KOIVIKOSSA II
Kirj.
IRENE MENDELIN
Tampereella, Wesanderin kirjakauppa, 1899.
SISÄLLYS:
I. Isänmaa ja ihmiskunta.
Isänmaa. Pyhä laulu. Jerusalemissa. Syysmyrskyssä. Mut kun hän tulee. Valon voima. Valon kansa. Kansalleni. On yhteistyötä. Keväinen muisto. Maaliskuun 13 päivänä. Laulun heimo (Jyväskylän laulu- ja soittojuhlassa 1899). Uusi ura (Jyväsk.-Suolahden radan vihkiäisissä). Se heräjää.. Salomaalle on saatuna koulu.
II. Muisto ja maine.
Z. Topelius.. Proloogi (Z. Topeliuksen syntymäpäiv. 14/1 1898). Kevään kynnyksellä. Valfrid Vasenius.
III. Luonto ja sydän.
Vuorelta mereen. Lootoskukka. Orvokki. Pälve. Rimpi. Kalliolla. Siinnä, siinnä! Kuutamolla. Rippuverkossa. Lehtikatoksen alla. Kuin unelmissa ma yksin. Kevät. Hämärissä. Ulkona tuulee. Alla lehmuksen. Yksinäinen. Kaihoa.
IV. Lempi ja ystävyys.
Laulukiven metsässä. Suvannossa. Itämainen tarina kertoo — Koivun juurella. Lumohetkinä.
V. Uskonto ja mietiskely.
Joulu-aattona. Kirkossa. Vainajain päivänä. Uskovaiset. Enkeli.
I, Isänmaa ja ihmiskunta.
Isänmaa.
Isänmaa, isänmaa! sana kultainen, Ijankaikkista tenhoa soiva. Olet lahja sa taaton taivaisen, Pyhä riemumme, toivomme oiva. Sua työmme ja toimemme tarkoittaa Tulevaisien aikojen maa.
Surun synkeä sun oli muinaisuus, Sotaratsu sun peltosi tallas. Oli luonasi surma ja onnettuus, Oli hurmeinen kenttä ja kallas. Sulokantelos silloin se kyynelöi Ja sun lapsesi pettua söi.
Pyhä temppeli sortui ja kellot sen Oli ääneti aaltojen alla. Sadat kulkivat korpia kaihoten — Koti heill' oli taivasalla. Kupukannella kimmelsi tähtivyö Ja niin kylm' oli talvinen yö.
Mutta hanget ne haihtui ja leipää taas Antoi tallattu, nurminen sarka; Salolainen kaskeksi hongan kaas, Visers' rauhassa lintunen arka; Sydän toivoa tohti ja uskaltaa, Kotilies taas leimuta saa!
Taasen kauas yl' autioin seutujen Tutut kellot ne kutsuen kaikui, Suista vaimojen, lasten ja vaivaisten Pyhä virsi se värjyen raikui. Mutta miehet ja sulhot ne nukahtaa Sotahaudoissa suurissa saa. —
Isänmaa, nyt on taivahas valoinen, Sodan, murehen myrsky on laannut. Kotikuusien kuisketta kuunnellen Sun on kansasi suureksi saanut; Se jo varjona hoippui, mut vahv' on taas, Nyt on rauha ja siunaus maass'.
Isänmaa, pyhä, kallihin Suomenmaa, Sull' on tallella tenhoisa taikas. Se käy toivojen eelle ja muistoin taa Kuni taivahan tuulonen raikas. Sukupolvien töistä se kimmeltää, Tietä viitaten välkkyävää.
Vielä kaukana määrä se siintelee, Ja sen peittävi aikojen saiho; Mutta saiho kun suoltuen hälvenee, Myöskin suoltuvi sielusi kaiho. Sinut kansasi rakkaus kerran saa Valoloistohon, syntymämaa!
Isänmaa, isänmaa! sana kultainen, Ijankaikkista tenhoa soiva. Olet lahja sa taaton taivaisen, Pyhä riemumme, toivomme oiva. Sua työmme ja toimemme tarkoittaa, Tulevaisien aikojen maa.
Pyhä laulu.
Suomi kuule, kuule: nyt pyhä laulu Heläjääpi halk' avaruuden laajan, Lennähtää luo Luojan ja kertoo, kuink' oot Armas sa meille.
Pyhän laulun mestari muinen lauloi, Taivainen kun tenhosi hänen mieltään Koskettaen herkkiä, sointuvia Kieliä sielun.
Ja se kertoo suuria muistojamme, Kunnian ja mainehen kulta-aikaa Täynnä kärsimystä ja tuimaa tuskaa, Hurmetta, surmaa.
Kertoo jalon-ylpeät unelmamme, Toiveet, joita sulle me toivotahan, Kuinka kunniaas yhä rauhan työmme Vilpitön tähtää.
Sävelten kun helkkyä Luoja kuulee, Joit' on suuren mestarin laulaa suonut Silloin taivaastaan alas katsoo Hän ja Sinua siunaa.
Siunaa valon lahjoilla ihanasti Kansaa, jok' on maallensa uskollinen; Taivasta myös lempivi se, ken lempii Syntymämaataan.
Suomi kuule, kuule: nyt pyhä laulu Heläjääpi halk' avaruuden laajan Lennähtää luo Luojan ja kertoo, kuink' oot Armas sa meille.
Jerusalemissa.
On koolla korkea raati, Ja rahvas se raivoaa, Se janoo verta ja surmaa — Ja syyttömän kuolemaa. Ja tuomarinistuimella Pilatus on mietteissään, Totuutta etsivi — mutta Se liukuvi käsistään. — Mut hornan henget ne valmistaa Kauneimman helvetin nielun Varalle Kaifaan sielun.
On koolla korkea raati, Se syyttömän tuomitsee. Ja päivä pilvehen piilee Ja luonto se huokailee, Ja köyhä, pienoinen parvi Se seisovi mykkänä, Näin siltä kaikki on viety Tuki, toivo ja elämä. —
Oi auta, Jehovah suuri, Suo toivoa hiukkanen! Näin ethän salline kuolla Sa turvamme ainoisen? Nyt peittää pimeys kansan Kun pyhin on poljettu, Kun vankkaan kalliohautaan On toivomme suljettu.
* * *
On yö. Se köyhä ja pieni parvi Se ompi niin onneton. Ei tohdi se toivoa aamua uutta, Ei luottaen vartoa vastaisuutta — Se on orpo ja puoleton.
Sen nuoret ja kauniit toiveet Ne raukesi tyhjihin. Ne raukasi tuonelan tahmea talina, Ne katkasi kolkko ja kalsea kalma Käsin kylmin ja rautaisin.
Se tahtoi se pieni parvi Myös valona valistaa. Sen aatos kotkana kauas kulki, Totuuden tahtoi se tuoda julki — Tahtoi nousta ja nostattaa.
On yö Niin musta ja synkän synkkä. Pien' parvi se surren käy. Niin raskaasti huokaapi latvoissa myrsky Ja rannoilta vastaapi aaltojen hyrsky, Ja ei loimoa päivän näy.
On yö. — Oi auttaos, Jehovah suuri, Ja voimoa meihin luo. Kas toivomme meiltä nyt vaino se kaasi, Mut vieritä, vieritä haudalta paasi, Ja sun päiväsi paistaa suo!
On yö. — Mi väike ja kirkas loiste Kuin pitkäisen leimahdus! Pois loistava enkeli paaden se siirtää Ja kultainen päivyt se taivasta piirtää, — Surun suistavi siunaus. —
Sa pieni ja ylväs parvi, Ei ain' ole aika yön. Voit toivoa kaunista aamua uutta, Voit luottaen vartoa vastaisuutta Lemmen voimalla sekä työn!
Syysmyrskyssä.
Suvi suuri meilläkin ollut on: Oli riemun rikkaus suotu, Oli onni, tyyni ja talmaton, Oli taivaan valoa juotu, Ja kotkana toivomme kimmeltäin Se kohosi päivään päin.
Ikitalven laidalla maa on tää, Sitä kiehtoo kylmä ja kirsi. Mutta hengen suvelle helkähtää Tämän kansan kaunihin virsi. Sen oppi se kuiskeesta kuusien Ja laulusta laineiden.
Sen se oppi aikoina murheiden, Oppi surun synkkinä öinä. Ja se kasvoi katvessa valollen Ja sen voima tenhosi töinä; Ja polkua kulki se kaitaista, Mut kunnian polkua.
Kesän kauniin maalleen se loihtikin, Nousi heelmähän hengen laiho, Ilo syttyi mielihin satoihin Ja niin kauas kaikkosi kaiho, Ja talven kansa se kukkia loi Ja suuria unelmoi.
Suvi suuri meilläkin ollut on; Oli riemun rikkaus suotu, Oli onni tyyni ja talmaton, Oli taivaan valoa juotu. Ja kotkana toivomme kimmeltäin Se kohosi päivään päin.
Suvi ollut on. — Nyt on syksysää, Nyt on maassa synkeä suru. Vihan, vainon käypi nyt tuulispää, Rikas riemumme on vain muru. Mut hengenpä suvelle sittenkin Soi laulumme kaunihin.
Kynän vaikka täytyykin vaieta, Vaikka pannaan paulahan sana, Eipä siltä kansaani uljasta Ole vielä voittanut Mana. Ken taivahan valoa juonut on, On vankka ja pelvoton!
Senpä aatos kotkana liitelee Ja se tekee tyynenä työtä, Tarinaa se aikojen kuuntelee, Sill' on toivo tenhoisa myötä. Ei ijäksi myrsky ja pilvisää Voi päivyttä pimentää.
Joll' on taivaan hattarat hallussaan, Joka vallan pilvissä pitää, Hänen, Hänen myöskin on kansat maan Ja Hän silmää länttä ja itää. Se soi kuni taivahan tuulahdus: Jo tulkohon valkeus!
Silloin päivyt meitä se suutelee, Meille, meille se kultia valaa, Julkivääryys tyhjäksi raukenee, Sekin raukee, mi sortaa salaa. Ja pilvetön Suomen on taivas taas, On rauha siunaus maass'.
Kynä tehdä tenhoista työtä saa, Omantunnon se lausuvi kieltä, Ja se valloille huutaa ja julistaa Sanoin vallaten mahtavain mieltä: On pyhinnä perheessä Jumalan Ain' oikeus heikomman!
Mut kun hän tulee.
Voi miks' ei, miks' ei kantelo nyt kaiu, Kuin kaikui kannel suuren soittajan? Miks' kieliltään ei tenhosävel raiu kirkastain hyvän, kauniin, oikean?
Sydämmen sorrettua oikeutta, Elämän ihaninta auvoa, Ikuista, pyhää, suurta rakkautta Sen helkkyis soitto kauvas kaikuva.
Sen helkkyis soitto, ett'ei tahraan, multaan Sais kenkään painaa kuvaa Jumalan, Ei myydä turhuuteen, ei kuoreen, kukaan Sais aartehia hengen rikkahan.
Sen helkkyis soitto tenhoin ihmismieltä, Pyhästi nuoria se innostais, Ikuisten vakain kuolotonta kieltä Ne sydämmessään silloin kuulla sais.
Ja pois ne haihtuis halvat harrastukset, Pois riennot itsekkäät ja matalat, Ja silloin suuret syntyis ajatukset Ja hyvään suuntaantuisi toiminnat.
* * *
Näin ihmekannel Jos helkkyin soisi Niin olot oudot ne uudistuis. Ja aineen orjat, Nuo kehnot, kurjat Ne vapautuisi ja jalostuis.
Ja ihmishenki Se tuntis riemuin, Ett' ompi osa se Jumalaa, Ja ymmärtäisi: On suuri synti, Kun sitä lokahan painaltaa.
Ja pyhä silloin Ja kallis oisi Sydämmen sorrettu oikeus. Ja ihmislapsi Ois auvoisampi, Jalompi hällä ois vapaus.
Valon voima.
Nyt on kesä ja kukkien aika, Nyt on valkeus voittanut; Vilun valjun on päivyen taika Kauas Suomesta suistanut.
Kuni luomisen päivänä armaat Ovat veet sekä mantereet; Ihmismielistä miettehet karmaat Kera talven on haihtuneet.
Niinkuin ruoho on ihmisen lapsi, Hetken lyhven hän kukoistaa, Pian harmahaks käypi jo hapsi — Hauta kolkkona aukeaa.
Mutta rintansa kaihova sulkee Ikuisuudesta sakenen, Valon lähteestä ollen se kulkee Valon luo ijankaikkisen.
Kasva leimuksi sakene rinnan, Kasva korkeaks ajatus! Käyös suojihin mökin ja linnan Kuni taivahan tuulahdus.
Poista kaikki, mi siellä on halpaa, Mädännyttä ja kehnoa; Murra kahleet, mi henkeä salpaa Jalolentoista, ikuista.
Nosta kaikki, mi maassa on pientä, Unhotettua, ylvästä; Vala voimaa kuin lumouslientä, Tue, lohduta, virkistä!
Valon kansa.
Silloin suojassa Urosten sulhon, Suomen suurena suvena, Sees oli taivas ja kukkea maa, Murhe se solui jo muistojen taa —: Alkoi onni jo ouruta.
Lempiluottehet laulaja löysi, Kannel tenhoten kajahti, Helkkyili riemua, toivoa soi, Mielihin voimaa ja intoa loi, Herätti, nosti ja hurmasi.
Valkain välkähti, palkehet paisui, Säkenet säihkyen soilehtii. Tenhoisa sampo se onnea tuo, Soiluvan suonkin se tähkihin luo — Valoa kansa se uneksii.
Laulun luottehet laajalti soikoon, Kajakka olkohon tiedon koi! Suomea työ yhä eespäin vie, Viitottu sillä on valohon tie — Rauhassa ruostua miekka voi. —
Silloin suojassa Urosten sulhon Onnen suurena suvena, Laidalla ainaisen lumen ja jään Kohotti valistus kukkean pään Jumalan päivyen paisteessa.
* * *
Mut sitten taivas se talmastui Ja onnen aurinko vaipui, Kun käsi voimakas hervahtui Ja alle kuoleman taipui. Niin Aleksanteria itki kansa, Kuin itkee lapsonen taattoansa. —
Sai pilvi pimeä idästä, Kaakosta sankea saiho, Se on niin musta ja synkeä, Se painaa niin kuni kaiho. Ja murhe, murhe se kansan valtaa, Kalmaanko päin sen jo onni kaltaa.
Turhaanko kaikki on tehty työ Elämän myrskyisen vuolla? Seuraako aamua synkkä yö — Maineetta täytyykö kuolla? Kun ei oo oikeus kansan ohja, Niin elon vaaruvi vankka pohja.
Me ollaan kolkassa pohjolan Pien' valon vartijajoukko, On työmme määränä uutteran Valaista varjoisin loukko, Herättää henki, mi vielä nukkuu, Pelastaa veljyt, mi muutoin hukkuu.
Me valon valtoja palvellen Tahdomme suureksi saada, Se kell' on säkene taivainen, Ei konsaan maassa se maada. Se tekee työtänsä tyynnä, hiljaa, Se kylvää kaukaisten aikain viljaa.
Viel' aika uusi on nouseva, Se surun Suomesta suoltaa, Ikuisten lakien voimalla Takaisin onnemme vuoltaa. Pois katoo mailtamme katku kalman, Pois haihtuu myrkkyisä tahma talman.
Ja lempiluottehet riemuin soi Kuin taian tenholla silloin, Ja Suomi suuria unelmoi Ja hulmuu valkeat illoin, Ja kansa kiittävi taivaan Luojaa, Hän, Herra, maatamme pientä suojaa.
Kun valon työtä me teemme vaan, Kuin tehty on aikoja ammon, Niin kerran Suomi on kukassaan Loistaissa sovinnon sammon, Näät kansaa — oikeus, jonk' on voima — Ei kaada vaino, ei salasoima.
Niin valon kansa on kansa tää Ja valon kansana säilyy, Jos kuinkin myrsky se myllertää Ja vainon aallot ne väilyy. Se tietää: oikeus voittaa kerran, Se turvaa voimahan valon Herran.
Kansalleni.
Ma soisin kansani suureksi Ja mahtavaks', mainehikkaaks! Ma soisin kansani nöyräksi Ja alalla hengen rikkaaks!
Ma soisin, että se myöskin ois Ajan nousevan uljas kansa, Mi taistoon aatteiden käydä vois — Ei pettäisi muistojansa.
Perillä pohjolan ollut on Se vahtina työn ja valon: Se pelloks perkasi louhikon, Se viljeli soisen salon.
Se kirkon korpehen rakensi — Ja harrasna kaikui virsi; Sen viereen koulu se kohosi — Ja hiljahan suli kirsi.
Ja täytyi hälvetä hengen yön Kun sampoa kansa laati. Vuos'satojen vei se pitkän työn, Vuos'satojen voimat se vaati.
Mut hengen kukkaset kumpusi, Ne kumpusi kansan työstä! Muu mailma kummana katseli Kun kohosi Suomi yöstä!
* * *
Kansani nuori ja voimakas, Lujana seiso vahdissas Kolkassa Euroopan. Vahtina valon ja työn Vastassa hallan ja yön Perillä pohjolan.
Työsi ei vaan ole Suomelle Työsi on ihmiskunnalle, Työsi on Jumalan. Säkene rintasi on Säihkyvä, sammumaton Löytävä korkeimman.
On yhteistyötä!
Ma seison vuorella korkealla, On pyhä hiljaus kaikkialla. Kauas, kauas siintämättömiin Annan hurmauneena silmän lentää; Kauas, kauas aikoin hämäriin Laulun lentimillä aatos entää.
Näin isänmaani, sa lahja Herran, Ihaili kansani sua kerran. Altain rintehiltä tultuaan Yöpyi tänne, ja kun aamu koitti Hennonut ei jatkaa kulkuaan — Uhras uhrit, kiitosvirret soitti.
Uus tunne valtava sielun täytti, Päämäärän suuren se sille näytti. Kaunoisena siinti eessään maa. Siin' on onnen, siin' on voiman mahti! Kuusten suojaan mökki kohoaa. Riistaa antaa Tapio ja Ahti.
Lepikon pelloksi astuvoipi, Kukuntakoivu se huminoipi. Onnea saa käki kukkumaan, Taatto taivaan siunaa uutistyötä. Kannel helkkyy, hiljaa solmitaan Suomen runottaren helmivyötä!
* * *
Voi aikaa suruisaa, Voi aikaa katkeraa Kun heimo heimoa raastoi! Kun vainon mieltä Ja kalvan kieltä Vain veljyt veljelle haastoi.
Ei noussut yhteistyö, Vaan synkken' surman yö — Ja sortui Kullervo ylväs. Ja Väinö soitti, Mut viha voitti — Ei noussut onnemme pylväs.
Se kaatui terhekäs tammi Taaran, Se sortui siimekäs pyhä puu. Se myrskyn kestänyt oli vaaran, Mut heimoriidassa kukistuu.
Ja huolten hattarat Niin synkän varjoisat Vapaustoivehet peitti. Ja kylmää kalmaa Ja tuonen talmaa Ne Suomenniemehen heitti.
Ja virret vaikeroi Ja kannel murhein soi Valittain outoa aikaa. Mut alta kaihon Ja sankan saihon Ja toivon tuikkivi taikaa.
Ei turhaan kaatunut tammi Taaran, Ei suotta sortunut pyhä puu, Kun latva katkesi monihaaran, Niin aika uusi se sarastuu.
Saa alta vaivojen Ja mustain murheiden Jo onni Suomelle hiljaa. On yhteistyötä, Se poistaa yötä Ja toivon tuutivi viljaa.
Ja joskin hallasää Voi viljan jäädyttää, Ei yhteistunto se jäädy. Nyt Suomen kansa On valveillansa, Sen onni yöhön ei päädy.
Niin yhteistyössä on onni Suomen, Sovinnon sampo on tenhokas; Hallussaan koituva sill' on huomen, Se valvoo, Suomi, sun onneas.
Keväinen muisto.
(13/5 1848).
Kevät on tullut toivojen aika, Kukkien kantaja kaunoinen, Ilmojen halki tenhova taika Kiirivi lauluja helkkyillen, Ja kaunis on taivas ja kaunis on maa, Ja vaarat ne kaukoa kangastaa.
Katkesi kahleet läikkyvän laineen, Ahtolan immet leikkiä lyö; Elpyvän luonnon mehevin maineen Verhovi kuulava kevätyö! Yön helmassa ihana kantelo soi, Kun muistojen hengetär unelmoi.
Kuuntele hetki helkettä soiton. Menneitten aikojen tarinaa! Tenhoa siin' on aamuisen koiton, Siinä on riemua valtavaa. Oi kuuntele, kuuntele, kantelo soi, Kun muistojen hengetär unelmoi.
Meri loisti ja laaksot, vuoret Kuulsi laskeissa päivyen. Mailla Gumtähden juhli nuoret, Juhli kunniaks keväimen. He tunsivat keväimen tullehen, Ei luontohon yksin, mut henkehen.
Sinivalkoinen lippu siellä Ensi kerran se liehuili, Mies henkevä hehkumiellä Sadat sydämmet sytytti. Ja kaikuen valtavat sanat soi, Kun suurinta maassa hän kunnioi.
Silloin valtasi nuoret mielet Pyhä, ääretön innostus; Silloin vapisi ilmapielet, Jalo kajahti riemastus, Ja kauaksi tuul' yli aaltojen Se kuljetti riemua nuorien.
"Maamme" laulu se silloin raikui Yli laaksojen, kunnaiden, Kohti taivahan kantta kaikui Jalolentoisna tenhoten. Se kaikiksi ajoiksi pyhittyi, Ja syömmihin suli ja syventyi.
"Maamme" laulu ja puhe ylväs Ja tuo liehuva lippunen Ovat henkinen muistopylväs Murrosaikamme aatteillen, Mi kirkasti pyhäksi isänmaan, Mi herätti kansamme unestaan.
* * *
Helky kantelo ihanasti, Soios muistoksi vainajain. Jalot nukkuvat rauhaisasti Alla kumpujen kukkivain. Työnsä ja toimensa unhoon ei nuku, Muistonsa maasta ei konsana huku Vuossadat vaikka vierähtää.
Fredrik Cygnaeus, lentomieli, Älköön painako paatesi! Fredrik Pacius, satakieli, Kauan soittosi helkkyvi! Humaja hongikko haudalla tuolla, Laulujen joutsen ei koskaan voi kuolla, Laulujen joutsen Runeberg!
Maaliskuun 13 päivänä.
Oi Aleksanteri, Sa Suomen ihastus! Oi Aleksanteri, Sa valtain kaunistus! Ne vierii vuodet ja vuosisadat, Mut Sun ei muistosi katoa; Ne syntyy, sortuvat tähtiradat, Mut nimi Sun se on loistoisa.
Sen lempi säilyttää, Sen kaartaa kunnia, Ja meille kimmeltää Se valon soihtuna. Kuin aamun auteren rusohäivä Sa sumut Suomesta suistit pois, Ett' armas, loihtiva, kirkas päivä Valoa, lämpöä meille lois. —
Sai kummut kukkihin Ja lehdot aaluvoi, Ja surun soittokin Jo iloäänin soi. Ja rauhan työhön sai kansa Suomen, Se tohti toivoa, uskaltaa, Jo sille koituvi uusi huomen, On taattu, turvattu isänmaa.
Oi ylväs ruhtinas, Sun silmäs kirkastui Kun katsoit Suomeas': Tääll' aattees toteentui! Tää pieni, syrjäinen, köyhä kansa Tajusi mielesi korkean, Se Sua lempi kuin parhaintansa, Sa lahja taivahan Jumalan.
Oi Aleksanteri, Sa valtain kaunistus! Oi Aleksanteri, Sa Suomen siunaus! Ne vierii vuodet ja ajat vaihtuu, Mut Sinun muistoas siunataan. Kentiesi Suomelta onni haihtuu. Mut Sua lempii se ainiaan!
Laulun heimo.
(Lausuttu Jyväskylän laulu- ja soittojuhlassa Kesäkuun 15 p. 1899.)
Mi aatos Luojalla ollut lie Kun tänne Hän kansamme johti? Kun poikki mannerten aukes tie Tulevaisia vaiheita kohti? Kun kolkkaan pohjolan ohjas sen Laidalle lumien ainaisten?
Ne huojui korkeina kokkapuut Ikisalojen suojassa silloin, Ne välkkyi viehtäen salmein suut Kun aleni aurinko illoin, Ja laaksot lauloi ja lehdot soi Ja vaarat vartoi ja unelmoi.
Ne vartoi pilvien kulkijaa, Ne odotti heimoa laulun, Mi voisi kinokset kukittaa, Ja viljelis soiluvan aulun, Ja luonnon soittoa kuunnellen Myös lempiluottehet kuulis sen.
Ja silloin, silloin sa tulitki, Sa kansani kumma ja kallis; Ja kannel sun oli ilosi Ja taikasi tenho sun vallis. Sa tunsit taivaan ja tunsit maan, Sulle haastoi urpukin oksaltaan.
Sun täällä kylvösi kaunis nous Ja täällä sun savusi sauna, Ja täällä ruuhesi riemuin sous — Oli kaukana kateus, kauna. Ja kumma kantelos helkkyin soi, Se sur' ja itki ja ilakoi.
Se soitti lempeä lehtojen Ja salojen suurta rauhaa, Se huokui kastetta kyynelten Ja aaltojen tenhoa lauhaa. Niin syvä siitä soi kaipaus Ja mielen murhe ja riemastus.
Se äidin lempeä kertoili, Mi pyhää on, taivaista juurta, Ja sammon synnyn ja ryöstönki Ja valon taistoa suurta. Laidalla lumien ikuisten Se viittoi suurehen suvehen.
* * *
Mut vuosisatojen peitossa Ja pitkäin talvien takana Se nukkui se suuri suvi. Sotaratsut peltoja tallasi, Ja miekat, tapparat välkähti Ja kannel se vaientuvi.
Voi aikaa tuskain ja murheiden, Voi aikaa näljän ja hurmehen Kun kansoa vaani kalma. Kun milloin lännestä länkä nous Ja milloin idästä surma sous, — Maan varjosi tuonen talma.
Se kulki kuoleman niittomies, Ja mustaks kylmeni lämmin lies, Sotahaudat suurina aukes. Ja parvet miesten ja sulhojen Ne sortui kuolohon urhojen, — Maan valtavoima se raukes.
Jäi työhön vaimot ja vanhat vaan, Mut mahti jouda ei rakoon maan, Se puhkes uutena ilmi. Se piili povessa kansan sen, Mi leikki haudoilla isien Ja lasna maatansa silmi.
Oi kansa pilvien kulkija, Sun täytyi suuria tuntea Kun aikoja kestit näitä! Ken leipähuolissa mataa vaan, Se sortuu, sortuu kuin mato maan, Ei kestä se myrskysäitä!
* * *
Siellä, missä korven hiljaisuus Luonnon suurta mahtivirttä säistää, Siell' on salon tyyni rauhaisuus, Jot' on pakko vihan, vainon väistää. Sydänvesillä soiluvilla Vain rauhan ruuhi se sous, Ja vaarojen kaltahilla Koti suojaan kuusien nous. Ja siellä, siellä Suomen soitto säilyi, Kun vainon aallot kaikkialla väilyi.
Taittoi siellä toivon terhoja, Poimi siellä unten ulpukoita. Niissä, niiss' on taian tenhoa Lemmenluottehia ihanoita. Niiss' on voima ja valonvalta, Mi kirkkahaks yönkin saa, Mi talven ja tuiskun alta Kesäkukkia nostattaa. Kun yli maan ne kerran välkkyin vuoltaa Niin niiden helke surun saihot suoltaa!
* * *
Oi maani, jälkehen myrskyjen Jo koitti lempeä laimi. Ja surun alta ja murheiden Sun kohos onnesi taimi, Ja takaa hohtavan rusohäivän Nous salo säihkyvä nuoren päivän.
Sun vanhat virtesi helkkyin soi Yl' Suomen suuren ja laajan, Ne syömmet sytti ja toivon toi Ne kansan keskelle taajan. Sen valontyöllä on syvät juuret: On Väinön virret nuo soivat, suuret.
Ja kansan valtasi innostus: Suo Herra siunaus myötä! Nyt viittaa valo ja valistus — Niin kauan kesti jo yötä! Ja seuraten parhaita poikiansa Käy mielin lämpimin työhön kansa.
Se perkaa soita ja korpia Ikilunten laidalta alkain. Saa säilä säihkyvä ruostua — On työssä välkkyvä valkain. Ja hengen herkeät hetteet herää, Ja valon kukka se tekee terää.
Ja "Maamme", "Maamme" se tenhoin soi, Se työhön kutsuvi jaloon, Korkeinta maassa se kunnioi, Se kansan vihkivi valoon. Sun valon kansaksi Luoja sääsi, Oi nosta, kansani, nosta pääsi! —
Taas murheen pilvi luo varjoaan, Taas vainon aallot ne väilyy, Mut totuus perivi aina maan Ja valon kansa se säilyy. Niin, totuus meidän on voima, määrä, Sen tieltä väistyä täytyy väärä,
Jos emme työtämme petä vaan, Niin meill' on taivainen voima, Ei vie meilt' onnea vallat maan, Ei salaa hiipivä soima, Isäimme taisto ei mene hukkaan, Vaan hengen suvena käy se kukkaan.
Oi katso, kansani, maasi tää, Se loistaa laidalla lunten, Se kiehtoin, loihtien kimmeltää Kuin saari siintävä unten. Sen sulle kukkia Luoja salli, Sa sitä suojaa kuin vankka valli!
Uusi ura.
(Jyväskylä—Suolahden radan vihkiäisissä.)
Terve tänne viettoon lyhven illan! Terve tänne kunniaksi työn! Työn, mi kansain välille luo sillan Liittäessään maahan rautavyön, Korven kolkon asutuksi saapi, Kodit nostaa salon sydämmeen, Olot elvyttää ja uudistaapi, Tempaa myötä työhön yhteiseen.
Terve tänne! Pohjoisessa siintää Vedet väljät kauniin Keiteleen, Kimmeltävä kiskotie sen kiintää Poukamahan pitkän Päijänteen. Syrjäseudun asukkaille meille Ura uusi siinä urkenee Edistyksen, valon valtateille, Missä työ ja kunto kilpailee.
Enemmän kuin ennen onni Suomen Vaatii koko kansan toimintaa, Päivätöinnä siltä nuori huomen Vaipua ei öiseen varjoon saa. Meidän kansa ompi hengen kansa, Miekkavaltaa ei se tavoita, Mut se tahtoo — laki turvanansa — Nousta, valistua, varttua!
Terve tänne läheltä ja kaukaa Työtä kunnioivaan illatsuun! Toivomielin iloitsee nyt Laukaa Kera syrjäseudun monen muun. Ura uusi auennut on sille, Edistyksen kirkas kiskotie. Kiitos kaunis siitä taivahille. Työhön yhteiseen se meidät vie!
Se heräjää.
Mahtavana hallitseepi vielä talven haltia, Metsämailla mökit pienet ovat hankiin hukkua. Mutta annahan viikkojen vierähtää, Niin hankien harjat ne haipuen hukkuu Ja luonto, mi nukkuu, Taas heräjää Ja kunnahat kukkien kimmeltää.
Kaunihina silloin luonto soittaa jättikanneltaan, Soittaa soilla, soittaa mailla, soittaa siniaalloillaan, Ja soitto se helkkyvi riemuiten Ja kertovi keväimen voimoa luovaa Ja auvoa suovaa, Kun suvinen Taas huokuvi sää yli seutujen.
Niinkuin aikaa hiljaa jatkaa vuoroin päivä, vuoroin yö, Jatkuu luonnon riemutessa hiljaa kevään luomistyö! Maan suonista nestehet elämän Käy suonihin puiden ja ruohon ja viljan, Syys kunnekka hiljan Tuo täytelän Ja kypsän ja runsahan hedelmän. —
Hengen vainioilla myöskin kevättyötä tarvis on. Kevättyö on hyvän työtä, tähtää valon voittohon. Se lippua aatteiden kannattaa, Ja öisiä varjoja lämpöisin rinnoin Ja hehkuvin innoin Se karkoittaa, — On vapaus hengen sen määrämaa.
Suomen saloilla on monta taloa ja tölliä, Joit' ei vielä hengen kevät valaise ja lämmitä Ja niissäkin lapsia karkeloi, Ja nekin on koituvain päivien kansaa. Ei henkistä ansaa Muu poistaa voi Kuin kirkasna loistava tiedon koi.
Davidin kun istuimella istui nuori Salomo — Vuosituhansien jälkeen vielä kuulu, mainio — Hän rukoili tietoa totista. Sä pyydä myös tietoa, kansani kallis, Sun kilpes ja vallis On tiedossa, Mi johtavi töitä ja toimia.
Nöyryyttä ja viisautta ano lailla Salomon, Silloin vaihtuu takaloilla hengen yöhyt valohon. Ja viikot kun hiljahan vierähtää, Niin synkeät varjot ne haipuen hukkuu. Ja henki, mi nukkuu, Se heräjää Ja uhkuvi voimaa ja elämää!
Salomaalle on saatuna koulu.
Salomaalle on saatuna koulu, Sitä kauan jo kaivattiin. Kylän lapsoset riemuiten rientää Koulun suojihin valoisiin. Ilomielin ne leikkiä lyövät, Kelkat kiitävi kilpaillen, Siroruusuilla talvinen tuuli Punaa poskuet pienoisten.
Ja ma katselen parvea nuorta, Se on hilpeä, huoleton! Työskennellen ja leikkien vuoroin Käy se polkua opinnon. Aamun nousevan kansa se ompi, Aika uus' sill' on hallussaan, jos se jaloksi varttua voipi, Taattu silloin on onni maan.
Riennä vaan sinä pirteä parvi, Opin alkeille kouluhun! — Mutta tarkemmin sua kun katson, Suru hiipivi mieleen' mun: Ohut liian on monella nuttu, Kovin kulunut, huono on, Ja niin kylmä on Pohjolan talvi, Sen on tuuli niin armoton. —
Talonisäntä taitava, kuule, Hyvät sulla on mannut, maat. Sadot runsahat peltosi antaa, Täyteen aittasi ahtaa saat. Kelpo vaimo sun kotias hoitaa, Hyvät lapses on tavoiltaan. — Nämä kaikki on antia armon — Tokko tuota sa muistatkaan?
Talos' laidalla tuossa on mökki, Siin' on lapsia, siinäkin. Ja ne nääntyvät puuttehen alla, Puute nääntävi sielunkin. Hyväin lahjojen antaja vartoo, Että käyttäisit leiviskäs, Että maksaisit velkasi Hälle Auttain köyhiä veljiäs.
Jos ne puuttehen painosta sortuis, Pahan poluille poiketen, Sua syyttäisi tuomari silloin Lahjomaton ja ikuinen. Omat lapsesi maallesi annat, Anna lapsoset köyhän myös, Auta heitäkin oppia saamaan, Silloin siunattu sun on työs.
Monen monelle puute ja köyhyys Nostaa pystyhyn tiedon tien. Sielu nääntyvi — singota sille Edes sätönen pienen pien'. Luoja jakavi lahjoja hengen, Miten tahtoo hän milloinkin. Mökki matala, halpa on ollut Koti Kiven ja Lönnrotin.
Siksi toimios innolla, että Yhä suurenis parvi tuo, Joka hilpehin, riemuisin mielin Valon rientävi lieden luo. Aamun nousevan kansa se ompi, Aika uus' sill' on hallussaan. Jos se jaloksi varttua saapi, Taattu silloin on onni maan.
II. Muisto ja maine.
Z. Topelius.
(11.1.1818-14.1.1896)
On talvi taasen Suomessa ja kinos kimmeltää Ja suvilaineen lämpöisen nyt salpaa jäykkä jää; On kukka aikaa kuihtunut, on lehto lauluton, Ja harvoin kasvot armahat saa nähdä auringon.
Yöt on niin pitkät, pimeät. On niinkuin Louhi ois Taas taivahalta päivyen ja kuunkin vienyt pois. Käy kalman kylmä henkäys nyt yli kaiken maan — Mut ihmisrinnan toivoa ei saa se sammumaan.
Tietäähän luonto aikansa! — Se herää uudestaan, Se kirkastuu ja kaunistuu, se loistaa kukassaan. Vapaina virrat välkkyvät ja lehdot ailakoi, Sinessä silloin taivahan taas leivon laulu soi.
Sa muistat ajan kolkomman kuin konsaan talvi tää, Niin monen monta sydäntä se jääti lämpimää: Kevättä hengen harva vain se tohti toivoa, Harvempi vielä toivon tän voi maalleen lausua.
Sa tohdit silloin toivottaa, oi vanhus ylevä, Sun maalles valon voittoa ja hengen kevättä! Iloksi lauloit kansasi ja kansas kuunteli, Ja laulut syvät, kaunihit ne sitä lohdutti.
Pimeimmän ajan painaissa loit laulut Sylvian, Jäänlähdön Oulujoesta — tuon runon valtavan. Ja Suomen kansa kuuuteli, sen heräs innostus: Myös kahleet hengen katkova on työ ja uskallus.
Vaiheita vanha Välskäri kun kertoi kansan tän, Niin historian hiedikko sai voimaa elämän, Ikuiset aatteet selveni, ne johti toimintaa, Ja pyhäks' silloin kirkastui ja suureks' isänmaa.
Ne eli taas nuo sankarit ja urhot uljahat, Ja tykit paukkui, välkähti taas miekat, tapparat. Ja nimettömät miljoonat, ne nousi unhostaan Puolesta uskon taisteluun ja maan ja kuninkaan.
Siell' oli tuskaa, itkua ja nälkää, kuolemaa, Ja jaloutta, uljuutta ja maineen kunniaa! Ol' niin kuin oisit sanonut: "oo uskollinen vaan, Sa kansa pieni, itselles ja turvaa Jumalaan.
Ken vallan pitää pilvissä, Hän muistaa meitäkin Ja onnen päivän paistaa suo taas sätein lämpimin." — Tää sydämmesi tervehdys se lohdutusta toi, Lomista synkkäin pilvien taas tuikki toivon koi.
Se tuikki taas ja kirkastui, kun hengen vapaus Se huokui yli Suomenmaan kuin kevättuulahdus. Ja salomailla valkeni ja poistui musta yö Ja riemuisasti, innolla käv' edistyksen työ!
Se työ se Sua viehätti, Sa sitä rakastit, Ja aarteet kuninkaalliset Sa sille uhrasit. Ja polvi nuori, nouseva se sai ne omakseen. Ja totuutta ja lämpöä ne luovat sydämmeen.
Se kiittää sua nöyrästi parhaista tunteistaan, Se oppinut on lempimään myös "suurta kotiaan." Se kiittää, siunaa Sinua, oi vanhus ylevä, Oot sille sadun koivuna ja sadun tähtenä.
Myös Keski-Suomen kunnailta ja mailta takalon Soi Sulle kiitos lämpöinen ja harras, koruton. Säteillen liedet leimuaa, ne yötä kirkastaa, Valossa niiden kuunnellaan nyt suurta laulajaa!
Proloogi.
(Lausuttu Suom. Teaatterissa Z. Topeliuksen syntymäpäivänä 14/1 1898.)
Tullos tyttönen taivaan pyhä ja puhtoinen, Tullos hetkeksi tänne luokseni leijaten. Kuollut on kukka ja aalto on vanki, Peltoja peittävi hohtava hanki, Rauennut rantojen riemu on, Lehto ja laakso on lauluton.
Mut on kukkia, joita talvi ei taittaa voi, Hengen kukkia, joita vuossadat ihanoi. Nostatti kukkaset kiitävä tiima, Mut kuni välkkyvä, siintävä siima Viittovat tietä ne tenhoisaa Kertoen aikojen tarinaa.
Tullos tyttönen taivaan, helkytä kanneltas, Suo mun kuunnella hetki laajoja laulujas. Suomeni murhe ja kansani kaiho Suoltui kuin päivässä sankea saiho; Päivänä loisteli rakkaus, Hehkuva into ja innostus.
Tullos tyttönen taivaan, tuokio tarinoi, Päivän paistetta kuinka laulaja maalleen loi, Viitaten tietä ja maalia suurta, Lemmellä takoen sammon juurta, Pukien morsioks synnyinmaan Sadoilla kauniilla lauluillaan.
* * *
Suru oli Suomenmaassa, kevään äsken koituneen Surmas tyly takatalvi sortain lehdot lauluineen, Huokuin umpuihin ja lehtiin säälitöinnä kylmää kalmaa, Huokuin yli nuoren nurmen tahmeata tuonen talmaa.
Ja ne kuihtui ja ne kuoli helpeet, toiveet, unelmat, Ja ne lakkas ilolaulut kevätpäivän nostamat. Ol' kuin elo kuollut oisi, kuin ei nousis päivän salo, Ol' kuin piilisi se pilviin, sammuis maasta ijäks valo.
Silloin kuule, mikä helke hellä, kirkas lumoova! Toivoa ja lohdutusta lauleleepi Sylvia, Yli maiden, yli vetten sävelvirta vieno soipi, Hiljaa elpyy ilo jälleen, auvo armas aaluvoipi.
Nousee nurmi, puhkee kukka, kevään voima voiton saa, Oulujoki vapahana koskiansa kuohuttaa, Kimaltaen sini Saimaa maammoansa merta kaulaa, Valoa ja vapautta mer' ja maa ja ilma laulaa.
Valoa ja vapautta, hengen ikikevättä Helkkyy laulu ihmeen kaunis, lempeä ja ylevä. Kevään armaan liittolaisna keväimen se tekee työtä: Sulattaapi rinnan roudan, hälventääpi hengen yötä!
Sydän syttyy, laajeneepi; aatos kohoo, kirkastuu, Valon työhön toivomielin kansa hiljaa vannouu, Valon lippu puhdas liehuu, sarastaapi onnen huomen, Valon suurta laulajata kiittää kaikki kansa Suomen.
* * *
Äyräiltä Suomenlahden äärihin Lapinmaan Se katsoi kansa toivoin suurehen laulajaan. Mut lentomielin ja nöyränä Nuor' laulaja kuunteli, Kun historian hengetär Hänelle haasteli.
Se haastoi Suomen kansan vakaita vaiheita, Se kertoi kärsimystä ja tuskaa, murhetta, Se voimaa kertoi ja nöyryyttä Ja voittoa, kunniaa, Ja jaloutta, uljuutta — Ja työtä rauhaisaa.
Ken kesti Isonvihan, mit' ei se kestää voi, Jos oikeata tietä vain käydä ahkeroi? Luo ajatuksia suuria — Ja kansasi kukoistaa! Luo valistusta, valoa — Ja suur' on Suomenmaa!
Näin valon laulajalle hengetär haasteli, Ja silloin sumu suoltui, taas päivä pilkoitti. Hän tohti toivoa, uskaltaa, Hän lohtua laulaa voi, Siks kannel hengen kevättä Sulosti unelmoi.
Ja siksi talvi-illoin Välskäri tarinoi, Ja hyvyyttä ja voimaa, kuntoa kunnioi. Ja siksi satujen maailma Se lapsille aukeaa, On siksi kaiken määränä Jumala, isänmaa!
Äyräiltä Suomenlahden äärihin Lapinmaan Se katsoi kansa luottain suurehen laulajaan. Hän kantoi lippua aatteiden, Ja sampoa sovinnon Hän takoi Suomen onneksi, — Se onnen ehto on,
Valon laulaja kallis, pilttisi pienoisen Murhein multasit maahan Suomesi povehen. Nuor' oli piltti kuin kukkanen tuomen, Mut olis kasvanut kunniaks Suomen. Leikkien lempeä kuningas Elävi ainian laulussas'.
Poiss' on pilttisi, mutta kansasi nuori tää Mielin lämpimin Sua taattona tervehtää. Viittasit tietä ja maalia suurta, Lemmellä taoit Sa sammon juurta; Laulelit maallesi lohtua, Loit ajatuksia suuria.
Kaunis itsesi olkoon, kaunis ja rauhainen, Kunnes seestyvi aamuks maassa se kirkkauden. Valoa lemmit ja valoa soitit, Lemmellä kansasi nostit ja voitit. Sinulle kiitos ja siunaus, Valon laulaja Zachris Topelius!
Kevään kynnyksellä.
Kevään kynnyksellä Tuli Tuonelan tytär tumma Valon laulajan luo. Katsoi ääneti, katsoi kauan — Käden vaipua suo.
Katkaista ei henno Miehen lempeän elonlankaa. — Hiljaa liukuvi sää, Kerimään kun kuontalolle Tytär Tuonelan jää.
Päivä kultaa seinää, Sammuu siunaten lännen rantaan Metsän huurteisen taa. Vaippaan yöttären pehmoisesti Peittyy meri ja maa.
Kerii tytär Tuonen, Kiertää hellästi kuontalolle Elonsäikehen pään. Silmä sammuvi, henki liitää Valoon välkkyävään.
Valfrid Vasenius.
(Entisten jatko-opistolaisten puolesta 21.5.1898.)
On hiirenkorvalla valkovyöhyt Ja kummut kukkia nostattaa. Niin lyhven lyhyt on Pohjan yöhyt Se valon voittoa julistaa. Kevättä kertovi taian tuomaa, Jumalan päivyen taian luomaa.
Ja ilmass' on kuni juhlamieltä. Niin suur' ja kaunis on Suomenmaa! Ma kuulen viehtyen luonnon kieltä, Se oman henken' on haastamaa; Ja on kuin soisi ja soisi yhä Alhoista, vaaroilta "Maamme" pyhä.
Ja muistoin taakse ja toivoin e'elle Ajatus lämmin se liitelee. Nyt tuoksuu Tapion tanhut me'elle, Nyt päivyt Suomea suutelee, Nyt tuutii tuulonen toivon viljaa, Suomen suuret ne kylvi hiljaan.
* * *
Sa lentomielin kirkastit Tät' aimomiesten työtä, Me näimme tähtein syttyvän Ja valaisevan yötä. Me näimme yönkin poistuvan Edestä päivän kirkkahan.
Ol' meille tutut miehet nuo Jo kotikunnahilta, Lukeissa heidän kirjojaan Vierähti moni ilta. Ja sydän nuori lämpeni, Se toivoi, hehkui, uneksi.
Unohtumattomat ne on Nuo tiimat, jolloin siellä Me kuuntelimme Sinua Innostuin hehkumiellä, Jaloa henkes lentoa Kun saimme seurata.
Oi kiitos kaikesta kauniista, Mi maass' ei koskaan maada! Oi kiitos kaikesta suuresta, Jota kalman käs' ei kaada! Se sielussamme nyt unelmoi, — Se kerran kukkia voi!
Mut vasta Sinä aukaisit Kuin uuden mailman meille, Kun lämpömielin meidät veit Sa runon, aatteen teille. Niin suureks Suomi laajeni, Niin kalliiksi, niin pyhäksi.
III. Luonto ja sydän.
Vuorelta mereen.
Metsäisen vuoren rinteillä Pulppuili lähde siintävä Taivasta kuvastain. Sen tunsi taivaan tuuloset Ja pilvet, päivän sätehet Ja sammalmätäs vain.
Se siinteli ja välkkyili, Se pulppusi ja uneksi Ja suhisi ja soi. Mut sinivyötä katsellen Sen heräs kaiho mielehen — Se kauvaks vaiteloi.
Ja katsoin vyötä yllänsä Se uursi maata eessänsä Ja solui laaksoon näin. Ja kautta kukkaniittyjen Ja ohi lehdon liepehen Se vieri kylään päin.
Oi ihanuutta maailman, Min luonut suuren Jumalan On lemmen runsaus! — Mut kylää lähemmä kun käy, Ei enää suloutta näy — Kaikk' katoo kauneus.
Siell' on niin rajoitettua Ja halpaa, kurjaa, ahdasta, On ruma ruokottuus. Se silokalvon röyheltää, Se heloaallot pimentää Tuo kylän siivottuus.
Se puron mieltä painaltaa Se ikävöi, se halajaa Pois metsään vilpoisaan. Mut sinne kotiin lapsuuden, Metsäisen vuoren rinteillen Ei pääse konsanaan.
Ja siksi yhä eespäin vain Se rientää, rientää kiiruhtain Merehen päästäkseen. Ja sinne päivän paistaissa Ja meren laajan loistaissa Puhtoisna kuollakseen.
Lootoskukka.
Syvältä aallon alta Nous lootoskukkanen. Vilpoisa veden valta Kasvatti kaunoisen.
Kun helpeet hienot aukes Kuu valoi loistoaan, Ja päivän ruso raukes Taa tumman metsämaan.
Niin tyynnä luonto nukkui. Yö tuoksui tenhoten, Ja vuorten huiput hukkui Sinehen pilvien.
Sulosti kukka kaino Kalvasna kimmelsi, Yöviiman vieno paino Se sitä tuuditti.
Ja kuuhut valoi sille Kirkkainta loistoaan, Sen painoi helpehille Suloja suukkojaan.
Ja kukka kaino lempi Väreillen autuutta, Kunnekka hohtoisempi Ol' aamun salava.
Sen silloin helpeet hienot Ne hiljaa sulkeentui, Unessa kuvat vienot Kukalle kangastui.
Kun soluu mailleen päivä Kuu kukan herättää, Ja valon rusohäivä Taa metsän hälviää.
Ja lootoskukka havaa Suloimpaan auvohon, Ja helpeet hienot avaa Syleillä kuutamon.
Orvokki.
Suojassa tuuhean tammipuun Valolle umpusi aukes, Kun ensi leivo sai lauleluun, Kun kahleet aaltojen raukes. Säteelle päivän sa hymyilit Ja sulosatuja uneksit.
Mies muuan asteli verkalleen Ja huomas hohtehes hienon. Ja silloin lyhveksi ilokseen Hän taittoi orvokin vienon, Ja hetken hellästi ihanoi — Ja leinon liukua maahan soi.
Sun hetken oikku se surmasi Ja sulle laskihe päivä, Elosi sortui, kun sumeni Unelmais' hohtoisa häivä. Miks' julma noin oli ihminen, Miks' sorti orvokin pienoisen?
Pälve.
On viidakon varrella vuokko Kevätpäivyen loihtima; Ylt' ympäri lunta ja jäätä, Pälve pieni vain vihanta.
Ma katselen sitä ja mietin: Se on kuva mun elostain, Ylt' ympäri talvista huolta, Mutta lämpöä rinnassain.
Se lämpö se keskellä talven Luopi kukkia laulelon, Ja toisenpa kaiholle myöskin Sillä kyynele kirkas on.
Rimpi.
On rannalla rimpi tuulien tuutima. Sun hentonen, hieno, myrsky on murtava! Nyt lainosten lailla sa liikut Ja huojut ja heilut ja kiikut, Niin notkea vartesi on. Mut hyinen kun vinkuvi viima, On mennyttä riemusi tiima Ja tuuli sun taittava on.
On kukkanen kalvas varrella valtatien. Voi oikkujen julmain uhrina oot sa pien'! Sa tuoksut ja vienosti häilyt Ja hymyät, päivässä päilyt, Niin puhtoset helpehes on. Mut lapsonen leikkivä, armas, Tai kulkija kylmä ja karmas Sun, vienoni, polkeva on.
Oi sykkivä sydän rinnassa ihmisen, Laps' hentonen, herkkä riemun ja murehen, Sa lemmit ja laulat ja värjyt, Ja toivot ja kaihoat — särjyt, Sun murhe se murtava on. Oot heikompi rimpeä, kukkaa, Oot lähempän' onnesi hukkaa Ja kohtalos — kärsiä on!
Kalliolla.
Jo laskihe päivä, Tuliliekkiä taivaalla ui, Ja metsän latva ja järven laine Suloauvosta punastui.
Tää kallio kaunis, Koko seutua halliten, Se katsoo kauas ja korkealle Yli surujen, riemujen.
Se nähnyt on monta Sukupolvea ihmisten. Ne hetken kukki ja kuoli sitten Kuni rimpyet riutuen.
Sen rinne on jyrkkä, Sieltä kuolema ammottaa; Mut yli kuilun, jos tyynnä katsot, Näet laajalti maailmaa.
Käy kulkija tänne, Tääll' on ääretön avaruus. Voit täällä kaihoas lauleskella, Pyhä täällä on hiljaisuus.
Tän kallion tunnen, Täällä onneni kukkia loi. Mut varo! Pieninkin harha-askel — Ja sun kuilu se niellä voi.
Ja silloin sa tuolla Alla aaltojen nukkuisit. En tiedä nukkuisko kaihos siltä, Vaikka itse sa nukkuisit?
Sit' eiköpä kuiskais Rannan rimpyet toisilleen? Ja tuuli kuulis ja laakson lapset — Yhä eläis se edelleen.
Siinnä, siinnä!
Humajaapi honkametsä, Laulaa ikivihanta, Sitä kuullen vienoon kaihoon Viehtyy mieli lentoisa.
Kaukaa tuolta usvan halki Saari kaunis kangastaa. Siinnä, siinnä kaukoranta, Toivojeni määrämaa!
Sinne liitää ajatuksein Kun on maassa musta yö, Rinnassani rauhatoinna, Suruisna kun sydän lyö.
Sinne liitää, kuulakkaampi Siell' on ilman sinervyys; Kevään, laulun kukkasia Siell' ei sorra hyinen syys.
Siinnä, siinnä kaukoranta, Ihanteeni ihmemaa! Saavutanko sinut koskaan Toivojeni määrämaa?
Kuutamolla.
On kuutamo-ilta. Satumaisen viehkeä valaistus Yli seudun on. Maa on kuni Jumalan ajatus, Niin valtava, verraton.
Ma käyskelen tietä Neitseellisten koivujen saartamaa Ja ne kimmeltää. Suurta rauhaa Jumalan julistaa Nyt metsä, vuoret ja jää.
Mun syömmeni värjyy, Hurmauneina sieluni kielet soi. Rauhaa Jumalan, Pyhäkössä luonnon se unelmoi Kera taivahan tuikkivan.
Miks tuonelan tietä Yhä kolkon synkäksi ajatella? Se on huurteisten, Neitseellisten koivujen saartama Ja lempeän valoinen. —
On kuutamo-ilta. Satumaisen viehkeä valaistus Yli seudun on. Maa on kuni Jumalan ajatus, Niin valtava, verraton.
Ei, pyydäpä rintaas Ilonaihetta ainaista, Saa laakson lapsoset silloin sulta Riemun raittihin muistoja.
Rippuverkossa.
Kun sa vilpoisa tuulonen Rippuverkkoa heilutat, Huojun kuni heinän helve, Lintu olalla oksan.
Vaivun vienosti unelmiin Taivaan sineä silmäillen, Joka välkkyin ihanasti Koivuin lomitse loistaa.
Unelmat yhä hienontuin Hiljaa lauluina helmeilee. Hengen helpehinä liitää Kesän kukkien luokse.
Kesän kukkaset koivuillen Niitä kuiskivi ihmeissään. Koivut hiljaa huminoivat Niiden kaihoa kuullen.
Lehtikatoksen alla.
Oi jos kaikki puiston lehdet Päällein putoais, Jos ne hiljaa liihoitellen Peitokseni sais.
Silmän' silloin kiinni painuis, Sydän kylmeneis Ja mun surun', kaihon' kaikki Ijäks hälveneis.
Laulaisithan silloin puisto Mulle hiukkasen, Lapsuus-aikaa muistutellen Laulun riemuisen.
Muusta ellös humuele — Vaikene sa vaan, Mustaa mulle muu on kaikki Ollut päällä maan.
Hämärissä.
Oi hämärissä Kun suojassani Ma istun yksin ja haaveilen, En silloin muista Ma mailmaa muuta, Miel' on niin tyyni ja rauhainen.
Ei kadun pauhu Se tänne kuulu, Ei elon räikeä riemukaan. Unelmoi kaiho Ja suru nukkuu, Kuin nukkuu lintunen oksallaan.
Ja liesi leimuu Ja hiipuu hiljaan Ja kuvat piirtyvi hiilokseen. Ma katson niitä Ja pitkä sarja Herääpi muistoja verkalleen.
Oi lapsuus-aika Ihanan hertas, Miks kuni siivin sa lensit pois? Jos uskos lämmin Ja toivos kirkas Ja raitis riemusi mulla ois!
Ens' nuoruusaika Suloisen armas Ja öisen synkeä, muistan sun. Sun innostukses Ja riemus raukes Pois sielukellojen kaikuhun.
Siks laulun kukat On kyynelissä, Siks kaiho kietovi kantelon, Kun paljon, paljon Ois määrä tehdä, Mut voima, voima se lamass' on.
Olalla oksan Ei kauan lintu Se malta nukkua kesäisin. Povessa polon Ei niinkään kauan Voi murhe vaipua unihin. —
Jo sammui liesi, Jo hiipui hiilos, Sen kuvat tuhkaksi tummeni. Ja hämyhetki Ja levon tunne Ja tyyni rauha ne kaikkosi.
Ulkona tuulee —
Ulkona tuulee, tuulee, Luonto ei rauhaa saa; Syömmeni värjyin kuulee, Koivut kun valittaa.
Kaihoten koivut sorjat Kevättä ikävöi, Vinkuen oksat norjat Kattoa äsken löi.
Suojata puisto kallis Tahtoisi huonettan', Surun ei tulla sallis Syömmehen laulajan.
Suru ei siitä huoli, Laulajan luo se saa, Kunnekka ajan nuoli Poloisen pelastaa. —
Ulkona tuulee, tuulee, Luonto ei rauhaa saa; Syömmeni värjyin kuulee Koivut kun valittaa.
Alla iehmuksen.
Istun alla lehmuksen ja lehmus huminoipi, Kuulen kuinka sielussani muiston kellot soipi. Soipi helkettä riemujen, Soipi suloa toiveiden, Soipi synkkyyttä surujen.
Rannan kaisla kahisee ja lakkapää se ärjyy, Heinän helve heilahtaa ja lehdet vinhaan värjyy. Minä värjyn ja vaikeroin, Toivon, uskon ja unelmoin, Lemmin, laulan ja ilakoin.
Putoo lehdet lehmuksen ja poispäin pääsky lentää, Hetket herkkään vierähtää ja kauas aatos entää, Entää kauas yl' lahdelmain, Halki ilmojen avarain Sinitaivoa tavoittain.
Yksinäinen.
Ken mailman rannan Käy koulua kovaa yksin, Sen rinnassa sydän ei riemuita voi, Sen sielussa sävele suruisa soi — Sävel kaihon ja kärsimyksen.
Ja unelmansa Ja lempeät toivehensa Se haudata sielunsa soppehen saa, Niin syvälle kaihon ja murehen taa, Ett'ei tunne niit' omiksensa.
Luo auvottoman Jos sattuisi tiesi viedä, Käy ääneti eespäin, oi onnekas sa, Kuin kuolevan kauriin on katseensa — ja Se ei vierahan silmää siedä.
Kaihoa.
Murhe mieltäni mun kauan on painanut, Riemun helkettä ei kantelo kaiukaan, Sielun tuikea tuska Huoliharsohon verhoi sen.
Koska suoltuvi pois surujen saiho tuo, Mi mun mieltäni nyt pilvenä painaltaa? Koska päivyt se mulle Paistaa täydeltä terältään?
Toisin kielinpä sois kantelo kajahtain Auvon tunnetta jos helkkyä, vieno, sais. Rinnan rauhaisa riemu Silloin mieleni aatelois.
IV. Lempi ja ystävyys.
Laulukiven metsässä.
Autio on Laulukiven metsä, Impi heloääni poissa on, Mäen männyt kaihoisasti kuiskii: Kaukana on unhoittumaton.
Tenhoisasti nyt ei laulu kaiu, Loitolla on "tytär kuninkaan", Muilla mailla muiden iloks laulaa Kaipaustaan sekä toiveitaan.
Souti tuolla järven tyyntä pintaa, Katsoi kuinka aaltoon kuvastuu Rannat rakkaat, sinilaki kuulas, Kesäillan haaveileva kuu.
Kevät saapi, saapuu laululinnut, Mutta sin' et saavu kuitenkaan. Autiona Laulukiven metsä Kaipaa kadonnutta leivoaan.
Koivikonkin lehdot sua kaipaa, Asujain sen ehkä eniten, Soisi taasen kasvot kauniit nähdä, Nähdä syvän silmän välkkehen.
Kuulla, kahden kesken istuttaissa, Aatoksia hienon henkesi, Niiss' ol' kevään tuoksua ja tulta Ja ne lämmitti ja viehätti.
Kauas siirryit, kotirannat heitit, Suokoon elo sulle auvoaan! Mont' oon nähnyt, harvoja mä muistan Sua unhoita en milloinkaan.
Suvannossa.
Tuoksuu kaunis kanervikko, metsä huminoipi, Luojan taivas kirkas on ja linnun laulu soipi. Tyynnä Alvajärvi päilyy, Vienosti vain rannan ruoho häilyy, Hiljaa liitää perho kukkasensa luo, Ilomielin sille suukon suo.
Luonnon riemutessa hiljaa sylihisi vaivun, Mielialoihin ja suuteloiden hehkuun haivun, Auterehen sinihäivä, Rannat rauhaiset ja Luojan päivä Meille siintää, tuoksuu, loistaa, huminoi, Luonto lempeämme kunnioi.
Auvoisna ja autuaina jumalien lailla Käymme riemuin rinnatusten hetken huolta vailla. Kaukana on mailman melu, Kaukana sen taisto, kilvoittelu. Meitä saavuttaa ei voi sen myrskysää, Armas, autuas on hetki tää!
Itämainen tarina kertoo —
Itämainen tarina kertoo Tähden syttyvän taivaallen, Joka kerta kun mailmaan tänne Pieni syntyvi lapsonen. —
Säteillen sun tähtes kun tuikki Minun usmana vielä ui, Sinun siellä loistossa seilas, Minun syrjässä kirkastui.
Ja ne sinilaella siellä Toinen toisensa sivuutti; Radat niiden loitolla kulki, Kunnes kerran ne läheni. —
Niinp' on käynyt meidänki täällä Elonlaaksoa kulkeissa, Sinä mailman melskeissä liikuit, Kodin nurmella leikin ma.
Enkä tiennyt sinusta silloin, Sua nähnyt en milloinkaan, Eikä soinut äänesi mulle — Ventovieras sa olit vaan.
Sitten kerran talvisen illan Hämärissä me tavattiin — Hetki lyhyt — mut ei se meiltä Joudu konsana unhoksiin.
Ja sa heitit melskehet mailman, Ristiaalloista riensit sen, Kuni rauhan tyynehen rantaan Tulit suojahan koivujen.
Silloin alkoi talvinen hanki Kevätkukkia nostattaa, Mailma soi ja säteili meille, Kaikk' ol' armasta, ihanaa. —
Mutta myöhään, liiaksi myöhään Yhteen tähtemme osuivat; Ken ei usko onnehen, siltä Kukat kuihtuvi kauniimmat.
Koivun juurella.
Me koivun juurelle istuttiin Vihantain oksien alle, Ja koivun latva se huminoi Ja rastaan laulu se sieltä soi Armaalle kuuntelevalle.
Ja silloin kerroit sa minulle Elosi synkeän tarun, Sen kuinka kuihtuivat kukkaset, Sen kuinka murtuivat toivehet Pakosta kohtalon karun.
Ma sua ääneti kuuntelin Ja sielun silmälle aukes Elämän kalsea onteluus, Ja kolkko, pimeä pohjattuus, Sun johon onnesi raukes.
Kevättä luonto se soitteli — Mun kaiho painalsi mieltä. Sun synkkää taruas kuunnellen Myös oman kuuntelin sydämmen Suruisen armasta kieltä.
Kun Luojan päivyt se kevään toi, Niin järvet jäistä ne irkos, Viritti lintuset laulujaan, Maa nuori nostatti kukkiaan Ja koko luonto se virkos.
Sun elos' synkeä tarina Keväimen herätti mulle, Herätti kukkaset laulujen — Mut niiss' on kastetta kyynelten Ja hiljaa soipi ne sulle.
Lumohetkinä.
Lumohetkinä kahden kun istutaan Minä katselen hiljaa sua. Näen kunnian kaartavan otsaasi Ja se tenhoo niin jalosti mua, Ja ma riemuitsen: Ylväs oot Sinä sieluni ainoinen!
Sinun henkeäs hienoa kuvastaa Silmäs säihkyvä sinisyvyys, Jalo luonne se kirkasna kimmeltää, Jalo luonne ja syömmen hyvyys. Ja ma vaikenen, Pyhä on Silloin miel'ala sydämmen.
Pyhä syttyvi välkkyvä aavistus, Luopi sieluhun kirkkaan valon. Miten suuri on hän, joka kaiken loi, Hyvän ihmisen loi ja jalon! Häntä aavistan, Kun ma nään Kasvos ilmehen kirkkahan.
Lumohetkinä kahden kun istutaan, Minä katselen hiljaa sua, Näen valmihin ihmisen eessäni Ja se tenhoo niin jalosti mua. Ja ma riemuitsen: Ylväs oot Sinä sieluni ainoinen!
V. Uskonto ja mietiskely.
Joulu-aattona.
Oi sa joulu-ilta Herttainen ja armas, Vieno, rauhaisa! Ilon puhtahimman, Sovun, soinnun tuoja, juhla korkea!
Kaikuessa maisten Virsien ja lauluin Kuulee sydämmein, Kuinka kirkkahasti Halki ilman helkkyy Hymni enkelein.
Kuulee nöyrtyin, kuinka Enkelit ne tuopi Hyvän sanoman. Vaikk' on synti suuri. Ihmislaps' ei sorru — Löytää taivahan.
Pyhä, puhdas ompi Pelastajaks tullut Kurjan syntisen. Kristus eksyväiset Johtaa Isän luokse, Antaa autuuden. —
Oi sa joulu-ilta Herttainen ja armas, Vieno, rauhaisa! Ilon puhtahimman, Sovun, soinnun tuoja, Juhla korkea!
Kirkossa.
Kaunis seisovi temppeli Herran Valoloistossa auringon, Yli kuulean alttariristin Lehdet kiertävi kasviston. Ja niin kauaksi kaikuvi valtava virsi, Sitä kuullessa sulavi sydänten kirsi.
Visers' ulkona lintunen pieni, Sekin herkesi kuulemaan, Kuinka kuorissa nuorille noille Jalo jakavi neuvojaan. Ijankaikkisen, korkean sanan hän heille Oppaaks antavi maaelon hirmuille teille.
Aamun auteren valosta äsken Kautta laps'ajan laaksomaan, Tulit nuoriso templihin Herran Valan kallihin vannontaan. Ja sa seisot nyt sykkivin sydämmin siellä, Halu sulla on kulkea kaidalla tiellä.
Halu lämmin ja harras on sulla Käydä jälkiä Kristuksen, Sydän sykkivi tuntoa pyhää, Miel' on nöyrä ja lentoinen. Tämä tunnelma aina, oi aina jos säilyis, Elonpursi jos kuinkakin myrskyissä häilyis!
Tuolla ulkona riemuten kuohuu Elo uhkuva, keväinen; Siell' on intoa, työtä ja tointa, Siell' on taistoa aatteiden. Sinne käyös, sa nuori, käy nimessä Herran, Siell' on siunaten Mestari kulkenut kerran.
Siellä tulkitsi Mestari muinen Pyhää oppia elämän, Valtakunnasta, pieninpä jossa Sijan saava on ylimmän. Suurin laulaja suurinta aatetta siellä Vielä julisti Golgatan kolkolla tiellä.
Käyös nuori, sa totisin tunnoin Ulos työhön ja elämään, Pyhän Mestarin jälkiä seuraa Hän ne leimasi verellään. Itses unhoita, heikkojen kuormia kanna, Tue, lohduta, kieltäy ja anteheks anna!
Mitä povesi puhtainta tuntee, Sit' on Herrakin tuntenut; Mitä aatteli korkeinta mieles, Sit' on Herrakin aatellut. Ijankaikkinen rakkaus rintahas sulje, Hämärästä sa valohon voittaen kulje!
Kerran kuu sekä aurinko sammuu, Luomakunnass' on mustin yö, Mailma hukkuu ja taivahat sortuu — Mut ei Kristuksen huku työ. Syntyy uusia taivaita, uusia maita — Niihin johtavi sieluja tie tuo kaita.
Kaunis seisovi temppeli Herran Valoloistossa auringon, Yli kuulean alttariristin Lehdet kiertävi kasviston. Ja niin kauaksi kaikuvi valtava virsi, Sitä kuullessa sulavi sydänten kirsi.
Vakamielisnä nuorukaisparvi Ompi ääressä alttarin, Ijankaikkisen kasvojen eessä Valan vannovi kallihin. — Pyhä hujaus vienosti mielihin hiipi, On kuin koskisi nuoria Jumalan siipi.
Vainajain päivänä.
On päivä vainajain. Oi nukkujia Herra siunatkoon, Hän siunatkoon myös valvojia meitä! — Käy kanssain äänetöinten kartanoon, Käy maahan hiljaiseen, Ja arkihuoles hetkiseksi heitä.
Tääll' on niin rauhaisaa. Vain tuuli latvoissa se huminoi, Ja keltalehdet kattaa kummut kultaan. Maan lapsen lehteen verrata myös voi. Noin lailla lehden myös Hän vaipuu elon lyhven jälkeen multaan.
Mut elon mimmoisen? — Jo aikain aamusta siin' ollut on Niin paljon murhetta ja pettymystä. Tiepuoleen usein vaipuu voimaton, Ja tylyys rehoittaa Ja sorto laulaa väärän ylistystä.
Yks ainut, ainut vaan On pyhä ollut päällä laajan maan, Mut Hän se ainut oli armollinen. Hänellä nim' on rauhan ruhtinaan, Ja veljen rakkaus Povessa Hällä oli taivahinen.
Siks yksin Hänellä On oikeus ja valta tuomita Maan eksyviä lapsosia meitä. Hän näkee syyt, Hän katsoo aikeita, Ja kaikki ymmärtäin Hän harhaan käynyttä ei luotaan heitä.
Tääll' alla kumpujen Niin monta siunattua nukahtaa, Ja monta, joist' ei paljon hyvää muista. Mut armoos, Herra, uskoa ne saa, Sa näet syvempään, Ikuiseen tuskaan Sin' et heitä suista.
On päivä vainajain. Oi nukkuneita Herra siunatkoon, Hän siunatkoon myös valvojia meitä! Me ihmislapset kalman kartanoon, Asuntoon hiljaiseen, Tulemme kaikki elon eri teitä.
Uskovaiset.
Uskovaiset usein valittavat: "Mailm' on paha sekä syntinen. Erillään on elettävä siitä, Ett'ei koituis hukka sielullen."
Näin he valittaa, mut minä mietin: Mailmakin on Luojan laatima; Toinen puu on suora, toinen käyrä, Oma kauneus on kummalla.
Toinen vuor' on jyrkkä, toinen luisu, Harja kummankin on pilviin päin; Toinen virta vuolas, toinen tyyni, Kumpikin käy mereen vierähtäin.
Ihmisetkin ovat monenlaiset Muodoltansa että lahjoiltansa. Kaikkein kehnoimmallakin myös sentään Jotakin on hyvää povessaan.
Oi niin kaunis ompi Luojan taivas Ja niin kaunis ompi Luojan maa. Pahan rinnalla on paljon hyvää, Paljon ylvästä ja ihanaa.
Siks' en mailmaa kuohuavaa kammo, Siell' on taistoa ja elämää; Miss' ei luulis, piilee puhtahinta, Helohelmi ilmi välkähtää.
Enkeli.
Jumalan kaunis Ja kirkas enkel' Pois paratiisista lennähti. Ja alas maahan Luo ihmislasten Halk' avaruuden hän ennähti.
Ei kauan siitä Viel' ollut aikaa, Kun oli enkeli lapsi maan. Kun maiset riemut Ja surut, tuskat Ja vastariidat ol' osanaan.
Hän maasta kanssaan Vei kysymyksen, Mi vielä vastinta vailla on. Autuuden maassa Hän sitä etsii Yhtyissä enkelikuorohon.
Ja kun ei löydä, Käy murheiseksi Hän ihanuudessa Eedenin. Mut taivaan Herra Hymyillen viittaa Ja kutsuu luoksensa enkelin.
"Sa valkosiivin Nyt maahan lennä, Käy kautta maiden ja mannerten. Kun enkel'-silmin Elämää katsot Saat kysymykseesi vastimen."
Ja siksi kaunis Ja kirkas enkel' Pois paratiisista lennähti. Siks' alas maahan Luo ihmislasten Halk' avaruuden hän ennähti.
Ja näki kaikki Nuo monet sadat Miljoonat maailman ihmiset. Ja näki myöskin Yksilön kunkin, Sen ilot, surut ja kyynelet.
Niin pien' ol' ilo Suruhun nähden Kuin kyynel aaltohon verraten. Ol' yksilökin Miljooniin nähden Kuin lehti metsähän suurehen.
Mut sama silmä Se valvoi heitä Ja sama tahto se hallitsi. Ja sama Isä Ylhäinen heille Hän ilon soi sekä surunki.
Ja kaikki, kaikki Ne toimi, hyöri, Rakasti, toivoi ja taisteli. Näk' enkel', kuinka Sai hyvyys voiton Ja totuus toimia leimasi.
Ja vastariidat Nuo ihmiselon Ne sulosointuhun sulivat Ja enkel' riemuin Hän katsoi, kuinka Toteentuu aattehet korkeat.
Niin monen monta Jaloa sortui Totuuden puolesta taistellen. Mut totuus voitti Ja kyynelissä Kiils' silmät enkelin ylhäisen.
Ja maasta ylös Pois enkel' liiti Ikuiseen ilohon Eedenin. Kun elkel'-silmin Elämää katsoo Käy selväks tarkoitus korke'in.