TAVALLINEN JUTTU I

Kaksi-osainen romaani.

Kirj.

I. GONTSHAROW

Suomensi Olga A.

Wiipurissa, Matti Kurikka. 1889.

Wiipurin Sanomain kirjapainossa.

I.

Kerran kesällä, Gratshahin kylässä, köyhänpuolisen tilanomistaja Anna Pavlovna Adujevin luona nousivat kaikki emännästä alkaen kahlekoiraan Barbosiin asti päivän valetessa.

Ainoastaan Anna Pavlovnan ainoa poika Aleksander Fioderitsh makasi, niinkuin kahdenkymmenen vuotisen nuorukaisen tulee maata, sankarin unessa; mutta talossa kaikki vaan hyörivät ja pyörivät. Palvelusväki kävi kumminkin varpaisillaan ja puhui kuiskaten, etteivät olisi herättäneet nuorta herraa. Jos joku hiukankin kolautti tahi puhui kovaa, niin Anna Pavlovna ilmestyi paikalla kuin ärsytetty emätiikeri, rankasi varomatonta aika ripityksellä, loukkaavalla haukkumanimellä, sattuipa välistä, että vihansa ja voimiensa mukaan töykkäykselläkin.

Kyökissä laitteli ruokaa kolme käsiparia aivan kuin kymmenelle hengelle, vaikka koko herrasväen perheessä oli kaikkiaan vaan Anna Pavlovna ja Aleksander Fioderitsh. Liiterissä pyyhittiin ja voideltiin ajopeliä. Kaikki toimivat ja tekivät pää hiessä työtä. Barbos yksinään vaan ei toiminut mitään, mutta sekin otti tavallansa osaa yleiseen hyörinään. Silloin kun sen ohitse kulki lakeija, kuski, tahi tyttö sipsutti, huiski se hännällään ja haisteli tarkasti ohitse kulkevata. Siltä kumminkin näytti, kuin se olisi silmineen kysynyt: tokkohan minulle vihdoinkaan sanovat, mikä kumman hyörintä meillä on tänään?

Hyörintää oli senvuoksi, kun Anna Pavlovna laski poikansa Pietariin palvelukseen, tahi, kuten hän sanoi, ihmisiä katsomaan ja itseään näyttämään. Häntä kuolettava päivä! Senvuoksi hän onkin niin murheissaan ja liikutettu. Useasti, kesken puuhia, aukasee hän suunsa käskeäkseen jotain ja pysähtyy yht'äkkiä kesken sanaa, ääni pettää hänet, hän kääntyy syrjään, pyyhkii jos ehtii kyyneleen, jos ei ehdi, niin pudottaa sen matkalaukulle, johon hän itse pakkasi Sashinkalleen liinavaatteita. Kyyneleet kiehuivat aikoja sitten hänen sydämmessään; ne nousivat kulkkuun, painoivat rintaa ja olivat valmiit valumaan kolmena virtana; näytti niinkuin hän olisi säästänyt niitä jäähyväishetkeksi, päästäen niitä silloin tällöin pisaran kerrassaan.

Ei ainoastaan hän itkenyt erohetkeä. Sashinkan kamaripalvelija Evsei, suri myöskin kovasti. Hän valmistelihe lähtemään herran kanssa Pietariin, jätti kaikista lämpimimmän nurkan talosta, uunin päällyksen Agrafenan kamarista, ensimmäisen ministerin Anna Pavlownan talouden hoidossa ja — mikä oli vielä kaikesta tärkein Evseista, rouvan ensimmäisen emännöitsijän.

Uunin päällyksen takana oli ainoastaan tilaa asettaa sinne pari tuolia ja pöytä, jolla valmistettiin teetä, kahvia ja haukattavaa. Evsei sijoittuu myös uunin takanakin ja Agrafenan sydämeen. Toisella tuolilla istui Agrafena itse.

Historia Agrafenasta ja Evseista oli talossa jo vanha taru. Hänestä, niinkuin kaikesta muustakin maailmassa puhuttiin ja parjattiin molempia, ja sitten, niinkuin kaikesta muustakin taukosivat. Itse rouva oli tottunut näkemään heitä yhdessä ja he olivat onnellisina kokonaista kymmenen vuotta. Kuinkahan moni voi elämästään laskea kymmenen onnellista vuotta! Siksipä tulikin tuo häviöhetki! Hyvästi lämmin nurkka, hyvästi Agrafena Ivanowna, hyvästi turakka-peli, kahvit, viina ja kirsikkaviini — hyvästi kaikki!

Evsei istui äänetönnä ja huokaili syvästi. Agrafena puuhaili, kulmakarvat rypistettyinä, taloutta. Hänen surunsa tuli myös tavallansa ilmi. Samana päivänä kaasi hän harmissaan teen, sen sijaan kun olisi pitänyt antaa tavallisuuden mukaan rouvalle ensimmäisen kupillisen väkevätä teetä, viskasi hän sen ulos: "Ei kenenkään tarvitse saada sitä", ja vahvana otti hän torat vastaan. Kahvi hänellä kiehui liiaksi, kerma paloi, ja kupit putoilivat hänen käsistään. Hän ei pannut tarjotinta pöydälle, vaan heitti rämähytti; ei aukaissut kaappia eikä ovea, vaan paiskoi niitä. Hän ei itkenyt, vaan oli vihainen kaikesta ja kaikille. Tämä oli sitäpaitsi ylimalkaan pääpiirteenä hänen luonteessaan. Hän ei ollut koskaan tyytyväinen; ei mikään ollut hänen mielensä mukaan; aina hän nurisi ja kanteli. Mutta tällä päättävällä hetkellä paljastui hänen luonteensa kaikkine ominaisuuksineen. Kaikista enemmän näytti hän olevan vihanen Evseille.

Agrafena Ivanowna!… sanoi Evsei surkuteltavalla äänellä ja lempeästi, joka ei oikein sopinut hänen pitkälle tukevalle ruumiilleen.

— No mitä sinä tässä istut, lörppäsuu? — vastasi hän, aivankuin Evsei olisi siinä ensimmäistä kertaa istunut. — Laske minua: minun täytyy saada pyyheliinan.

— Ah, Agrafena Ivanowna! toisti hän laiskasti huoaten ja nousten tuolilta ja samassa laskeutuen taaskin istumaan, kun Agrafena oli ottanut pyyheliinan.

— Siinä vaan nyyhkii! Mokomasta nokkaviisaasta on pääsemättömässä! Jumalani, mikä rangaistus! Eikä hänestä pääse!

Helinällä pudotti hän lusikan huuhtomavatiin.

— Agrafena! kuului yht'äkkiä toisesta kamarista: Luulen sinun tulleen hulluksi! Etkö tiedä, että Sashenko makaa. Tappeletko lemmittysi kanssa jäähyväisiksi, vai mitä?

— Sinun mielestäsi ei saisi liikahtaa, istua vaan kuin kuollut! suhisi Agrafena käärmeen tavalla, pyyhkien kuppia molemmin käsin, juurikuin hän olisi aikonut särkeä sen palaisiksi.

— Hyvästi, hyvästi! sanoi Evsei hirmuisella huokauksella: — tämä on viimeinen päivä Agrafena Ivanowna.

— Jumalan kiitos! viekööt pirut teidät täältä: tilavampi on sitten. Laske tuossa nyt, ei ole astumasijaa: niin levitti tuossa jalkansa!

Evsei kosketti häntä olkapäästä — silloin kun Agrafena oli vastannut hänelle. Hän huokasi jälleen, mutta paikasta ei liikahtanut; turhaa olisi ollutkin liikahtaa: Agrafena ei kumminkaan sitä tahtonut. Evsei tiesi sen eikä ollut milläänkään.

— Kukahan minun paikallani istunee? — sanoi hän yhä huoaten.

— Haltia! — vastasi Agrafena änkyttäen.

— Suokoon Jumala! kun vaan Proshko ei istuisi. Mutta kuka teidän kanssanne nyt pelaa turakkaa?

— No, vaikkapa Proshkokin, mitähän vaaraa siinä olisi? huomautti Agrafena pistävästi.

Evsei nousi.

— Älkää peljätkö, Proshkon kanssa Jumal' avita, älkää peljätkö! sanoi hän rauhattomasti ja melkein vihaisesti.

— Kuka minua voisi kieltää? sinäkö, vai mitä, mokomakin hyvä esimerkki?

— Hyvä ystävä, Agrafena Ivanowna, alkoi hän rukoilevalla äänellä; ottaen häntä — vyötäisten ympäri, sanoisin minä, jos hänellä olisi ollut vähintäkään tunnusmerkkiä vyötäisiin.

Mutta Agrafena vastasi syleilyyn töykkäyksellä rintaa vasten. — Hyvä ystävä, Agrafena Ivanowna, jatkoi hän: — tokkohan Proshko rakastaisi teitä, niinkuin minä olen rakastanut? Katsokaa millainen häpeämätöin ihminen hän on: ei anna yhdellekään naiselle rauhaa. Mutta minä! a—ah! Te olette minusta kuin simruuti silmieni edessä! Jos ei herrasväen tahto tulisi kysymykseen, niin… ah!…

Sitä sanoessa pörähti hän itkemään ja viittasi kädellään. — Agrafenakaan ei voinut pidättää itseään: hänen surunsa puhkesi kyynelinä ilmi.

— Mutta jätätkö sinä minut rauhaan kirottu? sanoi hän itkien: — Mitä tuossa hupakko mökötät! Välittäisinkö minä Proshkosta! etkö näe itsekin, ettei häneltä kuule kunnollista sanaa? muuta ei osaakaan kuin käsiään hätistellä.

— Hätyyttääkö hän teitäkin? Sitä hylkiötä. Te tietysti ette virka mitään! Minäpä häntä. —

— Koettakoon vaan, niin saa nähdä! Eikö palvelijoiden joukossa ole muitakin naisia kuin minä? Proshkon kanssako viitsisin! kaikkiapa vielä luulet! Hänen vieressään kuvattaa istuakin — suurin sika sioista! Häntä saa pitää yhä silmällä, ettei vaan löisi toista ihmistä tahi sieppaisi käsistä jotain herrasväen omaa — niin ettei sitä huomaakaan.

— Agrafena Ivanowna, jos kumminkin niin tapahtuisi — onhan kiusaaja voimakas — niin pankaa ennen Grishko tänne istumaan: hän on kumminkin hyvätahtoinen, hiljainen työmies, eikä irvihammas.

— Löysipä vielä jotain! sanoi Agrafena hänelle: — mitä sinä minua jokaiselle tarjoat, olenko minä mikä… Mene tuosta tiehesi! Paljon löytyy teitä velikultia, johon tässä rupeisin jokaisen kaulassa riippumaan: enpä ole sitä laatua. Sinun kanssasi ainoastaan, mokomankin pahanhengen, on kiusaaja syntieni tähden minut kietonut, sitäkin kadun… löysipä toki jotain!

— Jumala teitä palkitkoon hyvyydestänne! Niin kuin raskas taakka putosi hartioiltani! huudahti Evsei.

— Onpahan nyt iloissaan! rääkäsi Agrafena kuin peto: — onpahan toki iloittavaa — iloitse nyt!

Hänen huulensa kävivät vaaleiksi vihasta. Molemmat olivat ääneti.

— Agrafena Ivanowna! sanoi Evsei vähän ajan perästä.

— No, mitä vielä?

— Olenhan aivan unhottanut: aamusta lähtien ei ole suussani ollut edes kaste-pisaraakaan.

— Sitähän sinä vaan —.

— Murheesta, hyvä ystävä. Hän otti kaapin alahyllyltä, sokeritopan takaa juomalasillisen viinaa ja kaksi hirmuista leipäpalaa kinkun kanssa. Kaikki tämä oli hänelle huolellisella kädellä varustettu. Hän työnsi Evseille kaiken tämän, sillä tavalla, ettei edes koirillekaan niin työnnetä. Toinen palanen putosi maahan.

— Se, tukehdu! Toivon että… no hiljempaa, älä maiskuta suutasi, että kuuluu ympäri koko taloa.

Hän kääntyi toisaalle päin ikäänkuin halveksimalla, mutta Evsei alkoi verkalleen syödä ja katseli kulmiensa alta Agrafenaa ja peitti toisella kädellään suutaan.

Sillä välin näkyi portista postimies, joka ajoi kolmella hevosella. Aisa-hevosen kaulan ylitse oli heitetty vemmel. Kello, joka oli satulaan kiinni sidottu, väänteli väkinäisesti ja humisevalla äänellä kieltään sidotun juopuneen tavalla, joka on arestiin pantu. Postimies sitoi hevoset liiteriin katoksen alle, heitti lakin päästään, otti sen sisältä likaisen pyyheliinan ja pyyhki hien kasvoiltansa. Nähtyään hänet ikkunasta, kalpeni Anna Pavlowna. Hänen jalkansa notkistuivat, kätensä putosivat hervottomina, vaikka hän oli tätä odottanutkin. Tultuansa jälleen entiselleen, kutsui hän Agrafenaa.

— Mene hiljakseen varpaisillasi ja katso, makaako Sashenka — sanoi hän. Tuo kyyhkyseni nukkuu yli ajan ehkä viimeisenä päivänäkin: sitten en voisi katsella häntä kyllikseni. Tahi ei, osaisitko sinä! sinä astut vielä sisään kuin lehmä. Menen ennemmin itse…

Ja hän meni.

"Sinä et ole muka lehmä!" nurisi Agrafena, kääntyen omalle puolellensa. "Kappas vaan, vai lehmä! Montako tämmöistä lehmää sinulla lienee?"

Anna Pavlownaa vastaan tuli itse Aleksander Fedoritsh, vaaleaverinen, kukoistuksen ijällä, täydessä terveydessä ja voimassa oleva nuori mies. Hän tervehti iloisesti äitiään, mutta nähtyänsä yht'äkkiä matkalaukun ja nyytit, hämmästyi hän ja meni ääneti ikkunan luo ja alkoi piirtää sormellaan ikkunaruutuun. Hetken kuluttua puhui hän jälleen yhtä huolettomasti äitinsä kanssa, jopa ilolla katseli matkavarustuksia.

— Kuinka sinä, ystäväiseni, makasit niin kauan, sanoi Anna Pavlowna: — oikein kasvosi ovat turvonneet? Annapas minä pyyhin silmiäsi ja poskiasi ruusuvedellä.

— Ei, mammaseni, ei tarvitse.

— Mitä sinä tahdot suurukseksi: teetäkö vai kahviako ensin? Käskin pannulla paistaa hakattua lihaa happamen kerman kanssa — mitä sinä tahdot?

— Yhdentekevä, mammaseni.

Anna Pavlowna sijoitteli vieläkin liinavaatteita, pysähtyi sitten ja katsoi suruisena poikaansa.

— Sascha!… sanoi hän vähän ajan päästä.

— Mitä tahdotte, mammaseni?

Hän venytteli vastausta juurikuin jotakin peljäten.

— Ystäväiseni, mihin sinä matkustat ja minkätähden? kysyi hän vihdoinkin hiljaisella äänellä.

— Kuinka mihin, mammaseni? Pietariin sentähden… sentähden… että…

— Kuules, Sascha, sanoi hän mielenliikutuksessaan, pantuansa kätensä hänen olkapäällensä, luultavasti sillä tarkoituksella, että koettaa viimeistä keinoaan: — ei ole vielä myöhäistä: mietipäs, jää tänne: —

— Jäädä! Miten sitä voisi! Ovathan… liinavaatteetkin pakatut, sanoi poika, kun ei tiennyt keksiä muuta.

— Liinavaatteetko pakatut! Vaan katsos… tuossa… tuossa… ovatko ne pakatut:

Kolmella kerralla otti hän ne matkalaukusta.

— Mitä ihmeitä, mammaseni. Olen valmistaunut matkalle ja yht'äkkiä! Mitä sanoisivat…

Ja hän tuli suruiseksi.

— En minä kiellä niin paljon oman itseni tähden kuin sinun tähtesi. Minkätähden sinä matkustat? Onneako hakemaan? Onko sinun täällä paha olla? Luuletko ett'ei äiti pitkin päiviä ajattele miten voisi täyttää kaikkia oikkujasi? Tietysti sinä olet nyt siinä ijässä, jolloin äidin hyvitykset eivät yksin tuota sinulle onnea; ja enhän minä sitä vaadikaan. Katsohan ympärillesi: kaikki katselevat sinua silmiin. Entäs Maria Wasiljewnan tytär, Sanjushka? Mitä… punastuitko? Kuinka tuo kyyhkyinen — antakoon Jumala hänelle terveyttä — rakastaa sinua. Kuulepas, kolmeen yöhön ei hän ole maannut!

— No, mammaseni, mitä te puhutte! hän muutoin…

— Niin, niin, juurikuin minä en näkisi… Ah niin! etten unhottaisi: hän otti sinun nenäliinojasi päärmätäkseen.

— "Minä tahdon itse, itse" — sanoi hän — "en anna kenellekään muille ompelenpa vielä nimetkin niihin". Näetkös mitä sinulla on muuta tarvis? Jää tänne!

Poika kuunteli ääneti pää alaspäin ja leikitteli aamutakkinsa tupsulla.

— Mitä sinä löydät Pietarista? jatkoi hän. Luuletko että eläminen siellä on yhtä hyvää kuin täällä? Ei ystäväiseni! Jumala ties mitä saat nähdä ja koittaa kylmää, nälkää ja puutetta — kaikkea saat kärsiä, Ilkeitä ihmisiä on jokapaikassa paljon, mutta hyviä ei löydä heti. Se arvo, mikä sinulla on maalla, on kaupungissakin — arvo on aina sama arvo. Kun et saa nähdä Pietarin elämää, niin sinusta näyttää, täällä eläessäsi, että olet ensimmäinen maailmassa; ja niin on kaikessa, armaani! Sinä olet sivistynyt, sukkela ja hyvä. Ja minä vanhus saisin iloita katsellessani sinua. Kun naisit, niin Jumala antaisi sinulle lapsia, minä hoitaisin heitä — ja sinä eläisit suruitta, huolitta, ja eläisit elinaikasi rauhallisesti ja hiljaa, etkä tarvitsisi kadehtia ketään; siellä sinun ei tulekaan ehkä hyvä olla, kenties vielä muistat sanojani… Jää tänne, Saschenka — mitä?

Saschenka rykäsi ja huokasi, mutta ei virkkanut sanaakaan.

— Katsopas tänne, jatkoi äiti auaisten balkongin oven: — eikö sinun ole sääli jättää nurkkaasi? Balkongilta löyhähti kamariin raitis ilma. Talosta levisi matkan päähän puutarha, jossa kasvoi vanhoja lehmuksia, tiheitä orjantappuroita, tuoreita ja tuuheita syreenejä. Puitten välissä loistivat kukat, joka haaralle luikertelivat tiet; etempänä järvi, tyyni kuin kuvastin hiljakseen rantojansa kostutteli; toiselta puolen aamuauringon kultaisten säteiden valamana — toiselta tummansininen kuin taivas joka siinä kuvastui ja sen pinnassa hieman värähteli. Siellä näkyi kaikenvärisiä ruispeltoja pyöreän amfiteatterin muotoisena ja liittyivät viheriäiseen metsään.

Anna Pavlowna, peitettyään kasvonsa toisella kädellään auringon paisteelta, osoitteli toisella joka esinettä.

— Katsopahan, sanoi hän: — miten kauniisti Jumala puki peltomme. Noista pelloista saamme pelkkiä rukiita 500 tynnyriä; entäs tuolla on vehnää ja tattaria; tattari ei ole samanlainen kuin viime vuonna: taitaa tulla siitä huono sato. Entäs metsä, kuinka se on kasvanut! Ajattelepas vaan miten suuri on Jumalan laupeus! Puita myömme omasta osastamme tuhanteen ruplaan. Ja metsän otukset sitten! Ja kaikki tämä on sinun, rakas poikani; minä olen ainoastaan sinun isännöitsijäsi. Katsopas järveä: mikä loisto! Todella taivaallista! Miten kalat siinä kutevat, ostamme ainoastaan sampia, mutta kiiskiä, ahvenia, ruutanoita kiehumalla kiehuu: riittää itsellemme sekä työväellemme. Tuolla ovat lehmäsi ja hevosesi laitumella. Täällä sinä olet yksinäsi kaikelle herra, mutta siellä, ehkä jokainen lähettelee sinua sinne tänne. Ja sinä tahdot paeta tätä onnea, etkä tiedä vielä mihin, ehkäpä helvettiä… antakoon Herra anteeksi… Jää tänne!

Poika oli vaan ääneti.

— Etkö sinä kuuntele, sanoi hän. — Mitä sinä näin tarkasti katselet?

Nuori mies osoitti ääneti ja ajatuksissaan kädellään kauas. Anna Pavlowna katsahti ja kasvonsa muuttuivat. Tuolla peltojen välissä luikerteli tie kuin käärme ja katosi metsään, siihen luvattuun maahan, Pietariin. Anna Pavlowna oli muutaman minuutin ääneti, tointuakseen.

— Vai niin, sanoi hän vihdoin alakuloisesti. No, ystäväiseni, Jumalan haltuun! Matkusta, jos sinua niin vetää täältä pois: minä en pidätä! Et ainakaan voi sanoa, että äitisi masentaa nuoruuttasi ja elämääsi.

Äiti raukka! Siinä on sinulle palkinto kaikesta rakkaudestasi! Sitäköhän sinä odotit? Siinäpä se juuri onkin, ett'eivät äidit odota palkintoa. Äiti rakastaa rajattomasti ja ilman eroitusta. Jos olette suuret, kuuluisat, kauniit, ylpeät, jos nimenne kaikuu suusta suuhun, työnne kuuluu ympäri maailmaa — niin vanhuksen pää tutisee ilosta, hän itkee, nauraa ja rukoilee kauan ja tulisesti. Mutta poika suuremmaksi osaksi ei ajattele edes jakaa kunniaansa äitinsä kanssa. Jos olette henkisessä ja järjellisessä suhteessa köyhiä, jos luonto on jättänyt teidät vaillinaiseksi, jos sairaus rasittaa teidän sydäntänne tahi ruumistanne, ja vielä viimeksi, jos ihmiset työntävät teitä luotansa, eikä teille löydy sijaa heidän keskessä — sitä enemmän on sijaa äidin sydämmessä. Hän painaa kovemmin rintaansa vastaan rumaa, raajarikkoista sikiötänsä ja rukoilee sen puolesta kauemmin ja tulisemmin.

Kuinka Aleksanderia voi sanoa tunnottomaksi sentähden, että hän oli päättänyt erota? Hän oli kahdenkymmenen vuoden vanha. Elämä oli kapalosta saakka hymyillyt hänelle, äiti hemmoitteli ja pilasi häntä hellyydellään, niinkuin tavallisesti pilataan ainoata lasta; hoitaja lauloi yhä hänen kätkyensä luona, että hän saa aina käydä kullassa eikä nähdä surua, professorit sanoivat hänen pääsevän kauas — ja jälleen kotia palatessaan hymyili naapurin tytär hänelle. Näytti siltä kuin talon kissa, Wasjka, olisi ollut hänelle ystävällisempi talossa kuin kenellekään muille.

Surua, kyyneleitä ja onnettomuutta tunsi hän ainoastaan aavistuksen kautta niinkuin tunnetaan jotain ruttoa, joka ei ole vielä levinnyt ympäri, vaan piilee jossain kaukana kansan keskellä. Tulevaisuus kuvastui hänelle taivaan kaaren väreissä. Joku viittasi häntä kauas, mutta mikä, sitä hän ei oikeastaan tiennyt. Siellä välähtelivät viettelevät haamut, mutta hän ei voinut eroittaa niitä; kuului sekavia säveliä — milloin kunnian ääni, milloin rakkauden: kaikki tämä saattoi hänet onnesta vapisemaan.

Kotoinen maailma tuli hänelle kohta ahtaaksi. Luonto, äidin hyväilyt, hoitajan ja koko palvelusväen kunnioitus häntä kohtaan, pehmeä vuode, namuset, Wasjkan naukuminen — kaikki nämät hyvyydet, joita niin kalliiksi arvostellaan elämän iltaan kallistuessa, vaihtoi hän iloisesti epävarmaa viehätystä ja salaperäisyyttä täynnä olevaan viettelykseen. Sofian lempikin, tuo vieno ja ruusunpunainen lempi, ei voinut pidättää häntä. Mitä oli tämä lempi hänelle? Hän haaveksi semmoisesta äärettömästä intohimoisesta rakkaudesta, jolla ei löydy rajaa missään ja kasvaa nopein askelin. Hän lempi Sofiaa vähäisellä rakkaudella odottaessaan suurta. Hän haaveksi myös siitä hyödystä, jota hän tuottaisi isänmaalleen. Hän oli ahkera ja oppi paljon kaikkea. Hänen todistuksessansa oli, että hän taitaa tusinan verran kaikenmoisia tieteitä ja puolen tusinan verran vanhoja ja nykyisiä kieliä. Enemmän kaikkea hän haaveksi kirjailijan kunniasta. Hänen runonsa kummastuttivat hänen tovereitaan. Monta polkua aukeni hänen eteensä, toinen tuntui toistaan paremmalta. Hän ei tiennyt mille antautua. Ainoastaan suora tie peittyi häneltä; jos hän olisi sen huomannut, niin kenties ei hän olisikaan matkustanut.

Kuinka hän olisi voinut jäädä? Äiti tahtoi — se oli aivan toinen ja luonnollinen asia. Kaikki tunteet olivat kuolleet hänen sydämmessään, paitsi yksi, — rakkaus poikaansa, ja se kouristi palavasti tätä viimeistä esinettä. Jos poikaa ei olisi ollut, niin mitä hänellä olisi ollut tehtävätä? Hän olisi ollut valmis vaikka kuolemaan. Aikoja sitten on todistettu, ettei naisen sydän voi elää rakkaudetta.

Aleksander oli hemmoitettu, mutta ei kuitenkaan perin pohjin pilattu kotielämällä, Luonto oli tehnyt hänet semmoiseksi että äidin rakkaus ja niiden kumartaminen, jotka häntä ympäröitsivät, vaikutti ainoastaan hänen hyviin puoliinsa, kehitti hänessä esimerkiksi ennenaikaisia sydämmen taipumuksia, teki hänet meikein kaikkeen liian luottavaiseksi. Ehkä se sama herätti hänessä itserakkauden; mutta itserakkaus onpi vaan ainoastaan muoto; kaikki riippuu tietysti aineesta, jota siihen valetaan.

Paljon enemmän vahinkoa oli hänellä siitä, ettei hänen äitinsä kaiken rakkautensa ohessa antanut täyttä käsitystä elämästä, eikä valmistanut häntä siihen taisteluun, joka odotti häntä ja odottaa jokaista tulevaisuudessa. Mutta siihen oli tarvis taiteellinen käsi, terävä ymmärrys ja iso varasto kokemusta, jota ei olisi rajoittanut maaelämän ahdas horisontti. Olisi pitänyt rakastaa häntä melkein vähemmin, eikä ajatella häntä joka ainoa minutti, ja poistaa häneltä kaikkinainen huoli ja paha mieli, eikä itkeä hänen sijassaan hänen lapsuutensa aikana, vaan antaa hänen itsensä tuntea rajuilman lähenemistä ja omin voimin vastustaa ja ajatella kohtaloansa — sanalla sanoen antaa tietää, että hän on mies. Mistä Anna Pavlowna olisi kaikkea tätä ymmärtänyt ja etenkin voinut täyttää? Lukija on nähnyt millainen hän on. Ettekö tahtoisi vielä nähdä?

Hän oli unhottanut jo pojan itsekkäisyyden. Aleksander Feodoritsh tapasi hänet uudelleen liina- ja muita vaatteita sälyttämässä. Puuhissaan ja matkaan kokoamisessaan unhotti hän melkein koko surunsa.

Näes, Saschenka, katso nyt tarkasti, mihin minä mitäkin panen, sanoi hän.

— Aivan alhaalla, laukun pohjalla on lakanoita tusina. Katsopas, onko, oikein kirjoitettu?

— On, mamma hyvä!

— Kaikissa on sinun nimesi, näetkös — A. A. Kaikki on Sanjushka tuo kyyhky, tehnyt! Häneltä ei kohtakaan olisi tullut valmista. Mitäs nyt? Niin, tyynyjen päällykset. Yks, kaks, kolme, neljä — oikein tässä on tusina. Tuossa on paitoja — kolme tusinaa — sitä unehtuu oikein katselemaan, se on hollannin kangasta; itse kävin Wasili Wasiljitshin luona tehtaalla; hän valitsi kaikkein paraimpia kolme pakkaa. Tarkasta, armaani, joka kerta, kun saat vaatteet pesijältä; etenkin uudet. Siellä näkee vähän tällaisia paitoja; ehkä vielä vaihtaisivat; niitä on sellaisia hylkiöitä, jotka eivät Jumalaa pelkää. Sukkia on kaksikymmentäkaksi paria. Tiedätkö, mitä olen arvellut? Minä panen rahalompakkosi yhteen sukkaan. Sinä et niitä tarvitse Pietariin saakka, niin, Jumala varjelkoon! Jos tapahtuisi, että hakisivat rahoja, niin siinä tapauksessa eivät löytäisikään. Sinne minä panen myös kirjeet sedällesi: kylläpä hän mahtanee tulla iloiseksi! Onhan tästä jo seitsemäntoista vuotta, kun viimeksi vaihdoimme sanaa keskenämme, se ei ole leikkiä! Tuossa on huivit, tuossa on nenäliinat. Sonjalle jäi vielä puolitusinaa. Älä hävitä, sydänkäpyni, nenäliinoja: ne ovat erinomaista puolibatista, jota Mihejewiltä otin kaksi ja neljännesruplaa tusinalta. No, siinä on kaikki liinavaatteet. Nyt päällysvaatteisin… Missä on Evsei? Miksi hän ei katso Evsei!

Evsei astui laiskasti kamariin.

— Mitä Te tahdotte? kysyi vielä laiskemmasti.

— Mitäkö Te tahdotte? sanoi Adujewa äkäisesti. — Minkätähden et katso kuinka minä sälytän? Siellä, jos matkalla pitäisi mitä ottaa, niin käännät nurin niskoin kaikki. Ei voi vaan erota rakastetustaan — mokomakin aarre! Päivä on pitkä, ehdit vielä! Tällä tavoinko sinä siellä aiot herraa hoitaa? Muistakin! Katso: tässä on nyt hyvä hännystakki — näetkös nyt, mihin sen panen? Saschenka säästä sitä: älä käytä joka päivä, verka maksoi 16 ruplaa kyynärä. Kun menet parempiin kesteihin, niin pane päällesi, mutta älä istu paikalla miten vaan sattuu, niinkuin tätisi, aivan kuin kiusalla, hän ei istu tyhjälle tuolille tahi sohvalle, vaan koettelee aina istua siihen, missä on hattu tai jotain muuta; yhtenä päivänä hän istui hillalautaselle — semmoista häpeää hän tekee. Jos menet taas huonompiin ihmisiin, niin pane tämä hännystakki päällesi. Tässä ovat liivit — yks, kaks, kolme, neljä. Kaksi paria housuja. Oh! Vaatteita riittää kolmeksi vuodeksi. Uh! Kuinka väsyin'! Onkos tuo ihme? Koko aamun olen hyörinyt. Mene, Evsei. Saschenka, puhutaan jostain muusta. Kun vieraat saapuvat, niin sitten ei ole ajattelemistakaan.

Hän istui sohvalle ja pani poikansa istumaan vierellensä.

— No Sascha, sanoi hän oltuansa ääneti vähäisen aikaa: — nyt sinä matkustat vieraasen paikkaan.

— Kuinka Pietari olisi "vieras" paikka, mitä sanotte mammaseni!

— Maltas, maltas — kuuntele, mitä tahdon sanoa! Jumala yksin tietää, mikä voipi sinua siellä kohdata, mitä kaikkea saat nähdä, hyvää sekä huonoa. Luotan, että Hän, taivaan isä, vahvistaa sinua; ja sinä ystäväni, älä unhota Häntä koskaan, muista että uskotta ei ole pelastusta missään eikä mistään. Siellä kun saavutat suuret arvonimet ja tulet kuuluisaksi — emmehän ole huonompia kuin muutkaan: isäsi oli aatelismies, majuri — nöyristyi kuitenkin Herran Jumalan eteen: rukoile onnessa ja onnettomuudessa, vaan älä tee niinkuin sananlaskussa sanotaan: "jos ei ukkonen jyrise niin talonpoika ei risti silmiään". Muutamat esim. niin kauan kuin on myötäinen tuuli, eivät katsahdakaan kirkkoon, vaan kun onnettomuus kohtaa, — niin silloin menee panemaan ruplan maksavia kynttilöitä Jumalan kuvien eteen, ja jakaa kerjäläisille: se on suuri synti. Koska sattui puheeksi kerjäläisistä, niin älä menetä niille turhaan rahaa, älä anna paljoa kerrassaan. Ei niitä maksa lellitellä, ne eivät vähästä hämmästy. Juovat rahat ja nauravat sinulle seljän takana. Minä tiedän, sinulla on hellä sydän: sinä annat ehkä rinnan kerrassaan. Ei, niin ei tarvitse tehdä; Jumala kyllä auttaa. Rupeatko käymään Herran temppelissä? Aiotko käydä joka sunnuntai aamupuolipäivä-kirkossa? Hän? huokasi! — —

Aleksander oli ääneti: hän muisti, että yliopistossa ollessaan ja asuessaan lääninkaupungissa, hän ei käynyt kovinkaan hartaasti kirkossa; vaan maalla miellytti hän ainoastaan äitiänsä käymällä hänen kanssaan puolipäiväsaarnaa kuuntelemassa. Häntä hävetti vihelteleminen. Sentähden oli hän ääneti. Äiti ymmärsi hänen vaitiolonsa ja huokasi taaskin.

— No, minä en tahdo sinua pakoittaa, jatkoi hän: — sinä olet nuori ihminen, kuinka sinä voisitkaan käydä yhtä ahkerasti Herran temppelissä kuin me vanhat? Ehkä virkasikin estäisi sinua, tahi jos satut istumaan myöhään jossakin hyvissä ihmisissä, niin nukut kauan. Jumala armahtaa sinun nuoruuttasi. Älä sure, sinulla on äiti. Hän ei makaa myöhään. Niin kauan kuin minussa on vielä veripisara jälellä, niin kauan kunnes kyyneleet eivät ole silmistäni kuivuneet ja Jumala armahtaa syntiäni, niin ryömimällä menen; jos voimat eivät riittäisi kirkon kynnykselle asti, annan viimeisen huokaukseni tulla, viimeisen kyyneleeni itken sinun tähtesi, ystäväni. Rukoilen sinulle terveyttä, arvonimiä, kunniaristejä ja kaikkea tavallista ja maallista hyvää. Voisikohan Hän, laupias isä, olla ottamatta korviinsa köyhän ämmän rukousta? Itse en minä tarvitse mitään; ottakoon Hän minulta kaikki: terveyden, elämän, antakoon minun tulla sokeaksi, — kunhan vaan sinä saisit kaikkea iloa, kaikkea onnea ja hyvää.

Hän ei saanut loppuun puhutuksi, kyyneleet tippuivat hänen silmistään. Aleksander hyppäsi paikastaan.

— Mamma hyvä, sanoi hän. No istu, istu! vastasi hän pyyhkien hätäisesti kyyneleitään — minulle jäi vielä paljon puhumista. Mitä minä tahdoinkaan sanoa? Nyt sen unhotin ja… Näetkös tuota nykyistä muistiani… niin! seuraa paastoja, ystäväni: se on suuri asia! Keskiviikkoina ja perjantaina — Jumala antaa sitten anteeksi! Mutta suuressa paastossa — Herra varjelkoon! Näetkös Michail Michailitshia pidetään järkevänä miehenä, mutta mitä hänessä on! Olkoonpa suuri paasto tahi muu aika, — aina hän vaan syö lihaa. Oikein hiukset nousevat päässä pystyyn. Hän kyllä auttaa köyhiä, mutta luuletko hänen apunsa olevan Jumalalle kelvollisen? Kerran hän antoi eräälle vanhukselle vaskirahan, tämä otti sen, mutta itse hän kääntyi ja sylkäsi. Kaikki kumartavat häntä silmien edessä ja puhuvat Jumala ties mitä, mutta selän takana ristivät silmiään ja muistelevat häntä kuin pahaa henkeä.

Aleksander kuunteli hiukan kärsimättömänä ja katsahteli silloin tällöin akkunasta, kaukaista tietä. Äiti vaikeni hetkiseksi.

— Ja ennen kaikkea, varjele terveyttäsi, jatkoi hän. — Jos sattuisit sairastumaan, josta Herra varjelkoon! — vaarallisesti, niin kirjoita, minä kokoon kaikki voimani ja tulen luoksesi. Kuka siellä hoitaisi sinua? Ehkä vielä tyhjentäisivät kaikki sairaalta. Älä käy yöllä ulkona; petollisia ihmisiä pakene! Säästä rahoja… oh, säästä niitä onnettomuuden päiviksi. Käytä niitä järjellisesti. Niistä kirotuista lähtee kaikki hyvä ja paha. Älä tuhlaa, älä anna tulla turhia kulunkeja. Sinä tulet saamaan täsmälleen kaksituhatta ja viisisataa ruplaa minulta vuodessa. Kaksituhatta viisisataa ruplaa, se ei ole pikkuinen summa! Älä rupea ylellisyyttä harrastamaan, äläkä muutakaan semmoista, vaan älä kiellä itseltäsi sitä, mikä ei ole kohtuuden rajojen ulkopuolelta; jos mielesi tekee keskustella — älä ole saita. — Viinalle älä antaudu — oh, se on ihmisen ensimmäinen vihollinen! Vielä (tässä puhui hän matalammalla äänellä) varo naisia! Kyllä minä heidät tunnen. Löytyy niitä semmoisia hävyttömiä, että itse hyppäävät kaulaan, kun huomaavat tuollaisen…

Rakkaudella katsahti hän poikaansa. — — Jo riittää, mammaseni. Minä olisin jo syönyt aamiaista, sanoi hän melkein harmistuneena.

— Paikalla, paikalla… vielä yksi sana. Naineita naisia älä himoa, kiiruhti hän sanomaan loppuun, se on suuri synti! "Ei sinun pidä himoitseman lähimmäisesi emäntää", on sanottu käskyssä. Ehkä siellä jonkinlainen saa sinut jo häihin asti viekotelluksi — Jumala varjelkoon — en voi semmoista ajatellakaan. Kyllä ne ovat valmiit vetämään ansaansa, kun näkevät olevan rahoja ja muuten miellyttävän. Jos sentään päällysmiehesi tahi jonkun kuuluisan ja rikkaan ylimyksen mieli sinuun palaisi ja hän tahtoisi antaa sinulle tyttärensä, niin sitten sopii, mutta kirjoita minulle; tulen vaikka millä tavalla katsomaan etteivät pistäisi sinulle vaikka millaista saadakseen sitä käsistään pois; vanhanpiian tahi muun kelvottoman. Tämmöistä halukkaasti jokainen itselleen viettelee. No, jos itse rakastuisit ja sattuisi hyvä tyttö — niin — tässä hän puhui vielä hiljemmin… Sofian voi sysätä syrjäänkin. (Ämmä oli rakkaudesta poikaansa valmis ajattelemaan väärinkin.) Tosiaankin mitä Maria Karnovna on saanut päähänsä. Et sinä ole hänen tyttärelleen pari. Maatyttö! Sinut vielä toisellaisetkin mielellään omistaisivat.

— Sofianko! Ei mamma, minä en häntä koskaan unhota! sanoi Aleksander.

— No, no, rauhoitu, ystäväiseni, rauhoitu, minä sanoin vaan suotta. Palvele ensin, tule takaisin, niin sitten mitä Jumala antaa; eiväthän morsiamet karkaa! Jos et unhota, niin tuota… Jos, taas…

Hän aikoi sanoa jotain, vaan ei tahtonut uskaltaa, kumartui sitten hänen korvaansa ja kysyi hiljaan:

Mutta etkö unhota… äitiäsi?

— Kas kuinka pitkälle pääsitte puheellanne, katkasi poika, — käskekää pian tuomaan esille mitä teillä on syötävätä; mannaruokaako, vai mitä? Unhottaa teidät! Kuinka tuommoista voitte ajatella? Jumala minua rankaisee…

— Taukoa, taukoa, Sascha, puhui hän kiiruusti — miksi sinä huudat, oman pääsi päälle rangaistusta! Älä, älä! Olkoon miten tahansa, vaikkapa tapahtuisikin semmoinen synti, anna minun yksin kärsiä. Sinä olet nuori, elämäsi vasta alkaa, sinä saat ystäviä, kun nait — nuori vaimo täyttää kyllä äitisi sijan, kaikki. — Ei, Jumala sinua siunatkoon, niinkuin minä sinua siunaan.

Hän suuteli poikansa otsaa ja siihen hänen neuvonsa loppuivat. —

— Kumma kun ei yksinään tule? — sanoi hän: — ei Maria Karpovna, ei Anton Ivanitsh eikä pappikaan? Johan päivällisjumalanpalveluksen olisi pitänyt loppua! Kas tuolla näkyy joku tulevan! Taitaa olla Anton Ivanitsh… niin se onkin; siinä hän tulee, kun hänestä puhutaan.

Kuka ei tuntisi Anton Ivanitshia. Hän on se ikuinen juutalainen. Hän on aina ollut olemassa ja joka paikassa jo muinaisinakin aikoina, eikä ole koskaan loppunut olemasta. Hän on ollut läsnä sekä kreikkalaisissa että roomalaisissa pidoissa, söi tietysti juottovasikkaa, jonka onnellinen isä oli eksyneen poikansa tulon johdosta teurastanut.

Meidän Venäjällä hän löytyy monessa muodossa. Se, josta nyt puhumme, on tämän kaltainen: Hänellä on parikymmentä sielua pantattuna ja uudelleen pantattua; hän asuu melkein mökissä tahi jossain eriskummallisessa aitan tapaisessa — sisäänkäytävä jostain takaa, hirsien yli, vitsa-aidan vierestä; parikymmentä vuotta on hän yhä luvannut, että ensi keväällä ryhtyy uuden talon rakentamiseen. Taloutta ei hän pidä kotona ollenkaan. Sitä ihmistä ei löydy hänen tuttavistaan, joka olisi hänen luonaan syönyt päivällistä, illallista tahi juonut kupillisen teetä, vaan ei löydy myöskään sitä ihmistä, jonka luona ei hän olisi tehnyt sitä viiteenkymmeneen kertaan vuodessa. Ennen muinoin kävi Anton Ivanitsh puettuna leveissä housuissa ja kasakinissa [takki, jota kasakat käyttävät. Suom. muistutus.], mutta, nyt käytti hän arkipäivinä tavallisia housuja ja takkia, mutta pyhinä hännystakkiakin, Jumala ties mitä mallia. Näöltään hän on lihava, sentähden ettei hänellä ole huolia, murheita eikä mielenliikutuksia, vaikka hän teeskentelee, että muka kaiken ikänsä on elänyt muiden murheilla ja huolilla; onhan se tietty, etteivät muiden murheet meitä kuiveta: mutta niinhän on tapana lausua ihmisillä.

Oikeastaan ei kukaan tarvitse Anton Ivanitshia, mutta hänettä ei tapahdu yksikään juhlallisuus: ei häitä eikä hautajaisia. Hän on kaikissa kutsutuissa päivällisissä ja iltamissa, kaikissa kotineuvottelemisissa; hänettä ei oteta askeltakaan. Ajattelevat kenties, että hän on hyvinkin tarpeellinen, täyttää ehkä jonkun tärkeän tehtävän, antaa jonkin hyvän neuvon, parantaa oikeuden asian, — vielä mitä! Tämänkaltaista tehtävää ei kukaan usko hänelle, sillä hän ei osaa mitään, eikä tiedä mitään: ei oikeusjutuissa, ei välittäjänä eikä sovittajana — ei kerrassaan mitään.

Mutta sen sijaan annetaan hänen esim. viedä terveisiä semmoiselta tämmöiselle, hän vie ehdottomasti ja jääpi samalla aamiaiselle, — tahi antaa sen ja sen tietää, että tunnettu paperi on saatu, mutta millainen, sitä hänelle ei virketa, — eli viedä sinne mesi-pytyn tahi kourallisen siemeniä, mutta ettei vaan kaataisi tahi pudottaisi, — muistuttaa, milloin on nimipäivät. Vielä käytetään Anton Ivanitshia semmoisissa asioissa, joita ei voi palvelijalle uskoa. Sanovat: "Ei sovi Petrushkaa lähettää", sillä se kääntää koko asian. Ei käyköön ennen Anton Ivanitsh. Tahi: Ei, sovi palvelijaa lähettää: Semmoinen tahi tämmöinen voisi pahastua, parempi on lähettää Anton Ivanitshin. Kylläpä kummastuttaisi kaikkia, jos häntä ei olisi jossain päivällisillä tahi iltamassa!

— Mutta missä on Anton Ivanitsh? kysyisi jokainen varmaan kummastuksella. — Mikä hänen on? Ja miksi ei häntä ole?

Päivällinen ei olisi päivällinen ilman häntä. Sitten lähetettäisiin hänen luokseen joku kysymään, mikä hänen on, onkohan sairastunut, tahi onko matkustanut jonnekin? Jos hän sattuisi olemaan sairas, niin omaa sukulaistaan ei ilahutettaisi semmoisella osanotolla.

Anton Ivanitsh lähestyi Anna Pavlownan kättä.

— Hyvää päivää, Anna Pavlowna hyvä, saan kunnian toivottaa onnea uudelle…

— Mille uudelle, Anton Ivanitsh? kysyi Anna Pavlowna, tarkastaen itseään kiireestä kantapäihin.

— Portin edessä on uusi silta! Varmaan ovat sen hiljan laittaneet? Miksikähän laudat eivät hypi tullessaan pyörien alle? Katsoin ja näin, uusi silta!

Tuttaviaan kohdatessaan, onnitteli hän. aina jollekin, oli se sitten paaston aikaan, keväällä tahi syksyllä; jos suojan perästä on pakkanen — pakkasella, jos pakkasen perästä tulee suoja, suoja-ilmalla.

Tällä kertaa ei ollut mitään tämän kalttaista, mutta hän keksi sittenkin jotakin.

— Teille lähettää terveisiä Aleksandra Wasiljewna, Matriona Mihailowna, Piotr Sergeitsh, sanoi hän.

— Kiitän nöyrimmästi, Anton Ivanitsh! Ovatko heidän lapsensa terveet?

— Jumalan kiitos!

— Minä tuon teille herran siunauksen: minun jälessäni tulee pappi. Oletteko, rouvaseni, kuullut meidän Semen Arhipititshtia?

— Mitä? kysyi Anna Pavlowna säikähtyen.

— Hän on päättänyt päivänsä!

— Mitä te sanotte! Milloin?

— Eilen aamulla. Minulle annettiin tieto: illalla laukkasi poika ilmoittamaan; minä läksin sinne, enkä maannut koko yönä. Kaikki ovat kyynelissä: täytyi sekä lohduttaa että järjestää. Kaikkien kädet olivat vielä voimattomat. Kyyneleitä vaan, kyyneleitä, — minä olin ainoa.

— Herra, Herra Jumala! sanoi Anna Pavlowna päätään nykyttäen — siinä on meidän elämämme! Kuinka se voi tapahtua? Laittoihan hän terveisiä teidän kanssanne viime viikolla!

— Niin hyvä ystävä! mutta hän on jo monta aikaa sairastanut, vanha ukko: ihme että niinkin kauan on pystyssä pysynyt!

— Mikä vanha! Hän oli ainoastaan vuotta vanhempi minun miesvainajatani. Tulkoon hänelle taivaan valtakunta! sanoi Anna Pavlowna, ristien silmiään. — Säälittää minua Feodoria Petrowna parka! Hän jäi lapset käsivarrelle. Se ei ole leikin tekoa: viisi kappaletta ja melkein kaikki tyttäriä! Milloin hautajaiset ovat?

— Huomenna.

— Jokaisella näkyy olevan omat surunsa, Anton Ivanitsh; minä taas poikaani saatan matkalle.

— Mitäpä sille mahtaa, kaikki olemme ihmisiä! Kärsi, on sanottu pyhässä raamatussa.

— Älkää toki suuttuko, että teitä vaivaamme tulemaan tänne surua kanssamme hälventämään; te rakastatte meitä kuin sukulainen.

— Voi, hyvä ystävä, Anna Pavlowna, ketä minä rakastaisin kuin sukulaista ellen teitä? Montakohan meillä teidän kalttaistanne löytyy? Ette tiedä itsellenne arvoa antaa. Pääni on täynnä puuhaa: oma rakennuksenikin pyörii päässäni. Koko eilisaamun mellastin urakkamiehen kanssa, mutta emme kumminkaan sovi. Miksipä en lähtisi, mietiskelin? Mitä hän, ajattelin, voisi siellä yksin minutta toimia. Hän ei ole enää nuori ihminen, päänsä voisi sekasin mennä. — Jumala antakoon teille terveyttä, Anton Ivanitsh, kun ette meitä unhoita. Tosiaan en tunne kohta itsiäni: semmoinen tyhjyys on päässä, en näe mitään! Kurkku on kyyneleistä kuivanut. Pyydän teitä haukkaamaan: varmaan olette väsynyt ja ehkä nälässäkin. —

— Kiitän nöyrimmästi! Totta puhuakseni otin ohimennen pienen kulauksen Sergei Petrovitshin luona ja sieppasin palasen päälle. No, mutta eihän tuokaan häiritse. Kun pappi tulee, antaa hänen siunata! Tuolla hän on jo porteilla.

Pappi tuli. Tulipa Maria Karpownakin lihavan, punaposkisen tyttärensä kanssa, jolla oli hymy huulilla ja itkusta punaiset silmä. Sofian silmät ja koko kasvojen juonne sanoivat selvästi: minä tulen yksinkertaisesti rakastamaan, ilman juonia, hoidan miestäni kuin lapsenpiika, tottelen häntä kaikessa enkä ole koskaan olevinani häntä viisaampi; miten voisikaan olla miestään viisaampi? Se on synti! Hoidan ahkerasti talouttani, ompelen; synnytän hänelle puolen tusinaa lapsia, imetän niitä, hoidan, puen ja ompelen heille itse. Poskien lihavuus ja terveys sekä rintojen täyteläisyys vakuuttivat kyllä lupauksen lapsista. Kyyneleet silmissä ja surullinen hymy vaikuttivat ettei muotonsa tällä hetkellä ollut proosallinen.

Kaikkein ensiksi pidettiin jumalanpalvelus, jonka ohessa Anton Ivanitsh kutsui palvelijat, sytytti kynttilät, otti papilta kirjan vastaan, kun tuo oli lakannut lukemasta ja antoi sen lukkarille, sitten täytti hän pullon siunatulla vedellä, pisti sen taskuun ja sanoi: se on Agafia Nikitishnalle. Istuttiin pöydän ääreen. Paitsi Anton Ivanitshia ja pappia, ei kukaan, tavan mukaan, koskenut mihinkään, sen sijaan teki Anton Ivanitsh täyden kumman tälle homeron kalttaiselle aamiaiselle. Anna Pavlowna itki yhä ja pyyhki salavihkaa kyyneleitään.

— Älkää viitsikö enää, hyvä ystävä, Anna Pavlowna vuodattaa enemmän kyyneleitä! sanoi Anton Ivanitsh teeskennellyllä harmilla, täytettyään ryypyn kirsikkaviinillä. — Laitatteko häntä sotaan, vai mitä? — Sitten juotuaan ryypyn puoleksi, alkoi hän maiskuttaa huuliaan.

— Sepä vasta kirsikkaviiniä! Semmoinen lemu kuin siitä läksi! Tällaista, hyvä ystävä, ei löydä koko kuvernöörin läänissä, sanoi hän, osoittaen suurinta tyytyväisyyttä.

— Tämä on kol… kolmen vuotista, virkkoi Anna Pavlowna nyyhkien: tänään aukasin… pullon… teitä varten.

— Hyi, Anna Pavlowna, ilettää katsella teitä, alkoi taaskin Anton Ivanitsh: — ei ole ketään, joka teille antaisi ruoskaa, tarvitsisi oikein löylyttää.

— Ajatelkaa, Anton Ivanitsh, ainoa poika on minulla ja sekin häviää silmistäni, kun kuolen, niin ei ole kuka hautaan panisi.

— Entäs mitä varten me olemme olemassa? Olenko minä teille vieras, vai mitä? Mikä kiire teillä on kuolemaan? Saammepa nähdä, niin menette vielä naimisiin! Saisin häissänne hyppiä! Lopettakaa jo itkut!

— En voi, Anton Ivanitsh, tosiaan en voi; en tiedä itsekään niistä kyyneliä keräytyy.

— Tämmöistä poikaa ruveta lukon takana pitämään! Antakaa hänelle vapautensa, niin hän kohottaa siipensä, tekee teille semmoisia ihmeitä: kokoo itselleen arvonimiä.

— Teidän huulet ovat luotu vaan mettä juomaan! Miksi otitte niin vähän piirakkaa? Ottakaa vielä.

— Otan kyllä: kun tämän palan ensin lopetan.

— Teidän maljanne, Aleksander Fedoritsh! Onnellista matkaa! Palatkaa pian takaisin ja naikaa: Miksi te, Sofia Wasiljewna, punastuitte?

— En minä… minä muuten…

— Oh, niitä nuoria! — Teidän kanssanne he, he, he! ei tunne surua Anton Ivanitsh, sanoi Anna Pavlowna: — niin osaatte huvittaa: — antakoon Jumala teille terveyttä! Juokaa toki vielä kirsikkaviiniä!

— Juon, hyvä ystävä, juon, miksi en jäähyväisillä joisi!

Aamiainen päättyi. Kyytimies oli aikoja sitten valjastanut kuormarattaat. Ne tuotiin portaiden eteen. Palvelijat juoksivat toinen toisensa perässä. Yksi kantoi matkalaukkua, toinen — nyyttiä, kolmas — säkkiä ja menivät jälleen jotain uutta hakemaan. Niinkuin kärpäset makeiden rohtojen ympäri, täyttivät palvelijat rattaat; jokainen pyrki sinne käsineen.

— Noin olisi mukavampi panna matkalaukku — puhui yksi: — mutta tuohon vasu ruokatavaroiden kanssa.

— Mihinkäs, hän panee jalkansa? vastasi toinen: — antaa matkalaukun olla ennen pitkin, vasun voi panna sivulle.

— Mutta silloin vierii polsteri alas, jos matkalaukku pannaan pitkin: parempi poikki. Mitä muuta? Ovatko saappaat sälytetyt?

— En tiedä. Kuka sälytti?

— Minä en sälyttänyt. Menepäs ja katso — eiköhän siellä ylhäällä ole.

— Mene itse.

— Entäs sinä? Näethän ettei minulla ole aikaa!

— Kas tuossa on vielä, älkää unohtako tätä! huusi tyttö, työntäen päiden sivutse kättänsä, jossa oli myttynen.

— Anna tänne!

— Pistäkää nämä jollain tavalla myös matkalaukkuun; äsken nämä unhotettiin, sanoi toinen, nousten jalkaraudalle ja antaen harjaa ja kampaa.

— Mihin sen nyt pistän? huusi hänelle lakeija: — mene tiehesi! Näethän, että matkalaukku on jo alimmaisena!

— Rouva käski; mitäs se minua liikuttaa, vaikkapa heittäisitte maantielle, tuommoiset pirut!

— Anna tänne sitten kiiruusti; nämät voi syrjästä pistää taskuun.

Aisahevonen nosteli ja pudisteli vähän väliä päätään. Silloin antoi aisakello itsestään joka kerta kimakan äänen, joka muistutti erohetkeä, sivuhevoset seisovat ajatuksissaan; päät alaspäin, aivan kuin ymmärtäen edessä olevan matkan suloisuudet, silloin tällöin huiskuttivat häntiään, tahi hamuilivat aisahevosen alahuulta Vihdoin tuli päättävä hetki. Vielä kerran rukoiltiin.

— Istukaa, istukaa kaikki! komensi Anton Ivanitsh: — olkaa hyvä ja istukaa, Aleksander Feodoritsh! ja sinä Evsei istu. Istu nyt vaan, istu! — Itse hän tuskin istahti yhdellä sivulla hetkiseksi tuolille. — No, nyt Jumalan haltuun!

Silloinpa Anna Pavlowna alkoi ulvoa ja hyppäsi Aleksanderin kaulaan.

— Hyvästi, hyvästi ystäväni! kuului kesken ruikutusta. Näenkö sinua enää koskaan?

Enempää ei voinut eroittaa. Samassa alkoi kuulua toisen kellon ääni: pihalle lensi kolmen hevosen vetämät kärryt. Kärryistä hyppäsi alas joku nuori mies, kokonaan pölyssä, juoksi kamariin ja heittäysi Aleksanderin kaulaan.

— Pospelow! — — — Adujew… huusivat molemmat yht'aikaa, puristaen toinen toistaan sylissään.

— Mistä te tulette, kuinka?

— Kotoa, varta vasten ajoin vuorokausia, sanomaan sinulle jäähyväisiä.

— Ystävä, ystävä! todellinen ystävä! sanoi Adujew kyyneleet silmissä.

— Sadan kuudenkymmenen virstan päästä tulla sanomaan jäähyväisiä! Oi, löytyy maailmassa ystävyyttä! Eikö totta, ikuisesti, sanoi Aleksander ja puristi tulisesti ystävänsä kättä ja heitti itsensä häntä vasten.

— Hautaan saakka! vastasi toinen puristaen vielä kovemmin kättä ja heittäen itsensä Aleksanderia vasten.

— Kirjoita minulle!

— Kyllä, kyllä, kirjoita sinäkin.

Anna Pavlowna ei osannut kylliksi hyväillä Pospelowia. Lähtö tuli pitkitetyksi puolella tunnilla. Vihdoinkin tuli lähtö. Kaikki läksivät jalkaisin lehtoon asti. Sillä välin kun Sofia ja Aleksander kulkivat pimeän porstuan läpi, heittäysivät he toistensa syliin.

— Sascha! Sascha kulta! — — Senitsha — — kuiskasivat he ja sanat kuolivat suuteloon.

— Unhotatteko minut siellä? sanoi Sofia kyyneleissä.

— Oi, kuinka vähän te minua tunnette! Minä palaan, uskokaa, eikä toinen koskaan — —

— Ottakaa tämä pian: siinä on minun hiukseni ja sormus.

Aleksander piiloitti huolellisesti molemmat taskuunsa. Edellä kulki Anna Pavlowna poikansa ja Pospelowin kanssa, sitten Maria Karpowna tyttärensä kanssa, ja lopuksi pappi Anton Ivanowitshin kanssa. Vähän matkan päässä kulki kuorma. Kyytimies voi töin tuskin pidättää hevosiaan. Palvelijat ympäröivät portilla Evseitä.

— Hyvästi, Evsei Ivanitsh! hyvästi kyyhkyseni, älä unhoita meitä! kuului joka haaralta.

Hyvästi veikkoset, hyvästi, älkää muistelko minua pahalla.

— Hyvästi, Evsei; hyvästi sydänkäpyseni! sanoi äiti, syleillen häntä:

— Tuossa on sinulle jumalan kuva; se on minun siunaukseni. Muista uskoasi, Evsei, älä mene väärään uskoon, siinä tapauksessa minä kiroon sinut! Älä juo, äläkä varasta; palvele herraasi totisesti ja uskollisesti. Hyvästi, hyvästi!…

Hän peitti kasvonsa esiliinalla ja poistui.

— Hyvästi, äiti! mutisi Evsei pitkäveteisesti. Hänen luokseen heittäysi kaksitoista vuotias tyttö.

— Sano jäähyväiset sisarellesi! sanoi eräs eukko.

— Sinunkin pitää olla jokapaikassa! sanoi Evsei, suudellen tyttöä. — No hyvästi, hyvästi! Mene nyt tupaan paljassäärinen!

Erikseen toisista, viimeisenä seisoi Agrafena. Hänen kasvonsa kävivät viheliäisiksi. — Hyvästi Agrafena Ivanowna! sanoi hitaasti, kohottaen ääntänsä Evsei ja ojensi hänelle kätensä, Agrafena antoi itseään syleillä, mutta ei vastannut syleilyyn; hänen kasvonsa vääntyivät ainoastaan.

— Tuossa on sinulle! sanoi hän vedettyään esivaatteensa alta ja pistettyään Evseille jotakin sisältävän säkin. — Varmaankin sinä pietarilaisten kanssa alat seurustella! lisäsi Agrafena ja katsoi häneen kierosti. Tämä katse osoitti sekä surua että mustasukkaisuutta.

— Minäkö seurustelisin, minä? alkoi Evsei. — Herra hakatkoon minut palasiksi tällä paikalla ja silmäni päästä haljetkoon! Maan alle saan vajota, jos minä siellä jotain sellaista…

— Hyvä, hyvä! mutisi Agrafena epäillen: — mutta itse — uh! — Olin vähällä unhottaa! sanoi Evsei ja veti esille taskustaan likaisen korttipakan. — Tuossa, Agrafena Ivanowna, teille muistoksi; ettehän täällä niitä mistään saa.

Agrafena ojensi kättään.

Lahjoita minulle, Evsei Ivanitsh! huusi Proshka joukosta.

— Sinulleko! Ennen minä poltan, kuin sinulle lahjoittaisin! Hän pisti kortit taskuunsa.

— Anna toki minulle, sinä pöllö! sanoi Agrafena.

— En anna Agrafena Ivanowna, tehkää mitä tahdotte, en anna, te rupeaisitte hänen kanssaan korttia lyömään. Hyvästi!

Hän viittasi, taakseen katsomatta kädellään ja meni laiskasti kuorman perässä, jonka hän luultavasti olisi kantanut selässään Aleksanderin kyytimiehen kanssa hevosineen päivineen.

— Kirottu! sanoi Agrafena, katsoen hänen jälkeensä ja pyyhkien huivin nurkalla tippuvia kyyneleitä.

Lehdon luona seisattuivat. Sillä välin kun Anna Pavlowna itki ääneen ja otti jäähyväisiä pojaltaan, pudisti Anton Ivanitsh yhtä hevosta kaulasta, otti sitä sen jälkeen kiinni sieraimista ja täristi molemmalta puolta. Hevonen ei ollut siitä ollenkaan tyytyväinen, sillä se irvisti hampaitaan ja korskui.

— Vedä tiukemmalle aisahevosen satulavyötä, sanoi hän kyytimiehelle: — etkö näe, että satula on vinossa.

Kyytimies katsahti satulaan ja kun näki että satula oli paikallaan, ei liikahtanut kuskin istuimelta, korjasi vaan piiskalla vähän mäkivöitä.

— Nyt on aika. Jumala on kanssanne! sanoi Anton Ivanitsh: riittää jo Anna Pavlowna, älkää kiusatko itseänne enempää! Mutta te Aleksander Feodoritsh; teidän täytyy joutua päivällä Shishkoviin. Hyvästi, hyvästi, antakoon Jumala teille onnea, arvonimiä, ristejä, kaikellaista hyvää kaikkea omaisuutta ja rikkautta!!! No, Jumalan haltuun; anna hevosten mennä ja katso, että ajat hiljempaa vierteen kohdalla! lisäsi hän, puhuen kyytimiehelle.

Aleksander istui, silmät itkusta punaisina rattaille, mutta Evsei lähestyi rouvaa, kumarsi hänelle jalkoihin asti ja suuteli hänen kättänsä. Rouva antoi hänelle viiden ruplan setelin.

— Katso Evsei ja muista: jos palvelet hyvin, niin naitan sinut Agrafenalle, jos et, niin — —.

Hän ei voinut jatkaa puhettaan. Evsei kiipesi kuskilaudalle. Kyytimies, joka oli ikävystynyt pitkällisestä odottamisesta, tuli nähtävästi vireäksi; hän painoi hattuaan, asettausi mukavammin ja nosti ohjaksia; hevoset alkoivat hiljakseen juosta. Hän lyödä lämäytti väliin toista, väliin toista sivuhevosta, ne alkoivat laukata, ponnistivat tietä pitkin metsän taakse.

Saatto-joukko jäi ääneti ja liikkumatta seisomaan tomupilvessä, siksi kunnes rattaat katosivat näkyvistä. Anton Ivanitsh tointui ensimmäiseksi.

— No — nyt kotiinsa jokainen! sanoi hän.

Aleksander katsoi rattaista niin kauvan kuin voi taakseen, sitten kaatui hän tyynylle, kasvot alaspäin.

Älkää jättäkö minua onnetonta, Anton Ivanitsh! sanoi Anna Pavlowna! — syökää päivällistä täällä!

— Kyllä, hyvä ystävä, minä olen valmis: kenties syön illallistakin.

Niin voisitte olla yötäkin.

— Mutta miten: huomenna ovat hautajaiset!

— Ah, se on totta! Minä en teitä kiusaa! Sanokaa minulta terveisiä Feodoria Petrownalle, että sydämmestäni olen pahoillani hänen surustaan ja että olisin itse tullut häntä tervehtimään, mutta Jumala lähetti minullekin surun — saatoin poikaani.

— Sanon, kyllä sanon, en unhota!

— Sascha kyyhkyseni! kuiskasi Anna Pavlowna, katsoen taakseen. — Häntä ei ole enää, katosi näkyvistäni!

Hän istui koko päivän ääneti, ei syönyt päivällistä, eikä illallista. Mutta sen sijaan puhui, söi päivällistä sekä illallista Anton Ivanitsh.

— Missä asti hän lienee minun kyyhkyseni? sanoi Anna Pavlowna ainoastaan silloin tällöin.

— Kyllä hänen pitäisi olla jo Neplujevassa, Ei, mitä minä valehtelen? Ei hän vielä ole Neplujevassa, mutta alkaa lähestyä, siellä hän juo teetä, vastasi Anton Ivanitsh.

— Ei, hän ei juo koskaan tähän aikaan. Sillä tavoin matkusti Anna Pavlowna ajatuksissaan hänen kanssaan. Sitten kun, hänen laskunsa mukaan, pojan piti jo olla Pietarissa, niin rukoili hän väliin ja povasi korteilla väliin, tahi puheli pojastaan Maria Karpownan kanssa.

Mutta poika?

Hänet kohtaamme Pietarissa.

II.

Piotr Ivanitsh Adujevin, meidän sankarimme sedän, lähetti vanhempi veljensä, Aleksanderin isä samalla tavalla Pietariin kuin tämänkin ja eli hän siellä mihinkään liikkumatta seitsemäntoista vuotta. Hän ei ollut sukulaistensa kanssa kirjeenvaihdossa veljensä kuoleman jälkeen, ja Anna Pavlowna ei tiennyt hänestä mitään siitä saakka, kuin tämä oli myynyt pienenlaisen tilansa, joka ei ollut kaukana hänen kotikylästään.

Pietarissa häntä pidettiin rikkaana miehenä, ehk'ei syyttäkään, ja hän kantoi muutamaa nauhaa hännystakkinsa napinlävessä; asui suurella kadulla, piti hyvän asunnon, kolme palvelijaa ja saman verran hevosia. Hän ei ollut vanha, mutta semmoinen, jota kutsutaan "mies paraassa ijässä" — kolmenkymmenen viiden ja neljänkymmenen vaiheilla. Muuten häntä ei miellyttänyt puhua ijästään, ei tyhjästä itserakkaudesta, vaan jostain edeltäpäin harkitusta edusta, niinkuin esim. olisi tahtonut antaa vakuuttaa henkensä korkeampaan hintaan ainakin hänen tavassaan salata oikeata ikäänsä ei ollut turhamaista vaatimusta miellyttää kaunista sukupuolta.

Hän oli pitkä, tasasuhtainen mies, isot, säännölliset piirteet tummissa kasvoissa, tasainen, kaunis käynti ja pidätetyt, mutta miellyttävät tavat. Semmoisia miehiä tavallisesti kutsutaan bel homme'iksi.

Kasvoissa näkyi taito osata itseään hillitä, eikä antaa kasvojen olla sielun peilinä. Hän oli sitä mieltä, ettei semmoinen ollut mukavata hänelle itselleen eikä muillekaan. Ei hänen kasvojaan sentään saattanut sanoa puisiksikaan, ei, ne olivat ainoastaan tyynet. Välistä vaan voi niissä huomata väsymyksen jälkiä — luultavasti rasittavista toimista. Häntä pidettiin toimeliaana ja taitavana ihmisenä. Hän puki itseään huolellisesti, melkein keikarimaisesti, mutta ei liiaksi, ainoastaan aistilla; käytti erinomaisia liinavaatteita, kädet olivat täyteläiset ja valkoiset, kynnet pitkät ja läpikuultavat.

Eräänä aamuna kun hän oli herännyt ja soittanut kelloa, toi palvelija teetä kantaessaan kolme kirjettä ja ilmoitti, että eräs nuori herra oli käynyt, joka sanoi itseään kutsuttavan Aleksander Feodoritsh Adujeviksi, mutta Piotr Ivanitshia kutsui sedäkseen, ja lupasi tulla kahdennellatoista tunnilla.

Piotr Ivanitsh kuunteli tavallisuuden mukaan tämän ilmoituksen rauhallisena teroitti ainoastaan hieman korviansa ja kohoitti kulmakarvoja.

— Hyvä, saat mennä, sanoi hän palvelijalle. Sitten otti hän yhden kirjeen, aikoi auaista sen, mutta pysähtyi ja vaipui ajatuksiin.

— Veljeni poika maanseudulta — sepä odottamatonta! mutisi hän — ja minä kun toivoin että siellä päin minut ovat unhottaneet! Ei siitä väliä, mitäpä hänen kanssaan rupean kursattelemaan! Eriän kyllä hänestä…

Hän soitti taaskin.

— Sano sille herralle, kun hän tulee, että noustuani matkustin paikalla tehtaalle ja palajan vasta kolmen kuukauden päästä.

— Hyvä, vastasi palvelija: — mutta mitä käskette tekemään tuomisilla?

— Millä tuomisilla?

— Eräs mies toi niitä: hän sanoi: rouva lähetti maatuomisia.

— Tuomisia?

— Niin: putinallisen mettä, säkillisen kuivattuja vattuja…

Piotr Ivanitsh kohotti hartioitaan.

— Vielä kaksi pankkoa palttinaa ja hilloa…

— Palttina on varmaankin hyvää…

— Palttina on hyvää ja hillo sokerista.

— Saat mennä, tulen kohta katsomaan.

Hän otti yhden kirjeen, aukasi sen ja tarkasti silmäillen yhtä sivua. Se oli kuin isokirjaiminen slaavilainen aapinen: v kirjaimen sijassa oli kaksi viivaa, joiden poikki oli vedetty ylhäällä ja alhaalla viivoja, mutta k-kirjaimen sijassa yksinkertaisesti kaksi viivaa; kirje oli kirjoitettu ilman kaikkia välimerkkejä.

K. K. Piotr Ivanitsh!

"Oltuanne teidän isä-vainajanne kanssa lyhyemmän ajan tuttava ja ystävä, ja olen teitäkin huvittanut monasti lapsuuteni aikana ja talossa maistelin leipää ja suolaa, siksi uskallan hartaasti ja suosiollisesti toivoa ettette ole unhottaneet ukko-vanhusta, Vasili Tihonitshia, me muistelemme teitä ja vanhempianne hyvällä ja rukoilemme Jumalaa…"

— Mitä loruja? Keltä tämä on — sanoi Piotr Ivanitsh katsoen allekirjoitusta. Vasili Sajeshalow! Sajeshalow — vaikka tappakaa — en muista. Mitä hän tahtoo minulta?

Hän jatkoi lukemista.

"Mutta minun nöyrin pyyntöni ja teitä vaivaamiseni on — älkää kieltäkö hyvä ystävä — teidän siellä Pietarissa on toista, kun täällä meidän, kaikki omaa ja kotoista. Sain niskoilleni kirotun oikeus-jutun, joka jo kohta seitsemän vuotta on ollut poistamatta painamassa: jos muistatte sitä pientä metsää, joka on parin virstan päässä meidän kylästämme. Patala teki virheen ostokirjaan, mutta minun vastustajani, Medvedew iski siihen kiinni: se on vääryyttä eikä siitä mihinkään pääse. Medvedew on sama joka teidän tiluksillanne kalasti aina luvatta; isä-vainajamme ajoi häntä pois ja häpäsi häntä, aikoipa tuon omavaltaisuutta kannella kuvernöörillekin, mutta hyväntahtoisuudesta, Jumala antakoon hänelle taivaan valtakunnan, antoi anteeksi, vaan tuommoista ilkiötä ei pitäisi sääliä. Auttakaa minua, Piotr Ivanitsh, asia on nyt Hallitsevassa Senatissa; en tiedä missä osastossa ja kenellä, mutta kyllä ne teille paikalla näyttävät. Käykää sihteerien ja senattorien luona, koettakaa saada heidät minun puolelleni, sanokaa, että erehdyksestä, totisesta ostokirjaan tulleesta erehdyksestä saan kärsiä: kyllä he teille tekevät mitä hyvänsä. Siinä samalla hommatkaa minulle patenttikirja kolmella arvonimellä, lähettäkää se minulle. Vielä, hyvä ystävä, Piotr Ivanitsh, olisi minulla tärkeä asia: ottakaa sydämmestänne osaa viattomalle ahdistetulle marttyrille ja auttakaa neuvoilla ja töillä. Teillä on siellä lääninhallituksessa neuvosmies Droshow, kerrassaan kultaa, mutta ei ihminen; kuolisi ennenkuin pettäisi omiaan; kaupungissa en tiedä muuta kortteria kuin hänen luonaan, — kun tulen kaupunkiin, menen suoraan hänen luokseen, asun siellä viikottain — Jumala varjelkoon — en uskaltaisi ajatella pysähtyä toisten luo, hän syöttää, juottaa, pastania pelataan päivällisestä pitkään yöhön, saakka. Ja semmoista miestä ovat panetelleet ja nyt pakoittavat häntä hakemaan virkaeroa. Käykää, rakas isä, kaikkien ylhäisten luona, sanokaa heille millainen ihminen on Afanasi Ivanitsh: työtä tehdessä — niin se kerrassaan kiehuu hänen käsissään, sanokaa; että kanne häntä vastaan on väärä, kuvernöörin sihteerin juonia — kyllä ne teitä kuuntelevat, ja kirjoittakaa minulle ensimmäisessä postissa. Käykääpä myös entisen virkaveljeni Kastjakovin tykönä. Kuulin eräältä tänne tulleelta ylioppilaalta, teidän pietarilaiseltanne varmaankin tahdotte tietää — että hän asuu Hiekoilla; kyllä lapset teille talon näyttävät; kirjoittakaa samassa postissa, elääkö hän, onko hän terve, mitä hän toimii ja muistakaa minua? Tutustukaa ja tulkaa ystäväksi hänen kanssaan: hän on mainio ihminen — sydän aina avoinna ja semmoinen pilkkakirves. Lopetan kirjeeni vielä yhdellä pyynnöllä…"

Adujew lopetti lukemisen, repi kirjeen hitaasti neljään osaan ja viskasi pöydän alle olevaan paperikoriin, oikasi itseään ja haukotteli.

Hän otti toisen kirjeen ja alkoi sitäkin lukea puoliääneen.

"Rakas veljeni, kunnioitettava herra Piotr Ivanitsh!"

— Mikä sisar tämä on! sanoi Adujew katsoen allekirjoitusta: — Maria Garbatowa… Hän käänsi päätään kattoon päin ja alkoi muistella jotain…

— Mitä peijakasta tämä on? Tuntuu tutulta… ah, hyvä — olihan veljeni nainut Garbatowin; tämä on sen sisar, tämä on se… ah! muistan…

Hän rypisti kulmakarvojansa ja alkoi lukea.

"Vaikka kohtalo on meidät eroittanut, ehkä ainaiseksi ja meidän välillämme on juopa; vuosia on kulunut…"

Hän jätti lukematta muutamia riviä.

"Tulen hautaan saakka muistamaan, kun me yhdessä kävelimme meidän järven rannalla ja te menitte polvia myöten veteen, henki ja terveys vaarassa, toitte minulle ison keltaisen kukan kaislojen seasta, kuinka sen varresta juoksi jonkimmoinen neste, joka likasi kätemme, te otitte hattuunne vettä, että saimme pestä ne puhtaiksi; silloin nauroimme paljon siitä. Kuinka onnellinen minä olin silloin. Se kukka on vielä nytkin tallessa kirjan välissä…"

Adujew pysähtyi. Näkyi, ettei tämä asianhaara ensinkään miellyttänyt häntä, pudistipa epäillen päätään.

"Onko se nauha vielä tallessa teillä (hän jatkoi lukemista) jonka veitte piironkini laatikosta, huolimatta rukouksistani ja huudoistani…"

Minäkö vein nauhan! sanoi hän ääneen, otsa tullen pilviseksi, Oltuaan ääneti hyppäsi hän muutaman rivin ylitse ja luki.

"Minä olen vihkinyt itseni naimattomaan elämään ja tunnen itseni hyvin onnelliseksi; ei kukaan kiellä muistelemasta niitä onnellisia aikoja…"

— Aha, vanha piika! ajatteli Piotr Ivanitsh. — Ei ihme, että keltaset kukat ovat mielessä! Mitä siellä on vielä?

"Oletteko nainut rakkahin veli, ja kenen? Kuka se herttainen ystävä on, joka kaunistaa teidän elämänne tien sanokaa minulle hänen nimensä; minä tulen rakastamaan häntä kuin omaa sisartani, ja unelmissani yhdistän hänen kuvansa teidän kanssanne, rukoilen edestänne. Jos ette ole naimisissa, niin sanokaa mistä syystä ette ole, — kirjoittakaa suoraan: teidän salaisuuksianne ei kukaan lue, minä säilytän niitä povellani ja ihmiset voivat riistää ne minulta ainoastaan oman sydämeni kanssa. Älkää viivytelkö, kärsimättömyydellä odotan teidän selittämättömiä riviä…"

"Ei, sinun rivisi ne ovat selittämättömiä!" ajatteli Piotr Ivanitsh.

"Minä en tiennyt (luki hän) että meidän rakkaan Saschenkan päähän piti tulla katsomaan loistavaa pääkaupunkia — onnellinen, hän saa nähdä kauniita taloja ja makasiineja, saa nauttia loistoa ja painaa rintaansa vasten jumaloidun sedän, — mutta minä vuodatan sillä välin kyyneleitä, muistellessani onnellista aikaa. Jos olisin tiennyt hänen matkastaan, niin yöt ja päivät olisin teille ommellut tyynyjä: araapialainen kahden koiran kanssa; ette usko kuinka monasti olen itkenyt katsellessani sitä mallia: mikä voi olla pyhempi ystävyyttä ja uskollisuutta? Nyt minua valtaa yksin tämä ajatus; sille minä pyhitän päiväni, mutta minulla ei ole täällä hyvää lankaa, ja sentähden pyydän nöyrimmästi teitä, rakkahin veljeni lähettämään minulle, niin pian kuin mahollista, parhaimmasta makasinista näiden mallien mukaan, jotka olen tähän pistänyt, mitä parhaimpaa englantilaista lankaa. Mutta mitä minä? Mikä kummallinen ajatus pysäytti kynäni! Kenties te olette unhottaneet meidät, ja mitäpä te muistaisittekaan surkuteltavaa marttyyriä, joka on maailmasta poistunut, ja vuodattaa kyyneleitä. Mutta ei! En voi ajatella, että te olisitte hylkiö niinkuin kaikki miehet ovat: ei, sydämeni sanoo minulle, että olette meitä kaikkia kohtaan säilyttänyt entiset tunteet ylellisen ja loistavan pääkaupungin keskellä. Tämä ajatus on kuin palsami kärsivälle sydämelle. Suokaa anteeksi, en voi jatkaa enempää, käteni vapisee…"

Hautaan saakka teidän Maria Gorbatowa.

"P. S. Veikkoseni, olisiko teillä hyviä kirjoja? Lähettäkää, jos ette itse tarvitse: muistelisin joka sivulla teitä ja itkisin, tahi ottakaa puodista uusia, ell'eivät ole kovin kalliita. Sanotaan herra Sakaskinin ja herra Marlinskin teoksia erittäin hyviksi — vaikka niitä, sitten näin minä sanomalehdissä myöskin nimellä! Ennakkoluuloista, kirj. herra Pusin — lähettäkää se, — minä en kärsi ennakkoluuloja."

Luettuaan alkoi Adujew lähettää tämän kirjeen samaa tietä, mutta seisahtui.

— Ei, ajatteli hän, säilytän sen: kyllä löytyy hajullisia tämmöisille kirjeille; muutamat kokoelevat kokonaisia kokoelmia, — kenties voin jollekulle lahjoittaa.

Hän viskasi kirjeen helmistä tehtyyn koriin, joka riippui seinällä, otti sitten kolmannen kirjeen ja alkoi lukea:

Rakkahin lankoni, Piotr Ivanitsh!

Muistatteko miten seitsemäntoista vuotta takaperin laitoimme teitä matkalle? Herra on suonut, että saan siunata kaukaiselle matkalle omankin lapseni. Katselkaa, veikkoseni, häntä niin muistatte vainajan, meidän rakkaan Feodor Ivanitshin. Sashenka on hänen elävä kuvansa. Jumala yksin tietää mitä äidin sydän on kärsinyt häntä laskiessaan vieraalle puolelle. Lähetän hänet, oman ystäväni, suoraan teille: käskin ettei saa mihinkään muuanne pysähtyä kun teille…

Adujew pudisti taaskin päätään. — Tyhmä akka! mutisi hän ja luki: Hän olisi jäänyt ehkä kokemattomuudesta kestikievariin, mutta minä tiedän miten se voisi pahoittaa oman sedän mieltä ja käskin siis tulla suoraan teille. Kyllä on töillä iloa kohdatessanne toisianne. Älkää jättäkö häntä, rakas lanko, antakaa hänelle neuvoja ja ottakaa holhoukseenne; minä annan hänet käsistäni teidän käsiinne.

Piotr Ivanitsh pysähtyi taaskin.

"Olettehan siellä ainoa hänelle (luki hän taaskin). Seuratkaa häntä silmillänne, älkää lellitelkö liiaksi, älkää taas vaatikokaan liikaa, kyllä löytyy muita jotka vaativat, vieraat kyllä vaativat, ei sitten ole ketään, joka pitäisi hyvänä paitsi omainen; hän on itse hyvin ystävällinen: kun näette hänet, niin ette väisty hänen luotaan. Sanokaa päällysimehelle, jota hän tulee palvelemaan, että pitäisi hyvänä Sashenkaa ja ensimmäiseksi kohtelisi häntä hellästi: hän on minulle hellä. Varokaa häntä juomista ja korteista. Yöllä — varmaan tulette yhdessä huoneessa makaamaan — on Sashenka tottunut makaamaan seljällään: siitä tuo sydänkäpyni kovin oihkaa ja riehuu; herättäkää hänet hiljaa ja ristikää häntä; se menee sitten paikalla ohitse, mutta kesällä peittäkää hänen suutaan huivilla: unissaan aukasee hän sen ja nuo kirotut kärpäset tunkeuvat sinne aamupuolella yötä. Älkää jättäkö häntä rahanpuutteessakaan…"

Adujevin kasvot kävivät tuimiksi, mutta ne selkenivät pian kun luki edelleen.

"Minä lähetän mitä on tarvis, nyt annoin hänelle käsiin tuhat ruplaa. Kunpa hän vaan ei menettäisi niitä turhuuksiin ja kunpa eivät viekottelijat niitä viekottelisi häneltä, onhan teillä siellä pääkaupungissa paljon lurjuksia ja häpeämättömiä ihmisiä. Ja nyt antakaa anteeksi, rakas lanko, — olen kokonaan tullut taitamattomaksi kirjoittamaan. Jään sydämestäni kunnioittamaan teitä."

Kälynne A. Adujeva.

"P. S. Lähetän tämän ohessa meidän maatuomisiamme — vattuja omasta puutarhastani, valkeata hunajaa — puhdasta kuin kyynel, — Hollannin palttinaa kahdeksi tusinaksi paitoja ja kotitekoista hilloa. Syökää ja pitäkää terveydeksenne, jos kuluvat — lähetän lisää. Pitäkää silmällä Evseitäkin: hän on hiljanen eikä juo, mutta kenties pääkaupungissa saa huonoja tapoja, — silloin voi rangaistakin."

Piotr Ivanitsh pani kirjeen hitaasti pöydälle, otti vielä hitaammin sikarin ja pyöritettyään sitä käsissään alkoi polttaa. Kauan tuumiskeli hän sitä sutkausta, joksi hän sitä ajatuksissaan nimitti, minkä käly oli hänelle tehnyt. Hän otti tarkkaan selkoa ajatuksissaan mitä hänelle oli tehty ja sitä, mitä hänen itsensä oli tekeminen.

Tämmöisiä päätöksiä teki hän koko tapauksesta. Veljensä poikaa hän ei laisinkaan tunne ja tietysti ei rakastakaan, sen vuoksi hänen sydämensä ei ole velvoitettu minkäänlaisiin velvollisuuksiin, asia oli järjellä ratkaistava ja kohtuullisuuden lailla. Hänen veljensä oli nainut nauttiakseen avioelämää, — minkätähden hän, Piotr Ivanitsh, vaivaisi itseään huolilla veljensä pojasta, hän, joka ei ole nauttinut avioelämän eduista? Ei minkääntähden.

Toiselta kannalta katsoen kuvautui näin: äiti oli lähettänyt pojan suoraan hänen luokseen, hänelle huoleksi, tietämättä, tahtooko hän ottaa vastaan tätä ristiä, tietämättä sitäkään, onko hän elossa ja tilaisuudessa tekemään mitään veljensä pojalle. Luonnollisesti tämä on kaikki tyhmää; mutta jos teko kerran on tehty ja veljenpoika on Pietarissa, avutta, tuttavitta, vieläpä suosimus kirjettäkin, nuori, kokemuksetta… onko hänellä oikeus jättää tämä oman onnensa nojalle, heittää ihmistulvaan ilman ohjeita ja neuvoja ja jos tälle tapahtuisi jotain onnettomuutta — eikö hän saisi vastata omantuntonsa edessä?

Siinä samassa muisti Adujew kuinka häntä seitsemäntoista vuotta takaperin, veli vainaja ja sama Anna Pavlowna valmistivat matkalle. He tietysti eivät voineet tehdä hänelle mitään Pietarissa, hän löysi itse tiensä… mutta hän muisti Anna Pavlownan kyyneleet jäähyväishetkellä, hänen siunauksensa, aivan kuin äidin, hänen hyväilynsä, hänen piirakkansa ja lopuksi hänen viimeiset sanansa: "sitten kun Sashenka kasvaa isoksi — silloin kolmevuotias lapsi, — kenties, te veikkoseni hyväilette häntä…" Silloin Piotr Ivanitsh nousi ja meni kiirein askelin eteiseen…

— Vasili! sanoi hän: — kun veljenipoika tulee, niin älä kiellä häneltä. Mene ja tiedustele, onko täällä ylhäällä vuokrattu se kamari, jota tarjottiin muutama aika sitten, jos se ei ole vuokrattu, niin sano, että minä otan sen huostaani. Aha! nämät ovat tuomiset! Mitä me niillä teemme? — Taanoin näki meidän kauppias kun niitä kannettiin ylös, hän kysyi: emmekö antaisi hänelle hunajaa?… Hän sanoi: "minä maksan teille hyvän hinnan", lupasi ottaa vatutkin.

— Hyvä! anna vaan hänelle. Mutta palttina, mihinkä se pannaan? ehkä se kelpaa päällyksiksi?… Pistä palttina talteen, samoin hillokin — sitä voi syödä: taitaa olla kunnollista.

Piotr Ivanitsh ennätti juuri asettua partaansa ajamaan, kun Aleksander Feodoritsh ilmestyi. Hän tahtoi heittää itsensä sedän kaulaan, mutta tämä puristi märällä kädellään hänen nuorta kättään ja piti häntä vähän matkan päässä itsestään, juurikuin olisi tahtonut katsella häntä, mutta enemmän taisi tuo olla sitä varten, että voisi keskeyttää tämän puuskan ja rajoittaa käden puristukseen.

— Äitisi kirjoitti totta, sanoi hän: sinä olet elävä velivainajani kuva; olisin tuntenut sinut vaikka kadulla. Mutta sinä olet paremman näköinen No, minä jatkan kursailematta partani ajamista, mutta sinä saat istua tuohon — vastapäätäni että näkisin sinua ja aloittakaamme keskustelua.

Tämän jälkeen Piotr Ivanitsh alkoi tehdä työtään, niinkuin siellä ei olisi ketään ollut, saipposi poskiaan, pullistaen kielellään väliin toista ja väliin toista poskea. Aleksanderia hävetti tämä vastaanotto, eikä hän tiennyt miten piti aloittaa keskustelua. Hän luuli sedän kylmyyden tulleen siitä, kun hän ei tullut suoraan sedän luo.

— No, mitenkä äitisi voi? Onko hän terve? Luulen että hän on vanhentunut? kysyi setä irvistellen kaikella tavalla peilin edessä.

— Mamma on, Jumalan kiitos, terve ja lähettää teille terveisiä ja täti Maria Pavlowna samoin, sanoi Aleksander Feodoritsh arasti, — täti käski minun puolestaan syleillä teitä… Hän nousi ja lähestyi setää suudellakseen häntä poskelle, tahi päähän, tahi olkapäähän, tahi lopuksi mihin onnistuisi.

— Pitäisi tätisi jo vuosiensa puolesta olla viisaamman, mutta hän, näet on yhä samallainen hupakko kuin kaksikymmentä vuotta takaperin…

Onneton Aleksander astui takaperin paikalleen.

— Saitteko setä kirjeen? — sanoi Aleksander.

— Kyllä, sain.

— Vasili Tihonitsh Sajeshalow, alkoi Aleksander Feodoritsh, pyytää teitä välttämättömästi menemään ja hommaamaan hänen asiaansa…

— Niin, hän kirjoittaa minulle…

— Eikö teillä vielä ole loppuneet tuommoiset aasit?

Aleksander ei tiennyt mitä hänen piti ajatella — niin tekivät nämät nimitykset hänet alakuloisiksi.

— Suokaa anteeksi setä… alkoi hän melkein vavisten.

— Mitä?

— Suokaa anteeksi etten tullut suoraan teille, mutta jäin dilisansi-konttoriin… Minä en tiennyt teidän asuntoanne…

— Mitä anteeksi pyytämistä siinä on.? Siinä teit oikein hyvin. Äitisi on, Jumala ties, mitä saanut päähänsä. Mitenkä sinä olisit voinut tulla minun luokseni, tietämättä, voisiko pysähtyä tahi ei? Niinkuin näet, asuntoni on nuoren miehen, yhdelle vaan: sali, vierashuone, ruokasali, kabinetti ja vielä työkabinetti, vaate- ja pukemahuone — liikaa huonetta ei ole. Minä ahdistaisin sinua ja sinä minua… Minä olen löytänyt täällä samassa talossa sinulle asunnon.

— Ah setä! sanoi Aleksander: — kuinka voin teitä kiittää tästä huolenpidostanne?

— Hän hyppäsi taaskin paikaltaan tarkoituksella osoittaa sanalla ja teolla kiitollisuuttaan.

— Hiljaa, hiljaa, älä koske! sanoi setä: — partaveitset ovat terävät, saat olla varoillasi ettet haavoita itseäsi ja minua.

Aleksander huomasi, ettei hän huolimatta kaikista ponnistuksista, saa kertaakaan syleillä ja puristaa kuuna päivänä jumaloittua setää ja jätti aikomuksensa toistaiseksi.

— Huone on hyvin hauska, alkoi Piotr Ivanitsh: akkunat ovat hiukan seinälle päin, mutta ethän sinä aina akkunan vieressä istu; jos satut olemaan kotona, niin voit toimia jotain, akkunan vieressä ei ole aikaa haukotella. Ei se ole kalliskaan — neljäkymmentä ruplaa kuukaudelta. Palvelijalle on etuhuone. Saat opetella alusta alkaen elämään yksin ilman lapsenpiikaa; panna kokoon oman pienen talouden, s.o. pitää kotona oma ruoka, teetä sanalla sanoen, oma nurkka — un chez soi, niinkuin ranskalaiset sanovat. Siellä voit vapaasti ottaa vastaan ketä tahdot… Sitäpaitsi silloin kun minä syön päivällistä kotona, niin pyydän nöyrimmästi, mutta toisina päivinä — täällä nuoret miehet tavallisesti syövät ravintolassa, — mutta minä neuvoisin sinua, että lähetät hakemaan päivällistä: kotona on rauhallisempaa ja ei tarvitse peljätä yhtyvänsä Jumala ties millaisten kanssa. Niinkö…?

— Setä, minä olen sangen kiitollinen…

— Mitä kiitollinen? Olethan minulle sukulainen? Minä olen täyttänyt velvollisuuteni. No, nyt minä puen päälleni ja lähden; minulla on sekä virka että tehdas…

— Minä en tiennyt setä, että teillä on tehdas.

— Lasi- ja posliinitehdas; sitäpaitsi en minä ole yksin: meitä on kolme asiakumppania.

— Käykö hyvin?

— Kyllä, tavallisesti; enimmäkseen myydään sisimmäisissä lääneissä markkinoilla. Viimeisenä parina vuotena — vaikka missä. Jos vielä vuotta viisi menee sillä tavoin, niin sitten… Yksi asiakumppani, tosiaan, ei ole kovin luotettava — juo yhä; mutta kyllä minä osaan pitää häntä kourissani. No, hyvästi sitten! Mene nyt katselemaan kaupunkia, syö jossain päivällistä, mutta tule illalla luokseni teetä juomaan, minä olen silloin kotona, — voimme sitten keskustella. Vasili, hei! Näytä tälle herralle huone ja auta häntä asettamisessa.

"Vai tämmöistä sitä on Pietarissa… ajatteli Aleksander, istuen uudessa asunnossaan: — jos oma setä on tämmöinen, niin mitä sitten muut?…"

Nuori Adujew astui edes takaisin huoneessa syvästi vaipuneena ajatuksiin, mutta Evsei taas puheli itsekseen järjestäen kamaria.

"Mitä elämää tämä on, mutisi hän: — Piotr Ivanitshilla lämmitetään kyökkiä kerran kuukaudessa, palvelijatkin syövät muualla… Herra Jumala, tämmöistä! ovatpa aika ihmisiä! Ei voi muuta sanoa, vielä heitä kutsutaan Pietarilaisiksi! Meillä niin joka koira syö omasta kupistaan".

Aleksander taisi tuumia Evsein tavalla, vaikk'ei virkkanut mitään. Hän lähestyi akkunaa, näki ainoastaan savupiippuja, kattoja ja mustia, likaisia tiilisien talojen kylkiä… vertasi tämän siihen mitä näki pari viikkoa takaperin maatalonsa akkunasta. Hän meni ulos — hämmennys, kaikki juoksevat jonnekin, pitävät huolta vaan itsestään, tuskin katsovat ohitsekulkeviin ja silloinkin ehkä sen vuoksi ett'eivät töytäisi toisiinsa. Hän muisti oman lääninkaupunkinsa, jossa jokaikisen vastaantulo oli tavallaan hauskaa. Milloin tuli Ivan Ivanitsh ja meni Piotr Petrovitshille — ja kaikki kaupungissa tiesivät mitä varten. Milloin Maxia Martinovna tuli iltakirkosta, milloin Afanasi Savitsh meni kalastamaan. Tuolla taas ratsastaa pää vaarassa santarmi kuvernööriltä tohtorille, ja jokainen tietää, että hänen ylhäisyytensä puoliso synnyttää, vaikka kaikenmoisien kummien ja mummojen mielestä ei pitäisi siitä ennen aikoja tietää. Kaikki kyselevät: tytönkö vai pojan? Rouvat laittelevat juhlamyssyjä. Tuolla tuli Matvei Matveitsh talosta, paksu keppi kädessä, kello kuuden aikoina, jokainen tietää, että ilman sitä hänen vatsansa ei sulata, että hän välttämättömästä seisattuu vanhan neuvoksen akkunan alle, joka, niinkuin jokainen tietää, juo tähän aikaan teetä. Jos kuka tulee vastaan, tervehdys ja pari sanaa, ja senkin, jota ei tervehdi, tietää kuka se on, mihin ja mitä varten menee ja sen silmissä taas on kirjoitettu: tiedän minäkin, kuka Te olette, mihin ja mitä varten menette. Jos vihdoinkin tulee vastaan tuntemattomia, jotka eivät vielä toisiaan ole nähneet, niin molempien kasvot muuttuvat kysymysmerkeiksi, he seisattuvat, katsovat pari kertaa taakseen, mutta tultuaan kotia kertovat uuden henkilön puvun ja käymisen ja siitä lähtee sitten puheita ja arvoituksia, kuka se oli, mistä ja mitä varten. Mutta täällä ihan työntävät katseellaan pois tieltä, juurikuin kaikki olisivat keskenään vihollisia.

Alussa Aleksander katseli pikkukaupunkilais-uteliaisuudella jokaista vastaantulevata ja jokaista kunnollisesti puettua ihmistä, luullen heitä milloin ministeriksi tahi lähettiläiksi, milloin kirjailijoiksi: "Eiköhän tuo ole se? ajatteli hän: — eiköhön tämä ole?" Mutta pian hän siihen kyllästyi — ministerejä, lähettiläitä, kirjailijoita tuli joka askeleella vastaan.

Hän katseli taloja — hänen kävi vielä ikävämmäksi: hänessä herätti kaihon kauhea paljous yksitoikkoisia kivirakennuksia, jotka, niinkuin hirmuiset hautakammiot venyivät peräkkäin. Tuossa paikassa katu loppuu, siinä varmaan on silmieni edessä paikka, jossa sopii omin mielin oleksia, ajatteli hän tahi on siinä mäki, tahi vihreätä, tahi hajaantunut aita, — mutta ei, taaskin alkaa sama kivinen muuri yhdennäköisiä taloja, neljine akkunarivineen. Tämäkin katu loppuu, mutta sitä estää taas samallainen, siellä on sama järjestelmä taloja. Jos katsahtaa oikealle, vasemmalle — jokapaikassa on hänen ympärillään kuin jättiläisjoukko: taloja, taloja ja yhä vaan taloja, kiviä ja kiviä, aina vaan yhtä ja samaa… ei ole tilaa silmälle katsella avaruutta, joka haaralta on suljettua — näyttää kuin ihmisten ajatukset ja tunteetkin olisivat suljetut.

Raskaat ovat pikkukaupunkilaisen ensimmäiset mielivaikutukset Pietarissa. Hänen on outoa ja ikävää; ei kukaan häntä huomaa; hän on täällä eksyksissä; eivät uutiset, ei vaihtelevaisuus, eikä ihmisjoukkokaan häntä huvita. Hänen pikkukaupunkilais-itsekkäisyytensä julistaa sodan kaikkea vastaan, mitä hän täällä näkee ja mitä ei ole kotikaupungissa nähnyt. Hän alkaa mietiskellä ja siirtyy ajatuksissaan omaan kaupunkiinsa. Mikä ihana näky! Yhdellä talolla on terävä huippunen katto ja hapuli akasia-puisto. Katolla on lisärakennus, kyyhkysten lakka. — Kauppias Isumin on halukas niitä hätyyttämään: sen vuoksi hän rakensi kyyhkyslakan katolle; illoin ja aamuin kolpakko ja halatti päällä, keppi kädessä, jonka nenään on sidottu riepu, seisoo hän katolla, viheltää ja huiskii kepillä. Toinen talo on aivankuin lyhty: jonka neljällä haaralla on akkunoita, latuskainen katto, talo on vanhanaikaista rakennusmallia; näyttää siltä; kuin saisi olla varoillaan, ettei se hajoa tahi syty palamaan itsestään, laudat olivat muuttuneet vaalean harmaiksi. Peloittava olisi asua tuommoisessa talossa, mutta asuvatpa vaan. Isäntä tosin välistä katsoo kallistunutta kattoa ja pudistaa päätään, sanoo: kestäneekö kevääsen asti? Kenties! sanoo sitten ja asuu edelleen, peläten laskuaan, mutta ei itseään. Sen vieressä rehentelee viehättävästi lääkärin eriskummainen talo, puolipyöreänä ja kahdella "putkan" näköisellä sivurakennuksella, jotka kokonaan ovat köynnöskasvien peitossa. Tämän talon takainen puoli oli kadulle päin, siitä lähtee parinvirstan pituinen aita, jonka takaa pilkistelevät punaposkiset omenat, poikien kiusaajat. Kirkot ovat taloista melkosen matkan päässä. Niiden ympärillä kasvaa tiheä heinä, ja siellä on hautakiviä. Oikeuden istunto paikka — jo päältäkin näkyy, että se on oikeuden istuntopaikka: asiatta ei kukaan mene sen lähelle. Mutta täällä pääkaupungissa niitä ei voikaan eroittaa tavallisista taloista, ja vielä lisäksi, häpeä on sanoakin, on samassa talossa puoti. Kun siellä kaupungissa kulkee pari, kolme katua, niin tuntee raittiin ilman, alkavat aidat, niiden takana kasvitarhat ja lakeat toukopellot. Jos on hiljaista, liikkumattomuutta, ikävää — kaduilla ja ihmisissä sama siunattu vaikutus! Kaikki elävät vapaasti, leveästi, ei kellään ole ahdasta, kanat ja kukotkin käyvät vapaasti kaduilla, kilit ja lehmät syövät heinää ja lapset laskevat paperileijoja.

Mutta täällä… mikä ikävyys. Pikkukaupungin asukas ikävöi oman kaupungin aitaa; joka on vastapäätä hänen akkunoitaan, pölyisen ja likaisen kadun tärisevää siltaa ja juomatavarain kaupan otsaketta. Hänestä on vastenmielistä tunnustaa, että Iisakin kirkko on parempi ja korkeampi kuin hänen kotikaupunkinsa kirkko, että aatelisseuran sali on isompi kuin heidän. Semmoisia vertailuja tehdessään on hän vihaisesti ääneti, mutta välistä uskaltaa sanoa, että semmoista ja semmoista kangasta voi heilläkin saada, vieläpä parempaa ja huokeampaakin ja tuommoisia meren harvinaisuuksia, isoja krapuja ja näkinkenkiä, sekä kauniita kaloja eivät viitsisi katsellakaan, ja kuka teitä muka pakoittaa ostamaan ulkolaisilta kankaita ja mitättömiä kappaleita; ne nylkevät teitä, mutta te olette mielellänne hölmöjä. Kyllähän sen sijaan tulee äkkiä iloiseksi, kun huomaa että hänen kaupungissaan on parempaa mähnää, pääronia ja vehnäsiä. — "Vai tätä kutsutaan teillä pääroniksi?" sanoo hän. "Meillä palvelijatkaan eivät söisi sitä!"… Vielä ikävämmältä tuntuu pikkukaupunkilaisesta, kun hän menee jonnekin näihin isoihin taloihin viemään kirjettä kaukaa, Hän luulee, että hänelle avataan syli, eivät tiedä miten vastaan ottaa, mihin pannaan istumaan, miten herkutetaan; alkavat taitavasti ottaa selkoa mikä on hänen lempiruokansa, kuinka häntä hävettää nämät hyväilyt, kuinka hän lopulla heittää kaikki seremoniat, suutelee isäntää ja emäntää, rupeaa heitä sinuttelemaan, aivankuin olisivat olleet parikymmentä vuotta tuttavat: kaikki juovat kirsikkaviiniä, kenties vielä vetävät äänissä virrenkin…

Mitä vielä! Häneen tuskin katsovat, rypistelevät, sanovat olevan toimia; jos on mitä asiaa, niin määräävät sen ja sen tunnin, silloin kun eivät syö päivällistä eivätkä illallista, mutta amiralin tuntia eivät tiedäkään — ei viinaa eikä haukattavaa. Isäntä peräytyy syleilyksestä, katselee vierasta niin kummallisesti. Viereisessä kamarissa helisyttävät lusikoita ja laseja: nytpä voisivat pyytää syömään, mutta he koettavat hienoilla viittauksilla osoittaa ulos. Kaikki on lukittu, joka paikassa on soittokelloja: eikös tämä ole ihmeellistä? Ja semmoisia kylmiä ihmisiä, pelkääviä naamoja. Mutta siellä meillä, astu sisään rohkeasti, jos ovat syöneet päivällistä, niin vieraan seuraksi syövät uudestaan; teekyökki aamulla ja illalla on aina pöydällä, mutta soittokelloja ei ole makasiinissakaan. Kaikki syleilevät ja suutelevat, sekä vastaantulija että ohikulkija. Naapuri on siellä — kuin todellinen naapuri, elävät käsi kädessä, sielu sielussa; sukulainen — taasen kuin sukulainen: kuolee omansa edestä!

Aleksander tuli Amirali-torille ja jähmettyi. Tunnin hän seisoi Vaskisen ratsastajan edessä, mutta ei karvas soimaus sydämessä niinkuin Evgeni raukalla, vaan riemun ajatus. Hän katsahti Nevaa, sitä ympäröiviä rakennuksia — hänen silmänsä loistivat. Hän häpesi yht'äkkiä haluaan täriseviin siltoihin, hakuteihin ja rikkinäisiin aitoihin. Hänen tuli hauska ja kevyt olla. Tämä epäjärjestys, ihmisjoukko — kaikki sai hänen silmissään toisen merkityksen. Toivehet välähtelivät taaskin, joita surulliset vaikutukset hetkiseksi olivat painaneet; uusi elämä aukasi hänelle sylinsä ja viittasi jonnekin tietämättömään. Hänen sydämmensä löi kovasti. Hän haaveksi suuremmoista tehtävätä, korkeita ponnistuksia ja astuskeli hyvin arvokkaasti pitkin Newskiä, lukien itseään suuren maailman kansalaiseksi… Näissä haaveiluissaan hän palasi kotia.

Illalla kello 11 lähetti setä häntä kutsumaan teetä juomaan.

— Minä tulin juuri teatterista, sanoi setä ollen pitkällään sohvalla.

— Kuinka ikävä, ettette tänään sanonut minulle, setä: minä olisin tullut teidän kanssanne.

— Minä istuin nojatuolissa. Mihin sinä olisit istunut, vai minun polvilleni? sanoi Piotr Ivanitsh: — mene huomenna yksin.

— Ihmisjoukossa on yksin ikävä olla, setä; ei voi kenenkään kanssa jakaa mielivaikutuksiaan…

— Ei tarvitsekaan! täytyy osata tuntea ja ajatella, sanalla sanoen, elää yksin; ajan kanssa sitä tarvitaan. Ja vielä, sinun pitää pukea itsesi teatteriin ihmismäisesti.

Aleksander katsoi pukuaan ja ihmetteli sedän sanoja. — Kuinka minä en olisi ihmismäisesti puettu? ajatteli hän. Sininen takki ja siniset housut…

— On minulla, setäseni paljon vaatteita: — Königstein on tehnyt; hän neuloo meidän kuvernöörillekin.

— Puutetta ei ole, mutta kumminkaan ei kelpaa; vien sinut näinä päivinä oman räätälini luo; mutta tämä on joutavaa. On tärkeämpääkin puhumista. Sano mitä varten sinä olet tänne tullut?

— Minä tulin… elämään.

— Elämään? s.o., jos sinä tällä ymmärrät syömistä, juomista ja makaamista, niin ei olisi maksanut vaivaa matkustaa niin pitkälle: sinun ei onnistukaan syödä eikä maata täällä, niin hyvin kuin siellä, kotonasi; mutta jos tarkoitit jotakin muuta, niin selitä…

— Nauttia elämästä, tahdoin sanoa, lisäsi Aleksander, kokonaan punastuen: — olen kyllästynyt maaelämään — aina yhtä ja samaa…

— Aha! Vai niin! Sinä varmaan vuokraat kauniin huonekerran Newskillä, ostat vaunut, kokoot suuren joukon tuttavuuksia ympärillesi, pidät vastaanottopäiviä?

— Mutta se käy kovin kalliiksi, huomautti Aleksander lapsellisesti.

— Äitisi kirjoitti, että hän antoi sinulle tuhat ruplaa: se on vähän, sanoi Piotr Ivanitsh. — Ei kauan aikaa sitten tuli eräs minun tuttavani maalta tänne, hän oli myöskin kyllästynyt maaelämään; hän tahtoo nauttia elämästä, hän toi viisikymmentä tuhatta ja tulee joka vuosi saamaan yhtä paljon. Hän varmaan tulee nauttimaan elämästä Pietarissa, mutta sinä — et! Et sinä ole sitä varten tullut.

— Teidän sanojenne mukaan setä, kuuluu, etten muka tiedä itsekään mitä varten olen tullut.

— Melkein niin: se on paremmin sanottu: siinä on totuutta; mutta ei siinäkään ole kyllä. Etkö sinä, kun tänne itseäsi varustelit, tehnyt itsellesi kysymystä: miksi minä matkustan? Se ei olisi ollut liikaa.

— Ennenkuin tein itselleni tämän kysymyksen, oli minulla jo valmis vastaus! vastasi Aleksander ylpeästi.

— Miksi et puhu sitten? no, mitä varten?

— Minua veti joku voittamaton voima, jano jaloon työhön; minussa kiehui halu valaisemaan ja toteuttamaan…

Piotr Ivanitsh kohotti itseään hieman sohvalta, otti sikarin suustaan ja teroitti korvansa.

— Toteuttamaan ne toiveet, jotka ovat kekoutuneet yhteen…

— Etköhän sinä runoile? kysyi yht'äkkiä Piotr Ivanitsh.

— Kuinka niin?

— Sinä puhut sillä tavoin…

— Onko se paha?

— Ei, — ehkä on kuinkakin hyvä, mutta outoa se on.

— Meille puhui sillä tavalla estetiikan professori, ja häntä pidettiin kaikkein kaunopuheliaimpana professorina, sanoi hämmästynyt Aleksander.

— Mistä hän niin puhui?

— Asiastaan.

— Vai niin!

— Mitenkä, setä, minun pitäisi puhua?

— Yksinkertaisemmin, niinkuin muutkin, eikä niinkuin estetiikan professori. Sitä paitsi, ei tätä voi heti selvittää; saat myöhemmin itse nähdä. Sinä taidat tahtoa sanoa, niin paljon kuin vielä voin muistaa yliopiston luentoja ja kääntää sinun sanojasi, että sinä tulit tänne tekemään "karjeria", koittamaan onnea — niinkö?

— Oikein, setä, karjeri…

— Ja onnea, lisäsi Piotr Ivanitsh, mitä karjeri olisi onnetta? Ajatus on hyvä — mutta turhaan sinä olet tullut.

— Kuinka niin? Toivon, ettette puhu omasta kokemuksestanne näin? sanoi Aleksander, katsoen ympärilleen.

— Oikein huomautettu. Oikein, minä olen hyvinvoipa ja asiani eivät ole huonot. Mutta niin paljon kuin huomaan, niin sinun ja minun välillä on — suuri eroitus.

— Minä en uskalla itseäni mitenkään verrata teihin…

— Ei asia ole siinä; sinä voit kenties olla kymmenen kertaa viisaampi ja parempi minua… mutta sinun luonteesi ei taida olla semmoinen, että se mukautuisi uuteen järjestykseen; mutta sikäläisten järjestys — oi, oi! Sinua, näetkös, on äitisi hemmoitellut ja lellitellyt, miten sinä voisit kestää kaikkea, mitä minä olen kestänyt? Sinä varmaan olet haaveksija, mutta täällä ei ole aikaa haaveksia; kutka tänne tulevat, tulevat työtä tekemään.

— Kenties minäkin voin jotain tehdä, jos ette jätä minua neuvoittanne ja kokemuksistanne…

— Minä pelkään — neuvoa. Minä en voi mennä takaamaan sinun maalaisluonnettasi: jos sattuisi hullusti menemään — syyttäisit minua; mutta mielipiteeni sanon kyllä — ole hyvä ja kuule — en kiellä, tottele tahi ole tottelematta, tee kuin tahdot. Mutta ei! minä en toivo myötäkäymistä. Teillä siellä on erilainen käsitys elämästä: miten voit sen muuttaa? Te olette sekautuneet siellä rakkauteen, ystävyyteen, elämän suloisuuksiin ja onneen; luulette että elämä onkin ainoastaan siinä: ah ja oh! itkette, nyyhkitte ja rakastelette, mutta työtä ette tee… miten voin vieroittaa sinut kaikesta tästä? — Se on vaikeata!

— Minä koettelen, setä, mukautua ajan mukaan. Tänään jo, kun katselin noita suunnattoman suuria rakennuksia, laivoja, jotka ovat tuoneet meille kaukaisien maiden tuotteita, ajattelin nykyajan ihmiskunnan edistymistä, minä käsitin tämän viisaasti — työskentelevän joukon liikunnon, ja olen valmis siihen liittymään…

Piotr Ivanitsh nosti Aleksanderin puhuessa tuntuvasti kulmakarvojaan ja katsoi tarkasti veljensä poikaan. Tämä pysähtyi.

— Asia näyttää olevan yksinkertainen, sanoi setä: — mutta he saavat Jumala ties mitä päähänsä… viisaasti työskentelevän joukon liikunnan… Tosiaan, parempi olisi sinun ollut jäädä sinne. Olisit elämäsi-ijän elänyt kunniassa: olisit siellä viisain kaikista, olisit saanut kantaa kirjailijan ja kaunopuhujan nimen, uskoisit ikuiseen muuttumattomaan ystävyyteen ja rakkauteen, sukulaisiin, onneen, naisit ja huomaamatta eläisit vanhaksi ja voisit tosiaan olla tavallasi onnellinen: mutta täkäläisellä tavalla et voi tulla onnelliseksi: täällä pitää kaikki tämmöiset käsitykset kääntää ylös alasin.

— Kuinka setä, ovatko ystävyys ja rikkaus — nämä pyhät ja korkeat tunteet niin ilman tarkoitusta vaan pudonneet alas taivaasta maan lokaan…

— Mitä? Aleksander oli ääneti.

"Rakkaus ja ystävyys lokaan putoisivat!" Mitenkä sinä voit täällä tuolla tavoin puhua?

— Eivätkö ne ole täällä samat kuin siellä? tahdoin sanoa?

— On täälläkin rakkautta ja ystävyyttä — missäpähän ei tuota hyvää löytyisi? Mutta ei semmoista kuin teillä on siellä; aikaa voittain saat itse nähdä… Ennen kaikkea unhota nuo pyhät ja taivaalliset tunteet, ja katso asiaa yksinkertaisemmin niinkuin se on. Se tosiaan on parempi ja siten sinä opit puhumaankin yksinkertaisemmin. Sitä paitsi, eihän tämä ole minun asiani. Sinä olet tullut tänne, eihän takasin sovi kääntyä: jos et löydä, mitä olet hakenut, niin syytä itseäsi: Minä huomautan sinua siitä, mikä on hyvää minun mielestäni ja mikä on pahaa, mutta sitten, tee kuin itse tahdot… Koetellaan, ehkä onnistuu, ehkä sinusta voi jotain tehdä! Niin! äitisi pyysi minun antamaan sinulle rahaa… Tiedätkös mitä minä sanon sinulle: älä pyydä minulta niitä: se sekoittaa aina hyvän sovun kunnollisten ihmisten kesken. Mutta älä luule, että minä sinulta kieltäisin: ei, jos niin sattuu, että muuta keinoa ei löydy, etkä voi muuta tehdä, käänny minun puoleeni… Parempi on toki aina ottaa sedällä kuin vieraalta, ainakin saat ilman korkoja. Ettet tarvitsisi tulla siihen pakoitetuksi, niin hankin sinulle pian paikan, että voit ansaita rahaa. No, hyvästi nyt näkemään asti! Pistäy tänne aamupäivällä, niin voimme neuvotella, mitenkä ja kuinka alamme. Aleksander Feodoritsh alkoi lähteä kotia.

— Kuule, ehkä tahdot syödä illallista? huusi Piotr Ivanitsh hänen jälkeensä.

— Niin setä… kyllä minä taitaisin.

— Minulla ei ole mitään.

Aleksander oli ääneti. "Mitä varten sitten tämä velvoitettu kutsumus?" ajatteli hän.

Kotona ei minulle ruokaa keitetä, mutta ravintolat ovat nyt suljetut, jatkoi setä. — Siinä on sinulle läksy ensimmäiseen tilaisuuteen — opi tottumaan. Teillä noustaan ylös ja käydään maata auringon kanssa, syödään ja juodaan silloin kuin luonto vaatii, jos on kylmä niin panevat korvalappujen kanssa varustetun hatun päähän, eivätkä välitä mistään; kun on valoisa — niin on päivä, jos on pimeä — niin on yö. Silmäsi menevät jo umpeen, mutta minä istun vielä työhön: kuukauden lopuksi täytyy tehdä laskut. Te hengitätte siellä ympäri vuoden raitista ilmaa, mutta täällä maksaa sekin nautinto rahaa — ja niin on kaiken kanssa! Täydelliset antipodit! Täällä ei syödä illallistakaan, ei omilla varoilla, eikä muitten varoillakaan. Se on sinulle melkein hyödyksi, sitten et oihka etkä heittele itseäsi yöllä, ristimässä minulla ei ole aikaa sinua käydä.

— Siihen voi helposti tottua, setä…

— Hyvä, jos niin on. Teillä on kaikki vielä entisellään. Saako tulla yöllä vieraisille jos paikalla laitetaan illallinen?

— Mitä pahaa siinä on, setä, toivon ettei tätä tapaa soimata. Venäläisten hyvä puoli…

— Älähän nyt! Mikä hyvä puoli siinä on? Ikävissään ovat ihmiset joka hylkiön tulosta iloiset: pyydän nöyrimmästi, syökää niin paljon kuin vaan tahdotte, mutta huvittakaa vaan meitä laiskuudessamme, auta meitä kuluttamaan aikaa, ja anna meidän katsella sinua: onhan edes jotakin uutta; ruokaa me emme sääli: se ei maksa meille täällä kerrassaan mitään. Ilettävä hyvä puoli!

Aleksander meni sitten nukkumaan ja koetteli arvata, millainen setä on. Hän muisteli koko keskustelun; paljoa ei käsittänyt, ja toista taas ei oikein uskonut. "En puhu hyvin!" ajatteli hän. "Rakkaus ja ystävyys eivät ole ikuisia. Eiköhän setä pilkkaa minua? Onko täällä tosiaan semmoinen järjestys? Mikä minussa sitten miellytti niin Sofiaa ellei puhumiseni lahja? Ja eikö hänen rakkautensa tosiaan ole ikuinen?… Ja eikö täällä todella syödä illallista?"

Hän käänteli itseään vielä kauan sängyssään: pää, täynnä rauhattomia ajatuksia, ja tyhjä vatsa eivät antaneet hänen nukkua.

Kului pari viikkoa.

Piotr Ivanitsh tuli päivä päivältä tyytyväisemmäksi veljensä poikaan.

— Pojalla on malttia, puhui hän eräälle asiakumppanilleen tehtaalla: sitä en suinkaan olisi voinut odottaa maalaiselta pojalta. Hän ei riipu aina kintuilla, ei tule kutsumatta luokseni; ja kun huomaa olevansa liikaa, menee paikalla pois; eikä pyydä rahaa, hän on rauhallinen nuori mies. On hänellä eriskummallisuuksiakin… tahtoo suudella, puhuu kuin seminaarilainen… no, mutta kyllä hän siitä luopuu; onhan sekin hyvä, ettei hän istuutunut niskoilleni.

— Onko hänellä varoja? kysyi asiakumppani.

— Ei; joku satanen sielu.

— Mitä siitä! Jos on taipumusta, niin hän menestyy täällä… ettehän tekään paljosta alkanut, mutta nyt, Jumalan kiitos…

— Ei! hänestä ei ole mihinkään! ei hän saa mitään toimeen! Tuommoinen turhanpäiväinen ihastus ei kelpaa minnekään, ei hän totu täkäläiseen järjestykseen; missä hän voisi menestyä! Turhaan hän tuli… mutta se on hänen oma asiansa.

Aleksander piti velvollisuutenaan rakastaa setäänsä, mutta ei voinut mitenkään tottua hänen luonteesensa ja mielipiteisiinsä.

Setä taitaa olla hyvä ihminen, kirjoitti hän eräänä aamuna Paspelowille: sangen viisas, mutta hän on erittäin proosallinen ihminen, ijankaikkisesti asioissaan ja laskuissaan. Hänen henkensä on aivan kuin maahan kiinnitetty, eikä koskaan kohoa puhtaasen, maan loasta puhdistettuun ihmisen henkisen tutkistelemisen maailmaan. Hänellä on taivas eroittamattomasti maahan sidottu, me emme taida sielujen puolesta sointua. Tullessani tänne, ajattelin minä, että hän, niinkuin setä ainakin, antaa minulle sijan sydämessään, lämmittää minua täällä kylmässä tulvassa tulisilla ystävyyden syleilyillä; ystävyys, tiedäthän, on toinen luoja! Mutta hän ei ole muuta kuin yksi tämän tulvan esittäjistä. Ajattelin jakaa aikani hänen kanssaan, etten eroaisi hänestä hetkeksikään, mutta mitä olen kohdannut? — Kylmiä neuvoja, joita hän sanoo järjellisiksi; olkoot ennen järjettömiä, kunpa vaan olisivat täynnä lämpöistä osanottoa. Hän on ylpeä eikä ylpeäkään, kaikkien todellisten sydämen vuodatusten vihollinen. Me emme syö päivällistä emmekä illallista, emmekä käy missään yhdessä. Tultuaan kotia ei hän koskaan sano missä on ollut ja mitä hän on tehnyt, eikä myös koskaan sano, mihin menee ja mitä varten, ketä tuttavia hänellä on, miellyttääkö häntä mikä tahi ei, miten hän viettää aikaansa. Ei hän ole koskaan erittäin vihainen, ei ystävällinen, ei suruinen, eikä iloinen. Hänen sydämellensä ovat rakkauden ja ystävyyden puuskat ja ihanteelliset pyrinnöt kaikki vieraita. Välistä kun rupean puhumaan, puhun kuin innostunut prohveetta, melkein kuin meidän suuri unohtumaton Ivan Semenitsh, silloin kun aina vapisimme ihastuneina hänen tulisista silmäyksistään ja sanoistaan, mutta setä? Hän kuuntelee, olkapäät kohotettuina, katsoo eriskummallisesti, tahi nauraa omalla tavallaan, semmoisella naurulla, joka saa vereni jähmettymään — ja silloin hyvästi minun innostukseni! Välistä minä näen hänessä aivan kuin Pushkinin pahan hengen… Hän ei usko rakkautta olevan j.n.e., sanoo ettei ole onnea ja ettei sitä kukaan ole luvannut, että löytyy vaan elämä, joka jakautuu hyvään, pahaan, hauskuuteen, menestykseen, terveyteen, rauhaan, sitten ikävyyksiin, vastoinkäymiseen, rauhattomuuteen, tautiin j.n.e., että kaikkea tätä täytyy katsella jokapäiväisesti, eikä koota päähänsä turhamaisia — mitä lajia? Turhamaisia — kysymys siitä, miksi olemme luodut, mihin me pyrimme, — että tämä ei ole meidän huolemme, ja ett'emme sitten näe mitä nokkamme edessä on emmekä tee työtämme… ainoastaan työstä saa kuulla! Hänestä ei voi huomata onko hän nautinnon tahi proosallisen työn vaikutusvoiman alla! Laskujensa vieressä sekä teatterissa on hän samankaltainen; hän ei tunne valtaavia vaikutuksia eikä taida rakastaa mitään kauneutta; se on vierasta hänen sielulleen; minä luulen ettei hän ole lukenut Pushkiniakaan…

Piotr Ivanitsh ilmestyi odottamatta veljensä pojan kamariin ja tapasi hänet kirjeen ääressä.

— Minä tulin katsomaan, miten olet täällä asettunut, sanoi setä — ja tulen puhumaan asiasta.

Aleksander hyppäsi ylös ja peitti jotain vikkelästi kädellään.

— Piiloita, piiloita salaisuutesi, sanoi Piotr Ivanitsh: — minä käännän pois itseni. No, oletko peittänyt? Mutta sieltä putosi jotain? Mitä tämä on?

— Se ei ole, setä, mitään… alkoi Aleksander, mutta hämmästyi ja oli ääneti.

— Taitaa olla hiuksia! Toden perästä ei mitään oikeastaan, kun näin kerran yhden, niin näytä sekin, mitä piiloitit käteesi.

Aleksander, niinkuin koulupoika, joka saadaan kiinni, aukasi vastoin tahtoansa kätensä ja näytti sormuksen.

— Mitä tämä on? Mistä? kysyi Piotr Ivanitsh.

— Nämät ovat, setä, aineellisia merkkejä… aineettomissa suhteissa…

— Mitä? Mitä? Annapas tänne nuo merkit.

— Ne ovat pantteja…

— Varmaan olet maalta tuonut?

— Sofialta sain, setä, muistoksi… jäähyväishetkellä…

— Oikein arvattu. Ja näitä olet kulettanut tuhannen viidensadan virstan takaa?

Setä pudisti päätään.

— Ennen olisit tuonut vielä säkillisen kuivattuja vattuja: ne olisi voinut myydä puotiin, mutta nämät pantit…

Hän katseli vuorotellen hiuksia ja sormusta, hiuksia hän haisteli ja sormusta punnitsi kädessään. Sitten hän otti pöydältä paperi palasen, kääri siihen molemmat merkit, puristi ne kovaan kääryyn ja — yks kaks nakkasi akkunasta ulos.

— Setä! huusi Aleksander rajusti ja tempasi häntä kädestä kiinni, mutta myöhään: käärö lensi naapurin katon kulman poikki ja putosi kanavaan parkkilaivan reunalle, jossa oli tiilejä, sieltä vierähti alas ja putosi sitten veteen.

Aleksander oli ääneti ja katsoi katkerasti soimaavalla katseella setää.

— Setä! toisti hän.

— Mitä?

— Kuinka voisin nimittää tekoanne.

— Heittämiseksi akkunasta kanavaan aineettomia merkkejä ja muuta joutavaa ja turhamaisuutta, jota ei tarvitse pitää huoneessa…

— Turhamaisuutta, tämäkö turhamaisuutta?

— Mitä sinä luulit? — Puolet sinun sydämestäsi… Minä tulin asialle hänen luokseen, mutta mitäpäs hän tekee — istuu ja mietiskelee joutavaa!

— Häiritseekö se asiaa, setä?

— Paljon. Aika kuluu, mutta sinä et ole tähän saakka sanaakaan sanonut aikomuksistasi: tahdotko palvella, oletko valinnut muun toimen — et sanaakaan! Ja kaikki tämä tulee siitä, että sinulla on Sofia ja merkit mielessä. Kas, tuossa taidat hänelle kirjettäkin kirjoittaa? Niinkö?

— Niin…minä alotin…

— Oletko äidillesi kirjoittanut?

— En vielä, minä aioin kirjoittaa huomenna.

— Miksikä huomenna? Äidille huomenna, ja Sofialle, joka sinun kuukauden päästä pitää unhottaa, tänään…

— Sofianko? Voisiko hänet unhottaa?

— Täytyy. Jos en olisi heittänyt ulos sinun panttejasi, niin olisit ehkä muistanut häntä liian kuukauden. Minä tein sinulle kahdenkertaisen palveluksen. Muutaman vuoden päästä nämät pantit olisivat muistuttaneet sinulle hullutusta, josta olisit punastunut.

— Punastunut semmoisesta puhtaasta, pyhästä muistosta? Se merkitsee, ettei saa tunnustaa runollisuutta…

— Mikä runollisuus hulluudessa on? Sinun tätisi kirjeessä esimerkiksi on runollisuutta! keltainen kukkanen, järvi, joku salaisuus… Kun aloin lukea — niin minun tuli niin paha olla, etten voi sanoa! Vähältä etten punastunut, enkä minä lakannut punastumasta!

— Tämä on hirmuista, hirmuista, setä! Varmaan ette ole koskaan rakastanut?

— En voinut kärsiä merkkejä.

— Tämä on jonkinmoinen puinen elämä! sanoi Aleksander kovalla mielen liikutuksella: — jähmetystä mutta ei elämää! Jähmettyä ilman innostusta, ilman kyyneleitä, ilman eloa, ilman rakkautta…

— Ja ilman hiuksia! lisäsi setä.

— Setä, kuinka te voitte noin kylmästi pilkata sitä, joka on parasta maan päällä? Se on rikos… Rakkautta…pyhiä tunteita!…

— Kyllä tunnen tuon pyhän rakkauden: sinun ijälläsi kun nähdään kihara, kenkä, sukkanauha, liikutetaan kättä — niin pitkin ruumista juoksee tuo pyhä, ylevä rakkaus, ja annapas sille vielä valtaa, niin tuota… Valitettavasti sinun rakkautesi on vielä tulevaisuudessa; siitä et mene mihinkään pakoon, mutta työ menee sinulta, jos et rupea sitä tekemään.

— Mutta eikö rakkaus ole myös velvollisuus?

— Ei; se on hauska ajanvietto, mutta sen valtaan ei saa liiaksi antautua, muuten tulee juoruja. Sen vuoksi minä pelkään sinun tähtesi. — Setä pudisti päätään.

— Minä olen melkein löytänyt sinulle paikan. Tahdothan sinä palvella? sanoi setä.

— Ah, setä, minä olen niin iloinen! Aleksander suuteli äkkiä setää poskelle.

— Löysitpä kerran tilaisuuden! sanoi setä pyyhkien poskeaan. — Kuinkas minäkään en ollut varoillani… No, kuule sitten. Sano, mitä osaat ja mihin tunnet itsesi olevan sopivan?

— Minä tunnen jumaluusoppia, kaupungin-, rikos-, varsinaiset- ja kansanoikeudet, osaan diplomatiaa, poliitillista talouden hoitoa, filosofiaa, estetiikkaa, muinaistiedettä…

— Malta, malta! Mutta osaatko kunnollisesti kirjoittaa venäjän kieltä? Se on tällä kertaa kaikkein tarpeellisinta.

— Mikä kysymys, setä, osaanko kirjoittaa venäjän kieltä! sanoi Aleksander ja juoksi piirongin luo, josta hän alkoi vetää esille kaikenlaisia papereita, mutta setä otti sillä välin pöydältä jonkun kirjeen ja alkoi sitä lukea.

Aleksander tuli paperien kanssa pöydän luo ja näki, että setä luki kirjettä. Paperit putosivat hänen käsistään.

— Mitä te luette, setä? sanoi hän peljästyneenä.

— Tuossa oli kirje, ystävälle luultavasti. Suo anteeksi — minä tahdoin nähdä, miten sinä osaat kirjoittaa.

— Ja te luitte sen?

— Niin melkein, — pari riviä jäi ainoastaan — lopetan ihan paikalla; mitä siitä; eihän tässä ole salaisuuksia, muussa tapauksessa ei se olisikaan tässä vetelehtinyt, niin vaan…

— Mitä te nyt ajattelette minusta, setä?…

— Ajattelen, että sinä kirjoitat kunnollisesti, virheettömästi ja sujuvasti.

— Varmaan ette ole lukenut mitä tuossa on kirjoitettu! kysyi Aleksander vilkkaasti.

— Ei, kyllä taisin lukea, sanoi Piotr Ivanitsh katsoen molempia sivuja: — alussa kuvaat Pietaria, mielen vaikutuksia ja sitten minua.

— Herra Jumala! huudahti Aleksander ja peitti molemmin käsin kasvonsa.

— Mitä sinä? Mikä sinua vaivaa?

— Te puhutte tätä niin rauhallisesti? Ettekö ole minulle vihainen ja halveksi minua?

— En! Mistä syystä rupeisin riehumaan?

— Sanokaa vielä kerran, rauhottakaa minua.

— En, en, en!

— Minä en usko; näyttäkää toteen, setä…

— Millä tahdot?

— Syleilkää minua.

— Suo anteeksi, en voi.

— Miksi ette?

— Siksi, ettei siinä teossa ole järkeä eikä ymmärrystä, tahi, sanoen sinun professorisi sanoilla, halu ei kehoita minua siihen; jos sinä olisit nainen — olisi eri asia: silloin sitä tehdään ajatuksetta, muusta kehoituksesta.

— Tunne, setä, pyrkii ulos, tahtoo puheta ja innostua…

Minulla ei pyri eikä tahdo, ja jos pyrkisikin, niin minä pidättäisin — neuvon sinua tekemään samaa.

— Miksi niin?

— Siksi, että jälestäpäin, kun tarkastat lähemmin sitä ihmistä, jota olet syleillyt, et tarvitsisi punastua syleilyksestäsi.

— Eikö tapahdu semmoista, setä, että työnnetään luotaan ihminen ja jälestäpäin kadutaan sitä.

— Tapahtuu; sen vuoksi minä en koskaan työnnäkään luotani.

— Ettekö minuakaan työnnä käytökseni tähden, ettekö kutsu minua pöllöksi?

— Sinun mielestäsi jokainen, joka kirjoittaa loruja, on pöllö. Siinä tapauksessa niitä karttuisi lukematoin paljous.

— Mutta lukea itsestään tuommoisia katkeria totuuksia — ja keltä? Omalta veljensä pojalta!

— Sinä luulet kirjoittaneesi totuuden?…

— Oi, setä!… tietysti minä olen erehtynyt…minä korjaan…antakaa anteeksi…

— Tahdotko, niin minä sanelen sinulle totuuden?

— Olkaa niin hyvä.

— Istu ja kirjoita.

Aleksander otti arkin paperia ja kynän, mutta Piotr Ivanitsh katahtsi kirjeesen, jonka oli lukenut, ja saneli:

"Rakkahin ystävä!"

— Kirjoititko?

— Kirjoitin.

"Pietaria ja mielen vaikutuksiani en rupea sinulle kuvaamaan:"

"En rupea kuvaamaan", sanoi Aleksander kirjoitettuaan.

"Pietari on aikoja sitten kuvattu, mutta mitä ei ole kuvattu, sitä täytyy itse nähdä; minun mielenvaikutukseni eivät kelpaa sinulle. Turhaa on tyhjän vuoksi kuluttaa aikaa ja paperia. Parempi on kuin kuvaan setäni, sillä se liikuttaa minua persoonallisesti."

— "Setä", sanoi Aleksander.

— No, tuossa sinä kirjoitat, että minä olen sangen hyvä ja viisas — kenties se on totta, kenties ei; otetaan siis ennen keskikohtaisesti. Kirjoita!

"Setäni ei ole tyhmä eikä paha, toivoo minulle hyvää…"

— Setä! minä voin arvon antaa ja kunnioittaa… sanoi Aleksander ja ojentui häntä suutelemaan.

"Vaikka hän ei riipu kaulassani", jatkot Piotr Ivanitsh sanelemista. Aleksander, joka ei ollut vielä ehtinyt ojentua hänen luokseen, istui nopeasti paikalleen. "Toivoo minulle hyvää, sillä hänellä ei ole syytä eikä halua toivoa pahaa, koska äitini, joka ennen muinoin oli hänelle tehnyt hyvää, on puolestani pyytänyt. Hän sanoo, ettei hän rakasta minua — ja se on vallan luonnollista: kahdessa viikossa ei voi rakastaa, enkä minäkään häntä vielä rakasta vaikka vakuutan päinvastoin."

— Kuinka tätä voi? sanoi Aleksander.

— Kirjoita, kirjoita!

"Mutta me alamme tottua toinen toiseemme. Hän sanoo, että voi tulla toimeen kokonaan ilman rakkautta. Hän ei istu kanssani sylitysten aamusta iltaan, sentähden ettei sitä lainkaan tarvitse tehdä, eikä hänellä ole aikaakaan."

— "Todellisten sydämen vuodatusten vihollinen" — sen voipi jättää: se on hyvä. — Kirjoititko?

— Kirjoitin.

— Mitä täällä vielä on? Proosallinen henki, paha henki… kirjoita!

Sillä välin kuin Aleksander kirjoitti, otti Piotr Ivanitsh pöydältä jonkin paperin, kiersi sen kääröön, otti tulta ja sytytti sillä sikarin, mutta paperin hän viskasi laattialle ja tallasi sen.

"Setäni ei ole paha henki, eikä enkeli, vaan semmoinen ihminen kuin kaikki muutkin", — saneli hän, — "mutta ei ole kokonaan sinun ja minun kaltaiseni. Hän ajattelee ja tuntee maallisesti, hän olettaa, että kun kerran elämme maan päällä, niin ei pidä siitä lentää taivaasen, jossa meitä ei vielä kaivata, mutta askaroida ihmisten töitä, joka on meidän kutsumuksemme. Siksi hän pakoittaa minua maalliseen työhön, ja muun muassa elämään, sellaiseen kuin elämä on, mutta ei sellaiseen kuin me tahtoisimme. Hän uskoo hyvään ja huonoon, kauniiseen ja ilkeään. Hän uskoo myös rakkauteen ja ystävyyteen, mutta ei ajattele, että ne ovat pudonneet taivaasta lokaan, vaan olettaa, että ne ovat luodut ihmisten kanssa ja ihmisiä varten, että niitä pitää sillä tavoin ymmärtääkin ja ylipäänsä katsella asiata tarkkaan, niiden oikealta kannalta, mutta ei kiitää, Jumala ties mihin. Rehellisten ihmisten kesken pitää hän mahdollisena mieltymystä, joka useimmista yhteiskunnissa ja tavoissa muuttuu ystävyydeksi. Mutta hän olettaa myöskin, että erillään ollessa tottumus kadottaa voimansa ja ihmiset unhottavat toinen toisensa ja ettei se ole olenkaan rikos. Sen johdosta vakuuttaa hän minulle, että minä unhotan sinut, ja sinä minut. Tämä kuuluu minusta ja varmaan sinustakin kummalliselta, mutta hän neuvoo tottumaan tähän ajatukseen, jonka vuoksi emme joudu molemmat pöllöjen lukuun. Rakkaudesta on hänellä sama mielipide, mutta vähäisillä värin muutoksilla: hän ei usko muuttumattomaan ijankaikkiseen rakkauteen, samoin kuin hän ei usko haltioihin — eikä opeta meitäkään uskomaan. Sitä paitsi neuvoo hän minua ajattelemaan sitä niin vähän kuin mahdollista, ja minä taas neuvon sinua. Se, sanoo hän, tulee itsestään — kutsumatta; sanoo ettei elämä ole ainoastaan siitä että sillä, niinkuin kaikella muullakin, on aikansa, mutta koko elinaikansa ruveta yhtä ainoaa rakkautta ajattelemaan — on typerää. Ne, jotka sitä hakevat, eivätkä voi hetkeäkään olla ilman sitä — elävät sydämellä, ja vielä pahemmallakin, päänsä nojalla. Setä rakastaa tehdä työtä, jota neuvoo minullekin, ja minä taas sinulle: — me kuulumme yhteiskuntaan, joka meitä tarvitsee. Työskennellessään hän ei unhota itseäänkään; työ tekee rahaa, mutta raha on mukavuutta, jota hän hyvin rakastaa. Sen ohessa on hänellä kenties tarkoituksensa, jonka johdosta minä varmaan en tule hänen perillisekseen. Setä ei ajattele aina virkaansa ja tehdasta, hän osaa ulkoapäin Pushkinia"…

— Tekö setä? sanoi hämmästynyt Aleksander.

— Niin, saat joskus kuulla. Kirjoita!

"Hän lukee kahdella kielellä kaikki mitä vaan tulee arvokasta, inhimillisen tiedon kaikilta aloilta, rakastaa taidetta, hänellä on kaunis kokoelma kuvia Hollannin koulusta — se on hänen mielikkinsä — käy usein teatterissa, mutta hän ei hätiköitse, eikä ryntää, ei oihka eikä voihka, sillä hän ajattelee sen olevan lapsellista; pitää hän itseään toki pidättää, eikä kiusata ketään mielen vaikutuksillaan, koska ei kukaan niitä tarvitse. Hän ei puhu myös kummallisella kielellä, ja neuvoo, että minäkin karttaisin sitä. Minä taas neuvon sinua. Hyvästi, kirjoita minulle harvemmin ja älä kuluta turhan vuoksi aikaasi. Ystäväsi se ja se. No, kuukausi ja päivän määrä."

— Kuinka voin lähettää tämmöisen kirjeen? sanoi Aleksander. "Kirjoita harvemmin" — kirjoita ihmiselle, joka tuli varta vasten sadan kuudenkymmenen virstan päästä sanomaan viimeiset jäähyväiset.

"Neuvon häntä, toista ja kolmatta"…

Ei hän ole tyhmempi minua: hän pääsi ulos toisena kokelaana.

— Ei vaaraa mitään, lähetä sittenkin; kenties hän tulee viisaammaksi: tämä saattaa hänet kaikellaisiin uusiin ajatuksiin. Vaikka jo lopetittekin oppimääränne, niin nyt koulunne vasta alkaakin.

— Minulla ei ole uskallusta, setä…

— Minä en ole koskaan sekaantunut vieraisiin asioihin, mutta sinä pyysit itse tekemään jotain sinulle; minä koetan saattaa sinut oikealle tielle ja keventää ensimmäisen askeleen, mutta sinä olet itsepäinen; no, tee kuin tahdot; minä sanoin vaan omat mielipiteeni, en minä pakoita; en minä ole sinun hoitajattaresi.

— Suokaa anteeksi, setä: minä olen valmis tottelemaan, sanoi Aleksander ja pani paikalla kirjeen kiinni.

Pantuaan yhden kirjeen kiinni, alkoi hän hakea toista, joka oli Sofialle. Hän katsoi pöydältä - ei ole, pöydän alta — ei myöskään ole, laatikossa se ei ole ollutkaan.

— Haetko mitä? sanoi setä.

— Minä haen toista kirjettä, joka oli Sofialle. Setä alkoi myös etsiä.

— Missä se on? puhui Piotr Ivanitsh — en minä tosiaankaan heittänyt sitä akkunasta ulos…

— Setä! Mitä te olette tehnyt?

Olettehan sillä sytyttänyt sikarin! sanoi Aleksander surullisesti ja nosti ylös palaneet kirjeen jäännökset.

— Onko mahdollista? huudahti setä. Mitenkä minä niin tein, enkä huomannut? Kenties poltin kalleuden… Mutta tiedätkös mitä? Se on toiselta puolelta hyväkin…

— Ah, setä, Jumal' avita se ei ole miltään puolelta hyvä… huomautti Aleksander epätoivoisena.

— Tosiaan, se on hyvä: tähän postiin sinä et ennätä hänelle kirjoittaa, mutta tulevaan varmaan muutat mielesi ja kiinnyt palvelukseesi! sinulla ei tule olemaan semmoiseen aikaa, sillä tavoin teet yhden tyhmyyden vähemmän.

— Mitä hän ajattelee minusta?

— Mitä tahtoo. Minä luulen, että se on hänellekin hyödyllistä. Ethän sinä häntä nai? Hän ajattelee, että sinä olet hänet unhottanut, unhottaa itse sinut, ja punastuu vähemmän tulevan sulhasensa edessä, vakuuttaessaan sille, ettei hän ole koskaan rakastanut ketään, paitsi sitä.

— Setä, te olette kummallinen ihminen! Teillä ei ole olemassa pysyväisyyttä, ei lupausten pyhyyttä. Elämä on niin hyvä, niin täynnä suloutta, hempeyttä: se on kuin tyyni, kaunis järvi…

— Jossa kasvaa keltaisia kukkia, niinkö? katkasi setä.

— Kuin järvi, jatkoi Aleksander: — se on täynnä jotain salaperäistä, houkuttelevaa, se peittää itseensä niin paljon…

— Mutta, rakkahani.

— Miksi te, setä, ammennatte mutaa, miksi hajotatte ja hävitätte kaikki ilot, toiveet, hyvyydet… katsotte kaikkea niin mustalta puolelta?

— Minä katson oikealta puolelta — ja neuvon sinulle samaa: et tule hupsujen joukossa olemaan. Sinun käsityksesi mukaan on elämä hyvä maalla, jossa sitä ei tiedetä — siellä ei elä ihmisiä, vaan enkelejä: Sojeshalov'isi esimerkiksi on — pyhä ihminen, tätisi — kohoitettu, tunteellinen sielu, Sofia, luulen, samallainen hupsu kuin tätisi, ja vielä…

— Lopettakaa, setä! sanoi raivostunut Aleksander.

— Ja vielä semmoiset haaveksijat, kuin sinä: — nostavat nenänsä pitkin ilmaa, eiköhän jossain haise muuttumattomalle ystävyydelle ja rakkaudelle. Satannetta kertaa sanon: turhaan olet tullut…

— Hän rupeaa vakuuttamaan sulhasta, ettei ole muita rakastanut! puhui Aleksander melkein itsekseen.

— Sinä mätät vaan omiasi!

— Ei, minä olen vakuutettu, että hän antaa suoraan, jalolla avomielisyydellä hänelle minun kirjeeni ja…

— Ja merkit, sanoi Piotr Ivanitsh.

— Niin ja meidän välimme pantit… ja sanoo: — tuo, tuo on ensimmäiseksi herättänyt väräjämään sydämeni kielet; tuon nimen aikana ne soittivat ensikerran…

Sedän kulmakarvat alkoivat kohota ja silmät tulla suuremmiksi. Aleksander oli ääneti.

— Miksi lopetit soittamisen kielilläsi? No, kultaseni, kyllä Sofiasi todella on typerä, jos hän tekisi semmoisen kepposen; toivon, että hänellä on äiti, tahi joku muu, joka häntä voi estää?

— Setä, te voitte sanoa typeryydeksi tämän pyhimmän sielun puhkeamisen, tämän jalon sydämen vuodatuksen! Mitä minua pitää ruveta teistä ajatteleman?

— Mitä näet viisaimmaksi. Hän saattaisi sulhasensa luulemaan Jumala ties mitä; kenties häät menisivät myttyyn. Ja minkätähden? Sentähden, että he ovat yhdessä poimineet keltaisia kukkia… Ei, sillä tavoin työt eivät tule tehdyiksi. Sinä voit siis kirjoittaa venättä — huomenna mennään piirikuntaan: minä olen jo puolestani puhunut entiselle virkaveljelleni, sen osaston päällikölle; hän sanoi olevan paikan; aikaa ei ole turhaan kuluttaminen… Minkä kimpun olet vetänyt esille.

— Ne ovat yliopistossa tehtyjä muistoon panoja. Sallikaa minun lukea muutama sivu Ivan Semenitshin luennosta Kreikalaisesta taiteesta…

Hän alkoi nopeasti käännellä sivuja.

— Oh, tee se armo minulle, että vapautat siitä! sanoi Piotr Ivanitsh rypistäen kulmakarvojaan. — Mutta mitä tämä on?

— Ne ovat ainekirjoituksia. Minä tahtoisin näyttää ne päällikölleni; täällä on erittäin yksi ehdotus, jonka olen uudestaan muodostanut…

— Aha! Yksi niistä ehdotuksista, jotka tuhat vuotta sitten ovat täytetyt, tahi joita ei laisinkaan saa, eikä tarvitse täyttää.

— Mitä te sanotte, setä! Tämä ehdotus oli esitetty eräälle kuuluisalle henkilölle, sivistyksen harrastajalle; tämän tähden hän kutsui minua kerran päivälliselle rehtorin kanssa. Tuossa on toisen ehdotuksen alku.

— Syö minun luonani kaksi kertaa päivällistä, mutta älä vaan kirjoita loppuun toista ehdotusta.

— Miksi en?

— Siksi vaan, ettet sinä taitaisi nyt kirjoittaa mitään kelvollista, mutta aika kuluu hukkaan.

— Kuinka! Kuunneltuani luennoita?…

— Ajan pitkään ne ovat sinulle hyödyksi, mutta nyt katsele, lue, opi ja tee mitä käsketään.

— Mistä päällikkö saa tietää taipumuksiani?

— Silmänräpäyksessä saa hän tietää: hän on mestari ottamaan selkoa. Millaisen paikan sinä tahtoisit?

— Minä en tiedä, setä, millaisen…

— On ministerien paikkoja, sanoi Piotr Ivanitsh: — niiden apulaisien, tirehtöörien, vara tirehtöörien, osaston päällikköjen, pöydän päällikköjen, niiden apulaisten erilaisia virkamiehiä, vähäkö niitä löytyy?

Aleksander alkoi miettiä. Hän hämmästyi eikä tiennyt, mitä hän vallitsisi.

— Ehkä olisi näin alussa hyvä olla ensin pöytäpäällikkönä? sanoi hän.

— Kyllä olisi hyvä! toisti Piotr Ivanitsh.

— Minä tutustuisin toimeen, setä, sitten ehkä parin kuukauden päästä tulisin osaston päälliköksi… Setä teroitti korvaansa.

— Tietysti, tietysti! sanoi hän, — sitten kolmen kuukauden päästä tirehtööriksi, ja sitten vuoden päästä ministeriksi. Niinkö?

Aleksander punastui ja oli vaiti.

— Osaston päällikkö varmaan sanoi teille, millainen paikka on avoinna? kysyi hän sitten.

— Ei, vastasi setä, — Hän ei ole sanonut, luotetaan vaan häneen; näethän että itse olemme pulassa valikoimisen johdosta, hän tietää kyllä määrätä. Älä sinä puhu hänelle mitään pulastasi valikoimisessa, äläkä ehdoituksistakaan; kenties sattuisi pahastumaan ettemme usko asiaamme hänen huostaansa ja peljästyttäisi järjestelmällään: hän on tuuliaispää. Minä ehdottaisin sinulle ett'et puhuisi täkäläisille kaunottarille aineellisista merkeistä, ne eivät sitä ymmärtäisi. Miten ne ymmärtäisivätkään! Se on liian ylevätä heistä: minäkään tosin tuskin ymmärsin, mutta he nauraisivat.

Sillä aikaa kuin setä puhui, väänteli Aleksander kädessään jotain kääröä.

— Mitä sinulla on vielä siinä?

Aleksander oli kärsivällisyydellä odottanut tätä kysymystä.

— Siinä on… aikoja sitten tahdoin teille näyttää… runoja: teitä kerran huvitti…

— Enpäs minä muista; ei ole tainnut minua huvittaa…

— Nähkääs, setä, minä luulen että palveleminen on kuiva toimi, johon sielu ei ota osaa. Mutta sielu janoaa lausumaan ajatuksiaan, jakaa lähimmäisen kanssa tunteiden ja ajatusten kyllyyden, jotka sen täyttävät…

— No, mitä sitten? kysyi setä maltittomasti.

Minä tunnen luomisen kutsumuksen…

— Se on, että sinä tahdot paitsi virkaasi työskennellä vielä muuta — niinkö se on ymmärrettävä vai miten? Sehän on sangen kiitettävää. No mitä sitten? Kirjallisuuttako?

— Niin, setä, minä tahdoin pyytää teitä, olisiko teillä tilaisuutta sijoittaa yhtä ja toista…

— Oletko varma, että sinulla on kykyä? Ilman sitä tulet olemaan alhainen työmies taiteen alalla — mitä hyvää siinä olisi? Jos on kykyä — on asia toinen: silloin voi työskennellä; voit paljon hyvää matkaan saattaa ja sen ohessa on se omaisuutta — maksaa kyllä sinun pari sataa sieluasi.

— Punnitsetteko senkin rahalla?

— Niin, millä käsket? Mitä enemmän sinusta pitävät, sen enemmän maksavat rahaa.

— Mutta kunnia, kunnia? Siinä on laulajan todellinen palkinto…

— Hän on jo väsynyt hoitamaan laulajoita: liian paljon löytyy pyrkijöitä. Se oli muinoin, kunnia kävi kuin nainen jokaisen perässä, mutta nyt huomaatko? Aivan kuin sitä ei olisi olemassa tahi se olisi piiloutunut — niin! Löytyy kuuluisuus, mutta kunniaa ei kuulu, tahi se on sitten keksinyt taidon ilmestyä toisessa muodossa: se joka parhain kirjoittaa, saa enimmän rahaa, joka huonommin — elä vihastu. Sen tähden nykyaikaan kunnollinen kirjoittaja elää myös kunnollisesti, häntä ei palele eikä hän kuole ylisillä, vaikka hänen jälessään ei juosta eikä häntä osoiteta sormella kuin mitä narria; ovat käsittäneet että runoilija ei ole epäjumala, vaan ihminen: katselee, kävelee, ajattelee ja tekee tyhmyyksiä kuin muutkin: mitä siinä olisi sitten katseltavaa?

— Kuin toiset — mitä te sanotte setä! Kuinka saatatte niin puhua. Runoilija on merkitty eri sinetillä: hänessä piilee korkeamman voiman läheisyys…

— Juurikuin muutamissa — suuritieteilijöissä, kellosepissä ja meikäläisissä tehtailijoissa. Newton, Guttenberg, Watt olivat myöskin lahjoitetut korkeammalla voimalla, samoin kuin Shakespeare, Dante y.m. Koettele saada, niinkuin minä, jollain keinolla meidän Parkalan savi semmoiseksi, että siitä muodostuisi parempaa posliinia kuin Saksan ja Serbian posliini on. Mitä luulet eikö siinä tarvitsisi korkeamman voiman läheisyyttä?

— Te sekoitatte taidetta käsityöhön, setä.

— Jumala varjelkoon! Taide on erikseen, käsityö on erikseen, mutta luominen voi olla toisessa sekä toisessa yhtä varmaan kuin voi olla olemattakin. Jos sitä ei ole, niin käsityöläistä kutsutaan pelkäksi käsityöläiseksi, eikä luojaksi, runoilijakaan ei ole runoilija ilman luomisen henkeä, vaan kirjoittaja…

— Eikö yliopistossa selitetty teille siitä? Mitä teille siellä opetettiin?

Setää harmitti itseään, että oli niin pitkälle mennyt sen selvittämisessä, jota piti yhteistajuisena totena.

"Tämä on todellisten tunteiden vuodattamisen näköistä" ajatteli hän. — Näytä, mitä sinulla on siellä? kysyi hän. — Runoja!

Setä otti käärön ja alkoi lukea ensimmäistä sivua.

"Mistä joskus murhe ja kaiho Kuin pilvi äkist' ilmaantuu Ja syömmeen ristiriitaisehen…"

— Annapas tulta, Aleksander.

Hän sytytti sikarin ja jatkoi:

"Toiveiden paikkaan sijoittuu? Sieluhun miksi rankkasäänä Niin raskas uni lankeaa Ja lailla oudon onnettuuden Se äkkiä sen tummentaa…"

— Yhtä ja samaa on kerrottu ensimmäisessä neljässä värsyssä: siitä tuli vettä, huomautti Piotr Ivanitsh.

Hän luki:

"Miks — ken arvannevi sen — Kylmiä nousee kyyneleitä Kalvenneelle poskellen…"

— Mitenkäs tämä on? Otsaan tunkeutuu hiki, mutta ei kyyneliä — sitä en ole nähnyt.

"Ja mikä silloin kohtaa meitä? Taivaiden rauha kankainen Hetkell' on sillä hirmuinen…"

— Kauheaa, hirmustuttavaa, — yhtä ja samaa.

"Taivasta katson: siellä kuu…"

— Välttämättömästi kuu: ilman sitä en voi mitenkään tulla toimeen. Jos sinulla on siinä unelma ja neito — niin olet hukassa: silloin jätän sinut.

"Taivasta katson: siellä kuu Ääneti öiden valaisee, Ja miettii, salat satavuoden Hirmuiset itseensä hautailee."

— Tuo ei ole hullummasta! Annapas vielä tulla… sikari on sammunut.

"Välkkäin tähdet eetterissä Valon-vaihdoksissa väräjää Ja kuni suostuin keskenänsä Äänettömyyden säilyttää. Niin maass' aina vaara pauhaa, Ja paha meille ennustaapi, Mi outona vaan keinuaapi, Ett' on pettäväistä rauha; Ja nimetön se ikäv'… on…"

— Mihin jäinkään? — Min, tuohon!

"Haihtuu se ja kiitää poijes Ja tuulenpuuskanlainen on, Mi jäljet peittää tukkohon Eläinten aro-aavikkoilla."

Setä haukotteli ja jatkoi:

— No, ei ole hyvä eläimiä siihen sekoittaa! Miksikä tässä on merkki? Ahaa! Tuo oli surusta, mutta nyt tulee ilosta…

Hän alkoi nopeasti lukea, melkein itsekseen:

"Joskus paha henki meihin, Kun asumahan majoittuupi Silloin ihastus kuin säde Sieluun väkisten tunkeutuupi… Ja suloisesti rinta lyö…"

— Ei ole hyvästi eikä huonosti! sanoi hän lopetettuaan. — Mutta ovathan muut aloittaneet huonoimminkin; koettele, kirjoita, harjoittele, jos on halua, kenties kyky ilmestyy; sitten on eri asia.

Aleksander kävi murheelliseksi. Hän ei odottanut laisinkaan semmoista arvostelua. Häntä lohdutti vähän se, että hän piti setäänsä kylmänä ihmisenä, melkein sieluttomana.

— Tuossa on käännös Schilleristä, sanoi hän.

— Jo riittää; minä näen. Vai osaat sinä kieliä?

— Minä osaan ranskan-, saksan-, ja vähän englannin-kieltä.

— Toivotan onnea, olisit aikoja sitten sanonut: sinusta voi paljon tehdä. Taannoin puhuit minulle politillisesta ekonomiasta, filosofiasta, muinaistieteestä ja Jumala ties mistä vielä, mutta tärkeämmästä et sanaakaan — kainostelemisesi ei ollut paikallaan. Minä löydän sinulle paikalla kirjallisuustointakin.

— Tosiaanko, setä? Te sidotte minut kiitollisuuden velkaan! — Sallikaa minun teitä syleillä.

— Odota ensin, kunnes löydän.

— Tahtoisitteko näyttää muutamia kyhäelmistäni tulevalle päällikölleni. Antaisi hänen ymmärtää?…

— En, ei ole tarvis; jos tarvitsee, niin voit itse näyttää, mutta kenties ei tarvitsekaan. Lahjoitapas minulle ehdotuksesi ja kyhäelmäsi?

— Lahjoittaako? — Olkaa niin hyvä setä, sanoi Aleksander, jota tämä pyyntö miellytti. — Jos tahdotte, niin minä teen teille lukujen sisällöstä luettelon kronologillisessa järjestyksessä?

Ei tarvitse… Kiitoksia lahjasta. Evsei! Vie nämät paperit Vasilille.

— Miksi Vasilille? Hän voi viedä toimitushuoneesen.

— Hän pyysi minulta paperia liistaroidakseen jotain…

— Kuinka, setä?… huusi Aleksander kauhistuksissaan ja tempasi kimpun takaisin.

— Lahjoitithan sinä sen minulle.

Mitä se sinuun koskee, mihin minä sinun lahjasi käytän?…

— Te ette säästä mitään… ei mitään! — vaikeroi hän epätoivoisena, painaen molemmin käsin papereja rintaansa vastaan.

— Aleksander, tottele minua, sanoi setä, tempaisten häneltä paperit: et tarvitse perästä punastua, vieläpä sanot minulle kiitoksia.

Aleksander päästi paperit kädestään.

— Tuossa on, vie Evsei, sanoi Piotr Ivanitsh. — No, nyt sinun kamarissasi on puhdasta ja hyvää: turhuuksia ei löydy; sinusta tulee itsestäsi riippumaan, täytätkö huoneesi rojulla tahi jollain käytettävällä. Mennään tehtaalle kävelemään, hengittämään raitista ilmaa ja katsomaan miten ne tekevät työtä.

Aamulla Piotr Ivanitsh toi veljensä pojan departementtiin; ja sillä välin kun hän puheli itse ystävänsä — osaston päällikön kanssa — tutustui Aleksander tämän hänelle uuden maailman kanssa. Hän haaveksi yhä vielä ehdotuksista ja särki päätään sillä, että millainen keisarillinen kysymys annetaan hänen ratkaistavakseen ja seisoi sillä aikaa katsoa tirkistellen.

— "Aivan kuin sedän tehdas!" päätti hän viimein "Kun siellä yksi mestari ottaa palan ainetta, heittää se koneesen, kiertää yks, kas, kolme kertaa, — niin näkee, että siitä syntyy kukkura, pitkulainen umpio tahi puoliympyrä; sitten antaa sen toiselle, se kuivaa sitä tuulessa, kolmas kultaa, neljäs koristelee, ja siitä muodostuu kuppi, vaassi tahi lautanen. Täällä samoin: tulee ulkopuolinen anoja, antaa puoli köyristyneenä, surkealla hymyllä paperin — mestari ottaa sen ja tuskin koskettaa kynällä, antaa toiselle, se taas heittää tuhansien toisien paperien joukkoon — mutta se ei häviä: kun se on merkitty numerolla ja päivämäärällä, niin se kulkee turmelematta kaksien kymmensien käsien läpi, hedelmöiden jo tuottaen itselleen toisia samallaisia. Kolmas ottaa sen ja menee kaapista jotakin hakemaan, katsahtaa kirjaan tahi muuhun paperiin, sanoo muutamia loitsusanoja neljännelle — ja se alkaa tärisyttää kynää. Täristettyään antaa hän synnyttäjän uuden sikiönsä kanssa viidennelle, — se tärisyttää taas vuorostaan ja syntyy vielä hedelmä, viides koristaa sen ja antaa etemmäksi, ja niin paperi kulkee eteenpäin — eikä katoa koskaan: sen muodostajat saattavat kuolla, mutta se on olemassa kokonaisia vuosisatoja, kirjoituskone tekee vakavasti, pysähtymättä ja väsymättä työtä, juurikuin oi olisi ihmisiä olemassa, — ainoastaan pyörät ja vieterit…

"Missä on järki, joka elähyttää ja kuljettaa tätä paperitehdasta?" ajatteli Aleksander: "kirjoissako se lienee, itse paperissa vai näiden ihmisten päissä?"

Ja niitä kasvoja sitten, joita hän täällä näki: tuntuu kuin kadulla semmoisia ei kohtaisikaan ja etteivät käy ulkona: Jumalan valossa: näyttää kuin olisivat siellä syntyneet ja kasvaneet, juurtuneet paikkoihinsa kiinni ja siellä kuolevatkin. Adujew katsoi tarkkaan osakunnan päällikköä: hän oli kuin Jupiter pilvenhaltija; kun hän aukasee suunsa — niin Merkuri juoksee vaskilevy rinnalla; jos hän ojentaa kätensä, jossa on paperi — niin kymmenen kättä ojentuu sitä vastaan ottamaan.

— Ivan Ivanitsh! sanoi hän.

Ivan Ivanitsh hyppäsi pöydän äärestä, juoksi Jupiterin luo ja seisoi tämän edessä kuin lehti heinän edessä. Aleksanderia peloitti, eikä tiennyt itsekään miksi.

— Antakaa nuuskaa.

Tämä toi nöyrästi molemmin käsin auaistun nuuskarasian.

— Koettakaa häntä! sanoi päällikkö osoittaen Adujewia.

— Vai tämä siis minua rupeaa koettelemaan, ajatteli Adujew, katsoen Iran Ivanitshin keltaista personaa ja sen kuluneita käsivarsia. "Onko mahdollista että tämäkin ihminen ratkaisee keisarillisia asioita?"

— Onko teillä hyvä käsi? kysyi Ivan Ivanitsh.

— Käsi?

— Niin käsiala. Koettakaa kirjoittaa tämä paperi puhtaaksi, Aleksander ihmetteli tätä käskyä, mutta täytti sen kumminkin. Ivan Ivanitsh rypisti kulmakarvojaan, katsottuaan hänen työtänsä.

— Hän kirjoittaa huonosti, sanoi setä osaston päällikölle. Tämä katsoi. — Niin, huonosti: hän ei osaa puhtaaksi kirjoittaa. No, kirjoittakoon aluksi vapautuslippuja, mutta sitten, kun vähän tottuu, niin opettakaa häntä toimittamaan papereja: hän on oppinut yliopistossa.

Pian Adujewista tuli yksi koneen resoreista. Hän kirjoitti, kirjoitti, kirjoitti ilman loppua ja ihmetteli että aamuttain voi tehdä jotain muutakin; mutta kun muisti ehdotuksiaan, niin puna nousi kasvoille.

"Setä", ajatteli hän, "yhdessä olet sinä jo oikeassa, säälimättä oikeassa; onko mahdollista että kaikessa käy niin? Olenko tosiaankin erehtynyt innokkaissa ajatuksissani, lämpimässä uskossa ystävyyteen, rakkauteen… ihmisiin… omaan itseeni?… Mitä elämä sitten on?"

Hän kumartui paperin yli ja tärisytti kovemmin kynäänsä, mutta itsellään hänellä loistivat kyyneleet silmäripsien alla.

— Sinulle kerrassaan onni hymyillee, sanoi Piotr Ivanitsh veljensä pojalle. — Minä palvelin alussa koko vuoden palkatta, mutta sinä sait paikalla vanhempien palkan; se on 750 ruplaa, vaan lahjapalkinnon kanssa tulee 1000 ruplaa. Kaunis summa ensi alussa! Osaston päällikkö kiittää sinua; mutta sanoo sinun olevan hajamielisen: milloin jätät välimerkit pois, milloin unhotat kirjoittaa paperin sisällön. Ole niin hyvä, jätä tuo tapa: tärkein asia on — käännä huomiosi siihen, mikä on edessäsi, mutta älä kiidä tuonne.

Setä osoitti kädellään ylös. Siitä saakka tuli hän vielä ystävällisemmäksi veljensä pojalle.

— Mikä oivallinen ihminen minun pöytäpäällikköni on, setä, sanoi Aleksander kerran.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Me olemme lähenneet toisiamme.

Mikä korkea sielu, mitkä puhtaat, jalot ajatusten suunnat! Hänen apulaisensa kanssa olen myöskin tutustunut: sillä ihmisellä näyttää olevan luja tahto ja rautainen luonne…

— Sinä siis olet ehtinyt tutustua niiden kanssa?

— Niin, kuinkas muuten!…

— Eiköhän päällikkö ole kutsunut sinua luokseen torstaisin?

— On, kovasti on kutsunut joka torstai. Hän taitaa tuntea suuresti myötätuntoisuutta minua kohtaan…

— Mutta onko apulainen pyytänyt sinulta rahaa velaksi?

— Kyllä setä, hyvin vähän… minä annoin hänelle 25 ruplaa, mikä sattui mukanani olemaan; hän pyysi vielä 50.

— Oletko jo ehtinyt antaa! Perhana! sanoi setä harmistuneena: — minä olen tähän osaksi syyllinen, kun en sinua varoittanut; luulin toki ettet olisi siihen määrään yksinkertainen, että kaksiviikkosen tuttavuuden perästä menisit antamaan rahaa lainaksi. Ei sille mitään mahda, pannaan synti puoleksi: kaksitoista ja puoli ruplaa on minun takanani.

— Kuinka, setä, antaahan hän takaisin?

— Pidä taskuasi kiinni! Kyllä minä tunnen hänet: hänen takanaan on minulta 100 ruplaa häviössä siltä ajalta, kuin siellä palvelin. Hän ottaa kaikilta. Nyt jos hän pyytää, niin sano hänelle, että minä käsken hänen muistamaan minun velkaani — kyllä hän sitten eroaa! Pöytäpäällikön luona älä käy.

— Miksi en, setä?

— Hän on kortinlyöjä! Panee sinun kahden samallaisen vekkulin väliin kuin hän on itse, ne taas rupeavat yksistä puolin ja paljastavat sinut, että jäät kopekatta.

— Kortinlyöjä! sanoi Aleksander hämmästyneenä: — onko se mahdollista? Tuntuu, kuin hän olisi niin taipuisa sydämmen vuodatuksiin…

— Sano hänelle muun muassa, kun tulee puheeksi, että minä olen ottanut sinulta kaikki rahat säilytettäväkseni, niin saat nähdä, onko hän sitten taipuisa sydämmen vuodatuksiin ja kutsuuko sinua milloinkaan torstaisin luokseen.

Aleksander vaipui ajatuksiin. Setä pudisti päätään.

— Sinäpä arvelit, että siellä istuu sinun vieressäsi enkelejä! Sydämmen vuodatuksia, erinäinen myötätuntoisuus! Luonnollisesti tulisi ensin ajatella: elivätköhän nuo liene roistoja, jotka ovat vieressäni? Turhaan olet tullut! sanoi hän: — Todella turhaan!

Kerran kun Aleksander oli juuri herännyt, antoi Evsei hänelle ison käärön ja kirjelapun sedältä.

"Vihdoinkin saat tuossa kirjallisuustointakin", kirjoitti setä lapussa. "Eilen tapasin tuttavan sanomalehden toimittajan; hän lähetti sinulle koetteeksi työtä."

Aleksanderin kädet vapisivat ilosta, kun hän aukasi käärön. Siellä oli saksalainen käsikirjoitus.

"Mitä tämä on — suorasanaista?" sanoi hän. "Mutta mistä aineesta?"

Hän luki ylhäältä lyijykynällä kirjoituksen:

Kirjoitus "lannasta", maantaloudellista osastoa varten. Pyydetään pian kääntämään.

Kauan istui hän ajatuksissaan, sitten otti hitaasti, huoaten kynän ja alkoi kääntää. Kahden päivän kuluttua oli kirjoitus valmis ja lähetetty.

— Oivallisesti, oivallisesti! sanoi hänelle muutaman päivän perästä Piotr Ivanitsh! — Toimittaja on sangen tyytyväinen, mutta sanoo ettei kirjoitustapa ole kyllin vakavaa; no, mutta eihän ensimmäisestä kerrasta voi niin paljon vaatiakaan. Hän tahtoo tutustua sinun kanssasi: Mene hänen luokseen huomeniltana kello 7; hän on valmistanut sinulle vielä yhden kirjoituksen.

— Taasko samasta aineesta?

— Ei jostain muusta; kyllä hän sanoi minulle, mutta minä olen unhottanut… ah, niin! Perunasiirapista. Aleksander, sinä varmaan synnyit paita päällä. Lopuksi alan toivoa, että sinusta tulee kumminkin jotain: ehk'en pian sanonkaan sinulle, mitä varten olet tullut. Ei ole vielä kuukautta kulunut, mutta joka haaralta sinulle hyvyyttä virtaa. Sieltä saat 1000 ruplaa, toimittaja lupasi 100 ruplaa kuukaudelta neljästä paino arkista: se on jo 2200 ruplaa! Ei! Minä aloin toisin tavoin, sanoi hän hieman kohotettuaan kulmakarvojaan. — Kirjoita äidillesi, että sinä olet sillä ja sillä tavoin turvattu. Minä vastaan hänelle myöskin, kirjoitan, että minä hänen hyvyydestään itseäni kohtaan olen tehnyt sinulle mitä olen voinut.

— Mamma tulee olemaan teille… oikein kiitollinen, setä, ja minä myöskin… sanoi Aleksander huoaten, mutta ei heittäytynyt enää syleilemään.

III.

Kului vähän yli kaksi vuotta. Kuka olisi voinut tuntea meidän pikkukaupunkilaistamme tästä hienotapaisesta, komeapukuisesta nuoresta miehestä? Hän oli suuresti muuttunut ja miehistynyt. Nuorukaisen kasvopiirteiden pehmeys, ihon läpikuultavaisuus ja hienous, parran alku leuassa — kaikki oli kadonnut. Ei ollut jälellä arkaa ujoutta, suloista kömpelyyttä liikkeissä, kasvojen piirteet olivat kehittyneet ja muodostivat niiden muodon, mutta muoto teki luonteen. Liljat ja ruusut olivat kadonneet, juurikuin päivänpaahtamina, ja parran alku muuttunut pienenlaiseksi poskiparraksi. Keveä ja häilyvä käyminen oli muuttunut tasaiseksi ja vakavaksi astunnaksi. Puheääneen oli lisääntynyt muutamia matalia ääniä. Maalattavana olevasta kuvasta oli syntynyt valmistunut muotokuva. Nuorukainen oli muuttunut mieheksi. Silmissä loisti itseluottamus ja uskallus — ei semmoinen uskallus, joka katsoo kaikkea väkivaltaisesti, joka viittauksillaan ja silmäyksillään sanoo vastaan jo ohikulkijalle: "katso, ole varoillasi, älä satuta, äläkä polje jalalle, muuten — ymmärräthän? kyllä suoriumme pian keskenämme." Ei, — se uskaliaisuus, josta minä puhun, ei sysää luotaan, vaan vetää luokseen. Se tunnetaan hyvyyden ja menestyksen pyrinnöistä, ja niiden vastuksien poistamisen halusta… Entistä ihastusta Aleksanderin kasvoissa sekoitti keveä ajatusten väritys, ensimmäisenä todistuksena siitä, että Aleksanderin sydämmeen oli päässyt epäluulo, — kenties ainoa seuraus sedän opetuksesta ja elämän tutkistelemisesta, hän kun tuomitsi kaikki, mitä Aleksanderin silmissä ja sydämessä liiteli. Aleksander oli saanut viimeinkin malttia, s.o. hän osasi käyttäytyä säädyllisesti ihmisiä kohtaan. Hän ei heittäynyt jokaisen kaulaan, erittäinkin sen jälkeen, kun se mies, jolla oli taipumusta sydämmen vuodatuksiin, huolimatta sedän varoituksista, voitti häneltä pelissä pari kertaa, mutta taas se mies, jolla oli luja luonne ja rautainen tahto viekotteli häneltä melkoisia summia velaksi. Muut ihmiset ja tapaukset auttoivat lisäksi. Eräässä paikassa hän huomasi, kuinka ne salavihkaa nauroivat hänen poikamaiselle ihastukselleen ja nimittivät häntä romantilliseksi hourailijaksi. Toisessa paikassa — tuskin käänsivät huomiotaan häneen, siksi ettei hänestä ollut kenellekään ni chaud ni froid. Hän ei pitänyt päivällisiä, ei ajopeliä, eikä pelannut korkealla poengilla. Ennen Aleksanderin sydäntä kivisti ja viilsi nämät pistokset hänen ruusunpunaisissa haaveiluissaan todellisuudesta. Hänen päähänsä ei pistänyt kysyä itseltään: mitä suuremmoista minä olen tehnyt, millä olen muiden joukosta erinnyt? Missä minun asiani ovat ja mistä syystä muiden pitäisi minua huomata? Mutta sillä välin hänen itserakkautensa kärsi.

Sitten hän irtautui vähitellen siitä ajatuksesta, että elämässä aina näkyy ruusuja, vaan että löytyy okaitakin, jotka välistä pistelevät, minua tosin ainoastaan keveästi, vaan ei niinkuin setä kertoilee. Ja niin hän alkoi oppia itseään hillitsemään, mielenpuuskat ja liikutukset eivät tulleet niin usein esille ja hän puhui harvemmin outoa kieltä, ainakin vieraiden läsnä ollessa.

Mutta vieläkin, eikä suinkaan vähäksi suruksi Piotr Ivanitshille, oli hän kaukana sedän kylmistä periaatteista kaikessa siinä, joka liikuttaa ja mullistaa ihmisten sielua. Sydämen kaikkien salaisuuksien ja arvoituksien selville tuomisesta hän ei tahtonut kuullakaan.

Piotr Ivanitsh antaa hänelle aamupäivällä tavallisen läksyn: Aleksander kuuntelee, hämmästyy tahi vaipuu syviin ajatuksiin, mutta kun sattuu sitten jonnekin iltamaan menemään, niin takaisin tultuaan on hän toinen ihminen; päivää kolme käy hän kuin hulluna — ja sedän teoriat ovat mennet kaikki hitoille. Tanssiparin lumous ja ilma, musiikin helinä, paljastetut olkapäät, tuliset katseet, ruusunpunaisien huulien hymy, eivät antaneet hänen nukkua koko pitkinä öinä. Välistä näkee hän edessään vyötäisen, jota hän oli käsillään kosketellut välistä ikävöivän pitkän katseen, joka hänelle heitettiin poislähteissä, milloin tulisen hengityksen, josta hän oli vähällä sulaa välisin aikana, tahi keskustelee puoliääneen akkunan vieressä, masurkan jyrytessä, silloin kuin katseet säteilivät ja kieli puhui Jumala ties mitä. Hänen sydämmensä löi; ja hän syleili suonenvedon tapaisella vavistuksella tyynyä ja kääntelihe kauan kyljeltä toiselle.

Missä on rakkaus? Oi minä janoon rakkautta! sanoi hän: — tuleekohan se pian? Milloin tulevat ne ihmeelliset hetket, ne suolaiset kärsimykset, onnen vavistus, kyyneleet… j.n.e.

Toisena päivänä tuli hän sedän luo.

— Millainen iltama, setä, oli eilen Saraiskilla, sanoi hän, vaipuen illan muistelmiin.

— Oliko hyvä?

— Ihmeellisen!

— Oliko kunnollinen illallinen?

— En minä syönyt illallista.

— Kuinka niin? Sinun ijälläsi ei syödä illallista, kun voi. Huomaan jo melkein liiaksikin, että sinä et leikillä totu täkäläiseen järjestykseen. Oliko siellä kaikki kelvollisesti? Puvut, valo…

— Oli.

— Ja kunnollisia ihmisiä?

— Oi, niin erittäin kunnollisia. Millaisia silmiä, olkapäitä!

— Olkapäitä? Kellä?

— Niinhän te kysyitte?

— Ketä?

— No, neitosia.

— En, minä en heitä kysellyt; mutta yhden tekevää — oliko paljon sieviä?

— Oi hyvin paljon… mutta sääli, että kaikki ovat yhdenlaisia. Mitä yksi sanoo — samaa toistaa toinenkin, kuin ulkoapäin opittua läksyä. Oli yksi… joka oi ollut ihan kokonaan toisten kaltainen… ei niissä löydy nimeksikään itsenäisyyttä, eikä tahdon lujuutta. Liikkeet, katseet, kaikki ovat samanlaista: ei saa kuulla itsestään syntynyttä ajatusta, ei tunteen väläystä… kaikkia on peittänyt ja koristanut sama kiilloitus. Ei mikään taida kutsua niitä ulos. Ovatko ne kaiken ikänsä suljetut, eivätkö ne koskaan tule ilmi kenenkään edessä? Painaako kureliivi tosiaan ikuisesti rakkauden huokaukset ja särjetyn sydämen valituksen? eikö se tosiaan anna sijaa tunteelle?

— Miehen läheisyydessä kaikki tulee ilmi. Jos alkaisi sinun tavallasi ajatella ääneen, niin moni taitaisi kaiken ikänsä pysyä vanhanapiikana. Kyllä löytyy semmoisia narreja, jotka ennen aikoja antavat ilmi sen mitä pitäisi peittää ja tukehduttaa, mutta senpä vuoksi jälestäpäin tulee kyyneliä ja vaan kyyneliä: se ei ole oikein laskettu.

— Täytyykö siinäkin laskea, setä?

— Kuinkas muuten, kaikessa täytyy, rakkahani, laskea; mutta häntä, joka ei laske nimitetään venäjänkielellä narriksi. Lyhyesti ja selvästi.

— Täytyy pidättää rinnassaan jalon tunteen puuska!…

— Oh, kyllä tiedän ettet sinä pidätä, sinä olet valmis kadulla, teatterissa heittämään itsesi ystävän kaulaan ja itkemään.

— Mitä väliä sillä on? Sanoisivat ainoastaan, että tuo ihminen on kovasti tunteellinen, niin, sillä on taipumusta kaikkeen hyvään ja jaloon eikä ole taipuisa —

— Eikä ole taipuisa laskemaan s.o. ajattelemaan. Onpahan mahtava henkilö — joka on kovasti tunteellinen ja hirmuisesti himoinen! Vähänkö senlaatuisia luonteita on olemassa! Hurmautuneena ihminen on kaikkein vähemmin ihmisen näköinen, siinä ei ole siis mitään kehuttavaa. Pitää kysyä osaako hän hallita tunteitaan; jos osaa, niin silloin hän on ihminen…

— Teidän käsityksenne mukaan tunteitakin voi hallita kuin höyryä, huomautti Aleksander: — milloin laskea vähäisen, milloin yht'äkkiä pysäyttää, aukaista läppää, tahi panna kiinni…

— Sitä läppää ei ole luonto tyhjän vuoksi antanut ihmiselle — se on ymmärrys, sinä et sitä aina omista — ikävä kyllä ja olet kumminkin kelpo nuori mies!

— Ei setä, teitä on ikävä kuunnella. Saattakaa minut ennemmin tuon matkustavan rouvan tuttavuuteen…

— Minkä? Ljubetskoinko? Oliko hän siellä eilen?

— Oli, hän puhui kauan aikaa minun kanssani Teistä, kyseli omaa asiaansa.

— Ah, niin! Sattui sopimaan… Setä otti taskustaan paperin.

— Vie tämä paperi hänelle ja sano, että vasta eilen sain sen ja sittenkin antoivat väkisin virkahuoneesta; selitä hänelle asia tarkkaan: kuulithan mitä me puhuimme virkamiehen kanssa?

— Kyllä, kyllä tiedän; kyllä minä selitän. Aleksander sieppasi molemmin käsin paperin ja pisti sen taskuunsa. Piotr Ivanitsh katsoi häneen.

— Mikä sinun päähäsi pisti tutustua hänen kanssaan? Ei hän ole hauskan näköinen: nenän vieressä on käsnä.

— Käsnäkö? En minä muista. Kuinka te sen huomasitte, setä?

— Nenän vieressä olisi käsnä, eikä sitä huomaisi! Miksi mielesi tekee hänen luokseen?

— Hän on niin hyvä ja kunnioitettava…

— Kuinka sinä et huomannut käsnää nenän vieressä, mutta tiedät jo että hän on hyvä ja kunnioitettava? Se on merkillistä. Mutta maltapas… onhan hänellä tytär — pieni mustanverevä. Aha! nyt en ihmettele. Siis sentähden et huomannutkaan käsnää nenän vieressä.

Molemmat purskahtivat nauruun.

— Mutta minä ihmettelen, setä, sanoi Aleksander, että te huomasitte ennen käsnän nenän vieressä kuin tyttären.

— Anna paperi takaisin. Sinä varmaankin päästät siellä ulos kaiken tunteen ja unhotat kokonaan panna läpän kiinni, saat joutavaa toimeen ja piru ties mitä selität…

— En, setä, en saa. Tehkää mitä tahdotte, mutta paperia en anna, minä menen paikalla…

Ja hän katosi kamarista.

Työ tähän saakka oli mennyt menojansa. Virkatoimessa huomasivat Aleksanderin ky'yn ja antoivat hänelle kelpo paikan. Ivan Ivanitsh alkoi tuoda kunnioituksella nuuskarasian hänelle, hän aavisti, että Aleksander, niinkuin moni muukin, palveltuaan vuotta vaille viikon, saa hänet kiinni, istuu hänen niskalleen, pyörähtää osaston päälliköksi, mutta sitten, kun kaikki hyvin käy, varatirehtööriksi, samalla tavalla kuin tuokin, tai tirehtööriksi niinkuin tämä, mutta molemmat ovat hänen johdollaan alkaneet palveluksensa. "Vaan minä saan tehdä heidän sijassaan työtä!" lisäsi hän. Sanomalehden toimituspaikassa tuli hän myöskin tärkeäksi henkilöksi. Hän valikoi, käänsi, korjaili toisten kirjoituksia ja kirjoitteli itsekin kaikenlaisia tietopuolisia havaintoja maataloudesta. Oman mielensä mukaan oli hänellä rahoja enemmän kuin tarvitsi, mutta sedän mielestä ei ollut kylliksi. Vaan ei hän aina työskennellyt rahan tähden. Hän ei luopunut siitä virvoittavasta ajatuksesta, toisesta korkeammasta kutsumuksesta. Hänen nuoria voimiaan riitti kaikkeen. Hän varasti unelta ja viralta aikaa, kirjoitti runoja, novelleja, historiallisia kuvauksia ja elämä-kertomuksia. Setä ei enää liistaroinut väliseinää hänen kyhäyksillään, vaan luki niitä ääneti, sitten vihelteli ja sanoi: "Niin! Tämä on entistä parempi." Muutamia palstoja tuli vieraalla nimellä. Aleksander kuunteli ilosta vavisten ystäväin kiitollista arvostelua, joita hänellä oli virastossa, ravintoloissa, sekä erityisissä taloissa. Rakkauden jälkeen paras unelmansa alkoi toteutua. Tulevaisuus lupasi hänelle paljon loistoa ja kunniaa; näytti kuin häntä ei odottaisi tavallinen osa, kun yht'äkkiä…

Muutamia kuukausia kului. Aleksanderia ei näkynyt melkein missään, juuri kuin hän olisi kadonnut. Sedän luona hän kävi harvemmin. Tämä arveli töitten olevan esteenä. Kerran sanomalehden toimittaja kohdatessaan Piotr Ivanitshia, valitti, että Aleksander viivyttelee palstoja. Setä lupasi ensitilaisuudessa ottaa selkoa veljensä pojasta. Tilaisuus ilmestyi kolmen päivän perästä. Aleksander juoksi sedän luo kuin hulluna. Hänen käymisessään ja liikkeessään voi huomata iloisen hätiköimisen.

— Hyvää päivää, setä, olen niin iloinen Teitä nähdessäni! sanoi hän ja tahtoi syleillä setää, mutta tämä ennättikin mennä pöydän, taakse.

— Hyvää päivää Aleksander! Miksi sinua ei ole niin kaukaan aikaan näkynyt?

— Olen… ollut niin kiinnitetty työhön; olen kirjoittanut otteen saksalaisesta talouden…

— Vai niin! Mitä toimittaja sitten valehtelee? Hän sanoi minulle toissa päivänä, ettet sinä mitään tee — aika toimittaja! Kyllä minä hänet opetan, kun ensikerran kohtaan…

— Ei, älkää virkkako hänelle mitään, keskeytti Aleksander: — minä en ole hänelle vielä lähettänyt työtäni, sen vuoksi hän niin sanoi…

— Mutta mikä sinun on? Sinulla on niin juhlalliset kasvot! Oletko nimitetty asessoriksi, vai oletko saanut ristin?

— Aleksander pudisti päätään.

— No, rahaa sitten?

— En.

— Mitä sinä katselet sitten semmoisella sotapäällikön katseella? Kun et, niin älä sitten hämmennä minua, istu ennemmin ja kirjoita Moskovaan, kauppias Dubasoville, että lähettäisi pian loppurahat. Lue hänen kirjeensä: missä se on? Tuossa.

Molemmat olivat ääneti ja alkoivat kirjoitta.

— Olen lopettanut! sanoi Aleksander muutaman minutin kuluttua.

— Pian valmistui: oivallinen mies! Näytäpäs tänne. Mitä tämä on? Sinä kirjoitat minulle. K. Herra Ivanitsh! Hänen nimensä on Timofei Nikonitsh. Kuinka 520 ruplaa! 5200! Mikä sinua vaivaa, Aleksander?

Piotr Ivanitsh pani pois kynän ja katsoi veljensä poikaa. Tämä punastui.

— Ettekö huomaa mitään kasvoissani? kysyi hän.

— Jotain typerää… Annapas olla. Oletko rakastunut? kysyi Piotr Ivanitsh. Aleksander oli ääneti.

— Niinkö, vai mitä? arvasinko?

Aleksander nyökäytti riemun hymyllä ja säteilevällä katseella myöntävästi päätään.

Oikein arvattu! Miten en heti arvannut? Vai sentähden olet tullut laiskaksi, ja sentähden sinua ei näe missään. Saraiskinit ja Skatshinit kuiskaavat minulle: missä ja missä Aleksander Feodoritsh on? Mutta hänpä on — seitsemännessä taivaassa.

Piotr Ivanitsh alkoi jälleen kirjoittaa.

Nadinka Ljubetskiin! sanoi Aleksander.

— Minä en kysynyt, vastasi setä: — olkoon kenen tallansa — niin se on kaikki hulluutta. Mihin Ljubetskiin? Siihenkö, jolla on käsnä?

— Hyi! setä! keskeytti Aleksander harmistuneena: — mikä käsnä?

— Ihan nenän vierensä. Etkö vieläkään ole tarkastanut?

— Aina te sekoitatte. Äidillä taitaa olla käsnä nenän vieressä.

— No, yhdentekevä.

— Yhdentekevä! Nadinka! hän on enkeli? Ettekö tosiaankaan ole häntä huomannut? Nähdä kerran — eikä huomata.

— Mitä hänessä on niin merkillistä? Mitä, hänessä pitäisi huomata? Sanoithan ettei hänellä ole käsnää?…

— Saittepa nyt tuon käsnän? Älkää tehkö syntiä setä: voiko sanoa että hän on meidän seuraelämän teeskenneltyjen nivelnukkien näköinen? Tarkastakaa hänen kasvojansa: mikä hiljainen, syvä miete niissä piilee. Tämä ei ole ainoastaan tunteellinen, vaan järkevä tyttö… syvä luonne…

Setä alkoi tärisyttää kynäänsä pitkin paperia, mutta Aleksander, jatkoi:

Te ette, kuule hänen puheessaan ilkeitä, tavallisia lauseita. Mikä selkeä järki välähtelee hänen mielipiteissään! Mikä tuli tunteissa! Kuinka hän ymmärtää elämän syvästi. Te myrkytätte katsantokannallanne sen, mutta Nadinka sovittaa minut sen kanssa.

Aleksander vaikeni hetkiseksi ja vaipui kokonaan uneksimaan Nadjaa. Sitten alkoi hän taas.

— Kun hän aukasee silmänsä, huomaatte paikalla, minkä tulisen ja hellän sydämen tulkitsijana ne ovat! Mutta ääni, ääni! Mikä sointu, mikä hurma siinä on! Kun vaan tämä ääni kajahtaa tunnustuksessa… ei löydy korkeampaa autuutta maan päällä! Setä! kuinka elämä on niin ihana; kuinka onnellinen minä olen.

— Hänen silmiinsä nousivat kyyneleet, hän heittäysi yhdellä harppauksella ja syleili setää.

— Aleksander, huudahti Piotr Ivanitsh, hypättyään ylös istualtaan: — pane läppä pian kiinni, — kaiken höyryn päästit pois! Sinä olet hullu! Katso mitä olet tehnyt! Yhdessä sekunnissa täsmälleen kaksi tyhmyyttä! sait tukkani epäjärjestykseen ja tiputit kirjeen päälle mustetta. Luulin jo, että olit kokonaan luopunut tavoistasi. Kaukaan aikaan en ole sinua tuommoisena nähnyt, Katso, katso Herran tähden, itseäsi peilistä! Voiko löytyä tyhmempää naamaa? Mutta et ole kumminkaan tyhmä!

— Ha, ha, ha! Setä, minä olen onnellinen.

— Kyllä sen huomaa!

— Eikö totta? Minun katseessani välkkyy ylpeys. Minä katselen alas tulvaan, niinkuin ainoastaan voi katsoa sankari, runoilija ja rakastunut, joka on saanut onnellisen vastarakkauden…

— Ja niinkuin hullut rakastajat, tahi vielä pahemmin… No, mutta mitä minä teen nyt kirjeellä?

— Antakaa, minä raaputan pois — ei sitä huomaakaan, sanoi Aleksander. Hän heittäysi pöydän luo ja alkoi yhtä suonenvedon tapaisesti raaputtaa, puhdistaa, hieroa ja hieroi kirjeesen reijän. Hieromisesta pöytä heilahti ja satutti kirjahyllyä. Kirjahyllyn päällä oli italialaisesta alabasterista Sofokleen tahi Aiskylon rintakuva. Kunnioitettava tragiko heilahti ensi täristyksestä pari kolme kertaa epävakaisella jalanteella edestakaisin, sitten pudota tärähti alas kirjahyllyltä ja särkyi muruisiksi.

— Kolmas tyhmyys, Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh, nostaen murusia: — mutta tämä maksaa viisikymmentä ruplaa.

— Minä maksan setä! oh, minä maksan, mutta älkää toruko minun tunteenpuuskaani: se on puhdas ja jalo: minä olen onnellinen, onnellinen! Jumalani! kuinka elämä on ihanaa.

Setä rypisti kulmakarvojaan ja pudisti päätään.

— Milloin sinä viisastut, Aleksander? Jumala ties' mitä puhut?

Sillä välin katseli hän surullisesti särjettyä rintakuvaa.

— Maksan, sanoi hän: — maksan. Se olisi neljäs tyhmyys. Huomaan, että mielesi tekee kertoa onnestasi. No, eihän tässä muu auta. Jos on määrätty, että setien pitää ottaa osaa veljensä poikien tyhmyyksiin, niin olkoon menneeksi, annan sinulle neljännestunnin aikaa; istu hiljaa ja kerro, äläkä tee viidettä tyhmyyttä, kerro sitten uuden tyhmyyden perästä saat mennä: minulla ei ole aikaa. No… sinä olet onnellinen… Niin, mitäs siitä? Kerro nyt pian.

Vaikkapa niinkin olisi, setä, eivät nämät asiat ole niinkään kerrottavissa, huomautti Aleksander sievällä hymyllä.

— Minä jo valmistin sinua, mutta sinä, huomaan, tahdot kuitenkin aloittaa tavallisella alku-soitolla. Se merkitsee, että kertomus jatkuu koko tunnin; minulla ei ole aikaa; posti ei odota. Maltas, minä kerron ennen itse.

— Te? Sepä olisi hauskaa?

— No, kuuntele sitten, se on sangen hauskaa. Sinä kohtasit eilen kaunotartasi yksin…

— Mistä te sen tiedätte? sanoi Aleksander tulistuneena: — lähetättekö minua nuuskimaan.

— Kuinkas muuten, minä pidän palkattuja nuuskijoita sinua varten. Mistä sait semmoista päähäsi, että minä niin paljon pidän huolta sinusta? Mitä se minua liikuttaa?

— Näitä sanoja seurasi jäinen katse.

— Mistä te sitte tiedätte? kysyi Aleksander, lähestyen setää.

— Istu, istu, Jumalan tähden, älä lähesty pöytää, särjet taas jotain. Kasvoissasi on kaikki kirjoitettu, minä luen täältä. Teillä oli tunnustus keskenänne, sanoi hän.

— Aleksander punastui ja oli ääneti. Näkyi että setä osasi pilkkuun.

— Te olitte molemmat, niinkuin tapana on, hyvin typerät, sanoi Piotr Ivanitsh.

Veljenpoika teki tuskallisen liikkeen.

Asia alkoi tyhjästä, kun olitte jääneet kahden kesken, jostain mallista, jatkoi setä: — sinä kysyit kenelle hän ompelee? Hän vastasi: "mammalle tahi tädille" tahi jotain muuta senkaltaista, mutta itse te vapisitte kuin vilutaudissa…

— Ettepä arvannutkaan, setä: ei mistään mallista; me olimme puutarhassa… sanoi Aleksander vahingossa ja vaikeni.

— No, kukkasestako, vai mistä, sanoi Piotr Ivanitsh: — kenties vielä keltaisesta, yhdentekevä; mikä vaan sattuu silmiin, että voi alkaa keskustelun: ilman sanat eivät tule kielelle. Sinä kysyit, miellyttääkö häntä kukkanen; hän vastasi kyllä. — Miksi se miellyttää? "Niin vaan" vastasi hän, ja molemmat olitte ääneti, sentähden, että molemmat tahtoivat sanoa vallan toista, ja puheesta vaan ei tahtonut tulla mitään! Sitte katsoitte toinen toiseenne, hymyilitte ja punastuitte.

— Ah, setä, setä, johan te nyt!… puhui Aleksander, ollen kovin hämillään.

— Sitten, jatkoi parantumaton, setä aloit sinä kautta rantain puhua, että edessäsi aukeni uusi maailma. Hän katsahti yht'äkkiä sinuun, ikään kuin olisi kuunnellut odottamatonta uutista; sinä varmaan jouduit pois suunniltasi, sitten sanoit jälleen niin, että tuskin kuului jotta nyt vasta sinä tulit tuntemaan elämän arvon, että sinä ennenkin olit nähnyt hänet… mikä hänen nimensä on? Maria, vai mikä?

— Nadinka.

— Olet nähnyt hänet aivan kuin unessa, aavistit että häntä kohtaat, että myötätuntoisuus vei teidät yhteen ja että sinä nyt omistat hänelle yksin kaikki runot sekä suorasanaiset… Ajattelen, että kai kädet tekivät työtä! Varmaan kaasit tahi särit jotain.

— Setä! te varmaan olitte meitä kuuntelemassa! huusi Aleksander joutuen pois suunniltaan.

— Niin, minä istuin siellä pensaan takana. Eihän minulla olekaan muuta tekemistä, kuin juosta sinun jäljessäsi ja kuunnella kaikkia loruja.

— Mistä te sen sitte tiedätte? kysyi Aleksander käsittämättömänä.

— Vaikeako tuo on? Aatamista ja Eevasta alkaen on kaikilla sama histooria, ainoastaan vaan pienillä muutoksilla. Kun tulee tuntemaan kysymyksessä olevien henkilöitten luonteet, voipi tietää muutokset. Se kummastuttaa sinua, mutta olet kuitenkin kirjailija olevinasi? Nyt alat hyppiä ja laukata päivää kolme kuin hullu, pyrit riippumaan jokaisen kaulaan — mutta, Jumalan tähden, älä toki minun. Neuvoisin panemaan itsesi täksi ajaksi lukon taakse kamariisi, laskemaan siellä ulos kaiken tämän höyryn ja tekemään kaikki tekoset Evsein kanssa, ettei kukaan näkisi. Sitten vähän mietiskelet ja koetat saada toista, esimerkiksi suuteloa.

— Nadjan suuteloa! Oi mikä suuri, mikä taivaallinen palkinto! sanoi Aleksander melkein ulvoen.

— Taivaallinen!

— Mikäs muu — aineellinenko, maallinenko, teidän käsityksenne mukaan?

— Epäilemättä, sähkön vaikutusta; rakastuneet — ovat kuin kaksi Leydenin pulloa, jotka molemmat ovat kovin sähköllä täytetyt; suuteloilla sähkö pääsee pois, ja kun on kokonaan päässyt pois — hyvästi rakkaus, ja sitten seuraa kylmeneminen…

— Setä!

— Niin kyllä! Miten sinä arvelet?

— Mikä katsantotapa! mitkä käsitteet!

— Niin, minä unhotin: sitten sinulla vielä näyttäytyvät "aineelliset merkit." Taaskin tuot jos jonkin joutavata, alat niitä ajatella ja katsella, mutta työ sysätään syrjään.

Aleksander kopeloi taskuaan. Mitä, joko siellä on? Alat tehdä kaikkea samaa, mitä maailman luomisesta ihmiset ovat tehneet.

— Varmaan samaa mitä tekin, setä, olette tehnyt?

— Niin, mutta vielä tyhmemmin.

— Tyhmemmin! Etteköhän kutsu sitä tyhmyydeksi, että minä aion rakastaa syvemmin ja kovemmin kuin te, enkä aio pilkata tunnetta, enkä leikkiä sillä kylmästi, niinkuin te… enkä repiä pyhien salaisuuksien verhoa…

— Sinä tulet rakastamaan niinkuin kaikki muut, et syvemmin etkä kovemmin; tulet repimään salaisuuksien verhon… sinä tulet vaan uskomaan ikuiseen ja muuttumattomaan rakkauteen, ja sitä ainoastaan ajattelemaan, sepä se juuri onkin tyhmää: itse valmistat itsellesi surua enemmän kuin sitä pitäisi olla.

— Oi, se on kauheata, kauheata, setä, mitä te puhutte! Kuinka monta kertaa olen tehnyt itselleni lupauksen salata teiltä mitä minun sydämmessäni tapahtuu.

— Miksi et salannut? Tulit vaan häiritsemään minua…

— Olettehan ainoa omaiseni, setä: kenelle jakaisin tämän tunteiden kyllyyden? Mutta te syöksette armotta leikkausveitsenne kaikkein salaisimpiin sydämmeni mutkiin.

— En minä tee sitä omaksi huvikseni: olethan itse pyytänyt minun neuvojani. Kuinka monesta hulluudesta olenkaan sinua varjellut!…

— Ei, setä, antaa minun olla ainaisesti tyhmän teidän silmissänne, mutta minä en voi elää semmoisilla käsitteillä elämästä ja ihmisistä. Se koskee kipeästi, se on ikävää! Sitten en minä tarvitse koko elämää, en tahdo sitä niillä ehdoilla — kuuletteko? en tahdo!

— Kuulen; mitä minä voin tehdä? Enhän minä voi lopettaa sinulta elämää.

— Niin, puhui Aleksander, — huolimatta teidän ennustuksistanne, tulen minä onnelliseksi, rakastamaan ikuisesti ja ainoastaan kerran vaan.

— Oh, ei! Minä aavistan, että säret paljon vielä yhtä ja toista minulta. Se nyt ei olisi vielä mitään: rakkaus menee rakkautena; ei sinua kukaan kiellä; ei ole meidän vallassa johtaa, ettei kovin antaisi itseään rakkaudelle etenkin sinun ijälläsi, mutta kuitenkaan ei siihen määrään että heittää työn; rakkaus rakkautena, vaan työ työnä…

— Kirjoitanhan minä otteita saksalaisesta…

— Ole nyt jo, et sinä kirjoita mitään otteita, antaut vaan lemmen hurmaukselle, mutta sanomalehden toimittaja antaa sinulle eron…

— Antakoon vaan! Minä en häntä tarvitse. Voinko minä ajatella nyt tuota ilettävää hyötyä, kun…

— Ilettävää hyötyä! Ilettävää! Rakenna ennen kalliolle mökki, syö leipää, juo vettä ja laula:

Sun kanssas köyhä mökki Muuttuupi Edeniksi!…

mutta silloin kun sinulta loppuu "ilettävä metalli", niin älä pyydä minulta — minä en anna…

— En minä ole tainnut usein teitä vaivata.

— Tähän saakka et ole, Jumalan kiitos, mutta voisi tapahtua, kun työn heität; rakkaus vaatii myöskin rahaa: siinä tulee liikaa ylellisyyttä ja muita kulunkeja.

Oh, sitä kahdenkymmenen vuotisen rakkautta! Se nyt vasta on ilettävää, niin ilettävää, ett'ei kelpaa minnekään!

— Millainen sitten kelpaa? Neljänkymmenen vuotisen?

Minä en tiedä, millainen neljänkymmenen vuotisen rakkaus on, minä olen kolmekymmentäyhdeksän…

— Millainen teidän on?

— Ehkä sellainen kuin minun on.

— Se tahtoo sanoa, ei minkäänlainen.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Niinkuin te muka voisitte rakastaa?

Miksi en? Enkö minä ole ihminen, vai olenko minä kahdeksankymmenen vuotias? Jos minä rakastan, niin rakastan järkevästi, muistan itseäni, en lyö, enkä kaada mitään kumoon.

— Järkevä rakkaus? Hyvä on se rakkaus, joka muistaa itseään! huomautti ivallisesti Aleksander: — joka ei hetkeksikään unhotu…

Villitty luontokappale, keskeytti Piotr Ivanitsh, ei muista, vaan jolla on järki, sen täytyy muistaa, päinvastaisessa tapauksessa se ei ole rakkautta…

— Mitä sitten?

— Riettautta, niinkuin sinä sanot.

— Te… rakastatte! sanoi Aleksander, epäillen katsoen setää: — ha, ha, ha!

Piotr Ivanitsh puhui silmillään.

— Ketä, setä? kysyi Aleksander.

— Tahtoisitko tietää!

— Tahtoisin. Morsiantani.

Mo… morsianta? sai Aleksander tuskin sanotuksi, hyppäsi paikaltaan ja lähestyi setää.

Etemmäksi, etemmäksi, Aleksander, pane läppä kiinni! sanoi Piotr Ivanitsh, nähtyään kuinka veljen pojan silmät suurenivat, ja hän nosti pian eteensä kaikellaisia pieniä esineitä, rintakuvia, muita kuvia, kellon ja mustepullon.

Varmaan te aiotte naida? kysyi Aleksander yhtä hämmästyneenä.

— Varmaan.

— Ja te olette noin rauhallinen? Kirjoitatte Moskovaan kirjeitä, puhutte sivuasioista, käytte tehtaalla ja keskustelette noin helvetin kylmästi rakkaudesta?

— Helvetin kylmästi — se on jotain uutta. Helvetissä, sanotaan, on kuuma. Mitä sinä minua niin kummasti katselet?

— Te — aiotte naida?

— Mitä siinä on ihmeellistä? kysyi Piotr Ivanitsh, pannen pois kynän.

— Kuinka, mitä? aiotte naida, eikä sanoa minulle!

— Suo anteeksi, minä unhotin kysyä sinulta lupaa.

— Ei minulta tarvitse lupaa kysyä, setä, mutta pitäisihän minun saada tietää. Oma setäni aikoo naida, ja minä en tiedä mitään, minulle ei ole sanottukaan!

— No, sanoinhan minä.

— Sanoitte, kun sattui puheeksi tulemaan.

— Minä koetan kaikkea mahdollisuuden mukaan tehdä satunnaisesti.

— Mutta, että minulle ensimmäiseksi jakanut ilonne: tiedätte kyllä, kuinka minä teitä rakastan kuinka ja'an…

— Minä ylimalkaan kartan jakamista, ja naimisessa etenkin.

— Tiedättekö mitä, setä? sanoi Aleksander elävästi: — kenties… minä en voi salata teiltä… Minä en ole semmoinen, sanon kaikki ulos…

— Oh, Aleksander, minulla ei ole aikaa; jos se on uusi histooria, niin eikö sopisi huomenna?

— Minä tahdoin vaan sanoa, että kenties minäkin olen lähellä sitä onnea…

— Mitä? kysyi Piotr Ivanitsh, hieman teroittaen korviaan. — Tuohan tekee uteliaaksi…

— Aha! Uteliaaksiko? Niinpä minäkin kiusaan teitä! En sano.

Piotr Ivanitsh otti välinpitämättömästi käärön, pani kirjeen sinne ja alkoi panna kiinni.

— Ehkä minäkin nain! sanoi Aleksander sedän korvaan.

— Piotr Ivanitsh ei ennättänyt asiata kuulla, kun jo katsoi hyvin totisesti Aleksanderiin.

— Pane läppä kiinni, Aleksander! sanoi hän.

— Laskekaa vaan leikkiä, laskekaa vaan, setä, mutta minä puhun totta. Minä pyydän mammaltani naimislupaa.

— Sinä menet naimisiin?

— Entäs sitten?

— Sinun ijälläsi?

— Minä olen kolmen kolmatta vuoden vanha.

— Onpa toki aika! Tällä ijällä naivat ainoastaan talonpojat, kun heille onkin työntekijää tarvis taloon.

— No, jos minä olen rakastunut tyttöön ja on tilaisuus naida, niin teidän mielenne mukaan ei pitäisi…

— Minä en neuvo naimaan sitä naista, johon olet rakastunut.

— Kuinka setä? Se on jotain uutta; en ole sitä koskaan ennen kuullut.

— Löytyy paljon, jota et ole kuullut!

— Minä olen ajatellut, ett'ei pitäisi löytyä avioliittoa rakkaudetta.

— Avioliitto olkoon avioliittona, mutta rakkaus rakkautena, sanoi Piotr Ivanitsh.

— Miten pitäisi naida… hyödynkö tähden?

— Asianhaaroja varteen ottaen, mutta ei hyödyn tähden. Mutta asianhaarojen varteen ottaminen ei saa olla ainoastaan rahoissa. Mies on niin luotu, että hänen täytyy elää naisen seurassa; sitten sinä alat laskea miten pitäisi naida, alat hakea, valita naisista…

— Hakea, valita! sanoi Aleksander kummastuksella.

— Niin, valita. Siksipä minä en neuvo naimaan silloin kun rakastut. Haihtuuhan rakkaus — se on ilettävä totuus.

— Se on kaikkein raakamaisin vale ja parjaus.

— Nyt sinulle ei voi vakuuttaa; saat itse nähdä ajan pitkään, paina nyt vaan mieleesi sanani: rakkaus haihtuu, toistan minä, ja sitten, se nainen, joka on ollut sinusta täydellisyyden ihanne, näyttää kenties hyvin epätäydelliseltä, mutta asiaa ei voi sitten auttaa. Rakkaus, verhoaa ne ominaisuuksien puutteet, joita pitää vaimolla olla. Sitten kun sinä valitessasi ajattelet kylmäkiskoisesti, onko sillä naisella ne ja ne ominaisuudet, joita tahtoisin vaimossani nähdä: siinä on tärkein laskeminen. Jos löydät sellaisen naisen, niin hän miellyttää sinua ehdottomasti aina, sillä hän vastaa sinun toiveesi. Siitä lähtee sitten hänen ja sinun välillesi lähempi yhteys, joka sitten muodostaa…

— Rakkaudenko? kysäsi Aleksander.

— Niin… tahi tottumuksen.

— Mennä naimisiin ihastumatta, ilman rakkauden runollisuutta, intohimotta, ajatella sitten, kuinka ja mitä varten!!

— Sinä menisit naimisiin ajattelematta, kysymättä itseltäsi: mitä varten? Aivan samalla tapaa kuin tulit tänne, et kysynyt itseltäsi mitä varten.

— Te siis naitte hyödyn vuoksi? kysyi Aleksander.

— Ottaen asianhaarat varteen, huomautti Piotr Ivanitsh.

— Se on samaa.

— Ei olekaan, hyödyn vuoksi naiminen merkitsee, naida rahojen tähden — se olisi halpamaista; naida asianhaaroja varteen ottamatta — se olisi hulluutta… mutta sinun ei pitäisi vielä laisinkaan naida.

— Milloin sitten? Sittenkö kun tulen vanhaksi? Mitä varten minä seuraisin kunnottomien esimerkkiä?

— Niiden joukossa myös minunko? Kiitos!

— En minä puhu teistä, vaan kaikista ylipäänsä. Välistä kun sattuu kuulemaan häitä vietettävän, niin lähtee niitä sitten katsomaan ja mitä saa nähdä? Kaunis hento olento, melkein lapsen, joka vaan on odottanut lumoavaa lemmen kosketusta, kehittyäkseen loistavaksi kukaksi, yht'äkkiä temmataan nukeista, hoitajattaresta, lasten leikistä, tanssista ja Jumalan kiitos, jospa olisi vaan näistä; usein ei katsota sydämmeenkään, joka kenties ei ole enää hänen omaisuutensa. Hänet puetaan harsoon ja pitsiin, koristellaan kukilla ja huolimatta hänen kyynelistään ja kalpeudestaan viedään hänet kuin uhri — kenen viereen? Vanhan miehen viereen, useimmiten ruman, joka on menettänyt nuoruuden loisteen. Tämä heittää häneen loukkaavia himollisia katseita, tahi tarkastelee häntä kylmästi kiireestä kantapäähän ja taitaa itse ajatella: "hyvä olet, mutta päässäsi on varmaan tyhmyyksiä: rakkautta ja ruusuja, — kyllä minä poistan tämän itsepäisyyden, nämät — tyhmyydet! Minun luonani saa huokaileminen ja haaveksiminen jäädä, mutta käytä itseäsi sopivasti", tahi vielä pahempaa — ajattelee tytön omaisuutta. Kaikkein nuorin mies voipi olla kolmekymmentä vuotta. Useimmiten on hänellä kaljupää, tosin kyllä on hänellä risti tahi tähti rinnassa. Sitten tytölle sanotaan: "kas tuolle ovat määrätyt kaikki nuoruutesi rikkaudet, ensimmäinen sydämmesi lyönti ja tunnustus, katseet, lauseet, neitsyelliset hyväilyt ja koko elämäsi." Mutta ympäri ahdistavat tulvana ne, jotka nuoruuden ja kauneuden puolesta olisivat sopivat hänen parikseen ja joiden pitäisi seista morsiamen vieressä. He nielevät katseillaan uhriraukan juurikuin sanoisivat: "sitten kun mekin kulutamme nuoruuden, terveyden ja tulemme kaljupäiksi, niin mekin naimme ja saamme samallaisen loistavan kukan"… Hirmuista!…

— Tuo on outoa ja pahaa Aleksander! Kaksi vuotta olet jo kirjoittanut — sanoi Piotr Ivanitsh — lannasta, perunoista, ja muista totisista aineista, joissa kirjoitustapa on vakavaa, ahdistettua, mutta sittenkin puhut vielä kummallisesti. Älä Jumalan tähden antaudu hurmaukselle, tahi, kun tämä hulluus sinut valtaa, niin ole edes ääneti, anna sen mennä ohitse, et sano kumminkaan, etkä tee mitään järjellistä: siitä tulee vaan välttämättömästä jotain mieletöntä.

— Eikö hurmaus synnytä runoilijan ajatusta?

— Minä en tiedä miten se syntynee, vaan tiedän että se tulee valmiina päästä; kun se kehittyy ajatuksissa, silloin se ainoastaan on hyvä. No, mutta sinun mielesi mukaan — alkoi uudelleen Piotr Ivanitsh oltuaan ääneti — kenelle sitten pitäisi antaa nämät kauniit olennot?

— Niille, joita he rakastavat ja jotka eivät ole vielä kadottaneet nuoruuden, kauneuden loistetta, joiden sekä päässä että sydämmessä — joka paikassa huomaa elämän läheisyyden, niin ettei silmissä ole sammunut loiste, eikä poskilta ole mennyt puna, eivätkä kadonneet raittiit terveyden merkit; sille, joka voimakkaalla kädellä taluttaisi elämän tiellä kaunista ystävätärtään, ja toisi hänelle lahjaksi täyden sydämmen rakkautta, joka voisi ymmärtää ja jakaa hänen tunteensa, silloin kuin luonnon lait…

— Jo. riittää! Se on semmoisille velikullille kuin sinä olet. Jos me asuisimme keskellä peltoja ja synkkiä metsiä — niin silloin, muuten tämmöisen velikullan vaimon, kuin sinun — tulee paljon kestää! Ensimmäisenä vuonna tulee mielettömäksi, sitten menee katselemaan kulissien taakse, tahi antaa vaimolleen sisäpiian kilpailijaksi, sentähden, että luonnon lait, joista sinä puhut, vaativat vaihtelevaisuutta, uutta — mainio järjestys! Mutta sittenkuin vaimo huomaa miehensä tekoja, rakastuu hän yht'äkkiä kypäreihin, paraateihin ja naamiohuveihin, tekee sinulle semmoisen… ilman varoja on vielä vaikeampi: ei ole syömistä, sanoo. Piotr Ivanitsh irvisti happamesti.

— Minä olen nainut, sanoo mies, jatkoi hän. Minulla on jo kolme lasta, auttakaa, en voi elättää, olen köyhä… Köyhä! mikä ilkeys! Ei, minä toivon, ettet sinä joudu toiseen, etkä toiseen luokkaan.

— Minä joudun onnellisten miesten luokkaan, setä, mutta Nadinka — onnellisten vaimojen. Minä en tahdo naida, niinkuin suurin osa naipi: ovat sepittäneet saman virren: "nuoruus on mennyt, yksinäisyys ikävystyttää, niin pitää mennä naimaan!" Minä en ole semmoinen.

— Hourailet, rakkahani!

— Mistä te sen tiedätte?

— Siitä, että sinä olet samanlainen ihminen kuin muutkin, ja toisia olen aikoja sitten tuntenut. No, sano minulle mitä varten sinä aiot naida?

— Kuinka, mitä varten! Nadinka on minun vaimoni! huudahti Aleksander, peittäen kasvonsa käsillään.

— No, kuinka kävi? Näetkös — et itsekään tiedä. — Oh! henki on pakahtua yhdestä ajatuksesta.

Te ette tiedä, setä, kuinka minä häntä rakastan! Minä rakastan niin, ettei kukaan ole vielä rakastanut: kaikilla sieluni voimilla — hänelle kaikki…

— Ennen saisit, Aleksander, torua minua, tahi olkoon menneeksi, syleillä minua, kuin yhä toistaa tuota typerintä lausetta! Mitenkä kielesi kääntyykään sanomaan "niin ettei kukaan ole vielä rakastanut!"

Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.

— Mitä, eikö se voi olla mahdollista?

— Sitäpaitsi, kun katselen tarkemmin rakkauttasi, niin luulen melkein mahdolliseksi: typerimmin ei voi rakastaa!

— Mutta Nadinka, sanoo, että meidän pitää odottaa vuoden päivät, että me olemme vielä niin nuoret, meidän täytyy koetella itseämme… koko vuosi…ja sitten.

— Vuosi! Vai niin! Olisit aikoja sitten sanonut! keskeytti Piotr Ivanitsh. Hänkö sen ehdotti? Sepä vasta järkevää! Miten vanha hän on?

— Kahdeksantoista vuotta.

— Sinä olet kaksikymmentäkolme: no veikkoseni, hän on kaksikymmentäkolme kertaa viisaampi sinua. Hän, niinkuin näen, ymmärtää asian: hän leikittelee, koketeeraa sinun edessäsi, kuluttaa aikansa hauskasti, mutta sitten… löytää noiden tyttöriepujen joukossa rikki viisaitakin. No, sinä et siis nai. Minä luulin sinun tahtovan jotenkin kiireesti pyöräyttää kaikessa hiljaisuudessa. Sinun ijälläsi tämmöiset hulluudet tapahtuvat niin pian, ettei ennätä estääkään; mutta vasta vuoden päästä! Siihen asti päästyä ennättää hän pistää sinut pussiin…

— Hän — pistää pussiin, koketeeraa! tyttöriepu! Hän, Nadinka? Hyi, setä! Kenen kanssa olette elämänne ajan elänyt, kenen kanssa ollut tekemisessä, ketä rakastanut, jos teillä on noin mustat epäluulot?…

— Elänyt ihmisten kanssa, rakastanut vaimoa.

— Hänkö pettäisi! Tämä enkeli, itse rehellisyys, nainen, jonka Jumala on tainnut luoda ensimmäiseksi kaikessa puhtaudessa ja loistossa…

— Hän on kuitenkin nainen, ja luultavasti pettää.

— Tämän jälkeen sanotte, että minäkin petän.

— Aikaa voittaen — niin sinäkin.

— Minä! Ne joita te tunnette, niistä voitte päättää, mitä tahdotte, mutta minusta — eikö teidän ole synti epäillä niin halpamaista? Mikä minä olen sitten teidän silmissänne?

— Ihminen.

— Eivät kaikki ole samallaiset. Tietäkää se, etten minä leikilläni ole antanut hänelle totista lupausta rakastaa häntä elinaikani! olen valmis valallani sen vannomaan… —

— Tiedän, tiedän! Rehellinen ihminen ei epäile valansa todellisuutta, silloin kuin hän vannoo naiselle; sitten hän pettää kuitenkin tahi kylmenee, eikä itsekään käsitä kuinka. Tämä tapahtuu tarkoituksetta, eikä siinä ole mitään halpamaista, eikä siitä tarvitse ketään syyttää: luonto ei ole antanut myöten ikuisesti rakastaa. Ne, jotka uskovat ikuiseen, ja muuttumattomaan rakkauteen, tekevät samoin kuin ne, jotka eivät usko, mutta edelliset eivät vaan huomaa tahi eivät tahdo sitä myöntää; me olemme muka korkeammat semmoisesta, me emme ole ihmisiä, vaan enkelejä — hulluutta!

Löytyyhän rakastettuja ja aviopuolisoja, jotka ikuisesti rakastavat toinen toisiaan ja elävät koko elämänsä?…

— Ikuisesti! Se, joka rakastaa pari viikkoa, sitä kutsutaan tuulihatuksi, mutta se, joka rakastaa pari, kolme vuotta, — ikuisesti! Tarkasta oikein, miten rakkaus on luotu, niin näet itse, ettei se ole ikuinen! Tämän tunteen elävyys, tulisuus ja kuumeentapaisuus ei salli sen pysyä kestävänä. Rakastetut ja aviopuolisot elävät kaiken ikänsä yhdessä — se on totta! Mutta rakastavatko he toisiaan kaiken elinaikansa, niinkuin heitä aina yhdistäisi alkuperäinen rakkaus, niinkuin he muka aina hakisivat toisiaan, eivätkä voisi katsella toisiaan kylliksi? Mihin ovat joutuneet kaikki turhan tarkat mielennouteet, ainainen tarkkaavaisuus, jano olla yhdessä, kyyneleet, ihastukset — kaikki nämät hulluudet? Miesten kylmyys ja kömpelyys on tullut sananparreksi: "Heidän rakkautensa muuttuu ystävyydeksi!" sanovat kaikki arvokkaasti: niin sepä ei olekaan rakkautta! Ystävyydeksi! Mutta mitä ystävyyttä tämä on? Miestä ja vaimoa sitovat yhteiset mielihalut, asianhaarat, sama kohtalo — siksi he elävät yhdessä; jos ei tätä löydy, niin eroavat, rakastavat toisia,— muutamat enemmän, toiset vähemmän: tätä kutsutaan uskottomuudeksi… Mutta ne, jotka pysyvät yhdessä, elävät tottumuksesta, joka, sanon sinulle korvaan, on vahvempi kaikkea rakkautta: sitä ei turhan vuoksi kutsuta toiseksi luonteeksi. Muutoin ihmiset eivät koko elinaikanaan lopettaisi suruaan rakkaan henkilön eroamisen tahi kuoleman johdosta, mutta näkyvätpäs he tulevan lohdutetuiksi. Ovat alkaneet mäkättää: ikuisesti, ikuisesti!… eivät ota selkoa, mutta huutavat vaan.

— Kuinka, te setä, ette pelkää itsenne puolesta? Varmaan teidänkin morsiamenne…suokaa anteeksi… pistää teidät pussiin?…

— En usko.

— Mikä itserakkaus!

— Ei se ole itserakkautta, vaan asianhaarojen varteen ottamista.

— Taaskin varteen ottamista!

— No, miettimistä, jos niin tahdot.

Mutta jos hän rakastuisi johonkuhun toiseen?

— Ei pidä päästää niin pitkälle; Jos semmoinen synti tapahtuisi, niin voisen taidokkaasti saada kylmenemään.

— Niinkuin sitä muka voisi? Onko se Teidän vallassanne?…

— On kyllä.

— Sillä tavoin tekisivät kaikki petetyt miehet, sanoi Aleksander, jos vaan löytyisi keino…

— Eivät kaikki miehet ole samanlaisia, ystäväni: toiset ovat sangen välinpitämättömät vaimojansa kohtaan, eivät käännä huomiotaan siihen, mitä heidän ympärillään tapahtuu, eivätkä tahdo huomata; toiset tahtoisivat huomata itserakkaudesta, mutta ovat kunnottomia: eivät osaa ryhtyä käsin toimeen.

— Mitenkä te teette?

— Se on minun salaisuuteni; ei sinun päähäsi saisi sitä kuitenkaan: sinä olet kuumeessa…

— Minä olen onnellinen ja kiitän Jumalaa; mitä taas tulevaisuudessa tulee, siitä en tahdo tietää.

— Ensimmäinen osa lauseesta oli niin järjellinen, että rakastumattoman olisi sopinut se sanoa: se osoitti taitoa osata nauttia hetkestä; mutta toinen puoli, suo anteeksi, ei kelpaa mihinkään. "En tahdo tietää mitä tulevaisuudessa tulee", s.o. en tahdo ajatella mitä oli eilen ja mitä on tänään; en rupea käsittelemään, ajattelemaan itseäni siihen, en ole siitä varoillani, antaa mennä minne tuuli puhaltaa! Hyvänen aika, mistä tämä on kotosin?

— Kuinka pitäisi teidän mielestänne tehdä? Kun autuuden hetki tulee, niin pitää ottaa suurennuslasi ja ruveta tarkastamaan.

— Ei, vähennyslasi, ettei ilosta tulisi yht'äkkiä järjettömäksi, eikä hyppäisi jokaiselle kaulaan.

— Tahi kun tulee surun hetki, jatkoi Aleksander, niin pitää katsella teidän vähennyslasiinne?

Ei, surua katsotaan suurennuslasista: sitten on helpompi kantaa, kun huvittelee mielipahan kahta vertaa suuremmaksi kuin se todella on.

— Minkätähden — jatkoi Aleksander harmistuneena — rupeaisin alussa murhaamaan kaiken ilon kylmällä mietiskelemisellä, ennenkuin siitä olen nauttinut, ajattelemaan: hän minut pettää ja jättää? Minkä tähden rupean ennen aikoja vaivaamaan itseäni surulla, kun sitä ei ole vielä tullut?

— Sentähden, kun se tulee, keskeytti setä, niin ajattelisit — surukin haihtuu, niinkuin haihtui silloin se ja se minulta, siltä ja siltä. Toivon, ettei se ole hullumpaa ja maksaapa kääntää huomiota siihen; sitten et tarvitse vaivatakaan itseäsi kun tarkastat kaikkien puolien muuttuvaisuutta elämässä; tulet olemaan kylmäkiskoinen ja rauhallinen, niin rauhallinen kuin ihminen saattaa olla.

— Vai siinä on teidän rauhallisuutenne salaisuus! sanoi Aleksander ajatuksissaan.

Piotr Ivanitsh oli ääneti ja kirjoitti.

— Mikä elämä tämä olisi! alkoi Aleksander. Ei unhoittua hetkeksikään, aina vaan ajatella, ajatella… ei, minä tunnen ettei se niin voi olla! Minä tahdon elää ilman teidän kylmää tutkistelemistanne, ajattelematta, odottaako minua tulevaisuudessa onnettomuus, vaara, tahi ei — yhdentekevää!… Miksi minä rupean ennen aikojani ajattelemaan ja myrkyttämään…

— Sanoinhan minä miksi, mutta hän panee vaan omiaan! Älä pakoita minua tekemään sinun kustannuksellasi jotain loukkaavata vertailua. Siksi, että kun näet vaaran, vastoinkäymisen tahi onnettomuuden uhkaavan, niin on helpompi taistella sen kanssa — ja kantaa se: et tule hulluksi, etkä kuole; tahi kun tulee ilo, niin älä ala hyppiä ja kaataa rintakuvia — käykö jo selville? Hänelle puhutaan: tuossa on alku, arvaa sen mukaan itse loppu, mutta hän ummistaa silmänsä, pudistaa päätänsä, kuin mitä peljättiä näkisi, elää niinkuin lapsi. Sinun käsityksesi mukaan, elä vaan päivä päivältä miten sattuu, istu mökkisi kynnyksellä, mittaile elämäsi päivällisillä, tanssiaisilla, rakkaudella ja muuttumattomalla ystävyydellä. Kyllä kaikki haluavat kultaista elämää! Johan minä sanoin sinulle, että sinun käsityksilläsi on hyvä elää maalla, vaimon ja puolentusinan suuruisen lapsiliudan kanssa, mutta täällä täytyy tehdä työtä; senpä vuoksi pitää aina ajatella ja muistaa, mitä teit eilen, mitä teet tänään, että tietäisit mitä huomenna on tekeminen, s.o. lakkaamatta tarkastaa itseään ja tehtäviään, Siten pääsee jonkin asian perille; vaan tuolla tavoin… Mutta ei sinun kanssasi maksa puhua: sinä olet nyt houreissasi. Ai! Kohta on tunti kulunut. Ei sanaakaan enää. Aleksander; mene pois… minä en tahdo kuulla enempää; tule huomenna päivälliselle luokseni, muutamia muita tulee myös —

— Kenties ystäviänne?

— Niin… Konew, Smirnow, Feodorow — sinä tunnet heidät, ja sitten vielä joku…

— Konew, Smirnow, Feodorow! Ne ovat samoja ihmisiä, joiden kanssa olette asioissa.

— No, niin! kaikki tarpeellisia ihmisiä.

— Vai ne ovat teidän ystäviänne? Tosiaan, en ole huomannut, että olisitte ottanut ketään vastaan kovin lämpimästi.

— Johan olen sinulle sanonut, että minä kutsun niitä ystäviksi, joita kohtaan useimmin, jotka tuottavat minulle hyötyä tahi hauskuutta. Hyvänen aika! Mitä varten minä ilmaiseksi rupeaisin syöttämään?

— Minä luulin, että otatte, ennen häitä jäähyväiset todellisilta ystäviltä, joita sydämmestänne rakastatte, joiden kanssa maljan ääressä muistelette viimeisen kerran hauskaa nuoruuden aikaa ja ehkä erohetkellä puristatte heitä kovasti sydäntänne vastaan.

— Sinun viidessä sanassasi on kaikkea, mitä elämässä ei ole eikä tarvitse olla. Millä riemulla tätisi heittäytyisi sinulle kaulaan! Tosiaan, siinä olisi todelliset ystävät, kun löytyy ainoastaan ystävät, ja malja, silloin kun juodaan pikareista tahi laseista, ja syleilyjä eronhetkellä, kun ei ole eronhetkeä. Oh, Aleksander.

— Eikö teidän ole ikävä erota, taikka edes harvemmin tavata näitä ystäviä? sanoi Aleksander.

— Ei! En ole koskaan lähestynyt heitä siihen määrään, että olisi ikävä, ja neuvoisin että sinäkin tekisit niin.

— Mutta kenties he eivät ole sellaisia: kenties heidän on ikävä kadottaa Teissä hyvän kumppalin, seuralaisen?

— Se ei ole minun asiani, vaan heidän. Monta kertaa minäkin olen kadottanut semmoisia tovereita, mutta en ole vaan kuollut siitä. Niin, — sinä siis tulet huomenna?

— Huomenna, setä, minä olen…

— Mitä?

— Kutsuttu maalle.

— Varmaan Ljubetskille?

— Niin.

— Vai niin! No, tee kuin tahdot. Muista työtäsi, Aleksander! Minä sanon toimittajalle, miten vietät aikasi…

— Ah, setä, kuinka semmoista saattaa tehdä! Minä lopetan välttämättömästä otteet saksalaisesta taloudesta.

IV.

— Aleksanderin elämä jakautui kahteen osaan. Aamupäivän nielivät virkatoimet. Hän mylläröi tomuisia asiapapereja, kuvitteli kaikkien asianhaarain koskevan häntä, laski paperille miljoonia hänelle kuuluvia rahoja. Mutta välistä pää kieltäytyi ajattelemasta toisten edestä, kynä putosi hänen kädestään ja hänet valtasi tuo lemmen hurmaus, jolle Piotr Ivanitsh oli niin vihanen.

Silloin Aleksander heittäysi tuolin nojaa vastaan ja kiiti ajatuksissaan ruohoiseen, rauhalliseen paikkaan, jossa ei ole papereja, ei mustetta, ei kummallisia kasvoja, eikä vara-virkapukuja, missä vallitsee rauhallisuus, hurmaus ja viileys, missä kauniisti varustetussa salissa tuoksuvat kukat, kaikuu pianon säveleet, häkissä hypiskelee papukaija, mutta puutarhassa huojuvat koivun ja sirenin oksat. Kaiken tämän hallitsijattarena oli — hän…

Istuessaan aamupäivällä virastossa oli Aleksander läsnä näkymättömänä eräässä Ljubetskin huvilan saaressa, mutta illalla oli hän siellä oikein nähtävänä, koko olennollaan. Heitetäämpä julkinen katsahdus hänen onneensa.

Oli kuuma päivä, yksi harvinaisista päivistä Pietarissa: aurinko elähdytti peltoja, mutta näännytti Pietarin katuja, kuumentaen säteillään graniittia, mutta säteet, poistuen kiviltä, paahtoivat ihmisiä. Ihmiset kulkivat hitaasti päät allapäin, koirat — kielet ulkona suusta. Kaupunki oli niiden satukaupunkien näköinen, joissa kaikki lumoojan käskystä yht'äkkiä kivettyy. Ajopelit eivät tärisseet pitkin kiviä; varjostimet, kuin suljetut silmänluomet, peittivät akkunat; puupölkäreillä kudottu katu kiilsi kuin parketti; katukäytävillä poltti jalkapohjia. Joka paikassa oli ikävää, unista.

Jalkasin kulkija haki varjoa pyyhkien hikeä otsaltaan. Kyytivaunut, kuuden matkustavaisen kanssa, kulkivat hitaasti kaupungin taakse, tuskin nostaen pölyä jälessänsä, Kello neljä tulivat virkamiehet toimistaan, ja kulkivat hiljakseen kotia.

Aleksander juoksi ulos, niinkuin talon olisi katto pudonnut, hän katsoi kelloa — myöhään: päivälliselle ei hän ehdi enään. Hän läksi ravintolaan.

— Mitä teillä on? Pian!

— Julienne-soppaa ja à la reine, à la provencale kastiketta, à la maitre d'hotel; kalkkunapaistia, lintua, leivoksia.

— No, tuokaa à la provencale soppaa, julienne-kastiketta ja leivoksia, paistia, mutta pian.

Palvelija katsoi häneen.

— No, mitä? sanoi Aleksander kärsimättömänä.

Tämä juoksi tiehensä ja toi mitä päähän pisti. Adujew oli sangen tyytyväinen. Hän ei odottanut neljättä ruokaa, vaan juoksi Nevan rantakadulle. Siellä häntä odotti vene ja kaksi soutajaa.

Tunnin päästä hän näki luvatun maan kulman, nousi seisoalleen veneessä ja suunnitti katseensa kauas. Ensin hänen silmänsä himmentyivät pelosta ja rauhattomuudesta, joka muuttui epäilykseksi. Sitten yht'äkkiä kasvot kirkastuivat ilon vaikutuksesta, aivan kuin auringon loistamina. Hän erotti puutarhan aidan vieressä tutun leningin; hänet sieltä tunnettiin ja heilutettiin nenäliinaa. Häntä on odotettu kenties kuinka kauan. Hänen jalkopohjiaan poltti ihan kärsimättömyydestä.

— "Ah! jos voisi Jalkasin kulkea veden pinnalla!" ajatteli Aleksander. "Kyllä keksivät kaikkea joutavaa, mutta eivät ole sitä keksineet."

Soutajat lonksuttavat hitaasti, säännön mukaisesti airoillaan aivan kuin kone. Hiki juoksee karpaleina pitkin päivettyneitä kasvoja; he eivät ole ollenkaan huolissaan siitä, että Aleksanderin sydän pamppaili rinnassa, että hän, irroittamatta silmiään yhdestä samasta pilkusta, jo pari kertaa ajatuksissaan nosti väliin toista ja väliin toista jalkaa veneen laidan yli, mutta he eivät välitä mistään: soutavat soutamistaan yhtä hitaasti ja pyyhkivät välistä hihalla kasvojaan.

— Nopeammin! sanoi hän. Saatte puoli ruplaa juomarahaa.

Silloinkos alkoivat miehet tehdä työtä, ja liikkua paikallaan! Mihin joutui väsymys? Mistä tuli voimia? Airot loiskivat vaan vettä pitkin. Vene — luiskahtaa eteenpäin kolme syltä kuin ei mitään. Heilauttivat kertaa kymmenen — perä muodosti vempeleen, vene kiiti kauniisti ja kallistui ihan rantaan. Aleksander ja Nadinka hymyilivät kaukaa toisilleen eivätkä poistaneet katsetta toisistaan. Aleksander astui toisella jalalla veteen sen sijaan, kuin olisi pitänyt astua maalle. Nadinka nauroi.

— Hiljemmin, herra, odottakaa, minä ojennan teille käteni, sanoi toinen soutajista, kun Aleksander oli jo rannalla.

— Odottakaa minua täällä, sanoi Adujew ja juoksi Nadinkan luo.

Tämä hymyili kaukaa suloisesti Aleksanderille. Joka veneen liikkeessä rantaan päin kohosi ja laskeutui hänen rintaansa kovemmin.

— Nadeshda Aleksandrowna!… sanoi Adujew, voiden tuskin vetää henkeä ilosta.

Aleksander Fedoritsh!… vastasi hän.

— Tietämättä heittäysivät he toisiansa vastaan, mutta hillitsivät itseään ja katsoivat toinen toisiaan hymyillen, kosteilla silmillä, eivätkä voineet puhua mitään. Siten kului muutama minuutti.

Ei voi syyttää Piotr Ivanitshia siitä, ettei hän huomannut Nadinkaa ensikerralla. Hän ei ollut kaunotar, eikä vetänyt paikalla huomiota puoleensa.

Mutta se, joka katseli hänen kasvojensa piirteitä, ei kääntänyt katsettaan hänestä pois. Hänen kasvonsa olivat harvoin paria minuuttia rauhallisina. Hänen sielunsa, joka vähimmästäkin oli tunteellinen ja hellä ärtymään, ajatukset ja kaikellaiset vaihelivat mielenliikutukset, toinen toisensa jälkeen alinomaa hänen kasvoillaan ja nämä tunteitten väritykset vaihtuivat kummallisessa leikissä, antaen hänen kasvoilleen joka minuutti uuden ja odottamattoman ilmeen. Esimerkiksi, silmät salamoivat yht'äkkiä, polttavat ja silmänräpäyksessä peittyvät pitkien silmäripsien alle; kasvot tulevat elottomiksi ja liikkumattomiksi — ja Teidän edessänne on aivan kuin marmoripatsas. Sen jälkeen odotatte taaskin samanlaista läpitunkevaa sädettä — mutta merkkiäkään siitä ette näe! Silmäluomet kohoavat hiljaa, Teidät valaisee hitaasti — lempeä silmien loiste, aivan kuin kuun, joka ilmestyy hitaasti pilvien taakse. Liikkeissä on samaa. Niissä on paljon viehätystä, mutta ei keijukaisen suloutta. Tässä viehätyksessä on paljon kummallistakin, rajua, jota luonto antaa kaikille, vaan jonka taide karsii pois jälkeä jättämättä, sen sijaan kuin sen pitäisi vaan pehmentää. Nämät jäljet ilmestyivät usein Nadinkan liikkeissä. Väliin hän istuu oikein taiteellisessa asennossa, mutta ei aikaakaan, Jumala ties mistä sisällisestä liikkeestä, tämä kuvan tapainen asema vaihtuu aivan odottamatta ja taaskin lumoavalla liikkeellä. Puheessa on taas samat odottamattomat käännekohdat: milloin oikea arvostelu, milloin haaveilu, luja päätös, sitten lapsen ilveet, tahi hieno teeskentely. Kaikki osoittivat hänessä terävää järkeä, itsepintaista vaihtelevaista sydäntä. Ei Aleksander yksin olisi hänen tähdensä tullut hulluksi; ainoa, Piotr Ivanitsh, ainoastaan pääsee vapaaksi: mutta paljonko semmoisia löytynee?

— Te odotitte minua! Jumalani, miten minä olen onnellinen! sanoi Aleksander.

— Minäkö odotin? En edes ajatellutkaan! vastasi Nadinka, pudistaen päätään. Tiedättehän, että minä olen aina puutarhassa.

— Oletteko te vihanen? kysyi Aleksander arasti.

— Mistä? Sepä ajatus!

— No, antakaa kätenne.

Hän ojensi Aleksanderille kätensä; kun tämä oli sitä koskettanut, niin Nadinka tempasi sen paikalla takaisin — ja muuttui yht'äkkiä. Hymy katosi, ja kasvoille ilmestyi jotain harmin tapaista.

— Mitä, juotteko maitoa? kysyi Aleksander.

Nadinkalla oli kuppi ja korppu kädessä.

— Minä syön päivällistä, vastasi hän.

Syötte päivällistä, kello kuusi, ja maitoa.

— Teistä tietysti on kummaa nähdä maitoa sedän komean päivällisen perästä, mutta me elämme täällä kuin maalla: elämme säästäväisesti.

Hän lohkasi etuhampaillaan muutaman murun korpusta ja huuhtoi niitä suustansa alas maidolla, irvistäen huulillaan mitä viehättävimmästi.

— Minä en ole syönyt sedän luona päivällistä, minä kieltäysin eilen, vastasi Adujew.

— Miten kunnoton Te olette! Kuinka voitte noin valehdella? Missä olette tähän saakka ollut?

— Istuin tänään virastossa kello neljään…

— Mutta nyt on jo kuusi. Älkää narratko, tunnustakaa pois, Teidät sai viekotelluksi päivällinen ja hauska seura? Teillä oli siellä hyvin, hyvin hauskaa.

— Vakuutan kunniasanallani. En ole edes käynytkään sedän luona… alkoi Aleksander innokkaasti puolustustaan. Olisinko sitten ehtinyt tulla tänne jo tähän aikaan?

— Vai niin! Tämä on Teidän mielestänne aikaseen? Olisitte tulleet ennen vielä parin tunnin päästä! sanoi Nadinka nopealla pyörähdyksellä, käänsi hänelle selkänsä ja läksi polkua myöten kotiin. Aleksander meni hänen jälkeensä.

— Älkää tulko minun lähelleni, älkää tulko, sanoi Nadinka, huiskien kädellään: — minä en kärsi nähdä Teitä.

— Lopettakaa pilapuheet, Nadeshda Aleksandrovna!

— En minä ollenkaan puhu pilaa. Sanokaa ensin, missä olette tähän saakka ollut?

— Kello neljä tulin departementista, alotti Adujew: — tunnin tulin tänne…

Sitten olisi vasta viisi, mutta nyt on kuusi? Missä olette tunnin kuluttanut? Näettekö miten valehtelette!

— Minä söin pikimmittäin päivällisen ravintolassa.

— Pikemmittäin! ainoastaan tunnin sanoi Nadinka: — voi raukkaa! varmaan Teidän on nälkä. Tahtoisitteko maitoa?

— Oi antakaa, antakaa minulle tämä kuppi!… sanoi Aleksander ja ojensi hänelle kätensä.

Mutta Nadinka pysähtyi yht'äkkiä, kaasi kupin ylösalaisin ja välittämättä Aleksanderista, katseli uteliaasti, miten viimeiset pisarat juoksivat kupista hiekalle.

— Te olette säälimätön! sanoi Aleksander: — Miten voitte tuolla tavoin minua kiduttaa?

— Katsokaa, katsokaa Aleksander Feodoritsh, keskeytti yht'äkkiä Nadinka, vaipuneena omiin toimiinsa: — saanko pisaran sattumaan kuoriaiseen, joka ryömii tuossa pitkin tietä?… oh sainpa sattumaan! voi raukkaa! se kuolee! sanoi hän; nosti sitten huolellisesti kuoriaisen, pani sen kämmenelleen ja alkoi hengittää siihen.

— Huvittaapa Teitä kuoriainen! sanoi Adujew harmistuneena.

— Voi raukkaa! katsokaahan: se kuolee, sanoi Nadinka surullisesti — mitä minä olen tehnyt?

Hän hautoi kuoriaista vähän aikaa kämmenellään ja kun tämä liikahti ja alkoi ryömiä edestakaisin pitkin kättä, niin Nadinka värähti, heitti sen nopeasti maahan ja tallasi jalallaan, sanoen: "ilettävä kuoriainen!"

— Missä Te olette ollut? kysyi hän sitten.

— Sanoinhan jo.

— Ah, niin! sedän luona. Oliko paljon vieraita? Joitteko samppanjaa? Minä tunnen jo tänne asti kuinka haisee samppanjalle.

— Enhän, en ollut sedän luona! keskeytti epätoivoisena Aleksander. — Kuka Teille sen on sanonut?

— Itsehän sanoitte.

— Luulen, että hänen luonaan vasta istuvat pöytään. Te ette semmoisia päivällisiä tunne: loppuuko semmoinen päivällinen tunnissa?

— Te söitte kaksi tuntia — viidennen ja kuudennen.

— Mutta millä aikaa olisin tänne tullut?

Nadinka ei vastannut mitään, hypähti vaan maasta ylös, katkasi akasian oksan ja sitten juoksi äitinsä luo. Adujew meni hänen jälessään.

— Mihin te aiotte? kysyi hän.

— Mihin? Kuinka niin: mihin? Sepä kaunista! Mamman luo.

— Mitä varten? Ehkä me häntä häiritsemme.

— Emme, emme ensinkään.

Nadeshda Aleksandrownan äiti, Maria Mihailowna, oli yksi niitä yksinkertaisia äitejä, jotka pitävät kiitettävänä kaikki, mitä lapset tekevät. Jos Maria Mihailowna käskee esimerkiksi valjastamaan vaunut:

— Mamma, minne aiotte? kysyy Nadinka.

— Mennään ajelemaan: ilma on niin kaunis, sanoo äiti.

— Ei se käy laatuun, Aleksander Feodoritsh aikoi tulla tänne.

Silloin vaunut riisuttiin pois.

Toisen kerran taas Maria Mihailowna istuu keskentekoisen liinansa ääreen ja alkaa huoata, nuuskata, käännellä luisia puikkoja, tahi vaipuu ranskalaisen romanin lukemiseen.

— Mamma, miksi ette pukeudu? kysyy Nadinka ankarasti.

— Mitä varten?

— Mennäänhän kävelemään.

— Kävelemään?

— Niin, Aleksander Feodoritsh tulee meitä hakemaan. Oletteko jo unhottanut?

— Enhän minä tiennytkään.

— Kuinka ette sitä tietäisi! sanoo Nadinka tyytymättömänä.

Äiti hylkäsi sekä huivin että kirjan ja meni pukeutumaan. Sillä tavoin Nadinka nautti täydellisesti vapauttaan, hallitsi itseään ja äitiänsä, vietti aikaansa niinkuin itse tahtoi. Mutta oli hän hyvä ja hellä tytärkin, ei kuitenkaan — tottelevainen, — senvuoksi, ett'ei hän totellut, vaan äiti totteli; siitä syystä saattaa sanoa, että hänellä oli tottelevainen äiti.

— Menkää mamman luo, sanoi Nadinka, kun he lähestyivät salin ovea.

— Mutta te?

— Minä tulen perästä.

— No, minä tulen sitten myös perästä.

— Ei, menkää edellä.

Aleksander meni, mutta palasi heti varpaisillaan takaisin.

— Hän nukkuu nojatuolissa, sanoi hän kuiskaten.

— Ei se tee mitään, mennään. Mamma hoi, mamma!

— No!

— Aleksander Feodoritsh on tullut.

— No!

— Herra Adujew tahtoo Teitä nähdä.

— No!

— Näettekö miten sitkeästi hän on nukkunut. Älkää häntä herättäkö! pidätteli Aleksander.

— Ei, minä herätän. Mamma!

— No!

— Herätkää toki; Aleksander Feodoritsh on täällä.

— Missä on Aleksander Feodoritsh? kysyi Maria Mihailowna katsoen suoraan Aleksanderiin ja asettaen paikoilleen syrjälle siirtyneen myssynsä. — Ah, Tekö se olette, Aleksander Feodoritsh. Olkaa niin hyvä! Minä istuin tähän ja nukuin, en tiedä itsekään kuinka, varmaan se on ilman vaikutusta. — Liikavarvastakin alkaa pakottaa — se ennustaa sadetta. Nukuin ja uneksin, että Ignatjew ilmoittaa vieraita tulevan, mutta en ymmärtänyt ketä. Kuulen, että ovat tulleet, mutta kutka — siitä en pääse selville. Samassa Nadinka huusi ja minä heräsin paikalla. Istukaa, Aleksander Feodoritsh. Oletteko ollut terve?

— Kyllä, kiitos!

— Onko Piotr Ivanitsh terve?

— Jumalan kiitos, kyllä.

— Miksi hän ei koskaan tule meitä katsomaan? Ajattelin viimeksi eilen: vaikkapa kerrankin tulisi, mutta ei, — varmaan on työssä kiinni.

— Alituisesti, sanoi Aleksander.

— Teitäkään ei ole näkynyt pariin päivään! jatkoi Maria Mihailowna. — Aamulla kun heräsin, niin kysyin, miten Nadinkan laita on? Hän makaa vielä, sanoivat. — No, maatkoon vaan, sanoin minä, koko päivät on hän ulkoilmassa — puutarhassa, ilmat ovat kauniita, hän väsyy. Hänen iällään nukutaan sitkeästi, ei ole sama kuin minun: uskotteko, semmoinen kumma unettomuus on välistä? Oikein käy ikäväksi, lieneekö vika hermoissa vai missä — en tiedä. Tuovat minulle esimerkiksi kahveeta: minähän aina juon sängyssä — juon ja ajattelen: "mitä se merkitsee kun Aleksander Feodoritshia ei näy? Lieneekö hän terve?" Nousen vuoteeltani ja näen että kello on 11 — pyydän nöyrimmästi! Palvelijatkaan eivät virka mitään. Menen Nadinkan luo, hän ei ole vielä herännytkään. Minä herätän hänet. "Jopa on aika nousta: kello on kohta 12. Mikä sinua vaivaa?" Minä käyn hänen jälessään kuin lapsenpiika. Tahallani päästin kotiopettajattaren pois, ettei olisi vieraita. Kun rupeaa luottamaan vieraisiin, niin voi Jumala ties' mitä tapahtua. Ei! minä olen itse pitänyt huolta hänen kasvatuksestaan, katson ankarasti, en päästä häntä askeltakaan luotani ja voin sanoa, että Nadinka sen tuntee: minulta salaa ei hän voi ajatustakaan päästää. Minä näen hänet aivan kuin lävitse… Samassa tuli kokki. Hänen kanssaan puhuin tunnin verran; sitten luin "Memoires du diable"… äh, mikä miellyttävä kirjailija Soulie on! Miten miellyttävästi hän kuvailee! Sitten tuli naapurimme Maria Ivanowna miehineen, enkä ole yhtään huomannut, miten aamu on kulunut, näen, että kello käy jo neljättä ja aika on päivälliselle… Ah niin! Miksi ette tullut päivälliselle? Me odotimme teitä viiteen asti.

— Viiteen asti? sanoi Aleksander. Maria Mihailowna, minä en voinut mitenkään tulla: virka pidätti minua. Pyydän, ett'ette odottaisi minua koskaan kauemmin kuin neljään asti.

— Minä sanoin myös, mutta Nadinka se vaan sanoi: odotetaan ja odotetaan.

— Minä? Ah, ah, mamma, mitä sanotte? Enkö minä juuri sanonut: "mamma, aika on ruveta päivälliselle, mutta Te sanoitte: ei, pitää odottaa; Aleksander Feodoritsh ei ole kaukaan aikaan ollut: varmaan hän tulee päivälliselle."

— Kuulkaa, kuulkaa! sanoi Maria Mihailowna, nyykyttäen päätään: — ah, miten kunnoton hän on! omat sanansa jo minun suuhuni panee!

Nadinka käänsi selkänsä, meni kukkaisten väliin ja alkoi ärsyttää papukaijaa.

— Minä sanoin: "no, miten Aleksander Feodoritsh enää tulisi?" jatkoi Maria Mihailowna: "Kello on jo puoli viisi." Mutta hän sanoi: — "ei, mamma, pitää odottaa — kyllä hän tulee." — Katson taasen kelloa, se on neljännestä vailla: "Varmaan Aleksander Feodoritsh on vieraisilla, ei hän tule; minun on nälkä." — "Ei", vastasi hän, "vielä pitää odottaa viiteen." Niin hän minua kiusasi nälällä. Eikö ole totta neitiseni?

"Popka, popka!" kuului kukkaisten takaa, "missä olit tänään päivällisellä, sedänkö luona?"

— Mitä? Menipä piiloon! jatkoi äiti. Näkyy, että hävettää katsoa Jumalan valkeutta!

— Ei laisinkaan, vastasi Nadinka, tullen pois kukkaisryhmän takaa ja istui ikkunan viereen.

— Niinpä et ole istunut päivällisellekään, sanoi Maria Mihailowna — pyysi vaan kupillisen maitoa ja moni puutarhaan; niinpä hän ei syönyt päivällistä. Vai mitä? Katsopas minua suoraan silmiin, neitiseni.

Aleksander hämmästyi tästä kertomuksesta. Hän katsahti Nadinkaan, mutta tämä käänsi hänelle selkänsä ja alkoi nyppiä muuri-vihreän lehteä.

— Nadeshda Aleksandrowna! sanoi hän. Olenko minä tosiaan niin onnellinen, että te muistitte minua?

— Älkää tulko lähelleni! huusi tämä harmistuneena, kun hänen petoksensa tulivat ilmi. — Mamma laskee leikkiä ja te olette valmis uskomaan!

— Mutta missä marjat ovat, jotka valmistit Aleksander Feodoritshille? kysyi äiti.

— Marjat?

— Niin, marjat.

— Te söitte ne päivällisellä, — vastasi Nadinka.

— Minä! tule nyt hyvä ihminen järkiisi: sinä piilotit ne, etkä edes antanut minulle maistaa. "Sitten kuin", sanoi hän, "Aleksander Feodoritsh tulee, sitten annan Teillekin." Semmoinen!

Aleksander katsahti hellästi ja veitikkamaisesti Nadinkaan. Tämä punastui.

— Itse hän ne puhdisti, Aleksander Feodoritsh, lisäsi äiti.

— Mitä te panette kokoon, mamma? Minä puhdistin pari tahi kolme marjaa ja söin ne itse, mutta Wasilisa…

— Älkää uskoko, älkää uskoko, Aleksander Feodoritsh; Wasilisa lähetettiin jo aamulla kaupunkiin. Mitä sinä salaat? Varmaan Aleksander Feodoritsh syö mieluisammin, kun sinä olet ne puhdistanut, eikä Wasilisa.

Nadinka myhähti, katosi taaskin kukkaisten väliin ja ilmestyi sieltä täyden marjalautasen kanssa. Hän ojensi Adujewille kätensä, jossa lautanen oli. Adujew suuteli kättä ja otti marjat vastaan kuin marsalkan sauvan.

— Ette ole niitä ansainnut, kun näin kauvan annoitta itseänne odottaa! puhui Nadinka. Minä seisoin kaksi tuntia aidan vieressä: kuvitelkaa nyt! kuka siellä lienee soutanut järvellä: minä luulin sen olevan Teidän ja huiskutin nenäliinallani, ei aikaakaan, niin näen tuntemattomia, jonkun sotilaan. Hän huiski takaisin, semmoinen hävytön…

Illalla tuli ja meni vieraita. Alkoi tulla hämärä. Ljubetskit ja Adujew jäivät taasen kolmen kesken. Vähitellen tämä triiokin hajosi. Nadinka läksi puutarhaan. Epäsointuinen duetti muodostui Maria Mihailownan ja Adujewin välillä: kauan lauloi hän Adujewille siitä, mitä oli eilen tapahtunut ja mitä tänään ja mitä aikoo huomenna tehdä. Adujewia valtasi painava ikävyys ja rauhattomuus. Ilta lähestyi nopeasti, mutta hän ei ennättänyt sanoa Nadinkalle sanaakaan kahden kesken. Kokki pelasti hänet: hyväntekijä tuli kysymään mitä piti valmistaa illalliseksi, mutta Adujewia ahdisti kärsimättömyys kovemmin kuin taanoin veneessä. Kun vaan rupesivat puhumaan kotletista, viilipytystä, alkoi Aleksander taidokkaasti peräytyä. Monta temppua hän koetti, päästäkseen pois Maria Mihailownan nojatuolin luota! Ensin hän lähestyi akkunaa ja katsahti ulos, mutta jalat tahtoivat väkisin mennä aukaistua ovea kohden. Sitten hitain askelin, tuskin voiden pidättää itseään, ett'ei syöksisi suin päin ulos, siirtyi hän pianon luo, hakkasi eri paikoin pianon näppäimiä, otti kuumeentapaisesti nuotit nuottijalalta, katsahti niihin ja pani takaisin; hänellä oli mielenmalttia haistella kahta kukkaa ja herättää papukaijan. Nyt oli hänen kärsimättömyytensä korkeimmillaan; ovi oli vieressä, mutta mennä ulos oli kuitenkin sopimatonta — piti seista pari minuuttia ja mennä ulos kuin erehdyksissä. Kokki otti jo pari askelta taakse päin, vielä sana — ja hän lähtee pois, silloin Ljubetskaja välttämättömästä kääntyy hänen puoleensa. Aleksander ei voinut itseänsä pidättää, luikahti kuin käärme ovesta ulos, hyppäsi alas portailta lukematta porraslautoja, muutaman askeleen perästä oli hän käytävän lopussa — rannalla Nadinkan vieressä.

— Tuskin muistitte minua! sanoi hän, tällä kertaa lempeällä nuhteella.

— Ah, mitä piinaa minä olen kärsinyt, vastasi Aleksander, — mutta te ette auttanut minua.

Nadinka osoitti hänelle kirjaa.

— Tuolla minä olisin kutsunut Teitä, jos ette hetken päästä olisi tullut, sanoi hän. — Istukaa, nyt ei mamma enää tule! Hän pelkää kosteutta. Minulla on niin paljon teille puhumista, niin paljon… ah!

— Ja minulla myös… ah!

Eivätkä he puhuneet melkein mitään, sitä ja tätä vähän, josta olivat jo kymmenen kertaa puhuneet ennen. Tavallisesti aina: unelmista, taivaasta, tähdistä, myötätuntoisuudesta, onnesta. Keskusteleminen tapahtui useimmiten silmäkielellä, hymyillä ja välisanoilla. Kirja vetelehti nurmella.

Yö aikoi tulla… mutta minkälainen yö! Onko kesällä Pietarissa öitä? Ei se ole yö, vaan… sille pitäisi keksiä uusi nimitys — niin, puolihämärä. Kaikki on hiljaa ympärillä. Neva oli kuin nukuksissa; silloin tällöin, niinkuin unissaan, läiskäytti se keveästi laineen rantaan ja oli taas ääneti. Myöhäinen tuuli puhaltaa yli unisten vetten, mutta ei voi sitä herättää, panee vaan niiden pinnan väräjämään, henkäilee viileästi Nadinkan ja Aleksanderin päälle, tahi tuo heille kaukaisen laulun säveleen — taaskin kaikki on hiljaista ja Neva on liikkumaton kuin nukkuva ihminen, joka hiljaisesta jyrinästä aukaisee silmänsä ja ummistaa ne heti jälleen; ja uni painaa entistä kovemmin hänen raskaita silmäluomiansa. Sitten kuuluu sillan syrjästä aivankuin kaukainen ukkonen, mutta paikalla sen jälkeen kuuluu vahtikoiran haukunta lähimmäiseltä apajalta ja kaikki on uudelleen hiljaista. Puut muodostavat tumman laen ja heiluttavat hiukkasen, äänettä oksiaan. Rannoilla olevissa huviloissa tuikkivat tulet.

Mitä eriskummallisempaa liitelee silloin tässä lämpöisessä ilmassa? Mikä salaperäisyys juoksee kukkien, puitten, ruohon yli ja henkäilee käsittämättömänä harmauksena ihmisen sieluun? Miksi siinä syntyy erilaisia ajatuksia, erilaisia tunteita, kuin hälinässä ja ihmisten kesken? Kuinka rakkaus on piiritetty tässä luonnon unessa, tuoksuvissa kukkasissa ja yksinäisyydessä! Kuinka mahtavasti kaikki kääntää mielen haaveiluun, sydämmen niihin harvinaisiin tunteisiin, jotka jokapäiväisessä säännöllisessä ja kovassa elämässä tuntuvat niin tarpeettomilta, sopimattomilta ja naurettavilta hairahduksilta… niin tarpeettomilta; mutta kuitenkin, niillä hetkillä sielu saavuttaa himmeästi onnen, jota niin hartaasti haetaan toisina aikoina eikä löydetä.

Aleksander ja Nadinka menivät järvelle ja nojasivat aitaa vasten. Nadinka katsoi kauan ajatuksissaan Nevaa, kaukaisuuteen, mutta Aleksander Nadinkaa. Heidän sydämmensä olivat onnella täytetyt, sydäntä pakotti niin hurmaavasti ja samalla kipeästi, mutta kieli oli ääneti.

Aleksander kosketti hiljaa hänen vyötäistään. Nadinka työnsi hiljaa kyynäspäällään hänen kätensä pois. Hän kosketti taas, silloin Nadinka työnsi hiljemmin, irroittamatta silmiään Nevasta. Kolmannen kerran Nadinka ei työntänyt enää kättä pois.

Aleksander otti häntä kädestä — hän ei vetänyt kättäänkään pois; Aleksander puristi kättä: käsi vastasi puristusta. Sillä tavoin seisoivat he ääneti, mutta mitä he tunsivat!

— Nadinka! sanoi Adujew — hiljaa.

Hän oli ääneti.

Aleksander kumartui nääntyvällä sydämellä Nadinkan puoleen. Nadinka tunsi kuuman hengityksen poskellaan, hän säpsähti, kääntyi — eikä peräytynyt jalosti harmistuneena, eikä huudahtanut! — Hänellä ei ollut voimaa teeskennellä ja peräytyä: rakkauden lumous pani järjen vaikenemaan ja kun Aleksander kosketti huulillaan hänen huuliansa, vastasi hän suuteloon, vaikka heikosti, tuskin tuntuvasti.

"Sopimatonta!" sanoisivat ankarat äidit: — "yksin puutarhassa, ilman äitiä, suutelee nuorta miestä!" Mitä sille mahtaa, jos on sopimatonta, mutta hän vastasi suuteloon.

"Oi kuinka ihminen voi olla onnellinen!" sanoi Aleksander itsekseen ja kurotti taaskin huulensa hänen huulilleen ja viipyi sillä tavoin muutaman hetkisen.

Nadinka seisoi kalpeana, liikkumattomana, silmäripsissä loistivat kyyneleet, rinta hengitti kovaa, keskeytyen väliin.

— Niinkuin uni! kuiskasi Aleksander.

Nadinka säpsähti yht'äkkiä, unohduksen hetki oli kulunut…

— Mitä tämä on? Te olette unhottunut! sanoi hän äkkiä ja syöksi muutaman askeleen päähän hänestä. — Minä sanon mammalle!

Aleksander putosi pilvistä.

— Nadeshda Aleksandrowna, älkää kukistako minun autuuttani soimauksella, alkoi hän. Älkää olko toisten kaltainen.

Nadinka katsahti häneen, eikä aikaakaan, niin hän purskahti raikkaasen ja iloiseen nauruun, lähestyi taaskin häntä, seisoi taaskin aidan vieressä ja nojasi luottavaisuudella kättään ja päätään Aleksanderin olkapäätä vasten.

— Te siis rakastatte minua suuresti? kysyi hän ja pyyhkäsi kyyneleen pois, joka oli poskelle vierähtänyt.

Aleksander teki olkapäillään selittämättömän liikkeen, kasvonsa näyttivät "läpi typeriltä" olisi Piotr Ivanitsh sanonut. Ehkä se olikin totta, mutta sen sijaan oli niissä typerissä kasvoissa niin paljon onnea.

He katselivat, samoin kuin äskenkin, äänettöminä vettä, ikäänkuin heidän välillänsä ei olisi mitään tapahtunut. He pelkäsivät ainoastaan katsoa toisiinsa; vihdoinkin he katsoivat, myhähtivät ja kääntyivät taas pois.

— Löytyyköhän maailmassa tosiaan surua? sanoi Nadinka oltuaan ääneti.

— Sanotaan olevan… vastasi Adujew ajatuksissaan. — Mutta minä en usko…

— Mitä surua voisi olla?

— Setä sanoo — köyhyyttä.

— Köyhyyttä! Eivätkö köyhät tunne samaa, mitä me nyt tässä tunnemme? Silloin he eivät voi olla köyhiä.

— Setä sanoo, ett'ei heillä ole aikaa semmoiseen — että pitää syödä ja juoda…

— Hyi! Syödä! Teidän setänne ei puhu totta. Ilman sitäkin voi olla onnellinen: minä en syönyt tänään päivällistä, mutta olen niin onnellinen.

Aleksander nauroi.

— Niin, minä antaisin tästä hetkestä kaikki, kaikki köyhille! jatkoi Nadinka. Antaa vaan tulla köyhiä. Ah! Miksi en minä voi lohduttaa ja saattaa iloiseksi kaikkia jollain tavalla?

— Enkeli! Enkeli! lausui Aleksander juhlallisesti, puristaen hänen kättänsä.

— Oi kuinka te puristatte kovasti! keskeytti hänet Nadinka, rypistäen kulmakarvojaan ja vetäen pois kätensä.

Mutta Aleksander sieppasi uudestaan käden ja alkoi sitä tulisesti suudella.

— Kuinka minä alan rukoilla, jatkoi Nadinka, rukoilla tänään, huomenna ja aina tämän illan tähden! Kuinka minä olen onnellinen! Entäs Te?

Äkkiä hän vaipui ajatuksiinsa; silmissä välähti levottomuus.

— Tiedättekö mitä? sanoi hän. Sanotaan, että mikä kerran on tapahtunut, se ei koskaan toista kertaa tapahdu! Luultavasti tämäkään hetki ei toistamiseen tapahdu?

— Oh, ei, vastasi Aleksander. Se ei ole totta! Kyllä se uudistuu! Tulee parempia hetkiä; niin, minä tunnen sen!…

Nadinka nyykytti epäillen päätään. Aleksanderkin muisti sedän neuvoja ja lopetti yht'äkkiä.

"Ei", puhui hän itsekseen: "ei, se ei ole mahdollista! Setä ei tunne semmoista onnea, siksi hän on ankara ja epäilee ihmisiä. Raukka! Minua säälittää hänen kylmä, vanhentunut sydämmensä: se ei ole tiennyt mitään rakkauden hurmasta, senvuoksi hän ajaa sappea elämään. Jumala antaa hänelle anteeksi. Jos hän näkisi minun onneni, hän oi nostaisi käsiään sitä vastaan, eikä loukkaisi saastaisella epäilyksellään. Hän säälittää minua…"

— Ei, Nadinka, ei, me tulemme onnellisiksi! jatkoi hän ääneen. — Katso ympärillesi, eikö täällä iloitse kaikki, katsoen rakkauttamme? Jumala itse siunaa sitä. Kuinka iloisesti kuljemme läpi elämän käsi kädessä! Miten voimme olla ylpeät, suuret rakkaudessamme!

— Ah, lakatkaa, lakatkaa ennustelemasta! keskeytti Nadinka. Ette kuitenkaan voi oikein arvata: minua alkaa kauhistuttaa, kun Te puhutte noin. Nytkin on minun ikävä…

— Mikä peloittaa? Eikö tosiaankaan voi omaa itseään uskoa?

— Ei voi, ei voi! sanoi hän päätään nyykyttäen. Aleksander katsoi häneen ja rupesi ajattelemaan.

— Miksi ei? Mikä, aloitti hän sitten, voisi hajoittaa meidän onnen maailmamme? Ketä me liikutamme? Me olemme aina yksin, poistumme toisista; mitä he meitä liikuttavat? Ja mitä me liikuttaisimme heitä? Meitä eivät muistakaan, unhottavat, ja silloin meitä ei häiritse surun ja onnettomuuden huhut, aivankuin nyt täällä puutarhassa ei mikään ääni häiritse tätä juhlallista hiljaisuutta…

— Nadinka, Aleksander Feodoritsh, kajahti äkkiä portailta, missä te olette?

— Kuuletteko! sanoi Nadinka ennustajan äänellä. Tuo on sallimuksen viittaus: tämä hetki ei uudistu enää — minä aavistan sen…

Hän tempasi Aleksanderia kädestä, puristi sitä, katsoi häneen niin kummallisesti, surullisesti ja syöksi äkkiä pimeään käytävään.

Aleksander jäi yksin vaipuneena ajatuksiin.

— Aleksander Feodorits! kajahti taaskin portailta, — viilipytty on aikoja sitten ollut pöydällä.

Hän kohotti olkapäitään ja meni huoneesen.

— Sanomattoman onnen hetken perästä — yht'äkkiä viilipyttyä!!! sanoi hän Nadinkalle. — Onko todella kaikki niin elämässä?

— Kunpa vaan ai olisi hullummin, vastasi tämä iloisesti. — Mutta viilipytty on erittäin maukasta, etenkin sille, joka ei ole syönyt päivällistä.

Onni elähdytti häntä. Posket hohtivat, silmät paloivat tavattomalla tulella. Kuinka hän emännöitsi huolellisesti, kuinka iloisesti puheli! Ei ollut varjoakaan jäljellä hetken välähtämästä surusta: ilo nieli hänet kokonaan.

Aamurusko täytti jo puoli taivasta kun Adujew istui veneesen. Soutajat odottaen taanoista palkintoa sylkivät kämmeniinsä ja alkoivat äskeisen tavan mukaan liikkua paikoillaan, kaikin voimin työskennellen airoillaan.

— Soutakaa hiljempaa! sanoi Aleksander. Minä annan vielä puoli ruplaa juomarahaa.

He katsoivat häneen ja sitten toinen toisiinsa. Toinen kaaputti rintaansa, toinen selkäänsä, ja tuskin liikuttivat airojaan, tuskin koskettivat veden pintaa. Vene kulki kuin joutsen.

"Setä tahtoo vakuuttaa minulle, että onni on vaan kummitus, ett'ei voi uskoa poikkeuksetta mihinkään, että elämä on… hän on ilkeä! Miksi hän tahtoi niin kovasti pettää minut? Ei, elämä on sellainen, mimmoiseksi minä olen sen kuvitellut, semmoisen sen täytyy olla, semmoinen se on ja semmoisena se pysyy. Muuten ei olisikaan elämää!"

Raitis aamutuuli puhalsi hieman pohjosesta. Aleksander vavahti vähäisen sekä tuulesta että muistoista, sitten hän haukotteli ja, käärittyään itsensä kaapuun, vaipui hän taaskin unelmiin.

V.

Adujew saavutti onnensa huipun. Hänellä ei ollut enää mitään toivomista. Virka, sanomalehden kirjoitukset — kaikki oli unhotettu, jätetty. Hänestä pääsivät muut edelle virka uralla: hän tuskin huomasi sitä, muulloin kuin ainoastaan silloin kun setä huomautti. Piotr Ivanitsh neuvoi heittämään hiiteen kaikki hulluudet, mutta Aleksander kuullen sanan "hulluudet", pudisti olkapäitään, hymyili sääliväisesti ja oli vaiti.

Huomattuaan muistutuksien hyödyttömyyden kohotti setä myöskin olkapäitään ja hymyili surkuttelevaisesti ja oli ääneti, sanottuaan ainoastaan "tee kuin tahdot, se on sinun asiasi, multa älä pyydä, minulta: ilettävää ainetta."

— Älkää pelätkö, setä, vastasi Aleksander siihen. Tosin on paha, että on vähä rahaa, mutta kylliksi minulla on, enkä minä paljoa tarvitsekaan.

— No, toivotan siis onnea sinulle, lisäsi Piotr Ivanitsh.

Aleksander nähtävästi karttoi häntä. Hän oli kadottanut kaiken luottamuksen sedän ikäviin ennustuksiin ja pelkäsi hänen kylmää katsantokantaansa rakkauteen ja ylipäänsä loukkaavia pistoksia, etenkin hänen ja Nadinkan suhteista.

Häntä iletti kuulla kuinka setä puhui hänen rakkaudestaan perin yksinkertaisesti, ja kuvaili, hänen käsityksensä mukaan, tämän korkean, pyhän asian yhdenlaiseksi kaikkien toisien jokapäiväisten kanssa. Hän salasi kaikki ilot, koko tämän ruusunpunaisen onnen näyn sedältä, aavistaen, että jos hänen tutkistelemisensa vatsankin koskettaa setää, niin saa olla varoillaan, että ruusut hajoavat tomuksi tahi muuttuvat lannaksi. Setä puolestaan karttoi taas häntä, sillä hän ajatteli, että Aleksander rupeaa laiskaksi, tuhlaa kaikki, tulee sitten häneltä pyytämään rahaa ja istuu hänen niskoillensa.

Aleksanderin käynnissä, katsannossa, kaikessa hänen käytöksessään oli jotain juhlallista, salaperäistä. Hän käytti itseään muiden seurassa, niinkuin rikas rahamies pörssissä pikku kauppiaiden keskellä alhaisuudella ja arvokkaasti, ajatellen itsekseen "surkuteltavat! Kuka teistä omistaa semmoisen aarteen kuin minä? Kuka voi niin tuntea? Kenen mahtava sielu…" j.n.e.

Hän oli vakuutettu, että hän yksin maailmassa rakastaa, niin, ja on rakastettu.

Hän ei karttanut ainoastaan setää, vaan ylipäänsä ihmistulvaa, kuten hän sanoi. Hän joko palveli epäjumalaansa, tahi istui kotonaan toimitushuoneessa yksin, nauttien onnestaan, tutkien ja ajatellen sitä mitä pienemmissä osissa. Hän kutsui sitä uuden maailman luomiseksi, ja istuen, yksinäisyydessään, loi hän itselleen tyhjästä aivankuin jonkin maailman ja oleskeli enemmiten siinä; virastossa kävi hän harvoin ja haluttomasti, kutsui sitä surulliseksi välttämättömyydeksi, välttämättömäksi pahaksi tahi surulliseksi proosaksi. Hänellä oli paljon vaihtelevaisuutta tälle aineelle. Sanomalehden toimittajan ja tuttaviensa luona hän ei käynyt ensinkään.

Oman itsensä kanssa oleminen oli hänen korkein virvoituksensa. "Ainoastaan yksin itsensä kanssa" — kirjoitti hän erääseen novelliin — "näkee ihminen itsensä kuin kuvastimessa; silloin ainoastaan oppii hän tuntemaan ihmisen suuruuden ja arvon. Kuinka ihminen on kaunis keskustellessaan sielun voimiensa kanssa! Hän on kuin opas, hän luo siihen tarkan silmäyksen, rakentaa sitä tarkoin harkitun suunnitelman mukaan, ponnistelee sen etupäässä, tekee ja johtaa. Kuinka, se on surkuteltava, joka pelkää olla itsensä kanssa, joka pakenee omaa itseään ja hakee joka paikasta seuraa, vierasta mieltä ja henkeä."… Voisi luulla että hän säätää uusia lakia maailman luomisesta tahi ihmissuvun olemisesta, mutta hän onkin vaan rakastunut.

Niinpä hän istuu suuressa nojatuolissa. Hänen edessään on paperiarkki, jossa on muutamia runoja. Välistä hän kumartuu arkin puoleen, korjaa siitä jotain tahi lisää pari kolme värssyä, välistä heittäytyy nojatuolin selkämää vastaan ja alkaa miettiä. Huulilla oleskelee hymy; näkyy että hän juuri on ne poistunut täyden onnen maljan laidalta. Silmänsä ummistuvat väsyneinä, kuin nukkuvalla kissalla tahi leimahtavat yht'äkkiä sisällisen liikutuksen tulesta.

Ympärillä on hiljaista. Ainoastaan kaukaa isolta kadulta kuuluu ajopelien tärinä, tahi välistä Evsei, väsynyt saappaan kiillottamisesta, puhuu ääneen: "kunpa en vaan unhottaisi: taanoin otin puodista kahdella kopekalla etikkaa ja kymmenellä kopekalla kaalia, täytyy maksaa huomenna, muuten kauppias ehk'ei toisten uskokaan velaksi — hän on semmoinen koira! Leipää hän mittaa naulottain juurikuin nälkävuotena — se on häpeällistä. Herranen aika, kuinka olen väsynyt. Kun olen kiilloittanut tämän saappaan — niin käyn maata. Gratshahissa makaavat jo aikoja sitten: ei siellä ole niinkuin täällä! Milloinkahan Jumala antaa nähdä…"

Tässä hän huokasi raskaasti, hengitti harjaan ja alkoi taaskin hangata sillä. Hän piti tätä tärkeimpänä milt'ei ainoana velvollisuutenaan, ja ylipäänsä kuka taisi kiilloittaa saappaita, siitä hän päätti palvelijan arvon, melkein ihmisarvonkin; itse hän kiilloitti jonkinlaisella himolla.

— Lopeta, Evsei! Sinä häiritset minua työssäni turhuuksillasi! huusi Adujew.

Turhuuksia, mutisi Evsei itsekseen, eipä ole turhuuksia: sinulla on siellä turhuuksia, mutta minä teen työtä. Nähkääs nyt, miten likasi saappaat, että töin tuskin saa niitä puhtaaksi. Hän asetti saappaan pöydälle ja ihaili nahan kuvastimen tapaista kiiltoa.

Otapas ja kiilloita noin, lisäsi hän, vai turhuuksia!

Aleksander vaipui yhä syvemmälle ja syvemmälle ajatuksiin Nadinkasta, sitten kirjailija-unelmiin.

Pöytä oli tyhjä. Kaikki mikä muistutti hänen entisistä toimistaan, virasta, sanomalehtityöstä, kaikki makasi pöydän alla, kaapin päällä tahi sängyn alla. "Yksi näkeminen vaan", sanoi hän, "tuosta lo'asta karkoittaa luomisajatukset ja ne kiitävät pois kuin satakieli lehdosta äkillisestä voitelemattomien pyörien tärinästä, kun ne kuuluvat maantieltä."

Usein aamurusko saavutti hänet surulaulun ääressä. Ne pari tuntia, joita hän ei viettänyt Ljubetskilla, omistettiin runoilemiselle. Hän sepittää runon ja lukee sen Nadinkalle; tämä kirjoittaa sen kauniille paperille ja opettelee sen ulkoapäin, mutta Aleksander "on tuntenut korkeimman runoilijan onnen — kuultuaan sepityksensä armailta huulilta."

"Sinä olet minun runottareni, puhui hän Nadinkalle. Ole tämän pyhän tulen Westalina, joka minun rinnassani palaa; jos sinä sen hylkäät — niin se sammuu ainiaaksi."

Sitten lähetti hän sanomalehteen vieraalla nimellä runoja. Ne painettiin, sillä ne eivät olleet hullumpia, paikoittain eivät kaivanneet luonteen voimaa ja niissä kulki läpitse tulinen tunne; kirjoitetut olivat ne sujuvasti.

Nadinka ylpeili hänen rakkaudestaan ja kutsui häntä "minun runoilijani".

Niin, ikuisesti sinun, lisäsi Aleksander. Tulevaisuudessa hymyili hänelle kunnia, ja seppeleen, ajatteli hän, sitoo hänelle Nadinka, sekoittaa laakerin myrteillä, mutta sitten… "Elämä, elämä, miten sinä olet ihana!" huudahti hän. "Mutta setä? Miksi hän himmentää sieluni maailman? Miksi hän myrkyttää sapella kaiken onneni? Eiköhän liene kateudesta, siksi kun hänen sydämensä on vieras näille puhtaille iloille, tahi, kenties mustasta halusta pahentaakseen…oi, kauas, kauas hänestä!… Hän murhaa, saastuttaa kateudellaan minun rakastavan sydämmeni, turmelee sen"…

Hän pakeni setää, eikä tavannut häntä viikottain, kuukausittain. Jos kohdatessa läksi tunteesta puhe, oli hän ivallisesti ääneti tahi kuunteli kuin se ihminen, jonka vakuutuksia ei voi millään syytöksillä saada horjumaan. Hän piti omia päätöksiään erehtymättöminä, mielipiteitään ja tunteitaan muuttumattomina ja päätti vast'edes aina seurata niitä, hän ei sano nyt olevansa enää poika nulikka, ja mitä varten vieraat mielipiteet olisivat ainoastaan pyhät j.n.e.?

Setä puolestaan oli niinkuin ennenkin: hän ei kysellyt mitään veljensä pojalta, ei huomannut tahi ei tahtonut huomata hänen tekosiaan. Huomattuaan ettei Aleksanderin tila muutu ja että hän elää entisen tavan mukaan, eikä pyydä häneltä rahaa, oli hän ystävällinen Aleksanderille, niinkuin ennenkin ja torui vähän Aleksanderia, kuin tämä kävi niin harvoin hänen luonaan.

— Vaimoni on sinulle vihanen, sanoi hän. Hän on tottunut pitämään sinua sukulaisenaan; me syömme aina päivällistä kotona; käy meillä.

Mutta Aleksander kävi harvoin eikä hänellä ollut aikaakaan: aamupäivä meni virastossa, jäi estä puolen päivän yöhön saakka Ljubetskilla; yö oli jälellä, mutta yöksi meni hän yksinäiseen, hänen luomaansa maailmaan ja jatkoi luomisiaan. Ja kaiken ohessa ei haitannut hiukkasen nukkuakin.

Kaunokirjallisuuden alalla proosassa, oli hän vähemmin onnellinen. Hän kirjoitti erään ilveilyksen, kaksi novellia, jonkun kuvauksen ja matkakertomuksen. Työskentelynsä oli ihmeellinen, paperi oikein paloi kynän alla. Ilveilyksen ja toisen novellin näytti hän sedälle ja pyysi sanomaan, kelpaavatko ne. Setä luki vakavasti muutaman sivun ja lähetti sen sitten takaisin, kirjoitettuaan ylhäällä: "kelpaa…väliseinää liistaroida!"

Aleksander julmistui ja lähetti ne sanomalehden toimitukseen, mutta hänelle lähetettiin molemmat takaisin. Kahteen kohtaan oli ilveilyksessä merkitty: "ei hullumpaa" — ja siinä kaikki. Novellissa oli monin paikoin seuraavat muistutukset: "heikosti, väärin, kypsymätöntä, kankeaa, kehittymätöntä j.n.e." Lopussa oli sanottu: "ylipäänsä huomataan ettei tunneta sydäntä, liiallinen kiivaus, luonnottomuus, kaikki on kuin puujaloilla, ei missään huomaa ihmistä… sankari on rujosyntyinen… semmoisia ihmisiä ei löydy… painettavaksi ei se sovi! Kirjoittaja ei taida olla ilman lahjoja, pitää työskennellä ankarasti!…"

"Semmoisia ihmisiä ei löydy", ajatteli hämmästynyt ja loukattu Aleksander. "Kuinka ei löydy? Itsehän minä olen sankari. Pitäisikö minun tosiaan kuvata noita joka askeleella kohdattavia ilettäviä sankareja, jotka ajattelevat ja tuntevat, kuin ihmistulva, tekevät sitä mitä kaikki tekevät, — näitä surkuteltavia jokapäiväisiä pienen tragedian ja ilveilyksen henkilöitä, jotka eivät ole merkittyjä eri leimalla… alentuisiko taide siihen määrään?"

Ollen vakuutettu sen kauneuden opin puhtaudesta jota hän tunnusti, kutsui hän avukseen Byronin varjoa, Goethea, Schilleriä. Draaman ja novellien sankareina ei hän voinut kuvitella muuta kuin merirosvoa, suurta runoniekkaa tahi taiteilijaa ja pani niiden toimimaan ja tuntemaan oman itsensä mukaan.

Erääsen novelliin oli hän valinnut Amerikan tapahtumapaikaksi; ympäristö oli loistava; amerikkalainen luonto, vuoria, kaiken tämän keskellä maanpakolainen, joka oli ryöstänyt armaansa. Koko maailma oli heidät unhoittanut; he ihailivat toisiaan ja luontoa; kun tuli sanoma että voisivat palata kotipuoleen takaisin, kieltäysivät he. Sitten parinkymmenen vuoden kuluttua joku eurooppalainen oli tullut sinne ja mennyt muutamien intialaisten seurassa jahdille ja löytänyt eräältä vuorelta mökin, jossa oli luuranko. — Tämä eurooppalainen oli ollut sankarimme kilpakosija. Hänestä itsestään tuntui niin onnistuneelta tämä novelli! Millä ihastuksella hän luki sitä talvi-iltoina Nadinkalle! Kuinka ahneesti tämä kuunteli häntä! Ja tämmöistä novellia ei otettu vastaan…

Tästä vastoinkäymisestä ei hän puhunut puolta sanaakaan Nadinkalle; nielasi harmin ääneti — ja loput heitti järveen. — Ovatko painaneet novellin? kysyi Nadinka. — Ei! vastasi hän. Ei sovi; siinä on paljon semmoista, joka tuntuisi meikäläisten mielestä kummalliselta ja oudolta…

Jos hän olisi tiennyt millaisen totuuden hän sanoi, ajatellessaan sanoa aivan toisella tarkoituksella!

Hänestä oli ahkeroitseminen kummallista. "Mitä varten lahjat ovat?" sanoi hän. "Lahjaton erakko ahkeroitsee; kyky puhuu helposti ja vapaasti…" Mutta muistettuaan, että kirjoituksensa maantaloudesta, samoin myöskin runonsa eivät olleet alussa sitä eikä tätä, vaan vähitellen tulivat täydellisiksi ja vetivät erittäin yleisön huomiota puoleensa, rupesi hän mietiskelemään, ymmärsi sanoneensa hulluuden ja jätti kauniin proosan toistaiseksi: siksi kun sydän lyö tasaisemmin, ajatukset tulevat järjestykseen.

Hän teki itselleen sen päätöksen, että hän aikoo ruveta työskentelemään kunnollisesti.

Päivät kulkivat toistensa jälkeen, häiritsemättömät onnen päivät Aleksanderille. Hän oli onnellinen suudellessaan Nadinkan sormen päätä, istuessaan hänen edessään kuvan asemasta pari tuntia, irroittamatta hänestä silmiään, hämmästyksissään ja huokaellen, tahi lausuen tilaisuuteen sopivia runoja.

Jos tahtoo totta sanoa, niin Nadinka vastasi huokauksiin ja runoihin välistä haukotellen. Eikä ihmekään: sydän oli kiinnitetty, mutta järki joutilaana. Sille ei Aleksander pitänyt huolta ravinnon antamisesta. Vuosi jonka Nadinka oli määrännyt koetukseksi, oli loppumaisillaan. Hän asui taaskin äitinsä kanssa maalla samassa huvilassa. Aleksander muistutti häntä lupauksestaan ja pyysi lupaa, sanoakseen äidiltä suostumusta. Nadinka lykkäsi sen siksi, kunnes kaupunkiin muuttaisivat, mutta Aleksander pysyi sanassaan.

Vihdoinkin erään kerran iltasella jäähyväisiä heittäessään lupasi Nadinka Aleksanderille, että hän saa puhua toisena päivänä äidin kanssa.

Aleksander ei voinut nukkua koko yönä, eikä mennyt virastoon. Hänen päässään pyöri huomispäivä, hän mietiskeli ehtimiseen, miten hänen piti puhua Maria Mihailownalle, hän kirjoitti puheen, valmisteli, mutta tuskin muisti, että asia koskee Nadinkan kättä, hämmentyi hän jo haaveiluihin ja unhotti uudelleen kaikki. Nadinka oli tavallisuuden mukaan häntä vastassa puutarhassa, mutta silmissä näkyi keveä miettiväisyyden väritys, hymyilemättä, hajamielisen näköisenä seisoi hän.

— Tänään ei sovi puhua mamman kanssa, sanoi hän, meillä istuu tuo ilkeä kreivi!

— Kreivi! Mikä kreivi?

— Kas kun ette tiedä mikä kreivi! Tietysti kreivi Novinsky! naapurimme, tuossa on hänen huvilansa; kuinka monta kertaa itse olette kiittänyt hänen puutarhaansa!

— Kreivi Novinsky! Hän on teillä… sanoi hämmästynyt Aleksander. Millä asialla?

— En minä tiedä vielä oikein itsekään, vastasi Nadinka. Minä istuin tässä ja lu'in teidän kirjaanne, mutta mamma ei ollut kotona; hän oli mennyt Maria Ivanownan luo. Sade alkoi vähän ripeksiä, minä läksin huoneesen, ei aikaakaan niin portaiden eteen ajaa vaunut, jotka olivat vaaleansinisellä ja valkosella päällystetyt, ne samat, jotka aina meidän ohitsemme ajoivat — Te vielä kiititte niitä. Näen, että mamma astuu niistä jonkin miehen kanssa. He tulevat sisään; mamma sanoo: — "Tässä on kreivi ja tämä on minun tyttäreni; pyydän meitä suosimaan ja tervehtimään." Hän kumarsi ja minä samoin. Minua alkoi hävettää, minä punastuin ja juoksin omaan kamariini. Mutta mamma — mokomakin ilkiö — kuulin hänen sanovan: "Suokaa anteeksi, kreivi, hän on semmoinen villikko…" Siitä minä arvasin, että se on varmaan naapurimme, kreivi Novinsky. Hän luultavasti toi mamman Maria Ivanownan luota sateen tähden vaunuissa.

— Onko hän… vanha? kysyi Aleksander.

— Mikä vanha, hyi! Mitä Te joutavia: hän on nuori ja sievä.

— Jopa ennätitte tarkastaa, että hän on sievä! sanoi Aleksander harmistuneena.

— Sepä kaunista! paljonko tarkastamiseen tarvitsee aikaa? Minä olen hänen kanssaan jo puhunutkin. Hän on niin miellyttävä: hän kyseli mitä minä teen; puhui musiikista; pyysi minua laulamaan jotain, mutta en minä ruvennut, enhän minä oikein taidakaan. Ensi talvena pyydän välttämättömästi mamman ottamaan hyvän lauluopettajan. Kreivi sanoi, että nykyjään on hyvin muodissa — laulaminen.

Kaikki tämä oli kerrottu tavattomalla elävyydellä.

— Minä ajattelin, Nadeshda Aleksandrowna, huomautti Adujew, että ensi talvena tulee Teillä, paitsi laulamista, olemaan toisia toimia…

— Mitä toimia?

— Mitäkö! sanoi Aleksander nuhdellen.

— Ah! niin… mitä. Te tulitte tänne veneellä? Aleksander katsoi häneen ääneti. Nadinka kääntyi ja meni taloon päin.

Adujew ei astunut oikein rauhallisena saliin. Mikä kreivi se oli? Miten hänen kanssaan pitää käyttäytyä? Millainen hän on kohtelussaan? Onko hän ylpeä? Välinpitämätön? Hän astui sisään. Kreivi nousi ensimmäiseksi ja kumarsi kohteliaasti. Aleksander vastasi pakoitetulla ja kömpelöllä kumarruksella. Emäntä esitti heidät toisilleen. Kreivi ei häntä miellyttänyt; vaikka olikin kaunis mies: pitkä, ryhdikäs, vaaleaverinen; hänellä oli suuret, mielen-ilmeiset silmät ja miellyttävä hymy. Käytöksessään oli yksinkertaisuutta, kauneutta ja pehmeyttä. Luulisi, että hän olisi vetänyt jokaisen puoleensa, mutta Adujewia ei hän vetänytkään.

Huolimatta Maria Mihailownan pyynnöstä — istua lähemmäksi, istui Aleksander nurkkaan ja alkoi katsella kirjaan, joka ei ollut ensinkään seuraelämän tapaista, vaan kömpelöä ja sopimatonta. Nadinka seisoi äitinsä nojatuolin takana ja katseli uteliaisuudella kreiviä ja kuunteli mitä ja kuinka hän puhui: kreivi oli hänen mielestään jotain uutta.

Adujew ei osannut peittää, ett'ei kreivi häntä miellyttänyt. Kreivi ei ollut huomaavinaan hänen törkeyttänsä: hän oli kohtelias ja kääntyi Adujewin puoleen saadakseen keskustelun yleiseksi. Mutta kaikki oli turhaa: tämä oli ääneti tahi vastasi: kyllä ja ei.

Kun Ljubetskaja satunnaisesti toisti hänen sukunimeänsä, kysyi kreivi, onko Piotr Ivanitsh hänelle sukua.

— Setä! vastasi Aleksander katkonaisesti.

— Minä kohtaan häntä usein seuraelämässä, sanoi kreivi.

— Voi olla. Mitä ihmeellistä siinä on? vastasi Aleksander ja kohotti olkapäitään.

Kreivi peitti hymyn, purren hieman alahuultaan. Nadinkan katse kohtasi äidin katsetta, hän punastui ja loi silmänsä maahan.

— Teidän setänne on viisas ja miellyttävä ihminen! huomautti kreivi, vähäinen iva äänessään.

Adujew oli ääneti.

Nadinka ei voinut itseään pidättää, hän meni Aleksanderin luo sillä välin kuin kreivi puhui hänen äitinsä kanssa ja kuiskasi hänelle: Eikö teitä hävetä! Kreivi on niin ystävällinen Teille, mutta Te?…

— Ystävällinen! vastasi Aleksander harmilla, melkein ääneen! Minä en ole hänen ystävyytensä vaivainen, älkää toistako tuota sanaa…

Nadinka hypähti pois hänen luotaan ja katseli häntä ainoastaan kaukaa pitkän ajan liikkumattomana, silmät harillaan, sitten hän meni jälleen äidin tuolin taakse eikä ollut huomaavinaan enää Aleksanderia.

Mutta Adujew odotti yhä, kreivin lähtöä, jotta hän voisi vihdoinkin puhua äidin kanssa. Mutta kello löi kymmenen, yksitoista, vaan kreivi ei mennyt ja puhui yhä vaan.

Kaikki esineet, joiden ympärillä tuttavuuden alussa keskustelu pyörii, olivat kuluneet. Kreivi alkoi laskea leikkiä. Hän laski viisaasti leikkiä: hänen leikkipuheissaan — ei ollut vähääkään teeskentelyä, eikä vaatimusta olla teräväjärkinen, oli vaan hauskaa, hänellä oli erinomainen taipumus kertoa hauskasti, ei ainoastaan tarinoita, vaan paljaan uutisen, tapauksen, tahi jollain odottamattomalla sanalla muuttaa totisen asian naurettavaksi.

Äiti ja tytär antautuivat kokonaan hänen sukkeluuksiensa vaikutuksen valtaan, itse Aleksander peitti vastoin tahtoaan useammin kuin vaan yhden kerran suutaan kirjalla, pyrkivän hymyn tähden. Mutta hän oli sydämmessään raivoissaan. Kreivi puhui kaikesta yhtä sujuvasti ja säädykkäästi, niin musikista kuin ihmisistä ynnä vieraista maista. Läksi miehistä ja naisista puhe: hän torui miehiä, niiden joukossa itseäänkin, kiitti sujuvasti naisia ylipäänsä, ja sanoi erittäin emännille muutamia kohteliaisuuksia.

Aleksander mietti kirjailijatointaan ja runojaan. "Kylläpä minä hänet siinä saatan hämille", ajatteli Aleksander. Alkoivat puhua kirjallisuudesta; äiti ja tytär esittivät Aleksanderia kirjailijaksi.

"Nyt hän joutuu hämille", ajatteli Adujew.

Mutta ei laisinkaan. Kreivi puhui sillä tavalla kirjallisuudesta, kuin eihän olisi ikänään muuta toiminutkaan; teki muutamia juoksevia ja sattuvia muistutuksia nykyajan venäläisistä ja ranskalaisista kuuluisista kirjailijoista. Kaiken lisäksi kuului, että hän on ensimmäisien klassillisten kirjailijoiden kanssa ystävyyden suhteissa, vieläpä Pariisissa oli tutustunut muutamien ranskalaisien kanssa. Muutamista hän puhui kunnioituksella, toisia kuvasi hieman ivaten.

Aleksanderin runoja ei hän sanonut tuntevansa eikä kuulleensa niistä…

Nadinka katsoi kummallisesti Adujewiin, juurikuin kysyen: "no veikkoseni? Etpä kauaksi päässyt…"

Aleksander hämmästyi. Rohkeus ja törkeys katosi ja niiden sijaan astui surumielisyys. Hän oli kukon näköinen, jolla on märkä häntä ja joka piiloutuu huonon ilman tähden katoksen alle.

Puhvetissa kilisivät lasit, lusikat, siellä kattoivat pöytää, mutta kreivi ei vaan mennyt. Kaikki toivo katosi. Hän suostui Ljubetskajan kutsumuksesta jäämään illalliselle, syömään viilipyttyä.

— Kreivi, mutta syö viilipyttyä, mutisi Aleksander kateellisesti katsoen kreiviä.

Kreivi söi halukkaasti, jatkoi leikin laskemista, aivankuin olisi ollut kotonaan.

— Ensimmäistä kertaa on hän talossa, häpeämätön, mutta syö kolmen edestä! kuiskasi Aleksander Nadinkalle.

— Mitä sitten! Hänen on nälkä! vastasi tämä hyväsydämmisesti.

Vihdoinkin kreivi läksi, mutta puhua asiaansa oli liian myöhäisiä. Adujew otti hattunsa ja juoksi matkoihinsa. Nadinka saavutti hänet ja ehti saada hänet rauhoittumaan.

— Siis huomenna? kysyi Aleksander.

— Huomenna emme ole kotona.

— No, ylihuomenna. He erosivat.

Ylihuomenna Aleksander tuli aikasemmin. Puutarhaan saakka kuuli hän kamarista tuntemattomia säveleitä…kuului violonselliltä eikä sittenkään violonselliltä…Hän läheni…kuuluu miesääni laulavan ja mimmoinen ääni! Heleä, raitis, joka tuntui menevän aivan naisen sydämmeen. Se tunkeutui Adujewinkin sydämmeen, mutta toisella tavalla: hänen sydämmensä meni tainnoksiin, sitä vihloi surusta, kateudesta, vihasta, himmeästä ja raskaasta aavistuksesta. Aleksander astui ulkoa eteiseen.

— Kuka teillä on? kysyi hän palvelijalta.

— Kreivi Novinsky.

— Onko hän kauan ollut?

— Kuudesta saakka.

— Sano hiljaa neidelle, että minä olen tullut ja että tulen jälleen takaisin.

— Hyvä.

Aleksander meni kulkemaan pitkin huviloita, tuskin huomaten mihin hän astui. Parin tunnin kuluttua hän tuli takaisin.

— Mitä, onko hän vielä täällä? kysyi Aleksander.

— On; hän taitaa jäädä syömään. Rouva käski paistaa pyitä illalliseksi.

— Sanoitko neidelle minusta?

— Sanoin.

— Mitä hän virkkoi?

— Ei käskenyt mitään sanomaan.

Aleksander läksi kotia eikä ilmautunut kahteen päivään. Jumala ties' mitä hän mietiskeli ja tunsi; vihdoin hän läksi Ljubetskille.

Hän näki huvilan, nousi seisoalleen veneessä ja peittäen kädellään silmiään auringon paisteelta, katsoi hän eteensä. Tuolla puiden välissä värähtelee sininen leninki, joka sopii niin mukavasti Nadinkan ylle; sininen väri vaatetti häntä hyvin. Hän puki aina tämän leningin ylleen, kuin tahtoi erittäin miellyttää Aleksanderia. Tämä tunsi sydämmensä keveämmäksi.

"Vai niin! Hän tahtoo korvata minulle hetkisen, tahtomattoman välinpitämättömyytensä", ajatteli hän. "Ei hän ole syyllinen, vaan minä: kuinka voinkaan niin anteeksiantamattomasti käyttää itseäni? Sillä tavoin saa itselleen vaan vihollisia; hän oli vieras ihminen, uusi tuttavuus…hyvin luonnollista, että Nadinka emäntänä… Ahaa! Tuolta hän tulee pensaan kapealta polulta, lähestyy aitaa ja pysähtyy odottamaan…"

Nadinka astui tosiaan isolle käytävälle… mutta kuka kääntyy hänen kanssaan polulta?…

"Kreivi!" huudahti Aleksander surullisesti ääneen, eikä tahtonut uskoa silmiään.

"Mitä?" vastasi toinen soutajista.

"Yksin hänen kanssaan puutarhassa"… kuiskasi Aleksander — "niinkuin minun kanssani…"

Kreivi tuli Nadinkan kanssa aidan luo ja katsomatta järvelle päin, kääntyivät he ja astuivat hitaasti pitkin käytävätä takaisin. Kreivi kumartui hänen puoleensa ja puhui jotain hiljaa. Nadinka kulki pää alaspäin painuneena.

Aleksander seisoi yhä vaan veneessä, suu auki, liikkumatta, kädet rantaanpäin ojennettuina, sitten laski hän ne alas ja istui. Soutajat jatkoivat soutamista.

— Mihin te soudatte? huusi Aleksander heille raivostuneena, toinnuttuaan. — Takaisin!

— Mennäänkö takaisin? toisti toinen, katsoen häneen suu seljällään.

— Takaisin! Oletko kuuro, vai mitä?

— Mutta eikö tuonne tarvitsekaan?

Toinen soutaja alkoi ääneti ja rivakkaasti soutaa airolla vasemmalle, sitten soutivat kahdella airolla ja vene kiiti nopeasti takaisin. Aleksander painoi hatun melkein olkapäihin asti ja vaipui tuskallisiin ajatuksiin.

Sen perästä ei hän käynyt kahteen viikkoon Ljubetskilla.

Kaksi viikkoa: mikä aika rakastuneelle! Mutta hän odotti ehtimiseen: varmaan lähettävät palvelijan kysymään mikä hänen on? Onko hän sairas? Kuinka tämä kaikki on tapahtunut, milloin hän sairastui, vai kiukutteleeko hän ilman vaan? Ennen, alussa kysyi Nadinka aina etiketin mukaan äidin nimessä, mutta kirjoitti omasta puolestaan vaikka mitä. Mitä herttaisia nuhteita, mikä lempeä rauhattomuus! Mikä kärsimättömyys!

"Ei, nyt minä en antaudu pian", ajatteli Aleksander. "Minä kiusaan häntä ensin. Minä opetan häntä, miten pitää vieraan miehen kanssa käyttäytyä; sopimus ei tule helppo olemaan."

Hän ajatteli ankaraa koston suunnitelmaa kuvaili katumusta ja sitä, kuinka hän antaa jalomielisesti anteeksi ja määrää säännöt. Mutta hänen luokseen ei lähetetty palvelijaa eikä tuotu vian tunnustusta; tuntui kuin häntä ei olisi ollut heidän mielestään ollenkaan olemassa.

Hän laihtui ja tuli kalpeaksi. Mustasukkaisuus on tuskallisempi, kuin mikään tauti, etenkin epäilyksestä syntynyt mustasukkaisuus, joka on ilman mitään todistuksia. Kun ilmestyy todistuksia, niin silloin mustasukkaisuus loppuu, suurimmaksi osaksi itse rakkauskin, silloin tiedetään ainakin mitä on tekeminen, mutta siihen saakka on — kärsimys. Aleksander sai kokea sitä täydellisesti.

Vihdoinkin hän päätti mennä Ljubetskiin aamupäivällä, tavatakseen Nadinkaa yksin, jotta saisi selvittää asiat tämän kanssa.

Hän tuli. Puutarhassa ei ollut ketään, salissa ja vierashuoneessa samoin. Hän meni eteiseen, aukasi oven pihalle…

Mikä näky esiintyi hänen eteensä? Kaksi tallirenkiä kreivin livreessä, piteli; kreivin hevosia. Toisen hevosen selkään asettivat kreivi ja toinen palvelija Nadinkaa; toinen oli varustettu itse kreiviä varten. Portailla seisoi Maria Mihailowna. Hän katseli kulmakarvat rypistettyinä ja rauhattomuudella tätä kohtausta. — Istu lujemmin Nadinka, puhui hän.

— Pitäkää Herran tähden hänestä huoli, kreivi! Ah! minä pelkään, Jumalani pelkään. Nadinka, pidä hevosta korvista kiinni: katso hän on ihan kuin piru — niin riehuu.

— Ei mitään, mamma, tämä on niin hauskaa, sanoi Nadinka. Osaanhan minä jo ratsastaa: katsokaa.

Hän läimäytti hevosta, se ryntäsi eteenpäin ja alkoi hyppiä ja keikkua paikallaan.

— Ai, ai! pitäkää kiinni! huudahti Maria Mihailowna. viittoen kädellään. Lopeta jo, se tappaa sinut!

Nadinka veti suitsia ja hevonen seisattui.

— Näettekö, kuinka se minua tottelee, sanoi Nadinka ja silitti hevosen kaulaa.

Adujewia ei kukaan huomannut. Hän katseli kalpeana, äänettömänä Nadinkaa, mutta tämä ei ollut, aivankuin kiusaksi, milloinkaan niin kaunis kuin nyt. Kuinka häntä puki ratsastus puku, ja hattu viheriäisen harson kanssa! Kuinka hänen vyötäisensä näyttäytyi kauniilta! Kasvonsa elähtyivät ujosta ylpeydestä ja uuden tunteen ihanuudesta. Puna milloin katosi, milloin nousi poskille tyytyväisyydestä. Hevonen hypähteli keveästi ja pakotti solakan ratsastajan viehättävästi kumartumaan eteen ja heittäytymään taapäin. Hänen vartalonsa heilui satulassa, kuin kukan korsi, jota tuuli heiluttaa. Sitten tallirenki kuletti kreivin eteen toisen hevosen.

— Kreivi! Ratsastammeko taas lehdon läpi? kysyi Nadinka.

"Taas!" ajatteli Aleksander.

— Hyvä, vastasi kreivi.

Hevoset alkoivat lähteä paikoiltaan.

— Nadeshda Aleksandrowna! huusi Adujew yht'äkkiä niin oudolla äänellä.

Kaikki seisahtuivat kuin naulatut, aivankuin jähmettyivät ja katsoivat hämmästyneinä Aleksanderia. Tätä jatkui hetkinen.

— Ah, se on Aleksander Feodoritsh, sanoi äiti ensimmäiseksi tainnuttuaan. Kreivi tervehti ystävällisesti. Nadinka heitti nopeasti harson kasvoiltaan, kääntyi ja katsoi häneen peljästyneenä, au'aisten hiukan suunsa, sitten hän kääntyi pois kiireesti, löi hevosta raipalla, tämä syöksi eteenpäin ja kahdella hyppäyksellä katosi portin taakse; hänen jälkeensä laukkasi kreivi.

— Hiljemmin, hiljemmin, Jumalan tähden hiljemmin! huusi äiti jälkeen. Pidä korvasta kiinni. Ah! Herra Jumala, saattaa hyvinkin tapahtua että hän putoaa: mitä ihmeen himoja nuo ovat!

Kaikki katosi; kuului ainoastaan hevosten töminä, ja pöly kohosi pilvenä tieltä. Aleksander jäi Ljubetskajan kanssa. Hän katseli tätä äänettömänä aivan kuin kysyen: "mitä tämä merkitsee?" Ljubetskaja ei antanut kauan vastausta odottaa.

— Nyt he ovat menneet, sanoi hän! — ja jälet haihtuivat! No, riehukoot nuoret, mutta me keskustelemme Teidän kanssanne, Aleksander Feodoritsh. Miksi Teitä oi ole kuulunut moneen viikkoon: oletteko meihin suuttunut?

— Olen ollut sairas, Maria Mihailowna, vastasi Aleksander synkästi.

— Niin, kyllä se näkyy: Te olette laihtunut ja olette niin kalpea! Istukaa pian, levähtäkää. Tahdotteko, niin minä käsken keittää munia pehmeiksi? Päivälliseen on vielä kauan aikaa.

— Kiitoksia; minä en tahdo.

— Miksi ette? Ne ovat ihan paikalla valmiit; munat ovat erittäin hyviä: eräs suomalainen toi vasta tänään.

— Ei, ei!

— Mutta mikä Teidän on? Minä vaan olen odottanut ja odottanut, ajattelin: mitä tämä merkitsee, itseään ei kuulu eikä tuo ranskalaisia kirjojakaan? Muistatteko että lupasitte jotain tähän suuntaan: Peau de chagrin, — mutta ei kuulu! varmaan Aleksander Feodoritsh on meihin suuttunut, varmaan on suuttunut.

Minä pelkään, että Te, Maria Mihailowna, olette pikemmin minuun suuttunut?

— Teidän on synti peljätä semmoista, Aleksander Feodoritsh! Minä rakastan Teitä kuin sukulaistani; en tiedä miten Nadinka tehnee; mutta hän on vielä lapsi: mitä hän osaa ajatella? Ei hän osaa antaa arvoa ihmisille! Minä jankutin hänelle joka päivä: miksikä ei Aleksander Feodoritshia kuulu, miksikä hän ei tule? Aina vaan odotin. Uskotteko, etten ole yhtenäkään päivänä istunut ennen viittä päivälliselle, yhä ajattelin, että tuossa paikassa hän saapuu rantaan. Välistä Nadinkakin sanoi: ketä Te mamma odotatte? Minun on nälkä ja kreivin, luulen, samoin…

— Entäs kreivi… käykö hän usein?

— Kyllä, melkein joka päivä, välistä kahdesti yhtenä päivänä; hän on niin hyvä, pitää meistä niin… "No", sanoo Nadinka, "minä tahdon syödä, ei muu auta! Aika on istua pöytään." — "Mutta jos Aleksander Feodoritsh tulee, sanoin minä?"… "Ei tule", sanoi hän, "lyödäänpä vetoa, ettei hän tule? Ei tarvitse odottaa"… Ljubetskaja leikkasi näillä sanoilla kuin veitsellä Aleksanderia.

— Hänkö… niin sanoi? kysyi Aleksander koetellen hymyillä.

— Niin, hän sanoi ja kiirehti. Minä olen ankara, vaikka näytän näin hyvältä. Kylläpä minä toruin häntä: "välistä odotat häntä viiteen saakka, et syö päivällistäkään, välistä taas et laisinkaan tahdo odottaa — tyhmä! Se ei kelpaa! Aleksander Feodoritsh on meidän vanha tuttavamme, rakastaa meitä, hänen setänsä Piotr Ivanitsh on osoittanut meille paljon ystävyyttä… ei ole hyvä olla noin välinpitämätön! Hän ehkä suuttuu meihin eikä tulekaan enää"…

— No, mitä hän ajatteli? kysyi Aleksander.

Ei mitään. Tiedättehän, että hän on semmoinen elävä — hypähtää yht'äkkiä ylös, laulaa hyräyttää ja juoksee tiehensä, tahi sanoo: "jos tahtoo niin tulee!" Hän on niin vallaton! Minä rupesinkin ajattelemaan — kyllä Te tulette! kului vielä päivä, eikä sittenkään kuulunut. Minä aloin uudestaan: "Nadinka, onkohan Aleksander Feodoritsh terve!" — "En tiedä, mamma, mistä minä tietäisin? — Lähetetäänpä kysymään mikä hänen on?" "Lähetetään ja lähetetään", mutta niinpä ei lähetetty, minä luotan häneen, mutta hän on sellainen tuuliaispää. — Nyt hän sai päähänsä tuon ratsastamisen! Hän näki kerran akkunasta kreivin ratsastavan ja alkoi kiusata minua: "minä tahdon ratsastaa, eikä siinä mikään auta!" Minä koettelin sitä ja tätä, ei mikään auta — "tahdon!" Hullu! Ei minun nuoruuteni aikana kuultu ratsastamisesta. Meitä ei ole ensinkään sillä tavoin kasvatettu. Mutta nykyaikana, hirvittää oikein sanoa, naiset ovat ruvenneet tupakoimaankin, kas, tuolla meidän vastapäätä asuu nuori leski: hän istuu balkongilla ja polttaa koko päivän paperosseja; ohitse kuljetaan, ajetaan — hän ei huoli mistään. Meidän aikana jos haisi vieraskamarissa tupakalle miehistäkin…

— Joko siitä on kauan kuin se alkoi? kysyi Aleksander.

— En minä tiedä, sanotaan että noin viisi vuotta on ollut muodissa: sehän sai ranskalaisilta alkunsa…

— Ei, minä kysyin: onko tästä kauan aikaa, kun Nadeshda Aleksandrowna rupesi ratsastamaan?

— Puolitoista viikkoa. Kreivi on niin hyvä, niin kohtelias: mitä, mitä hän ei vaan tee meille; kuinka hän Nadinkaa hemmoittelee! Katsokaa miten paljon kukkia! Kaikki ovat hänen puutarhastaan. Välistä oikein hävettää. "Miksi te häntä, kreivi", sanon minä, "niin hemmoittelette!"… Nadinkaakin torun. Me olimme Maria Mihailownan ja Nadinkan kanssa hänen luonaan maneesissa: tiedättehän, että minä aina katson itse tyttäreni perään. Kuka äideistä katsoo paremmin tyttärensä perään? Minä olen itse pitänyt huolta kasvattamisesta, ja kehumatta voin sanoa: Jumala antakoon jokaiselle semmoisen tyttären. Siellä Nadinka meidän nähden opettelikin. Sitten söimme aamiaista hänen luonaan puutarhassa, ja nyt he ratsastavat joka päivä. Voi miten rikas hänen talonsa on! Me katselimme sitä: kaikki on niin aistilla tehtyä ja komeata!

— Joka päivä! sanoi Aleksander melkein itsekseen.

— Miksikä en antaisi! Olinhan kerran itsekin nuori…välistä kun: —

— Ratsastavatko kauankin?

— Tuntia kolme. No, mutta mikä tauti Teitä on vaivannut?

— En tiedä…minun rintaani kivistää… sanoi Aleksander, puristaen kättään rintaansa vasten.

— Ettekö ole ottanut mitään lääkkeitä?

— En.

— Semmoisia ne nuoret ovat! Aina vaan sanotaan: ei mitään, kaikki jää ajasta aikaan, sitten vasta muistavat kuin on myöhäistä! Kivistääkö Teitä, vai porottaako tahi viileksii?

— Sekä kivistää että porottaa ja viileksii.

— Se on vilustumisesta; Jumala varjelkoon! ei saa päästää pitemmälle, Te laiminlyötte itseänne… siitä saattaa tulla kuume; ei mitään lääkkeitäkään! Tiedättekö mitä? ottakaapas opodeldokkia ja hierokaa sillä kovasti rintanne yöksi, hierokaa punaiseksi asti, juokaa teen siaan ruohoa, minä annan Teille reseptin.

Nadinka tuli kotiin kalpeana väsymyksestä. Hän heittäytyi sohvalle voiden töin tuskin hengittää. — Näetkös, sanoi hänelle Maria Mihailowna, pannen kätensä Nadinkan pään päälle, miten olet karannut, töin tuskin hengität. Juo vettä, meno pukua muuttamaan ja aukaise kureliivit. Ei tuo ratsastaminen hyvällä lopu!

Aleksander ja kreivi viipyivät siellä koko päivän. Kreivi oli lakkaamatta kohtelias ja huomaavainen Aleksanderia kohtaan, pyysi häntä luokseen katsomaan puutarhaa, ratsastamalla tekemään seuraa ja tarjosi hänelle hevosta.

— Minä en osaa ratsastaa, sanoi Adujew kylmästi.

— Ettekö osaa? kysyi Nadinka.

— Ai kuinka se on hauskaa! Mennäänkö taas huomenna ratsastamaan, kreivi.

Kreivi kumarsi.

— Kyllä sinulle jo riittää, huomautti äiti. Sinä vaivaat kreiviä.

— Ei mikään osoittanut, että kreivin ja Nadinkan välillä olisi jotain erinomaista ollut. Kreivi oli yhtä ystävällinen niin äidille kuin tyttärellekin, ei hakenut tilaisuutta puhua Nadinkan kanssa kahden kesken, eikä juossut hänen jäljessään puutarhaan sekä katseli häntä samalla tavalla kuin äitiäkin. Nadinkan vapaan käytöksen hänen kanssaan, ratsastusretket voi selittää hänen luonteensa eriskummallisuudesta, epätasaisuudesta ja viattomuudesta, ehkä kasvatuksen valinnaisuudestakin, seuraelämän sääntöjen tietämättömyydestä; äidin puolelta — heikkoudesta ja likinäköisyydestä. Kreivin huomaavaisuuden ja kohteliaisuuden sekä hänen jokapäiväisen käymisensä voi päättää tulevan huvilain naapuriuuden ja iloisen vastaanoton johdosta, jota hän aina kohtasi Ljubetskilla.

Asia näytti aivan luonnolliselta, jos katsoi sitä tavallisella silmällä; mutta Aleksander katsoi suurennuslasiin ja näki paljon… paljon… mitä paljaalla silmällä ei nähdä.

Miksi, kysyi hän itseltään, miksi Nadinka on hänelle muuttunut? Hän ei odota häntä enää puutarhassa, eikä ota vastaan hymyllä, vaan pelolla, pukee muutama aika sitten itseään paljon huolellisemmin. Hänen kohtelussaan ei ole välinpitämättömyyttä. Hän on huolellisempi menettelyssään, aivankuin olisi tullut järkevämmäksi. Välistä hänen silmissään ja sanoissaan piilee jotain salaisuuden tapaista… Missä herttaiset oikut, ujous, vallattomuus, iloisuus ovat? Kaikki nämä ovat kadonneet. Hän on tullut totiseksi, ajattelee ja on ääneti. Häntä juurikuin mikä piinaa. Nyt hän on kaikkien muiden tyttöjen näköinen: samanlainen teeskentelijä, valehtelee samalla tavalla, kyselee yhtä huolellisesti miten terveyden laita on… on yhtä huomaavainen, ystävällinen etiketin mukaan… hänelle… Aleksanderille! jonka kanssa… Oi, Jumala. Sydämmensä oli pakahtua.

Eivät asiat ole ilman mitään vaan sillä tavoin, ei olekaan, sanoi hän yhä itselleen, tämän alla piilee jotain! Kyllä minä otan selon, vaikka maksaisi mitä tahansa, ja sitte Herra varjelkoon…

Sinäkin päivänä, kun kreivi oli mennyt, koetteli Aleksander saada tilaisuutta puhua Nadinkan kanssa kahden kesken. Mitä kaikkea hän koettelikaan? Otti kirjan, jolla Nadinka tavallisesti houkutteli häntä puutarhaan äidin luota, näytti hänelle sen ja läksi rannalle, siinä luulossa, että Nadinka paikalla juoksee sinne. Hän odotti, odotti — mutta ei kuulu tulevaksi. Aleksander tuli takaisin huoneesen. Nadinka luki kirjaa eikä katsahtanut häneen. Hän istui hänen viereensä. Nadinka ei kohottanut silmiään, sitten kysyi nopeasti, sivumennen että työskenteleekö hän kirjallisella alalla, ja onko ilmestynyt jotain uutta? Menneestä ei sanaakaan.

Adujew alkoi puhua äidin kanssa. Nadinka läksi puutarhaan. Äiti meni ulos kamarista ja Adujew syöksi myöskin puutarhaan. Kun Nadinka huomasi hänet, nousi hän penkiltä, eikä tullut häntä vastaan, vaan meni pyöreää käytävää myöten verkalleen kotia kohden, aivan kuin pakoon. Adujew kiirehti askeleitaan ja Nadinka samoin.

— Nadeshda Aleksandrowna! huusi Aleksander kaukaa. Minä tahtoisin sanoa Teille pari sanaa.

— Mennään kamariin: täällä on niin kosteata, vastasi hän.

Tultuaan huoneesen, istui hän jälleen äidin viereen. Aleksander oli vähällä pyörtyä.

— Vai Te pelkäätte nykyjään kosteutta? sanoi hän pistellen.

— Niin, nyt ovat illat niin pimeät ja kylmät, vastasi Nadinka haukotellen.

— Me muutamme kohta, huomautti äiti. — Olkaa niin hyvä, Aleksander Feodoritsh, ja pistäytykää asuntoomme ja muistuttakaa isäntää, että hän laittaisi uudestaan pari lukkoa ovissa ja Nadinkan makuuhuoneen akkunanluukun. Hän lupasi — mutta mahdollista kyllä, että unhoittaa. He ovat kaikki samanlaisia: nylkevät vaan rahoja.

Adujew alkoi ottaa jäähyväisiä.

— Muistakaa: ei kauaksi aikaa! sanoi Maria Mihailowna.

Nadinka oli ääneti.

Adujew lähestyi jo ovea, mutia kääntyi takaisin häneen päin. Nadinka otti kolme askelta häntä vastaan. Aleksanderin sydän säpsähti.

"Vihdoinkin", ajatteli hän.

— Tuletteko meille huomenna? kysyi Nadinka kylmästi, mutta hänen silmänsä kiintyivät Aleksanderiin janoavalla uteliaisuudella.

— En tiedä; miten niin?

— Ilman vaan kysyn; tuletteko? — Tahtoisitteko?

— Tuletteko huomenna meille? toisti Nadinka samalla kylmällä äänellä, mutta suurella kärsimättömyydellä?

— En! vastasi hän harmistuneena.

— Mutta ylihuomenna?

— En; en tule viikkoon, kenties kahteen… en pitkään aikaan!…Hän loi Nadinkaan tutkivaisen katseen, koetteli lukea hänen silmistään millaisen vaikutuksen hänen vastauksensa oli tehnyt.

Nadinka ei puhunut mitään, vaan hänen silmänsä laskeutuivat tuokiossa alas Aleksanderin vastauksen johdosta. Mitä niissä oli? Himmentikö niitä suru, tahi välähtikö niistä ilon salama? Ei mitään voinut lukea näistä marmorin tapasista kasvoista.

Aleksander puristi hattua kädessään ja meni matkoihinsa.

— Älkää unhottako voidella rintaanne opodeldokilla! huusi Maria Mihailowna hänen jälkeensä. Aleksanderilla oli taas pula — ottaa selkoa, miksi Nadinka oli tehnyt sen kysymyksen? Mitä siinä oli: haluko vai pelko häntä nähdä?

"Oh mitä piinaa! mitä piinaa!" puhui hän epätoivoisena.

Aleksander parka ei kestänyt kauempaa: hän tuli sinne kolmantena päivänä. Nadinka oli puutarhan aidan vieressä, kun Aleksander läheni. Hän tuli iloiseksi, mutta paikalla kun Aleksander alkoi rantaa lähestyä, kääntyi Nadinka aivan kuin häntä näkemättä, tehtyään muutamia viistoja askelia pitkin tietä ja kävellen melkein kuin suunnatta, meni hän kotia.

Aleksander tapasi hänet äitinsä luota. Siellä oli pari ihmistä kaupungista, naapuri Maria Ivanowna ja tuo välttämätön kreivi. Aleksanderin kärsimykset olivat mahdottomat kestää. Taaskin kului koko päivä tyhjissä joutavissa puheissa. Miten nuo vieraat häntä kyllästyttivät! He puhuivat rauhallisesti kaikesta tyhjästä, tuumiskelivat, laskivat leikkiä ja nauroivat.

"He nauravat!" sanoi Aleksander. "He voivat nauraa, kun… Nadinka… on minulle muuttunut. Heistä se ei ole mitään! Surkuteltavat tyhjät ihmiset: kaikelle he iloitsevat."

Nadinka meni puutarhaan; kreivi ei mennyt hänen perässään. Muutama aika sitten välttivät hän ja Nadinka toisiaan Aleksanderin aikana. Välistä hän kohtasi heidät kahden puutarhassa tahi kamarissa, mutta sitten he erosivat eivätkä hänen aikanaan enää yhtyneet. Uusi hirmuinen havainto Aleksanderille: merkki, että he ovat keskinäisissä suhteissa.

Vieraat hajosivat. Kreivi meni myöskin pois. Nadinka ei sitä tiennyt eikä kiirehtinyt kotia. Adujew meni kursastelematta Maria Mihailownan luota puutarhaan. Nadinka seisoi selin häneen päin, pitäen kädellä kiinni aidasta pää nojaten käteen, niinkuin sinä unhottamattomana iltana… Hän ei nähnyt, eikä kuullut Aleksanderin tuloa.

Voi miten hänen sydämensä löi, kun hän hiipi varkain varpaisillaan sinne. Hengityksensäkin lakkasi.

— Nadeshda Aleksandrowna! sanoi hän niin mielenliikutuksessa että se tuskin kuului.

Nadinka säpsähti, aivan kuin hänen vieressään olisi ammuttu, kääntyi ja peräytyi hänestä askeleen verran.

— Sanokaa, olkaa niin hyvä, mitä savua tuolla on? alkoi hän puhua hämmästyneenä, osoittaen nopeasti järven vastapäätä olevaa puolta. Onko siellä tulipalo, vai sellainen uuni… tehtaalla?…

Aleksander katseli häntä ääneti.

— Oikein totta, minä luulin tulipalon olevan… Mitä te niin katsotte minuun, ettekö usko?…

Hän vaikeni.

— Siis Te, alkoi Aleksander päätään pudistaen. — Tekin olette niinkuin kaikki toisetkin… Kuka olisi voinut sitä odottaa… pari kuukautta takaperin?… — Mitä sanotte? Minä en ymmärrä Teitä, sanoi hän ja tahtoi mennä.

— Malttakaa. Nadeshda Aleksandrowna, minä en voi kestää enää tätä koetusta.

— Mitä koetusta? Minä tosiaankaan en tiedä?…

— Älkää teeskennelkö, sanokaa, Tekö se olette? oletteko sama kuin ennen?

— Minä olen aina sama! sanoi Nadinka päättävästi.

— Kuinka! Ettekö olekaan minulle muuttunut!

— En; olenhan minä mielestäni yhtä ystävällinen, yhtä iloisena tulen Teitä vastaan…

— Yhtä iloisena! mutta miksi juoksette pois aidan luota?…

— Minäkö juoksen! Katsokaa mitä olette keksinyt: minä seisoin aidan vieressä, mutta Te sanotte että — juoksen.

Hän nauroi pakoitetusti.

— Nadeshda Aleksandrowna, heittäkää vilppi! jatkoi Adujew.

— Mikä vilppi? Mitä Te minua kiusaatte?

— Tekö se olette? Jumalani! Puolitoista kuukautta takaperin, tällä paikalla…

— Minä tahtoisin tietää, mikä savu tuolla puolla on?

— Hirveätä! Hirveätä! sanoi Aleksander.

— Mutta mitä minä sitten olen Teille tehnyt? Te olette lopettanut meillä käymisen — tehkää kuin tahdotte… vastoin tahtoa pidättämään… alkoi Nadinka.

— Te teeskentelette ikäänkuin ette tietäisi, miksi olen lakannut käymästä?

Nadinka katsoi syrjään ja heilutti päätään.

— Mutta kreivi? sanoi Aleksander melkein uhkaavaisena.

— Mikä kreivi?

Hänen kasvonsa näyttivät siltä, kuin ensi kertaa olisi kuullut kreivistä.

— Mikä! Sanokaa vielä, virkkoi Aleksander katsoen häntä suoraan silmiin, sanokaa ettette hänestä välitä?

— Te olette tullut hulluksi! vastasi hän peräytyen Adujewista.

— Niin, Te ette erehtynyt! jatkoi hän. Järkeni sammuu päivä päivältä… Voiko noin kavalasti, noin kiittämättömästi kohdella ihmistä, joka rakastaa Teitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa, joka on kaikki Teidän tähtenne unhottanut, kaikki… joka luuli pian tulevansa ainaisesti onnelliseksi? Mutta Te…

— Mitä minä? kysyi Nadinka yhä peräytyen.

— Mitäkö, vastasi hän raivostuneena tuosta kylmäkiskoisuudesta.

— Te olette unhottanut! Minä muistutan Teitä, että tällä samalla paikalla, olette sata kertaa vannonut olevanne minun omani: "Nämät valat kuulee Jumala!" sanoitte. Niin. Hän kuulee ne! Teidän täytyy punastua taivaan ja näiden puiden edessä, joka ruohon edessä… kaikki ovat onnemme todistajat: joka ainoa hiekan muru puhuu tässä rakkaudestamme: katsokaa ympärillenne!… Te olette valan rikkoja!!!

Nadinka katseli kauhulla häneen! Adujewin silmät säteilivät ja huulet kalpenivat.

Hyi! kuinka Te olette ilkeä! sanoi Nadinka arasti. Mistä Te olette vihainen? En minä ole antanut teille rukkasia, ettehän ole vielä mamman kanssa puhunut… mistä Te tiedätte…

— Puhu tämmöisien tekosien perästä.

— Millaisten tekosien? En minä tiedä?…

— Millaisten? Minä sanon paikalla: mitä merkitsevät kohtaukset kreivin kanssa, ratsastaminen?

— En suinkaan minä voi juosta häntä pakoon, kun mamma lähtee ulos huoneesta! Ratsastaminen merkitsee… että minä pidän ratsastamisesta… se on niin herttaista: hypähtelee selässä… ah miten herttainen hevonen tuo Lucie on! Oletteko nähnyt sen?… Se tuntee jo minut…

— Mutta muutos kohtelussa minua kohtaan? jatkoi hän. Miksi kreivi käy teillä joka päivä aamusta iltaan?

— Ah! Jumalani! mistä minä tiedän? Kuinka Te olette naurettava! Mamma niin tahtoo.

— Se ei ole totta! Mamma tahtoo sitä mitä Te tahdotte. Kenelle kaikki nuo lahjat ovat, nuotit, albumit, kukkaset? Mammaltako kaikki?

— Niin, mamma pitää sangen paljon kukkasista. Hän osti vielä eilenkin puutarhurilta…

— Miksi Te puhutte hänen kanssaan puoliääneen? jatkoi Aleksander, huolimatta hänen sanoistaan. Katsokaa, Te kalpenette, tunnette syyllisyytenne. Kukistaa toisen ihmisen onnen, unhottaa, menettää kaikki niin pian, niin helposti: silmän palvelusta, kiittämättömyyttä, valhetta, petosta… niin petosta!… Miten olette voinut alentaa siihen itseänne? Rikas kreivi, salonkileijona, kunnioitti Teitä heittämällä Teihin suosiollisen katseen — niin te tulitte paikalla, lankesitte tuon tekokultaisen auringon eteen; missä on häpeä!!! Kreivi ei saa olla täällä enää! sanoi hän tukehtuneella äänellä: — kuuletteko sen? Jättäkää, lopettakaa kanssakäyminen hänen kanssaan, että hän unhottaisi tien teidän taloonne!… minä en salli… Hän tempasi hurjasti Nadinkaa käsivarresta.

— Mamma, mamma! Tulkaa tänne! huusi Nadinka läpitunkevalla äänellä, irrottaen itsensä Aleksanderista, ja irtipäästyään syöksi suin päin kotoa kohden.

Aleksander istui penkillä ja piteli kädellään päätään.

Nadinka tuli juosten kamariin peljästyneenä ja kaatui tuolille.

— Mitä sinä? Mikä sinun on? Mitä sinä huudat? kysyi äiti rauhattomana ja meni häntä vastaan.

— Aleksander Feodoritsh… ei ole terve! sai hän töin tuskin sanotuksi.

— Mitä sinä siitä peljästyt?

— Hän on niin hirmuinen… mamma, älkää Jumalan tähden päästäkö häntä minun luokseni.

— Miten sinä minun peljästytit, hullu.! No mitä siitä jos hän on sairas? Minä tiedän, että hänen rintansa on kipeä. Mitä siinä on hirmuista? Ei se ole keuhkotautia! Kun hän hieroo opodeldokilla — niin se menee ohitse: näkyy ettei hän ole totellut minua, ei ole hieronut.

Aleksander tuli järkiinsä. Kuume oli mennyt ohitse, mutta tuska oli tullut kahta vertaa suuremmaksi. Epäilystään ei hän saanut selväksi, oli vaan säikäyttänyt Nadinkan ja nyt ei saa tietysti häneltä vastausta: hän ei ryhtynyt oikealla tavalla, asiaan. Hänen päähänsä pisti yht'äkkiä, niinkuin jokaisen rakastuneen tuokin ajatus: "ehkä hän ei olekaan syyllinen? Kenties hän on todella välinpitämätön kreivistä. Tolkuton äiti kutsuu häntä joka päivä: mitä hän sitte mahtaa? Kreivi, niinkuin seuraelämän ihminen ainakin, on miellyttävä; Nadinka on sievä tyttö: kenties kreivi tahtoo miellyttää häntä. Ehkä Nadinkaa miellyttää kukat, ratsastaminen, viattomat huvitukset, mutta ei itse kreivi? Antaa vaikka olla, että tässä on hiukan koketeeraamistakin: eikö se ole anteeksi annettava? Toiset ovat vanhempia ja kuitenkin tekevät Jumala ties mitä."

— Hän lepäsi, illan säde leimahti hänen sydämmessään. Rakastuneet ovat kaikki semmoisia: milloin ovat liian sokeita, milloin liiankin näkeviä. Ja sitte oli niin hauskaa puolustaa rakastettua henkilöä.

"Mutta miksi hän on muuttunut käytöksessään minua kohtaan?" kysyi hän itseltään ja kalpeni. — "Miksi hän pakenee minua, on ääneti, niinkuin häntä hävettäisi? Miksi hän eilen, arkipäivänä pukeutui niin hienosti? Vieraita ei ollut muita paitsi kreivi. Miksi hän kysyi, 'alkavatko baletit kohta?' Kysymys oli yksinkertainen; mutta hänelle muistui mieleen, että kreivi lupasi sivumennen hakea hyvän loogin, katsomatta kaikkiin vaikeuksiin: luonnollisesti hän tulee olemaan heidän kanssaan. Miksi hän läksi eilen puutarhasta pois? Miksi hän ei tullut puutarhaan? Minkätähden kyseli sitä, miksikä ei kysellyt…"

Hän vaipui taaskin raskaasen epäilykseen ja kärsi taaskin ankarasti ja tuli siihen päätökseen, ettei Nadinka ole häntä milloinkaan rakastanut.

Jumalani, Jumalani! puhui hän epätoivoissaan. Kuinka on raskasta, kuinka katkeraa eläminen! Anna minulle se kuoleman hiljaisuus, se sielun uni…

Neljännestunnin kuluttua tuli hän kamariin surullisena ja arkana.

— Hyvästi Nadeshda Aleksandrowna, sanoi hän arasti.

— Hyvästi, vastasi tämä katkonaisesti; silmiään nostamatta.

— Koska sallitte minun tulla?

— Silloin kuin Teitä haluttaa. Sitäpaitsi… me muutamme tällä viikolla kaupunkiin: me annamme teille sitten tietää…

— Aleksander läksi pois. Kului enemmän kahta viikkoa. Kaikki olivat jo muuttaneet kesähuviloista. Ylhäisten salongit loistivat uudelleen. Pöydän-päällikönkin vierashuonetta valaisi kaksi seinälamppua, hän osti puoli puutaa stearinikynttilöitä, asetti kaksi korttipöytää ja odotti Ivan Stepanitshiä ja Stepan Ivanitshia, ilmoitti vaimollensa, että heillä alkavat tiistaina — vastaanotto-päivät.

Mutta Adujew ei vaan saanut Ljubetskilta mitään kutsumusta. Hänelle tuli vastaan sekä kokki että sisäpiika. Sisäpiika kun huomasi hänet, alkoi juosta pois: näkyi että hän toimi neitinsä hengessä. Kokki seisattui.

— Miksi Te, herra, olette meidät unhottanut? sanoi hän. On jo puolitoista viikkoa kulunut siitä, kuin me muutimme.

— Ehkä Teillä ei ole vielä… järjestyksessä, ehkä ette ota vastaan?

— Miksi emme ottaisi vastaan: kaikki ovat jo käyneet meillä, Teitä vaan ei ole kuulunut; rouva ei voi kyllin ihmetellä sitä. Hänen ylhäisyytensä käy meillä joka päivä… hän on niin hyvä herra. Minä kävin viemässä erästä vihkoa yhtenä päivänä neideltä — hän antoi minulle punasta viiniä.

— Mikä hupakko sinä olet! sanoi Adujew ja alkoi juosta lörpöttelijän luota pois. Iltasella kulki hän Ljubetskin asunnon ohitse. Siellä oli valoisata. Paraatioven edessä oli katosvaunut.

— Kenen vaunut? kysyi hän.

— Kreivi Novinskin.

Toisena, kolmantena päivänä oli samoin. Viimeinkin hän astui kerran sisään. Äiti otti hänet ystävällisesti vastaan, torui poissaolemisesta ja torui siitä ettei hän ole hieronut rintaansa opodeldokilla. Nadinka kohteli häntä — rauhallisesti, kreivi — kohteliaasti. Keskustelu ei tahtonut menestyä.

Sillä tavoin hän kävi pari kertaa. Turhaan katseli hän tutkivasti Nadinkaa: hän ei ollut huomaavinaankaan Aleksanderin katseita, mutta kuinka hän ennen huomasi! Välistä kun hän keskusteli äidin kanssa, niin Nadinka asettui seisomaan vastapäätä häntä, Maria Mihailownan tuolin taakse, irvisteli hänelle, peuhasi ja saattoi hänet nauramaan.

Hänet valtasi sietämätön kaiho. Hän ajatteli vaan sitä, kuinka hän saisi heitetyksi hartioiltaan vapaaehtoisesti otetun ristin. Hän tahtoo saada seikat selvitetyiksi, "Sama se, millainen vastaus on", ajatteli hän, "kun vaan saisin epäilyksen muutetuksi oikeaan tietoon".

Kauan tuumiskeli hän, miten piti asiaan ryhtyä, viimein hän keksi jotakin ja meni Ljubetskille.

Kaikki näytti olevan hänelle suosiollista. Vaunuja ei ollut paraadikäytävän edessä. Hiljaan astui hän saliin ja pysähtyi hetkiseksi vieraskamarin oven eteen, vetääkseen henkeä. Nadinka soitti siellä pianoa. Etempänä istui Ljubetskaja eräässä kamarissa ja neuloi huivia. Kun Nadinka kuuli askeleet salissa, alkoi hän soittaa hiljemmin ja ojensi päänsä eteenpäin. Hän odotti hymy huulillaan vierasta. Vieras tuli esiin ja hymy katosi silmänräpäyksessä; sen sijaan tuli pelko. Hänen kasvonsa muuttuivat hieman ja hän nousi tuolilta. Ei hän odottanut tätä vierasta.

Aleksander kumarsi ääneti ja istui kuin varjo etemmäksi, äidin luo. Hän kulki hiljaa, ilman entistä varmuutta, pää alaspäin. Nadinka istui ja jatkoi soittamista, katsellen välistä rauhattomana taakseen.

Puolen tunnin kuluttua kutsuttiin äitiä huoneesta. Aleksander tuli Nadinkan luo. Tämä nousi ja tahtoi mennä pois.

— Nadeshda Aleksandrowna, sanoi Adujew murheellisesti, odottakaa, sallikaa minulle viisi minuttia, ei enempää.

— Minä en voi kuulla Teitä! sanoi Nadinka ja meni pois. Viime kerralla Te olitte…

— Minä olin syyllinen! Nyt minä puhun toisella tavalla, annan Teille lupauksen: Te ette kuule ainoatakaan soimausta. Älkää kieltäkö minulta, ehkä tämä on viimeisen kerran. Selitys on välttämätön. Annoittehan luvan minulle, että saan pyytää äidiltänne Teidän kättänne. Sen jälkeen on tapahtunut paljon…jota… sanoilla — minun täytyy uudistaa sama kysymys. Istukaa ja jatkakaa soittamista: äitinne ei siten kuule; eihän tämä ole ensimmäistä kertaa…

Nadinka totteli koneentapaisesti: keveästi punastuen, alkoi hän ottaa akkordeja ja levottomassa odottamisessa suunnitti katseensa Adujewiin.

— Mihin Te menitte Aleksander Feodoritsh? kysyi äiti, palattuaan paikalleen.

— Minä tahtoisin puhua Nadeshda Aleksandrownan kanssa… kirjallisuudesta, vastasi hän.

— No, puhukaa, puhukaa: tosiaan Te ette ole moneen aikaan puhuneet.

— Vastatkaa minulle lyhyesti ja teeskentelemättä yhteen kysymykseen, alkoi hän puoliääneen, niin selityksenne loppuu paikalla… Rakastatteko minua enää?

— Quelle idée! vastasi Nadinka hämmästyneenä. Tiedättehän kuinka mamma ja minä aina olemme arvostelleet Teidän ystävyyttänne… kuinka olimme aina iloiset teidän tulostanne…

Adujew katsoi häneen ja ajatteli: "sinäkö se olet, oikullinen, mutta sydämmellinen lapsi, tämä vallaton tyttö veitikka? Kuinka pian hän on oppinut teeskentelemään? Kuinka pian naisen luonto on kehittynyt! Olivatko ne herttaiset oikut todellakin silmänpalveluksen ja viekkauden ituja?… Kas miten pian, ihan ilman sedän keinoa, tämä tyttö on muuttunut naiseksi! Kaikki vaan kreivin koulussa parissa kolmessa kuukaudessa! Oi, setä, setä! Tässäkin olet sinä säälimättä oikeassa."

— Kuulkaa, sanoi hän semmoisella äänellä, että teeskentelijältä lensi yht'äkkiä naamari kasvoilta, jätetään mamma sikseen: tulkaa hetkiseksi entiseksi Nadinkaksi, niinkuin silloin kuin Te minua vähän rakastitte… ja vastatkaa minulle suoraan: minun täytyy saada tietää, Jumal' avita täytyy.

— Nadinka oli ääneti, muutti ainoastaan nuotit ja alkoi tarkasti katsella ja soittaa jotain vaikeata kohtaa.

— No hyvä, minä muutan kysymyksen, jatkoi Adujew. Sanokaa, onko astunut sijaan — en tahdo edes mainita kuka — onko joku astunut minun sijaani Teidän sydämmessänne?…

Nadinka niisti kynttilää ja kauaa aikaa pudisti sen sydäntä.

— Vastatkaahan, Nadeshda Aleksandrowna: yksi sana pelastaa minut tuskasta, Teidät — vastenmielisestä selityksestä.

— Ah, Jumalani, lopettakaa! Mitä minä sanoisin Teille? Minulla ei ole mitään sanomista! vastasi hän kääntyen pois Adujewista.

Toinen olisi tyytynyt siihen vastaukseen ja olisi huomannut, ettei hänellä ole enää mitään toimitettavaa, minkä hän olisi ymmärtänyt siitä äänettömästä, piinallisesta surusta, joka oli Nadinkan kasvoille kirjoitettu ja esiintyi liikkeissäkin. Mutta Adujewille ei ollut kylliksi. Hän kidutti kuin pyöveli uhriaan, häntä elähdytti joku outo epätoivon halu juoda kärsimysmalja kerrassaan pohjaan asti.

— Ei! sanoi hän, lopettakaa tämä piina tänään; epäilykset toinen toistaan mustemmat, valtaavat järkeni, repivät sydämmeni palaisiksi. Minä olen läpi menehtymäisilläni luulen että rintani halkeaa ponnistuksesta… ei ole minulla mitään millä voisin tulla vakuutetuksi epäluuloissani; Teidän täytyy itsenne päättää; muutoin en minä koskaan rauhoitu.

Adujew katsoi häneen ja odotti vastausta. Nadinka oli vaan ääneti.

— Säälikää minua! alkoi hän uudelleen. Katsokaa minua, olenko minä itseni näköinen? Kaikki pelkäävät minua, eivät enää tunnekaan… kaikki minua säälivät, Te ette yksin vaan…

Aivan oikein: hänen silmänsä paloivat kummallisella liekillä. Hän oli laiha, kalpea, otsalle nousivat suuret hikikarpaleet. Nadinka heitti häneen salaisen katseen ja hänen katseessaan välähti jotain säälin tapaista. Hän otti Adujewia kädestäkin kiinni, mutta heitti sen kumminkin huokauksella irti.

— No mitä? kysyi Aleksander.

— Ah, jättäkää minut rauhaan! sanoi hän synkkämielisesti, Te kidutatte minua kysymyksillänne…

— Minä rukoilen Teitä Jumalan nimessä! sanoi hän. Lopettakaa kaikki yhdellä sanalla… Mitä hyödyttää tuo umpimielisyys? Minulle jää kylmä toivo, minä en lopeta, vaan ilmestyn Teille joka päivä kalpeana, liikutettuna… Minä saatan Teidät suruiseksi. Jos kiellätte teillä käymästä — niin minä kierrän akkunainne alla, kohtaan Teitä teatterissa, kadulla, joka paikassa, kuin haamu, memento mori. Kaikki se olisi ehkä hullua, naurettavaa sille, ketä vaan naurattaisi, — mutta minua se koskisi kipeästi! Te ette tunne himoa, millainen se on, mihin se saattaa. Jumala varjelkoon Teitä sitä koskaan tietämästä!… Mitä hyötyä Teillä on äänettömyydestä? Eikö olisi parasta sanoa paikalla?

— Mistä te minua kysytte? sanoi Nadinka, heittäytyen nojatuolin karmia vasten. — Minä olen ihan sekaisin… pääni on aivan kuin sumussa…

Hän painoi suonenvedon tapaisesti kättään otsaa vasten ja veti sen heti takaisin.

— Minä kysyin: onko joku muu astunut minun sijaani Teidän sydämmessänne? Yksi sana vaan — on tahi ei — päättää kaikki; ei se kestä kauan sanoa.

Nadinka tahtoi jotain sanoa, mutta ei voinut, silmät laskettuina maahan, alkoi hän lyödä sormellaan yhtä näppäintä. Näkyi, että hänkin taisteli kovasti itsensä kanssa. "Ah!" sanoi hän vihdoinkin synkkämielisesti.

— Onko vai ei? toisti Adujew, pidättäen hengitystään.

Kului muutama sekuntti.

— Onko vai ei!

— On! kuiskasi Nadinka niin hiljaa, että tuskin kuului; sitten hän kumartui kokonaan pianon ylitse, aivan kuin uinahduksissaan ja alkoi ottaa akkordeja.

Tämä kajahti melkein kuulumattomasti, kuin huokaus, mutta se teki Aleksanderin kuuroksi; sydän tuntui kuin olisi repeytynyt, jalat notkistuivat hänen allansa. Hän laskeutui tuolille, joka oli pianon vieressä ja oli ääneti.

Nadinka katsoi pelolla häneen. Hän katseli Nadinkaa mielettömän näköisenä.

— Aleksander Feodoritsh! huusi yht'äkkiä äiti viereisestä huoneesta, kumpanen korva soi?

Hän oli ääneti.

— Mamma puhuttelee Teitä, sanoi Nadinka.

— Mitä?

— Kumpanen korva soi? huusi äiti, — mutta pikemmin.

— Molemmat! sanoi Aleksander synkästi.

— Hyi millainen olette, vasen!

Minä koetin arvata, jos kreivi tulee tänään.

— Kreivi, sanoi Aleksander.

— Antakaa minulle anteeksi! sanoi Nadinka, heittäytyen hänen luokseen. Minä en ymmärrä itseäni… Tämä tapahtui kaikki aavistamatta, vastoin tahtoani… en tiedä miten… minä en voi Teitä pettää…

— Minä pidän sanani, Nadeshda Aleksandrowna, vastasi hän, en sano Teille yhtäkään nuhdetta. Kiitän Teitä avomielisyydestänne… Te olette tehnyt minulle paljon, paljon… tänään… minun oli vaikea kuulla tuota, Teidän oli vielä vaikeampi sanoa… Hyvästi; Te ette ole enää näkevä minua: yksi palkinto avomielisyydestänne… mutta kreivi, kreivi!

Hän puri hampaitaan ja meni ovea kohti.

— Niin, sanoi hän kääntyen takaisin, — mihin tämä Teidät saattaa? Kreivi ei Teitä nai: mitkä tarkoitukset hänellä on?

— Minä en tiedä, sanoi Nadinka surullisesti nyykyttäen päätään.

— Jumalani! kuinka Te olette sokaistu! huudahti Aleksander kauhulla.

— Hänellä ei voi olla pahoja tarkoituksia… vastasi Nadinka heikolla äänellä.

— Olkaa varoillanne Nadeshda Aleksandrowna. Aleksander otti hänen kätensä, suuteli sitä ja meni epävakaisilla askeleilla huoneesta. Häntä oli kauhea nähdä. Nadinka jäi paikalleen liikkumattomana.

— Miksi sinä et soita, Nadinka? kysyi äiti muutaman hetken päästä.

Nadinka heräsi kuin raskaasta unesta ja huokasi.

— Paikalla, mamma! vastasi hän miettiväisestä. Kallistaen vähän päätään sivulle, alkoi hän arasti kosketella näppäimiä, Hänen sormensa vapisivat. Hän kärsi nähtävästi omantunnon vaivoja ja hänelle heitetystä sanasta, epäilemisestä: "Olkaa varoillanne!" Kun kreivi tuli, oli hän ääneti, ikävä, hänen käytöksessään oli jotain pakoitettua. Hän läksi, syyttäen päänkivistystä, aikaseen kamariinsa. Tänä iltana tuntui hänestäkin katkeralta elää maailmassa.

Adujewin voimat, kun hän pääsi alas portaita, pettyivät, ja hän istui viimeiselle porraslaudalle, peitti silmänsä nenäliinalla ja alkoi itkeä ääneen, mutta kyynelittä. Sillä aikaa kulki porstuan ohitse portinvartija. Hän pysähtyi ja kuunteli.

— Marfa hoi, Marfa! huusi hän, tultuaan likaisen ovensa luo, tulepas tänne, kuule, kuinka tuolla joku ulvoo, aivankuin eläin. Luulin että meidän kahlekoira olisi päässyt irti kahleista, mutta ei, tämä ei ole se.

— Ei, tämä ei ole se! toisti Marfa kuunneltuaan. — Mikä ihme se on?

— Menepäs ja tuo tänne lyhty: se riippuu uunin takana. Marfa toi lyhdyn.

— Vieläkö se ulvoo? kysyi hän.

Vielä ulvoo! Eiköhän vaan liene joku vintiö sinne mennyt.

— Kuka siellä on? kysyi portinvartija. Ei vastausta.

— Kuka siellä on? toisti Marfa. Aina vaan sama ulvominen kuului. He astuivat molemmat kiireesti sisään. Adujew syöksi pois.

— Ah, se oli joku herra, sanoi Marfa, katsoen hänen jälkeensä: — mutta sinä keksit: vintiö! Kas olipa sinulla järkeä mennä semmoista sanomaan! Johan nyt joku vintiö rupeisi ulvomaan vieraassa porstuassa!

— Mutta hän oli varmaankin juovuksissa!

— Vielä pahempaa! vastasi Marfa: — luuletko kaikkien olevan sinun kalttaisiasi? Eivät kaikki juovuksissa ulvo niinkuin sinä teet.

— Nälästäkö hän sitten ulvoi? huomautti portinvartija harmistuneena.

— Mitä! sanoi Marfa katsoen häneen eikä tiennyt mitä piti sanoman: — kuka tietää ehkä hän on jotain pudottanut — kenties rahaa…

Molemmat kävivät äkkiä kykkysille ja alkoivat lyhty kädessä etsiä pitkin laattiata kaikista nurkista.

— Pudotti! mutisi portinvartija, valaisten laattiaa: — mihin hän tässä olisi voinut pudottaa? Portaat ovat puhtaat, kiviset, täältä löytää neulankin jos pudotti! Kyllä se olisi kuulunut, jos hän olisi pudottanut: helähtäisi kyllä kiveen; olisihan paikalla ottanut ylös! Missä hän tässä voisi pudottaa? Ei missään! Pudotti! kylläkai hän pudotti: ei hän ollut sitä laatua, että olisi pudottanut! Ole muka varoillasi, että hän pudottaisi! Ei: tämmöinen koettaa, miten saisi toiselta taskuunsa pistetyksi! Hän muka pudottaisi! Kyllä tunnetaan nuo veijarit! Olisi muka pudottanut! Kyllä kai hän pudotti?

Kauan ryömivät he vielä pitkin laattiata hakien pudotettuja rahoja.

Ei ole, ei ole, sanoi viimein portinvartija huokauksella, puhalsi sitten sammuksiin kynttilän nipisti kahdella sormella sen sydäntä ja pyyhkäsi sormiansa lammasnahkaturkkiinsa.

V.

Samana iltana, kello kaksitoista, siihen aikaan kun Piotr Ivanitsh, kynttilä ja kirja toissa kädessä, toisella kädellä pidellen aamutakkinsa lievettä, astui toimitushuoneesta makuuhuoneeseen levolle, ilmoitti kamaripalvelija hänelle, että Aleksander Fedoritsh tahtoo häntä tavata.

Piotr Ivanitsh kohotti kulmakarvojaan, mietti hiukkasen ja sanoi sitten tyyneesti.

— Käske häntä toimitushuoneesen, minä tulen kohta.

— Terve Aleksander, tervehti hän veljensä poikaa palattuansa takaisin, pitkään aikaan emme ole toisiamme tavanneet. Välistä päivälläkään ei sinua saa mitenkään nähdä, mutta nyt yhtäkkiä — yöllä! Miksi tulet näin myöhään? Mutta mikä sinua vaivaa? Eihän sinulla ole ihmismuotoakaan.

Aleksander istui sanaakaan sanomatta nojatuoliin suurimmalla voimattomuudella. Piotr Ivanitsh tarkasti häntä uteliaisuudella.

Aleksander huokasi.

— Oletko terve? kysyi Piotr Ivanitsh huolestuneena.

— Olen, vastasi Aleksander heikolla äänellä, liikun, syön, juon, kyllä minä olen terve.

— Älä sinä laske leikkiä; neuvottelepas lääkärin kanssa.

— Sitä ovat minua muutkin neuvoneet tekemään, mutta minua eivät auta mitkään lääkärit eikä opodeldokit: minun sairauteni ei ole fyysillinen…

— Mikä sinun sitten on? Etköhän ole menettänyt pelissä tahi pudottanut rahojasi? kysyi Piotr Ivanitsh elävästi.

— Te ette mitenkään voi ajatella rahatonta surua! vastasi Aleksander koetellen hymyillä.

— Mikä suru se on, joka ei maksa kahta kopekkaa kuparia, niinkuin välistä sinun surusi?

— Semmoinen kuin nyt esimerkiksi. Tiedättekö minun oikean suruni?

— Minkä surun? Kotonasi on kaikki hyvin; sen tiedän kirjeistä, joilla sinun äitisi kestitsee minua joka kuukausi; virastossa ei voi mitään hullumpaa olla, mitä on ollut; minkä pienempi virkamies sen enemmän on työtä hänen niskoillaan: se on viho viimestä. Sanot olevasi terve, rahoja et ole pelissä menettänyt etkä pudottanut… se on kaikkein tärkeintä; muista asioista on helppo suoriutua; jälellä on vaan tyhjää, — varmaan rakkaus…

— Niin, rakkaus; mutta tiedättekö, mitä on tapahtunut? Kun saatte tietää, kenties, ette puhukaan niin välinpitämättömästi, vaan kauhistutte…

— Kerropas; en ole moneen aikaan kauhistunut, sanoi setä istahtuen. Mutta sitäpaitse ei ole vaikea arvata: varmaankin ovat pettäneet.

Aleksander hypähti seisoalleen, tahtoi jotakin sanoa, mutta ei virkkanut mitään, istui vaan uudestaan paikallensa.

— Mitä, onko totta? Näetkös: sanoinhan minä jo sinulle, mutta sinä vaan mätit omiasi: "ei, miten semmoinen olisi mahdollista".

— Olisiko semmoista voinut aavistaa?… sanoi Aleksander, kaiken sen perästä…

— Sinun ei olisi pitänyt aavistaa, vaan arvata edeltä, se en tietää — tahi oikeammin — toimia sen mukaan.

— Te voitte noin tyyneesti puhua setä vaikka minä… sanoi Aleksander.

— Mitä se minua liikuttaa?

— Minä unhotin; vaikka koko kaupunki palaisi tahi vajoaisi, on teille yhdentekevä.

— Nöyrin palvelijanne! Entäs tehdas?

— Te laskette leikkiä, mutta minä kärsin leikistä, minun on raskas olla, minä olen kuin sairas.

— Oletko tosiaan rakkaudesta noin laihtunut? Mikä häpeä! Ei: sinä olet ollut sairas ja nyt alat tulla terveeksi, onhan aikaakin! Ei tämä ole leikin tekoa, puolitoista vuotta on kestänyt hulluus. Jos olisi vielä vähän aikaa kestänyt, olisin ehkä minäkin uskonut muuttumattomaan rakkauteen.

— Setä! sanoi Aleksander, säälikää minua: nyt on sielussani helvetti…

— Niin! No mitä siitä?

Aleksander nosti nojatuolin pöydän luo, mutta setä alkoi siirtää veljenpojan läheisyydestä mustepulloa, imupaperia y.m.

Setä ajatteli: "hän tuli yöllä, sielussaan on helvetti… varmaan särkee taas jotakin".

— Lohdutusta minä en Teiltä löydä, enkä vaadikaan, aloitti Aleksander, minä pyydän Teidän apuanne, niinkuin sedältä, niinkuin sukulaiselta… Minä olen Teidän mielestänne typerä — eikö totta?

— Niin, jos et olisi surkuteltava.

— Onko Teidän siis sääli minua?

— Onpa hyvinkin. Olenko minä sitten puu? Olet hyvä, järkevä nuori mies, kunnollisesti kasvatettu, mutta joudut hukkaan, etkä edes kopekastakaan — ja miksi? hullutuksiesi tähden!

— Osoittakaa, että minua säälitte.

— Millä? Rahaa et sano tarvitsevasi…

— Rahaa, rahaa! Oi, jos onnettomuuteni olisi rahan puutteesta, niin siunaisin kohtaloani.

— Älä puhu noin, huomautti setä vakavasti, sinä olet nuori — sinä kiroaisit, vaan et siunaisi kohtaloasi! Minä en liioin yhtä ja kahta kertaa kironnut — minäkään!

— Kuulkaa minua loppuun kärsivällisesti…

— Viivytkö kauan aikaa Aleksander? kysyi setä.

— Kyllä, minä tarvitsisin Teidän huomiotanne, mitä sitten?

— Niin näetkös: minä tahtoisin illallista. Min' aioin mennä maata illallisetta, mutta nyt jos istumme kauemmin aikaa, niin syödään illallista ja juodaan pullollinen viiniä ja sillä välin voit sinä minulle kertoa.

— Voitteko Te syödä illallista? kysyi Aleksander kummastuksella.

— Kyllä, varsin hyvin voin; mutta etkö sinä aio?

— Minä — rupeaisin illallista syömään! Ette tekään nielaise palaistakaan, kun kuulette että kysymys on elämästä ja kuolemasta.

— Elämästä ja kuolemasta?… toisti setä. Se tietysti on hyvin tärkeätä, mutta kuitenkin koetellaan, ehkä sentään nielaisemme.

Hän soitti.

— Kysy, sanoi hän sisääntulleelle kamaripalvelijalle, onko siellä illallista, ja käske hakemaan pullollinen lafittia, sitä, jonka puteleissa on vihreä etiketti.

Kamaripalvelija läksi pois.

— Setä! Te ette ole semmoisella tuulella, että voisitte kuulla murheellista sanomaa, sanoi Aleksander, ottaen hatun käteensä, — minä tulen ennen huomenna…

— Ei, ei, sanoi Piotr Ivanitsh innokkaasti, pidättäen veljensäpoikaa kädestä, minä olen aina samallaisella tuulella. Huomenna ehkä tapaat aamiaisella, tahi vielä pahemmin… työn ääressä. Lopetetaan ennen kerrassaan. Illallinen ei pilaa asiaa. Minä kuulen ja käsitän vielä paremmin. Näetkös nälkäiselle vatsalle, ei ole niin helppoa…

Illallinen tuotiin.

— No, Aleksander aloitetaan… sanoi Piotr Ivanitsh.

— En minä huoli syödä, setä! sanoi Aleksander kärsimättömänä ja kohotti olkapäitään, katsellen, kuinka setä hommasi illallisen kanssa.

— Juo edes lasillinen viiniä: viini ei ole huonoa!

Aleksander pudisti kieltävästi päätään.

— Ota sitten sikari ja kerro, niin minä kuuntelen molemmin korvin, sanoi Piotr Ivanitsh ja alkoi kiiruusti syödä.

— Tunnetteko kreivi Novinskia? kysyi Aleksander oltuansa ääneti.

— Kreivi Platonia?

— Niin.

— Oletteko ystävät?

— Entäs sitten?

— Toivotan onnea semmoiselle ystävälle - hän on konna.

Piotr Ivanitsh lopetti äkkiä pureskelemisen ja katsoi kummastuksella veljensä poikaan.

— Hei vaan! sanoi hän. Tunnetko sinä häntä?

— Varsin hyvin.

— Kuinka kauan aikaa?

— Kuukautta kolme.

— Mitenkä tuo on. Minä tunnen häntä viisi vuotta ja pidän häntä yhä kelpo ihmisenä ja jos keltä kuulee, niin kaikki häntä — kiittävät, mutta sinä teet hänet niin mitättömäksi.

— Kauanko aikaa sitten olette alkanut puolustella ihmisiä, setä? Mutta ennen aikaan, niin…

— Minä olen ennenkin puolustanut kelvollisia ihmisiä. Mutta kauanko aikaa sitten sinä olet ruvennut niitä moittimaan, lakkasit niitä kutsumasta enkeleiksi?

— Silloinkun en vielä tuntenut, mutta nyt… oi ihmiset, ihmiset! surkuteltava suku, joka ansaitsee naurua ja pilkkaa! Tunnustan, että olen kokonaan syyllinen, kun en totellut, silloinkuin neuvoitte olemaan kaikessa varoilla…

— Neuvon nytkin; varoilla oleminen ei tee pahaa: jos huomaa, näkyy että on konna — et tule petetyksi, jos taasen on kunnon ihminen — se on mieluisa havainto.

— Näyttäkää minulle, missä on kunnon ihmisiä, sanoi Aleksander halveksimalla.

— Vaikkapa sinä ja minä — millä tavalla emme olisi kunnon ihmisiä? Kreivi, koska hänestä kerran läksi puhe, on myöskin kunnon ihminen. Vähäkö niitäkö löytyy? Jokaisella on jotakin huonoa… eivät kaikki ole heistä pahojakaan, eivätkä kaikki ole kunnottomia.

— Kaikki, kaikki! sanoi Aleksander päättävästi.

— Mutta sinä?

— Minäkö? Minulla on särjetty, mutta halpamaisuudesta puhdas sydän, sielu ruhjottu tuskalla, mutta sitä ei voi soimata valheesta, teeskentelystä, petoksesta, ei minuun tartu…

— No hyvä, katsotaan. Mitä kreivi on sinulle tehnyt?

— Mitäkö on tehnyt? Hän on ryöstänyt minulta kaikki.

— Puhu selvemmin. Sanalla kaikki voi ymmärtää Jumala ties mitä, ehkä rahojakin: niiden ryöstöä hän ei tekisi…

— Sen, mikä on minulle kallein kaiken maailman aarteista, sanoi Aleksander.

— Mitähän se olisi?

— Kaikki — onneni, elämäni.

— Olethan elossa?

— Valitettavasti — olen. Mutta tämä elämä on julmempi sataa kuolemaa.

— Sano suoraan mitä on tapahtunut?

— Hirmuista! huudahti Aleksander.

— Jumalani! Jumalani!

— Ah! Eiköhän ole voittanut sinulta kaunottaresi, tuon… kuinka sen nimi olikaan? Niin! Hän on semmoiseen mestari: sinun on vaikea kilpailla hänen kanssaan. Hän on aika riiviö! sanoi Piotr Ivanitsh, pannen suuhunsa kalkkunapaistia palan.

— Mestarisuutensa saa hän kalliisti maksaa! sanoi Aleksander kiivastuen. Minä en anna perään taistelutta… Kuolema päättäköön, kumpi meistä Nadinkan omistaa. Minä tapan tuon iljettävän naisten hempun! Ei hänen pidä elää ja nauttia ryöstettyä aarretta… Minä pyyhkäisen hänet maanpinnalta!…

Piotr Ivanitsh purskahti nauramaan.

— Pikkukaupunkilaisuus esiintyy! sanoi hän. A propos kreivistä, Aleksander. Eikö hän ole puhunut, onko hänelle ulkomaalta tuotua posliinia? Hän tilasi keväällä: tahtoisin käydä katsomassa…

— Eihän puhe ole posliinista, setä; kuulitteko mitä minä sanoin, keskeytti Aleksander ankarasti.

— Hm, hm! mutisi setä vakuuttamalla, pureskellen luuta.

— Mitä Te sanotte?

— En mitään. Minä kuuntelen mitä sinä sanot.

— Kuunnelkaa vaikka edes kerran elämässänne tarkkaavaisuudella: minä tulin neuvoa kysymään, tahdon rauhoittua, ratkaista miljoonan tuskallisia kysymyksiä, jotka mieltäni kalvaavat… olen hajamielinen… pois suunniltani, auttakaa minua…

— Tässä olen, palvelukseksesi; sano vaan mitä tarvitset… olen valmis rahallakin auttamaan… jos vaan ei ole turhuuksiin…

— Turhuuksiin! ei, ei ole turhuuksiin, kun kenties muutaman tunnin perästä en ole maailmassa tahi itse olen murhaaja… Te vaan nauratte, syötte kylmänkiskoisesti illallista!

— Pyydän nöyrimmästi! Itse olet varmaan syönyt illallista, mutta toisen ei pitäisikään syömän.

— Minä en ole kahteen vuorokauteen tiennyt, mitä syöminen on.

— Oho, tosiaankin, tässä on sitten jotain kovin tärkeätä kysymyksessä?

— Sanokaa minulle yksi sana: osoitatteko minulle suurimman palveluksen?

— Minkä?

— Suostutteko olemaan todistajani?…

— Kotletit ovat aivan kylmät! huomautti Piotr Ivanitsh tyytymättömänä, työntäen pois luotaan vadin.

— Te nauratte setä?

— Ajattele itse, miten voisin kuunnella totisena semmoista joutavaa: kutsut minua varamiekkailijaksi!

— Mitä Te sanotte!

— Tietysti sitä, etten tule.

— Hyvä; kyllä löytyy joku toinen, vieras, joka ottaa osaa minun katkeraan loukkaukseeni. Ottakaa Te vaan vaivaksenne puhua kreivin kanssa, tiedustella ehdoista…

— En voi: minun kieleni ei käänny ehdottamaan semmoista hulluutta.

— Hyvästi sitten, sanoin Aleksander ottaen hattunsa.

— Mitä! Joko sinä lähdet? Etkö huoli viiniä?…

Aleksander oli mennyt oven luo, mutta oven luona istui hän tuolille kovin murheisena.

— Kenen luo pitää mennä, keltä hakea osanottoa?… sanoi hän hiljakseen.

— Kuule, Aleksander! aloitti Piotr Ivanitsh, pyyhkien pöytäliinalla suutaan ja työntäen nojatuolia lähemmäksi veljen poikaa! Näen, että sinun kanssasi pitää puhua todella, eikä leikillä. Puhutaan siis. Sinä tulit minulta hakemaan apua: minä autan sinua, mutta toisella tavalla;; kuin sinä luulet ja sillä ehdolla että — tottelet. Älä kutsu ketään varamiekkailijaksi: siitä ei tule mitään hyötyä. Turhasta tehdään historia, se leviää ympäri, sinua pilkataan tahi vielä pahempi, siitä voi tulla pahennusta. Ei kukaan tule, mutta jos viimeinkin löytyisi semmoinen hullu, niin kaikki olisi sittenkin turhaa: kreivi ei tule taistelemaan, minä tunnen hänet.

— Eikö tule! Sitten hänessä ei ole pisaraakaan kunniantuntoa! huomautti Aleksander häijysti. En olisi luullut hänen olevan siihen määrään halvan!

— Hän ei ole halpa, vaan järkevä.

— Teidän mielestänne minä vaan olen typerä?

— E… et, olet rakastunut, sanoi Piotr Ivanitsh venyttäen.

— Jos Te, setä, aiotte selittää minulle kaksintaistelun järjettömyyden ikäänkuin varoilla olemiseksi, niin sanon edeltäpäin — turha, vaiva: minä pysyn päätöksessäni.

— Ei: se on jo aikoja sitten näytetty toteen, että tappeleminen on — ylipäänsä hulluutta; mutta tappelevat nuo kuitenkin; vähäkö aasia löytyy? Ei niille saa järkeä kalloon, Minä tahdon näyttää toteen, että juuri sinun ei pitäisi tapella.

— Olen utelias kuulemaan miten voitte vakuuttaa minulle.

— Kuule siis minua. Sanos minulle, kenelle sinä oikeastaan olet vihoissasi, kreivillekö vai tuolle… mikä hänen nimensä on… Anjutako?

— Kreiviä en kärsi, tyttöä halveksin, sanoi Aleksander.

— Aloittakaamme kreivistä. Olkoon vaikka niin, että hän suostuu sinun vaatimukseesi, olkoon niinkin, että sinä löydät jonkun hullun todistajaksi — niin mitä siitä lähtee? Kreivi tappaa sinut kuin kärpäsen, mutta jälestäpäin rupeavat kaikki sinulle nauramaan; siis hyvä kosto! Mutta ethän sinä tätä tahtoisi, sinähän tahtoisit tappaa kreivin.

— Sitä ei tiedetä, kuka kenen tappaa, sanoi Aleksander.

— Ihan varmaan tappaa hän sinut. Ethän sinä taida osata ensinkään ampua, mutta sääntöjen mukaan on ensimmäinen laukaus — kreivin.

— Siinä päättää Jumalan tuomio.

— No, valta on sinun — kyllä se päättää kreivin hyödyksi. Sanotaan, että kreivi viidentoista askeleen päästä niin vaan satuttaa, mutta sinun menee kuin kiusalla ohitse! Olkoon niinkin, että Jumalan tuomio antaa semmoisen kömpelyyden ja vääryyden tapahtua: sinä saisit hänet jotenkin satunnaisesti tapetuksi. — Parempiko se olisi? Luulisitko sillä saavasi palaamaan kaunottaresi rakkauden? Et, hän ei voisi sinua kärsiä, ja sitten annettaisi sinut vielä sotamieheksi. Mutta tärkein on se, että toisena päivänä alkaisit epätoivossa repiä tukkaasi ja kylmenisit paikalla rakastetullesi…

Aleksander kohotti halveksien olkapäitään.

— Te keskustelette hyvin sujuvasti setä, virkkoi hän, sanokaa mitä minun pitäisi tehdä tilassani?

— Ei mitään! Jättää asia sillensä: se on jo pilattu.

— Jättää onni hänen käteensä, antaa hänen tulla ylpeäksi omistajaksi… oh! Voisiko mikään uhkaus saada minut asettumaan? Te ette tiedä minun kärsimyksiäni! Te ette ole koskaan rakastunut, ja aiotte Teidän kylmällä moralillanne hämmentää minut… Teidän suonissanne virtaa maitoa, eikä verta…

— Jo riittää loruja Aleksander! Vähäkö maailmassa löytyy semmoisia kuin sinun — Mariasi tai Sofiasi, vai mikä se olikaan?

— Häntä kutsutaan Nadinkaksi.

— Nadinkako? Mutta kuka on Sofia?

— Sofia… hän on maalla, sanoi Aleksander vastenmielisesti.

— Näetkös, jatkoi setä, siellä on Sofia, täällä on Nadinka, mutta kolmannessa paikassa vielä Maria. Sydän on kuin syvä kaivo: siitä ei löydä pian pohjaa. Se rakastaa vanhuuteen saakka…

— Ei, sydän rakastaa kerran vaan.

— Ja sinä toistat mitä olet muilta kuullut. Sydän rakastaa niin kauan, kunnes ei ole kadottanut kaikkea voimaansa. Se elää omaa elämäänsä niinkuin kaikki ihmisessä, sillä on nuoruutensa ja vanhuutensa. Jos ei yksi rakkaus onnistu, niin se menee tainnoksiin ja on ääneti toiseen rakkauteen asti; jos toisessa taas hämmennetään, eroitetaan ja — taipumus rakastamiseen jää käyttämättömäksi kolmanteen, neljänteen asti, siksi kunnes sydän panee viimeinkin kaikki voimansa yhteen onnelliseen kohtaukseen, jossa ei mikään hämmennä, mutta sitten vähitellen ja hitaasti kylmenee. Toisille onnistuu rakkaus ensimmäisellä kerralla, siitä ovat he ruvenneet huutamaan, että voi rakastaa ainoastaan kerran. Niin kauan kuin ihminen ei ole vanha, vaan nuori…

— Aina Te, setä, puhutte nuoruudesta, luultavasti aineellisesta rakkaudesta…

— Siksi puhun nuoruudesta, kun vanhuuden rakkaus on hairahdus, muodottomuus. Mikä on aineellinen rakkaus? Semmoista rakkautta ei löydy, taikka se ei ole rakkautta, aivan kuin ei se ole myöskään puhdasta ihanteellista rakkautta. Rakkauteen ottaa yhtä paljon osaa niin sielu kuin ruumiskin; päinvastaisessa tapauksessa se ei ole täydellinen; me emme ole henkiä emmekä luontokappaleita. Itsehän sanoit "suonissanne virtaa maitoa, eikä verta".

— No, näetkös: toiselta puolelta ota verta Siioniisi — se on aineellista, toiselta puolelta — itserakkautta, tottumusta — se on henkistä, siinä on sinulle rakkaus! Mutta mihin minä jäinkään? Niin! Sotamieheksi: sitäpaitsi kaunottaresi ei päästä sinua tämän histooriasi perästä silmiensä eteen. Sinä pahentaisit tyhjänpäiväisesti sekä häntä että itseäsi, — huomaatko nyt? Toivon, että olemme toiselta kannalta jo lopullisesti selvittäneet tämän kysymyksen. Nyt…

Piotr Ivanitsh kaasi itselleen viiniä ja joi.

— Mokoma tolvana, sanoi hän, toi esille kylmää lafittia.

Aleksander oli ääneti, pää alas vaipuneena.

— Sano nyt, jatkoi setä, lämmittäen viinilasia molemmilla käsillään, miksi sinä tahdoit pyyhkäistä kreivin maanpinnalta?

— Sanoinhan minä sen jo. Eikö hän ole turmellut minun onneani?… Hän syöksi kuin villieläin…

— Lammaslaumaan! keskeytti setä.

— Ryösti kaikki, jatkoi Aleksander.

— Hän ei ole ryöstänyt, vaan tuli ja otti. Pitikö hänen ottaa selkoa, oliko kaunottaresi vapaa tahi ei? Minä en ymmärrä tuota hullutusta, jota, totta puhuen, suurin osa rakastajista tekevät maailman luomisesta asti: ovat äkeissään kilpakosijoilleen. Onko mitään järjettömämpää kuin — pyyhkäistä maanpinnalta! Mistä syystä? Siitä syystä, että hän miellyttää! Niinkuin hän olisi syyllinen siihen, ja niinkuin asiat muodostuisivat paremmiksi siitä, että häntä rankaisemme. Mutta sinun… mikä hän onkaan? Katinka vai mikä hän on, onko hän vastustanut kreiviä? Onko hän koettanut mitenkään paeta vaaraa? Hän on itse antautunut, lakannut sinua rakastamasta. Ei ole siis mitään tapeltavaa — et kumminkaan saa sillä entistä takaisin! — Mutta päätöksessäsi pysyminen — on itsepäisyyttä! Vaatia vaimolta uskollisuutta — siinä on vielä järkeä siihen on liitetty velvollisuus; siitä riippuu usein perheen pääasiallinen menestys; ei sitäkään voi vaatia, ettei hän… vaatia voi ainoastaan, ettei hän… tuota… Etköhän itsekin antanut häntä kreiville molemmin käsin? Oletko häntä kieltänyt?

— Nythän minä tahdonkin kieltää, sanoi Aleksander, hypähtäen paikaltaan, mutta Te pidättelette minun jaloa aikomustani…

— Kieltää seiväs kädessä! keskeytti setä. Me emme ole Kirkisien aroilla. Sivistyneessä maailmassa löytyy muita aseita. Siksipä olisi tarvinnut ryhtyä ajoissa ja toisin keinoin taisteluun kreivin kanssa toisella tavalla, sinun kaunottaresi nähden.

Aleksander katseli setää käsittämättömänä.

— Millaiseen kaksintaisteluun? kysyi hän.

— Minä sanon heti. Mitenkä olet tähän saakka menetellyt?

Aleksander kertoi monien vääntelemisien, pehmennyksien, kiertelemisien ja keikistelemisien perästä koko asian juoksun.

— Näetkös? Itse olet kaikkeen syyllinen, sanoi Pjotr Ivanitsh, kulmakarvat rypistettyinä, kuultuaan jutun. Miten paljon olet tyhmyyksiä tehnyt! Ah Aleksander, kova onni on sinut tänne tuonut! Ei olisi tämän tähden maksanut tulla! Sinä olisit voinut tehdä kaiken tämän sielläkin, kotonasi, järvellä tätisi kanssa! Kuinka saattaakaan tehdä tuommoisia lapsellisuuksia, tuhmuuksia… tulla hurjaksi? Hyi! Kuka nykyaikana tekee niin? Mitä jos sinun… mikähän onkaan? Juliasi… kertoo kreiville? Mutta ei, sitä ei tarvitse pelätä, Jumalan kiitos. Hän on varmaan niin järkevä, että hän on sanonut vastaukseksi kreivin kysymykseen teidän välistänne…

— Mitä on hän sanonut? kysyi Aleksander kiiruusti.

— Että hän on sinua peijannut, että sinä olit rakastunut, että sinä olet vastenmielinen, olet häntä kyllästyttänyt… niinkuin he aina tekevät…

— Te arvelette, että hän… niin vaan… sanoi? kysyi Aleksander kalveten.

— Kaikitta epäilyksittä. Kuvitteletko sinä tosiaan, että hän kertoisi, kuinka te kokoilitte yhdessä siellä puutarhassa keltasia kukkasia? Mikä yksinkertaisuus!

— Entäs kaksintaistelu kreivin kanssa? kysyi Aleksander kärsimättömänä.

— Kuule sitten: sinun ei olisi pitänyt olla törkeä, välttää häntä ja tehdä hänelle virnailuja, vaan päinvastoin, vastata hänen kohteliaisuuteensa kaksin, kolmin, kymmenin kerroin mutta tuota, mikä hän nyt onkaan? Nadinkaa — taisin osata — ei olisi pitänyt ärsyttää soimauksilla, olla kärsivällinen hänen oikuilleen, näyttää siltä ettet muka huomaa mitään, ettei sinulla ole ajatustakaan petoksesta, niinkuin mahdottomasta asiasta. Ei olisi pitänyt antaa heidän tulla niin hyviksi ystäviksi, vaan hajoittaa taidolla, aivankuin huomaamatta, heidän kohtauksensa silmästä silmään, olla jokapaikassa heidän kanssaan, ratsastaakin heidän kanssaan, mutta sillä välin kaikessa hiljaisuudessa kutsua taisteluun hänen nähdensä kilpakosijaa, varustautua siihen ja ponnistaa kaikki järjen voimat, valmistaa ensimmäisen patterin teräväjärkisyydestä, viekkaudesta ja sitten sitä… repiä ja voittaa kilpakosijan heikot puolet, aivankuin tahtomatta, tarkoituksetta, hyväsydämmisesti, vieläpä vastoin tahtoa, säälillä, ja vähitellen riistää koristukset hänen yltään, jolla nuori mies kiemailee kaunottaren edessä. Olisi pitänyt huomata, mikä hänessä kaikkein enin lumoaa ja sokaisee, ja sitten taitavasti ryhtyä niiden paikkojen selittämiseen, selittää ne yksinkertaisesti, esittää ne oikeassa muodossaan, näyttää, että uusi sankari… on sitä ja sitä… että hän on pannut ylleen vaan juhla-puvun… Mutta tehdä kaiken tämän kylmäkiskoisesti, kärsivällisyydellä, taidolla — siinä on oikea kaksintaistelu nykyisellä vuosisadalla! Vaan mistä sinä sen tietäisit.

— Sen ohessa Piotr Ivanitsh joi lasillisen ja kaasi paikalla jälleen viiniä.

— Iljettävät viekkaudet! Tarttua kavaluuteen omistaakseen naisen sydäntä!… huomautti Aleksander inholla.

— Mutta tarttua seipääsen: onko se muka parempi? Viekkaudella voi pitää puolellaan jonkin ystävyyden, mutta väkivallalla en sitä luule voitavan. Halun poistaa kilpakosijan, sen minä käsitän: siinä toimitaan sen vuoksi, että säilytettäisi itselleen rakastettu nainen, estettäisi ja poistettaisi vaara — se on hyvin luonnollista! Mutta lyödä häntä sentähden, että hän on voittanut rakkauden puolelleen — se on aivan sama kuin koskettaa itseään ja sitten lyödä sitä paikkaa, jota on koskettanut niinkuin lapset tekevät. Tee niinkuin tahdot, mutta kreivi on syytön! Sinä, niinkuin huomaan, et käsitä sydämmen salaisuuksia; siksi sinun rakkauden seikkasi ja novellisi ovat niin huonoja.

— Rakkauden seikat! sanoi Aleksander pudistaen halveksien päätään: Onko viekkaudella voitettu rakkaus viehättävä ja kestävä?

— En tiedä lieneekö se viehättävä, se on miten jokainen tahtoo ja minun mielestäni ihan yhdentekevää. Minulla ylipäänsä ei ole korkeita ajatuksia rakkaudesta — sen sinä tiedät; minusta vaikk'ei sitä olisi olemassakaan… mutta millä kestävyyttä on, — on sillä merkitystäkin. Sydämmeen ei voi suoraa päätä vaikuttaa. Se on kummallinen leke: kun ei tiedä, mitä kieltä koskettaa, niin se alkaa soittaa, Jumala ties mitä. Voita rakkaus millä tahdot, mutta pidätä sitä järjellä. Viekkaus on yksi järjen puoli; iljettävää siinä ei ele mitään. Ei tarvitse nöyristää kilpakosijaa ja ottaa avukseen panettelemista: sillä yllyttää kaunottaren itseänsä vastaan…; pitää ainoastaan puistella kosijasta se kiilto, jolla hän sokaisee kaunottaresi silmät, tehdä hänet tytön silmissä tavalliseksi jokapäiväiseksi ihmiseksi, vaan ei sankariksi. Minä luulen, että on anteeksi annettava, jos omaisuuttaan varjelee hienolla viekkaudella; sitä ei halveksita sota-asioissakaan. Sinä nyt tahdoit naida: hyvä aviomies olisit ollut, jos olisit hennosti vaimoasi kohdellut, mutta kilpakosijalle näyttänyt seivästä — niin kylläpä… Piotr Ivanitsh osoitti kädellään otsaa.

— Sinun Varinkasi on kahtakymmentä prosenttia viisaampi sinua, sillä hän esitti odottamaan vuoden.

— Voisinko minä viekotella jos osaisinkin? Siihen tarvitaan rakkautta toisella tavalla kuin minä rakastan. Toiset teeskentelevät tunnin verran kylmyyttä, eivät tule moneen päivään — se siis vaikuttaa… Mutta voisinko minä teeskennellä, laskea leikkiä, kun häntä nähdessäni hengitykseni lakkasi ja polvet letkuivat allani, kun minä olin kaikkea valmis kärsimään, kun vaan sain häntä nähdä… Ei! Puhukaa mitä tahansa, mutta minua hurmaa enemmän — rakastaa kaikilla sielun voimilla, vaikkapa kärsiäkin, kuin olla rakastettu rakastamatta, tahi rakastamalla jotenkin puolinaisesti, ajanvietoksi vastenmielisen suunnitelman mukaan, leikitellä naisen kanssa, kuin kamarikoiran, mutta sitten työntää pois luotaan…

Piotr Ivanitsh pudisti olkapäitään.

— No, kärsi sitten kun on makeata, sanoi hän. Oi pikkukaupunki! Oi, Aasia! Idässä sinun pitäisi elää: siellä sanotaan naisille, ketä heidän pitää rakastaa, ja jos eivät tottele, niin heidät upotetaan. Ei, täällä, jatkoi hän melkein kuin itsekseen, jos tahtoo olla onnellinen vaimon kanssa, se on, ei sinun tavallasi, niinkuin hullut, mutta järkevästi, pitää olla paljon välipuheita… pitää ajatellun suunnitelmaa, metodin mukaan muodostaa tytöstä nainen, jos tahdot, että hän käsittäisi kutsumuksensa. Pitää vetää magillinen viiva, ei kovin ahtaasti hänen ympärilleen, ettei hän huomaisi rajoja eikä astuisi niiden ylitse, viekkaasti omistaa ei ainoastaan hänen sydämmensä — mitä se on! — se on vaan liukas, epäkäytännöllinen omaisuus, mutta myös hänen järkensä, tahtonsa; asettaa hänen aistinsa, luontonsa oman mielenmukaiseksi.

— Se on, tehdä häntä nukeksi, tahi äänettömäksi miehen orjaksi! keskeytti Aleksander.

— Miksi? Laita niin, ettei hän muuttaisi missään naisen luonnetta ja arvoa. Anna hänelle vapaus toimia omassa piirissään, mutta seuratkoon sinun läpitsenäkevä järkesi kaikki hänen liikkeensä, huokauksensa, tekonsa, niin että joka hetken mielenliikutusta, oikkua, tunteen ituista kohtaisi miehen päältäpäin nähden välinpitämätön, mutta kuitenkin huolellinen silmä. Pidä jokapäiväinen tutkimus kaiketta hirmuvallatta… taidokkaasti, ettei hän huomaa, ja kuljeta häntä toivotulla tiellä… Oi, siihen tarvitaan viisas ja kova koulu ja se koulu on viisas ja mies kokenut — siinä se temppu on.

Hän yski jotenkin kovasti ja tyhjensi kerrassaan lasin.

— Silloin, jatkoi hän. mies saattaa maata rauhassa vaikk'ei vaimoa olisikaan vieressä tahi istua huolettomasti toimitushuoneessa, kun hän makaa…

— Aha! tuossa on se merkillinen avio-onnen salaisuus! huomautti Aleksander, valheella juottaa itseensä kiinni naisen järki, sydän ja tahto — hauskuttaa itseään ja ylpeillä sillä… se on muka onni! Mutta jos hän sattuisi huomaamaan?

— Miksikä ylpeillä? lisäsi setä. Sitä ei tarvitse tehdä!

— Katsoen siltä kannalta, setä, jatkoi Aleksander, että te istutte huolettomasti toimitushuoneessa, kun täti on levolla, minä arvaan, se mies on. — Ts! ts!… ole vaiti, sanoi setä huiskien kädellään. Hyvä että vaimoni makaa, muutoin… tuota…

Sillä välin alkoi toimitushuoneen ovi vähitellen mennä auki, mutta ei sieltä tullut ketään.

— Mutta vaimon, sanoi naisen ääni etehisestä, ei pidä näyttää, että hän ymmärtää miehensä suurta koulua, vaan perustaa pienen oman koulun, mutta ei lörpötellä siitä viinipullon ääressä…

Molemmat Adujewit syöksivät ovelle, mutta eteisessä kuului nopeat askeleet ja leningin suhina — ja kaikki vaikeni.

Setä ja veljenpoika katsoivat toinen toiseensa.

— Kuinka kävi, setä? kysyi veljenpoika vaitiolon jälkeen.

— Kuinka! ei mitenkään! sanoi Piotr Ivanitsh, kulmakarvat rypistettyinä, en kehunut oikeaan aikaan: Siitä saat oppia Aleksander, mutta parempi on jos et nai, tahi ota sitten typerä vaimo: sinä et tule toimeen viisaan naisen kanssa: tarvitsee liian viisasta koulua.

Hän vaipui ajatuksiinsa, löi sitten kädellään otsaansa.

— Kuinka en tullut ajattelemaan sitä, että hän tiesi sinun myöhäisestä tulostasi? sanoi hän harmilla; ettei nainen nuku, kun kamarin takana kahden miehen välillä on salaisuus, että hän välttämättömästi lähettää kamarineitsyen tahi tulee itse kuuntelemaan… mitenkä en ajatellut sitä! Kuinka typerää! Sinä ja tuo kirottu lafittilasi olette syylliset! Rupesin lörpöttelemään! Tuommoinen läksy kaksikymmenvuotiselta naiselta…

— Te pelkäätte, setä!

— Mitä minä pelkäisin? En laisinkaan! Jos minä tein virheen — ei siltä tarvitse kadottaa kylmäverisyyttä, täytyy osata pujottaa itsensä pois pulasta.

Hän vaipui taasen ajatuksiinsa.

— Hän kehui, alkoi Piotr Ivanitsh sitten, millainen koulu hänellä on! Hänellä ei voi olla koulua; hän on vielä liian nuori! Hän vaan ilman sanoi… harmista! Nyt hän huomasi tuon magillisen piirin ympärillään, nyt hän alkaa viekastella… oi, kyllä minä tunnen naisen luonteen! No ollaan varoillamme.

Hän hymyili ylpeästi ja iloisesti; rypyt menivät sileiksi otsassa.

— Nyt täytyy johtaa asia toisin tavoin, entinen metodi ei kelpaa hitoillekaan. Nyt täytyy…

Hänelle johtui yht'äkkiä jotakin mieleen ja hän vaikeni sekä katsoi ovelle arasti.

— Mutta kaikki on edessä, jatkoi hän; vaan nyt ryhdymme asiaan, Aleksander. Mistä me puhuimme? Niin! Sinä taisit aikoa tappaa tuon… mikä hänen nimensä on?

— Minä halveksin häntä liian syvästi, sanoi Aleksander raskaasti huoaten.

— Näetkös nyt? Sinä olet jo puoleksi terve.

Mutta onko tuo totta? Sinä taidat olla vielä äkeissäsi. Mutta sitäpaitsi, halveksi, halveksi vaan: se on kaikkein parasta sinun tilassasi. Minä aioin sanoa yhtä ja toista… mutta en nyt sano…

— Ah, sanokaa, sanokaa Herran tähden! sanoi Aleksander, minulla ei ole nyt kipinän vertaakaan ymmärrystä. Minä kärsin, menehdyn… antakaa minulle kylmää järkeänne. Sanokaa kaikki mikä voisi huojentaa ja rauhoittaa kipeätä sydäntäni…

— Niin, sanoa sinulle — sinä kenties menet jälleen sinne…

— Mikä ajatus! Sen jälkeen…

— Menevät takaisin, eikä ainoastaan tämmöisen perästä, vaan… Sanotko kunniasanalla — ettet mene?

— Vannon, jos tahdotte.

— Ei, kunniasanalla ainoastaan: se on luotettavampi.

— Kunniasanallani.

— No, näetkös: me päätimme, että kreivi ei ole syyllinen…

— Olkoon niin; mitä sitten?

— No, mutta miten hän olisi syyllinen, tuo… mikä hän onkaan?

— Mitenkä Nadinka on syyllinen — sanoi Aleksander kummastuksella — hän ei olisi muka syyllinen.

— Ei olekaan! No, sano miten? Ei häntä tarvitse mistään halveksia.

— Ei mistään! Ei setä, tämä on jo liikaa! Olkoonpa niin, että kreivi… se käy päinsä — … hän ei tiennyt… ja sittenkin! Mutta hän? Kuka sitten on tämän perästä syyllinen? Minäkö?

— Melkein niin, mutta oikeastaan ei kukaan. Sano, miksi sinä häntä halveksit?

— Hänen halvan käytöksensä tähden!

— Missä se halpa käytös on?

— Maksaa kiittämättömyydellä, suurta, ääretöntä rakkautta…

— Mitä siitä pitäisi kiittää? Rakastitko sinä häntä hyvitykseksi? Tahdoitko tehdä palveluksen, vai mitä? Siinä tapauksessa olisit ennen rakastanut äitiäsi.

Aleksander katsoi häneen, eikä tiennyt mitä hänen piti sanoman.

— Sinun ei olisi pitänyt paljastaa hänelle kaikkia tunteitasi: nainen kylmenee, kun mies sanoo kaikki… Sinun olisi pitänyt tulla tuntemaan hänen luonteensa ja toimia sen mukaan, vaan ei maata kun koiranpentu jalkojen juuressa. Mitenkä ei ottaisi selkoa kumppanistaan, jonka kanssa on tekemisessä, olkoon missä asiassa tahansa? Sinä olisit silloin huomannut, ettei häneltä voi enempää odottaakaan. Hän on näytellyt romaninsa loppuun sinun kanssasi, näyttelee sen yhdellä lailla kreivinkin kanssa, ja ehkä vielä jonkun muun… enempää häneltä ei voi vaatiakaan: korkeammalle ja kauemmaksi hän ei pääse! Hänen luonteensa ei ole semmoinen; mutta sinä kuvittelit Jumala ties' mitä…

— Mutta miksi hän rakastui toiseen? keskeytti Aleksander surullisesta.

— Siinäkö syy on: sepä viisas kysymys! Voi sinua villitty! Miksi sinä rakastuit häneen? No, lakkaa pian rakastamasta!

— Riippuuko se minusta?

— Riippuiko se hänestä, että hän kreiviin rakastui? Olethan itse sanonut, ettei pidä tunteitaan pidättää, mutta kun tuli itsestään kysymys, niin miksi hän rakastui? Miksi se kuoli, tahi tämä tuli hulluksi? — Miten semmoisiin kysymyksiin voi vastata? Täytyyhän rakkauden joskus loppua: se ei voi ikuisesti jatkua.

— Mutta voi! Minä tunnen itsessäni sen sielun voiman: minä rakastaisin ikuisella rakkaudella…

— Kyllä kai! Mutta kun sinua rakastettaisi kovemmin… niin tuota… pötkisit pakoon! Kaikki on niin, kyllä minä tunnen!

— Olkoon niin, että hänen rakkautensa olisi loppunut, sanoi Aleksander. Mutta miksi se loppui niin?

— Eikö se ole yhdentekevää? Rakastettiinhan sinua, nautithan — nyt se jo riittää.

— Hän antautui toiselle! puhui Aleksander, tullen kalpeaksi.

— Sinä varmaan olisit tahtonut, että hän olisi salavihkaa rakastanut toista, mutta olisi vakuuttanut sinulle rakkautta? No, päätä itse, mitä hänen piti tekemän, onko syyllinen?

— Oh, minä kostan hänelle! sanoi Aleksander.

Sinä olet kiittämätön, jatkoi Piotr Ivanitsh, se on rumaa. Tehköön nainen mitä hyvänsä sinulle, pettäköön, kylmetköön, käyttäytyköön kanssasi niinkuin runoissa sanotaan kavalasti, — syytä siitä luontoa, vaivu ehkä tämän tapauksen johdosta fllosofillisiin ajatuksiin, toru maailmaa, elämää, mitä vaan tahdot, mutta älä koskaan vahingollisia hankkeita nosta naishenkilöä kohtaan sanalla äläkä teolla. Ase naista vastaan on — kärsivällisyys, viimein kaikkein hirmuisin — unohdus! Kelpo ihmiselle on tämä vaan luvallista. Mutta, että puolitoista vuotta sitten riipuit ilosta jokaisen kaulaan, et tiennyt mihin joutua onnesta! Puolitoista vuotta lakkaamattomia hauskuuksia! Niinkuin tahdot — mutta sinä olet kiittämätön.

— Ah setä! Rakkautta pyhempää minulla ei ollut mitään maan päällä: sitä ilman ei ole elämä elämistä.

— Ah! keskeytti Piotr Ivanitsh harmistuneena. Iljettää kuulla tuommoisia loruja!

— Minä olisin jumaloinut Nadinkaa, jatkoi Aleksander, en olisi kadehtinut mitään onnea maailmassa; Nadinkan kanssa olin uneksinut viettää koko elämäni — entäs nyt? Missä tuo jalo, suuri rakkaus on, josta minä uneksin? Se on pelattu loppuun tyhmänä, pikku ilveilynä, sisältävänä huokauksia, kuvaelmia, mustasukkaisuutta, valhetta, teeskentelyä — Jumalani! Jumalani!

— Minkätähden sinä kuvittelit semmoista, jota ei ole olemassa? Enkö minä ole sinulle sanonut että tähän saakka olet tahtonut elää semmoista elämää, jota ei ole? Sinun mielestäsi ihmisellä on siinä kyllin tehtävätä, että hän on rakastajana, miehenä ja isänä… muusta kaikesta et tahdo mitään tietää. Sen kaiken yllä on ihminen kansalainen, hänellä on joku kutsumus, toimi — olkoon hän sitten kirjailija, hoviherra, sotamies, virkamies, tehtailija… Mutta sinun mielestäsi peittää kaiken tämän rakkaus ja ystävyys… mikä Arkadia! Olet lukenut romaneja, kuunnellut tätiäsi siellä korvessa ja tulit niillä käsitteillä tänne. Keksit toki jotakin — jalon intohimon.

— Niin, jalon!

— Ole tuossa, pyydän nöyrimmästi! Löytyykö jaloja intohimoja?

— Kuinka niin?

— Niinpä vaan. Eikö intohimolla tarkoiteta sitä, että tunne, myötätuntoisuus, mieltymys, tahi muu semmoinen — on noussut siihen määrään, että järki kieltäytyy toimimasta? Mitä jaloa siinä sitten on? En minä ymmärrä; yksi hulluus vaan — se ei ole ihmisellistä. Minkätähden sinä ainoastaan katselet kunniamerkin toisia puolta? Minä tarkoitan rakkautta — katso toistakin niin huomaat, ettei rakkaus ole mikään hulluin kapine. Muistele niitä onnen hetkiäkin: silloin suhisit korvani lukkoon.

— Oh, älkää muistuttako, älkää muistuttako! sanoi Aleksander viitaten kädellään. Teidän on helppo siten puhua, kun olette varma rakastamastanne naisesta; tahtoisin nähdä, mitä Te tekisitte minun sijassani.

— Mitäkö tekisin?… Matkustaisin haihduttamaan… tehtaalle. Etkö tahdo huomenna tulla?

— Ei, me emme koskaan sovi Teidän kanssanne lausui Aleksander surullisesti. Teidän katsantotapanne elämästä ei minua rauhoita, vaan työntää minut siitä pois. Minun on ikävä, sieluni löyhähtelee kylmää. Tähän asti suojeli rakkaus minua kylmällä; sitä, ei ole enää ja — sydämmessä on kaiho; minua hirvittää, minun on ikävä…

— Ryhdy työhön.

— Se on kaikki totta: Te ja Teidän kalttaisenne voivat ajatella niin. Te olette luonteeltanne kylmä… Teidän sielunne ei ole taipuisa mielenliikutuksiin…

— Kuvitteletko sinä, että sinulla on voimallinen sielu? Eilen olit ilosta seitsemännessä taivaassa, mutta kun on vähän sitä lajia… niin et osaa kantaa surua.

— Höyryä, höyryä! sanoi Aleksander heikosti, tuskin puolustaen itseään. Te ajattelette, tunnette ja puhutte aivan kuin höyryvaunut kulkisivat rautatiekiskoilla: tasaisesti, sujuvasti, rauhallisesti.

— Toivon, ettei se ole hullumpaa: parempi kuin vieriä radalta putoo kuoppaan, niinkuin sinä nyt, eikä voi enää nousta jaloille. Höyry, höyry! Mutta höyry, näetkös, tekee ihmisille kunniaa. Siinä keksinnössä on alku, joka tekee meistä ihmisen; surusta osaa luontokappalekin kuolla. On ollut esimerkkejä, että koirat ovat kuolleet isäntiensä haudoille tahi läkähtyneet ilosta kun pitkän eron perästä ovat isännän tavanneet. Mikä kunnia siinä on? Mutta sinä luulit olevasi erilainen olento, korkeampaa laatua, eriskummallinen ihminen…

Piotr Ivanitsh katsahti veljensä poikaan ja pysähtyi yht'äkkiä.

— Mitä? Luulen että sinä itket? kysyi hän ja kasvonsa pimenivät, se on, hän punastui.

Aleksander oli ääneti. Viimeiset todistukset laimistivat hänen kokonaan. Ei ollut mitään sanottavaa vastaan, mutta hän oli vallitsevan tunteensa vaikutuksen alla. Hän muisti kadonnutta onneaan, sitä, jota nyt toinen… Kyyneleet juoksivat karpaloina pitkin poskia.

— Ai, ai, ai! Häpeä! sanoi Piotr Ivanitsh. Sinä vielä miehestä käyt! Älä Herran tähden itke minun näkyvissäni!

— Setä! Muistelkaa nuoruutenne vuosia, sanoi Aleksander nyyhkien — voitteko Tekään kantaa rauhallisesti ja välinpitämättömästi kaikkein karvaamman loukkauksen, jonka ainoastaan kohtalo ihmiselle lähettää? Elää puolitoista vuotta semmoista täydellistä elämää ja äkkiä ei ole jälellä mitään! Tyhjyyttä vaan… Tämän sydämmellisyyden perästä kavaluutta, umpimielisyyttä, kylmyyttä — minua kohtaan. Jumalani! Löytyneekö suurempaa kärsimystä. Helppoa on toisesta sanoa "hänet petettiin", mutta itse kokea? Kuinka Nadinka on muuttunut! Kuinka hän on ruvennut pukeutumaan kreivin tähden! Välistä kun menin heille, niin hän kalpeni, tuskin saattoi puhuakaan… valehteli… oh, ei…

Kyyneleet rupesivat nyt kovemmin tulvimaan.

— Jos minulle olisi jäänyt se lohdutus, jatkoi hän, että minä olisin asianhaarain tähden hänet kadottanut, jos häntä olisi pakoitettu… vaikkapa olisi kuollutkin… silloinkin olisi ollut helpompi kantaa… mutta ei, ei… toinen hänet on vienyt! Tämä on kauheata, sitä ei voi kantaa! Eikä minulla ole keinoja riistää hänet rosvolta: Te olette tehneet minut aseettomaksi… mitä minun pitää tehdä? Neuvokaa minua! Minua ahdistaa, minuun koskee… oi ikävätä, oi kärsimystä! Minä kuolen…minä ammun itseni…

Hän nojasi kyynäspäillään pöytää vasten, peitti päänsä käsillään ja itki kovasti ääneen.

Piotr Ivanitsh vaipui ajatuksiinsa. Hän kulki pari kertaa kamarin yli, seisattui sitten Aleksanderin kohdalle ja raapi päätään, eikä tiennyt; mitä hänen piti sanoa.

— Juo viiniä, Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh niin hellästi kuin hän suinkin voi, kenties se on — sitä…

Aleksander ei virkkanut mitään, hänen hartiansa ja päänsä kohosivat suonenvedon tapaisesti; hän itki yhä. Piotr Ivanitshin otsa meni ryppyyn, hän viittasi kädellään ja meni pois kamarista.

— Mitä minun pitää tehdä Aleksanderin kanssa? sanoi hän vaimolleen. — Hän rupesi siellä luonani ulvomaan ja ajoi minut pois; minä olen ihan kiusautunut hänen kanssaan.

— Ja sinä jätit hänet niin vaan? kysyi tämä. — Voi raukkaa! Päästä, minä menen hänen luokseen.

— Et sinä saa mitään toimeen: hänellä on senlainen luonne. Hän on tullut ihan tätiinsä: se on yhtä herkkäitkuinen. Minä koetin häntä kylläkin vakuuttaa.

— Vakuutitko ainoastaan?

— Niin, ja sain vakuutetuksi: hän on yhtä mieltä minun kanssani.

— Oh, en minä sitä epäilekään: sinä olet sangen älykäs ja… viekas!

— Jumalan kiitos että on niin: siinä taitaa olla kaikki mitä tarvitaan.

— Taitaa olla, mutta hän itkee.

— Minä en ole syyllinen, tein luullakseni kaikki lohduttaakseni häntä.

— Mitä sinä olet tehnyt?

— Vähäkö tein? Puhuin täyden tunnin… oikein kurkkuni kuivi… koko rakkauden teorian levitin aivankuin kämmenelle, tarjosin rahaa… illallista… viinillä koetin…

— Mutta hän vaan itkee?

— Niin ulvoo että oikein! Lopulla rupesi vielä kovemmin vonkumaan.

— Ihmeellistä! Päästä minua: minä koetan, keksi sinä sillä välillä tuo uusi metoodisi…

— Mitä, mitä?

Mutta hän luikahti kuin varjo kamarista.

Aleksander istui yhä pää käden nojassa. Joku kosketti hänen olkapäätään. Hän kohotti päätään: hänen edessään seisoi nuori, kaunis nainen, aamutakki yllä ja à la Finoise-myssy päässä.

— Ma tante! sanoi Aleksander.

Nainen istui hänen viereensä, katsoi häntä tarkasti, niinkuin ainoastaan välistä naiset voivat katsoa, sitten pyyhki hän hiljaa nenäliinalla hänen silmänsä ja suuteli otsaa, mutta Aleksander kosketti huulillaan hänen kättään. He keskustelivat kauan.

Tunnin kuluttua Aleksander läksi ajatuksiinsa vaipuneena, mutta hymy huulilla ja nukkui ensikertaa rauhallisesti monen unettoman yön perästä. Nainen meni itkusilmin takaisin makuukamariin. Piotr Ivanitsh kuorsasi jo aikoja sitten.