Aatelispesä

AATELISPESÄ

Kirj.

I. Turgenjeff

Venäjän kielestä suomentaneet

Ä. Grg ja O. Wuorinen

Porissa, Adolf Allardt, 1888.

I.

Kirkas kevätpäivä läheni jo iltaansa, pienet sinertävät pilven hattarat olivat korkealla, selkeän taivaan ladella ja näytti juuri kuin ne olisivat liikahtamatta siirtyneet sen sisimpään sinervään.

Läänin kaupunki O——n syrjäkadun varrella sijaitsevassa, hyvästi raketun kartanon avatun ikkunan ääressä (se oli v. 1842), istui kaksi naista: toinen viidenkymmenen, toinen jo vanha ämmä, lähes seitsemänkymmenen vuoden ikäinen.

Ensimainitun nimi oli Maria Dmitrijevna Kalifin, Hänen miehensä, virasta eronnut läänin prokurori, aikoinansa tunnettu asioitsija — mies hyvin rivakka, sanansa pitävä, kiukkuinen ja itsepäinen — oli kuollut noin kymmenen vuotta takaperin, Hän oli saanut kohtuullisen kasvatuksen, kävi yliopistoa, vaan kun oli syntynyt köyhistä vanhemmista, niin ymmärsi hän jo nuorena täytyvänsä itse itselleen raivata tien tulevaisuutensa perustukseen. Hän ei näöltänsä ollut ruma, oli viisas ja jos milloin halusi, kohteliaskin: Maria Dmitrijevna (syntyisin Pestov) tuli hänelle naimisiin rakkaudesta; hän kadotti vanhempansa lapsuudessaan, sitten hän eleli useampia vuosia Moskovassa, kasvatusopistossa, sieltä palattuaan eli hän viidenkymmenen virstan päässä O——sta syntymäkylässään Pokrovskissa, tätin, ja vanhemman veljensä kanssa. Tämä veli kohteli pahoin tätiä sekä sisartaan, vaan muutettuaan Pietariin, virkatoimeen, teki äkillinen kuolema lopun hänen elämästään. Maria Dmitrijevna peri Pokrovskin kylän, vaan ei hän siinä kauan saanut elää: toisena vuonna, naimiseen tultuansa Kalitinin kanssa, joka muutamassa päivässä oli masentanut hänen sydämensä, oli Pokrovski vaihdettu toiseen hyödyllisempään, mutta puistottomaan ja rumempaan maatilaan; samaan aikaan osti Kalitin kartanon O——n kaupungissa, johon asettui vaimoinensa asumaan ainaiseksi. Kartanoon kuului suuri puisto, joka ulottui kaupungin ulkopuolelle aina niittyihin saakka. Kalitin, joka ei suvainnut maalaiselämän hiljaisuutta, osti tämän kartanon tarkoituksella, joka on yhtä pitävä kuin sanat: "nyt pysytään täällä". Mielessään muisteli Dmitrijevna monta kertaa kaunista Pokrovskiansa iloisine seuroineen, leveine niittyineen, viheriöine peltoineen; mutta hän ei millään tavalla vastustanut miestään, vaan hyväksyi ehdottomasti hänen viisautensa ja kokemuksensa. Mutta kun Kalitin kuoli, viisitoista vuotta oltuansa naimisissa, jättäen jälkeensä pojan ja kaksi tytärtä, niin oli Maria Dmitrijevna jo niin tottunut kaupungin elämään, että ei enää halunnut muuttaa.

Nuoruudessaan Maria Dmitrijevnaa, vaalean verevä kun oli, pidettiin kauniina; eikä hän nytkään, viidenkymmenen ikäisenä, ollut kauneutta vailla, vaikka kasvonsa olivat hieman liiaksi pullistuneet. Hän oli enemmän tunteellinen kuin hyvä, sekä oli säilyttänyt vanhoihin päiviinsä saakka kasvatuslaitoksessa saamansa tavat; hän hemmoitteli itseään, närkästyi pikaan ja vieläpä toisinaan itki kun ei kaikki mennyt hänen mielensä mukaan: vaan oli erittäinkin hellä ja hyvä jos kaikki kävi hänen tahtoansa myöten eikä kukaan häntä vastustanut. Hänen kartanonsa oli komeimpia kaupungissa; omaisuutensa suuri, enimmäkseen enempi miehensä hankkimaa, kuin perintöomaisuutta. Molemmat tyttäret elivät hänen luonaan; poikansa oli kasvatettavana eräässä laitoksessa, mikä oli parhaimpia Pietarissa.

Vanhus, joka istui Maria Dmitrijevnan kanssa ikkunan luona, oli sama täti, hänen isänsä sisar, jonka kanssa oli viettänyt useampia yksinäisiä vuosia Pokrovskissa. Hänen nimensä oli Marfa Timofejevna Pestov. Hän oli tunnettu ivallisuudestaan ja luonteensa omituisuudesta, hän sanoi totuuden aina vasten silmiä kaikille sekä käytti itseään niukemmissakin rahavaroissa ollen niinkuin olisi omannut tuhansia. Hän ei kärsiä voinut Kalitin vainajaa, ja niin kohta kun Maria Dmitrijevna meni tälle naimisiin, muutti hän omaan kyläänsä, jossa vietti kymmenen vuotta erään talonpojan savu-tuvassa. Maria Dmitrijevna pelkäsi häntä. Musta-hiuksinen, terävä-katseinen vielä vanhuudessaankin, suipponenäinen, astui joutuisasti pitäen vartalonsa suorana, puhui sukkelaan sekä selvästi hienolla ja sointuvalla äänellä; Maria Timofejevna vaatetti itsensä valkoiseen tanukkaan ja saman väriseen kohtuun.

— Mitä se? kysyi hän äkkiä Maria Dmitrijevnalta. Mitä huokaat muoriseni?

— Niin vaan, äänsi tämä. Kuinka ihmeelliset pilvet!

— Onko sinun sääli niitä, vai mitä?

Maria Dmitrijevna ei vastannut.

— Missähän Gedeonovski on, kun ei sitä kuulu? sanoi Marfa Timofejevna sukkelasti liikutellen neulomapuikkojaan (hän kutoi suurta villaista huivia), huokailishan kanssasi, — tahi sitten valehtelisi jotain.

— Kuinka te aina ankarasti tuomitsette häntä! Sergei Petrovitsch on kunnioitettava mies.

— Kunnioitettava! sanoi ämmä nuhtelevaisesti.

— Ja kuinka hän oli miesvainajalleni nöyrä! sanoi Maria Dmitrijevna; muistellessaan häntä tulee hän aina rauhattomaksi.

— Tietysti! kun hän korvistaan tuli liasta ylös vedetyksi Kalitinin avulla, mutisi Marfa Timofejevna liikutellen vielä kiivaammin neulomapuikkojaan.

— Katsoo niin sievänä miehenä, alkoi hän uudestaan, koko pää on harmaassa, mutta minkä suustaan laskee, on se joko valhetta tahi panettelua. Vielä on valtioneuvos! Ja päälliseksi papin poika!

— Ken synnittä on, tätiseni? Kyllähän hänessä se heikkous on. Sergei Petrovitsch ei mitään kasvatusta ole saanut, eikä osaa ranskaa; vaan sanokaa mitä tahdotte, hän on miellyttävä mies.

— Tietysti, kun hän aina nuolee sinun käsiäsi. Ranskaa ei haasta, — onpa asia! En minä itsekään mikään kiitettävä ole ranskan kielitaidossa. Parasta olisi jos ei hän puhuisi mitään kieltä: eihän toki valehteleisi. Siinähän susi missä mainitaan, sanoi Marfa Timofejevna, katsahdettuaan ulos ikkunasta. Tuolla hän tulee, sinun miellyttävä miehesi. On pitkä kuin nälkäkurki!

Maria Dmitrijevna korjasi hiuskiharoitaan. Marfa Timofejevna katsahti häneen ivallisesti.

— Mitä, oliko siellä harmaa hiuskarva, muoriseni? Toru Palaschaa. Missä hänen silmänsä ovat?

— Te täti olette aina… äännähti Maria Dmitrijevna harmistuneena, ja alkoi rummuttaa tuolin selkäintä sormillaan.

— Sergei Petrovitsch Gedeonovski! vingahti punaposkinen palveluspoika, astuen ovesta sisään.

II.

Sisään astui mies, suurta kasvua, yllä puhdas nuttu, lyhykäiset housut, harmaat säämiskähansikkaat kädessä sekä kaksi liinaa kaulassa — musta päällä, valkoinen alla. Hän oli hyvin siistin näköinen, aina kauneista kasvoistaan sekä sileäksi suituista aivenistaan kaunattomiin, narisemattomiin saappaihin saakka. Hän kumarsi ensin talonemännälle, sitte Marfa Timofejevnalle ja, vedettyään huolellisesti hansikkaat käsistään, astui Maria Dmitrijevnan luo. Suudeltuaann sen kättä kunnioittavasti kaksi kertaa peräkkäin, istui hän levollisesti nojatuoliin ja hieroi hymyillen sormiensa päitä.

— Onko Elisabet Mihailovna terve? kysyi hän.

— On, vastasi Maria Dmitrijevna; hän on puistossa.

— Entä Helena Mihailovna?

— Leena on myös puistossa. Eikö kuulu mitään uutisia?

— Miks’ei kuulu, miks’ei kuulu, sanoi vieras, silmiään räpyttäen ja vetäen huulensa yhteen. Hm…! uutinen on, ja vieläpä ihmeellinen: Feodor Ivanitsch Lavretski on tullut.

— Fedja! huudahti Marfa Timofejevna. Kunhan sinä et taas valehtelisi, vaariseni!

— Enpä niinkään, minä näin hänet omilla silmilläni.

— No, sehän ei vielä mikään todistus ole.

— Hyvin on lihonut, pitkitti Gedeonovski, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan Marfa Timofejevnan huomautusta, hartioista on tullut paljoa leveämmäksi ja posket hehkuu punaisina.

— Lihonut, äännähti Maria Dmitrijevna, kummastellen, mikä häntä voisi lihottaa?

— Sepä se, sanoi Gedeonovski, toinen hänen sijassaan häpeäisi silmiänsä näyttää ihmisille.

— Kuinka niin? keskeytti Marfa Timofejevna; mitä juorua se on? Ihminen on saapunut syntymäseuduilleen; — mihinkä hänen olisi pitänyt mennä teidän mielestänne? Aivan kuin hän olisi syypää johonkin!

— Uskallan sanoa teille, rouvaseni, että mies on aina syypää kun vaimo itsensä pahoin käyttää.

— Sinä, vaariseni, haastat niin sentähden, kun et itse ole nainut mies.
— Gedeonovski naurahti väkinäisesti.

— Tohdinko olla utelias, kysyi hän hetkisen vaiti oltua, kenelle tuota sievää kaulahuivia kudotaan?

Marfa Timofejevna katsahti pikaisesti häneen.

— Se kudotaan sille, vastasi hän, joka ei milloinkaan panettele, ei viekastele, ei laittele juoruja, jos senlainen ihminen löytyy maan päällä. Fedjan minä tunnen hyvästi; hän on ainoastaan siinä syypää, että hemmoitteli liiaksi vaimoaan. Kyllä hän nai rakkaudesta, mutta niistä rakkausnaimisista ei tahdo milloinkaan mitään hyvää tulla, lisäsi ämmä katsahdettuaan kieroon Maria Dmitrijevnaan, ja nousi ylös. Ja nyt, vaariseni, hiero hampaitasi kehen tahdot, vaikka minuun; minä lähden pois, en tahdo häiritä sinua. Sen sanottuaan läksi hän pois.

— Hän on aina senlainen, sanoi Maria Dmitrijevna silmillään seuraten tätiänsä, aina!

— Hänen ikänsä… mitäs tehdä! huomautti Gedeonovski. Hän suvaitsi sanoa: joka ei viekastele. Mutta kuka nykyään ei viekastele? se on jo senlainen aikakausi. Eräs ystävistäni, hyvin kunnioitettava, ja sanonpa teille, suuriarvoinenkin mies, sanoi että: tähän aikaan, muka, kanakin viekkaasti lähestyy jyvää — aina vaan tavoittaen kuinka saisi syrjästä kiinni. Kun minä vaan katson teihin, rouvaseni, niin näen aina teidän hyvänsävyisyytenne; antakaapa teidän lumenvalkoinen kätösenne.

Maria Dmitrijevna myhähti hiukan ja tarjosi hänelle pullean kätensä. Gedeonovski kumartui ja suuteli rouvan kättä, tämä vuorostaan veti nojatuolinsa likemmä häntä, kyyristyi hiukan ja kysyi puoliääneensä:

— Te olette nähneet hänet? Todellakin — onko hau terve, iloinen?

— Kyllä hän on iloinen, kuiskasi Gedeonovski»

— Ettekö ole kuulleet missä hänen vaimonsa nyt on?

-— Viime aikoina hän oli Pariisissa; nyt hän kuuluu muuttaneen Italian valtakuntaan.

— Se on oikein kauheaa — Fedjan asema; en tiedä kuinka hän voi kestää. Tosin, tapahtuuhan onnettomuuksia muidenkin kanssa: mutta hänen, voi sanoa, on ympäri Euroopan ilmaistu.

Gedeonovski huoahti.

— Niin, niin! Sanotaan hänen sekä näyttelijöiden että taiteilijoiden, ja mitenkä niitä heidän kielellään kutsutaan? salonkileijonien ja muitten petojen kanssa seuraa pitäneen. Aivan häpynsä kadottanut…

— Hyvin, hyvin sääli, surkutteli Maria Dmitrijevna. Sukua myöten: hän on minulle, tiedättehän Sergei Petrovitsch, orpana kolmannessa polvessa.

— Kuinkas sitten! Enkö minä kaikkea tietäisi mikä teidän sukuunne koskee? Mitä te!

— Tuleeko hän meillä käymään, — mitä luulette?

— Luultavasti; mutta toisekseen, hän kuuluu kiirehtivän maatilallensa.

Maria Dmitrijevna nosti silmänsä taivasta kohti.

— Ah, Sergei Petrovitsch, Sergei Petrovitsch, kun oikein ajattelee, niin kyllä meidän naisten täytyy hyvin varovasti käyttäytyä.

— Naisissa on ero, Maria Dmitrijevna. Onnettomuudeksi on senlaisia — ajatuksiltaan häilyväisiä… ja missä i’ässä myös ovat; ei tavatkaan aina ole pienuudesta kiihotettuja (Sergei Petrovitsch otti taskustaan ruudullisen, sinisen nenäliinan ja alkoi sitä levitellä). Senlaisia naisia tosin on (Sergei Petrovitsch pyyhki vuoroon silmiänsä nenäliinan kulmalla). Mutta yleensä sanoen, jos ajattelee, niin on… Tavaton pöly kaupungissa, päätti hän.

— Maman, maman, huudahti, huoneesen juosten, noin yhdentoista vuotias, sorea tyttö,. Wladimir Nikolajevitsch ratsastaa meille!

Maria Dmitrijevna nousi; Sergei Petrovitsch nousi myöskin ja kumarsi. — Nöyrin tervehdykseni Helena Mihailovna, sanoi hän, kunnioituksen tunteesta käyden nurkkaan istumaan ja niistäen pitkää, säännöllistä nenäänsä.

— Kuinka hänellä on miellyttävä hevonen! pitkitti tyttö. Hän oli juuri takaportin luona, sanoi minulle ja Liisalle, että siinä paikassa ajaa portaiden eteen.

Kuului kavioiden kopsetta; sorea ratsastaja kauniin raudikon selässä, ilmestyi kadulle, hän seisahdutti hevosensa avonaisen ikkunan eteen.

III..

— Hyvää päivää, Maria Dmitrijevna! huudahti ratsastaja sointuvalla kauniilla äänellä. Miltä teistä näyttää ostokkaani?

Maria Dmitrijevna meni ikkunan luo.

— Hyvää päivää, Waldemar! Ah, kuinka kaunis hevonen! Keltä te ostitte sen?

— Rakennusmestarilta… Kalliin otti rosvo.

— Mikä sen nimi on?

— Orland… Se on niin yksinkertainen nimi; minä tahdon muuttaa sen… Eh bien, eh bien, mon garçon… Kuinka se on levoton!

Hevonen korskui, polki vuoroon jalkojansa ja käänteli vaahtoista turpaansa.

— Leena, silittäkää sitä, älkää pelätkö…

Tyttö ojensi kätensä ulos ikkunasta, mutta Orland nousi äkkiä kahdelle jalalle ja hyppäsi syrjään. Ratsastaja ei kadottanut tasapainoansa, vaan puristihe kovemmin satulaansa, lyöden hevosta ratsuvitsalla kaulaan ja huolimatta sen syrjäilemisistä asetti sen taas ikkunan eteen.

— Prenes garde, prenes garde [Varokaa, varokaa], saneli Maria Dmitrijevna.

— Leena, hyväilkää sitä, sanoi ratsastaja; en minä anna sen vallastella.

Tyttö ojensi taas kätensä ja kosketti arasti Orlandin väriseviä sieraimia, vaikka se lakkaamatta liikahteli ja jäyteli kuolaimia.

— Bravo! huudahti Maria Dmitrijevna; nyt laskeutukaa alas ja tulkaa sisään.

Ratsastaja käänsi taitavasti hevosensa, kannusti sitä ja ajoi pihalle tasaista ravia. Hetken kuluttua juoksi hän etehisestä saliin, heilutellen ratsuvitsaa; samassa ilmaantui toisen oven kynnyksellä pitkä, solakka, mustatukkainen, yhdeksäntoista vuotias tyttö, — se oli Maria Dmitrijevnan vanhin tytär, Liisa.

IV.

Nuori mies, jonka kanssa lukija juuri tutustui, oli nimeltään Wladimir Nikolajevitsch Panschin. Hän palveli Pietarissa, erityisluottamustoimiston virkamiehenä sisäasiain ministeristössä. O—n kaupunkiin oli hän saapunut täyttämään valtion väliaikaisia asioita ja oli maaherran, kenraali Sonnenbergin määräyksen alainen, jolle hän oli hiukan sukuakin. Panschinin isä oli virasta eronnut vararytmestari ja tunnettu peluri, hänellä oli hyvin viekkaat silmät, rypistyneet kasvot ja hermo-vetoiset huulet, hän vietti koko ikänsä ylimysten parissa, kävi englantilaisklubeissa molemmissa pääkaupungeissa sekä oli tunnettu sukkelaksi, ei suuresti luotettavaksi, mutta lempeäksi ja sydämelliseksi mieheksi. Katsomatta koko hänen sukkeluuttaan, oli hän melkein aina, kerjuuden rajalla, jättäen ainoalle pojalleen pienen, epäjärjestyksessä olevan omaisuuden. Mutta sentähden hän, tavallansa, piti huolta poikainsa kasvatuksesta: Wladimir Nikolajevitsch puhui ranskaa kiitettävästi, engelskaa hyvin, saksaa huonosti. Niin se pitää ollakin: kunnollisen ihmisen on häpeä hyvin puhua saksaa; mutta pistää väliin germanialainen sana, muutamissa, etenkin hullunkurisissa, tapauksissa — on luvallista: c’est même très chic [sehän on oikein somasti], kuten Pietarin pariisilaiset sanovat.

Viidentoista vuotiaana osasi Wladimir Nikolajevitsch jo häikäilemättä astua mihinkä vierashuoneesen hyvänsä, miellyttävästi siellä pyörähdellä ja myös lähteä tiehensä. Panschinin isä hankki pojalleen paljon kannatusta; sekoittaen kortteja kahden pelurin välissä tahi jonkun onnistuneen pellolle ajon jälkeen, ei hän unhoittanut mainita muutamaa sanaa "Wolotjkastaan" jollekin mahtavalle sekä samassa kauppapeliä harrastavalle henkilölle. Omasta puolestaan taas Wladimir Nikolajevitsch, yliopistossa ollessaan, jossa hän sai todellisen ylioppilaan arvon, tutustui muutamien tuttujen nuorten miesten kanssa, joten hän tuli vastaan otetuksi ylhäisimmissä piireissä. Mielellään hän tulikin suosituksi joka paikassa; hän oli näöltään sievä, hyvin vapaakäytöksinen, hauska, aina terves ja kaikkeen valmis; missä tarvittiin — kohtelias, missä voi — nenäkäs, hyvä seurakumppani, un charmant garçon. Omatakeinen piiri aukeni hänen edessään. Panschin ymmärsi pian ylhäisten opin salaisuudet; hän osasi tunkeutua todellisella kunnioituksella sen sääntöihin, osasi puolipilkallisella arvoisuudella juoruilla ja oli arvostelevinaan kaikkea vakavuutta turhamaisuudeksi, — tanssi oivallisesti sekä vaatetti itsensä englantilaiseen tapaan. Lyhyessä ajassa tuli hän Pietarissa tunnetuksi taitavaksi ja herttaiseksi nuoreksi mieheksi. Panschin oli todellakin taitava, ei yhtään huonompi isäänsä missään kohden; — hänellä oli myös hyvät luonnonlahjat. Hänelle onnistui kaikki: hän lauloi herttaisesti, piirusti hyvästi, kirjoitti runoja ja näytteli jokseenkin onnistuneesti. Hän oli kaikkiaan kahdeksankolmatta vuotias, vaikka oli jo kamarijunkkari ja omasi kohtalaisen viran. Panschin luotti lujasti itseensä, viisauteensa, terävään järkeensä; hän kulki eteenpäin rohkeasti ja iloisesti, täydessä riennossa, joten elämänsä oli kuin voilla voideltu. Hän oli tottunut miellyttämään kaikkia, vanhoja ja nuoria, sekä luuloitteli tuntevansa ihmisiä, etenkin naisia, joiden joka päiväiset heikkoudet hän hyvin tunsikin. Niin kuin mies, joka ei ole ihannetta vailla, tunsi hän itsessään hehkua sekä jonkunlaista viehätystä ja riemastusta, sallien itsellensä poikkeuksia säännöistä: häärien juomingeissa, tehden tuttavuuksia epätietoisten henkilöiden kanssa, sekä yleensäkin käytti hän itseänsä yksinkertaisesti ja vapaasti, tämä uskalias, reipas nuorukainen ei voinut milloinkaan unhoittaa itseänsä ja täysin antautua nautintoon. Hänen kunniakseen täytyy mainita, että hän ei milloinkaan ylvästellyt voitoistaan. Maria Dmitrijevnan perheesen tuli hän vastaan otetuksi kohta O——n saavuttuaan, johon perehtyikin pian. Maria Dmitrijevna oli aivan haltioissaan hänestä.

Panschin kumarsi herttaisesti kaikille huoneessa oleville, kätteli Maria Dmitrijevnaa ja Liisaa, ravisteli hiljakseen Gedeonovskia olkapäästä, sekä pyörähtäen kantapäillään tapasi hän Leenaa päästä ja suuteli häntä otsaan.

— Ettekö te pelkää ratsastaa noin rajun hevosen selässä? kysyi Maria
Dmitrijevna häneltä.

— Lauhkea eläinhän se on; mutta minä tunnustan teille mitä pelkään: minä pelkään korttia pelata Sergei Petrovitschin kanssa; eilen Belitsinilla oli hän viedä minulta kukkaronkin.

Gedeonovski naurahti vienolla nöyrällä äänellä: hän tavoitteli tämän nuoren loistavan pietarilaisen virkamiehen ja maaherran lemmikin suosiota. Puhellessaan Maria Dmitrijevnan kanssa huomautti hän usein Panschinin erinomaista taitoa. Miksei häntä ylistäisi? sanoi hän, tavallisesti. Nuori mies, joka on elämän korkeimmalla kukkulalla, senlainen virkamies eikä vähintäkään ylpeyttä. Panschin oli tosin Pietarissakin tunnettu taitavaksi virkamieheksi: työ kiehui hänen käsissään; hän puhui siitä ainoastaan nauraen, kuten ylhäisen henkilön tuleekin, joka ei anna merkitystä vaivoilleen, vaikka on ollut "tekijänä". Päälliköt rakastavat senlaisia käskyläisiä; itse puolestaan oli hän vakuutettu, jos vaan tahtoisi, niin saavuttaisi aikaa myöten ministerin arvon.

— Te näitte hyväksenne sanoa, että minä voitin pelissä teidät, sanoi Gedeonovski, vaan kuka viime viikolla voitti kaksikymmentä ruplaa? ja vielä…

— Pahantekijä, ryöväri, keskeytti Panschin hänet lempeällä, mutta, hieman ylönkatseellisella leväperäisyydellä. Sen enempää häneen huomiotansa kiinnittämättä, astui hän Liisan luo.

— Minä en voinut löytää täältä Oberonin uvertyyria, alkoi hän. Rouva Belitsin kerskasi sanoessaan, että hänellä on koko päätaiteellinen nuottivarasto, — tosiasiallisesti ei hänellä ole muuta kuin valsseja ja polkkia; mutta minä kirjoitin jo Moskovaan, joten viikon perästä tulette saamaan sen. Sepä on soveliasta, pitkitti hau, minä kirjoitin eilen uuden romansin; sanat ovat myös omat sepittämäni. Tahdotteko niin minä laulan sen teille? En tiedä mikä siitä on tullut: rouva. Belitsin sanoi sitä erinomaisen miellyttäväksi, mutta hänen sanansa eivät merkitse mitään, — minä haluaisin kuulla teidän arvosteluanne siitä. Minä luulen, että toiste ehkä on parempi.

— Minkä tähden toiste? sekaantui Maria Dmitrijevna, miks’ ei nyt?

— Hyvä, äänsi Panschin, ihastuttavan suloinen hymy huulillaan, joka ilmausi ja katosi hänellä yhtä sukkelaan, — siirtäen tuolia jalallaan, istui hän pianon ääreen ja otettuaan muutamia yhdysääniä lauloi, selvästi eroittaen sanat, seuraavan romansin:

Etäällä päällitse taivaan pilvien
Kuu liitelee;
Lumoava hohde se meren aaltojen
Kanss’ siintelee.

Sä meri vaan olet sydämelleni
Kuin kirkas kuu,
Sun tähtes mieleni riehuin riutuvi,
Tai ilahtuu.

Mun murtaa lempi ja synkät aattehet,
Ja ikävyys,
Vaan näitä tuskia, meri, tuonut et,
Ei se sun syys’.

Toisen värsyn lauloi Panschin erinomaisella tunnollisuudella ja voimalla; myötäsoitossa kuului laineiden loisketta. Jälkeen sanojen: vaan näitä tuskia, — huo’ahti hän hiukan, loi silmänsä alas ja hiljensi äänensä — morendo. Kun hän oli lopettanut, kiitti Liisa säveltä, Maria Dmitrijevna sanoi: miellyttävä, — mutta Gedeonovski melkein kiljasi: ylistettävä! sekä runo että nuotti molemmat ovat yhtä ylistettävät…! Leena katseli lapsellisella mieltymyksellä laulajaa. Sanalla sanoen kaikki läsnäolijat olivat mieltyneet nuoren runoniekan sepitykseen, mutta vierashuoneen oven takana seisoi vastatullut vanhus, jolle, päättäen hänen tylsistyneiden kasvojensa piirteistä sekä olkapäittensä liikkeistä, ei Panschinin romansi, vaikka muuten hyvin miellyttävä, saattanut sanottavaa ihastusta. Hiukan seisottuaan ja pyhittyään pölyn saappaistansa paksulla nenäliinallaan, rypisti hän silmiään, puristi vihaisena huulensa yhteen, kyyrlsti vielä enemmän muutoinkin jo käyrän selkänsä, hiljalleen astuessaan vierashuoneen ovesta sisään.

— Ah! Kristofer Feodorovitsch, hyvää päivää! huudahti Panschin ensimäiseksi, kiireesti hypähtäen ylös tuolilta. Minä en aavistanutkaan, että te olisitte täällä, — en minä teidän läsnäollessanne olisi mistään hinnasta ruvennut laulamaan romansiani. Minä tiedän, te ette rakasta keveää soittoa.

— En minä kuullut, sanoi sisään tullut, huonolla Venäjän kielellä ja, kumarrettuaan joka suunnalle, seisahtui keskelle lattiaa, hyvin kömpelöön asemaan.

— Te, mr Lemm, sanoi Maria Dmitrijevna, tulitte antamaan soitannon opetusta Liisalle?

— Ei, ei Elisabet Mihailovnalle, vaan Helena Mihailovnalle.

— Vai niin! No, — hyvä. Leena, mene ylös herra Lemmin kanssa.

Ukko: tahtoi lähteä tytön jälestä, mutta Panschin esti hänet.

— Älkää opetuksen jälkeen menkö pois, Kristofer Feodorovitsch, sanoi hän, me soitamme Elisabet Mihailovnan kanssa Beethovenin sonaatin nelikätisesti.

Ukko murahti jotakin nenänsä alta, mutta Panschin pitkitti huonolla
Saksan kielellä:

— Elisabet Mihailovna näytti minulle sepittämänne hengellisen kantaatin, jonka te lahjoititte hänelle, kaunis kappale! Älkää suinkaan luulko, ett’en minä osaa arvostella hengellistä soittoa, — päinvastoin, vaikka se toisinaan onkin surullista, on se kuitenkin hyvin arvoisaa.

Ukko punastui korviansa myöten, ja heittäen Liisaan kieron katseen, kiirehti ulos huoneesta.

Maria Dmitrijevna pyysi Panschinin toistamaan romansiansa; mutta tämä ei tahtonut loukata oppineen saksalaisen korvia, jonka tähden pyysi Liisaa ryhtymään Beethovenin sonaattiin. Maria Dmitrijevna puolestaan huoahti ja pyysi Gedeonovskia puistoon kävelemään. — Minä haluan, sanoi hän, vielä keskustella teidän kanssanne Fedja raukastamme. Gedeonovski tuli hämille, kumarsi, otti kahdella sormella hattunsa ja hansikkaat nurkkapöydältä ja seurasi ulos Maria Dmitrijevnaa. Huoneesen jäivät ainoastaan Panschin ja Liisa: jälkimäinen avasi sonaatin; molemmat istuivat ääneti pianon ääreen. — Ylhäältä kuului heikkoa pianon rämpytystä, jota Leena säestéli vielä taitamattomilla sormillaan.

V.

Kristofer Feodor Gottliéb Lemm oli syntynyt vuonna 1786, Saksin kuningaskunnassa, Hemnizin kaupungissa, köyhistä soittajavanhemmista. Isänsä soitti huilua, äitinsä harppua; itse hän harjoitteli soittoa, kolmella eri soittimella, jo viiden vuoden vanhasta. Kahdeksan vuotiaana jäi hän orvoksi, ja kymmenen vuotisena alkoi hän jo taidollaan ansaita leipänsä. Hän vietti kauan kuleksija-elämää, soitellen joka paikassa — ravintoloissa, markkinoilla, talonpoikaistaloissa, tanssi-iltamissa; viimein onnistui hänen päästä soittokuntaan ja yleni ylenemistään vihdoin johtajan virkaan. Täyttäjä hän oli huono; vaikka kyllä hän soiton tunsi perusteellisesti. Kahdeksannellakolmatta ikävuodellaan muutti hän Venäjälle. Hänet kutsutti luokseen eräs mahtava herra, joka ei itsekään kärsiä voinut soittoa, mutta piti soittokuntaa prameudesta. Lemm oli hänellä noin seitsemän vuotta johtajana, vaan sai lähteä lopulta matkoihinsa tyhjin käsin: herra joutui vararikkoon, tahtoi ensin antaa hänelle velkakirjan, mutta viimein kieltäytyi siitäkin — sanalla sanoen, ei maksanut hänelle kopeekkaakaan. Häntä neuvottiin lähtemään pois; mutta hän ei tahtonut lähteä Venäjältä kotiin kerjäläisenä, siitä suuresta Venäjästä, siitä taiteilijoiden kultamaasta; hän päätti jäädä ja koettaa onneansa. Kahdenkymmenen vuoden ajan oli sitte saksalaisraukka koettanut onneansa: ollen herrasväellä, eläen Moskovassa, sekä pienemmissä lääninkaupungeissa, tuli tuntemaan kurjuuden, kärsi ja kesti kaikki, ponnistellen niin kuin kala vasten jäätä; mutta kotia palajamisen halu ei häntä heittänyt kaiken kerjuudenkaan keskellä; se, se häntä ainoastaan elähdyttikin. Kohtalo ei hänelle ollut lahjoittanut enemmän yhtä kuin toistakaan onnea: 50:n vuotisena, sairaana, kuihtuneena, aika ajoin heikkonakin, täytyi hänen vihdoin asettua ainaiseksi O——n asumaan toivomatta milloinkaan enää pois pääsevänsä vihatusta Venäjän maasta, ainoastaan niin ja näin elättäen itseään opetusta antamalla. Ei hänen ulkomuotonsakaan voinut edistää häntä missään suhteessa. Hän oli pientäkättä mies, kyyryselkäinen, ulospäin vääristyneet sääret ja sisään painunut vatsa, suuret jalat, vaaleansiniset kynnet kovissa, taipumattomissa sormissa, joista kulki paksut suonet pitkin punaisia käsiä; kasvot olivat rypistyneet, posket vaollaan ja huulensa yhteen puristetut, joita hän yhtenään liikutteli ja pureskeli, joten hän vaiteliaisuutensa tähden näytti surkuteltavan äkäisen näköiseltä harmaine hiuksineen, jotka olivat tukkuina hänen korkealla otsallaan; juuri kuin vasta sammuneet hiilet pilkoittivat pienet liikkumattomat silmänsä; astuntansa oli raskas, ja joka askeleella heilutteli hän kömpelötä ruumistaan. Toiset hänen liikkeensä muistuttivat uneliasta tarhapöllön keikuntaa häkissään, joka, vaikka ei mitään näe suurilla, keltasilla, pelosta ja unesta räpyttävillä silmillään, aavistaa että häneen katsotaan. Vanhettunut, lakkaamaton suru oli soittajaraukkaan tehnyt katoamattoman merkkinsä, vääristäen ja rumentaen hänen alkujaan jo epäsäännöllisen vartalonsa; mutta hänessä, joka ei ollut masentunut ensimäisistä suruista ja vastoinkäymisistä, oli jotain niin miellyttävää, rehellistä, jotain niin erikoista koko puolikuihtuneessa olennossa. Backhusin ja Händelin palvelijana, tehtävänsä tuntijana, terävän älyn ja rohkean ajatuksen omaajana, joka on omituista ainoastaan germanialaisella, olisi Lemm aikaa myöten, kukaties, kohonnut kansansa etevimpien sävelniekkojen rinnalle, jos elämä olisi häntä toisin ohjannut; mutta, kuten näkyy, ei hän ollut onnensa tähden alla syntynyt! Hän oli i’ässään paljon kirjoittanut — mutta hänen ei onnistunut nähdä yhtään teoksistansa painettuna ja ulosannettuna: hän ei osannut ryhtyä asiaan käsiksi niin kuin olisi pitänyt, kumartaen tarvittaessa ja puuhaten aikanaan. Kuinka lieneekin, monia aikoja takaperin oli yksi hänen ihailijansa ja ystävänsä, myös saksalainen ja köyhä, ulosantanut kustannuksellaan kaksi hänen sonaattiansa, — mutta nekin olivat jääneet eliöiksi nuottivaraston kellariin; tietymättömiin ja jäljettömiin katosivat, niinkuin joku olisi ne pimeänä yönä heittänyt jokeen. Vihdoin viittasi Lemm kädellään kaikkeen; sitä paitse ottivat vuodetkin omansa: hän vanheni, puutui, niin kuin sormensakin jo olivat puutuneet. Yksin, vanhan piikansa kanssa, jonka hän oli ottanut eläkelaitoksesta (hän oli ikänsä ollut naimaton), eli hän O——n kaupungissa, pikku kartanossa, liki Kalitinin taloa; käveli paljon, luki raamattua ja protestanttilaisia psalmeja, sekä Shakespearea schleswigiläisessä käännöksessä. Hän ei ollut moneen aikaan sepittänyt mitään; mutta kuten näkyy, oli Liisa, hänen paras oppilaansa, osannut saada ukon vireille: hän oli kirjoittanut Liisalle kantaatin, — saman, josta Panschin mainitsi. Tämän kantaatin sanat olivat lainatut psalmeista; muutamat värssyt olivat hänen omia sepittämiänsäkin. Sitä lauloi kaksi kuoroa, — onnellisten ja onnettomain; molemmat ne lopussa liittyivät ja lauloivat yhtenä: "Armollinen Jumala, armahda meitä syntisiä ja varjele meitä kaikista kavaloista ajatuksista ja maallisista toiveista." — Etusivulla oli hyvin säännöllisesti kirjoitettu ja oikeinpa piirustettu: "Ainoastaan uskovaiset ovat autuaat. Hengellinen kantaati. Sepittänyt ja pyhittänyt neiti Elisabet Kalitinille, rakkaalle oppilaallensa, K.T.G. Lemm." Sanat: "ainoastaan uskovaiset ovat autuaat" ja "Elisabet Kalitinille" olivat säteillä ympäröidyt. Alhaalla oli kirjoitettuna: "Teille ainoastaan, für Sie allein". — Senpä tähden Lemm punehtui ja katsahti kieroon Liisaan päin; se koski häneen kovin kipeästi, kun Panschin mainitsi hänen kantaatistaan.

VI.

Panschin alkoi varmasti ja kovaan soittaa sonaatin ensi säveleitä (hän soitti toista kättä), mutta Liisa ei aloittanutkaan omaa osaansa. Panschin keskeytti ja katsahti häneen. Liisan silmät, jotka olivat suoraan häneen luotuina, osoittivat tyytymättömyyttä; huulensa eivät hymyilleet, kasvonsa olivat vakavat, melkein suruiset.

— Mikä teidän on? kysyi Panschin.

— Miksi te ette pitäneet sanaanne? sanoi hän; minä näytin teille Kristofer Feodorovitschin kantaatin sillä välipuheella, että te ette virkkaisi hänelle siitä mitään.

— Antakaa anteeksi, Elisabet Mihailovna, — se soveltui puheeseen.

— Te pahoititte hänen mielensä — ja minunkin. Nyt ei hän enää minuakaan usko.

— Minkä sille tekee, Elisabet Mihailovna! Pienuudestani saakka en ole voinut tasamielisesti katsoa saksalaisiin: aina vaan tekee mieleni ivata niitä.

— Mitä te sanotte, Wladimir Nikolajevitsch! Tämä saksalainen on köyhä, yksinäinen, surun saartama mies — ja teillä ei olo sääli häntä? Tekeekö teidän mielenne ivata raukkaa?

Panschin hämmästyi.

— Te olette oikeassa Elisabet Mihailovna, sanoi hän. Kaikkeen on syypää minun ainainen ajattelemattomuuteni. Ei, älkää puolustako minua; minä tunnen itseni hyvin. Paljon pahaa on ajattelemattomuuteni tehnyt minulle. Siitä olen saanut itsekkäisen nimenkin.

Panschin vaikeni. Aloittipa hän puheen mistä tahansa, lopetti hän sen tavallisesti aina sekoittamalla siihen oman itsensä, se tulikin häneltä miten lieneekin niin herttaisesti, pehmeästi, niin sydämellisesti, aivan kuin tahtomattansa.

— Niinkuin nyt teidän talossannekin, pitkitti hän, äitinne, tietysti, on suosiollinen kohtaani — hän on niin hyvä; te… toisekseen, en minä tiedä teidän ajatustanne itsestäni; mutta siihen sijaan teidän tätinne ei kärsiä voi minua. Luultavasti olen minä loukannut häntä myös jollakin ajattelemattomalla, tyhmällä sanalla. Hän ei minua rakasta, eikö niin?

— Niin, vastasi Liisa, hiukan väkinäisesti, te ette ole hänelle mieliin.

Panschin kuljetti pikaisesti sormiaan painimia myöten, tuskin huomattava hymy huulilla.

— Entä te? sanoi hän, näytönkö minä teistäkin itsekkäiseltä?

— Minä tunnen teitä vielä vähän, huomautti Liisa, mutta en minä teitä itsekkäisenä pidä; päinvastoin, minun tulee olla kiitollinen teille…

— Tiedän, tiedän, mitä te tahdotte sanoa, keskeytti hänet Panschin, uudestaan kulettaen sormiansa pianon painimia myöten, nuoteista, kirjoista, joita minä teille tuon, huonoista piirustuksista, joilla minä koristelen teidän albumianne, ja niin edespäin, ja niin edespäin. Voinhan minä tämän kaiken tehdä — ja kuitenkin olla itsekäs. Tohdin ajatella, ettei minun seurani ikävystytä teitä ja ettette pidä minua huonona henkilönä, mutta kuitenkin otaksutte, että minä — kuinka sanoakseni? — en pistosanallani sääli en isää, en ystävää.

— Te olette hajamielinen ja muistamaton niin kuin kaikki suuren maailman henkilöt, sanoi Liisa, siinä kaikki.

Panschin rypisti kulmakarvojaan.

— Kuulkaa, sanoi hän, älkäämme nyt enään puhuko minusta; käydään soittamaan sonaattiamme. Yhtä vaan pyydän teiltä, lisäsi hän, silittäen nuottikannattimen päällä olevan vihkon lehteä, ajatelkaa minusta mitä tahdotte, sanokaa vaikka itsekkäiseksi — olkoon menneeksi! mutta älkää nimittäkö minua suuren maailman henkilöksi: sitä nimitystä en kärsiä voi… Anch’io sono pittore. Olenhan minäkin taiteilija, vaikka huono, ja että olen huono — tahdon näyttää sen heti käytännöllisyydessä, Alotetaanpas.

— Ehkä alotamme, sanoi Liisa.

Ensimäinen adagio meni hyvin, vaikka Panschin yhtenään hairahteli. Oppimaansa ja omaa sepitystänsä hän kyllä soitti hyvin, mutta uudesta kappaleesta hän tuskin selvän sai. Senpätähden toinen osa sonaatista — joutuisa allegro — ei mennyt häneltä ollenkaan: kahdessa kymmenessä tahdissa jäätyänsä jälkeen pari tahtia, ei hän enää voinut pidättää itseänsä, vaan rupesi nauramaan, ja siirsi tuolinsa pois pianon äärestä.

— Ei! huudahti hän, en voi tänä päivänä soittaa; hyvä ett’ei Lemm meitä kuullut: hän olisi ihan varmaan pyörtynyt.

Liisa nousi, sulki pianon ja kääntyi selin Panschiniin.

— Mitä me rupeamme tekemään? sanoi hän.

— Tunnenpa teidät tuosta kysymyksestä! Te ette mitenkään voi istua kädet ristissä. Mitäs! jos tahdotte niin käykäämme piirustamaan ennen kuin pimenee. Ehkä toinen hengetär — piirustuksen hengetär — mitenkä sitä taas nimitetään? en muista… on minulle suotuisempi. Missä teidän albuminne on? Muistatteko, siellä on maisemani vielä lopettamatta.

Liisa meni toiseen huoneesen hakemaan albumia. Panschin, jäätyänsä yksin, otti taskustaan hienon nenäliinan, jolla hieroi kynsiänsä ja katsahti, noin vaan sivumennen, käsiinsä. Ne olivatkin hänellä hyvin kauniit ja valkoiset; vasemman käden keskisormessa kantoi hän kultasormusta. Liisa tuli takaisin; Panschin istui ikkunan luo ja avasi albumin.

— Ahaa! huudahti hän, minä näen, että olette ruvenneet kopioimaan maisematani — sehän on kauniisti tehty. Oikein hyvä! Ainoastaan tuossa — antakaapa lyijykynää — ei ole kylliksi varjoa. Katsokaa.

Ja Panschin veti muutaman mustan viivan lisää. Hän piirusti aina yhtä ja samaa maisemaa: etumaisena oli suuria tuuheita puita, etäämpänä niitty ja terävästi kohoavia vuoren huippuja taivaan rannalla. Liisa katsoi yli hänen olkapäässä piirustusta.

— Piirustuksessa, niin kuin elämässäkin yleensä, sanoi Panschin, käännellen päätään oikealle ja vasemmalle, on keveys ja rohkeus — ensimäinen asia.

Samassa astui huoneesen Lemm ja, kuivasti kumarrettuaan, tahtoi lähteä pois; mutta Panschin työnsi syrjään albumin ja lyijykynän, käyden hänen eteensä.

— Mihin nyt, rakas Kristofer Feodorovitsch? ettekö jää teetä juomaan?

— Minun pitää lähteä kotiin, sanoi Lemm nurjalla äänellä, päätäni kivistää.

— No, mitä joutavaa, — jääkää. Kiistellään Shakespearesta.

— Päätäni kivistää, toisti ukko.

— Sillä aikaa kun te olitte ylhäällä, alotimme me Beethovenin sonaatin, pitkitti Panschin hymyillen, ottaen ukkoa vyötäräisistä kiini, mutta ei se oikein sujunnut. Ajatelkaa, minä en voinut varmasti ottaa kahta nuottia peräkkäin.

— Parempi olisi teidän sitte ollut soittaa romansinne, huomautti ukko, irrottaen itsensä Panschinista ja lähtien ulos.

Liisa juoksi hänen jälkeensä. Hän tapasi Lemmin porstuassa.

— Kristofer Feodorovitsch, kuulkaa, sanoi hän saksan kielellä, saattaen häntä pihamaan viheriää ruohoa myöten portille saakka, minä olen syypää teidän edessänne — antakaa se minulle anteeksi.

Lemm ei vastannut mitään.

— Minä näytin Wladimir Nikolajevitschille teidän kantaatinne siinä vakuutuksessa, että hän osaa arvostaa sitä, ja niin se, todellakin, hyvin miellytti häntä.

Lemm seisahtui.

— Ei se haittaa, sanoi hän Venäjän kielellä ja lisäsi äidinkielellään, eihän hän voi mitään ymmärtää siitä; ettekö te sitä huomaa? Hän on taiteen-alottelija — siinä kaikki!

— Te ette oikein arvostele häntä, huomautti Liisa, hän ymmärtää kaikki ja voi melkein kaikki itsekin tehdä.

— Kyllä, kaikki toisen numeron, keveää kyhäystä, sukkelaa työtä. Se miellyttää, hän itse miellyttää, ja hänkin on siihen tyytyväinen — siis bravo! Mutta en minä vihainen ole; tämä kantaatti ja minä — me olemme molemmat vanhoja hölmöjä; hiukan minua hävettää, vaan ei se mitään.

— Antakaa minulle anteeksi, Kristofer Feodorovitsch, sai Liisa uudestaan sanoneeksi.

— Ei mitään, ei mitään, toisteli hän Venäjän kielellä, te olette hyvä tyttö… mutta tuolta tulee joku teille. Hyvästi. Te olette oikein hyvä tyttö.

Kaksinkertaisella kiireellä läksi hän astumaan portille, josta juuri tuli vastaan hänelle tuntematon herrasmies, harmaa nuttu yllä ja leveälierinen olkihattu päässä. Kohteliaasti kumarrettuaan tälle (hän kumarsi kaikille tuntemattomille henkilöille O—n kaupungissa; tuttaviaan hän taas väistyi — hän oli ottanut senlaisen tavan itselleen), kiirehti hän portin taa, johon katosi. Vieras katsahti kummastellen hänen jälkeensä ja, huomattuaan Liisan, ohjasi askeleensa suoraan häntä kohti.

VII.

— Te ette tunne minua, sanoi vieras, hattuaan nostaen, mutta minä tunnen teidät, vaikka on jo kulunut kahdeksan vuotta siitä kuin viimeksi näin. Te olitte silloin vielä lapsi. Minä olen Lavretski. Onko äitinne kotona? Voinko häntä tavata?

— Äitini on oleva hyvin iloinen, huomautti Liisa, hän on kuullut jo teidän tulostanne.

— Teidän nimenne, muistaakseni, taitaa olla Elisabet? sanoi Lavretski, nousten portaita ylös.

— Niin.

— Minä muistan teidät hyvin; teillä oli silloin jo senlaiset kasvot, joita ei pikaan unohda; minä toin silloin aina tuomisia teille.

Liisa punehtui ja ajatteli: kuinka hän on kummallinen. Lavretski seisahtui hetkiseksi porstuaan. Liisa astui vierashuoneesen, josta kuului Panschinin ääni ja nauru; hän kertoi Maria Dmitrijevnalle ja Gedeonovskille, jotka olivat jo puistosta palanneet, jotakin kaupungin juorua, jolle itsekin oikein sydämellisesti nauroi. Maria Dmitrijevna kuultuaan Lavretskin nimen hämmästyi ja vaaleni, mutta meni kuitenkin hänelle vastaan.

— Hyvää päivää, hyvää päivää rakas cousiniseni! huudahti hän pitkäveteisellä, ja melkein itkun sekaisella äänellä; kuinka hauska minun on nähdä teitä!

— Hyvää päivää, kallis serkkuseni, sanoi Lavretski, ystävällisesti puristaen hänelle ojennettua kättä. Kuinka Herra on teistä huolta pitänyt?

— Istukaa, istukaa, kallis Feodor Ivanitschini. Ah, kuinka minä olen iloinen! Sallikaa minun ensin esittää teille tyttäreni Liisa…

— Minä esitin jo itseni Elisabet Mihailovnalle, keskeytti Lavretski hänet.

— Herra Panschin… Sergei Petrovitsch Gedeonovski… Istukanhan toki! Katson ja katson teihin, enkä tahdo silmiäni uskoa. Kuinka terveytenne laita on?

— Kuten näette: kukoistaa. Mutta kyllä tekin, serkkuseni — kunhan en karsaasti silmäilisi teitä — ette ole laihtuneet näinä kahdeksana vuotena.

— Tosiaankin, kuinka pitkään aikaan emme ole nähneet toisiamme, äännähti Maria Dmitrijevna surullisesti. Mistä te nyt tulitte? Mihin te jätitte… tahdoin sanoa, keskeytti hän kiireisesti puheensa — tahdoin sanoa, tuletteko täällä kauankin viipymään?

— Minä tulin nyt Berlinistä, sanoi Lavretski, ja huomenna matkustan maatilalleni — luullakseni, kauemmaksikin aikaa.

— Te tulette, tietysti, Lavrikassa asumaan?

— Ei, en minä Lavrikassa tule asumaan; minulla on noin viidenkolmatta virstan päässä tästä tilus; sinne minä asetun elämään.

— Sekö tilus, jonka te peritte Glafira Petrovnalta?

— Juuri sama.

— Mitä te, Feodor Ivanitsch! Teillähän Lavrikassa on niin muhkea kartano!

Lavretski rypisti hieman kulmakarvojaan.

— Niin… mutta onhan minulla sielläkin sievänen rakennus; enkä minä tällä kertaa enempää tarvitse. Ja se paikka on minulle nyt kaikkein sopivin.

Maria Dmitrijevna hämmästyi taas niin, että suoristi vartalonsa, ja laski kätensä riippumaan; Panschin tuli hänelle avuksi ruveten haastamaan Lavretskin kanssa. Maria Dmitrijevna rauhottui, heittäytyen nojatuolin selkäintä vasten ja ainoastaan joskus keskeyttäen puhelevia jollakin sanalla: mutta samalla katsoen vierastansa niin sääliväisesti, niin paljon sanovasti huokaillen ja surullisesti päätänsä liikutellen, että tämä lopulta ei voinut enään pidättää itseänsä, vaan kysyi jokseenkin epäkohteliaasti häneltä: onko hän terve?

— Jumalan kiitos, vastasi Maria Dmitrijevna, kuinka niin?

— Niin vaan, minusta näytti aivan kuin teillä olisi ollut kova kipu.

Maria Dmitrijevna tuli arvoisan ja samalla hiukan loukkaantuneen näköiseksi. — No, jos niin, ajatteli hän, on se minulle yhdentekevä; näyttääpä sinusta, vaariseni, kaikki karisevan niin kuin hanhesta vesi; toinen olisi jo surusta pakahtunut, mutta sinä vielä suurentelet. Maria Dmitrijevna oli kaunistelematon; ääneensä hän puhui selvemmin.

Ei Lavretski suinkaan vivahtanutkaan onnettomuuden uhrille. Hänen punaposkisilta, aitovenäläisiltä kasvoiltaan oikein uhkui aron terveys, vahva, rautainen voimakkuus. Ruumiinrakennuksensa oli säännöllinen, ja vaalea tukkansa lainehti kuin nuorukaisen päässä. Otsansa oli suuri ja valkoinen, nenä vähän liiaksi paksu, huulet säännölliset; ainoastaan hänen sinisissä, verkalleen liikkuvissa ja hieman pullistuneissa silmissään oli huomattavana joko miettiväisyyttä tahi väsymyksen tapaista, ja äänensä sointu oli liian yksitoikkoinen.

Panschin koetti yhä vielä ylläpitää puhetta. Hän oli siirtänyt keskustelun sokerinkeiton hyödyllisyyteen, jonka itsekin vasta äskettäin oli lukenut kahdesta ranskalaisesta kirjoituksesta, kokien rauhallisella taitavuudella selittää niiden sisältöä, kuitenkin mainitsematta niistä sanaakaan.

— Mutta kyllä se on Fedja, kuului viereisen huoneen puoli-avatusta ovesta, Marfa Timofejevnan ääni. Tosiaankin, Fedja! Ja ämmä astui vikkelästi vierashuoneesen. Lavretski ei vielä kerennyt nousta istualtaan kun Marfa Timofejevna jo syleili häntä. Näytäpäs itseäsi, näytäpäs, sanoi hän, koettaen vetää itseänsä etemmä Lavretskin kasvoista. Ohoo! kuinka sinä olet pulska. Vanhennut, mutta ei ensinkään rumennut, ihan totta. No, mitä sinä käsistäni suutelet — suutele itseäni, jos ei ryppyiset poskeni sinua inhoita. Vaan etpä ole tainnut kysyä minusta: onko muka täti vielä elossa? Käsieni päällähän sinä olet syntynyt, mokoma vunukka. No, mutta se nyt on aivan yhdentekevä; missä sinulla olisi ollut aikaa muistella minua! Siinä teit viisaasti, kun tänne saavuit. Mutta kuulehan muoriseni, lisäsi hän, kääntyen Maria Dmitrijevnaan, oletko tarjonnut hänelle jotain?

— En minä mitään tarvitse, kiirehti Lavretski sanomaan.

— No, juohan vaikka teetä, vaariseni. Herra Jumalani! Mistä lie tullutkaan, eikä edes kupillista teetä anneta. Liisa, menepäs toimittamaan, ja sukkelaan. Minä kyllä muistan, pienenä hän oli oikein ahma syömään, ja, luullakseni, ei hän nytkään ateriaa kiellä.

— Tervehdykseni, Marfa Timofejevna, äännähti Panschin, sivulta päin läheten vilpastunutta vanhusta ja syvään kumartaen.

— Suokaa anteeksi, neitiseni, sanoi Marfa Timofejevna, tässä iloissani en ensinkään huomannut teitä. Sinä olet tullut aivan äitikyyhkysi näköiseksi, pitkitti hän, uudestaan kääntyen Lavretskin puoleen, mutta nenä sinulla oli isän ja senlaiseksi se on jäänytkin. No, — ja jäätkö sinä kauaksikin luoksemme?

— Minä lähden huomenna, tätiseni.

— Mihin?

— Wasiljevskiin.

— Huomenna?

— Huomenna.

— No, kun huomenna, niin huomenna. Jumalan nimeen, — itsehän parhaiten asiasi tiedät. Mutta muista tulla hyvästi jättämään. — Ämmä nipisti häntä poskesta. — En minä enään luullut näkeväni sinua; enpä sen vuoksi, että olisin jo valmistellut itseäni kuolemaan; ei — vielähän minussa kenties henkeä riittää kymmeneksi vuodeksi: kaikki me Pestovat vielä elämme; ukko vainajallasi olikin tapana sanoa meitä kaksäkäisiksi; mutta Jumala sinun tiesi, kuinka kauan vielä olisit voinut viipyä ulkomailla. Mutta kyllä sinä olet väkevä, oikein väkevä; vieläkö nostat entiseen tapaasi kymmenen puntaa, yhdellä kädellä? Isä vainajasi, vaikka muutoin olikin, suo anteeksi, joutava, teki siinä hyvin, että otti sveitsiläisen sinua opettamaan; muistatko, kun sinä olit nyrkkisillä hänen kanssaan; kimnastiikiksi, vai miksi sitä sanotaan? No, mutta mitä minä tässä oikein rehentelen; keskeytin ainoastaan herra Panschinin puheen. Mutta, toisekseen ruvetaanpa teetä juomaan; mennäänpäs juomaan tuonne, terrasille; meillä on hyvää kermaa — eikä senlaista kuin teidän Londoneissa ja Pariiseissa. Mennään, mennään, mutta sinä Fedjaseni, anna minulle käsivartesi. Oi! kuinka se sinulla onkin paksu! Sinun kanssasi ei pääse kaatumaan.

Kaikki nousivat ja läksivät teetä juomaan, paitse Gedeonovskia, joka hiljakseen hiipi tiehensä. Koko ajan kun Lavretski puheli talon emännän, Panschinin ja Marfa Timofejevnan kanssa, istui hän nurkassa silmiänsä räpyttäen, huulet höpällään, niin kuin utelias lapsi; hän kiirehti nyt ympäri kaupunkia viemään tietoa uudesta vieraasta.

* * * * *

Samana iltana kello yhdentoista aikaan tapahtui rouva Kalitinin talossa seuraavaa: alhaalla, vierashuoneen kynnyksellä, Wladimir Nikolajevitsch huomattuaan sopivan tilaisuuden hyvästi jättäissään Liisalle ja pitäen häntä kädestä kiini, sanoi: te tiedätte, miksi minä lakkaamatta käyn talossanne; kuka minua täällä viehättää: mitä näistä pitkistä puheista, kun me niinkin ymmärrämme toisemme. Liisa ei vastannut, ei edes hymyillytkään, hieman kulmakarvojaan kohauttaen ja punehtuen loi hän katseensa maahan, kuitenkaan kättänsä irroittamatta; — vaan ylhäällä, Marfa Timofejevnan huoneessa, jota valaisi vanhanaikaisten, mustuneiden pyhäinkuvain edessä palava öljylamppu, istui Lavretski nojatuolissa, kyynäspäät polvien nojassa ja kasvot osaksi käsiin kätkettynä; ämmä seisoi ääneti hänen edessään joskus silittäen hänen hiuksiaan. Toista tuntia vietti hän Marfa Timofejevnan luona jätettyhän hyvästi talonemännälle; hän ei paljon mitään puhunut entiselle, hyvälle ystävättärelleen, eikä tämäkään puolestansa kysellyt… Ja mistä puhella, mitä kysellä? Maria Dmitrijevna ymmärsi niinkin, ottaen osaa kaikkeen hänen suruunsa.

VIII.

Feodor Ivanitsch Lavretski (meidän täytyy pyytää lukijalta lupaa hetkeksi katkaistaksemme kertomuksen juoksua) oli syntyisin vanhasta aatelissuvusta. Lavretski suvun kanta-isä oli muuttanut Preussista Wasili Synkeän ruhtinaskuntaan, jossa hän sai kaksisataa tschetvertiä maata Beshetskin ylängössä. Monet hänen jälkeläisistään olivat kaikenlaisissa viroissa, palvellen ruhtinaita kuuluisina henkilöinä kaukaisissa maakunnissa, mutta ei yksikään heistä kohonnut keskinkertaista korkeampaan virkaan, eikä kukaan heistä ollut suuresti rikastunut. Rikkain ja huomattavin Lavretskeista oli Feodor Ivanitschin iso-isän isä. Andrei, hyvin julma, hävytön, viisas ja kavala mies. Vielä tähän päivään saakka tietää taru kertoa hänen omankäden oikeuksistaan, raivoisista oikuistaan, mielettömästä autiudestaan ja loppumattomista uhrauksistaan. Hän oli paksu vartaloltaan, suuri kasvultaan, kasvonsa olivat mustanverevät, parrattomat ja uneliaat, haastaissa kieli sorahteli; mutta mitä hiljemmin hän puhui, sitä enemmän hänen ympärillään vavistiin. Vaimonkin hän oli löytänyt itselleen oiva-parin. Pulleasilmäinen, kaarevanenäinen, pyöreä, keltakasvoinen, syntyisin mustalainen, riitaisa ja kostonhimoinen, ei mistään kohden huonompi miestään ja, vaikka tämä oli vähällä tappaa hänet, riitelivät he aina. Hän kuoli ennen miestään. Andrein poika Pietari, Feodorin iso-isä, ei ollut isänsä kaltainen: hän oli yksinkertainen aronherra, jokseenkin lellitelty, ärjyjä ja komentaja, äreä, mutta ei vihainen, vieraanvarainen ja koirain suosija. Hänellä oli yli kolmenkymmenen vuoden ikää, kun peri isältään kaksituhatta sielua hyvässä kunnossa, vaan häneltä ne olivat pian menneet, hän antoi liiaksi suuren vallan väelleen ja osaksi hän myös möi omaisuutensa. Niin kuin torakoita alkoi ryömiä joka haaralta tuttuja ja tuntemattomia pikku herroja hänen avaroihin, lämpöisiin ja epäsiisteihin huoneisinsa. Kaikki nämä söivät mitä saivat, mutta vatsan täydeltä, joivat itsensä päihdyksiin saakka ja korjasivat pois luunsa, suun täydeltä ylistellen ja kiittäen hyvänluontoista isäntää: eikä tämäkään, kun sattui olemaan huonolla tuulella, ollut vuorostansa ylistelemättä vieraitaan — lurjuksiksi ja vieraan tavaran ahmaajiksi; vaan heitä hän taas ikävöi. Vaimo Pietari Andreitschilla oli hyvänsävyinen; hän oli nainut tämän naapuriperheestä, isänsä tahdon mukaan, ja sen nimi oli Anna Pavlovna. Hän ei sekoittanut itseänsä minkäänlaisiin asioihin, otti sydämellisesti vastaan vieraita ja rakasti itsekin ajaa ulkona, vaikka puuteroiminen, hänen omien sanojensa mukaan, oli hänestä pahempi kuolemaa. Pannaan sinulle, kertoi hän vanhuudessaan, tappura päähän, hiukset su’itaan ylöspäin, talilla voidellaan, jauhoilla tahrataan, rautaisia neuloja pistetään, — niin että sittemmin ei tahdo pestenkään puhtaaksi tulla; mutta ilman niitä älä menekään vieraisiin — loukkautuvat, — mokoma vaiva! Hän rakasti ratsastamista, oli valmis korttia pelaamaan aamusta iltaan, ja peitteli aina käsillään, jos miehensä sattui lähestymään korttipöytää, kirjoittamansa kopekan voitot, mutta kaikki rahansa ja omaisuutensa oli hän antanut hänelle ehdottomasti käytettäväksi. Heillä oli kaksi lasta: poika Ivan, Féodorin isä, ja tytär Glafira. ivan oli kasvatettavana eräällä vanhalla, rikkaalla tätillä, ruhtinatar Kubenskilla; tämä oli määrännyt hänet perillisekseen (eipä isä muutoin olisi poikaansa hänelle antanutkaan), vaatetti hänen niin kuin nuken, piti häntä varten kaikenlaisia opettajia, valitsi hänelle hoitajaksi entisen ranskalaisen apotin, Jean-Jaeques Rousseaun oppilaan erään mr Courtin de Vaucelles’n, sukkelan ja sivistyneen onnen-etsiän, — oikein, kuten hänen itsensä oli tapana sanoa, fine fleur siirtolaisen, — ja lopetti tämän kaiken sillä, että meni naimisiin tälle fine fleurille, vähää vailla 70:n vuotisena, siirtäen kaiken omaisuutensa hänelle ja vähän sen jälkeen posket maalattuina, aivan vajonneena à la Richelieu ambra löyhkään, neekeripalvelijain, hienojalkaisten koirien ja suurinokkaisten papukaijain ympäröimänä, kuoli Ludvig XV aikaiseen silkkisohvaan, Petito’n tekemä emaljoitu nuuskaraha kädessään; hän kuoli miehensä hylkäämänä; varova herra Kurten katsoi parhaaksi siirtyä Pariisiin ruhtinattaren rahojen kanssa. Ivanilla oli vasta kahdeskymmenes vuosi kun tämä odottamaton isku — (me emme tällä tarkoita ruhtinattaren kuolemaa, vaan hänen avioliittoaan) — kohtasi häntä; hän ei tahtonut enään jäädä tätinsä taloon, jossa, hän rikkaasta perillisestä oli äkkiä muuttunut elätiksi; Pietarin seurapiiri, jossa hän oli kasvanut, sulkeutui hänen edessään; ruveta palvelemaan vaikeissa ja epätietoisissa, alhaisissa viroissa, oli hänestä vastenmielistä (kaikki tämä tapahtui Aleksanderin ensimäisinä hallitusvuosina); hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin siirtyä maalle isänsä luo. Likaiselta, köyhältä, kehnolta näytti hänestä syntymäkotinsa; maaelämän hiljaisuus ja synkkyys loukkasi häntä joka askeleella; kaiho kalvoi häntä; senpätähden talossa kaikki, paitse äitiä, katsoivat karsaasti häneen. Isästä ei ollut mieleen hänen pääkaupungin käytöksensä, vaatetuksensa, hännystakkinsa, kirjansa, flöitinsä, hänen puhtautensa, ne inhoittivat häntä, jonka tähden hän aina torui ja moitti poikaansa. — "Täällä ei mikään ole hänen mielensä mukaan", oli hänen tapana sanoa, "syödessä koneilee, ei ruoka maita, palvelusväen löyhkää, ahdasta, ilmaa ei voi kärsiä, humalikasta ei siedä nähdä, et saa tapella hänen läsnä ollessaan, ei tahdo palvella: heikko näet on terveydeltään; äh, millainen mamselli! Kaikki vaan on siitä, kun Voltteri istuu päässä." Ukko ei kärsiä voinut Voltairea ja vielä vähemmin .. jumalankieltäjätä Diderotia, vaikka ei itse ollut riviäkään lukenut heidän kirjoituksistaan. Eikä Pietari Andreitsch hairahtunutkaan: sillä. Diderot ja Voltaire istuivat hänen poikansa päässä, eikä ainoastaan he yksin, vaan Rousseau, Reguar, Helvetius sekä paljon muitakin heidän kaltaisiansa kirjailijoita — mutta ainoastaan vaan päässä. Entinen Ivan Petrovitschin opettaja, virasta eronnut apotti ja ensyklopedisti, tyytyi siihen, että istutti oppilaaseensa kaiken 18:nen vuosisadan hengen, jota tämä, ei suinkaan ollut vastaanottamatta; se kiihtyi hänessä yhä, kuitenkin menemättä hänen sieluunsa, sekoittumatta vereensä ja kypsymättä varmaksi vakuutukseksi… Ja voiko vaatia vakuutusta nuorukaiselta 50:tä vuotta takaperin, kun me emme vielä nytkään ole sitä saavuttaneet? Vieraat, jotka kävivät Petrovitschin isällä, vieroivat myös häntä; hän puolestaan ylenkatsoi heitä, he taas pelkäsivät häntä; ja sisarensa Glafiran kanssa, joka oli kahtatoista vuotta vanhempi häntä, ei hän sopinut ensinkään. Tämä Glafira oli kummallinen olento: ruma, köyryselkäinen, laiha, sitä paitse oli hänellä suuret avonaiset silmät tiiviinä itsekieltäymystä, hieno, yhteen puristunut suu, sanalla sanoen, kasvoiltaan, ääneltään, kulmikkailta liikunnoiltaan muistutti hän isoäitiänsä, mustalaista, Andrein vaimoa. Ollen itsepäinen, vallanhimoinen, ei hän tahtonut kuulla naimisesta puhuttavankaan. Ivan Petrovitschin takaisin tulo oli hänestä vastoinmielinen; niinkauan kun hän oli ruhtinatar Kubenskin luona, toivoi hän saavansa vähintäinkin puolet isänsä omaisuudesta: itaruudeltaankin oli hän aivan isoäitinsä kaltainen. Sitä paitse kadehti hän veljeänsä; tämä oli niin sivistynyt, puhui niin hyvin ranskaa, oikein Pariisin murteella, silloin kun hän itse osasi tuskin sanoa: "bonjour" ja "koman vu porte vu?" Tosin, vanhempansa eivät tainneet sitäkään, mutta ei se hänen sydäntänsä helpoittanut, Ivan Petrovitsch ei tietänyt mihin lähteä surusta ja kaihosta; vuoden oli hän jotakuinkin viettänyt maalla, mutta sekin tuntui hänestä kymmeneltä. Ainoastaan äitilleen purki hän sydämensä, istuen useat tunnit tämän luona ja kuunnellen hänen lohduttavia puheitaan ja syöden marjahilloa. Olipa muun ohella Anna Pavlovnan palvelustyttöjen joukossa eräs kaunis, kaino, ymmärtäväinen tyttö, jolla oli hienot kasvonpiirteet ja suuret kirkkaat silmät, nimeltään Malanja. Tämä tyttö se ensi hetkestä miellytti Ivan Petrovitschia; hän rakastui siihen, hän mielistyi sen keveään käyntiin, kainoihin vastauksiin, hiljaiseen ääneen ja sydämelliseen hymyyn, päivä päivältä näytti Malanja hänestä h erilaisemmalta. Tämä kiintyi Ivan Petrovitschiin koko sydämellään, niin kuin ainoastaan venäläiset tytöt osaavat kiintyä, ja antautui hänen valtaansa. Herraskartanossa maalla ei mikään asia voi kauan kestää salassa: niinpä kohta tiedettiin jo talossa nuoren herran ja Malanjan suhteista; tieto tästä levisi piakkoin itse Pietari Andreitschinkin korviin. Johonkin muuhun aikaan ei hän luultavasti olisi välittänyt näin vähäpätöisestä seikasta; mutta nyt oli hän jo kauan äkäillyt pojallensa, jonka tähden oli iloinen tälle sattumalle, kun saisi häväistä tätä eriskummallista pietarilaista keikaria. Nousi jyry, huuto ja parku: Malanja lukittiin kellariin; Ivan Petrovitsch kutsuttiin isänsä eteen. Anna Pavlovnakin saapui tähän rymäkkään. Hän koetti lepytellä miestään, mutta tämä ei enään kuullut mitään. Haukkana lensi hän poikansa kimppuun, nuhdellen häntä siveettömyydestä, jumalattomuudesta, teeskentelemisestä; sekä samassa antaen vallan kaikelle harmilleen, joka oli raivonnut ruhtinatar Kubenskia vastaan, haukkui poikaansa loukkaavilla sanoilla. Alussa koki Ivan Petrovitsch olla vakavana ja ääneti, vaan kun isä uhkasi häpeällisellä rangaistuksella, ei hän enää kestänyt. "Jumalankieltäjä Diderot on näyttämöllä, ajatteli hän, vaan annas kun minä lasken sen käytäntöön, niin panen teidät kaikki ihmettelemään." Rauhallisella, tasaisella äänellä, vaikka sisällisesti ravistukseen saakka, joka jäsenessä liikutettuna, ilmoitti Ivan Petrovitsch isälleen, että hän turhaan nuhteleé häntä siveettömyydestä; ja vaikka hän ei aiokaan puhdistautua syyllisyydestä, on hän valmis korjaamaan vikansa, ja vielä sitä mieluisammin, kun tuntee järkensä vaativan rehellisyyttä. nimittäin: hän aikoo naida Malanjan. Sanottuaan nämä sanat, oli Ivan Petrovitsch vastustamatta saavuttanut tarkoituksessa: hän kummastutti Pietari Andreitschin niin, että tämä jäi hetkeksi seisomaan ja vaikeni; mutta hän tointui siitä pian, ja niin kuin olikin oravannahkaisessa lyhyessä turkissaan ja paljaisin jalkoihin vedetyissä töppösissään, syöksyi hän nyrkkineen Ivan Petrovitschin päälle, joka sinä päivänä oli ihan kuin suotta sukinut hiuksensa à la Titus ja vaatettanut itsensä siniseen hännystakkiin, tupsukkaisiin saappaihin ja keikarimaisiin pinteihin hirvennahkahousuihin. Anna Pavlovna huudahti vienolla äänellä ja peitti kasvonsa käsillään, mutta poikansa läksi juoksemaan huoneitten läpi, hyppäsi pihalle ja juoksi jälkeensä katsomatta, kunnes hiljeni isän raskasten askelten töminä ja katkonaiset huudahtukset… Seisahdu, lurjus! huusi hän — odota, kirottu! Ivan Petrovitsch piiloutui naapuritaloon, vaan Pietari Andreitsch kääntyi takaisin hiestä aivan pakahtumaisillaan ja ilmoitti, töintuskin henkeänsä vetäen, kieltävänsä pojaltaan siunauksensa ja perintöoikeuden, käskien polttamaan kaikki hänen löyhät kirjansa ja viemään viivyttelemättä Malanja etäiseen kylään. Löytyi hyviä ihmisiä, jotka ilmoittivat Ivan Petrovitschille tämän kaiken. Häväistynä, suuttuneena vannoi hän kostavansa isälleen, ja samana yönä vartioittuansa talonpoikaisrattaita, joilla kuletettiin Malanjaa, kaappasi hän pois tytön väkivallalla, matkusti likimmäiseen kaupunkiin, jossa heidät vihittiin yhteen. Rahan hän oli saanut naapurilta, humalaiselta merimieheltä, joka, rakasti kaikenlaisia, kuten hän itse sanoi, siveellisiä historioita. Toisena päivänä Ivan Petrovitsch kirjoitti huomattavasti kylmän ja kohteliaan kirjeen isälleen, lähtien itse maataloon, jossa oli eräs hänen orpanansa Dmitri Pestov sisarensa, lukijalle jo tutun, Marfa Timofejevnan kanssa. Hän kertoi heille kaikki, ilmoittaen että hän aikoo matkustaa Pietariin paikkaa etsimään ja pyysi, että he olisivat niin hyvät ja ottaisivat, vaikka vähäksi aikaa, luokseen hänen vaimonsa. Sanoessaan: vaimo, rupesi hän katkerasti itkemään, ja pääkaupunkilaisesta kasvatuksestaan ja filosofiastaan huolimatta nöyrtyi hän alentuvaisesti sukulaistensa edessä ja kumarsi niin että pää tapasi lattiaan. Pestovat olivat sääliväisiä ja hyväntahtoisia ihmisiä, he suostuivat mielihyvällä hänen pyyntöönsä; hän eli heidän luonaan kolme viikkoa, salaa odotellen vastausta isältä; mutta vastausta ei tullut, eikä voinut tullakaan. Pietari Andreitsch saatuaan tietää poikansa avioliitosta, tuli vuoteen omaksi ja kielsi kaikkien hänen läsnäollessaan mainitsemasta Ivan Petrovitschin nimeä; ainoastaan äiti salaa, miehensä tietämättä, lainasi papilta 500 ruplaa arvopapereissa ja lähetti ne pojalleen, vieläpä hänen vaimolleen lähetti jumalankuvan; kirjoittaa hän ei tohtinut, mutta käski talonpojan, joka jaksoi käydä kuusi penikulmaa päivässä ja nyt oli sanaa viemässä, sanomaan, ettei hän pahoittelisi kovin, sillä ehkä Jumala sallii, niin kaikki kääntyy parhainpäin ja isän viha, leppyy; ja että hänellekin olisi toisenlaisempi miniä ollut paremmin mieleen, mutta kuten näkyy, on se Jumalalta niin sallittu, jonka tähden hän lähettää Malanja Sergejevnalle äidillisen siunauksensa. Väsymätön talonpoika saatuaan ruplan palkinnoksi, pyysi saadakseen nähdä uutta rouvaa, jonka kummi hän oikeastaan oli; suudeltuaan sen kättä, läksi hän kotia päin juoksemaan.

Ivan Petrovitsch matkusti Pietariin keveällä sydämellä. Tietämätön tulevaisuus odotti häntä; kenties uhkasi häntä köyhyys, mutta olihan hän nyt pääsnyt vapaaksi siitä ylönkatsotusta maaelämästä ja mikä tärkein, hän ei ollut ilmaisnut opettajiansa, "laskiessaan käytäntöön" ja toteuttaen todellisuudessa Rousseaun ja Diderotin — La déclaration des droits de l’homme. Täyttämänsä velvollisuuden, voiton ja ylpeyden tunne valtasi hänen sielunsa; eikä ero vaimostansakaan häntä suuresti surettanut; välttämätön eläminen hänen kanssansa olisi ennemmin ehkä hämmästyttänyt häntä. Se teko oli tehty, täytyi ryhtyä toisiin. Pietarissa, vastoin luuloansa, rupesi häntä hyvin vetelemään: ruhtinatar Kubenski, — jonka mr Kurten jo oli hyljännyt, mutta joka ei vielä ollut kuollut — tahtoi jollakin tavalla korvata vikansa nuorelle sukulaiselleen, jonka tähden esitteli hänet kaikille ystävilleen ja lahjoitti hänelle 5,000 ruplaa — melkein viimeiset rahansa, mitä hänellä oli — ja kellon hänen nimipiirroksineen, sievästi sommitellun kehyksen sisällä. Ei kulunut kolmea kuukauttakaan kun hän sai paikan Venäjän lähetystössä Londonissa ja ensimäisellä lähtevällä laivalla (silloin ei vielä ollut aavistustakaan höyrylaivoista) purjehti hän meren taa. Muutamia kuukausia sen jälkeen sai hän kirjeen Pestovilta. Hyvä tilanomista ilmoitti hänelle syntyneen pojan Pokrovskissa 20 päivänä Elokuuta, vuonna 1807, joka ristittiin Feodoriksi, pyhän martyrin Feodor Stratilatin kunniaksi. Suuren heikkoutensa tähden ei Malanja Sergejevna jaksanut kirjoittaa muuta kun jonkun rivin; mutta nämäkin rivit kummastuttivat Ivan Petrovitschin: hän ei tietänyt että Marfa Timofejevna oli opettanut hänen vaimoansa kirjoitustaitoon. Mutta ei Ivan Petrovitsch kauaksi antautunut isällisten tunteidensa valtaan: hän seuraili yhtä senaikaista tunnettua Frinia tahi Laisia (klassilliset nimitykset kukoistivat vielä siihen aikaan), Tilsitin rauha oli juuri siiloin tehty, kaikki kiirehtivät nautintoihin, kaikki pyöri ikäänkuin raivoisassa vihurissa; kaunottaren mustan puhevat silmät panivat hänenkin päänsä pyörälle. Rahaa hänellä oli hyvin niukalta; mutta hän pelasi onnellisesti korttia, teki tuttavuuksia, oli osallisena kaikenlaisissa huvituksissa, sanalla sanoen, purjehti täysissä purjeissa.

IX.

Ukko Lavretski ei pitkään aikaan voinut anteeksi antaa pojalleen hänen naimistansa; jos Ivan Petrovitsch puolen vuoden perästä olisi tullut nöyränä ja heittäynyt hänen jalkainsa juureen, niin olisi hän ehkä antanut hänelle anteeksi, ensin nuhdeltuaan aikalailla ja pelotukseksi koputettuaan kepillä lattiaan; mutta Ivan Petrovitsch oli ulkomailla ja kuten näkyi, ei siitä välittänyt — "Ole vaiti Älä virka!" oli Pietari Andreitschin tapana sanoa vaimolleen, jos tämä yritti lepyttelemään häntä: "hänen, penikan, pitäisi ikänsä rukoileman Jumalaa minun edestäni, ett’en häntä kironnut; isä vainajani olisi omilla käsillään tappanut hänet, heittiön, ja oikein siinä olisi tehnytkin". Anna Pavlovna kuullessaan niin julmia puheita, risti salaa silmänsä. Mitä taas Ivan Petrovitschin vaimoon tulee, niin ei ukko alussa tahtonut kuullakaan hänestä, ja kun Pestov kirjeessään mainitsi hänen miniästään, niin käski hän sanoa, ett’ei tiedä itsellään senlaista olevan, vaan katsoo velvollisuudeksensa ilmoittaa hänelle, että laki kieltää luonansa pitämästä karkulaistyttöjä; mutta, saatuaan tietää, että hänelle on syntynyt pojanpoika, pehmeni ukon sydän, käski paikalla tiedustaa, sairaan terveyttä ja lähetti hänelle, vieraassa nimessä, pienen summan rahaa. Fedja ei vielä ollut täyttänyt vuottakaan, kun Anna Pavlovna sairastui kuolettavaan tautiin. Joku aika ennen kuolemaansa, jaksamatta enää nousta ylös vuoteeltaan, kyyneleet sammuvissa silmissään, ilmoitti hän papin läsnäollessa miehelleen, että haluaa nähdä ja hyvästijättää miniänsä ja siunata poikansapoikaa. Loukkaantunut ukko rauhoitti häntä ja lähetti paikalla omat vaununsa miniää hakemaan, ensi kerran nimittäen häntä Malanja Sergejevnaksi. Tämä saapui poikansa ja Marfa Timofejevnan kanssa, joka ei millään muotoa tahtonut häntä päästää yksin ja oli päättänyt puolustaa häntä kaikilta loukkauksilta. Puolitainnoksissa pelosta astui Malanja Sergejevna Pietari Andreitschin työhuoneesen. Lapsenhoitaja toi hänen jälessään Fedjaa. Pietari Andreitsch katsoi ääneti häneen: Malanja Sergejevna astui hänen luokseen; hänen vapisevat huulensa suutelivat tuskin tuntuvasti hänen kättään.

— No, vastaleivottu aatelitar, sai hän viimein sanoneeksi, hyvää päivää; mennään rouvan luo. Hän nousi ja kumartui Fedjan puoleen; lapsi hymyili ja ojensi hänelle valkoisia kätösiään. Ukko heltyi.

— Oh, äännähti hän, sinä orpo! Olet rukoillut isäsikin edestä; en minä hylkää sinua, linnunpoikaista.

Malanja Sergejevna, tultuaan Anna Pavlovnan makuuhuoneesen, asettui polvilleen oven suuhun. Anna Pavlovna kutsui hänet vuoteensa ääreen, syleili häntä ja siunasi hänen poikansa; sitten käänsi hän sairaudesta kuihtuneet kasvonsa miehensä puoleen, yrittäen puhumaan.

— Tiedän, tiedän, mitä tahdot pyytää, sanoi Pietari Andreitsch, älä huolehdi: Malanja Sergejevna jääpi meille elämään ja Wanjkallekin annan anteeksi hänen tähtensä. Anna Pavlovna sai vaivalla miestään kädestä kiini ja suuteli sitä. Hän kuoli samana iltana.

Pietari Andreitsch piti sanansa. Hän ilmoitti pojalleen, että äitinsä kuolemisen ja Fedja pienokaisen tähden antaa hänelle takaisin siunauksensa, ja jättää Malanja Sergejevnan luoksensa asumaan. Hänelle annettiin kaksi huonetta, ja Pietari Andreitsch esitti hänet parhaimmille vieraillensa väärävartaloiselle brigaderi Skurehinalle ja tämän vaimolle; lahjoitti hänelle kaksi palvelustyttöä ja juoksu-pojan. Marfa Timofejevna jätti hyvästit hänelle: tämä ei kärsiä voinut Glafiraa, ja yhdessä päivässä ehtivät he riidellä jo kokonaista kolme kertaa.

Vaikea ja raskas oli vaimoraukan ensi aikoina; mutta hän rauhoittui ja tottui asemaansa. Ukko tottui myös häneen, vieläpä rupesi häntä suosimaankin, vaikka ei paljon milloinkaan puhellut hänen kanssaan, sillä hellimmilläkin tunteilla ollessaan oli hänellä ikäänkuin vasten tahtoinen ylönkatse häntä kohtaan. Kaikkein enimmin sai Malanja Sergejevna kärsiä Glafiralta. Hän oli jo äitinsä eläessä koettanut saada hiukan kerrassaan talonhoitoa käsiinsä: kaikki, isästä alkaen, tottelivat häntä; hänen tietämättänsä ei sokeripalaakaan saanut koskea; hän olisi ennen ollut valmis kuolemaan, kuin jakanut emännyyttään tämän toisen emännän kanssa, — ja vieläpä minkälaisen emännän kanssa! Veljen naiminen suututti häntä vielä enemmän kuin Pietari Andreitschia: hän oli päättänyt opettaa tätä ilmiötä, joten Malanja Sergejevna jo ensi hetkestä saakka oli hänen orjanansa. Ja kuinka hän olisi voinut vastustaa itsepäistä, kuuluisaa Glafiraa, hän, jolla ei ollut sanan vuoroa, joka oli arka, aina hämmästyvä ja vielä heikko terveydeltäänkin? Ei kulunut ainoatakaan päivää ettei Glafira olisi muistuttanut Malanjaile hänen entisyyttään ja kiitellyt häntä siitä, että sen niin hyvin muistaa. Malanja Sergejevna olisi mielellään sopinut näiden muistutusten ja kiitosten kanssa… mutta Fedja erotettiin hänestä: se hänen mieltään kaikkein enimmin rasitti. Sen syyn nojalla, että hän ei kykene häntä opettamaan, ei häntä laskettu lastansa likikään; Glafira otti sen tehtäväkseen; lapsi oli hänen täydessä vallassansa. Surusta rupesi Malanja Sergejevna kirjeissään rukoilemaan Ivan Petrovitschia saapumaan kotiin mitä pikemmin; itse Ivan Petrovitsch halusi nähdä poikaistaan; mutta kirjoitti aina esteitä olevan, kiitti isäänsä hänen hyvyydestään, lupasi saapua piakkoin — eikä kuitenkaan saapunut. 1812:nes vuosi sai hänen vihdoin palajanaan ulkomailta. Yhtyessään, kuusi vuotisen eron jälkeen, syleilivät isä ja poika toisiansa, sanallakaan muistuttamatta entisistä riidoistaan; vaan silloin olikin muuta ajateltavana; koko Venäjä nousi vihollistansa vastaan, ja he molemmat tunsivat suonissaan juoksevan venäläistä verta. Pietari Andreitsch vaatetti omalla kustannuksellaan koko rykmentin nostoväkeä. Sota loppui, ja vaara oli ohitse; Ivan Petrovitsch ikävystyi taas, halunsa veti häntä ulkomaille, siihen piiriin, jossa hän oli kasvanut ja jossa hän tunsi olevansa kotonaan. Malanja Sergejevna ei voinut häntä pidättää; hänellä oli liian vähän merkitystä Ivan Petrovitschin silmissä. Ei edes hänen hartain toivonsakaan toteutunut: miehensä katsoi soveliaammaksi uskoa Fedjan kasvatuksen Glafiralle. Vaimo raukka ei kestänyt tätä iskua, ei kestänyt eroa toistamiseen: valittamatta kuihtui hän muutamassa päivässä. Koko elinaikanansa ei hän osannut mitään vastustaa, hän ei potkinut tutkaintansa vastaan. Hän ei enää voinut haastaa, haudan varjo peitti jo hänen kasvonsa, mutta niiden juonteet osoittivat, niinkuin ennenkin, kärsivällistä epätietoisuutta, ainaista lempeää vaiteliaisuutta; hän katsoi Glafiraan samanlaisella äänettömällä nöyryydellä kuin Anna Pavlovna kuolinvuoteellaan suudellessaan Pietari Andreitschin kättä, samaten veti hänkin luokseen Glafiran käden suudellen sitä, ja uskoen hänen, Glafiran, huostaan ainoan poikansa. Niin lopetti maallisen elämänsä tämä hiljainen,, hyvä olento, Jumala tiesi miksi pois temmattuna omasta piiristään, ja paikalla hyljättynä, niinkuin irti temmaistu puu heitettynä juuret aurinkoa kohden; samoin kuihtui tämäkin olento jälkeäkään jättämättä, eikä kukaan edes surrutkaan häntä. Tosin surivat häntä hänen piikansa ja vielä Pietari Andreitsch. Ukolta puuttui hänen äänetöntä läsnäoloansa, "Anna anteeksi — hyvästi sydänkäpyseni!" kuiskasi hän, kumartuessaan viimeisen kerran hänen ylitsensä kirkossa. Ukko itki heittäessään kourallisen multaa hänen hautaansa.

Eikä hän itsekään elänyt Malanja Sergejevnan jälkeen muuta kuin vähän yli viiden vuoden. Talvella, vuonna 1819 nukkui hän rauhallisesti kuoleman uneen Moskovassa, johon hän oli muuttanut Glafiran ja poikansapojan kanssa, käskettyään hautaamaan itsensä Anna Pavlovnan ja "Mataschan" viereen. Mukavuudeksensa eleli Ivan Petrovitsch silloin Pariisissa; hän oli saanut eron virastaan jälkeen 1815 vuoden. Saatuaan tietää isänsä kuoleman, päätti hän saapua takaisin Venäjälle. Täytyi ajatella omaisuuden järjestämistä ja Fedjan kasvatusta, kuten Glafira kirjoitti, hän 011 jo täyttänyt kaksitoista vuotta ja on nyt aika todellisesti ryhtyä siihen.

X.

Ivan Petrovitsch saapui Venäjälle englantilaisena: tukkansa oli lyhyeksi leikattu, paitansa, ryhelletty, pitkä herneenvärinen takkinsa oli koristeltu, muotonsa oli happaman näköinen, koko käytöksensä oli jonkin päättäväisen ja rauhallisen tapainen; hän puhui hampaittensa välitse, nauroi soinnutointa naurua, hymy oli kadonnut kasvoiltaan, puhetapansa oli ainoastaan valtiollinen: hän söi verisiä paisteja ja joi portviiniä — kaikki huokui hänessä Iso-Britannialle; hän oli täynnänsä sen henkeä. Mutta kummallinen asia! Muuttuessaan englantilaiseksi oli Ivan Petrovitschista tullut isämnaanrakastaja, ainakin hän itse sanoi itseänsä siksi, vaikka tunsi Venäjää hyvin huonosti, ei säilyttänyt yhtäkään venäläistä tapaa ja puhui venäjän kiellä kovin kummallisesti: tavallisessakin keskustelussa, oli puheensa taipumaton ja laimea, se oli kokonaan gallialaistunut; mutta jos puhe oli jostakin tärkeästä aineesta, niin Ivan Petrovitsch tekeytyi tämän muotoiseksi: "näyttäkäämme uusia kokemuksia itsehartaudesta", "tämä ei sovellu itse luonnon olojen" j.n.e. Ivan Petrovitsch oli tuonut mukanaan muutamia valtiollisia perustus- ja parannus-kaavoja; hän oli tyytymätön kaikkeen mitä ympärillään näki, — erittäinkin järjestelmän (systemin) puute suututti häntä. Puheltuaan sisarensa kanssa, ilmoitti hän tälle aikovansa juurta jaksain uudistaa kaiken, että tästä lähtien on hänellä kaikki menevä uuden järjestelmän mukaan. Glafira Petrovna ei vastannut mitään Ivan Petrovitschille, puristi vaan hampaansa yhteen ja ajatteli: "mihinkähän minä sitten joudun?" — Mutta saavuttuaan maalle veljen ja veljenpojan kanssa, rauhoittui hän pian. Talossa tosin tapahtui uudistuksia: liiat palvelijat ja ruotulaiset ajettiin tiehensä; niiden joukossa saivat kärsiä kaksi ämmääkin, joista toinen — sokea, toinen — halvattu, ja vielä yksi Otschagovin aikuinen raihnainen majuri, jota huomattavan ahneutensa tähden oli syötetty ainoastaan mustalla leivällä ja pavuilla. Samoin tuli käsky ettei enää vastaan ottaa entisiä vieraita: heidät vaihdettiin erääsen vaaleanverevään, kivuliaasen parooniin, hyvin kasvatettuun ja kovin typerään mieheen. Taloon ilmaantui Moskovasta tuodut uudet huonekalut, niinpä sylkyastioita, kelloja, pesupöytiä: murkina oli toisella tapaa pöytään tuotava; viinat ja marjaviinit saivat siirtyä ulkomaisen viinin tieltä; palvelijat vaatetettiin erityispukuihin; sukuvaakunaan lisättiin kirjoitus: "in recto virtus"… [Totuudessa on hyväntekijä.] Mutta Glafiran valtaa ei rajoitettu: kaikki ostokset ja ulosannot olivat hänestä riippuvaiset; ulkomailta tuotu elsassilainen kamariherra koetti vastustaa häntä, vaan kadotti paikkansa, vaikka olikin herransa suosiossa. Mitä taas talouden ja omaisuuden hoitamiseen tulee (Glafira tunkihe näihinkin asioihin), niin, vaikka Ivan Petrovitschin sanain mukaan: olisi pitänyt tähän rikkaläjään puhaltaa uutta henkeä — jäi kaikki entiselleen, ainoastaan maksut siellä täällä suurennettiin ja veroitus tuli raskaammaksi, sekä talonpoikien kiellettiin personallisesti kääntymästä itsensä Ivan Petrovitschin puoleen. Isänmaan rakastaja halveksikin maanmiehiänsä. Ivan Petrovitschin uusi järjestelmä pantiin täydessä voimassa käytäntöön ainoastaan Fedjassa: hänen kasvatuksensa "uudistettiin juurta jaksain", isä otti sen tehtäväkseen.

XI.

Kuten mainittiin, oli Fedja, Ivan Petrovitschin ulkomailta tuloon saakka, kasvatettavana Glafira Petrovnalla. Hän ei vielä ollut kahdeksankaan vuotias kun äitinsä kuoli; hän sai nähdä äitiänsä harvoin, mutta rakastui häneen sanomattomasti: muisto hänestä, hänen vaaleista levollisista kasvoistaan, hänen raukeista katseistaan ja hellistä hyväilyistään painuivat i’äksi Fedjan sydämeen: mutta hän aavisti ainoastaan hiukan äitinsä asemaa tässä talossa; sen hän huomasi, että heidän välillään on juopa, jota äitinsä ei voinut eikä tohtinut poistaa. Isäänsä hän vierasteli, eikä Ivan Petrovitschkaan häntä milloinkaan hyväillyt; isoisä oli toisinaan silitellyt häntä, ottaen käsivarrelleenkin, mutta nimitti häntä hyönteiseksi ja otaksui hänet typeräksi. Malanja Sergejevnan kuoleman jälkeen otti tätinsä hänet oikein koviin kouriin. Fedja pelkäsi häntä, pelkäsi hänen kirkkaita, teräviä silmiänsä ja leikkaavaa ääntään; hän ei tohtinut äännähtääkään Glafiran läsnäollessa; toisinaan jos poikanen hiukan liikahti tuolillaan, niin hän jo sihisi: "mihin? istu paikoillasi". Sunnuntaisittain, jumalanpalveluksen jälkeen, sallittiin hänen leikitellä, se tahtoo sanoa: annettiin hänen käteensä salaperäinen, paksu, erään Maksimovitsch-Ambodikan sepittämä kirja, nimeltään: "Symboolisia tunnusmerkkejä". Tässä kirjassa oli noin tuhatta osaksi salaperäistä kuvaa, yhtä salaperäisine selityksineen viidellä eri kielellä. Kupido paljaalla ja pöhöttyneellä ruumiillaan näytteli tärkeää osaa näissä kuvissa. Yhdellä "Saphran ja Sateenkaari" oli selitys: "tämän vaikutus on suuri"; sitä vastoin toisessa, joka kuvasi Haikaraa, lentävänä sinikukka nokassaan, oli selitys: "Sinullehan kaikki on tietty". — "Kupido ja karhu, nuollen poikaistaan" merkitsivät: "Vähän kerrassaan". Fedja katseli näitä kuvia; hän tunsi niissä joka pienimmänkin pisteen; muutamat niistä, aina yhdet ja samat, herättivät hänessä huomiota ja panivat hänet ajattelemaan, muita kuvia hän ei tuntenut. Kun aika tuli, jolloin hänen piti ruveta oppimaan kieliä ja soitantoa, palkkasi Glafira Petrovna hänelle huotavalla hintaa pyyräsilmäisen ruotsalaisen vanhanpii’an, joka niin ja näin puhui ranskaa ja saksaa, soitti pianoa jotakuinkin ja sitä paitse osasi hyvästi suolata kurkkuja. Tämän opettajan, tatin ja erittäin vanhan toripii’an, Wasiljevnan, seurassa vietti Fedja kokonaista neljä vuotta. Toisinaan hän istui "tunnusmerkkeinensä" nurkassa — istui… ja istui; matalassa, kurenpolven löyhkästä täyttyneessä huoneessa pilkoitti, yksitoikkoisesti ratisten ja ikäänkuin ikävöiden, yksi ainoa talikynttilä, pieni seinäkello naksutti kiirehtien seinällä, hiiri naverteli ja käveli hiipien seinäpaperien välissä, mutta kolme vanhaapiikaa istuivat ääneti kuin pelätit, liikutellen sukkapuikkoja, sormien varjot toisinaan juoksentelivat, toisinaan vapisivat kummallisesti hämärässä, ja kummalliset, yhtä, hämärät ajatukset liikkuivat lapsenkin päässä. Ei kukaan olisi sanonut Fedjaa miellyttäväksi lapseksi; hän oli hyvin kalpea, mutta paksu, ruumis ruma ja kömpelö, — oikea moukka, kuten Glafira Petrovaan oli tapana sanoa; kalpeus tosin olisi pian poistunut jos häntä olisi useammin laskettu ulkoilmaan. Hän oppi tavallisesti, mutta oli usein laiska; hän ei milloinkaan itkenyt; vaan toisinaan valtasi hänet raju itsepäisyys, silloin ei häntä voinut kukaan hillitä. Fedjaa ei kukaan, ympäri olevistansa, miellyttänyt… Onneton se sydän, joka ei nuoruudestansa saakka ole Osannut rakastaa!

Senlaisena tapasi Ivan Petrovitsch poikansa, kun rupesi häneen istuttamaan järjestelmäänsä. — "Ensinnäkin minä tahdon hänestä ihmisen, Un homme, sanoi hän Glafira Petrovnalle: enkä ainoastaan ihmistä, vaan Spartalaisen." Hän pani aikomuksensa käytäntöön ensinnäkin vaatettamalla poikansa skotlantilaiseen malliin; kaksitoistavuotias poika rupesi kävelemään kintut paljaana ja kukonsulka hatussa; ruotsalainen vanhapiika vaihdettiin nuoreen sveitsiläiseen voimistelu-opettajaan; soitto, kuten miehelle muka tarpeeton, jäi syrjään kokonaan; alkeisoppi, kansainvälinen oikeus, mittausoppi, nikkarityö, Jean-Jaques Rousseaun esityksen mukaan, ja vaakunaoppi, kannattamaan ritarillisia tunteita, — siinä opit, joita tulevan "ihmisen" piti oppiman; hänet herätettiin joka aamu kello neljä, kohdeltiin heti kylmällä vedellä ja pakotettiin nuprapatsaan ympäri juoksemaan; syödä hänelle annettiin yhtä lajia ruokaa, kerta päivässä; sai ratsastaa ja ampua; joka sopivassa tilaisuudessa koetteli hän, seuraten isänsä esimerkkiä, tahdonlujuutta, ja, joka ilta kirjoittaen erityiseen kirjaan päivän tapahtumat ja mietteensä; omasta puolestaan taas Ivan Petrovitsch kirjoitti hänelle läksyjä ranskaksi, joissa nimitti häntä mon fils’iksi [ystäväiseni] ja puhutteli häntä vous’iksi [Te]. Venäjän kielellä Fedja isäänsä sinutteli, mutta ei tohtinut istuakaan hänen läsnäollessaan. "Järjestelmä" oli saattanut pojan pois tolalta, tehden sekasotkun hänen päässään; mutta terveydelle uusi elämäntapa vaikutti tuntuvammin: alussa hän sai kuumeen, vaan parattuaan tuli kahta terveemmäksi. Isä oli hänestä ylpeä ja nimitti häntä omalla kummallisella puhetavallaan: luonnon lapsi, keksintöni. Kun Fedja oli täyttänyt kuudennentoista ikävuotensa, katsoi Ivan Petrovitsch velvollisuudeksensa istuttaa häneen inhoa kauniimpaa sukupuolta kohtaan, — ja nuori Spartalainen, pelko sydämessä, ensi haituvat huulilla, täynnä mehua, voimaa ja verta, koetti jo näyttäytyä väliäpitämättömälle, kylmälle ja äreälle.

Sillä välin kului aika. Ivan Petrovitsch vietti suuremman osan vuodesta Lavrikassa (siten nimitettiin hänen syntymätaloaan), vaan talvella kävi yksin Moskovassa, eli ravintolassa, kävi ahkerasti seuroissa, harrasteli ja täytteli tarkoituksiaan vierashuoneissa, ja enemmän kuin milloinkaan koki olla englantilaisena, väliäpitämättömänä ja valtiollisena henkilönä. Tuli vihdoin vuosi 1825, tuoden mukanaan paljon suruja. Ivan Petrovitschin likeiset tuttavat ja ystävät saivat paljon kovaa kokea. Ivan Petrovitsch kiirehti tiehensä ja sulkeutui Lavrikaansa. Vuoden kuluttua, yhtäkkiä rupesi Ivan Petrovitsch tuntemaan itsensä vanhenevan, heikkonevan ja menehtyvän; terveytensä oli kadonnut. Vapaa-ajattelija — alkoi käydä kirkossa ja teettää sielumessuja; euroopalainen — rupesi kylpemään saunassa, syömään päivällistä kello kaksi, menemään levolle kello yhdeksän, nukkuen vanhan palvelijansa löristessä; valtiollinen henkilö — poltti kaikki kaavansa, vapisi maaherran edessä ja väänteli itseään pitäjän virkamiehen kanssa puhellessa; karaistutahtoinen henkilö — valitti ja nyyhki joka kerta kun häntä kohtasi hourailu, ja hänelle tuotiin lautasellinen kylmää lientä. Glafira Petrovna otti talossa kaikki asiat haltuunsa: taas rupesivat takaovesta käymään työntarkastajat, kylänvanhimmat ja talonpojatkin "vanhan rutiskon" luo — siten häntä talonväki nimitti keskenään; Tämä muutos Ivan Petrovitschissa kauhistutti hänen poikaansa; hänellä oli jo yhdeksästoista vuosi, hän alkoi tajuta ja vapautua siitä ikeestä, joka oli häntä tähän saakka painanut, hän oli huomannut jo ennenkin eroavaisuuden isänsä puheissa ja töissä, hänen laveiden liberaalisten teorioiden ja kuivien pikku seikkojen välillä; mutta ei hän näin äkkinäistä käännöstä odottanut. Täten oli vanhettunut itsekkäinen mies äkkiä paljastunut. Nuori Lavretski varusteli itseään lähteäkseen Moskovan yliopistoon, kun uusi onnettomuus kohtasi Ivan Petrovitschia: hän sokeni, ja aivan auttamattomasti, yhdessä päivässä.

Hän ei luottanut venäläisten lääkärien taitoon, vaan haki lupaa, saadakseen matkustaa ulkomaille. Se kiellettiin. Silloin hän otti mukaan poikansa ja matkusteli kolme vuotta ympäri Venäjän maan, yhdeltä lääkäriltä toiselle, vähän väliä muutellen kaupungista kaupunkiin ja saattaen toivottomuuteen lääkärit, poikansa ja palvelijat vähämielisyydellään ja kärsimättömyydellään. Ihan uupuneena, itkeväisenä ja oikkuisena saapui hän takaisin Lavrikaansa. Nyt oli murhepäivät edessä, kaikki saivat kärsiä siitä. Ivan Petrovitsch oli ääneti ainoastaan syödessä; ei hän milloinkaan ennen syönyt niin paljoa ja ahneesti kuin nyt: muulla ajalla ei hän antanut rauhaa muille eikä itselleen. Hän rukoili, valitti kohtaloansa, moitti itseänsä, politiikiansa, järjestelmäänsä, moitti kaikkea, joilla ennen oli ylpeillyt ja komeillut, ja jota oli pannut pojallensa, esimerkiksi; vakuutti ett’ei usko mitään, ja rukoili uudestaan; hän ei kärsinyt hetkeäkään yksinäisyyttä, vaan vaati ympäröiviänsä istumaan yöt päivät nojatuolinsa ääressä ja huvittamaan itseänsä kertomuksilla, joita kuitenkin lakkaamatta keskeytti, huutamalla: te valehtelette kaikki, — joutavaa lörpötystä!

Erittäinkin sai Glafira Petrovna kärsiä; Ivan Petrovitsch ei voinut ollenkaan tulla toimeen ilman häntä, — hän toimittikin tehtävänsä loppuun saakka, täyttäen sairaan vaatimukset, vaikka monasti ei vastannut tämän kysymyksiin, ennenkuin hetken kuluttua, voidakseen peittää sisällistä kiukkuansa. Siten hän napisi vielä kaksi vuotta ja kuoli ulos vietynä balkonille auringonpaisteesen, ensimäisinä päivinä toukokuuta. "Glascha, Glaschka! lientä, lientä, vanha hup…" sai hänen voimaton kielensä säestetyksi ja lopettamatta viimeistä sanaa oli hän vaiennut ijankaikkisesti. Glafira Petrovna, joka juuri oli ottanut kupin palvelijan kädestä, seisahtui, katsoi veljeänsä silmiin ja tehtyään verkkaan laajan ristimerkin, siirtyi ääneti pois; läsnäollut Feodor Ivanitsch ei virkannut myöskään mitään, nojautui vaan balkonin aitausta vasten ja katsoi kauan hyvänhajuiseen, viheriään ja kevätauringon säteistä kirkastuneesen puistoon. Hän oli nyt kolmenkolmatta vuotias; kuinka sanomattoman nopeaan nämä kolmekolmatta vuotta olivat kuluneet…! Elämä aukeni hänen eteensä.

XII.

Haudattuaan isänsä ja jätettyään talonhoidon ja kirjanpidon tarkastuksen taaskin tämän uskotun Glafira Petrovnan huostaan, matkusti nuori Lavretski Moskovaan, johon häntä veti himmeä, mutta vastustamaton halu. Hän tiesi kasvatuksensa vajavuuden, mutta päätti lujasti täydentää sen. Viimeisinä viitenä vuotena oli hän paljon lukenut sekä nähnyt yhtä ja toista; monet ajatukset olivat vallinneet hänen päässään; usea professori olisi kadehtinut muutamia hänen tietojansa, mutta toisaalta ei hän taas tietänyt sitä, jonka moni koulupoika jo aikoja, sitten tiesi. Lavretski tiesi olevansa jotakin vailla; salaisesti tunsi hän olevansa kummallinen. Pahaa peliä oli englantilainen pelannut poikansa kanssa; oikkuillen kasvatus tuotti hedelmänsä. Monet vuodet oli hän vastustamatta totellut isäänsä; kun hän vihdoin tuli tuntemaan tämän, oli jo myöhään, tavat olivat juurtuneet. Hän et osannut käyttäytyä ihmisten kanssa; kolmenkolmatta vuoden vanhana, hehkuva rakkaus häväistyssä sydämessään, ei hän tohtinut vielä yhtäkään naista katsoa suoraan silmiin. Hänen selvällä ja terveellä, vaikka hiukan sujuamattomalla järjellään, hänen taipumuksellaan itsepäisyyteen, kiukkuun ja laiskuuteen, olisi hänen pitänyt jo lapsesta saakka pääsemän vilkkaasen seuraelämään, sen sijaan kun häntä pidettiin yksinäisyydessä… Nyt koko maailma oli iloisimmillaan, vaan hän pitkitti seisomistaan yhdessä paikassa, sulkeuneena omaan itseensä. Naurettavaa oli hänen i’ässään kantaa ylioppilaanpukua; mutta hän ei pelännyt pilkkaa: tähän kelpasi toki hänen spartalainen kasvatuksensa, tehden hänet välinpitämättömäksi vieraille puheille, — hän pani ylleen hämmästymättä ylioppilaan puvun. Hän meni fysillis-matematiikkiosastoon. Suuri, punaposkinen, parrakas, äänetön kun oli, saattoi hän kummallisen vaikutuksen tovereihinsa; he eivät aavistaneetkaan tämän, leveässä maalaisre’essä säntilleen luennoille saapuvan, totisen miehen takana piilevän melkein lapsen. Hän näytti heidän silmissään eriskummallisen säntilliselle kirjakoille; he eivät tarvinneet häntä eivätkä etsineet hänen seuraansa, hän puolestaan väisti heitä. Kahdessa vuodessa, jotka, hän oli viettänyt yliopistossa, tutustui hän ainoastaan yhden ylioppilaan kanssa, jonka luona hän kävi latinan kieltä oppimassa. Tämä ylioppilas oli omituinen ja runoilija, nimeltään Mihalevitsch; hän mieltyi Lavretskia koko sydämestään ja tuli sattumalta syypääksi erääsen tärkeään käänteesen hänen elämässään.

Kerran teaatterissa (Motschalov oli silloin onnensa kukkulalla, ja Lavretski ei jättänyt ainoatakaan näytelmää katsomatta) näki hän toisen kerroksen loosissa tytön, — ja vaikka ei yksikään nainen sivumennessään ollut liikuttamatta hänen korkeaa sydäntään, niin ei se vielä milloinkaan ollut näin kovin sykkinyt. Nojanneena loosin samettia vastaan oli tyttö liikkumatonna; miellyttävä elävyys liikkui joka piirteessä, hänen mustanverevissä, pyöreissä, kauneissa kasvoissaan; täydellinen järki kuvastui hänen ihanissa silmissään, jotka tarkkaan ja lempeästi katsoivat hienojen kulmakarvojen alta, pikainen hymy säännöllisillä huulilla, pää, kaula ja kädet olivat sievässä asemassa; vaatteuksensa oli erinomaisen kaunis. Hänen vieressään istui kurttuinen ja kellastunut nainen, noin 45 vuoden ikäinen, muotipuku yllä, musta myssy päässä, hymy jännitetyillä, huolehtivan ja tyhjän näköisillä kasvoilla; loosin perällä oli vanha mies: kasvonsa osoittivat tylsistynyttä ylhäisyyttä ja pienet silmänsä jotakin epäilevää etsiskeleväisyyttä, viikset ja poskipartansa olivat maalatut, otsansa oli suuri ja poskensa painuneet, kaikista merkeistä huomattava virastaeronneeksi kenraaliksi. Lavretski ei irrottanut katsettansa tästä tytöstä, joka niin kovin hänen sydämensä oli pannut sykkimään; äkkiä avautui loosin ovi ja sisään astui Mihalevitsch. Hänen ilmestymisensä, joka oli ainoa tuttava Lavretskille koko Moskovassa, tämän tytön seuraan, joka oli hurmannut hänet, näytti Lavretskista merkilliseltä ja kummalliselta. Pitkittäen katsomistaan loosiin, huomasi hän, että kaikki sisällä olevat henkilöt puhuttelivat Mihalevitschia kuten konsanaankin vanhaa tuttavaa. Näytelmä ei enää huvittanut Lavretskia; itse Motschalov, vaikka olikin sinä iltana hyvin onnistunut, ei saattanut häneen tavallista vaikutusta. Eräässä hyvin tärkeässä kohdassa käänsi Lavretski tietämättä katseensa kaunottareen: hän oli aivan eteenpäin kumartunut, poskensa hohtivat; Lavretskin itsepäisen katseen vaikutuksesta, siirsi kaunotar katseensa näyttämöltä, kääntäen sen häntä kohti ja tähystellen häneen… Koko seuraavan yön kuvastautui hänen silmissänsä tämä katse. Purki vihdoinkin ulos itsensä, taidokkaasti ehkäisty hedelmä: hän sekä paloi että vapisi ja läksi toisena päivänä Mihalevitschin luo. Tältä sai hän tietää, että kaunottaren nimi oli Varvara Pavlovna Korobjin; että herra ja rouva, jotka istuivat loosissa, olivat hänen vanhempansa, ja että hän, Mihalevitsch, oli tutustunut heidän kanssaan vuosi takaperin, palvellessaan kreivi N——lla. Suuresti ylistellen puhui isänmaankiihkoilija Varvara Pavlovnasta. Tämä, veliseni, huudahti hän omituisella laulavalla äänellään, tämä tyttö on eriskummallisen nerokas olento, taiteilija, sanan täydessä merkityksessä ja päälliseksi sangen hyvänluontoinen. Huomattuaan Lavretskin kysymyksistä, minkä vaikutuksen Varvara Pavlovna oli tehnyt häneen, tarjoutui hän itse esittelemään häntä Varvara Pavlovnalle, lisäten, että hän on heidän talossaan kuin omainen, että kenraali ei ole ollenkaan ylpeä mies, mutta sanoi äitin olevan niin typerän, — milt’ei vaan riepuja imeksi. Kokonaista viisi päivää kamppaili hän pelkonsa kanssa; kuudentena päivänä puki nuori Spartalainen yllensä uuden uutukaisen univormun ja antautui Mihalevitschin ohjattavaksi; tämä ollen talossa kuin omahinen, tyytyi siihen, että suki hiuksensa, — ja molemmat läksivät Korobjinille.

XIII.

Varvara Pavlovnan isä, Paavali Petrovitsch Korobjin, oli virasta vapautettu kenraali-majuri; koko ikänsä oli hän viettänyt Pietarissa palvellen, nuoruudessaan oli hän tunnettu tanssija ja seuramies, oli köyhyytensä tähden parille kolmelle vähäpätöiselle kenraalille adjutanttina, nai yhden näitten tyttäristä, ottaen myötäjäisiksi viisikolmatta tuhatta ruplaa, oli hienouteen saakka oppinut kaiken tieteen ja palveluksensa salaisuudet; ponnisteli ja pinnisteli ja vihdoin parinkymmenen vuoden kuluttua sai kenraalin viran ja oman rykmenttinsä. Siinä olisi hänen pitänyt levähtää ja nauttia hätäilemättä tulojansa; sen hän oli päättänytkin tehdä, mutta rupesi varomattomasti käyttämään asioitansa: hän keksi näet uuden keinon, laskien käytäntöön valtion rahoja; keino näytti tuottavalta, vaan hän rupesi saidaksi pahaan aikaan: hänen päällensä kielittiin; siitä tuli enemmän kuin sopimaton — tuli paha — juttu. Töintuskin selvisi kenraali tästä jutusta, mutta virka-alansa oli katkennut: hän neuvottiin ottamaan virkaeronsa. Pari vuotta hän vietti vielä Pietarissa, toivoen jonkun siviliviran sattuvan hänelle, mutta sitä ei sattunutkaan; tyttärensä pääsi kasvatuslaitoksesta, menonsa suurenivat päivä päivältä… Sydän pakahtumaisillaan päätti hän muuttaa Moskovaan, halvoille leiville ja vuokrasi Vanhan Tallikadun varrella pienen matalan talon. Niin alkoi hän elää moskovalaisena virasta eronneena kenraalina, tuhlaten 2750 ruplaa vuodessa. Moskova on vierasvarainen kaupunki, se ottaa vastaan sekä hyvät että huonot, vaan kaikista mieluummin kenraaleja; niinpä Paavali Petrovitschin raskas, vaikka ei sotilaan silitystä vailla oleva vartalo alkoi ilmestyä moskovalaisten parhaimmissa vierashuoneissa. Hänen paljas niskansa — ainoastaan muutamine värjättyine karvatukkuineen — ja tahraantunut Annan nauha, riippuvan korpinsulan värisessä kaulaliinassa, tuli yleisesti tunnetuksi kaikille ikävöiville, kalpeille nuorukaisille, jotka murheellisina kävelivät tanssinajan pelipöytien ympäri. Paavali Petrovitsch osasi asettaa itsensä seurassa; hän puhui vähän, mutta entiseen tapaan nenäänsä — tietysti ei kuitenkaan ylhäisempien henkilöiden kanssa; pelasi varovasti korttia, söi muutoin kohtuullisesti, vaan vieraana, ollen kuin kuusi miestä. Hänen vaimostaan ei ole juuri mitään sanottavaa, sen nimi oli Kalliopa Karlovna; vasemmasta silmästä tipahteli usein kyynel, jonka tähden Kalliopa Karlovna (hän oli saksalaista syntyperää) otaksui olevansa tunteellinen nainen. Hän oli aina pelonalaisena, ihan kuin olisi ollut pala kurkussa, vaatetsi itsensä kapeihin samettihameihin, koristelihe myssyllä ja tummilla, ontoilla rannerenkailla. Paavali Petrovitschin ja Kalliopa Karlovnan ainoa tytär Varvara Pavlovna oli äsken täyttänyt seitsemännentoista ikävuotensa, kun pääsi ————n kasvatuslaitoksesta, jossa häntä arvosteltiin ellei ihan ensimäiseksi kaunottareksi, niin ainakin parhaimmaksi oppilaaksi ja soittajaksi, josta oli saanut kiitoslauseenkin: hän ei vielä ollut yhdeksäntoista vuotiaskaan, kun Lavretski näki hänet ensi kerran.

XIV.

Nuoren Spartalaisen jalat yrittivät luikua laskemaan, kun Mihalevitsch saattoi hänet Korobjinin huononpuoleisesti sisustettuun vierashuoneesen ja esitti hänet talonväelle. Mutta kainouden huumaus katosi pian: sillä kenraalilla, paitsi venäläistä hyvänluontoisuuttaan, oli se omituinen ystävällisyys, joka on tavallista kaikilla hiukan tahraantuneilla henkilöillä. Kalliopa Karlovna, tavallisuuttansa vastoin, vilkastui kohta. Mitä taas Varvara Pavlovnaan tulee, käyttäytyi hän hyvin levollisesti, herttaisen ystävällisesti, niin että jokainen hänen läsnäollessaan tunsi olevansa kuin kotonansa; muun ohessa koko hänen hurmastuttavasta vartalostansa, hymyilevistä silmistään, viattomasti soljuvista olkapäistään ja vaaleanpunertavista käsistään, keveästä, mutta samassa hieman raukeasta astunnastaan, itse äänen sointuvasta, pitkäveteisestä, ihastuttavasta helevyydestä, uhkui sanomattoman vienoa, hiipivän tapaista, ihastuttavan kainoa lemua, jotakin senlaista, jota on vaikea kuvata, mutta joka liikuttaa ja herättää, — eikä tietysti kammoa herätä. Lavretski ohjasi puheen teaatteriin, eileniltaiseen näytelmään; Varvara Pavlovna rupesi heti itse haastamaan Motschalovista, rajoittuen ainoastaan huudahduksiin ja syviin huokauksiin, samalla tehden muutamia naisekkaasti läpitunkeuvia huomautuksia hänen näyttelemisensä suhteen. Mihalevitsch mainitsi soitannosta; kursailematta istui hän pianon ääreen ja soitti säännöllisesti muutamia Chopenin masurkkia, jotka silloin alkoivat tulla käytäntöön. Päivällisen hetki oli lähestynyt; Lavretski aikoi lähteä pois, mutta hänet pidätettiin; pöydässä tarjoili kenraali hänelle hyvää lafittiviiniä, jota, palvelija oli saanut ajurin kanssa hakea toiselta puolen Moskovaa, Depren viinikaupasta. Myöhään illalla saapui Lavretski kotiin; hän istui vielä aamuun saakka rakkauden humauksissa, käsillään kasvojansa peitellen. Hänestä näytti, että nyt vasta hän ymmärtää, mitä varten maksaa elää; kaikki hänen edesottamisensa, aikomuksensa, kaikki nämä lorut ja mitättömyydet katosivat kerrassaan; koko hänen sielunsa liittyi yhteen ainoaan tunteesen ja haluun, hän halusi onnea, nautintoa, rakkautta, naisen suloista rakkautta. Siitä päivästä rupesi hän usein käymään Korobjinilla. Puolen vuoden kuluttua ilmoitti hän tunteensa Varvara Pavlovnalle ja tarjosi hänelle kättänsä. Tarjouksensa tuli vastaanotetuksi; sillä kenraali oli jo aikoja sitten, kun Lavretski kävi heillä ensi kerran, kysynyt Mihalevitschilta, kuinka paljon hänellä, Lavretskilla, oli sieluja; Varvara Pavlovna, joka koko kosimisajan ja itse tunnustuksen hetkelläkin säilytti tavallisen hämmästymättömyytensä ja rauhallisuutensa sydämessään, tiesi hyvin sulhasensa rikkauden. Kalliopa Karlovna puolestaan ajatteli: Meine Tochter macht eine schöne Partie [Tyttäreni tekee loistavan naimiskaupan] — ja osti itselleen uuden myssyn.

XV.

Ja niin tuli hänen tarjouksensa vastaanotetuksi, ainoastaan muutamilla välipuheilla. Ensinnäkin täytyi Lavretskin jättää yliopisto; sillä kuka menee naimisiin ylioppilaalle, ja mikä kummallinen ajatus: — rikas tilanhaltija 26 vuoden i’ässä lukee läksyjä aivan kuin koulupoika! Toiseksi, otti Varvara Pavlovna huoleksensa teettää ja ostaa myötäjäiset, valikoida yksin sulhasenkin lahjat. Hänellä oli paljon käytännöllistä kykyä, paljon makua, suuri mieltymys kaikkeen loistavuuteen, ja suuri taito sen hankkimiseen. Tämä taito se kauhistutti Lavretskia, kun hän häiden jälkeen vaimoinensa ja tämän ostamissa sievissä vaunuissa saapui Lavrikkaan. Kuinka kaikki, mikä häntä ympäröi, oli Varvara Pavlovnan ajattelema, puuhaama ja sovittama! Millaisia matkaan sopivia kapineita jokaisessa miellyttävässä nurkassa, millaisia toalettilaatikoita, kahvipannuja, ja kuinka sievästi Varvara Pavlovna joka aamu keitti kahvia! Vaan toisekseen, ei Lavretskilla ollut paljon aikaa katselemisiin: autuaallisena nautti hän onneansa ja antautui siihen kuin lapsi… Hän olikin viaton kuin lapsi, tämä nuori Alkibiades. Senpätähden uhkuikin sanomatonta onnea hänen nuoren vaimonsa olennosta. Saavuttuaan Lavrikkaan keskellä kuumaa kesää, huomasi hän talon pimeäksi ja likaiseksi, palvelijat naurettaviksi ja vanhanaikasiksi, vaan ei katsonut tarpeelliseksi huomauttaa sitä miehelleen. Jos hän olisi päättänyt jäädä Lavrikkaan asumaan, olisi hän laitattanut kaikki uudestaan, arvattavasti kartanosta aikain; mutta ajatus jäädä tähän aron nurkkaan elämään ei tullut kertaakaan hänen päähänsä; hän eli siinä niin kuin teltassa, kestäen sen epämukavuudet ja joskus lystillisesti ivaillen niitä. Marfa Timofejevna tuli tervehtimään kasvattiansa; hän miellytti hyvin Varvara Pavlovnaa, vaan tämä ei miellyttänyt Marfa Timofejevnaa. Glafira Petrovnan kanssa ei nuori emäntä myöskään sopinut; hän olisi muuten kenties antanut tämän olla alallansa, mutta ukko Korobjihin mieli teki kosketella vävynsä asioita: hoitaa näin likeisen sukulaisen omaisuutta, sanoi hän, ei ole häpeäksi kenraalillekaan. Kuten ajatella sopii, eipä Paavali Petrovitsch olisi häikäillyt ottaissaan aivan tuntemattomankaan henkilön omaisuutta hoidettavakseen. Varvara Pavlovna laittoi asiat erinomaisen taitavasti, ilmoittamatta mitään, nähtävästi vajonneena kuherruskuukausiensa onneen, hiljaiseen maalaiselämään, soittoon ja lukemiseen, oli hän vähän kerrassaan saattanut Glafiran niin pitkälle, että tämä eräänä aamuna juoksi kuin vimmattu Lavretskin työhuoneesen heittäen avainkimpun pöydälle, ilmoitti ei enää voivansa hoitaa taloutta ja sanoi aikovansa lähteä pois talosta. Tarpeellisella tavalla valmistettu Lavretski suostui paikalla hänen lähtöönsä. Tätä ei Glafira Petrovna odottanut. "Hyvä, sanoi hän, ja silmänsä pimenivät, minä huomaan olevan tässä talossa liikaa! tiedän kuka minua ajaa pois syntymäkodistani. Mutta muista minun sanani, veljenpoika: et sinäkään rakenna pesääsi mihinkään, ikäsi vaellat. Siinä ennustukseni sinulle!" Samana päivänä matkusti hän omalle maatilallensa, viikon perästä saapui kenraali Korobjin, miellyttävillä sairaanomaisilla katsannoilla ja liikkeillä, ruveten hoitamaan mieltänsä myöten kaikkea omaisuutta.

Syyskuussa vei Varvara Pavlovna miehensä Pietariin. Kaksi talvea he viettivät Pietarissa (kesällä he elivät Tsarskoje-Selossä) valoisassa, kauniissa ja hyvin sisustetussa asunnossa; he tekivät paljon tuttavuuksia keskimäisissä ja vieläpä ylhäisissäkin seurapiireissä, kävivät vieraina ja ottivat vastaan vieraita, antaen loistavia soitanto- ja tanssi-iltamia. Varvara Pavlovna viehätti luoksensa vieraita, niinkuin tuli perhosia. Feodor Ivanitschista ei tänlainen huikenteleva elämä ollut oikein mieliksi. Vaimonsa neuvoi hänen etsimään virkaa; seuraten isänsä esimerkkiä ja omia mielipiteitään ei hän ollut halukas virkaan ryhtymään, mutta tehden Varvara Pavlovnalle mieliksi jäi hän Pietariin. Kohta huomasi Lavretski, ett’ei häntä mikään enään estänyt siirtymästä yksinäisyyteen, ja että hänellä oli kaikkein rauhallisin ja miellyttävin työhuone koko Pietarissa, sekä että huolehtiva vaimo kokee vielä auttaakin häntä siirtymisessään — siitä saakka sujui kaikki hyvin. Hän ryhtyi taas, kuten itse luuli, keskeytyneesen kasvatukseensa, ruveten lukemaan, ja aikoipa vielä oppia englanninkieltäkin. Lystinmoista oli nähdä hänen voimallisen, hartiakkaan vartalonsa ainiaan kyyristyneenä kirjoituspöydän yli, hänen parrakkaisten, pulleudesta punoittavien kasvojensa olevan puoleksi vajonneena sanakirjan lehtiin ja vihkoihin. Aamupuolen päivästä vietti hän työssä, söi halukkaasti päivällisensä (Varvara Pavlovnasta olisi piisannut emäntää vaikka mihin), iltasin astui hän ihastuttavaan ja loistavaan seuraan, joka oli täynnänsä nuoria, iloisia kasvoja — ja tämän hauskan seurapiirin keskuksena oli sama taitava emäntä, hänen vaimonsa. Hän ilahutti Lavretskia synnyttämällä hänelle pojan, vaan pienokainen kuoli kohta; se kuoli keväällä, ja kesällä lääkärien neuvosta vei Lavretski vaimonsa ulkomaille, parannuslähteille. Tällaisen onnettomuuden jälkeen täytyi hänen välttämättömästi haihduttaa ajatuksiansa, ja sen lisäksi vaati terveyskin lämpöisempää ilmanalaa. Kesän ja syksyn he viettivät Saksassa ja Sveitsissä, vaan talveksi, kuten sopi odottaakin, muuttivat Pariisiin. Pariisissa rupesi Varvara Pavlovna taas kukoistamaan niinkuin ruusu, ja osasi yhtä sukkelaan ja taitavasti rakentaa pesänsä kuin Pietarissakin. Asunnon hän löysi erittäin miellyttävän, Pariisin hiljaisen, mutta muodikkaan kadun varrella; miehelleen hän neuloi senlaisen yötakin, ett’ei tämä vielä ollut senlaista nähnytkään; palkkasi itselleen komean sisäpii’an, kiitettävän ruuan laittajan, sievän lakeijan; hankki ihmeteltävät vaunut ja erinomaisen pianon. Ei kulunut viikkoakaan kun hän jo kiirehti yli kadun hartiaviitta yllä, availi päivänvarjoa ja veti hansikkaita käteensä ei yhtään huonommin kuin synnynnäinen parisilaisnainenkaan. Vieraita hän hankki pian. Ensin hänen luonaan kävi ainoastaan venäläisiä, sitten alkoi ilmaantua ranskalaisiakin, erittäin ystävällisiä ja kohteliaita, naimattomia nuoria miehiä, joilla jok’ikisellä oli miellyttävä käytös ja sointuva sukunimi; kaikki he puhuivat sukkelaan ja paljon, kumarsivat sievästi, rypistivät silmiään erinomaisesti; valkeat hampaat kimaltelivat jok’ainoalta purppuraisten huulten takaa, — ja kuinka he hymyilivät! Jokainen heistä toi muassaän ystäviään ja la belle madame de Lavretzki tuli kohta tunnetuksi Chaussée d’Antin’intä Rue de Lille’en saakka. Siihen aikaan (se oli vuonna 1836) ei vielä ollut muistiinpanijoita eikä följetongin kirjoittajia niin paljon, joita nyt kiehuu kaikkialla, aivan kuin muurahaisia hämmennetyssä ke’ossa, vaan silloin jo aikoi Varvara Pavlovnan salongissa ilmaantua eräs mr Jules, ulkomuodoltaan ruma herra, tuntemattomalla alalla työskentelijä, kurja, ja alhainen kuten kaksintaistelijat ja selkäsaunan saaneet henkilöt. Tämä mr Jules inhoitti kovin Varvara Pavlovnaa, mutta hän otti häntä vastaan ainoastaan sentähden, että tämä kirjoiteli kaikenlaisissa sanomalehdissä ja yhtenään mainitsi niissä hänestä, nimittäen häntä, milloin m-me de L——tzki, milloin m-me de ————, cette grande dame russe si distinyuée, qui denieure rue de P…; kertoi koko maailmalle, s.o. muutamalle sadalle tilaajalle, joilla ei ollut minkäänlaista tekemistä m-me de L——tzkin kanssa, kuinka tämä, viisaudeltaan oikea ranskalaisnainen (une vraie françaiee par l’esprit) — tätä suurempaa ylistystä ei ranskalaisilla ole — on herttainen ja sydämellinen, kuinka hän on taitava pianonsoittaja ja kuinka ihmeellisesti hän tanssii valssia (Varvara Pavlovna valssasi, keveässä, liitelevässä vaatteuksessaan, tosiaankin niin, että sai kaikki sydämet taitojensa yli paisumaan…) sanalla sanoen, laski hänestä huhun ympäri maailmaa, ja, mitäs arvelette? onhan tämä toki kutkuttavaa. Neiti Mars oli silloin jo astunut pois näyttämöltä, ja neiti Rachel ei vielä ollut ilmaantunut; mutta siitä huolimatta kävi Varvara Pavlovna ahkerasti teaatterissa. Hän oli ihastunut italialaiseen soittoon, nauroi Odrin raunioissa, haukotteli säännöllisesti ranskalaisissa komedioissa ja itki jossakin rouva Dorvallin esittämässä ylenromantillisessa melodraamassa; mutta mikä tärkein, herra Listz esiintyi pari kertaa hänenkin luonaan ja oli niin herttainen, niin yksinkertainen — mainiosti! Senlaisissa kultaisissa oloissa kului talvi, jonka lopulta Varvara Pavlovna tuli esitetyksi hovissa. Feodor Ivanitsch ei puolestaan myöskään ikävöinyt, vaikka elämä aika-ajoin tuntuikin raskaalta hänen hartioillaan — raskaalta sentähden, että se oli tyhjää. hän luki sanomalehtiä, kävi luennoilla Sorbonne’ssa ja College de France’ssa. seurasi kaikkia valtiolaitoksia, ryhtyi kääntämään erään tunnetun, oppineen kirjailijan teosta mielihaireista. "Minä en kadota aikaani", ajatteli hän, "tämä kaikki on hyödyllistä; mutta ensi talveksi täytyy välttämättömästi kääntyä Venäjälle ja ryhtyä työhön." Vaikea on sanoa, liekö hän selvästi tajunnut mikä oikeastaan olisi hänen työnsä ollut, ja Jumala tiesi, onnistuisiko hänen talveksi päästä Venäjälle; ennenkun hän kerkesi matkustaa vaimonsa kanssa Baden-Badeniin, johon oli aikomus mennä, sattui odottamaton seikka, joka kukisti kaikki hänen toiveensa.

XVI.

Tultuaan kerta Varvara Pavlovnan lukuhuoneesen, hänen poissaollessaan, näki Lavretski lattialla pienen, säännöllisesti kokoontaitetun paperilapun. Hän nosti sen koneentapaisesti, avasi sen samoin ja luki, ranskaksi kirjoitettuna, seuraavaa:

"Rakas enkelini Betty! (minä en mitenkään saata nimittää sinua: Barbe tahi Varvara). Minä odotin turhaan sinua puiston kulmassa; tule huomenna puoli kaksi meidän asuntoomme. Sinun hyvä, paksu ukkosi (ton gros bonhomme de mari) on tavallisesti silloin kiintyneenä kirjoihinsa; me laulamme taas yhtenä teidän runoilija Puskinin (de votre poète Pouskine) sepittämän laulun, jonka sinä minulle opetit: Vanha mies, julma mies? — Tuhannen suuteloa jaloillesi ja kätösillesi. Minä odotan sinua. Ernst."

Ensikerralla luettuaan ei Lavretski ymmärtänyt sen sisältöä; lukipa toistamiseen: päänsä alkoi pyöriä, lattia rupesi liikkumaan hänen jalkainsa alla, kuin laivan kansi pumputtaissa. Hän huudahti, henkensä salpautui, hän rupesi itkemään — kaikki yht’aikaa.

Hän oli ihan mielenviassa. Hän luotti niin sokeasti vaimoonsa; uskottomuutta ei hän osannut aavistaakaan. Tämä Ernst, hänen vaimonsa rakastettava, oli vaaleanverevä, viekistelevä 23 vuotias poika, jolla oli kaareva nenä ja tuskin huomattavat viikset, melkein mitättömin kaikista hänen tuttavistaan. Meni minutteja, kuluipa puoli tuntiakin; Lavretski seisoi yhä, puristellen käsissään murhaavaa paperilappua, ja katsellen mielettömästi lattiaan; ihan kuin himmeän vihurin takaa kuvastihe hänen eteensä vaaleita haamuja; tuskallisesti kylmeni sydän; hänestä näytti, että hän vajoaa, vajoaa — loppumattomasti. Tuttu, keveä silkkihameen kuhina herätti hänet vihdoin tainnoksista; Varvara Pavlovna hattu päässä ja viitta hartioilla oli kiireisesti palannut kävelyltään. Lavretski hämmästyi ja juoksi ulos; hän tunsi tällä haavaa olevansa valmis repimään hänet, lyömään puolikuoliaaksi saakka, oikein moukan tavalla omin käsin kuristamaan hänet. Kummastunut Varvara Pavlovna tahtoi pidättää häntä; hän sai vaan kuiskaisseeksi: Betty, — ja juoksi ulos ovesta.

Lavretski palkkasi vaunut ja käski ajamaan ulos kaupungista. Koko lopun päivää ja seuraavan yön käveli hän, tuon tuostakin seisahdellen ja käsiään yhteen lyöden: välistä oli hän aivan mieletön, toisinaan oli hänestä oikein naurattavaa, melkeinpä lystiä. Aamulla häntä rupesi viluttamaan, hän meni kaupungin ulkopuoliseen huonoon ravintolaan, pyysi itselleen huoneen, ja istui tuolille ikkunan eteen. Suomenvedontapainen haukotus pudistutti häntä. Hän pysyi tuskin pystyssä, ruumiinsa heikkoni, vaikk’ei hän sitä tuntenut, väsymys valtasi; hän istui, katsoi, eikä ymmärtänyt mitään; ei tietänyt mitä hänelle oli tapahtunut, kuinka oli joutunut yksikseen, jäsenet kankeana, suru mielessä, raskas kivi sydämellään, tähän tyhjään, tuntemattomaan huoneesen; hän ei ymmärtänyt mikä saattoi hänen, Varjan, antautumaan tälle ranskalaiselle, ja mitenkä hän, tietäessään olevansa uskoton, voi pysyä ennellään rauhallisena, hellänä ja olla olevinaan uskollinen hänelle! "En ymmärrä mitään!" kuiskasivat hänen kuivettuneet huulensa. "Kuka minulle nyt voi vakuuttaa ett’ei jo Pietarissa…?" Lopettamatta kysymystään haukotteli hän taas, vavisten ja käyristyen koko ruumiiltaan. Sekä kirkkaat että himmeät muistot raastoivat häntä yhdellä tapaa; hänelle juohtui yht’äkkiä mieleen, että muutama päivä takaperin istui vaimonsa, hänen ja Ernstin läsnä ollessa, pianon ääreen ja lauloi: "Vanha mies, julma mies!" Hän muisti hänen kasvonsa piirteet sillä hetkellä, erikoinen loisto silmissään ja hohto poskillaan, — hän nousi tuoliltaan, aikoen mennä heille sanomaan: "te ivaatte minua turhaan; isoisän isäni jyhmi moukkia kylkiluihin, mutta isoisäni oli itse moukka"; — ja hän olisi ollut valmis tappamaan heidät molemmat. Toisinaan taas hänestä näytti, että tämä kaikki on vaan unta, eikä untakaan vaan pelkkää, utua, minkä ainoastaan ravistaa pois päältään ja katsahtaa… Hän katsahti ympärilleen, vaan niin- kuin haukan kynnet saaliiseen, tunkeutui suru aina vaan syvemmälle hänen sydämeensä. Kaiken muun lopuksi, toivoi Lavretski muutaman kuukauden kuluttua tulevansa isäksi… Mennyt, tuleva aika, kaikki oli myrkytetty. Hän palasi viimeinkin takaisin Pariisiin, asettui erääsen ravintolaan ja lähetti Varvara Pavlovnalle herra Ernstin lapun ja seuraavan kirjeen:

"Tähän yhdistetty paperiliuska selvittää teille kaiken. Samassa sanon teille, ett’en minä tuntenut teitä: te — aina niin säntillinen, pudottelette tänlaisia tärkeitä paperia." (Tätä lausetta valmisteli Lavretski raukka muutaman tunnin ajan). "Minä en voi teitä enään nähdä; toivon että ette tekään halua sitä. Määritän teille 15,000 frankkia vuodessa; enempää en voi antaa. Lähettäkää osoitteenne maalaiskonttooriin. Tehkää mitä parhaaksi näette; eläkää missä haluatte. Toivon teille onnea. Vastausta en tarvitse."

Lavretski kirjoitti vaimolleen että vastausta ei tarvitse… mutta hän odotti, halusi vastausta, selitystä tälle selittämättömälle, salaiselle asialle. Varvara Pavlovna lähetti hänelle samana päivänä pitkän, ranskaksi kirjoitetun kirjeen. Se pani hänet tajuamaan; viimeisetkin epäilyksensä katosivat, hänen tuli häpeä, että oli vielä epäillyt tätä asiaa. Varvara Pavlovna ei puhdistautunutkaan: hän halusi ainoastaan nähdä häntä vielä kerta, rukoili ett’ei Lavretski hylkäisi häntä i’äksi. Kirje oli kylmä ja jännitetty, vaikka siellä täällä näkyi kyynelten pilkkuja. Lavretski myhähti katkerasti ja käski kirjeen tuojan sanomaan, että kaikki on erinomaisen hyvin. Kolmen päivän kuluttua ei häntä enää ollut Pariisissa; hän oli lähtenyt, ei Venäjälle, vaan Italiaan; muuten hänestä oli samantekevä minne meni, kunhan vaan ei kotiin. Hän kirjoitti rahastonsa hoitajalle vaimonsa eläkkeestä, ja käski hänen ottamaan huostaansa talouden hoidon ja kaikki asiat kenraali Korobjinilta, odottamatta hänen tilejänsä, ja toimittaa että hänen ylhäisyytensä korjaisi pois itsensä Lavrikasta; hän kuvaili mielessään poisajetun kenraalin hämmästystä, rauennutta suurellisuutta, ja kaiken surunsa ohella tunsi hän jotain vihantapaista tyytyväisyyttä. Silloin hän pyysi kirjeessään Glafira Petrovnan palaamaan jälleen Lavrikkaan, ja lähetti valtakirjan hänen nimellensä; mutta Glafira Petrovna ei muuttanut Lavrikkaan, ilmoittaen itse sanomalehdissä valtakirjansa kuolettamisen, joka kuitenkin oli ihan turhaa. Elellen Italian pikku kaupungissa, seuraili Lavretski vielä kauan aikaa vaimonsa elämää. Sanomalehdistä sai hän tietää että Varvara Pavlovna oli matkustanut Baden-Badeniin, kuten oli aikonutkin; nimensä alkoi ilmaantua sanomalehtien palstoilla saman mr Julesin allekirjoittamina. Näissä palstoissa huomasi hän, tavallisen ivan läpi ystävällistä sääliväisyyttä; se katkeroitti kovin Feodor Ivanitschin sydäntä. Sitten hän sai tietää, että hänelle oli syntynyt tytär; parin kuukauden kuluttua sai hän ilmoituksen rahastonsa hoitajalta, että Varvara Pavlovna oli vaatinut ensimäisen kolmanneksen palkastaan. Sitten alkoi kuulua aina huonompia ja huonompia tietoja hänestä; viimein ilmestyi sanomalehdissä kertomus eräästä hullunkurisen surullisesta tapauksesta, jossa hänen vaimollansa oli hyvin kadehtimaton osa. Kaikki oli mennyttä: Varvara Pavlovna tuli "kuuluisaksi".

Lavretski ei enään ruvennut seuraamaan häntä; mutta ei hän vielä kohtakaan voinut rauhoittua. Välistä valtasi hänet niin kova ikävä vaimoaan, että melkein olisi anteeksi antanut hänelle, kun vaan olisi saanut kuulla hänen herttaista ääntään, saanut puristaa hänen kättään. Vaan aika kului, eikä suinkaan vaikutuksetta. Hän ei ollut syntynyt kärsijäksi; hänen terve luontonsa vaati oikeuksiansa. Vähitellen selveni hänelle kaikki; itse isku, joka häntä kohtasi, ei hänestä enää näyttänyt odottamattomalta; hän tuli ymmärtämään vaimonsa, — likeisen henkilön tuletkin vasta silloin ymmärtämään, kun olet hänestä erillään. Taas jaksoi hän työskennellä, vaikk’ei suinkaan entisellä halulla; elämän valmistama epäileväisyys sai sijan hänen sydämessään. Hän tuli välinpitämättömäksi kaikkeen. Neljän vuoden kuluttua tunsi hän voivansa lähteä kotipuoleen, — oli valmis tapaamaan omaisiansa. Poikkeamatta Pietariin tai Moskovaan saapui hän O——n kaupunkiin, jossa me erosimme hänestä ja johon pyydämme myöntyväistä lukijaa seuraamaan kanssamme.

XVII.

Edellämainitun päivän seuraavana aamuna kello yhdeksän aikaan astui Lavretski Kalitinin talon kuistiin. Hänelle tuli vastaan Liisa, hattu päässä ja hansikkaat kädessä.

— Mihin nyt? kysyi hän tältä.

— Kirkkoon. Tänään on sunnuntai.

— Käyttekö te kirkossa?

Ääneti, kummastuneena katsahti Liisa häneen.

— Suokaa anteeksi, sai Lavretski sanoneeksi, minä… minä en sitä tarkoittanut, minä tulin teille hyvästijättämään, sillä tunnin perästä matkustan maalle.

— Onko se kaukana täältä? kysyi Liisa.

— Noin viisikolmatta virstaa.

Kynnykselle ilmaantui Leena palvelustytön seuraamana.

— Älkää meitä unhoittako, sanoi Liisa laskeutuen alas portailta.

— Älkää tekään unhoittako minua. Kuulkaa, lisäsi hän, te menette kirkkoon: rukoilkaa siellä minunkin edestäni.

Liisa seisahtui ja kääntyi häneen.

— Hyvä, sanoi hän, katsoen häntä suoraan silmiin, minä rukoilen teidänkin edestänne. Lähdetään, Leena.

Vierashuoneessa tapasi Lavretski Maria Dmitrijevnan yksinään. Hän haisi hajuvesille. Omain sanainsa mukaan kivisti hänellä päätä, kun oli muka rauhattomasti viettänyt yönsä. Hän otti Lavretskin vastaan tavallisella äänettömällä ystävyydellään, muuttuen vähiin kerrassaan puheliaammaksi.

— Eikö totta, kysyi hän, kuinka miellyttävä nuorimies Wladimir
Nikolajevitsch on!

— Kuka se Wladimir Nikolajevitsch on?

— Panschin, se joka eilen oli meillä. Hän mieltyi hyvin teihin: minä ilmoitan salaa teille, mon cher cousin, hän on aivan haltioissaan minun Liisastani. Ja mitä? Hän on hyvää sukua, palvelee oivallisessa paikassa, on nerokas, ja kamarijunkkari, ja jos Jumala niin sallii… olen minä äitinä omasta puolestani hyvin tyytyväinen. Edesvastaus tosin on suuri; tietysti vanhemmistahan lasten onni riippuu, niin sanoakseni: tähän saakka, hyvästikö, huonostiko, olen minä yksin, joka paikassa minä: sekä olen kasvattanut lapseni, opettanut, kaikki vaan minä… nytkin esimerkiksi minä kutsuin rouva Bylysin kautta mamselli…

Maria Dmitrijevna alkoi kertoa huoliansa, ahkeroimisiansa, äitillisiä tunteitaan. Lavretski kuunteli häntä ääneti, pyöritellen hattua käsissään. Hänen kylmä, osaanottamaton katseensa hämmästytti puhelevaa rouvaa.

— Mitä pidätte Liisasta? kysyi hän.

— Elisabet Mihailovna on herttainen tyttö, sanoi Lavretski, nousi istualtaan, kumarsi ja meni Marfa Timofejevnan luo. Maria Dmitrijevna katsoi tyytymättömänä hänen jälkeensä ja ajatteli: aika hyle, hönttö! Nyt minä ymmärrän miksi hänen vaimonsa ei voinut olla hänelle uskollinen.

Marfa Timofejevna istui huoneessaan seurueensa keskellä. Siinä seurueessa oli viisi olentoa, yhtä rakkaat kaikki hänen sydämellensä: paksupäinen, opetettu punatulkku, johon hän oli rakastunut sentähden, että tämä lopetti viheltelemisensä ja veden pärskyttämisen, — pikkunen, arka koira, Roska, — vihainen kissa, Matrossi, — mustanverevä, terävänenäinen, suurisilmäinen, yhdeksänvuotias vilkas Sandra uiminen tyttö, — ja vanha, noin viidenkuudetta vuotias nainen, joka piti yllään valkeaa tanukkaa ja tummaa hametta, nimeltä Nastasja Karpovna Ogarkov. Sandra oli orpo porvaristyttö. Tytön ja Roskan oli Marfa Timofejevna ottanut luokseen sääliväisyydestä: molemmat oli hän löytänyt kadulta; molemmat olivat nääntyneinä ja nälkäisinä, sateessa. Roskaa ei kukaan kaihonnut, mutta Sandralla oli setä, juoppo suutari, jolla ei ollut itsellään mitään syömistä eikä sisarensa tyttärellekään antaa, pänttäsi sitä lestillä päähän; tämä kuitenkin jätti mielellään tytön Marfa Timofejevnan huostaan. Nastasja Karpovnan kanssa oli Marfa Timofejevna tutustunut ollessaan luostarissa Jumalaa rukoilemassa; itse hän astui hänen luokseen (Marfa Timofejevna mieltyi häneen, kuten itse vakuutti, sentähden että tämä osasi niin maukkaasti rukoilla), alkoi puhella hänen kanssaan ja pyysi luokseen teetä juomaan. Siitä päivästä saakka he eivät enää eronneet. Nastasja Karpovna oli iloinen, hiljainen nainen, lapseton leski, syntyisin köyhästä aatelissuvusta; päänsä oli pyöreä, hiuksensa harmaat, kätensä valkoiset ja pehmoiset, kasvonsa lempeät, nenä hiukan epäsäännöllinen; hän kunnioitti Marfa Timofejevnaa, tämä puolestaan rakasti häntä, vaikka joskus ivaili hänen hellää sydäntänsä: hänessä oli heikkous kaikkia nuoria miehiä kohtaan, joiden läsnäollessa hän punehtui korviansa myöten, kuin tyttö, vähäpätöisemmistäkin leikeistä. Koko hänen omaisuutensa oli 1,200 ruplaa arvopapereissa; hän eli Marfa Timofejevnan kustannuksella ja yhdenmukaisesti hänen kanssaan: Marfa Timofejevna ei suinkaan olisi sallinut mitään poikkeusta.

— Ah, Fedja! alkoi hän, tämän nähtyänsä, sinä et eilen illalla nähnytkään minun perhettäni: ihastelehan! Me olimme aikeessa toistamiseen ruveta teetä juomaan pyhän kunniaksi. Kaikkia saat hyväellä: vaan Sandra ei suinkaan anna kiinni itseänsä, ja kissa taas raapasee. Matkustatko sinä tänään?

— Tänään. Lavretski istui matalalle tuolille. Minä jätin hyvästi jo
Maria Dmitrijevnalle. Näin minä Elisabet Mihailovnankin.

— Sano häntä vaan Liisaksi; mikä Mihailovna hän sinulle on? Istu varovasti, muuten säret Sandran tuolin.

— Hän meni päiväsaarnaan, pitkitti Lavretski. Onko hän jumalinen?

— On, hyvinkin jumalinen. Paljon enemmän kuin me sinun kanssasi, Fedja.

— Ettekö te sitte olekaan jumalinen? huomautti Nastasja Karpovna, kuiskaten. Tänään ette aamusaarnaan menneet, mutta iltasaarnaan kuitenkin menette.

— Enpä niinkään, sinä saat mennä yksin: olen laiskistunut, muoriseni, sanoi Marfa Timofejevna, teen juonnilla olen ruvennut liiaksi itseäni lellittelemään. Hän puolestaan sinutteli Nastasja Karpovnaa, vaikka eli hänen kanssaan yhdenmukaisesti, — ei hän muuten olisi ollutkaan Pestovan sukua: kolme Pestovaa oli nimitettynä Ivan Wasiljevitsch Julman synodikirjassa; Marfa Timofejevna tiesi sen.

— Olkaa hyvä, sanokaa minulle, alkoi Lavretski taas, Maria Dmitrijevna puhui minulle äsken siitä… mikä hänen nimensä nyt onkaan…? Panschinista. Mikä herra se on?

— Aika kielilakkari hän on, varjele Jumala! höpisi Marfa Timofejevna, eiköhän ilmoittanut sinulle, salaisuutena muka, millainen sulhanen on onkeen tarttumassa. Lörpöttelisi papinpoikansa kanssa; ei, vielä näkyy vähäksi piisaavan. Mutta eihän siitä vielä mitään olekaan, Jumalan kiitos! vaikka hän jo juttelee.

— Miksi Jumalan kiitos? kysyi Lavretski.

— Siksi, että en pidä pojasta; ja mitäpä hänessä lie ihmettelemistäkään?

— Ettekö pidä hänestä?

— Eihän hän kaikkia voi kahlehtia. Piisaa hänelle sekin, kun Nastasja
Karpovna on häneen rakastunut.

Leskiraukka joutui aivan hämille.

— Mitä te Marfa Timofejevna, ettekö pelkää Jumalaa, huudahti hän, ja kasvonsa ja kaulansa punehtuivat.

— Ja tietäähän veitikka, keskeytti Marfa ’Timofejevna hänet, millä miellyttää häntä: lahjoitti hänelle nuuskarasian. Fedja, pyydähän häneltä nuuskaa haistaaksesi, niin saat nähdä kuinka kaunis se on: kanteen on maalattu ratsastava sotilas. Parempi, muoriseni, älä väitäkään.

Nastasja Karpovna viittoi vaan käsillään.

— Entä Liisa, kysyi Lavretski, miellyttääkö hän Liisaa?

— Kenties! — toisekseen, Jumala hänen tiesi! Vieras sielu, kuten tiedät, on synkkä metsä, ja tytöillä vielä sen synkempi. Tuossa esimerkiksi Sandra — ota hänestä selvä! Miksi hän peitteleikse, siitä saakka kun sinä tulit, eikä mene ulos? Sandra pyrskähti nauramaan ja juoksi ulos, Lavretski nousi istualtaan.

— Kyliä se on niin, sanoi hän katkonaisesti, tyttöjen sydäntä ei voi tajuta.

Hän rupesi hyvästijättelemään.

— Milloin sinua taas saa nähdä? kysyi Marfa Timofejevna.

— Miten sattuu, tätiseni: eihän tästä kaukana olla.

— Sinähän menet Wasiljevskiin. Sinä et tahdo elää Lavrikassa, no, se on oma asiasi; mutta muista käydä äitisi ja isoäitisi haudalla. Sinä olet siellä ulkomailla kerännyt kaikenlaisia tietoja, ja ken tietää, ehkä he haudoissansa tuntevat sinun läsnäolosi. Ja älä suinkaan unhoita, Fedja, teettää sielumessuja Glafira Petrovnalle; tässä sinulle rupla. Ota, ota, minä tahdon puolestani teettää hänelle sielumessun. Eläissänsä en minä häntä rakastanut, mutta ei mitään sanomista, kyllä oli äkäinen. Oli viisas, eikä hän sinuakaan loukannut. Mene nyt Jumalan nimeen, muutoin minä kyllästytän sinua.

Ja Marfa Timofejevna syleili sukulaistaan.

— Mutta Liisa ei Panschinille joudu, älä huolehdikaan, ansaitsee hän toisenmoisen miehen.

— En minä yhtään huolehdikaan, vastasi Lavretski ja meni ulos.

XVIII.

Noin neljän tunnin kuluttua oli hän jo matkalla kotiinsa. Rattaat vierivät joutuisaan pitkin pölyistä maantietä. Pari viikkoa oli jo ollut poutaa; vieno, vaalea sumu laskeusi ilmaan, peittäen vaippaansa kaukaiset metsät, joista löyhkyi palaneen käry. Suunnaton joukko tummia pilvenhattaroita alkoi liikkua, vaaleansinertävällä taivaalla; tuulen vihuri kiiti kuivana, loppumattomana hulmuaa, kuitenkin käryä suuresti hälventämättä. Nojanneena tyynyä vasten ja pannen kätensä ristiin rinnoilleen, katseli Lavretski tuulen synnyttämää vainioitten aaltoa, pitkin sarkojen ruohostuneita pientareita, päivän pilkisteleviä säteitä, tyhmiä vareksia ja harakoita, jotka epäluuloisina syrjästä katselivat ohi vierovia vaunuja; hän katseli virkistyneen aron synkkää tyhjyyttä ja hiljaisuutta, sen ruohostoa, korkeita kunnaita, notkoja kasvavine tammistopensaineen, kirjavia kyliä, nuorteita koivuja — kaikki tämä, jota hän niin moneen aikaan ei ollut nähnyt, tämä venäläinen maisema, vaikutti hänen sydämeensä ihastuttavan, mutta samassa melkein murheellisen tunteen, painoi hänen rintaansa jollakin suloisella painolla! Hänen ajatuksensa liikkuivat verkalleen; niitten suunta oli yhtä himmeä ja sekaantunut, kuin ylhäällä taivasalla liikkuvien hattaroidenkin. Hänelle juohtui mieleen lapsuutensa, äitinsä, hän muisti hänen kuolemansa, kuinka hänet tuotiin äitinsä luo, ja mitenkä tämä puristi hänen päätään rintaansa vasten, kuinka äitinsä yritti hänelle puhumaan, katsahti Glafira Petrovnaan — ja vaikeni. Juohtui hänen mieleensä isänsäkin, ensin reippaana, kaikkeen tyytymättömänä, kajahtelevalla äänellä, sitten sokeana, itkevänä, harmaan partaisena; muisti, kuinka hän kerran ruokapöydässä otettuaan liikoja ryyppyjä ja kaataen kastekkeen pöytäliinalle, äkkiä alkoi nauraa ja räpyttää so’enneita silmiänsä sekä, punehtuen, kertoa onnistumisistaan; muisti Varvara Pavlovnan ja käyristyi, niinkuin äkkinäisen sisällisen taudin saanut ihminen, ja ravisti päätään. Sitten hänen ajatuksensa pysähti Liisaan. "Siinä", ajatteli hän, "astuu taas maailmaan uusi olento. Sievä tyttö, mitähän siitäkin tulee? Onpa hän kauniskin. Vaaleat, nuoret kasvot, silmät ja huulet niin vakavat, katsantonsa, rehellinen ja viaton. Sääli, hän taitaa olla hiukan rakastunut. Pituus paras, astunto keveä ja ääni hiljainen. Minua miellyttää hyvin, kun hän äkkiä seisahtuu, kuuntelee huomiolla hymyilemättä, sitten vaipuu ajatuksiinsa ja heilauttaa, hiuksiansa. Näyttää siltä, että hän miellyttää minua itseäni, Panschin ei häntä ansaitse. Vaan minkä vuoksi hän olisi huono? Toisekseen, mitähän minä siitä huolehdin? Hänkin lähtee samaa tietä, kuin kaikki naiset juoksevat. Paras lie kuu nukun." Ja Lavretski ummisti silmänsä.

Nukkua hän ei kuitenkaan voinut, vaan vaipui matkustuksen äänettömään uinailuun. Entisyyden muistot, yhä vielä, kiirehtimättä nousivat, sulivat hänen sydämessään, sekoittuen ja hämmentyen toisiinsa. Lavretski rupesi, Jumala tiesi miksi, ajattelemaan Robert Piléstä… Ranskan historiasta… siitä, kuinka hän olisi voittanut taistelussa, jos olisi ollut kenraali; hänelle kuvastuivat laukaukset, huudot… Päänsä soljui syrjään, hän avasi silmänsä… Samat kedot, samat aron kuvat: kuluneet hevosten kengät välkähtelivät tuon ainaisen tupruavan pölyn läpi: kyyditsijän keltainen paita, punasine olkatilkkuineen, pullistui tuulen viimasta…. "Kaunisna minä saavun kotipuoleeni!" välähti ajatus Lavretskin päässä; ja hän huudahti: "anna mennä!" kyyristyi päällystakkiinsa ja puristihe likemmä tyynyä. Vaunut jytkähtivät, Lavretski suoristihe ja avasi silmänsä levälleen. Hänen edessään kummulla näkyi pikku kylä, hiukan syrjempänä oli rapistunut herrastalo, suljettuine ikkunaluukkuineen ja kallistuneine kuistineen; portilta saakka yli koko pihamaan kasvoi nokkosia, viheriänä ja tiheänä kuin hamppu; aivan vieressä seisoi tamminen luja vilja-aitta. Tämä oli Wasiljevski.

Ajuri käänsi portille, seisahdutti hevoset; Lavretskin palvelija kohosi ja, aikoen alas hypätä, huusi: hei! Kuului veltto, hiljainen ulvonta, mutta ei tullut koiraakaan tälle huudahdukselle; palvelija aikoi toistamiseen hypätä ja huusi taas: hei! Kuului taaskin heikko ulvonta ja hetken kuluttua ilmestyi pihalle, tiesi hänen mistä, mies, pää lumivalkoinen, Hankki kauhtana yllä, kiidellään karttaen aurinkoa, katsahti hän vaunuihin, löi molemmat kämmenensä reisiin ja jäi hämmästyksissään seisomaan paikalleen, vaan tointui kuitenkin kohta ja tuli porttia avaamaan. Vaunut vierivät pihalle sihisten nokkosissa, ja seisahtuivat kuistin eteen. Valkopäinen mies, näköjään hyvin vikkelä, seisoi jo jalat levällään alimmalla portaalla, auki päästäen peitenahkaa ja suonenvedontapaisesti kohotettuaan sen ylös, auttoi herraansa alas vaunusta, ja suuteli tämän kättä.

— Hyvää päivää, hyvää päivää, ukkoseni, sanoi Lavretski, nimesi taitaa olla Anton? Sinä elät vielä?

Ukko kumarsi ääneti ja juoksi avaimia hakemaan. Sillä aikaa istui kyytimies liikkumatta ja katseli halveksivaisesti lukittuun oveen päin, Lavretskin palvelija, sitten kun oli hypännyt alas istuimeltaan, jäi hämmästyneenä seisomaan, toisella kädellä pidellen kiini istuinsijasta. Ukko toi avaimet, ja ilman mitään tarvetta kyyristyi kuin käärme, ja kohotellen kyynäspäitään, avasi oven, astui syrjään ja kumarsi taas vyötäisiin saakka.

— Nyt siis olen kotona, nyt olen saapunut, ajatteli Lavretski, astuessaan pienoiseen etehiseen; sillä aikaa aukenivat ikkunaluukut ryminällä toinen toisensa jälkeen, ja päivänvalo tunkeusi autioihin suojiin.

XIX.

Pikku talo, johon Lavretski saapui ja jossa Glafira Petrovna kaksi vuotta takaperin kuoli, oli rakennettu menneellä vuosisadalla, vahvasta honkapuusta; näöltään se oli jo rapistunut, mutta voi seistä vielä puolen vuosisataa tahi enemmänkin. Lavretski kävi kaikkien huoneiden läpi ja suureksi rauhattomuudeksi kuihtuneille, pölyisille kärpäsille, joita oli joka, nurkassa, käski avaamaan ikkunat kaikkialla; Glafira Petrovnan kuoltua ei niitä oltu avattu. Kaikki oli talossa kuten ennenkin: vierashuoneen hienojalkaiset, harmaalla vaatteella katetut, nyt jo kuluneet ja painuneet sohvat selvästi muistuttivat Katharinan aikoja; vierashuoneessa myös seisoi emännän rakkain, korkea, suoraselkäiminen nojatuoli, vaan johon tämä ei kertaakaan, eipä vielä vanhuudessaankaan, ollut nojannut selkäänsä. Sivuseinällä riippui vanha, Feodorin isoisän isän, Andrei Lavretskin muotokuva; himmeästi vaan enää häämöittivät tummat, kellahtaneet kasvot, mustuneella ja köyristyneellä alustalla; pienet, äkäiset silmät tuijottivat kuopistaan hiukan turvonneiden luomien alta; mustat, puuteroimattomat hiukset kohosivat harjana painuneen otsan päällä. Kuvan kulmassa riippui pölyinen kukkaisseppele. "Itse Glafira Petrovna suvaitsi palmikoida sen", ilmoitti Anton. Makuuhuoneessa oli matala, kapea sänky, hyvästä, juovikkaasta vaatteesta tehdyn, vanhanaikaisen katoksen alla; koko röykkiö väriltään luopuneita tyynyjä ja pingoitettu, pehmeä peite oli sängyssä, pään kohdalla riippui Pyhän Jumalan-äidin kirkonkäymisen kuva, sama, johon kuoleva, kaikkien unhoittanut vanhapiika viimeisen kerran oli kylmeneviä huuliaan lähentänyt. Puunpalaisista tehty toalettipöytä, vaskisine koristuksineen ja valehtelevine peilineen, kultakehyksissään, seisoi ikkunan luona. Makuuhuoneen vieressä oli pikkuinen rukoushuone, se oli melkein tyhjä, ainoastaan yhdessä nurkassa oli Jumalankuvakaappi; lattialla oli hankaantunut, vahasta likaantunut puumöhkäle, jonka päälle Glafira Petrovna eläissään oli laskenut maalliset kumarruksensa. Anton läksi Lavretskin palvelijan kanssa avaamaan tallia; hänen sijaansa ilmaantui vanha ämmä, melkein yhden ikäinen Antonin kanssa, koko kasvoineen huntuun kääriyneenä; päänsä vapisi, silmänsä olivat typerän näköiset, vaan niistä heijastui vilpittömyyttä pitkällisen palvelemisen nöyryyttä ja samassa jotain kunnioittavaa sääliväisyyttä. Hän tuli ja kätteli Lavretskia, peräytyi ovelle ja odotteli käskyjä. Lavretski ei mitenkään voinut muistaa hänen nimeänsä, eikä hän luullut koskaan nähneensäkään häntä; tuli kuitenkin selville, että hänen niinensä oli Aprakseja; vuotta neljäkymmentä takaperin oli Glafira Petrovna lähettänyt hänet herraskartanosta tänne kanapii’aksi; hän puheli vähän — aivan kun olisi jo järkensä, kadottanut, — mutta katseensa oli terävänlainen. Paitsi näitä kahta vanhusta, ja vielä kolmea Antonin lastenlasten lasta, möhömahaisia poikia, jotka juoksentelivat pitkät paidat yllä, oli talossa yksikätinen tukeva moukka, joka puhuessaan kujerteli kun teiri, vaan ei ollut sopiva mihinkään työhön; hiukan hyödyllisempi häntä oli vanha koira, joka haukkumisellaan tervehti Lavretskia: se oli jo kymmenkunta vuotta kytkettynä paksuun rautaketjuun, joka oli ostettu Glafira Petrovnan käskystä, tämä salli tuskin koiravanhuksen liikkua ja kävellä raskaan taakkansa alla. Tarkastettuaan talon, läksi Lavretski puistoon, johon oli tyytyväinen. Se oli kasvanut täyteen karvikka- ja vapukkamarjapensaita ja viiniköynnöksiä; päivän suojaa siinä oli satavuotisten lehmusten varjossa, jotka suuruudellaan ja oksainsa kummallisella asennolla ihmetyttivät katselijaa; ne olivat liika liki toisiansa istutetut ja joskus — ehkä sata vuotta takaperin — ihmiskäsin hoidetut. Puisto ulottui pieneen lampeen, jonka rannat kasvoivat korkeaa, punertavaa ruokoa. Ihmiskätten työt raukenevat hyvin pian: vaan Glafira Petrovnan istutukset eivät vielä kerenneet metsistyä, vaikka näyttivätkin vaipuneen siihen hiljaiseen uinailuun, joka on omituista kaikkialla, missä vaan ei ole ihmisten rauhatonta touhua. Feodor Ivanitsch käveli myös pitkin kylää; ämmät käsi poskella katselivat häneen asuntojensa kynnyksiltä; miehet kumartelivat loitommalla, lapset pakenivat, vaan koirat haukkuivat välinpitämättömästi. Hänelle tuli vihdoin nälkä; palvelijain ja ruo’anlaittajan oli saapuminen vasta illaksi; eikä ruoka-aineetkaan vielä olleet saapuneet Lavrikasta, siis täytyi kääntyä Antonin puoleen. Anton ryhtyi paikalla puuhaan: kaappasi vanhan kanan, tappoi ja kyni sen; Aprakseja hankasi ja pesi sitä kauan aikaa, niinkuin pyykkiä pestään, ennenkuin pani sen pataan; kun se viho viimeinkin oli kypsynyt, kattoi Anton pöydän, pani lautasien eteen vanhan, mustuneen aplikometallisen, kolmijalkaisen suola-astian ja kapeakantaisen, lasitulppaisen, särmikkäisen pullerin; ilmoitti sitte Lavretskille laulavalla äänellään ruuan olevan pöydässä, — itse asettui hän Lavretskin tuolin taa seisomaan, otti käteensä pienen pöytäliinan, jolla viuhkoi pois ummehtunutta, jotakin kypressipuun hajuista löyhkää. Kun lientä oli syöty, toi Anton hänelle kanan; sen nahka oli täynnä rakkoja ja paksut suonet punoittivat sen molemmissa jaloissa; liha oli vanhaa ja sitkeää, Syötyään, ilmoitti Lavretski haluavansa teetä, jos… "Het’ sillään", keskeytti ukko hänet, ja täytti lupauksensa. Olihan näet hyppysellinen teetä, punaisessa paperissa säilytettynä; löytyipä pikkunen, rätisevä, kuhmuinen samovarikin ja varsin pieniä, juuri kuin kutistuneita, sokeripalaisia. Lavretski joi teetä suuresta kupista; hän muisti vielä lapsuudestaan tämän kupin: siihen oli kuvattuna pelikortteja, siitä joivat ainoastaan vieraat, ja hänkin joi siitä nyt niinkuin vieraana olija. Illaksi saapuivat palvelijatkin; Lavretskin mieli ei tehnyt käydä levolle tätinsä sänkyyn, jonkatähden käski tekemään vuoteen ruokasaliin. Sammutettuaan kynttilän, katseli hän vielä kauan ympärilleen, ajatellen hyvin ikäviä seikkoja; hänet valtasi tunne, joka tavallisesti valtaa joka ihmisen, maatessaan kauan asumattomassa suojassa; hänestä tuntui niin kuin ei tuo häntä ympäröivä pimeys voisi tottua uuteen tulokkaasen ja että itse seinätkin häntä kummastelivat. Viimein hän huo’ahti, veti peitteen päänsä yli ja nukkui. Anton valvoi kaikkein myöhemmin; hän sopotteli kauan Apraksejan kanssa, oihki puoli-ääneensä ja risti silmiänsä; he eivät kumpikaan luulleet herran asettuvan heille Wasiljevskiin asumaan, kun hänellä kerta, hiukan tuonnempana, oli niin hyvä kartano suurine puistoineen; he eivät aavistaneetkaan, että tämä puisto se olikin Lavretskista vastoinmielinen, ja että se herätti hänessä ikäviä muistelmia. Kyllikseen sopoteltuaan Apraksejan kanssa, otti Anton kepin, jolla nalkutteli aitan luona olevaan, jo kauan hylkynä olleesen lautaan; siihen hän nukkui pihamaalle, peittämättä edes harmaata päätään. Toukokuun yö oli tyyni ja hiljainen, — ja ukko nukkui rauhallista, makeaa untaan.

XX.