleen kukkasateena helkkyviä säteitä ja säteileviä sointuja, ja hänen koko olemuksensa huumaantuu pelkästä ihanuudesta ja hän kuule vain kirkkaan hopeisen äänen:

"Olen prinsessa Ilse ja linnain
On uhkea Ilsenstein.
Siell' onnen ainaisen saamme,
Mua seuraa vierelläin…

"Ikäänkuin unessa tietäni kulkien tuskin olin huomannutkaan, että olimme jättäneet syvän Ilselaakson ja jälleen kapusimme vaaralle. Ylen jyrkkä oli nousu ja kovin vaivalloinen, ja moni meistä pian hengästyi. Mutta samoin kuin serkkuvainaja, joka lepää Möllnin kirkkomaassa, mekin edeltäpäin ajattelimme alastuloa ja olimme siitä tyytyväisemmät. Vihdoin olimme Ilsensteinillä.

"Se on valtava graniittipatsas, joka korkeana ja uljaana kohoo syvyydestä. Kolmelta puolelta sitä piirittävät korkeat metsäiset vuoret, mutta neljäs, pohjoinen puoli on vapaa, ja sillä puolella näkyy syvällä alla Ilsenburg ja Ilse ja lakeita maita, jos miten pitkältä. Kallion tornimaisen huipun päässä on suuri rautainen risti, ja töin tuskin on siinä lisäksi tilaa neljälle jalalle.

"Samoin kuin luonto on aseman ja muodon puolesta antanut Ilsensteinille haaveellista viehätystä, samoin on tarukin sen valaissut ruusunhohteellaan. Gottschalk siitä kertoo: 'Tarun mukaan tässä seisoi kirottu linna, jossa rikas ihana prinsessa Ilse asui, ja vielä tänä päivänä hän joka aamu kylpee Ilsessä. Joka onnellinen sattuu paikalle oikealla hetkellä, sen prinsessa vie vuoren sisään linnaansa ja kuninkaallisesti palkitsee.'… Suotta eivät vanhat saksilaiset keisarit niin hyvin viihtyneet täällä kotoisessa Harzissaan… suotta he eivät ikävöineet suloisia Harz-prinsessojaan, Harzin humisevia metsiä, oleskellessaan kaukana etelässä sitronain ja myrkkyjen maissa… Mutta minä kehotan jokaista, ettei hän Ilsensteinin huipulla seistessään ajattelisi keisareita eikä keisarikuntaa, eikä ihanaa Ilseäkään, vaan ainoastaan omia jalkojaan. Sillä kun minä siellä seisoin, ajatuksiini vaipuneena, niin kuulin äkkiä taikalinnasta maanalaista soittoa ja näin vuorien joka taholla kääntyvän päälleen ja Ilsenburgin punaisten tiilikattojen alkavan tanssia, ja vihantain puitten lentelevän sinisessä ilmassa, niin että koko maailma muuttui silmissäni siniseksi ja viheliäiseksi, ja minä huimauksen valtaamana varmaan olisin syöksynyt syvyyteen, ellen olisi sieluntuskassani syleillyt rautaista ristiä…"

Mahdollista on, että Heinenkin olisi nykyisin vaikeampi innostua Harzin maisemissa, niin paljon ne ovat säännöllisen metsänhoidon ja matkailijaliikkeenkin kautta menettäneet. Näyttää kuitenkin siltä, kuin olisi uusi parempi aika koittamassa. Metsänhoidossa voittaa alaa se käsitys, että vapaat sekametsät perältäkin ovat edullisimmat, ja matkailijaliike alkaa yhä enemmän vaatia luonnonkauneuden säilyttämistä puhtaana ja turmeltumattomana.

Mutta nykyisinekin metsineen Harz saa vuosittain vastaanottaa suurenmoisen matkailijatulvan läheisiltä lakeuksilta ja kauempaakin. Erinomaiset viertotiet risteilevät vuoristoa, pari rautatietä on rakennettu sen poikki ja Brocken on saanut asiaan kuuluvan hammasratansa. Verraten etäisiltäkin seuduilta voi nykyään huvimatkue sunnuntai-aamuna kiitää Brockenille, viettää päivänsä vuoriston jylhissä laaksoissa ja raikkaissa metsissä. Harvinaista ei ole, että joku komea kauris tai punahirvi nopeana vilauksena kiitää joukon ohitse, ja melkein varmaan matkailija saa näissä metsissä kuulla moniäänisempää linnunlaulua, kuin omissa lehdoissaan, sillä enimmät muuttolinnut matkallaan pohjolaan taikka sieltä pois muuttaessaan vierailevat tällä metsäsaarekkeella, mikä kauemman, mikä vähemmän aikaa. Harzin asukkaat ovatkin jo vanhastaan olleet parhaita laululinnun kesyttäjöitä ja harjottavat tätä tointa vielä tänäpäivänäkin tuottavana elinkeinona. Varsinkin peipponen on heidän suosikkinsa, ja kotimaisten lintujen lisäksi nykyään hankitaan laulajia eteläisemmistäkin maista kesytettäviksi ja opetettaviksi. Harzin kalliot ovat malmista rikkaat ja sen vuoksi on vuoriteollisuus jo vanhastaan ollut täällä hyvässä voimassa ja vuorimiehet ovatkin vuoriston varsinaiset asukkaat. Matkailijalla on hyvä tilaisuus tutustua näihin maanalaisiin tehtaisiin ja kunnon vuorimieskansaan, joka ylpeänä säilyttää ikivanhan ammattinsa perimyksiä, ja kuulla heidän tarinoitaan sekä vaaranalaisesta elinkeinostaan, että myös vuoriston peikoista ja haltioista, tontuista ja "nikseistä". Ihmiskäden louhimain rotkojen rinnalla on Harzissa melkoisia luonnonrotkojakin. Ja paimentolaiselämäkin lisää maisemain viehätystä. Paimenet tarkkoine koirineen kaitsevat täälläkin suuria lammaslaumoja, samoin kuin Lüneburgin nummella, ja lakeuksien asukkaat ajavat kesäksi karjansa tunturiniityille laitumelle.

Ala-Harz yhtyy toisin paikoin melkein huomaamatta niihin erinomaisen hedelmällisiin seutuihin, jotka länsi- ja eteläpuolella ympäröivät vuoristoa. Lännessä on ennen mainitsemamme Magdeburgin aukea ja eteläpuolella tuo vanhastaan kuulu "Kultainen laakso" (Die Goldene Aue). Se on nimensä saanut kultaisista laihoistaan, joita täällä on kaikkina aikoina antelias luonto kasvattanut, saaden sekä suuremmat että pienemmät herrat menneinä aikoina rakentamaan linnojaan tämän rikkaan viljelysaukean ympärille. Niin runsaasti oli näitä sortajien pesiä, että kun rosvolinnat keskiajalla hävitettiin keisarien toimesta, niin näkyi laakson keskellä olevaan Kiffhäuseriin neljäkymmentä rosvoritarilinnaa samalla haavaa liekeissä.

Yksinäinen Kiffhäuser on muutaman sadan metrin korkuinen. Hohenstaufien vanhan linnan raunioiden läheisyydessä kohoo sen laella nykyään suurenmoinen muistopatsas, jonka sotilaat 1870-vuoden sodan päätyttyä pystyttivät keisari Wilhelm I:sen ja Saksan valtakunnan perustamisen muistoksi. Tämä vuori valittiin patsaan paikaksi siihen liittyvän vanhan tarinan vuoksi. Keskiaikaisen rahvaantarinan mukaan istuu keisari Fredrik Barbarossa vuoressa odottamassa aikaa, jolloin hän uudelleen ilmestyisi pelastaakseen kansan suurempien ja pienempien verenimijäin sorrosta. Myöhempi tutkimus on osottanut tämän tarinan tarkottaneen, ei Fredrik Barbarossaa, vaan viimeistä Hohenstaufia, keisari Fredrik II:ta. Vielä kuudennellatoista vuosisadalla tätä tarinaa niin kiven kovaan uskottiin, että muuan valekeisari saattoi puolelleen koota melkoisen joukon rahvasta, lähteäkseen tarun lupausta toteuttamaan. Kapinaliike levisi niin nopeaan, että ruhtinaatkin sitä säikähtivät ja todenteolla uskoivat vanhan keisari Fredrikin palanneen. Itse Luther kuuluu lausuneen, kun hänen mielipidettään kysyttiin: "En tiedä, mitä minun pitää siitä asiasta arvella, piru on niin usein ennenkin ihmisiä nenästä vetänyt!" Kummittelija oli muuan mielipuoli räätäli, jonka maakunnan ruhtinas antoi salaa ottaa kiinni, jättäen kansan siihen uskoon, että keisari oli palannut takaisin vuoreensa.

Thüringen yleensäkin on erinomaisen rikasta saduista. Milloin ne liittyvät sen lukuisiin ritarilinnoihin ja luostarin raunioihin, milloin johonkin linnaan tai kylään, milloin taas johonkin luolaan tai muistomerkkiin. Ei ole sitä vuorta eikä laaksoa, ei puroa ei nummea, ei kalliota eikä rotkoa, jota ei kiehtoisi sadun taikahuntu. Jopa moneen kunnianarvoiseen puuhunkin liittyy kansantarina. Mutta paitsi Kiffhäuseriä on varsinkin Wartburgilla ja läheisellä Hörselbergillä romantisuuden loistetta, niihin muun muassa liittyvät tarinat ritari Tannhäuseristä ja rouva Venuksesta.

Thüringerwald.

Harzin ja Thüringerwaldin väliset lauhkeat laaksot idyllisine kylineen ja kaupunkeineen muistuttavat ehkä enimmän niitä maisemia, joita Saksan klassillisen ajan runoilijat ovat kuvailleet, ja niitten keskellähän ovat sekä Göthe, että Schiller, että monet muut laulujansa kirjotelleet.

Niitten eteläpuolella kohoo kapea Thüringerwald ikäänkuin vallitus kahden alavamman maiseman välillä. Korkeimmat kukkulat lähentelevät tuhatta metriä, mutta muutoin on harjun selkä niin tasainen, että sitä pitkin kulkevaa omituista vanhaa rajatietä, "Rennstegiä", melkein kauttaaltaan voidaan vaunuilla ajaa. Harjanteen luoteisessa päässä kohoo korkealla mäellään Wartburg. Se on vaan yksi niistä kymmenistä linnoista, joita ritarit keskiajalla rakentelivat tämän vuoriston rinteille, mutta kuuluisin. Thüringerwaldin koillinen rinne varsinkin on luonnonkauneudestaan kuulu, runollisine lyhyine laaksoineen, kauneine romantisine kallioineen, pyökki- ja tammimetsineen. Vastakkaisella puolella laaksot ovat pidemmät ja mutkaiset.

"Thüringerwald on", lausuu eräs kirjottaja, "Saksanmaan puisto. Se on vähemmän ihmettelyä herättävä kuin miellyttävä, se viehättää, häikäisee ja hurmaa hymyilevän kauneutensa ja rattoisan raikkautensa vaihtelevilla kuvilla." Siitä syystä tämä vuoristo onkin tullut mitä suosituimmaksi matkailualueeksi, johon varsinkin berliiniläiset tuhansittain retkeilevät. Matkailijoita varten vuoristo on täynnään teitä. Mielin määrin he voivat risteillä tai lepäillä pidemmänkin aikaa niissä pienissä ystävällisissä metsäkylissä ja kylpylaitoksissa, joita Thüringerwaldin rinteillä on tiheässä. Maanviljelys on varsinkin ylemmillä rinteillä niukka ja asukkaat sen vuoksi suureksi osaksi elättävät itseään käsiteollisuudella, varsinkin kaikenlaisten leikkikalujen valmistamisella. Huolimatta enimmäkseen hyvinkin niukasta, jopa viheliäisestä toimeentulostaan väestö on iloista, luonnonraikasta ja kauniiseen kotiseutuunsa kiintynyttä.

Fichtelgebirge.

Fichtelgebirgeä, josta neljälle taholle haarautuvat vuorimaat, luultiin ennen Saksan keskivuoriston korkeimmaksi kukkulaksi, mutta mittaukset ovat osottaneet luulon vääräksi. Vähän yli 1,000 metriä se kohoo ilmoille. Fichtelgebirge on yksinäinen vuoristo, harvaan asuttu, laajain kuusi- ja jalokuusimetsäin, kohosoitten ja jylhäin louhikoitten peittämä. Säteettäin lähtee siitä virtoja kaikille ilmansuunnille. Mainin lähteet ovat Fichtelgebirgen korkeimmilla kukkuloilla, Saale vie vesiä pohjoista kohti Elbeen, Eger Böhmin kautta saman virran latvaosalle, Nab etelää kohti Tonavaan. Tämä vuoristo, joka tuskin on 1,000 neliökilometriä alaltaan, on siis Saksan vesistösolmu, samoin kuin se muutoinkin on Saksan-maan, jopa koko maanosamme keskusta. Ei kumma, että tämä keskellinen asema on siihen painanut jonkinlaisen mietiskelevän sävyn.

Erzgebirge.

Meidän lähestyessä pohjoisesta Erzgebirgeä muuttuu tasanko vähitellen aaltoilevaksi, missä korkeammaksi, missä matalammaksi kunnasmaisemaksi, joka sekä maanviljelyksen että teollisuuden puolesta on Saksanmaan toimeliaimpia. Tämän kirjottajaan se teki seuraavan vaikutuksen: "Nyt olin tullut oikeaan tehdasmaahan. Pitkiä tiilisiä savupiippuja kohosi kuin mastoja joka taholla ja ilmassa väikkyi lakkaamaton sauhu. Teillä tuli vastaani tuon tuostakin hirmuisen suuria nelipyöräisiä vankkureita, kuljettaen kivihiiltä, turvetta tai muuta raaka-ainetta. Asutuksia oli taajassa kuin muurahaispesiä, kirkontorneja kurkisteli melkein joka maanaallon takaa, mikä eteeni ilmestyi. Ja laihoja kaikenlaatuisia levisi niin kauas kuin silmä kantoi. Saksilaisen taalerin syrjässä seisoo: 'Jumala siunatkoon Saksia', ja — kyllä sitä on siunattukin."

Silmän nähden näyttivät tiet mitä parhailta, kovilta ja sileiltä, mutta siitä huolimatta oli pyörä käsittämättömän raskas, ikäänkuin olisi savimyllyä vääntänyt. Matka ei tahtonut edistyä, vaikka miten ponnistelin. Vasta kotvan aikaa mietittyäni tajusin, että olin jo kauan noussut Erzgebirgen rinnettä, vaikkei sitä voinutkaan maisemasta päättää, muuta kuin harkinnan jälkeen. Erzgebirge kohoo pohjoisen puolelta aivan verkalleen. Matkailija vain ihmeekseen näkee, miten viljelys muuttuu yhä huonommaksi, kuta etelämmäksi hän kulkee. Hän on jo pian Erzgebirgen korkeimmilla selänteillä, vaikkei varsinaista vuorenrinnettä ole näkynyt missään. Lukuisat kylät ja talot, kaivosten ja tehtaitten suuret yksikerroksiset rakennukset, laajain laaksojen mahtavat louhoskasat ja tehtaanpiiput vaikuttavat, että seuduilla aina vuoriston korkeimpiin osiin saakka on asuntamaiseman luonne. Korkeimmalla harjulla jo ollaan tuhannen metriä yli meren pinnan ja siis seuduissa, joitten kesälämmöt ovat alhaisemmat kuin Suomen. Mutta tullessaan sitten vastakkaiselle rinteelle, josta maa alkaa laskeutua Böhmiin, vaeltaja jää hämmästyneenä katsomaan laajaa näköalaa, joka hänen eteensä avautuu. Vasta nyt hän huomaa, miten korkealle hän todella on noussut. Mahtavin kaltain suistuu vuoristo jyrkästi Böhmiin, joka "kukkuloineen, laaksoineen on hänen edessään korkokuvana, ikäänkuin joku kuumaisema." Erzgebirge onkin ikäänkuin hieman syrjälleen kohotettu lauta, jonka leveä pinta viettää pohjoista kohti, mutta syrjä jyrkästi suistuu Böhmiin.

Erzgebirge on ollut Saksan vuoriteollisuuden tärkeimpiä keskustoja ja vuoriteollisuus se on viljelyksenkin niin korkealle vienyt. Kaivokset nykyään ehtymistään ehtyvät ja vaivoin koettaa maanviljelys omin voimin säilyttää vallattua aluettaan.

Erzgebirgen korkeimmat kukkulat kohoovat ainoastaan muutaman kymmenen metriä harjannetta korkeammalle. Itäpäästään vuoristo kapenemistaan kapenee ja alenee ja muuttuu lopulta Elben hiekkakivivuoristoksi, jossa "Saksin Sveitsi" on sillä kohdalla, missä Elbe murtautuu vuoriston poikki.

Sudetit.

Sudettien vuorijono erottaa Schlesian Böhmistä. Sekä laajuutensa että korkeuksiensa puolesta Sudetit ovat Saksan keskivuorista ensimäiset. Niille on sitä paitsi ominaista valtavat harjanteet ja suurempi muotojen vaihtelu, kuin keskivuoriston muille osille. Rinteet vaihtelevat äkkiä loivemmista kaltaista äkkijyrkänteiksi. Schlesian puolella vuoristo enimmäkseen kohoo jotenkin jyrkkään enemmän kuin 1,000 metriä korkeana seinämänä verraten alavasta maasta, mutta laskeutuu Böhmin puolelle verkallisemmin, jonka vuoksi Sudetit Schlesian puolelta nähden näyttävät vielä korkeammilta, kuin ne todellisuudessa ovatkaan. Ei mikään muu Saksan vuoristoista, Alppeja lukuun ottamatta, sen vuoksi teekään niin mahtavaa vaikutusta. Valtavat, synkkäin havumetsäin peittämät rinteet ja niitten juurella kunnasmaisemat lukemattomine ihmisasuntoineen ja iloisine värineen muodostavat erittäin vaikuttavia vastakohtia.

Mährin portti, johon Sudetit etelässä päättyvät, on ikivanhoista ajoista saakka ollut erinomaisen tärkeä kulkuväylä. Siitä pitäen, kuin roomalaiset kauppiaat sen kautta kulkivat Itämerelle merenpihkaa noutamassa, on tämän aukeaman kautta kulkenut kauppatie Tonavalta Pohjois-Saksaan, ja sen kautta ovat vallottajatkin hyökänneet. Portti on Itävallan puolella, ja samoin on vuoriston eteläosa, jonka korkein kukkula, Altvater, kohoo lähes 1,500 metriä yli merenpinnan. Mutta Glatzin avara kattilalaakso sitä vastoin on Saksan rajain kehyksissä, vaikka se oikeastaan pistää vuoriston keskiharjanteen ohi Böhmin puolelle. Tämä laakso, jota joka puolella komeat vuoristot ympäröivät, ynnä sen pohjoispuolella oleva, kekomaisista porfyrikukkuloistaan tunnettu Waldenburgin vuorimaa ovat Sudettien vilkkain osa. Siellä on Schlesian vuoriteollisuuden keskusta. Kesällä näiden vuoriseutujen monet kylpylaitokset ovat täynnään terveydenetsijöitä.

Sudettien luoteinen pää, Riesengebirge, on vuoriston korkein osa ja siellä viivähdämme vähän kauemmin.

Riesengebirge.

Lähtiessämme nousemaan tälle "jättien vuorelle", joka jylhänä seinänä kohoo alamaista, vaellamme alemmilla rinteillä ensin sekametsäin kautta, joissa pyökki, tammi ja koivu kasvavat sekaisin havupuitten kanssa. Puolen kilometriä noustuamme suoraan ylöspäin tulemme vyöhykkeeseen, jossa kuusi ja jalokuusi ovat yksin vallalla, aina 1,200 metrin korkeuteen saakka. Tämän vyöhykkeen jälkeen enimmäkseen seuraavat paljaat tunturit, joilla vain vaivaiskuuset ja vaivaispihlajat, sekä tälle vuorimaalle ominainen pensaspetäjä menestyvät. Ikivanhoine, mutkaisine, juurimaisine runkoineen pensaspetäjä suikertelee maata pitkin, yli risain ja halkeamain, sammalisena ja kosteana. Jäykkine pystyine oksineen se antaa näille seuduille omituisen luonteen. Pensaspetäjän kanssa kasvaa samassa seurassa paljon tunturi- ja alppikasveja, jotka pensaspetäjänkin väistyttyä yksin vallitsevat korkeimmilla harjanteilla ja kukkuloilla, kuten pieni kevätesikko ja tunturikeltano, joka jo pitkän matkan päähän ilahuttaa vaeltajan silmää. Joka syvänteessä, joka rotkon pohjalla hohtaa vastaamme soita ja vesipaikkoja, joista lähtee puroja joka suunnalle. Toisin paikoin ilahuttaa nurmikin silmää raikkaammilla väreillään, varsinkin suojaisissa notkoissa tai auringonlämpöä heijastavain kallioseinäin turvissa.

Eläinmaailmakin on näissä korkeuksissa vielä voinut säilyttää oman luonteensa, vaikka se onkin lajeja kadottanut. Susi ja ilves, joita menneinä vuosisatoina oli viljalti, ovat melkein sukupuuttoon hävinneet. Viimeinen karhu ammuttiin kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella. Lintumaailma on sitä vastoin säilynyt runsaana ja omituisena. Rauhotettuja kauriita ja punahirviä samoilee vuoriston laajoissa metsissä, ilahuttaen silloin tällöin vaeltajaa sorealla ilmestymisellään. Vuorivirrat, jotka ennen olivat kalaiset; ovat teollisuuden likaamina menettäneet eväisen karjansa, muualla kuin korkealla latvaosillaan.

Riesengebirgen korkein kukkula on Schneekoppe, joka kohoo 1,601 metriä meren pinnasta lukien. Mutta vielä jylhempi on Hohes Rad ("Korkea pyörä") niminen kukkula, vaikka satakunnan metriä matalampi. Harjanteen päällä säilyy molemmissa "lumihaudoissa", joita piirittävät 300 metriä korkeat seinämät, vuoden umpeensa melkoisia kinoksia ikuisessa kalveessa. Grosse Sturmhaube ("Suuri myrskyhiippa") nimisen louhisen kukkulan läheisyydessä on kuuluisa "vaeltava paasi", epäsäännöllinen, noin 150,000 kilon painoinen kivimöhkäle, joka kansan luulon mukaan on vuosina 1807, 1817 ja 1848 paikkaansa muuttanut.

Schneekopen korkeimmalla kukkulalla on kappeli, jossa erikoisina päivinä käy paljon pyhiinvaeltajia Schlesiasta ja Böhmistä. Selvällä säällä kukkulalta on suurenmoinen näköala. Breslauta ja Pragia myöden näkyvät sinne kaikki Schlesian ja Böhmin maat ikäänkuin kartalla. Sudetit näkyvät pitkin pituuttaan, vastakkaisella puolella taas Erzgebirge. Mutta kaikille ei ole suotu ihailla näitäkään kaukonäköjä, enimmäkseen Schneekoppea verhoavat sumut ja sateet, taikka kietovat pilvipeitteet koko vuoriston poimuihinsa ja erottavat sen alhaisten maailmain näkyvistä. Silloin väijyy matkamiestä Rübezahl, Riesengebirgen kummitus, josta kansa kertoo lukemattomia taruja, eksyttää vaeltajan, kietoo hänet myrskyihin, rajuilmoihin ja tuiskuihin, taikka hirvittäviin ukonilmoihin.

Talvella Riesengebirgeä peittää vahva lumivaippa. Aikaisin sataa syksyllä pysyvä lumi ja myöhään se keväällä sulaa. Lumipeite voi olla pariakin metriä vahva ja vuoristossa talot joskus hautaantuvat niin syvälle nietoksiin, että ainoastaan savupatsaat niitä ilmaisevat. Kokemus on opettanut asukkaat varustamaan itselleen eväitä tämmöisten tapausten varalle enemmäksikin aikaa, sillä toisinaan voi kulua viikkoja, ennenkuin he voivat teitä aukoa, päästäkseen uudelleen ihmisten ilmoille. Tiet viitotaan riu'uilla, joihin kiinnitetään olkitukot tuntomerkiksi. Talvella kuljetetaan kesällä ja syksyllä kaadetut puut alamaihin ja vuoriteillä on silloin vilkasta liikettä ja elämää. Mutta vielä paljon vilkkaampaa on hyörinä kesällä, jolloin lukemattomat matkailijat kiipeilevät näillä kukkuloilla ja rinteillä. Milloin tapaa silloin iloisen ylioppilasjoukon, joka laulaen palaa tuntureilta, milloin ryhmän herroja ja naisia, jotka hatut naavoilla ja sammalilla koristettuina, kapuavat jyrkkää polkua tunturimajaan. Niinkuin pienoinen tähti se välkkyy tuolla ylhäällä, auringonsäteitten kimmeltäessä sen akkunoissa, mutta ylhäälle tultuamme huomaammekin sen vilkkaaksi majataloksi, jonka ympärillä vilisee matkailijoita ja paimenia karjoineen. Joskus vaeltajaa tervehtii böhmiläisten soittoniekkain iloinen laulu ja harpunhelkkynä. Kevyt tunturi-ilma, louhikot kukkineen, ruohoineen, sammalineen ja jäkälineen, jotka muistuttavat Islannin karua, mutta karuudestaan huolimatta suloista kasvikuntaa, tunturin hiljaisuus, jota ainoastaan karjankellojen sointuisa helinä tai petolintujen kiljuna häiritsee, laajat näköalat siintävään maailmaan — tämä kaikki virittää vaeltajassa sointuisia mielialoja.

Weser-vuoristo.

Jos Schlesian rajoilta palaamme Harzin ja Thüringin läntisille äärille, niin kohtaamme laajan, mutta sekavan ja monisoppisen matalan vuorimaan, joka luodetta kohti pistää karummaksi Pohjois-Saksan lakeudelle. Tämä on Weser-vuoristo, nimensä saanut joesta, joka sen läpi virtaa. Sen luoteisin osa on historiasta tunnettu Teutoburgin metsä, jossa keruskipäällikkö Herman Arminius voitti roomalaiset legionat kuuluisassa tappelussa. Erään harjanteen korkeimmalle kohdalle on sankarin kunniaksi pystytetty korkea muistopatsas, vaikka onkin luultavaa, että varsinainen tappelu tapahtui lännempänä, Westfalin soilla.

Sola, jonka kautta Weser poistuu vuoristosta, on historiasta tunnettu "Westfalin portti", jonka äärillä saksien kansallissankari Wittekind kauan taisteli Kaarlo Suurta vastaan, kun tämä kukisti saksien itsenäisyyden.

Weser-vuoristossa, joka yleensä on jotenkin matalaa mäkimaisemaa, vaihtelevat viljavat laaksot ja karummat mäet ja kankaat sikin sokin ilman näennäistä yleisempää järjestystä, samoin kuin sen eteläpuolella Hessin vuorimaassakin, jonka etelärajana voimme pitää Mainin laaksoa.

Hessin vuorimaa.

Hessin vuorimaa on kuitenkin sekä korkeampaa että myös karumpaa ja harvemmin asuttua. Weserin lähdejoet ovat tämän vuorimaan jaelleet lukuisiin laaksoihin ja palstoihin. Muita vuoria korkeammalle kohoovat sen eteläosassa laaja kehämäinen Vogelsberg ja varsinkin karu, autio Rhön. Näiden eteläpuolella on matalampi Spessart, kuulu ihanista vanhoista pyökki- ja tammimetsistään. Tämän vuorimaan erottaa Rheinin liuskevuorista Hessin syvänne, joka Frankfurtin kohdalta alkaen on tärkeä liikeväylä Etelä- ja Pohjois-Saksan välillä.

Weser-vuorimaan länsipuolella Pohjois-Saksan alanko pistää etelää kohti laajan "lahden", joka käsittää Westfalin ja osan Rheinin maakunnista ja osalta on Saksanmaan tuottavimpia seutuja.

Rheinin liuskevuoret.

Hessin syvänteen länsi-puolelta alkaa Rheinin liuskevuorien laaja vuorimaa, joka Ardennien nimellä Belgiassa jatkuu.

Pinnanmuodoiltaan tämä vuorimaa on jotenkin yksitoikkoista ylänkömaata, jossa vain siellä täällä kohoo korkeampia kukkuloita. Mutta sen maisemia vilkastuttavat monet joet, jotka syvissä uomissa virtaamat sen poikki, Rhein kaakosta luoteeseen, ja Rheinin syrjäjoet, Mosel vasemmalta, Lahn ja Sieg oikealta puolen, jotka suorakulmaisesti juoksevat päävirtaan. Nämä laaksot, jotka varsinkin jokien suupuolessa ovat kapeat ja rotkomaiset, ovat jyrkkine rinteineen, linnoja kantavine kallionkeiloineen, monine mutkineen, viiniköynnösten verhoomine jyrkkine rinteineen Rheinin liuskevuorien suurin viehätys. Kuta korkeammalle kuljemme jokivarsia, sitä enemmän laaksot laakenevat, kunnes vedenjakajalla vallitsee yksitoikkoinen ylänkömaisema.

Vuoriston eteläreunassa metsäinen Taunus suojelee kylmiltä tuulilta Rheingauta, Saksan ehkä lämpöisintä kolkkaa, joka on kuulu valioviineistään. Vuoriston matalalla pohjoisrinteellä taas tapaamme Saksan vilkkaimman tehdasalueen. Kivihiili ja rauta yhdessä ovat siellä luoneet suurteollisuuden, jolle ei Europan manterella ole muualla vertoja.

Rheinin länsirannalla vuorimaa jatkuu etelässä Hunsrückin, pohjoisessa Eifelin nimellä. Ne ovat karuja, kolkkoja ylänkömaita, joita laajat metsät peittävät. Mutta sitä voimallisemman viljelyksen tapaamme jokien rannalla, varsinkin Moselin mutkailevassa laaksossa.

Geologisen rakenteensa puolesta koko tämä vuoristokynnys on Saksanmaan merkillisimpiä osia. Kaikkialla tapaamme täällä jälkiä tuliperäisten voimain verraten myöhäisestä toiminnasta.

Mosel.

Moselin kahden puolen on korkeat vuorimaat, jotka se on syvällä uomallaan erottanut, pohjoispuolella Eifel, eteläpuolella Hunsrück. Harvassa paikassa tapaamme sen vuoksi Saksassa niin jyrkkää eroa ilmastollisten suhteitten välillä kuin täällä. Ylämaassa vallitsevat kylmät kovat tuulet ja talvi on pitkä, syvällä virranlaaksossa taas kevät tulee aikaisin ja kesä on pitkä ja lämmin. Ylängöllä muodostavat jalokuuset, pyökit ja tammet laajoja metsiä, viljaa kasvatetaan vain kauraa ja ruista, alaalla Moselin laaksossa sitä vastoin menestyvät mitä rehevimmät hedelmäpuut ja ammoin jalostettu viiniköynnös, joka roomalaisen keisarin Probuksen toimesta tähän laaksoon tuotiin.

Ei ainoakaan toinen Saksan joista kiemurtele ja lenkoile niin kuin Mosel. Välimatkat ovat sen rantoja seuraten kahta vertaa pitemmät, kun oikotiet ylämaan poikki. Lisäksi Moselin mutkat ovat niin lyhyet, että joki melkein alati muuttaa suuntaansa, eikä suoria oikeita ole missään. Se on kuin moneen mutkaan asetettu nauha. Ja siitä tietysti seuraa, että rantakin kahden puolen muodostuu lukemattomiksi niemekkeiksi ja saarennoiksi, joita toisin paikoin vain kapeat kannakset yhdistävät takamaahan.

Moselin rannat ovat sen vuoksi erinomaisen vaihtelevaiset. Toisella puolen usein korkeita jyrkkiä rinteitä, jotka yläältä alas saakka ovat tummain pensaikkojen verhossa, taikka portain kohoovia kallioita, joita verhoovat viinitarhat. Välissä on aina joku paljaskin kallio, yhä lisäämässä maiseman vaihtelua. Vastakkaisella rannalla taas on laaka niemi vihantine niittyineen, karjoineen ja peltoineen, virran matalalla rannalla kylät ja kauppalat reheväin pähkinä- ja kastanjalehtojen keskellä.

Moisessa jokilaaksossa itsessäänkin ovat ilmanalan ja viljelyksen vaihtelut harvinaisen moninaiset. Missä on penikulman tai puolen mittainen ahdas poukama, jonka törmät ovat kokonaan etelää kohti kääntyneet, niin että lämpöä ja valoa vaativa viiniköynnös niillä elää mitä edullisimmissa oloissa. Semmoisessa mutkassa onkin pieninkin kappale maata viiniköynnöksen hallussa. Mutta tuolla taas on toisia törmiä, jotka antavat mikä enemmän itää, mikä länttä kohti, mikä saa vuorokauden kuluessa valoa moneltakin suunnalta, ja niillä ei kypsy kuin keskinkertaisia viinejä. Mutta on sitten semmoisiakin jyrkänteitä, jotka ovat aivan päin pohjoista ja saavat vain vähän auringonpaistetta, jopa voivat olla ainaisessa varjossakin. Semmoisilla törmillä viiniköynnös ei menesty. Niillä enimmäkseen kasvaa vain pientä tammipensaikkoa, josta asukkaat kuorivat parkkia.

Viiniköynnös on Moselin laakson kaikki kaikessa. Viljelyksiä ei ole juuri ensinkään, vainioita ja laidunmaita ja karjaa vain sen verran, kuin välttämättä tarvitaan viinitarhain lannottamiseksi. Moselin rantaäyräät ovat paljon korkeammat kuin Rheiniin. Niillä kohoo porras portaan, pengermä pengermän päällä, vieläpä ylimmätkin äyräät kantavat viinitarhoja, ikäänkuin täyteen katetut pöydät. Polkua kestää nousta virran rannasta näihin ylimpiin tarhoihin usein tuntikauden, ennenkuin mäen päälle päästään. Kun ajattelemme, että multa ja lanta on alaalta virran rannasta sinne asti kannettava, niin käsitämme, kuinka erinomaisen paljon työtä viinin kasvattaminen vaatii, mutta myös, miten kannattavaa sen täytyy olla. Paljaille kallionnikamillekin, joille vain kotka pesii, joilla ei ole ollut vaatimattomille marjanvarvuillekaan tarjota kasvupaikkaa, kannetaan multaa, jos valo- ja lämpösuhteet vain ovat edulliset, istutetaan köynnös ja korjataan runsaat rypälesadot. Virran kallioäyräät ovat luonnostaan rosoiset, hampaiset ja rotkoiset. Toisin paikoin ne ovat melkein kohtisuorat, toisin paikoin ulkonee teräviä keiloja muusta rinteestä ikäänkuin hampaita. Erinomaisen suuritöisillä ja taidokkailla rakennuksilla ovat laakson asukkaat tämmöisiäkin paikkoja viininviljelykselle vallanneet. Toisin paikoin on kallionkeilain huiput riippuvilla silloilla yhdistetty äyräisiin, jotta niittenkin ahtaalla laella voitaisiin rypäleitä kasvattaa. Taikka on korkeitten patsaitten päälle rakennettu pitkiä pengermiä, ikäänkuin siltoja, joille sitten on kannettu maata, lantaa ja vihdoin istutettu köynnös. Toisin paikoin on kaksikin tämmöistä köynnössiltaa päällekkäin. Toisin paikoin taas on tiet ja polut kauttaaltaan rakennettu silloille, ettei köynnöksen viljelykseen soveliasta maata menetettäisi. Taikka on hajoovaa kalliota paikattu ja muurauksilla vahvistettu, etteivät sen kannattamat viinipenkereet pääsisi sortumaan. Semmoisissa paikoissa on siis viljelys hetkeksi seisauttanut luonnon ainaisen tasotustyön. Useat näistä viinitarhoista ovat oikeita eksytyssokkeloita luonnonkallioineen, päällekkäin rakennettuine siltoineen, patsaineen, holvineen ja pengermineen, joita sukupolvi toisensa jälkeen on rakennellut aina keisari Probuksen ajoista saakka.

Melkein kaikki pidempimatkainen liike tapahtuu vesitse, sillä ei joen kummallakaan rannalla kulje varsinaista yhtämittaista tietä. Tiet kulkevat ylhäällä karuilla ylänkömailla.

Etelä-Saksan vuori- ja laaksoseudut.

Rhein saksanmaan tärkein joki, virtaa kaikkien kolmen luonnonmaantieteellisen alueen kautta, joihin olemme Saksanmaan jakaneet. Rheinin, ynnä sen syrjäjokien Neckarin ja Mainin syvänteet käsittävät suuren osan Etelä-Saksan vuori- ja laaksoseuduista, se katkaisee kapealla rotkolaaksolla Keski-Saksan vuoristokynnyksen ja virtaa loppumatkan Pohjois-Saksan alankoa. Toinen puoli tästä alueesta kuuluu toiselle vielä mahtavammalle joelle, Tonavalle, jonka lähteet ovat lähellä Rheinin mutkaa, vaikka sekin saa valtavetensä Alpeilta, samoin kuin Rheinkin.

Rhein.

Korkealla Sveitsin Alppien jäätiköissä syntyy Rhein. Alkumatkansa se kulkee gladerien paitse, lumikenttäin välitse, samoin kuin niin monet muutkin Sveitsin virrat, mutta vaikea olisi lähteillä aavistaa, mikä suurenmoinen rauhan mahti siitä matkalla kehittyy. Se missä rajuna telmii korkeita kallioseiniä vastaan, missä ryöppyy jyrkänteitä pitkin, yhtyäkseen pian toisiin yhtä väkivaltaisiin vuoriveikkoihin. Yllä kasvavalla voimalla se pauhaten ja jyristen myllertelee syvissä rotkoissaan, joitten päällitse huimaavan korkeat, hatarat sillat saattelevat ikivanhoja solateitä.

Ikäänkuin kolmella mahtavalla juurella Rhein lähtee St. Gotthardista, jonka jäätiköistä se saa ehtymättömän vesirunsautensa. Graubündin laaksoissa nämä kolme latvajokea yhtyvät, matkatakseen yhdessä tuon sadan penikulman taipaleen, joka ne erottaa Pohjanmerestä. Jo ylhäällä alppilaaksossa Rheiniä tervehtivät viiniköynnökset, taajat kylät, linnat ja rauniot ja viljavat vainiot. Laajan, kirkkaan Bodenjärven läpi virrattuaan Rhein Konstanzin kohdalla vielä järven veden vahvistamana lähtee matkaa jatkamaan, virtaillen nopeaan ja ihmeen kirkkaana rehevien mäkisten rantain välitse, kunnes se Schaffhausin kohdalla muodostaa kolmekymmentä metriä korkean, kuuluisan könkäänsä, jota läheltä ja kaukaa käydään ihailemassa. Kolme teräväsärmäistä kalliota pistää esiin kuohujen keskeltä. Osa vedestä hajoo hienoksi sumuksi, osa laskee mäkeä kiehuvana vaahtona, osa syöksyy kuiluun täysinä patsaina, hämmentäen sen pohjalla kaikki kuohuiksi, pyörteiksi ja ärjyviksi aalloiksi. Ikäänkuin tupertuneena vesi putouksen alla kulkee kappaleen matkaa sekamelskassa miten kuten, ennenkuin se uudelleen järjestyy nopeaksi ja voimalliseksi virraksi.

Könkäästään alkaen Rhein asettuu vakavaksi, joskin itsetietoiseksi ja voimalliseksi virraksi, joka on maanosamme ehkä tärkein vesitie. Aar tuo sille vielä runsaan kantamuksen alppivesiä. Alempana maksavat veroa Ill, Nahe ja Mosel vasemmalta tullen, oikealta puolelta Neckar, Main, Lahn, Ruhr ja Lippe.

"Lieneekö toista virtaa, joka Rheinille vertoja vetäisi", huudahtaa muuan saksalainen kirjailija. "Sen lähteet ovat Sveitsin vapaitten tunturien keskellä; harvinaisen hedelmällisten, toimeliaitten ja ihanain seutujen läpi se keskijuoksullaan virtaa; ja suistamokseen se on itse itselleen rakentanut lihavan, voimallisen maan, jonka pieni mutta elinvoimainen kansa on valtameriä hallinnut ja yhä vieläkin on ensimäisiä kauppa- ja teollisuuskansoja." Leveyttä, syvyyttä ja vettä Rheinissä on riittävästi suurtakin liikettä välittämään, ja sen vesi pysyy kautta vuoden melkein tasaisena. Sen minkä talvi, syksy ja kevät antavat runsaammin sadevettä, sen kesällä korvaa jäätiköiden nopeampi sulaminen Alpeilla.

Jätettyään taakseen Baselin kirkontornit ja tehtaanpiiput Rhein saapuu Saksanmaan alueelle. Sen matkattavana on nyt Ylä-Rheinin laakso, leveä, tasaisesti viettävä lakea syvänne, jota kahden puolen saattelevat korkeat siintävät vuorijonot. Vasemmalla puolella kohoovat Vogesit, joiden selännettä Saksan ja Ranskan raja kulkee, oikealla kädellä Schwarzwald tummine metsineen. Uoma on maan tasaisuudesta huolimatta jotenkin viettävä ja virta sen vuoksi niin kova, että se vierittelee matkassaan suuret määrät soraa ja lietettä. Toisin paikoin soraa kasautuu pohjaan yhä paksummalta, kunnes keskelle virtaa muodostuu kareja, ja varsinkin ennen virta sen vuoksi tällä matkalla usein muutti uomaansa, niin että laivaliikettä varten täytyi kaivaa pitkät kanavat. Oikomalla mutkia ja väyliä syventämällä on Rhein kuitenkin saatu tälläkin välillä uomassaan pysymään. Rantain mataluuden ja suoperäisyyden vuoksi ei Elsassin ja Badin yläosissa ole virran luona suurempia väenkeskustoita, mutta sitä runsaampi on kasvikunta ja eläin-, varsinkin lintumaailma. Vähän kauempana rannoista on lakeus vainioina; mutta Elsassin ja Badin viljavimmat, taajimmin asutut seudut ovat vasta reunavuoristojen juurella.

Kauempana pohjoisessa kohoovat rannat kuivemmiksi ja vanhoja historiallisia kaupungeita alkaa olla tuhka tiheässä virran rannoilla, Speyer, Mannheim ja Worms, muita mainitsematta. Siinä missä Main laskee Rheiniin, on vihdoin roomalaisaikainen Mainz, Rheinin tärkein satama, johon saakka valtamerilaivatkin pääsevät nousemaan. Erinomaisen vilkkaaksi käykin siitä pitäen virralla liike, hiljalleen soluvia purjelaivoja, puskuttavia hinaajia, reunojaan myöden kuormattuja rahtihöyryjä, pitkiä hitaita tukkilauttoja ja nopeita korkealaitaisia matkustajalaivoja kulkee virralla edes takaisin, kantaen väkeä ja tavaraa kaikista maailman ääristä.

Näihin saakka vuoret ovat seurailleet virran rantoja loitommalla, mutta nyt asettuvat Rheinin liuskevuoret poikittain sen eteen, sulkeakseen tien. Jonkun matkaa Rhein seurailee vuoriston sivua etsiäkseen heikointa kohtaa, muodostaen laajan polven, joka on Saksan paras viinimaa, kuuluisa Rheingau. Rhein leviää tässä järven kaltaiseksi laajaksi pinnaksi, sen vuolas virta hetkeksi uinahtaa ja oikea ranta muuttuu kauniiksi laajaksi pengermaisemaksi. Vain toisin paikoin työntävät vuoret nokkiaan aina jokeen saakka, enimmäkseen rannat kohoovat loivemmin ja pengermittäin Taunuksen metsäpeittoisia kukkuloita kohti, jotka muodostavat iloisen raikkaan viinimaiseman vakavan kehyksen. Päivärinne, korkean takamaan suoja kylmiä tuulia vastaan, Rheinin tyynen pinnan lekottavat heijastukset, sekä vihdoin lämpöisen luontoinen liuskemaaperä yhdessä ovat tehneet tästä seudusta "ilmastollisen keitaan", joka viiniköynnöksen viljelykselle tarjoo paremmat edellytykset, kuin mikään muu seutu Saksassa. Kauempana rannasta ovat Rauenthal, Gräfenberg ja Steinberg, kaikki tunnettujen viinimerkkien kotipaikkoja, Rheinin äyräillä taas Assmanshausen, Markobrunn ja Rüdesheim, muita mainitsematta.

Bingenin kohdalla Rhein sitten tekee äkkikäänteen ja tunkeutuu oikopäätä vuoriston sisään kapeaa rotkolaaksoa pitkin. Siitä nyt alkaa Rheinin kuuluisa, runoilijain ylistämä, matkailijoin ihailema vuorimatka. Oltuaan toisin paikoin monta kilometriäkin leveä Rhein äkkiä kapenee vain 300 metrin levyiseksi. Kolmeneljännes vuosisataa takaperin oli tässä vielä pari metriä korkea putouskin, joka pidätti laivaliikkeen tähän mutta putous on nyt niin tyyni pois louhittu, että sitä enää osottaa vain muuan voimakkaampi pyörre. Hopeisen hohtavana katuna mahtava kymi aamuauringon valaisemana valuu suurisuuntaiseen laaksoonsa, jonka äyräillä lukuisat linnanrauniot synkkine tai romantisine muistoineen jyrkillä kallionkeiloillaan muistuttavat näiden seutujen monenlaisia entisiä vaiheita. Niinkuin unennäössä vaihtavat kuvat nopeaan meidän soluessa virran mukana alaspäin. Vuoriston portissa kohoo yksinäisenä, kuohuvain aaltojen ympäröimänä pienellä luodollaan "Hiiritorni", jonka muuan piispa tarun mukaan rakennutti turvapaikakseen vimmattuja rottia vastaan. Korkealta Niederwaldin äyräältä loistaa "Germania", jonka Saksan kansa 1870 vuoden sodan päätyttyä pystytti saavutetun kansallisen eheytensä muistoksi. Yhtämittaiset viinitarhat seurailevat virran rantaa, ja täällä, lämpöisissä solissa ja nurkkauksissa kasvavatkin Saksan parhaat viinit. Penger penkeren päällä ne verhoovat joen törmiä, missä vain on ollut vähänkin maata ja auringonpaistetta rypäleköynnöksen vaativalle vihannuudelle. Emme voi luetella kaikkia niitä ikivanhoja historiallisia linnoja, kyliä ja pieniä kaupungeita, jotka virran kahden puolen vuorottelevat, mutta Lurleita, Heinen ikuistamaa huimaavan korkeata kallionpolvea emme voi jättää mainitsematta. Se pistää lähellä St. Goarin kaupunkia virtaan, joka kuohuen sitä kiertelee. Mutta Lurlein niemen ympäri päästyämme solahdamme ihmeen ihanaan surumieliseen poukamaan, ikäänkuin tyveneen järveen, jota rauhalliset korkeat rannat piirittävät. Missä kalliot käyvät jyrkemmiksi, siellä viinitarhat välistä kokonaan loppuvat ja orapaatsama, ruusu- ja tyrnäpensas rehottavat murealla, iloisten lähteitten kastelemalla liuskekivellä. Kallio- ja karanneita puutarhakukkia kukoistaa ruusupensaitten joukossa, villit viiniköynnökset, muratit ja metsiintyneet hedelmäpuut luovat omituisia soppia ja kulmauksia ja antavat maisemalle ikäänkuin satuerämaan tuoksua. Ihanammin kuin ehkä missään muualla sekaantuvat tässä metsä ja viinitarhat, hedelmäpuistot ja karut kalliokanervikot toisiinsa. Jokaista pienintäkin hyötypaikkaa on ihminen jo ikivanhoista ajoista käyttänyt, mutta täällä ovat vuosisatain kuluessa puutarhoista karanneet jalot koristekasvit tai arvokkaat rohtotaimet päässeet luonnon helmassa leviämään, kasvaakseen nyt vapaudessa kaikenlaisten köynnösten, maksaruohojen ja kirjavien sammalten ja jäkäläin seurassa joutavain kallioitten kaunistuksena. Mutta missä vähänkin luonto sallii, siinä on kallio muuraten muutettu keinotekoiseksi pengermäksi, jolla istutettu viiniköynnös ja monenlaiset hedelmäpuut paistattavat päivän helteessä kypsyviä hedelmiään. Tuon tuostakin rinnettä katkaisee jyrkkä kallionpolvi, jolla köynnösten verhoomat rauniot odottavat runoilijaansa, taikka kapea rotkolaakso, joka mahtavaan päävirtaan tuo jonkun lyhyen syrjäjoen. Usein nämä syrjälaaksot ovat vain kapeita rotkoja, joitten pohjalla kirkas puro hyppelee portaalta portaalle korkeitten, upeata lehtimetsää kasvavien rinteitten välissä. Ainoastaan jalkapolku tai kapea ajotie kiemurtelee puron vartta pitkin ylöspäin, toisin paikoin joku pieni mylly työskentelee sala-aukossaan metsän helmassa, tai sattuu vaeltaja äkkiarvaamatta kielekkeiksi ja torneiksi hajonneeseen kallionrotkoon, jossa vesi puoleksi maan alla kohisee louhikon poimuissa.

Lahnin ja Moselin laskupaikkain välillä rannat ovat erinomaisen hempeät kauniine maataloineen, puistoineen, viinitarhoineen ja hedelmäpuistikoineen, maiseman kohennuksena vielä siellä täällä komea, köynnösten sitelemä linnanraunio.

Koblenzin alapuolella Rheinin laakso avauupi, rannat alenevat ja vuoret loittonevat virrasta, jättäen väliinsä leveän laakson, jonka pohjalla kymi hopeisena palstana jatkaa matkaansa. Andernachin luona asettuu sen tielle kuitenkin vielä viimeinen vuorikynnys, jonka läpi ura on ollut suurella työllä uurrettava. Jälleen kohoo rannoille jyrkkiä rosoisia vuoria, romantisia kallio-otsia ja näiden välillä laaksoja kylineen ja viinipengermineen, siellä täällä pieniä saariakin. Ennenkuin Rhein lopullisesti päättää vuorimatkansa, se vielä kerran kokoo voimansa ihanaksi maisemaksi, joka on sen kauneimpia. Virta levenee melkein järveksi ja eteemme ilmestyy ihmeellinen ryhmä kalliokukkuloita, jotka eivät tosin ole kovin korkeita, mutta sitä jyrkempiä. Tämä seutu on kuuluisa Siebengebirge (Seitsenvuori). Se portin tavoin vartioi Rheinin vuorisolaa alaalta päin tulevaa tunkeilijaa vastaan. Monen monet tarut, legendat, romantiset ritarimuistot, historialliset tapaukset liittyvät tähän kuvanihanaan maisemaan, monenmoiset ovat myös ne rakennukset, jotka näillä rannoilla vielä niitä mykkinä muistuttelevat. Ja näitten muistojen lisäksi uinuu täällä vihannan kasvipeitteen alla vielä kallion povessa todistuksia niiden mahtavien luonnonvoimien toimesta, jotka tämän maiseman ovat luoneet ja jäsennelleet.

Drachenfelsin jylhän, rauniohuippuisen kallionkeilan alapuolella seutu jälleen avartuu, vuoret loittonevat ja rannat alenevat niin mataliksi, että Rhein näyttää melkein äyräittensä yli vuotavan. Virta vaimenee, unteloituu, takanamme Seitsenvuori häviää sinisiin autereihin. Mutta vaikka jääpikin luonnonkauneus taaksemme, käy liike tästä lähtien yhä vilkkaammaksi, sillä tässä leviää kahden puolen Europan toimeliain teollisuusalue. Valtavat kuorma-alukset kuljettavat virtaa pitkin Rheinin maakuntain ja Westfalin runsaita luonnontuotteita, hiiltä, rautaa ja raakatavaroita. Lukemattomia tehtaanpiippuja kohoo joka taholla, todistaen näitten maakuntain toimeliaisuutta.

Jätettyään taakseen Kölnin ja Düsseldorfin, josta tärkeä kanavaväylä eroo sisämaahan, Rhein jälleen tulee autiompiin seutuihin. Suuret oikomukset, kaivannot, umpimutkat, haarautumiset ja uoman muutokset ennustavat virran suurta suistamoa, joka suurimmaksi osaksi on Hollannin puolella. Vahvat padot alkavat seurata rantoja, kohoten yhä korkeammiksi, ja niitten välissä joki virtaa rantojaan ylempänä. Moneen haaraan jakautuen se vihdoin purkaa vetensä Pohjanmeren helmaan.

Vogesit ja Schwarzwald, jotka kahden puolen reunustavat Ylä-Rheinin laaksoa, ovat monessakin suhteessa ikäänkuin toistensa vastineita. Molemmat suistuvat verraten jyrkkään Rheinin laaksoa kohti, mutta alenevat toiselle puolelle verkalleen. Molempien vuoristojen eteläpää on leveämpi, molemmat vaajamaisesti kapenevat pohjoista kohti. Korkeudet ovat jotenkin samat, molempien korkeimmat kukkulat eteläpäässä. Samoin kuin Schwarzwaldissa, samoin on Vogeseillakin korkealla kukkulain välissä pieniä tummia vuorijärviä, joitten syvyys kansan luulon mukaan ulottuu aina meren tasalle saakka. Vuoristomuodot, kasvullisuus ovat yleensä samat; korkeimmat kukkulat ovat pyöreitä, samoin kuin Lapin tunturit, ja kovaa harmaata alkukiveä. Pohjoisemmassa graniitti molemmilla vaihtuu hiekkakiviylängöksi. Ja molemmilla on vihdoin matalampi pohjoinen jatkonsa, Vogeseilla Hardt, Schwarzwaldilla Odenwald, jotka jälleen ovat toistensa vastineita. Tutkiessamme maisemain sisällistä rakennetta saamme vasta huomata, että tällä vastaavaisuudella on syvät syynsä.

Mutta muuan erotuskin on mainittava näiden molempien vuoristojen välillä. Schwarzwaldin jyrkempi rinne on saderinne, jonka vuoksi Schwarzwaldin länsirinteen joet ovat vetevämmat, kuin Vogesien jyrkän itärinteen, jota korkeimmat selänteet varjostavat kosteilta merituulilta. Schwarzwaldiin on sen vuoksi syöpynyt syvemmät laaksot, kuin Vogeseihin, ja kulku vuoriston poikki on sen vuoksi helpompi.

Elsass, Vogesit.

Rheinin kanssa rinnan juoksee Elsassin halki etelästä pohjoiseen Ell-joki, josta maakunta on nimensäkin saadut, ja jonka rannalla tärkeimmät kaupungit ovat. Eli lähtee matkaan Jura-vuoristosta ja saa kaikki Vogeseilta laskevat joet, niin ettei Rheiniin tällä välillä tule vasemmalta mitään syrjäjokia. Elsassilainen sananlasku sanoo, että "Ell menee minne haluaa". Sillä nimittäin on se paha tapa, että se rankoilla sateilla äkkiä paisuu ja tulvii yli äyräittensä, jopa usein hylkää vanhan uomansa ja nopeaan kaivaa saviseen maahan uuden.

Elsassin tasanko kohoo tuskin enempää kuin muutaman metrin yli Rheinin pinnan ja on enimmäkseen savea, hiekkaa ja soraa, jota Rhein, Ell eli Ill ja pienemmät vuoripurot ovat aikain kuluessa mukanaan kuljetelleet. Karikoilla maaperä on kuivaa ja kasvaa vain pensaita, mutta suurin osa tasankoa on hedelmällistä savikkoa, jossa vilja erinomaisesti menestyy. Suotta ei ole Elsass Saksanmaan vilja-aittoja.

Mutta miten rikasta lieneekään tasanko, kapea mäkimaisema Vogesien juurella sen vielä monin verroin voittaa. Tuskin missään Saksassa maa on niin tuottavaa ja samalla arvokastakin, kuin tässä jonkun kilometrin levyisessä vyöhykkeessä. Viinitarhat alkavat heti mäkien liepeestä ja menestyvät edullisilla paikoilla aina 400 metrin korkeuteen. Varsinkin missä vuoristoon nousee laakso, siinä viiniköynnöskin päivärinteellä kohoo kymmeniä kilometrejä vuoriston sisään. Näiden laaksojen suissa ovatkin Elsassin kauneimmat maisemat. "Väsymättömällä nautinnolla laskeutuu katse päivää kohti pyrkivistä viinitarhoista alas laaksoon, jonka pohjalla vilkas vuoripuro kuohuu kukkaniittyjen, poppelien, tervaleppien ja raitain välitse, silmäilee laajaa tasankoa, joka hohtaa rinteitten välistä ja hämmentyy yhä enemmän autereihin, kuta kauemmaksi silmä sitä seuraa, tai vanhaa ritarilinnaa, joka laakson suuta vartioi rinteestä eronneella kukkulallaan." Mikäpä tämän maakunnan luonnonrikkautta paremmin todistaisikaan, kuin että vanhain linnain raunioita on tuskin missään maailmassa niin taajassa kuin täällä. Suotta ei lausu vanha sananlasku:

Kolme linnaa samalla mäellä,
Kolme kirkkoa samalla kirkkomaalla,
Kolme kaupunkia samassa laaksossa,
On Elsasissa kaikkialla.

Nouskaamme laakson syvää pohjaa pitkin Vogesien korkeampiin osiin. Pauhaavien vuoripurojen molempia rantoja seuraavat vihannat niityt, jotka osottavat karjanhoidon täällä olevan vallitsevana elinkeinona. Niittyjen jälkeen tulee metsävyöhyke, sillä Vogesien rinteet ovat kauttaaltaan yhtämittaisten sankkain metsäin peitossa, joissa vain siellä täällä on joku yksinäinen raivio. Ilmanala on täällä jo niin kylmää, että ainoastaan hyvin suojaisilla rinteillä on pieniä peruna- tai viljavainioita. Korkeimmilla kukkuloilla eivät puutkaan enää menesty, lumi peittää ne valkoiseen vaippaansa syyskuun puolivälistä aina toukokuun puoliväliin saakka. Voimallisempi asutus on jäänyt kauas taaksemme, ainoastaan siellä täällä pilkistää havumetsäin keskeltä metsänhoitajan yksinäinen talo, taikka jonkun laakson pohjalta kyläpahanen, joka sitkeästi taistelee olemuksensa puolesta epäedullisissakin oloissa. Metsävyöhykettä seuraavat laajat tunturilaitumet.

Ikivanhoista ajoista saakka on näitä tunturilaitumia kesällä käytetty karjanhoitoon. Kesäkuussa, kun tunturin kupeet alkavat vihottaa ja kitukasvuiset pyökkipensaat lehteä tehdä, kootaan laaksossa karjat tuntureille saatettaviksi. Lypsäjä on jo vienyt kapineensa juustomajaansa ja tarkastanut, miten pitkälle orastava ruoho on ennättänyt. Erillään muusta maailmasta elävät sitten paimenet karjoineen siellä kaiken kesän. Päivä on toisensa kaltainen, ainoastaan ukonilmat ja kukkapeitteen muuttuminen kesän edistyessä, selkeämmät tai himmeämmät näköalat siintäviin maailmoihin tuottavat tunturipaimenelle vaihtelua.

Vogesit eli Wasgenwald, joksi saksalaiset nimittävät vuoristoa, alkavat kuulusta Burgundin portista, josta saksalaiset 1870-vuoden sodassa hyökkäsivät Ranskaan, ja ne ulottuvat pohjoista kohti aina Lauter-jokeen saakka.

Korkeimmat kukkulat kohoovat, molemmat Belchenit 1,250 metriä ja Sulz 1,452 metriä yli merenpinnan. Muutoin vuoriston yläosat ovat hyvinkin lakeita. Yksitoikkoisina ja äänettä lähtevät purot alkuun mikä millekin taholle, saadakseen vasta rinteillä vinhemmän vauhdin.

Vogesien pohjoisessa päässä kohoo näköalastaan kuulu Odilienberg ikäänkuin linnavuori tasangosta. Tämä näköisä, noin Pallastunturin korkuinen kukkula oli jo keltiläisellä ajalla pyhityspaikka ja vielä tänä päivänä käy pyhiinvaeltajia tällä kukkulalla, johon liittyy tarina pyhästä Odiliesta ja siitä ajasta, jolloin Allemannien heimo Elsassia vallitsi.

Vogesit ovat kaikkina aikoina olleet jyrkkä liikkeensalpa, koska pääharjanteen poikki ei kulje ainoatakaan solaa. Jo roomalaiset kiertivät vuoristoa joko pohjoiselta tai eteläpuolelta, milloin mitenkin paremmin soveltui. Eikä rautatiekään ole yrittänyt tämän muurin läpi, koska se on verraten helppo kiertää. Valtakunnan rajana se on kaikin puolin turvallisempi kuin Rhein, joka ennen erotti Saksanmaan ja Ranskan alueet.

Hardt.

Hardtin juurella leviävät ihanat, viinitarhoistaan ja hedelmälehdoistaan kuulut Esi-Pfalzin kunnasmaisemat. Toinen kaupungin kaltainen kylä jatkaa toistaan, avarat viinitarhat peittävät maata, mäillä kohisevat lämpöiset kastanjametsät, manteli- ja kirsikkapuut koristavat viinimäkiä ja pähkinäkujat ulottuvat kauas lakeudelle. Mutta Hardtin toisella puolen kohtaa toisenlainen näköala. Hardt laskee sille puolelle verkalleen, samoin kuin Vogesitkin. Vuorilla kasvaa sankat metsät, hiljaisten laaksojen pohjalla juoksee lukuisia puroja. Maa kätkee povessaan arvokkaita kivennäisiä, pohjoisemmassa varsinkin kivihiiltä.

Korkealle ympärillä olevain vaaramaitten yläpuolelle kohoo siellä Donnersbergin (Ukkosvuoren) mahtava porfyrikeila "Kuninkaantuolineen", jolla tarun mukaan vanhat frankkilaiset kuninkaat istuivat oikeutta. Toista sataa linnanrauniota ja puolensataa vanhaa luostarirauniota suo vielä tänä päivänä romantista loistoa näille maisemille, joihin lisäksi liittyvät ikivanhat jumaluustarut. Hardtin pohjoispäässä on kuulu Brunholdintuoli pakanallisine kivikuvioineen, siellä yhä vielä kumpuaa vuorien notkosta kylmä Siegfriedin lähde ahtaassa metsälaaksossa, kohoo Drachenfelsin jyrkkä rosoinen kallioseinä rotkoineen ja louhikoineen. Vuoriston kupeita peittää täällä pyökkimetsä, johon ei vuosisatoihin kirves ole koskenut. Mahtavan laaja näköala avautuu Drachenfelsin huipulta kaikille suunnille, "yli yhtämittaisten metsien, joita ei elähytä ainoakaan kylä, ei ainoakaan asutus, joissa korvia hivelee ainoastaan aarniopuitten humina vihannasta syvyydestä". Tämmöisillä kukkuloilla vanhat pakanalliset germaanit palvelivat jumaliaan. Drachenfelsin juurella asui tarun mukaan rotkossaan se hirviö, joka ryösti Wormsin kuninkaantyttären Kriemhildin, ja tällä rinteellä ritari Siegfried surmasi lohikäärmeen, ui sen veressä ja toi sitten kuninkaantyttären takaisin Niebelungien kuuluun kaupunkiin Wormsiin, jonka jylhän tuomiokirkon torni kohoo taivaanrannalla. Täällä asuivat germaanien molemmat mahtavimmat jumalat, Wodan ja Donar.

Hardtin loiva läntinen rinne, karumpi Westrich, on tunnettu laajasta perunaviljelyksestään.