KOIVIKOSSA I
Kirj.
IRENE MENDELIN [nimimerkillä Irene]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1893.
SISÄLLYS:
Koivikossani.
I. Isänmaa.
Maalleni. Tuleepa myrskyt —. Rakkaus koisia kokoo. Hämeen laulu. Kansansa halveksijoille. Nuorisolle. Hädän aikana. Helmikuun 5 päivänä. Myrskyssä. Takaa Suomenlahden.
II. Muisto ja maine.
D.E.D. Europaeus. Josef Julius Wecksell. Johannes Takanen. August Uotila. Uno Cygnaeus. W. S. Schildt.
III. Koti ja ystävyys.
B. F. Godenhjelm'ille 1. Ida Godenhjelrallle. B. F. Godenhjelm'ille 2. Kun sataa. Äidilleni. Nuku rauhassa. Eräänä syntymäpäivänä. Nuorelle taiteilijalle. Anna Enkvist. J. E. Sandelin. Rauha. Jatkon huviretkellä. Ystävälle.
IV. Luonto.
Metsäkävelyllä.. Aamusella. Metsässä. Varpunen. Joulukuusen luona. Vuoden lopulla.
V. Sydän.
Syksyllä. Vuolteessa. Sairaana. Yksin. Hiiloksella. Kallioilla. Sarastaessa. Laineet. Kesä-yöllä. Yksin maailmalla. Illan tullen. Järven rannalla. Nukkuos rauhassa. Talven lapsi. Kerran. Järvellä. Nähnyt olen.
VI. Lempi.
Kuin kuusen, koivun on kohtalomme. Ystävää vartoessa. Kesä-aamuna. Kuin lammen laine. Liki oon sua. Myrsky-yöllä. Taivas ja meri. Ei muista. Agaavi. Kiertotähdet. Kevät.
VII. Uskonto.
Luo puhdas sydän mulle. Haudan partaalla. Pitkänä perjantaina. Ylhäinen vieras.
VIII. Mietiskely.
Etsiessä. Kulkija. Rantakallioilla. Ei tähtösiä tarvis.
IX. Elämä.
Kun peittää multa jo armaan. Äiti kätkyen ääressä. Valvova äiti. Äiti. Tarina. Kosken partaalla. Vellamon neito. Puodissa. Kadulla. Riemun ja surun malja. Vanha ukko.
X. Yhteiskunta.
Pois kirous maastamme. Jyväskylän työväen-yhdistykselle. Tyttökoululaitoksen 50:tenä muistopäivänä.
Koivikossani.
Oi kuin tääll' on hyvä olla Alla lehtikatoksen, Sydän tyyntyy tyveneksi Humutessa koivujen.
On niin armas ollakseni, Kun tää puisto huminoi; Se niin monet, monet muistot Mulle tarinoida voi.
Nämä koivut, tämä puisto, Isä, istuttamas on; Täällä toimit, täältä muutit Tuonen tyyneen talohon.
Tuota sitten kuuleskelen, Konsa elon myrskyt käy; Suljen silmän', ett'ei mulle Tyly, kylmä mailma näy.
Täällä ensin ihaelin Suloutta Suomenmaan, Syttyi lempi maani kieleen Ja sen kansaan vakavaan.
Kuva kallis kodistani Syvään piirtyi sieluuni; Lapsuuskoti koivikkoineen Pyhä mulle ijäti!
Korkeaks on puisto tullut, Mont' on siinä vartijaa, Mutta niiden lomistakin' Suru synkkä suikahtaa.
Siksi usein kaihomieliä Koivut kauniit vaikeroi, Siksi vienoon viihdytellen Niiden lauha humu soi.
I.
ISÄNMAA.
Maalleni.
Vain unta uneksuinko Ma sulle, synnyinmaa, Kun luulin: päivä kirkas Jo sulle sarastaa? Kun luulin: huoltes huntu Jo ijäks siirtyi pois, Siunattu rauhan aika Sinulle suotu ois?
Sa pyhään lakiin luotat Ja valaan ruhtinaan Ja uskot: niissä suoja On kansan sekä maan. Jos ihmisvala pettää, On laki arvoton, Ja silloin, maani armas, Sin' olet turvaton!
Mut käy vaan, kansa kallis, Es'isäis jälkiä, Ja muista: totuus aina Maan ompi perivä! Sä kulje suoraa tietäs — Ei hukkahan se vie —, Useinkin vaivan kautta Käy onneen oikotie.
Jos kaikki, kaikki pettää, Ei petä Taivainen; Hän kaikkivoipa ohjaa Kohtalot kansojen, Kuin vesiojat johtaa Hän syömmet ruhtinain Ja murtaa pahain juonet — Saa voiton totuus vain.
En unta uneksinut Ma sulle, synnyinmaa, Kun luulin: päivä kirkas Jo sulle sarastaa; Se nouseva on kerran Lomitse pilvien Ja siunauksen tuova On runsaan Suomellen.
Tuleepa myrskyt —
Tuleepa myrskyt tahi rajuilmat, Tuleepa nälkä, rutto, kuolema, Tää kansa se ei murru, tyyten sorru, Niin kauan kuin suur' elää Jumala.
Sill' ei oo kansaa, mi niin paljon kärsi Vammoista nälän, ruton, sotien, Mi, varjona vaikk' kuolon yössä hoippui, Pyhyyttä kunnioitti lakien.
Sill' ei oo kansaa, jonka historia Niin kirkas ois, kuin Suomen kansan on; Jos verta viljalta sen lehdill' onkin, Se petoksest' on puhdas, tahraton!
Ja senpä vuoksi sill' on elinvoimaa Ja senpä vuoks' se sortua ei voi — Ja senpä vuoks' sit' taivaan käsi suojaa Ja sille paistaa toivon kirkas koi. —
Ja menneisyyden mainehikkaat haudat Ne toivon koille kirkkautta suo, Ett' ajan sen ne lemmen, alttiiks-annon Myös kansan nykyisenkin syömmen luo.
Ja sillähän juur' elinvoimaa onkin, Ken alttiiks' antaa voi ja rakastaa, Kell' onni maansa on niin pyhä, kallis, Sen että eestä kaikki väistää saa.
Ja siks' saa tulla myrskyt, rajuilmat, Saa tulla nälkä, rutto, kuolema; Tää kansa se ei murru, tyyten sorru, Niin kauan kuin suur' elää Jumala.
Rakkaus korsia kokoo.
Kaunis, kallis on synnyinmaani, Suomi-äitini armahin, En sen vertaa ma tiedä toista, Mi mun mieltäni lumois niin. Katso — näätkö sen vaarat, vuoret, Näätkö välkkyvät vedet nuo? Ne — ne tenhoa mielen voipi, Lemmen suuren ne rintaan luo.
Käyös metsien pimentoihin Kuusten kuiskeita kuulemaan, Käyös leppeihin lehdikkoihin, Käyös laaksohon kukkaisaan, Taikka soutaos illan tullen Vienoj' aaltoja vilppaita, Niin ne kertovat kaikki sullen, Suomen niemyen suloa.
Ellei rinnassas sydän silloin Syki lempeä hehkuvaa, — Ilomielin mi kaikki uhraa, Jos niin vaativi isänmaa, — Miksi riemuat, kaihot sitten, Mitä varten sa vaivaa näät? Kolkko, tyhjä on elämäsi, Työsi, rientosi itsekkäät.
Synnyinmaasi ei niistä hyödy Eikä kansasi köyhä myös; Haihtuu tyhjänä tähkäpäänä Hedelmittä sun vaivas, työs. Mutta rakkaus korren pienen Yhteistyöhömme tuoda vois, Eikä jouten se kors' ois tuotu, Synnyinmaa sit' ei hyljäis pois.
Hämeen laulu.
Soi Hämeen laulu raikas, soi — Kajahda pilvihin! Ja kansasta sä tarinoi, Mi voimin pontevin On työskennellyt, taistellut Ja karun luonnon voittanut.
Niin jalonjylhä luonto on Saloilla Hämeen maan Ja kansakin tää pelvoton On tyyni, vakaa vaan, Vaikk' elon aallot elämöi, Vaikk' kuinkin myrskyt mylleröi.
Mut suvilehdon lempeys Myös kansaan hengen luo, Ja vetten, metsäin viehkeys Mietettä monta tuo; — Siks' on tää kansa sitkeä Niin ihmeen hellä, miettivä.
Miss' ennen suot ja rämehet Vain hyytä huokuivat Ja tuotti tuskat tuhannet Ja nälkäkuolemat, — Nyt viljapellot aaltoaa, Ne edistystä kannattaa.
Ja missä synkkyys vallitsi Ja hengen musta yö, Nyt opin ahjot leimuvi, Ne loi tään kansan työ. Niiss' soihtu valistuksen on, Ne viittaa valon voittohon.
Kun sota syttyi, salamoi Ja surmaa suitsutti Ja maahan vihamiehen toi, Mi ryösti, murhasi, Ei sortunut se silloinkaan — Se taisteli ja toivoi vaan.
Se mont' on kovaa kokenut, Tää kansa Hämeenmaan, Mut sille voimaa valanut On usko Jumalaan; — Siin' on sen kilpi ankara, Sen kalpa kirkas, voittoisa.
Se usko läpi usman, yön Sai kansan voittohon, Se leimasi sen toimen, työn, Se siunannut sen on. Sit' ellös hylkää konsanaan, Sä kansa kallis Hämeenmaan.
Soi Hämeen laulu raikas, soi! Kajahda pilvihin! Ja kansasta sä tarinoi, Mi voimin pontevin Käy innoin elon taistohon Ja uskoo valon voittohon.
Kansansa halveksijoille.
Voi teitä, kehnot, raukat, Te maamme onnettuus, Kurjissa sieluissanne On valhe, kavaluus. Pyhimmät aatteet, tunteet, Mi syömmet innostaa, Ne teiss' on ulkokuorta Ja tyhjää pakinaa.
Maa, minkä leipää syötte, On teille vieras se, Sen kansaa halveksitte, Sen kielen hylkäätte. — Maan päältä jospa voisin Teit' tyystin poistaa pois, En soisi, hautananne Ett' isänmaani ois!
Oi jospa tuli taivaan Äkisti laukeais Ja syömmet kurjat, kylmät Kerrassaan kadottais! — Ei — tulta tuhoovaista En teille toki sois, Vaan tulta, joka kuonast' Eroittaa kullan vois.
Oi jospa taivaan Herra Sit' tulta sinkoais, Jokaisen kurjan syömmen Tulella puhdistais! Poistuisi kansastamme Häpeä, kehnous, Sais sijaan suuret aatteet Ja suuri rakkaus.
Silloinpa, Suomi armas, Sun koittaa onnesi, Kun mahtavasti kerran Sun kieles sointuvi, Kun takoo koko kansa Sovinnon Sampoa Ja edistyy ja kasvaa Jaloissa riennoissa.
Nuorisolle.
Kun muinoin Gööttien joukot Sai kauhuhun Kreikanmaan, Ol' silloin Athenalaiset Ne sortua velttouttaan. Ja pelko, kauhu se valtas Sen valtion kuuluisan, Mi taiteen, tietehen temppel' Ol' silloisen maailman.
Jo uhkas turmio varma — Pelastust' ei mistään näy — Mut silloin poikaset hennot Ne Gööttiä vastaan käy. Mies uljas parvea johtaa, Niin nuorta ja hehkuvaa, Ja poikain leimuva into Se miehetkin innostaa.
Ja poikain joukkohon yhtyy Nyt miehet ja vanhukset, Ja sadoissa sydämmissä Pyhät polttavi tuntehet. Ja ennenkuin yöhyt ehtii Atheenass' on riemastus: On voitto saatuna suuri — Sen saanut on innostus.
Vähät voimat ne suuria aikaan saa, Kun on intoa, innostusta! Kun on tahtoa työhön ja toimintaan, Kun on toivoa, uskallusta! Kun on uskoa oikean voittohon, Ajatukset kun nuorilla suuret on!
Sen vuoks' ei nuoriso laimeta saa — Ei laimeta, veltostua! — Sen rientää täytyvi eellehen vaan — Ei mieleltä vanhentua! — Sen tunnussana on valistus Ja veljeys, hengen vapaus.
Tää tunnussana se myöskin on sun, Sa nuoriso armaan Suomen; Jos innoin käyt elon taisteluhun, Niin työllesi koittaa huomen; Jos lippus puhdasna säilyy vaan, Saa monet mielet se hehkumaan.
Vähät voimat ne suuria aikaan saa. Kun on intoa, innostusta! Kun on tahtoa työhön ja toimintaan, Kun on toivoa, uskallusta! Kun on uskoa oikean voittohon, Ajatukset kun nuorilla suuret on!
Hädän aikana.
Vait kanteloni! — ellet muuta voi Kuin minun huoliani vaikeroida! Vait kanteloni! — ellös enää soi, Jos kieles ei voi toisin äänin soida.
On Suomenmaassa suru synkkä nyt, Kun salomailla kansa nälkään nääntyy, Kun hallan henk' on viljan ryöstänyt, Kun vuoden toivo yhä tyhjäks kääntyy.
Se sitkeästi työtä tehnyt on, Tuo ryysyinen ja synkkä, valju väki, Se kaatoi ikihongat takalon Ja soita raivatessa nälkää näki.
Se keväällä, kun teki toukojaan, Kesältä toivoi sadetta ja poutaa, Se että syksyn tullen pelloiltaan Sais aittoihinsa viljakullan noutaa.
Mut kevätkylmät pani siemenen, Ja kesäkylmät täydensivät kadon, Ja syksykylmät veivät viimeisen Jälelle jääneen niukan viljasadon.
Ja taas on nälkä vierahana sen, Mut kahta kauheempana entistänsä; Se tulee kera kuolon kauhujen Ja viepi viljoin kansaa päiviltänsä.
Ei arvaa syrjäinen, kuink' koitetaan, Kuin paljon kärsitähän takamailla, Kuink' elonvoimat työhön uhrataan, Vaikk' ollaan työstä palkkiota vailla.
Työn siunaus ja palkka talteen jää Suvuille vielä syntymättömille, Kun suo, mi hyytää sekä kylmentää, On sijaa suonut maille viljaville.
Mut maahan mullattuna silloin on Tää sukupolvi, mi nyt kärsii, raataa, Mi petäjästä leikkaa ravinnon Ja uusin toivein kaskipuita kaataa.
Soi, kanteloni, salskein sävelin Tuost' uljuudesta, joka kaikki kestää, Mi turvaa työhön, omiin voimihin Ja Herraan, joka sortumasta estää.
Helmikuun 5 päivänä.
Nuorten laulu korvissani soipi, Pyhän laulun tenhosävel soi. Mieli lämmin on ja veri polttaa, Sydän lempii, hehkuu, jumaloi. Synnyinmaani sorrettu ja kallis, Sinäkö et saisi kukoistaa? Sinäkö et saisi korkealle Vapauden virttä kaiuttaa?
Hengen vapauttahan vain pyydät, Käydä valistukseen, valohon, Syntysanat syvät tutkiella — Niillä poistaa usvan, pimennon, Niillä nostaa kansan kirkkauteen, Niinkuin taivaan päivyt tähkäpään Nostaa noroilla ja salomailla Alta talven lumen sekä jään.
"Maamme" laulu, soios korkealle, Sytytä sa tulta rintahain! Puhdista kuin leuto suvisade Syömmet laulajain ja kuulijain, Että hehkuisi ne isänmaalle, Työnsä Suomenmaalle pyhittäis, Että töistämme ja toimistamme Itsekkäisyys tyyten poies jäis!
Että heleästi helkytellä Runotar se kanneltansa vois, Että surun soitostakin kerran Riemun runsas, täysi sävel sois, Riemun sävel, koska maamme armas Jalon ihanasti kukoistais, Koska valossa ja vapaudessa Auvon onnea se ouruais!
Myrskyssä.
Käy myrsky. Korkealle aallot lyö, Ne rannan hiekkaan uurroksia syö Ja riehuin, ulvoin, vonkuin vimmoissansa Ne heittää ilmaan vaahtovaippojansa, Kun painaa niitä myrskyn raivotyö.
Ma seison kalliolla katsellen Tät' taistelua luonnon voimien. — Ma kuulen, kuinka myrskyn kannel soipi, Nään, kuinka taivas tulta salamoipi, Kuin kaikki hävittää ois määrä sen.
Väristen seison täällä vartoen, Ett' taukois pauhu metsän, aaltojen, Ett' tyyntyis veden ranta tyveneksi Ja metsän jylhä humu sointuiseksi, Ett' ois taas luonto raitis, rauhainen.
Ma sydämmem lohdutukseks näin Tät' taistelua seuraan silmilläin. — Mun kansaanikin uhkaa julma myrsky, Läheltä kuuluu jo sen hurja hyrsky — Mut tyyntyy, tyyntyykö se konsaan näin?
Jos mahtava nyt mulla kannel ois, Se myrskyn voimalla nyt myöskin sois. Se tuhansihin soisi rohkeutta Ja voimaa, toivoa ja rakkautta — Sois pelkuruuden, pienoismielen pois.
Ja silloin syttyis pyhä innostus Ja syttyis into sekä uskallus. Ja nuor' ja vanha elämänsä antais Ja saita kalliit aartehensa kantais, Niist' että koituis maalle pelastus.
Vaan mull' ei ole moista kannelta. Ken soittoani kuulee vienoa? Ei siitä innostua konsaan voida. — Mut anna, Herra, pyhän soiton soida Kädessä jalon — soida, tenhoa!
Sa anna soida pyhän kantelon, Se suurten tuntehien tulkki on. Suo jalon soittaa mieliin innostusta Ja toivon riemua ja uskallusta — Niin myrsky tyyntyy sointuun, valohon.
Takaa Suomenlahden.
Kaukaa takaa suuren Suomenlahden Eestiveljyt mulle viestin toi. Iltahetken istuttaissa kahden Heimokansasta hän tarinoi, Kertoi Viron kansan kohtaloita Raudanraskaita ja ankaroita.
Vuosisatain orjuus, sortovalta Syöstä tahtoi unhon yöhön sen, Syöstä tahtoi — mutta sorron alta Kumpus' sille kevät herttainen, Kumpus' kevät, kumpus' kukkasetki Silloin oli Viron aamuhetki.
Silloin kaikui laulu Viron kielin. Runokannel heloäänin soi. Silloin kylvö tehtiin intomielin, Kuni rakkaus vain yksin voi. Kylvölle jos taivas kasvun antaa, Vuosisadoiksi se heelmän kantaa.
Viron taivaan taasen pilvet peittää, Kevät kesätöinnä katosi. Murhe musta suruharson heittää Yli kantelon, mi helkkyvi. Surua nyt Viron kannel soipi — Runotar sen itkee, vaikeroipi.
Mut ei epätoivoon kansa vaivu, Tottunut se myrskysäihin on; Henkisesti kuolemaan ei taivu, Halua sill' ompi elohon. Elonvoimaa tuntee rinnassansa, Hengen vapaus on maailmansa.
Pilvessä vaikk' onkin Viron taivas, Myrskysäät ne Herran vallass' on. Viron kansa, suuret surus, vaivas Kerran vielä vaihtuu ilohon. Kuningasten kuningas hän tietää, Kuka elämän tai kuolon sietää.
Kell' on sydän lämpöinen ja herkkä, Kypsi ei oo vielä kuolemaan; Kansa — nuori kuni kuusen kerkka — Viel' et jouda öiseen unholaan. Elontehtävä on sulle suotu Ja sen täyttämään sä olet luotu.
Veljeskansa meren tuolla puolla, Viel' on päiväs pilven peittämä, Vielä uhkaa myrskyt täällä, tuolla; Mutta kerran kaikk' on selkeenä. Silloin kantelosi riemuin soipi, Työsi kylvös tuleentua voipi.
II.
MUISTO JA MAINE.
D.E.D. Europaeus.
Mies muinen kulki, kulki erämaita, Samoili salomaita laajoja. Hän etsi aartehia arvokkaita, Mut aikaa sitten unhotettuja.
Hän kulki, kulki kauas kotimaasta Aloille entisille kansansa; Nyt osa siitä siellä toimii, raastaa, On alle mahtavamman sortua.
Ja muukalaisena hän kulki siellä, Aarteita kadonneita etsien, Vaivansa unhottaen ihamiellä, Kun etsittäviään sai ilmoillen.
Ja tunne lämmin poltti povessansa, Kun käsissään hän piti aarteitaan; Oi, niissä ilojansa, surujansa Soi mennyt aika vielä haudoistaan.
Ja mailla syrjäisillä heimokansa Hänelle kertoi ihmetarinat; Syvästi tenhos hänen sieluansa Kullervo-laulut jylhän ihanat.
Niin, runoja hän etsi, lauleloita, Taruja etsi aikain menneitten, Ja löysi paljon, löysi ihanoita, Kalleita perintöjä isien.
Ja synnyinmaahansa ne sitten tuoden Jakeli löytöjänsä muille hän, Ja täysin käsin niitä muille suoden, Soi myöskin kunnian hän löytäjän.
Hän teki työtä hiljaa, uutterasti, Vaivaansa nurkumatta milloinkaan; Palkatta työskennellen loppuun asti, Ei palkaks' saanut kiitossanaakaan.
Ja nyt hän poissa on, on Tuonen mailla — Mies paljon työtä tehnyt poissa on — Mut hautansa on kukkasia vailla, On vallan unhotettu, hoidoton.
Näin usein käypi — mailma unhoittaapi Työmiehen uutteran ja hiljaisen, Mut hänen työnsä tuotteet kukoistaapi, Ne elää kautta kaikkein aikojen.
Kirjoitetta v. 1889.
Josef Julius Wecksell.
Kun kevätpäivän paiste pois jään ja lumen loi, Niin kutoi kevät joutuin se kukkahamostaan Ja laakson purot pienet ne riemuin ailakoi Ja suhisten ja soiden ne kilvan tarinoi Ja lintuparven kera, mi saapui laulamaan, Ylisti vapautta ja voimaa, nuoruuttaan.
Mut silloin hyinen halla se hiipi luikertain Ja hyytä, härmää huokui se lehtiin, kukkasiin. Niin monet taimet taittain ja kukat kellastain, Niin monet toiveet murtain ja ijäks surkastain. Näin huokui kalmaa luonnon se suoniin sykkiviin Ja huokui kalman hyytä myös soiton säveliin.
* * *
Tää tuho takatalven Sydäntä kirveltää, Kun kevään toivehista Niin monet häviää, Kun kuihtuu kukka kaunis, Mi suven sulo ois, Kun lehdon laulajista Niin monet kuolee pois.
Mut takatalven tiedän, Mi vielä julmemp' on; Ei ole luonnon halla Niin tyly, tunnoton. Se ihmissyömmen sortaa Suloisin toiveineen, Se ihmishengen syöksee Pois yöhön ikuiseen.
Ma tiedän tarun vanhan Sydämmen keväästä; Se oli koittaessaan Niin kaunis, sätevä. Jos tarun kuulla tahdot, Ma kerron sulle sen; Mut niinkuin syksy-yöhyt Se synkk' on, suruinen.
* * *
Muusain lemmikkinä muinen Nuorukainen yleni; Taivaan tuli rinnassansa Kallis, pyhä liekehti. Luonnosta ja elämästä Lauloi laulut kauneimmat, Ihmishengen kaipausta Kertoi runot ihanat.
Hän lauloi auringosta Ja kukkasista maan, Hän "Herran kasvitarhan" Kuvaili herttaisaan. Hän lemmen huolet lauloi Ja ilot nuoruuden, Ja kauneutta Suomen Ja sankar'-muistot sen.
Hän tunnon tyyntä rauhaa Ylisti lauluissaan Ja sielun tuskat tuimat Kertoili kaihoisaan. Hän näytti, mist' on apu Ja hoiva saatava, Kun mailman melskehissä On sydän murtua.
Ja niin monet toiveet silloin Liittyi nuoreen laulajaan; Kunnia ja maine viittoi Häntä taiteen maailmaan. Täynn' ol' mieli miettehiä, Sydän lämmin, hehkuva; Kevätaika oli sillä Ja se versoi lauluja.
Mahtavimmin kantelonsa Sävelet ne silloin soi, Kun hän draaman ikikauniin, Kun hän "Daniel Hjorth'in" loi. Sadat syömmet syttyi silloin, Syttyi toivoon ihanaan: Noin kun kevät runsas ompi, Mitä kesä tuottaakaan?
Mut ei kesä koskaan tullut, Tuli takatalvi vaan, Syömmen nuoren, rikkaan hyyti Kolkoksi kuin erämaan. Pyhä tuli sammui silloin, Hengen valo katosi, Kevät kuoli — kukat kuihtui, Laulut ijäks vaikeni.
Talon kolkon synkät suojat Kätki nuoren laulajan, Talo kolkko yhä vielä Kätkee ruumiin riutuvan. Laulunsa yl' maamme kuulut Hälle ovat oudot vaan; Kuni varjo, vainaja hän Liikkuu vielä päällä maan.
* * *
Tän tarun olen kuullut Keväästä sydämmen, Jon surmas takatalvi Jo sarastaissa sen. Siit' on jo monta vuotta, Mut talvi kestää vaan — Ei aurinkoa löydy, Mi sais sen poistumaan.
Johannes Takanen.
(k. 1885.)
Ei sulle onnettaret hymyelleet, Sun teilles kukkasia kylväen; Ei lemmittynään sua lemmiskelleet He riemujansa sulle jaellen.
Sä ankarasti nuorena jo vallan Sait tutustua elon myrskyihin, Kun kova onni henki hyisen hallan Sun toivos ihanimpiin kukkasiin,
Kun puute vaani sua saaliiksensa Ja taitehelta tahtoi ryöstää pois, Kun syömmes nuoren aatekuvinensa Tuo julma peikko vanginnunna ois.
Vaan kesken vastuksia toivoit vielä Ja katsoit luottain päiviin tuleviin, Ja luomisvoimallasi ihamiellä Loit eloa sa kylmään marmoriin.
Näin Suomi kunniaa sai pojastansa, Sen rakkaus ja taide sille soi — Nyt nimes povehensa peittää kansa Ja sua kiittää, lempii, ihanoi.
Mut suree, että nuorna vallan vaivuit Sa ennen-aikaisehen hautahan, Ett' alle puutteen silloin juuri taivuit, Kun onni sulle näytti viittovan.
Kun päivä viimeinkin sun huoles poisti Ja elon uuden povees viritti, Kun tulevaisuus toivollisna loisti — Niin silloin löysitkin sä hautasi. —
Taas Suomi seisoo huolipuvussansa, Sen äidinsydän murheellinen on; Näin jaloimmat silt' usein pojistansa Vie kesken työtä Tuoni tunnoton. —
Niin nuku siis, sa kaihoin kaipaeltu, Oi nuku unta tyyntä, rauhaisaa; Ihanat kuvat, jotka muovaeltu On käsilläs, ne tuntee isänmaa.
August Uotila.
(k. 1886.)
Nuorukainen, Suomi vanhimpasi Siunaava on aina muistoasi, Siunaava on nuorta eloasi, Vaikka varhain sorruit pois.
Elithän sä nimes aamukoiton, Saithan nähdä työsi ensi voiton, Kuulla sait jo mainees alkusoiton Kunniaksi Suomenmaan.
Vaikk' ei neros kauan saanut luoda, Ihanteitas maalles ilmituoda, Henkes kuvia ei monta suoda, — Lepäät kaihottuna sa!
Haudallas — ei kotikuusi siellä Huminoi, mi sulle kaihomiellä Suruamme suurta äidinkiellä Suloisesti kuiskoais.
Mutta tuuli, joka siivin liitää Halki ilmojen, se luokses kiitää, Tervehdyksen tuoden, kertoin siitä Maasta, joka kalliin on.
Suomen pääsky, ollen talvitiellä, Levähtäissään palmupuussa siellä, Sulle visertelee kaihomiellä Viestin synnyinmaastasi.
Silloin kuuntelee sun henkes heitä, Silloin muistelet sa armas meitä; Viestin sulta, tullen taivaan teitä, Tuopi tuuli, pääsky taas.
Uno Cygnaeus.
Tyynen meren rannikoilla, Metsiss' uuden maailman Kulki kauan, kauan sitten Poika kylmän Pohjolan.
Villin luonnonkansan kesken Omaa maataan muisteli, Siellä syttyi suuri aate Suomen kansan onneksi.
Ajatteli omaa kansaa Salomailla Suomenmaan: Miten voisi herättää sen Täyteen itsetajuntaan?
Miten saisi tiedon vedon Salomaiden sydämmeen? Miten kansaa veljyytehen? Miten hengen vapauteen?
Sitkan villijoukkoin luona Tätä mietti Suomen mies, Hälle haaveiluissaan väikkyi Suuri, lämmin kotilies'.
* * *
Vuodet vieri. Aate suuri nyt on toteutunut. Kotiliesi aikoja jo lämpöään on lieskunut. Salomaiden sydämmessä koulut kasvaa, kohoaa. Suomen lapset valistusta niissä innoin ammentaa.
Tuttuna ja armahana niissä äidinkieli soi; Hyvää, kaunista ja totta niissä nuoret ihanoi; Syttyy lempi tähän maahan, joka meist' on verraton, Jonka kuusta kuunnellessa meidän hyvä olla on.
Syttyy halu työhön, toimeen, uskallusta taisteluun Vastaan kovaa valtaa luonnon, vastaan valtaa sorron muun; Itsetuntoon heränneenä uinahtaa ei kansa voi, Eteenpäin vaan pyrkii, rientää, edistystä ahkeroi.
Helppo pyrkiä jo onkin, kotilies' kun lämmittää, Salon naiset valistukseen, sivistykseen ylentää. Kyllä katsoo Suomen äidit, ett'ei sammu milloinkaan Suomi-lempi sydämmistä nuorukaisten Suomenmaan.
Kotiliesi lämmin lieskuu, Aate suur' on voittanut, Siunausta, valistusta Tuhansihin kylvänyt.
Mutta hän, mi lieden laati, Aatteen suuren ilmitoi, Hän jo nukkuu nurmen alla Hälle taivas levon soi.
Nukkuu — mutta työnsä elää Kautta kaikkein aikojen, Uno Cygnaeuksen muisto Rakas on ja ikuinen.
Wolmar Styrbjörn Schildt.
(31.7.1810-31.7.1891)
Yks' yhdeksättä vanhus täytät vuotta, Yks' yhdeksättä — pitk' on aika tää. Se pitkä on; mut eip' oo suotu suotta Se sille, ken sen käyttää ymmärtää; Voi miehen työ ja toimi paljon tuottaa, Kun ikää on ja into lämmittää. Ja sull' ol' sydän täynnä innostusta Ja sull' ol' voimaa sekä uskallusta.
Kun olit nuori, silloin Suomen kansa Se sotavammojansa vaikeroi, Yö henkinen sit' uhkas kauhuillansa Kuin halla, joka viljan viedä voi; Vain hyljättynä kaukosaloillansa Tää kieli isiemme vielä soi, Ja synkältä se näytti onni Suomen — Mut kiitos Herran, maalle koitti huomen!
Ja nuorten työstä sille huomen koitti, Se työ se innosti ja lämmitti, Ja nuoruusvoimilla se esteet voitti Ja raivas tietä, mielet tenhosi; Taas kanneltansa Suomi armas soitti, Se laulut unhoitetut viritti, Ja Suomalaiset heräs horrostansa Ja tunsi olevansa Suomen kansa.
Se aik' ol' maamme armaan kevät-aika, Tek' innoin nuoret silloin toukojaan, Ja työn ja rakkauden pyhä taika Sai ihanasti touot nousemaan. Ja joskin huokui hyytä hallan aika Ja oli riistää viljan toivokkaan, Niin, siunauksensa kun taivas antoi, Se kasvoi, heilimöi ja heelmän kantoi.
Sin' olit yksi kylväjistä noista, Ja siitä kiitos sulle lämpöinen! Yks' olit uuden Sammon laatijoista, Mi tuotti elon uuden Suomellen. Se Sampo synkkyyden ja pelon poistaa, Kun uhkaa idän halla härmäinen; Ei hyytää meitä voi se, vaikk' ois mieli — Meill' ompi kansallisuus, äidinkieli.
Nyt olet yksin — suuret aikalaises On poissa, heille taivas levon soi — Taas näet pilvet synkät uhkaavaiset, Ne myrskysäistä sulle tarinoi — Mut soikoon sulle sanat heimolaises: "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!" Se päivä kyllä kerran vielä koittaa, Sill' yksin totuudell' on voima voittaa!
III.
KOTI JA YSTÄVYYS.
B. F. Godenhjelm'ille 1.
(7.1.1890.)
Jo kevät joutuu, valon armas aika, Kevättä luoden mieliin ihmisten; Jo jään ja lumen poistaa lämmön taika, Mi huokuu yli merten, mannerten. Sulavi kirsi — koituu kylvön aika, Ja puut ja pensaat käyvät lehtehen, haloilla Suomen laulu raitis raikuu Ja ulapoilla Ahdin kannel kaikuu.
Ja viikko muuan vierähtää kun saapi, On kesä kukkaisa jo parhaillaan, Ja vainioita vilja kaunistaapi, Mi täysin tähkin heiluu herttaisaan. Maamies sit' tähystää ja riemuaapi: Siin' ompi palkka hänen vaivoistaan. Sen syksy hälle tullessansa tuopi, Se talvellakin hyvän tunnon suopi.
Näin luonnon laita — näinpä ihmisenki Oi hallakin on aika keväimen, On aika, jolloin herää ihmishenki Ja kokoo aineksia taltehen. Mi suurt' on, ihanaa — se enitenki Kylvääpi sieluun pyhän siemenen — Ajalla suven siemenet nuo varttuu, Ja syys kun saa, ne hedelmiksi karttuu.
Lie armas ollut sulla kevät-aika — Sa opettaja kallis, rakkahin, — Sun suvellas kun on niin kumma taika Hyveitä luoda nuorten mielihin. Tään laadit kodin, jot' ei murra aika; Valon ja lämmön loit sen suojihin. On paras paikka maailman tää vainen, Ja onnellinen tääll' on jatkolainen.
Ida Godenhjelm'ille.
Lämmin tunne täyttää Monet sydämmet, Sulle hartaat nousee Onnen toivehet; Jatkon tyttösarja Sua tervehtää Kuni arvokasta, Armast' ystävää.
Miten raivonneekin Elon myrskysäät, Rakas olet meille — Rakkahaksi jäät. Elämäsi onnen Taivas suojelkoon! Elämäsi kaiken Korkein siunatkoon!
B. F. Godenhjelm'ille.
(7.3.1893.)
Sopeihin saata kanteloni kielet, Runotar Suomen sinisilmäinen! Käy halki saloin, kierrä ilmapielet, Tuo suloa sa suvilehtojen. Kas, lämpöään kun hehkuu nuoret mielet, Niin sointuun pyrkii sanat sydänten. Sopeihin siis sa kanteloni laita Ja johda mua kohti runomaita!
Mun tehtävän' on tulkita, miks' täällä Niin herttaista ja armasta nyt on, Miks' riemu soipi niinkuin suvisäällä Ja joka miel' on kirkas, talveton. — Ei ole valtaa lumella, ei jäällä, Kun kevät käy yl' lehdon, louhikon. Ei ole valtaa talvituntehilla, Kun sydän syttyy, liikkuu laulelmilla.
Ja sydän syttyy sua aatellessa, Sa opettaja kallis, rakkahin! Ei ole yhtään tässä huonehessa, Ken sua ei siunais mielin lämpöisin; Ja parvet sankat elon aalloksessa Ne muistaa sua valotuntehin. — Mit' antoi sydän, henki ylväs, herkkä, Se säilyy, vihannoi kuin kevätkerkkä.
Se säilyy, vihannoipi onneks' Suomen Sit' eipä idän halla panna voi! Ja raitisna kuin kukkaterttu tuomen Se sydämmissä versoo, ihanoi — Ja valvoo, ett'ei sammu kirkas huomen, Vaikk' Ukko jyrisee ja myrsky soi. Se Janus-kasvoin katsoo kaikkialle Ja toivoo, toimii maalleen armahalle. —
Vähäinen luvultaan on Suomen kansa, Se miekkavallaks' ompi mahditon; Mut hengen työllä sekä aurallansa Se valon tietä käypi voittohon. Se suot ja rämeet poistaa saloiltansa Ja takaloilta öisen pimennon. Sen sivistyksellä on syvät juuret — On Kalevalan virret ikisuuret.
Mut yöhön pimeään jos huomen haipuis, Kuin haipunut se ompi ennenkin, Vuos'satain sortoon, tuskahan jos vaipuis. Se sorron alla hehkuis sittenkin. Ei toivottomaks' kansa koskaan taipuis, Joll' oikeus on elää uljahin. Se toivois, toimis, poistais ajan öisen — Ja tietäis kiittää kera Väinämöisen:
Ylhäältä armo tulee suuri, oiva; Sielt' työhön, toimehenkin siunaus; Siell' oikeudella on tuki, hoiva — Jumala sorretun on linnoitus. Hän auttaa, ett' on laulu Suomen soiva, Ett' onnen syttyis pyhä riemastus, Kun ehjäks' kerran liittyis Sammon murut, Kun onnen päivä poistais öiset surut.
On tyttösarja koulun suomalaisen Edessäs, opettaja arvokas, Ja kautta kaiken taivaisen ja maisen Me emme petä sinun toiveitas! Ylinnä isänmaa on Suomen naisen, Jos sorrettu se on tai onnekas. Sydämmen kielenä on Suomen kieli Ja mieli muuttumatta Suomen mieli.
Kun sataa.
Vettä sataa vihmoo, Vihmokohon vaan, Minä suljen silmän' Enkä katsokaan. Annan lentää ajatusten Yli vetten, mannerten, Yli soiden sulloella Luokse kotikoivujen.
Kuulen, kun ne kuiskii, Kuiskii tarujaan, Kun ne myrskyn kuoroon Yhtyy laulamaan. Näen koivuin sorjat oksat Huoneusta saartavan, Niinkuin suojais haltijaa ne Myrskysäiltä maailman.
Näen haltijankin — Äidin armahan — Näen otsan valjun, Silmän tuikkivan. Ja nuo monet hienot uurteet, Joit' on suru uurtanut, Ja mä ihmettelen taasen, Ettet aikaa sortunut.
Elämäsi onnen, Armas, kadotit, Kun sä nuoruuslempes Maahan multasit. Luonas Tuonen kolkko vieras Vieraillut on sittenkin, Riistäin äidin sydämmeltä, Mik' ol' sille rakkahin.
Mistä sait tuon voiman, Hengen lujuuden? Uskos harras, lämmin Sekö antoi sen? Kun noin kärsit nurkumatta Osatarten oikkuja, Itses unhoitat ja muille — Muille tarjoot lohtua.
Elon pikku huolet Käy niin turhiksi, Kun ne vertaan suureen Sydänsuruusi. Surun kätket sydämmeesi, Siit' et äännä, valita — Työstäs hiljaisesta etsit Lohtua ja unhoa.
Mistä sait tuon voiman, Hengen lujuuden? Uskos harras, lämmin Sekö antoi sen? Mistä sait tuon syvän lemmen, Joka kaikki anteeks' suo, Joka hornan syvyyksistä Sillan sinitaivoon luo?
Tiedä en — mut kiitän Sua siitä vaan, Kiitän parhaimmasta, Mit' on päällä maan. Äidin lemp' on puhtain, pyhin, Suurin, alttiiks-antavin — Äidin lemp' ei koskaan sammu, Vaikka sammuis tähdetkin.
Vettä sataa, vihmoo — Vihmokohon vaan, Minä suljen silmän' Enkä katsokaan. Annan luistaa ajatusten Yli vetten, mannerten, Yli soiden sulloella Luokse äidin armaisen.
Äidilleni.
Mitäpä siitä jos nukkuisin, Nukkuisin ainaiseksi? Nukkuisi sydämmen murhekin, Sais sydän tyveneksi — Huolta ei tuntisi ollenkaan, Olisi kylmä ja tyyni vaan.
Nukkua en toki tahtoiskaan, Äitini itkis armas, — Lapsi jos vietäisi Tuonelaan, Äitini miel' ois karmas. Multa ei painaisi sydäntäin Niin kuni murhe mun äitiäin.
Liian jo monta on Tuonelaan Saattanut äitikulta, Liiaksi hänen on onneaan Riistänyt musta multa — Lohtua, lohtua hälle vaan Luoda jos voisin ma hiukankaan!
Nuku raudassa.
Nuku rauhassa, veljyt armas, Unta tyyntä ja ihanaa. Suru synkkä ja kaiho karmas Ei sun luoksesi enää saa. Siell' on hiljaista, tyyntä rauhaa, Siell' ei elämän myrskyt pauhaa.
Olen itkenyt aikaa monta, Ijäks' mennyttä itkenyt. Nyt on eloni ilotonta, Sydän sairas ja särkynyt. Niin nyt olen ma raukka impi, Kuni taittunut rannan rimpi.
Taivaan rauhoa anon sulle, Kristus sielusi siunatkoon! Suokoon lohtua syömmeen mulle, Kristus henkeni valaiskoon! Anna usko ja autuus meille, Johda, armias, taivaan teille!
Nuku rauhassa, veljyt armas, Unta tyyntä ja ihanaa. Suru synkkä ja kaiho karmas Ei sun luoksesi enää saa. Siell' on hiljaista, tyyntä rauhaa, Siell' ei elämän myrskyt pauhaa.
Eräänä syntymäpäivänä.
Kukkuu käki ja laulaa linnut, Huokuu suloa taivas, maa; Veden kalvo se siintää, välkkyy; Vilja heelmöi ja nuojuaa. Kaiken mailman nyt elvyttääpi Luojan ääretön rakkaus, Rakkaus, joka elon antaa, Luonnon kaiken on uudistus.
Rakkaus, joka mustan mullan Saattaa kukkia kasvamaan, Rakkaus, joka kallionkin Saattaa lähteitä kuohumaan, Rakkaus, joka sydämmehen Luopi kaunoisen keväimen, Jonka määränä ompi aina Ylin ihanne ijäinen.
Sepä rakkaus valollansa Sunkin sielusi valaiskoon, Iki-kevähän luokoon sinne, Iki-onnen se suokohon, Että elosi oisi kaunis, Oisi tyyni ja sätevä, Niinkuin kukkaisa kesä-aamu, Niinkuin armainen aamu tää!
Nuorelle taiteilijalle.
Paistaa päivä ja hopealle Hohtaa talviset kentät nuo, Havumetsälle huojuvalle Huurre loistavat helmet luo.
Viikot vierii ja kevät saapi. Luonto elpyvi, vihannoi; Ahti kannelta kaiuttaapi — Väinön soitto se suloin soi.
Kuule — katsele nuorukainen, Niistä intoa henkes saa; Niistä lempeä, voimaa vainen Nuori syömmesi ammentaa.
Eikä kumma, jos Suomi voikin Näin sun mieltäsi innostaa, Jos se lempeä rintaan loikin — Hurmeen höystämä on tää maa.
Verta vuotanut on sen kansa, Tuskat tuntenut tuhannet; Mut ei himmennyt kunniansa Kirkkaat loistavat sätehet.
Taidelahjasi ottaa vastaan Pyhä, kallihin Suomenmaa; Lempisilmin se seuraa lastaan, Sua siunaten rakastaa.
Luomisvoimallas mitä luotkin, Mieti: maalleni annan sen; Silloin aartehet armaat suotkin, Ihanteitasi palvellen.
Anna Enkvist.
(29.2.1862-7.4.1891.)
"Niin nukahti nuorena, Verevänä vierähti."
Lyhyt oli elämäsi, Anna; Lyhyen se lyhyt oli vaan, Lyhyt, kuni yö on kevähällä — Kirkas kuni päivä kirkkainnaan.
Kirkkauden sait sä ylähältä, Vapahtaja sulle antoi sen, Iki-elämän sä kuljit tietä, Olit ijäisyyden-ihminen.
Lämmin sydän povessasi sykki, Lämmin sekä alttiiks-antava; Olit huolten huojentaja hellä, Murehissa lohdun antaja.
Olit kotis sydän sekä keskus — Kotis lämpöisen ja herttaisen — Hellä äiti, kelpo kasvattaja, Ystävänä vakaa, armainen.
Tyhj' on kotis nyt, sen sydän poissa Suru suuri siellä vallitsee, — Kosteat on pienten orpoin silmät, Sydänt' isän suru runtelee.
Tyhj' on kotis nyt, sin' olet poissa — Mut sun muistos siunattu se jää — Riemuin autuasten asunnoissa Puhdas henkes Herraa ylistää!
J. E. Sandelin.
(24.10.1890.)
Sin' olet poissa! — Yhden talven lumi Jo kattanut sun hautakumpus on; Sin' olet poissa! — Yks' on kevät saanut Jo haudallesi luoda kukaston. Nyt kesän aika kuluu kulumistaan Ja syksy saapuu kylmin myrskyineen — Mut sinä nukut Tuonen syvää unta, Et enää herää eloon maalliseen.
Sin' olet poissa! — Kylm' on sydän lämmin, Mi rakastaa ja osaa ottaa voi, Mi tunsi toisen ilot sekä huolet ja murretulle lohdun sanan soi. Ol' lahjan suuren sulle taivas suonut — Kun tuntea soi ihmissydämmen, — Siks' erhetysten, rikostenkin alta Sun syvä silmäs keksi ihmisen.
Sä tiesit, että ihminen on heikko, Mi langeta — mut nousta jälleen voi. Sä tiesit, ett' on kallis ihmishenki Silloinkin, kun se yössä haparoi. Ja siksi muistos rakkahana säilyy, Kun monen muun jo peittää unheen yö, Ja siks' ei turha elämäsi ollut — Siks' ompi siunattu sun elos työ!
Rauha.
Nuku, ystäväni armas, Nuku unta rauhaisaa, Jot' ei häiri taudin tuska Eikä kipu katkera.
Nuku, niinkuin kukka kaunis Nukkuu talven tultua Lumen alla, vartoin siellä Kesää uutta armasta.
Nuku nuorna, lemmellisnä, Kaihoin kaipaeltuna, Nuku elos keväimessä Vartoin kesää ainaista.
Nuku, Rauha, kukka hento, Elon myrskyn murtama, Nuku — sua omaisesi, Ystäväs ei unhoita.
Jatkon huviretkellä.
(24.5.1890.)
Jo murtunut on aikaa talven valta. On poissa tuiskut, poissa lumi, jää, — Ja taas on suvi — versoin ihanasti Taas Suomi-äiti armas myhäjää. Se kutsuu meitä mailleen, mantereilleen Ja kutsuu läikkyville laineilleen, Ja lupaa voimaa, jäntevyyttä uutta Ja suloansa suoda sydämmeen.
Mut suven kanssa koituu eron aika; Jo eron raskas hetki meille saa, Mi kodist' yhteisestä, kallihista Niin monta meistä ijäks' eroittaa. Kun syksy saa — taas kotiliesi hehkuu Ja tulet kirkkahat sen lieskuvat, — Mut lämpöään ne eivät teille huo'u, Toverit poistuvaiset, rakkahat!
Te silloin poissa ootte — kaipaellen Teit' täällä usein, usein muistellaan. Niin vierköön aika — meille vierahiksi Te ette voi tok' käydä milloinkaan. Oi, yhdysside luja meidät liittää, Ja se on lempi tähän laitokseen Ja rakkaus sen jaloon johtajahan, Jok' kylvön hyvän kylvää sydämmeen.
Niin yhdysside luja meidät liittää: Samahan meill' on pyhä isänmaa, Ja sama meill' on armas äidinkieli Ja sama työkin meille sarastaa: Annamme synnyinmaalle kaiken voiman Ja sille lempemmekin puhtaimman. Hyvästi toverit! — Nyt Herran haltuun! Hän suokoon siunauksen runsahan!
Ystävälle.
Raitis, tuoksuva aamutuuli, Ystävälleni viesti vie! Itse seurahas liittyisin ma, — Mutta liian on pitkä tie.
Vedet välkkyvät välillämme Sekä kunnahat korkeat, Suot ja salojen sankat metsät, Honkapuut iki-salskeat.
Sitten laajoja vainioita, Joilla vilja se lainehtii! Meri lempien rantaa saartaa, Sille laulavi, uneksii. —
Raitis, tuoksuva aamutuuli, Ystävälleni viesti vie! Itse seurahas liittyisin ma — Mutta liian on pitkä tie.
Kerro, kaihoni kaikki hälle, Hälle toivoni kerro myös, Miten tähtöset toivon tuikkii Mulle surujen synkäss' yöss'
Miten Luoja ei lastaan heitä Eikä sortua anna sen; Surun suopi, mut lohdun myöskin Isä lempeä, ylhäinen.
IV.
LUONTO.
Aamu on kaunis ja linnut ne laulaa, Mäntymetsä se huminoi, Sydänki sykkivi riemusta mulla, Murhe täällä ei viihtyä voi.
Toivosta täyttyvi syömmeni täysin, Voimaa, valoa siihen saa, Toivoa tohdin ma maalleni taasen Edistystä ja kunniaa.
Altapa soiden ja härmäisen hallan Maamme noussut on kukkimaan, Hurme ja nälkä ne kasvatti kansan Omaan työhönsä luottamaan.
Työ, se on voima, mi suuria luopi; Työhön kansani tottunut on, Henkensä työllä se nostavi Suomen täytehen loistohon.
Aamusella.
Jo lahti tyyni välkkyvi helmeillen, Sen pintaan luopi päivyet paistettaan, Ja metsän pimennossa kukkuu Käkönen lempensä ilon, huolen.
Ja kastehelmet kiiltävi kaunoisna Ja aamutuuli huokuvi tuokseita. Ja rannalla ma seison yksin Ihaillen aamua ihanaista.
Ja sydän sykkii lämpöisnä povessain Ja siinä herää sointuja vähittäin, Ne soinnut synnyttävi siellä Kaunoinen syntymämaani Suomi.
Se seisoo niinkuin morsian ihana Ja puoleks' hymyy, puoleksi vakaa on; Sen kulmilla on kiehkurainen Suloista laps'ajan muistelmista.
Ja sinitaivas saartavi kaunoista ja hymyhuulta, ruusuista armastaan, Mi, vuolla hohtain hopeaisna, Kultaisna kuultavi kunnahilla.
Oi Suomi kaunis, lemmikki taivahan, Sa kasva, vartu Luojasi suojassa, Sa tuoksu, ihanoi, oi maamme, Lemmessä lastesi onnellisna.
Lempemme luova kultia sulle on, Sun kerran viel' on nostava loistohon; On kautta työmme nimes kaiku Kauaksi kiirivä yli maiden.
Vaan siksi kasva, vartu ja ihanoi, Sa maamme armas, lemmikki taivahan, Niin — kasva, vartu, tuoksu, toivo, Lemmessä lastesi onnellisna!
Metsässä.
Tiu, tiu, ti ti tii! Soi oksalta, Kvivi vitt, kvivi vitt! Soi toiselta. — Nuo ne riemuta ymmärtää ja nauttia elämää.
Sur sur, su su sur! Soi ilmassa, Siri sir, siri sir! Soi ruohosta. — Nyt päivyt se heloittaa! Ja niitty se tuoksuaa!
Hallooh, la la laa! Näin tyttönen. Kili kal, kili kal! Ja vastaten Myös kello se kalkahtaa, Kun Kellokki astahtaa.
Hallooh la la laa! Yl' metsämaan, Hallooh, la la laa! Se soipi vaan, Ja siinä on riemua, Ja siinä on kaihoa.
Varpunen.
Tiu, tiu! — Tuuli käy, — Kylm' on oksan olalla, Siementä ei missään näy! Tiu, tiu! Tiukkuu varpu oksalla.
Tiu, tiu! — Tuiskuaa, Joka korren peittäen; Hangen alt' ei mitään saa, Tiu, tiu! Nälkä nyt on varpusen!
Tiu, tiu! — Tyttönen, Varpuselle siemen tuo! Köyhä ompi varpunen, Tiu, tiu! — Kunnes Luoja kevään suo!
Tiu, tiu! — Silloin on Varpusella varoja, Luonnon laar' on pohjaton! Tiu, tiu! Joudu kevät kukkaisa!
Tiu, tiu! — Tyttönen, Joutuisasti siemen tuo! Viel' on talvipakkanen, Tiu, tiu! — Milloin Luoja kevään suo?
Joulukuusen luona.
Ja huoneessani mulla On kuusi korpimaan, On huurteinen sen runko, On lunta oksillaan.
Ja kuusen raikas tuoksu Kun täyttää suojani, Se tuopi tervehdyksen Saloilta Suomeni.