TAVALLINEN JUTTU II

Kaksi-osainen romaani

Kirj.

I. GONTSHAROW

Suomensi Olga A.

Wiipurissa, Matti Kurikka. 1889.

Wiipurin Sanomain kirjapainossa.

I.

Vuosi oli kulunut ensimmäisen osan viimeisessä luvussa kuvattujen tapauksien perästä.

Aleksander muuttui vähitellen synkästä epätoivosta kylmään välinpitämättömyyteen kreiville ja Nadinkalle. Hän ei täräyttänyt enää kirouksia eikä lisännyt hammasten puremista siihen, vaan osotti heille syvää halveksimista.

Lisaveta Aleksandrowna lohdutti häntä kaikella ystävän ja sisaren hellyydellä. Hän antautui mieluisasti tämän herttaisen holhojan valtaan. Kaikki semmoiset luonteet, kuin hänen oli, antautuvat kernaasti toisen holhottavaksi. Heille on välttämätön — lapsenpiika.

Vihdoinkin intohimo katosi hänestä, todellinen suru haihtui, mutta hänen oli sääli erota siitä; hän jatkoi sitä väkisin, tahi paremmin sanoen, loi itselleen taiteellisen surun, leikitteli, kiemaili sillä ja hukutti itsensä siihen.

Häntä miellytti marttyyrin roolin näytteleminen. Hän oli hiljainen, arvokas, salaperäinen niinkuin se ihminen, joka hänen sanojensa mukaan on kestänyt kohtalon iskun, — hän puhui suurista kärsimyksistä, pyhistä, ylevistä tunteista, jotka olivat lokaan tallatut ja survotut — "ja kuka sen on tehnyt?" Hän lisäsi tähän: teeskentelijä tyttö-riepu ja halveksittava roisto, tekopyhä salonkileijona. Onko kohtalo todellakin lähettänyt minut maailmaan sitä varten, että kaikki, mitä minussa on ollut suurta, tulisi mitättömyyden uhriksi?

Ei mies miehelle, eikä nainen naiselle antaisi semmoista teeskentelyä anteeksi, vaan paikalla työntäisi käymäpuilta alas. Mutta mitä eivät nuoret ihmiset anna toiselle sukupuolelle anteeksi?

Lisaveta Aleksandrowna kuunteli kärsivällisesti hänen valitusvirsiään ja lohdutti häntä niinkuin voi. Se ei ollut hänestä ensinkään vastenmielistä, ehkä siitäkin syystä, että miehensä veljenpojasta löysi hän kuitenkin sointua omaan sydämmeensä, kuuli hänen rakkauden valituksistaan äänen hänelle itselleen tunnetuista kärsimyksistä.

Hän kuunteli ahneesti Aleksanderin sydämmen voivotuksia ja vastasi niihin huomaamattomilla huokauksilla ja näkymättömillä kyyneleillä. Hän löysi teeskenneltyihin ja imeliin ikävän purkauksiin lohduttavia sanoja samaan tapaan ja suuntaan; mutta Aleksander ei tahtonut kuullakaan.

— Oh, älkää puhuko minulle, ma tante, sanoi hän, minä en tahdo häväistä rakkauden pyhää nimeä, kutsumalla siten meidän väliimme tuota…

Siinä teki hän semmoisen halveksivan irvistyksen ja oli valmis, niinkuin Piotr Ivanitsh, kysymään: mikä hän onkaan?

Sitäpaitsi lisäsi hän suurella ylenkatseella: tytölle on anteeksi annettava: minä olin liian paljon korkeammalla häntä ja kreiviä ja koko tuota surkuteltavaa ja turhamaista piiriä; ei ole ihmekään että minä jäin hänelle käsittämättömäksi. Ja näiden sanojen perästä pysyi hänen kasvoillaan kauan ylenkatse.

— Setä sanoo yhä, että minun pitää olla jalo Nadinkaa kohtaan, jatkoi hän. Mistä hyvästä? Millä on tämä rakkaus kunnostuttanut itsensä? Kaikki oli halpamaista, kaikki kohdat tavallisia. Oliko yhtään ilmiötä, joka olisi eronnut tavallisen piirin jokapäiväisestä loasta? Näkyikö tässä rakkaudessa vähääkään sankarimaisuutta ja itsensäkieltämistä? Ei, hän teki melkein kaikki äitinsä mukaan! Poikkesiko hän minun tähteni kertaakaan seuraelämän säännöistä, velvollisuuksestaan? Ei koskaan! Ja tämä oli muka rakkautta!!! Tyttö — eikä osannut valaa runollisuutta tähän tunteesen.

— Millaista rakkautta Te vaatisitte naiselta? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

— Millaista? vastasi Aleksander. Minä vaatisin ensimmäisen sijan hänen sydämmessään. Naisen, joka rakastaa, ei pidä huomata, eikä nähdä muita miehiä, paitsi minua, kaikkien pitää tuntua hänen mielestään sietämättömiltä. Minä yksin olisin korkein, kauniin — hän ojensi itseänsä — parhain, jaloin kaikista. Joka hetki, jota hän ei olisi kanssani viettänyt, olisi kadotettu hetki. Minun silmistäni, minun sanoistani täytyy hänen tavoittaa autuutta, eikä tietää mistään muusta… Lisaveta Aleksandrowna koetti peittää hymyä. Aleksander ei huomannut mitään.

— Minun tähteni, jatkoi hän, ja silmät säihkyivät, täytyy hänen uhrata kaikki: halveksittavat hyödyt, laskut, heittää itsestään äidin ja miehen yksivaltaisen ikeen, karata, jos niin tarvitaan, maailman ääreen, kantaa tarmolla kaikki tappiot viimeksi vielä halveksia itse kuolemaakin — se on rakkautta! Mutta tämä?

— Millä Te palkitsisitte tämän rakkauden? kysyi täti.

— Minäkö? Oh! aloitti Aleksander, kohottaen katseensa taivasta kohti, minä pyhittäisin hänelle koko elämäni, minä makaisin hänen jalkainsa juuressa. Korkein onneni olisi katsoa häntä silmiin. Hänen joka sanansa olisi minun lakini. Minä runoilisin hänen kauneudestaan, rakkaudestamme, luonnosta.

Hänen kanssaan suuni löytäisi Petrarkan kielen ja rakkaus… No enkö minä ole näyttänyt Nadinkalle, että minä voin rakastaa?

— Te ette siis usko tunnetta olevan, jos se ei esiinny sillä tavalla kuin Te tahtoisitte? Suuri tunne piilee…

— Etteköhän tahtoisi, ma tante, uskottaa minua, että semmoinen on tunnetta, kuin sedän tunne esimerkiksi; se piilee!

Lisaveta Aleksandrowna punastui äkkiä. Hän ei voinut olla sisällisesti suostumatta veljenpojan sanoihin että semmoinen tunne, joka ei tule ilmi, on jotenkin epäilyttävä, että kenties että ei olekaan, jos sitä löytyisi, niin se tunkeutuisi pinnalle; että paitsi rakkautta itseään, on sen läheisyydessä jo jotain selittämätöntä ihanuutta.

Siinä samassa kiiti hän ajatuksissaan läpitse koko naimisissaolo-ajan ja vaipui syviin ajatuksiin. Veljenpojan julkinen pistopuhe kosketti hänen sydämmensä salaisuuteen, jota hän niin syvälle piiloitti ja saattoi hänet siihen kysymykseen: onko hän onnellinen.

Hänellä ei ollut oikeutta valittaa niitä ulkonaisia onnen välityksiä vastaan, joita enemmistö hakee, sillä hänelle täyttyi kaikki kuin määrätyn ohjelman mukaan. Yltäkylläisyys, vieläpä nykyajassa komeus ja tulevassa ajassa kuolemattomuus — kaikki pelasti hänet jokapäiväisistä, katkerista suruista, jotka kalvaavat sydäntä ja kuivaavat monien köyhäin raukkojen rintaa.

Hänen miehensä oli työskennellyt ja työskenteli väsymättä vieläkin. Mutta mikä oli hänen työskentelemisensä päämääränä? Työskentelikö hän ihmiskunnan yleisen hyödyn päämäärän tähden, täyttäen sallimuksen säätämän määrän, tahi halpamaisten syiden tähden, saavuttaakseen ihmisten kesken arvon ja rahan kunnian, vai sitä vastenko, ettei lopulla kyyristäisi häntä köyhyys ja asianhaarat? Jumala sen tietää. Suurista tarkoituksista hän ei tahtonut puhua, kutsui sitä houralemiseksi, puhui kuivasti ja jokapäiväisesti, että pitää tehdä työtä.

Lisaveta Aleksandrowna tuli tästä vaan siihen surulliseen vakuutukseen, ettei hänen, eikä miehensä rakkaus häneen ollut ainoana päämääränä hänen ponnistelemisissaan ja innossaan. Hän oli työskennellyt jo ennen naimistaan, kun hän ei vielä tuntenut vaimoansakaan. Rakkaudesta hän ei ollut koskaan hänelle puhunut eikä siitä kysellyt; vaimonsa tätä asiaa koskevista kysymyksistä suoriutui hän aina leikkipuheella, sukkeluudella tahi nukkumisella. Pian heidän tutustumisensa jälkeen alkoi hän puhua Lisaveta Aleksandrownan kanssa häistä, juurikuin antaen siten tietää, että rakkaus on luonnollisesti itsessään ja ettei siitä tarvitse paljon keskustella.

Hän oli kaikkien mahtivaikutuksien vihollinen — se oli hyvä; mutta hän ei pitänyt todellisista sydämmen purkauksista, eikä uskonut niiden tarpeellisuutta muissakaan. Hän olisi kuitenkin voinut yhdellä katseella, yhdellä sanalla herättää vaimossaan syvän rakkauden itseensä: mutta hän oli ääneti, eikä sitä tahtonut. Sekään ei houkutellut hänen itserakkauttaan.

Tämä koetti herättää miehessään mustasukkaisuutta, ajatellen, että silloin varmaankin rakkaus näyttäytyy… Mutta silloin ei mitään semmoista tapahtunut. Jos miehensä huomasi vähänkin, että hänen vaimonsa osoittaa suosiotaan jollekin nuorelle miehelle, niin hän kiiruhtaa kutsumaan tätä luokseen, hyväilee sitä, ei voi kyllikseen ylistää sen ansiota, eikä pelkää jättää häntä yksin vaimonsa kanssa.

Välistä Lisaveta Aleksandrowna petti itseään, arvellen, että ehkä Piotr Ivanitsh toimii sotaopillisesti; että kenties hänen salainen metoodinsa onkin juuri, pitää vaimoansa aina epäillyksessä ja pidättää siten itserakkauttakin. Mutta miehensä ensimmäisestä rakkauden lausumisesta haihtui hänen ihastuksensa.

Jos hän olisi vielä ollut törkeä, karkea, sydämmetön, itsepäinen, yksi niistä miehistä, joita on legioonittain, joita synnittä kernaasti voi nenästä vetää, sekä heidän itsensä että oman onnen tähden, jotka ovat kuin sitä varten luodut, että vaimo hakisi mieleisiänsä kodin ulkopuolelta ja rakastaisi miehensä suurinta vastakohtaa — sitten olisi ollut toinen asia: hän olisi menetellyt samalla tapaa kuin suurin osa naisista tekee siinä tapauksessa. Mutta Piotr Ivanitsh oli järjellinen ja älykäs ihminen, jommoista ei usein kohdata. Hän oli hieno, tarkkasilmäinen, sukkela. Hän ymmärsi kaikki sydämmen rauhattomuudet, kaikki sielun myrskyt, ymmärsi — mutta ei enempää. Kokonainen kokoelma sydämmen asioita oli hänen päässään, vaan ei sydämmessään. Hänen puheestaan voi päättää, että se oli kuultua ja ulkoapäin opittua, mutta ei koskaan koetettua. Hän puhui intohimoista sattuvasti, mutta ei myöntänyt olevan niillä valtaa häneen itseensä, nauroi vielä niille ja piti niitä vikoina, muodottomina poikkeuksina todellisuudesta, nimitti niitä taudin oireiksi, joille ajan pitkään ilmestyy omat lääkkeensä.

Lisaveta Aleksandrowna huomasi hänen järkensä etevyyden muiden ympärillä-olevien rinnalla ja kärsi siitä. "Jos hän ei olisi ollut niin viisas, ajatteli hän, olisin minä pelastettu…" Hän noudattaa varmoja sääntöjä — se on selvä, ja vaatii, ettei vaimokaan, viettäisi haaveksivaista elämää.

"Mutta, hyvä Jumala!" ajatteli Lisaveta Aleksandrowna, onko hän tosiaankin nainut senvuoksi, että saisi emännän, että voisi antaa nuoren miehen asunnolleen täydellisyyden ja perheellisen talon arvon, jotta hänellä olisi enemmän merkitystä seuraelämässä? Emäntä, vaimo — kaikkein proosallisemmassa merkityksessä. Eikö hän käsitä kaikella ymmärryksellään, että joka tapauksessa on naisella rakkaus?… Perheen velvollisuudet — siinä on hänen huolensa: mutta voiko niitä täyttää ilman rakkautta? Hoitajattaret ja imettäjät, nekin tekevät itselleen epäjumalan lapsesta, jota he hoitavat; saatikka sitten vaimo, äiti! Oi jospa voisin ostaa rakkauden tuskalla, vaikkapa saisin kantaa kaikki kärsimykset, jotka ovat eroamattomat intohimon kanssa, kunhan vaan saisin elää täydellistä elämää ja kunpa tuntisin oman olemiseni, enkä jähmettyisi.

Hän katsahti komeita huonekaluja ja kaikkia kalliita, mitättömiä kapineita budoarissaan — ja kaikki tämä mukavuus, jolla huolellinen käsi ympäröipi rakastetun naisen, tuntui hänestä kylmältä pilkanteolta todellisen omien rinnalla. Hän oli kahden hirmuisen liioittelemisen todistajana — veljen pojan ja miehensä. Toinen hurmaantunut hulluuteen, toinen — kylmä kovapintaisuuteen asti.

"Kuinka vähän he molemmat sekä suurin osa miehistä tuntevat todellista rakkautta, ja kuinka minä sen ymmärrän!" ajatteli hän. Mutta mitä siitä on hyötyä? Miksi minä ymmärrän? Oi jos…

Hän peitti silmänsä ja oli niin muutaman minuutin. Sitten aukasi hän ne ja katsahti ympärillensä, huokasi raskaasti ja otti taaskin tavallisen, rauhallisen muotonsa. Raukka! Ei kukaan tiennyt siitä, eikä kukaan nähnyt sitä. Hänet olisi voinut saattaa rikokselliseksi nuo näkymättömät, tunnustelemattomat ja nimettömät kärsimykset, haavoitta, verettä, jotka eivät olleet peitetyt räsyillä, vaan sametilla. Mutta sankarin itsekieltämisellä kätki hän surunsa, ja löysi vielä kyllin voimaa lohduttaakseen toisia.

Pian Aleksander lopetti puhumisen suurista kärsimyksistä, ja rakkaudesta jota ei ymmärretty jolle ei annettu arvoa. Hän siirtyi enemmän tavalliseen aineesen ja valitti elämän ikävyyttä, sielun tyhjyyttä, väsyttävää kaihoa.

Kärsimysteni jälkeen olen eloon jäänyt.

Olen lakannut rakastamasta unelmiani, sanoi hän yhä.

— Ja nyt minua seuraa pimeyden henki. Hän on kaikkialla kanssani, ma tante: yöllä, ystävien kanssa keskustellessani, maljan ääressä pidoissakin, syvien mietteiden hetkinä!

Niin kului muutamia viikkoja. Olisi luullut, että vielä parin viikon päästä narrikin olisi jo kokonaan rauhoittunut ja ehkä tullut kelpo ihmiseksi, se on tavalliseksi jokapäiväiseksi ihmiseksi, niinkuin kaikki muutkin ihmiset. Mutta ei! Hänen luonteensa erilaisuus tuli joka paikassa esille.

Kerran hän tuli tädin luo vimmastuneena ja oli äkeissään koko ihmis-suvulle. Joka sanan perästä tuli milloin pilkkaus, milloin tuomitseminen, milloin taas kompa-runo, joilla hän tarkoitti juuri niitä henkilöitä, joita olisi pitänyt kunnioittaa. Hän sekä Piotr Ivanitsh saivat osansa. Ketään ei säälitty. Lisaveta Aleksandrowna alkoi tiedustella syytä.

— Te tahtoisitte tietää, alkoi hän hiljaan ja juhlallisesti: — mikä mieltäni nyt liikuttaa ja vimmastuttaa? Siis kuulkaa: Te tiedätte, että minulla oli ystävä, jota en ole moneen vuoteen nähnyt, mutta jolle sydämmessäni oli aina sijaa. Setäni pakoitti minua tännetuloni alussa kirjoittamaan hänelle kummallisen kirjeen, jossa oli hänen rakkaimmat sääntönsä ja ajatusten suunta; mutta minä repäsin sen ja lähetin toisen. Ei ollut siis mitään syytä ystävälläni muuttua. Tämän kirjeen jälestä loppui meidän kirjevaihtomme, ja minä kadotin ystäväni näkyvistäni. Mitäpäs tapahtui? Kolmen päivän perästä astuin minä pitkin Newskin katua ja näin yht'äkkiä hänet. Minä seisoin hämmästyksissäni, väreet juoksivat pitkin ruumistani ja silmiini nousivat kyyneleet. Minä ojensin hänelle molemmat käteni enkä voinut ilosta lausua sanaakaan: henki tarttui kurkkuuni. Hän otti toisen käden ja puristi sitä. Päivää Adujew! sanoi hän sellaisella äänellä ikäänkuin vasta eilen olisimme eronneet. "Oletko kauan ollut täällä?" Hän ihmetteli ettemme ennen olleet tavanneet toisiamme. Kysyi sivumennen, mitä minä toimin, missä palvelen, piti velvollisuutenaan ilmoittaa, että hänellä on erinomaisen hyvä paikka, on tyytyväinen palvelemiseen, päällikköihin, tovereihin ja… kaikkiin ihmisiin, ja kohtaloonsa… sanoi sitten, ettei hänellä ole aikaa, että hän kiirehtii kutsutulle päivälliselle — kuuletteko ma tante? — pitkää eron perästä kohdatessaan ystävää hän ei voinut jättää päivällistä…

— Ehkä häntä olisivat odottaneet, huomautti täti, kohteliaisuus ei sallinut…

— Kohteliaisuus ja ystävyys? Ja Te, ma tante! Mitä tämä on? Sanon Teille vielä parempaa. Hän työnsi käteeni osoitteensa ja sanoi, että toisena päivänä illalla odottaa hän minua luokseen — ja katosi. Kauan katselin minä hänen jälkeensä, enkä voinut tointua. Tämä oli lapsuuden kumppali nuoruuden ajan ystävä. Kylläpä hän oli hyvä! Mutta sitten minä arvelin, ehkä hän jätti kaikki illaksi ja sitten pyhittää aikansa todelliseen sydämmelliseen keskusteluun. "Olkoon menneeksi, minä menen". Ilmestyin sinne. Hänen luonaan oli noin kymmenen henkeä ystäviä. Hän ojensi minulle ystävällisemmin kätensä kuin eilispäivänä — se on tosi, mutta sen sijaan sanaakaan sanomatta pyysi hän istumaan korttipöydän ääreen. Minä sanoin, etten lyö korttia ja istuin yksin sohvalle, arvellen, että hän heittää kortit ja tulee minun luokseni. "Etkö lyö korttia?" kysyi hän ihmetellen: "Mitä sinä sitten teet?" Hyvä kysymys! Minä odotin tunnin, odotin kaksi, hän ei vaan lähesty minua; kärsivällisyyteni loppui. Välistä hän tarjosi minulle sikaria, välistä piippua, säälitteli, etten minä lyö korttia, että minun on muka ikävä, koetteli huvittaa minua — millä luulette? — Kääntyi alinomaa puoleeni ja kertoi joka onnistuneen ja onnistumattoman pelinsä lopun. Minä en voinut itseäni enää pidättää, lähestyin häntä ja kysyin, aikooko hän omistaa minulle vähääkään aikaa tästä illasta? Sydämmeni kiehui silloin ja ääneni vapisi. Tämä häntä taisi hiukan kummastuttaa. Hän katsoi minua kummallisesti: "Hyvä", sanoi hän, "anna minä lopetan vaan pelin". Paikalla, kun hän oli tämän sanonut, sieppasin minä hattuni ja tahdoin mennä, mutta hän huomasi ja pidätti minua. "Peli on loppumaisillaan", sanoi hän, "paikalla ruvetaan illalliselle". Vihdoin he lopettivat. Hän istui viereeni ja haukotteli: — siten alkoi meidän ystävällinen keskustelumme. "Sinä tahdoit sanoa minulle jotakin?" kysyi hän. Tämä oli sanottu semmoisella yksitoikkoisella ja tunteettomalla äänellä. Minä en puhunut mitään, katselin vaan häntä surullisesti hymyillen. Siitä hän sai aivankuin uutta eloa ja teki minulle kysymyksiä: "mikä sinun on? Eikö sinulta puutu jotakin? Enkö voisi tehdä sinulle jotain hyödyllistä palvelusta…" j.n.e. Minä pudistin päätäni ja sanoin hänelle, etten minä tahtonut puhua palveluksesta enkä aineellisista eduista hänen kanssaan, vaan siitä mikä on lähimpänä sydäntä: "armaista lapsuuden päivistä, leikeistä ja itsevaltaisuuksista… Mutta ajatelkaa, katsokaa häntä!" Hän ei antanut minun edes puhua ajatustani loppuun. "Sinä olet aina vaan samallainen uneksija", sanoi hän ja käänsi äkkiä puheen, aivankuin pitäen tätä arvottomana, ja alkoi totisesti kysellä minun asioistani, tulevaisuuden toiveistani, edistymisestä, sedästä. Minä ihmettelin miten ihmisessä voi siihen määrään sydän kovettua. Tahdoin koetella viimeisen kerran, yhdyin hänen kysymykseensä asioistani ja kerroin, miten minua oli kohdeltu, "Kuulepas mitä ihmiset ovat minulle tehneet": aloitin minä. "Mitä?" keskeytti hän pelästyneenä, "varmaan ovat varastaneet sinulta?" Hän luuli minun puhuvan pikenteistäni; hän ei tiennyt muusta surusta kuin setäkään: mihin määrään ihminen voi paatua! "Niin", sanoin minä, "ihmiset ovat varastaneet minun sieluni…" Sitten aloin puhua rakkaudestani, kärsimyksistäni, sielun tyhjyydestä… minä aloin innostua ja ajattelin, että kertomus minun kärsimyksistäni sulattaa jääkuoren, ettei kyyneleet vielä olleet kuivuneet hänen silmissään… Mutta hän purskahtaa yht'äkkiä nauruun! Minä katsoin häneen ja näin, että hänellä oli kädessä nenäliina: kertomukseni ajalla hän piti naurua vastaan, mutta ei voinut pidättää… Minä keskeytin kauhistuneena kertomukseni. — Riittää, jo riittää, sanoi hän, juo ennemmin viinaa ja aletaan syödä illallista. Palvelija! Viinaa. Mennään, mennään, ha, ha, ha!… siellä on erittäin hyvä rost… ha, ha, ha, rostbiff…

Hän otti minun käsivarrestani kiinni, mutta minä tempasin itseni irti ja karkasin tuon pelätin luota… Semmoisia ovat ihmiset, ma tante! päätti Aleksander. Sitten hän viittasi kädellään ja meni pois.

Lisaveta Aleksandrownaa säälitti Aleksanderin tulinen, mutta väärälle tielle saatettu sydän. Hän huomasi, että toisella kasvatuksella ja elämän katsannolla olisi hän itse onnellinen ja voisi vielä toisenkin saattaa onnelliseksi; mutta nyt hän on oman sokeutensa uhri ja hänen sydämmensä on perinpohjaisesti harhateillä. Hän tekee itse elämästään koetuksen. Miten pitäisi osoittaa hänelle oikean sydämmen tie? Missä se pelastava kompassi on? Hän tunsi sen, että ainoastaan hellä, ystävällinen käsi voisi hoitaa tätä kukkasta.

Hän oli onnistunut jo kerran hillitä veljenpojan rauhattomia sydämmen puuskia, mutta se oli vaan rakkauden seikassa. Silloin hän tiesi miten loukattua sydäntä pitää kohdella. Kuten taitava diplomaatti ainakin moitti hän vaan Nadinkaa, esitti hänen käytöksensä mitä mustimmassa muodossa, kuvasi hänet kunnottomaksi Aleksanderin silmissä ja ennätti vakuuttaa hänelle, ettei Nadinka ole ansainnut hänen rakkauttansa. Sillä hän repäsi Aleksanderin sydämestä piinaavan tuskan, asetti sen rauhallisella, vaikk'ei oikeuden pitävällä tunteella — halveksimisella. Piotr Ivanitsh päinvastoin koetti puolustaa Nadinkaa, jolla hän ei ainoastaan saattanut rauhattomaksi, vaan ärsytti Aleksanderin tuskaa ja pakoitti ajattelemaan, että häntä arvokkaampi oli saanut etuoikeuden.

Mutta ystävyydessä oli toinen asia. Lisaveta Aleksandrowna näki, että Aleksander oli syyllinen hänen silmissään, mutta ihmisten silmissä oikeassa. Tulee selittää tämä Aleksanderille! Hän ei uskaltanut ryhtyä siihen itse, vaan kääntyi miehensä puoleen, arvellen, ei syyttäkään, että todistamalla ystävyyttä vastaan hänen työnsä ei pahennu.

Piotr Ivanitsh! sanoi hän kerran tälle ystävällisesti: minulla olisi eräs pyyntö sinulle?

— Mitä nyt?

— Arvaapas.

— Puhu: tiedäthän, etten minä pyyntöjäsi vastusta. Varmaankin Pietarhovin huvilasta! vielähän nyt on aikaista…

— En! sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

— Mitä sitten? sanoit, että pelkäät meidän hevosiamme: tahdotko hiljaisempaa…

— En!

— No, uusia huonekalujako?

Hän pudisti päätään.

— Niinkuin tahdot, minä en arvaa, sanoi Piotr Ivanitsh: — ota ennen tuo arvopaperi ja käytä miten tarvitset, se on eilinen voittoni…

Hän otti taskustaan setelin.

— Ei, älä vaivaa itseäsi, pane rahat talteen, sanoi Lisaveta Aleksandrowna: tämä asia ei tule sinulle kopekkaakaan maksamaan.

— Ei kelpaa rahakaan kun annetaan! sanoi Piotr Ivanitsh, pannen piiloon setelin: se on verratonta! Mitä sinä siis tarvitset?

— Tarvitaan ainoastaan hiukkasen hyvää tahtoa…

— Saat niin paljon kuin vaan tahdot.

— Näetkös: toissa päivänä kävi Aleksander minun luonani.

— Oh, aavistan jotain pahaa! keskeytti Piotr Ivanitsh.

— Hän oli niin synkkä, jatkoi Lisaveta Aleksandrowna — pelkään ettei tämä vaan saattaisi häntä tekemään jotain.

— Mikä hänen taaskin on? Onko uudelleen petetty rakkaudessa, vai mitä?

— Ei, ystävyydessä.

— Ystävyydessä! hetki hetkeltä ei vaikeampaa! Mitenkä ystävyydessä? Sitä olisi hauska kuulla: kerro ole niin hyvä.

Lisaveta Aleksandrowna kertoi hänelle, mitä oli veljenpojalta kuullut. Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.

— Mitä tahtoisit minun tässä tekemään? Näethän millainen hän on!

— Näytä sinä hänelle osanottavaisuutta, kysy, millaisessa tilassa hänen sydämmensä on…

— Ei, kysy sinä ennemmin.

— Puhu hänen kanssaan… kuinka se on?… hellemmin, eikä sillä tavalla kuin sinä aina puhut… älä naura tunteille…

— Etköhän käske itkemään…?

— Ei, se hämmentäisi.

— Mitä hyötyä hänellä on siitä?

— Paljon… eikä hänelle yksin… huomautti Lisaveta Aleksandrowna puoliääneen.

— Mitä? kysyi Piotr Ivanitsh. Hän oli ääneti.

— Oh, tuo Aleksander: hän istuu minulla tuossa! sanoi Piotr Ivanitsh, osoittaen kaulaansa.

— Millä hän on sinua niin rasittanut?

— Kuinka, millä? Kuusi vuotta elämöin hänen kanssaan: milloin hän itkee — pitää lohduttaa, milloin pitää kirjoittaa äidille.

— Tosiaankin, voi sinua raukkaa! Kuinka sinä vaan jaksat? Mikä hirmuinen vaiva: saada kerran kuukaudessa kirje vanhukselta ja heittää se lukematta pöydän alle tahi puhutella veljenpoikaa. Kuinkas muuten, se houkuttelee vistipelistä. Miehet, miehet! Kun on hyvä päivällinen, lafittia kultaisella etiketillä ja kortteja — niin, siinä on kaikki; silloin ei mihinkään muuhun ole tekemistä! Jos tämän lisäksi on vielä tilaisuutta olla olevinaan ja viisastella — niin olette onnelliset.

— Ehkä teidän mielestänne teeskennellä teille, huomautti Piotr Ivanitsh. — Jokaisella on omansa, kultaiseni. Mitäs muuta on tarvis vielä?

— Mitä! Entäs sydän! Siitä ei ole koskaan puhettakaan.

— Kaikkea muuta!

— Me olemme liian viisaita: mitä me välittäisimme tuommoisista pikkuseikoista? Me hallitsemme ihmisten kohtaloita. Katsotaan mitä ihmisellä on taskussa ja hännystakin napinlävessä, mutta muusta ei välitetäkään! Tahdotaan, että kaikki olisivat samanlaisia! Löytyipä niiden joukossa yksi tunteellinen, joka voisi rakastaa ja tehdä itsensä rakastetuksi…

— Kauniisti hän on saattanut itseään rakastamaan tuon… mikä hän on? Werotshkan vai minkä? huomautti Piotr Ivanitsh.

— Löysitpä jonkun asettaaksesi hänen rinnalleen! Se on salliman pilkkaa. Se saattaa yhteen aivan kuin kiusalla hellän ja tunteellisen ihmisen kylmän olennon kanssa. Aleksander parka! Hänen järkensä ei sovi sydämmen kanssa, siksi hän on semmoisen silmissä syyllinen, jonka järki on liiaksi karannut edelle ja joka ottaa kaikki järjen kannalta…

— Myönnä kuitenkin se, että se on tärkeintä; muutoin…

— En suostu, en mitenkään suostu: se on tärkein ehkä tehtaalla, kenties, mutta Te unohdatte, että ihmisellä on vielä tunto…

— On viisi! sanoi Adujew, minä lu'in sitä jo aapisessa.

— Pelkää harmia ja ikävää! kuiskasi Lisaveta Aleksandrowna.

— No, no, älä suutu: minä teen niinkuin käsket, mutta opeta minua — miten? sanoi Piotr Ivanitsh.

— Anna sinä hänelle kevyt läksy…

— Nuhteitako? No se nyt on minun tehtäväni.

— Paikalla nuhteita! Selitä hänelle ystävällisemmin, mitä voipi odottaa ja vaatia nykyisiltä ystäviltä; sano, ettei ystävä ole syyllinen, niinkuin hän luulee. Minunko on sinua opettaminen? Sinä olet niin viisas… viekastelet niin hyvin… lisäsi Lisaveta Aleksandrowna.

Piotr Ivanitsh rypisti otsaansa viimeisen sanan johdosta.

— Eikö Teillä vielä ollut kylliksi noita sydämmen vuodatuksia? sanoi hän vihaisesti. Sopottelitte ja sopottelitte ettekä sittenkään ole vielä kylliksi sopottaneet ystävyydestä ja rakkaudesta; nyt minua sotketaan…

— Senpä vuoksi on se viimeinen kerta, sanoi Lisaveta Aleksandrowna — toivon, että hän sen jälkeen tulee lohdutetuksi.

Piotr Ivanitsh pudisti epäilevästi päätään,

— Onko hänellä rahaa? kysyi hän. Ehk'ei ole, niin hän on sen vuoksi…

— Aina vaan rahat mielessä! Hän olisi ollut valmis antamaan kaikki rahat yhdestä ystävän sanasta.

— Mahdollista kyllä; se on juuri hänen tapaistaan! Hän antoi ilmankin kerran departementissa päällikölle rahaa sydämmen vuodatuksista… Kas, joku soitti: eikö vaan liene hän? Mitä pitää tehdä? Toista vielä kerran: nuhdella häntä… mitä vielä? Antaako rahaa.

— Mitä nuhtelemista! Ehkä sinä vielä pahennat! Minä pyysin sinun puhumaan ystävyydestä, sydämmestä ystävällisemmin, huomaavaisemmin.

Aleksander kumarsi ääneti, söi ääneti runsaasti päivällisellä, mutta väliaikana pyöritteli leivästä pallosia ja katseli pulloja ja karafineja kulmiensa alta. Jälestä puolisen tarttui hän hattuunsa.

— Mihin sinä menet? kysyi Piotr Ivanitsh. Istu meidän kanssamme.

Aleksander totteli ääneti. Piotr Ivanitsh tuumiskeli, miten asiaan pitäisi ryhtyä hellemmin ja mukavammin ja kysyi äkkiä nopeasti puhuen:

— Minä olen kuullut, Aleksander, että sinun ystäväsi on jotenkin ilkeästi käyttäytynyt sinua kohtaan?

Näistä odottamattomista sanoista nytkäytti Aleksander päätään, aivankuin häntä olisi loukattu ja loi tätiinsä katseen, joka oli täynnä nuhdetta. Tämä ei odottanut myöskään niin jyrkkää ryhtymistä asiaan, painoi alussa päänsä työhönsä päin ja loi myöskin nuhteellisen katseen mieheensä, mutta tämä oli kahden tulen välissä, ruoansulatuksen ja unen, ja senvuoksi ei huomannutkaan näiden katseiden kimmahtamista.

Aleksander vastasi hänen kysymykseensä tuskin kuuluvalla huokauksella.

— Tosiaan, jatkoi Piotr Ivanitsh — mikä ilkeys! Mikä ystävä hän on! Ei ole viiteen vuoteen tavannut ja on niin kylmennyt, että kohdatessaan ei tukehuttanut syleilyillä, mutta kutsui luokseen illaksi, tahtoi panna korttipöydän ääreen… syöttää… Mutta sitten — ilkeä ihminen huomasi ystävänsä kasvut olevan happamen näköiset ja alkoi kysellä hänen asioitaan, asianhaarojaan, tarpeitaan — mikä hävytön uteliaisuus! Mutta vielä — ilkeyden lisäksi hän uskalsi tarjota palvelustaan… apuaan… ehkä rahaakin! eikä mitään sydämmen vuodatuksia! Kauheata, kauheata! Näytä minulle, ole niin hyvä, tuo kummitus, tuo hänet perjantaina tänne päivälliselle!… Miksi hän pelaa?

— En minä tiedä, sanoi Aleksander vihaisesti. — Naurakaa vaan setä: Te olette oikeassa; minä yksin olen syyllinen. Uskoa ihmisiä, hakea myötätuntoisuutta — kenessä? Siroittaa helmiä — kenen edessä! Ympärillä on halpamaisuutta, heikkomielisyyttä, turhamaisuutta, minä olen vielä säilyttänyt nuoruuden uskon hyvyyteen, miehuullisuuteen, pysyväisyyteen.

Piotr Ivanitsh alkoi jotenkin usein ja säännöllisesti nyykytellä päätään.

— Piotr Ivanitsh, sanoi Lisaveta Aleksandrowna sopottaen, vetäen häntä hihasta, makaatko?

— Vai makaan! sanoi Piotr Ivanitsh herättyään. Minä kuulen. Kaikki "miehuullisuus, hyvyys", makaanko minä?

— Älkää häiritkö setää, ma tante! huomautti Aleksander. Ei hän nuku, jos hänelle häiriytyisi ruoan sulatus, niin Jumala ties, mitä siitä tulisi. Ihminen on luonnollisesti maan haltia, mutta häh on vatsansa orja.

Tätä sanoessaan aikoi hän hymyillä katkerasti, mutta hymyilikin jotenkin happamella tavalla.

— Sano minulle, mitä sinä oikeastaan tahdoit ystävältäsi? Jotain uhria, vai mitä: että hän olisi kiivennyt seinälle tahi heittänyt itsensä ulos akkunasta? Miten sinä ymmärrät ystävyyttä, mikä se on? kysyi Piotr Ivanitsh.

— Nyt en enää vaadi uhria — älkää olko rauhaton. Minä kiitän ihmisiä, olen tullut surkuteltavaan käsitykseen, niin ystävyydestä kuin rakkaudestakin… Minä olen aina kantanut mukanani nämät rivit, jotka tuntuivat minusta kaikkein oikeimmalta määritelmältä näistä molemmista tunteista, niinkuin minä olen ne ymmärtänyt ja niinkuin niiden pitää oleman, mutta nyt huomaan, että sen valhe, ihmisten panetteleminen, tahi ett'eivät surkuteltavasta tunne niiden sydämmiä… Ihmiset eivät ole taipuvaiset semmoisille tunteille. Pois, ne ovat petollisia sanoja.

Hän otti taskustaan lompakon, ja lompakosta paperin, joka oli kahdeksi kahdeksanneksi osaksi kirjoitettu.

— Mitä se on? kysyi setä. Näytäpäs.

— Ei maksa vaivaa! sanoi Aleksander ja repi paperin.

— Lukekaa, lukekaa! alkoi Lisaveta Aleksandrowna pyytää.

— Kas tällä tavalla pari uudenaikaista ranskalaista romaanin kirjoittajaa määrittelee todellista ystävyyttä ja rakkautta, minä suostuin heidän mielipiteisiinsä, minä ajattelin, että kohtaan elämässäni senlaisia olentoja ja löydän heissä… mutta yhdentekevä! Hän viittasi halveksivaisesti kädellään ja alkoi lukea: "Rakastaa pitää, mutta ei sillä petollisella, arkamaisella ystävyydellä, joka oleskelee meidän kullatuissa saleissamme, joka ei pysy uskollisena, kun näkee kourallisen kultaa, joka pelkää kaksimielistä sanaa, vaan sillä mahtavalla ystävyydellä, joka antaa veren verestä, joka näyttää itsensä taistelussa, verenvuodatuksessa, kanunain jyskeessä, myrskyn ulvonnassa, silloin kuin ystävät suutelevat ruudin savustamilla huulilla, syleilevät verisillä syleilyillä… Jos Pylades on kuolevaisesta haavoitettu, niin Orestes tarmolla ottaen häneltä jäähyväisiä, sattuvalla miekan sivalluksella lopettaa hänen kärsimyksensä, kauheasti vannoo kostavansa ja pitää myös valansa, sitten pyyhkii kyyneleen ja rauhoittuu."

Piotr Ivanitsh säesti tätä koneentapaisella, hiljaisella naurullaan.

— Kenelle Te nauratte setä? kysyi Aleksander.

— Kirjoittajalle, jos hän tosiaan puhuu itsestään leikkiä laskematta, mutta sitten sinulle jos todellakin ymmärsit sillä tavalla rakkauden.

— Onko se tosiaan ainoastaan naurettavaa? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

— On. Olen syyllinen, mutta naurettavaa ja surkuteltavaa se on. Sitäpaitsi Aleksanderkin on samaa mieltä ja antoi luvan nauraa. Hän tunnusti paikalla, että semmoinen ystävyys on — valhetta ja ihmisten panettelua. Se on jo tärkeä askel eteenpäin.

— Se on valhetta sentähden, etteivät ihmiset voi kohota siihen käsitykseen ystävyydestä, millaisen sen pitäisi olla…

— Jos ihmiset eivät voi, niin varmaan ei se saa niin ollakaan… sanoi Piotr Ivanitsh.

— Mutta onhan ollut esimerkkejä…

— Ne ovat poikkeuksia, mutta poikkeukset ovat melkein aina pahat. "Verisiä syleilyjä, hirmuinen vala, miekan sivallus!…"

Hän purskahti uudestaan nauruun.

— No luepas rakkaudesta, jatkoi hän, minulta meni unikin ohitse.

— Jos se voi saattaa Teille tilaisuuden nauramaan — niin olkoon menneeksi! sanoi Aleksander ja alkoi lukea seuraavati:

"Rakastaminen on — ei kuulua itselleen, lopettaa elämisen itseään varten, mennä toiseen olentoon, koota yhteen esineesen kaikki inhimilliset tunteet — toivon, pelon, surun, nautinnon; rakastaminen on elää loppumattomassa."

— Piru tietää mitä! keskeytti Piotr Ivanitsh. Mikä kokoelma sanoja!

— Ei, tuo on erittäin hyvin! Minua se miellyttää, huomautti Lisaveta Aleksandrowna. — Jatkakaa, Aleksander.

"Ei tietää rajaa tunteelle, omistaa itsensä yhdelle ainoalle olennolle", jatkoi Aleksander lukemistansa, "elää, ajatella ainoastaan hänen omansa tähden, löytää kunniaa alennuksessa, nautinnon surussa ja surun nautinnossa, antautua kaikille mahdollisille vastakohdille, paitsi rakkaudelle ja kateudelle. Rakastaminen on elää ihanteellisessa maailmassa…"

Piotr Ivanitsh nyökäytteli päätään tätä kuullessaan.

"Ihanteellisessa maailmassa, jatkoi Aleksander, erinomaisessa loistossa ja komeudessa. Tässä maailmassa tuntuu taivas kirkkaammalta, luonto komeammalta; pitää jakaa elämä ja aika kahteen osaan — läsnäolevaan ja poissaolevaan, kahteen vuoden aikaan —kevääsen ja talveen; ensimmäistä vastaa kevät, toista — talvi, sillä vaikkapa kukat olisivat miten kauniita ja taivaan sini kuinka kirkas, niin poissa olleessa himmentyy toisen sekä toisen ihanuus; koko maailmassa nähdä ainoastaan yhden olennon ja omistaa siinä koko maailma… Viimeksi vielä, rakastaminen on suojella armaan olennon joka silmäystä, niinkuin beduini suojelee joka kasteen pisaraa, virvoittaakseen kuuman paahtamia huuliaan; hänen poissa ollessaan antaa ajatusparven päästä liikkeesen, mutta läsnäollessa ei voida puhua ainoatakaan sanaa, koetella voittaa toisensa uhrauksissa…"

— Kyllin Jumalan tähden, kyllin! keskeytti Piotr Ivanitsh. Ei ole minulla enemmän kärsimystä! Sinä tahdoit repiä sen: revi, revi pian. No niin!

Piotr Ivanitsh nousi nojatuolista ja alkoi käydä edes takaisin.

— Onko tosiaan löytynyt aikakausi, jolloin leikittä ajateltiin niin ja tehtiin sillä tavalla? sanoi hän. Eikö tosiaan kaikki, mitä kirjoitetaan ritareista ja paimentytöistä, ole harmillinen keksintö heistä? Ja miten löytyy haluakin mennä koskettamaan ja analyseeraamaan niin perin tarkasti noita ihmis-sielun surkuteltavia kieliä, rakkautta, antaa sille tällainen merkitys…

Hän kohotti olkapäitään.

— Miksi Te, setä kiidätte niin kauvas? sanoi Aleksander. Minä tunnen itse itsessäni semmoisen rakkauden voiman ja ylpeilen siitä. — Minun onnettomuuteni on ainoastaan siinä, ett'en ole kahdenlaista olentoa, joka olisi ansainnut tätä rakkautta ja jolla olisi lahjoitettu samanlainen voima…

Rakkauden voima! todisti Piotr Ivanitsh. Olisi ollut samantekevä, jos olisit sanonut heikkouden voima.

— Ei tämä olo sinun tapaistasi, Piotr Ivanitsh, huomautti Lisaveta Aleksandrowna, sinä et tahdo uskoa semmoisen rakkauden olemista muissakaan…

— Entäs sinä? Uskotko sinä todellakin? kysyi Piotr Ivanitsh lähestyen häntä, mutta sinä lasket leikkiä! Hän on vielä lapsi, ei tunne vielä itseään eikä muita, mutta sinun olisi hävettävä. Voisitko tosiaan kunnioittaa miestä, jos hän rakastaisi sillä tavalla?… Sillä tavallako rakastetaan?

Lisaveta Aleksandrowna heitti työnsä.

— Kuinkas sitten? kysyi hän hiljaan, ottaen miestään kädestä kiinni ja vetäen häntä luokseen.

Piotr Ivanitsh rapautti hiljaan kätensä hänen käsistään ja osoitti salavihkaa Aleksanderia, joka seisoi ikkunan luona, selkä heihin päin, sitten jatkoi hän käymistään pitkin huonetta.

— Kuinka! sanoi hän. Aivan kuin et olisi kuullut, miten rakastetaan!…

— Rakastetaan! toisti hän ajatuksissaan ja alkoi hitaasti tehdä työtä.

Neljännestunnin kesti äänettömyys. Piotr Ivanitsh katkasi sen ensimmäiseksi.

— Mitä sinä nykyään teet? kysyi hän veljenpojalta.

— En… mitään.

— Se ei ole paljon. Luethan toki?

— Kyllä…

— Mitä?

— Krilovin runoja.

— Hyvä kirja, mutta ethän sitä yhtä ainoastaan.

— Nykyään sitä yhtä. Jumalani millaisia kuvia ihmisistä, mikä totuus!

— Näytät olevan ihmisille vihoissasi. Onko rakkaus häneen… mikä hän onkaan?… todellakin tehnyt sinut tällaiseksi?…

— Oh! Sen tyhmyyden olen jo unhottanut. Muutama aika sitten ajoin niiden paikkojen ohitse, joissa olin niin onnellinen ja joissa niin paljon kärsin, ajattelin, että muistolla repisin sydämmeni palaisiksi.

— No repäsitkö?

— Näin huvilan, puutarhan, aidan, mutta sydämmeni ei edes hypähtänyt.

— Kas siinä se on: sanoinhan minä. Minkätähden ovat ihmiset sinusta niin vastenmielisiä?

— Minkätähden! Sydämmen halpuuden Ja vähäpätöisyyden tähden… Jumalani! Kun ajattelee, kuinka paljon ilkeyttä kasvaa siellä, mihin luonto on kylvänyt niin oivallisia siemeniä…

— Mitä se sinua liikuttaa? Tahdotko parantaa ihmisiä, vai mitä?

— Mitäkö liikuttaa? Eivätkö minuunkin lennä lian räiskeet, jossa ihmiset uivat? Te tiedätte, mitä minulle on tapahtunut — ja kaiken tämän perästä ei vielä muka pitäisi vihata ja halveksia ihmisiä!

— Mitä sinulle sitten on tapahtunut?

— Petos, rakkaudessa, niin hävytön ja kylmä unohdus ystävyydessä… Ylipäänsä on vastenmielistä, ilkeätä, nähdä ihmisiä ja elää niiden kanssa! Kaikki heidän ajatuksensa, sanansa, työnsä — kaikki perustuvat hiekalle. Tänään juoksevat yhtä päämaalia kohti, kiirehtivät, työntävät toinen toistaan jaloista pois, tekevät hävyyttömyyksiä, valehtelevat, alentavat itseänsä, rakentavat juonia, mutta huomenna — ovat eilisen jo unhottaneet ja juoksevat toisen jälkeen. Tänään ylistävät yhtä, huomenna moittivat, tänään ovat tulisia, helliä, huomenna kylmiä… ei; kun tarkastelee, niin elämä on —, kauheata, vastenmielistä! Mutta ihmiset!

— Istuessaan nojatuolissa nukkui Piotr Ivanitsh taaskin.

— Piotr Ivanitsh! sanoi Lisaveta Aleksandrowna, ja töykkäsi häntä hiljakseen.

— Sinä olet alakuloinen, olet alakuloinen! Pitää tehdä työdä, sanoi Piotr Ivanitsh, hieroen silmiään: — sitten et toru ihmisiäkään syyttä. Minkä puolesta tuttavasi ovat kunnottomia. Kaikki ovat kelpo ihmisiä.

— Kyllä! Jos ketä ottaa esimerkiksi niin kaikki ovat Krilovin runojen luontokappaleiden kaltaisia.

— Entäs Hosarowin esimerkiksi?

— Kokonainen perhe luontokappaleita! keskeytti Aleksander. Eräs sokaisee silmänne viekkaudella, hyväilee Teitä, mutta silmien takana… olen kuullut, mitä hän on minusta puhunut. Toinen taas itkee kanssanne solvauksen tähden, mutta huomenna itkee hän solvaajanne kanssa; tänään nauraa hän kanssanne toiselle, mutta huomenna saman kanssa Teille… iljettävää!

— No entäs Luninin?

— Hyviä ovat nuokin. Itse Lunin on kuin se aasi, jonka luota satakieli lentää maailman toiselle äärelle. Mutta rouva, kyllä on hyvä kettu…

— Mitä sanot Soninista?

— En voi mitään hyvää sanoa. Sonin antaa aina hyvän neuvon, kun vaara on ohitse, mutta koetelkaas kääntyä hädässä hänen puoleensa… niin hän päästää illallisetta kotia niinkuin kettu suden. Muistatteko, miten hän liehakoitsi edessänne, kun hän haki paikkaa Teidän kauttanne? Mutta nyt jos kuulisitte, mitä hän puhuu Teistä…

— Eikö Wolotskowkaan miellytä sinua?

— Mitätön, ja vielä lisäksi ilkeä luontokappale… Aleksander oikein sylkäisi.

— Kylläpä kuvasit! sanoi Piotr Ivanitsh.

— Mitä minä odottaisin ihmisiltä? jatkoi Aleksander.

— Kaikkea: ystävyyttä, rakkautta, yläupseerin arvoa ja rahaa… Lopetapa tämä maalaus-kuvasto meillä: sano mitä eläimiä vaimoni ja minä olemme?

Aleksander ei vastannut mitään, mutta hänen kasvoilleen ilmestyi hienoa, tuskin näkyvää sala-ivaa. Hän myhähti. Ei tämä kasvojen ilmiö eikä hymy luiskahtaneet Piotr Ivanitshin silmien ohi. Hän katsahti vaimoonsa, tämä laski silmänsä alas.

— No, entäs mikä eläin sinä itse olet? kysyi Piotr Ivanitsh.

— En minä ole ihmisille pahaa tehnyt! sanoi Aleksander arvokkaasti: heitä kohtaan olen täyttänyt kaikki… Minun sydämmeni on lempiväinen; minä aukasin leveän sylen ihmisille, mutta mitä he ovat tehneet?

— Hän puhuu kuin hassu! huomautti Piotr Ivanitsh, kääntyen vaimonsa puoleen.

— Sinusta on kaikki hassua! vastasi tämä.

— En minä ole itse vaatinut ihmisiltä, jatkoi Aleksander, suuria urotöitä, en jalomielisyyttä, enkä itsensäkieltämistä… olen vaatinut ainoastaan velvollisuuden tuntoa, mikä on minulle tuleva kaiken oikeuden mukaan.

— Sinä olet siis oikeassa. Pääsit kuivana vedestä. Mutta maltas, minä saatan sinut raittiisen veteen… Lisaveta Aleksandrowna huomasi, että hänen miehensä alkoi puhua ankaralla äänellä, tuli levottomaksi.

— Piotr Ivanitsh! kuiskasi hän. Lopeta jo…

— En lopeta, kuunnelkoon ensin totuuden. Minä lopetan silmänräpäyksessä. Sano, Aleksander, ole niin hyvä, kun sinä äsken maalasit tuttaviasi, milloin roistoksi, milloin tyhmeliineiksi, eikö silloin sydämmessäsi liikahtanut jotakin omantunnon kalvaamisen tapaista?

— Mistä syystä, setä?

— Siitä syystä, että nämä eläimet monta vuotta peräkkäin ovat ottaneet sinua ystävällisesti vastaan: olkoon niin, että niiden ihmisten edessä, joilta he ovat jotakin kokeneet saada, ovat he viekastelleet, tehneet juonia niinkuin sinä sanot; mutta sinulta ei heillä ollut mitään hakemista: mikä pakoitti heitä kutsumaan sinua luokseen ja hyväilemään? Tuo ei ole hyvä, Aleksander!… lisäsi Piotr Ivanitsh vakaasti. Toinen olisi siitä jo, vaikka olisi tiennyt heillä olevankin pikku syntejä, ollut ääneti.

Aleksander punastui kokonaan.

— Minä luulin, että heidän kohteliaisuutensa tuli siitä, että Te minua suosittelitte heille, vastasi Aleksander, mutta ilman mahtipontisuutta, jotenkin tyynesti. — Sitäpaitsi ne olivat seuraelämän suhteita…

— No hyvä; otetaan sitten ulkopuolelta seuraelämää. Olenhan minä jo vakuuttanut sinulle, mutta en tiedä olenko saanut vakuutetuksi, että olet ollut väärässä tuon, mikä hän nyt olikaan, Sashenkan suhteen. Sinä olit puolitoista vuotta heidän talossaan kuin omainen: asuskelit heillä aamusta iltaan, ja olit vielä tuon halveksittavan tytön rakastama, niinkuin sinä häntä kutsut. Luulisipa, ettei se halveksimista ansaitseisi…

— Mutta miksi hän petti minut?

— Se tahtoo sanoa rakastui toiseen? Olemmehan jo senkin selittäneet tyydyttävästi. Luuletko sinä tosiaan, että jos hän olisi rakastanut sinua edelleen, ettet sinä olisi lakannut häntä rakastamasta?

— Minä? En koskaan.

— No, sitten et sinä käsitä mitään. Mennään siis etemmäksi, ettei sinulla ole ystäviä, vaan minä olen aina arvellut, että sinulla niitä on kolme.

— Kolme? huudahti Aleksander. Oli kerran yksi, mutta sekin…

— Kolme, toisti Piotr Ivanitsh itsepäisesti. Ensimmäinen on, aloitetaan vanhuuden puolesta, tuo yksi. Oltuaan monta vuotta näkemättä, olisi toinen kohdatessaan kääntynyt pois sinusta, mutta tämä kutsui sinut luokseen ja kun sinä tulit happamen näköisenä, kyseli hän osaanotolla, oletko jonkin tarpeessa, tarjosi sinulle palvelustaan, apuaan; olen vakuutettu, että hän olisi antanut sinulle rahaakin — niin! meidän aikakautenamme kompastuu tähän koetuskiveen ei ainoastaan tunne… ei saata minut tuttavaksi hänen kanssaan: näen, että hän on kunnon ihminen… mutta sinun mielestäsi kavala.

Aleksander seisoi pää alaspäin.

— No mitä arvelet, kuka olisi toinen ystäväsi? kysyi Piotr Ivanitsh.

— Kuka? sanoi Aleksander epäilyksellä. Ei kukaan…

— Häpeämätön! keskeytti Piotr Ivanitsh. Mitä? Entäs Lisa! Etkö punastukaan! Mutta mikä minä olen sinulle, sallitko kysyä?

— Te… sukulainen.

— Tärkeä arvonimi! Ei, minä luulin toki enemmän. Tuo ei ole kiitettävää, Aleksander: tämä on semmoinen puoli, jota koulunkirjoituskaavoissakin nimitetään inhoittavaksi ja jota ei taida löytyä Krilowillakaan.

— Te olette aina työntänyt minua luotanne… sanoi Aleksander arasti, eikä nostanut silmiään.

— Niin, silloin kuin sinä tahdoit syleillä.

— Te olette nauranut minulle, minun tunteelleni…

— Mutta mitä varten, miksi? kysyi Piotr Ivanitsh.

— Te seurasitte minua askel askeleelta.

— Ähä! Lopetitko puheesi! Vai seurasin! Ota itsellesi semmoisien kasvattaja! Mistä hyvästä minä olen kammonnut? Voisin vielä lisätä yhtä ja toista, mutta se olisi halpamaisen pilkkauksen kaltaista…

— Setä… sanoi Aleksander, lähestyen häntä ja ojentaen molemmat kätensä.

— Mene paikallesi: minä en ole vielä lopettanut! sanoi Piotr Ivanitsh kylmästi. — Kolmannen ja parhaan ystäväsi toivon itsesi nimittävän.

Aleksander katsoi taaskin, häneen ja näytti kun hän olisi kysynyt: "missä hän sitten on?" Piotr Ivanitsh osoitti vaimoansa.

— Tuossa hän on.

— Piotr Ivanitsh, keskeytti Lisaveta Aleksandrowna: älä ole olevinasi, Jumalan tähden heitä jo…

— En, älä häiritse.

— Kyllä minä osaan arvon antaa tädin ystävyydelle… mutisi Aleksander epäselvästi.

— Ei, etpä osaakaan: jos osaisit, niin et olisi silmilläsi hakenut ystävää katosta, vaan olisit osoittanut häntä. Jos tuntisit häntä kohtaan ystävyyttä, niin pelkästä hänen arvonsa kunnioittamisesta et halveksisi ihmisiä. Hän yksin palkitseisi silmissäsi muiden vaillinaisuudet. Kuka kuivasi kyyneleitäsi ja nyyhki kanssasi? Kuka otti kaikkiin sinun hullutuksiisi osaa ja millaista osaa? Ainoastaan äiti olisi ehkä niin palavasti ottanut kaikki sydämmelleen, eikä sekään olisi aivan samalla tavalla taitanut tehdä. Jos sinulla olisi inhimillisiä tunteita, et olisi taanoin hymyillyt ivallisesti, olisit nähnyt, ettei tässä ole kettua, eikä sutta, vaan nainen, joka sinua rakastaa, kuin oma sisar.

— Ah, ma tante! sanoi Aleksander, hajamielisenä ja kokonaan kukistettuna tällä soimauksella, luuletteko tosiaankin, etten minä pidä Teitä arvossa ja loistavana poikkeuksena ihmislaumasta? Jumalani, Jumalani! Minä vannon…

— Uskon, uskon, Aleksander! vastasi tämä. Älkää kuunnelko Piotr Ivanitshia: hän tekee kärpäsestä elehvantin! Kun vaan on tilaisuutta, niin hän on olevinansa. Lopeta jo Herran nimessä, Piotr Ivanitsh.

— Paikalla lopetan, paikalla — vielä on viimeinen sana sanottavana. Sinä sanoit, että täytät kaikki, mitä velvollisuutesi niitä kohtaan vaatisi.

Aleksander ei vastannut enää sanaakaan eikä nostanut silmiään.

— No sano, rakastatko äitiäsi. Aleksander sai yht'äkkiä eloa.

— Mikä kysymys? sanoi hän. Ketä minä tämän jälkeen rakastaisin? Minä häntä jumaloin, antaisin henkeni hänen edestänsä…

— Hyvä! Varmaankin sinä sen tiedät, että hän elää, hengittää ainoastaan sinun tähtesi, että jok'ainoa sinun ilosi ja surusi on hänen ilonsa ja surunsa. Nyt hän ei laske aikaa kuukausittain, viikottain, tietoja sinusta ja sinulta… Sanopas milloinka hänelle kirjoitit?

Aleksander säpsähti.

— Kolme… viikkoa takaperin, mutisi hän.

— Ei! Neljä kuukautta! Miksi annat nimittää semmoista käytöstä? No mikä eläin sinä olet? Varmaan et nimitä sen vuoksi, ettei Krilowilla ole semmoista.

— Mitä sitten? kysyi Aleksander peljästyen.

— Sitä sitten, että mummo on surusta sairas.

— Onko se mahdollista, Hyvä Jumala!

— Ei se ole totta, se ei ole totta! sanoi Lisaveta Aleksandrowna ja juoksi heti paikalla piirongin luo, ottaen sieltä kirjeen, jonka hän ojensi Aleksanderille. — Ei hän ole sairas, mutta ikävöi kovin.

— Sinä pilaat hänet Liisa, sanoi Piotr Ivanitsh.

— Sinä taas olet liian ankara. Aleksanderin asianhaarat ovat olleet sitä laatua, että ovat ajaksi houkutelleet häntä.

— Tyttörievun tähden unhottamaan äitinsä — mainiot asianhaarat!

— Ole tuossa jo, Jumalan nimessä! sanoi vaimo vakaasti ja osoitti veljenpoikaa.

Luettuaan äidin kirjeen, peitti Aleksander sillä kasvonsa.

— Älkää häiritkö setää, ma tante; antaa hänen jyristä soimauksilla; minä olen ansainnut pahempaakin: minä olen hylkiö! sanoi hän epätoivoisena väännellen kasvojaan.

— No rauhoitu Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh, sellaisia hylkiöitä löytyy paljon. Antausit hulluuksiin ja unhotit ajaksi äitisi — se on luonnollista; rakkaus äitiin on — rauhallinen tunne. Maailmassa on hänellä yksi vaan — sinä: luonnollisesti on hänen oleminenkin pahoillaan. Rangaista sinua ei ole vielä syytä, sanon ainoastaan lempikirjailijasi sanoilla:

"Miks' rupeat, kuoma, lukemaan, Kun sulle parast' onpi vaan olla vanhoillaan?"

ja olla anteeksi antavaisempi toisten vioille. Tämä on senlainen sääntö, jota ilman ei käy itsensä eikä muiden eläminen. Siinä on kaikki. No, nyt minä menen nukkumaan.

— Setä! oletteko vihainen; sanoi Aleksander syvästi katuvaisella äänellä.

— Mistä sinä semmoisia luulet? Mitä varten rupeisin vertani tärvelemään? En ole ajatellutkaan olla vihainen. Minä tahdoin ainoastaan näytellä karhun osaa runossa: marakatti ja kuvastin. Mitä, enkö taitavasti näytellyt? Liisa mitä?

Hän tahtoi sivumennen suudella vaimoaan, mutta tämä kääntyi pois.

— Luullakseni olen pilkusta pilkkuun täyttänyt käskysi, lisäsi Piotr Ivanitsh. Mitä sinä?… Niin tosiaan: unhotin yhden asian… Missä tilassa on sydämmesi, Aleksander? kysyi hän.

Aleksander oli ääneti.

— Etkö tarvitse rahaa? kysyi Piotr Ivanitsh taaskin.

— En, setä…

— Ei hän pyydä koskaan! sanoi Piotr Ivanitsh, pannessaan ovea kiinni.

— Mitähän setä ajattelee minusta? kysyi Aleksander oltuansa hetken ääneti,

— Samaa mitä ennenkin, vastasi Lisaveta Aleksandrowna. Luuletteko, että hän puhuu tätä kaikkea Teille sydämmestään, oikein sielustaan.

— Kuinkas muuten?

— Vielä mitä! Ei! Uskokaa, että hän tahtoi olla olevinaan. Näettekö, kuinka hän teki tämän metodin tapaisesti? Levitti järjestyksessä syytökset Teitä kohtaan: ensiksi heikommat ja sitten voimakkaammat; tiedusteli ensin syyn miksi niin ankarasti arvostelitte ihmisiä… mutta sitten jo… kaikessa on metodi! Luulen, että hän on jo nyt unhoittanut.

— Miten paljon järkeä! Mikä elämän, ihmisten tunteminen, mikä itsensä hillitseminen!

— Niin paljon järkeä ja liian paljon taitoa osata itseään hillitä, sanoi ajatuksissaan Lisaveta Aleksandrowna.

— Mutta Te, ma tante, Te varmaan ette enää kunnioita minua? Mutta uskokaa, semmoiset mullistukset, kuin minulla on ollut, voivat houkutella…

— Jumalani! Äiti raukkani!

Lisaveta Aleksandrowna ojensi hänelle kätensä.

— Aleksander, minä en lakkaa kunnioittamasta Teidän sydäntänne, sanoi hän. — Tunne viettelee Teitä tekemään virheitä, siksi minä annan aina Teille anteeksi.

— Ah, ma tante! Te olette nais-ihanne!

— Olen pelkkä nainen vaan.

Sedän torat vaikuttivat kovasti Aleksanderiin. Hän vaipui tässä tätinsä kanssa istuessaan kiusallisiin aatoksiin. Näytti siltä, kuin se rauhallisuus, jonka Lisaveta Aleksandrowna niin suurella vaivalla ja niin taitavasti sijoitti hänen sydämmeensä, saisi hänet yht'äkkiä asettumaan. Turhaan odotti hän jonkinlaista pahan tuulen puuskaa, itse koki hän tuoda esille pistäväisyyttä ja hartautta Piotr Ivanitshin nuotin mukaan; Aleksander oli sekä kuuro että mykkä. Tuntui kuin hän olisi saanut ylitsensä saavillisen kylmää vettä.

— Mikä Teidän on? Miksi Te olette tuommoinen, kyseli täti.

— Ilman vaan, ma tante, sydän tuntuu raskaalta: Setä antoi minun ymmärtää itseään! hän selitti minulle oivallisesti!

Älkää kuunnelko häntä: hän puhuu välistä valhettakin.

— Ei, älkää lohduttakokaan minua. Nyt olen omasta mielestänikin iljettävä. Ihmisiä voi mennä pakoon, mutta niihin voi paeta omaa itseään? Kaikki on arvotonta: kaikki nämät hyvyydet, koko elämän tyhjyys, ihmiset, minä itse…

— Ah, tuo Piotr Ivanitsh! lausui Lisaveta Aleksandrowna syvästi huoaten, — hän saattaa vaikka kenelle ikävyyksiä!

— Yksi ainoa lohdutus minulla on jäljellä. En ole ketään pettänyt, en ole ollut petollinen rakkaudessa, enkä ystävyydessä…

— Teille eivät ole osanneet antaa oikeata arvoanne, sanoi täti, mutta uskokaa, löytyy vielä sydän, joka osaa antaa Teille arvonne; minä takaan sen Teille. Te olette vielä niin nuori, unhoittakaa kaikki tämä, ryhtykää työhön: Teillä on luonnon lahjoja: kirjoittakaa… Kirjoitatteko nykyään mitään?

— En.

— Kirjottakaapas.

— Minä pelkään, ma tante…

— Älkää kuunnelko Piotr Ivanitshia, puhelkaa hänen kanssaan politiikista, maanviljelyksestä, mistä vaan tahdotte, mutta älkää vaan runollisuudesta. Hän ei sano Teille koskaan siitä totuutta. Yleisö antaa Teille kyllä arvon — saattepas nähdä… Alatteko kirjoittaa?

— Kyllä.

— Aloitatteko pian?

— Niin pian kuin voin. Nyt on ainoastaan enää turvaa…

Maattuaan kylliksi, tuli Piotr Ivanitsh heidän luokseen täydellisesti pukeutuneena ja hattu kädessä. Hän neuvoi Aleksanderia myöskin ryhtymään työhön virastossa ja samoin lehden maanviljelys-osastossa.

— Minä tahdon koettaa parastani, vastasi Aleksander, mutta minä lupaan tädille…

Lisaveta Aleksandrowna antoi hänelle merkin vaitiolemiseen, mutta Piotr Ivanitsh huomasikin sen. — Mitä, mitä olet luvannut? kysyi hän.

— Tuoda minulle uusia nuotteja, vastasi täti.

— Ei, se ei ole totta, mitä Aleksander?

— Kirjoittaa novellin tahi jotakin…

— Etkö ole vielä luopunut kaunokirjallisuudelta? kysyi Piotr Ivanitsh, nyppien vaatteistaan pölyä pois. Sinä, Liisa, panet hänet turhaan pyörälle!

— Minulla ei ole oikeutta luopua siitä, huomautti Aleksander.

— Kuka sinua pakoittaa?

— Miksi minä vapaehtoisesti ja kiittämättömästi hylkäisin arvokkaan kutsumuksen, johon olen määrätty. Yksi ainoa kirkas toivo on jäljellä elämässäni, ja minä menetän senkin. Jos minä kadotan sen, mitä korkeammalta on minuun pantu, silloin kadotan itsenikin…

— Mitä sinuun sitten on pantu, selitä minulle, ole niin hyvä?

— Setä, en minä voi sitä itse selittää. Ovatko hiukset Teidän päässänne nousseet koskaan muun kuin kamman vaikutuksesta?

— Ei! vastasi Piotr Ivanitsh.

— No, näettekö. Ovatko intohimot riehuneet Teissä, onko mielikuvitus kiehunut ja luonut Teille ihania haamuja, jotka tahtovat miehistyä? Onko sydämmenne erilailla sykkinyt?

— Outoa, outoa! No mitä sitten! kysyi Piotr Ivanitsh.

— Sitä, että kenelle niin ei ole tapahtunut, sille ei voi selittää, minkä vuoksi tekee mieli kirjoittaa, kun kerran joku rauhaton henki käskee… yöllä ja päivällä, unessa ja valveilla: kirjoita, kirjoita… — Mutta ethän sinä osaa kirjoittaa.

— Ole tuossa jo, Piotr Ivanitsh. Kun itse et taida, niin minkätähden hämmennät muita? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

— Suokaa anteeksi, setä, jos huomautan, ettette ole tuomari tässä asiassa.

— Kuka on tuomari? hänkö?

Piotr Ivanitsh osoitti vaimoaan.

— Hän sanoo — leikillä ja sinä uskot, lisäsi hän.

— Neuvottehan itsekin tänne tultuani minua kirjottamaan, koettamaan itseäni…

— No mitä siitä? Sinä koetit, — ei tullut mitään. Olisit silloin jättänyt.

— Ettekö todellakaan koskaan ole tavannut minulla järjellistä ajatusta, ettekö onnistunutta runoa?

— Kuinkas en olisi löytänyt? olen kyllä. Et sinä ole tyhmä, kuinkas sitten ei järjellisen miehen muutaman puudan painavissa kirjoituksissa löytyisi onnistunutta ajatusta? Eihän siinä olekaan mitään lahjoja, vaan järkeä.

— Ah! sanoi Lisaveta Aleksandrowna, kääntyen harmissaan tuolilla.

— Sydämmen lyöntiä, värähdyksiä, lemmen hurmausta ja muuta semmoista —kenelle ei sitä tapahdu?

— Luulen sinulle ensimmäiseksi? huomautti Lisaveta.

— Kas niin! Mutta muistatko, kun minä ennen ylistin…

— Mitä? En muista…

— Kaikki kokevat näitä asioita, jatkoi Piotr Ivanitsh, kääntyen veljensä pojan puoleen, ken kehen ei liikutuksella koskisi, hiljaisuus tahi yön pimennys siellä, vai mitä, salot, puutarhat, lammet, meri? Jos sitä tuntisivat ainoastaan maalarit, niin ei kukaan heitä ymmärtäisi. Mutta kuvata kaikki nuo tunteet omissa teoksissaan — se on eri asia: siihen tarvitaan lahjoja, mutta sinulla ei niitä luullakseni ole. Niitä ei voi peittää; ne välähtelisivät joka rivissä, joka siveltimen vedossa…

— Piotr Ivanitsh! Sinun on aika lähteä, sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

— Paikalla.

— Tahdot saada mainetta? jatkoi hän. Sinä voit kyllä saada mainetta. Sanomalehden toimittaja kiittää sinua, sanoo että pätkät maatalouden hoidosta ovat oivallisesti tehdyt, niissä on ajatusta — kaikki osoittaa, sanoo hän, sivistynyttä tekijää eikä käsityöläistä. Minä oikein iloitsin. Niin! ajattelin, Adujewilla on kaikilla järkeä päässä! huomaatkos: minullakin on itserakkautta! Sinä voit saada mainetta palveluksessakin ja saada kirjailijan maineen…

— Kaunis maine, luonnan kirjailija.

— Jokaisella on oma tehtävänsä: toisen on sallittu majailla taivaan avaruuksissa, mutta toisen kaivaa lantaa ja sieltä löytää aarteita. Minä en käsitä, miksi halveksitaan kunniallista kutsumusta? Silläkin on oma runollisuutensa. Sinä voisit palvella, saisit työlläsi rahoja, naisit sitten edullisesti, niinkuin suurin osa… En ymmärrä mitä muuta olisi tarvis? Velvollisuus on täytetty, elämä on kulunut kunnialla, ahkeruudessa — kas siinä on onni, minun käsitykseni mukaan ainakin. Minä olen kaupungin-neuvos arvoltani, tehtailija työni mukaan; mutta tarjoapas minulle sijaan ensimmäisen runoilijan arvoa, enpä totta Jumal' avita ottaisikaan!

— Kuule, Piotr Ivanitsh, sinä myöhästyt todellakin! keskeytti Lisaveta Aleksandrowna. Kello on kohta kymmenen.

— Tosiaankin on jo aika mennä. No, näkemään asti! Kuvittelevat itsestään Jumala ties mitä, mutisi Piotr Ivanitsh mennessään: — ja sitten…

II.

Palattuaan sedän luota kotiinsa, istui Aleksander nojatuoliin ja vaipui ajatuksiinsa. Hän muisteli koko keskustelua sedän ja tädin kanssa ja vaati itseltään ankaraa tiliä.

Kuinka hän, hänen ijällään uskalsi ruveta kärsimättömäksi ihmisiä kohtaan ja halveksia heitä, tarkastaa, tuomita niiden mitättömyyttä, turhamaisuutta, heikkoutta, tarkastamaan kaikkia ja jok'ainoan tuttavansa, mutta unhottaa tarkastaa itseään! Mikä sokeus! Setä antoi hänelle läksyn, niinkuin koulupojalle, tarkasti hänet säie säikeeltä, vieläpä naisen kuullen; miksi hän ei voinut itse katsahtaa itseänsä. Kuinkahan setä kohosikaan tänä iltana vaimonsa silmissä! Se nyt kenties ei ole vielä mitään, niin oikeastaan pitää ollakin; mutta hän kohoaa minun kustannuksellani. Setä on vastustamatta ylempänä häntä jokapaikassa ja kaikessa.

Missä, ajatteli hän, on tämän perästä nuoruuden, vihannuuden etuoikeus, järjen ja tunteiden tulisuus, kun ihminen niin vähäisellä kokemuksella, mutta vanhettuneella sydämmellä varustettuna, tarmotonna, menettää sitä joka askeleella, noin vaan sivumennen, välinpitämättömästi? Milloin taistelu tulee tasaiseksi, ja milloin viimein ylipaino tulee sen puolelle? Sen puolella on kumminkin lahjoja, runsaasti sielun voimia… mutta setä esiintyy jättiläisenä häneen verraten. Millä varmuudella hän väittää, voittaa vastaansanojat, pääsee päämääränsä perille, leikillä, haukotellen, pilkaten tunnetta, todellisia rakkauden ja sydämmen vuodatuksia, sanalla sanoen kaikkea, mitä vanhemmat ihmiset ovat tottuneet kadehtimaan nuorilta.

Selvittäen kaikkea tätä muistissaan, punastui Aleksander häpeästä. Hän oli luvannut itselleen pitää itseään ankarasti silmällä ja ensimmäisessä tilaisuudessa nolata setä täydellisesti: näyttää toteen hänelle, ettei mikään kokemus voi vastata sitä, mikä on korkeammalta kotoisin ja että saarnatkoon vaan Piotr Ivanitsh, ei tästä hetkestä yhdenkään pidä hänen kylmistä, säännönmukaisista ennustuksistaan tapahtuman. Aleksander löytää kyllä itse tiensä eikä astukaan pelokkailla, vaan pontevilla ja tasaisilla askeleilla. Hän ei ole enää sama, mikä hän oli kolme vuotta takaperin. Hän on tunkeunut katseellaan sydämmen salaisuuksiin, hän on läpikatsonut intohimojen leikit, on päässyt elämän salaisuuksien perille, tietysti ei kärsimyksettä, vaan siten, että on kaikeksi ijäkseen kovettanut itsensä. Tulevaisuus on hänelle selvä, hän on herännyt, saanut siivet — hän ei ole enää lapsi vaan mies — siis rohkeasti vaan eteenpäin! Setä saa nähdä ja näytellä hänen edessään kokeneen mestarin, surkuteltavan koulupojan osaa; hän osaa ihmeeksi käsittää, että löytyy toisenlainen elämä, toisia arvonimiä, toinen onni, paitsi kurjamaista edistystä, jonka setä on itselleen valinnut ja jota hän pakoittaa hänellekin, kenties kateudesta. Vielä, vielä yksi ylevä ponnistus — ja taistelu on päättynyt!

Aleksander elpyi. Hän alkoi taas luoda erilaista maailmaa, hiukan viisaampaa edellistä. Täti piti yllä hänessä sitä mielen tilaa ja salaa, silloinkuin Piotr Ivanitsh makasi, meni tehtaalle tahi englantilaiseen klupiin.

Hän kyseli Aleksanderin toimia. Mutta kylläpä se olikin Aleksanderille mieleen. Hän kertoili tädille kirjoituksiensa aiheita ja välistä neuvon muodossa vaati korvausta.

Usein kinasi täti hänen kanssaan, mutta vielä useammin antoi myöden.

Aleksander kiintyi toimeensa niinkuin kiinnytään viimeiseen toivoon. "Eihän tämän jälkeen", puhui hän tädille, "ole enää mitään: tuolla on paljas aro, ei siellä ole vettä, ei ruohoa, pimeys ja erämaa kaikkialla: — mitä silloin on enää elämästä? Mene vaikka hautaan." Hän teki väsymättä työtä.

Välistä tulee sammunut lempi mieleen, silloin joutuu hän mielenliikutukseen — ja tarttuu kynään: kirjoittaa mieltä liikuttavan surulaulun. Kun taasen sappi kiehuu sydämmessä ja kohoittaa sen pohjasta äskettäin vielä siellä raivanneen vihan ja halveksimisen ihmisiä kohtaan — niin saa nähdä — että syntyy muutamia voimallisimpia runoja. Siihen pyrki hän, mietiskeli ja kirjoitti novelleja. Hän tuhlasi paljon mietiskelemistä, tunnetta, aineellista vaivaa ja lähes puolen vuotta aikaa. No niin, vihdoinkin on novelli valmis, läpikatsottu ja kirjoitettu puhtaaksi. Täti on ihastuksissaan.

Tämän novellin tapahtumat eivät olleet nyt Amerikassa, vaan jossain Tambowin kylässä. Toimivat henkilöt olivat tavallisia ihmisiä: pärjääjiä, valehtelijoita ja kaikenlaatuisia hylkiöitä — hännystakissa, ja hatuissa. Kaikki oli johdonmukaista ja paikallaan.

— Arvelen, ma tante, että sopii näyttää tämä sedälle?

— Niin, niin tietysti, vastasi tämä, mutta kuitenkin… eikö olisi parasta antaa painattaa hänen tietämättään? Hän on aina vastaan: sanoo taas jotain… Tiedättehän, että tämä tuntuu hänestä lapsekkaalta.

— Ei, parempi on näyttää! vastasi Aleksander. — Teidän arvostelunne jälkeen ja oman tietoni mukaan, en pelkää ketään, antaa hänen vaan nähdä…

Siis näytettiin. Nähtyään vihkon, synkistyi Piotr Ivanitsh hiukan ja pudisti päätään.

— Mitä, oletteko yhdessä kyhänneet? kysyi hän. On jotensakin pitkältä. Niin tiheästi vielä kirjoitettua: ettäs viitsit kirjoittaa!

— Äläpäs pudistele päätäsi, vastasi vaimo, kuuntele ensin.

— Lukekaa meille, Aleksander.

— Mutta sinun pitää kuunnella tarkasti, elä nuku ja sano meille sitten arvostelusi. Vaillinaisuuksia löytää kyllä jokapaikasta, jos niitä tahtoo etsiä. Sinun pitää olla vaatimattomampi.

— Ei! Minkätähden? Olkoon ainoastaan puolueton, lisäsi Aleksander.

— Eihän tässä muu auttane, kuuntele, sanoi Piotr Ivanitsh huoaten: — mutta sillä välipuheella, että ensinkin ei saa lukea oitis päivällisen jälkeen, muutoin en voi taata, etten nukkuisi. Älä ota sitä itseesi Aleksander; jos vaikka mitä luettaisi jälestä puolen päivän, niin minua painaa aina uni; toiseksi, jos siellä on mitä arvokasta, niin minä sanon mielipiteeni, jos ei ole — olen ainoastaan vaiti, tehkää Te sitten niinkuin itse tahdotte.

Alettiin lukea. Piotr Ivanitsh ei nukahtanut kertaakaan, kuunteli, luomatta silmiään pois Aleksanderista, ani harvoin räpsytti silmiään, pari kertaa nyökäytti hyväksyen päätään.

— Näetkös! sanoi vaimo puoliääneen. Johan minä sinulle sanoin.

Hän nyökäytti päätään vaimolleenkin. Luettiin pari kertaa peräkkäin. Ensimmäisenä iltana lukemisen perästä kertoi Piotr Ivanitsh, vaimonsa kummastukseksi, kaikki mitä edelläpäin tulee.

— Mistä sinä sen tiedät? kysyi hän.

— Vaikeako sitä on arvata! Ajatus ei ole uusi — tuhat kertaa on siitä kerrottu. Pitemmältä ei maksaisi lukeakaan, mutta katsotaan kuitenkin, kuinka pitkälle se on hänessä kehittynyt.

Toisena iltana kun Aleksander oli lopettamaisillaan viimeistä sivua, niin Piotr Ivanitsh soitti. Palvelija astui sisään.

— Valmista vaatteet, sanoi hän. — Suo anteeksi, Aleksander, että keskeytin: minulla on kiire, — minä myöhästyn klupin vistipelistä. Aleksander lopetti. Piotr Ivanitsh läksi nopeasti tiehensä.

— No, näkemään asti! sanoi hän vaimolleen ja Aleksanderille. En minä enää poikkea tänne.

— Malta! malta! huudahti vaimo: — miksi et sano mitään novellista.

— Sopimuksen mukaan ei tarvitse, vastasi hän ja alkoi mennä.

— Se on itsepintaisuutta! sanoi vaimo. Oh, hän on niin itsepintainen — kyllä minä hänet tunnen! Älkää huoliko siitä Aleksander:

"Se on pahansuopaisuutta!" ajatteli Aleksander. Hän tahtoo polkea minut lokaan, raastaa omaan ilmapiiriinsä. Kumminkin hän on viisas virkamies, tehtailija — eikä mitään muuta, mutta minä olen runoilija…

— Tuo ei kelpaa mihinkään, Piotr Ivanitsh! sanoi vaimo kyyneleet melkein silmissään. Sano edes jotakin. Minä näin, että sinä hyväksymisen merkiksi nyökäytit päätäsi, varmaan sinua miellytti. Et tahdo vaan itsepintaisesti myöntää. Kuinka sopisi myöntää, kun novelli miellyttää meitä! Meillä on liiaksi järkeä huomaamaan. Tunnusta vaan, että on hyvä.

— Minä nyökäytin päätä sentähden, että novellista näkyy, että Aleksander on viisas, mutta hän ei tehnyt viisaasti, kun kirjoitti sen.

— Kuitenkin, setä, arvostelu on sitä laatua…

— Kuule minua: ethän sinä minua kumminkaan usko; ei ole siis mitään riitelemistäkään; valitaan ennen välittäjä. Teenpä vielä senkin, että lopettaisimme väliltämme tämän riidan ainiaaksi: minä nimitän itseni tämän novellin kirjoittajaksi ja lähetän sen ystävälleni lehden aputoimittajalle: katsotaan mitä hän sanoo. Sinä tunnet hänet ja varmaankin luotat hänen tuomioonsa. Hän on kokenut mies.

— Hyvä, katsotaan.

Piotr Ivanitsh istui pöydän ääreen ja kirjoitti pikimmältään muutaman rivin, antoi sitten kirjeen Aleksanderille.

Vanhoilla päivilläni olen antautunut kirjailijatoimeen, kirjoitti hän, minkä sille tekee: mieli himoaa kunniaa ottaa tässäkin, — olen tullut hulluksi! Siis olen kyhännyt tämän tarjoomani novellin. Tarkastakaa sitä ja jos se kelpaa, niin painakaa se lehteenne, tietysti maksun edestä: tiedättehän sen, etten minä tee työtä ilmaiseksi. Te kummastutte, ettekä usko minua, minä annan luvan panna sukunimenikin alle, varmaan siis en valehtele.

Ollessaan vakuutettu novellin kiittävästä arvostelusta, odotti Aleksander rauhallisesti vastausta. Hän oli iloinen siitäkin, että setä muistutti kirjelapussa maksustakin.

"Hyvin, hyvin viisaasti", ajatteli hän. — "Mamma valittaa, että vilja on huokeaa: ehk'ei hän lähetäkään kohta rahaa, mutta tässä hän saisikin paraasen aikaan puoli toista tuhatta kenties."

— Kului viikkoa kolme, mutta vastausta ei tullut! Vihdoinkin eräänä aamuna tuotiin Piotr Ivanitshille iso paketti.

— Aha! takaisinpa lähetettiin, sanoi hän viekkaasti vilahtaen vaimoonsa.

Hän ei aukaissut kirjettä eikä näyttänyt vaimolleen, vaikka tämä olisi kuinka pyytänyt. Saman päivän iltana, ennen klupiin menoaan, läksi hän itse veijensäpojan luo.

Ovi oli lukitsematta. Hän astui sisään. Evsei kuorsasi viruessaan eteisessä lattialla poikkipäin. Kynttilän sydän oli himmeästi palanut ja riippui alas kynttiläjalasta. Hän katsahti toiseen kamariin: siellä oli pimeä.

"Oh, pikkukaupunkilaisuus", mutisi Piotr Ivanitsh.

Hän potkasi Evseitä, näytti hänelle ovea, kynttilää ja uhkasi kepillä. Kolmannessa kamarissa istui Aleksander pöydän ääressä, kädet pöydällä, mutta pää nojaten käsiä vasten, hän makasi myöskin. Hänen edessään oli paperi. Piotr Ivanitsh katsoi — runoja. Hän otti paperin ja luki seuraavata:

Kevään kaunis aik' on saapununna, Mun ijäks' lempi katois rinnastain Se haudan uneen ompi nukkununna Eik' enää liekehdi se suonissani! Jo aikaa sitten orvoll' alttarille Mä Jumalan jo toisen kohotin, Rukoilen häntä… mutt…

— Mutta itse mies on nukkunut! Rukoile kultaseni, äläkä laiskistele! sanoi Piotr Ivanitsh ääneen. — Omat runosi, ja kuinka ne ovat sinut sokaisseet! Miksi muuta arvostelua? Itse olet tuominnut itsesi.

— Aha! sanoi Aleksander venyttäen itseään, olette yhä vielä kyhäelmiäni vastaan! Setä, sanokaa suoraan, mikä Teitä pakoittaa niin itsepäisesti vainoamaan lahjoja, kun niitä kerran ei voi olla tunnustamatta…

— Kateus, Aleksander. Tuomitse itse: sinä saavutat mainetta, kunniaa, kenties kuolemattoman nimen, mutta minä jään varjoon ja minun täytyy tyytyä hyödyllisen ahkeroitsijan nimeen. Olenhan minäkin Adujew! Kuinka tahdot, minua harmittaa! Mitä minä olen? Olen elänyt ikäni hiljaan, tuntemattomana, tein vaan työni ja olin vielä onnellinen ja ylpeä siitä. Eikö tämä ole surkuteltava osa? Kun kuolen, niin en tiedä enkä tunne mitään, tietäjäin ennustavat kielet eivät puhu minusta, kaukaiset vuosisadat, tulevat sukupolvet, maailma ei tule minun nimelläni täytetyksi; eivät tiedä, että maailmassa oli elänyt kaupungin-neuvos Piotr Ivanitsh Adujew, minä en voi lohduttaa itseäni sillä haudassa, jos minä ja hauta säilymme jollain tavalla sukupolveen asti. Mikä ero sinun ja minun välilläni: kun sinä levität suhisevat siipesi, lennät pilven alla, saan minä lohduttaa itseäni sillä, että ihmisen vaivojen seassa löytyy pisara minunkin mettäni, niinkuin sinun lempikirjailijasi sanoo.

— Jättäkää hänet Jumalan tähden rauhaan; mikä lempikirjailija hän on! Hän tekee ainoastaan pilkkaa lähimmäisistään.

— Vai niin! Vai pilkkaa! Etköhän siitä hetkestä lakannut pitämästä Krilowista, kun näit hänellä oman kuvasi? Mutta apropos! tiedätkö että sinun tuleva maineesi, kuolemattomuutesi on taskussani? minä toivoisin ennemmin, että siellä olisivat sinun rahasi: se oli luotettavampaa.

— Mikä maine?

— Vastaus sinun kirjeesesi.

— Ah! antakaa Jumalan nimessä pian. Mitä hän kirjoittaa?

— En minä ole lukenut; lue itse mutta ääneen.

— Ja Te voitte pidättää itseänne.

— Mitä se minua liikuttaa?

— Kuinka, mitä! Olenhan minä Teidän veljenne poika: miten sitten ette olisi utelias? Mikä kylmäkiskoisuus! Se on itsekkäisyyttä, setä.

Ehkä? Minä en kiellä. Sitä paitsi minä tiedän, mitä siinä on kirjoitettu. Tuossa on, lue!

Aleksander alkoi lukea ääneen, mutta Piotr Ivanitsh koputteli kepillään saappaitaan.

Kirjeessä oli näin:

"Mitä kumman uskottelemista tämä on, rakkahin Piotr Ivanitsh? Te kirjoitatte novelleja! Mutta kuka Teitä uskoo? Te aiotte pettää minua vanhaa varpusta! Jos tämä olisikin totta, josta Herra varjelkoon, jos olisittekin kaapannut kynänne kalleista, sananmukaisessa merkityksessä, riveistä, joista jokainen maksaa enemmän kuin ainoastaan tukaatin ja lopetettuanne tekemästä kunnioitettavia yhteenlaskuja, jos olisittekin kirjoittanut edessäni olevan novellin, niin silloinkin sanoisin Teille, että kehnot tehdas-teokset ovat paljon arvokkaampia, kuin tämä tekeleenne."

Äkkiä painui Aleksanderin ääni.

"Mutta minä en usko niin loukkaavaa Teistä", jatkoi hän arasti ja hiljaan.

— Minä en kuule, Aleksander, lue kovemmin! sanoi Piotr Ivanitsh.

"Suosien novellin kirjoittajaa, tahdotte varmaan tietää minun mielipiteeni. Se on tässä: Kirjoittaja on varmaan nuori mies. Hän ei ole tyhmä, mutta on jotenkin syyttä suuttunut koko maailmaan. Mikä vihan henki vallitsee kirjoituksessa. Varmaan on hänen ihan teensä haihtunut. Jumalani! Milloin senlaiset ihmiset loppuvat olemasta? Säälittää suuresti, kun väärästä katsantotavasta elämään, hukkuu meillä paljon lahjakkaita ihmisiä, tyhjissä, hedelmättömissä unelmissa, turhissa pyrinnöissä siihen, johon heillä ei ole kutsumusta."

Aleksander pysähtyi ja veti henkeä. Piotr Ivanitsh sytytti sikarin ja puhalsi renkaan savuisia. Tavallisuuden mukaan olivat hänen kasvonsa aivan tyynet. Aleksander jatkoi lukemista tukehtuneella, tuskin kuuluvalla äänellä:

"Itserakkaus, haaveksiminen, ennenaikainen sydämmen taipumusten kehittyminen ja järjen jäykistyminen, karttamaton seuraus —laiskuus, siinä ovat tämän pahuuden seuraukset. Tiedot, ahkeroiminen, käytännöllinen työ — se voi saada vireille meidän laiskan ja sairaan nuorison."

— Koko asian olisi voinut selittää kolmella rivillä, sanoi Piotr Ivanitsh, katsottuaan kelloa, — mutta hän kirjoitti ystävällisen kirjeen — kokonaisen esitelmän! Eikö hän vaan liene turhan tarkka? Luetaanko enää etemmäksi, Aleksander? Heitä pois: sitä on ikävä kuulla. Minun pitäisi sanoa sinulle jotakin…

— Ei, setä, antakaa minun juoda kalkki pohjaan saakka: minä luen loppuun.

— No, lue vaan terveydeksesi.

"Tämä surullinen henkisten taipumusten suunta", luki Aleksander, "tulee esille Teidän lähettämänne novellein joka rivissä. Sanokaa Teidän suosikillenne, että kirjailija voi ainoastaan silloin kirjoittaa, kun hän ei ole persoonallisen vaikutuksen ja puolueen alaisena. Hänen täytyy silmäillä tyynellä ja kirkkaalla katseella elämää ja ylipäänsä ihmisiä, — muutoin hän kuvailee ainoastaan omaa itseään, joka ei liikuta ketään. Tämä vaillinaisuus vallitsee suuresti novellissa. Toinen ja pääasia on — älkää sanoko sentään tätä kirjailijalle, säälien hänen nuoruuttaan ja kirjailija-itserakkauttaan, kaikkein rauhatointa kaikista itserakkauksista — siihen tarvitaan lahjoja, joiden merkkiäkään tässä ei löydy. Kieli on tosin joka kohdassa kieliopillista ja puhdasta; kirjoittajalla on sujuva kirjoitustapa?… Töin tuskin sai Aleksander luetuksi loppuun asti."

— Niin olisi hän aikoja sitten voinut sanoa! lausui Piotr Ivanitsh, mutta hän lörpötteli Jumala ties mitä! Loput voimme häneltäkin kahden kesken tuomita.

— Aleksanderin kädet vapisivat. Ääneti, niinkuin ihminen joka huumautuu odottamattomasta lyönnistä, katseli hän himmeillä silmillä suoraan seinään. Piotr Ivanitsh otti häneltä kirjeen ja luki seuraavan jälkilisäyksen: "Jos mielenne välttämättömästi tekee saada se sijoitetuksi lehteemme — niin ehkä, Teidän tähtenne. Kesäkuukausilla, jolloin lehteä vähän luetaan, minä sijoitan sen, mutta maksusta ei ole ajattelemistakaan."

— No, Aleksander, miltä tuntuu? kysyi Piotr Ivanitsh.

— Rauhallisemmalta, kuin olisi voinut odottaa, vastasi Aleksander väkinäisesti. — Tuntuu kuin se ihminen voi tuntea, joka on kaikessa pettynyt.

— Ei, vaan kuin ihmisen, joka on itseään pettänyt ja tahtoi muitakin pettää…

Aleksander ei kuullut tätä vastausta.

— Oliko tämäkin vaan unelma? ja tämäkin petti minut? kuiskasi hän. Katkera häviö! No, miksi en tottuisi pettymään! Mutta minkätähden, minä en ymmärrä, minuun oli pantu vastustamaton kehoitus luomiseen?

— Siinä se on, että sinuun pantiin kehoitus, mutta luomisvoiman olivat unohtaneet panna, sanoi Piotr Ivanitsh, johan minä sanoin.

Aleksander vastasi huokauksella ja alkoi miettiä, Mutta sitten syöksi hän nopeasti aukaisemaan kaikkia laatikoita, veti esille muutamia vihkoja, kääröjä ja alkoi julmistuneena heitellä niitä — kamiiniin.

— Älä unhota tätä, sanoi Piotr Ivanitsh siirtäen hänen luokseen paperiarkin, jossa oli aloitettu runo ja joka oli pöydällä levällään.

— Ja tämäkin menköön samaa tietä! sanoi Aleksander epätoivoisena, heittäen runot kamiiniin.

— Eikö löydy vielä jotakin? Haeppas tarkkaan, kysyi Piotr Ivanitsh, katsellen ympärillensä, tee kerran jotain viisasta tekoa. Kas, mikä kimppu tuolla kaapin päällä on?

— Sekin saa mennä samaa tietä, sanoi Aleksander, vetäen alas sen, siinä on pätkiä maan taloushoidosta.

— Älä polta, älä polta sitä! Anna minulle! sanoi Piotr Ivanitsh, ojentaen kättään! — ne eivät ole turhuuksia.

Mutta Aleksander ei kuunnellut.

— Ei! sanoi hän häijysti, jos minulta kerran on kadonnut jalo luomiskyky kauneuden piiristä, niin en tahdo myöskään työskentelemistäkään: — Kohtalo murtakoon minua tällä.

Kimppu lensi kamiiniin.

— Turhan päiten heitit! huomautti Piotr Ivanitsh ja kaivoi sillä välin kepillä pöydän alla olevasta korista, eiköhän olisi vielä jotain uuniin heitettävää.

— Mutta mitä me teemme novellille, Aleksander?

Se on minulla.

— Ehkä tarvitsette liistaroida väliseinää?

— En, nyt en tarvitse. Enköhän lähetä sitä noutamaan? Evsei! Oletko taaskin nukkunut; katso etteivät varasta nenäsi alta minun kaapuani! Mene pian minun kotiini, pyydä siellä Vasililta se paksu vihko, joka on kabinetissa piirongin päällä, ja tuo se tänne.

Aleksander istui pää käden nojassa ja katseli kamiiniin. Vihko tuotiin. Aleksander katseli puolivuotisten vaivojen hedelmää ja vaipui ajatuksiinsa, Piotr Ivanitsh huomasi sen.

— No, lopeta jo, Aleksander, sanoi hän. Puhutaan muusta.

— Tämäkin menköön samaa tietä, huudahti Aleksander ja heitti vihon uuniin.

Molemmat katselivat, miten se alkoi palaa, Piotr Ivanitsh nähtävästi tyytyväisyydellä, Aleksander surulla, melkein kyyneleet silmissä. Päälimäinen lehti liikahti ja nousi aivan kuin näkymättömän käden kääntämisestä; sen syrjät kipristyivät, se musteni, sitten vetäytyi kokoon ja leimahti; sen perästä leimahti pian toinen, kolmas, nousipa monta lehteä yht'aikaa ja paloivat yhdessä läjässä, mutta niitä seuraava sivu oli vielä valkea, muutaman sekunnin perästä alkoivat senkin syrjät mustua.

Aleksander ennätti lukea kumminkin siitä: III:mas luku. Hän muisti mitä siinä luvussa oli ja hän alkoi sääliä vihkoa. Hän nousi nojatuolista ja tempasi pihdit, pelastaakseen loput luomisestaan. "Kenties vielä"… kuiskasi hänelle toivo.

— Maltas, anna minä hämmennän kepillä, sanoi Piotr Ivanitsh, poltat itsesi pihdillä.

Hän työnsi vihon kaminan syvempään pohjukkaan suoraan hiilille. Aleksander seisoi kahden vaiheilla. Vihko oli paksu eikä antaunut pian tulen omaksi. Sen alta kohosi ensin paksu savu; liekki leimahteli silloin tällöin sen alta, nuolaisi sen syrjää jätti jälkeensä ja katosi uudelleen. Vielä olisi voinut pelastaa. Aleksander ojensi jo kättään, mutta samassa hetkessä liekki valasi nojatuolin, Piotr Ivanitshin kasvot, pöydän, koko vihko leimahti tuleen ja hetken päästä sammui, jättäen jälkeensä läjän mustaa tuhkaa, jota myöten paikoittain juoksi tulikieliä. Aleksander heitti pihdit pois.

— Kaikki on lopussa! sanoi hän.

— Lopussa! toisti Piotr Ivanitsh.

— Oh! lausui Aleksander, minä olen vapaa!

— Tämä on jo toisen kerran kun minä autan sinua kortteerini puhdistamisessa, sanoi Piotr Ivanitsh, — toivon että tällä kertaa…

— Ei toiste enää, setä.

— Amen! lisäsi setä ja pani kädet hänen olkapäilleen. — No, Aleksander neuvon sinua, älä pane vastaan: kirjoita heti paikalla Ivan Ivanitshille, että hän lähettäisi sinulle työtä maatalouden-hoidon osastoa varten. Tulisien jälkien, kaikkien tyhmyyksien perästä, kirjoitat nyt oikein jotain järkevätä. Ivan Ivanitsh sanoo minulle aina: mitä Teidän veljenne poika…

Aleksander pudisti surullisesti päätään.

— En voi, sanoi hän, en, en voi: kaikki on lopussa.

— Mitä sinä nyt aiot tehdä?

— Mitä? kysyi hän ja rupesi miettimään, nyt ainakaan en vielä mitään.

— Pikkukaupungissa osataan tehdä — ei mitään; mutta täällä… Miksi olet ensinkään tullut tänne? Se on selittämätöntä!… Olkoon jo kylliksi tästä. Minulla olisi sinulle pyyntö.

— Aleksander kohotti hitaasti päätään ja katsoi setään kysyväisesti.

— Tunnethan sinä, alkoi Piotr Ivanitsh, siirtäen nojatuolia Aleksanderin luo, minun asiakumppanini Surkowin?

Aleksander nyökäytti päätään.

— Olethan välistä syönyt luonani hänen kanssaan päivällistä, mutta ennätitkö tarkastaa hyvin, millainen lintu hän on? Hän on hyvä mies, mutta hyvin tyhjä. Hänessä vallitseva heikkous on — naiset. Onnettomuudeksi niinkuin näit, ei hän ole ruma, hän on punaposkinen, sileä, pitkä, aina käheröitty, hajuvettä päässä, puetettu muotikuvan mukaan: siitähän luulottelee, että kaikki naiset ovat hänen tähtensä hulluina. — Hitto olkoon hänen kanssaan kokonaan, en minä olisi sitä huomannut; mutta nyt on hätä edessä: jos himo saa pikkuisenkin valtaa, niin hän alkaa tuhlata. Sitten hänellä pitää olla surpriiseja, lahjoja, mieltymyksen osoituksia, itse hän alkaa keikailla, muuttaa ajopeliä, hevosia… sillä tavoin tulee ihan kokonainen häviö! Kyllä hän juoksi vaimonikin jälessä. Minä en enää pitänyt huolta lähettämällä palvelijaa teatteriin ostamaan piljettejekään, Surkow tuo ihan varmaan. Jos tarvitsee vaihtaa hevosia, tuoda jotain harvinaista, työntää ihmistulvaa tieltä pois, käydä ja tarkastaa kesähuvilaa, niihin hänet vaan lähettää — kaikessa kultamies. Hän oli niin tarpeellinen: sellaista ei löydä rahallakaan. Sääli! Minä en häirinnyt häntä tahallani, mutta vaimoani hän kovin kyllästytti: sitten ajoin minä hänet pois. Kun hän rupesi tällä tavalla tuhlaamaan, niin korot eivät riitä, hän on alkanut pyytää minulta — rahaa; jos kieltää, niin hän alkaa puhua kapitalista. "Mitä minä teen tehtaallanne? Ei ole koskaan vapaita rahoja käsissä! Jos hän käyttäisi hyviin tarpeisiin… mutta ei, hän hakee aina seuraa suuressa maailmassa, minä tarvitsen jaloja vehkeilyjä: minä en voi elää ilman rakkautta!" Eikö hän ole aika aasi? Hän on melkein neljänkymmenen vanha eikä voi elää rakkaudetta!

Aleksander muisti itseään ja hymyili surullisesti.

— Hän valehtelee vaan, jatkoi Piotr Ivanitsh. — Minä huomasin kyllä jälestä päin mitä hän hommaa. Hän ei tekisi muuta kuin kerskailisi, — jotta hänestä puhuttaisi; hän on nyt yhteydessä jonkun kanssa, häntä nähtiin sen loogissa, hän istui kesähuvilassa balkongilla kahden kesken myöhään illalla, oli sen kanssa jossain yksinäisessä paikassa ajaen vaunuilla tahi ratsastaen.

Tästä kaikesta seuraa, että nämät n.s. jalot vehkeilyt — piru vieköön! Tulevat paljon kalliimmiksi, kuin epäjalot.

— No, mihin tämä kaikki vie, setä? kysyi Aleksander. En huomaa mitä minä voisin auttaa.

— Saatpa nähdä. Muutama aika sitten palasi ulkomailta tänne nuori leski, Julia Pawlowna Tafajewna. Hän on erittäin sievä. Hänen miehensä kanssa olin minä ja Surkow hyviä ystäviä. Tafajew kuoli vierailla mailla. No arvaatko nyt?

— Arvaan: Surkow on rakastunut leskeen.

— Niin: hän on tullut kokonaan hassuksi! Mutta vielä?

— Vielä… en tiedä…

— No millainen sinä olet! Siis kuule! Surkow on minulle pari kertaa antanut vihiä, että hän tarvitsee pian rahaa. Minä arvasin paikalla, mitä se merkitsee, mutta miltä haaralta tuuli käy — sitä en voinut arvata. Minä rupesin utelemaan, mitä varten hän tarvitsi rahoja? Hän kursaili, kursaili, mutta sanoi kumminkin vihdoin, että hän tahtoo laittaa itselleen asunnon Liteinajalla. Minä aloin muistella, mitä ihmeitä olisi Liteinajalla — ja muistinkin, että Tafajewna asuukin siellä ja aivan vastapäätä sitä paikkaa, jonka hän oli valinnut. Hän oli antanut jo käsirahaakin Häntä uhkaa välttämätön onnettomuus, jos… sinä et auta. Oletko nyt arvannut?

Aleksander kohotti hiukan nenäänsä ylöspäin, antoi katseensa luistaa pitkin seinää, kattoa, räpäytti silmiään pari kertaa, alkoi katsella setäänsä, mutta oli vaiti.

Piotr Ivanitsh silmäili häntä hymyillen. Hänestä oli ihmeen hauskaa huomata, että järki tahi arvaamistaito oli pettänyt ja antoi ymmärtää sen.

— Mikä sinun on, Aleksander? Ja vielä kirjoitat novelleja! sanoi hän.

— Ah, minä arvasin setä!

— No, Jumalan kiitos!

— Surkow pyytää rahaa; Teillä niitä ei ole ja tahdotte, että minä… Hän ei lopettanut puhettaan.

Piotr Ivanitsh purskahti nauruun. Aleksander ei lopettanut lausettaan ja katseli setää hämmästyneenä.

— Ei sitä! sanoi Piotr Ivanitsh.

— Tapahtuuko milloinkaan, ettei minulla olisi rahaa? Koettele kääntyä joskus puoleeni, niin näet. Kuule nyt. Tafajewna muistutti hänen kauttaan minun tuttavuudestani hänen miehensä kanssa. Minä kävin siellä ja pyysi hän käymään luonaan; minä lupasin ja sanoin, että tuon sinut mukanani: no, nyt toivon sinun ymmärtävän.

— Minut? toisti Aleksander, katsoen suurilla silmillä setää. — Tietysti minä… nyt ymmärrän… lisäsi hän nopeasti, mutta viimeinen sana tarttui kiinni.

— Mutta mitä sinä ymmärsit? kysyi Piotr Ivanitsh.

— Vaikka minut tappaisitte, en sittenkään ymmärrä setä mitään! Antaas olla… ehkä hänellä on hauska koti… Te tahdotte että huvittelisin… kun minun on niin ikävä…

— Sepä kaunista! Vai rupeisin sinua kuljettelemaan sen vuoksi pitkin taloja. Sitte ei muuta olisi enää jäljellä kuin peittäisin suusi liimalla yöksi kärpäsiltä! Ei se ole sitä. Asia on tämä: laita niin että Tafajewna rakastuu sinuun.

Aleksander kohotti äkkiä kulmakarvojaan ja katsoi setää.

— Te laskette leikkiä, setä? Se olisi kunnottomuutta, sanoi hän.

— Siinä missä tosiaan on kunnottomuutta, niin sinä et sitä huomaa, mutta missä on asia hyvin yksinkertainen ja luonnollinen… se on sinun mielestäsi kunnottomuuksia. Mitä siinä olisi kunnotonta? Tarkasta, miten itse rakkaus on kunnoton, veren ja itserakkauden leikkiä… Mutta maksaako sinun kanssasi puhua, uskothan sinä vielä sallimuksen, määräykseen, jota ei voi välttää rakastumisen suhteen sielujen sopusointuun!

— Suokaa anteeksi: tällä haavaa en usko mitään. Mutta voinko rakastaa ja rakastua noin vain käskystä.

— Voi kyllä, mutta et vaan sinä. Älä pelkää: en minä anna sinulle niin viisasta tehtävää. Teepäs vaan tämä asia. Mielistele Tafajewnaa, ole hänelle kohtelias, älä anna Surkowille tilaisuutta olla hänen kanssaan kahden kesken… no yksinkertaisesti, saata hänet raivoon. Hämmennä häntä: kun hän sanoo sanan, sano sinä kaksi, hän kun sanoo mielipiteesi sano sinä vastaan. Saata hänet aina pois suunnilta, alenna häntä joka askeleelta…

— Miksi?

— Etkö vieläkään ymmärrä! Sentähden ystäväni, että hän tulee alussa hassuksi mustasukkaisuudesta ja harmista, mutta sitten kylmenee. Pian hänelle tämä tapahtuu. Hän on typeryyteen asti mustasukkainen. Silloin hän ei tarvitse kortteeria, rahat jäävät koskematta ja tehtaan asiat menevät omaa menoaan. Ymmärrätkö nyt? Tämä on jo viides kerta, kun teen hänelle tämmöisen kepposen: muinoin, kun olin naimaton ja nuorempi, tein itse niitä, tahi lähetin jonkun ystävistäni.

— Mutta enhän minä ole tuttava hänen kanssaan.

— Senpätähden minä vienkin sinut hänet luokseen keskiviikkona. Keskiviikkoina kokoontuvat hänen luokseen muutamat vanhat tuttavat.

— Mutta jos hän vastaa Surkowin rakkauteen, niin Teidän täytyy myöntää, että minun mieltymysosoitukseni ja kohteliaisuuteni saattavat ei ainoastaan hänet vimmaan…

— Oh, ole tuossa! Kunnon nainen, eroittaa hupsun, jättää huvittelemisen sen kanssa, erittäinkin vieraiden miesten läsnäollessa. Itserakkaus ei näet sitä salli, kun lähellä on toinen, viisaampi ja järkevämpi: häntä alkaa hävettää ja hän jättää sen oman onnensa nojaan. Sentähden olen juuri sinut valinnut.

Aleksander kumarsi.

— Surkow ei ole vaarallinen, jatkoi setä, mutta Tafajewna ottaa hyvin harvoja vastaan, noin pienessä salongissa voi hän tulla niin kuuluisaksi, että on salonki leijona ja nerokas. Naisiin vaikuttaa paljon ulkonaisuus. Hän on mestari tekemään mieliksi, sentähden häntä juuri kärsitään. Tafajewna saattaa teeskennellä hänen edessään, silloin hän… Viisaatkin naiset rakastavat, kun niille tehdään tyhmyyksiä, etenkin kalliita. Suuremmaksi osaksi eivät he silloin rakasta sitä, joka niitä tekee, vaan toista… Monet eivät tahdo sitä käsittää, Surkowkin on niiden luvussa — senpä vuoksi saata sinä hänet ymmärtämään.

— Surkow oleskelee siellä muinakin päivinä eikä ainoastaan keskiviikkoina: Keskiviikkoina voin minä hämmentää häntä, mutta kuinkas on laita muina päivinä?

— Aina sinua täytyy neuvoa. Valehtele hänelle, ole olevinas rakastunut — toisella kerralla ei hän kutsu sinua enää keskiviikkona, vaan torstaina tahi perjantaina; lisää silloin kahdenkertaisesi kohteliaisuuttasi, minä saatan hänet sitten liikutukseen, viittaan, että sinä olet muka tosiaan — sitä laatua… Tafajewna näytti olevan… niin paljon kuin minä voin huomata… hyvin tunteellinen… hän on varmaan heikkohermoinen… luulen, että hänelläkään ei ole mitään sopusointua… sydämmen vuodatuksia vastaan.

— Miten semmoista saattaa tehdä, sanoi Aleksander ajatuksissaan? Jos minä voisin rakastua — niin voisi olla kaikki mahdollista, mutta enhän minä voi… eikä ilman sitä tule menestystäkään olemaan.

— Päinvastoin, nythän sitä tuleekin olemaan. Jos sinä rakastuisit, et voisikaan teeskennellä, hän huomaisi sen paikalla ja alkaisi leikitellä teidän molempien kanssa. Mutta nyt… saata sinä vaan Surkow raivoon: minä tunnen hänet kuin viisi sormeani. Kun hän huomaa, ettei hänen luonnistu, niin hän ei tuhlaakaan rahaa turhan vuoksi, sitä minä juuri tarvitsenkin… Kuule Aleksander, se olisi minulle hyvin tärkeätä: jos sinä sen teet — muistatko niitä kahta vaasua, jotka sinua miellyttivät siellä tehtaalla? Ne ovat sinun: osta vaan itse alus.

— Mutta, setä, luuletteko tosiaan että minä…

— Minkätähden sinä rupeaisit ilmaiseksi puhumaan, aikaasi kuluttamaan? Sepä olisi kaunista. Et huoli mitään: Vaasut ovat sangen kauniit. Meidän vuosisadalla ei tehdä mitään ilmaiseksi. Jos minä sinulle tekisin jotain, tarjoa minulle lahjaa: minä otan kyllä vastaan.

— Kummallinen tehtävä! sanoi Aleksander epäillen.

— Toivon, ettet kieltäy sitä täyttämästä. Minä olen sinulle valmis tekemään, mitä suinkin voin: kun tulet rahan puutteesen — käänny vaan puoleeni… Siis keskiviikkona! tämä histooria kestää kuukauden tahi korkeintaan kaksi. Minä sanon sitten sinulle, kun ei enää ole tarvis, silloin saat jättää sikseen.

— Olkaa niin hyvä, setä, minä olen valmis; mutta tuntuu vaan kummalliselta… Onnistumista en mene takaamaan… jos minä voisin rakastua, silloin kyllä… mutta ei…

— Sepä on juuri hyvä, ettet voi, sillä vastaisessa tapauksessa tärvelisit koko asian. Minä takaan itse onnistumisen. Hyvästi!

Hän läksi pois, mutta Aleksander istui vielä kauvan aikaa kaminin vieressä kalliin tuhan edessä.

Kun Piotr Ivanitsh palasi kotiinsa, kysyi hänen vaimonsa: kuinka Aleksanderin ja hänen novellinsa laita on, vieläkö hän aikoo kirjoittaa?

— Ei, minä paransin hänet ainaiseksi.

Adujew kertoi hänelle kirjeen sisällön, jonka hän oli novellin mukana saanut, sekä myöskin, miten he sen polttivat.

— Sinä olet armoton, Piotr Ivanitsh! sanoi Lisaveta Aleksandrowna, tahi et taida mitään tehdä kunnollista, jos mihin ryhdyt.

— Sinä teit hyvin, kun neuvoit häntä paperia tuhrimaan! Onko hänellä lahjoja?

— Ei.

Piotr Ivanitsh, katsoi kummastuksella häneen.

— Miksi sinä sitten neuvoit?

— Etkö sinä vieläkään ole käsittänyt, etkö ole arvannut?

— Piotr Ivanitsh oli ääneti ja muisteli vastoin tahtoansa kohtausta, joka oli ollut Aleksanderin kanssa.

— Mitä tässä on käsitettävää? Tämähän on hyvin selvää! sanoi hän katsoen vaimoansa silmät suurina.

— Mikä on selvää, sano?

— Mikä… mikä… sinä tahdoit antaa hänelle läksyn… mutta toisella lailla, hennommalla tavalla, armaalla tavallasi…

— Et ymmärtänytkään, mutta olet kuitenkin olevinasi teräväpäinen mies. Minkä tähden hän oli koko tämän ajan iloinen, terve, melkein onnellinen? Sentähden, että hän toivoi. Minä pidin yllä tuota toivoa: no, oletko nyt selvillä.

— Sinä siis viekastelit hänen kanssaan vaan?

— Luulen, että se on luvallista. Mutta mitä sinä olet saanut toimeen? Sinä et sääli häntä laisinkaan: olet riistänyt häneltä viimeisen toivon.

— Ole tuossa! Minkä viimeisen toivon? Vielä hänellä on paljon hullutuksia jäljellä.

Mitä hän nyt tekee? Alkaa käydä taas nureissaan.

— Ei! Hän ei ala käydä: ei hänellä ole siihen aikaa: minä olen antanut hänelle työtä.

— Mitä? Taasko jonkun käännöksen perunoista? Voiko semmoinen huvittaa nuorta ihmistä ja erittäin tulista ja hurmaantunutta?

— Ei, kultaseni, ei perunoista, vaan tehdasta koskevaa.

III.

— Tuli keskiviikko, Julia Pawlownan vieraskamariin oli kokoontunut noin kaksitoista tahi viisitoista vierasta. Neljä nuorta rouvaa, kaksi parrakasta emännän ulkomaalaistuttavaa ja eräs upseeri, nämät muodostivat yhden ryhmän.

Erillään niistä istui solassa eräs vanhus, nähtävästi, joku virasta eronnut sotilas, jolla oli pari harmaata partatöyhtöä nenän alla ja paljon kunnianauhoja napinlävessä. Hän keskusteli erään vanhanpuoleisen miehen kanssa tulevista vuokraamisista.

Toisessa kamarissa pelasi korttia eräs vanha mummo ja pari miestä. Pianon ääressä istui hyvin nuori neiti ja keskusteli siinä jonkin ylioppilaan kanssa.

Adujewit tulivat. Harvoin osasi kukaan astua sisään niin vapaasti ja arvokkaasti vierashuoneesen, kuin Piotr Ivanitsh. Häntä seurasi epävarmasti Aleksander.

Mikä eroitus heidän välillään oli: toinen oli päätään pitempi, ryhdikäs, lihava mies, vahva ja terve luontonen, itseluottamus silmissä ja käytöksessä. Mutta ei ainoassakaan katseessa, liikkeessä tahi sanassa, voinut arvata Piotr Ivanitshin ajatusta tahi luonnetta — kaikki oli niin suuren maailman tavalla ja itsensähillitsemisellä taidokkaasti peitetty. Näytti kuin liikkeet ja katseet olisivat olleet edeltäpäin mietityt. Kalpeat, intohimosta vapaat kasvot näyttivät, ettei tässä ihmisessä ole himoilla liioin valtaa rajattoman järjen johdolla, että sydän lyö tahi on lyömättä, aina pään käskystä.

Aleksanderissa päinvastoin osoitti kaikki heikkoa ja hentoa rakennusta, vaihtelevaisuus kasvoissa, joko laiskuus tahi hitaisuus ja epätasaisuus liikkeissä, tylsä katse, joka heti osoitti millainen tunne liikutti hänen sydäntänsä, tahi millainen ajatus pyöri hänen päässään. Hän oli keskinkertainen pituudeltaan, mutta laiha ja kalpea, — ei luonnosta kalpea niin kuin Piotr Ivanitsh oli, vaan lakkaamattomista sielunliikutuksista; hiukset eivät kasvaneet kuin tuuheana metsänä ympäri päätä ja poskia, vaan riippuivat pitkin ohimoita ja niskaa, pitkinä, heikkoina, mutta erinomaisen pehmoisina, silkintapaisina vaalean värisinä suortuvina, joissa oli kaunis välähdys.

Setä esitti veljensä pojan.

— Eikö täällä ole ystävätäni Surkowia? kysyi Piotr Ivanitsh, katsellen ympärillensä kummastuksella. — Onko hän unhottanut Teidät.

— Oh, ei! Minä olen hänelle sangen kiitollinen, vastasi emäntä. — Kyllä hän käy minua katsomassa. Tiedättehän, etten ota melkein ketään muita vastaan kuin miesvainajani tuttavia.

— Missä hän on?

— Hän tulee ihan paikalla. Ajatelkaas, hän antoi lupauksen minulle ja serkulleni saada välttämättömästi loogin huomiseen näytäntöön, ja kun sanottiin, ettei ole mitään mahdollisuutta loogin saamisesta… hän läksi nyt juuri.

— Kyllä hän saakin; minä takaan hänet: hän on semmoisissa oikein nero. Hän saa aina minullekin, silloin kun tuttavuus ja muut temput eivät auta. Mistä hän saa ja millaisella hinnalla — se on hänen salaisuutensa. Tuli Surkowkin. Pukunsa oli uusi, mutta joka poimussa, joka pikku seikassa tuli jyrkästi esille vaatimuksensa olla salonkileijoona, voittaa kaikki muut keikarit, vieläpä itse muodinkin. Jos muoti vaati esimerkiksi, että hännystakkien liepeet piti olla erillään toisistaan, niin hänen takkinsa liepeet olivat niin levällään, että olivat kuin ojennetut linnun siivet; jos käytettiin alas käännettyjä kauluksia, niin hän tilasi itselleen semmoisen kauluksen, että hän oli hännystakissaan takaa päin kiinni saadun pahantekijän näköinen, joka tempoo päästäkseen vapaaksi. Itse hän määräsi räätälille miten on ommeltava. Kun hän tuli Tafajewnan luo, niin hänen kaulaliinansa oli pistetty paitaan kiinni tavattoman suurella neulalla, joka oli seipään näköinen.

— No, saitteko? kaikui joka haaralta.

Surkow oli juuri vastaamaisillaan, mutta nähtyään Adujevin veljensä pojan kanssa, seisattui hän yht'äkkiä ja katseli niitä kummastellen.

— Hän aavistaa! sanoi Piotr Ivanitsh hiljaan veljensä pojalle.

— Mitä! Hänellä on keppi kädessä, mitä se merkitsee?

— Mitä tuo on? kysyi hän Surkowilta, osoittaen keppiä.

— Taanoin kun astuin alas vaunuista… astuin hairaan ja onnun nyt hiukan, vastasi tämä yskien.

— Joutavia! kuiskasi Piotr Ivanitsh Aleksanderille. Tarkastapas kepin nuppua: näetkö kultaista leijonan päätä? Toissa päivänä hän kehui minulle maksaneensa siitä Barbille kuusisataa ruplaa ja näyttelee sitä nyt; siinä on sinulle esimerkki keinoista, joilla hän vaikuttaa. Valmista itsesi sota-asuun ja aja hänet pakoon tästä asemastaan.

Piotr Ivanitsh näytti akkunasta vastapäätä olevata taloa.

— Muista, että vaasut ovat sinun, no reipastu nyt! lisäsi hän.

— Onko Teillä huomiseksi näytännöksi pilettiä? kysyi Surkow Tafajewalta, lähestyen tätä juhlallisesti.

— Ei.

— Sallikaa minun se antaa Teille käteen! jatkoi hän ja lausui loppuun saakka Sagoretskin koko repliikin näytelmä-kappaleesta "Gorja otj uma."

Upseerin huulet vavahtivat hiukan hymystä. Piotr Ivanitsh katsoi syrjästä veljensä poikaan, mutta Julia Pavlowna punastui: Hän alkoi pyytää Piotr Ivanitshia mukaansa loogiin.

— Olen Teille suuresti kiitollinen, vastasi tämä, — mutta minun vuoroni on olla huomenna vaimoni kanssa teatterissa; mutta kas tässä! Sallikaa minun esittää Teille itseni sijaan nuori mies.

Hän osoitti Aleksanderia.

— Minä aioin pyytää hänet myöskin; meitä on vaan kolme: minä serkkuni kanssa, ja…

— Hän korvaa Teille minuutinkin, sanoi Piotr Ivanitsh, tarvittaissa vielä toisenkin tuulihatun. Hän osoitti Surkowia ja alkoi puhua jotakin hiljakseen Julialle. Tämän aikana katsahti Tafajewna pari kertaa salavihkaa Aleksanderiin ja hymyili.

— Kiitoksia virkkoi Surkow: mutta ei olisi ollut hullumpata esittää tätä ennemmin, kun ei ollut vielä piljettiä: olisin tahtonut silloin nähdä mitenkä minua olisi korvattu.

— Ah! minä olen Teille sangen kiitollinen ystävyydestänne sanoi vilkkaasti emäntä Surkowille: — minä en pyytänyt Teitä sentähden loogiin, kun Teillä on nojatuoli. Varmaan olette kernaammin vastapäätä näyttämöä… erittäinkin baletissa…

— Ei, ei, mitä Te nyt, Te ette ajattele sitä: Teidän vierestänne ei vaihtaisi paikkaa — en millään ehdolla.

— Mutta se on jo luvattu.

— Kuinka? kenelle?

— Monsieur Renelle.

— Hän osoitti yhtä partasuista muukalaisista.

— Oui, madame m'a fait cet honneur… mutisi tämä nopeasti.

Surkow katseli suu auki tätä ja sitten Tafajewnaa.

— Minä vaihdan hänen kanssaan: tarjoon hänelle nojatuolin, sanoi hän.

— Koetelkaa.

— Partasuu pani vastaan käsin ja jaloin.

— Kiitän nöyrimmästi Teitä! sanoi Surkow Piotr Ivanitshille, katsoen kieroon Aleksanderia, tämän jään Teille velkaa.

— Ei kestä kiittää. Etkö haluaisi tulla minun loogiini? Meitä on vaan kaksi: vaimoni ja minä, ethän ole pitkään aikaan nähnyt häntä: saattaisithan osoittaa kohteliaisuuttasi.

Surkow kääntyi hänestä harmistuneena, Piotr Ivanitsh läksi hiljakseen pois. Julia asetti Aleksanderin istumaan viereensä ja puheli hänen kanssaan koko tunnin. Surkow yritti sekautua puheesen, mutta jotenkin sopimattomasti. Hän alkoi puhua baletista, mutta sai vastaukseksi niin, kun olisi pitänyt saada ei, ja päinvastoin; oli selvä asia, ettei häntä kuunneltu. Ei aikaakaan niin hän loikkasi ostereihin, vakuuttaen syöneensä aamusilla sata kahdeksankymmentä kappaletta — siihen ei hän saanut silmäystäkään. Vielä sanoi hän yhtä ja toista, mutta kun ei käynyt sen paremmin, sieppasi hän hattunsa pyöri Julian vieressä antaen huomata, että hän on tyytymätön ja aikoo lähteä pois. Mutta tämä vaan ei huomannut.

— Minä lähden pois! sanoi hän viimein painolla. Hyvästi!

Näissä sanoissa kuului huonosti peitetty harmi.

— Joko! vastasi Tafajewna rauhallisesti. — Sallittehan huomenna itseänne katsella loogissani vaikka minuutin verran.

— Mikä petos! Yhden minuutin vaan, kun tiedätte, että jos saisin istua teidän vieressänne, en ottaisi paikkaa paratiisistakaan.

— Jos tarkoitatte teatterin paratiisia niin uskon kyllä.

Hänen mielensä ei tehnytkään enää lähteä. Harminsa meni ohitse, Julian antamasta ystävällisestä sanasta jäähyväisiä ottaessaan. Mutta kaikki olivat nähneet, että hän oli kumartanut: täytyi lähteä vastoin tahtoa, ja hän menikin, katsoen taakseen kuin koira, joka mielellään menisi herransa jälkeen, vaan jota ajetaan takasin.

Julia Pawlowna oli kahdenkymmenenkolmen vuoden vanha; Piotr Ivanitsh oli arvannut oikein: hän oli tosiaankin heikkohermoinen, mutta ei se estänyt häntä olemasta samalla viehättävä, viisas ja suloinen nainen. Vaan hän oli pelkuri, haaveksija, tunteellinen niin kuin suurin osa hermoheikkoisista naisista. Kasvonsa piirteet olivat pehmeät, hienot, katseensa lempeä ja aina miettiväinen, välistä surullinenkin — aivan syyttä tahi, jos niin tahdotte, hermojen tähden.

Elämää ja maailmaa ei hän katsellut oikein suosiollisesti, hän vaipui ajatuksiin olemisensa tähden, ollen olevinaan muka liikaa. Mutta Herra varjelkoon jos kuka satunnaisesti alkoi puhua kuolemasta hänen aikanaan — niin hän kalpeni. Hänen näkyvistään luisti valoisempi elämän puoli pois. Puutarhassa, lehdossa valikoi hän kävelyä varten pienemmät, tuuheat käytävät ja katseli välinpitämättömästi hymyilevää maisemaa. Teatterissa katseli hän aina draamaa, komediaa harvoin, ilveilystä ei koskaan; hän painoi korviaan kiinni jos iloisen laulun säveleitä satunnaisesti kuuli, ei hän koskaan hymyillyt leikin johdosta.

Toisina aikoina osoittivat hänen kasvonsa piirteet uupumusta, mutta ei kärsimystä, sairautta, vaan juurikuin hemmoittelemisen uupumusta. Näkyi, että hän taisteli sisällisesti jonkin viekottelevan unelman kanssa — ja veltostui. Semmoisen taistelon jälkeen oli hän kauan aikaa vähäpuheinen, surullinen mutta ei aikaakaan, niin hän tuli selittämättömän hyvälle tuulelle, luonnettaan kuitenkaan muuttamatta; mikä huvitti häntä — ei olisi huvittanut ketään toista. Kaikki hermojen vaikutuksesta! Kun kuuntelee tämän kaltaisia naisia, niin mitä he sanovatkaan! Sanoja semmoisia kuin: sallimus, myötätuntoisuus, selvittämätön vetovoima, outo suru himmeitä toiveita — sillä tavoin työntää toinen toista ja päättyy kumminkin huokaukseen, sanalla sanoen, hermoja ja spriipullosia.

— Kuinka Te olette ymmärtänyt minut! sanoi Tafajew Aleksanderille, hyvästiä heittäessä. — Miehistä ei ole kukaan ymmärtänyt oikein minun luonnettani, ei edes miehenikään.

Asia oli semmoinen, että Aleksander oli itse melkein samanlainen. Siinä oli hänellä lievennystä.

— Näkemään asti!

Julia ojensi hänelle kätensä.

— Toivon, että tästälähin löydätte sedättäkin tien luokseni? lisäsi hän.

Tuli talvi. Aleksander söi tavallisesti päivällistä sedän luona perjantaisin. Mutta nyt oli kulunut jo neljä perjantaita, eikä Aleksanderia kuulunut, eikä hän tullut toisinakaan päivinä. Lisaveta Aleksandrowna oli vihainen; Piotr Ivanitsh nurisi, että hän antaa odottaa itseään liian puolen tunnin.

— Mutta sillä välin ei Aleksander ollut työttä; hän toimi setänsä asiaa. Surkow oli aikoja sitten lopettanut käymisensä Tafajewilla ja ilmoitti kaikkialla, että heidän välinsä on loppunut ja että hän katkasi siteen Tafajewin kanssa. Kerran iltasella — se oli torstaina — palattuansa kotia, löysi Aleksander pöydältänsä kaksi vaasua ja kirjelapun sedältä. Piotr Ivanitsh kiitti häntä ystävällisestä uutteruudesta ja kutsui häntä seuraavana päivänä, tavallisuuden mukaan päivälliselle Aleksander alkoi miettiä ikäänkuin tämä kutsumus olisi hajoittanut hänen tuumiaan. Hän meni kuitenkin toisena päivänä Piotr Ivanitshin luo tuntia ennen päivällistä.

— Mikä sinun on? Eihän sinua enää näe ollenkaan? oletko meidät unhottanut? sateli kysymyksiä sedältä ja tädiltä.

— No oletpa auttanut, jatkoi Piotr Ivanitsh, enemmän kuin osasin odottaakaan! Mutta olit kuitenkin olevinasi: "en voi", sanoit, "en osaa!" Vai et osaa! Olen monta kertaa tahtonut sinua tavata, mutta en ole saanut käsiini. No, minä olen sangen kiitollinen! Oletko saanut vaasut eheinä?

— Olen. Mutta minä lähetän ne takaisin.

— Minkätähden? Ei, ei: kaiken oikeuden mukaan ovat ne sinun.

— Ei! sanoi Aleksander päättävästi, minä en ota vastaan tätä lahjaa.

— No, tee kuin tahdot! Ne miellyttävät vaimoani: kyllä hän ottaa.

— Minä en tiennyt, Aleksander, sanoi Lisaveta Aleksandrowna veitikkamaisella hymyllä, että Te olette niin taitava näissä asioissa… minulle ette puhunut sanaakaan…

— Setä on sen keksinyt, sanoi hämmästynyt Aleksander, en minä ole kerrassaan mitään tehnyt, setähän minua on opettanut…

— Niin, niin, kuuntele sinä vaan häntä: niinkuin hän taitaisi itse. Hän toimitti asian niin, että… olen sangen, sangen kiitollinen! Mutta tuo minun hupakkoni, Surkow on tullut milt'ei hulluksi. Kyllä hän on minua naurattanut. Pari viikkoa sitten juoksi hän luokseni vallan hassuna; minä arvasin heti mistä syystä, mutta en ollut tietävinänikään, kirjoitin vaan, niinkuin en tietäisi mitään. "Aha! Vai sinä se olet", sanoin minä, "mitä hyvää tiedät sanoa?" Hän hymyili ja tahtoi teeskennellä tyyneyttä… mutta itsellä olivat kyyneleet melkein silmissä. "En mitään hyvää", sanoi hän: "tulin tuomaan huonoja uutisia." Minä katsoin häneen aivan kuin kummastuksella. "Mitä ihmeitä?" kysyin minä. "Teidän veljenpojastanne!" "Mutta mitä? peloitatko sinä minua? Sano pian!" puhelin minä. Siihen hänen tyyneytensä loppuikin: hän alkoi huutaa, raivota. Minä siirryin pois hänen luotaan nojatuolineni — mutta minun oli ihan mahdotonta puhua, sillä tavoin hän tiuski. "Itse sanoitte, että veljenne poika tekee vähän työtä, mutta Te juuri totutattekin häntä työttömyyteen." "Minäkö?" "Niin, juuri Te: kuka saattoi hänet Julian tuttavuuteen?" "Minun täytyy sanoa sinulle, että toisesta päivästä alkaen, tultuaan naisen kanssa tuttavuuteen alkaa hän kutsua tätä ristimänimeltä." "No mikä onnettomuus siinä on?" sanoin minä. "Se onnettomuus", vastasi hän, "että hän istuu nyt Tafajewnan luona aamusta iltaan saakka"… Aleksander punastui äkkiä.

— Näetkös, miten hän valehtelee kiukuissaan, ajattelin minä, jatkoi Piotr Ivanitsh, tarkastellen veljensä poikaa, kyllä kai Aleksander välittäisi istua siellä aamusta iltaan, enkä minä ole pyytänyt häntä sitä tekemäänkään; eikö niin?

Piotr Ivanitsh antoi pysähtyä veljensä poikaan kylmän ja tyynen katseensa, joka tuntui Aleksanderista ihan tuliselta.

— Niin… kyllä minä joskus… pistäyn… mutisi Aleksander.

— Joskus — se on suuri eroitus, jatkoi setä; — niinhän minä pyysinkin tekemään; vaan en joka päivä. Minä tiesin, että hän valehtelee. Mitä tekemistä siellä olisi joka päivä? Ikävystyisit vaan.

— Ei! Hän on hyvin viisas nainen… saanut mainion kasvatuksen… pitää musiikista… puhui Aleksander epäselvästi, väliin pysähtyen, hieroen silmäänsä vaikk'ei sitä kutkuttanutkaan, silitteli vasemman puoleista ohimotaan, sitten otti nenäliinan taskustaan ja pyyhki huuliaan.

Lisaveta Aleksandrowna katsahti tarkasti, salavihkaa häneen, kääntyi sitten akkunaan päin ja hymyili.

— Vai niin! No, sen parempi, sanoi Piotr Ivanitsh, jos sinun ei ole ollut ikävä; minä olen yhä peljännyt, että olin tehnyt sinulle ikäviä hommia. Minä sanoin siis Surkowille: "kiitoksia, veikkoseni, että otat osaa veljeni pojan asioihin; olen suuresti, suuresti kiitollinen sinulle… mutta etköhän liioittele asiaa? Onnettomuus ei ole vielä niinkään suuri…" "Miksi ei olisi:" huudahti hän. "Eihän hän tee työtä; nuoren miehen täytyy ahkeroida…" "Ei sekään ole mikään onnettomuus", sanoin minä, "mikä hätä sinulla siitä on?" "Kuinka, mikä hätä?" vastasi Surkow. "Hän on saanut päähänsä käyttää viekkautta minua vastaan…" "Ahaa, siinäkö onnettomuus onkin!" aloin minä tehdä kiusaa. "Hän uskottelee minusta Julialle", puhui Surkow, "piru tiesi mitä… Julia on muuttunut kokonaan minua kohtaan. Kyllä minä opetan hänet, mokoman maitosuun" — suo anteeksi, minä kerron hänen sanojaan — "miten hän voisi minun kanssani muutoin taistella? Hänet on hän saanut parjaamisella puolelleen; toivon että saatatte hänet järkiinsä." "Kyllä minä hänet läksytän", sanoin minä, "kaikin mokomin läksytän; mutta, onkohan siinä perää? Miten hän on sinut vihoittanut?" Lahjoititko sinä hänelle kukkaisia, vai mitä? Piotr Ivanitsh pysähtyi taaskin aivan kuin vastausta odottaen. Aleksander oli ääneti. Piotr Ivanitsh jatkoi: "Kuinka", sanoi hän, "siinä ei olisi perää? Minkä vuoksi kuljettaa hän joka päivä Julialle kukkaiskimppuja? Nyt on talvi… mitä se tulee maksamaan?… Kyllä minä tiedän, mitä nämät kukkaiskimput merkitsevät." Siinä se on, ajattelin itsekseni, mitä omainen tekee: ei, nyt huomaan ettei sukulaisuus ole niinkään tyhjänpäiväinen asia. Olisitkohan muille ruvennut sillä tavalla hommaamaan? "Mutta kuljettaako hän varmaan joka päivä?" sanoin minä. "Odotapas, minä kysyn häneltä: sinä kenties panet omiasi." Ja varmaan onkin valehdellut! Niinkö? Ei se voi olla mahdollista, että sinä… Aleksander olisi tahtonut vajota maan alle. Mutta Piotr Ivanitsh katsoi häntä armotta silmiin ja odotti vastausta.

— Joskus… kyllä minä olen… vienyt… sanoi Aleksander silmät alas luotuina.

— No, taaskin joskus. Eikä joka päivä: se on tosiaankin vahinko. No, sano minulle, mitä on tullut kaikki sinulle maksamaan: en minä tahdo, että sinä minun tähteni kuluttaisit turhaan; siinä on jo kylliksi että puuhaatkin. Anna minulle lasku. No, ja Surkow purki vielä kauan vihaansa. "He käyvät kävelemässä kahden kesken jalkaisin ja myös ajavat vaunuilla niissä paikoin, missä on vähemmin väkeä."

Nämät sanat pöyristyttivät hiukan Aleksanderia: hän oikasi jalkansa suoraksi tuolin alta ja veti ne äkkiä taaskin kokoon.

— Minä pudistin epäileväisestä päätäni, jatkoi setä. "Kyllä kai hän viitsii kävellä joka päivä!" sanoin minä. "Kysykää muilta ihmisiltä…" sanoi hän. "Ennen minä kysyn häneltä itseltään…" tuumasin minä… Eihän se ole totta?

— Kyllä minä… muutaman kerran… kävelin hänen kanssaan…

— No, eihän se ole joka päivä, sitä minä en kysynytkään; tiesin muutenkin, että hän valehtelee. "No mitä", sanoin minä, "erinomaista siinä on? Hän on leski, likeisiä miehiä hänellä ei ole; Aleksander on hyvänsävyisä, — ei niinkuin sinä… Sentähden hän ottaa Aleksanderin mukaansa: eihän hänen miten sovi yksin käydä". "Ei. sanoi hän", "minua ette petä; kyllä tiedän. Aina hän on Tafajewnan kanssa teatterissa; minä hänelle hankin loogin, välistä Jumala ties' millä puuhalla, mutta Aleksander istuu kuitenkin hänen kanssaan." Minä en voinut enää pidättää itseäni ja rupesin ääneen nauramaan. "Se on oikein sinulle, pöllö." ajattelin minä. "Katsopas vaan sitä Aleksanderia! Hän on vasta veljen poika! Mutta minua hävettää tosiaan, että minun tähteni niin paljon puuhaat", Aleksander oli kuin kidutuspenkissä. Otsasta valui suuria hikikarpaloita. Hän tuskin kuuli mitä setä puhui, eikä uskaltanut katsoa setään eikä tätiin.

Lisaveta Aleksandrowna sääli häntä. Hän pudisti päätään miehelleen, kieltäen tätä kiusaamasta poikaa. Mutta Piotr Ivanitsh ei hellittänyt.

— Mustasukkaisuudessaan pisti Surkowin päähän ruveta vakuuttamaan minua, jatkoi hän, että sinä olet jo korvia myöten rakastunut Tafajewnaan. "Ei, suo anteeksi", sanoin minä hänelle, "se ei ole totta". Hänkö rakastuisi kaiken sen jälkeen, mitä hänelle on tapahtunut! Hän tuntee liian hyvin naisia ja halveksii niitä… Eikö totta? Aleksander nyökäytti päätään silmiään nostamatta.

Lisaveta Aleksandrowna kärsi hänen tähtensä.

Piotr Ivanitsh! sanoi hän voidakseen jollain tavalla lopettaa puheen.

— No, mitä?

— Taanoin kävi täällä mies Lukjanovilta kirjeen kanssa.

— Tiedän, hyvä. Niin mihin minä jäinkään? Piotr Ivanitsh, taas olet alkanut heittää tuhkaa kukkasilleni. Katso, mitä tämä on?

— Ei mitään kultaseni: sanotaan, että tuhka vaikuttaa hyvää kasvamisessa… Niin, minä aioin sanoa…

— Eiköhän liene aika, Piotr Ivanitsh ruveta päivälliselle?

— Hyvä, käske tuomaan pöytään! Sinä satuit muistuttamaan päivällisestä. Surkow sanoi, että sinä, Aleksander, olet melkein joka päivä siellä päivällisellä, että sentähden et käy nykyään meillä perjantaisin puolisella, että muka kokonaiset päivät vietätte yhdessä… piru ties mitä kaikkia hän lienee valehdellut, ihan kyllästytti minua; lopuksi minä ajoin hänet tiehensä. Niinpä olikin että hän on valehdellut. Nyt on perjantai ja sinä olet tässä edessäni.

Aleksander nosti toisen jalkansa toisen yli ja antoi päänsä vaipua vasemmanpuoleiselle olkapäälle.

— Minä olen sangen, sangen kiitollinen sinulle! — Tämä on sekä ystävyyden että sukulaisuuden palvelus, päätti Piotr Ivanitsh. — Surkow tuli vakuutetuksi, ettei hänellä ole mitään otettavissa ja peräytyi: "Julia luulee", sanoi hän, "että minä alan huokailla hänen peräänsä — siinä hän erehtyy". Minä aioin vielä laittaa lasikerroksen ja Jumala ties', mitä aikomuksia lieneekään ollut: hän ehk'ei ole uneksinutkaan semmoista onnea, joka oli valmistumaisillaan, Ei minulla olisi ollut mitään vastaan, naida hänet, sanoi Surkow, jos hän olisi osannut kiinnittää minut itseensä. Mutta nyt on kaikki lopussa. Totta Te neuvoitte minulle Piotr Ivanitsh, sanoi hän; nyt säilyy sekä rahat että aika. Nyt hän käy Bawrinin tapaan, synkkänä, eikä pyydä rahaa ja minä sanon: hänen kanssaan kaikki on loppunut. Sinä olet tehtäväsi tehnyt mestarillisesti! Nyt olen rauhoitettu pitkäksi ajaksi. Älä viitsi enempää puuhata. Nyt voit olla käymättäkin hänen luonaan, minä kuvittelen miten ikävä siellä on!… ole niin hyvä ja anoa minulle anteeksi… kyllä minä palkitsen jollain tavalla. Kun tarvitset rahaa, niin käänny minun puoleeni. Lisa! Käske tuomaan meille hyvää viiniä päivällispöytään: juomme onnistuneen asian maljan.

Piotr Ivanitsh iäksi pois huoneesta. Lisaveta Aleksandrowna katsahti pari kertaa salaa Aleksanderiin ja huomattuaan, ettei tämä puhunut sanaakaan, läksi myöskin pois palvelusväkeä käskemään.

Aleksander istui aivan kuin unohduksissa ja tuijotti yhä polviinsa. Vihdoinkin kohotti hän päätään, katsoi ympärilleen — ei ollut ketään huoneessa. Vedettyään aimo hengähdyksen, katsoi hän kelloa, se oli neljä. Hän sieppasi nopeasti hattunsa, viittasi syrjään kädellä, sinnepäin mihin setä oli mennyt, hiljakseen, varpaillaan, pälyen kaikille haaroille, pääsi hän etehiseen, sieltä otti hän palttoonsa käsivarrelleen, töytäsi kuin nuoli portaita myöten alas ja ajoi Tafajewnan luo.

Surkow ei valehdellut: Aleksander rakasti Juliaa. Hän tunsi melkein kauhulla tämän rakkauden ensimmäiset alkeet, aivan kuin minkä ruttotaudin. Häntä vaivasi sekä pelko että häpeä: pelko — joutua taaskin oman ja vieraan sydämmen kaikkien oikkujen alaiseksi, häpeä — muiden edessä ja erittäinkin sedän. Hän olisi maksanut mitä tahansa, jos olisi asian voinut salata sedältä. Vähän aikaa sitten, kolme kuukautta takaperin, kieltäytyi hän niin ylpeästi ja päättävästi rakkaudesta, kirjoitti vielä kuolin laulun sille rauhattomalle tunteelle, saman, jonka setä oli lukenut, ja lopuksi halveksi julkisesti naisia — ja yht'äkkiä oli hän uudestaan naisen jalkojen juuressa. Taaskin lapsellisen maltittomuuden todistuksia. Laupias Isä! Milloin hän vapautuu sedän kunnottomasta vaikutuksesta? Eikö hänen elämässään koskaan tapahdu erilaista, odottamatonta käännekohtaa, mutta aina vaan käy Piotr Ivanitshin ennustuksien mukaan.

Tämä ajatus saattoi hänet epätoivoon. Hän olisi ollut iloinen pakenemaan uutta rakkautta. Mutta miten paeta? Mikä eroitus on Nadinkan ja Julian rakkauden välillä! Ensimmäinen rakkaus ei ollut mitään muuta kuin onneton sydämmen hairahdus, joka vaati ravintoa, sillä ijällä sydän ei paljon valikoitse: ottaa vastaan ensimmäisen, mikä vaan tulee eteen. Mutta Julia! Tämä ei ole enää mikään oikullinen tyttö lepakko, joka ei ymmärrä häntä, eikä itseäänkään, eikä rakkautta. Tämä on — nainen täydessä kehityksessään, ruumiiltaan heikko, mutta henkisessä suhteessa tarmoa rakkauteen: hän on kokonaan pelkkää rakkautta. Muita ehtoja onneen ja elämään hän ei tunnusta. Niinkuin rakastaminen olisi mikä tyhjä asia? Se on myöskin lahja, mutta Julia on — nero siinä. Hän oli uneksinut tällaista rakkautta: kiitollista, järkevätä, mutta samalla voimakasta, joka ei tiedä mistään muusta, mikä vaan ei kuulu sen omaan piiriin.

Minä en menetä henkeäni ilosta niinkuin luontokappale, puhui hän itselleen, henki ei mene tainnoksiin, vaan minussa tapahtuu arvokkaampi, korkeampi kehityskulku: minä tunnustan onneni, minä mietiskelen sitä, ja se on täydellisempi, vaikka ehkä tyynempi… Kuinka jalosti, teeskentelemättä, ilman matkailemista oli Julia antautunut tunteelleen. Tuntui kuin hän olisi odottanut semmoista ihmistä, joka ymmärtäisi syvästi rakkauden — ja se ihminen ilmestyi. Hän astui ylpeästi kuin laillinen vallitsija perityn rikkauden omistajaksi ja oli kiitollisuudella tunnustettu. Mikä lohdutus, mikä autuus, ajatteli Aleksander, ajaessaan hänen luokseen sedän luoda, on tietää, että löytyy maailmassa olento, joka vaikka olisi missä tahansa ja tekisi mitä tahansa, muistaa meitä, siirtää kaikki ajatukset, toimet ja teot yhteen pisteesen ja yhteen käsitykseen — rakastettuun olentoon. Se on aivan kuin meidän toinen "minä". Jos hän kuulee vaikka mitä, näkee mitä, kulkee vaikka minkä ohitse, tahi jos mikä tahansa kulkee hänen ohitsensa, kaikki mielenvaikutukset uskotaan toiselle minulle; se mielenvaikutus on molemmille tunnettu, molemmat ovat toisiaan opettaneet, sillä tavoin uskottu mielenvaikutus otetaan vastaan, vahvistetaan sielussa poistamattomilla piirteillä. Toinen minä kieltäytyy omista tunteista, jos toinen ei voi jakaa niitä ja ottaa vastaan. Hän rakastaa samaa mitä toinen, rakastaa, ja vihaa mitä toinenkin vihaa. Eroittamatta asuvat he samassa ajatuksessa ja yhdessä tunteessa: heillä on yksi henkinen silmä, yksi kuulo, yksi järki, yksi sielu…

— Herra, sinnekö paikkaan ajetaan, joka on Liteinalla? kysyi vossikka.

Julia rakasti Aleksanderia tulisemmin kuin tämä häntä. Hän ei tiennyt edes koko rakkautensa voimaa eikä ajatellut sitä. Hän rakasti ensimmäisen kerran — se ei olisi vielä ollut mitään — eihän voi suoraan rakastaa toisen kerran, mutta onnettomuus oli siinä, että hänen sydämmensä oli kehittynyt äärimmäiseen saakka, valmistettu ja kehitetty romaaneilla, ei ainoastaan ensimmäistä, vaan sitä romantillista rakkautta varten, joka löytyy muutamissa romaaneissa, mutta ei luonnollisuudesta ja joka sentähden onkin aina onneton. Sen ohessa Julian järki ei saanut terveellistä ravintoa pelkkien romaanien lukemisesta, ja alkoi erota sydämmestä. Hän ei voinut mitenkään huvitella tyyntä, yksinkertaista rakkautta, ilman myrskyn ilmaantumista, ilman rajatonta helleyttä. Hän olisi heti lakannut rakastamasta sitä ihmistä, joka ei olisi langennut hänen jalkainsa juureen sopivassa tilaisuudessa, joka ei olisi vannonut kaiken sielunsa voimalla, joka ei olisi uskaltanut polttaa hänet ja musertaa tuhaksi syleilyillään ja joka ei olisi uskaltanut ryhtyä muuhun toimeen kuin rakkauteen, eikä olisi juonut elämän maljaa pisara pisaralta hänen kyyneleistään ja suuteloistaan.

Siitä syntyi haaveellisuus, joka loi hänelle toisen maailman. Jos tavallisessa elämässä tapahtui jotakin, joka poikkesi eri maailman säännöistä, niin hänen sydämmensä joutui raivoon ja kärsi. Heikko ja vielä lisäksi naisen elimistö joutuu välistä sangen ankarien täristyksien alaiseksi. Useat mielenliikutukset ärsyttävät hermoja ja saattavat lopuksi ne täydelliseen epäjärjestykseen. Siitä syystä juuri tulee useille naisille miettiväisyys luonteessa ja surumielisyys ihan syyttä, synkkä katsantotapa elämään; siitä syystä tuntuu heistä luonnollinen, järjellisesti säädettyjä päättäväinen, muuttumattomien lakien mukainen järjestys ihmisen olemisesta raskailta kahleilta; sanalla sanoen siitä syystä peloittaa heitä todellisuus ja pakoittaa rakentamaan maailman utulinnojen tapaiseksi.

Kuka koetti kehittää niin ennen aikaisesti ja säännöttömästi Julian sydämmen ja antoi järjen olla rauhassa? Kuka? Se klassillinen pedagogillinen kolmimiehistö, triumviraatti, joka vanhempien kutsumuksesta ilmestyy ottamaan huostaansa nuoren järjen, ilmaisemaan sille kaikkien aineitten vaikutukset ja syyt, repäisemään menneen verhon ja näyttämään mitä allamme on — vaikea velvollisuus! Sentähden olikin kutsuttu yhteen kolme kansaa ratkaisemaan tätä mainetyötä. Vanhemmat ovat itse peräytyneet kasvatuksesta, arvellen että heidän huolensa ovat loppuneet siihen, kun hyvien ystävien suosimuslauseiden mukaan ottivat erään ranskalaisen, Poulen, ranskalaista kirjallisuutta ja muita aineita opettamaan; sitten erään saksalaisen, Smidt'in, siksi että oli tapana opetella, vaikk'ei koskaan opita saksan kieltä, ja viimeksi venäläisen opettajan Ivan Ivanitsh'in.

— He ovat kaikki semmoisia harjaamattomia, sanoi äiti, aina he ovat niin huonosti puetut, ulkonäöltään huonomman näköiset kuin pikentit; välistä haisevat viinalle…

— Eihän mitenkään voi olla ilman venäläistä opettajaa? Ei se sovi! päätti isä, älä ole levoton: minä valitsen itse sävyisemmän.

Ranskalainen ryhtyi siis toimeensa. Hänen ympärillään hääräsivät isä ja äiti. Häntä kutsuttiin kotiin aivan kuin vierasta, häntä kohdeltiin hyvin kohteliaasti: tämä oli kallis ranskalainen: — Tämän oli helppo opettaa Juliaa: hän, kiitos olkoon kotiopettajattarelle, puhui ranskaa, luki ja kirjoitti melkein virheettömästi. Monsieur Poulelle jäi ainoastaan työskenteleminen kirjallisuudessa hänen kanssaan. Hän antoi Julialle kaikellaisia ainekirjoituksia: välistä sai hän kuvata nousevan auringon, milloin määritellä rakkautta ja ystävyyttä, milloin kirjoittaa onnentoivotus-kirjeen vanhemmille tahi purkaa sydämmensä ystävättärelle erohetkellä.

Julia näki akkunastaan ainoastaan auringon laskevan kauppias Girinin talon taakse; ystävättäristään hänen ei tarvinnut koskaan erota, mutta ystävyys ja rakkaus… nyt hänessä välähti ensi kertaa ajatus näistä molemmista tunteista. Täytyihän niitä joskus oppia tuntemaan.

Tyhjennettyään kaiken tämän ainevaraston päätti Poule lähestyä sitä pyhää, ohkaista vihkoa, jonka päällimäiseen lehteen on isoilla kirjaimilla kirjoitettu: Luentoja ranskan kirjallisuudesta. Kuka meistä ei muistaisi tätä vihkoa? Kahden kuukauden kuluttua taisi Julia ulkoapäin ranskalaisen kirjallisuuden, se on, tämän ohkaisen vihon, mutta kolmen kuukauden kuluttua oli hän sen unhoittanut; vahingolliset jäljet jäivät kuitenkin. Hän tiesi että löytyy Voltaire ja syytti häntä marttyyreistä, Cbateaubriandia piti hän Filosofillisena sanakirjana, Montaique'a kutsui Monsieur de Montaigniksi ja muisteli häntä välistä Hugon rinnalla. Molierista sanoi hän, että tämä kirjoittaa teatteria varten; hän oppi Roeinin kuuluisan sanonnan: "Tuskin tulimme sisään Trezènes'in porteista". Muinaistieteessä miellytti häntä suuresti komedia, joka oli tapahtunut Vulkanuksen, Marsin ja Venuksen välillä. Hän puolusti ensin Vulkanusta, mutta saatuaan tietää, että tämä ontui ja oli kömpelö ja kaiken sen lisäksi seppä, siirtyi hän heti Marsin puolelle. Hän piti myöskin tarusta Semelestä ja Jupiterista, Apollon maanpakolaisuudesta ja hänen ilveleikeistään maan päällä, Julia otti ne kaikki siltä kannalta, miltä ne olivat kirjoitetut, eikä aavistanut mitään muuta merkitystä näissä taruissa olevan. Aavistikohan itse ranskalainenkaan — Jumala ties! Julian kysymyksiin tästä entisestä uskonnosta, vastasi hän otsa rypistettynä ja arvokkaana: Tyhmyksiä! Mutta tämä Vulkanus peto lienee ollut hullunkurisen näköinen…kuunnelkaa, lisäsi hän sitte hiukan siristettyään silmiään ja pudistettuaan häntä kädestä: — mitä tekisitte Venuksena? Julia ei vastannut mitään, mutta punastui, ensikertaa eläissään tietämättömästä syystä.

Lopuksi ranskalainen täydensi hänen kasvatuksensa sillä, että antoi tutustua sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti ranskalaisen kirjallisuuden uuden koulun kanssa. Hän antoi Julialle kirjoja, jotka aikanaan olivat paljon melua nostaneet: "Viheriäkäsikirjoitus", "Seitsemän perisyntiä", "Kuollut aasi" ja kokonaisen joukon kirjoja, jotka silloin tulvailivat Ranskassa ja Europassa.

Tyttö parka syöksi janoavaisesti tähän suunnattomaan valtamereen. Millaisilta sankareilta hänestä tuntuvat Janet, Balzac, — ja koko jono suuria miehiä! Mikä on tuommoinen raukkamainen satu Vulkanuksesta näiden ihmeellisten kuvauksien rinnalla? Venus näiden uusien sankaritarten rinnalla tuntuu aivan viattomalta. Hän luki ahneesti uutta koulua ja luultavasti lukee vieläkin.

Sillä aikaa kun ranskalainen pääsi niin kauas, ei vankka saksalainen ennättänyt päästä kieliopinkaan läpitse: hän sovitteli vaan hyvin arvokkaasti sijoitelma- ja taivutus-tauluja, mietiskeli monenlaisia kekseliäitä keinoja, miten voi paremmin muistaa sija-sanojen päätteitä: hän selitti että välistä pannaan sana "zu" loppuun j.n.e.

Mutta kun häneltä vaadittiin kirjallisuutta, niin mies parka peljästyi. Hänelle näytettiin ranskalaisen vihko, hän pudisti päätään ja sanoi, ettei saksaksi voi opettaa, vaan että löytyy Allerin lukemisto, jossa kaikki kirjailijat teoksineen ovat nähtävinä. Mutta sillä hän ei päässyt erilleen: häntä kiusattiin että hän tutustuttaisi Juliaa niinkuin Monsieur Poule'kin kaikenlaisiin teoksiin.

Lopulta saksalainen toki lupasi ja tuli kotiinsa syvästi miettiväisenä. Hän aukaisi kaapin tahi oikeammin sanottu, hän paljasti sen, toisen oven puoliskon otti hän kokonaan pois ja asetti seinää vasten, senvuoksi ettei kaapilla ole moneen aikaan ollut saranoita eikä lukkoa, — sieltä hän veti esille vanhat saappaat, puoli toppaa sokeria, pullollisen nuuskaa, karahviinillisen viinaa ja leipäkannikan, sitten rikkinäisen kahvimyllyn, sittemmin parranajovadin saippuapalasen ja harjan kanssa, joka oli pomaada purkissa, vanhat housun kannattimet, kovasimen kynäveistä varten ja vielä hiukan muuta semmoista romua. Vihdoinkin näkyi näitten jälkeen kirja, toinen, kolmas, neljäs — viisi kaikkiaan luvultaan. Hän löi niitä vastakkain: tomu kohosi pilvenä, niinkuin savu ja varjosti juhlallisesti pedagoogin pään.

Ensimmäinen kirja oli: Gesnerin idylli, — gut! sanoi saksalainen ja tutki nautinnolla idyllin rikkinäistä kansilehteä. Hän aukaisi toisen kirjan: Gothan kalenderi vuodelta 1804. Hän selaili sitä: siinä oli europpalaisten kuninkaitten luku, kaikenmoisten linnojen, putousten kuvia: — sehr gut! sanoi saksalainen. Kolmas oli — piplia: hän pani sen syrjään, mumisi ensin hurskaasti: Nein! Neljäs oli: Jungin yöt: hän pudisti päätään ja mutisi: Nein! Viimeinen oli Weisse! Saksalainen hymyili juhlallisesti: da habe ich's, sanoi hän. Kun hänelle sanottiin, että löytyy vielä Schiller, Göthe ja muita, pudisti hän päätään, ja sanoi itsepäisesti: Nein! Julia haukotteli paikalla kun saksalainen oli kääntänyt hänelle Weissesta ensimmäisen sivun, mutta sitten ei viitsinyt enää edes kuunnellakaan. Saksalaiselta jäi hänelle muistiin ainoastaan, että apusana "zu" pannaan välistä loppuun.

Mutta venäläinen? Tämä teki tehtävänsä vielä tunnollisemmin. Hän vakuutti melkein kyyneleet silmissä, että alus-ja maine-sanat ovat semmoisia ja semmoisia lauseen osia, mutta nimi-sana on taas sellainen, ja pääsi vihdoin niin pitkälle, että Julia uskoi häntä ja opetteli ulkoapäin kaikkien lauseiden osien määritelmät. Osasipa yhdellä kerralla luetella asemosanat ja kun opettaja kyseli arvokkaasti: "Mutta mitkäs kiihtosanat osoittavat peljästystä ja kunnostusta," vastasi Julia äkkiä, tuskin vetäen henkeä: ah, oh, eh, voi, a, o, no, ehe! Silloin opettaja riemuitsi.

Hän sai tietää muutamia totuuksia lauseopista myöskin, mutta ei osannut sovittaa niitä asiaan, joten kieliopilliset virheet jäivät hänelle kaikeksi elämäkseen. Histooriasta hän tiesi, että oli löytynyt eräs Makedonian Aleksander, että hän oli sotinut ja oli ollut perin rohkea… ja tietysti perinkauniskin… mutta minkä arvoinen oli vielä ja mitä merkitsi hänen vuosisatansa, se ei juolahtanut hänen eikä opettajan päähän; eikä Kaidanowkaan liian paljon selitä sitä asiaa. Kun opettajalta vaadittiin kirjallisuutta, niin hän kuljetti ko'on vanhoja käytettyjä kirjoja. Siinä löytyi Kontemir Sumarokow, sitten Lomonosow, Dershawin, Oserow. Kaikki ihmettelivät; varovaisesti aukaistiin yksi kirja, haisteltiin, sitten heitettiin pois ja vaadittiin jotain uudenaikaisempaa. Opettaja toi Karamsinin. Mutta uuden ranskalaisen koulun jälkeen lukea Karamsinia! Julia luki köyhästä Liisasta muutaman rivin, ja niinikään matkustuksista, — ja sitten hän antoi sen jo takaisin.

Väliaikoja oli oppilas paralla näiden toimien välillä paljon, eikä ollut yhtään jaloa ja terveellistä ravintoa ajatukselle! Järki alkoi uinua, mutta sydän lyödä rauhattomasti. Vaan samassa ilmestyi kohtelias serkku, joka toi muutamia lukuja Oneginista, Kaukasialaisen vangitun y.m. Neito tuli tuntemaan venäläisen runouden mehua ja Oneginin opeteltiin ulkoapäin eikä se jättänyt Julian päänalusta. Serkku, niinkuin kaikki opettajat eivät osanneet selittää tämän teoksen arvoa ja merkitystä. Hän otti Tatjanan esikuvaksen ja toisti ajatuksissaan ihanteelleen Tatjanan kirjeen palavat rivit Oneginille, ja hänen sydämmensä sureksi ja sykkäili. Mielikuvitus haki milloin Oneginia, milloin uudenaikaisen koulun mestarien sankaria — kalpeita, synkkämielisiä, hurmaantuneita…

Eräs italialainen ja eräs ranskalainen lopettivat hänen kasvatuksensa, antaen hänen päälleen ja liikkeilleen kauniit määränsä, nimittäin opettivat tanssimaan, laulamaan, soittamaan tahi oikeimmiten soittamaan naimiseen asti pianoa, mutta musiikkia oikeastaan eivät opettaneet. Hän oli siis jo kahdeksantoista vuotias, mutta aina synkkäkatseisena, miellyttävän kalpeana, leijuvaisin vyötäisin, pienin jaloin ilmautui hän salonkeihin näytteeksi maailmalle.

Hänet huomasi Tafajew, ihminen, jolla oli kaikki sulhaismiehen ominaisuudet, arvokas virka, hyvä omaisuus, risti kaulassa, sanalla sanoen onni ja menestys. Ei voinut sanoa hänestä, että hän oli pelkkä yksinkertainen ja hyvä mies. Eipä! Hän ei antanut itseään pakoittaa ja tuomitsi sangen terävästi nykyistä Venäjää siitä, mitä siltä puuttuu taloudellisessa ja elinkeinon suhteessa, ja omalla alallaan pidettiin häntä käytännöllisenä ihmisenä.

Kalpea, synkkämielinen tyttö, hänen lujan luonteensa kummallinen vastakohtaisuus, teki häneen mahtavan vaikutuksen. Iltasin pakeni hän pois korttipöydästä ja vaipui ajoittaisin omituisiin ajatuksiin, katsellen tätä puoleksi ilman utukuvaa, joka lenteli hänen edessään. Kun Julian rauennut katse lankesi häneen tietysti satunnaisesti, niin hän, rohkea gladiatori salonkikeskusteluissa, hämmästyi aran tytön edessä, tahtoi hänelle välistä sanoa jotakin, mutta ei voinut. Tämä kyllästytti häntä ja hän päätti toimia päättävämmästi kaikenlaisten tätien kautta.

Myötäjäisten luettelo tuntui tyydyttäväiseltä. "Mitäs muuta: me olemme pari!" mietiskeli hän itsekseen. "Minä olen vasta neljänkymmenen viiden vanha, hän kahdeksantoista: meidän omaisuudellako emme tulisi hyvin toimeen. Entäs ulkomuoto? Hän on vielä lisäksi sievä, mutta minä olen, niinkuin sanotaan, muhkea… mies. Hän on sivistynyt, sanotaan: mitä sitten? Olenhan minäkin ennen aikoihin lukenut, muistan, että opetettiin latinaa ja roomalaista histooriaa. Vielä nytkin muistan: siellä tuo konsuli — mikä hän olikaan… no hitto olkoon hänen kanssaan! Muistan, että luettiin uskonpuhdistuksesta… ja noita runoja: Beatuksille… mitenkä se olikaan sitten? Puer, pueri, puero… ei se ollut niin, piru ties — kaikki olen unhoittanut. Totta jumal' avita — senvuoksihan opetetaankin, että unhotettaisiin. Vaikka minut tapettaisi, niin minä sanon, että tuo ja tämä, kaikki virkamiehet ja oppineet eivät voi sanoa, mikä se konsuli oli siellä… tahi minä vuonna olivat Olympon leikit, luultavasti opetetaan sillä tavalla… sentähden että järjestys on senlainen, että vaan näyttäisi, että on lukenut. Ja kuinkas sitten ei unohtaisi: eihän seuraelämässä enää siitä puhuta, mutta alapas puhua, niin, luulen, että melkein taluttaisivat ulos! Ei, kyllä me vaan olemme pari."

Siis, kun Julia oli päässyt lapsuudesta, niin ensimmäisellä askeleella häntä kohtasi kaikkein surullisin todellisuus — jokapäiväinen mies. Miten kaukana tämä oli niistä sankareista, joita hänen mielikuvituksensa ja runoilijat olivat luoneet.

Viisi vuotta hän kulutti siinä ikävässä unessa, niinkuin hän kutsui avioliittoa ilman rakkautta ja ei aikaakaan, niin ilmestyi sekä vapaus, että rakkaus. Hän hymyili, ojensi niille tulisen sylen ja antautui rakkaudelleen, niinkuin ihminen antautuu kilpa-ajoon hevosella. Ihminen kiitää kuin mahtava eläin, unhottaen välimatkan. Henki menee tainnoksiin, esineet juoksevat taaksepäin; kasvoihin puhaltaa raittius; rinta voi tuskin kestää tunteen lemmenhurmausta… tahi, niinkuin ihminen, joka huolettomasti antautuu ruuheen aaltojen keinuteltavaksi: aurinko lämmittää häntä, vihreät rannat välähtelevät hänen silmissään, leikillinen laine hyväilee venheen perää ja kuiskailee niin suloisesti, juoksee edellä ja viekottelee yhä kauemmas ja kauemmas, osoittaen tietä loppumattomana virtana… Ihrainen hurmaantuu. Silloin ei ole aikaa katsella ja ajatella, miten tie päättyy: kiitääkö venonen syvyyteen tahi viekö aalto karille?… Tuuli, vie ajatukset mukanaan, silmät ummistuvat, lumous on voittamaton… samoin ei hänkään voinut sitä vastustaa, vaan antautui hurmaukselle enemmän ja enemmän… Vihdoin tulivat hänelle ne runollisuuden hetket elämässä: hän rakasti sitä väliin suloista, väliin tuskallista sielun rauhattomuutta, hän haki itse mielenliikutuksia, keksi itselleen kärsimystä ja onnea. Hänessä nousi himo rakkauteen, niinkuin nousee opiumiin, ja hän joi ahneesti sydämmen myrkkyä.

Julia oli jo liikutuksessa odottamisesta. Hän seisoi akkunan ääressä ja hänen kärsimättömyytensä kasvoi hetki hetkeltä. Hän nypisteli kiinalaista ruusua ja kiukuissaan heitteli sen lehtiä laattialle, mutta sydän alkoi mennä tainnoksiin: se oli tuskan hetki. Ajatuksissaan leikki hän kysymyksiä ja vastauksia: tuleeko hän tahi eikö tule? Kaikki hänen käsitys voimansa oli kiinnitetty siihen, että voisi selvittää tämän perin vaikean laskun. Jos käsitys puhui vakuuttaen, niin hän hymyili, mutta jos ei — kalpeni hän.

Kun Aleksander pysähtyi ulkopuolella, niin vaipui hän kalpeana ja voimattomana nojatuoliin… niin kovasti työskentelivät hermot hänessä. Kun Aleksander astui sisään… on mahdotonta kuvata sitä katsetta, joka oli hänelle vastassa, sitä iloa, joka silmänräpäyksessä virtaili kaikissa hänen piirteissään, aivankuin eivät olisi vuoteen toisiaan nähneet, vaikka kuitenkin olivat toisiaan kohdanneet edellisenä päivänä. Äänetönnä näytti hän seinäkelloa; jos Aleksander hiukankaan koetti puolustaa itseään, niin Julia ei kuunnellut loppuunkaan, vaan uskoi häntä ja antoi anteeksi, unhotti kärsimättömyyden kivun, ojensi hänelle kätensä ja molemmat istuivat sohvalle, puhuivat kauan, olivat ääneti kauan ja katsoivat kauan toisiaan. Jos palvelija ei olisi muistuttanut, niin he olisivat unhoittaneet syödä päivällistä.

Miten paljon nautintoja Aleksander voikaan uneksia niin täydellisen totisista sydämmen vuodatuksista. Kesällä kävelyt kahden kesken ulos kaupungista: jos jonnekin ihmistulvaan musiikki, ilotulitus viekotteli, niin he välähtelivät jossain kaukana käyden käsikynkässä. Talvella tuli Aleksander aina päivälliselle ja sitten he istuivat vierekkäin kamiinin ääressä puoli yöhön saakka. Välistä käskettiin valjastaa hevonen ja kiidettyä pitkin pimeitä katuja kiiruhtivat he lopettamaan loppumatonta keskustelua samovarin ääressä. Jok'ainoa ympäristöllä sattuva tapahtuma y.m., jok'ainoa ajatuksen ja tunteen ohitsekulkeva liikutus, — kaikki ne huomattiin ja jaettiin.

Aleksander pelkäsi yhtymistä sedän kanssa kuin tulta. Välistä hän kävi Lisaveta Aleksandrownan luona, mutta tämä ei ennättänyt koskaan esiin saada hänessä avomielisyyttä. Aleksander oli aina rauhaton, ettei vaan tapaisi setää ja saisi jälleen toimeen jonkinlaisen kohtauksen, sen vuoksi hän kiiruhti aina pois.

Oliko hän onnellinen? Senlaisessa tapauksessa voisi muista sanoa sekä on, että ei, mutta hänestä ei; hänen rakkautensa alkoi kärsimyksillä. Niinä hetkinä jolloin hän ennätti unhoittaa menneen, niin hän uskoi onnen mahdollisuuteen, Juliaan ja hänen rakkauteensa. Toisina aikoina tuli hän rauhattomaksi parhaassa sydämmen vuodatusten kuumeessa, pelokkaasti kuunteli Julian himollista, hurmaantunutta hourailemista. Hänestä tuntui, että saa vaan olla varoilla, että Julia pettää, tahi jokin toinen odottamaton salliman lyömä silmänräpäyksessä hajoittaa loistavan autuuden maailman. Nauttiessaan ilon hetkistä, tiesi hän samalla, että niitä tulee ostaa kärsimyksillä ja alakuloisuus alkoi häntä taas painaa.

Kului kuitenkin talvi ja tuli kesä, mutta rakkaus ei ollut vieläkään loppunut. Julia mieltyi häneen yhä enemmän. Ei ollut petosta eikä salliman lyömää: mutta tapahtui vallan toista. Aleksanderin katse kävi selväksi. Hän oli tottunut siihen ajatukseen, että voi pysyväisestä olla uskollinen. Mutta tämä rakkaus ei olekaan enää niin tulinen… ajatteli hän kerran, katsellessaan Juliaa, vaan sen sijaan on se kestävä, kenties ikuinenkin. Niin, epäillyksettä. Ah! viimeinkin minä ymmärrän sinua kohtalo. Sinä tahdot palkita minut kaikista menneistä kärsimyksistä ja petoksista, pitkällisen vaeltamisen perästä rauhalliseen satamaan saattaa. "Siis tässä on onnen turvapaikka… Julia!" huudahti hän ääneen. Tämä säpsähti.

— Mikä Teidän on? kysyi hän.

— Ei mitään! ilman vaan…

— Ei! sanokaa: Teillä oli jokin ajatus. Aleksander oli vaan uppiniskainen. Julia taas ei antanut perään.

— Minä ajattelin, että onnemme täydellisyydestä puuttuu…

— Mikä? kysyi Julia rauhattomana.

— Ei mikään! Päähäni pöllähti kummallinen ajatus. Julia hämmästyi.

— Ah! älkää piinatko minua, sanokaa pian! sanoi hän.

Aleksander alkoi miettiä ja lausui puoliääneen aivankuin hän olisi itsekseen puhunut.

— Hankkia oikeuden saada pitää häntä hetkeksikään jättämättä, eikä tarvita mennä kotia… olla jokapaikassa ja aina hänen kanssaan. Olla maailman silmissä hänen laillinen omistajansa… Hän kutsuu minua ääneen, punastumatta omakseen… ja niin koko elämän ajan! Ylpeillä sillä ijankaikkisesti…

Puhuen tällä syvällisellä kielellä, pääsi hän viimeinkin tuohon sanaan: avioliitto. Julia säpsähti ja alkoi sitten itkeä. Hän ojensi Aleksanderille kättensä sanomattomalla hellyydellä ja kiitollisuudella, molemmat elpyivät ja alkoivat äkkiä puhella. Aleksanderin osaksi tuli puhua tädin kanssa ja pyytää hänen apuaan tässä tärkeässä asiassa. Iloissaan eivät he tienneet mitä heidän piti tehdä. Iita oli suloinen. He läksivät jonnekin ulos kaupungista, erinäiseen paikkaan, ja haettuaan tahallaan suurella vaivalla jostain mäen, istuivat sitten siinä koko illan, katselivat auringon laskua, uneksivat elämän tavasta, arvelivat rajoittaa ahtaan tuttavapiirin, ei ottaa paljon ketään vastaan, eikä tehdä tyhjänpäiväisiä vierailuja.

Sitten he palasivat kotia ja alkoivat keskustella tulevasta järjestyksestä talossa, huoneitten jaosta ja muusta. Aleksander esitti että Julian pukuhuone muutettaisi hänen toimitushuoneekseen, että se olisi sänkykamarin vieressä.

— Millaiset huonekalut Te tahtoisitte toimitushuoneesen? kysyi Julia.

— Minä tahtoisin pähkinäpuusta, sinisellä samettisella päällyksellä.

— Semmoiset olisivat hyvin sievät, eivätkä ota likaa itseensä. Miesten toimitushuonetta varten täytyy välttämättömästi valita tummia värejä: vaaleat pilaantuvat pian savusta. Mutta tuohon pieneen läpikäytävään, joka tulevasta toimitushuoneesta vie makuuhuoneesen, laitan minä alkovin — eikö totta, se tulee olemaan mainiota? Minä asetan sinne yhden nojatuolin, sillä tavalla, että minä voisin siinä istuessani lukea, tehdä työtä ja nähdä Teitä toimitushuoneesta.

— En tarvitse enää kauan ottaa Teiltä näin jäähyväisiä, sanoi Aleksander hyvästiä sanoessaan.

Julia sulki kädellä hänen suunsa.

Seuraavana päivänä läksi Aleksander Lisaveta Aleksandrownan luo ilmaisemaan sitä, joka aikoja sitten oli ollut hänelle tiettyä, pyytämään neuvoa ja apua. Piotr Ivanitsh ei ollut kotona.

— Hyvähän se on! sanoi tämä, kuunneltuaan Aleksanderin tunnustuksen. Te ette ole enää poikanulikka: voitte tuomita tunteistanne ja menetellä omin päin. Mutta älkää kiirehtikö: oppikaa hänet ensin tuntemaan hyvin.

— Ah, ma tante, jos Te tuntisitte hänet! Miten paljon hänellä on hyviä avuja!

— Esimerkiksi?

— Hän rakastaa minua niin…

— Se on tietysti hyvä avu, mutta ei ainoastaan sitä tarvita avioliitossa.

Hän lausui siihen vielä muutamia yleisiä totuuksia avioliiton ylläpysymisestä, siitä, millaisen täytyy vaimon ja millaisen miehen olla.

— Mutta odottakaa, Nyt alkaa talvi tulla, lisäsi hän, kaikki tulevat jälleen kaupunkiin. Sitten minä menen vieraisin Teidän morsiammenne luo; me tutustumme ja minä tartun lujasti asiaan. Älkää häntä jättäkö: olen vakuutettu, että Teistä tulee onnellinen aviomies.

Lisaveta Aleksandrowna tuli iloiseksi.

Naisista on ihmeen hauskaa naittaa miehiä; välistä he eivät huomaakaan, ettei avioliitto tahdo syntyä eikä pitäisikään syntyä, mutta auttavat kuitenkin asiassa. Kunhan he saavat vaan häät toimeen, niin vastanaineet menetelkööt sitten miten tahtovat. Jumala ties' mistä syystä he hommannevatkaan.

Aleksander pyysi, ettei täti puhuisi ennen asian päättymistä mitään Piotr Ivanitshille.

Kesä vieri ohitse, samoin ikävä syksykin. Adujew kohtasi Juliaa yhtä usein.

Julialla oli tehty aivankuin ankara määritelmä päiville, tunneille ja minuuteille, joita voi yhdessä viettää. Hän etsiskeli kaikki tilaisuudet siihen.

— Menettekö aikaseen huomenna virastoon? kyseli hän välistä.

— Yhdentoista vaiheilla.

— Mutta tulkaa minun luokseni kello kymmenen, niin syödään yhdessä aamiaista. Eiköhän sopisi olla kokonaan käymättä? niinkuin siellä ilman meitä…

— Kuinka? Isänmaa… velvollisuus… sanoi Aleksander.

— Sepä kaunista! Sanokaa Te, että rakastatte ja olette rakastettu. Eikö teidän päällikkönne ole tosiaan koskaan rakastanut? Jos hänellä on sydäntä, niin hän kyllä käsittää. Tahi tuokaa tänne työnne: kuka Teitä häiritsee täällä työskentelemästä?

Toisella kerralla Julia ei päästänyt häntä teatteriin, mutta tuttavien luo ei milloinkaan. Kun Lisaveta Aleksandrowna tuli hänen luokseen vierailulle, niin Julia ei voinut pitkään aikaan tointua, nähtyään, mitenkä nuori ja kaunis Aleksanderin täti oli. Hän oli kuvaillut häntä tavalliseksi tädiksi: vanhaksi ja rumaksi, niinkuin suurin osa tädeistä on; mutta tässä, pyydän nöyrimmästi, kahdenkymmenen kuuden, seitsemän vanha nainen ja vielä kaunotar. Hän toimitti Aleksanderille ikävän kohtauksen ja päästi häntä harvemmin sedän luo.

Mutta mitä oli hänen mustasukkaisuutensa ja mielivaltaisuutensa verraten Aleksanderin mielivaltaisuuteen? Hän oli jo tullut vakuutetuksi Julian luottamuksesta, näki, ettei petos ja kylmeneminen ollut hänen luonteensa mukaista — mutta oli vaan mustasukkainen. Ja millä tavalla mustasukkainen! Se ei ollut lemmen kyllyyden mustasukkaisuutta: itkevä, vaikeroiva, tuskallisesta sydämmen kivusta, valittava, pelosta vapiseva, että kadottaa onnensa — vaan välinpitämätön, kylmä, ilkeä. Hän kiusasi naisraukkaa rakkaudesta, enemmän kuin toiset vihasta kiusasivat. Jos hänestä esimerkiksi tuntuu, ett'ei hän illalla, vieraiden aikana, katsellut häntä kylliksi usein ja lempeästi, niin Aleksander katseli ympärilleen kuin peto, — ja silloin oli onnettomuus, jos sattui olemaan Julian vieressä nuori mies, taikka ei nuorikaan, ainoastaan vaan ihminen, usein nainenkin, välistä — joku esinekin. Loukkauksia, pistosanoja, mustia epäluuloja ja soimauksia sateli kuin rakeita. Julian täytyi silloin puolustautua ja lunastaa itsensä vapaaksi kaikenlaisilla uhrauksilla, vastustelematta nöyryydellä: ei hän saanut puhua sen kanssa, ei istua siellä, ei lähestyä sitä, kärsiä petollisten katselijoiden viekasta hymyä ja kuiskuttelemista, punastua, kalveta ja joutua hämilleen.

Jos häntä kutsuttiin minne, niin hän, vastaamatta, käänsi ennen kaikkea kysyvän katseen Aleksanderiin ja jos hän hiukankin rypisti kulmakarvojaan, niin Julia antoi kalveten ja vapisten samassa hetkellä kieltävän vastauksen. Välistä Aleksander antoi taas myöntymyksen — Julia valmistelee, pukee ylleen, on valmis istumaan vaunuihin, — mutta ei aikaakaan, Aleksander, hetken oikusta, lausuu ankaran kiellon! Julia riisuu heti päältään ja hevoset pois valjaista. Jäljestä, kenties Aleksander alkaa anoa anteeksi, pyytää lähtemään, mutta silloin ei ole enää aikaa pukeutua, panna hevosia valjaisin. Sitten hän jääkin kotia. Hän ei ollut mustasukkainen ainoastaan kauniille, järjen tahi neron ominaisuuksille, vaan rumille ja lopuksi niillekin, joiden naama ei ollenkaan miellyttänyt häntä.

Kerran tuli Julian luokse käymään eräs vieras sieltä, missä hänen vanhempansa asuivat. Vieras oli vanhanpuoleinen, rumanlainen mies, puhui yhä vuodentulosta ja asiastaan senattiin, niin että Aleksander häntä kuunnellessa ikävystyneenä läksi viereiseen huoneesen. Ei ollut suinkaan syytä olla mustasukkainen. Viimeinkin vieras alkoi ottaa jäähyväisensä.

— Minä olen kuullut, sanoi hän, että Te olette keskiviikkoina kotona; sallitteko minun yhtyä Teidän tuttavienne piiriin?

Julia hymyili ja valmistui sanomaan: "tehkää niin hyvin! Kun yht'äkkiä kajahti toisesta huoneesta kuiskaus, joka oli kovempi kaikkea huutoa: minä en tahdo!"

— En tahdo! toisti Julia nopeasti vieraalle säpsähtäen.

Julia kärsi kaikki. Hän sulki itsensä vierailta, ei käynyt missään ja istui silmästä silmään Aleksanderin kanssa.

Järjestelmän mukaisesti juovuttivat he itseään yhä edelleen onnessaan. Tyhjennettyään tiedettyjen ja tunnettujen nautintojen varaston, alkoi Julia keksiä uusia, tehdä vaihtelevaisemmaksi tuon ennestään hauskuuksista rikkaan maailman. Mitä kekseliäisyyden lahjoja Julia ilmaisikaan! Mutta tämäkin lahja loppui. Ruvettiin entisiä toistamaan. Toivottavaa ja koeteltavaa ei ollut enää mitään. Kaupungin ulkopuolella ei ollut ainoatakaan paikkaa, missä he eivät olisi käyneet, ei ainoatakaan näytelmäkappaletta, jota eivät olisi nähneet yhdessä, ei ainoatakaan kirjaa, jota eivät olisi lukeneet ja tuominneet. He oppivat tuntemaan toinen toisensa tunteet, ajatustavan, hyvät avut ja vaillinaisuudet, eikä mikään estänyt heitä enää täyttämästä ajateltua suunnitelmaa.

Sydämmen vuodatukset kävivät harvemmiksi. Välistä istuivat he tuntimääriä, eivätkä vaihtaneet sanaakaan. Mutta Julia oli onnellinen äänetönnäkin.

Silloin tällöin tekee hän Aleksanderille kysymyksen ja saa vastaukseksi: kyllä ja ei — ja hän on siihen tyytyväinen; mutta jos ei saa sitäkään, niin hän katselee Aleksanderia tarkasti; tämä myhähtää ja hän on jälleen onnellinen. Mutta jos Aleksander ei hymyilisi eikä vastaisi mitään, niin Julia alkaa pitää silmällä hänen jok'ainoata liikettää, jok'ainoata katsettaan ja selittää ne omalla tavallaan ja silloin Aleksander ei pääse soimauksista.

Tulevaisuutta koskevan keskustelun he lopettivat sentähden, että Aleksander tunsi aina silloin jonkinlaista hämmästystä ja kömpelyyttä, jota hän ei voinut itselleen selittää ja koetti aina lopettaa keskustelun. Hän alkoi miettiä ja vaipua ajatuksiinsa. Tämä taika-piiri, johon hänen elämänsä oli rakkaudella suljettu, särkyi muutamin paikoin, hänelle näyttäytyi kaukaa milloin ystävien kasvot, milloin jono hurjia huvituksia, milloin loistavat tanssiaiset kaunotartulvan kanssa, milloin ainaisesti työssä oleva ja käytännöllinen setä, milloin hyljätyt toimet…

Semmoisella tuulella oli hän kerran istuessaan Julian luona. Ulkona oli tuisku. Lumi hakkasi akkunoita ja möhkäleinä tarttui ruutuihin kiinni. Tuuli tunkeutui kamiiniin ja vinkui surullista laulua. Kamarissa kuului pöytäkellon heilarin yksitoikkoinen käynti, ja silloin tällöin Julian huokauksia.

Kun Aleksanderilla ei ollut mitään tekemistä, loi hän silmäyksen yli koko huoneen, katsoi sitten kelloa — se oli kymmenen, mutta hänen täytyi istua vielä kaksi tuntia: hän haukotteli. Hänen katseensa pysähtyi Juliaan.

Tämä seisoi selkä kaminin nojassa, kalpeat kasvot painuksissa olkapäätä vasten, seurasi silmillään Aleksanderia, mutta ei epäilevällä ja kysyvällä, vaan hurman, rakkauden ja onnen katseella. Hän taisteli nähtävästi salaisen tunteen, hurmaavan unelman kanssa ja näytti uupuneelta.

Hermot vaikuttivat niin kovasti, että hurman vavistuskin heitti hänet sairaanmoiseen uupumukseen; tuska ja autuus olivat hänessä eroamattomat.

Aleksander vastasi hänelle kuivalla, levottomalla katseella. Hän meni akkunan luo ja alkoi hiljakseen rummuttaa akkunan ruutua ja katseli ulos kadulle. Kadulta kuului heille sekava ääninen pauhina ja ajopelillä-ajaminen. Kaikkialla välkkyi akkunoissa tulet, välähtelivät varjot. Hänestä tuntui että siellä missä oli valoisampi, sinne kokoontui iloinen joukkio; siellä kenties tapahtui elävä ajatusten vaihdos, tulisia, lentäviä tunteita: siellä eletään jyrinällä ja iloisesti. Mutta tuolla, vähän valaistun akkunan ääressä istuu varmaan jalo työntekijä. Aleksander ajatteli, että hän on viettänyt jo melkein kaksi vuotta laiskaa, tyhmää elämää — ja kaksi vuotta on turhaan mennyttä elämän juoksusta, — siihen on syynä vaan rakkaus! siitä hän meni rakkauden kimppuun. "Ja millainen tämä rakkaus on!" ajatteli hän… "semmoinen uninen ja tarmoton. Tämä nainen antautui tunteen valtaan taistelutta, vastustelematta, ponnistelematta niinkuin mikä uhri: heikko nainen ilman luonteen ominaisuutta. Teki onnelliseksi ensimmäisen joka sattui vastaan; jos minua ei olisi sattunut olemaan, niin hän olisi rakastunut samalla lailla Surkowiin, ja hän oli jo hyvällä alullakin: niin kyllä! puolustakoon Julia itseään kuinka tahansa — minä huomasin kyllä! jos vaan olisi sattunut tulemaan joku, rohkeampi ja sukkelampi kuin minä, hän olisi antautunut sille… se on kerrassaan epäsiveellistä, tämäkö olisi rakkautta! Missä on sielujen yhteys, joista saarnaavat tunteelliset sielut? Eikö tässä vetänyt sieluja toinen toisen luo: luulisi että niiden olisi pitänyt ainaisesti sulaa yhteen, mutta tuossa se nyt on! Piru ties' mitä tämä on, ei siitä saa selkoa! kuiskasi hän kiukuissaan."

— Mitä Te siellä teette? Mitä ajattelette? kysyi Julia.

— Ilman vaan… sanoi hän haukotellen ja istui sohvalle, kauemmaksi hänestä, toisella kädellä pidellen sohvantyynyn nurkkaa.

— Istukaa tänne lähemmäksi.

Aleksander ei istunut eikä vastannut mitään.

— Mikä Teidän on? jatkoi Julia lähestyen häntä. Te olette ikävä tänään.

— En minä tiedä… sanoi hän veltosti, minusta tuntuu ikään kuin minä…

Aleksander ei tiennyt, mitä hänen piti vastata Julialle, eipä osannut vastata oikein itselleenkään. Hän ei voinut oikein selittää itselleen, mitä hänessä tapahtui.

Julia istui hänen viereensä ja alkoi puhua tulevaisuudesta ja elpyi vähitellen. Hän esitti kuvan onnellisesta perhe-elämästä, laski välillä leikkiä ja päätti:

— Te olette — minun mieheni! Katsokaa, sanoi hän, osoittaen ympärilleen, pian on tämä kaikki Teidän. Te tulette hallitsemaan talossa, niinkuin minun sydämmessänikin. Minä olen nyt itsenäinen, voin tehdä mitä tahdon, mennä minne silmät vievät, mutta sitten ei liikahda täällä mikään paikaltaan Teidän käskyttänne; mutta mitkä suloiset kahleet! Pankaa minut nopeammin kahleisiin! Milloin jo?… Koko elämäni olen uneksinut semmoista miestä, semmoista rakkautta… jo alkaa unelmani toteutua… onni on lähellä… tuskin tahdon uskoa sitä… Tiedättekö: minusta tuntuu kaikki unelta. Eiköhän tämä liene palkinto kaikista entisistä kärsimyksistä?

Aleksanderin oli tuskallista kuunnella näitä sanoja.

— Mutta jos minä lakkaisin Teitä rakastamasta? sanoi hän äkkiä koetellen antaa äänellensä leikillisen värityksen.

— Minä repisin Teiltä korvat, vastasi Julia, ja otti häntä korvasta kiinni, huokasi sitten ja alkoi miettiä tuosta yhdestä ainoasta leikillisestä viittauksesta, Aleksander oli vaiti.

— Mikä Teidän on? kysyi Julia vilkkaasti. Te olette ääneti ja viitsitte tuskin kuunnella minua, katsotte syrjään.

Siinä samassa siirtyi hän lähemmäksi Adujewia ja pantuaan kätensä hänen olkapäälleen, alkoi puhua hiljaan, melkein kuiskaten, samasta aineesta, mutta ei niin varmasti. Muistutti mitenkä he alussa lähenivät toisiaan, kertoi rakkauden alun, sen ensimmäiset tunnusmerkit ja ensimmäiset riemut. Hän oli melkein menemäisillään tainnoksiin lemmen hurmauksesta; hänen kalpeille poskilleen nousi kaksi ruusunpunaista pilkkua. Vähitellen syttyivät ne, silmät hohtivat, kävivät sitten valottomiksi ja puoleksi ummistuivat; rinta nousi kovasti. Tuskin voi ymmärtää hänen puhettaan, toisella kädellään leikitteli hän Aleksanderin pehmeiden hiuksien kanssa, katsahti sitten Aleksanderia silmiin. Tämä vapautti hiljakseen päänsä Julian käsistä, otti taskustaan kamman ja kampasi huolellisesti, minkä Julia oli hiuksista saattanut epäjärjestykseen. Julia nousi ja katsoa tuijotti häneen.

— Mikä Teidän on Aleksander? kysyi hän rauhattomasti.

"Iskipä nyt kiinni! Mistä minä tiedän?" ajatteli tämä ja oli ääneti.

— Teidän on ikävä? sanoi Tafajewna äkkiä ja hänen äänessään kuului sekä kysymys että epäilys.

"Ikävä!" ajatteli hän. "Sana on löydetty! Niin! tämä on tuskallinen, kuolettava ikävä! On jo kuukausi sitten kuin tämä mato hiipi sydämmeeni ja syö sitä… Jumalani, mitä minun tulee tehdä? Mutta Julia puhuu rakkaudesta, avioliitosta. Miten, hänet saisi järkiinsä?"

Julia istui pianon ääreen ja soitti muutamia Aleksanderin lempikappaleita. Hänpä ei niitä kuunnellut, vaan mietiskeli omaa mietiskelemistään.

Julian kädet vaipuivat hermottomina alas. Hän huokasi, kääriytyi huiviin ja heittäysi sohvan toiseen nurkkaan, josta hän surullisella katseella tarkasteli Aleksanderia.

Tämä otti hattunsa.

— Mihin Te aiotte? kysyi Julia kummastuksella,

— Kotiin.

— Eihän kello ole vielä yhtätoista.

— Minun täytyy kirjoittaa äidilleni: en ole pitkään aikaan hänelle kirjoittanut.

— Kuinka pitkään aikaan? Vastahan Te eilen kirjoititte.

Aleksander oli ääneti: hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Hän oli tosiaan kirjoittanut ja noin sivumennen maininnut silloin Julialle siitä, mutta olikin sen unohtanut; vaan rakkaus ei unhota pienintäkään seikkaa. Sen silmissä on rakastetun esineen liikuttaminen tärkeä tapahtuma. Rakastavan ihmisen mieleen kutoutuu monenkertainen kutomus havannoista, hienoista käsityksistä, muistoista, arvoituksista, kaikesta, mikä vaan ympäröipi rakastettua ihmistä, mitä sen piirissä tapahtuu, kaikki se vaikuttaa häneen. Rakkaudelle on kylliksi yksi sana, yksi soimaus… Mitä vielä yksi soimaus olisi! Yksi katse, huulien liike, jota tuskin huomataan, jo sekin muodostaa arvoituksen, siitä muuttuu sitten käsitykseen, käsityksestä lopuksi varmaan päätökseen, sitten saa piinautua tahi olla autuas omasta ajatuksestaan. Rakastuneiden logiikki on usein väärä, mutta eriskummallisen sattuvakin, se kohottaa vuoria arvoituksista, epäilyksistä, mutta rakkauden voima repii ne nopeasti alkuperusteihin asti: usein on sille kylliksi hymyily, kyyneleet, kyllin, ihan kyllin pari, kolme sanaa — ja hyvästi kaikki epäilykset… Tämänlaista silmälläpitoa on mahdoton millään nukuttaa ja pettää. Rakastunut saa yht'äkkiä päähänsä sitä, mitä toinen unissaankaan ei voisi uneksia, välistä taas ei näe mitä nenän edessä tapahtuu, milloin taasen on läpitse näkevä magnetilliseen näkemiseen asti, milloin pitkänäköinen sokeuteen saakka.

Julia hypähti ylös sohvalta niinkuin kissa ja sieppasi häntä kädestä.

— Mitä tämä merkitsee? Mihin Te aiotte? kysyi hän.

— Ei mitään, tosiaan ei mitään; yksinkertaisesti, minä tahdon päästä maata; minä makasin viime yönä vähän — siinä kaikki.

— Vähän makasitte! Kuinka? Itsehän sanoitte taanoin aamusilla, että makasitte yhdeksään asti ja että saitte siitä päänkivistystä?

Taaskin oli pahasti.

— No, päätäni kivistää… sanoi hän hämmästyen hiukkasen, senvuoksi lähden.

— Jäljestä päivällisen sanoitte kivistyksen menneen ohitse.

— Jumalani, Teidän muistoanne! Tätä on mahdoton kärsiä! No, yksinkertaisesti, minä tahdon päästä kotia.

— Onko Teidän täällä paha olla? Mitä siellä kotona on?

Julia pudisti epäluulolla päätään, katsoen hänen silmiinsä. Aleksander rauhoitti hänet noin näin ja läksi kotia.

"Mitä jos minä en menisikään tänään Julian luo?" teki hän itselleen kysymyksen toisena aamuna herätessään.

Hän astui kolme kertaa pitkin huonetta. "Tosiaan, minä en menekään!" lisäsi hän päättävästi.

— Evsei! Pukemaan. — Hän läksi kiertelemään pitkin kaupunkia.

"Kuinka hauskaa, kuinka herttaista on kävellä yksin! ajatteli hän, mennä — mihin vaan tahtoo, seisattua lukemaan kylttiä, katsomaan makasiinin akkunaan, poiketa sinne, tänne… niin erinomaisen hauskaa! Vapaus on — suuri lahja! Niin! nimittäin: vapaus suuressa, syvimmässä ajatuksessa, on — kävellä yksin!"

Hän kolkutteli kepillään katukäytävää ja tervehti iloisesti tuttavia. Kulkiessaan pitkin Morskoita näki hän erään talon akkunassa tuttavat kasvot. Tuttava kutsui häntä kädellä poikkeamaan luokseen. Hän katsoi tarkemmin. Ah! sehän on Dume! Hän poikkesikin, söi päivällistä, istui iltaan asti, iltasilla meni hän teatteriin, teatterista illalliselle. Kotoa koetteli hän olla muistelematta: hän tiesi mikä häntä siellä odotti.

Tosiaan, kotiin palatessaan löysi hän pöydältä puolitusinaa kirjelappuja ja unisen lakeijan eteisestä. Palvelijalle oli sanottu, ettei hän saa mennä pois, ennenkuin Aleksander oli palannut kotia. Kirjeissä — nuhteita, tutkistelemisia ja kyyneleitten jälkiä. Seuraavana päivänä täytyi mennä puolustamaan itseään. Hän puhdisti itseänsä sillä, että virastossa oli ollut tointa. Niin ja näin sopivat sitten.

Kolmen päivän perästä uudistui molemminpuolisesti samaa. Sitten uudelleen ja uudelleen. Julia rupesi laihtumaan, ei käynyt missään, eikä ottanut ketään vastaan, vaan oli ääneti, sillä Aleksander suuttui soimauksista.

Pari viikkoa sen jälkeen, suostui Aleksander ystävien kanssa valitsemaan päivän, jona he huvittelisivat ylenmäärin; mutta samana aamuna sai hän kirjeen Julialta, pyynnöllä, että Aleksander olisi koko päivän hänen kanssaan yhdessä sekä tulisi aikaisemmin. Hän kirjoitti olevansa sairas, surunen, että hänen hermonsa ovat kipeät j.n.e. — Aleksander suuttui, mutta meni kuitenkin ilmoittamaan, ett'ei voi jäädä hänen luokseen, että hänellä on paljon tointa.

— Niin, luonnollisesti: Dumen luona päivällinen, teatteri, mäenlasku — hyvin tärkeitä toimia… sanoi Julia synkästi.

— Mitä tämä merkitsee? kysyi hän harmistuneena. Te taidatte vakoilla minua? Sitä minä en kärsi.

Aleksander nousi ja aikoi lähteä pois.

— Odottakaa, kuulkaa minua! Puhutaan siitä.

— Minulla ei ole aikaa.

— Yksi hetkinen vaan: istukaa. Hän istui väkinäisesti tuolin laidalle.

Julia katseli häntä kädet ristissä, aivankuin hän olisi tahtonut lukea edeltäkäsin Aleksanderin vastauksen siihen, mitä hän tahtoi sanoa.

Kärsimättömyydestä kierteli Aleksander paikallaan.

— Pian! minulla ei ole aikaa! sanoi hän kuivasti.

Julia huokasi,

— Ettekö rakasta minua enään? kysyi hän hiukan nyykyttäen päätään.

— Vanha virsi! sanoi Aleksander, silittäen hihalla hattuaan.

— Se on kyllästyttänyt Teitä! vastasi Julia, Aleksander nousi ja alkoi käydä kiirein askelin pitkin huonetta. Hetken päästä kuului nyyhkyttämistä.

— Sitä oli vielä vailla! sanoi hän melkein hurjasti, pysähtyen hänen eteensä. Oletteko minua mielestänne vähän kiusannut!

— Minä kiusannut! huudahti Julia ja purskahti kovemmin itkemään.

— Tämä on sietämätöntä! sanoi Aleksander valmiina lähtemään.

— En minä enää, en minä enää! sanoi Julia nopeasti, pyyhkien kyyneleitään. Näettekö minä en itke enään, mutta älkää vaan menkö pois, istukaa.

Hän koetti hymyillä, mutta kyyneleet kuitenkin valuivat pitkin poskia. Aleksanderia säälitti. Hän istui ja alkoi kiikuttaa jalkaansa. Hän alkoi ajatuksissaan tehdä kysymyksiä kysymyksen perästä ja tuli siihen päätökseen, että hän on kylmennyt, eikä rakasta enään Juliaa. Mutta minkätähden? Jumala sen tietää! Julia rakastaa häntä päivä päivältä tulisemmin — eiköhän sentähden? Jumalani! Mikä vastakohta! Kaikki onnen ehdot ovat tässä. Ei mikään ole heitä vastassa, toinenkaan tunne ei edes houkuta pois, mutta hän on kuitenkin kylmennyt! Oi, sinua elämä! Mutta miten rauhoittaa Juliaa? Uhrata itsensä? Laahata hänen kanssaan ikäviä, pitkiä päiviä; teeskennellä — sitä hän ei osaa, jos ei teeskentele — saisi nähdä joka hetki kyyneleitä, kuulla soimauksia, kiusata itseään ja häntä. Puhua hänelle yht'äkkiä sedän teoriasta, petoksesta ja kylmenemisestä — pyydän nöyrimmästi: nyt itkee hän, kun ei näe vielä mitään, entäs sitten! mitä olisi tekeminen?

Kun Julia huomasi, että hän on vaiti otti hän Aleksanderia kädestä kiinni ja katsoi silmiin. Aleksander kääntyi hitaasti pois ja vapautti hiljakseen kätensä. Julialla ei ollut enää vetovoimaa, hänen koskettamisestaan juoksi pitkin Aleksanderin ruumista kylmät ja vastenmieliset väreet. Julia hyväili kahta innokkaammin. Hän ei vastannut niihin ja tuli vielä kylmemmäksi ja synkemmäksi. Yht'äkkiä Julia tempasi hänestä kätensä ja kiivastui. Hänessä heräsi naisellinen ylpeys, loukattu itserakkaus, häpeä. Hän kohotti päänsä, vartalonsa ja punastui harmista.

— Jättäkää minut! sanoi hän katkonaisesti.

Aleksander läksi kiireesti pois, yhtään vastustelematta. Mutta kun hänen askeleensa vaikenivat, niin Julia syöksi hänen jälkeensä.

— Aleksander Feodoritsh! Aleksander Feodoritsh! huusi hän.

Aleksander kääntyi takaisin.

— Mihin Te menette?

— Käskittehän minun menemään.

— Te olitte heti valmis juoksemaan. Jääkää!

— Ei minulla ole aikaa!

Julia otti häntä kädestä kiinni — taaskin valui tulinen hellä puhe, rukouksia, kyyneleitä Aleksander ei osoittanut katseella, sanalla, eikä liikkeellä sääliä — Hän seisoi kuin puupölkky ja nojasi vuoroin toisella ja toisella jalalla. Hänen kylmäkiskoisuutensa saattoi Julian pois suunniltaan. Uhkauksia ja soimauksia sateli. Kuka olisi hänessä nyt tuntenut hiljaisen heikkohermoisen naisen? Kiharat hajosivat, silmät paloivat kuumeentapaisella liekillä, posket kuumottivat, kasvojen piirteet joutuivat kummallisesti ristiriitaan. "Kuinka hän on ruma!" ajatteli Aleksander katsoen häneen ja tehden irvistyksen.

— Minä kostan Teille, sanoi Julia, Te luulette että niin helposti vaan voi leikitellä naisen kohtalon kanssa? Te hiivitte sydämmeeni viekkaudella, teeskentelemisellä, omistitte minut kokonaan, mutta saatatte minut sitten, kun en ole voimissani enään, unhottamaan Teidät… Ei, minä en jätä Teitä: minä seuraan Teitä kaikkialla. Te ette pääse minusta mihinkään: jos Te matkustatte maalle — minä Teidän jälessänne, ulkomaille — minä tulen sinne myöskin, aina ja joka paikassa. Minä en eroa helposti omastani. Minulle on yhdentekevä: tulkoon elämäni millaiseksi tahansa… ei minulla ole enää mitään kadotettavaa; mutta minä myrkytän Teidänkin elämänne: minä kostan, kostan; minulla on varmaan kilpailija! On mahdotonta, että Te muuten olisitte voinut jättää minut… kyllä minä löydän hänet — saatte nähdä, mitä minä teen: ettepä tule iloitsemaan elämästänne! Millä riemulla minä kuulisin nyt Teidän häviöstänne… minä tappasin itse teidät! — huudahti hän hurjasti ja raivokkaasti. "Miten tämä on typerätä! iljettävää!" ajatteli Aleksander, kohottaen olkapäitään.

Huomattuaan, että Aleksander on välinpitämätön hänen uhkauksistaan, muutti hän hiljaisemmaksi, surullisemmaksi äänensä, mutta sitten katseli äänettömänä häntä.

— Armahtakaa minua! puhui hän. Älkää hyljätkö minua! mitä minä voin nyt tehdä ilman Teitä? Minä en voi kestää eroa. Minä kuolen! Ajatelkaas: naiset rakastavat toisella tavalla kuin miehet: hellemmin, innokkaammin. Heille on rakkaus — kaikki, erittäin minulle: toiset kiemailevat, rakastavat seuraelämää, kohinaa, turhamaisuutta; minä taas en ole siihen tottunut, minulla on toisenlainen luonne. Minä pidän hiljaisuudesta, yksinäisyydestä, kirjoista, musiikista, vaan Teistä kuitenkin enemmän kuin mistään kaikesta muusta maailmassa…

Aleksander osoitti kärsimättömyyttä.

— No, hyvä! Älkää rakastako minua, jatkoi hän vilkkaasti, vaan täyttäkää lupauksenne: naikaa minut, olkaa vaan minun kanssani… Te saatte olla vapaa: tehkää mitä vaan tahdotte, saatte rakastaakin ketä tahdotte, kunhan minä vaan joskus saisin nähdä Teitä… Jumalan tähden, säälikää, säälikää!

Hän rupesi itkemään eikä voinut enää jatkaa, Mielenliikutus heikonsi hänet, hän vaipui sohvalle, ummisti silmänsä, hampaat puristuivat yhteen, suu meni suonenvedon tapaisesti vinoon. Hänelle tuli hysterillinen kohtaus. Tunnin kuluttua hän tointui, tuli järkiinsä. Hänen vieressään hyöri kamarineitsyt. Julia katsahti ympärilleen. "Mutta missä hän on?" kysyi hän.

— Hän meni pois.

— Meni pois! toisti hän surullisesti ja istui kauan aikaa ääneti ja liikkumatta.

Seuraavana päivänä tuli Aleksanderille kirje kirjeen perästä. Hän ei näyttänyt itseään eikä antanut vastaustakaan. Kolmantena, neljäntenä päivänä samoin. Julia kirjoitti Piotr Ivanitshille ja pyysi häntä luokseen tärkeän asian johdosta. Hänen vaimostansa Julia ei pitänyt, senvuoksi että tämä oli nuori, kaunis ja Aleksanderin täti.

Piotr Ivanitsh tapasi hänet todellisesti sairaana, melkein kuolevaisena ja viipyi hänen luonaan kaksi tuntia sekä läksi sitten Aleksanderin luo.

— Kas vaan sinua teeskentelijää, sanoi hän.

— Mitä? kysyi Aleksander.

— Katsokaa vaan, juuri kuin se ei häntä liikuttaisi! Ei osaa muka rakastuttaa naista itseensä, vaan saattaa kuitenkin melkein hulluksi.

— Minä en ymmärrä, setä…

— Mitä tässä on ymmärtämistä? Ymmärrät kyllä! Minä olin Tafajewnan luona: hän on kertonut minulle kaikki.

— Kuinka! mumisi Aleksander hirveästi hämmästyen. On kertonut kaikki.

— Kaikki. Kuinka hän rakastaa sinua! Onnellinen! Kas nyt, sinä itkit aina, ettet löydä rakkautta: siinä on sinulle rakkaus! ole nyt lohdutettu. Hän on hulluna, mustasukkainen, itkee, pauhaa… Mutta miksi te kiedotte minua asioihinne? Olet ruvennut naisia saattamaan minun niskoilleni. Sitä vaan oli vailla: kulutin koko aamupäivän hänen kanssaan. Minä luulin jonkin oikean asian tähden kutsuttavan: kenties aikoo antaa omaisuutensa Holhous Neuvostoon… hän kerran puhui siitä… mutta olipa mokoman asian tähden: todellakin aika asia!

— Miksi Te olitte hänen luonaan?

— Hän kutsui minua, kanteli minulle sinusta. Tosiaankin, eikö sinua hävetä sillä tavoin velvollisuuksiasi laiminlyödä? Neljään päivään et ole silmiäsi näyttänyt — onko se leikin asia? Hän kuolee raukka! Mene, käy pian.

— Mitä Te sanoitte hänelle?

— Mitä tavallisesti sanotaan: että sinä rakastat häntä myöskin hulluuteen asti: että sinä olet aikoja sitten hakenut hellää sydäntä; että sinä pidät tavattomasti sydämmen vuodatuksista ja ettet myöskään voi elää ilman rakkautta; sanoin, että hän on turhanpäiten rauhaton: kyllä sinä palaat, annoin sen neuvon, ettei hän kovin paljon ahdistaisi sinua, että antaisi sinun välistä hauskutellakin… muutoin te ikävystytätte toisianne… sanoin semmoista, mitä sellaisissa tilaisuuksissa sanotaan. Hän tuli niin iloiseksi, sanoi vahingossa, että olette määränneet häätkin ja että vaimonikin on sekautunut asioihinne. Mutta minulle ette ole puhuneet sanaakaan. — Semmoiset! No niin! Jumala suokoon! onhan tällä edes jotakin; elätte kyllä kahden. Minä sanoin hänelle, että sinä ihan varmaan täytät lupauksesi… Minä koetin tänäpäivänä parastani sinun tähtesi, kiitollisena siitä palveluksesta, jonka minulle teit… minä vakuutin hänelle, että sinä rakastat niin tulisesti, niin hellästi…

— Mitä Te olette tehnyt, setä! sanoi Aleksander ja hänen kasvonsa muuttuivat, minä… minä en rakasta häntä enää!… Minä en tahdo naida!… Minä olen kylmä kuin jää hänelle!… Ennemmin järveen… kuin…

— No, no, no! sanoi Piotr Ivanitsh teeskennellen hämmästystä, kuulenko minä sinua? Etkö sinä sanonut — etkö muista? että halveksit ihmisluonnetta ja erittäin naisen; ettei ole maanpäällä sydäntä, joka sinut ansaitsisi?… Mitä sinä vielä sanoitkaan?… Antakoon Jumala muistia…

— Jumalan tähden, ei sanaakaan, setä: tämä sana on jo kylliksi; mitä varten vielä siveysoppia? arveletteko, etten minä ilman käsitä… Oi, ihmiset, ihmiset!

Hän alkoi yht'äkkiä nauraa ääneen, setä nauroi hänen kanssaan.

— Näin on parempi! sanoi Piotr Ivanitsh: sanoinhan minä, että naurat vielä itse itsellesi — siinä se on…

Ja molemmat alkoivat taaskin nauraa.

— No, sano nyt, jatkoi Piotr Ivanitsh, mitä mieltä sinä nyt olet tuosta… mikä hänen nimensä onkaan? Pashinkako, hän, jolla oli käsnä?

— Setä, tämä ei ole jalomielistä!

— Ei, minä puhun ainoastaan sentähden, että saisin tietää, vieläkö sinä nytkin halveksit häntä?

— Jättäkää tämä Jumalan nimessä, auttakaa ennen minua pääsemään pois kauheasta asemastani. Te olette niin viisas, niin…

— Aha! nyt tulee kohteliaisuuksia, viekastelemista! Ei, menepäs vaan naimaan.

— En mistään hinnasta! Minä rukoilen, auttakaa!

— Siinä se nyt on Aleksander: hyvä, että minä aikoja sitten tiesin tekosistasi…

— Kuinka, aikoja sitten!

— Niin vaan: minä tiesin alusta alkaen sinun sitoumuksestasi.

— Varmaankin täti on kertonut Teille?

— Vielä mitä! Minä kerroin vielä hänellekin. Mitä ihmeellistä siinä olisi? Kasvoillasi on kaikki kirjoitettu. No, älä sure! Minä olen sinua jo auttanut.

— Miten? Milloin?

— Tänä aamuna. Ole rauhassa: Tafajewna ei vaivaa sinua enää…

— Mitä Te sitten olette tehnyt? Mitä Te sanoitte hänelle?

— Kestäisi kauan kertoa niitä puheita, Aleksander, kävisi ikäväksi.

— Mutta kenties Te olette Jumala ties mitä sanoneet. Ehkä hän ei kärsi minua, halveksii…

— Eikö se ole samantekevä? Minä olen hänet rauhoittanut — siinä on jo kyllin; sanoin, ettet sinä voi rakastaa, ettei maksa sinusta puuhatakaan…

— No mitä hän arveli?

— Hän on nyt oikein iloissaan, että sinä hylkäsit hänet.

— Kuinka, iloissaan! sanoi Aleksander ajatuksissaan.

— Niin vaan iloissaan.

— Ettekö huomannut hänessä sääliä, eikä surua? Hänestäkö on yhdentekevää. Tämä ei ole mistään kotoisin!

Hän alkoi rauhattomana astua pitkin huonetta.

— Iloinen! rauhallinen! toisti hän —pyydän nöyrimmästi! Minä lähden tässä paikassa hänen luokseen.

— Nämät ovat vasta ihmisiä! huomautti Piotr Ivanitsh, siinäpä on sydän… elä vaan sillä — kaikki käy hyvin. Etkö sinä pelännyt, että hän lähettää sinua noutamaan? Etkö sinä pyytänyt apua? Mutta nyt olet rauhaton siitä, ettei hän sinusta erotessaan kuole surusta.

— Iloissaan, tyytyväinen! sanoi Aleksander astuessaan edestakaisin, eikä kuunnellut setää. Aha! hän ei olekaan rakastanut minua! Ei surua eikä kyyneleitä! Kyllä minä tahdon kohdata häntä.

Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.

— Tehkää niinkuin tahdotte: minä en voi sillä lailla jättää asiaa, setä! lisäsi Aleksander ottaen hattunsa.

— No, mene sitten jälleen hänen luokseen: sitten et hänestä eroakaan, mutta älä minua enää kiusaa: minä en rupea sekautumaan; nytkin sekaannuin ainoastaan senvuoksi, kun itse olin saattanut sinut siihen asemaan! No, mitä nokkasi on vielä pitkänä?

— Minua hävettää elää maailmassa!… sanoi Aleksander huokauksella.

— Eikä tehdä työtä, lisäsi setä. — Ole nyt jo! Tule tänään meille: nauretaan sitten päivällispöydässä historiallesi, mutta lopuksi ajetaan tehtaalle.

— Kuinka turhamainen ja mitätön minä olenkin! puheli Aleksander ajatuksissaan. Minulla ei ole sydäntä laisinkaan, olen surkuteltava, henkisesti köyhä!

— Kaikki vaan rakkaudesta! keskeytti Piotr Ivanitsh. Senlainen typerä toimi: anna semmoiset toimet jollekin Surkowille. Sinä ole käytännöllinen nuori mies voit toimia jotain arvokkaampaa. Lopeta jo juokseminen naisten jälkeen.

— Rakastattehan Te vaimoanne?

— Kyllä luonnollisesti. Minä olen häneen hyvin tottunut, mutta se ei estä minua tekemästä työtä. No, hyvästi, tule sitten.

Aleksander istui hämmästyneenä ja synkkänä tuolillaan. Evsei hiipi saappaan kanssa, jonka sisään hän oli pistänyt kätensä.

— Herra, katsokaapas, sanoi hän lempeästi, millaista saapaskiilloketta: kun puhdistaa sillä, niin on kenkä ihan kuin kuvastin, eikä kiilloke maksa enempää kuin neljännes ruplan.

Aleksander heräsi, hän katsahti koneentapaisesti saapasta, sitten Evseitä.

— Mene tiehesi! sanoi hän. Sinä olet hupsu!

— Pitäisi laittaa maalle… alkoi taaskin Evsei.

— Mene, sanon minä sinulle, mene! huusi Aleksander melkein itkien. — Sinä piinaat minua saappaillasi, viet minut vielä hautaan… sinä olet… peto!

Evsei korjasi itsensä nopeasti etehiseen.

IV.

— Minkätähden Aleksander ei käy meillä? Minä en ole nähnyt häntä kolmeen kuukauteen, kysyi Piotr Ivanitsh kerran vaimoltaan, tultuaan jostain kotia.

— Minä olen kadottanut jo kaiken toivon nähdä häntä enää milloinkaan, vastasi tämä.

— Mutta mikä hänen on sitten? Onko hän taaskin rakastunut?

— En tiedä.

— Onko hän terve?

— On.

— Ole hyvä, kirjoita hänelle, minulla olisi puhumista hänen kanssaan. Virastossa on heillä taas paikanmuutosta, minä luulen, ettei hän tiedäkään. Minä en voi käsittää tuota huolettomuutta.

— Minä olen jo kymmeniä kertoja kirjoittanut ja kutsunut. Hän sanoo aina, ett'ei ole aikaa ja pelaa napulipeliä eriskummallisten ihmisten kanssa ja onkii kaloja. Menepäs ennen itse: sinä saisit tietää, mikä häntä vaivaa.

— Ei minua haluta. Jos lähettäisin palvelijan.

— Ei Aleksander tule.

— Koetellaan.

Mies lähetettiin. Tämä palasi pian takaisin.

— No, onko hän kotona? kysyi Piotr Ivanitsh.

— On. Hän käski sanomaan terveisiä.

— Mitä hän tekee?

— Hän loikoo sohvalla.

— Kuinka, tähän aikaan jo?

— Nukkuuko hän?

— Ei suinkaan. Minä luulin alussa, että hän nukkui, mutta silmät olivat auki: hän suvaitsi katsoa kattoon.

Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.

— Tuleeko hän tänne? kysyi Piotr Ivanitsh

— Ei. "Sano terveisiä ja ilmoita, että antaisivat anteeksi: en ole niin terve;" puhui hän, ja Teille rouva, käski hän sanomaan terveisiä.

— Mikä hiisi häntä vaivaa? Tämä on tosiaan kummallista! Pitääpä mokomia syntyäkin! Älä käske riisumaan valjaista hevosta. Eihän tässä mikään auta, menen hänen luonaan käymään. Mutta olkoon tämä tosiaan viimeisen kerran.

Piotr Ivanitsh tapasi Aleksanderin sohvalla loikomassa. Sedän tullessa nousi hän istualleen.

— Oletko sairas? kysyi Piotr Ivanitsh.

— En juuri… vastasi Aleksander haukotellen.

— Mitä sinä toimit?

— En mitään.

— Ja sinä voit olla työttä?

— Voin.

— Aleksander, minä kuulin tänään, että Ivanow lähtee pois.

— Niin lähtee.

— Kuka tulee hänen sijalleen?

— Sanotaan Itshenko.

— Entäs mitä sinä ajattelet?

— Minä? En mitään.

— Kuinka? Et mitään? Miksi et sinä tule hänen sijalleen?

— Eivät katso minua ansiolliseksi. Minkäpä sille mahtaa: varmaan en kelpaa.

— Herran tähden Aleksander, sinun täytyy ruveta toimimaan. Sinun pitäisi käydä tirehtöörin puheilla.

— Ei, sanoi Aleksander päätä pudistaen.

— Sinusta nähtävästi on yhdentekevätä?

— Niin onkin.

— Tämä on jo kolmas kerta kun menevät sinun edellesi.

— Yhdentekevä: menkööt vaan!

— Katsotaanpas mitä sinä sanot, kun sinun entinen alamaisesi alkaa sinua käskeä, tahi kun astuu sisään, niin sinun täytyy nousta ja kumartaa hänelle.

— Mitä sitten: minä nousen ja kumarran.

— Onko tämä itserakkautta?

— Ei minulla sitä olekaan.

— Onhan sinulla kuitenkin jonkunlaisia mielihaluja elämässä?

— Ei ole minkäänlaisia: Ovat olleet ja menneet.

— Se ei voi olla mahdollista: toiset mielihalut antavat sijaa toisille. Minkätähden ne sinulta olisivat menneet, kun muilta eivät mene? Olisipa tuo liian aikaista, luulisin: ethän sinä ole vielä kolmenkymmenenkään vanha…

Aleksander pudisti olkapäitään.

Piotr Ivanitshin mieli ei tehnyt enää jatkamaan tätä keskustelua. Hän kutsui niitä vaan oikuiksi; mutta hän tiesi, että kotia palattuaan hän ei voi päästä vaimonsa kysymyksistä, siksipä hän jatkoi vastoin tahtoaan.

— Sinun pitäisi huvittaa itseäsi, käydä seuroissa ja lukea, sanoi hän.

— Ei minua haluta, setä.

— Sinusta alkavat puhua, että sinä olet… vähäisen hassahtanut… rakkaudesta, teet Jumala ties' mitä, seurustelet kaikenlaisien rahjuksien kanssa… Minä kävisin jo senkin tähden seuroissa.

— Puhukoot mitä tahtovat.

— Kuules, Aleksander, jääkööt pilapuheet syrjään. Ne ovat kaikki pikkuseikkoja; voit tervehtiä tahi olla tervehtimättä, käydä seuroissa tahi olla käymättä-.— asia ei ole siinä. Vaan muista, että sinun, niinkuin jokaisen muunkin täytyy edistyä virka-uralla. Ajatteletko edes joskus sitä?

— Kuinka en ajattelisi: olenhan jo tehnytkin.

— Miten niin?

— Minä olen rajoittanut itselleni toimintapiirin enkä tahdo tulla siitä ulos. Täällä minä olen isäntä: tässä on minun virka-urani.

— Tämä on laiskuutta.

— Ehkä.

— Sinä et ole oikeutettu makaamaan kyljelläsi, kun voit kyllä toimia jotakin, niin kauan kun on vielä voimia. Onko sinun työsi tehty?

— Teenhän minä työtä. Ei kukaan ole soimannut minua laiskuudesta. Aamupäivän olen virastossa työssä kiinni, mutta ruveta taas työskentelemään enemmän — se olisi ylellisen elämän ja vapaaehtoisten velvollisuuksien etsimisiä. Mitä varten minä rupeaisin puuhailemaan?

— Kaikki hommaavat jonkin tarkoituksen tähden: yksi sentähden, että pitää velvollisuutenaan tehdä niin paljon kun on voimia, toinen rahan tähden kolmas kunnian tähden… Mikä poikkeus sinä olet?

— Kunnia, rahat! erittäinkin rahat! Mitä niillä tekee? Olenhan minä ravittu, puettu: kyllä ne siihen riittävät.

— Puettukin olet nykyään huononlaisesti, huomautti setä. Niinkuin et muuta tarvitsisikaan?

— En tarvitsekaan muuta.

— Entäs järjellisten ja henkisten nautintojen ylellisyyttä, entäs taide… alkoi Piotr Ivanitsh koettaen teeskennellä, puhumalla Aleksanderin tapaan Sinä voit mennä eteenpäin: sinun kutsumuksesi on korkeampi velvollisuutesi kutsuu sinua jaloon työhön… Oletko jo unhoittanut… korkeammat pyrinnöt?

— Olkoot Herran nimessä! Olkoot Herran nimessä! sanoi Aleksander rauhattomana. Johan Tekin, setä, rupesitte oudosti, puhumaan! Semmoista ei ennen tapahtunut Teille. Eiköhän se liene minua varten? Turha vaiva! Minä olen pyrkinyt ylös — muistattehan? Mitä siitä tuli?

— Muistan kyllä, että sinä tahdoit paikalla päästä ministeriksi, sitten kirjailijaksi. Mutta kun huomasit, että korkeaan kutsumukseen vie pitkä ja vaivaloinen tie, kirjailija, näetkös, tarvitsee lahjoja, niin silloin käännyit takasin. Paljon teidän kaltaisia velikultia tulee tänne korkeilla katsantotavoilla, mutta omaa työtään eivät kuitenkaan huomaa nenänsä alla. Jos tarvittaisi kirjoittaa joku paperi, niin huomaa, ett'eivät taida sitäkään… En minä sinusta puhu; sinä olet näyttänyt, että voit kyllä tehdä työtäkin ja ajan pitkään tulla joksikin. Mutta sinun käy ikäväksi kauan odottaa. Sinä tahdoit tuossa paikassa — kun ei onnistunut — kävi nenä pitkäksi.

— Minä en tahdo pyrkiä ylemmäs. Minä tahdon jäädä sellaiseksi kuin olen: enkä minä ole oikeutettu valitsemaan itselleni tointa, jos se on alempana minun kykyäni — ja mitä minulta puuttuu? Jos minä teen tehtäväni puhtaalla omallatunnolla — niin minä täytän silloin velvollisuuteni. Soimatkoot minua vaan ky'yttömyydestä korkeampaan: minua ei laisinkaan loukkaisi vaikka niin olisikin. Olettehan itse sanonut, että vaatimattomassakin osassa on runollisuutta, mutta soimaatte nyt minua siitä, että minä olen valinnut kaikkein vaatimattomimman. Kuka voi kieltää minua menemästä muutamia askelia alemmaksi ja seisattumasta siihen, mikä minua miellyttää? Minä en välitä korkeammasta kutsumuksesta — kuuletteko, minä en välitä!

— Kuulen! En minä ole kuuro, mutta tämä on vaan surkuteltavia havaintoja.

— Ei siitä väliä. Minä olen löytänyt itselleni paikan ja ai'on istua siellä kaiken ikäni. Löysin yksinkertaisia ihmisiä, joissa ei löydy kujeita, siitäkään huolimatta, että heidän järkensä on rajoitettu, minä pelaan niiden kanssa napulipeliä ja ongin kaloja — ja se on mainiota. Mitä se haittaa, jos niinä olen Teidän mielestänne rangaistu siitä, mitä se haittaa, etten saa palkintoja, rahaa, kunniaa ja kutsumusta — kaikkea, joka Teitä houkuttelee. Minä kieltäydyn kaikesta…

— Aleksander, sinä tahdot teeskennellä rauhallisuutta ja välinpitämättömyyttä kaikelle, mutta sinun sanoissasi kiehuu kuitenkin harmi: sinä puhut, aivan kuin ei sanojen, vaan kyyneleiden kautta. Paljon löytyy sinussa sappea: et tiedä mihin sitä heität, sentähden, että itse olet ainoastaan syyllinen.

— Mitä se tekee? sanoi Aleksander.

— Mitä sinä tahdot? Täytyyhän ihmisen tahtoa jotakin?

— Tahdon, ettei minua häirittäisi pimeässä piirissäni, ett'ei hommattaisi tähteni mitään, vaan oltaisi rauhassa.

— Onko tämä elämää?

— Minun mielestäni se elämä, jota Te elätte, se ei ole elämää: luultavasti minä olenkin oikeassa.

— Sinä tahtoisit muodostaa elämän oman mielesi mukaan: minä kuvittelen kuinka hyvä se olisi. Arvelen, että sinulla kävelisi ruusupensaiden keskellä parittain rakastuneita ja ystäviä.

Aleksander ei virkkanut mitään.

Piotr Ivanitsh katseli häntä äänettömänä. Hän oli taaskin laihtunut. Silmät olivat menneet kuoppaan. Poskiin ja otsaan oli ilmautunut ennenaikaisia ryppyjä.

Setä peljästyi. Sielun kärsimyksiin uskoi hän vähän, mutta hän pelkäsi tämän synkkyyden alla piilevän jonkinlaisen fyysillisen paheen. Kuka tietää, ajatteli hän, jos Aleksander sattuisi kadottamaan järkensä, siitä seuraisi kirjevaihto! saisi olla varma, että ämmä tulisi tänne.

— Aleksander, minä huomaan, että sinun ihastuksesi on hajonnut, sanoi hän.

— Miten voisi saada hänet kääntymään takaisin lempi-aatteihinsa, ajatteli setä — antaapas olla, minä koetan…

— Kuules, Aleksander, sanoi hän, sinä olet kovasti mennyt alaspäin. Pudista pois itsestäsi tämä haluttomuus. Tämä ei kelpaa! Ja mistä syystä? Sinä kenties otit liian tulisesti sydämmeesi, että minä välistä puhuin välinpitämättömästi rakkaudesta ja ystävyydestä. Sen minä tein leikillä suuremmaksi osaksi rajoittaakseni sinun ihastustasi, joka meidän vakavana aika kautena ei ole oikein paikoillaan, erittäin täällä Pietarissa, jossa kaikki on tasoitettu, sekä muodit, intohimot, toimet että huvitukset, kaikki on punnittu, tutkisteltu, arvosteltu, kaikille on määrätty rajansa. Minkätähden yksi poikkeaisi ulkonaisesti tästä yleisestä järjestyksestä? Luuletko sinä tosiaankin, että minä olen tunnoton, etten tunnusta rakkautta? Rakkaus on — ihana tunne: ei löydy mitään pyhempää kahden sydämmen liittoa, tahi ystävyys, esimerkiksi… Minä olen sisällisesti vakuutettu, että tunne täytyy olla pysyväinen, ikuinen…

Aleksander rupesi nauramaan.

— Mitä sinä naurat? kysyi Piotr Ivanitsh.

— Oudosti, oudosti puhutte, setä. Ehkä suvaitsette sikarin? Poltetaan: Te voitte jatkaa puhumista ja minä kuuntelen.

— Mutta mikä sinua oikeastaan vaivaa.?

— Ei mikään. Ajattelitte pettää minua! Kutsuitte minua kuitenkin erään kerran viisaanpuoleiseksi mieheksi! Te tahdotte leikkiä kanssani, ikäänkuin minkä kanssa — se on loukkaavaa! En suinkaan minä koko ikääni voi olla nuorukainen. Täytyyhän tämän läpikäymäni koulun kelvata jonnekin. Kuinka Te olette ruvennut puhumaan! Niinkuin minulla ei olisi silmiä päässä. Te matkaansaitte konstitempun, mutta minäpä vaan katselin hymyillen sitä.

En ryhtynyt omaan asiaan, ajatteli Piotr Ivanitsh, täytyy lähettää hänet vaimoni luo.

— Tule meille käymään, sanoi hän, vaimoni tahtoisi niin mielellään kohdata sinua.

— En voi, setä.

— Teetkö sinä oikein unohtaessasi hänet?

— Kenties teen hyvinkin väärin, mutta antakaa minulle Jumalan tähden anteeksi ja älkää odottako minua nyt. Odottakaa vielä joku aika, niin sitten minä tulen.

— Tee kuin tahdot, sanoi Piotr Ivanitsh. Hän viittasi kädellään ja läksi kotia.

Hän sanoi vaimolleen peräytyvänsä Aleksanderista, että tämä saa tehdä, niinkuin itse tahtoo, että hän on tehnyt kaikki mitä on voinut ja pesee nyt kätensä puhtaiksi.

Paettuaan Juliasta Aleksander heittäytyi pauhuisiin ilon vihureihin. Hän lausui aina tunnetun runoilijamme runoja:

Lähtään sinne, miss' ilo huokuu Ja hupaisuudet pauhoaa, Miss' elämä ja nuoruus nuokkuu Ja peliriemuun katoaa. Hetki-onni pettäväinen Mun halpoihin vei unelmiin, Ja viinin kanssa sallimuksen Mä yhdistelen sovuksiin. Sydämmein huolet rauhoitan, Aatosten siivet leikkoan Ja taivaan valoa en salli silmillein.

Ilmaantui kokonainen perhe ystäviä ja niiden kanssa malja. Ystävät tutkistelivat ilolaulujaan vaahtoisesta kostukkeesta. "Pois suru". huudahtivat he riemuiten, "pois huolet! Menetetään, turmellaan, tuhotaan, juodaan elämä ja nuoruus! Hurraa!" Lasit ja pullot helisten putosivat laattialle.

Muutamaksi ajaksi sai vapaus, pauhuset seurat, huoleton elämä hänet unohtamaan Julian ja kaihon. Mutta aina oli yhtä ja samaa, päivälliset ravintoloissa, samat kasvot himmeine silmineen, joka päivä sama typerä ja juopunut kanssapuhujoiden houraileminen, kaiken tämän lisäksi aina huonossa kunnossa oleva vatsa: ei tämä ollut hänen voimiensa mukaista. Aleksanderin heikko ruumiinrakennus ja sielu, joka oli viritetty surulliselle ja synkälle sävelmälle, eivät kestäneet näitä huvituksia.

Hän pakeni iloisia peliä riemullisen pöydän takana ja ilmaantui omaan kamariinsa, olemaan yksin oman itsensä ja unhotettujen kirjojensa kanssa. Mutta kirja putoili hänen kädestään, kynä ei totellut mielen kehoitusta. Schiller, Göthe, Byron ilmasivat hänelle ihmiskunnan synkemmän puolen, valoisata hän ei huomannut ollenkaan: hänellä ei ollut aikaa siihen.

Kuinka onnellinen hän oli ollut aikanaan tässä kamarissa! Hän ei ollut silloin yksin: hänen läheisyydessään oleskeli ihana haamu ja valaisi häntä päivällä huolellisen työn ääressä, yöllä taas valvoi hänen päänaluisen yllä. Silloin asuivat siellä unelmat hänen kanssaan, tulevaisuus oli verhottu sumulla, mutta ei raskaalla räntäsäätä ennustavalla, vaan aamusumulla, joka peittää kirkkaan ruskon. Tämän sumun takana piili jotain, luultavasti — onni… Mutta nyt? Ei ainoastaan hänen kamarinsa, vaan koko maailma tuli hänelle tyhjäksi ja siinä samassa kylmyys, kaiho…

Tarkastellen elämää, kysellen sydämmeltään ja ymmärrykseltään, huomasi hän kauhistuksekseen, ettei sinne eikä tänne jäänyt ainoatakaan ruusunpunaista toivoa: Kaikki oli jäänyt taapäin; sumu haihtui; hänen eteensä leveni kuin erämaa, paljas todellisuus. Jumalani! Mikä silmänkantamaton väli! Mikä ikävä, iloton näky! Mennyt oli kadotettu, tulevaisuus turmeltu, onnea ei enää olemassa! Kaikki oli vaan narrinkuva mutta elää täytyi sittenkin!

Mitä hän oikeastaan tahtoi, sitä hän ei tiennyt itsekään; mutta paljon oli, jota hän ei tahtonut!

Hänen päänsä oli ikäänkuin sumuun peitetty. Hän ei maannut, vaan näytti kuin hän olisi ollut unohduksissa. Loppumattomana juovana kiertelivät raskaat ajatukset hänen päässään. Hän ajatteli:

"Mikä voisi häntä viehättää? Hurmaavia toiveita, suruttomuutta — ei ole! Hän tiesi kaikki mitä oli edessä. Arvo, kunniantiellä eteenpäin pyrkiminen? Mitä hän niistä? Maksaako vaivaa ruveta kahtakymmentä, kolmeakymmentä vuotta varten ponnistelemaan kuin kala jäätä vasten? Lämmittääkö se sitten sydäntä? Tuntuuko sielulle keveältä, jos jotkut ihmiset kumartavat sinulle syvään, mutta ajattelevat ehkä kuitenkin itsekseen: 'piru vieköön sinut!'"

"Rakkaus? Kas, se vielä! Hän osaa sen jo ulkoapäin ja sitäpaitsi hän on menettänyt jo rakastamislahjat. Mutta kohtelias muisti muistutti hänelle Nadinkaa, vaan ei viatonta suorasydämmistä Nadinkaa — sitä se ei koskaan muistuttanut — vaan välttämättömästi petturi — Nadinkaa, puiden, käytävien, kukkaisten ympäröimänä, ja kaikkien keskellä tämä käärmeen sikiö, hänelle tunnetulla hymyllä, ihastuksen ja häpeän punalla… kaikki tämä oli toista, eikä häntä varten!"… Vaikeroiden painoi hän sydäntänsä.

"Ystävyys", ajatteli hän, "se on toinen hulluus. Kaikki on tuttua, ei ole mitään uutta, vanha vanhassa pysyy, mutta elä kuitenkin!"

Hän ei uskonut ketään, eikä mihinkään, ei unohtunut nautinnoissa; nautti sitä, niinkuin ihminen, joka syö halutta jotain herkkuruokaa, kylmästi, tietäen, että sen jälkeen tulee ikävyyttä, että sielun tyhjyyttä ei voi millään täyttää. Turvautua tunteesen — se pettää, saattaa sielun liikutukseen ja lisää vielä muutamia haavoja. Katsellessaan ihmisiä, jotka olivat rakkauden hurmeessa, jotka eivät riemusta muistaneet itseään, hymyili hän ivallisesti ja ajatteli: "malttakaa, kyllä tulette vielä järkiinne; ensimmäisten ilojen perästä alkaa mustasukkaisuus, sopimuksen kohtauksia, kyyneleitä. Yhdessä eläessänne kyllästytätte toisianne hirmuisesti, mutta jos syyn arvaatte — itkette. Kun yhdytte taas — sitte on vielä pahempi. Tulette hulluiksi! Lakkaamatta riitelette, olette toisillenne vihoissa, mustasukkaiset, sitten lepytte, uudestaan riitaantuaksenne; tämä on heillä olevinaan rakkautta, luottamusta! Mutta kaikki nimittävät itsepäisesti yht'aikaa, vaahtohuulilla ja epätoivon kyyneleetkin silmissä, sitä onneksi! Mutta teidän ystävyytenne… heitä luu, mitä koirasi tekevät!"

Toivoa hän pelkäsi, tietäen että useimmiten, toivottuun kohtaan pyrkiessä, kohtalo tempasee onnen käsistä ja tuo esille aivan toista, mitä mieli ei ollenkaan tee — jotain jonnin joutavaa; mutta jos viimeinkin antaa toivotun asian niin se kiusaa ihmistä, heikontaa, alentaa oman itsensä silmissä ja heittää sitten, niinkuin heitetään koiralle jotain, kun sitä ensin on pakoitettu ryömimään makupalan luo, katselemaan sitä, pitelemään kuonolla, piehtaroimaan pölyssä, seisomaan takajaloilla ja sitten — on loppu!

Häntä peloitti sekä hetkinen onnenvirta että onnettomuus elämässä. Iloa hän ei voinut ennustaa itselleen, ainoastaan surua on välttämättömästi edessä, siitä ei pakoon päästä: kaikkien täytyy antautua yleisen säännön alle; kaikille, niin tuntui hänestä, on määrätty tasainen osa niin onnea kuin onnettomuuttakin. Hänen onnensa oli loppunut, ja millainen onni? Mielikuvitusta, valhetta. Murhe ainoastaan on realistillinen, mutta se on edessä. Siellä on sekä tauteja, vanhuutta ja kaikenlaisia häviöitä, kenties, puutettakin… Kaikki nämät ovat kohtalon iskuja, niinkuin maalais-täti sanoo, jotka odottavat häntä; mutta mitkä ilot odottavat? Suuri runollinen taipumus on pettänyt, hänelle turkutetaan raskasta taakkaa ja nimittävät sitä velvollisuudeksi! Jäljellä on ainoastaan surkuteltavat edut — rahat, mukavuus ja arvonimet… Olkoot Jumalan nimessä! Oi miten surullista on elämä; käsittää millainen se on, eikä kuitenkaan käsittää, mitä varten se on.

Sillä tavalla oli hän synkällä mielellä, eikä nähnyt missään ulospääsöä näistä epäilysten syvänteistä. Kokemukset turhanpäiten vanuttivat hänet, mutta eivät lisänneet elämälle terveyttä eivätkä puhdistaneet sen ilmaa, eivätkä antaneet valoa. Hän ei tiennyt mitä piti tehdä; hän väänteli itseään kyljeltä kyljelle sohvalla, alkoi tutkia mielessään tuttavuuksiaan — siitä hän suri vielä enemmän. Yhdellä on mainio paikka, sillä on kuuluisuutta, mainetta, on hyvä esimies; toinen varustautunut perhe-elämällä ja pitää hiljaisen elämän suuremmassa arvossa kun kaikki maailman hyörimis-edut, hän ei kadehtinut ketään, ei toivonut mitään; kolmas… mutta mitä niistä? Kaikki, kaikki ovat perustaneet elämänsä hyvälle kannalle ja kulkevat selkeätä, varmaa tietään. "Minä yksin… mutta mikä minä oikeastaan olen?"

Tässä hän alkoi ottaa itsestään selkoa: voisiko hän olla esimiehenä, tahi jonkin ratsukunnan päällikkönä? Voiko hän nauttia perhe-elämästä? Hän huomasi, ettei ensimmäinen, toinen eikä kolmas häntä tyydyttänyt. Joku pahahenki liikkui hänessä ja kuiskasi yhä hänelle, että tämä on liian huonoa hänelle, että hänen pitää kiitää ylemmäs… mutta missä ja kuinka, sitä hän ei voinut päättää. Kirjallisuusalalla hän oli erehtynyt. Mitä piti tehdä, miten alkaa? kysyi hän itseltään, eikä tiennyt, mitä siihen vastata. Mutta harmi kalvoi häntä! vaikkapa kenties esimieheksi tahi ratsuväen päälliköksi — mutta ei: aika on kulunut ja olisi aloittaminen aapisesta asti.

Epätoivo pusersi hänen silmistään kyyneleitä, — kiukun, kateuden, pahansuonnin kyyneleitä kaikkia kohtaan, mitä tuskallisimpia kyyneleitä. Hän katui katkerasti, ettei ollut totellut äitiään, vaan karannut yksinäisydestä pois.

"Mamma aavisti sydämmessään kaukaisen surun", ajatteli hän, "siellä nämät rauhattomat puuskat makaisivat herättämättömässä unessa; siellä ei olisi tämän hajanaisen elämän myrskyistä kiertelemistä. Sen ohessa olisivat löytäneet minut sieltäkin ihmiselliset tunteet ja intohimot: itserakkaus, ylpeys, kunnianhimo — kaikki olisivat pienemmässä määrässä koskettaneet sydäntäni meidän maakunnan ahtaitten rajojen sisällä — ja kaikki olisi tullut tyydytetyksi. Olisin ollut ensimmäinen maakunnassa! Niin! ehdottomasti. Taivaallisen tulen jumalallinen leimu, joka palaa kaikissa vähemmin tahi enemmin, olisi leimahtanut minussa, huomaamattani olisi se leimahtanut siellä minussa ja olisi pian sammunut työttömässä elämässä tahi olisi syttynyt vilpittömyydellä vaimoa ja lapsia kohtaan. Olemiseni ei olisi myrkytetty. Minä kävisin kutsumukseni läpi ylpeästi; elämäni tie olisi rauhallinen, se tuntuisi minusta yksinkertaiselta ja selkeältä, elämä olisi silloin voimieni mukaista, minä kestäisin taistelon sen kanssa… Mutta rakkaus? Se kukoistaisi muhkeana kukkaisena ja täyttäisi elämäni. Sofia rakastaisi siellä hiljaisuudessa. En olisi kadottanut luottamustani mistään, poimisin ruusuja, en tietäisi okaista, en tarvitsisi kokea mustasukkaisuuttakaan, kilpakosijani puutteesta! Mikä minua veti niin voimakkaasti ja sokeasti kaukaisuuteen, sumuun, säännöttömään ja tietämättömään taisteloon kohtalon kanssa? Kuinka hyvin minä ymmärsin silloin elämän ja ihmiset! Samalla tavalla ymmärtäisin niitä vielä nytkin, käsittämättä mitään. Minä odotin silloin paljon elämältä, ja tarkastamatta sitä tarkemmin, odottaisin siellä siltä vieläkin jotain. Mitenkä monta aarretta minä löysin sydämmessäni: mihin ne ovat joutuneet? Minä olen antanut niiden mennä vaihtokaupalla pitkin maailmaa, minä annoin avosydämmisyyteni, ensimmäisen pyhän lempeni — ja mitä olen saanut? Katkerasti on ihastukseni haihtunut, sain tietää, että kaikki on petosta, kaikki haihtuvaa, ettei voi luottaa itseensä eikä muihin — rupesin pelkäämään sekä muita että itseäni… Minä en voinut tämän elämän tutkistelemien keskellä hyväksyä elämän vähäpätöisyyksiä ja tyytyä niihin, niinkuin setä ja monet muut… Ja nyt!…"

Nyt toivoi hän ainoastaan yhtä: unohtaa menneen ja rauhallisena antaa sielunsa nukahtaa. Hän kylmeni yhä enemmän ja enemmän elämälle ja katseli kaikkea unisin silmin. Ihmistulvassa ja seurojen kuhinassa oli hänestä ikävää, pakeni niitä, mutta ikävä tuli hänen kanssaan.

Hän ihmetteli miten ihmiset voivat huvitella, yhä toimia jotain ja jokapäivä mieltyä uusiin mielihaluihin. Hänestä tuntui kummalliselta, etteivät ihmiset käy unisina, niinkuin hän, eivätkä itke; sen sijaan että puhuisivat rakkauden vaivoista ja tuskista, jos puhuivatkin, niin puhuvat vaivasta jaloissa tahi muissa paikoissa, reumatismista tahi vatsataudista. Ainoastaan ruumis saattaa heille huolta, sielusta ei ole väliä! "Tyhjät, halpamaiset ihmiset, luontokappaleen kaltaiset!" ajatteli hän. Mutta välistä vaipui hän syviin mietteisiin. "Niitä on niin paljon, noita halpamaisia ihmisiä", puhui hän itselleen hieman rauhattomana, "mutta minä olen yksin: ovatko he… tosiaan tyhjiä… väärässä…ja minä?"

Silloin hänestä tuntui, kuin hän olisihan itse melkein syyllinen ja hän tuli siitä vielä onnettomammaksi.

Vanhojen tuttavien kanssa lopetti hän kanssakäymisen; uuden henkilön läheneminen vaikutti häneen niin että kylmät väreet juoksivat ruumiissa. Keskusteltuaan sedän kanssa vaipui hän vielä syvemmin haluttomuuden uneen: hänen sielunsa vaipui kokonaan unenhorrokseen. Hän antautui epäjumalan kaltaiselle välinpitämättömyydelle, oli laiskana, pakeni itsepintaisesti kaikkea, mikä vaan muistutti sivistynyttä maailmaa.

"Sama miten elää, kunhan vaan elää loppuun", sanoi hän, "jokaisella on vapaus käsittää elämää niinkuin tahtoo; sittenkuin kuolee…"

Hän haki keskustelua ilkeäin ja pahatapaisten ja kovasydämmisten ihmisten kanssa, kevensi sydäntään kuunnellessaan ilkeätä pilkantekoa kohtalosta; tahi hän vietti aikaansa senlaisten ihmisten kanssa, jotka eivät olleet hänen vertaisiaan ei järjen eikä kasvatuksen puolesta, useimmiten ukko Kostjakowin kanssa, jonka myöskin Sajeshalow tahtoi saattaa Piotr Ivanitshin tuttavuuteen.

Kostjakow asui Hiekoilla ja kävi omalla kadullaan lakeerattu hattu päässä ja puettuna halattiin, joka oli vyötäiseltä sidottu nenäliinalla. Hänellä oli kyökkipiika, jonka kanssa hän iltasilla pelasi omaavalttia. Jos sattui tulemaan missä tulipalo, tuli hän ensimmäiseksi ja läksi viimeiseksi. Kulkiessaan kirkon ohitse, jossa sattui olemaan ruumis, mille pidettiin kuolinmessua, tunki hän ihmistulvan lävitse katsomaan ruumista kasvoihin ja meni saattamaan sitä sitten kirkkomaalle. Ylipäänsä oli hän kaikkein seremonien suuri ihailija sekä surullisten että iloisten; rakasti olla läsnä erinomaisissa tapauksissa, nimittäin: tappeluissa, onnettomissa kuoleman tapauksissa, kattojen sisäänputoomisissa j.n.e., luki myöskin erinomaisella nautinnolla sanomalehdistä tämänkaltaisia tapahtumia. Paitsi niitä luki hän myös lääkärin kirjoja, "senvuoksi", sanoi hän, "että tietäisi mitä on ihmisessä." Talvella pelasi Aleksander hänen kanssaan napulipeliä, mutta kesällä kävi hän kaupungin ulkopuolella hänen kanssaan onkimassa. Ukko puheli sitä ja tätä. Kun he menivät pellolle niin hän puhui viljasta ja kylvämisestä; pitkin rantoja käydessä — kalasta, laivankulusta; kaduilla teki hän muistutuksia taloista, rakennuksista, aineista ja sisääntuloista… ei mistään henkisistä asioista.

Aleksander koetti myöskin puolestaan kuolettaa itsessään henkisen alun, niinkuin eräkkäät koettavat ruumiin kuolettamista. Virastossa oli hän vähäpuheinen, kohdatessaan tuttavia erosi hän niistä parilla kolmella sanalla, ei sanonut olevan aikaa ja kiirehti pois. Sen sijaan kohtasi hän joka päivä ystäväänsä Kostjakowia. Väliin istui ukko koko päivän hänen luonaan, väliin kutsui Adujewia luokseen syömään kaalia. Hän opetti Aleksanderin laittamaan likonestettä, keittämään silliä sekä rääsyjä, Sitten he läksivät jonnekin naapuripitäjään — pellolle. Kostjakowilla oli jokapaikassa paljon tuttavia. Talonpoikain kanssa keskusteli hän niiden olemisesta ja elämisestä, akkojen kanssa laski hän leikkiä — hän oli toisinaan pilkkakirves niinkuin Sajeshalow oli hänet esittänytkin. Aleksander antoi hänelle täyden vallan puhua, mutta itse hän kuunteli suuremmaksi osaksi.

Hän tunsi jo että hyljätyn maailman mietteet harvemmin häntä haeskelivat, pyörien päässä hitaammin ja kun hän ei nähnyt ympäröivissä torjumista eikä vastustelemista, niin ne eivät päässeet kielelle saakka, ja kuolivat syntymättöminä.

Hänen sielunsa oli kummallinen ja tyhjä, niinkuin kuihtuneessa puutarhassa. Ei ollut enää pitkää aikaa täydellisen kangistumisen tilaan. Vielä muutama kuukausi niin — hyvästi! Mutta kas mitä tapahtuikaan.

Kerran Aleksander oli Kostjakowin kanssa onkimassa. Kostjakow oli puettu halattiin ja nahkatakkiin. Hän oli laittanut rannalle onkilauman muutamista erisuuruisista ongista, siellä oli pohja- ja koukkuonkia, jotka olivat kulkusilla ja kelloilla varustettuja. Hän poltti lyhkäistä piippua ja katseli, tuskin uskaltaen räpäyttää silmää, tätä onkipatteria, niiden joukossa Adujewinkin onkea, sentähden että Aleksander seisoi, pää puun nojassa ja katseli toiselle puolelle. Kauan seisoivat he sillä tavoin äänettöminä.

— Katsokaa Aleksander Feodoritsh, Teidän onkeanne syö! kuiskasi äkkiä Kostjakow.

Adujew katsoi veteen ja kääntyi taas.

— Teistä näytti siltä, vesi väräjää vaan, sanoi Aleksander.

— Katsokaa, katsokaa! huusi Kostjakow, syö, jumaliste syö! ai, ai! Vetäkää, vetäkää! Pitäkää kiinni!

Todellakin korkki sukelti veteen, siima seurasi nopeasti sitä, siiman perästä tuli esiin pensaasta vapakin. Aleksander tempasi kiinni vapaa ja sitten siimaa.

— Hiljemmin, keveämmin, ei tuolla tavalla… mitä Te teette? huusi Kostjakow, nopeasti ottaen kiinni siimasta. — Herranen aika, miten raskas! Älkää tempoko; johtakaa, johtakaa, muutoin menee poikki. Kas noin, oikealle, vasemmalle, tänne, rantaan päin! Levätkää! Edemmäs; vetäkää nyt ylös, vetäkää, mutta ei äkkiä; kas noin, kas noin…

Vedenpinnalla näkyi iso hauki. Se kierteli nopeasti pyöränä, välkähdellen hopeisilla suomuksillaan, loiski oikealle ja vasemmalle ja räiskytti kumpaisenkin onkijan päälle vettä. Kostjakow kalpeni.

— Voi semmoista hankea! huudahti hän melkein pelolla, ojentui veden yli, kaatui, kompastui omiin onkiinsa ja tavoitteli molemmin käsin veden päällä pyörivää haukea. — No, rantaan, rantaan: tuonne, edemmäs! Siellä olet sinä meidän vaikka vääntelisit kuinka. Kas vaan, kuinka se kiemuroi: juurikuin mikä piru! Kas semmoista!

"Voi!" toisti joku takana.

Aleksander kääntyi. Parin askeleen päässä heistä seisoi vanhus, käsikynkässään pitkä, kaunis tyttö, jolla oli paljas pää ja päivän varjo kädessä. Tyttö rypisti hiukan kulmakarvojaan. Hän oli hiukan kumarassa ja seurasi suurella osanotolla, jok'ainoata Kostjakowin liikettä. Hän ei huomannut edes Aleksanderiakaan.

Adujew joutui hämille tästä odottamattomasta ilmiöstä. — Hän päästi kädestään vavan, hauki kellahti veteen, väänsi kauniisti purstoansa ja katosi syvyyteen, vetäen jälessään siimaa. Kaikki tämä tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä.

— Aleksander Feodorits! Mitä Te teette? huusi Kostjakow kun hullu ja alkoi tavotella siimaa. Hän tempasi sen ja veti esille pään mutta ilman koukkua ja haukea.

Kokonaan kalpeana kääntyi hän Aleksanderin puoleen, osoittaen tälle siiman päätä, hetkisen aikaa katsoi hän Adujewia villisti ja sylkäsi sitten.

— En lähde koskaan Teidän kanssanne onkimaan, vaikka minua kutsuttaisi sarvipääksi, sanoi hän ja meni pois onkineen.

Sillävälin huomasi tyttö, että Aleksander katseli häntä, hän punastui siitä ja peräytyi. Vanhus, joka nähtävästi oli hänen isänsä, kumarsi Adujewille. Adujew vastasi synkkänä kumarrukseen, heitti ongen pois ja istui noin kymmenen askeleen päähän puun alla olevalle penkille.

"Täälläkään ei ole rauhaa!" ajatteli hän. "Tuossa on joku Oedipos Antigonen kanssa. Taaskin nainen! Ei niistä pääse mihinkään. Jumalani! Mikä suunnattomuus niitä on joka paikassa!"

— Voi Teitä, kalamiehistä! puhui sillä välin Kostjakow parannellen onkiaan ja katsellen silloin tällöin äkäisesti Aleksanderia, Tekö voisitte vielä kaloja pyytää! Pyytäkää Te hiiriä, istuen kotona sohvallanne; vielä tulitte kaloja pyytämään. Mitenkä Te voisitte pyytää, kun se kerran käsistä karkasi? Melkeinpä oli jo suussakin, vaikk'ei paistettuna. Ihmeellistä, ett'eivät karkaa käsistänne lautaseltakin.

— Syökö kala? kysyi vanhus.

— Näettekös, vastasi Kostjakow, minulla on syötti kuudessa ongessa, vaikkapa edes kiiskin pakana nykäsisi ivalla, mutta sen sijaan kummittelee meren pohjassa — siimalla tupsahti: kymmenen naulan painava hauki, ja me myöhästyimme. Sanotaan, että oikealle pyytäjälle karkaa peto itsestään. Mitä vielä: jo minulta pääsisi irti, niin ottasin vedestäkin kiinni, entäs kun nyt tuli hauki itse hampaisiin ja me nukuimme… vielä kutsutaan kalastajiksi. Mitä sen kalastajia nämät ovat! Tällaisiako kalastajat ovat? Ei, oikea kalastaja, vaikkapa kanuunaakin vieressä pamauttaisivat, ei räpsäytä silmäänsäkään. Nämä ovat olevinaan kalamiehiä! Teistäkö olisi kalamieheksi!

Tyttö ennätti sillä aikaa tarkastaa, että Aleksander on kokonaan toisen laatuinen ihminen, kuin Kostjakow. Aleksanderin pukukin oli toisenlainen, vartalo, ikä, tavat ja kaikki kerrassaan. Hän huomasi nopeasti Aleksanderissa kasvatuksen tunnusmerkkejä ja näki kasvoissa ajatuksen; ei surun heijastuskaan päässyt hänen silmänsä ohitse.

"Mitä hän meni pakoon!" ajatteli hän. "Kummallista, luulisi etten ole senlainen, että minua pakoon tarvitsee mennä…"

Hän suoristui ylpeästi, loi silmäripset alas, nosti ne sitten taas ja katsahti epäsuosiollisesti Aleksanderiin. Tyttöä alkoi jo harmittaa. Hän veti isän jäljessään ja meni pöyhkeästi Adujewin ohitse. Vanhus kumarsi taaskin Aleksanderille; mutta tyttö ei kunnioittanut häntä, silmäykselläkään.

"Tietäköön ettei hänestä ollenkaan välitetä!" ajatteli tyttö, katsellen salavihkaa, huomaako Adujew.

Vaikk'ei Aleksander katsonut häneen, otti kuitenkin vastoin tahtoaan kauniimman aseman.

"Semmoinen, hän ei katsokaan!" ajatteli tyttö. — Mikä hävyttömyys!

Seuraavana päivänä vei Kostjakow Aleksanderin mukanaan taaskin kalastamaan ja siinä tapauksessa oman päätelmänsä johdosta tuli sarvipääksi.

Kahtena päivänä ei mikään häirinnyt heidän yksinäisyyttään. Ensin alussa katseli Aleksander ympärilleen ikäänkuin pelolla; mutta nähtyään, ettei näkynyt ketään, rauhoittui hän taaskin. Toisena päivänä veti hän suuren ahvenen. Kostjakow leppyi häneen puolittain.

— Mutta ei se ole kuitenkaan hauki! puhui hän huokauksella, oli onni kädessä, mutta emme osanneet käyttää tilaisuutta hyväksemme; kahta kertaa se ei tapahdu. Mutta minulla ei ole taaskaan mitään! kuusi onkea, eikä niin — mitään.

— Soittakaapa kellosia! sanoi eräs talonpoika, joka ohimennessään seisattui katsomaan kalastamis-onnea, kenties kala… tulisi kuullessaan soiton.

Kostjakow katsoi äkäisesti häneen.

— Ole vaiti sinä sivistymätön ihminen! sanoi hän. Moukka!

Talonpoika läksi pois.

— Pölkky! huusi Kostjakow hänen jälkeensä, luontokappale, niin onkin luontokappale. Laskekoon leikkiä vertaistensa kanssa, senkin pirulainen! Luontokappale sanon sinulle, mies.

Herra varjelkoon ärsyttämästä metsästäjää onnistumattomalla hetkellä!

Kolmantena päivänä, kun molemmat onkivat äänettöminä, liikkumattomin tuijottaen veteen, kuului takana suhinaa. Aleksander katsoi taakseen ja säpsähti, aivan kuin häntä olisi itikka puraissut, ei vähemmän, eikä enemmän. Vanhus ja tyttö olivat siellä.

Katsellen kieroon heihin vastasi Adujew tuskin ukon tervehdykseen, mutta näytti kuitenkin siltä, kuin hän olisi odottanut tätä tuloa. Tavallisesti kävi hän kalastamassa hyvin huolettomasti puettuna; mutta nyt hänellä oli uusi palttoo yllä, kaulaan oli keikarimaisesti sidottu vaaleansininen huivi, hiukset olivat järjestetyt, taisivatpa olla hieman käherretytkin ja oli hän idyllisen kalastajan näköinen. Odotettuaan niin kauan kuin kohteliaisuus vaati, meni hän pois ja istui puun alle!

"Cela passe toute permission!" ajatteli Antigone, punastuen vihasta.

— Suokaa anteeksi, sanoi Oedipos Adujewille; — me taisimme häiritä Teitä?…

— Ette! vastasi Adujew. — Minä olen väsynyt.

— Syökö kala? kysyi ukko Kostjakowilta.

— Mitä vielä, kun yhtämittaa rupattavat, vastasi tämä vihaisesti. — Äsken kulki tästä ohitse eräs hiisi, rupatti siinä — ja sen jälkeen ei ole nykäissytkään edes. Te varmaankin asutte lähellä tätä paikkaa? kysyi hän Oedipolta.

— Tuolla on meidän huvilamme, jossa on balkonki, oli vastaus.

— Maksatteko kalliin vuokran?

— Viisisataa ruplaa kesältä.

— Huvila näyttää olevan hyvin käytännöllinen, pihalla on paljon rakennuksia. Kolmekymmentä tuhatta taisi tulla isännälle maksamaan.

— Tuli niille paikoille.

— Vai niin. Entäs onko tämä Teidän tyttärenne?

— On.

— Vai niin. Sievä neiti! Oletteko kävelyllä?

— Olemme. Kun asuu maalla, niin pitää kävellä.

— Tietysti, tietysti, kuinkas muuten: ilma on hyvä; ei niinkuin viime viikolla; ai, ai sitä ilmaa! Älä saata Herra semmoista! Kyllä syys-oraat saivat kyytinsä.

— Kun Jumala auttaa, niin parantuu vielä kaikki.

— Jumala auttakoon!

— Teidän ei siis nykyjään onnistu kalastaminen.

— Minä en ole mitään saanut, vaan hän on tuossa, olkaa hyvä ja katsokaa.

Hän osoitti ahventa.

— Ilmoitan Teille, jatkoi hän, se on ilmeellistä, kuinka onnellinen hän on! Ikävä vaan, ettei hän ajattele sitä, sillä hänen onnellaan emme milloinkaan menisi tyhjin käsin pois. Päästää senlaisen hauen!

Hän huokasi.

Antigone alkoi innokkaammin kuunnella, mutta Kostjakow vaikeni vaan.

Ukon ilmaantuminen tytön kanssa alkoi toistua useammin ja useammin. Adujewkin kunnioitti heitä huomiollaan. Välistä puhui hänkin pari sanaa ukon kanssa, mutta tyttärelle ei virkkanut mitään, Ensin tyttöä harmitti, sitten hän loukkaantui ja lopuksi rupesi häntä surettamaan. Mutta jos Adujew olisi puhellut hänen kanssaan, tahi kiinnittänyt vaikka tavallisen huomion häneen — niin hän olisi Adujewin unhottanut, mutta nyt oli vallan toista. Ihmissydän taitaa elääkin ainoastaan vastustuksista; jos niitä ei olisi olemassa, niin ei tietäisi sydäntä rinnassa olevankaan.

Antigon oli ajatellut jonkinlaista hirmuista kostosuunnitelmaa, mutta jätti sen vähitellen sillensä.

Kerran kun ukko tyttärineen lähestyi meidän ystäviämme, niin Aleksander pani vähän ajan päästä onkensa pensaasen, ja istui tavallisuuden mukaan itse vanhalle paikalleen ja katseli koneentapaisesti väliin isää, väliin tytärtä.

He seisoivat siinä sivuttain häneen päin. Isässä ei hän huomannut mitään erinomaista. Valkonen mekko, nankkiset housut ja matala, leveälierinen hattu, joka oli alustettu vihreällä nukkakankaalla. Mutta sen sijaan tytär! Miten viehättävästi hän nojasi ukon käsivarteen! Tuuli aika ajottain puhalteli kutrin hänen kasvoiltaan, aivankuin kiusalla, näyttääkseen Aleksanderille kauniin syrjäkuvan ja valkoisen kaulan, milloin taas nosti silkkistä mantiljaa ja näytti solakan vyötäisen, milloin puhalteli hameen liepeitä ja osoitti pikku jalkaa. Tyttö katseli miettiväisenä vettä.

Aleksander ei voinut pitkään aikaan irroittaa hänestä katsettaan ja tunsi kylmän väristyksen kulkevan ruumiissaan. Hän kääntyi pois viekoituksesta ja alkoi vitsalla räpsiä kukan päitä.

"Oh! nyt tiedän mitä se on!" ajatteli hän, "kun antaa vaan vallan, niin kyllä sitten pääsee menoon! Sitten on rakkaus jo valmis: hullutusta vaan! Setä on oikeassa. Mutta eläimen tunne ei saa minua houkutelluksi — ei, siihen saakka minä en alennu."

— Saanko minä onkia? kysyi tyttö arasti Kostjakowilta.

— Saatte kyllä, neitiseni! Miksi ette saisi? vastasi tämä, antaen hänelle Adujewin ongen.

— Kas niin, siinä on Teille toveri! sanoi isä Kostjakowille. Jättäen tyttärensä, läksi hän astumaan pitkin rantaa.

— Katso vaan Liisa, että ongit kaloja illalliseksi, lisäsi hän.

Muutaman hetken kesti äänettömyys.

— Miksi Teidän toverinne on niin synkkämielinen? kysyi Liisa hiljaan Kostjakowilta.

— Kolmas kerta ovat jo virassa menneet edelle, neiti hyvä.

— Mitä? kysyi hän kehottaen hieman kulmiaan.

— Kolmas kerta kun eivät anna paikkaa. Tyttö pudisti päätään.

"Ei: ei voi olla mahdollista!" ajatteli hän, "ei se ole sitä!"

— Te ette usko minua, neitiseni? Kutsukaa minua sarvipääksi, ellei se ole totta. Muistatteko kuinka hän päästi hauenkin, kaikki se on siitä syystä.

"Ei se siitä syystä, ei ole", ajatteli hän vakuutuksella — "minä tiedän mistä syystä hän päästi sen."

— Ah, ah! huudahti tyttö yht'äkkiä. Katsokaa, se liikkuu, liikkuu.

Hän vetäsi sen ylös, mutta ei saanut mitään.

— Se pääsi irti! sanoi Kostjakow, katsellen koukkua. Näettekö vaan mitenkä se on repinyt madon: se oli varmaan iso ahven. Neiti, Te ette osaa: antanut sen purra kunnollisesti.

— Täytyykö tässäkin osata?

— Niinkuin kaikessa muussakin, sanoi Aleksander koneentapaisesti.

Tyttö punastui ja kääntyi nopeasti, pudottaen vuorostaan ongen veteen. Mutta Aleksander katsoi jo toisaanne päin.

— Kuinka osaamisen saavuttaa? sanoi hän ja pieni levottomuus ilmaantui äänessään.

— Pitää useimmin harjoitella, vastasi Aleksander.

"Vai niin!" ajatteli tyttö hurmastuneena tyytyväisyydestä: "se on: minun pitää käydä useimmin täällä — ymmärrän! Hyvä, kyllä minä alan käydä mutta minä kiusaamaan Teitä, herra villi, kaikista Teidän kunnottomuuksistanne"…

Koketeria selitti sillä tavoin hänelle Aleksanderin vastauksen, mutta tämä ei puhunut sinä päivänä enää sanaakaan.

"Hän luulee Jumala ties, mitä!" puhui Aleksander itsekseen: "alkaa kiekailla ja liehakoida… se on niin hullua!"

Siitä päivästä alkaen ukon ja tytön käyminen toistui joka päivä. Välistä kävi Liisa isättä hoitajattaren kanssa. Hän kuljetti mukanaan käsityötä, kirjoja ja istui puun alle, osoitti välinpitämätömyyttä Aleksanderin läsnä olosta.

Hän ajatteli koskettavansa sillä Aleksanderin itserakkautta, niinkuin hän itse sanoi, kiusata häntä. Hän puheli hoitajattaren kanssa ääneen: kodosta, taloudesta, näyttääkseen, ettei hän edes huomaa Adujewia. Aleksander taas näytti siltä, kun hän ei tosiaankaan huomaisi tyttöä, jos huomasi, tervehti kuivasti — eikä virkkanut sanaakaan.

Huomattuaan, ettei tämä tavallinen manööveri onnistu, muutti hän karkauksen suunnan ja alkoi pari kertaa puhua itse hänen kanssaan; otti välistä Aleksanderilta ongen. Aleksander tuli vähitellen puheliaammaksi, oli vaan hyvin varovainen eikä päästänyt avomielisyyteen. Lieneekö se ollut harkitsemista hänen puoleltaan vai entisten haavojen johdosta, jota ei mikään voinut parantaa, niinkuin hän sanoi, mutta hän oli jotensakin kylmäkiskoinen tyttöä kohtaan ja puheissaan ylimalkaankin.

Kerran vanhus käski tuomaan rannalle samovarin. Liisa tarjosi teetä. Aleksander kieltäytyi itsepäisesti juomasta teetä, sanoen, ettei hän juo iltaisin teetä.

"Kaikki teejutut saattavat tuttavuuden… lähenemään… en tahdo!" ajatteli hän.

— Mitä Te höpisette? Joittehan eilen neljä lasillista! sanoi Kostjakow.

— Minä en juo ulkoilmassa lisäsi Aleksander kiireesti.

— Tarhan vuoksi! sanoi Kostjakow. Tee on mainiota, kukkaisteetä, menes vaan ostamaan, niin maksaa viisitoista ruplaa naula. Antakaas vielä, neiti hyvä, olisi mainiota saada ryyppykin.

Tuotiin rommia.

Vanhus kutsui Aleksanderia luokseen, mutta hän heti kieltäytyi. Kuultuaan kiellon, kävivät Liisan huulet pitkiksi. Hän alkoi udella Aleksanderilta tämän ihmisen vihaamissyytä. Vaikka hän olisi kuinka viekkaasti johtanut puheen tähän aineesen, niin sitä viekkaammin Aleksander lopetti puheen siitä.

Tämä salaperäisyys ärsytti vaan uteliaisuutta, kenties toistakin tunnetta Liisassa. Hänen kasvoissaan, jotka siihen saakka olivat olleet kuin kesäinen taivas, ilmestyi rauhattomuuden ja miettiväisyyden pilvi. Hän kiinnitti Aleksanderiin surullisen katseensa, irroitti huokauksella silmänsä hänestä ja katsoi alas maahan, mutta näytti siltä kuin hän olisi itse mietiskellyt: "Te ette ole onnellinen, varmaan on Teidät petetty… Oi, kuinka minä voisin tehdä Teidät onnelliseksi! Miten minä pitäisin Teidät hyvänä, miten rakastaisin Teitä… Minä suojelisin Teitä itse kohtaloltakin… minä" j.n.e.

Niin ajattelee suurin osa naisista ja suurin osa pettää niitä, jotka uskovat tätä sireenin laulua. Mutta Aleksander ei ollut mitään huomaavinaan. Hän puheli tytön kanssa niinkuin olisi puhellut ystävän tahi sedän kanssa: ei ollut merkkiäkään siitä hellyydestä, joka vastoin tahtoakin hiipii miehen ja naisen ystävyyteen ja vaikuttaa ettei niiden välit ole ystävyyden kaltaisia. Senpävuoksi sanotaankin, ettei miehen ja naisen välillä ole eikä voi ollakaan ystävyyttä, että se niiden välinen ystävyys — ei ole muuta kuin alku tahi loppu rakkaudesta eli viimeksi oikeata rakkautta. Mutta katsellessa Adujewin käytöstä Liisaa kohtaan, olisi voinut uskoa, että semmoinen ystävyys on olemassa.

Kerran ainoastaan ilmaisi hän osaksi tahi tahtoi ilmaista ajatustensa suunnan. Hän otti penkiltä sinne tuodun kirjan ja aukasi sen. Se oli Child-Harold'ista ranskalainen käännös. Aleksander pudisti päätään, huokasi ja pani ääneti kirjan paikalleen.

— Ettekö pidä Byronista? Onko Teillä jotakin Byronia vastaan? sanoi hän. — Byron on niin suuri runoilija — eikä miellytä Teitä!

— Enhän minä sano mitään, mutta Te hyökkäätte minua vastaan kuitenkin, vastasi tämä.

— Minkätähden Te pudistitte päätänne?

— Ilman vaan, minua säälittää, että tällainen kirja on joutunut Teidän käsiinne.

— Kumpainen Teitä säälittää: kirjako vai minä? Aleksander oli ääneti.

— Minkä vuoksi minun ei pitäisi lukea Byronia? kysyi Liisa.

— Kahdesta syystä, sanoi Aleksander, oltuaan hetken ääneti. Hän pani kätensä Liisan kädelle joko vakuuttaakseen, paremmin tahi siitä syystä, että se oli valkonen ja pehmonen käsi — ja alkoi puhua hiljaan, tasaisesti, antaen silmien luistaa milloin Liisan kutreilla, milloin kaulalla, milloin vyötäisellä. Muutoskohtien mukaan korkeni vähitellen hänen äänensäkin.

— Ensinnäkin senvuoksi, puhui hän, että Te luette Byronia ranskankielellä ja luonnollisesti on Teiltä kadonnut runoilijan kielen kauneus ja mahtavuus. Katsokaa, millainen huono, väritön ja surkuteltava kieli siinä on! Tämä on suuren runoilijan tomu: kaikki hänen ajatuksensa uiskentelee ikäänkuin vedessä. Toiseksi senvuoksi, etten minä neuvo Teitä lukemaan Byronia, sillä… kenties hän herättää soimaan sielussanne senlaisia kieliä jotka ilman sitä vaikenisivat kaiken ikänsä…

Tässä hän puristi merkityksellä Liisan kättä, juurikuin hän olisi tahtonut antaa sanoillensa painon.

— Mitä hyödyttää Teitä Byronin lukeminen? jatkoi hän. Kenties elämänne kuluu hiljakseen, niinkuin tuo puro: katsokaa kuinka se on vähäpätöinen; siihen ei kuvastu kokonainen taivas eivätkä kaikki pilvet; sen rinnalla ei ole kallioita eikä syvänteitä; se juoksee leikillisesti; kevyt värähdys hämmentää ainoastaan sen pintaa; siihen kuvastuu ainoastaan rantojen vihreys, palanen taivasta ja pikku hattaroita… sillä tavalla kulkisi varmaan Teidänkin elämänne, mutta Te tungeiksette turhiin mielenliikutuksiin, rajuilmoihin; tahdotte katsoa elämää ja ihmisiä himmeän lasin läpi… Jättäkää, älkää lukeko! Katselkaa kaikkea hymysuin, älkää katsoko kaukaisuuteen, eläkää vaan päivä toisensa jälkeen; älkää tarkastelko varjopuolia elämästä älkääkä ihmisestä… muutoin…

— Niin, mitä sitten?

— Ei mitään! sanoi Aleksander aivankuin toinnuttuaan.

— Ei sanaakaan minulle: Te olette varmaan jotain kokenut?

— Missä onkeni on? Sallikaa, minun on jo aika onkia.

Aleksander näytti rauhattomalta, puhuttuaan noin varomattomasti.

— Ei, vielä yksi sana, alkoi Liisa, runoilijan täytyy herättää myötätuntoisuutta itseensä: Byron on suuri runoilija, miksi tahdotte, etten minä tuntisi myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Olenko minä sitten niin typerä, mitätön etten käsittäisi?…

Liisa pahastui.

— En minä tarkoittanut ollenkaan sitä: tuntekaa myötätuntoisuutta semmoiselle, joka on naiselliselle sydämmelle ominaista: hakekaa senlaista, joka on sille sopivata, muutoin voi tapahtua hirmuinen epäsopu… sekä päässä että sydämmessä. Tässä hän pudisti päätään viittaamalla, että hän on itse — tämmöisen epäsovun uhri.

— Toinen näyttää Teille, sanoi hän, kukkaisen ja pakoittaa nauttimaan sen lemua ja kauneutta, mutta toinen taas näyttää myrkyllisen nesteen siitä… silloin Teiltä katoaa sekä kauneus että hyvä tuoksu… Näiden ihmisten välillä ja myötätuntoisuudella niitä kohtaan on eroitus. Älkää etsikö myrkkyä, älkää ottako selkoa juurta jaksain siitä, mitä meille tapahtuu ja mitä ympärillämme on: älkää etsikö tarpeetonta kokemusta: ei se vie onnen tielle.

Hän vaikeni. Tyttö kuunteli luottavaisesti ja mietteissään.

— Puhukaa, puhukaa… sanoi hän lapsellisella nöyryydellä, — minä olen valmis kuuntelemaan Teitä pitkät päivät, tottelemaan Teitä kaikessa…

— Minuako? sanoi Aleksander kylmästi. Herra varjelkoon! Mikä oikeus minulla on hallita tahtoanne?… Suokaa anteeksi, että rohkenin tehdä muistutuksen. Lukekaa mitä vaan tahdotte… Child-Herold — on erittäin hyvä kirja, Byron — on suuri runoilija.

— Ei, älkää teeskennelkö, älkää puhuko sillä tavalla. Sanokaa mitä minun pitäisi lukea?

Pedantien arvokkaisuudella esitti hän Liisalle muutamia historiallisia kirjoja, matkakertomuksia, mutta tähän Liisa vastasi, että hän oli jo kasvatuslaitoksessa semmoisiin kyllästynyt. Sitten osoitti Aleksander hänelle Valter Scottia, Koperin, muutamia ranskalaisia ja englantilaisia mies-ja naiskirjailijoita, venäläisistä ainoastaan pari kolme, koettaen täten aivankuin sattumalta tuoda esille kirjailijamakunsa ja tajuamisensa. Sen jälkeen ei niiden välillä ollut enää täänkaltaista keskustelua.

Aleksander tahtoi yhä vaan juosta pakoon, — Mitä minä naisista! sanoi hän: — rakastaa minä en voi: minä olen heistä vieraantunut…

— Hyvä hyvä! saneli siihen Kostjakow. Naikaa, niin saatte nähdä. Muistan minäkin, etten olisi muuta viitsinyt tehdä kuin leikitellä tyttösten ja vaimojen kanssa, mutta kun tuli aika mennä vihille, sain aivankuin iskun päähäni: joku ajoi minua vaan naimaan.

Aleksanderkaan ei paennut. Hänessä alkoivat liikkua kaikki entiset unelmat. Sydän alkoi sykkiä lisätyllä vauhdilla. Hänen silmiensä edessä näkyi vyötäinen, milloin jalka, milloin Liisan kutri ja elämä alkoi taaskin hiukan valeta. Kolmen päivän kuluessa Kostjakow ei enää kutsunut häntä, vaan nyt Aleksander kuljetti itse tätä kalastamaan. "Jälleen! jälleen kaikki entinen!" puhui Aleksander, "mutta minä olen luja!" ja astui kuitenkin kiireesti järvelle.

Kärsimättömyydellä odotti Liisa joka kerta ystävyksien tuloa. Kostjakowille valmistettiin joka ilta kupillinen kukkaisteetä rommin kanssa, — ehkä Liisakin tällä viekkaudella osaksi vaikutti sen, etteivät he päästäneet ainoatakaan iltaa. Jos he myöhästyivät, niin Liisa tuli isän kanssa heille vastaan. Jos huono ilma joskus pidätti ystäviä kotona, niin seuraavana päivänä toruttiin sekä heitä että ilmaa, niin ettei siitä tahtonut loppua tulla.

Aleksander mietti, mietti ja päätti lopettaa nuo kävelyt, Jumala tiesi millä tarkoituksella, hän ei tiennyt itsekään sitä, eikä käynyt koko viikossa kalastamassa. Eikä Kostjakowkaan käynyt. Viimein he menivät.

Virstan päässä siitä paikasta, missä he kävivät kalassa, kohtasivat he Liisan hoitajattaren kanssa. Liisa kirkasi nähdessään heidät, mutta hämmästyi sitte ja punastui. Adujew tervehti kylmästi, Kostjakow alkoi taas lörpötellä.

— Tässä mekin olemme, sanoi hän, Te ette odottanutkaan: samovariakaan ei ole. Onpa aikoja kulunut kun viimeksi kohtasimme toisiamme, neitiseni! Syökö kala hyvin? Minä tahdoin yhä tulla, mutta Aleksander Feodoritsh'ia en saanut tulemaan: hän istun vaan kotona… tahi oikeammin on pitkällään.

Liisa katsahti nuhtelevaisesti Adujewia.

— Mitä tämä merkitsee? kysyi hän.

— Niin, — entäs sitten? — Ette ole koko viikkoon käynyt täällä,

— Niin taitaa olla jo viikko.

— Minkätähden ette ole käynyt?

— Ilman vaan, ei haluttanut.

— Ei haluttanut! sanoi Liisa hämmästyen.

— Niin entäs sitten?

Liisa oli ääneti, mutta näytti siltä kuin hän olisi ajatellut "voiko se tulla kysymykseen, ettei haluta?"

— Minä tahdoin lähettää isän kaupunkiin Teidän luoksenne, sanoi hän, mutta en tiennyt missä asutte.

— Kaupunkiin minun luokseni? Mitä varten?

— Kaunis kysymys! sanoi Liisa loukkaantuneella äänellä. Mitä varten? Tiedustamaan oliko Teille jotain tapahtunut, oletteko terve?

— Mitä se Teitä koskisi?

— Mitäkö minua koskisi? Jumalani!

— Mitä, Jumalani?

— Kuinka mitä!… onhan… minulla, Teidän kirjojanne… Liisa hämmästyi. — Koko viikkona ette ole käynyt! lisäsi hän.

— Pitääkö minun välttämättömästi käydä joka päivä?

— Pitää!

— Minkätähden?

— Minkätähden, minkätähden. Liisa katsoi surullisesti häneen ja toisti: — minkätähden, minkätähden.

Adujew katsahti häneen. Mitä tämä on? kyyneleitä, hämmästystä, iloa, nuhteita. Hän on kalpea, hiukan laihtunut, silmät punaset.

"Vai niin! Siis jo!" ajatteli Aleksander, "en odottanut näin pian". Sitten hän purskahti suureen nauruun.

— Minkätähden? sanotte Te: Kuulkaa… jatkoi tyttö. Hänen silmissään välähti jonkunmoinen päättäväisyys. Hän valmisti itseään nähtävästi sanomaan jotain tärkeätä, mutta samassa lähestyi heitä hänen isänsä.

— Huomiseksi, sanoi hän, huomenna täytyy minun puhua Teidän kanssanne; tänään niinä en voi: sydämmeni on liian täysi… Tuletteko huomenna? Kuuletteko? Ettekö jätä meitä? Ettekö unhota?

Hän juoksi pois odottamatta vastausta.

Isä katsoi häneen tarkasti, sitten Adujewiin ja pudisti päätään. Aleksander katsoi ääneti hänen jälkeensä. Häntä melkein säälitti ja häntä harmitti se, että huomaamatta oli saattanut tytön semmoiseen tilaan; veri ei kohonnut hänelle sydämmeen, vaan päähän.

"Hän rakastaa minua", ajatteli Aleksander, ajaessaan kotia. "Jumalani, kuinka tämä on ikävätä! kuinka ilettävää: nyt ei sovi tulla tänne enää tässä paikassa syö kala erinomaisesti… harmillista!"

Mutta sisällisesti näytti hän kuitenkin, niinkuin hän ei olisi ollut tyytymätön, tuli iloiseksi ja lörpötteli yhtämittaa Kostjakowin kanssa.

Kohtelias mielikuvitus maalasi, ikäänkuin kiusalla, Liisan kuvan koko suuruudessa, kauniit olkapäät, solakan vartalon, eikä unhottanut jalkaakaan. Hänessä alkoi liikkua kummallinen tunne, taaskin juoksi kylmät väreet pitkin ruumista, mutta eivät päässeet sydämmeen saakka — ja kuolivat. Hän tutki tämän tunteen alusta loppuun.

"Luontokappale!" mumisi hän itsekseen, "siis senlainen ajatus pyörii sinulla mielessäsi… vai niin! paljaat olkapäät, ruumis, jalka… käyttää luottamusta, kokemattomuutta hyväkseen… vietellä… no niin, vietellä, mutta mitä siitä seuraa? — Sama ikävä ja lisäksi omantunnon vaivoja, mutta mistä? Ei, ei! en salli, enkä saata häntä… Oi, minä olen luja! Tunnen itsessäni olevan kyllin sielun puhtautta, sydämmen jaloutta. Minä en lankea tomuun — en viettele häntä".

Liisa odotti häntä koko päivän tyytyväisyyden vavistuksella, mutta sitten kouristi hänen sydäntänsä, hän pelkäsi, tietämättä itsekään mistä syystä, tuli surulliseksi ja melkein toivoi, ettei Aleksander tulisikaan. Kun määrätty tunti tuli, ei Aleksanderia kuulunutkaan, hänen kärsimättömyytensä muuttui uuvuttavaksi kaipaukseksi. Auringon viimeisten säteitten kanssa katosi toivo; hän rupesi itkemään.

Seuraavana päivänä hän elpyi, oli aamusta iloinen, mutta illaksi alkoi sydäntä vaan kovemmin kirveltää, ollen toivon ja pelon välillä. Ei hän taaskaan tullut.

Kolmantena, neljäntenä päivänä samaten. Mutta toivo vei häntä yhä rannalle: jos kaukana järvellä näkyy vene tahi rannalla välähtää pari ihmisvarjoa, hän alkaa vavista, tulee voimattomaksi iloisen odottamisen taakasta. Huomattuaan, ettei veneessä olekaan niitä, etteivät varjot olleetkaan heidän, antaa hän päänsä surullisesti vaipua ja entistään kovempi epätoivo painaa hänen sieluaan… Hetken päästä taaskin pettävä toive kuiskaa hänelle lohduttavan lauseen viipymisestä — ja sydän alkaa taaskin lyödä toivosta. Mutta Aleksander viipyy juuri kun kiusalla.

Kerran kun Liisa istui entisellä paikallansa puun alla, puolisairaana ja toivottomuus sydämmessään, kuului äkkiä suhinaa; hän kääntyi ja vapisi iloisesta peljästyksestä: hänen edessään seisoi Aleksander kädet ristissä.

Kyynelsilmin ojensi hän kädet Aleksanderille, eikä voinut pitkään aikaan tointua. Adujew otti häntä innokkaasti kädestä kiinni ja samaten katseli liikutuksen valtaamana kasvoihin.

— Te olette laihtunut! sanoi hän hiljaan, Te kärsitte?

Liisa säpsähti.

— Te ette ole käynyt niin pitkään aikaan! vastasi tuohon Liisa.

— Oletteko minua odottanut?

— Minä? vastasi elävästi Liisa.

— Oi, jos Te tietäisitte… hän lopetti vastauksen kovalla kädenpuristuksella.

Minä tulin sanomaan Teille jäähyväiset! sanoi Adujew ja pysähtyi, tarkastaakseen, mitä se vaikutti tyttöön.

Liisa katsahti häneen peljästyksellä ja epäluulolla.

— Se ei ole totta, sanoi hän.

— Se on totta! vastasi Aleksander.

— Kuulkaa! alkoi Liisa puhua äkkiä arasti katsellen joka haaralle. Älkää Jumalan tähden matkustako pois! Minä ilmoitan Teille salaisuuden…

Täällä voi isä nähdä meidät akkunoista: mennään meidän puutarhaamme, huvihuoneesen… se on pellolle päin, minä saatan Teidät sinne.

He läksivät. Aleksander ei voinut irroittaa silmiään hänen olkapäistään, solakasta vyötäisestään ja tunsi ruumiissaan vilutaudin tapaista väristystä.

"Mitäpä siitä", ajatteli hän astuessaan hänen jälessään, "jos menen? Menenhän minä; vaan lystin vuoksi… katson, mitenkä heillä on siellä, huvihuoneessa… onhan isä minua kutsunut; voisinhan minä mennä suoraan rehellisesti… minä olen viekotuksesta kaukana, Jumal' avita, olenkin ja näytän sen toteen: näes, niinä tulin suotta sanomaan, että matkustan… vaikk'en matkusta minnekään! — Ei, paha henki! minua sinä et viekottele". Mutta samassa näyttäytyi aivankuin Krilovin pirun poika, joka ilmestyi uunin takaa erakon luokse, kuiskasi hänellekin. "Mutta mitä hyödytti tulla sanomaan sitä? Se ei ollut ollenkaan tarpeellista; et olisi tarvinnut ollenkaan tulla, parin viikon päästä olisivat sinut unohtaneet…"

Mutta Aleksanderista tuntui kuin hän olisi käyttäynyt jalomielisesti, ilmestyessään itsensäkieltämis-kamppaukseen, taistelemaan viekoituksen kanssa silmä vasten silmää. Ensimmäisenä itsensävoittamis-merkkinä oli suutelo, jonka hän anasti Liisalta, sitten hän syleili hänen vyötäistään, sanoi ettei hän matkusta mihinkään, että hän sen oli ainoastaan keksinyt koetellakseen häntä, jos Liisa pitää rahtuakaan hänestä. Voiton lopettamiseksi lupasi hän huomenna tulla samaan aikaan huvihuoneesen. Kotia kulkiessaan mietiskeli hän tekoansa ja häntä vilutti ja kuumotti vuorotellen. Hän oli mennä tainnoksiin pelosta; viimeinkin, päätti hän olla menemättä huomenna — mutta meni kuitenkin ennen määrättyä aikaa.

Oltiin elokuussa. Alkoi jo hämärtää. Aleksander lupasi tulla kello yhdeksän aikaan, mutta tulikin kahdeksan, yksin ja ilman onkea. Hän hiipi kuni varas huvihuoneesen, milloin katseli pelokkaasti ympärillensä milloin juoksi täyttä laukkaa. Mutta joku ennättikin ennen häntä. Juoksi myöskin kiireesti, hengästyneenä huvihuoneesen ja istui sohvalle, pimeään nurkkaan.

Näytti siltä kuin Aleksanderia olisi vahdittu. Hän aukasi hiljaan oven, ollen kovassa mielenliikutuksessa varpaisillaan lähestyi hän sohvaa ja otti hiljaan kädestä — Liisan isää. Aleksander säpsähti, peräytyi ja aikoi juosta pois, mutta vanhus sai hänet liepeestä kiinni ja pani väkisen istumaan vierelleen sohvalle.

— Herraseni, kuinka Te tänne poikkesitte? kysyi hän.

— Minä… tulin kalastamaan… mumisi Aleksander tuskin voiden liikuttaa huuliaan. Hampaat kalisivat suussa. Vanhus ei ollut ollenkaan peloittava, mutta Aleksander niinkuin varas ainakin, joka pahaa tehdessä on saatu kiinni, vapisi kuin vilutaudissa.

— Kalastamaan! toisti vanhus ivallisesti. Tiedättekö mitä se merkitsee, kun kalastetaan sameassa vedessä. Aikoja sitten olen pitänyt teitä silmällä ja nyt viimeinkin olen teidän perillenne päässyt; Liisani minä tunnen kapalosta saakka: hän on avosydämminen ja hyvä, mutta Te; Te olette vaarallinen veijari…

Aleksander tahtoi nousta, mutta ukko pidätti häntä.

— Niin, herraseni, älkää pahastuko. Te tekeydyitte onnettomaksi ja teeskennellen kartoitte Liisaa, viekottelitte hänet, ja kerran varmana asiastanne tahdoitte käyttää tilaisuutta hyväksenne… Onko tämä hyvä työ? Miten minä Teitä nimittäisin?

— Minä vannon kunniani kautta, etten voinut aavistaa seurauksia… sanoi Aleksander, syvä vakuutus äänessään. Minä en tahtonut…

Vanhus oli ääneti.

— Voi olla niinkin! sanoi hän, voi olla ettette rakkaudesta, vaan ajanvietoksi panitte tyttöraukan pään pyörälle, aavistamatta itsekään mitä siitä seuraa; jos onnistuisi — on hyvä, jos ei — ei siitäkään väliä. Pietarissa löytyy paljon sellaisia velikultia… Tiedättekö miten kohdellaan semmoisia vekkuleja?

Aleksander istui silmät maahan luotuina. Hänellä ei ollut voimia puolustaakseen itseään.

— Alussa minä ajattelin Teistä parempata, mutta minä olen erehtynyt, suuresti erehtynyt! Näytitte niin hiljaiselta että oikein! Jumalan kiitos, että ajoissa ryhdyin… Kuulkaa: ei sovi aikaa menettää turhaa?; tyhmä tyttö voi millä hetkellä tahansa tulla tänne. Minä pidin Teitä eilen silmällä. Hän ei saa nähdä meitä yhdessä: Te matkustatte pois ja luonnollisesti ette palaja koskaan; hän arvelee, että Te olette hänet pettänyt — ja olkoon se hänelle läksynä vastaisuudessa. Mutta muistakaa, ettei Teitä olisi täällä koskaan, hakekaa itsellenne toinen kalastamispaikka muutoin… kyllä minä saatan Teidät täältä silloin kaikessa ystävyydessä… Onneksenne, että Liisa voi vielä katsoa minua suoraan silmiin, minä olen pitänyt häntä kaiken päivää silmällä… muutoin ette lähtisi täältä tätä tietä… Hyvästi!

Aleksander tahtoi sanoa vielä jotain mutta ukko aukasi oven ja melkein työnsi hänet ulos.

Millaisessa tilassa Aleksander läksi — tuomitkoon lukija, jos ei vaan hävetä olla hetkisen hänen asemassaan. Sankarimme silmistä purskahtivat kyyneleet, häpeän kyyneleet, raivosta epätoivosta itseensä…

"Minkätähden minä elän?" sanoi hän ääneen. "Ilettävä, kuolettava elämä… Mutta minä, minä… Ei! Jos minulla kerran ei ollut voimia vastustamaan viekoitusta… niin on minulla kuitenkin uskallusta lopettamaan tämän hyödyttömän, häpeällisen elämän…" Nopein askelin lähestyi hän järveä. Se oli musta. Pitkin laineita juoksentelivat jonkinlaiset pitkät, mielikuvituksen luomat, muodottomat varjot. Ranta, jossa Aleksander seisoi, oli matala.

— Täällä ei voi edes kuolla! sanoi hän halveksien ja meni sillalle, joka oli sieltä noin sadan askeleen päässä. Aleksander nojasi keskellä siltaa sen kaidepuita vastaan ja alkoi katsella veteen. Ajatuksissaan otti hän jäähyväisiä elämältä, lähetti äidille huokauksia, siunasi tätiä ja meikeinpä antoi Nadinkalle anteeksi. Liikutuksen kyyneleet juoksivat pitkin poskia… Hän peitti kasvot käsillään… Ei ole varma mitä olisi tapahtunut ell'ei yht'äkkiä silta olisi alkanut huojua hänen jalkojensa alla; hän katsoi taakseen: Jumalani! Hän oli syvyyden reunalla: hänen edessään ammotti hauta: puolet sillasta erkani ja ui pois… pikku laivoja kulki ohitse; vielä hetkinen — ja hyvästi! Hän kokosi kaikki voimansa ja teki hurjan hyppäyksen… toiselle puolelle. Sinne hän jäi, veti syvästi henkeä ja puristi kädellään sydäntään.

— Mitä herra, peljästyittekö? kysyi sillanvahti.

— Veikkoseni, olin vähällä pudota väliin, vastasi Aleksander vapisevalla äänellä.

— Herra varjelkoon! Kauankos siihen tarvitaan? sanoi vahti, haukotellen. Toissa kesänä eräs laivamies putosi.

Aleksander meni kotia pidellen kädellä sydäntään. Silloin tällöin pälyi hän taakseen katsellen järveä ja auaistua siltaa; vavistuksella kääntyi hän pois ja kiirehti askeleitaan.

Sillä välin puki Liisa itseään hyvin keikarimaisesti, ei ottanut mukaansa hoitajaa eikä isää ja istui joka ilta myöhäiseen yöhön puun alle.

Tulivat pimeät illat: hän odotti yhä; mutta ystäviä ei kuulunut eikä näkynyt.

Tuli syksy. Keltaset lehdet putoilivat puista ja kylvivät rannan; taivas oli alinomaa harmaa; kylmä tuuli puhalsi ja vihmoi. Rannat ja järvet kävivät tyhjiksi: eikä kuulunut iloisia lauluja, ei naurua, kaikuvia ääniä rannoilla; veneet ja laivat lopettivat kulkunsa. Ei yksikään hyönteinen surissut nurmella, ei yksikään lintu viserrellyt puussa; ainoastaan naakat ja varikset huudollaan herättivät sydämmessä kaihoa; kalakaan ei enää syönyt.

Mutta Liisa yhä vaan odotti: hänen täytyi kaikin mokomin saada puhua Aleksanderin kanssa; ilmaista hänelle salaisuutensa. Hän istui vaan aina penkillä lyhyt, ohkainen takki päällä. Hän oli laihtunut; silmät olivat menneet kuoppaan; huivilla olivat posket sidotut. Siinä tilassa tapasi isä hänet kerrata.

— Mennään pois, riittäköön jo täällä istuminen, sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan ja vavisten kylmästä, katso, kätesi ovat ihan siniset, sinua viluttaa. Liisa kuuletko sinä? Mennään.

— Mihin?

— Kotia: tänään muutetaan kaupunkiin.

— Minkätähden? kysyi Liisa hämmästyksellä.

— Kuinka, minkätähdenkö? Syksy on tullut; me olemme ainoat, jotka vielä asumme maalla.

— Ah Jumalani! sanoi hän: — täällä olisi talvellakin hyvä olla: jäädään tänne.

— Mitä sinä vielä keksitkään! Joutavia, mennään!

— Odottakaa! sanoi Liisa rukoilevalla äänellä, kyllä vielä tulee onnen päivätkin.

— Kuule! vastasi isä taputtaen häntä poskelle ja osoittaen sitä paikkaa niissä ystävykset olivat onkineet: he eivät enää palaa…

— Eivät… palaa! toisti Liisa kysyväisellä, surullisella äänellä, ojensi sitten isälle kätensä ja hiljaa pää painuksissa, meni hän kotia katsoen silloin tällöin taakseen.

Mutta Adujew ja Kostjakow kävivät aikoja sitten kalastamassa jossain päinvastaisella suunnalla.

V.

Vähitellen ennätti Aleksander unhottaa sekä Liisan että tuon ikävän kohtauksen hänen isänsä kanssa. Hän tuli taaskin rauhalliseksi, melkeinpä iloiseksi ja nauroi usein ääneen Kostjakowin typerille sukkeluuksille. Häntä nauratti tämän ihmisen katsantotapa elämästä. He tekivät pitempiä matkasuunnitelmia, aikoivat rakentaa jonnekin järven rannalle, jossa olisi paljon kaloja, tyllin ja eläisivät siellä loput elon päivistä. Aleksanderin sielu alkoi taaskin upota rajoitettujen käsitteiden ja aineellisen olemisen mutaan. Mutta sallimus ei nukkunut ja hänen ei onnistunut upota kokonaan, siihen mutaan.

Syksyllä hän sai tädiltä kirjelapun, jossa tämä pyytää kaikin mokomin saattamaan häntä laulajaisiin, sillä setä ei ollut oikein terve. Sinne oli tullut jokin Euroopan suuria taiteilijoita.

— Kuinka, laulajaisiin! sanoi Aleksander kovassa mielenliikutuksessa, laulajaisiin, taaskin tuonne ihmistulvaan, vaiheen ja teeskentelemisen parhaasen kultaloisteesen… en, minä en mene.

— Menkääpäs, niin tulee ehkä maksamaan ruplaa viisi, huomautti Kostjakow.

— Piletti maksaa viisitoista ruplaa, sanoi Aleksander, minä antaisin mielelläni viisikymmentä, jos vaan ei tarvitseisi mennä.

— Viisitoista! huudahti Kostjakow lyöden kätensä yhteen. Voi niitä rosvoja! Piruja! Tulevat tänne meitä pettämään ja kokoomaan rahaa. Kelvottomat ihmiset! Älkää menkö Aleksander Feodoritsh, sylkekää heille. Olisipa edes jonkinlainen kapine: voisi tuoda kotia, asettaa pöydälle eli syödä; mutta tässä kun saa kuulla ainoastaan niu ja nau: maksa sitten semmoisesta viisitoista ruplaa. Viidellätoista ruplalla voi ostaa jo varsan.

— Viettääkseen illan hauskasti usein maksetaan enemmänkin, huomautti Aleksander.

— Viettääkseen illan hauskasti! Tiedättekö mitä: mennään saunaan, niin vietämme illan mainiosti. Joka kerta kun minun tulee ikävä, menen minä sinne — ja sielläkös on hyvä olla, kun menee noin kuuden ajoissa, niin tulee pois kahdentoista, siellä saa sekä lämmitellä ja ruumistaan hioroskella, sattuu välistä että saa tehdä jonkin hauskan tuttavuuden: sattuu tulemaan pappismies, tahi kauppias, tahi upseeri; alkavat puhua kaupoista, tahi maailmaa lopusta… mieli ei tee sieltä lähteä pois. Kaikkiaan maksaa saunamatka kuusikymmentä kopekkaa miehestä! — Eivät tiedä missä illan viettää!

Mutta Aleksander meni kuitenkin. Huokauksella veti hän hännystakin, jota ei ollut moneen aikaan pitänyt päällään, veti valkoset hansikkaat käteensä.

— Hansikkaat viisi ruplaa — siis yhteiseen kaksikymmentä? laski Kostjakow, ollessaan läsnä Aleksanderin pukeutuessa.

— Kaksikymmentä ruplaa heittää noin vaan yhdestä illasta: vielä pitää olla kuulemassa mokomaa kummaa!

Aleksander oli kokonaan vieraantunut pukemasta itseään kunnollisesti. Aamupäivällä kävi hän virastossa puettuna ikivanhaan virkatakkiin, iltapäivällä oli hän taaskin vanhassa takissa tahi palttoossa. Hänestä oli outoa olla hännystakissa. Siinä oli ahdasta, tässä oli jotain vailla, kaulaa varisti liiaksi atlassinen kaulahuivi.

Täti otti hänet ystävällisesti ja kiitollisuuden tunteella vastaan siitä, että Aleksander oli päättänyt jättää erakkoelämänsä hänen tähtensä, mutta ei puhunut sanaakaan hänen elämäntavastaan ja toimistaan.

Haettuaan salissa paikan Lisaveta Aleksandrownalle, Adujew nojasi pylvästä vastaan, jonkin hartevan miehen varjossa ja alkoi siellä ikävöidä. Hän haukotteli hiljaa käteensä, mutta ei ennättänyt panna suutaan kiinni, niin kajahti huumaavat käsien taputukset, jotka tervehtivät taiteilijaa. Aleksander ei edes katsonut häntä.

Soitettiin etusoitto. Muutaman minuutin kuluttua alkoi orkesteri vai'eta. Sen viimeisille sävelille yhtyi tuskin kuuluvia toisia säveleitä, alussa rohkeita, leikillisiä, juuri kuin olisivat muistuttaneet lapsuuden leikkejä: kuului aivankuin lasten ääniä, pauhuisia, iloisia; sitten säveleet muuttuivat tasaisemmiksi, miehekkäämmiksi; tuntui kuin ne olisivat nuorukaisen huolettomuutta, uskallusta, elämän ja voimien kyllyyttä esittäneet. Sitten tulvailivat, hiljemmin aivan kuin olisivat ilmaisseet hellän rakkauden tunnustuksen, sydämmellisen keskustelun ja vähitellen tullen heikommiksi sulivat yhteen intohimoiseen kuiskeesen ja huomaamatta vaikenivat…

Ei kukaan uskaltanut liikahtaa. Ihmisjoukko oli kuin kuollut äänettömyydestä. Vihdoinkin pääsi jokaiselta kuin yhdestä suusta ah! ja kuului kuiskeena ympäri salia. Ihmisjoukko alkoi liikkua, mutta ei aikaakaan, niin säveleet heräsivät uudestaan, kuuluivat crescendona, virtana ja hajosivat sitten tuhansina putouksina, hypiskelivät ahdistaen toinen toistaan. Niissä pauhasi kuin mustasukkaisuuden soimaukset, kiehui intohimon raivot; korva ei ennättänyt saada niitä kiinni, — ja äkkiä ne keskeytyivät, kuin ei olisi enää riittänyt koneella voimia, eikä ääntä. Jousen alta alkoi tulla synkkiä ääniä, jotka loppuivat kipeään, pitkään huokaukseen. Sydäntä repi: säveleet lauloivat aivankuin petollisesta rakkaudesta ja toivottomasta kaihosta. Kaikki ihmis-sielun kärsimykset ja surut kuuluivat niistä.

Aleksander vapisi. Hän nosti päätään ja katsoi kyyneleiden läpi naapurinsa olkapään ylitse. Laihallainen saksalainen, joka oli kumartunut koneen yli, seisoi tulvan edessä ja mahtavana hallitsi sitä. Lopetettuaan, pyyhkäsi hän välinpitämättömästi nenäliinalla kätensä ja otsansa. Salissa kuului ulvominen ja hirmuinen käsien taputus. Ei aikaakaan niin tämä taiteilija taipui vuorostaan tulvan edessä ja alkoi nöyrästi kumarrella ja kiittää.

"Hän kumartaa sille", ajatteli Aleksander, katsellen orjamaisesti tätä tuhannen päistä vesikäärmettä, hän, joka on niin paljon ylempänä heitä!

Taiteilija nosti jousta — ja silmänräpäyksessä kaikki vaikeni. Liikkuva ihmistulva liittyi taaskin yhteen liikkumattomaan ruumiisen. Kuului toisia säveliä, yleviä, juhlallisia; näistä sävelistä kuuntelijan selkä suoriutui, pää kohosi, nenä nousi pystyyn: ne herättivät sydämmessä ylpeyttä, synnyttivät kunnian unelmia. Orkesteri alkoi, humisevasti toistaa, niinkuin tulvan kaukaista huminaa, kansan rukousta…

Aleksander kalpeni ja antoi päänsä vaipua alas. Nämät säveleet muistuttivat hänelle kuin kiusalla, kertoivat hänelle selvästi menneen, koko hänen katkeran ja petetyn elämänsä.

— Katsokaa millaiselta tuo näyttää! sanoi joku, osoittaen Aleksanderia, minä en ymmärrä kuinka saattaa tuolla tavalla paljastaa itsensä: minä olen kuullut Papagenan, mutta minulla ei liikahtanut yksikään kulmakarva.

Aleksander kirosi sekä tädin kutsumista että taiteilijaa ja kaikkein enemmän kohtaloa, joka ei antanut hänen unohtua.

"Mitä varten? Mikä tarkoitus sillä on?" ajatteli hän. "Mitä se tahtoo minusta oikeastaan? Minkätähden se muistuttaa voimattomuuttani, menneen ajan hyödyttömyyttä, jota ei kumminkaan voi palauttaa?"

Saatettuaan tädin kotia, tahtoi hän mennä pois oinaan kotiinsa, mutta täti pidätti häntä kädestä.

— Ettekö todellakaan poikkea? kysyi hän nuhtelevaisesti.

— En.

— Minkätähden?

— Nyt on jo myöhäistä; joskus toiste.

— Ja Te voitte minulta tätä kieltää?

— Teiltä vielä enemmän kuin muilta. — Mistä syystä?

— Kestäisi niin kauan puhua. Hyvästi.

— Kuulkaa Aleksander, ainoastaan puoli tuntia, ei enempää. Jos kiellätte, niin se osoittaa, ettei Teillä ole koskaan ollut hitusenkaan verran ystävyyttä minua kohtaan.

Hän pyysi niin tunteellisesti, niin vakuutuksella, ettei Aleksander voinut kieltää, ja hän seurasi Lisaveta Aleksandrownaa pää alla päin, Piotr Ivanitsh oli toimitushuoneessaan.

— Aleksander, olenko minä todellakin ansainnat Teiltä ainoastaan ylenkatseen? kysyi Lisaveta Aleksandrowna, saatuaan hänet istumaan kamiinin viereen.

— Te erehdytte, ei tämä ole ylenkatsetta, vastasi hän.

— Mitä se on? Miksi tätä nimittäisin: kuinka monta monituista kertaa minä olen kirjoittanut Teille kutsunut Teitä luokseni, mutta Te ette tullut, lopulta ette vastannut enää kirjeisini.

— Ei se ole ylenkatsetta.

— Mitä se on?

— Ei mitään! sanoi Aleksander huokauksella. — Hyvästi, ma tante.

— Odottakaa! Mitä minä olen Teille tehnyt? Mikä Teidän on, Aleksander? Miksi Te olette tuollainen? Minkätähden Te olette välinpitämätön kaikesta, ette käy missään, oleskelette semmoisessa seurassa, joka on Teille sopimaton?

— Ilman vaan, ma tante; tämmöinen elämäntapa minua miellyttää; tällä tavalla on niin rauhallista elää: se on minulle sopivaa…

— Teille sopivaa? Mitä Te löydätte järjellenne ja sydämmellenne semmoisessa elämässä, semmoisten ihmisten kanssa?

Aleksander nyökäytti päätään.

— Te teeskentelette Aleksander; Te olette jostain kovin loukattu ja olette vaiti. Ennen aina löysitte jonkun, jolle uskoitte huolenne, tiesitte löytävänne lohdutusta tai ainakin osanottoa. Eikö Teillä ole enään ketään?

— Ei!…

— Ettekö usko kenellekään?

— En.

— Ettekö koskaan muistele äitiänne… hänen hyväilyjään?… eikö Teidän ole muistunut mieleenne, että kenties joku Teitä täälläkin rakastaa, vaikk'ei kohta niinkuin hän, niin ainakin sisaren tavalla tahi enemmänkin, ystävän?

— Hyvästi ma tante! sanoi hän.

— Hyvästi. Aleksander: minä en tahdo Teitä kauemmin pidättää, vastasi täti. Hänelle nousi kyyneleet silmiin.

Aleksander oli jo ottanut hatun, mutta pani sen pois ja katsoi Lisaveta Aleksandrownaan.

— En, minä en voi paeta Teitä: voimia ei riitä minulla, sanoi hän. Mitä Te teette minulle?

— Olkaa vaikka yksi hetkinen entinen Aleksander. Kertokaa, uskokaa minulle kaikki…

— Niin, minä en voi olla ääneti Teidän edessänne: sanon Teille kaikki, mikä sieluani painaa, sanoi hän.

— Te kysytte minkätähden minä piillyn ihmisiltä, miksi olin kaikelle välinpitämätön, miksi en tahdo edes Teitä nähdä?… Miksi? Tietäkää, että elämä on aikoja sitten tullut minulle vastenmieliseksi, minä olen valinnut itselleni sellaisen viran, missä minä huomaan elämää vähemmän. Minä en tahdo enkä hae muuta kuin rauhaa ja sielun unta. Minä olen tullut tuntemaan elämän kaiken tyhjyyden ja ja halveksin sitä syvästi. Se, joka on elänyt ja ajatellut, se ei voi olla sielussaan halveksimatta ihmisiä. Toimet, hommat, huolet, huvit — kaikki ovat minua kyllästyttäneet. Minä en pyri mihinkään, enkä hae mitään; minulla ei ole päämaalia, sillä jos mikä houkuttelisikin ja pääsisi sen perille — niin huomaa, että se on ainoastaan narrikuva. Riemut ovat minut jättäneet; minä olen niille kylmennyt. Sivistyneessä maailmassa ja semmoisten ihmisten seurassa, huomaan minä tuntuvammin elämän varjopuolet, mutta kotonani yksinäni kaukana ihmistulvasta olen minä kuin kovettunut; tapahtukoon mitä tahansa tässä unessa — minä en huomaa ihmisiä enkä itseäni. Minä en tee mitään, en huomaa vieraita enkä omia tekojani — minä olen rauhallinen… minusta on kaikki yhdentekevää: onnea ei voi olla olemassa, ja onnettomuus ei minua notkistuta…

— Tämä on kauheata, Aleksander, sanoi täti, tällä ijällä olla niin kylmä kaikelle…

— Mitä Te ihmettelette, ma tante? Vapautukaa vaan hetkeksi tuosta ahtaasta horisontista, johon olette telkitty, katsokaa elämää, maailmaa: mitä ne ovat? Mikä tänään on suurta, on huomenna arvotonta; mitä halusi eilen, siitä ei tänään välitä; eilinen ystävä on tänään vihollinen. Maksaako vaivaa ruveta turhasta puuhaamaan, rakastamaan, luottamaan, riitelemään, sopimaan, sanalla sanoen, elämään. Eikö ole paljon parempi antaa järjen sekä sydämmen nukkua? Minä nukun, sentähden en juuri käykään missään ja erittäinkin teillä… Minä olin jo kokonaan nukkunut, mutta Te herätitte sekä järjen että sydämmen ja työnnätte niitä taaskin syvyyteen. Jos tahdotte nähdä minut iloisena, terveenä, kenties elävänäkin, niin antakaa minun olla siellä, missä olen nyt. Antakaa noitten mielenliikutusten rauhoittua; antaa unelmien asettua, antaa järjen kokonaan jäykistyä, sydämmen kivettyä, silmien tottua pois kyyneleistä, huulten hymystä — ja sitten, vuoden tahi kahden perästä minä tulen Teidän luuksenne valmiina kaikkiin koetuksiin; silloin ette voi millään keinolla herättää minua, vaan nyt…

Hän teki epätoivon liikkeen.

— Katsokaa, Aleksander, keskeytti täti nopeasti, Te muutuitte yhdessä ainoassa minutissa: Teillä on kyyneleet silmissä; Te olette vielä entinen: älkää teeskennelkö, älkää pidättäkö tunnetta, antakaa sille valtaa…

— Mitä varten?# Minä en tule siitä paremmaksi; minä tulen vaan enemmän kärsimään. Tämä ilta on tehnyt minut mitättömäksi omissa silmissäni. Minä ymmärsin selvään, ettei minulla ole oikeutta syyttää ketään surussani. Olen itse turmellut elämäni. Minä olen uneksinut kunniaa ja Jumala tiesi mitä, ja ylenkatsoin toimeni; olen turmellut, vaatimattoman kutsumukseni enkä voi enää parantaa, mennyttä: myöhäistä! Minä olen paennut ihmistulvaa, olen sitä halveksinut, — mutta tuo saksalainen, syvällä, vahvalla sielullaan ja runollisella luonteellaan, ei luovu maailmasta eikä pakene ihmistulvaa: hän ylpeilee sen käsien taputuksista. Hän ymmärtää, että hän on tuskin huomattu rengas loppumattomassa ihmiskunnan ketjussa; hän tietää kaikki, mitä minäkin tiedän: kärsimykset ovat hänelle tutut. Kuulitteko kuinka hän kertoi sävelillä koko elämän: sen ilot, surut, onnen, sielun tuskat? Hän käsittää sen. Kuinka halvaksi ja mitättömäksi minä tulin tänään omissa silmissäni kaikkine suruineni ja kärsimyksineni! Hän herätti minussa katkeran käsityksen, että minä olen ylpeä — vaikka olen voimaton… Ah, miksi Te kutsuitte minua? Hyvästi, antakaa minun mennä.

— Kuinka minä olen syyllinen, Aleksander? Olenko minä todellakin herättänyt Teissä katkeran tunteen — minä?…

— Siinä se pula onkin! Teidän enkelinkaltaiset, hyvät kasvonne, ma tante, yksinkertaiset lauseet, ystävällinen käden puristus — kaikki tämä saattaa, minut rauhattomaksi ja liikuttaa minua: minä tahtoisin itkeä, tahtosin taaskin elää, taistella… mutta mitä varten?

— Kuinka? Mitä vartenko? Jääkää ainaiseksi meidän luoksemme; ja jos pidätte, että olen vähääkään ansainnut Teidän ystävyyttänne, niin varmaan löydätte lohdutuksen muualtakin; en minä ole yksin tämmöinen… kyllä Teille muutkin arvon antavat.

— Te luulette tämän aina lohduttavan minua? Luuletteko minun uskovan tuota hetkellistä surkuttelemista? Te olette sanan täydellisessä merkityksessä — nainen; Te olette luodut iloja varten, miehen onneksi; mutta voiko tuohon onneen luottaa? Voiko mennä takaukseen, että se on kestävää, ettei sallimus tänään tahi huomenna käännä nurin tuota onnellista elämää? Siinä on kysymys! Voiko uskoa mitään tahi ketään, itseäänkään? Eikö ole parempi, elää ilman toiveita ja mielenliikutuksia, ei odottaa mitään, eikä hakea iloa, sitten ei ole mitään tappioita itkettävänä?…

— Sallimusta ette missään voi paeta, Aleksander: siellä missä nytkin olette, se tulee Teitä vainoamaan…

— Se on totta, mutta siellä ei ole sallimuksella mitään ilvehtimistä, enemmän minä ilvehdin sen kanssa: usein sattuu, että kala pääse irti ongesta juuri silloin kuin ojentaa käden, milloin taas rupeaa satamaan, kun on mennyt ulos kaupungista tahi ilma on kaunis, mutta silloin ei itseään haluta mennä… se on niin hassua…

Lisaveta Aleksandrownalla ei ollut enään mitään vastaan sanottavaa.

— Kun naitte… tulette rakastamaan… sanoi hän epäröivästi.

— Nain! Mitä vielä! Luuletteko tosiaan, että uskoisin onneni naiselle, vaikka häntä rakastaisinkin, mikä myöskään ei voi tapahtua? Luuletteko tosiaan, että minä viitsisin ruveta semmoisiin puuhiin nimittäin tekemään naista onnelliseksi? Ei, minä tiedän, että pettäisimme toisiamme ja tulisimme petetyiksi. Setä Piotr Ivanitsh ja kokemus ovat minua opettaneet…

— Piotr Ivanitsh! niin, hän on suuresti syyllinen! sanoi Lisaveta Aleksandrowna huokauksella. Mutta Teillä oli vapaus olla häntä kuuntelematta… niin olisitte onnellinen avioliitossa…

— Kyllä, siellä maalla; mutta nyt… Ei, ma tante, avioliitto ei ole minua varten. Minä en voisi enää teeskennellä, jos lakkaisin rakastamasta ja onneni loppuisi siihen; en voisi olla näkemättä että vaimoni teeskentelisi; tulisi viekastelemaan, niinkuin viekastelevat… esimerkiksi Te ja setä…

— Mekö? kysyi hämmästyen sekä peljästyen Lisaveta Aleksandrowna.

— Niin, Te! Sanokaa, oletteko sillä tavoin onnellinen kuin olitte muinoin uneksinut?

— En ole sillä tavalla kuin olin uneksinut… vaan olen toisella tavalla, olen järjellisemmin, ehkä enemmänkin — eikö se ole samantekevää?… vastasi sekavasti Lisaveta Aleksandrowna: — Tekin tulisitte…

— Järjellisemmin! Ah, ma tante, älkää Te puhuko: se tuntuu niin sedältä! Kyllä minä tunnen tuon hänen tapaisensa onnen; järjellisempi se on kyllä, mutta onkohan se suurempi? Hänellähän on kaikki vaan onnea, onnettomuutta ei ole olemassakaan, Jumalan haltuun! Ei! minun elämäni on pohjaan saakka ammennettu; minä olen väsynyt, olen uupunut elämään…

Molemmat olivat ääneti. Aleksander katseli hattua; täti mietiskeli, millä keinolla saisi häntä jäämään.

— Entäs Teidän lahjanne! sanoi hän äkkiä elävästi,

— Oh, ma tante! Että viitsitte pilkata minua! Oletteko unhottanut venäläisen sananlaskun: makaavaa ei lyödä. Minulla ei ole lahjoja, kerrassaan ei ole. Minulla on tunnetta, oli tulinen pää; unelmat pidin luomiskykynä ja kirjoittelin. Ei tästä ole pitkää aikaa, sittenkun löysin yhtä ja toista noista entisistä synneistäni, luin niitä — itseäni rupesi naurattamaan. Setä oli oikeassa, kun pakoitta minua polttamaan kaikki mitä oli. Ah, jos minä voisin saada takaisin menneen ajan. En käyttäisi sitä sillä tavalla.

— Älkää puhuko loppuun asti! sanoi hän. Jokaiselle meistä on lähetetty oma raskas ristimme.

— Kenellä on risti? kysyi Piotr Ivanitsh, astuen huoneesen. — Hyvää päivää, Aleksander! Sinullako vai mitä?

Piotr Ivanitsh oli koukistunut ja astui tuskin voiden nostaa jalkojaan.

— Ei semmoinen kuin sinä luulet, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, minä puhun raskaasta rististä, jota Aleksander kantaa…

— Mitä hän vielä kantaa? kysyi Piotr Ivanitsh, laskeutuessaan suurimmalla varovaisuudella nojatuoliin. — Oh sitä kipua! Onpa tämä vasta rangaistus!

Lisaveta Aleksandrowna auttoi häntä istumaan, pani selän taakse tyynyn ja jalkojen alle siirsi pallin.

— Mikä Teitä vaivaa, setä? kysyi Aleksander.

— Näetkös: kannan raskasta ristiä! Voi ristiluitani! Tämä on tosiaan risti: olen palvellut itseni siihen arvoon! Voi Jumalani!…

— Minkätähden sinä istut niin paljon! tunnethan sinä ilmanalan täällä, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, tohtori on määrännyt sinut enemmän astumaan, mutta et sitä tee; aamupäivät kirjoitat ja illat pelaat korttia.

— Pitäisikö minun ruveta suu selällään käymään pitkin katuja ja kuluttamaan aikaa?

— Olet saanut rangaistuksesi.

— Siitä ei pääse minnekään jos aikoo tehdä työtä. Kenellä ei kivistä, vistiluita? Tämä on melkein toimeliaan ihmisen kunniamerkkinä… ai! Et saa selkääni notkistumaan. No mitä sinä toimit, Aleksander?

— Samaa mitä ennenkin.

Vai niin! Sinun ristiluitasi ei tule kivistämään. Tämä on tosiaan ihmeellistä!

— Mitä sinä ihmettelet: etkö itse ole osaksi syyllinen, että hänestä on tullut semmoinen… sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

— Minäkö? Sepä on hauskaa kuulla! minä olen häntä laiskuuteen opettanut!

— Aivan oikein, setä, Teidän ei tarvitse ihmetellä, sanoi Aleksander, Te olette auttanut asianhaaroja suuresti tekemään minusta sellaisen kuin nyt olen, mutta minä en syytä Teitä. Minä olen itse syyllinen, kun en osannut tahi, oikeimmin sanottu, en voinut käyttää hyväkseni Teidän läksytyksiänne, niinkuin olisi pitänyt, sillä minä en ollut valmistettu niihin. Te olette kenties osaksi syyllinen siihen, että ymmärsitte ensimmäisestä hetkestä minun luonteeni ja tahdoitte muodostaa sen uudestaan; kokenut ihminen kun olette, olisi Teidän pitänyt nähdä sen olevan mahdotonta… Te herätitte minussa taistelon kahdesta katsansotavasta elämään, ettekä voinut sovittaa niitä: mitä siitä tuli? Kaikki on minussa muuttunut epäilykseen, jonkinlaiseen sekasotkuun.

— Voi ristiluitani! vaikeroi Piotr Ivanitsh. — Sekasotku! — Sekasotkustahan minä tahdoin tehdä jotakin.

— Niin! Mutta mitä Te teitte? Esititte minulle elämän mitä ilkeimmässä paljaudessaan — ja missä ijässä? Silloin kuin minun olisi pitänyt tuntea ainoastaan sen valoisa puoli.

— Se on, minä koetin esittää sinulle elämän sellaisena kuin se on, ettet olisi saanut päähäsi semmoista, mitä ei ole olemassa. Muistan vielä millaisena herrana sinä sieltä tulit: täytyihän minun varoittaa, ettei täällä sovi sellainen olla. Minä olen varoittanut sinua vaan monista hullutuksista ja virheistä: ellei minua olisi ollut olemassa, niin olisit tehnyt niitä vielä enemmän.

— Ehkä. Mutta Te olette päästänyt yhden näkyvistä, setä: onnen. Te olitte unhottanut, että ihminen on onnellinen ainoastaan harhaellessaan, unelmissaan ja toiveissaan; todellisuus ei ole onnellinen…

— Mitä joutavia sinä lörpöttelet! Tuon mielipiteen toit sinä suoraan Aasian rajalta: Europassa ei enää uskota semmoisia, Unelmat, leikkikalut, valhe — kaikki nuo ovat naisille ja lapsille soveliaat, mutta miehen tulee, pitää tietää asia sellaisena kuin se on. Sinun mielestäsi se on pahempaa, kuin tulla petetyksi?

— Niin, sanokaa, setä, mitä vaan tahdotte, mutta onni on kuitenkin yhdistetty harhaluuloista, toiveista, luottamuksesta ihmisiin, uskosta omaan itseensä, sentähden kun rakkaudesta ja ystävyydestä… Te olette väittänyt minulle, että rakkaus on tyhjänpäiväinen, turhamainen tunne, että on helppo ja vieläpä parempikin elää ilman sitä; että intohimoisesti rakastaminen ei ole mikään ansio, sillä ei pääse luontokappaletta edemmäs…

— Muistele millä tavoin sinä tahdoit rakastaa: sepustelit huonoja runoja, puhuit outoa kieltä, niin että kuolettavasti kyllästytit minut tuolla… Grunjako se oli? Luuletko semmoisella voivasi naista kiinnittää itseesi?

— Milläs sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna kuivasti.

— Voi miten pistää ristiluihin! vaikeroi Piotr Ivanitsh.

— Sitten Te mätitte, jatkoi Aleksander, ettei syvää mieltymystä ja sopusointua ole olemassakaan, että on vaan tottumus…

Lisaveta Aleksandrowna katsoi ääneti ja syvästi mieheensä.

— Se on, näetkös, minä sanoin sinulle senvuoksi… että… sinä… tuota noin… voi, voi ristiluitani!

— Te puhuitte semmoista, jatkoi Aleksander, kaksikymmenvuotiselle pojalle, jonka mielestä rakkaus on kaikki — jonka toiminta, päämäärä — yhä pyörii tämän tunteen ympäri: sillä hän voi pelastua tahi turmeltua.

— Ihan niinkuin olisit syntynyt pari sataa vuotta takaperin! mutisi Piotr Ivanitsh. Sinun pitäisi elämän satukeisarien valtakunnassa.

— Te olette selittänyt minulle, sanoi Aleksander, rakkauden, valheen, petoksen, kylmenemisen teorian… mitä varten? Minä tiesin tuon kaiken jo ennen kuin aioin rakastaa; mutta rakastaen minä jo tutkistelin rakkautta, niinkuin oppilas tutkistelee ruumista professorin johdolla ja ruumiin kauneuden sijassa näkee ainoastaan jäntereitä ja hermoja…

— Ei se kuitenkaan estänyt sinua olemasta melkein hassuna tuon… mikä hänen nimensä onkaan?… Dashinka vai mikä?

— Kyllä; mutta Te ette antanut minun pettyä: minä kyllä olisin huomannut Nadinkan petoksesta onnettoman sattumuksen ja olisin odottanut niin kauan, kunnes ei olisi ollut tarvis rakkautta, mutta Te ennätitte tulla esille teorianne kanssa ja näytitte minulle, että se on yleinen järjestys — niin minä jo kahdenkymmenen viiden vanhana olin kadottanut luottamuksen onneen ja elämään ja vanhetuin sielun puolesta, Ystävyyden Te sysäsitte luotanne, kutsuitte sitäkin tottumukseksi; kutsuitte itseänne, senkin varmaan leikillä, paraaksi ystäväkseni, luultavasti sentähden kun ennätitte todistaa minulle, ettei ystävyyttä ole olemassa.

— Piotr Ivanitsh kuunteli ja silitteli toisella kädellä selkäänsä. Hän sanoi vastaan hyvin huolettomasti, aivankuin semmoinen ihminen joka yhdellä sanalla voi kukistaa kaikki syytökset.

— Ystävyydenkin sinä käsitit hyvin, sanoi hän, sinä vaadit ystävältä samanlaista kometiaa, jota muinaisina aikoina kerrotaan kahden hullun pelänneen… kutka ne olivatkaan?… joista toinen jäi panttiin, siksi aikaa kuin ystävä kävi tervehtimässä… Mitä jos kaikki sillä tavalla tekisivät, niin olisihan silloin koko maailma hulluinhuoneena!

— Minä olen rakastanut ihmisiä, jatkoi, Aleksander: — luotin niiden ansioihin, hain heissä veljiä, aukasin niille tulikuuman syleni.

— Olikin hyvin tarpeellista! Kyllä muistan syleilyjäsi, keskeytti Piotr Ivanitsh, sinä kyllästytit minut tarpeeksi asti niillä.

— Mutta Te näytitte minulle, mitä ne maksavat. Sen sijaan että Teidän olisi pitänyt ohjata sydäntäni luottamukseen, opetitte Te minua tunnottomasti valikoimaan, tarkastamaan ja varomaan ihmisiä: minä olen heitä tarkastellut — enkä pidä heistä enää!

— Kuka sinua voi ymmärtää! Sinä olet semmoinen hätikkö: minä arvelin, että sinä siitä olisit tullut vaatimaan niiltä vähemmin. Minä tunnen heitä kyllä, mutta en minä heitä vihaa…

— Rakastatko sinä ihmisiä? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

— Olen niihin… tottunut.

— Tottunut! toisti yksitoikkoisesti Lisaveta Aleksandrowna.

— Hänkin olisi niihin tottunut, sanoi Piotr Ivanitsh: — mutta hän oli jo ennen maalla kovasti turmeltu tädin kautta ja keltaisilla kukkasilla, sentähden hän kehittyykin niin vitkalleen.

— Sitten minä uskoin itseäni, aloitti taaskin Aleksander,

— Te osoititte minulle, että olen huonompi muita — minä rupesin itseänikin halveksimaan.

— Jos sinä tarkastelisit asiaa kylmäkiskoisemmin, niin olisit tullut näkemään, ettet ole huonompi etkä parempi muita, jota minä oikeastaan vaadinkin sinulta: silloin et olisi halveksinut muita, etkä itseäsikään, olisit vaan rauhallisempana kantanut ihmisten hulluudet ja olisit huomaavaisempi omaisiasi kohtaan. Minä, näetkös, tiedän oman arvoni, nähdessäni etten ole hyvä, mutta tunnustan kuitenkin itserakkauteni, että rakastan kuitenkin itseäni.

— Vai niin! Tässä kohden rakastat, vaan et ole tottunut! huomautti kylmästi Lisaveta Aleksandrowna.

— Voi ristiluitani! oihki Piotr Ivanitsh.

— Vielä viimeksi lopetitte Te yhdellä ainoalla iskulla, varomatta, säälimättä hajoititte parhaimman unelmani: luulin näet itsessäni löytyvän kipinän runolahjaa; Te osoititte miilulle armotta, etten minä ole luotu kauneuden uhripapiksi; kipeästi repäsitte minulta raiskan sydämmestäni ja tarjositte minulle toimen, joka oli vastenmieleinen. Ilman Teitä minä kirjoittelisin…

— Ja olisit tunnettu lahjattomana kirjailijana, keskeytti Piotr Ivanitsh.

— Mitä minulla olisi yleisön kanssa tekemistä? Minä hommasin oman itseni tähden, vastoin käymiseni olisin minä pitänyt ilkeyden, kateuden, pahansuomisen johdosta tulleiksi, vähitellen olisin tottunut siihen ajatukseen, ettei ole kirjoittaminen tarpeellista ja olisin itse ryhtynyt muuhun toimeen. Mitä Te sitten ihmettelette, että minä, saatuani kaikki tietää, lannistuin?…

— No, mitä nyt sanot? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

— Ei minua haluta puhuakaan: mitä tuommoiseen joutavaan vastaa? Minä olen muka syyllinen kun sinä tänne tullessasi kuvittelit täällä olevan keltaisia kukkia kaikkialla, rakkautta ja ystävyyttä; etteivät ihmiset teekään muuta kuin kirjoittavat runoja, toiset kuuntelevat niitä ja ani harvoin, vaihtelevaisuuden vuoksi, ryhtyvät proosaan?… Minä olen sinulle osoittanut, että ihmisen pitää ylipäänsä jokapaikassa ja erittäinkin täällä tehdä työtä, tehdä paljon työtä, ristiluiden kipuun asti… keltaisia kukkia ei ole olemassa, on ainoastaan arvonimiä, rahaa: nämät ovat paljon edullisempia! Sitä minä olen tahtonut sinulle näyttää toteen! Minä en epäillyt, ettet sinä lopulta käsittäisi elämää, etenkin siltä kannalta, kuin sitä nyt ymmärretään. Sinä tulitkin ymmärtämään, että siinä on vähän kukkia ja runoja, luulottelit elämän olevan — suuren virheen, että sinä muka huomaat sen ja siitä syystä on sinulla oikeus käydä pää alla päin; toiset eivät sitä huomaa ja senvuoksi elävät iloiten. Miksi sinä olet tyytymätön? Mikä sinulta puuttuu? Toinen sinun sijassasi siunaisi kohtaloaan. Ei puute, ei tauti eikä muukaan asiallinen suru sinua paina. Mitä sinulla ei ole? Rakkauttako? Eikö tuo jo riittäne: olethan rakastunut jo kaksi kertaa ja olit rakastettu. Sinut petettiin, sinä olet kuitti. Päätettiin että sinulla on ystäviä, joita harvoin toisilla löytyy, jotka eivät olekaan petollisia; veteen tosin eivät sinun tähtesi heittäytyisi eikä polttoroviollekaan, eivät välitä myöskään syleilemisestä; se olisi ihan perinpohjin hullua; käsittänethän toki viimeinkin! Sen sijaan saat aina neuvon, avun ja rahaa… Eikö tämä olisi ystävyyttä? Aikaa myöten voit naida; edistys virka-uralla on edessäsi; rupea vaan työskentelemään; sitä seuraa onnikin. Tee samoin, kuin muutkin tekevät, niin sallimus ei mene sinunkaan ohitsesi: löydät kyllä omasi. Naurettavaa on ajatella itseään eriskummallisemmaksi ja suuremmaksi ihmiseksi, kun et ole semmoiseksi luotu! No, mitä sinä murehdit?

— En minä syytä Teitä, setä, päinvastoin, minä kyllä annan arvon tarkoituksillenne ja kiitän sydämmestäni niistä. Minkä sille taitaa, etteivät ne onnistuneet? Älkää syyttäkö minuakaan. Me emme ole toisiamme ymmärtäneet — siinä on koko onnettomuus! Se joka voi miellyttää ja olla tarpeellista Teille, toiselle, kolmannelle — ei miellytä minua…

— Miellyttää toista, kolmatta!… et puhu johdonmukaisesti ystäväiseni! Ajattelenko ja toiminko minä yksin siten kuin olen opettanut sinua ajattelemaan ja toimimaan… Katso ympärillesi.: tarkasta ihmisjoukkoa, — tahi — tulvaa, niinkuin sinä sitä kutsut — ei tietysti sitä, joka on maaseudulla; sinne ei tämä oppi niinkään pian pääse, vaan nykyaikaista, sivistynyttä, ajattelevaista ja toimivata: mitä se tahtoo ja mihin se pyrkii? Millä tavoin pitäisi ajatella? Sinä saat nähdä, että pitää ajatella juuri niinkuin minä olen neuvonut. Mitä minä olen sinulta vaatinut — sitä en minä ole kaikkea keksinyt.

— Kuka sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

— Aika.

— Välttämättömästikö täytyy kaikkea seurata, mitä aika on keksinyt? kysyi hän. Sekö olisi muka ainoastaan pyhää ja totta?

— Kaikki onkin pyhää ja totta! sanoi Piotr Ivanitsh.

— Kuinka! Sekö olisi totta, että pitää enemmän harkita kuin tuntea? Ei antaa sydämmelle valtaa, pidättää tunteiden puuskat? Ei antautua eikä uskoa sydämmen vuodatuksia?

— Niin, sanoi Piotr Ivanitsh.

— Toimia joka asiassa metoodin mukaisesti, uskoa vähemmän ihmisiä, pitää kaikkea epäluotettavana ja elää ihan yksin.

— Niin.

— Sekin on pyhää, ettei rakkaus ole tärkein elämässä, että pitää rakastaa enemmän työtään, kuin rakastettua henkilöä; ei pidä luottaa kenenkään uskollisuuteen, uskoa; että rakkauden täytyy päättyä kylmenemiseen, petokseen tahi tottumukseen? Onko ystävyys tottumusta? Onko tämä kaikki totta?

— Tämä on ollut aina totta, vastasi Piotr Ivanitsh, — muinaisina aikoina eivät vaan tahtoneet sitä uskoa, vaan nykyaikana on se tullut yleiseksi totuudeksi.

— Onko sekin pyhää, että kaikkea pitää tarkastella, laskea ja mietiskellä, ei antaa itsensä unohtua, uneksia, tulla lumotuksi vaikka valheestakin, kunhan vaan tulisi sen kautta onnelliseksi?

— Se on pyhää siitä syystä, että siinä on järkeä, sanoi Piotr Ivanitsh.

— Onko sekin totuutta, että pitää antaa järjen toimia, kun on kysymys niistä, jotka ovat sydäntä lähinnä… esimerkiksi vaimon suhteen?…

— Ristiluitani ei ole vielä milloinkaan kivistänyt niin kuin nyt… voi! sanoi Piotr Ivanitsh, käyristellen tuolilla.

— Aha! Entäs ristiluusi! Kyllä on hyvä aikakausi! Ei ole mitään vastaan sanottavaa, lisäsi Lisaveta Aleksandrowna.

— On erittäin hyvä, kultaseni; niin, oikuista ei synny mitään; kaikessa pitää olla järki, syy, kokemus, kohtuullisuus ja seurauksena tietysti menestys; kaikki pyrkii täydellisyyteen ja hyvyyteen.

— Teidän sanoissanne on kenties totuuttakin, setä, sanoi Aleksander, — mutta se ei lohduta minua. Teidän teorianne mukaan tiedän kaikki, katselen asioita Teidän silmillänne; minä olen Teidän koulunne kasvatti, vaan kuitenkin minun on ikävä, raskas ja vaikea elää… Mistä se tulee?

— Tottumattomuudesta uuteen järjestykseen. Et sinä yksin ole tuollainen: on niitä muitakin jälelle jääneitä; ne ovat kaikki marttyyreja. Ne ovat surkuteltavia; mutta minkä sille taitaa? Eihän yhden kourallisen ihmisiä sovi jäädä kokonaisen joukon jälelle. Kaikkeen mistä sinä minua syytit, sanoi Piotr Ivanitsh hiukan mietittyään, tarvitsen vaan yhden ainoan puolustuksen, joka on paras: muistatko, kun sinä ilmestyit tänne, niin minä, viisi minutia kestäneen keskustelun jälkeen, neuvoin sinua matkustamaan takaisin? Sinä et totellut. Mitä varten sinä hyökkäät aina minun kimppuuni? Ennustinhan minä, ettet sinä totu asiain oikeaan kulkuun, sinä luotit minun johtooni, pyysit neuvoja… puhuit ylenluonnollisella kielellä nykyajan henkisistä menestyksistä, ihmiskunnan pyrinnöistä… aikakauden käytännöllisestä suunnasta — no, siinä on sinulle yltäkyllin. Enhän minä voinut katsoa jälkeesi aamusta iltaan: mikä pakko minulla on siihen? En minä voinut peittää liinalla suutani yöksi, enkä myös siunailla sinua. Minä olen puhunut sinulle asioita, sillä sinä pyysit minua sitä tekemään; se mitä siitä on seurannut, ei minua liikuta. Sinä et ole lapsi etkä tyhmäkään: voit itse tuomita… Kun olisi pitänyt työtä tehdä, niin sinä — milloin ulvot tyttölämiskän petoksesta, milloin itket ystävän erosta, milloin kärsit sielun tyhjyydestä, milloin tunteiden liiallisuudesta; mitä elämää se on? Onhan tämä koetus! Katsopas nykyajan nuorisoa: miten reippaita ne ovat! Kaikki kiehuu henkisestä työstä, tarmosta, miten sujuvasti ja helposti suoriutuvat kaikista noista hullutuksista, joita teikäläisten kielellä kutsutaan myrskyiksi ja kärsimyksiksi… piru ties' mitä kaikkea vielä!…

— Miten sujuvasti sinä ratkaiset asioita! sanoi Lisaveta Aleksandrowna, — ja sinun ei ole ollenkaan sääli Aleksanderia?

— Ei. Jos hänen ristiluitaan särkisi, niin silloin minä säälisin: — tämä ei ole keksintö, unelma eikä runollisuus, vaan asianmukainen suru… Oi!

— Opettakaa minua, setä, ainakin, mitä minun nyt pitää tehdä? Mitenkä Te Teidän järjellänne ratkaisette tämän laskun?

— Mitäkö tehdä? Niin… matkusta maalle!

— Maalle! toisti Lisaveta Aleksandrowna. Oletko sinä järjessäsi, Piotr Ivanitsh? Mitä hän siellä tekisi?

— Maalle! toisti Aleksanderikin ja molemmat katsoivat Piotr Ivanitshiin.

— Niin, maalle: siellä kohtaat äitisi, lohdutat häntä. Sinähän haet rauhallista elämää: täällä sinä olet yhä mielenliikutuksessa; missä olisi rauhallisempaa kuin siellä, järvellä tädin kanssa… Todellakin, mene sinne! Ken tietää ehkä sinä…

— Oi.

Hän alkoi pidellä selkäänsä.

Parin viikon perästä sai Aleksander virkaeron ja tuli sanomaan jäähyväisiä sedälle ja tädille. Täti ja Aleksander olivat surulliset ja vähäpuheiset. Lisaveta Aleksandrowjnan silmissä kimaltelivat kyyneleet. Piotr Ivanitsh puhui yksinään.

— Ei ole tehnyt edistystä virka-uralla eikä saavuttanut onnea, puhui hän päätään pudistellen, maksoi tosiaankin vaivaa tulla tänne! Häpäisit vaan Adujewin suvun.

— Älä nyt aina, Piotr Ivanitsh, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, — sinä olet tuolla virkaedistykselläsi kyllästyttänyt minut.

— Mietipäs, kultaseni, kahdeksaan vuoteen ei ole saanut mitään toimeen!

— Hyvästi, setä, sanoi Aleksander.

— Kiitän Teitä kaikesta, kaikesta…

— Ei ole kiittämistä! Hyvästi Aleksander! Etkö tarvitse rahaa matkalle?

— En, kiitos: omat riittävät,

— Mitä tämä on, ett'et milloinkaan ota! Tämä lopulta saattaa minut raivoon. No, Jumalan haltuun, Jumalan haltuun.

— Eikö sinua säälitä erota hänestä? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

— Hm! mumisi setä, minä olen häneen tottunut. Muista Aleksander, että sinulla on setä ja ystävä kuuletko? Jos tarvitset virkaa, tointa ja iljettävää metallia, niin käänny vaan rohkeasti minun puoleeni: aina löydät yhden, toisen ja kolmannenkin.

— Ja jos tarvitsette osanottoa, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, — lohdutusta surussa, lämmintä ja luotettavaa ystävyyttä…

— Ja sydämmen vuodatuksia, lisäsi Piotr Ivanitsh.

— … niin muistakaa, jatkoi Lisaveta Aleksandrowna, että Teillä on täti ja ystävä.

— No, kultaseni, maalla ei semmoista puutu! siellä on kaikki kukkia, rakkautta, vuodatuksia sekä tätäkin.

Aleksander oli liikutettu; hän ei voinut lausua sanaakaan. Sanoessaan jäähyväiset sedälle aukasi hän sylinsä setää vastaan, vaikk'ei niin innokkaasti kuin kahdeksan vuotta takaperin. Piotr Ivanitsh ei ottanut häntä syliinsä, otti häntä vaan molemmista käsistä, puristi niitä kovemmin kuin kahdeksan vuotta takaperin. Lisaveta Aleksandrowna rupesi itkemään.

— Uhhuu! Jumalan kiitos, on kuin vuori olisi hartioiltani pudonnut! sanoi Piotr Ivanitsh, kun Aleksander oli lähtenyt, — tuntuu kuin ristiluitanikin olisi helpoittanut pakottamasta.

— Mitä hän on sinulle tehnyt? sanoi vaimo kyyneleet silmissä.

— Mitä? On ollut oikeana kiusaajana: pahempana kuin tehtaalaiset; niille, jos alkavat hullutella, annetaan selkään; mutta mitäs hänelle tekee?

Täti itki kaiken päivän, ja kun Piotr Ivanitsh pyysi päivällistä, niin sanottiin, ett'ei sitä ole valmistettu, että rouva on sulkenut itsensä kamariinsa eikä ottanut kokkia vastaan.

— Kaikki vaan lähtee Aleksanderista! sanoi Piotr Ivanitsh.

— Onpa tämä koko kiusaus hänen tähtensä. Hän murisi ja mutisi, lähti sitten päivälliselle englantilaiseen klupiin.

Dilishansi kulki aamulla varhain verkalleen kaupungista ja vei pois Aleksander Feodoritshia ja Evseitä.

Aleksander, pää ulkona akkunasta, koki kaikin tavoin saada itsensä surulliselle nuotille ja viimein purki ajatuksissaan tunteensa.

Ajoivat parturien, hammaslääkärien, ompelijoiden ja herrastalojen ohitse, "Hyvästi", puhui hän nyykyttäen päätään ja tarttuen kiinni ohkaiseen tukkaansa, "hyvästi sinä valetukan, tekohampaiden, pumpulista mukaillun luonnon, pyöreiden hattujen kaupunki; kohteliaan ylpeiden, teeskenneltyjen tunteiden ja elottoman hyörinnän kaupunki. Hyvästi sinä syvien intohimoisen, lempeiden ja lämpimien sieluntunteiden suuremmoinen hautakammio. Täällä minä olen seisonut kahdeksan vuotta silmä vasten silmää nykyaikaisen elämän kanssa, mutta selin luontoon, joka on kääntynyt pois minusta; minä olen menettänyt elon voimat ja olen vanhettunut kahdenkymmenen yhdeksän vuoden vanhana; mutta olipa aika…"

"Hyvästi, hyvästi sinä kaupunki, missä olen kärsinyt, missä rakastanut, missä sydämmeni olen haudannut".

"Sylini aukaisen teille leveät pellot, teille, siunatut kylät, kotipuoleni laitumet, ottakaa minut vastaan syliinne, että virkoisin ja sieluni heräisi valveille".

Tässä hän luki Pushkinin runon: "Maalari on tyranni unisella pensselillä" j.n.e. Hän pyyhkäsi silmiään ja piiloutui vaunujen perälle.

VI.

Oli kaunis aamu. Lukijalle tuttu järvi Gratshahissa värisi hieman mainingin johdosta. Silmät sulkeutuivat vastoin tahtoaan huikaisevista auringon säteiden valosta, jotka kimaltelivat vuoroin hohtokiven, vuoroin smaragdi säkeninä vedessä. Riippakoivut uittivat oksiaan järvessä, siellä täällä kasvoi rannoilla saraheinää, joiden keskessä piili suuria, keltasia kukkia, jotka lepäsivät leveillä uiskentelevilla lehdillä. Auringon yli liiteli välistä keveitä hattaroita; ei aikaakaan, niin tuntuu siltä kuin aurinko kääntyisi pois Gratshahista; silloin järvi, lehto, kylä — kaikki silmänräpäyksessä pimenee; ainoastaan kaukana loistaa se kirkkaasti. Hattara menee ohitse — järvi kimaltaa uudelleen, ja viljat ovat aivan kuin kullan valamina.

Anna Pavlowna on istunut viidestä saakka balkongilla. Mikä hänet on sinne viekotellut: auringon nousuko, raitis ilma vai leivosen lauluko? Ei! Hän ei irroita silmiään tiestä, joka kulkee kautta lehdon. Agrafena tuli avaimia pyytämään. Anna Pavlowna ei katsonut, antoi avaimet silmiään irroittamatta tiestä, ei edes kysynyt mitä varten. Kokki tuli sisään, tälle antoi hän samoin paljon käskyjä katsomatta häneen. Oli jo toinen päivä, jona käsketti kymmenelle hengelle valmistamaan päivällistä.

Anna Pavlowna jäi taaskin yksin. Ei aikaakaan, niin hänen silmänsä alkoivat loistaa; kaikki hänen sielunsa ja ruumiinsa voimat muuttuivat kuuloon: tiellä näkyi jotakin mustaa. Joku ajoi, mutta hiljakseen, vitkalleen. Ah! Se oli vaan kumma joka laski mäestä alas. Anna Pavlowna rypisti kulmakarvojaan.

— Mikä hiisi tuonkin lienee tuonut! murisi hän. — Eikö olisi voinut kiertää ympäri; aina tuppaavat tänne.

Tyytymättömänä laskeutui hän nojatuoliin ja taaskin kärsimättömällä odotuksella kiinnitti katseensa lehtoon, eikä huomannut mitään ympärillänsä. Ympärillä kyllä oli huomattavaa: luonto alkoi tuntuvasti muuttua. Puolipäivän tuuli, heltynyt auringon polttavista säteistä, kävi raskaaksi ja tukahuttavaksi. Aurinkokin peittyi. Tuli pimeä. Metsä, kaukaiset kylät ja ruoho — kaikki selittämättömän pahan-enteisen värin valamana.

Anna Pavlowna heräsi ja katsoi ylös. Jumalani! Lännestä venyi juurikuin mikä hirmuinen aave, musta muodoton pilkku, vaskinen välähdys reunoilla, se läheni nopeasti kylää ja lehtoa, levittäen aivan kuin leveitä siipiä molemmin puolin. Kaikki alkoi luonnossa surra. Lehmät olivat pää allapäin; hevoset huiskivat hännillään, puhaltelivat sieramiaan ja korskuivat, harjaansa pudistellen. Tomu ei kohonnut ylös niiden jalkojen liikenteistä, vaan karisi raskaasti kuni hiekka pyörien alla. Pilvi lähestyi uhkaavana. Kohta vieri hitaasti ohitse kankainen vastakaiku.

Kaikki vaikeni niinkuin odottaen jotakin olematonta. Mihin olivat linnut joutuneet, jotka niin rohkeasti visertelivät ja lauloivat auringon paistaessa? Missä hyönteiset, jotka eritavoin surisivat ruohossa? Kaikki oli piilossa ja ääneti, ja tunnottomat esineetkin näyttivät siltä, kuin olisivat jakaneet tuota pahanenteistä tunnetta. Puut lakkasivat huojumasta ja koskettelemasta toisiaan oksillaan; ne suoristuivat; silloin tällöin kumartelivat latvoillaan keskenänsä, aivankuin yksimielisesti varoitellen itseään lähenevästä vaarasta. Pilvi peitti jo horisontin ja muodosti jonkinlaisen lyijynkarvaisen läpinäkymättömän laen. Kylässä alkoivat kaikki ajoissa korjata itsensä kotia. Lähestyi yleinen juhlallinen hiljaisuus. Metsästä puhalsi, kuin edellä ilmoittaja raitis tuulonen, vilpas leyhke kosketti jalkamiehen kasvoja, suhina oksilla ohimennen lyödä lämäytti tuvan oven kiinni, pyöritti tomua kadulla ja vaikeni pensaisin. Sen jäljessä kiiti raju tuuliaispää, hitaasti työntäen tiellä tomupatsasta; murtautui kylään, heitti ympärille muutamia lahonneita lautoja aidasta, vei mukanaan olkikaton, sotki hameen eräältä talonpojan vaimolta, joka kantoi vettä, ja ajeli poikki kadun kukkoja ja kanoja, levitellen niiden purstoja.

Se oli mennyt ohitse. Taas oli äänettömyys. Kaikki hyöri ja piiloitteleiksi; tyhmä pässi yksin ei aavistanut mitään; se märehti vaan kaikessa rauhallisuudessa, seisten keskellä katua ja katsellen ylhäälle päin, ymmärtämättä yleistä hälinää; höyhen ja oljen korret, pyörien tiellä, ponnistelivat voidakseen seurata tuuliaispäätä.

Putosi pari kolme suurta vesipisaraa — ja äkkiä leimahti salama. Ukko vanhus nousi multapenkiltä ja kiiruusti vei lapsenlapset tupaan; ämmä silmiään ristien pani nopeasti oven kiini ja sulki akkunan.

Ukkonen järähti, sekoittaen ihmispauhinan ja juhlallisesti, majesteetillisesti liiti läpi ilman. Säikähtynyt hevonen irtautui liiasta ja riensi nuorineen pellolle; turhaan seuraa sitä talonpoika. Mutta sade se karisee ja pieksee aina tiheämmin ja tiheämmin, rapisuttaa kattoja ja akkunoita kovemmin. Valkonen kätönen pelokkaasti työntää balkongille hellän huolen esineitä — kukkia.

Ensimäisestä ukkosen räjähdyksestä risti Anna Pavlowna silmänsä ja läksi pois balkongilta.

"Ei, tänään ei maksa enää odottaa", sanoi hän huoaten, "ukkosen ilman tähden on hän jonnekin pysähtynyt, kenties yöksi".

Äkkiä alkoi kuulua pyörien kolinaa, mutta ei lehdosta, vaan syrjästä. Joku ajoi pihaan. Adujewan sydän meni tainnoksiin. "Kuinka hän tulee sieltä kautta?" ajatteli hän. "Tahtoikohan tulla salaa? Mutta ei, eihän siellä ole tietä".

Hän ei tiennyt mitä piti ajatellakaan; vaan pian kaikki selveni. Hetkisen kuluttua astui Anton Ivanitsh sisään. Hänen tukkansa välähteli hopealta; itse hän oli lihonut; posket olivat paisuneet työttömyydestä ja liiallisesta syömisestä. Hänen yllään oli sama takki ja samat leveät housut.

— Olenpa minä Teitä odottanut aika lailla, Anton Ivanitsh, aloitti Anna Pavlowna, luulin ettette tulisikaan — olin joutua epätoivoon.

— Synti on sellaista ajatella, jostain toisesta voisitte kyllä, hyvä ystävä — vaan ei minusta. Minua ei viekotellakaan joka paikkaan… Teidän pitäisi sitä kaikkein vähemmin tehdä. Ei se ole minun syyni, että niin kauan olen viipynyt, minä nykyään ajan yhdellä hevosella.

— Kuinka niin? kysyi hajamielisesti Anna Pavlowna, lähestyen akkunaa.

— Ystävä hyvä, Pavel Savitshilla olleista ristiäisistä saakka on täplikäs liikannut; mikä hiisi lienee kuskin päähän pistänyt, pani, näet, vanhan aitan oven kaivannon poikki… näetkös, he ovat köyhiä ihmisiä! Ei ollut varaa panna uusia lautoja! Ovessa oli naula tahi haka, — hiisi sen tiesi, mikä se lienee ollut! Kun hevonen astui sille, niin se kaatui sivulle ja milt'ei taittanut niskaani… mokomat juuttaat!

Siitä saakka se on ruvennut liikkaamaan… Kyllä ne ovat semmoisia riettaita! Ette usko, hyvä ystävä, miten, niillä on kotona: usein vaivaishuoneessa paremmin elätetään ihmisiä. Mutta Moskovassa, Kusnetskin sillalla, niin jok'ikinen vuosi panevat kymmenen tuhatta.

Anna Pavlowna kuunteli häntä hajamielisenä ja nyykytti hiljakseen päätään, kun tämä oli lopettanut.

— Minähän olen saanut Sashenkalta kirjeen, Anton Ivanitsh! keskeytti hän, hän kirjoittaa saapuvansa tänne kahdenkymmenen päivän vaiheilla: en tahtonut mitenkään tointua ilosta.

— Olen kuullut, hyvä ystävä. Proshka kertoi sen minulle, ensin en voinut oikein käsittää mitä hän puhui; luulin hänen jo tulleeksi; ilosta nousi oikein hiki päähäni.

— Antakoon Jumala Teille terveyttä, Anton Ivanitsh, kuin meitä niin rakastatte.

— Kuinka en teitä rakastaisi! Olenhan minä Aleksander Feodoritshia käsilläni kantanut: hän on minusta kuin omainen.

— Kiitoksia Teille, Anton Ivanitsh. Jumala Teitä palkitkoon! Kahteen yöhön en ole melkein ollenkaan maannut, enkä ole antanut palvelijoidenkaan maata: jos hän sattuisi tulemaan epämääräiseen aikaan, ja me kaikki nukkuisimme — se olisi vasta kaunista. Eilen ja toissapäivänä kuljin minä lehtoon asti. Jalkasin, tänäänkin olisin mennyt, mutta kirottu vanhuus ottaa vallan. Yöllä unettomuus on minut tehnyt voimattomaksi. Istukaa Anton Ivanitsh. Olettehan läpi märkä; tahtoisitteko ottaa ryypyn ja aterioida? Ehkä saamme myöhään käydä puoliselle: odotetaan kallista vierasta.

— Jos häntä sitten haukkaisi. Totta puhuakseni olen minä muutoin jo aterioinut.

— Missä Te ennätitte?

— Sivumennen pysähdyin Maria Karpownalle. Piti tulla ihan niiden ohitse: suuremmaksi osaksi hevosen tähden, kuin itseni tähden: annoin sen hieman levähtää. Ei se ole leikintekoa tällaisessa helteessä tulla kaksitoista virstaa! Siellä haukkasin samalla. Hyvä oli etten totellut: en jäänyt sinne, kun he pidättelivät, muutoin ukkonen olisi pidättänyt siellä koko päivän.

— Kuinka jaksaa Maria Karpowna?

— Jumalan kiitos: käski sanomaan terveisiä.

— Suuri kiitos; entäs tytär Sofia Mihailowna, miten hän miehineen jaksaa?

— Hiljakseen, hyvä ystävä; kuudes lapsi on jo tulossa. Parin viikon päästä sitä odotetaan. Pyysivät minun käymään heillä niinä aikoina. Köyhästi niillä on talossa, ei hennoisi tuota nähdäkään. Luulisi, ettei tuossa olisi aikaa lapsia ajatellakaan. Mutta ei: niihin vaan pyritään.

— Mitä Te sanotte?

— Jumal' avita! Huoneissa ovat pihtipielet vinossa; laattia liikkuu vaan jalkain alla; katto vuotaa. Eikä ole millä antaisi laittaa, pöydälle panevat soppaa, piirakaisia ja lammaslihaa — siinä on kaikki. Mutta kutsuvat kuitenkin niin innokkaasti!

— Tähtäili vielä minun Sashenkaani, mokomakin vares.

— Hänestäkö olisi ollut tällaiselle kotkalle! Kärsimättömänä odotan minä saadakseni nähdä häntä: miten kaunis hän mahtaneekaan olla. Minä vähän aprikoitsen, Anna Pavlowna! eiköhän hän liene itse hankkinut jotaki ruhtinatarta tahi kreivitärtä, eivätköhän tullekin pyytämään Teidän siunaustanne ja kutsumaan häihin?

— Mitä Te puhutte, Anton Ivanitsh, sanoi Pavlowna mykistyen ilosta,

— Tosiaan!

— Voi, rakas Anton Ivanitsh, antakoon Jumala Teille terveyttä! Niin tosiaan! Olin jo unhottanut: aioin Teille kertoa ja unhotin koko asian: mietin ja mietin, mitä se olisi, se pyöri ja hyöri kielelläni; kun kaikki olisi ympäri käynyt olisin ehkä unohtanut vielä. Mutta ettekö söisi ensin aamiaista, vai kertoisinko nyt?

— Sama se vaikkapa aamiaistakin syödessäni: — minä en kadota en palaista —… en sanankaan.

— No niin, alkoi Anna Pavlowna, kuin tuotiin aamiainen ja Anton Ivanitsh oli istunut pöydän ääreen, — minä näin…

— Ettekö itse aio ollenkaan syödä? kysyi Anton Ivanitsh.

— Ai! Voisinko nyt syömistä ajatella? Ei palaistakaan menisi kurkustani alas; taanoin en voinut juoda kupillista teetä loppuun. — Siis, minä uneksin, että minä istuin näinikään ja noin vastapäätäni seisoi Agrafena tarjotin kädessä. Minä olin sitten hänelle sanovinani: "Agrafena, minkätähden tarjottimesi on tyhjä?" Mutta hän oli vaan ääneti ja katseli oveen päin. "Hyvänen aika!" ajattelin minä unissani itsekseni, "miksi hän on ääneti ja mitä varten hän katselee oveen päin?" Minä katsoin sinne myöskin… katsoin: ei aikaakaan, niin Sashenka astuu sisään niin surullisena, hän lähestyi minua ja sanoi ihan kuin ilmissä: "hyvästi äitiseni, minä matkustan kauas, tuonne noin", hän osoitti järveä, enkä "palaja enää koskaan", sanoi hän. "Minne aiot ystäväiseni?" kysyin minä, mutta sydäntäni vihloi niin että… Hän oli olevinaan ääneti, mutta itse hän katseli minua niin kummallisesti ja sääliväisesti. "Mutta mistä sinä tulit kyyhkyseni?" olin minä kysyvinäni taas. Mutta hän, sydänkäpyseni, huokasi ja osoitti taaskin järveä. "Järvestä", sanoi hän tuskin kuuluvasti: — "veden asukkaiden luota." Minä rupesin ihan kokonaan vapisemaan ja heräsin siihen. Tyynyni oli aivan kostunut kyyneleistä; herättyänikin en voinut oikein tointua; istun vuoteellani, mutta itse minä vaan itken, kyyneleet tulvaavat ja itken. Kun nousin, niin paikalla sytytin lampun Kasanin Maria Neitsyen eteen: kaiketikin Hän, armollinen puoltajamme, varjelee häntä kaikista vaaroista ja onnettomuuksista. Kamala epäilys on minussa noussut! En voi käsittää, mitä tämä merkitsee? Kun hänelle ei olisi vaan mitään tapahtunut? Tämmöinen ukkonen…

— Itkeminen unissa, hyvä ystävä, se merkitsee hyvää! sanoi Anton Ivanitsh, särkiessään munaa lautasen reunaan, huomenna hän saapuu ihan varmaan.

— Minäpä arvelin, emmekö menisi jälestä aamiaisen lehtoon häntä vastaan; kun minä jollain tavalla sinne pääsisin; mutta tulipa jo niin lokaiseksi tie.

— Ei hän tänään saavu: minulla on sellainen aavistus!

Samassa toi tuuli mukanaan kaukaista kellojen kilinää, jotka äkkiä menivät kuulumattomiin. Anna Pavlowna pidätti hengitystä.

— Ah, sanoi hän, keventäen rintaansa huokauksella, mutta minä luulin…

Äkkiä kuului taaskin.

— Herra, Jumala! eiköhän ollutkin kellon ääni? sanoi hän ja syöksi balkongille.

— Ei, vastasi Anton Ivanitsh, täällä on varsa läheisyydessä kello kaulassa syömässä: minä huomasin sen matkalla. Minä vielä sitä säikäytin, se olisi muutoin mennyt rukiisen. Miksi ette anna sitoa jalkaa nuoralla?

Äkkiä kello soi aivan kuin balkongin alla ja kuului yhä kovemmin ja kovemmin.

— Herrainen aika! Tosiaan: tänne, tänne tulevat! Se on hän, hän! huusi Anna Pavlowna. Ai, ai! Juoskaa Anton Ivanitsh! Missä palvelusväki on? Missä on Agrafena? Ei ole ketään!… Hän tulee ihan kuin vieraasen taloon, Jumalani!

Hän joutui ihan pois suunniltansa. Kello se soi melkein kuin kamarissa.

Anton Ivanitsh hyppäsi ylös pöydän takaa.

— Hän se on, hän! huusi Anton Ivanitsh. Tuolla on Evseikin kuskinistuimella! Missä on Jumalan kuva, suola ja leipä? Antakaa pian tänne! Mitä minä vien hänelle portailla vastaan? Kuinka saattaa mennä ilman suolaa ja leipää? Sillä on merkityksensä… Mikä epäjärjestys teillä on? Ei kukaan ole sitä ajatellut. Mutta, Anna Pavlowna, mitä Te siinä itse sitte töllistelette, kun ette mene vastaan? Juoskaa pian…

— En voi! sai hän tuskin sanotuksi, jalat pettävät.

Näillä sanoilla laskeusi hän nojatuoliin. Anton Ivanitsh sieppasi pöydältä leipäpalasen, pani sen ja suola-astian lautaselle sekä hyökkäsi ovea kohti.

— Ei ole niin mitään valmistettu! ärisi hän.

Mutta samassa ovessa tuli heitä vastaan kolme lakeijaa ja pari palvelustyttöä.

— Hän tulee, tulee! Hän on tullut, huusivat he kalpeina ja säikähtyneinä, aivan kuin olisi tullut rosvoja.

Niiden jäljessä tuli heti Aleksander.

— Sashenka! ystäväni!… huudahti Anna Pavlowna, seisahtui yht'äkkiä ja katseli neuvottomana Aleksanderia.

— Missä on Sashenka?

— Minähän se olen, äitiseni! vastasi tämä suudellen hänen kättään.

— Sinä?

Äiti katseli häntä tarkasti.

— Sinä se olet, todellakin olet ystäväni! sanoi hän rajusti syleillen poikaansa. Sitten Adujewa katsoi taas äkkiä häneen.

— Mutta mikä sinun on? Et taida olla terve? kysyi hän rauhattomana eikä päästänyt sylistään.

— Olen terve, äitiseni.

— Terve! Millaiseksi sinä olet tullut, kyyhkyseni? Senlaisenako minä sinun päästin?

Adujewa painoi häntä lujasti rintaansa vastaan ja rupesi katkerasti itkemään. Hän suuteli poikansa päätä, poskia ja silmiä.

— Missä sinun hiuksesi ovat? Olivathan ne kuin silkki! saneli hän kyynelten valtaamana: — silmät loistivat kuni kaksi tähteä; posket — kuin veri ja maito; olit kokonaisuudessa kuin mehukas omena. Arvasinhan minä, pahat ihmiset ovat sinut turmelleet, kadehtivat sinun kauneuttasi ja minun onneani! Mutta mihin setä silloin katsoi? Minä annoin sinut hänelle kädestä käteen kuin kunnon miehelle ainakin! Ei hän osannut säilyttää aarretta! Kyyhkyseni!…

Muija paha itki ja osoitti hyväilyjään hänelle.

"Kyyneleistä uneksia ei taidakaan olla hyvää!" ajatteli Anton Ivanitsh.

— Mitä Te itkette, hyvä ystävä, hänen tähtensä kuin kuolleen? kuiskasi hän. Ei se ole hyvä! sillä on merkityksensä.

— Terve, Aleksander Feodoritsh, sanoi hän, antoi Jumala näet vielä tässäkin maailmassa kohdata toisiamme.

Aleksander ojensi hänelle ääneti kätensä. Anton Ivanitsh meni katsomaan, oliko kaikki kärryistä otettu pois, sitten hän alkoi kutsua talonväkeä tervehtimään herraa. Kaikki tungeiksivatkin eteisessä ja porstuassa. Hän asetti kaikki järjestykseen ja neuvoi, miten kunkin piti tervehtiä: minkä piti suudella herran kättä, kenen olkapäätä, minkä ainoastaan vaatteen lievettä ja mitä silloin piti sanoa. Erään pojan hän ajoi kokonaan pois, sanoen hänelle: "mene ja pese naamasi ensin ja pyyhi nenäsi".

Evsei, remmillä vyötettynä ja kokonaan tomussa, tervehti talonväkeä: se ympäröi hänet aivan kokonaan.

Hän lahjoitteli pietarilaisia tuomisia: kuka sai hopeasormuksen, kuka koivusen nuuskarasian. Huomattuaan Agrafenan, pysähtyi hän kuin kivettynyt ja katseli tätä äänettömänä, tyhmällä riemulla. Agrafena katsoi häneen syrjästä, kulmien alta, mutta vastoin tahtoaan muuttui hän: alkoi nauraa ilosta, sitten itkeä, mutta ei aikaakaan, niin kääntyi syrjään ja rypisti kulmiansa.

— Miksi olet ääneti? sanoi hän. Mokoma pöllö: et edes tervehdi! Mutta Evsei ei voinut sanoa mitään. Hän lähestyi Agrafenaa samalla tyhmällä hymyllä. Tämä antoi itseään niin ja näin syleillä.

— Hiisikö sinut tänne toi, sanoi hän äkäisesti, katsellen häntä välistä salavihkaa; mutta silmissä ja hymyssä ilmaantui suuri ilo. — Kai pietarilaiset ovat… sinut jo kerran siellä panneet pyörälle? Voi noita viiksiä, jotka olet kasvattanut.

Evsei veti taskustaan esille pienen paperisen kotelon ja antoi sen hänelle. Siellä oli pronssiset korva renkaat. Sitten hän otti säkistä paketin, jossa oli suuri huivi.

Agrafena sieppasi ja pisti vikkelästi, katsomatta kumpaakaan, kaappiin.

— Näyttäkää tuomisia, Agrafena Ivanowna, sanoivat muutamat talonväestä.

— Mitä niissä on katsomista? Mitä ette ole nähneet? Mitä tässä tungeksitte! huusi hän heille.

— Tuossa olisi vielä! sanoi Evsei, ojentaen hänelle toisen paketin.

— Näyttäkää, näyttäkää! alkoivat muutamat kiusata.

Agrafena repäsi paperikäärön ja sieltä putoili muutamia korttipakkoja, käytettyjä, mutta melkein uusia korttia.

— Löysitpä jotain tuotavaa! sanoi Agrafena. Luuletko, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin korttia pelata? Vai niin! Keksitpä jotakin: rupeaisinko minä sinun kanssasi korttia pelaamaan!

Hän piiloitti kortitkin. Tunnin päästä istui Evsei taaskin vanhalla paikallaan, pöydän ja uunin välissä.

— Taivaan Herra tätä rauhaa, rauhaa! puheli hän milloin vetäen kokoon, milloin pitkäksi jalkojaan, toista on täällä. Pietarissa oli aivan vankilan kaltaista elämää. Olisiko mitään syötävää, Agrafena Ivanowna? En ole mitään maistanut, sittenkuin viimeisellä pysäkillä.

— Et ole vielä vanhasta tavastasi luopunut? Tuossa on! Näes vaan, miten tarttui ruokaan; näkyy, ettei teitä siellä olla syötetty.

Aleksander kulki kaikkien huoneiden läpitse, meni sitten puutarhaan, seisattuen joka pensaan ja joka penkin eteen. Äiti seurasi häntä ja huokaili katsellessaan pojan kalpeita kasvoja, mutta pelkäsi kuitenkin itkeä; häntä säikäytti Piotr Ivanitsh. Hän kyseli pojan eloista ja oloista, mutta ei voinut mitenkään päästä syyn perille, miksi hän oli tullut niin laihaksi, kalvakaksi ja niihin olivat hiuksensa joutuneet. Hän tarjosi pojalle sekä juotavaa että syötävää, mutta hän kieltäytyi kaikesta, sanoen olevansa väsynyt matkasta ja haluavansa nukkua, Anna Pavlowna tarkasti, oliko tila hyvin tehty, torui tyttöä, että se oli kova, pakoitti tekemään uudestaan hänen aikanaan, eikä mennyt ennen pois kuin Aleksander oli pannut maata. Hän meni ulos varpaisillaan, kielsi palvelusväkeä puhumasta sekä hengittämästä kovaa ja astumasta saappaat jalassa. Sitten hän käski lähettää Evsein luokseen. Tämän kanssa tuli Agrafenakin. Evsei kumarsi jalkoihin asti rouvalle ja suuteli hänen kättään.

— Mikä Sashenkalle on tullut? kysyi hän ankarasti. Minkä näköiseksi hän on tullut — hä?

Evsei oli vaiti.

— Mitä varten sinä olet ääneti? kysyi Agrafena. Kuuletko, mitä rouva sinulta kysyy?

— Miksi hän on niin laihtunut? sanoi Anna Pavlowna, Minne hänen hiuksensa ovat joutuneet?

— Ei voi tietää, rouva! sanoi Evsei. Se on herran asia.

— Et voi tietää! Mitä sinä olet sitten katsonut? Evsei ei tiennyt, mitä piti sanoa ja oli vaiti.

— Löysittepä hänestä uskotun, rouva! sanoi Agrafena, rakkaudella katsellen Evseitä. Mitä sinä siellä teit? Puhu rouvalle! Kyllä sinä saat kyydin!

— Rouva hyvä, minäkö en olisi ollut innokas, sanoi pelokkaasti Evsei, katsoen milloin rouvaan, milloin Agrafenaan: — olen palvellut uskollisesti ja totisesti, kysykää jos tahdotte vaikka Arhipitshilta…

— Keltä Arhipitshilta?

— Sikäläiseltä portinvartijalta.

— Mitä sinä höpötät! huomautti Agrafena. — Älkää viitsikö häntä kuunnella, rouva! Läävään hänet pitäisi teljättämän — niin tietäisi kyllä.

— Olen valmis täyttämään herrasväen tahdon, jatkoi Evsei, vaikka minun pitää paikalla kuolla! Minä otan Jumalan kuvan seinältä alas…

— Kaikki olette puhuessa hyvät! sanoi Anna Pavlowna, mutta kun tulee työ kysymykseen, niin ei teitä kuulukaan. Kyllä näkyy, että olet hyvin herraa hoitanut: olet antanut mennä niin pitkälle, että kyyhkyseni on terveytensä menettänyt! Kyllä olet häntä hoitanut! Kyllä minä sinua opetan…

Hän uhkasi Evseitä.

— Minäkö en olisi häntä hoitanut, rouva? Kahdeksassa vuodessa ei ole herran paidoista kadonnut kuin yksi, minulla ovat tallella kaikki kuluneetkin.

Mihin se katosi? kysyi Anna Pavlowna äkäisesti.

— Pesumaljalle. Minä kyllä ilmoitin Aleksander Feodoritshille, että pitäisi laskea pois palkasta, mutta hän ei virkkanut mitään.

— Katsos vaan tuota hylkiötä: — anasti paikalla hyviä liinavaatteita!

— Minäkö en olisi hoitanut! jatkoi Evsei, suokoon Jumala, että kaikki täyttäisivät samalla lailla, velvollisuutensa. Useasti herra makasi vielä kun minä kävin leipurissa…

— Millaista leipää hän söi?

— Valkoista, hyvää.

— Tiedän kyllä että valkoista; mutta oliko se voista ja maidosta?

— Tuommoinen patsas! sanoi Agrafena. Kunnollista sanaa ei saa suustaan ja kuitenkin on olevinaan pietarilainen.

— Ei! vastasi Evsei, paastoleipää.

— Paastoleipää! Ah, sinä pahantekijä! Sielunturmelija! Rosvo! sanoi Anna Pavlowna, punastuen vihasta. — No, etkö sinä arvannut itse ostaa hänelle maidolla ja munilla hyöstettyjä leipiä? kyllä sinä olet häntä hoitanut!

— Rouva, hän ei käskenyt,

— Ei käskenyt! Kyyhkyselleni on samantekevä mitä hänelle panee eteen — hän syö vaikka mitä. Sekään ei pälkähtänyt päähäsi? Oletko unhottanut, että hän söi täällä aina semmoista. Ostaa paastoleipää! Varmaan sinä kuljetit rahat muuanne? Kyllä minä sinut opetan! No, mitä vielä? Puhu…

— Jäljestä kun herra oli juonut teetä, jatkoi Evsei, pelokkaasti, menee hän virastoon, silloin minä tartuin saappaisin: koko aamupäivän puhdistelen niitä; puhdistan ne kokonaan, välistä kolmekin kertaa; kun hän illalla heittää jalastaan — taas puhdistan. Hyvä rouva, vaikka kuinka tarkastelin: niin ei kellään herrasmiehistä ollut niin hyvin kiilloitettuja saappaita. Piotr Ivanitshin olivat huonommin kiilloitetut, vaikka hänellä oli kolme pikenttiä.

— Miksi hän sitten on tuollainen? sanoi Anna Pavlowna hiukan leppyneenä.

— Varmaan kirjoittamisesta, hyvä rouva.

— Kirjoittiko hän paljon?

— Kyllä; jokapäivä,

— Mitä hän kirjoitti sitten? Asiapapereitako?

— Varmaan asiapapereita.

— Mutta minkätähden sinä et pidätellyt häntä?

— Kyllähän minä pidättelin: "älkää istuko, Aleksander Feodoritsh, menkää kävelemään: ilma on niin kaunis, näkyy paljon herrasväkeä kävelevän. Älkää kirjoittako niin paljon! Rinta tulee kipeäksi: mamma suuttuu sitten…"

— Mitä hän arveli?

— Mene tiehesi, sanoi hän, sinä olet pöllö!

— Niin oletkin pöllö! sanoi Agrafena.

Evsei katsoi häneen tuon kuultuaan, mutta sitten taas jatkoi katsomistaan rouvaan.

— No, eikö setä pidätellyt häntä? kysyi Anna Pavlowna.

— Mitä vielä! Jos hän sattui milloin tulemaan ja näki ilman työtä, silloinkas hän iski kiinni. "Mitä varten", sanoi hän, "olet ilman työtä? Et sinä täällä ole maalla, täällä", sanoi hän, "pitää tehdä työtä eikä maata kyljellä! Aina", sanoi hän, "sinä uneksit!" Kun hyvin käy antaa aika ripityksen…

— Kuinka hän ripittää?

— "Pikkukaupunkilaisuus", sanoi hän… ja silloin sitä tulemalla tuli… niin torui, ettei välistä kehdannut kuullakaan.

— Hyi mokomata! sanoi Anna Pavlowna syläisten. — Synnyttäköön ensin omia purlakoita ja haukkukoon niitä! Kun olisi pitänyt pidättää, niin hän… Herra Jumala, armollinen ruhtinas! huudahti hän. Kehen voi nykyään luottaa, kun omat sukulaisetkin ovat pahemmat villipetoja? Koira, sekin varjelee omia penikoitaan, mutta tässä setä on kuihduttanut oman veljensä pojan. Mutta sinä pöllö, etkö voinut sedälle sanoa, ettei hän saisi tuolla lailla haukkua, vaan menisi tiehensä. Huutaisi vaimolleen, mokomalle hylkiölle! Löysipäs ketä rupesi haukkumaan: tee työtä, tee työtä! Kuolkoon itse työnsä ääressä! Mokomakin koira, antakoon Jumala anteeksi. Löysipä, orjan edestään työtä tekemään.

Tätä seurasi äänettömyys.

— Onko Sashenka kauankin ollut laiha? kysyi hän sitten.

— Noin kolme vuotta, vastasi Evsei: — Aleksander Feodoritsh alkoi kovin surra, söi vähän; alkoi yht'äkkiä laihtua, laihtua, suli laihaksi kuin kynttilä.

— Mitä hän suri?

— Jumala sen tietää, rouva. Piotr Ivanitsh puhui hänen kanssaan usein siitä: minä kyllä kuuntelin, mutta se oli liian konstikasta: en sitä käsittänyt.

— Mitä hän puhui sitten?

Evsei mietti hetkisen, nähtävästi koettaen muistella jotakin ja huulensa liikkuivat.

— Hän nimitti sitä jollain tavalla, mutta olen unhottanut… Anna Pavlowna ja Agrafena katselivat häntä ja vaativat kärsimättömyydellä vastausta.

— No? sanoi Anna Pavlowna? Evsei ei virkkanut mitään.

— No, sinä hölmö, sano toki jotain, lisäsi Agrafena, rouva vartoo.

— Pi… taisi olla pikiin… tynyt… sai hän viimein sanotuksi.

Anna Pavlowna katsoi käsittämättömästi Agrafenaa, mutta Agrafena Evseitä, Evsei molempia ja kaikki olivat ääneti.

— Kuinka? kysyi Anna Pavlowna.

— Piki… pikiintynyt… aivan niin, nyt muistin! vastasi Evsei päättäväisellä äänellä.

— Mikä ihmeen onnettomuus se vielä on? Jumalani! Onko se tauti, vai mikä? kysyi Anna Pavlowna surulla.

— Ai, eiköhän se merkitse pilattua, rouva? sanoi nopeasti Agrafena.

Anna Pavlowna kalpeni ja sylkäsi

— Tulkoon sinulle paisumat kieleen! sanoi hän. — Onko hän käynyt kirkossa?

Evsei vähän venytti vastaan.

— En voi sanoa, rouva, että hän on liioin käynyt… vastasi Evsei epäillen, voipi melkein sanoa, ettei ole käynyt… siellä herrasväki käy harvoin kirkossa…

— Siitäpä se onkin! sanoi Anna Pavlowna huokauksella ja risti silmiään. — Näkyy etteivät minun rukoukseni olleet Jumalalle otolliset. Uni ei näy valehtelevan: hän on tullut aivankuin manalasta, minun kyyhkyseni!

Samassa tuli Anton Ivanitsh.

— Päivällinen jäähtyy, Anna Pavlowna, sanoi hän. Eiköhän olisi aika herättää Aleksander Feodoritshia?

— Ei, ei, Jumala varjelkoon! vastasi Anna Pavlowna. Hän ei käskenyt itseään herättämään. "Syökää yksin", hän sanoi, "minulla ei ole ruokahalua; minä makaan ennemmin: uni vahvistaa minua; ehkä syön illalla". Tehkää Te niin Anton Ivanitsh, älkää pahastuko minulle, muija pahalle: minä menen, sytytän Jumalan lampun, rukoilen, niinkauan kuin Sashenka nukkuu; ei minun käy syöminen; syökää Te yksin.

— Hyvä, hyvä, sen täytän: luottakaa minuun.

— Niin osoittakaa meille hyvä työ, jatkoi rouva. Te olette meidän ystävämme ja rakastatte meitä, kutsukaa Evsei ja kyselkää häneltä kunnollisesti, minkätähden Sashenka on tullut miettiväiseksi, laihtunut ja minne hänen hiuksensa ovat joutuneet? Te olette mies: Teidän on helpompi… eivätköhän ole häntä siellä loukanneet? Löytyy niitä sellaisia pahanilkisiä maailmassa… tiedustelkaa kaikki.

— Hyvä, ystäväni, hyvä: minä utelen kaikki, otan kynnenmustuaisiin asti selvän. Lähettäkää Evsei luokseni, syödessäni päivällistä — täytän kaikki.

— Terve, Evsei! sanoi hän istuen pöytään ja työnsi servietin kaulaliinan taakse. Kuinka jaksat?

— Hyvää päivää, hyvä herra. Mitäpä meidän elämästämme? Se on kehnoa. Mutta Te olette vasta pulskistunut täällä.

Anton Ivanitsh sylkäsi.

— Äläpä silmää, hyvä veli. Paljonko tarvitsee onnettomuuteen? lisäsi hän ja alkoi syödä kaalia.

— No miten Te jaksoitte siellä? kysyi hän.

— Noin vaan: ei liian hyvin.

— Varmaan ruokatavarat olivat hyvät? Mitä sinä söit?

— Mitä? Otti häntä puodista hyytelöä ja kylmää piirakkaa — siinä oli päivällinen!

— Kuinka? Puodistako? Entäs oma uuni?

— Kotona ei valmistettu. Naimattomat herrat eivät siellä syö kotona.

— Mitä sinä sanot! lausui Anton Ivanitsh ja pani pois lusikan,

— Ihan totta! herrallekin tuotiin ravintolasta.

— Semmoista mustalaiselämää! Vai niin! Mitenkä voisi olla laihtumatta! Tuossa on, juo!

— Nöyrimmästi kiitän Teitä, herra! Teidän terveydeksenne!

Sitä seurasi äänettömyys. Anton Ivanitsh söi.

— Paljonko siellä kurkut maksavat?

— Neljäkymmentä kopekkaa kymmenen.

— Johan nyt!

— Jumal' avita; hyvä herra, oikein hävettää sanoa: välistä tuovat Moskovasta suolattuja kurkkuja.

— Ah, hyvä Jumala! No, onko sitten ihme, että on laihtunut!

— Siellä tällaista kurkkua ei saa missään nähdä! jatkoi Evsei osoittaen yhtä kurkkua, unissanikaan ei edes näe! Semmoisia pieniä ja huonoja siellä vaan on, täällä semmoisiin ei viitsittäisi katsoakaan, mutta siellä herrasväki niitä syö! Harvassa talossa paistetaan leipää. Mutta kaalin valmistaminen talveksi, lihan ja sienien suolaaminen ei ole ollenkaan tapana.

Anton Ivanitsh pudisti päätään, mutta ei virkkanut mitään, sillä hänen suunsa oli ihan täpö täynnä.

— Kuinka sitten? kysyi hän pureksittuaan ruoan.

— Kaikkea on puodissa; mitä ei löytyisi puodissa, niin jossain makkarakaupassa on ja ellei siellä ole, niin leipurissa löytyy; mutta mitä ei löytyisi leipurissa, niin pitää mennä englantilaiseen makasiiniin; ranskalaisilla on kaikkea.

Äänettömyys.

— Mitä porsaat maksavat? kysyi Anton Ivanitsh, pantuaan lautaselle melkein puoli porsasta.

— En tiedä; emme ole ostaneet: kalliita taitavat olla, luulen noin pari ruplaa.

— Ai, ai ai! Eikä muka laihtua sitten! Semmoinen kalleus!

— Suuremmat herrat siellä juuri vähän syövätkin: pienemmät virkamiehet toki enemmän.

Taas äänettömyys.

— No, kuinka teidän oli siellä olla, huonoa? kysyi Anton Ivanitsh.

— Älköön Jumala saattako enää moista, niin huonoa oli. Täällä on kalja hyvää, siellä olut kaljaa huonompi; mutta kiehuu koko päivän vatsassa! Mikä on ainoastaan hyvää, se on saappaiden kiilloitus: se on niin hyvää, ettei sitä voi kyllikseen katsella! Entäs sen lemu: mieli tekee sitä syömään.

— Mitä sinä hulluttelet!

— Jumal' avita.

Äänettömyys.

— No entäs sitten? kysyi Anton Ivanitsh nieltyään.

— Niin vaan.

— Söitte kehnosti?

— Niin. Aleksander Feodoritsh söi vaan hiukkasen: hän on kokonaan luopunut syönnistä; päivällispöydässä ei syö naulaa leipää.

— Eikä sitten muka laihtua! sanoi Anton Ivanitsh. — Siitäkö syystä, että on kallista?

— Siksi että on kallista ja siksi ett'ei ole tapanakaan syödä joka päivä kyllikseen. Herrasväki syö juurikuin varastamalla, kerran päivässä ja senkin jos ennättävät, noin viiden ja välistä kuuden ajoissa; siellä jos mitä alkavat tehdä, niin lopettavat sen ensin. Syöminen heillä on viimeinen työ: ensin tehdä kaikki työt, vasta sitten syömään.

— Se vasta on elämää! puhui Anton Ivanitsh. — Eikä muka laihtua sitten! Ihme ettette siellä kuolleet. Onko aina sama tapa?

— Ei: pyhinä kun herrat joskus kokoontuvat, niin Herra varjele, silloinkos ne syövät! Menevät jonkinlaiseen saksalaiseen ravintolaan ja syövät yli sadan ruplan. Mutta kuinka ne juovat — Herra armahda! pahemmin kuin meikäläiset! Välistä kun Piotr Ivanitshin luo kokoontui vieraita: ne istuvat kuuden aikoina pöytään, mutta nousevat aamulla vasta neljättä käydessä.

— Anton Ivanitsh sai suuret silmät.

— Mitä sinä hulluttelet! sanoi hän. Syövätkö he yhtämittaa?

— Syövät.

— Sitäpä olisi hauska nähdä: se ei ole meidän tapaistamme! Mitä he sitten syövät?

— Ei siinä, hyvä herra, ei siinä olisi mitään katsomista! Ei saa edes selvää mitä syövät: saksalaiset panevat Jumala ties' mitä ruokaan: ei tee mieli pistää suuhunkaan. Pippurikaan ei ole semmoista kuin meillä, sitten kaatavat kostukkeeksi jotakin ulkomaisista pulloista… Kerran Piotr Ivanitshin kokki kestitsi minua herrasväen ruualla, jonka johdosta minua kolme päivää kurotti. Tarkastin ruokaa, niin huomasinpa että oli öljymarja ruuassa: minä ajattelin, täälläkin on öljymarjoja; minä purasin sen — näen: siinä oli pieni kala; teki oikein vastenmielisen vaikutuksen, minä sylkäsin sen pois; otin toisen — siinä oli samalla lailla; niin oli jok'ikisessa… hiisi teidät vieköön kirotut!…

— Panevatko he niitä tahallaan sinne?

— Jumala niitä tietää! Minä kysyin: mutta väki nauroi vaan ja sanoi: kuule ne syntyvät senlaisina. Entäs se ruoka sitten? Ensiksi tuodaan kuumaa ruokaa niinkuin pitääkin piirakaisien kanssa, mutta mimmoiset ovat ne piirakat sitten; sormustimen kokoiset; kun panee suuhunsa noin kuusi kappaletta ja tahtoo ruveta niitä puremaan, niin silloin huomaakin, ettei niitä siellä olekaan, ovat näet sulaneet… Lämpimän ruo'an perästä antavat vielä jotakin lämmintä, siinä on lihaa, siinä on hyytelöä, heiniä, paistia… hyi, ei mieli tee ollenkaan sitä syömään!

— Teillä siis munia ei keitettykään? Ihmekö se on, että hän on laihtunut! sanoi Anton Ivanitsh, nousten ylös pöydästä.

"Kiitän sinua Jumalani", alkoi hän ääneensä siunata syvällä huokauksella, "kun olet ravinnut minut taivaallisella armollasi… mitä minä! kieleni rupesi jauhamaan omiaan: maallisella armolla, — älä kiellä minulta taivaan valtakuntaasikaan".

— Korjatkaa ruoka pois pöydästä: herrasväki ei tahdo syödä. Valmistakaa toinen porsas illaksi… tahi onko teillä kalkkunaa? Aleksander Feodoritsh pitää kalkkunasta; hän varmaan on siksi nälkäinen. Tuokaa nyt minulle tuoreempaa heinää: minä lepään pari tuntia; herättäkää minut sitten teen aikana. Jos Aleksander Feodoritsh hiukan liikahtaa… niin nykäiskää minua.

— Noustuaan ylös unesta, tuli hän Anna Pavlownan luo.

— No mitä, Anton Ivanitsh, kysyi tämä.

— Ei juuri mitään, nöyrin kiitos suolasta ja leivästänne; minä nukuin niin makeasti; heinä on niin tuoresta ja tuoksuvaa…

— Terveydeksi, Anton Ivanitsh. No, mutta mitä sanoo Evsei? oletteko kysellyt häneltä?

— Tietysti olen kysellyt! Kaikki olen udellut: se on vaan joutavaa! Kaikki korjaantuu. Koko juttu on tullut siitä, että ruoka on siellä huonoa.

— Ruokako?

— Niin; tuomitkaa itse: kurkut maksavat siellä neljäkymmentä kopekkaa kymmenen, porsas kaksi ruplaa, ruoka on vaan ravintolaruokaa… ei saa luonnollisesti syödä kyllikseen. Onko ihme, että hän on laihtunut! Olkaa rauhassa, hyvä ystävä, kyllä me saamme hänet täällä jaloilleen, parannamme hänet. Käskekää valmistamaan enemmän koivu-nestettä; minä annan Teille reseptin; minä sain sen Prokofei Astafjitshilta; antakaa aamuin ja illoin ryyppyjä pari kerrassa, ei tekisi pahaa ennen päivällistäkään; voisi pyhitetyn veden kanssa… mutta onko teillä sitä?

— On, on: itsehän Te toitte.

— Niin, tosiaan minähän sen toin. Valitkaa rasvaisempia ruokia. Illalliseksi käskin valmistamaan porsaan tahi kalkkunan.

— Kiitoksia Anton Ivanitsh.

— Ei ole kiittämistä, hyvä ystävä! Emmekö käskisi valmistamaan kananpoikia valkean kostukkeen kanssa?

— Minä käsken…

— Mitä varten Te menette? Olenhan minä täällä? Minä kyllä toimitan…

— Niin toimittakaa, auttakaa.

Hän meni pois, mutta Anna Pavlowna vaipui ajatuksiinsa.

Naisen vaisto ja äidin sydän sanoivat hänelle, ettei ruoka ole yksin syynä Aleksanderin synkkämielisyyteen. Hän alkoi hienosti tiedustella viittauksilla, syrjästä, mutta Aleksander ei ymmärtänyt noita viittauksia ja oli vaan ääneti. Sitten kului pari, kolme viikkoa. Porsaita, kananpoikia ja kalkkunoita kului paljon, mutta Aleksander oli yhä vaan synkkämielinen, laiha ja hiukset eivät kasvaneet.

Anna Pavlowna päätti puhua hänen kanssaan ihan suoraan.

— Kuule ystäväiseni, Sashenka, sanoi hän kerran, on jo kuukausi aikaa, kun sinä olet ollut täällä, mutta minä en ole nähnyt sinun kertaakaan hymyilevän: liikut kuin mikä pilvi ja katselet alas. Eikö sinulla ole mitään rakasta kotiseudulla? Näkyy että vieras paikka on rakkaampi; suretko ketä naista, vai kuinka? Sydämmeni särkyy katsellessani sinua. Millaiseksi olet tullut? Kerro minulle! mitä sinulta puuttuu? Minä en sääli mitään. Onko sinua kuka loukannut: minä otan siitäkin selon.

— Älkää olko rauhaton, äiti, sanoi Aleksander! — ei se ole mitään! Olen tullut vanhemmaksi, järkevämmäksi, siitä syystä olen mietteissäni…

— Mutta, miksi olet laihtunut? Missä hiuksesi ovat?

— Minä en voi kertoa syytä siihen… kaikkea ei voi kertoa, mitä on tapahtunut kahdeksassa vuodessa… kenties terveyteni on hiukan mennyt huonoksi…

— Mitä kohtaa sinulla kivistää?

— Kivistää sieltä ja täältä

— Hän osoitti päätä ja sydäntä.

Anna Pavlowna kosketti kädellä hänen otsaansa.

— Se ei ole kuuma, sanoi hän. Mitä ihmettä se sitten on? Pistääkö päätä?

— Ei…

— Sashenka! Lähetetään hakemaan Ivan Andreitshia.

— Kuka on Ivan Andreitsh?

— Uusi lääkäri; pari vuotta ollut! Hän on semmoinen lääkäri, että ihme oikein! Hän ei kirjoita melkein ollenkaan lääkkeitä; hän valmistaa itse jonkinlaisia pieniä siemeniä — ne auttavat. Foman vatsaa kuin kivisti, kolme vuorokautta hän ulvoi ulvomalla: lääkäri antoi hänelle kolme siementä, niin vaiva meni pois kuin pyyhkäsemällä. Paranna itseäsi, kyyhkyseni.

— Ei, mammaseni, hän ei voi auttaa minua: kyllä se menee itsestään ohitse.

— Minkätähden sinä olet suruinen? Mikä kumman onnettomuus se on?

— Muutoin vaan…

— Mitä sinun mielesi tekee?

— En tiedä itsekään; minun on ilman vaan ikävä.

— Herranen aika, mitä kummia! sanoi Anna Pavlowna. — Sanot ruoan olevan mielestäsi hyvää, mukavata sinusta on ja hyvä arvonimi… luulisi, ettet ole mitään vailla. Sittenkin sinä olet suruinen! Sashenka, sanoi hän hiljaan vaitiolon perästä, eiköhän sinun ole jo aika… mennä naimaan?

— Olkaa nyt! ei, minä en nai.

— Minulla on varoilla yksi tyttö — aivankuin nukki: ruusunpunainen, hento; luulee ihan, että aivo valuu luusta luuhun. Vyötäinen on niin hoikka, niin solakka; hän on käynyt kaupungissa koulua, oikein instituutissa. Hänellä on 75 orjaa ja 25 tuhatta ruplaa rahoja ja sitä paitsi mainiot myötäjäiset: ne ovat Moskovassa valmistetut; on hyvä sukuinenkin… Mitä Sashenka? Kerran minä kahvikestissä puhelin ja leikillä viittasin sinne päin: hän näytti teroittavan ilosta korvansa…

— En minä nai, toisti Aleksander.

— Kuinka, etkö milloinkaan?

— En milloinkaan.

— Herra varjele! Mitä tästä tuleekaan? Muut ihmiset ovat kuni ihmisiä ainakin, mutta hän yksinään on Jumala ties' minkäkaltainen. Minulle se olisi semmoinen ilokin! Jumala voisi saattaa niinkin että saisin hoitaa lapseni lapsia. Mutta naipa kuitenkin hänet; kyllä sinä opi häntä rakastamaan…

— En minä rakastaisi, äiti hyvä: minä olen jo lakannut rakastamasta.

— Kuinka olet lakannut rakastamasta, ethän ole vielä ollut naimisissakaan! Ketä sinä siellä rakastit?

— Tyttöä.

— Miksi et nainut?

— Hän petti minut.

— Kuinka petti? Ethän ollut vielä naimisissakaan hänen kanssaan?

— Aleksander oli ääneti.

— Kyllä ovat hyviä sikäläiset tytöt: häihin asti eivät rakasta! Petti! Mokoma hylkiö! Heitti itse onnen käsistään, ei osannut antaa arvoa, kelvoton! Jos minä näkisin hänet, niin sylkisin vasten naamaa. Mihin setäkin katsoi? Kenen hän löysi paremman, tahtoisin sen nähdä… Onko hän yksin olemassa? Rakastat vielä toisenkin kerran.

— Minä olen rakastunut toisen kerran.

— Ketä?

— Leskeä.

— Miksi et nainut häntä?

— Hänet minä petin itse.

Anna Pavlowna katseli Aleksanderia eikä tiennyt, mitä hänen piti sanoman.

— Hänet minä petin itse!… toisti hän. — Varmaankin joku kelvoton kappale! lisäsi hän sitten kuiskaten. — Siellä vasta on helvetti, Jumala antakoon anteeksi: rakastavat häihin saakka, ilman kirkon menoja; sitten pettävät… Mitä kaikkea tapahtuukaan maailmassa, kuin oikein katselee! Varmaan pian tulee maailman loppu!… Sano, eikö mielesi tee jotakin? Kenties ruoka ei ole mieluistasi? Minä tilaan kaupungista kokin.

— Ei, kiitos: kaikki on hyvin.

— Kenties sinun on ikävä yksin: minä lähetän hakemaan naapureita.

— Ei, ei. Älkää vaivatko itseänne, äiti hyvä! Minun on täällä rauhallinen ja hyvä olla; kaikki menee ohitse… minä en ole vielä tutustunut asianhaaroihin.

— Siinä oli kaikki mitä Anna Pavlowna sai tietää.

"Ei" ajatteli hän: "Jumalatta ei voi ottaa askeltakaan". Hän kehoitti Aleksanderia tulemaan hänen kanssaan puolipäivä-kirkkoon lähimmäiseen kylään, mutta kaksi kertaa oli Aleksander nukkunut liian pitkään, ja herättää hän ei uskaltanut. Lopulta kutsui hän Aleksanderia kerran iltakirkkoon. "Kenties tulen", sanoi Aleksander ja sitten mentiin. Äiti astui kirkkoon ja meni aivan kuorin lähelle, Aleksander jäi seisomaan oven suuhun.

Aurinko oli laskeutumaisillaan ja heitti kieroja säteitä, jotka väliin leikittelivät jumalan kuvien kultaisilla reunuksilla, väliin valaisivat tummia ja vakaisia pyhimyksien kuvia ja hajoittivat valollaan kynttilöiden heikon ja kainon valon. Kirkko oli melkein tyhjä: talonpojat olivat pellolla työssä; käytävän nurkassa tungeiksi muutamia ämmiä, valkoset huivit päässä. Muutamat suruisen näköisinä ja käsi posken nojassa istuivat kivisellä alttarin portaalla, päästivät ajoittain kovia ja raskaita huokauksia, Jumala ties syntinsäkö vai kotiasioittensako tähden. Toiset venyivät maassa polvillaan kauan aikaa kasvot alaspäin rukoellen.

Raitis tuuli murtautui akkunan rautaisen ristikon läpitse, nosteli välistä alttarin päällä olevata kangasta, välistä leikitteli papin harmailla hius-suortuvilla, tahi käänsi kirjan lehteä ja sammutti kynttilän. Papin ja lukkarin askeleet kajahtelivat kovasti pitkin tyhjän kirkon kivistä lattiaa; heidän äänensä levisivät surullisesti pitkin kattoja. Ylhäällä kupoolissa huusivat naakat kimeästi, ja rääkkyivät varikset, jotka lentelivät toisesta akkunasta toiseen. Niiden siipien suhina ja kellojen kaiku häiritsi silloin tällöin kirkonmenoa…

"Niinkauan kuin ihmisessä kiehuu elämän voimat" ajatteli Aleksander, "niinkauan kuin toiveet ja intohimot leikittelevät, on hän henkisesti työssä, hän pakenee sitä rauhoittavaa, tärkeätä, juhlallista tutkistelemista, johon uskonto saattaa… hän hankkii siitä lohdutusta vasta silloin, kuin voimat ovat sammuneet, raiskatut, toiveet pettyneet ja vuodet painavat…"

Nähdessään tuttavia esineitä heräsi Aleksanderin sielussa muistoja. Hän kulki ajatuksissaan läpi lapsuuden ja nuoruuden ajan Pietarin matkaan saakka; hän muisti, kuinka hän lapsena ollessaan toisti äitinsä jälkeen rukouksia, kuinka äiti luki hänelle suojelusenkelistä, joka seisoo ihmisen sielun vartijana ja on ijäti pahan vihollinen; kuinka äiti osoitellessaan tähtiä sanoi niiden olevan Herran enkelien silmiä, jotka katselevat maailmaan ja laskevat ihmisten hyvät ja huonot työt; kuinka taivaan asukkaat itkevät, kun yhteenlaskettuna ilmaantuu enemmän huonoja kuin hyviä ja kuinka taas iloitsevat, kuin hyvät työt voittavat huonot. Osoittaen rannan tummaa sinervää, sanoi hän, että se on Sioni… Aleksander huokasi herättyään näistä muistelmista.

"Ah! jos minä voisin vielä uskoa siihen"; ajatteli hän. "Lapsen usko on kadonnut, mutta mitä minä olen tullut tuntemaan uutta ja luotettavaa? En mitään: Olen löytänyt epäilyksiä, selityksiä, teoriaa… ja totuudesta olen entistä kauempana… Mitä hyödyttävät uskonlahot, tämä viisasteleminen?… Jumalani!… kun kerran uskon lämpö ei lämmitä sydäntä, voiko ihminen ollakaan onnellinen? Olenko minä onnellisempi?"

Iltakirkko päättyi: Aleksander tuli kotia vielä synkkämielisempänä kuin sinne mennessään. Anna Pavlowna ei tiennyt mitä hänen piti tehdä. Kerran kun Aleksander heräsi tavallista aikaisemmin, niin hän kuuli suhinaa pääalusensa yllä. Hän katsoi taakseen: joku ämmä seisoi ja mumisi jotain hänen takanaan. Tämä katosi heti paikalla kun näki, että hänet huomattiin. Päänaluisen alla löysi Aleksander jonkinlaisen heinän; kaulan ympärillä riippui suitsutuspihkaa.

— Mitä tämä merkitsee? kysyi Aleksander äidiltään. Mikä ämmä minun huoneessani oli?

Anna Pavlowna hämmästyi. —

— Se oli… Nikitishna, sanoi hän.

— Mikä Nikitishna?

— Näetkös ystäväni, hän… ethän vaan suutu?

— Mutta mitä hän teki? sanokaa.

— Hän… sanotaan auttaa monia… kun hän vaan kuiskaa veteen ja hengittää nukkuvan ihmisen päälle — niin kaikki menee ohitse.

— Kolmatta vuotta takaperin, sano Agrafena, lensi Sidorowan lesken savupiippuun aina yöllä tulinen käärme…

Anna Pavlowna sylkäsi.

— Nikitishna, jatkoi Agrafena: manasi käärmeen: se lakkasi lentämästä.

— No, mitenkä Sidorowan kävi? kysyi Aleksander.

— Hän synnytti: lapsi oli niin laiha ja musta! Kolmantena päivänä se kuoli.

Aleksander purskahti nauruun taisi olla ensimmäisen kerran maalle tultuansa.

— Mistä te löysitte hänet? kysyi Aleksander.

— Anton Ivanitsh toi hänet, vastasi Anna Pavlowna.

— Että viitsitte kuunnella tuota hupakkoa.

— Hupakkoako! Ah Sashenka, mitä sinä sanot? Eikö ole synti sanoa Anton Ivanitshia hupakoksi! Kuinka kielesi kääntyi semmoiseen? Anton Ivanitsh on hyväntekijämme, ystävämme!

— Ottakaa, äitiseni, suitsutuspihka ja antakaa ystävällemme ja hyväntekijällemme: ripustakoon hän sen omaan kaulaansa.

Sen jälkeen sulki Aleksander aina ovensa yöksi. Kului pari kolme kuukautta. Vähitellen yksinäisyys, hiljaisuus, kotoinen elämä ja äidin hyvyys siihen liitettynä auttivat Aleksanderia ihmiseksi. Mutta laiskuus, huolettomuus ja kaiken siveyden tunteen poissaolo, jota Aleksander turhaan oli Pietarissa etsinyt, sijaitsi nyt hänen sielunsa maailmassa. Siellä, paettuaan mietteiden, taiteen maailmasta, suljettuna kiviseinien sisälle, tahtoi hän nukkua myyrän uneen, mutta alinomaa herätti häntä unesta, kateudesta syntyneet mielenliikutukset ja turhat toiveet. Jokainen ilmiö tieteen ja taiteen maailmassa, jokainen uusi kuuluisuus herätti hänessä kysymyksen: "miksi en minä ole se, minkätähden en minä ole sitä tehnyt?" Siellä hän joka askeleelta kohtasi ihmisiä, eduttomia vertailuja itsensä suhteen… siellä hän lankesi niin usein, siellä näki kuin peilissä heikkoutensa… siellä oli tuo auttamaton setä, joka piti silmällä hänen elämänsä tapoja, laiskuutta ja kunnianhimoa, joka ei mihinkään perustunut; siellä on kauneuden maailma ja joukko lahjakkaita ihmisiä, joiden keskellä hän ei näytellyt mitään osaa. Lopuksi, siellä koettavat johtaa elämää varman suunnitelman mukaan, saada päivän valoon sen pimeät, epäselvät puolet, eivätkä anna tunteille, intohimoille ja unelmille valtaa ja sitten luovuttavat runollisen viehätyksen, tahtovat antaa sille jonkinlaisen ikävän kuvan ja yksitoikkoisen ja raskaan muodon…

Mutta täällä on hyvä oleksia! Hän on parhain ja viisain kaikista! Täällä on hän muutamia virstoja ympäristössä yleinen epäjumala, Sen ohessa on täällä joka askeleen päässä silmien edessä luonto, hänen sielunsa aukesi hiljaisille, rauhallisille mielenvaikutuksille. Aaltojen läike, lehtien kohina, viileys ja välistä luonnon äänettömyys — kaikki synnytti hänessä mietteitä ja herätti tunteita. Puutarhassa, pellolla, kotona hakivat häntä lapsuuden ja nuoruuden muistot. Välistä kun Anna Pavlowna istui hänen vieressään, tuntui kuin hän olisi arvannut poikansa ajatukset. Äiti auttoi häntä muistamaan pikkuseikkoja elämästä, jotka olivat hänelle kalliita, tahi kertoili mitä hän ei ollenkaan muistanut.

— Nämät lehmukset, puhui hän, osoittaen puutarhaa, on isäsi istuttanut. Silloin sinä et vielä ollut syntynytkään. Tavallisesti istuin täällä balkongilla ja katselin häntä. Hän raataa, raataa ja katsahtaa minuun, mutta hiki juoksee karjaloina hänestä. "Aha oletko täällä?" sanoo hän, "sen vuoksi minusta on niin hauska raataa!" Ja hän alkaa uudelleen työskennellä. — Tuolla on niitty, jossa sinä leikitsit lasten kanssa; sinä olit aika äkäpussi: jos hiukankaan ei oltu mielesi mukaan — niin huusit täyttä kurkkua. Kerran Agashka — joka nyt on Kusmalla naimisissa, tuolla kolmannessa töllissä polvitiestä — töykkäsi sinua jollain tavalla, niin että nenästäsi lähti verta, silloin isä löi häntä että töin tuskin sain lakkaamaan.

Ajatuksissaan liitti Aleksander näihin muistoihin vielä toisia. "Tuolla puun alla olevalla penkillä", ajatteli hän, "istuin minä Sofian kanssa ja olin silloin onnellinen. Mutta tuolla kahden syreenipensaan välissä sain häneltä ensimmäisen suudelman…" Kaikki tämä oli hänen silmiensä edessä. Hän hymyili näille muistoille ja istui tuntikausia balkongilla ottaen vastaan tahi saattaen aurinkoa, kuunnellen lintujen laulua, järven läikyntää ja näkymättömien hyönteisten surinaa.

"Jumalani! kuinka täällä on hyvä olla!" puhui hän näiden yksinkertaisten mielenvaikutusten valtaamana, "kaukana hyörinästä, halpamaisesta elämästä, siitä muurahaispesästä, missä ihmiset… joukottain, aidan takaa eivät hengitä aamun viileyttä, ei keväisen niityn tuoksua".

"Kuinka siellä väsyy elämään, mutta täällä saa sielu levähtää, tässä yksinkertaisessa helppotajuisessa elämässä! Sydän nuortuu, rinta hengittää vapaammin, järkeä ei rasita kiusalliset ajatukset: niin yksi kuin toinenkin asia on hyvin. Ei ole syytä huolehtia mistään. Huolettomana, raskaitta ajatuksitta, uinailevalla sydämmellä ja järjellä, vähäisellä värähdyksellä saa antaa katseensa luistaa lehdosta peltoon, kukkulaan ja sitten upottaa pohjattomaan taivaan sinervään."

Välistä taas siirtyi hän pihalle ja kylän kadulle päin olevan akkunan luo. Siellä oli toisenlainen kuva, vastakohtainen kuva, täynnä puuhallista, perheellistä elämää. Helteestä venyy Barbos pitkällään koirankopin luona, turpa käpälien päällä. Kymmenittäin kanoja ottaa aamua vastaan kilvan kaakattaen; kukot tappelevat. Kadulla ajetaan elukoita laitumelle. Välistä jäljelle jäänyt lehmä ammuu surkeasti, seisoen keskellä katua ja töllistellen kaikille suunnille. Miehet ja vaimot, sirpit ja haravat olallaan, menevät työhön. Ajoittain tempaa tuuli pari kolme sanaa niiden keskustelusta ja kuljettaa niitä akkunan luo. Siellä ajaa maanmiehen kärryt jyrinällä pitkin siltaa, sen jäljessä kämpii heinäkuorma laiskasti. Valkopäiset, karkeatukkaiset lapsinallikat paitojaan nostellen kiertelevät vesilätiköissä. Katsellessaan tätä kuvaa, alkoi Aleksander löytää runollisuutta haarmaassa taivaassa, rikkonaisessa aidassa, portissa, likaisessa lammessa ja lipsuissa. Ahtaan keikarimaisen hännystakin vaihtoi hän leveään kotitekoiseen halattiin. Tämän rauhallisen elämän jok'ainoassa ilmiössä, jok'ainoassa mielenvaikutuksessa, illoin, aamuin, syödessä ja levätessä oli läsnä äidin nukkumaton silmä.

Hän ei tainnut kyllin iloita nähdessään kuinka Aleksander lihoi, kuinka poskille palasi puna, kuinka silmät elpyivät tasaisesta loisteesta.

"Hiukset eivät vaan kasva", puhui hän, "olivat ikäänkuin silkkiä."

Aleksander kävi usein kävelemässä ympäristössä. Kerran kohtasi hän joukon akkoja ja tyttöjä, jotka menivät metsään sieneen, hän liittyi joukkoon ja kulki koko päivän niiden kanssa. Palattuaan kotia, kehui hän Masha-nimistä tyttöä sukkeluudesta ja vikkelyydestä. Masha otettiin sitten taloon palvelemaan herraa. Välistä hän kävi katsomassa peltotöitä ja sai nyt kokemalla nähdä sitä, mistä oli usein kirjoittanut ja kääntänyt lehteen. "Kuinka usein me panimme omiamme siellä", ajatteli hän, nyykyttäen päätään ja hän alkoi tutkia asiaa syvemmin ja tarkemmin.

Eräänä sateisena päivänä koetti hän työskennellä, istui kirjoittamaan ja oli tyytyväinen työnsä alkuun. Parannuksia varten tarvittiin yhtä kirjaa: hän kirjoitti Pietariin ja kirja lähetettiin. Hän ryhtyi työhön leikittä. Hän tilasi vielä kirjoja. Turhaan Anna Pavlowna koetti estää häntä kirjoittamasta, ettei rinta menisi piloille: mutta Aleksander ei tahtonut kuullakaan. Anna Pavlowna lähetti noutamaan Anton Ivanitshia. Ei Aleksander kuunnellut häntäkään, vaan kirjoitteli yhä edelleenkin. Kun oli kolme, neljä kuukautta kulunut, niin Aleksander ei laihtunut kirjoittamisesta, vaan lihoi enemmän. Tämä rauhoitti Anna Pavlownaa. Siten kului puolitoista vuotta. Kaikki oli hyvin, mutta loppupuolella tätä aikaa rupesi Aleksander taas miettimään. Hänellä ei ollut mitään toiveita, jos oli ollutkin, niin ei niitä ollut vaikea täyttää: ne eivät ulottuneet perhe-elämää ulommas. Ei häntä mikään voinut huolettaa: ei työ, ei epäilys, vaan hän ikävöi kuitenkin! Häntä kyllästytti vähitellen kotoinen ahdas piiri; äidin mielennouteet kävivät suututtaviksi, mutta Anton Ivanitsh oli kerrassaan vastenmielinen; työkin kyllästytti, eikä luontokaan häntä enää viehättänyt.

Hän istui ääneti akkunan luona ja katseli välinpitämättömästi isän lehmuksia ja harmistuneena kuunteli järven läikyntää. Hän alkoi mietiskellä syytä tähän uuteen ikävään ja tuli havaitsemaan, että hän ikävöi Pietaria! Poistuen kauemmas menneestä, alkoi hän sääliä sitä. Veri kiehui vielä hänessä, sydän löi, sielu ja ruumis vaativat toimintaa… Taas oli kysymys ratkaistavana. Jumalani! Hän oli vähällä itkeä tästä havainnosta. Hän luuli ikävän menevän ohitse, sillä että hän voi elää aikansa maalla, tottua siihen, mutta mitä vielä: mitä kauemmin hän eli siellä, sitä kovemmin sydäntä kolotti ja se pyrki siihen kadotukseen, joka oli hänelle jo tuttava.

Hän teki sovinnon menneen kanssa: se kävi hänelle rakkaaksi. Kateus, synkkä katsantotapa, törkeys, arastaminen lieventyi yksinäisyydestä ja miettimisestä. Mennyt esiintyi hänen silmissään puhdistetussa valossa, itse petturi. Nadinkakin — melkein auringon säteissä. "Mitä minä täällä teen? sanoi hän harmistuneena. Mitä varten kuihdun täällä? Minkä tähden lahjani sammuvat? Miksi en minä voisi toimellani siellä loistaa? Nyt minusta on tullut järkevämpi. Missä suhteessa on setä minua parempi? Enkö minä voisikaan löytää itselleni tietä? No, tähän saakka ei ole onnistunut, mutta en vielä koskaan ollut omaan kutsumukseeni ryhtynytkään — mitäpä siitä? Olen tullut viimeinkin huomaamaan: nyt onkin jo aika ryhtyä! Vaan lähtöni… pahottaa äitini mieltä kovin. Mutta kuitenkin on matkustaminen välttämätöntä; en minä voi täällä menehtyä. Siellä oli se ja sekin — tullut ihmisiksi… Mutta minun edistymiseni ja onneni?… Minä yksin olen jäljelle jäänyt… ja mistä syystä? Minkätähden?" Hän oli menehtyä ikävästä, eikä tiennyt, miten piti sanoa äidille matka-aikeitaan.

Äiti pelasti hänet pian siitä vaivasta: hän kuoli.

Hän kirjoitti lopuksi seuraavalla tavalla tädille ja sedälle Pietariin: Tädille:

"Ennen Pietarista lähtöäni varustitte minut, ma tante, kyyneleet silmissä, kalleilla sanoilla matkalle, jotka sanat ovat painuneet muistiini. Te sanoitte: jos minä joskus tarvitsen lämmintä ystävyyttä, todellista osanottoa, niin Teidän sydämmessänne on aina nurkka minulle." On tullut hetki, jolloin olen käsittänyt näiden sanojen kaiken arvon. Ne oikeudet, jalomielisesti annoitte sydämemme ylitse, niissä on hiljaisuus, lohdutus ja rauha sopimuksen merkkinä, kenties koko elämäni onni. Kolme kuukautta takaperin nukkui äitini kuoleman uneen: en lisää enää sanaakaan. Hänen kirjeistään näette, mitä hän on minulle ollut ja käsitätte mitä olen hänessä kadottanut… Minä pakenen täältä ainiaaksi. Mutta minne yksinäinen vaeltaja suunnittaa matkansa ellei siihen paikkaan, missä Te olette?… Sanokaa yksi sana: löydänkö minä Teissä sen, minkä puolitoista vuotta taapäin jätin? Oletteko karkoittanut minut muistostanne? Suostutteko ikävään velvollisuuteen parantamaan ystävyydellänne, joka monta kertaa oli minut pelastanut, uutta syvää haavaa? Minä heitän kaikki toiveeni Teihin, ja toiseen mahtavaan liittolaisen — toimintaan.

"Teitä kummastuttaa — eikö totta? Teidän on outoa kuulla tällaista minulta? Lukekaa näitä riviä, joita olen kirjoittanut rauhallisessa muodossa, joka ei ole minun tapaistani? Älkää ihmetelkö ja peljätkö minun palaamistani: Teidän luoksenne ei tule tuuliaispää, ei haaveilija, ei semmoinen, jonka ihanteet ovat haihtuneet, ei pikkukaupunkilainen, vaan yksinkertaisesti ihminen, jonka kaltaisia löytyy Pietarissa paljon ja jonka kaltainen minun olisi pitänyt aikoja sitten olla. Varoittakaa etenkin setää tässä asiassa. Kun katselen mennyttä elämääni, niin minun tulee paha olla, häpeän sekä muita että itseäni. Mutta eihän toisin voinut olla, Heräsin vasta — kolmenkymmenen vanhana! Kova koulu, jonka olin Pietarissa läpi käynyt, ja mietiskeleminen maalla ovat selvittäneet minulle kokonaan kohtaloni. Erottuani melkoisen matkan päähän sedän läksyistä ja omasta kokemuksestani, käsitin minä niitä täällä, hiljaisuudessa selkeämmin ja huomaan, minne niiden aikoja sitten olisi pitänyt saattaa minua, huomaan kuinka surkuteltavasta ja järjettömästi olen poistunut oikeasta päämäärästäni. Nyt minä olen rauhallinen: minä en kidu enkä kärsi, vaan en minä taas kerskailekaan tätä; kenties tämä rauhallisuus lähtee itsekkäisyydestä; kuitenkin tunnen, että katsantokantani elämään on selkenevä siihen määrään, että minä olen löytävä toisen rauhan lähteen — kirkkaamman. Vielä en voi olla säälimättä sitä, että olen päässyt sille rajalle, jossa — voi onnettomuutta — nuoruus on loppumaisillaan ja alkaa miettiminen, hurmauksen tutkiminen, valikoimisen ja tuntemisen aika.

"Ehkä käsitykseni ihmisistä ja elämästä on hiukan muuttunut, niin paljon on sentään toiveita liitänyt pois, paljon mennyt mielenhaluja, sanalla sanoen, silmänharhaukset ovat kuluneet; seurauksena on tietysti, että vähemmin erehdyn ja petyn monessa suhteessa ja ihmisissä, se on hyvin lohduttavaa toiselta puolelta! Minä näen selkeämmin eteeni: kaikkein raskain on takana; mielen liikutukset eivät ole peloittavia, sillä niitä on vähän jälellä, tärkeämmät ovat ohitse ja minä siunaan niitä. Minua hävettää muistella, kuinka minä luulottelin olevani marttyyri ja kirosin kohtalon arpaa. Kirosin! Mikä halpamainen kiittämättömyys ja lapsellisuus! Miten myöhään tulin huomaamaan, että kärsimykset puhdistavat sielun, tekevät ihmisen sellaiseksi että hän kärsii itseään ja että muutkin häntä kärsivät, kohoittavat häntä… Nyt tunnustan, jos ihminen ei ole kokenut kärsimyksiä, niin se merkitsee, ettei ole kokenut elämää täydellisyydessään: niissä on monta tärkeätä ehtoa, joiden ratkaisua emme kenties ehdi täällä odottaakaan. Näissä mullistuksissa näen minä Jumalan käden, joka antaa luullakseni ihmiselle loppumattoman tehtävän — pyrkiä eteenpäin, saavuttaakseen ylhäältä määrätyn päämaalin, ainaisen taistelun ohessa pettyneiden toiveiden ja kiusallisien vastuksien kanssa. Huomaan että ne ovat välttämättömät nämät taistelot ja mullistukset elämälle, sillä elämä ilman niitä ei olisikaan elämä, vaan seisahdus, uni… Kun taistelo on loppunut, niin näkee elämänkin olevan loppuneen; ihminen oli ollut kiinnitetty, rakastunut, nauttinut, kärsinyt, ollut mielenliikutusten valtaamana ja on tietysti elänyt!

"Näettekö miten minä ajattelen: minä olen tullut ulos pimeydestä — näen, että kaikki tänne asti eletty on ollut jonkinlainen kova valmistus oikealle tielle, järkevä oppi elämää varten. Joku sanoo minulle, että loppu-tie tulee olemaan helpompi, rauhallisempi ja selvempi… Himmeät paikat ovat tulleet valaistuksi, konstikkaat solmut auenneet itsestään; elämä alkaa tuntua hyvältä eikä pahalta. Pian sanon taas: Kuinka elämä on hyvä! mutta sanon, ei niinkuin nuorukainen, joka on hurmaantunut hetkellisestä nautinnosta, vaan täydellisesti tuntien sen todelliset nautinnot ja surut. Sitten ei kuolemakaan peloita: se ei näyttäikse pelättimenä, vaan kauniina koetuksena. Nyt jo löyhähtelee sieluuni tuntematon rauhallisuus: lapsellisia harmia, loukatun itserakkauden puuskia, lapsen ärtymistä ja naurettavaa suuttumusta maailmaan ja ihmisiin, rakkikoiran tapaista suuttumusta elehvanttiin — tuntuu kun sitä ei olisi ollut olemassakaan.

"Olen taas tehnyt ystävyyden liiton ihmisten kanssa, joiden kanssa olen pitkän ajan ollut epäsovussa, jotka, sen huomaan ohimennen, ovat täällä samanlaiset kuin Pietarissakin, mutta vaan hiukan jäykempiä, karkeampia ja lystikkäämpiä. En minä niille enää vihainen ole täälläkään, saatikka sitten siellä tulisin sitä olemaan. Tässä on teille esimerkki lauhkeudestani: meillä käy eräs narri Anton Ivanitsh, vierailee ja on muka jaksavinaan suruani; huomenna hän menee naapurin häihin — jakaa siellä taas iloa, mutta sattuu menemään vielä jonkun kolmannen luo — täyttää kätilön tehtävän. Mutta ei ilo eikä suru estä häntä kaikkien luona syömästä neljä kertaa päivässä. Huomaan että hänelle on samantekevä: hän on sama jos ihminen kuoli, syntyi tahi nai, minusta ei ole vastenmielistä katsoa häneen, ei harmita… minä kärsin häntä, enkä aja häntä tiehensä. Tämä on hyvä merkki — eikö totta ma tante? Mitä sanotte luettuanne nämä kiitoslauseet itsestäni?"

Sedälle:

Rakkahin, hyvä setä ja samalla Teidän ylhäisyytenne!

"Mikä riemu kuin sain kuulla, että edistyksenne on kehuttava; onnenne kanssa olette jo aikoja ollut sovussa. Te olette siis oikea kaupungin neuvos, Te — kansselin päällikkö! Uskallanko muistuttaa Teidän ylhäisyyttänne eräästä lupauksesta, jonka annoitte minulle lähteissäni: 'jos joskus tarvitset paikkaa, tointa tahi rahaa, käänny minun puoleeni!' sanoitte Te. Ja nyt minä olen paikan sekä toimen puutteessa; tietysti tarvitsen rahaa. Minä pikkukaupunkilais-parka uskallan pyytää paikkaa ja työtä. Millainen kohtalo odottaa pyyntöäni? Eiköhän samanlainen kuin muinoin saavutti Sajeshalowin, joka pyysi Teitä toimittamaan erästä asiaa?… Mitä tulee luomiseen, josta Te niin ankarasti huomautitte eräässä kirjeessänne, niin… eiköhän liene synti koskettaa aikoja sitten unohtuneita hullutuksia, koska itse niistä punastun?… Voi setä, voi Teidän ylhäisyytenne! Kuka ei ole ollut nuori ja hullu? Keltä ei ole ollut jonkinlaista eriskummallista, niinsanottua pyhää unelmaa, jonka osana ei ole koskaan toteutua? Naapurini esimerkiksi kuvitteli itseään sankariksi, urhoksi — Jumalan edessä… hän tahtoi kummastuttaa maailmaa urotöillään…ja kaikki päättyi siihen että hän sai vänrikkinä virkaeron, sodassa käymättä, ja kaikessa hiljaisuudessa kasvattaa perunoita ja kylvää nauriita. Toinen, vasemmalla puolella asuva, uneksi taas tavallaan parantaa Venäjän ja koko maailman, mutta itse, kirjoitettuaan vähäisen aikaa papereja oikeuspaikassa, poistui sieltä tänne eikä vielä tähän saakka ole voinut parantaa vanhaa aitaa. Minä luulin myöskin, että minuun oli painettu ylhäisempi luomiskyky, tahdoin ilmituoda maailmalle uusia, tuntemattomia salaisuuksia, aavistamatta, etteivät ne olleet enää salaisuuksia ja etten minä ole tietäjä. Kaikki olemme naurettavia; no sanokaa, kuka voi, punastumatta itsensä tähden painaa häpeällisellä torumisella sinetin näihin nuoruuden, jaloihin ja tulisiin vaikka kohta ei kohtuullisiin unelmiin? Ken ei ole vuorostaan kantanut hedelmätöntä toivoa, ken ei ole kuvitellut itseään jonkin miehuullisen urotyön, juhlallisen laulun, suuren nerotuotteen sankariksi? Kenen mielikuvitus ei ole liidellyt runouden ja sankaruuden aikoihin? Kuka ei ole itkenyt tuntiessaan myötätuntoisuutta suureen ja ihanaan? Jos löytyy semmoinen ihminen, niin heittäköön hän kiven minuun — minä en häntä kadehti. Minä punastun nuoruuden hullutuksistani, mutta annan niille arvonsa; ne ovat sydämmen puhtauden ja jalon hyvään taipuisan sielun tunnusmerkkeinä.

"Minä tiedän, etteivät nämä todistukset saa Teitä vakuutetuksi: Teille pitää olla varma ja käytännöllinen todistus: olkaa hyvä, tässä, se on: sanokaa, saataisiko tietää ja kehittyisivätkö lahjat, jos nuoret ihmiset tukahuttaisivat itsessään nuo aikaiset taipumukset, jos eivät antaisi valtaa ja tilaa unelmilleen, ja seuraisivat orjallisesti osoitettua suuntaa, koettamatta voimiaan? Lopuksi, eikö yleinen luonnon laki olekin se, että nuoruuden täytyy olla rauhaton, kiehuva, välistä vihurin kaltainen, typerä, jokaisen unelmat ajallansa asettuvat, minunkin ovat nyt asettuneet? Mutta Teidän oma nuoruutenne? Onko se vieras näistä synneistä? Muistelkaa, hakekaa muististanne. Näen täältä asti, kuinka Te, Teidän rauhallisella, hämmästyvällä katseella, pudistatte päätänne ja sanotte: ei ole mitään! Antakaa minun auttaa Teitä, vaikka esimerkiksi rakkauden tielle… Te kiellätte? Älkää kieltäkö: minulla on todistus käsissä. Muistakaa, minä olen ollut tilaisuudessa tutkimaan asiata sen tapahtumakentällä rakkausseikkailujanne. Teatteri on silmieni edessä — tämä järvi. Siinä kasvaa vieläkin keltaisia kukkia; yhden säännöllisesti kuivatun, saan kunnian lähettää tässä Teidän ylhäisyydellenne, suloiseksi muistin johdattajaksi. Mutta on vielä kauheampikin ase Teitä vastaan hyökkäyksistänne rakkautta vastaan, etenkin minun rakkauttani — tämä paperi… Te rypistätte kulmakarvojanne? Ja vielä mikä paperi!!! Kalpenitteko! Minä olen tämän vanhan kalleuden anastanut tädiltä, yhtä vanhalta povelta, tuon sen mukanani kuin ainaisen todistuksen Teitä vastaan ja itselleni puolustuksena. Vapisetteko setä! Tämä on vielä vähä, minä tunnen juurta jaksain Teidän rakkautenne historian: täti kertoo minulle sitä joka päivä, aamulla teetä juotaessa, iltaruoalla ollessa, maata mennessä, huvittavaa tositapausta, mutta minä kannan nämät kalliit aineet erityisessä muistossa. Minä en laiminlyö antaissani ne itse Teille käsiin, maantalous-tuotteiden kanssa, joita olen vuoden ajan täällä työskennellyt. Minä puolestani pidän velvollisuutenani vakuuttaa tädilleni Teidän tunteittenne muuttumattomuutta häntä kohtaan, niinkuin hän sanoo. Kun saan kunnian ottaa vastaan suotuisan vastauksen Teidän ylhäisyydeltänne, niin ilmestyn Teille ja tuon kuivattuja vattuja ja hunajaa, muutamia asiakirjeitä, joilla naapurit ovat minut valmistaneet, omien asioidensa johdosta, paitsi Sajeshalow, joka kuoli ennen oikeusjutun loppua."

Jälkilisäys.

Neljän vuoden kuluttua tapahtui seuraavata, Aleksanderin toisen tulon jälkeen Pietariin, tämän romaanin päähenkilöiden kanssa.

Eräänä aamuna astuskeli Piotr Ivanitsh edestakaisin pitkin toimitushuonettansa. Tämä ei ollut enää entinen terve, lihava ja uljas Piotr Ivanitsh, jolla oli aina sama rauhallinen katse, ylpeästi pystyssä oleva pää ja suora vartalo. Liekö vuodet olleet syynä vai asianhaarat, mutta hän oli aivankuin rauennut. Liikkeet eivät olleet niin reippaat, katse ei yhtä vakava ja itseensä luottavainen. Poskiparrassa ja haivensuortuvissa loisti paljon harmaita hiuksia. Näkyi että hän oli viettänyt elämänsä viisikymmen vuotisen juhlan: Hän kävi hiukan kumarassa. Erittäin kummallista oli nähdä tämän tasaisen, rauhallisen ihmisen — jonka moiseksi tähän asti olimme häntä tunteneet — enemmän kuin huolistuneena, melkein surullisena, vaikka siinä olikin Piotr Ivanitshilie sopiva piirre.

Hän oli aivankuin neuvoton. Tehtyään pari askelta seisattui hän keskellä huonetta, tahi nopein askelin mittaili pari kolme nurkkaa, toisesta päästä toiseen. Näkyi, että joku erinomainen ajatus häntä kohtasi.

Pöydän läheisyydessä, nojatuolissa istui lyhyenläntä, täyteläinen mies, kunnian risti kaulassa ja ylös asti kiinni olevassa hännystakissa ja jalat ristissä. Puuttui ainoastaan suurella kultanupulla varustettua klassillista keppiä, joka on aina lukijalle tunnusmerkkinä romaanien ja novellien lääkärissä. Kenties lääkäriin on tarttunut tämä komentosauva, jonka kanssa ajanvietossa kävelee jalkasin ja istuu tuntimääriä sairaiden luona, lohduttamassa niitä ja usein yhdistää kasvoissaan pari kolme roolia: lääkärin, käytännöllisen filosoofin, talon ystävän j.n.e. Kaikki tämä on hyvä olemassa siellä missä asutaan kaukana toisistaan, leveästi, jossa harvoin ovat sairaita ja lääkäri on enemmän — komeuden vuoksi kuin tarpeen tähden. Mutta Piotr Ivanitshin lääkäri oli pietarilainen. Hän ei tiennyt mitä jalkaisin käyminen merkitsi, vaikka määräsi sairaille liikkumista. Hän oli jonkin neuvoskunnan jäsen, jonkin yhdistyksen sihteeri, professori, useamman kruununlaitoksen lääkäri, köyhien lääkärien neuvotteluissa, hänen käytäntönsä oli tavaton. Hän ei heittänyt vasemmasta kädestä hanssikastakaan, ei olisi ottanut oikeastakaan, ellei olisi pitänyt koetella valtasuonta; ei auaissut hännystakkia eikä useimmiten istunut. Kärsimättömyydestä vaihtoi lääkäri vuoroin vasenta ja vuoroin oikeata jalkaa. Hänen olisi aikoja sitten pitänyt lähteä, mutta Piotr Ivanitsh ei puhunut mitään. Viimeinkin!

— Tohtori, mitä on tekeminen? — kysyi Piotr Ivanitsh äkkiä pysähtyen hänen eteensä.

— Matkustakaa Kissingen'iin, vastasi lääkäri, se on ainoa keino. Kohtaukset uudistuvat Teillä liian usein…

— Hm! Te puhutte yhä minusta! keskeytti Piotr Ivanitsh. Minä puhun Teille vaimostani. Minä olen jo yli viidenkymmenen, mutta hän on vasta kukoistusajassaan, hänen pitää elää; jos hänen terveytensä alkaa nyt jo sammua…

— Nytkö jo sammua! huomautti lääkäri. — Minä ilmoitan Teille ainoastaan varovaisuuteni tulevaisuuden suhteen, nyt ei ole vielä mitään vaaraa… Minä tahdoin vaan sanoa, että hänen terveytensä… tahi sairautensa, tuntuu kuin hän ei olisi… säännöllisessä tilassa…

— Eikö se ole samantekevä? Te huomautitte minua ohimennen, vaan unohditte sen sittemmin, mutta minä olen sen jälkeen häntä silmällä pitänyt ja huomaamaan päivä päivältä uusia, rauhattomuutta herättäviä muutoksia — ja kolmeen kuukauteen ei ole minulla ollut rauhaa. En ymmärrä — kuinka en tätä ole ennen huomannut. Työt ja toimet anastavat minulta sekä ajan että terveyden… nyt kadotan ehkä vielä vaimonikin.

Hän alkoi taaskin harpata pitkin laattiata.

— Oletteko tutkinut häntä tänään? kysyi hän oltuaan ensin ääneti.

— Olen; mutta hän ei huomaa itsessään mitään. Ensin minä arvelin olevan fyysillisen syyn: hänellä ei ole ollut lapsia… mutta luulen, ettei niin kuitenkaan ole. Kenties syy on suoraan — psykoloogillinen…

— Sitä parempi! huomautti Piotr Ivanitsh.

— Mutta kenties ei ole mitään syytä ollenkaan. Epäiltäviä oireita ei ole kerrassaan yhtään! Se on ilman vaan… Te olette olleet liian kauan tässä kosteassa ilmanalassa. Menkää etelään: virkistykää, ko'otkaa uusia mielenvaikutuksia ja katsokaa, mitä sitten seuraa. Kesän voitte viettää Kissingen'issä, ottaen vesiparannusta, syksyn taas Italiassa ja talven Pariisissa; vakuutan Teille, että tämän ilman vaikutus ja hermoheikkoisuus… menee ohitse, ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan!

Piotr Ivanitsh tuskin kuunteli häntä, —Psykoloogillinen syy! sanoi hän puoliääneen ja pudisti päätään.

— Se on näettekös, minä sanon psykoloogillinen syy, puhui lääkäri: — toinen joka ei Teitä tunne, voisi epäillä, että jonkinlaiset huolet… vaikk'ei juuri huoletkaan… mutta tukahdettuja toiveita… välistä voi puute ja tarve… minä tahdoin saattaa Teitä siihen ajatukseen…

— Puute, toiveita! keskeytti Piotr Ivanitsh. Kaikki hänen toiveensa tulevat täytetyiksi; minä tunnen hänen makunsa, tapansa. Mutta puute… hm! Näettehän meidän talomme, tiedätte miten meillä eletään?

— Talo on hyvä, erinomainen, sanoi lääkäri, ihmeellinen… oma kokki ja millaisia sikareja! Entäs se Teidän ystävänne, joka asuu Lontoossa, onko hän lakannut lähettämästä Teille scherryä? Tänä vuonna ei ole Teillä näkynytkään…

— Oi tohtori, miten petollinen kohtalo sentään on! Minäkö en ole ollut varovainen hänen suhteensa? alkoi Piotr Ivanitsh hänelle tavattomalla innolla: — luulen, että olen punninnut jok'ainoan askeleeni… mutta ei, jossakin paikassa pitää se niittää ja milloin? Kaikkien myötäkäymisien ohessa virkaurallani… Äh!

Hän viittasi kädellään ja jatkoi astumistaan.

— Miksi Te olette niin levoton? sanoi lääkäri. Vaarallista ei ole mitään kerrassaan. Minä toistan mitä alussa sanoin, nimittäin, hänen elimistönsä ei ole liikutettu; turmiollisia oireita ei ole olemassa. Vähäverisyys, heikkous… — siinä on kaikki!

— Vähäpätöisyys! sanoi Piotr Ivanitsh.

— Hänen sairautensa on negatiivinen eikä positiivinen, jatkoi lääkäri. Luuletteko hänen yksin olevan sairas? Katselkaa kaikkia näitä täällä Pietarissa syntyneitä: minkä näköisiä he ovat? Menkää pois täältä, menkää. Jos taas ei sovi mennä, niin huvitelkaa häntä, älkää antako hänen istua yhdessä paikassa, noudattakaa hänen mieltään, kutsukaa ulos, enemmän vaan ruumiillista ja henkistä liikettä: toinen sekä toinen on hänellä luonnottomassa unessa. Tietysti se saattaisi aikaa voittaen sattua keuhkoihin tahi…

— Hyvästi, herra tohtori! Minä menen hänen luokseen, sanoi Piotr Ivanitsh ja läksi nopein askelin vaimonsa toimitushuoneesen. Hän seisattui ovella, aukasi hiljakseen portierit ja iski vaimoonsa levottoman katseen. Hän oli…mitä erinomaista lääkäri oli hänessä huomannut? Kaikki, jotka hänet ensikertaa näkivät, huomasivat hänessä tavallisen naisen, joita on paljon Pietarissa. Hän oli kalpea, se on totta: katseensa väritön, mekko väljä ja verhosi tasaisesti litteitä olkapäitä ja rintaa; liikkeet olivat hitaat, melkein veltot… Ovatko poskien puna, silmien loiste ja tuliset liikkeet ainoastaan — eroavat tunnusmerkit meidän kaunottarissa? Entäs muodon kauneus… Eivät Feidias eikä Praxfeles olisi löytäneet tässä Venuksia piirustimelleen.

Ei, plastillista kauneutta ei pidä hakea pohjoismaiden kaunottarien joukosta: ne eivät ole saaneet antiikkisia muotoja, joilla kreikkalaisten naisten kauneus on jäänyt ikimuistoiseksi, mistä meikäläiset voisivat muotoja luoda: niillä ei ole niitä moitteettoman säännöllisiä ruumiin piirteitä… Niiden tunteellisuus ei tulvaa silmistä tulisena säde-virtana; puoliauenneilla huulilla ei ole tuota luonnollisen suloista hymyä, joka palaa etelämaan naisen huulilla. Meidän naisille on annettu toinen osa, korkein kauneus. Piirustimen on vaikea saavuttaa ajatusten välähdystä niiden kasvojen piirteissä, tahdon taisteloa intohimojen kanssa, kielellä selittämätöntä sielun liikutusten leikkiä, lukemattomien, hienojen viekkauden välähdyksien, mietityn yksinkertaisuuden, vihan ja hyvyyden, salattujen ilojen ja kärsimysten kanssa… kaikkia näitä kesän suloisia salamoita, jotka murtautuvat ulos vahvasta sielusta…

Oli miten oli, mutta se, joka näki Lisaveta Aleksandrownan ensi kertaa, ei olisi huomannut hänessä mitään epäjärjestystä. Ainoastaan se, joka on tuntenut häntä ennen, hänen kasvojensa raittiuden, hänen katseensa loisteen, mistä oli vaikeata saada selville hänen silmiensä värin — kuinka ne upposivat loistaviin, väriseviin valon laineisiin, se, joka muisti hänen täyteläisiä olkapäitään ja komeata vartaloan, se sairaankaltaisella hämmästyksellä olisi katsonut häneen nyt ja sydäntä olisi kouristanut sääliväisyydestä, jos se ei olisi ollut hänelle vieras, niinkuin Piotr Ivanitshin sydäntä kouristi, jota hän pelkäsi itsellensäkin tunnustaa.

Hän astui hiljaan toimitushuoneesen ja istui vaimonsa vierelle.

— Mitä sinä teet? kysyi hän.

— Tarkastelen menokirjaa, vastasi tämä. — Ajatteles, Piotr Ivanitsh: Viimekuulla meni ainoastaan ruokaan noin puolitoista tuhatta ruplaa: tämä ei ole mistään kotoisin!

Piotr Ivanitsh otti sanaakaan sanomatta kirjan hänen kädestään ja laski sen pöydälle.

— Kuules, aloitti hän, lääkäri sanoi minulle, että täällä voi minun sairauteni kiihtyä: hän neuvoo menemään ulkomaille juomaan vesiä. Mitä sinä arvelet?

— Mitä minä arvelisin? Minä luulen, että tässä suhteessa on lääkärin ääni tärkeämpi kuin minun. Täytyy matkustaa, kun hän kerran neuvoo.

— Entäs sinä? Tahtoisitko sinä tehdä tämän matkan?

— Ehkä.

— Kenties sinä jäisit kernaammin tänne?

— Hyvä, kyllä minä jään.

— Kumpaisenko valitset kahdesta? kysyi Piotr Ivanitsh hiukan kärsimättömyydellä.

— Tee niinkuin tahdot sekä itsesi että minun kanssani, vastasi Lisaveta Aleksandrowna surullisella välinpitämättömyydellä, jos käsket — niin matkustan, kiellät — niin jään.

— Sinä et voi tänne jäädä, huomautti Piotr Ivanitsh, lääkäri sanoo, että sinunkin terveytesi on hiukan turmeltunut… ilmanalasta.

— Mistä hän on sen päähänsä saanut? sanoi Lisaveta Aleksandrowna. Minä olen terve enkä tunne mitään kipua.

— Pitkällinen matkustus, puhui Piotr Ivanitsh, voi olla myöskin sinulle rasittava; etkö tahtoisi asua Moskovassa tätisi luona, sillä aikaa kun minä olen ulkomailla?

— Hyvä; minä kenties matkustan Moskovaan.

— Tahi jos matkustaisimme molemmat Krimiin kesäksi?

— Krimissäkin on hyvä.

— Piotr Ivanitsh ei kestänyt enää: hän nousi sohvalta ja alkoi niinkuin omassa toimitushuoneessaan astua edes takaisin ja seisattui sitten vaimonsa eteen.

— Sinusta on siis samantekevää, missä ollaan? kysyi hän.

— Samantekevää.

— Minkätähden?

— Hän ei; vastannut mitään, vaan otti taaskin menokirjan pöydältä.

— Kuinka tahdot, Piotr Ivanitsh, alkoi hän taas, meidän pitää supistaa menoja: puolitoista tuhatta ruplaa ainoastaan ruokaan…

Piotr Ivanitsh sieppasi kirjan hänen kädestään ja heitti sen pöydän alle.

— Miksi tuo sinua niin huvittaa? kysyi hän. Vai säälitkö rahaa?

— Kuinka se ei huvittaisi? Olenhan minä sinun vaimosi! Olethan itse minulle opettanut… mutta nyt soimaat minua… Minä teen työtäni!

— Kuule Liisa! sanoi Piotr Ivanitsh, lyhyen vaitiolon jälkeen. Sinä tahdot muuttaa luonteesi, pakoittaa tahtoasi… se ei ole hyvä. Minä en ole sinua koskaan pakoittanut: sinä et voi vakuuttaa minua siitä, että tuo roska (hän osoitti vihkoa) voi huvittaa sinua. Minkätähden sinä tahdot pakoittaa itseäsi? Minä annan sinulle täyden vapauden…

— Jumalani! Mitä minä teen vapaudella? sanoi Lisaveta Aleksandrowna. Mitä sillä teen? Sinä olet tähän asti niin hyvästi, niin järkevästi menetellyt kanssani ja itsesi kanssa, minä olen vieraantunut omasta tahdostani; jatka samoin edeskin päin; minä en tarvitse vapautta.

Molemmat olivat ääneti.

— Pitkään aikaan, alkoi taaskin Piotr Ivanitsh, en ole kuullut sinulta, Liisa, minkäänlaista pyyntöä, en minkäänlaista toivetta enkä oikkua.

— Minä en tarvitse mitään.

— Eikö sinulla ole mitään erityisiä… salattuja toiveita? kysyi hän osanottavaisesti ja katsoi vaimoansa tarkasti. Lisaveta Aleksandrowna epäili sanoako vai ei.

Piotr Ivanitsh huomasi sen.

— Sano, Herran tähden sano! jatkoi hän. Sinun toiveesi olkoot minun toiveeni, minä täytän ne aivankuin lain.

— No hyvä, vastasi Lisaveta Aleksandrowna, jos sinä voit minulle sen tehdä… niin… lopeta nuo perjantaikutsumukset… nuo päivälliset uuvuttavat minut…

Piotr Ivanitsh alkoi miettiä.

— Sinä elät muutoinkin niin erilläsi muista, sanoi hän vaitiolon perästä, mutta kun ystävät lakkaavatko kokontumasta meille perjantaisin, niin tulet olemaan täydellisesti korvessa. Sama se; sinä toivot sitä — olkoon se täytetty. Mitä sinä alat tehdä?

— Anna sinä minulle käsiin laskusi, kirjasi, asiasi… minä alan sitten työskennellä… sanoi hän ja kumartui pöydän alle nostamaan vihkoa.

Piotr Ivanitshista tuntui tämä huonosti peitetyltä, teeskentelemiseltä.

— Liisa… sanoi! Piotr Ivanitsh soimauksella. Kirja jäi pöydän alle.

— Minä ajattelin, emmekö uudistaisi muutamia tuttavuuksia, jotka olemme kokonaan jättäneet? Sitä varten aioin minä pitää tanssi-iltaman, huvittaisit itseäsi ja kävisit samoin itsekin vieraissa…

— Ah, ei, ei! sanoi Lisaveta Aleksandrowna peljästyneenä: Herran tähden älkää vaan! Kuinka… tanssiaiset!

— Mitä se sinua niin säikäyttää? Sinun ijälläsi tanssiaiset eivät ole vielä menettäneet hupaisaa puoltaan, sinä voit vielä tanssia…

— Ei, Piotr Ivanitsh, pyydän sinua, älä keksi moisia! puhui hän elävästi. Ruveta taas huolehtimaan puvuista, pukemaan itseään, ottamaan vastaan vieraita, käymään vieraissa — Herra siitä kaikesta varjelkoon!

— Sinä taidat aikoa käydä elinaikasi tuollaisessa mekossa?

Niin, jos sinä sen sallit, minä en heittäisi sitä päältäni. Mitä keikaileminen hyödyttää? Rahan, menekkiä se vaan on, liikamaista puuhaa ihan hyödyttä.

— Tiedätkös mitä? sanoi Piotr Ivanitsh äkkiä. — Sanotaan Rubinin tulevan tänä talvena tänne; meillä tulee olemaan vakituinen itaalialainen opera; minä olen tilannut meille loogin — mitä sinä arvelet?

Hän ei virkkanut mitään.

Liisa!

— Turhan vuoksi, sanoi hän arasti. Minä luulen senkin minua rasittavan… minä väsyn…

Piotr Ivanitsh painoi päänsä alas, läheni kamiinia ja nojaten siihen, katseli — kuinka sitä sanoisi? — surullisesti eikä kuitenkaan surullisesti, vaan levottomasti, rauhattomasti ja pelokkaasti häneen.

— Mistä, Liisa, tämä… alkoi hän, eikä saanut sanotuksi loppuun sanaa, "välinpitämättömyys" ei tahtonut lähteä kielestä.

Hän katseli kauan ja äänettömänä vaimoaan. Tämän elottomissa silmissä ja kasvoissa, joissa ei ollut elävän ajatuksen ja tunteen välähdystäkään, hänen huolettomassa asennossaan ja pitkäveteisissä liikkeissään, luki Piotr Ivanitsh syyn siihen välinpitämättömyyteen, jota pelkäsi kysyä; hän arvasi vastauksen jo silloin, kuin lääkäri huomautti vaarasta. Silloin hän heräsi ja alkoi arvata, että metoodin mukaan rajoitettuaan vaimonsa niistä taipumuksista, jotka olisivat olleet vaaralliset heidän avioelämälleen, hän ei esittänyt vaimolleen omasta puolestaan mitään hyvitystä, sen ilon sijaan, johon kenties laki ei oikeuttanut Lisaveta Aleksandrownaa, jota tämä olisi kohdannut ulkopuolella avioelämän, että tämän kotoinen maailma ei ollut muuta kuin linnoitus, ja siitä hän sai kiittää metoodiansa, johon ei ollut viekoituksella sisäänpääsöä, mutta sen sijaan tuli joka askeleella vastaan kahleita ja vartijoita jok'ainoan oikean tunteen ilmiön vastaan…

Metoodillisuus ja kuiva käytöksensä vaimoansa kohtaan muuttui hänen tietämättään, kylmäksi ja hienoksi tyranniaksi, ja minkä yli?. Naisen sydämmen! Tämän tyrannian maksoi hän vaimolleen rikkaudella, komeudella, kaikilla ulkonaisilla ja hänen katsantotapaansa soveltuvilla onnen ehdoilla — kauhea erehdys, sitä enemmän kauhea, kun se ei ollut tehty tietämättömyydestä eikä raa'asta käsityksestäkään sydämmen suhteen — hän tiesi sen kyllä — vaan välinpitämättömyydestä, itsekkäisyydestä! Piotr Ivanitsh unohti, ettei vaimonsa ollut palvellut, ei pelannut korttia eikä hänellä ollut tehdasta, että mainio ruokapöytä, paras viini ovat arvottomat naisen silmissä, mutta kaiken tämän ohessa pakoitti hän vaimoaan elämään tätä elämää.

Piotr Ivanitsh oli hyväsydämminen; ja vaikk'ei olisikaan vaimoaan rakastanut, niin oikeuden tunnosta olisi hän antanut, Jumala tiesi, mitä voidakseen parantaa pahan; mutta miten? Monta unetonta yötä oli hän viettänyt sen jälkeen, kun lääkäri ilmoitti pelkonsa hänelle vaimon terveydestä, koetellen miettiä keinoja, sovittaakseen vaimon sydämmen ja herättääkseen sammuvat voimat.

Nytkin, seisoessaan kamiinin luona, mietiskeli hän samaa. Hänen päähänsä juolahti, että kenties vaimossa jo piileekin vaarallisen taudin taimi, että hän on kuoletettu värittömällä ja tyhjällä elämällä…

Kylmä hiki nousi hänen otsaansa. Hän joutui suunniltaan keinoja hakiessaan, tuntiessaan, että niiden keksimiseen tarvitaan enemmän sydäntä kuin päätä. Mutta mistä hän sitä ottaa? Hänelle sanoi jokin ääni, että jos hän voisi langeta vaimonsa jalkain juureen, rakkaudella sulkea hänet syliinsä ja intohimoisella äänellä sanoa, että hän on elänyt ainoastansa vaimonsa tähden, että kaikkien vaivojen, hommien, virkaedistyksen, hankkimisen päämääränä on ollut — hän, että hänen metoodillinen käytöstapansa vaimoansa kohtaan, että hän on ollut tulisen, itsepäisen, luulevaisen toivon pakoittama, siitä syystä, että voisi kiinnittää itseensä tämän sydämmen… Hän ymmärsi, että tällaiset sanat vaikuttaisivat kuin sähköitys kuolleesen ruumiseen, että hän pian kukoistaisi terveydestä ja onnesta ja silloin olisi tarpeetonta matkustaa.

Mutta sanoa ja näyttää toteen, on — kaksi eri asiaa. Voida näyttää toteen, siihen vaaditaan intohimoa. Mutta haettuaan sydämmessään ei hän löytänyt vähintäkään intohimon merkkiä. Hän tunsi ainoastaan, että vaimo oli hänelle välttämätön — se on totta, mutta yhdenarvoinen muiden välttämättömyyksien rinnalla, välttämätön tottumuksesta. Hänellä ehk'ei olisi ollut mitään vastaan, näytellä rakastajan osaa, niin naurettavaa kuin viidenkymmenen vanhana olisikin ruveta yht'äkkiä intohimon kieltä puhumaan, mutta voiko naista pettää, kun tunnetta ei kerran ole olemassa? Riittääkö sitten niin paljon urhoollisuutta ja taitoa, voidakseen vetää kuormansa siihen pilkkuun, mihin sydämmen vaatimukset vaikenevat? Eiköhän loukattu ylpeys surmaisi häntä lopullisesti, kun hän huomaisi, että sitä, joka muutama vuosi takaperin olisi ollut hänestä kuin hurmaava juoma, tuodaan nyt kuni lääkettä? Ei, hän oli omalla tavallaan tarkasti punninnut ja aprikoinut tätä myöhäistä askelta ja päätti olla siihen ryhtymättä. Hän ajatteli tehdä samaa, mutta toisella tavalla, niinkuin nykyisiin asianhaaroihin katsoen oli mahdollista. Kolme kuukautta oli hänellä jo pyörinyt, ajatus, joka ennen olisi hänestä tuntunut hullutukselta, mutta nyt oli — toinen asia! Hän säästi sitä kaikkein tärkeimpään tarpeesen: tarvis tuli ja hän päätti täyttää aikeensa.

"Jos ei tämä auta", ajatteli hän, "silloin ei ole pelastusta! Tuli mitä tuli!"

Piotr Ivanitsh lähestyi vaimoansa päättävin askelin ja otti häntä kädestä kiinni.

— Sinä tiedät, Liisa, sanoi hän, minkä roolin minä pelaan virastossa: minua pidetään kaikkein toimeliaimpana virkamiehenä ministeristössä. Tänä vuonna minut esitetään salaneuvokseksi ja tietysti, minä siihen pääsenkin. Älä luule, että kohoamiseni siihen päättyisi: minä voin mennä vielä etemmäksi… ja menisinkin…

Vaimo katseli häntä kummastuneena ja odotti miten tämä päättyisi.

— Minä en ole koskaan epäillyt sinun kykyäsi. — Minä olen ihan vakuutettu, ettet sinä puolitielle jää, vaan menet loppuun asti…

— Ei, minä en mene: minä haen näinä päivinä virkaeron.

— Virkaeronko? kysyi Lisaveta Aleksandrowna hämmästyneenä ja selkä suorana.

— Niin.

— Minkätähden?

— Kuule vielä. Sinä tiedät, että minä olen asiakumppanien kanssa selvittänyt asiat ja tehdas kuuluu minulle yksin. Se tuottaa minulle neljäänkymmeneen tuhanteen puhdasta voittoa, ilman kaikkia vaivoja. Se kulkee kuin vedetty kone.

— Tiedän; mitä sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

— Minä myyn sen.

— Mitä sanot, Piotr Ivanitsh! Mikä sinulla on, puhui Lisaveta Aleksandrowna koskevalla hämmästyksellä ja katsoi pelokkaasti häneen. Mitä tämä hyödyttää? Minä en voi tointua, en voi käsittää…

— Etkö todellakaan voi käsittää?…

— En!… sanoi epäilevästi Lisaveta Aleksandrowna.

— Etkö sinä voi käsittää, että nähdessäni mitenkä sinä ikävöit, kuinka terveytesi kärsii… ilmanalasta, minä säälin virkaedistystäni, tehdastani, en vienyt sinua täältä pois, en pyhittänyt sinulle loppua elämästäni?… Liisa! oletko sinä todellakin pitänyt minut mahdottomana moiseen uhraukseen… lisäsi hän nuhdellen.

— Siis minun tähteni sanoi Lisaveta Aleksandrowna, tuskin voiden selvitä siitä. Ei Piotr Ivanitsh! alkoi hän vilkkaasti puhua ja kovassa mielenliikutuksessa. Jumalan tähden, en minä huoli mistään uhrauksesta! Minä en ota sitä vastaan — kuuletko? Se on päätetty, minä en ota vastaan! Sinä lopettaisit työskentelemisen, mainetta saamatta ja rikastumisen — minun tähteni! Herra varjelkoon! Minä en ansaitse semmoista uhrausta! Anna anteeksi: minä olen ollut vähäpätöinen sinulle, mitätön, heikko, ymmärtääkseni ja antaakseni arvon sinun suurille päämäärillesi, jaloille töillesi… Sinulla olisi pitänyt olla toisenlainen vaimo…

— Vielä jalomielisyyttä! sanoi Piotr Ivanitsh, kohoittaen olkapäitään. — Aikeeni ovat horjumattomat, Liisa!…

— Jumalani, Jumalani, mitä minä olen tehnyt! Minä olin heitetty kuin kivi sinun tiellesi; minä olen sinulle tiellä. Kuinka eriskummallinen kohtaloni onkaan! lisäsi hän melkein epätoivoisena. — Jos ihmisen mieli ei tee elää, eikä tarvitsisi elää… eiköhän Jumala todellakaan sääli ja ota pois luokseen? Olla sinun tielläsi…

— Turhaan sinä luulottelet, että tämä uhraus on raskas minulle. Riittäköön jo tämä puinen elämä! Minä tahdon levähtää, rauhoittua: mutta missä minä rauhoitun ellen yksinäisyydessä sinun kanssasi… Me matkustamme Italiaan.

— Piotr Ivanitsh! sanoi hän melkein itkien, sinä olet hyväsydämminen, jalo… minä tiedän, että sinä olet valmis jaloon uhraukseen… mutta kenties uhrauksesi on turha, kenties on jo… myöhäistä, mutta sinä jätät asiasi…

— Sääli minua Liisa, älä lausu sitä ajatusta, keskeytti Piotr Ivanitsh, muutoin saat nähdä, etten minä ole raudasta… Minä toistan, etten tahdo elää ainoastaan pääni nojalla: minussa ei ole vielä kaikki kylmennyt.

Lisaveta Aleksandrowna katseli häntä tarkasti ja epäluulolla.

— Onko tämä todellista? kysyi hän oltuansa ääneti. Tahdotko tosiaan rauhaa, matkustatko ainoastaan minun tähteni?

— En, vaan itsenikin tähden.

Mutta jos aiot minun tähteni matkustaa, en minä lähde millään ehdolla, en millään ehdolla…

— Ei, ei! minä olen sairas, väsynyt… tahdon levätä…

Vaimo ojensi hänelle kätensä, Piotr Ivanitsh suuteli sitä tulisesti.

— Me matkustamme siis Italiaan? kysyi hän.

— Hyvä, matkustetaan vaan, vastasi Lisaveta Aleksandrowna yksitoikkoisesti.

Piotr Ivanitshilta putosi kuin taakka hartioilta "Mitähän tulee!" ajatteli hän.

Kauan istuivat he, eivätkä tienneet, mitä sanoa toisilleen. Ei tiedetä ken olisi ensiksi katkaissut äänettömyyden, jos heidän olisi pitänyt olla kauemman aikaa kahden kesken. Viereisestä huoneesta kuului kiireitä askelia. Aleksander ilmestyi.

Kuinka hän oli muuttunut: Tullut lihavaksi, kaljupääksi, tullut niin vereväksi. Millä arvokkaisuudella hän kantaa pullakasta vatsaansa ja kunniamerkkiä kaulassaan. Hänen silmänsä loistivat ilosta. Erinomaisen tunteellisesti suuteli hän tädin kättä ja puristi sedän…

— Mistä tulet? kysyi Piotr Ivanitsh.

— Arvatkaa, vastasi Aleksander painolla.

— Sinulla on tänään erinomaisen nopea tahti käydessäsi, sanoi Piotr Ivanitsh, katsoen häneen kysyväisesti.

— Lyön vaikka vedon ettette arvaa! sanoi Aleksander.

— Kymmenen, kaksitoista vuotta takaperin, muistan, että sinä kerran juoksit samaten luokseni, huomautti Piotr Ivanitsh — särit vielä jotain… silloin minä paikalla arvasin, että olit rakastunut, mutta nyt… olisitkohan taaskin? Ei voi olla mahdollista: sinä olet liian viisas voidaksesi…

Hän katsoi vaimoonsa ja vaikeni yht'äkkiä.

— Ettekö, arvaa? kysyi Aleksander.

Setä katseli häntä ja mietti miettimistään.

— Etköhän aio… mennä naimaan? sanoi hän epäilevästi.

— Arvasitte! huudahti Aleksander juhlallisesti. — Onnitelkaa minua.

— Tosiaanko? Kenen kanssa? kysyivät setä ja täti.

— Aleksander Stepanitshin tyttären.

— Oikeinko todella? Hänhän on rikas morsian, sanoi Piotr Ivanitsh. — Eikö isä ollut vastaan?

— Minä tulen juuri heiltä. Minkätähden isä ei suostuisi? Päinvastoin, hän kuunteli kyyneleet silmissä esitystäni; syleili minua ja sanoi, että nyt hän voi kuolla rauhassa: hän tietää muka kenelle hän uskoo tyttärensä onnen… "Käykää setänne jälkiä!" sanoi hän.

— Sanoiko hän niin? Näetkös tässäkin tuli setä kysymykseen!

— Mitä tytär sanoi? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

— Niin… hän sanoi… samalla lailla niinkuin kaikki neitoset sanovat, vastasi Aleksander: — hän ei virkkanut mitään, otin häntä kädestä, niin sormensa soittivat ihan kuin pianoa minun käsissäni… taisivat vavista.

— Ei sanonut mitään! huomautti Lisaveta Aleksandrowna. Ettekö tosiaan voinut vaivata itseänne niin paljon, että olisitte kysynyt häneltä ennen esitystänne? Onko Teistä samantekevää? Minkätähden Te naitte?

— Kuinka? Minkätähdenkö? Enhän minä voi ikääni häilyä ympäri! Yksinäisyys on ikävystyttävää; on tullut aika, ma tante, että pitää ruveta paikalla istumaan, perustaa oma koti, täyttää velvollisuutensa… Morsian on sievä, rikas… Kyllä setä sanoo Teille, mitä varten naidaan: hän kertoilee niin selvästi…

Piotr Ivanitsh viittasi hänelle vaimonsa näkemättä kädellään, ettei Aleksander perustaisi asiaansa häneen, vaan olisi vaiti mutta Aleksander ei sitä huomannut.

— Kenties Te ette miellytä häntä? puhui Lisaveta AIeksandrowna. Kenties hän ei voi teitä rakastaa — mitä Te siihen sanotte?

— Setä, mitä pitäisi sanoa? Te puhutte paremmin kuin minä… Mutta minä voin tuoda esille omat sananne, jatkoi hän, huomaamatta, kuinka setä väänteli itseään paikallaan ja yski merkityksellä, katkaistakseen tämän puheen. Jos nai rakkaudesta, sanoi Aleksander, niin rakkaus haihtuu ja saa elää tottumuksesta; jos taas ei nai rakkaudesta — niin tulee samaan johtopäätökseen: tottuu vaimoonsa. Olkoon rakkaus rakkautena, mutta naiminen naimisena; nämät kaksi eivät aina satu sopusointuun, parempi onkin, ett'eivät satu… Eikö totta, setä? Olettehan siten opettanut…

Hän katsahti setään ja pysähtyi, nähdessään, että setä katsoi häneen raivostuneena. Suu auki ja hämmästyneenä vilahti Aleksander tädin puoleen ja taaskin setään, hän vaikeni. Lisaveta Aleksandrowna pudisti päätään ajatuksiinsa vaipuneena.

— Sinä siis nait? sanoi Piotr Ivanitsh. Nyt onkin aika, Jumalan nimeen! Entäs kun tahdoit naida kahdenkymmenen kolmen vuotiaana.

— Nuoruus ja hulluus, setä!

— Niin, niin, nuoruus ja hulluus!

Aleksander vaipui ajatuksiinsa ja sitten myhähti.

— No, mikä nyt? kysyi Piotr Ivanitsh.

— Ei mitään: minun juolahti vaan mieleeni eräs hulluus…

— Mikä?

— Silloin kun minä rakastin, vastasi Aleksander, naiminen ei tahtonut onnistua…

— Mutta nyt kun nait, niin rakkaus ei tahdo onnistua, lisäsi setä ja molemmat purskahtivat nauruun.

— Tästä seuraa se, että Te olette oikeassa, kun pidätte tottumuksen tärkeimpänä…

Piotr Ivanitsh näytti hänelle taaskin raivostuneita kasvoja: Aleksander vaikeni eikä tiennyt, mitä hänen piti ajatella.

— Naida kolmenkymmenen viiden vanhana, puhui Piotr Ivanitsh, se on järjestelmäni mukaista. Muistatko, kuinka sinä hurjistuneena suonenvedossa huusit, että sinua kauhistuttavat epätasaiset avioliitot, että morsianta kuljetetaan kuin uhria, koristettuna kukkasilla ja hohtokivillä ja työnnetään vanhan miehen syliin, useimmiten ruman, kaljupään. Näytäpäs päätäsi.

— Nuoruus, setä, nuoruus! En ymmärtänyt asian oikeata laitaa, sanoi Aleksander silittäen kädellään hiuksiaan.

— Asian oikeata laitaa, jatkoi Piotr Ivanitsh. — Muistatko kuinka rakastunut sinä olit tuohon, mikä se olikaan… Natasha, Vai kuinka? "Hurja mustasukkaisuus, kohtaukset, taivaallinen autuus"… mihin tämä kaikki on joutunut?

— No, no, setä, lopettakaa! sanoi Aleksander punastuen.

— Missä "ääretön rakkaus on, kyyneleet?"…

— Setä!

— Mitä? "Todelliset sydämmen vuodatukset" ja keltaisien kukkien poimiminen riittäköön!

"Yksinäisyys on ikävystyttänyt, niin"…

— Jos niin on, setä, voin minä todistaa, etten ole yksin rakastanut, rakastanut, raivonnut, ollut mustasukkainen ja itkenyt… sallikaa, sallikaa, minulla on kirjeellinen todistus…

Hän otti taskustaan lompakon ja etsittyään jotensakin kauan, veti hän sieltä esille hyvin vanhan, kellastuneen paperiarkin.

— Tuossa on, ma tante, sanoi hän, todistus, ettei setä ole aina ollut noin järkevä, ivallinen ja vakava ihminen. Hänkin on tuntenut sydämmen vuodatuksia, sekä on niisiä kirjoitellut, mutta ei karttapaperille ja erilaisella musteella. Neljä vuotta olen kuljettanut mukanani tätä paperilappua ja olen aina odottanut tilaisuutta voidakseni antaa sen hänelle. Minä olin sen jo unohtanut, mutta Te muistutitte itse minulle.

— Mitä loruja? Minä en ymmärrä mitään, sanoi Piotr Ivanitsh, katsellen paperilappua.

— Mutta katsokaa tarkemmin.

Aleksander toi paperin sedän silmien eteen. Ei aikaakaan, niin Piotr Ivanitshin kasvot pimenivät.

— Anna tänne! Anna tänne! Aleksander! huusi hän nopeasti ja tahtoi siepata paperin. Mutta Aleksander veti nopeasti kätensä takaisin. Lisaveta Aleksandrowna katseli heitä uteliaana.

— Ei, setä, minä en anna, sanoi Aleksander, ennen kuin tunnustatte tässä tädin kuullen, että olette ennen maailmassa rakastunut, niinkuin minä ja kaikki muutkin… Muutoin tämä asiapaperi joutuu tädin käsiin ainaiseksi soimaukseksi.

— Tyranni! huusi Piotr Ivanitsh, mitä sinä teet minulle?

— Ettekö tahdo tunnustaa?

— No, no olen ollut rakastuneena. Anna tänne.

— Ei, odottakaa, ettekö myöskin ole raivonnut ja ollut mustasukkainen?

— No olen ollut mustasukkainen, raivonnut… sanoi Piotr Ivanitsh rypistäen kulmakarvojaan.

— Itkenyt?

— En ole itkenyt.

— Se ei ole totta! Minä olen kuullut tädiltäni: tunnustakaa!

— Kieli ei tahdo kääntyä, Aleksander: ehkä rupean nyt itkemään.

— Ma tante! tuossa on todistus.

— Näyttäkää, mitä tämä on? kysyi Lisaveta Aleksandrowna ojentaen kättään.

— Olen itkenyt, olen! Anna tänne! huusi epätoivoissaan Piotr Ivanitsh.

— Järvellä?

— Niin järvellä.

— Ja poimitte keltaisia kukkia?

— Poimin. Sinä hirviö! Anna tänne!

— Ei tässä ole vielä kaikki! antakaa kunnia sananne, että heitätte ikuisesti unohduksen mereen hullutukseni ja ette pistele minua niillä koskaan silmiin.

— Kunniasanani kautta lupaan sen.

Aleksander antoi hänelle paperilapun. Piotr Ivanitsh sieppasi sen, sytytti tulitikun ja sillä poltti hän koko paperin.

— Sanokaa minulle edes, mitä siinä on? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

Ei kultaseni, minä en sanoisi sitä tuomiopäivänäkään, vastasi Piotr Ivanitsh. — Olenko minä todellakin tuon kirjoittanut? Se on mahdotonta…

— Olette kyllä, setä! katkasi Aleksander: — Minä ehkä sanon, mitä siinä oli kirjoitettu: minä taidan sen ulkoapäin: "jumaloittu enkelini…"

— Aleksander! Ikipäiviksi suutun sinuun! huudahti Piotr Ivanitsh äkäisesti.

— Punastuu kuin rikoksesta — ja mistä! sanoi Lisaveta Aleksandrowna. Ensimmäisestä, hellästä lemmestä.

— Siinä lemmessä on niin paljon… typerätä, sanoi Piotr Ivanitsh pehmeästi ja liehakoiden. — Esimerkiksi sinun ja minun välillä ei ole ollut merkkiäkään sydämmen vuodatuksista, kukkasista, kuutamokävelyistä, mutta rakastathan sinä minua kuitenkin…

— Kyllä, minä olen hyvin… tottunut sinuun, sanoi Lisaveta Aleksandrowna hajamielisesti.

Piotr Ivanitsh alkoi ajatuksissaan silitellä poskipartaansa.

— Mitä, setä? kysyi Aleksander kuiskaten. Niinhän sen pitää ollakin.

— Piotr Ivanitsh iski hänelle silmää, kuin olisi tahtonut sanoa: "ole vaiti".

— Että Piotr Ivanitsh ajattelee ja toimii sillä tavalla, se on anteeksi annettava, sanoi Lisaveta Aleksandrowna — hän on kauan aikaa ollut semmoinen, ei kukaan ole häntä, luullakseni, toisenlaisena tuntenutkaan: mutta Teiltä Aleksander en ole odottanut tuonlaista muutosta…

Hän huokasi.

— Mitä Te huokasitte, ma tante? kysyi Aleksander.

— Entistä Aleksanderia huokasin, vastasi hän.

— Toivoisitteko todella, että minä olisin pysynyt samanlaisena kuin olin kymmenen vuotta sitten? sanoi Aleksander. — Setä sanoo totta, että tuo hullumainen haaveellisuus…

Piotr Ivanitshin kasvot alkoivat taaskin julmistua. Aleksander vaikeni.

— En samanlaisena, vastasi Lisaveta Aleksandrowna, kuin olitte kymmenen vuotta sitten, vaan semmoisena kuin neljä vuotta takaperin: muistatteko sitä kirjettä, jonka kirjoititte minulle maalta? Kuinka hyvä Te olitte silloin!

— Taisin minä silloinkin haaveksia, sanoi Aleksander.

— Ettepä haaveksinut. Silloin Te käsititte ja selvititte elämän itsellenne; silloin Te olitte hyvä, jalo ja viisas… Miksi ette pysynyt semmoisena? Miksi ne olivat ainoastaan pelkkiä sanoja, paperilla, vaan ei todellisuudessa? Tämä kaunis puoli välähti kuin aurinko pilvestä — hetkeksi vaan…

— Te tahdotte sanoa, ma tante, etten minä nyt ole… viisas ja… jalo…

— Jumala varjelkoon! En! Te olette viisas ja jalo… toisella tavalla, ette minun käsitykseni mukaan.

— Mitä tehdä, ma tante? sanoi Aleksander kovalla huokauksella, ajan henki on sellainen. Minä seuraan aikaa: eihän sovi jäljelle jäädä. Minä nojaan taas setään ja tuon esille hänen sanansa…

— Aleksander! huusi Piotr Ivanitsh julmistuneena; mennään hetkeksi toimitushuoneeseni: minun pitää lausua sinulle sananen.

— He läksivät toimitushuoneesen.

— Mikä ihmeen kiihko sinulla on tänään tarttua minun kimppuuni? sanoi Piotr Ivanitsh. Näethän missä tilassa vaimoni on?

— Miten niin? kysyi Aleksander säikähtyen.

— Etkö huomaa mitään? Minä heitän viran, asiat — ja matkustan hänen kanssaan Italiaan.

— Mitä! huudahti Aleksander hämmästyneenä. Tänä vuonna Teistä tulee salaneuvos…

— Näetkös: salaneuvoksen rouva on kovin huono. Hän astui kolme kertaa mietteissään edestakaisin huoneessa.

— Ei, sanoi hän, virkaedistykseni on päättynyt! Työni on tehty: sallimus ei käske jatkamaan… jääköön siihen! Hän viittasi kädellään.

— Puhutaan ennen sinusta, sanoi hän, sinä taidat käydä minun jälkiäni…

— Olisi tuo hauskaa, setä! lisäsi Aleksander.

— Niin! jatkoi Piotr Ivanitsh, vähän yli neljänkymmenen — kollegineuvos, sinulla on hyvä palkka kruunulta, sivutöillä ansaitset vielä paljon rahaa, nyt vielä nait rikkaan… Niin, Adujewit tekevät aina asiansa! Sinä olet syntynyt kokonaan minuun, puuttuu ainoastaan ristiluiden kipua…

Kyllä minua välistä pistää… sanoi Aleksander koskettaen selkäänsä.

— Kaikki tämä on kunnioitettavaa, paitsi ristiluiden kipu, jatkoi Piotr Ivanitsh: — tunnustan, etten olisi luullut sinusta tulevan mitään kunnollista, kun tänne tulit. Sinä kokosit aina päähäsi haudantakaisia kysymyksiä, lensit taivaisiin… kaikki tuo on mennyt ohitse… ja Jumalan kiitos! Minä sanoisin sinulle: käy sinä kaikkia jälkiäni, mutta…

— Mutta mitä, setä?

— Ilman vaan… minä tahtoisin antaa sinulle muutamia neuvoja… tulevan vaimosi suhteen…

— Mitä? Minä olen utelias.

— Mutta ei! jatkoi Piotr Ivanitsh äänettömyyden perästä, pelkään, että pahennat. Tee kuin itse parhaaksi näet: kai sinä arvaan… Puhutaanpa ennen häistäsi. Sanotaan morsiamellasi olevan kaksisataatuhatta myötäjäisiä — liekö se totta.

— On, isä antaa kaksisataa ja äidin puolelta on jäänyt sata.

— Siis kolmesataa! huudahdi Piotr Ivanitsh melkein peljästyksellä.

— Isä sanoi vielä tänään, että hän antaa meille kaikki viisisataa sielua huostaamme ihan paikalla, mutta sillä ehdolla, että maksamme hänelle kahdeksan tuhatta vuotuisesti. Tulemme asumaan yhdessä.

Piotr Ivanitsh hypähti ylös nojatuolista semmoisella elävyydellä; jok'ei ollut hänen tapaistaan.

— Malta, malta sanoi hän: — sinä olet ihan kuurostuttanut minut: kuulinko minä oikein? Sano kerta vielä, kuinka paljon?

— Viisisataa sielua ja kolmesataatuhatta rahaa… toisti Aleksander.

— Etkö… laske leikkiä?

— Mitä leikkiä se olisi, setä!

— Mutta eiköhän omaisuus ole pantattu? kysyi Piotr Ivanitsh, paikaltaan liikkumatta.

— Ei.

Kädet ristissä rinnan yli katseli setä veljensä poikaa muutamia minuutteja kunnioituksella.

— Virkaedistys sekä onni! puhui hän melkein itsekseen, ihaellen häntä:

— Ja mikä onni! yht'äkkiä kaikki, kaikki! Aleksander! lisäsi hän ylpeästi ja juhlallisesti, sinä olet minun vertani, sinä olet — Adujew! Olkoon menneeksi, syleile minua.

Ja he syleilivät.

— Tämä on ensimmäisen kerran, setä! sanoi Aleksander.

— Ja viimeisen kerran! vastasi Piotr Ivanitsh, tämä on erinomaisen tapahtuman johdosta. Etkö sinä nytkään tarvitse tuota ilettävää metallia? Käänny edes kerran puoleeni.

— Tarvitsen kyllä, setä: nyt on paljon menoja. Jos voitte antaa noin kymmenen, viisitoistatuhatta…

— Väkisen kelpaa toki ensimmäisen kerran! huudahti Piotr Ivanitsh.

— Ja viimeisen kerran, setä: onhan tämä erinomaisen tapahtuman johdosta! sanoi Aleksander.

LOPPU.