E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ISÄT JA LAPSET

Romaani

Kirj.

IVÁN TURGÊNJEV

Venäjänkielestä suomensi Samuli S.

WSOY, Porvoo, 1906.

Iván Sergêjewitsh Turgênjew.

Kirjallishistoriallisia piirteitä.

"Minä olen Lännen-ihailija (zâpadnik)", sanoo Turgênjew itsestään.

"Rakas on minulle Länsi", sanoo Potûgin, hänen mielipiteittensä edustaja romaanissa "Savua".

Siinä yksi peruspiirteitä Turgênjewin kirjailija-luonteessa.

Rakas oli hänelle Länsi, Lännen sivistys ja tämän sivistyksen pohjalle rakentunut yhteiskunnallinen elämä, vapamielisine laitoksineen. Hänen jo pienestä pitäen saavuttamansa taito saksan- ja franskankielessä, hänen tieteellisen sivistyksensä alustus Moskovan ja sittemmin Pietarin yliopistossa avasi hänelle akkunan Länteen, ja Lännessä tutkimuksiansa jatkaessaan ja sikäläisiin oloihin tutustuttuaan hän tämän akkunan kautta katseli isänmaatansa, näki entistä selvemmässä valossa sen monet puutteet ja kärsimykset ja oppi entistä palavammin sitä rakastamaan. Ellei hän olisi ollut niin harras Lännen ihailija, ei hän olisi ollut niin sydänjuuriaan myöten venäläinen.

Toinenkin oli olemassa syy, joka hänet ikäänkuin työntämällä työnsi
Lännen helmaan. Se oli tämä:

Hän oli lapsuutensa ja poikavuotensa elänyt niinä aikoina, jolloin maaorjuus vallitsi kaikessa kamalassa voimassaan. Omassa kodissaankin hänellä oli yhtämittaa silmäinsä edessä tuo täydellinen itsenäisyyden suistaminen vapaaksi luodussa ihmisessä, tuo oman tahdon kaikinpuolinen polkeminen herran tahdon alle, tylyys, kidutus, jota maaorja alituiseen sai kärsiä. Maaorjan kanssa isäntä tai emäntä sai menetellä aivan mielensä mukaan, ostaa ja myödä ja panettaa sotaväkeen ja piestä ja rääkätä häntä. Varsinkin ne maaorjat, jotka oli otettu kartanon palvelusväeksi (dvorôvyje), olivat orjia sanan täydellisessä merkityksessä.[1]

Turgênjewin äiti oli sen-aikuisia tyypillisiä tilan-omistajattaria: äärimmilleen aristokraatinen, loistavaan, hovintapaiseen elämään tottunut ja samalla säälimättömän julma alustalaisiansa kohtaan. Poikanen näki ja kuuli myötäänsä noita tallissa tapahtuvia eksekutioneja.[2]

Sanalla sanoen, Turgênjew oli kasvanut, kuten itse sanoo, "keskellä lyöntejä ja rääkkäyksiä". Kaikki tuo jätti häneen sammumattoman inhon maaorjuus-laitosta kohtaan. Hänen hyvä ja inhimillisyydelle herkkä sydämensä ei sietänyt sellaisia oloja. Senvuoksi hän läksi hengittämään Lännen raittiimpaa ilmaa ja imi sieltä sen ehjän sivistyksen, ja laajan, vapamielisen katsantokannan, joka ilmenee hänen teoksissaan.

Siitä syystä hän oli Lännen ihailija, siksi oli hänelle Länsi rakas.

* * * * *

Turgênjewin elämänhistoria on oikeastaan hänen teostensa historiaa. Hänen omassa elämässään ei ole mitään silmiinpistäviä vaiheita eikä jyrkkiä käänteitä. Siitä siis vain moniahta sana.

Ivan Sergêjewitsh Turgênjew syntyi 9 p:nä marraskuuta 1818 (u.l.) Orjôlin kaupungissa, missä hänen isänsä, översti kyrasiireissa, siihen aikaan rykmentteineen majaili. Äiti, Varvâra Petrówna Lutôvinow, rikkaan tilan-omistajan tytär, oli myötäjäisiksi tuonut taloon suuria maatiloja. Piakkoin T:n syntymisen jälkeen — vanhempi veli oli silloin kaksivuotias — isä otti eron sotapalveluksesta ja asettui perheineen Spáskojen maatilalle Orjôlin läänissä.

Ensimmäisen opetuksensa T. sai kotonaan, jossa pojalle pidettiin (ja usein vaihdeltiin) franskalaisia ja saksalaisia guvernöörejä ja opettajia, "koti-djátjkoja" ja hoitajattaria (njánjkoja) kotiorjista. Vuonna 1833, siis ainoastaan 15 vuoden vanhana, T. suoritti tutkinnon Moskovan yliopistoon, kirjoittautuen sen filologiseen tiedekuntaan. Filosofialla ei siihen aikaan Moskovassa ollut omaa katedraa, sillä rautakeisari ei "sietänyt filosofiaa". Siirryttyään vuoden perästä Pietarin yliopistoon, hän suoritti siellä kandidaatitutkinnon v. 1837.

Seuraavana vuonna hän läksi Berliniin, ja tutki sikäläisessä yliopistossa historiaa ja Hegelin filosofiaa. Jonkun aikaa kotona oltuansa, hän v. 1840 läksi uudestaan Berliniin ja viipyi siellä, tutkimuksiansa jatkaen, kokonaisen vuoden.

Vuosi 1842 teki hetkellisen käänteen T:n elämässä. Hän riitaantui silloin äitinsä kanssa, niinkuin kerrotaan, seuraavasta syystä. Hänen oli määrä saapua kotiansa Spaskojeen, ja äiti oli hänelle varustanut juhlalliset tuliaiset: asettanut monilukuiset kartanon palveliat riviin moisiolle vievän tien varsille. Heidän oli määrä, heti kuin edeltä lähetetyt ratsumiehet tuovat tiedon vaunujen lähenemisestä, tervehtiä nuorta herraa "äänekkäästi ja riemukkaasti". Nuori herra tuli, mutta, nähtyään nuo turhamaiset valmistukset, närkästyi, käänsi aisat kesken tietä toisapäin ja palasi Pietariin. Tätä ei korskea äiti milloinkaan voinut antaa pojalleen anteeksi, vähensipä hänen vuosirahansakin melkoisesti.

Siitä oli seurauksena, että T:n täytyi ruveta omin neuvoin hankkimaan varoja. Hän astui silloin palvelukseen virkamiehenä erityisiä asioita varten sisäasiain ministeriössä. Mutta virkamieheksi ei runoilijasta ollut. Hän oli peräti huolimaton ja epätarkka toimissaan, lueskeli virkatunneilla George Sandin romaaneja, sepitteli runoja ja kertoili hauskoja tarinoita virkatovereilleen. Kolmatta vuotta "palveltuaan", hän otti virkaeron kolleginsihteerin arvoisena.

Nyt alkoi jo kirjallinenkin toimi olla tuotteliasta, niin että hän tuli jotenkin hyvin toimeen, kunnes v. 1850 äiti kuoli, ja T. veljensä kanssa peri suuret maatilat. Ensi työkseen hän silloin päästi kaikki maaorjat vapaiksi ja v. 1861 luovutti talonpojille viidennen osan moision maita.

* * * * *

Turgênjewin ensimmäinen, suurempaa huomiota puoleensa vetänyt teos oli runoelma "Parâsha", jonka hän nimimerkillä T.-L. (= Turgênjew-Lutôvinov) 1843 julkaisi eri kirjana. Venäjän silloinen suurin kirjallinen autoriteeti Belinski antoi siitä erittäin kiittävän arvostelun, aavistaen nuoressa tekijässä suuria kirjallisia lahjoja.

"Parâsha" aukaisi tien, jota myöten T. läksi astumaan — emme sano ainoastaan maineen ja kuulun kukkuloille, vaan Venäjän sivistyneen yleisön ja koko kirjallisen maailman kunnioituksen ja kiitollisuuden pystyttämään pyhäkköön.

Näissä lyhyissä piirteissä meidän täytyy rajoittua puhumaan vaan T:n tärkeimmistä ja suurimmista teoksista.

Vuonna 1847 ilmestyi Sovremjénnikissä kertomus "Horj i Kalînytsh", joka heti kohta herätti tavatonta huomiota, se kun kosketteli venäläisen talonpoikaisen rahvaan oloja, sen tarpeita, monia huolia ja vähiä iloja. Vuosina 1847-51 ilmaantui samallaisia kertomuksia yhä useammin, yleisön suosion alati kasvaessa. Tekijä, joka vielä käytti nimimerkkiä T.-L., tuli tunnetuksi koko maassa, varsinkin sen jälkeen kuin hän v. 1852 oli julaissut nämä kertomukset eri teoksena kahdessa niteessä nimellä "Metsämiehen muistelmia".

Omituisena seikkana mainittakoon, että "Metsämiehen muistelmat" ilmestyivät samana vuonna kuin Gôgol kuoli: nero jätti kunniakkaan sijansa ja tärkeän tehtävänsä toiselle nerolle. Ja myöntäminen onkin, että "Mets. muistelmat" ovat täydennystä Gôgolin "Kuolleisin sieluihin", ja "Revizôriin". Gôgol se äänekkäässä naurussansa suree ja purevassa ivassansa itkee kansansa raskaita, sydäntä-viiltäviä epäkohtia pinnalla, virkamiehistössä; Turgênjew luo nerollansa näkyviin nuo tuskalliset epäkohdat sisässä, itse kansassa.

Mutta se, jossa nämä yleisön ihailemat Muistelmat eivät herättäneet myötätuntoisuutta, vaan päinvastoin epäluuloja ja pelkoa, oli santarmihallitus ja yleensä sanoen korkeat viran-omaiset. He olivat jo kauan aikaa hioneet hampaitansa näitä kertomuksia vastaan, jotka rohkenivat niin arveluttavan julkeasti moittia olevia oloja, kajoten maaorjuuteen, tuohon laitokseen, jota silloisina despotismin aikoina pidettiin valtakunnan vahvuutena ja voimana. Sitä paitsi T:n läheinen tuttavuus useampien sellaisten henkilöitten kanssa jotka polisin silmissä olivat vahingollisia (Gôgol, Belínski, Herzen y.m.), ja hänen pitkäaikainen olonsa ulkomailla, varsinkin oleskelu Parisissa v. 1848, tuona itsevaltiuden aatteille niin hirvittävänä vuonna, oli omiansa saattamaan häntä "epäluotettavain" kirjoihin. Hänen mittansa oli täysi; tippanen vielä, niin se valahtaa yli laitojensa. Ja se tippanen tuli.

Gôgol, yksi noita korkeitten viranomaisten silmätikkuja ja elämänrauhan häiritsijöitä, kuoli helmikuussa 1852, ja Turgênjew kirjoitti hänestä kauniit, lennokkaat, itsessään sangen viattomat muistosanat, mutta Pietarin sensuuri ei antanut niille painolupaa. T. julkaisi kirjoituksensa silloin Moskowskia Vjêdomostissa, johon sensuuri sen päästi. Mutta siitä huolimatta, että kirjoitus oli saanut asianomaisen luvan, Turgênjew kumminkin otettiin kiinni ja sai istua kolmisen viikkoa arestissa polisivartiossa ja lähetettiin senjälkeen asumaan maatilallensa Spáskojeen, sillä määräyksellä, ett'ei saa poistua sieltä mihinkään. Tämä "kotiaresti" ei kumminkaan näy olleen kaikkein ankarinta laatua, koskapa hän sieltä myötäänsä käväisi milloin Pietarissa, milloin Moskowassa. Tämän kolmivuotisen sulkeissa-olonsa aikana hän kirjoitteli ahkeraan, julaisten tuon tuostakin pienempiä kertomuksia.

Vuonna 1855 hän jälleen läksi ulkomaille ja matkusteli Europpaa ristiin rastiin, asuntoa pitäen milloin Baden-Badenissa, milloin Parisissa. Suurempia teoksia alkoi häneltä nyt ilmestyä tuhkatiheään, niinpä v. 1856 "Rûdin", ja "Faust", v. 1858 "Asja", v. 1859 "Aatelispesä" ja v. 1860 "Aattona".

"Rûdinissa" Turgênjew luo ilmi todellisen kuvan venäläisestä tilan-omistajasta 40-luvulta. Ylevä mieli, hyvää hapuileva tahto, jonkunlainen ritarillisuus, mutta samalla sydänjuurissa asti asuva kiintymys maaorjuuden oloihin, "bârinin" (herran) tavat ja elämänlaatu, epäröivä tahto, "kotkan sydän ja kotkan äly, mutta siivet lyhyet, leikatut", — siinä Rûdin. Samantapaisia tyypejä esittää "Aatelispesäkin".

Tulemme sitten T:n elämälle ja Venäjän kirjallisuuden historialle niin merkilliseen vuoteen 1862, jolloin helmikuun vihkossa aikakauslehteä "Rúski Vjêstnik" ilmestyi T:n romaani "Isät ja lapset".

Tuskin on mikään kirja Venäjällä herättänyt niin paljon melua, väitteitä ja vastaväitteitä, suuttumusta, kiihkoa, eripuraisuutta. "Isät" suuttuivat, heidät kun oli kuvattu muka niin mitättömiksi; "lapset", jotka äskettäin olivat T:ssa ihailleet "maaorjuuden kukistajaa", syyttivät häntä nyt "vapauden asian kavaltajaksi". Sana "nihilisti",[3] jonka T. oli tässä romaanissaan tuonut ensi kertaa julkisuuteen, iski kuin räiskivä raketti keskelle hyörivää ja pyörivää, vapauden aamukoittoon joko ilolla tai kauhulla katselevaa, mutta keinoista vapauden saamiseen niin kerrassaan epätietoista ja keinoista sen ehkäisemiseen muka niin varmaa yleisöä. Se levisi kuin kulovalkea kaikkialle ja tuli kunnia- tai pilkkanimeksi — aina sitä myöten, missä piireissä sitä käytettiin, — sille pivolliselle nuorukaisia, miehiä ja naisia, joka kypsymättömin voimin siihen aikaan näytteli heikosti laadittua prologia Venäjän suureen, nykyjään kenties katastrofin kynnyksellä liikkuvaan, veriseen revolutionidraamaan. Tällainenko — kysyttiin — tällainenko on Venäjän intelligensinuoriso, tällaistako tympeytynyttä, tunteensa tylsistänyttä joukkiota, ilman uskoa, ilman ihanteita, valmiina kieltämään kaikki, tunnustamatta mitään, valmiina kukistamaan kaikki, varaamatta mitään sijaan?

Nuo kiihkoisat moittijat — niinkuin moni pintapuolinen lukija nytkin — olivat liian hätäisesti punninneet tämän romaanin merkityksen tai oikeammin Bazârowin, jonka ympärille koko kertomus ryhmittyy. Sellaista luonnetta, kuin Bazârow, pidettiin todellisuudessa mahdottomuutena, karrikatyyrinä ja väitettiin tekijän inhoavan sankariansa. Erehdystä. "Bazârow", sanoo T. itse, "on minun lempilapseni, jonka kuvaamiseen olen tuhlannut kaikki käytettävissäni olevat värit. Bazârow, tuo älykäs, sankarimainen olento — hänkö karrikatyyri?"

Bazârow on voimallinen, kuolemaa vääjäämätön henki, joka peittelee omia epäilyksiänsä kylmän, tylyn ivan verhoon. Hänen maailmankatsantonsa näyttää ensi silmäyksellä niin vakaalta ja varmalta, mutta itse asiassa on toisin. Hän epäröi, hän hapuilee, hän kaipaa omassa itsessään jotain ehjempää. Hän ei päästä sydämensä pyhäkköön ketään, hän kätkee tunteensa usein liiankin räikeitten, loukkaavain lauselmain alle. Bazârow on kieltämysten mies, mutta kärsii sanomattomasti tuossa kieltämyksessään. "Hän etsii, hän ikävöi, mutta sanomattomassa itserakkaudessaan ja ylpeydessään hän ei päästä valituksiaan ja kyyneleitään ilmi." Hän on pohjaltaan sittenkin ristiriitaisten vakaumusten raastama ja sellaisena traagillinen henkilö. Hän kuolee kieltämyksen miehenä, päästämättä viimeisilläänkään ketään katsahtamaan sydämensä sisimpiin.

* * * * *

Vuonna 1867 ilmestyi T:n kuuluisa romaani "Savua", joka sekin sai osakseen paljon vastalauseita, herättämättä kumminkaan enää sellaista kiihkoa kuin "Isät ja lapset". Tässä romaanissaan hän ruoskii, nimenomaan ruoskii Venäjän slavofiileja, heidän pintapuolisia puhkuilemisiaan, suurisuisuuttansa, kansan muka ihailemista ja kansan sittenkin jättämistä entiseen pimeyteen. Kaikki nuo venäläisten reformaatori-viikkoisten kovaääniset kuuseen kurkottamiset ilman todellisen sivistyksen vankkaa pohjaa, kaikki ne T:n mielestä ovat — savua, savua, savua!

Loput 68-lukua Turgênjew oli ahkerassa työssä, julaisten harva se vuosi ainakin jonkun pienemmän kertomuksen. Vuonna 1870 hän muutti Parisiin, jossa sitten oli hamaan kuolemaansa asti, silloin tällöin vain pistäytyen kotimaassaan. Uudella vuosikymmenellä Venäjänmaassa alkanut uusi liike, tuo "kansaan meneminen" ja sosialistinen propaganda, veti suurissa määrin T:n huomiota puoleensa. Siitä hän sai aiheen uuteen suureen romaaniinsa "Uudistalo" (Now), joka ilmestyi v. 1877 ja herätti elleihän enää melua, niin ainakin terveellistä, vilkasta keskustelua, koskapa se, niinkuin muutkin T:n romaanit, kajosi ydinkohtiin Venäjän sekä korkeitten säätyjen että yhteisen kansan elämässä.

"Isäin ja lasten" synnyttämä kiihko ja viha oli jo aikaa sitten antanut sijaa kunnioitukselle ja rakkaudelle tätä suurta, luovaa neroa kohtaan, jonka edessä Lännenkin kirjallinen maailma paljasti päänsä. Vuonna 1879, jolloin hän käväisi Moskovassa ja Pietarissa, koko sivistynyt yleisö osoitti hänelle riemukkaasti juhlivaa kunnioitusta. Vielä riemukkaampi vastaan-otto tuli hänen osakseen Moskovassa v. 1880, jolloin hän Púshkinin muistopatsaan paljastajaisissa piti muistopuheen Púshkinista.

Seuraavina vuosina ilmestyi häneltä vielä useampia pienempiä kirjoituksia, joissa nuo jo väsähtymään ruvenneet siivet vielä kerran oikaisivat itsensä täyteen lentoon. Mutta vähitellen luonto alkoi vaatia omaansa. Kova tauti (koi selkärangassa) oli jo kauan aikaa tehnyt salaista, tuskia tuottavaa työtä, ja 3 p:nä syyskuuta 1883 Turgênjew nukkui kuoleman uneen huvilassaan Bougivalissa lähellä Parisia. Hänen ruumiinsa laskettiin lepoon Pietarissa 9 p:nä lokakuuta ruhtinaallisilla juhlallisuuksilla. Hautajaissaattoon otti osaa kokonaista 179 lähetyskuntaa erillaisista seuroista ja yhdistyksistä, yliopistoista, oppilaitoksista. Pietarin kaupunki perusti suuren vainajan muistoksi kaksi kansakoulua ja yliopistoon stipendirahaston. Koko Venäjänmaan sivistynyt yleisö — valitettavasti emme saata sanoa koko kansa, sillä synkässä pimeydessä se kulkee tänäänkin vielä, — itki sinä päivänä suuren mestarinsa poislähtöä. Ja syystäkin. Hänhän oli kansallinen kirjailija sanan parhaimmassa merkityksessä ja semmoisena kansallensa voimallinen opettaja ja kasvattaja.

Mutta ulkomaalainenkin kunnioittaa hänessä suurta runoilijaa. Niin aito venäläisiä kuin hänen luomansa henkilöt ovatkin, niin paljon niissä silti on yleis-inhimillistä. Ihmissydämillähän sisimmissään on kaikkialla niin paljon yhtäläisyyttä, heimolaisuutta, erillaisimpainkin kansakuntain jäsenillä niin tutkimattoman monta yhtymäkohtaa.

Turgênjewin henkilöt ovat mestarin käden muovaamia, huolekkaasti ja hellällä rakkaudella valmistettuja ja siloteltuja pienimpiä yksityiskohtiaan myöten. Ne ovat kuin marmoriin veistetyitä taideluomia, mutta ne elävät, kärsivät, nauttivat, vihaavat, rakastavat. Sivuhenkilötkään eivät ole hämäräisiä utukuvia, vaan elävinä, ehjinä lukijan eteen esiintyvät eivätkä mielestä hevin häivy.

Turgênjewin stiili on verrattoman sujuvaa: tuntuu kuin jok'ainoa lause, jok'ainoa sana olisi uudestaan ja taas uudestaan pyöristelty, hiottu. Hänen dialoginsa on niin mestarillisen johdonmukaista ja luontevaa, että meille, kankeille suomalaisille, juuri meille, olisi siinä kohden sangen paljon varteen otettavaa. Ja sitä paitsi: Venäjän olojen tunteminen on meille suomalaisille äärettömän tärkeätä, mutta sen nykyisistä oloista emme pääse täysin selville, ellemme tunne sen entisiä oloja, joitten johdonmukaisia, historiallisen välttämättömyyden tuloksia nykyiset ovat. Ja nuo 40-, 50-, 60- ja 70-luvun venäläiset luonteet ja ajatustavat, toiveet ja pyrkimykset, jotka nykyinen polvi on perinnökseen saanut, heiastuvat Turgênjewin teoksista selväpiirteisinä kuin rannan puut tyynestä vedenpinnasta. Meidän täytyy syventyä sen kansan maailmankatsantoon ja ajatustapaan, tutustua sen kansan henkiseen kykyyn ja voimaan, jonka kanssa me olemme niin läheisessä yhteydessä, ja siinä kohden on meillä parhaimpia opastajia juuri Turgênjew.

Sortavala, Haavus, 27 p. heinäkuuta 1906.

K. Suomalainen.

I.

— No, Pjotr, eikö näy vieläkään?

Näin kysyi 20 p:nä toukokuuta 1859 palvelijaltaan muuan herrasmies, näöltään hiukan viidennelläkymmenellä, yllään tomustunut paltto ja ruudukkaat housut, astuen paljain päin ulos majatalon kuistille X:n viertotien varrella.

Palvelija oli nuori, pulleaposkinen, reipas mies, vaaleita untuvia alaleuassa, silmät pienet, himmeät. Kaikki, mitä hänessä oli, sinikivi-renkaasta toisessa korvanlehdessä ja pomadalla voidellusta, monivärisestä tukasta aina kohteliaisin ruumiinliikkeisin asti, sanalla sanoen kaikki hänessä tiesi uusinta, täydellisentynyttä sukupolvea.

Varsin suopeasti hän katsahti maantielle ja vastaukseksi lausui:

— Ei todellakaan näy vielä.

— Ei vainen näy?

— Ei näy, — toisti palvelija. Huokaisten herra istahti lavitsalle.

Tuossa hänen istuessaan, jalat ristissä lavitsan alla, miettiväisenä katsellessaan ympärillensä, me esitämme hänet lukijalle.

Hänen nimensä on Nikolai Petrôwitsh Kirsânow. Viidentoista virstan päässä majatalosta on hänellä hyvä maatila, jossa on kaksisataa sielua[4] elikkä, niinkuin hän nyttemmin — pyykitettyään alustalaisten maat erikseen hovin maista ja perustettuansa "farmin" — tapaa sanoa: jossa on kaksituhatta desjätinaa[5] maata. Hänen isänsä, sotakenraali vuodelta 1812, puolisivistynyt, karkea, mutta hyvänsävyinen mies, oli koko ikänsä kantanut päivän hellettä, ollen ensin brigadin, sittemmin divisionan päällikkönä, alati sijoitettuna maaseuduille, missä hän korkean virka-arvonsa nojalla olikin varsin valtava persona. Nikolai Petrôwitsh, niinkuin vanhempi veli Pâvelkin, josta edempänä tulee puhe, oli syntynyt Etelä-Venäjällä ja saanut neljäntoista vuoden vanhaksi saakka kasvatuksensa kotona, ympärillään halpahintaisia kotiopettajia ja ketteriä, mutta matelevia adjutantteja ynnä muuta rykmenttiin ja staabiin kuuluvaa väkeä.

Hänen äitinsä, omaa sukuansa Koljâzin, tyttönä nimeltä Agathe, mutta kenraalskana Agatokleija Kuzjmînishna Kirsânov, oli yksi noita "maatushka-komandirshoja" (kenraalska emo-armaita), piti päässään upeita pitsitanuja ja kävi kahisevissa silkkileningeissä, aina ensimmäisenä astui kirkossa esiin ristiä suutelemaan, puhui äänekkäästi ja paljon, salli lasten tulla aamusilla suutelemaan äidin kättä, yöksi kävi heitä siunaamassa, — sanalla sanoen oli elämäänsä kaikin puolin tyytyväinen.

Nikolai Petrôwitsh ei ollut tunnettu erityisestä urhoollisuudestaan, olipa saanut jänishousun pilkkanimenkin, mutta kenraalin poikana piti hänen tietysti, niinkuin velimiehenkin oli käynyt, astua sotapalvelukseen. Mutta poika sattui taittamaan jalkansa juuri samana päivänä kuin tieto tuli hänen pääsystänsä kadettikouluun. Kaksi kuukautta hän sai virua vuoteessa, ja niin hänestä siten koko iäkseen tuli tuommoinen hiukan "ykskolmatta". Isälle ei muu neuvoksi kuin huiskaise kättä ja päästä poika sivilialalle.

Kun poika sitten parahiksi oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, niin
isä läksi viemään häntä Pietariin ja pani hänet siellä yliopistoon.
Kaikeksi onneksi veli pääsi samaan aikaan upseeriksi kaartiin.
Nuoret miehet rupesivat sitten asumaan yhdessä. Taampaa piti heitä
Pietarissa silmällä äidin setä, Iljâ Koljâzin, muuan korkea virkamies.

Isä palasi vaimonsa ja divisionansa luokse. Sieltä hän silloin tällöin vain lähetti pojilleen neljännes-arkin harmaata paperia, joka oli kirjavaksi piirretty uhkealla kruununkirjurin käsialalla. Tällaisen neljännes-arkin lopussa koreili huolellisesti pyöristetyissä "kierrekaarteissa" sanat: "Pjotr Kirsânow, kenraalimajori".

Vuonna 1835 Nikolai Petrôwitsh erosi yliopistosta, suoritettuaan kandidaatitutkinnon. Samana vuonna isäkin sai eron, jonkun huonosti onnistuneen katselmuksen takia, ja muutti vaimoineen Pietariin. Tuskin oli ukko ennättänyt vuokrata itselleen talon lähellä Taurian puistoa ja kirjoittautua jäseneksi englantilaiseen klubiin, kun äkkiä sai halvauksen ja kuoli. Agatokleija Kuzjmînishna seurasi pian miestään; hän ei voinut tottua syrjäiseen elämään pääkaupungissa; virkaeroa seuranneen olemuksen yksitoikkoisuus, se se häntä suretti, ja se se hänestä lopunkin teki.

Sillä välin oli Nikolai Petrôwitsh — vanhempainsa vielä eläessä ja koko lailla heidän mieltänsä pahoittaen — ennättänyt rakastua entisen kortteerin-isäntänsä Prepolovenski nimisen virkamiehen tyttäreen, somaan ja, kuten sanotaan, valistuneesen impeen, joka luki vakavia kirjoituksia aikakauslehtien "Tiedetten" osastosta. Nikolai Petrôwitsh nai hänet heti suruajan loputtua, luopuen samalla keisarillisten maatilain ministeristöstä, jonka kirjoihin isä oli saanut hänet suositusten avulla merkityksi. Ja niin hän sitten vietti onnen päiviä Mâshansa kanssa Pietarissa ensin maalla lähellä Metsäopistoa, sittemmin kaupungissa, pienessä asunnossa, jossa oli puhtaat portaat ja kylmänpuoleinen vierashuone, ja vihdoin maaseudulla. Sinne hän lopulti kokonaan siirtyikin, ja siellä hänelle pian senjälkeen syntyi poika, Arkâdi.

Hauskaa ja hiljaista oli aviopuolisojen elämä: tuskin he milloinkaan toistensa luota luopuivat. Yhdessä sitä luettiin, yhdessä soitettiin nelikätisiä kappaleita pianolla ja laulettiin duettoja. Rouva kasvatteli kukkasia ja piti huolta siipikarjasta; herra pistäysi välistä metsällä ja hoiti maatilaa. Arkâdi poika kasvoi ja varttui — hauskasti ja hiljaisesti hänkin.

Kymmenen vuotta vierähti kuin unennäkö. Vuonna 1847 Kirsânowin rouva kuoli. Leski tuskin jaksoi kestää tätä iskua: tukka kävi harmaaksi moniaassa viikossa. Oli jo lähtemäisillään ulkomaillekin suruansa haihduttamaan, mutta silloin koitti vuosi 1848, ja hänen täytyi väkisinkin palata takaisin maalle. Oltuansa siellä sitten kauan aikaa toimetonna, hän ryhtyi voimaanpanemaan maatilallansa kaikenlaisia uudistuksia.

Vuonna 1855 hän vei poikansa yliopistoon ja vietti hänen kanssaan kolme talvea Pietarissa, pysyen melkein yhtämittaa kotona ja koettaen tehdä tuttavuuksia Arkâdin nuorten toverien kanssa. Viime talveksi hän ei enää kyennyt Pietariin, ja niinpä me toukokuussa 1859 tapaamme hänet aivan harmaapäisenä. Posket on hänellä turpeanlaiset, selkä hiukan kumarassa. Siinä hän nyt vuottelee poikaansa, joka on saanut kandidaatin-arvon, niinkuin isäkin aikoinaan.

Palvelija oli kohteliaisuudesta siirtynyt portin taa — vai siksikö vain niin lie tehnyt, ett'ei tarvitsisi tässä olla herran silmäin alla — ja pistänyt piippuun. Nikolai Petrôwitsh rupesi pää nuokallaan katselemaan kuistin lahonneita portaita. Isohko, kirjava kananpoika astua tepasteli niitä myöten, kovasti kopautellen suuria, keltasia varpaitaan; tuhrautunut kissa virnaili lyyhistyksissä kaidepuita vasten, epäsuopein silmin katsellen kananpoikaa. Päivä paistoi koko terältä… Majatalon puolipimeästä porstuasta tuli lämpimäisleivältä.

Mietteissään siinä istuskeli Nikolai Petrôwitsh. "Poika — kandidaatina … Arkâsha…"

Tuo ajatus se myötäänsä pyöri hänen päässään. Hän yritti jo kiinnittää mieltänsä johonkin muuhun, mutta yhä vaan tuo yksi ajatus palasi jälleen. Muistui siinä mieleen jo vaimo vainajakin… "Eipäs vaan malttanut odottaa!" kuiskasi hän alakuloisena… Paksu, sinervä kyyhkynen lensi maantielle ja läksi kiireesti kaivon viereisen rapakon ääreen juomaan. Nikolai Petrôwitsh rupesi katselemaan sitä, mutta ei aikaakaan, niin jo alkoi kaukaa kuulua lähenevien rattaiden kolina.

— Nuori herra taitaa tulla jo, — ilmoitti palvelija, ponnahtaen esiin portin takaa.

Nikolai Petrôwitsh kavahti pystyyn ja loi silmänsä maantielle. Siellä tuli näkyviin tarantassi, troikka (kolmivaljakko) kyytihevosia edessä. Tarantassista vilahti ylioppilaslakin sininen reunus ja armaitten kasvojen tutut piirteet.

— Arkâsha! Arkâsha! — huudahti Kirsânow ja läksi käsiään huitoen juoksemaan vastaan. Tuokioista myöhemmin hän jo painoi huulensa nuoren kandidaatin parrattomaan, tomustuneesen ja päivettyneesen poskeen.

II.

— Maltahan, isä kulta! Jahka tässä puistelen pölyjä pois, — puheli Arkâdi matkasta hiukan rasittuneella, mutta heleällä, nuorekkaalla äänellä, iloisesti vastaten isän hyväilyihin. — Ihanhan minä tahraan sinut kokonaan.

— Etkös ja, etkös ja! — toisti toistamiseen Nikolai Petrôwitsh, myhäillen mielenliikutuksessa, ja lyödä lapauttaen pari kertaa kädellään poikansa päällysviitan kaulukseen ja omaankin palttoonsa. — Annas kun katselen sinua, miltä sinä nyt oikein näytät, — lisäsi hän, astuen hiukan peremmä, ja läksi sitten kiirein askelin majatalolle päin, puhellen: — tänne näin, tänne näin, ja nyt hevosia joutuun!

Nikolai Petrôwitsh näytti olevan paljoa hätäisempi poikaansa; hän oli aivan kuin hämillään, ikäänkuin mitä aristelisi. Arkâdi pysäytti hänet.

— Isä hyvä, — virkkoi hän, — salli minun esittää sinulle hyvä ystäväni Bazârow, josta niin usein olen sinulle kirjoittanut. Hän on ystävällisesti suostunut vierailemaan meidän luonamme.

Nikolai Petrôwitsh kääntyi nopeasti ympärinsä ja astui kookkaan herran luokse, joka, yllään pitkä tupsukas viitta, vast'ikään oli kiivennyt alas tarantassista. Nikolai Petrôwitsh puristi lujasti vieraan paljasta, punaista kättä, jonka tämä vasta jonkun ajan perästä oli ojentanut hänelle.

— Sydämellisesti tervetullut! — aloitti hän. — Kiitos, että hyväntahtoisesti suostuitte tulemaan meille… Minä toivon … sallikaa kysyäni teidän ristimä- ja isännimeänne.

— Jevgêni Wasíljew, — vastasi Bazârow veltolla, mutta miehekkäällä äänellä, kääntäen samassa mekkonsa kauluksen alas ja siten paljastaen koko kasvonsa Nikolai Petrôwitshin nähdä. Kapeat ne olivat ja laihat, otsa leveä, nenä juurelta litteä, päästä terävä, silmät suuret, vihertävät ja leuassa hiekanvärinen, riippuva poskiparta. Kasvoissa elähteli tyyni myhäily; niissä ilmeni itseensä luottamusta ja älyä.

— Minä toivoisin, — jatkoi Nikolai Petrôwitsh, — ett'ette ikävystyisi aikojanne meillä.

Bazârowin ohuet huulet liikahtivat hiukan. Sanaakaan vastaamatta hän vain kohotti lakkiansa. Tummahko ja pitkä, musta tukka ei saanut kätketyksi avaran pääkallon kyhmyjä.

— Kuinkas tehdään nyt, Arkâdi? — kääntyi Nikolai Petrôwitsh jälleen poikansa puoleen. — Käsketäänkö panna hevoset valjaisin nyt heti, vai tahdotteko levähtää?

— Kotona levätään sitten, isä kulta. Käske vain panna valjaisin.

— Heti kohta, heti kohta, — virkkoi isä. — Pjotr, kuulehan! Pidä, veikkonen, huolta ja joudu!

Pjotr — niinkuin täydellisentyneen palvelijan tulee ja sopii — ei lähestynytkään suutelemaan nuoren herran kättä, taampaa vain kumarsi ja puikahti jälleen portin taa.

— Minä tulin tänne kaleskoissa, mutta on sinun tarantassiasikin varten troikka, — puheli kiireisesti Nikolai Petrôwitsh, sillä välin kuin Arkâdi joi vettä, jota majatalon emäntä oli tuonut hänelle rautanapossa, ja Bazârow, pistettyään piippuun, katseli kyytimiestä, joka riisui hevosia valjaista. — Mutta kaleskat on vain kahden istuttavat, ja mitenkäs nyt sinun ystäväsi … tuota noin…

— Hän ajaa tarantassissa, — keskeytti Arkâdi. — Älä yhtään kursaile hänen kanssaan. Hän on kelpo poika, vaatimaton semmoinen; saatpa nähdä.

Nikolai Petrôwitshin kuski talutti hevoset ulos pihasta.

— No liiku liukkaasti, paksu parta! — virkkoi Bazârow hollimiehelle.

— Kuulit sä Mitjûha! — puuttui puheesen toinen hollimies, kädet lammasnahka-turkin takaratkoissa. — Kuulit sä, minkä nimen herra sulle sujautti? Paksu oletkin parta.

Mitjûha viittasi vaan kädellään ja rupesi kiskomaan ohjaksia hiestyneen keskihevosen päältä.

— Joutukaa pojat, joutukaa auttamaan! — huudahti Nikolai
Petrôwitsh, — saatte juomarahaa!

Muutamassa minutissa oli saatu hevoset valjaisin. Isä poikineen kävi kaleskoihin. Pjotr kiipesi kuskin viereen. Bazârow hyppäsi tarantassiin ja painoi päänsä nahkatyynyihin. Molemmat ajoneuvot läksivät liikkeelle.

III.

— Vai niin, vainen; vai olet sinä nyt kandidaati ja matkalla kotia! — puheli Nikolai Petrôwitsh, kosketellen milloin poikansa olkapäätä, milloin polvea. — Viimeinkin!

— Kuinkas setä jaksaa? — kysäisi Arkâdi. Hän oli kyllä täynnään vilpitöntä, melkein lapsellista iloa, mutta tahtoi kumminkin niin pian kuin mahdollista tehdä lopun nykyisestä liikutuksen tunnelmasta ja kääntää puheen jokapäiväisiin asioihin.

— Hyvin jaksaa. Olihan hän lähdössä minun kanssani sinua vastaan, mutta mitenkä sitten lienee päättänyt toisin.

— Saitko kauankin odotella minua?

— Viiden tunnin verran.

— Isä kulta!

Arkâdi kääntyi nopeasti isään päin ja suuteli häntä poskeen. Nikolai
Petrôwitsh naurahtelemaan.

— Saatpa nähdä, — virkkoi hän, — millaisen komean hevosen minä olen sinulle hankkinut. Ja uudet on sinun huoneessasi tapetitkin.

— Saako Bazârowkin oman huoneen?

— Löytyy huone hänellekin.

— Isä kulta, ole ystävällinen hänelle. En osaa niin sanoa, kuinka suuressa arvossa minä pidän hänen ystävyyttään.

— Äskettäinkö vasta olette tulleet tuttaviksi?

— Äskettäin.

— Ilmankos minä en häntä viime talvena nähnytkään. Mitä hän opinnoi?

— Pääaineena on hänellä luonnontieteet. Hänellä on muutoin tietoja kaikesta. Ensi vuonna hän aikoo suorittaa lääkärintutkinnon.

— Vai niin! Hän on medisiinari siis! — virkkoi Nikolai Petrôwitsh ja vaikeni hetkiseksi. — Pjotr! — lisäsi hän sitten, osoittaen kädellään, — tuolta taitaa tulla meidän talonpoikia?

Pjotr katsahti herransa osoittamaan suuntaan. Kapeata kylänraittia tulla jyristi kovaa vauhtia muutamia rattaita, hevosilla ohjakset höllällään. Rattailla istui useimmissa mies, moniaissa kaksi, yllään lammasnahka-turkit levällänsä.

— Meidän ne on, — sanoi Pjotr.

— Minnehän ne nyt, kaupunkiinko vai?

— Kaupunkiin kaiketikin… Kapakkaan, — lisäsi Pjotr halveksien ja kääntyi hiukan kuskiin päin, ikäänkuin häneen vedoten. Mutta tämä ei liikahtanutkaan; hän oli semmoinen vanhan kansan mies, joka ei hyväksynyt näitä nykyaikaisia mielipiteitä.

— Paljon on minulla ollut puuhaa talonpoikain kanssa tänä vuonna, — jatkoi Nikolai Petrôwitsh, kääntyen poikaansa. — Eivät maksa veroa. Minkäs sille mahtaa?

— Oletko päiväläisiisi ollut tyytyväinen?

— Kyllä, — äännähti Nikolai Petrôwitsh hampaittensa välitse. — Muuthan ne niitä yllyttelevät, ja se on paha asia. No niin, eikä ne vielä oikein aherrakaan. Valjaita rikkovat. Kyntävät ne sentään miten kuten. Kyllä kaiketi siitä aikaa voittain hyvä tulee. Huvittaako sinua sitten maatalous?

— Meillä on niin vähän siimestä, ja se on harmillista, — huomautti
Arkâdi, vastaamatta viimeiseen kysymykseen.

— Minä olen laitattanut balkongin yli pohjoispuolelle suuren markiisin, — lausui Nikolai Petrôwitsh, — nyt sopii syödä päivällistäkin ulko-ilmassa.

— Hyvinpä se on huvilan tapaista … mutta tuo nyt on kaikki vähäpätöistä. Mutta kuinka raikasta sen sijaan on ilma täällä! Mikä herttainen tuoksu! Minusta tuntuu todellakin, ett'ei missään muualla koko maailmassa ole sellaista tuoksua kuin juuri näissä seuduin. Ja taivaskin täällä…

Arkâdi pysähtyi, katsahti syrjästä taaksensa ja vaikeni.

— Ei kummakaan, — huomautti Nikolai Petrôwitsh. — Täällähän sinä olet syntynyt, ja siksipä kaikki täällä tietystikin tuntuu sinusta joltain erinomaiselta.

— Samapa se on, isä hyvä, missä sitä on syntynyt.

— Mutta kumminkin…

— Ei, kyllä se on ihan yhdentekevä.

Nikolai Petrôwitsh vilkaisi syrjinkarin poikaansa, ja kaleskat kulkivat puolen virstan verran, ennenkuin keskustelu jälleen pääsi alkuun.

— En muista, — virkkoi Nikolai Petrôwitsh, — lienenkö kirjoittanut sinulle, että sinun vanha hoitajattaresi, Jegôrowna on kuollut.

— Todellakin! Eukko parka! Entäs Prokôfjitsh, elääkö hän vielä?

— Elää ja on yhä samallainen. Murisee kuin ennenkin. Et sinä ylipäänsä suuria muutoksia Mârjinossa huomaa.

— Onko sinulla voutikin entinen?

— Se se kumminkin on uusi. Olen päättänyt, ett'en enää ota vapautettuja maaorjia, entistä hoviväkeä, palvelukseeni, en ainakaan usko heille mitään vastuunalaisia tehtäviä. — Arkâdi viittasi katseellaan Pjotriin, ja isä jatkoi puoliääneen: — Il est libre, mutta hänhän onkin kamaripalvelija! Nyt on minulla voutina muuan pikkuporvari; näyttää olevan koko ovela mies. Olen määrännyt hänelle palkaksi kaksisataa viisikymmentä ruplaa vuodessa. Mutta muutoin — liitti Nikolai Petrôwitsh, hieroen kädellään otsaansa ja silmäkulmiansa, niinkuin ainakin, ollessaan jonkun sisällisen levottomuuden tilassa, — äsken sanoin, ettes Mârjinossa mitään muutoksia huomaa… Se ei ole ihan niin… Minä pidän velvollisuutenani jo ennakolta ilmoittaa sinulle, vaikka…

Hän takertui tuokioksi ja jatkoi sitten franskaksi:

— Ankara siveydensaarnaaja pitänee minun avomielisyyttäni tarpeettomana, mutta ensinnäkin on minulla aina ollut erikoisia periaatteita isän ja pojan välisistä suhteista. Vaikka … onhan sinulla oikeus tuomita minua. Minun iässäni… Sanalla sanoen tuo … tuo tyttö, josta sinä kaiketi olet kuullutkin…

— Fênitshkako? — kysyi Arkâdi etenkehdaten.

Nikolai Petrôwitsh punastui.

— Ole hyvä, äläkä mainitse niin kovaa hänen nimeänsä… No niin … hän asuu nyt luonani… Minä sijoitin hänet päärakennukseen … siellä oli kaksi pikku huonetta… Muutoin, saattaahan kaiken tämän vielä asettaa toisinkin…

— No mutta, isä hyvä, miksikä?

— Sinun ystäväsi tulee nyt meille … eihän se sovi…

— Älä lainkaan välitä Bazârowista. Hän on ylempänä kaikkea tuollaista.

— Ja olethan siellä sinäkin, — äänteli Nikolai Petrôwitsh. —
Sivurakennus näet oli meillä jo niin rappeutunut … ikävä kyllä.

— No mutta, isä hyvä! — kiirehti Arkâdi sanomaan. — Näyttää melkein kuin pyytelisit anteeksi. Etkö sinä häpeä!

— Tietysti, täytyyhän minun hävetä, — vastasi Nikolai Petrôwitsh, yhä enemmän punastuen.

— Älä nyt, isä hyvä! Lakkaa jo!

Arkâdi myhähti lempeästi. "Kaikestapa hän tässä nyt pyyteleekin anteeksi!" ajatteli hän itsekseen, ja hänen sielunsa täytti silloin suopea hellyys tuota hyväntahtoista, pehmeäluontoista isää kohtaan ja samalla jonkunlainen salainen etevämmyyden tunne.

— Lakkaa jo, isä hyvä! — lausui hän vielä kerran, ehdottomastikin nauttien oman kehityksensä ja vapautensa tietoisuudesta.

Nikolai Petrôwitsh vilkaisi häneen sormien lomitse, kädellään jälleen pyyhkien otsaansa ja tuntien jonkunlaisen pistoksen sydämessänsä… Mutta samassa hän jo taas syytti itseänsä.

Kauan aikaa kesti äänettömyyttä.

— Nämä ne ovat jo meidän peltoja — virkkoi hän viimein.

— Ja eikös metsä tuolla edessäpäin ole sekin meidän? — kysyi Arkâdi.

— Meidän on. Mutta minä olen sen myönyt. Tänä vuonna rupeavat vedättämään.

— Miksikä möit?

— Rahoja oli tarvis, ja sitä paitsi siirtyy tämä maa talonpojille.

— Jotka eivät maksa sinulle veroja?

— Heidänpä se on asiansa, ja sitä paitsi … tottahan joskus rupeavat maksamaan.

— Sääli metsää, — huomautti Arkâdi, ruveten katselemaan ympärilleen.

Maisemia, joitten kautta matka kävi, ei sopinut sanoa kauniiksi. Peltoja, pelkkiä peltoja hamaan taivaanrantaan saakka, milloin hiukan ylempänä, milloin notkommalla taas. Siellä täällä siinsi silmään metsiköitä, ja paikoin kierteli joen-uomia, äyräillään harvoja, matalia pensaita, muistuttaen kuvia vanhoissa Katarinan aikuisissa kartoissa. Paikoin näkyi kapeita purojakin alas-vierineine äyräineen ja lammenpahaisia viheliäisine patoineen ja pieniä kyliä mataline mökkeineen, mustat katot puoleksi lahonneina, ja kallistuneita puimavajoja, seinät varvuista punotut, ja tyhjäin puimaluuvain luona vetelehtäviä vääntimiä. Näkyi kirkkojakin, toiset tiilistä tehtyjä, kalkitus paikoin lohjenneena, toiset puisia, ristit kallellaan, ja niitten vieressä hautausmaita rappiotilassa.

Yhä enemmän ja enemmän alkoi ahdistaa Arkâdin sydäntä. Talonpojatkin, joita kohdattiin, olivat ikäänkuin varta vasten repaleisia kaikki tyyni, huononpäiväiset hevoskaakit edessä. Tienvarsilla seisoi pajupensaita, ryysyisinä kuin kerjäläiset, kiskotuin kuorin, taitetuin oksin. Laihoja, pörrökarvaisia, ikäänkuin kaluskeltuja lehmiä käveli ojain varsilla, ahnaasti riipien ruohoa. Näytti kuin ne vast'ikään olisivat riistäyneet irti jonkun ankarista, surmaa tuottavista kynsistä, ja noitten nääntyneitten elukkain näky keskellä heleätä kevätpäivää loi takalikolle kaamean kangastuksen: siellä hämärsi ilottoman, loppumattoman talven harmaja haamu tuiskuineen, pakkasineen ja kinoksineen…

"Ei ole", — ajatteli Arkâdi, — "ei vainkaan ole varakasta tämä tienoo, ei häikäise silmää hyvinvoipaisuus eikä uutteruus. Asiat eivät saa, eivät saa jäädä tälle kannalle; uudistuksia tarvitaan välttämättömästi … mutta mitenkä saada ne toimeen, mitenkä panna ne alkuun?"

Näin mietiskeli Arkâdi, mutta hänen mietiskellessään kevät se vain teki tehtäväänsä. Kaikki tuossa hänen ympärillään vihannoi ja kultana kuulsi; kaikki siinä lainehti ja välkähteli, lämpöisen tuulen hiljaa huhahdellessa, kaikki: puut, pensaat ja ruohot. Kaikkialta kuului leivosten loppumattomia, heleitä liverryksiä; hyypät ne vuoroin kirkuivat, liidellen alavain niittyjen päällä, vuoroin ääneti juosta piipottivat mättäitä myöten. Vilja oli toukopelloilla vielä lyhyttä, ja siinä tepasteli peltovariksia, luoden somia, mustia vaihteita vainioitten vehreyteen. Sieltä ne puikahtivat jo hiukan kellertävään ruispeltoon, silloin tällöin vain kohottaen päätään sen usmaisista laineista.

Arkâdi katseli katselemistaan, ja raskaat mietteet ne vähitellen vaimenivat, katosivat… Hän heitti viitan yltään ja loi isäänsä niin iloisen, niin poikamaisesti reippaan silmäyksen, että tämä sulki hänet uudestaan syliinsä.

— Jo tullaan pian, — virkkoi Nikolai Petrôwitsh; — jahka vaan päästään tuon mäen päälle, niin siitä jo näkyy talokin. Kyllä meille tulee mainion hauska elämä: sinä autat minua talon hoidossa, ellet vain ikävysty semmoiseen toimeen. Meidän tulee nyt liittyä toisiimme oikein läheisesti, tutustua oikein perinpohjin, eikö niin?

— Tietysti, — vastasi Arkâdi. — Mutta kyllä on herttainen päivä tänään!

— Sinun tuliaisiksesi, poikaseni. Niin, kevät on uhkeimmillaan nyt, taikka … kyllä minä sentään arvelen samaa kuin Púshkinkin, muistathan Jevgêni Onjêginissa:

Niin haikeaks lyöt mielen multa,
Sä kevät, lemmen aika oi!
Miks'…

— Arkâdi! — kajahti takaapäin Bazârowin ääni. — Lähetäs mulle tulitikku; piippu sammui.

Nikolai Petrôwitsh vaikeni, ja Arkâdi, joka oli ruvennut kuuntelemaan isän puhetta, hiukan kummastellen, jonkinlaisella myötätuntoisuudellakin, veti kiireimmiten taskustaan hopeisen tikkurasian ja lähetti Pjotrin viemään sitä Bazârowille.

— Huolitko sikarista? — huusi Bazârow taas.

— Ann' tulla! — vastasi Arkâdi.

Pjotr palasi kaleskoihin ja antoi hänelle tikkurasian kera paksun, mustan sikarin, jonka Arkâdi heti kohta sytytti ja alkoi puhallella ympärilleen niin kitkerää ja hapanta, väkevöitetyn tupakan hajua, että Nikolai Petrôwitsh, joka ei ikipäivinään ollut polttanut, väkisinkin käänsi nenäänsä syrjään, tehden sen hyvin varovasti, jott'ei loukkaisi poikaansa.

Neljännestunnin perästä molemmat ajopelit pysähtyivät kotitalon kuistin eteen. Talo oli puinen ja uusi, harmaaksi maalattu, katto rautainen ja punaiseksi pyyhkäisty. Se se nyt oli Mârjino, toisella nimellä Novaja Slobódka. Talonpoikain keskuudessa sillä oli nimenä Bobyli-Hutôr (Itsellisen karjamökki).

IV.

Talon palvelusväki ei tullutkaan miehissä kuistille herrasväkeä vastaan-ottamaan.[6] Näkyviin ilmestyi vain muuan kahdentoista vanha tyttönen, ja hänen perässään astui ulos nuori, aivan Pjotrin näköinen poika, yllään harmaa, vaskinapeilla varustettu livreajakku, Pâvel Petrôvitsh Kirsânowin passari. Ääneti hän avasi kaleskain oviluukun ja päästi irti tarantassin nahkaset.

Nikolai Petrôwitsh astui poikansa ja Bazârowin kanssa pimeään ja melkein tyhjään saliin, jonka ovessa vilahtivat nuoren naisen kasvot. Salista he tulivat vierashuoneesen, joka jo oli sisustettu uuden-aikaiseen kuosiin.

— No nyt sitä ollaan kotona, — lausui Nikolai Petrôwitsh, ottaen lakin päästään ja tukkaansa pöyhäyttäen. — Nyt ensi hätään illallista ja sitten levolle.

— Eipä lainkaan haittais saada suuhunsa jotain, — äänsi Bazârow, jäseniään oikoen, ja retkahti sohvaan.

— Niin illalliselle, illalliselle! Joutuun illallista! — huudahti Nikolai Petrôwitsh, polkaisten ilman mitään nähtävää syytä jalkaansa lattiaan. — Kas niin, tuossahan se on Prokôfjitshkin.

Sisään astui noin kuudenkymmenen vanha, valkotukkainen, laiha ja tummaverinen mies, yllään ruskea, vaskinappinen frakki ja kaulassa punertava liina. Hän veti suunsa hymyyn, astui Arkâdin luo ja suuteli hänen kättänsä, kumarsi sitten vieraalle ja asettui oven suuhun, kädet seljän takana.

— Katsos, Prokôfjitsh, tässä hän nyt on, — alkoi Nikolai Petrôwitsh; — tulipas kotiin vihdoinkin… No niin! Miltäs näyttää mies?

— Kunnossa kaikin puolin, — virkkoi ukko, myhähtäen taas, mutta rypisti sitten heti tuuheat kulmakarvansa. — Käskettekö kattaa pöydän? — kysyi hän merkitsevästi.

— Kyllä, kyllä, ole hyvä. Mutta ettekö suvaitse, Jevgêni Vasiljítsh, ensin astua omaan huoneesenne?

— Ei, suur kiitos, tarpeetonta. Käskekäähän vaan viedä sinne se minun repun pahaiseni ja tämä mekon riekale, — lisäsi Bazârow, riisuen yltään matkaviittansa.

— Jaha, jaha. Prokôfjitsh, otahan herran viitta. (Näytti kuin Prokôfjitsh olisi joutunut ymmälle. Hän tarttui sitten Bazârowin "mekon riekaleesen" molemmin käsin, nosti sen korkealle päänsä yli ja astui ulos varpaisillaan.) Entäs sinä, Arkâdi, pistäytkö omaan huoneesesi?

— Kyllä. Pitäishän sitä päästä pahimmista tomuista, — vastasi Arkâdi ja kääntyi ovea kohti, mutta samassa astui sisään muuan keskikokoinen herra, puettu tummanväriseen, englantilaiseen sut'iin, kaulassa muodinmukainen kapea liina ja jalassa kiiltonahkaiset kengät. Se oli Pâvel Petrôwitsh Kirsânow. Päältä iskien hän oli noin viidenviidettä iässä. Lyhyeksi leikattu, harmaa tukka välkkyi tummanpuhuvana kuin uushopea; äkeissä, mutta rypyttömissä, erinomaisen säännöllisissä ja puhtaissa, ikäänkuin hienolla ja keveällä taltalla veistetyissä kasvoissa näkyi vielä jälkiä silmiinpistävästä kauneudesta. Erittäinkin miellyttävät olivat kirkkaat, mustat, soikeat silmät. Koko tuo Arkâdin sedän sievä ryhti tiesi hienoa sukuperää ja oli säilyttänyt sen nuorekkaan solakkuuden ja pyrkimyksen ylöspäin, maasta pois, mikä enimmäkseen katoo kolmannelle kymmenelle käännyttäessä.

Pâvel Petrôwitsh veti housuntaskustaan esille kauniin kätensä, jonka sormissa näkyi punertavat kynnet, ja jonka kauneutta lisäsi vielä lumivalkoinen yhdellä, ainoalla suurella opalilla kiinnitetty hihansuu. Hän ojensi sen veljenpojalleen, ja suoritettuaan ensin tuon europpalaisen "shake-hands'in", suuteli Arkâdia aito venäläiseen tapaan kolmasti, se on: kosketti hyvänhajuisilla viiksillään kolmasti hänen poskeansa, lausuen:

— Terve tultua!

Nikolai Petrôwitsh esitti hänet Bazârowille. Pâvel Petrôwitsh taivutti notkeata vartaloansa hiukan ja myhähti, ojentamatta kumminkaan kättään hänelle, päinvastoin pisti sen jälleen housuntaskuun.

— Luulin jo, ett'ette tänään tulekaan, — virkkoi hän miellyttävällä äänellä, ystävällisesti heilutellen ruumistaan, olkapäitään nykäytellen ja myhäillessään tuoden näkyviin kauniit valkoisat hampaansa. — Vai sattuiko tiellä jotain?

— Ei yhtään mitään, — vastasi Arkâdi, — muutoin vain viivähdettiin. Mutta siksipä olemmekin nyt nälkäisiä kuin sudet. Isä hyvä, joudutapas Prokôfjitshia; minä tulen hetikohta takaisin.

— Maltas, niin lähden tästä mukaan minäkin! — huudahti Bazârow, äkkiä kavahtaen sohvalta ylös.

Nuoret herrat läksivät kumpikin.

— Ken tuo? — kysäsi Pâvel Petrôwitsh.

— Arkâdin ystävä, hänen puheensa mukaan viisas mies.

— Jääkö hän meille vieraaksi?

— Jää.

— Tuoko pörröpää?

— No niin, niin.

Pâvel Petrôwitsh rumpautti kynsillään pöytään.

— Arkâdi s'est degourdi[7] minun mielestäni, — huomautti hän. —
Minun on mieluista nähdä hänen palanneen.

Illallispöydässä puheltiin varsin vähän. Bazârow se varsinkin tuskin sanaakaan virkkoi, söi sen sijaan varsin paljon. Nikolai Petrôwitsh kertoi kaikenlaisia tapauksia omasta, niinkuin hän sanoi, farmarin elämästä, piakkoin odotettavista hallituksen toimenpiteistä, komiteoista, lähetyskunnista, koneitten hankkimisen välttämättömyydestä j.n.e. Pâvel Petrôwitsh käveli verkalleen edestakaisin ruokasalin lattiata (hän ei milloinkaan syönyt illallista), joskus vain harpaten ryyppylasista punaista viiniä ja vieläkin harvemmin virkkaen jonkun muistutuksen tai, paremmin sanoen, jonkunlaisen äännähdyksen: "aha, oho, hm!" Arkâdi kertoi muutamia uutisia Pietarista, mutta yleensä tuntui hänestä tila hiukan tukalalta, niinkuin konsanaankin nuoresta miehestä, joka vast'ikään on päässyt lapsenkirjoista ja palannut semmoiseen paikkaan, jossa häntä on totuttu aina näkemään ja aina pitämään lapsena. Tarpeettomasti hän venytti puhettansa, vältti käyttämästä sanaa "isä kulta", kerran sanoi oikein "isä ukko", tosin kyllä vain hampaitten välitse; kaasi liiallisessa hajamielisyydessä lasiinsa enemmän viiniä kuin oli aikonut juodakaan, mutta joi pohjaan. Prokôfjitsh se, huuliaan pureskellen, ei hellittänyt hänestä silmiänsäkään. Heti illallisen jälkeen erottiin.

— On se hieman lystikäs mies tuo sinun enosi, — puheli Bazârow Arkâdille, istuen yönutussa hänen vuoteensa vieressä ja imien piipunnysäänsä. — Aatteles mikä keikarimaisuus maalla! Entäs kynnet, entäs kynnet: valmiit näyttelyyn.

— Sinähän et tiedä, — vastasi Arkâdi, — että hän oli aikoinaan koko leijona. Joskus minä kerron sinulle hänen historiansa. Hänhän oli kaunis mies; pani naisten päät pyörälle.

— Vai niin! Vanhalta muistilta siis. Täällä vaan pahaksi onneksi ei ole ketä viehättää. Arkâdi Nikolâitsh, eikös se ole naurettavaa tuo tuommoinen?

— Kenties, mutta hän on todellakin hyvä mies.

— Muinais-aikainen ilmiö! Mutta sinun isäsi on kelpo poika. Turhanpäiten hän sentään runoja lukee, ja tokkopa tilanhoitoakaan ymmärtänee, mutta hyvä mies.

— Kultainen mies kerrassaan.

— Huomasitko, että hän aristelee?

Arkâdi puisti päätään, ikäänkuin ei olisi itsekin aristellut.

— Merkillistä väkeä, — jatkoi Bazârow, — merkillistä väkeä nuo vanhat romantikot! Hermostonsa kiihottavat ihan ärtymykseen asti… silloin on tietysti tasapainokin tiessään. Mutta hyvää yötä nyt! Minun huoneessani on englantilaiset pesuvehkeet, mutta ovi ei mene lukkoon. No niin … kannattaahan sitä tuollaista pitää … noita englantilaisia pesuvehkeitä, se on progressia.[8]

Bazârow läksi pois, mutta mieluisa tunne valtasi Arkâdin. Suloista on vaipua uneen armaassa kotitalossa, tutussa vuoteessa peitteen alla, jonka valmistamisessa rakkaat kädet ovat vaivaa nähneet, kukaties vanhan hoitajattaren kädet, nuo lempeät, hyväntahtoiset, väsymättömät kädet. Jegôrowna muistui hänelle mieleen, ja hän toivotti vanhalle muorille ikuista rauhaa… Oman itsensä edestä hän ei rukoillut.

Sekä hän että Bazârow nukkuivat pian, mutta muut talon asukkaat eivät saaneet unta silmiinsä vielä kotvaan aikaan. Nikolai Petrôwitsh oli poikansa palajamisen johdosta kovassa mielenliikutuksessa. Hän laskeusi vuoteelleen, mutta kynttilää hän ei sammuttanut. Pää käden nojassa hän siinä virui, miettimistänsä mietiskellen. Pâvel Petrôwitsh valvoi kauan jälkeen puolen-yön omassa huoneessaan, istuen avarassa nojatuolissa kaminin edessä, missä kivihiiliä hiljalleen hehkui. Hän ei riisunut, vaihtoi vaan kiiltonahkaiset kengät kiinalaisiin, punaisiin, kapittomiin tohveleihin. Kädessä hänellä oli viimeinen numero Galignania, mutta lukenut hän ei. Hän katsoa tuijotti kaminiin, jossa sinertävä liekki tuikahteli, milloin himmeten, milloin kirkastuen… Missä lienevät hänen ajatuksensa kierrelleet, mutta eivät ne yksin menneisyydessä viipyneet: hänen kasvojensa ilme oli tuima ja keskittynyt, jota ei kasvoissa ole silloin kuin ihminen menneitä aikoja muistelee. — Mutta pienessä perähuoneessa istui arkun kannella nuori nainen, Fênitshka, yllään sinertävä sielukka ja huivi irrallaan mustan tukan peitteenä. Vuoroin hän kuulosti, vuoroin torkahti, vuoroin katsahti avonaiseen oveen, johon näkyi pieni lapsen sänky ja kuului nukkuvan lapsen tasaista hengitystä.

V.

Huomenissa Bazârow heräsi ennen muita ja läksi ulos.

— Ohhoh! — arveli hän, vilkaisten ympärilleen. — Eipä ole kovin upeata tämä seutu.

Käytyänsä välirajat talonpoikainsa kanssa, oli Nikolai Petrôwitshin täytynyt uuden hovintilansa osalle ottaa noin neljän desjätinan verran aivan tasaista ja karua peltoa. Hän oli rakentanut kartanon, ulkorakennukset ja farmin, pannut alulle puutarhan, kaivattanut lammikon ja kaksi kaivoa. Mutta suuret puut eivät ottaneet oikein juurtuakseen, lampeen oli keräytynyt vettä varsin vähän, ja kaivoissakin oli vesi suolanmakuista. Syreni- ja akasiapensaat lehtimajan ympärillä olivat ainoat, jotka olivat menestyneet. Tässä lehtimajassa juotiin välistä teetä; sinne joskus päivällinenkin katettiin.

Bazârow oli muutamassa minutissa juossut puutarhan ristiin rastiin, käväissyt karjapihassa ja tallissa, saanut käsiinsä kaksi poika repaletta, palvelusväen lapsia, ja tehnyt heti tuttavuutta heidän kanssaan. Ja yhdessä sitä sitten lähdettiin pienelle suolle, noin virstan päähän hovista, sammakoita pyytämään.

— Mitäs sie, herra, sammakoilla? — kysyi toinen pojista.

— Tätä mie sammakoilla, — vastasi Bazârow, jolla oli erityinen taito herättää alhaissäätyisissä luottamusta puoleensa, vaikk'ei hän milloinkaan hemmotellut heitä ja kohteli heitä etenkehdaten; — minä halkaisen sammakon ja katson sitten, mitä siellä sen sisässä on ja elää, ja koska minä ja sinä olemme samallaisia sammakoita mekin, se vaan ero, että pystyssä kävellään, niin sitten tiedän, mitä siellä meidänkin sisässä on ja elää.

— Mitäs sie sillä tiijolla teet?

— Ett'en erehtyisi, jos sinä tulet kipeäksi, ja minun pitää parantaa sinut.

— Oot sie lääkär sitten?

— Olen.

— Vasjka! Kuulehan, kun herra sanoo, jotta myökin ollaan sammakoita!
Johan nyt!

— Minä pelkään niitä sammakoita justiin, — huomautti Vasjka, noin seitsemän vuoden vanha, paljasjalkainen poika, tukka valkoinen kuin pellavatukko, yllään harmaa kasakiini, pystykauluksinen.

— Mitäs niistä pelkää? Pureeko ne vai?

— Kas niin, mars veteen nyt, senkin filosofit, — virkkoi Bazârow.

* * * * *

Sillä välin oli Nikolai Petrôwitshkin herännyt ja mennyt Arkâdin luokse, joka oli jo täydessä puvussa. Isä ja poika läksivät terrassille markiisin siimekseen. Pöydällä, kaidepuiden luona, suurten syrenivihkojen välissä kiehua kihisi jo samovaari. Sama tyttönen, joka eilen illalla oli ilmestynyt kuistille, vieraitten saapuessa, tuli nytkin esille, sanoen vienolla äänellä:

— Fedôsja Nikolâvna eivät voi oikein hyvin eivätkä voi tulla; käskivät kysymään, että itsekös työ teetä kaa'atte vai lähetetäänkö Dunjâsha?

— Itse minä kaadan, itse, — kiirehti Nikolai Petrôwitsh vastaamaan.
— Kermanko kanssa sinä teetä juot, Arkâdi, vai sitronan?

— Kerman, — vastasi Arkâdi. Hetken mietittyänsä hän sitten lisäsi kysyvästi: — isä hyvä?

Nikolai Petrôwitsh katsahti hämillään poikaansa.

— Mitä niin? — kysäsi isä. Arkâdi laski silmänsä maahan.

— Suo anteeksi, isä hyvä, jos kysymykseni tuntuu sinusta sopimattomalta, — alkoi hän, — mutta sinun eilinen avomielisyytesi pakottaa minutkin olemaan avomielinen… Ethän suutu?

— Puhu.

— Sinä annat minulle rohkeutta kysymään … eiköhän Dunj … eiköhän hän vain siitä syystä lienekin jäänyt teepöytään tulematta, että minä olen täällä?

Nikolai Petrôwitsh kääntyi hiukan poispäin.

— Kenties, — sai hän viimein sanotuksi, — hän otaksuu … tuota … häntä hävettää…

Arkâdi nosti äkkiä silmänsä isään.

— Vallan turhaa on hänen kainostella. Ensinnäkin sinä tunnet minun mielipiteeni (näitä sanoja oli Arkâdin kovin mieluista lausua) ja toiseksi — tahtoisinkos minä edes pienimmälläkään tavalla rajoittaa sinun elämätäsi ja tapojasi? Sitä paitsi minä olen vakuutettu, että sinun valintasi on osannut oikeaan, Jos sinä kerran sallit hänen asua kanssasi saman katon alla, niin on hän tietysti ansainnut sen. Ja joka tapauksessa: ei pojan sovi olla isän tuomarina, ei varsinkaan minun, varsinkaan sellaiselle isälle kuin sinä, joka et koskaan missään ole minun vapauttani rajoittanut.

Arkâdin ääni vapisi: hän tunsi olevansa jalomielinen, sen ohella kyllä ymmärtäen pitävänsä tässä jonkinlaista kehoituspuhetta isälleen. Oman äänen helyllä on kuin onkin valtava vaikutus ihmiseen, ja niinpä Arkâdikin lausui viimeiset sanat pontevasti, melkein alleviivaten.

— Kiitos, Arkâsha, — virkkoi Nikolai Petrôwitsh hiljaisella äänellä, ja sormet ne jälleen liikehtimään pitkin silmäkulmia ja otsaa. — Olet arvannut oikein. Tietysti, ellei tämä tyttö olisi ansainnut… Ei tämä ole mitään kevytmielistä oikkua. Raskastahan minun on puhua sinun kanssasi tästä asiasta, mutta ymmärräthän, että hänen oli vaikea tulla tänne, kun sinäkin olet täällä, varsinkin näin tulosi ensi päivinä.

— Siinä tapauksessa menen minä itse hänen luokseen, — huudahti Arkâdi jalomielisten tunteitten uudestaan tuiskahtaessa esille, ja kavahti tuoliltaan. — Minä selitän hänelle, ett'ei hänen lainkaan tarvitse kainostella minua.

Nikolai Petrôwitsh nousi hänkin.

— Arkâdi, — yritti hän puhua, — älähän sentään… eihän se mitenkään … siellä … tämähän tulee hänelle niin odottamatta…

Mutta Arkâdi ei kuunnellut hänen sanojansa. Hän riensi juoksujalassa terrassilta. Nikolai Petrôwitsh katsahti hänen jälkeensä ja vaipui hämillänsä tuolille. Sydän tykytti kiivaasti… Aavistiko hän, kuinka omituiset suhteet nyt pakostakin luontuvat isän ja pojan välille, vai ajatteliko, että eiköhän olisi ollut Arkâdin puolelta hienotunteisempaa olla tähän asiaan lainkaan kajoamatta, vai moittiko itseään heikkoudesta, — sitä on vaikea sanoa. Kaikkikin nämä seikat liikkuivat hänen mielessään, vaikka epäselvinä tunteina vain. Mutta kasvot ne yhä hehkuivat, ja sydän tykytti kiivaasti.

Kuului kiireisiä askeleita, ja Arkâdi riensi terrassille. — Nyt me olemme jo tuttuja! — huudahti hän, kasvoillaan jonkinlainen lempeä ja hyväntahtoinen juhlallisuus. — Feodôsia Nikolâjewna on tänään todellakin hiukan huonovointinen ja tulee myöhemmin. Mutta miks'et sinä puhunut mitään siitä, että minulla on veli? Olisin jo eilis-iltana hyväillyt ja suudellut häntä, niinkuin hyväilin ja suutelin nyt.

Nikolai Petrôwitsh yritti sanoa jotain, yritti kohottautua ja avata sylinsä… Arkâdi riensi hänen kaulaansa.

— Mitäs tämä on? Jokos sitä taas syleillään? — kuului takaapäin
Pâvel Petrôwitshin ääni.

Isä ja poika olivat yhtä paljon mielissään kumpikin hänen tulostaan. On olemassa liikuttavia kohtauksia, joista sittenkin tahtoisi päästä niin pian kuin suinkin.

— Mitäs sitä kummastelet? — sanoi Nikolai Petrôwitsh iloisesti. — Kylläpä sain poikaa odotellakinl Enhän ole vielä eilisestä ennättänyt kyllikseni katsellakaan häntä.

— En kummastele ensinkään, vastasi Pâvel Petrôwitsh. — Tahtoisinpa vaikka itsekin sulkea hänet syliini.

Arkâdi astui sedän luo ja tunsi jälleen poskillansa hyvänhajuisten viiksien kosketuksen.

Pâvel Petrôwitsh istahti pöytään. Hänen yllään oli siro aamupuku, englantilaista kuosia, päässä pikkuinen, soma fetsi. Tämä fetsi ja huolettomasti sidottu kaulaliina ne tiesivät maaseutujen vapaata elämää, mutta kankea paidan kaulus — ei valkoisen, vaan kirjahtavan paidan, niinkuin aamupukuun sopikin — pönkitti armottoman itsepintaisesti isäntänsä sileäksi ajettua leukaa.

— Missäs sinun uusi ystäväsi on? — kysyi hän Arkâdilta.

— Ei ole kotosalla. Hän nousee tavallisesti varhain ja lähtee jonnekin retkeilemään. Pääasia on, ett'ei hänestä välitetä: hän ei siedä kursailemista.

— Sen näkee kyllä. — Pâvel Petrôwitsh rupesi kiirehtimättä panemaan voita leivälleen. — Jääkö hän meille kauaksikin aikaa?

— Se on epätietoista. Hän poikkesi tänne matkallaan isänsä luokse.

— Missä hänen isänsä asuu?

— Tässä läänissä, noin kahdeksankymmenen virstan päässä täältä. Hän oli ennen rykmentin lääkärinä.

— No siinähän se on, siinähän se on! … Ilmankos minä tässä
muistuttelin: missä kummalla minä olen kuullut tuon sukunimen
Bazârow? … Nikolai, eikös isävainajan divisionassa ollut muuan
Bazârow niminen lääkäri?

— Taisi olla.

— Oli niinkin. Vai tämä lääkäri se on hänen isänsä? Hm! — Pâvel Petrôwitshin viikset vavahtivat. — Entäs itse tämä herra Bazârow, mikä hän oikeastaan on? — kysyi hän verkalleen.

— Mitäkö Bazârow on? — Arkâdi naurahti. — Tahdotkos, setä, niin minä sanon sinulle, mikä hän oikeastaan on?

— Ole niin hyvä, minun veljeni poika, ja sano.

— Hän on nihilisti.

— Mitenkä? — huudahti Nikolai Petrôwitsh. Pâvel Petrôwitsh piti juuri koholla veistä, johon vast'ikään oli ottanut voita, ja siihen asentoon hän jäikin.

— Hän on nihilisti, — toisti Arkâdi.

— Nihilisti? — lausui Nikolai Petrôwitsh. — Se tulee latinalaisesta sanasta nihil, joka minun ymmärtääkseni on niin paljon kun "ei mitään". Tuo sana tietää niinmuodoin ihmistä, joka … joka ei tunnusta mitään olevaksi?

— Sano: joka ei pidä arvossa mitään, — liitti Pâvel Petrôwitsh, ja rupesi jälleen voitelemaan leipäänsä.

— Joka katselee kaikkea kriitilliseltä näkökannalta, — huomautti
Arkâdi.

— Eikös se ole yhdentekevä? — kysyi Pâvel Petrôwitsh.

— Ei suinkaan. Nihilisti on sellainen ihminen, joka ei taivu minkään autoriteetin edessä, ja joka ei uskomalla omaksu mitään prinsippiä, olkoon tämän prinsipin ympärillä millainen kunnioituksen kehä hyvänsä.

— No niin, ja se on hyvä, vai? — kysäisi Pâvel Petrôwitsh.

— Kelle mitenkin, setä. Toinen voi siitä hyvin, toinen peräti pahoin.

— Vai niin vainen! No niin, minä huomaan, että tämä menee meistä sivu. Me, vanhan ajan ihmiset, me arvelemme, ett'ei ilman principejä (Pâvel Petrôwitsh lausui tämän sanan pehmeästi, franskalaisten tapaan; Arkâdi taas pani painoa ensimmäiselle tavulle: prinsippi), ett'ei ilman principejä, uskomalla omaksuttuja, niinkuin sinä sanot, pääse askeltakaan, saa hengäistyksikään. Vous aves changé tout cela…[9] No niin … suokoon Jumala teille terveyttä, menestystä ja myötämäkeä … mutta me vain ihastellen katselemme teitä, herrat … mitenkäs se olikaan?

— Nihilistit, — lausui Arkâdi selvästi.

— Niin juuri. Ennen vanhaan oli hegelistejä; nyt on nihilistejä.
Saadaanpas nähdä, mitenkä te tulette toimeen tyhjyydessä,
ilmattomassa avaruudessa, mutta soitahan kelloa nyt, veli Nikolai
Petrôwitsh; jo on aika minun juoda kaakaoni.

Nikolai Petrôwitsh soitti ja huusi: "Dunjâsha!" Mutta Dunjâshan sijaan ilmestyikin terrassille itse Fênitshka. Se oli nuori nainen, noin kolmenkolmatta vuoden iässä, valkoinen ja pehmoinen, hivukset ja silmät mustat, huulet, punaiset, lapsellisen pulleat, kädet pienet ja hennot. Hänen yllään oli siisti kattunaleninki, uusi sinertävä pikku huivi peitti keveästi hänen pyöreitä olkapäitään. Hän kantoi suurta kaakaokuppia. Asetettuaan sen Pâvel Petrôwitshin eteen, hän joutui hämille: punaisena aaltona hulvahti kuuma veri hänen miellyttäväin kasvojensa hipiän alla. Hän loi silmänsä maahan ja pysähtyi pöydän viereen, hennosti nojaten siihen aivan sormiensa päillä. Näytti kuin hän olisi kainostellut tuloansa, mutta samassa tuntenut olevansa oikeutettukin tulemaan tänne.

Pâvel Petrôwitsh veti silmäkulmansa tuimaan ryppyyn. Nikolai
Petrôwitsh kävi levottomaksi.

— Kuinka jaksat, Fênitshka? — virkkoi hän hampaittensa lomitse.

— Kiitos kysymästänne, — vastasi toinen hiljaisenpuoleisella, mutta heleällä äänellä, vilkaisten Arkâdiin, joka myhähti hänelle ystävällisesti. Sen jälkeen hän meni ääneti pois. Hänen astuntansa oli hiukan huojuvaa, mutta sekin oli hänessä somaa.

Terrassilla vallitsi tuokion aikaa äänettömyys. Pâvel Petrôwitsh härppi kaakaotansa. Äkkiä hän nosti päänsä.

— Jopas herra nihilistikin suvaitsee saapua meidän luoksemme, — virkkoi hän puoliääneen.

Ja todellakin, puutarhasta päin tuli Bazârow, harppaillen kukkalavojen yli. Hurstista tehty paltto ja housut olivat tahroissa; vanhan pyöreän hatun liereihin oli tarttunut okaisia suokasveja. Oikeassa kädessä oli hänellä pieni pussi, jonka sisässä näkyi jotain liikahtelevan. Hän lähestyi kiirein askelin terrassia ja nyökäytti päätään, virkkaen:

— Hyvää huomenta, herrat! suokaa anteeksi, että myöhästyin teepöydästä. Pitäis nämä vangit tässä saada talteen.

— Verimatojako teill'on siinä, vai? — kysyi Pâvel Petrôwitsh.

— Sammakoita täss'on.

— Syöttekö te niitä vai kasvatatteko?

— Kokeita varten vaan, — vastasi Bazârow tyynesti ja astui kartanoon.

— Nyt hän rupeaa niitä leikkelemään, — huomautti Pâvel Petrôwitsh.
— Principeihin mies ei usko, mutta sammakoihin uskoo.

Arkâdi loi sääliväisen katseen setäänsä. Nikolai Petrôwitsh kohautti salakähmää olkapäitään. Pâvel Petrôwitsh huomasi itsekin päästäneensä varsin kömpelön kompan ja käänsi puheen talous-asioihin ja uuteen voutiin, joka oli eilen käynyt hänelle valittamassa, että Fomâ, se päiväläinen, "puhaltelee niinkuin oikea filuuri", ja ett'ei sitä miestä pidä aisoissa enää mikään. "Semmoinen se on sakramenskattu", oli vouti muun muassa sanonut; "kaikessa on fikureerannut kelvottomasti; elää jonkun aikaa talossa ja sitten tekee kepposia ja lähtee matkoihinsa."

VI.

Bazârow palasi ja käytyänsä pöytään rupesi kiireesti juomaan teetä. Veljekset katselivat häntä ääneti: Arkâdi puolestaan silmäili vuoroin isää, vuoroin setää.

— Kävittekö kaukanakin? — kysäsi Nikolai Petrôwitsh.

— Teillä on tuolla haavikon laidassa pieni suo. Sieltä minä ajoin ylös viisi kuusi tuppeloa; ne saat ampua, Arkâdi.

— Ettekö te ole metsämies?