ENSIMÄINEN RAKKAUTENI

Kirj.

Ivan Turgenev

Suomensi

Siiri Hannikainen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

Vieraat olivat jo aikoja sitten lähteneet. Kello löi puoli yksi yöllä. Huoneessa oli jälellä enää vain isäntä sekä Sergej Nikolajevitsh ja Vladimir Petrovitsh.

Isäntä soitti ja käski korjaamaan pois illallisen jätteet.

— No niin, se on siis päätetty asia, — sanoi hän istuutuen mukavammin nojatuoliinsa ja sytyttäen sikarin. Jokainen meistä kertoo ensimäisen rakkautensa historian. Te saatte alkaa, Sergej Nikolajevitsh.

Sergej Nikolajevitsh, pyylevä, vaaleaverinen, pulleaposkinen mies, katsahti ensin isäntään ja kohotti sitten katseensa kattoa kohti. Minulla ei ole koskaan ollut ensimäistä rakkautta, — sanoi hän lopuksi: — minä aloin suoraan toisesta.

— Kuinka niin?

— Aivan yksinkertaisesti. Olin kahdeksantoistavuotias, kun minä ensi kerran aloin tavoitella erään aika miellyttävän neitosen suosiota, mutta minä seurustelin hänen kanssaan niinkuin ei asia olisi ollut minulle mitään uutta, aivan samoin kuin minä sittemmin seurustelin toisten naisten kanssa. Suoraan sanoen, ensimäisen ja viimeisen kerran minä rakastuin kuuden vuotiaana omaan hoitajaani, — mutta siitähän on jo hyvin kauan. Yksityisseikat meidän suhteessamme ovat jo häipyneet muististani, ja vaikkapa minä ne muistaisinkin, niin ketäpä ne voisivat huvittaa?

— No, mitä me sitten teemme? — alkoi isäntä. — Minun ensimäisessä rakkaudessani on myöskin hyvin vähän mielenkiintoista. Minä en ollut rakastunut kehenkään, ennenkuin tutustuin Anna Ivanovnaan, nykyiseen vaimooni — ja meillä kävi kaikki hyvin, kuin voideltuna — isät kihlasivat meidät, me rakastuimme hyvin pian toisiimme ja menimme tuota pikaa naimisiin. Minun satuni on siis parilla sanalla kerrottu, ja minun täytyy myöntää, että herättäessäni tämän kysymyksen minä, hyvät ystävät, ajattelin etupäässä teitä, en tahdo sanoa vanhoja, mutta ei enää juuri aivan nuoriakaan vanhojapoikia...

— Kenties teillä on meille jotain huvittavaa kerrottavana, Vladimir Petrovitsh?

— Minun ensimäinen rakkauteni ei, totta kyllä, kuulu aivan tavallisiin, — vastasi vähän epäröiden Vladimir Petrovitsh, noin nelikymmenvuotias mustatukkainen mies.

— Ahaa! — virkkoivat isäntä ja Sergej Nikolajevitsh yhteen ääneen. — Sitä parempi... — kertokaa.

— Olkoon menneeksi... tai ei, en minä rupea kertomaan, en ole mikään kertojamestari. Minun tapani on kertoa joko lyhyesti ja kuivasti, tai sitten laajasti ja epätodenmukaisesti, mutta jos haluatte, niin minä kirjoitan paperille kaikki mitä muistan ja luen sitten teille.

Ystävykset eivät ensin aikoneet suostua siihen, mutta Vladimir Petrovitsh pysyi päätöksessään. Kun he neljäntoista päivän kuluttua taas tapasivat toisensa, oli Vladimir Petrovitsh todellakin pitänyt lupauksensa.

Näin oli hän kirjoittanut vihkoonsa:

I

Olin silloin kuudentoista vuotias. Tapaus sattui kesällä v. 1833. Asuin Moskovassa vanhempieni luona. He olivat vuokranneet huvilan lähellä Kalugan tullia vastapäätä Neskutshnij-puistoa. Minä valmistauduin yliopistoon, mutta työskentelin hyvin veltosti, kiirehtimättä.

Kukaan ei rajoittanut vapauttani. Minä tein mitä tahdoin, etenkin sen jälkeen kun minut oli jättänyt viimeinen ranskalainen kotiopettajani, joka ei mitenkään voinut tottua siihen ajatukseen, että hän oli pudonnut »kuin pommi» (_comme une bombe_) Venäjälle, ja niin loikoili hän päivät päästään vuoteellaan, tyytymätön ilme kasvoillaan. Isä kohteli minua välinpitämättömällä lempeydellä, äiti taas ei kiinnittänyt minuun juuri mitään huomiota, vaikka minä olinkin ainoa lapsi: muut huolet täyttivät hänen ajatuksensa. Minun isäni, joka oli vielä nuori ja hyvin komean näköinen, oli mennyt hänen kanssaan naimisiin järkisyistä; äiti oli häntä kymmenen vuotta vanhempi. Äitini vietti hyvin surullista elämää; yhtenään hän kiivasteli, oli mustasukkainen ja vihoissaan — vaikkakaan ei isän läsnäollessa. Äiti pelkäsi häntä, ja hänen käytöksessään olikin jotain pelottavan jyrkkää, kylmää ja poistyöntävää. Minä en muuten koskaan ole nähnyt rauhallisempaa, itsetietoisempaa ja itsenäisempää ihmistä, kuin isäni oli.

En unohda milloinkaan ensimäisiä huvilassa viettämiäni viikkoja. Sää oli mitä ihanin. Me muutimme kaupungista toukokuun 9 päivänä, juuri Nikolain päivänä. Minä kävelin — joko huvilamme puistossa, tai tullin takana. Otin mukaani jonkun kirjan — esimerkiksi Kaidanovin kurssikirjan — mutta harvoin minä sitä aukaisin, sensijaan lausuin ääneen runoja, joita muistin paljon ulkoa; veri kierteli suonissani, sydän uinaili niin suloisesti ja viehkeästi. Alinomaa minä odottelin, pelkäsin jotakin, ihmettelin kaikkea ja seurasin kaikkea, mielikuvitus leikitteli ja liiteli nopeasti aina samojen kuvien ympärillä kuten tornipääskyset aamun valjetessa liitelevät kirkontornin ympärillä; minä kuljeskelin mietteissäni, olin suruissani, vieläpä itkinkin; mutta läpi surun ja kyyneltenkin, jotka aiheutuivat jostakin suruisasta laulusta tai illan ihanuudesta, pisti esiin keväisen nurmikon tavoin iloinen, nuoren heräävän elämän tunne.

Minulla oli ratsuhevonen, jonka aina itse valjastin, ja sillä minä yksinäni ratsastin jonnekin kauas, annoin mennä täyttä laukkaa ja kuvittelin olevani ritari turnajaisissa — kuinka iloisesti tuuli humisi korvissani! — tai nostaen kasvoni taivasta kohden join sen loistavaa valoa avoimeen sieluuni.

Muistelen, ettei naisen kuva, naisen rakkaus siihen aikaan juuri koskaan määrätyin piirtein tunkeutunut mieleeni, mutta kaikessa, mitä ajattelin, kaikessa, mitä tunsin, piili puoliksi tajuttu, arkaileva tunne jostakin uudesta, sanomattoman suloisesta, naisellisesta...

Tämä tunne, tämä odotus täytti koko olemukseni, minä hengitin sitä, se kiersi suonissani joka veripisarassa... sen oli määrä kohta toteutua.

Meidän huvilanamme oli puinen herraskartano, jossa oli pylväskäytävät ja kaksi matalaa siipirakennusta. Vasemmanpuolisessa oli pieni tehdas halpahintaisten seinäpaperien valmistamista varten. Minä kävin siellä silloin tällöin katsomassa, kuinka kymmenkunta laihaa, pörrötukkaista poikaa likaisissa puseroissaan ja kuihtunein kasvoin yhtenään hyppäsi puiselle telineelle, joka painoi puristimen nelikulmaisia laattoja ja sillätavoin he hentojen ruumiittensa painolla saivat aikaan kirjavien kuvioiden painumisen paperille.

Oikeanpuolinen siipirakennus seisoi tyhjänä ja oli vuokrattavana. Eräänä päivänä — noin kolmen viikon kuluttua toukokuun 9 päivästä avautuivat tuon sivurakennuksen akkunaluukut ja akkunassa näyttäytyivät naisen kasvot — jokin perhe oli siis muuttanut sinne asumaan. Muistelen, että äiti silloin samana päivänä päivällisen aikaan tiedusteli palvelijalta, ketä meidän uudet naapurimme olivat, ja kuultuaan ruhtinatar Sasekinan nimen, mutisi vähän kummastellen: vai ruhtinatar... mutta lisäsi sitten: — varmaan joku köyhä.

— Kolmella ajurilla tulivat — huomautti palvelija kunnioittavasti ruokaa tarjotessaan: — ei heillä ole omia vaunuja, ja huonekalutkin ovat mitättömiä.

— Vai niin, — virkahti äiti, — mutta kuitenkin se on parempi kuin —

Isä katsoi kylmästi häneen; hän vaikeni.

Silminnähtävästi ei ruhtinatar Sasekin voinut olla mikään rikas ihminen: hänen vuokraamansa siipirakennus oli niin kehno, pieni ja matala, etteivät vähänkin varoissaan olevat ihmiset olisi suostuneet siinä asumaan. Muuten, minulta meni silloin kaikki ohi korvien. Ruhtinaallinen arvonimi ei vaikuttanut minuun vähääkään: minä olin äskettäin lukenut Schillerin »Rosvot».

II

Minulla oli tapana joka ilta kuljeskella pyssy olalla puistossamme ja vaania variksia. Näitä varovaisia, saaliinhimoisia lintuja kohtaan minä olin jo kauan tuntenut vastenmielisyyttä. Yllämainittuna päivänä minä myöskin läksin puistoon — ja kierreltyäni turhaan kaikki käytävät (varikset tunsivat minut ja rääkyivät vain kaukaa pilkallisesti) lähestyin sattumalta matalaa aitaa, joka eroitti varsinaisesti meille kuuluvan alueen kapeasta puistikosta, joka oli oikeanpuolisen siipirakennuksen takana ja kuului siihen. Minä kuljin pää alaspainuneena. Yht'äkkiä kuulin ääniä, katsahdin aidan yli — ja jähmetyin. Eteeni avautui ihmeellinen näky.

Muutaman askeleen päässä minusta, nurmikolla, vihreitten vattupensasten välissä seisoi kookas, ryhdikäs tyttö raidallisessa, vaaleanpunaisessa puvussa, valkoinen huivi päässä; hänen ympärillään seisoi neljä nuorta miestä ja hän löi vuorotellen heitä kutakin otsaan niillä pienillä harmailla kukkasilla, joiden nimeä minä en tiedä, mutta jotka jokainen lapsi hyvin tuntee: nämä kukkaset muodostavat pienen pussin, joka halkeaa paukahtaen, kun sitä lyö jotain kovaa esinettä vasten. Nuoret miehet asettivat niin halukkaasti otsansa hänen eteensä, ja tytön liikkeissä (minä näin hänet sivusta) oli jotakin niin ihastuttavaa, käskevää, hyväilevää, pilkallista ja herttaista, että minä olin vähällä huudahtaa hämmästyksestä ja mielihyvästä ja varmaan olisin heti antanut kaikkeni, jos vain nuo ihastuttavat sormet olisivat lyöneet minuakin otsaan. Pyssyni putosi maahan, minä unohdin kaiken muun, minä ahmin katseillani tuota komeata vartaloa, ja kaulaa, ja kauniita käsiä, ja vähän epäjärjestyksessä olevia vaaleita hiuksia valkoisen huivin alla, ja puoliksi avonaisia, älykkäitä silmiä ja silmäripsiä, ja pehmoista poskea niiden alla...

— Nuori mies, kuulkaas nuori mies, — kuului yht'äkkiä jonkun ääni vierelläni — onko luvallista katsella tuolla tavoin vieraita neitosia!

Minä vavahdin ja jäykistyin. Minun rinnallani aidan toisella puolen seisoi joku mies, jolla oli lyhyeksi leikattu, musta tukka, ja katseli minuun pilkallisesti. Samassa hetkessä tyttökin käännähti minuun päin. Minä näin suuret, harmaat silmät ja ilmehikkäät kasvot — ja nuo kasvot alkoivat äkkiä värähdellä, nauraa, valkoiset hampaat välähtivät, kulmakarvat somasti kohosivat. Minä punastuin, sieppasin maasta pyssyni ja juoksin raikkaan, mutta ei ilkeän naurun minua seuratessa huoneeseeni, heittäysin vuoteelleni ja peitin kasvot käsilläni. Sydämeni löi kiivaasti; minä häpesin ja olin samalla riemuissani: minä tunsin ennenaavistamatonta mielenliikutusta.

Levättyäni minä kampasin tukkani, puhdistin itseni ja laskeusin alas juomaan teetä. Nuoren tytön kuva väikkyi edessäni; sydämeni ei enää lyönyt niin kiivaasti, ja minut valtasi omituinen, miellyttävä tunne.

— Mikä sinun on? — kysäsi äkkiä isäni. Oletko ampunut variksen?

Minä olisin tahtonut kertoa hänelle kaikki, mutta hillitsin itseni ja hymyilin vain itsekseni. Nukkumaan ruvetessani minä ties mistä syystä aloin hypellä yhdellä jalalla. Sitten minä rasvasin tukkani hiusvoiteella, paneuduin vuoteeseen ja nukuin kuin tukki koko yön. Aamun sarastaessa heräsin hetkiseksi, kohotin päätäni, katsahdin ihastuneena ympärilleni ja nukahdin uudelleen.

III

»Kuinkahan voisin tehdä tuttavuutta hänen kanssaan?» oli ensimäinen ajatukseni herätessäni aamulla. Jo ennen aamuteen juontia minä menin puutarhaan, mutta en mennyt kovin lähelle aitausta enkä myös nähnyt ketään. Teen juonnin jälkeen kuljeskelin muutaman kerran edes takaisin huvilan edustalla ja katselin kauempaa akkunoihin. Olin näkevinäni uutimien takana _hänen_ kasvonsa ja säikähtäen juoksin heti pois. »Mutta pitäähän minun kuitenkin tutustua häneen» — ajattelin käyskennellessäni levottomasti hiekkaisella tasangolla, joka avautuu Neskutshnin edustalla... Mutta kuinka? Siinäpä kysymys. Minä muistuttelin mieleeni pienimmätkin yksityiskohdat eilisestä kohtauksesta ja muistin jostakin syystä erikoisen selvästi, kuinka hän oli nauranut minulle.

Mutta sill'aikaa kun minä kuljeskelin ja tein suunnitelmia, oli kohtalo jo pitänyt huolen minusta.

Minun poissaollessani oli äitini uudelta naapuriltamme saanut harmaalle paperille kirjoitetun kirjeen, joka oli suljettu mustanruskealla lakalla, jota käytetään vain postiosoituksissa sekä halpahintaisten viinipullojen korkeissa. Tässä kirjeessä, joka oli kyhätty huonolla käsialalla ja kieliopillisesti väärin, pyysi ruhtinatar äitiäni olemaan suosiollinen hänelle. Äitini, ruhtinattaren sanojen mukaan, oli hyvä tuttava eräitten vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa, joista riippui hänen ja hänen lastensa kohtalo, hänellä kun näet oli hyvin tärkeitä oikeusjuttuja. »Minä kännyn teitän tykönne, kuten aatelisnainen toisen atelisnaisen tykö ja siksi minä niin mieleläni käytän tän tilaisuuten.» Lopuksi hän pyysi äidiltäni lupaa saada käydä hänen luonaan.

Minä tapasin äidin huonolla tuulella: isä ei ollut kotona, eikä hän voinut neuvotella kenenkään kanssa. Oli tietenkin mahdotonta olla vastaamatta »aatelisnaiselle» ja vieläpä ruhtinattarelle; mutta miten tuli vastata — siinä oli äitini neuvoton. Kirjoittaa kirjelippu ranskankielellä ei näyttänyt hänestä olevan paikallaan, ja venäläisessä oikokirjoituksessa ei äitini itsekään ollut erikoisen varma — hän tiesi sen — eikä tahtonut siinä paljastaa itseään. Hän tuli hyvin iloiseksi, kun minä tulin kotiin, ja käski minun heti mennä ruhtinattaren luo ja suusanallisesti selittää hänelle, että äitini muka aina on valmis voimiensa mukaan osoittamaan palvelustaan hänen ylhäisyydelleen ja pyytää häntä luokseen kello yhden tienoissa päivällä.

Salaisten toiveitteni odottamattoman nopea täyttyminen minua sekä ilahdutti että säikäytti; mutta minä en kuitenkaan päästänyt näkyviin hämmästystäni, vaan kiiruhdin huoneeseeni panemaan ylleni uuden kaulaliinan ja oikean takin — kotona minun vielä piti pitää alaskäännettyjä paidankauluksia ja lyhyttä nuttua, mikä seikka minua suuresti harmitti.

IV

Kun minä astuin sivurakennuksen ahtaaseen ja epäsiistiin eteiseen, värisin tahtomattani koko ruumiillani. Minä tapasin vanhan, harmaatukkaisen palvelijan, jolla oli tummat, kuparinväriset kasvot, vihaiset silmät ja niin syvät rypyt otsallaan ja ohimoillaan, etten sellaisia ole vielä koskaan elämässäni nähnyt. Hänellä oli kädessään lautasella sillinruoto ja töytäisten jalallaan ovea, joka vei toiseen huoneeseen, hän sanoi käheällä äänellä:

— Mitäs on asiaa?

— Onko ruhtinatar Sasekin kotona? — kysyin minä.

— Vonifatij! — kuului oven takaa vihainen naisen ääni.

Palvelija käänsi sanaa sanomatta minulle selkänsä ja silloin näin hänen kovin kuluneen takkinsa selkämyksen, jossa riippui vain yksi kauhtunut vaakunanappi. Hän laski lautasen lattialle ja meni pois.

— Kävitkö sinä poliisivirastossa? — toisti sama naisääni.

Palvelija mumisi jotain.

— Mitä?... Tuliko joku? — kuului taaskin... Naapurin nuori herra? — No pyydä hänet sisään.

— Olkaa hyvä ja käykää vierashuoneeseen, — sanoi palvelija ilmestyen jälleen eteeni ja nostaen lautasen lattialta. Minä kohensin pukuani ja astuin »vierashuoneeseen».

Se oli pienenlainen eikä erikoisen siisti mitättömine, ikäänkuin kiireellä kokoonhaalittuine huonekaluineen. Akkunan luona nojatuolissa, jonka käsinoja oli rikki, istui noin viisikymmenvuotias, rumannäköinen, sileätukkainen nainen. Hänellä oli päällään kulunut vihreä puku sekä hartioilla kirjava, neulottu pitkä huivi. Hänen pienet, mustat silmänsä katsoivat minuun läpitunkevasti.

Astuin hänen luokseen ja kumarsin.

— Minulla lienee kunnia puhutella ruhtinatar Sasekinia?

— Minä olen ruhtinatar Sasekin, ja te olette varmaan herra W:n poika?

— Aivan niin! Minä tulen äitini pyynnöstä.

— Istukaa, olkaa hyvä! Vonifatij, missä ovat avaimeni?

Minä ilmoitin ruhtinatar Sasekinille äitini vastauksen hänen kirjeeseensä. — Hän kuunteli minua naputellen paksuilla, punaisilla sormillaan ikkunalautaan, ja kun minä lopetin, katsahti hän vielä kerran minuun.

— Se on hyvä; kyllä minä varmasti tulen, — sanoi hän lopuksi. — Mutta kylläpä te olette nuori vielä. Kuinka vanha te oikein olette, saanko kysyä?

— Kuudentoista vuotias, — vastasin, tahtomattani epäröiden.

Ruhtinatar veti taskustaan joitakin täyteenkirjoitettuja, likaisia papereita, piti niitä aivan nenänsä edessä ja alkoi niitä järjestellä.

— Se on onnellinen ikä, — sanoi hän äkkiä ruveten keinumaan tuolissaan. — Minä pyydän, olkaa kuin kotonanne! Minulla on hyvin vaatimatonta.

— »Liiankin vaatimatonta», ajattelin minä silmäillessäni hänen vastenmielistä olemustaan.

Siinä hetkessä avautui yht'äkkiä vierashuoneen toinen ovi ja kynnykselle ilmestyi sama tyttö, jonka edellisenä iltana olin nähnyt puutarhassa. Hän nosti kätensä ja hänen kasvoillaan värähti pilkallinen hymy.

— Kas tässä on minun tyttäreni! sanoi ruhtinatar osoittaen häntä kyynäspäällään. — Sinotshka, tässä on meidän naapurimme, herra W:n poika.

— Mikä teidän nimenne on, saanko kysyä?

- Vladimir, — äännähdin minä liikutettuna ja nousin ylös.

- Entäs isännimeltä?

— Petrovitsh.

— Meillä oli tuttu poliisimestari, jonka nimi myös oli Vladimir Petrovitsh. Vonifatij! älä hae avaimiani, ne ovat taskussani.

Nuori tyttö pani päänsä kallelleen ja katseli minuun yhä pilkallisesti hymyillen.

— Minä olen jo nähnyt herra Voldemarin, alkoi hän. (Hänen äänensä hopeankirkas kaiku pani kylmät väreet kulkemaan läpi ruumiini.) — Sallitteko minun siten nimittää teitä?

— Olkaa hyvä — änkytin minä.

— Missä niin? — kysyi ruhtinatar.

Tytär ei vastannut mitään äidilleen.

— Onko teillä jotain tehtävää juuri nyt? sanoi hän yhä edelleen katsellen minua.

— Ei, ei mitään.

— Tahtoisitteko auttaa minua kerimään vähän villalankaa? Tulkaa tänne, minun luokseni.

Hän nyökkäsi minulle päällään ja lähti vierashuoneesta. Minä seurasin häntä.

Siinä huoneessa, johon nyt menimme, olivat huonekalut vähän parempia ja varsin aistikkaasti järjestetyt. Muuten en minä sillä hetkellä huomannut juuri mitään: minä liikuin kuin unessa ja tunsin koko olemuksessani sanomattoman onnellisuuden tunteen.

Nuori ruhtinatar istuutui, otti esille punaisen lankavyyhdin ja osoittaen minulle tuolia vastapäätä itseään, avasi huolellisesti vyyhdin sekä pani sen minun käsiini. Tämän kaiken hän teki ääneti, jonkunlaisella huvittavalla hitaudella, yhä vain sama valoisa, veitikkamainen hymy puoliksi avoimilla huulillaan. Hän alkoi keriä lankaa kokoontaitetulle kortille, ja yht'äkkiä loi hän minuun niin säteilevän kirkkaan katseen, että minä tahtomattani jouduin hämilleni. Kun hänen melkein suljetut silmänsä avautuivat täydelleen, muuttuivat hänen kasvonsa kokonaan: niille levisi kuin valon kajastus.

— Mitä te ajattelitte minusta eilen, herra Voldemar? — kysyi hän vähän ajan kuluttua. — Te varmaankin tuomitsitte minua kovin!

— Minä... ruhtinatar... en minä mitään ajatellut... kuinka minä voisin — vastasin minä hämilläni.

— Kuulkaas, — sanoi hän. Te ette vielä tunne minua: minä olen hyvin kummallinen; minä tahdon, että minulle aina puhuttaisiin totta. Minä kuulin, että te olette kuudentoista vuotias, mutta minä olen jo täyttänyt kaksikymmentäyksi: te näette, että minä olen paljon vanhempi teitä ja siksi teidän tulee aina puhua minulle totta... ja totella minua, — lisäsi hän vielä. — Katsokaa minuun! Miksi te ette katso minuun?

Minä jouduin yhä enemmän hämilleni, mutta kohotin kuitenkin katseeni häntä kohti. Hän hymyili, mutta ei kuten äsken, vaan toisin, hyväntahtoisemmin. — Katsokaa minuun, — sanoi hän hiljaisella äänellä, ei se ole minulle vastenmielistä... Minä pidän teidän kasvoistanne; minusta tuntuu siltä, että meistä tulee ystävykset! Pidättekö te minusta? — lisäsi hän veitikkamaisesti.

— Ruhtinatar... — aloin minä.

— Ensiksikin, kutsukaa minua Sinaida Aleksandrovnaksi ja toiseksi — mikä ihmeen tapa on lapsilla — (hän oikaisi): nuorilla ihmisillä — olla puhumatta suoraan sitä, mitä tuntevat? Se on kyllä hyvä aikaihmisille. Pidättehän te minusta?

Vaikka minusta olikin hauskaa, että hän niin avomielisesti puheli kanssani, olin minä kuitenkin vähän loukkaantunut. Minä tahdoin osoittaa hänelle, ettei hän ole tekemisissä minkään poikasen kanssa, ja koettaen tekeytyä mahdollisimman huolettomaksi ja vakavaksi, sanoin: — Tietysti te miellytätte minua suuresti Sinaida Aleksandrovna; enhän minä tahdo sitä salata.

Hän hiukan pudisti päätään.

— Onko teillä kotiopettaja? — kysyi hän yht'äkkiä.

— Ei, minulla ei pitkiin aikoihin ole ollut kotiopettajaa.

Minä valehtelin: ei ollut vielä kulunut kuukauttakaan siitä kun olin eronnut ranskalaisestani.

— Ai niin, minähän näen, että te olette jo täysikasvuinen.

Hän löi minua kevyesti sormille.

— Pitäkää kädet suorina! — Ja hän ryhtyi ahkerasti kerimään lankaa.

Minä käytin hyväkseni sitä, ettei hän nostanut katsettaan, ja aloin tarkastella häntä, ensin salavihkaa, sitten aina yhä rohkeammin. Hänen kasvonsa näyttivät minusta vielä suloisemmilta kuin edellisenä iltana: kaikki niissä oli niin hienoa, älykästä ja herttaista.

Hän istui selin akkunaan, jonka edessä oli valkoiset verhot. Niiden läpi tunkeutuvat auringon säteet loivat pehmeätä valoa hänen tuuheille kullankeltaisille hiuksilleen, hänen neitseelliselle kaulalleen, alaspainuneille olkapäilleen ja hänen hennolle rinnalleen. — Minä katselin häntä — ja kuinka kalliiksi ja läheiseksi hän kävikään minulle. Minusta tuntui kuin olisin jo kauan hänet tuntenut ja niinkuin en olisi tätä ennen mitään kokenut, en mitään tiennyt...

Hänellä oli yllään tumma, jo vähän kulunut puku ja esiliina — kuinka mielelläni minä olisin halunnut silitellä tuon esiliinan ja puvun jokaista laskosta! Hänen kengänkärkensä pistivät esiin hameen alta ja minä olisin ollut valmis kunnioittaen kumartumaan niiden puoleen...

— Kas tässä minä nyt istun häntä vastapäätä — ajattelin minä — olen tutustunut häneen... Jumalani, mikä onni! Minä olin aivan hypähtää tuoliltani pelkästä ihastuksesta, mutta istuin kuitenkin paikallani ja heiluttelin vain vähän jalkojani kuten lapsi, joka tyytyväisenä nakertelee namusiaan.

Minun oli hyvä olla, kuin kalan vedessä, enkä olisi ikinäni tahtonut lähteä pois siitä huoneesta.

Hänen silmäkulmansa kohosivat hiljaa, ja taasen loistivat edessäni hänen säteilevät silmänsä ja hän hymyili jälleen.

— Kuinka te katselette minua — sanoi hän hitaasti heristäen sormellaan.

Minä punastuin... »Hän ymmärtää kaikki, hän näkee kaikki», välähti ajatuksissani. »Ja kuinkapa hän ei ymmärtäisi ja näkisi kaikkea.»

Yht'äkkiä alkoi viereisestä huoneesta kuulua kolkutusta — sapeli kilahteli.

— Siina! huusi vanha ruhtinatar huoneesta. Belooserov toi sinulle pienen kissanpojan.

— Kissanpojan! — huudahti Sinaida ja nousten silmänräpäyksessä tuoliltaan heitti hän kerän polvilleni ja juoksi pois.

Minä nousin myöskin ja pantuani lankavyyhdin kerineen akkunalle astuin vierashuoneeseen ja jäin neuvotonna seisomaan. Keskellä lattiaa makasi, käpälät harallaan, kirjava kissanpoikanen; Sinaida oli polvillaan sen edessä ja nosteli varovasti sen pikku päätä. Vanhan ruhtinattaren vieressä seisoi vaaleaverinen, kiharatukkainen nuori mies, husaari, jolla oli punakat posket ja ulkonevat silmät.

— Onpa se soma! — huudahti Sinaida kerran toisensa perästä. — Sen silmät eivät ole harmaat, vaan vihreät, ja miten suuret korvat sillä sitten on! Kiitoksia teille Viktor Jegoritsh! Te olette niin hyvä.

Husaari, jonka minä tunsin yhdeksi edellisenä iltana näkemistäni nuorista miehistä, hymyili ja kumarsi, jolloin kannukset kilahtivat ja renkaat sapelin pitimessä helähtivät.

— Te suvaitsitte eilen sanoa, että haluaisitte saada kirjavan kissanpojan, jolla olisi suuret korvat... Kas siinä se nyt on. Teidän sananne on minun lakini. — Ja hän kumarsi taas.

Kissanpoikanen vingahti heikosti ja alkoi nuuskia lattiaa.

— Sen on nälkä! — huudahti Sinaida. — Vonifatij, Sonja! tuokaa maitoa.

Sisäkkö, yllään vanha keltainen puku ja kauhtunut, pieni huivi kaulallaan astui sisään maitolautanen kädessä ja asetti sen kissanpojan eteen, joka säpsähti, pörhisti itseään ja alkoi latkia.

— Voi miten sillä on pieni punertava kieli, — huomautti Sinaida, taivuttaen päätään miltei lattiaan asti ja katsellen sitä sivulta päin.

Kissanpoika söi itsensä kylläiseksi ja alkoi kehrätä leikitellen käpälillään. Sinaida nousi ylös ja kääntyen sisäkön puoleen sanoi välinpitämättömästi: — vie se pois!

— Kissanpojasta — kätönen — sanoi husaari hymyillen ja suoristi samalla kookasta, uuteen sotilaspukuun tiukasti puristettua vartaloaan.

— Molemmat, — sanoi Sinaida ja ojensi hänelle kätensä.

Sillä aikaa kun hän suuteli niitä, katseli Sinaida hänen olkansa yli minuun.

Minä seisoin liikkumatta samalla paikalla, enkä tiennyt pitikö minun nauraa, sanoa jotakin, vai vaieta yhä edelleen. Mutta yht'äkkiä näin minä avoimesta eteisen ovesta meidän palvelijamme Feodorin. Hän viittaili minulle.

Minä astuin koneellisesti hänen luokseen.

— Mitä sinä tahdot? — kysyin häneltä.

— Teidän äitinne lähetti minut, — kuiskasi hän. Hän on pahoillaan, kun te ette ole tuonut vastausta hänelle.

— Olenko minä sitten ollut jo kauan täällä?

— Toista tuntia.

— Toista tuntia! toistin minä tahtomattani ja palasin vierashuoneeseen alkaen hyvästellä.

— Minnekäs nyt? — sanoi nuori ruhtinatar katsoen husaarin selän yli.

— Minun pitää mennä kotiin nyt... Minä saan siis sanoa äidilleni, lisäsin, kääntyen vanhan ruhtinattaren puoleen, — että te tulette meille kahta käydessä.

— Niin, sanokaa niin!

Ruhtinatar otti nopeasti esiin nuuskarasiansa ja haisteli sitä niin äänekkäästi, että minä aivan vavahdin. — Sanokaa juuri niin, —- toisti hän rykäisten ja katsellen minua vetisillä silmillään.

Minä kumarsin vielä kerran, käännyin ja läksin huoneesta tuntien selässäni vastenmielisen tunteen, jonka nuori mies aina saa tietäessään, että hänen jälkeensä katsotaan.

— Mutta muistakaakin, herra Voldemar, pistäytyä meillä uudelleen, — huusi Sinaida alkaen taas nauraa.

— Mitähän hän aina nauraa? arvelin minä itsekseni palatessani kotiin Feodorin seuraamana, joka ei puhunut minulle mitään, kulki vain minun jäljessäni tyytymättömän näköisenä. Äitini torui minua ja oli kovin ihmeissään minun pitkästä poissaolostani. Mitähän minä olin niin kauan voinut tehdä ruhtinattaren luona? Minä en vastannut hänelle mitään, vaan läksin omaan huoneeseeni. Yht'äkkiä minun tuli hyvin ikävä. Vaivoin sain pidätetyksi kyyneleeni... Olin mustasukkainen husaarille.

V

Ruhtinatar kävi lupauksensa mukaan äitini luona, mutta ei miellyttänyt häntä. Minä en ollut läsnä heidän keskustelussaan, mutta ruokapöydässä äitini kertoi isälle, että ruhtinatar Sasekin näytti hänestä olevan _une femme très vulgaire_, että hän oli väsyttänyt äidin pyynnöillään että äitini puhuisi hänen puolestaan ruhtinas Sergeille, että hänellä oli kaikennäköisiä oikeusjuttuja — _de vilaines affaires d'argent_ — ja että hän kaikesta päättäen oli vehkeilyihin taipuvainen ihminen. Äiti lisäsi kuitenkin, että hän oli pyytänyt ruhtinattaren tyttärineen huomenna päivälliselle (kuultuani sanan: »tyttärineen», minä painoin pääni alas), — sillä olihan hän joka tapauksessa meidän naapurimme ja hänellä oli hyvä nimi.

Isäni kertoi nyt, että hän luuli muistavansa tämän ruhtinattaren; että hän oli nuoruudessaan tuntenut ruhtinas Sasekin-vainaan, hienosti sivistyneen, mutta pintapuolisen ja tyhjänpäiväisen ihmisen. Seurassa kulki hän nimellä »le Parisien» pitkäaikaisen Pariisissa oleskelunsa vuoksi. Hän oli ollut hyvin rikas, mutta oli pelissä hävittänyt kaiken ©maisuutensa — ja sitten ties mistä syystä — kenties rahojen vuoksi oli nainut erään hallintovirkamiehen tyttären, — olisi hän muuten voinut paremminkin valita, — lisäsi isäni kylmästi hymähtäen, — sen jälkeen oli hän antautunut keinotteluihin ja menettänyt kaiken omaisuutensa.

— Kunpahan hän vain ei pyytäisi rahoja lainaksi, — huomautti äitini.

— Se on hyvin mahdollista, — virkahti isäni rauhallisesti. — Puhuuko hän ranskaa?

— Hyvin huonosti.

— Hm. Mutta sehän on aivan yhdentekevää. Sinä sanoit muistaakseni, että olet pyytänyt myöskin hänen tytärtään tulemaan; minulle on joku vakuuttanut, että hän on hyvin herttainen ja sivistynyt tyttö.

— Vai niin, sittepä hän ei ole äitiinsä.

— Eikä isäänsäkään, — sanoi isäni. Hän oli myöskin sivistynyt, mutta silti hyvin tyhmä.

Äitini huokasi ja jäi mietteisiinsä.

Isäni vaikeni. Minun oli ollut hyvin vaikea olla tämän keskustelun aikana.

Päivällisen jälkeen minä lähdin puistoon, mutta ilman pyssyä. Minä olin lujasti päättänyt olla lähestymättä >Sasekinien puutarhaa», mutta vastustamaton voima veti minua sinne — eikä turhaan. Olin tuskin ehtinyt lähestyä aitausta, kun jo näin Sinaidan. Tällä kertaa hän oli yksin. Hän piti kädessään kirjaa ja kulki verkalleen tietä pitkin huomaamatta minua.

Minä aijoin ensin antaa hänen kulkea ohitseni, mutta sitte muutin mieltäni ja rykäsin. Hän käännähti, mutta ei pysähtynyt, silitti kädellään pyöreän olkihattunsa leveätä, sinistä nauhaa, katsahti minuun, hymyili hiljaa ja kiinnitti jälleen katseensa kirjaan.

Minä otin hatun päästäni, seisoin hetkisen neuvotonna ja lähdin sitten pois raskain mielin.

— _Que suisje pour elle?_ — ajattelin minä Luoja ties minkätähden — ranskaksi. Silloin kuulin yht'äkkiä tutut askeleet takanani — käännähdin ja näin isäni astuvan kevein, nopein askelin jäljessäni.

— Onko tuo ruhtinattaren tytär? kysyi hän minulta.

— On.

— Tunnetko sinä hänet?

— Kyllä, näin hänet tänä aamuna ruhtinattaren luona.

Isäni pysähtyi hetkiseksi, mutta kääntyi yht'äkkiä kantapäillään ja lähti takasinpäin. Kun hän kulki Sinaidan ohi, tervehti hän kohteliaasti. Ruhtinatar vastasi hänen tervehdykseensä vähän hämmästyneenä ja laski kirjansa alas. Minä näin, kuinka hän seurasi isääni silmillään. Minun isäni pukeutui aina hyvin hyvästi, erikoisella maulla ja samalla hyvin yksinkertaisesti; mutta hänen vartalonsa ei minusta koskaan ollut näyttänyt niin komealta kuin nyt, eikä hänen harmaa hattunsa koskaan ollut istunut sen sirommin hänen hiukan harmahtavilla hiuksillaan.

Minä aijoin lähestyä Sinaidaa, mutta hän ei katsahtanutkaan minuun, vaan nosti kirjan taas kasvojensa eteen ja lähti astelemaan poispäin.

VI

Koko sen illan ja seuraavan aamun tunsin itseni alakuloiseksi ja haluttomaksi. Muistelen, että koetin tehdä työtä ja otin käteeni Kaidanovin, mutta turhaan koetin seurata kuuluisan oppikirjan lauseita ja ajatuksia. Kymmenen kertaa peräkkäin luin minä sanat: »Julius Caesar oli kuuluisa sotaisesta urhoollisuudestaan», mutta minä en ymmärtänyt mitään ja heitin kirjan lopulta käsistäni.

Ennen päivällistä hieroin taas hiusvoidetta tukkaani ja puin ylleni takin sekä kaulaliinan.

— Mitä tuo nyt on? — kysyi äitini. — Sinä et ole vielä ylioppilas ja Luoja ties läpäisetkö ollenkaan tutkinnossasi. Ja eihän siitä ole niin kauan kun koulunuttusi ommeltiin sinulle? Ei sitä niin vain heitetä pois.

— Mutta tuleehan vieraita, — sopersin minä miltei epätoivoisesti.

— Tyhmyyksiä! Mitä vieraita ne ovat!

Täytyi totella. Kävin vaihtamassa takin koulunuttuuni, mutta kaulaliinaa en heittänyt pois.

Puoli tuntia ennen päivällistä ilmestyi ruhtinatar tyttärineen meille. Vanha ruhtinatar oli vihreän, minulle jo ennestään tutun puvun päälle heittänyt keltaisen liinan ja päähänsä hän oli pannut vanhanaikuisen myssyn, jossa oli tulipunaiset nauhat. Hän alkoi heti puhua vekseleistään, huokailla ja valitella köyhyyttään, eikä yleensä ollenkaan kainostellut — hän nuuskasi yhtä äänekkäästi ja kääntyili alinomaa tuolillaan aivan samoin kuin kotonaankin. Hän ei näyttänyt ollenkaan muistavan olevansa ruhtinatar. Sinaida sitävastoin käyttäytyi hyvin hillitysti, melkeinpä ylväästi, kuten ruhtinatar ainakin. Hänen kasvoillaan näkyi totisuus ja kylmä arvokkaisuus — minä en tuntenut häntä enää samaksi, en hänen katseitaan, en hymyään, vaikka hän tässä uudessa hahmossaankin näytti minusta kovin ihastuttavalta.

Hänellä oli yllään ohut sinikuvioinen musliinipuku. Hänen hiuksensa valuivat englantilaiseen tapaan pitkinä kiharoina pitkin kasvoja; sellainen kampaus sopi erinomaisen hyvin hänen kasvojensa kylmään ilmeeseen. — Minun isäni istui hänen rinnallaan päivällisen aikana ja seurusteli hänen kanssaan tuolla hienolla ja viehättävän rauhallisella tavalla, joka oli hänelle niin ominaista. Isäni katseli häntä tuostakin — ja ruhtinatar katsahti myös silloin tällöin häneen, mutta hänen katseessaan oli jotain omituista, melkeinpä vihamielistä. Heidän keskustelunsa kävi ranskankielellä ja minä muistelen, että minua hämmästytti Sinaidan puhdas ääntämistapa.

Vanha ruhtinatar ei pöydässäkään ollenkaan kainostellut, söi paljon ja kehui ruokia. Äitini oli nähtävästi häneen väsynyt ja vastaili hänelle jonkunlaisella alakuloisella välinpitämättömyydellä; isä rypisti silloin tällöin silmäkulmiaan. Sinaidaan ei äitini liioin ollut mieltynyt.

- Tuollainen ylpeä tyttö, — sanoi äitini seuraavana päivänä. — Ja mistä hän oikeastaan luulee voivansa ylpeillä — _avec sa mine de grisette!_

— Sinä et varmaankaan koskaan ole nähnyt »grisettejä», — huomautti isäni.

— En, Luojan kiitos!

— Niin tietysti... Luojan kiitos... mutta kuinka sinä siis voit sillä tavoin puhua?

Minuun ei Sinaida kiinnittänyt kerrassaan mitään huomiota koko aikana. Heti päivällisen jälkeen ruhtinatar alkoi hyvästellä.

— Minä luotan teidän suojelukseenne, Maria Nikolajevna ja Pjotr Vasilitsh, — sanoi hän äidille ja isälle.

— Mikäs tässä auttaa! Olihan ne ajat ennen paremmat, mutta ne ovat nyt menneet. Olenhan minäkin tässä »vapaasukuinen» — lisäsi hän tympäisevästi nauraen, — mutta mitä iloa on siitä kunniasta, kun ei ole mitä suuhunsa panisi!

Isäni kumarsi hänelle kohteliaasti ja saattoi häntä eteisen ovelle saakka. Minä seisoin siinä myöskin lyhyessä nutussani, katse maahan luotuna, kuin kuolemaan tuomitulla. Sinaidan käytös minua kohtaan oli masentanut minut kokonaan. Kuinka suuri olikaan sitten hämmästykseni, kun hän mennessään minun ohitseni kuiskasi, entinen hyväilevä ilme kasvoillaan:

— Tulkaa meille tänä iltana kello kahdeksan — mutta varmaan, kuuletteko!...

Minä ehdin vain ojentaa käteni — mutta hän meni jo pois heittäen samalla valkoisen huivin päähänsä.

VII

Lyönnilleen kello kahdeksan astuin — takki päälläni ja tukka pystyyn kammattuna — ruhtinattaren hallussa olevan sivurakennuksen eteiseen. Palvelija katsoi nyrpeästi minuun ja nousi haluttomasti penkiltä. Vierashuoneesta kuului iloisia ääniä. Minä avasin oven, mutta peräydyin hämmästyneenä takaisin. Tuolilla keskellä huonetta seisoi ruhtinatar pitäen edessään miestenhattua; tuolin ympärillä seisoi viisi herraa, koettaen pistää kätensä hattuun, jota hän piti korkealla ilmassa pudistellen sitä. Nähdessään minut, hän huudahti: — odottakaa, odottakaa! Täällä on uusi vieras; pitää hänellekin antaa lippu — ja hypäten kevyesti alas tuolilta, otti hän minua takin hihasta kiinni.

— Mennään nyt, — sanoi hän, — mitä te siinä seisotte? Hyvät herrat, sallikaa minun esitellä: tämä on herra Voldemar, meidän naapurimme poika. Ja nämä — lisäsi hän kääntyen minun puoleeni ja osoittaen kutakin erikseen, ovat: kreivi Majevskij, tohtori Lushin, runoilija Maidanov, entinen kapteeni Nirmatskij ja Belooserov, husaari, jonka te jo olette tavannut. Rakastakaa ja kunnioittakaa toisianne.

Minä olin siihen määrin hämilläni, etten edes tervehtinyt ketään kunnollisesti. Tohtori Lushinissa minä tunsin saman tummaverisen herrasmiehen, joka niin säälimättömästi oli nolannut minut puutarhassa; toiset olivat minulle tuntemattomia.

— Kreivi! — jatkoi Sinaida, — kirjoittakaa herra Voldemarille lippu.

— Se ei ole oikein, — sanoi kreivi hiukan puolaksi murtaen. Hän oli hyvin kaunis, komeilevasti puettu tumma mies, jolla oli ilmehikkäät, ruskeat silmät, pieni, siro nenä ja ohuet viikset pienen suun yläpuolella. — Eihän hän ole ottanut osaa meidän panttileikkiimme.

— Ei, se ei ole oikein, toistivat Belooserov ja entinen kapteeni yht'aikaa. Jälkimäinen oli noin nelikymmenvuotias mies, rumuuteen asti rokonarpinen, kiharatukkainen kuin neekeri, vähän kumaraharteinen ja vääräsäärinen. Yllään hänellä oli napittamaton sotilastakki ilman olkalappuja.

— Kirjoittakaa lippu, sanon minä, — toisti ruhtinatar. — Mitä niskoittelua tuo nyt on? Herra Voldemar on tänään ensimäistä kertaa kanssamme ja siksi ei laki vielä koske häntä. Ei mitään vastustelua! kirjoittakaa vain, minä tahdon sitä!

Kreivi kohautti olkapäitään, mutta kumarsi kuitenkin myöntymykseksi päätään, otti kynän valkoiseen, sormusten koristamaan käteensä, repäsi palan paperia ja alkoi kirjoittaa siihen.

— Sallikaa minun kuitenkin selittää herra Voldemarille, miten asia on, — alkoi Lushin pilkallisella äänellä, — hänhän on aivan ymmällä. Katsokaas, nuori mies, me leikimme panttileikkiä. Ruhtinattaren on täytynyt jättää pantti ja sillä, joka nyt sattuu nostamaan onnenlipun, on oikeus suudella hänen kättään. Ymmärsittekö, mitä minä teille sanoin?

Minä katsahdin vain häneen ja seisoin siinä yhä edelleen kuin huumaantuneena. Sinaida hyppäsi uudelleen tuolille ja alkoi taas pudistella hattua. Nuoret miehet asettuivat taas hänen ympärilleen ja minä menin toisten mukana.

— Maidanov, — sanoi ruhtinatar kookkaalle nuorelle miehelle, jolla oli laihat kasvot, pienet, kapeat silmät ja hyvin pitkä, musta tukka. — Teidän tulee runoilijana olla jalomielinen ja luovuttaa lippunne herra Voldemarille, että hänellä olisi kaksi mahdollisuutta yhden asemesta.

Mutta Maidanov pudisti kieltävästi päätään ja heilautti pitkää tukkaansa.

Kaikkein viimeiseksi pistin minä käteni hattuun, otin lipun ja avasin sen... Jumalani, mitä tunsinkaan, nähdessäni siinä sanan: suutelo!

— Suutelo! — huudahdin tahtomattani.

— Hei! hän on voittanut, — huusi ruhtinatar. — Kuinka minä olenkaan iloinen.

Hän hypähti alas tuolilta ja katsahti minuun niin säteilevän iloisesti, että pelkäsin sydämeni halkeavan rinnassani. — Oletteko te iloinen — kysäisi hän minulta.

— Minäkö?... — sopersin minä.

— Myykää minulle lippunne, särähti yht'äkkiä Belooserovin ääni aivan korvani juuressa. — Annan teille siitä sata ruplaa.

Minä vastasin husaarille sellaisella pahaaennustavalla katseella, että Sinaida alkoi taputtaa käsiään ja Lushin huudahti: hyvä, hyvä!

— Mutta, lisäsi hän, — minun tulee seremoniamestarina pitää huolta siitä, että sääntöjä tarkasti noudatetaan. Herra Voldemar, notkistakaa toista polveanne. Sellainen on laki meillä.

Sinaida asettui eteeni, pani päänsä hiukan kallelleen ikäänkuin paremmin pitääkseen minua silmällä ja ojensi minulle kätensä. Maailma musteni silmissäni. Yritin laskeutua toiselle polvelleni, mutta putosin molemmille ja kosketin niin kömpelösti huulillani Sinaidan sormia, että hänen kyntensä raapaisivat nenänpäätäni.

— Hyvin! huudahti Lushin ja auttoi minua nousemaan.

Panttileikki jatkui. Sinaida asetti minut istumaan viereensä. Millaisia rangaistuksia hän osasikaan keksiä! Muun muassa piti hänen esittää kuvapatsasta — ja silloin valitsi hän ruman Nirmatskin jalustakseen. Sinaida komensi hänet makaamaan lattialle ja painamaan kasvot rintaa vasten. Nauru ei hetkeksikään lakannut. Minulle, joka olin kasvanut yksinäisyydessä, säädyllisessä aateliskodissa, nousi tämä kaikki suorastaan päähän — tämä melu ja hälinä, tämä hillitön, miltei säädytön iloisuus ja tämä outo seurustelutapa vierasten ihmisten kanssa.

Minä olin kuin liiasta viinin juonnista huumaantunut. Minä aloin nauraa ja meluta vielä äänekkäämmin kuin muut, niin että vanha ruhtinatarkin, joka oli istunut viereisessä huoneessa erään hänen kanssaan neuvottelemaan tulleen virkamiehen kanssa Iverslein tullilta, tuli minua katsomaan. Mutta minä tunsin itseni niin onnelliseksi, että kaikki ympärilläni oli minulle yhdentekevää, enkä minä välittänyt rahtuakaan kenenkään pilkasta ja kieroista katseista.

Sinaida suosi minua yhä edelleen eikä päästänyt minua hetkeksikään viereltään. Yhtä panttia lunastettaessa piti minun istua hänen kanssaan saman silkkihuivin alla: minun piti kertoa hänelle »salaisuuteni». Muistan, kuinka meidän päämme yht'äkkiä tapasivat toisensa, tässä tukahuttavassa, puolittain läpinäkyvässä, tuoksuvassa pimeydessä, kuinka hänen silmänsä pimeässä loistivat lähelläni ja kuinka hänen puoliavoimet huulensa kuumasti hengittivät, kuinka hampaat välkkyivät, ja kuinka hänen hiuksensa kutittivat ja polttivat minua. Minä olin ääneti. Hän hymyili salaperäisesti ja veikeästi ja kysäsi lopulta: no saanko minä tietää sen nyt, mutta minä vain punastuin ja nauroin, käänsin pääni pois ja saatoin tuskin hengittää.

Me väsyimme lopulta panttileikkiin ja aloimme leikkiä sormuksen piilottamista. Jumalani, millaista iloa tunsin saadessani hajamielisyyteni tähden häneltä aikamoisen iskun sormilleni ja kuinka minä sitten tahallani koetin näyttää hajamieliseltä — mutta hänpä kiusasi minua eikä koskenutkaan enää käsiäni.

Mitähän kaikkea me vielä keksimmekään sinä iltana! Me soitimme pianoa ja lauloimme ja tanssimme ja pystytimme mustalaisleirin: Nirmatskij puettiin karhuksi ja sai juoda suolavettä. Kreivi Majevskij näytteli meille korttikonsteja ja lopetti sillä, että sekoitettuaan hyvästi kortit, jakoi ne »whistiä» varten siten, että sai itse kaikki valtit, jolloin Lushin sanoi: saan kunnian onnitella teitä. Maidanov lausui meille otteita runoelmastaan »Murhaaja», (silloin elettiin paraillaan romantiikan kukoistuksen ajassa) jonka hän aikoi julaista mustissa kansissa veripunaisin otsikkokirjaimin varustettuna. Iverskij-tullin kanslistilta varastettiin hattu polvilta ja hänet pakotettiin tanssimaan kasakkatanssi saadakseen sen takaisin. Vanhalle ukko Vonifatille »rustattiin» pitsimyssy päähän ja nuori ruhtinatar laittoi herrainhatun päähänsä... Kaikkia hullutuksia ei voi luetellakaan. Belooserov yksin pysytteli vain enimmäkseen nurkassa synkkänä ja vihaisena... Silloin tällöin syöksähti veri hänen kasvoilleen ja näytti siltä, että hän tuossa paikassa ryntää meidän kimppuumme ja hajoittaa meidät sinne tänne kuin lastut, mutta kun Sinaida katsahti häneen ja heristi hänelle sormellaan, vetäytyi hän taasen nurkkaansa.

Lopulta me kuitenkin väsyimme. Yksinpä vanha ruhtinatarkin, joka omien sanojensa mukaan ei juuri häiriintynyt huudoista ja melusta, tunsi nyt väsymystä ja halusi lepoa. Kellon kahtatoista käydessä tarjottiin illallinen, jona oli palanen vanhaa, kuivaa juustoa ja jonkunlaisia, hakatulla sianlihalla täytettyjä kylmiä piirakaisia, jotka minusta olivat maukkaampia kuin mitkään pasteijat. Viiniä oli vain yksi pullo ja sekin hyvin omituisen näköinen: tummavärinen, paksukaulainen, ja siinä olevasta viinistä lähti hyvin kummallinen haju. Muuten sitä ei kukaan edes maistanutkaan.

Minä jätin sivurakennuksen väsyneenä ja näännyksiin asti onnellisena. Sanoessaan minulle hyvästi puristi Sinaida kovasti kättäni ja hymyili minulle taas salaperäisellä tavallaan.

Yöilma lehahti vastaani raskaana ja kosteana; ukkonen tuntui olevan tulossa; mustat pilvet suurenivat ja matelivat taivasta pitkin alituisesti muuttaen utuista muotoaan. Hiljainen tuuli humisi levottomasti tummissa puidenlatvoissa ja jossain kaukana taivaanrannan takana jyrähteli ukkonen vihaisesti yksinäisyydessään.

Minä pääsin huoneeseeni taka-oven kautta. Palvelijani nukkui lattialla ja minun täytyi hypätä hänen ylitseen. Hän heräsi, näki minut ja kertoi, että äitini oli taas suuttunut minuun ja oli aikonut lähettää minua noutamaan, mutta että isä oli sen estänyt. (Minä en ollut vielä koskaan ennen paneutunut vuoteeseeni sanomatta äidilleni hyvää yötä ja pyytämättä hänen siunaustaan. Mutta tässä ei nyt mikään auttanut!)

Sanoin palvelijalleni, että itse riisuutuisin, ja — sammutin kynttilän. Mutta minä en riisuutunut, enkä edes paneutunut pitkäkseni.

Istuuduin tuolille ja istuin siinä kauan kuin lumottuna. Se, mitä tunsin, oli niin uutta ja niin suloista... Minä istuin siinä liikkumatta ja hiljaa, tuskin katsellen eteeni ja hengitin aivan kevyesti ja hitaasti. Silloin tällöin naurahdin puoliääneen itsekseni muistellessani illan tapahtumia, väliin taas sisäisesti värisin ajatellessani, että olen ehkä rakastunut, että tämä nyt on rakkautta. Sinaidan kasvot väikkyivät edessäni pimeässä, eivätkä tahtoneet häipyä näkyvistäni; hänen huulensa hymyilivät minulle taas niin salaperäisesti, silmät katselivat minuun vähän sivusta, kysyvästi, haaveksivasti ja lempeästi... aivan kuin sillä hetkellä, jolloin olin hänestä eronnut. Vihdoin minä nousin, astelin varpaillani vuoteeni luo, ja paneuduin sille varovasti, riisuutumatta ikäänkuin peläten varomattomalla liikkeellä karkoittavani tunteet, jotka täyttivät mieleni.

Minä paneuduin pitkäkseni, mutta en edes ummistanut silmiäni. Kohta panin merkille, että huoneeseeni tuontuostakin tunkeutui heikkoja valosäteitä... Nousin ylös ja katsoin akkunaan. Akkunaristikot erottuivat selvään salaperäisesti ja heikosti välkähtelevistä laseista. Ukkonen — ajattelin itsekseni — ja se oli todellakin ukkonen, mutta se kulki hyvin kaukana, niin ettei jyrinääkään kuulunut; ainoastaan heikkoja pitkästi haarautuneita salamoita välähteli taivaalla, taikka oikeammin värähteli ja vetäytyi yhteen kuten kuolevan linnun siivet.

Minä nousin ylös, menin akkunan ääreen ja seisoin siinä aamuun asti... Salamat eivät hetkeksikään lakanneet, ne olivat kuten kansa sanoo, »elotulia». Minä katselin hiljaista, hiekkaista kenttää, Neskutshnij-puiston tummaa massaa, ja kaukaisten rakennusten kellertäviä päätyjä, jotka myöskin näyttivät vavahtavan jokaisen välähdyksen keralla. Minä katselin lakkaamatta ulos enkä voinut irtautua paikaltani: nuo äänettömät salamat, hillityt välähdykset, tuntuivat niin hyvin vastaavan niitä äänettömiä, salaisia liikkeitä, jotka väreilivät sisimmässäni.

Päivä alkoi sarastaa. Aamurusko levisi taivaalle purppuraisina pilvinä.

Auringon lähestyessä kävivät salamat kalpeammiksi ja lyhyemmiksi; ne leimahtelivat yhä harvempaan ja harvempaan ja häipyivät lopulta kokonaan nousevan päivän valtavaan ja ylivoimaiseen valoon.

Minun sisimmästäni häipyivät myös salamat. Tunsin suurta väsymystä ja rauhaa... Sinaidan kuva väikkyi yhä edelleen kirkkaana sielussani, mutta nyt rauhallisempana: niinkuin rämesuolta lentoon nousee joutsen, nousi se yläpuolelle ympäristönsä kaikkia epämiellyttäviä olentoja ja vaipuessani uneen minä ajatuksissani vielä viimeisen kerran polvistuin sen eteen luottamuksen ja kunnioituksen tuntein...

Oi, te avoimet tunteet, herkän sielun pehmeät soinnut, hyvyys ja nöyryys, ensimäisen rakkauden salaperäinen tenho, — missä te olette, missä te olette?

VIII

Kun minä seuraavana aamuna menin alas juomaan teetä, torui äitini minua — vähemmän kuitenkin, kuin olin odottanut, — ja pakotti minut kertomaan, miten olin kuluttanut edellisen illan. Minä vastasin hänelle muutamin sanoin jättäen pois paljon yksityiskohtia ja koettaen kaikelle antaa aivan viattoman leiman.

— Mutta kuitenkaan ne ihmiset eivät ole _comme il faut_, — huomautti äitini, ja sinun on aivan turhaa kovin usein hankkiutua heidän luokseen. Valmistaudu sensijaan tutkintoosi ja koeta tehdä jotain hyödyllistä.

Kun minä tiesin äitini huolenpidon tehtävistäni rajoittuvan noihin muutamiin sanoihin, en pitänyt tarpeellisena vastustaa häntä. Mutta teenjuonnin jälkeen otti isäni minua käsipuolesta ja lähtien yhdessä minun kanssani puutarhaan, pani hän minut kertomaan kaikki mitä olin nähnyt Sasekinien luona.

Omituinen vaikutus oli isälläni minuun — ja omituiset olivat meidän välimme. Hän ei juuri ollenkaan huolehtinut kasvatuksestani, mutta ei koskaan loukannut minua; hän kunnioitti vapauttani — hän oli vielä lisäksi kohtelias minulle, jos niin saa sanoa, mutta hän ei koskaan päästänyt minua lähelleen. Minä rakastin häntä, minä ihailin häntä, hän oli minusta miehen esikuva — ja, Jumalani, kuinka läheisesti minä olisinkaan kiintynyt häneen, jollen aina olisi tuntenut hänen poistyöntävää kättään! Mutta kun hän tahtoi, osasi hän miltei silmänräpäyksessä, yhdellä sanalla, yhdellä liikkeellä herättää minussa rajattoman luottamuksen itseensä. Minun sieluni avautui — minä juttelin hänen kanssaan, kuten järkevän ystävän kanssa, kuten hyväntahtoisen opettajan kanssa... Mutta sitten hän taas hylkäsi minut — ja hänen kätensä sysäsi minut pois, lempeästi ja ystävällisesti — mutta kuitenkin varmasti.

Joskus tapasi hänet jonkunlainen hilpeä iloisuus ja silloin oli hän valmis telmimään minun kanssani kuin nuori poika (hän piti kaikenlaisista voimakkaista ruumiillisista liikkeistä). Kerran — mutta vain kerran — hyväili hän minua niin hellästi, että olin vähällä itkeä... Mutta hänen iloisuutensa samoin kuin hellyytensäkin hävisivät aina jäljettömiin — ja se, mitä välillämme sellaisissa tilaisuuksissa oli tapahtunut, ei antanut minulle mitään toiveita tulevaisuuden varalle — oli kuin olisin kaiken vain unessa nähnyt. Useasti, katsellessani hänen kauniita, viisaita, eloisia kasvojaan, vapisi sydämeni liikutuksesta ja koko olemustani tuntui vetävän hänen puoleensa... mutta hän ikäänkuin tunsi, mitä rinnassani liikkui, ja saattoi sivumennessään taputtaa minua poskelle, tai meni pois, tai ryhtyi johonkin työhön, tai tuli yht'äkkiä jäykäksi — kuten vain hän voi tulla — ja silloin vetäydyin minä heti takaisin ja sulkeuduin myös itseeni.

Hänen harvat hellyydenosoituksensa minua kohtaan eivät koskaan aiheutuneet minun äänettömistä, mutta silti hyvin ymmärrettävistä rukouksistani, vaan ne tulivat aina odottamatta. Kun minä näin jälkeenpäin olen harkinnut isäni luonnetta, olen tullut siihen päätökseen, että sekä minä, että yleensä koko perhe-elämä oli hänelle yhdentekevää; oli jotain muuta, mille hän pani arvoa ja mistä hän sai täyden tyydytyksen. »Ota itse mitä voit, mutta älä antaudu toisten käsiin; kuulua vain omalle itselleen — siinä elämisen koko taito» — sanoi hän minulle kerran. Erään toisen kerran rupesin minä nuorena demokraattina hänen läsnäollessaan puhumaan vapaudesta (hän oli sinä päivänä kuten minä sanoin »hyvä»; silloin voi hänen kanssaan puhella mistä tahansa).

— Vapaus, — toisti isäni, mutta tiedätkö sinä, mikä voi antaa ihmiselle vapauden?

— Mikä?

— Tahto, oma tahto, ja se antaa myös valtaa, joka on parempaa kuin vapaus. Opi tahtomaan — ja sinä saat vapautta ja valtaa.

Isäni tahtoi ennenkaikkea elää — ja hän eli... Kenties hän tunsi, ettei saisi kauan nauttia »elämisen taidosta»: hän kuoli neljänkymmenen kahden vuotiaana.

Kerroin tarkasti käyntini Sasekinien luona. Hän kuunteli minua puolittain tarkkaavaisena, puolittain hajamielisenä, istuen penkillä ja piirrellen ratsupiiskallaan kuvioita santaan. Hän naurahteli harvakseen, katseli minua huvitettuna ja kiusoitteli minua lyhyillä kysymyksillä ja huomautuksilla. Minä en aluksi voinut edes lausua Sinaidan nimeä, mutta en sitten enää voinut pidättäytyä, vaan aloin ylistellä häntä. Isä yhä edelleen hymyili. Mutta sitten hän kävi miettiväksi, oikaisihe ja nousi seisomaan.

Muistui mieleeni, että hän oli kotoa lähtiessä käskenyt valjastamaan ratsuhevosen. Hän oli erinomainen ratsastaja — ja osasi paljon aikaisemmin kuin herra Rary kesyttää viilejä hevosia.

— Lähdenkö minä kanssasi, isä? — kysyin minä.

— Et, — vastasi hän ja hänen kasvoilleen tuli tavallinen, välinpitämätön ilme. — Mene yksin, jos haluat, mutta sano kuskille, etten minä lähde.

Hän kääntyi minuun selin ja asteli nopeasti pois. Seurasin häntä katseillani — hän katosi portin taakse, ja minä näin hänen hattunsa liikkuvan aitausta pitkin. Hän meni Sasekinien luo.

Hän oli heidän luonaan noin tunnin verran ja lähti sitten heti kaupunkiin eikä palannut sieltä ennenkuin iltapuolella.

Päivällisen jälkeen menin minä itse Sasekinien luo. Vierashuoneessa tapasin vain vanhan ruhtinattaren. Nähtyään minut, raapi hän sukkapuikolla päätään myssyn alta ja kysäisi minulta, voisinko minä kirjoittaa puhtaaksi hänelle erään hakemuksen.

— Hyvin mielelläni, — vastasin ja istuuduin tuolin nurkalle.

— Mutta teidän pitää kirjoittaa vähän suuremmilla kirjaimilla, — sanoi ruhtinatar ojentaen minulle tahraisen paperiarkin; ja etteköhän te voisi tehdä sitä jo tänään, poikaseni?

— Kyllä, minä teen sen tänään.

Viereisen huoneen ovi avautui raolleen ja oviaukossa näyttäytyivät Sinaidan kasvot — kalpeat, miettiväiset, hiukset huolimattomasti taaksepäin heitettyinä; hän katseli minua hetkisen kylmästi ja sulki sitten taas hiljaa oven.

— Siina, — kuule Siina! — sanoi vanhus.

Sinaida ei vastannut.

Minä otin vanhuksen anomuksen, riensin kotiin ja istuin koko illan sitä puhtaaksikirjoittaen.

IX

Siitä päivästä alkoi minun hurmaukseni. Minä muistelen tunteneeni jotenkin samaa kuin täytyy tuntea sen, joka astuu uuteen toimeen: minä olin lakannut olemasta nuori poika; minä olin rakastunut. Minä sanoin hurmaukseni alkaneen siitä päivästä; voisin lisätä, että samasta päivästä alkoivat myös kärsimykseni. Minä olin nääntyä ikävästä Sinaidan poissaollessa; en voinut ryhtyä mihinkään, kaikki liukui käsistäni ja päiväkaudet ajattelin yksinomaan häntä. Eikä minun ollut juuri helpompi olla hänen läsnäollessaankaan. Tietoisena omasta mitättömyydestäni, olin minä mustasukkaisen tuittupäinen ja tottelin orjamaisesti Sinaidaa... Ja kuitenkin veti vastustamaton voima minua hänen luokseen ja joka kerran astuin minä hänen huoneensa kynnyksen yli ihmeellisin onnen tuntein.

Sinaida huomasi heti, että olin häneen rakastunut, enkä minä sitä ajatellutkaan salata. Häntä huvitti minun rakastumiseni ja hän piinasi minua tehden pilaa ja vuoroin hemmotellen minua. On varmaankin suloista olla toisen ihmisen suurimpien ilojen ja syvimpien surujen ainoana lähteenä, niiden rajattomana ja syyntakeettomana aiheena — ja minä olin kuin vahaa Sinaidan käsissä.

Muuten en minä ollut ainoa, joka olin Sinaidaan rakastunut. Kaikki miehet, jotka kävivät hänen kodissaan, olivat samoin silmittömästi häneen rakastuneita — ja hän piti heitä kaikkia vankinaan — jalkojensa juuressa. Hänestä oli huvittavaa herättää heissä vuoroin toiveita, vuoroin epätietoisuutta, leikitellä mielin määrin heidän kanssaan (hän nimitti sitä: koputella ihmisiä vastakkain) — eivätkä he koskaan yrittäneetkään tehdä vastarintaa, vaan noudattivat sokeasti hänen tahtoaan. Koko hänen eloisassa ja kauniissa olemuksessaan oli jonkunlainen lumoava yhdistelmä viekkautta ja huolettomuutta, teennäisyyttä ja luontevuutta, rauhaa ja eloisuutta; kaikessa mitä hän teki ja sanoi, jokaisessa hänen liikkeessään oli jotain sanomattoman viehättävää, kaikesta pisti esiin omintakeinen, leikittelevä voima. Hänen kasvonilmeensä vaihteli alinomaa, leikitteli myöskin; siinä kuvastui melkein samalla kertaa pilkallisuutta, syvää miettiväisyyttä ja intohimoa. Mitä erilaisimmat tunteet, kevyet ja hetkelliset, väikkyivät hänen silmissään ja huulillaan kuten pilvien varjot aurinkoisena, tuulisena päivänä.

Jokainen hänen ihailijoistaan oli välttämätön hänelle. Belooserov, jota hän joskus nimitti »minun villipetoni» ja joskus vain yksinkertaisesti »minun» — olisi mielellään mennyt tuleen hänen edestään. Kun hän ei voinut henkisen etevämmyytensä ja muitten etujensa perusteella mitään toivoa, kehoitti hän Sinaidaa alinomaa menemään naimisiin kanssaan, huomauttaen, että toiset vain leikittelevät. Maidanov taas värähytteli runollista puolta hänen luonteessaan. Verrattain kylmäluonteisena ihmisenä, kuten melkein kaikki kirjailijat, koetteli hän kuitenkin alinomaa uskotella Sinaidalle ja kenties itselleenkin, että hän jumaloi häntä, ylisteli häntä loppumattomissa runoissaan ja luki niitä hänelle puoleksi teennäisellä, puoleksi todellisella ihastuksella. Sinaida tunsi myötätuntoa häntä kohtaan, mutta kuitenkin mielellään härnäili häntä. Sinaida ei luottanut paljoa hänen lahjoihinsa ja kuunneltuaan hänen tunteenpurkauksiaan pakotti hänet lukemaan Pushkinia, jotta, kuten hän sanoi, »ilma puhdistuisi».

Pilkallinen ja puheissaan usein myrkyllinen tohtori Lushin tunsi hänet paremmin kuin toiset — ja rakasti häntä enemmän kuin kukaan muu heistä, vaikkakin hän moitiskeli Sinaidaa edessä ja selän takana. Sinaida kunnioitti häntä, mutta ei kuitenkaan antanut hänelle perään — ja silloin tällöin antoi hänen jonkunlaisella vahingonilolla ja tyytyväisyydellä tuntea, että tohtorikin oli hänen käsissään. »Minä olen keimailija, minä olen sydämetön, minä olen taiteilijaluonne», — sanoi hän hänelle kerran minun läsnäolossani — »no hyvä on! mutta antakaapas minulle kätenne, kun minä siihen pistän nuppineulalla, niin te tulette häpeämään tämän nuoren miehen edessä. Se tekee kipeätä, mutta te, herra totuudenrakastaja, suvaitsette nauraa kuitenkin.» Lushin punastui, kääntyi pois, puraisi huultaan, mutta ojensi hänelle sitten kätensä. Sinaida pisti häntä ja hän alkoi todellakin nauraa... ja Sinaida nauroi myös pistäen häntä aika syvään katsellen häntä silmiin, joita toinen turhaan koetti kääntää poispäin.

Kaikkein vähimmin minä ymmärsin Sinaidan suhdetta kreivi Malevskiin. Hän oli komeannäköinen ja järkevä maailmanmies, mutta jotakin kieroa, jotain epäilyttävää huomasin hänessä minäkin, kuusitoistavuotias poika, ja ihmettelin, ettei Sinaida sitä huomannut. Tai kenties hän huomasikin tämän kierouden, mutta ei välittänyt siitä. Huono kasvatus, omituiset tuttavuudet ja tavat, äidin alinomainen läheisyys, köyhyys ja epäjärjestys kodissa, kaikki, alkaen vapaudesta, jota nuori tyttö nautti, aina tietoisuuteen, että on ympäröiviä ihmisiä ylempänä, kehitti hänessä omituisen, puolittain halveksivan välinpitämättömyyden ja huolettomuuden. Jos esimerkiksi Vonifatij tuli sanomaan, ettei kotona ollut sokeria, tahi tuli esille jokin juorujuttu, tahi vieraat riitaantuivat — pudisti hän vain päätään ja sanoi: tyhmyyksiä! — eikä sen enempää välittänyt koko asiasta.

Minulla sitävastoin alkoi veret kiehua joka kerran kun Malevskij viekkaasti kuin kettu ruumistaan keinutellen lähestyi häntä ja mukavasti hänen tuolinsa selkämykseen nojaten alkoi supattaa hänen korvaansa itsetyytyväinen ja teeskentelevä ilme kasvoillaan — ja Sinaida kuunteli häntä tarkkaavaisesti kädet ristissä rinnoilla ja hymyilevänä tai päätään pudistellen.

— Mitä, iloa teillä on tuon Malevskin seurasta? kysäisin häneltä kerran.

— Voi, hänellä on niin kauniit viikset, — vastasi hän. Mutta sitähän te ette ymmärrä.

— Ettehän te vain luule, että minä olen häneen rakastunut, — sanoi hän minulle toisen kerran. — Ei, en minä voi sellaisia ihmisiä rakastaa, joihin minun pitää katsoa ylhäältä alaspäin. Minä tarvitsen miestä, joka voi minut kukistaa. Mutta sellaista ei osu minun tielleni, Jumala on laupias! Minä en joudu kenenkään kynsiin, en ikinä!

— Te ette siis koskaan tule ketään rakastamaan?

— Mutta entäs te? Enkö minä muka teitä rakasta? — sanoi hän ja löi minua nenään hansikkaallaan.

Niin, Sinaida teki paljon pilaa minusta. Kolmen viikon kuluessa minä näin hänet joka päivä — ja mitä kaikkea hän tekikään minun kustannuksellani! Meillä hän kävi harvoin, enkä minä sitä ollenkaan surrut, sillä meillä kotona hän esiintyi aina maailmannaisena, ruhtinattarena — ja silloin minä kartoin häntä. Minä pelkäsin paljastavani itseni äidilleni, joka ei yhtään pitänyt Sinaidasta ja aina seurasi meitä epäluulolla. Isää minä en niinkään pelännyt: hän ei ollut ollenkaan huomaavinaan minua ja Sinaidan kanssa hän puheli hyvin vähän, mutta aina hyvin järkevästi ja merkitsevästi.

Minä jätin työnteon, lukemisen — jopa ratsastamisenkin. Kuten jalastaan kiinnisidottu kovakuoriainen liikuskelin minä alinomaa minulle rakkaaksi käyneen sivurakennuksen lähettyvillä. Ja olisinpa mielelläni oleskellut siellä aina, mutta se ei käynyt päinsä, sillä äitini oli siitä vihainen ja Sinaida itsekin ajoi minut joskus pois. Sellaisissa tapauksissa sulkeuduin minä huoneeseeni tai kävelin puiston perimmäiseen päähän, istahdin siellä korkean, kivisen kasvihuoneen raunioille, jalat riippuen kadullepäin olevan muurin reunalla. Siellä saatoin minä sitten istua tuntikausia tuijottaen eteeni mitään näkemättä. Minun lähelläni pölyisten nokkosten ympärillä lenteli valkoisia perhosia; rohkea varpunen istahti vähän matkan päähän särkyneelle punaiselle tiilikivelle ja viserteli lakkaamatta käännellen itseään pyrstö levällään; epäluuloiset varikset vaakkuivat tuontuostakin, istuen korkealla koivun latvassa auringon ja tuulen hiljaa leikitellessä koivun latvoissa. Donin luostarin kellojen kaiku kuului ajoittaisin rauhallisena ja surunvoittoisena, — ja minä istuin, katselin, kuuntelin, ja sisimpäni täytti jokin outo tunne, johon liittyi kaikki: suru ja ilo, tulevaisuuden aavistus, elämänhalu ja elämän pelko. Mutta silloin en minä siitä mitään ymmärtänyt, enkä minä olisi osannut antaa mitään nimeä sille, mitä mielessäni liikkui — tahi olisin kutsunut kaikkea samalla nimellä — Sinaida.

Ja Sinaida leikitteli yhä edelleen kanssani, kuten kissa hiiren kanssa. Hän joko keimaili edessäni — ja minä olin suunniltani ihastuksesta — tahi työnsi hän yht'äkkiä minut luotaan — enkä minä uskaltanut lähestyä häntä, en uskaltanut katsahtaa häneen.

Muistan kuinka hän jo muutamia päiviä peräkkäin oli ollut hyvin kylmä minulle. Minä kävin alakuloiseksi ja hiivin arastellen heidän luokseen sivurakennukseen, koettaen pysytellä vanhan ruhtinattaren läheisyydessä, huolimatta siitä, että hän juuri siihen aikaan oli hyvin kiukkuinen ja riidanhaluinen; hänen vekseliasiansa olivat huonossa kunnossa ja hänen luonaan oli jo kahdesti käynyt kaupunginvouti.

Kerran kuljin puutarhassa tutun aidan ohi — ja näin Sinaidan, joka nojaten molemmilla käsillään maata vasten istui liikkumatonna nurmikolla. Minä aioin varovasti poistua, mutta hän kohotti yht'äkkiä päätään ja antoi minulle käskevän merkin. Minä pysähdyin heti, mutta en aluksi ymmärtänyt häntä. Hän uudisti merkkinsä. Minä hyppäsin heti aidan yli ja juoksin iloisesti hänen luokseen, mutta hän pysähdytti minut katseellaan ja osoitti minulle käytävää parin askeleen päässä itsestään. Hämilläni, tietämättä mitä piti tehdä, laskeusin polvilleni käytävän reunalle. Hän oli niin kalpea, niin katkera suru, niin syvä väsymys kuvastui hänen joka piirteessään, että sydämeni kutistui kokoon ja minä tahtomattani kuiskasin: mikä teidän on?

Sinaida ojensi kätensä, katkaisi jonkun ruohon, puraisi sitä ja heitti sen sitten kauas luotaan.

— Rakastatteko te minua? — kysyi hän lopuksi. — Niinkö?

Minä en vastannut mitään, — ja miksipä sitä olisin tehnytkään.

— Niin, — sanoi hän katsellen minua totuttuun tapaansa. — Se on niin. Aivan samanlaiset silmät, — lisäsi hän vaipuen mietteisiinsä ja peittäen kasvot käsillään. — Kaikki on minulle käynyt vastenmieliseksi, — kuiskasi hän, menisin vaikka maailman ääriin, en voi tätä kestää... Ja mikä minua odottaa edessäpäin!... Voi, tämä on niin raskasta... niin raskasta.

— Minkätähden? — kysäisin arasti.

Sinaida ei vastannut minulle, kohautti vain olkapäitään. Minä seisoin yhä polvillani ja katselin häneen alakuloisena. Jokainen hänen sanansa aivan viilsi sydäntäni. Sinä hetkenä olisin ollut valmis antamaan koko elämäni siitä, ettei hän vain olisi surrut. Minä katselin häntä, ja vaikka en ymmärtänytkään, minkätähden hänen oli vaikeata, minä kuitenkin elävästi kuvittelin mielessäni, miten hän äkkiä näännyttävän surun valtaamana oli juossut puutarhaan — ja sitten kaatunut kuin iskettynä nurmikolle.

Ympärillä oli valoisaa ja vihreätä; tuuli humisi puiden oksilla, silloin tällöin liikutellen vattupensaan pitkää oksaa Sinaidan pään päällä. Jossakin kujersivat kyyhkyset — ja ampiaiset surisivat lennellen harvassa heinässä. Ylhäällä loisti sininen taivas — ja minun oli niin raskas olla.

— Lausukaa minulle joitakin runoja, — sanoi puoliääneen Sinaida ja nojasi kyynärpäähänsä. Minä niin mielelläni kuulen teidän lausuvan runoja. Te laulatte lausuessanne, mutta se ei tee mitään, se on niin nuorekasta. Lausukaa minulle »Grusian kukkuloilla». — Mutta istukaa ensin.

Minä istuuduin ja lausuin »Grusian kukkuloilla».

— »Ja lempimätt' ei olla voi», — toisti Sinaida. Kas juuri sen vuoksi on runous niin ihanaa: se kertoo meille siitä, mitä ei ole, mikä ei ole vain parempaa kuin olevainen, vaan lähempänä totuuttakin. Ja lempimätt' ei olla voi — ja vaikka tahtoisikin, niin ei voi! —- Hän vaikeni jälleen, sitten pudisti yht'äkkiä itseään ja nousi.

— Mennään. Maidanov istuu äidin luona. Hän toi minulle runoelmansa, mutta minä lähdin pois. Hänkin on nyt nyrpeissään... mutta mitäs siitä! Kerran saatte te tietää kaikki... mutta älkää olko minulle vihainen!

Sinaida puristi lujasti kättäni ja lähti juoksemaan edellä. Me palasimme sivurakennukseen. Maidanov ryhtyi lukemaan meille juuri painosta ilmestynyttä runoaan »Murhaaja», mutta minä en kuunnellut häntä. Hän luki laulavalla äänellä nelijakoisia jambejaan, rytmit seurasivat toisiaan ja soivat kalseasti ja ontosti, mutta minä katselin vain Sinaidaa ja koetin saada selville hänen viimeisten sanojensa sisältöä.

»Tai kenties kilpailijas häijy

sun arvaamatta kukisti»,

huudahti äkkiä nenä-äänellään Maidanov — ja minun ja Sinaidan katseet yhtyivät. Hän painoi silmänsä alas ja punastui hiukan. Minä huomasin sen ja jähmetyin säikähdyksestä. Olin jo ennenkin ollut mustasukkainen hänen tähtensä, mutta vasta sinä hetkenä välähti mieleeni ajatus, että hän on rakastunut. »Jumalani! hän rakastaa!»

X

Siitä hetkestä alkoi minun todellinen tuskani. Minä vaivasin päätäni, ajattelin ja aprikoin, — ja seurasin lakkaamatta Sinaidaa, vaikkakin mahdollisimman salaa. Hänessä tapahtui muutos — se oli päivänselvää. Hän teki yksin pitkiä kävelymatkoja. Usein hän ei ollenkaan näyttäytynyt edes vieraille, vaan istui tuntikausia omassa kamarissaan, mikä ei ennen koskaan tapahtunut. Minä tulin aivan odottamatta hyvin tarkkanäköiseksi — ainakin itse luulin niin. Onkohan se hän tai tuo? kyselin itseltäni kulkien ajatuksissani toisesta hänen ihailijastaan toiseen. Kreivi Malevskij näytti minusta vaarallisemmalta kuin muut (vaikka minä Sinaidan tähden häpesin sitä itsellenikin tunnustaa).

Minun tarkkanäköisyyteni ei ulottunut nenääni pitemmälle eikä minun salaperäisyyteni nähtävästi ketään pettänyt; ainakin tohtori Lushin pian minut paljasti. Hänkin oli muuten viime aikoina muuttunut: hän oli laihtunut, nauroi tosin yhtä paljon kuin ennenkin, mutta omituisen kuivasti, ilkeästi ja lyhyesti, entinen kevyt pilkallisuus ja kyynillisyys oli vaihtunut hermostuneeseen ärtyväisyyteen.

— Mitä te alinomaa kuljeskelette täällä, nuori mies, — sanoi hän minulle kerran jäätyään kanssani kahden Sasekinien vierashuoneeseen. (Talon tytär ei ollut vielä palannut kävelyltään ja yläkerroksesta kuului vanhan ruhtinattaren kimeä ääni hänen riidellessään palvelijansa kanssa.) — Teidän pitäisi lukea, tehdä työtä — niin kauan kuin olette nuori — mutta mitä te teette?

— Te ette voi tietää, teenkö minä työtä kotona vai enkö, — vastasin hänelle ylpeästi, mutta kuitenkin vähän hämilläni.

— Tekö tekisitte työtä — ei teillä ole työnteko mielessä nyt. Mutta en tahdo väitellä... teidän iässänne se kyllä on luonnollista. Mutta teidän valintanne on kovin epäonnistunut. Ettekö te todellakaan huomaa, mikä talo tämä on?

— Minä en ymmärrä teitä, — huomautin minä.

— Ette ymmärrä? Sitä pahempi teille. Minä katson velvollisuudekseni varoittaa teitä. Meidänlaisemme vanhatpojat voivat kyllä käydä täällä: mitäpä meille tulisi. Me olemme karaistuja, meitä ei mikään vahingoita, mutta teillä on vielä arka iho. Ilma täällä on teille vahingollinen — uskokaa minua, te voitte saada tartunnan.

— Kuinka niin?

— Niinpä vain. Oletteko nyt terve? Oletteko te normaalitilassa? Onkohan se, mitä nyt tunnette, sopivaa, hyödyllistä teille?

— Mitä minä sitten tunnen? — sanoin minä — mutta myönsin itsekseni kuitenkin tohtorin olevan oikeassa.

— Voi teitä, nuori mies, — jatkoi tohtori sellaisella ilmeellä, kuin olisi noissa neljässä sanassa ollut jotain minua loukkaavaa: — kuinka te luulette voivanne teeskennellä, teillähän on Luojan kiitos vielä heti kasvoilla se, mikä mielessä liikkuu. Mutta mitäpä tässä viisastellaan. En minä tänne itsekään tulisi, jollen... (tohtori puri hampaansa yhteen)... jollen olisi samanlainen tyhmyri. Mutta sitä minä vain ihmettelen kuinka te, järkevä mies, ette huomaa, mitä ympärillänne tapahtuu.

— Mutta mitä sitten tapahtuu? — kysäisin minä heristäen korviani.

Tohtori katsoi minuun säälivästi naurahtaen.

— Kyllä minäkin olen, — virkahti hän kuin itsekseen, — mitä minun tarvitsee siitä hänelle puhua. Sanalla sanoen, — lisäsi hän korottaen ääntään, — toistan vieläkin: täkäläinen ilmapiiri on teille turmiollinen. Teidän on täällä mieluisa oleskella, mutta mitäs siitä, kasvihuoneessa on myöskin miellyttävä tuoksu, mutta ei siellä elää voi. Kuulkaahan, ryhtykääpäs taas tutkimaan Kaidanovia.

Vanha ruhtinatar tuli vierashuoneeseen ja alkoi valitella tohtorille hammaskipuaan. Vähän myöhemmin tuli myös Sinaida.

— Kuulkaas, tohtori, — sanoi vanha ruhtinatar, — torukaapas te Sinaidaa vähäsen. Päivät päästään juo hän vettä, jossa on jääpalasia; eihän se voi olla terveellistä hänen heikolle rinnalleen.

— Miksi te niin teette? — kysyi Lushin.

— Mitäs pahaa siitä voisi koitua?

— Mitä? Te voitte vilustua ja kuolla.

— Niinkö? Aivanko varmaan? No mitäs siitä, sehän meillä kaikilla on edessä!

— Vai niin! — mumisi tohtori.

Vanha ruhtinatar meni pois.

— Vai niin, — toisti Sinaida. — Onko eläminen sitten niin kovin hauskaa? Katsokaapa vain ympärillenne... Mitäs sanotte? Vai luuletteko, etten minä mitään ymmärrä enkä tunne. Jos jääveden juominen tuottaa minulle huvia, niin kuinka te todellakin voitte vakuuttaa minulle, ettei tällaista elämää kuin minun on, hennoisi panna vaaralle alttiiksi jonkun mielihalun vuoksi — minä en edes puhukaan onnesta.