Rudin

RUDIN

Kirj.

I. S. Turgenev

Venäjänkielestä suomentanut

Maila Talvio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1896.

I.

Oli tyyni, kesäinen aamu. Aurinko oli jo noussut taivaan kirkkaan laen korkeuteen, mutta kaste kimmelsi vielä vainioilla. Lemuava tuoreus leijaili laaksosta, joka vasta oli herännyt unestaan, ja varhaiset linnut visersivät metsässä, joka liikkumattomin lehvin kylpi kasteessaan. Ylenevien vainioiden päässä, joilla ruis juuri alkoi heilimöidä, näkyi kummulla pieni kylä. Tuota kylää kohti, pitkin kapeaa kylätietä, asteli nuori nainen. Hänellä oli yllään valkea kesäpuku, päässä pyöreä olkihattu ja kädessä päivänvarjostin. Hiukan etempänä seurasi häntä palvelijapoika.

Nainen asteli hitaasti ja ikäänkuin nauttien kävelystä. Ympärillä, korkean rukiin pinnalla, vaihtelivat hopeanvihriät ja punertavat värit. Aaltoillessaan tähkäpäät hiljaa kahisivat. Ilmassa visertelivät leivoset. Nuori nainen tuli kotikylästään, joka oli virstan päässä siitä kylästä, johon hän suuntasi kulkunsa. Hänen nimensä oli Aleksandra Pavlovna Lipin. Hän oli leski, lapseton, varakas, ja asui yhdessä veljensä Sergei Pavlovitsch Volintsevin kanssa, joka oli virastaan eronnut esikunta-ruotumestari. Tämä oli naimaton ja hoiti sisarensa maatilaa.

Aleksandra Pavlovna saapui kylään, seisahtui viimeiselle mökille, joka oli matala ja rappeutunut, huusi luokseen palvelijapojan ja lähetti hänet sisään kysymään emännän terveyden tilaa. Poika palasikin pian, seurassaan vapiseva, valkopartanen ukko.

— No, mitä kuuluu? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— Vielä se on hengissä… vastasi ukko.

— Saako astua sisään?

— Miksei, kyllähän sitä…

Aleksandra Pavlovna astui mökkiin. Siellä oli ahdasta, savuista, ummehtunutta. Joku käänteli ja ähki vuoteella. Aleksandra Pavlovna katseli ympärilleen ja näki puolihämärästä pörröisen, ryysyihin käärityn akan pään. Sairaan rinta oli peitetty raskaalla sarkatakilla, hän hengitti vaivaloisesti ja liikutteli heikosti laihoja käsiään.

Aleksandra Pavlovna likeni akkaa ja kosketti kädellään hänen otsaansa.
Se oli polttavan kuuma.

— Miten sinä nyt jaksat, Matriona? kysyi hän, nojaten vuoteen laitaan.

— Voih! ähki sairas katsellen Aleksandra Pavlovnaa. — Huonosti, huonosti, hyvä rouva! Kuoleman hetki tuli, rouva kulta.

— Ehkä sinut, Matriona, sentään hyvä Jumala vielä parantaa. Oletko sinä ottanut niitä rohtoja, joita sinulle lähetin?

Akka voihki tuskallisesti eikä vastannut. Hän ei ollut kuullut kysymystä.

— On se niitä ottanut, vastasi ukko, joka oli seisahtunut ovelle.

Aleksandra Pavlovna kääntyi hänen puoleensa.

— Eikö hänellä täällä ole apunaan ketään muuta kuin sinä?

— Onhan tuo tyttö, hänen lapsenlapsensa, mutta se ei pysy sisällä. Ei viitsi istua paikoillaan, senkin heilakka. Jos pyytää mummo vettä juodakseen, niin tuskin viitsisi sitäkään antaa. Ja minä taas olen vanha, mitä minusta!

— Mutta entä jos muuttaisimme hänet minun sairashuoneeseeni?

— Ei. Mikä häntä sinne kuljettaisi. Sama se, missä kuolee. Johan tuo on tarpeekseen elänyt. Jumala tahtoo jo pois. Ei hän enään vuoteeltaan nouse. Häntä vielä sairashuoneeseen! Jos häntä ruvetaan liikuttamaan, niin hän kuolee käsiin.

— Voih, äänteli sairas, — rouva kulta, pidä huolta tyttöraukastani!
Meidän herrasväkemme ovat kaukana, mutta sinä…

Akka vaikeni. Hän oli puhunut voimiensa takaa.

— Älä ole levoton. Kyllä minä pidän huolen kaikesta. Ja kuuleppa, minä toin sinulle teetä ja sokeria. Juo nyt sitä jos mielesi tekee… Kai teillä on teekeittiö, lisäsi hän kääntyen ukkoon päin.

— Jaa teekeittiökö? Eihän meillä ole teekeittiötä, mutta saahan sen lainata.

— No koeta sitte lainata, muutoin minä lähetän omani. Ja komenna tyttöä olemaan siivolla. Sano, että se on hävytöntä.

Mitään vastaamatta ukko molemmin käsin tarttui kääröön, jossa oli sokeria ja teetä.

— No, hyvästi nyt Matriona! sanoi Aleksandra Pavlovna; — minä käyn sinua vielä katsomassa. Ja älä sinä rupeekkaan huolehtimaan, vaan ota lääkkeitä säntillisesti.

Akka nosti päätään ja kääntyi Aleksandra Pavlovnaan.

— Anna rouva kulta kätesi, pyysi hän.

Aleksandra Pavlovna ei kuitenkaan antanut hänelle kättään, kumartui vain suutelemaan häntä otsalle.

— Pitäkää nyt huolta siitä, sanoi hän mennessään ukolle, — että hän saa lääkkeet ajallaan… ja juottakaa häntä teellä niin paljon kuin häntä haluttaa…

Ukko ei puhunut mitään, kumarsi vain jäähyväisiksi.

Syvästi Aleksandra Pavlovna hengitti, päästyään raittiiseen ilmaan. Hän aukaisi päivänvarjostimensa ja alkoi juuri astua kotiin päin, kun äkkiä mökin kulman takaa ajoi esiin kevyet juoksurattaat. Niissä istui noin kolmenkymmenen vuotias mies vanhassa, harmaassa sarkapalttoossa, päässä harmaa, leveäpohjainen lakki. Nähdessään Aleksandra Pavlovnaa, hän paikalla seisahduta hevosensa ja kääntyi hänen puoleensa. Hänen leveät, kalpeat kasvonsa pienine harmahtavine silmineen ja vaaleine viiksineen olivat hyvin samanväriset kuin miehen koko puku.

— Hyvää päivää, sanoi hän laiskasti hymyillen. — Mitä tekemistä teillä täällä on ollut olevinaan, uskaltaako kysyä?

— Minä kävin katsomassa sairasta… Entä mistä te tulette, Mihail
Mihailovitsch?

Mihail Mihailovitschiksi nimitetty mies katsoi häntä silmiin ja hymähti taaskin.

— Se on hyvä, jatkoi hän, — että käytte sairasta katsomassa, mutta eikö olisi parempi muuttaa hänet sairashuoneeseen?

— Hän on liian heikko. Häntä ei saa liikuttaa.

— No mutta ettekö te aio lakkauttaa sairashuonettanne?

— Lakkauttaako? Ja miksi?

— No vaikka miksi.

— Mikä kummallinen ajatus! Mistä se pyörähti päähänne?

— No kas, käyttehän te usein rouva Lasunskin luona ja hänellähän on suuri vaikutusvalta teihin. Hänen mielestään taas sairashuoneet, koulut ja muut sellaiset laitokset ovat vain hullutuksia, turhia tuumia. Hyväntekeväisyyden tulee olla persoonallista laatua, sivistyksen samoin: se on muka kaikki hengen työtä… Siihen tapaan hän luullakseni ilmaisee mielipiteensä. Ja minkätähden hän sitte laulaa tuohon nuottiin? Olisipa hauska tietää.

Aleksandra Pavlovna purskahti nauruun.

— Darja Mihailovna on kelpo ihminen, minä hänestä paljon pidän ja häntä suuresti kunnioitan. Mutta voihan hänkin erehtyä enkä minä nyt usko jokaista hänen sanaansa.

— Siinä teette oikein, jatkoi Mihail Mihailovitsch astuen alas ajopeleistä: — sillä hän ei edes itse usko omiin sanoihinsa. Minä taas olen hyvin iloissani siitä, että teidät tapasin.

— No kuinka niin?

— Ja sitä te kysytte! Niinkuin ei sitte aina olisi hauska tavata teitä!
Tänään te taas olette yhtä pirteä ja suloinen kuin tämä kesäinen aamu.

Aleksandra Pavlovna purskahti taas nauruun.

— Minkätähden te nauratte?

— Minkätähdenkö? Jos voisitte nähdä miten kylmän ja välinpitämättömän näköisenä te lausuitte kohteliaisuutenne! Minua hämmästyttää, ettette viimeisen sanan aikana haukotellut.

— Kylmän näköisenä… Aina te vaaditte tulta; mutta tuli ei kelpaa mihinkään. Se syttyy hetkessä, savuaa ja sammuu…

— Ja lämmittää, keskeytti hänet Aleksandra Pavlovna.

— Niin… ja polttaa.

— No entä sitte jos polttaakin! Se ei tee mitään. Se on paljon parempi kuin…

— Mutta saadaanpa nähdä mitä te sanotte, kunhan vain kerran poltatte höyhenenne, tokasi närkästyneenä väliin Mihail Mihailovitsch ja läjähytti ohjasperillä hevostaan. — Hyvästi!

— Mihail Mihailitsch, pysähtykää! huusi Aleksandra Pavlovna; — milloin tulette meille?

— Huomenna; terveisiä veljellenne.

Ja rattaat pyörivät pois.

Aleksandra Pavlovna jäi katselemaan Mihail Mihailitschin jälkeen.

— Mikä hölmö! tuumaili hän. — Käyräselkäisenä, tomuisena, niskassa lakki, jonka alta pistää esiin suortuvia pörröisestä, keltaisesta tukasta, on hän aivan suuren jauhosäkin näköinen.

Aleksandra Pavlovna asteli ääneti tietä myöten kotiin. Hänen silmänsä olivat alaspainetut. Likenevä kavioiden kalske sai hänet pysähtymään ja kohottamaan päätään… Vastaan tuli hänen veljensä ratsain; hänen rinnallaan kävi nuori, lyhytvartaloinen mies kesäisessä puvussa, takki avoinna, kaulassa vaalea kaulaliina ja päässä harmaa kesähattu Kädessään piti hän kevyttä kävelykeppiä. Vaikka hän kyllä näki, että Aleksandra Pavlona kävi niin ajatuksiin vaipuneena ettei hän huomannut mitään ympärillään, hymyili hän hänelle jo kaukaa, ja niin pian kuin nuori nainen heidät huomasi, riensi hän hänen luokseen ja lausui ilomielin, miltei hellästi:

— Hyvää päivää Aleksandra Pavlona, hyvää päivää!

— Kas! Konstantin Diomiditsch, päivää! sanoi Aleksandra Pavlovna. —
Tuletteko Darja Mihailovnan luota?

— Aivan niin, juuri sieltä, vastasi säteilevin kasvoin nuori mies; — Darja Mihailovnalta. Darja Mihailovna lähetti minut luoksenne; tulin mieluummin jalkasin… aamu kun on niin ihana, eikä matkaa ole kuin neljä virstaa. Saavun teille —teitä ei ole kotona. Sanoo sitte veljenne teidän lähteneenne Semenovkaan ja itse aikovansa vainioille. No minä silloin heti menemään hänen kanssansa teitä vastaan. Niin. Kuinka tämä on hauskaa!

Nuori mies puhui venättä puhtaasti ja oikein, mutta: murtaen vieraalla kielellä, vaikka vaikea oli päättää millä. Hänen kasvonsa piirteissä oli jotakin aasialaista. Pitkä, koukistunut nenä, suuret, liikkumattomat, ulkonevat silmät, isot, punaset huulet, tervankarvaset, mustat hiukset, — kaikki hänessä osoitti itämaista syntyperää. Hänen nimensä oli Pandalevski ja syntynyt hän oli Odessassa, vaikka hän sitte oli saanut kasvatuksensa jossakin Valkeavenäjällä, jonkun ihmisystävällisen, rikkaan lesken kustannuksella ja toinen leski oli hankkinut hänelle viran. Yleensä keski-ikäiset naiset mielellään suojelivat Konstantin Diomiditschia: hän osasi etsiä ja löytää heidän suosiotansa. Paraikaa eli hän rikkaan maatilanomistajattaren Darja Mihailovna Lasunskin luona holhottina tai ottopoikana. Hän oli sangen ystävällinen, avulias, tuntehikas mies, joka helposti rakastui. Hänellä oli miellyttävä ääni, hän soitti pianoa jotakuinkin hyvin ja puhellessaan jollekin henkilölle oli hänellä tapana omituisesti tuijottaa häneen silmillään. Hän kävi aina sangen siististi puettuna ja käytti kauvan vaatteitaan, leukansa hän tarkkaan puhdisti parrasta ja piti hiuksensa sileiksi kammattuina.

Aleksandra Pavlovna kuunteli hänen puheensa loppuun asti ja kääntyi sitten veljensä puoleen.

— Tänäänpä minä tapaan kaikki tuttavani: juuri tässä puhelin Leshnevin kanssa.

— Vai niin! Menikö hän tästä?

— Kyllä, ja ajatelkaa, juoksurattailla, jonkinlaisissa palttinaisissa vaatteissa, aivan tomuisena… Kuinka eriskummallinen olento hän on!

— Niin, voi olla, mutta kelpo ihminen.

— Mitä? herra Leshnevkö? kysyi Pandalevski ikäänkuin hämmästyksissä.

— Niin, Mihail Mihailovitsch Leshnev, sanoi Volintsev. — Mutta nyt jää hyvästi, siskoni: täytyy kiiruhtaa vainiolle. Sinulla on tänään tattarikylvö. Herra Pandalevski saattaa kai sinut kotiin.

Volintsev komensi hevosensa juoksuun.

— Suurimmalla mielihyvällä! huudahti Konstantin Diomiditsch tarjoten
Aleksandra Pavlovnalle käsivartensa.

Käsi kädessä he sitte astelivat nuoren rouvan kotia kohti,

Suurta onnea näytti Konstantin Diomiditschille tuottavan se, että Aleksandra Pavlovna nojausi hänen käsivarteensa. Nuori mies otti lyhyitä askelia; hän hymyili ja hänen itämaiset silmänsä kostuivat, mikä muutoin ei hänelle ollut ensinkään harvinaista, vaikkei hänellä suinkaan ollut syytä suruun tai kyyneleisiin. Kuka nyt sitten ei mielellään olisi taluttanut kaunista, nuorta, upeaa naista? Koko X:n kuvernementti tunnusti yhdestä suusta, että Aleksandra Pavlovna oli hurmaava olento. Ja X:n kuvernementti ei suinkaan ollut väärässä. Yksin hänen suora, hiukkasen pysty pieni nenänsä saattoi tehdä hulluksi minkä kuolevaisen tahansa, puhumattakaan hänen samettisista, mustista silmistään, vaalean punertavasta tukasta, kuoppasista pyöreinä poskilla ja koko hänen muusta kauneudestaan. Kaikesta kauneinta oli sentään ilme hänen herttaisissa kasvoissaan: uskollisena, hyvänä, hellämielisenä se veti puoleensa ja ihastutti kaikkia. Aleksandra Pavlovna katseli ja hymyili kuin lapsi; naiset pitivät häntä yksinkertaisena… Saattoiko enään enempää toivoa?

— Sanotte siis, että Darja Mihailovna lähetti teidät luokseni? kysyi hän Pandalevskiltä.

— Juuri siten. Lähetti, vastasi Pandalevski, ääntäen s-äänen kuin englantilaisen th:n: — hän haluaa välttämättömästi ja pyytää teitä tänään syömään päivällistä luokseen. Hän… (puhuessaan naisista lausui Pandalevski hän-sanan erinomaisen kohteliaalla äänellä): — hän odottaa luokseen uusia vieraita, joihin hän välttämättömästi tahtoo tutustuttaa teidät.

— No keitä?

— Erästä Muffelia, paroonia, kamarijunkkaria Pietarista. Darja Mihailovna häneen hiljan tutustui ruhtinas Garinilla ja kehuu kovasti tämän nuoren miehen hienoutta ja rakastettavuutta. Herra parooni harrastaa myöskin kirjallisuutta tai oikeammin sanoen… oi, mikä erinomainen perhonen, suvaitsetteko huomata!… tai oikeammin valtiotaloutta. Hän on kirjoittanut artikkelin jostakin erinomaisen hauskasta kysymyksestä ja tahtoo siitä kuulla Darja Mihailovnan mielipidettä.

— Tuosta valtiotaloudellisesta artikkelistako?

— Niin, nimittäin sen kielellisestä puolesta, Aleksandra Pavlovna, sen kielellisestä puolesta. Kai te tiedätte, että Darja Mihailovna siinäkin suhteessa on tuntija. Shukovskikin neuvotteli hänen kanssaan ja hyväntekijäni, Odessassa asuva kunnianarvoisa vanhus Roksolan Mediarovitsch Ksandryk… Kai te tunnette tämän henkilön, kumminkin nimeltä?

— En laisinkaan, en ole kuullutkaan.

— Vai ette ole kuullutkaan? Sepä merkillistä! Tahdoin vaan sanoa, että Roksolan Mediarovitschkin oli samaa mieltä Darja Mihailovnan venäjänkielentaidosta.

— Mutta onko tämä parooni sitte niin pikkumaisuuteen asti tarkka?

— Ei suinkaan. Darja Mihailovna kertoo päin vastoin, että maailmanmies heti paikalla hänessä tulee näkyviin. Beethovenistakin hän oli kertonut sellaisella kaunopuheliaisuudella, että sai vanhan ruhtinaankin aivan innostuksiin… Sitä olisin minä totisesti tahtonut olla kuulemassa: kas, se se kuuluu oikein minun alaani. Sallikaa minun antaa teille tämä ihana kedon kukkanen!

Aleksandra Pavlovna otti kukkasen ja, astuttuaan pari askelta, pudotti sen tielle… Taloon ei enään ollut kuin parisataa askelta. Rakennusta oli vasta korjattu ja maalattu. Ystävällisesti sen suuret, kirkkaat ikkunat loistivat tuuheitten, vanhojen vaahteroiden ja lehmusten vihriästä.

— Minkä vastauksen siis saan viedä Darja Mihailovnalle, kysyi Pandalevski hiukan loukkaantuneena antamastaan kukkasesta; tuletteko päivällisille? Minun piti myöskin pyytää veljeänne.

— Kyllä me tulemme; tietysti. Mitä Nataschalle kuuluu?

— Natalia Aleksejevna on Jumalan kiitos terve… Mutta me jo astuimme tiehaaran sivutse, joka vie Darja Mihailovnan maatilalle. Minulla on kunnia sanoa hyvästi.

Aleksandra Pavlovna seisahtui.

— Ettekö käy sisään? kysyi hän epäröiden.

— Miten mielelläni tulisin, mutta pelkään etten ehdi. Darja Mihailovna tahtoo kuulla erään Talbergin uuden etyydin; minun pitää sitä vielä harjoittaa. Ja sitä paitsi, tunnustan pelkääväni, ettei teille minun seurastani ole mitään huvia.

— Ei suinkaan… Kuinka niin…?

Pandalevski huokasi ja painoi tuntehikkaasti alas silmänsä.

— Jääkää hyvästi, Aleksandra Pavlovna! sanoi hän hetken vaiettuaan, nosti lakkiaan ja otti askeleen taaksepäin.

Aleksandra Pavlovna kääntyi ja läksi kotiin.

Konstantin Diomiditsch suuntausi asuntoaan kohti hänkin. Äkkiä hänen kasvoiltaan katosi kaikki makeus: kasvonpiirteet olivat itsekylläiset, melkein kovat. Yksin hänen käyntinsäkin muuttui; askeleet olivat pitempiä ja raskaampia. Pari virstaa hän siten astui huolimattomasti heilutellen kävelykeppiään, mutta äkkiä hän taas pehmeni: hän oli tienvierellä nähnyt sangen kauniin talonpoikaistytön, joka ajoi kotiin vasikoita kaurapellosta. Hiipien kuin kissa Konstantin Diomiditsch likeni tyttöä ja puhutteli häntä. Tämä ensin vaikeni, punastui ja hymähti, mutta peitti vihdoin huulensa hihallaan, kääntyi pois ja mutisi:

— Mene pois herra, oikein totta…

Konstantin Diomiditsch uhkasi häntä sormellaan ja käski häntä tuomaan itselleen ruiskukkia.

— Mitä sinä teet ruiskukilla? Seppelettäkö punoaksesi? kysyi tyttö: — mene nyt vain tiehesi, oikein totta…

— Kuules nyt, herttanen tyttö kulta, alkoi Konstantin Diomiditsch…

— Mene nyt vain tiehesi, keskeytti hänet tyttö; — nuoret herratkin ovat tuolla kävelemässä.

Konstantin Diomiditsch katsahti ympärilleen. Aivan oikein: tiellä juoksivat Darja Mihailovnan pienet pojat, Vanja ja Petja ja heidän kanssaan oli heidän opettajansa Basistov, noin kahdenkymmenenkahden vanha mies, joka vasta oli päässyt ylioppilaaksi. Basistov oli kookas, hänen kasvonsa maalaiset, nenä suuri, huulet paksut ja silmät pienet kuin sialla. Hän ei ollut kaunis eikä hänen käytöksensä hieno, mutta hän oli kelpo ihminen, rehellinen ja suora. Hän pukeutui huolimattomasti eikä leikkauttanut hiuksiaan — mutta se tapahtui laiskuudesta eikä suinkaan keikarimaisuudesta. Hän söi mielellään, makasi mielellään, luki myöskin mielellään hyviä kirjoja ja otti osaa kiihkeisiin keskusteluihin, mutta vihasi kaikesta sielustaan Pandalevskiä.

Darja Mihailovnan lapset jumaloivat Basistovia eivätkä enään ensinkään pelänneet häntä. Kaikkien muidenkin talonväkien kanssa Basistov oli hyvissä väleissä, mikä ei oikein miellyttänyt emäntää, vaikka hän usein kertoili, ettei hän tunnusta mitään säätyeron ennakkoluuloja.

— Päivää, lapsikultani! sanoi Konstantin Diomiditsch, — miten aikaiseen tänään olette kävelemässä! Mutta minä, lisäsi hän kääntyen Basistoviin, — läksin ulos jo aikoja sitte; intohimoisa halu ajaa minut aina ihailemaan luontoa!

— Kyllä me näimme, miten te ihailette luontoa, murisi Basistov.

— Te olette materialisti: ties Jumala mitä nytkin ajattelette. Minä teidät tunnen.

Puhuessaan Basistovin tai hänen tapaistensa kanssa, Pandalevski helposti ärsyttäytyi ja lausui s-äänet selvästi, vieläpä hiukan sihisten.

— Mitä teillä oli tekemistä tuon tytön luona? Kysyittekö tietä? kysyi
Basistov käännellen silmiään oikiaan ja vasempaan.

Hän tunsi Pandalevskin tuijottavan suoraan silmiinsä ja se oli hänelle hyvin vastenmielistä.

— Minä toistan, että te olette materialisti eikä mitään muuta. Te tahdotte aina välttämättömästi löytää kaikkialta jonkun proosallisen puolen…

— Lapset! huusi äkkiä Basistov: — näettekö tuolla niityllä tuon pajupensaan? Kukahan teistä pikemmin juoksee sen luo… yks! kaks! kolme!

Ja lapset ryntäsivät voimiensa takaa pajupensasta kohti. Basistov seurasi heitä.

— Talonpoika! tuumaili Pandalevski; — pilaa vielä nuo pojat…
Täydellinen talonpoika!

Ja luoden itsetyytyväisen katseen säntilliseen, hienoon, pieneen olentoonsa, Konstantin Diomiditsch pari kertaa silitti sormillaan takkinsa hihaa, pudisti kaulustaan ja läksi eteenpäin. Tultuaan huoneeseensa, pukeutui hän vanhaan yöviittaan ja istuutui huolestuneen näköisenä pianon ääreen.

II.

Darja Mihailovnan taloa pidettiin miltei ensimmäisenä koko ————n kuvernementissa. Ääretön kivirakennus oli tehty Rastrellin piirustusten mukaan, edellisen vuosisadan malliin; se seisoi ylängön kukkulalla, jonka juurella juoksi eräs Keski-Venäjän pääjokia. Darja Mihailovna itse oli ylhäinen, rikas rouva, salaneuvoksen leski. Pandalevski oli kyllä hänestä kertonut, että hän tuntee koko Euroopan ja että koko Eurooppa tuntee hänet…! Mutta sangen vähän Eurooppa tunsi häntä, sillä Pietarissakaan ei hän ollut näytellyt mitään varsinaista osaa. Sen sijaan kaikki Moskovassa hänet tunsivat ja kävivät hänen luonaan. Hän kuului ylhäisöön. Naisena häntä pidettiin hiukan omituisena eikä aivan hyväsydämmisenä, mutta kokonaan kelpo ihmisenä. Nuorena hän oli ollut hyvin kaunis. Runoilijat olivat kirjoittaneet hänelle runoja, nuoret miehet häneen olivat rakastuneet ja mahtimiehet juosseet hänen perässään. Mutta siitä ajasta oli kulunut kaksikymmentäviisi, jopa kolmekymmentä vuotta, eikä entisestä loistosta ollut enään jälellä jälkeäkään. — Miten se on mahdollista! huudahti ehdottomasti jokainen, joka oli nähnyt Darja-rouvan ensikerran. Onko tuo laiha, kuihtunut, terävänenäinen, vielä keski-ikäinen nainen joskus voinut olla kaunotar? Hänellekö kerran lyyryjä helkyteltiin?… Ja jokainen ihmetteli syvästi kaiken maallisen katoavaisuutta. Totta kyllä, että Pandalevskin mielestä Darja Mihailovnan ihmeelliset silmät merkillisesti olivat säilyneet; mutta sama Pandalevskihän väitti koko Euroopan tuntevan hänet.

Joka kesäksi Darja Mihailovna lapsineen muutti maalle. Niitä oli kolme, seitsentoistavuotias tytär Natalia ja kaksi poikaa, joista toinen kymmenen, toinen yhdeksän vanha. Darja Mihailovnan talo oli vieraanvarainen, hän nimittäin otti mielellään vastaan miehiä, varsinkin naimattomia; maalaisrouvia ei hän voinut kärsiä. Mutta senpätähden hän saikin heiltä kuulla kunniansa! Heidän sanojensa mukaan Darja Mihailovna oli ylpeä, epäsiveellinen ja hirveän vallanhimoinen nainen. Se näyttäytyi pääasiallisesti siinä, että hän puheessaan salli vapauksia, joita aivan hirvitti kuunnella. Darja Mihailovna ei todellakaan tahtonut antaa häiritä kesäviettonsa vapautta. Ja hänen seurustelussaan koko sen maalaisessa yksinkertaisuudessa oli jonkunlainen vivahdus pääkaupungin sankarittaren ylenkatsetta häntä ympäröiviä, hiukan hämäriä ja vähäpätöisiä henkilöitä kohtaan… Olihan hänen käytöksensä kaupunkilaisiakin tuttavia kohtaan huolimaton, jopa pilkallinen, mutta ei siinä sentään ollut tuota ylenkatseellisuuden vivahdusta.

Oletko, lukija, milloinkaan tullut huomanneeksi, että henkilö, joka itseään alempien piirissä usein on hajamielinen, itseään ylempien joukossa ei koskaan ole sitä? Minkätähden?… Mutta eiväthän sellaiset kysymykset vie mihinkään tuloksiin!

Kun, tarpeeksi harjoiteltuaan Talbergin etyydiä, Konstantin Diomiditsch astui puhtosesta, iloisasta kamaristaan vierashuoneeseen, tapasi hän siellä koolla kaikki talonväet. Salonkielämä oli jo alkanut. Emäntä oli heittäytynyt leveälle lepuusohvalle, vetänyt jalat alleen ja käänteli käsissään uutta ranskalaista kirjasta. Ikkunan ääressä, toisella puolella neulomapuitteita, istui Darja Mihailovnan tytär, ja toisella kotiopettajatar, neiti Boncourt, kuiva, vanha, kuusikymmenvuotias impi, päässään kirjava myssy, jonka alta mustia hiussuortuvia oli vedetty pistämään esiin ja korvissaan pumpulia. Ovenviereiseen nurkkaan oli Basistov istuutunut lukemaan sanomalehteä; Petja ja Vanja pelasivat schakkia hänen vieressään. Kädet selän takana, uuniin nojauneena, seisoi lyhyenläntä mies, jonka hiukset olivat harmaat ja pörröiset, kasvojen väri ruskea ja silmät vilkkaat. Hän oli eräs Afrikan Semenitsch Pigasov.

Tuo Pigasov oli kummallinen ihminen. Suuttuneena kaikkeen, — varsinkin naisiin — hän torui aamusta iltaan, usein sangen sattuvasti, välistä tylsästi, mutta aina suurella nautinnolla. Hänen ärtyisyytensä meni miltei lapsellisuuksiin asti. Hänen hymynsä, hänen äänensä, kaikki hänessä oli kuin sapessa uitettua. Darja Mihailovna piti häntä mielellään vieraanaan: hänen puheensa häntä huvitti. Heillä saattoi olla oikein hauska yhdessä. Liioitteleminen oli Pigasoville nautinto. Hänelle kerrottiin esimerkiksi jostakin onnettomuudesta, että ukkonen oli polttanut kylän, että vesi oli hävittänyt myllyn tai että mies kirveellään oli lyönyt poikki kätensä — ylimmilleen ärtyneenä hän heti kysäsi: "mikäs hänen nimensä oli?" s.o. sen naisen, josta onnettomuus sai alkunsa; sillä hänen mielipiteensä mukaan nainen aina oli syynä kaikkiin onnettomuuksiin, kun asiaa vain perinpohjaisesti tutki. Kerran hän oli heittäytynyt polvilleen naisen eteen, joka miltei tuntemattomana oli osoittanut hänelle hiukan ystävällisyyttä; kyynelsilmin, kasvoillaan raivo, oli hän rukoillut, että tuo nainen häntä armahtaisi; sillä eihän hän koskaan ole rikkonut häntä vastaan ja lupaa olla sitä milloinkaan tekemättä! Kerran oli hevonen mäessä tallannut allensa erään Darja Mihailovnan pesijättären, viskannut hänet ojaan ja ollut tappamaisillaan. Sen jälkeen Pigasov aina kutsui tuota hevosta "kelpo, kelpo hevosekseen" Ja piti itse mäkeä ja ojaa erinomaisen luonnonkauneina paikkoina.

Pigasoville ei elämässä ollut käynyt hyvin — josta hän syytti omaa tyhmyyttään. Hän polveasi köyhistä vanhemmista. Isä, jolla oli ollut kaikenlaisia pikkuvirkoja, osasi tuskin lukea eikä välittänyt pojan kasvatuksesta; antoi hänelle ruokaa ja vaatetta ja — siinä kaikki. Äiti häntä oli hemmotellut, mutta hän kuoli aikaiseen. Pigasov oli itse kasvattanut itsensä. Itse hän päätti lähteä piirikouluun, sitte kymnaasiin, oppi itse ranskan-, saksan-, jopa latinankielen ja päästyään kymnaasista mainioilla todistuksilla, hän läksi Tarttoon, jossa taisteli ainaisen puutteen kanssa, mutta kesti kolmivuotisen kurssin loppuun asti. Pigasovin luonnonlahjat eivät olleet tavallista suuremmat. Kärsivällisyydellä ja mielenlujuudella hän oli kohonnut jonkinlaiseen huomioon. Varsinkin oli hänessä väkevänä kunnianhimon tunne, halu joutua hyvään seuraan, pysyä toisten tasalla, kiusallakin, kohtalosta huolimatta. Hän luki ahkerasti ja meni Tarton yliopistoon vain kunnianhimosta. Köyhyys teki hänet katkeraksi ja kehitti hänen huomiokykyänsä ja viekkauttansa. Hänellä oli omituinen tapa lausua ajatuksensa. Jo nuoruudesta asti oli hän kehittänyt katkeraa, kiukkuisaa kaunopuheliaisuutta. Hänen ajatuksensa eivät kohonneet tavallisuutta ylemmäksi, mutta hän osasi puhua tavalla, josta päättäen hän ei ollut ainoastaan järkevä, vaan sangen älykäskin mies. Saatuaan kandidaattiarvon, Pigasov päätti antautua oppineelle alalle, sillä hän ymmärsi sen ainoaksi, jolla saattoi pysyä toveriensa tasalla — hän oli aina koettanut valita heidät korkeammista piireistä; hän oli heille teeskennellyt, jopa heitä imarrellutkin, vaikka aina riidellen. Sanalla sanoen, ainesta hänessä ei puuttunut. Pigasov ei ollut antautunut opin tielle rakkaudesta tieteesen ja sentähden hän itse asiassa tiesi liian vähän. Hän heittäytyi kiihkeään sanakiistaan ylioppilaan kanssa, joka asui viereisessä huoneessa ja josta hän aina teki pilkkaa. Tuo oli sangen yksinkertainen mies, mutta oli saanut hyvän ja huolellisen kasvatuksen ja hän pääsi aina täydellisesti voitolle. Pigasov tästä vimmastui: hän heitti kaikki kirjansa ja viivottimensa tuleen ja hankki viran. Alussa kävi kaikki hyvin: olihan hän tavallinen "virkamies", joskaan ei aivan toimelias, niin itseensäluottavainen ja reipas. Mutta hän tahtoi niin pian kuin suinkin yletä ihmisten joukkoon ja siinä hän hämääntyi, kompastui, kunnes hänen täytyi ottaa virkaero. Vuoden hän oleskeli laillisesti hankkimassaan pienessä kylässä, toisena hän meni naimisiin puolisivistyneen maatilanomistajattaren kanssa, joka luonnollisella ja ivaavalla käytöksellään tartutti hänet onkeensa. Mutta Pigasovin luonto ärtyi jo sangen happamaksi; hän kyllästyi perhe-elämään… Muutamia vuosia vaimo eli hänen kanssaan yhdessä, kunnes kerran salaa lähti Moskovaan ja myi maatilan eräälle sukkelalle afäärimiehelle. Tämä tapahtui juuri kun Pigasov oli saanut asuinrakennuksen valmiiksi. Hän ärtyi äärimmilleen ja ryhtyi oikeudenkäyntiin vaimoansa vastaan, mutta ei voittanut sillä mitään… Hän eli sitten yksin, matkusteli naapuriensa luona, joita haukkui sekä edessä että selän takana ja jotka ottivat hänet vastaan jonkinlaisella jännitetyllä ilolla; todellista kauhua hän ei koskaan saanut herätetyksi heissä — eikä koskaan ottanut kirjaa käteensä. Hän omisti noin sata sielua; ja hänen talonpoikansa eivät koskaan kärsineet nälkää.

— No Constantin! sanoi Darja Mihailovna Pandalevskin astuessa vierashuoneesen: — tuleeko Alexeindrine?

— Aleksandra Pavlovna lähettää teille kiitokset. Hän tulee erinomaisen mielellään, lausui Konstantin Diomiditsch kumarrellen joka taholle ja kosketellen huolellisesti kammattua tukkaansa valkoisilla, lihavilla sormillaan, joiden kynnet olivat leikatut kolmikulmaisiksi.

— Tuleeko Volintsev myöskin?

— Tulee myöskin.

— No niin, Afrikan Semenitsch, jatkoi Darja Mihailovna kääntyen Pigasovin puoleen, — teidän mielestänne siis kaikki naiset ovat luonnottomia?

Pigasovin suu vetäytyi suppuun ja hänen kyynärpäänsä värähtivät hermostuneesti.

— Sanon vain, alkoi hän hitaasti — ollessaan tuimimmankin raivon vallassa, puhui hän aina hitaasti ja selvästi, — sanon vain, että naiset yleensä — läsnäolevista tietysti en puhu…

— Heidän läsnäolonsa ei estä teitä puhumasta heistäkin, keskeytti Darja
Mihailovna.

— Heistä en puhu, toisti Pigasov, — Yleensä kaikki naiset ovat suuressa määrin luonnottomia, varsinkin mitä tunteitten ilmaisemiseen tulee. Jos nainen esimerkiksi pelästyy, jos hän jostakin ilostuu tai on huolissaan, niin hänen ensiksikin välttämätlömästi täytyy vääntää ruumiinsa jonkinlaiseen kauniisen mutkaan (ja Pigasov väänteli rumasti vartaloaan ja levitti kätensä levälleen) ja kirkua: voih! tai hymyillä tai itkeä. Kerran kuitenkin (siinä Pigasov itsetyytyväisesti hymähti) minulle onnistui saada esiin todellinen, väärentämätön tunteenilmaus eräältä sangen epäluonnolliselta naiselta!

— No millä tavalla?

Pigasovin silmät säihkyivät.

— Minä häntä tuuppasin kylkeen haapasella seipäällä ja hänen vinkuessaan, huusin minä: hyvä! hyvä! Kas se se oli todellisuuden ääni, se huuto oli luonnollinen… Menetelkää tekin tulevaisuudessa sillä tavalla.

Kaikki nauroivat.

— Mitä roskaa te puhutte Afrikan Semenitsch! huudahti Darja Mihailovna. — Luuletteko minun todellakin uskovan, että te ryhdytte seipäillä tuuppaamaan tyttöjä kylkeen!

— No totta totisesti, seipäällä, isolla seipäällä, sellaisella, joita käytetään linnoitusten puolustuksessa.

— Mais c'est une horreur, ce que vous dites la, monsieur [Mutta tehän puhutte kamalia asioita, herra…], kirkasi neiti Boncourt, vimmastuneena katsellen lapsia, jotka nauraa hahattivat.

— Niin, ei häntä pidä uskoa, sanoi Darja Mihailovna. — Niinkuin emme me häntä tuntisi!

Mutta ärtynyt ranskalainen neiti mutisi pitkän aikaa itsekseen, voimatta rauhoittua.

— Voittehan olla minua uskomatta, jatkoi Pigasov kylmäverisesti: — mutta vakuutan, että olen puhunut täyttä totta. Kuka asian sitte tietäisi, jollen minä? Kai ette te tämän jälkeen enään uskoisi todeksi sitäkään, mitä naapurimme rouva Helena Antonovna Tschepusov itse, huomatkaa itse, minulle kertoi, nimittäin, että hän kidutti kuoliaaksi oman veljensä pojan.

— Mitä te vielä voitte keksiä!

— Pyydän, pyydän! Kuulkaa ja tuomitkaa itse. Huomatkaa, etten minä suinkaan tahdo häntä panetella, päinvastoin hänestä hyvin paljon pidän, nimittäin niin paljon kuin naisesta yleensä voi pitää; hänen talossaan ei tapaa ainoatakaan kirjaa paitsi almanakkaa, hän ei itse osaa lukea kuin ääneen tavaamalla, — ja nuo lukuharjoitukset panevat hänet aivan hikoilemaan ja valittamaan että hänen silmänsä jo vähemmälläkin putoavat päästä… Sanalla sanoen, hän on naiseksi hyvä ja hänen palvelustyttönsä ovat hyvin ruokitut. Miksi minä häntä panettelisin?

— No, virkkoi Darja Mihailovna: — nyt on Afrikan Semenitsch ratsunsa selässä — ennen iltaa hän ei siitä astu alas.

— Ratsuni… Mutta naisilla niitä on kolme, eivätkä he milloinkaan astu alas niiden selästä, paitsi kun nukkuvat.

— Mitkä nuo kolme ratsua sitte muka olisivat?

— Panetteleminen, toruminen ja kierteleminen.

— Kuulkaa Afrikan Semenitsch, alkoi Darja Mihailovna, — ette te nyt syyttä noin vihaa naisia. Joku nainen on mahtanut teitä…

— Loukata, tarkoitatte varmaankin? keskeytti hänet Pigasov.

Darja Mihailovna joutui hiukan hämilleen, sillä hän muisti samassa
Pigasovin onnettoman avioliiton. Hän nyökäytti ainoastaan päätään.

— Eräs nainen minua todellakin on loukannut, sanoi Pigasov: — vaikka hän olikin hyvä, sangen hyvä…

— No ja kuka se oli?

— Äitini, sanoi Pigasov alentaen ääntään.

— Äitinne? Kuinka hän sitte saattoi teitä loukata?

— Siten että minut synnytti…

Darja Mihailovna rypisti kulmakarvojansa.

— Minä pelkään, sanoi hän: — että keskustelumme kääntyy surulliseksi… Constantin, soittakaa meille Talbergin uusi etyydi. Ehkä musiikin äänet saattavat kesyttää Afrikan Semenitschin. Orfeushan siten kesytti villit pedotkin.

Konstantin Diomiditsch istuutui pianon ääreen ja soitti Talbergin etyydin kutakuinkin hyvin. Alussa Natalia Aleksejevna tarkkaavasti kuunteli, mutta ryhtyi sitte työhönsä.

— Merci, c'est charmant! [Kiitos, se on ihanaa], lausui Darja Mihailovna: — minä pidän Talbergista. Il est si distingui [Hän on niin hieno]. Mitä te nyt olette tuumannut, Afrikan Semenitsch?

— Ajattelin vain, alkoi Pigasov hitaasti: — sitä, että löytyy kolmenlaista itsekkäisyyttä: itsekkäitä ihmisiä, jotka itse elävät ja antavat muitten elää; sitte sellaisia, jotka itse elävät, mutta eivät salli muitten elää; ja vihdoin sellaisia, jotka eivät itse elä eivätkä anna toistenkaan elää… Naiset kuuluvat suurimmaksi osaksi tuohon viimeksi-mainittuun luokkaan.

— Miten rakastettavasti lausuttu! Sitä vain minä kummastelen, millä itseluottamuksella te lausutte tuomionne; aivan kuin ette itse milloinkaan voisi erehtyä.

— Ei suinkaan! Minä erehdyn kyllä. Mieskin saattaa erehtyä. Mutta tiedättekö mikä eroitus siinä on, kun mies erehtyy tai nainen erehtyy? Ettekö? Kas: mies saattaa sanoa, ettei kaksi kertaa kaksi tee neljää, vaan viisi, tai kolme ja puoli. Mutta nainen sanoo, että kaksi kertaa kaksi tekee — steariinikynttilän.

— Tuon jutun minä jo luullakseni, olen teiltä kuullut… Mutta suokaa kysyä, mitä yhteyttä löytyy vasta kuulemamme musiikin ja teidän mietteittenne välillä noista kolmenlaisista itsekkäisyyksistä?

— Ei mitään. Mutta minä en musiikkia kuunnellutkaan.

— Voi "ystävä kulta, nyt näytät, ett' olet sä mahdoton!" lausui
Darja Mihailovna, hiukan väärentäen Gribojedovin sanojen merkitystä.
— Mistä te sitte pidätte, jollei musiikkikaan teitä miellytä? Ehkä
kirjallisuudesta?

— Kirjallisuudesta minä pidän, vaikken nykyaikaisesta.

— No kuinka niin?

— Selitän heti. Matkustin hiljan Okavirran yli lautalla erään herran seurassa. Lautta piti seisahduttaa matalassa paikassa ja ajopelejä täytyi käsin vetää ylitse. Tuolla herralla oli ylen raskaat rattaat. Lauttamiesten niitä raastaessa rantaan voimiensa takaa, seisoi herra lautalla ja ähki niin, että tuli sääli häntä katsoakin… Kas, ajattelin minä, tässä nyt käytännössä uusi työnjako. Aivan samoin on nykyajan kirjallisuuden: muut vetävät, tekevät työn — ja itse se voihkii.

Darja Mihailovna hymähti…

— Ja sitä pidetään ajan olojen jäljentämisenä, sanoi hetken kuluttua
Pigasov: — yleisten mielipiteiden kuvaamisena syvistä kysymyksistä…
Äh, minusta nuo jo ovat herjauksen sanoja!

— Mutta naiset, joita vastaan te tässä niin hyökkäätte, he eivät kumminkaan käytä herjaussanoja.

Pigasov kohautti olkapäitään.

— Eivät käytä, siksi, etteivät kykene niitä käyttämään.

Darja Mihailovnan posket vetäysivät heikkoon punaan.

— Tepä alatte lausua hävyttömyyksiä, huomautti hän väkinäisesti hymyillen.

Huoneessa syntyi hiljaisuus.

— Missä tuo Solotonoscha oikeastaan on? kysyi äkkiä toinen pojista
Basistovilta.

— Poltavan kuvernementissä, ystäväni, vastasi siihen Pigasov: — itse Vähällä-Venäjällä. (Hän vaihtoi sangen mielellään puheainetta.) — Kas, me olemme tässä pohtineet kirjallisuudesta, jatkoi hän: — ja jos minulla vain olisi irtonaisia rahoja, niin rupeisin vähävenäläiseksi runoilijaksi.

— No ja vielä mitä! sanoi Darja Mihailovna. — Tulisipa teistä hyvä runoilija! Osaatteko te edes vähävenäjää?

— En ensinkään. Mutta en sitä tarvitsisikaan.

— Kuinka ette?

— Tietysti en sitä tarvitsisi. Otan vain paperiliuskan ja kirjoitan päällekirjoitukseksi: "Laulu" ja alan sitte: "Oi sä kaiho, kohtaloni!" — Ja Pigasov tekasi muutamia säkeitä, joissa runomitta oli sama kuin tunnetuissa vähä-venäläisissä lauluissa, mutta sanoilla ei ollut mitään merkitystä. — Jotakin siihen tapaan, jatkoi hän, — ja runoilija on valmis; ei muuta kuin painata ja julkaise. Vähä-venäläinen lukee, laskee pään käden varaan ja itkee. Se on tuntehikasta kansaa!

— Hyvänen aika! huusi Basistov, — mitä te puhutte! Tyhjää roskaa. Minä olen asunut Vähä-Venäjällä, minä rakastan tätä maata ja osaan sen kieltä… Se mitä te juuri lausuitte, ei ollut suoraan sanoen mitään kieltä…

— Ehkä, mutta vähä-venäläinen itkee siitäkin. Te puhutte sen kielestä… Onko sen kieltä olemassa? Kerran minä pyysin erästä vähä-venäläistä kääntämään kielelleen ensi lauseen, joka mieleeni sattui. Hän sen käänsi. Mutta en minä voinut huomata muuta, kuin että hän huonolla venäjänkielellä lausui saman kuin minä… Onko se mielestänne kieltä, itsenäistä kieltä? Ennemmin antaisin huhmarissa survoa parhaan ystäväni, kuin myöntäisin tuon todeksi.

Basistovilla oli vastaus valmiina.

— Jättäkää hänet, sanoi Darja Mihailovna, — tiedättehän ettei häneltä saa kuin hulluja vastaväitteitä!

Pigasov hymyili myrkyllisesti. Lakeija tuli samassa ilmoittamaan, että Aleksandra Pavlovna veljineen oli saapunut. Darja Mihailovna nousi ottamaan vastaan vieraitaan.

— Tervetuloa, Alexandrine, sanoi hän astuen hänen luokseen: — miten hauska, että tulitte!… Tervetuloa, Sergei Pavlitsch!

Volintsev painoi Darja Mihailovnan kättä ja likeni Natalia Aleksejevnaa.

— No tuleeko uusi tuttavanne, tuo parooni, tänään? kysyi Volintsev.

— Kyllä.

— Sanotaan hänen olevan suuren filosoofin: aivan hänestä sinkoilemalla kuuluu räiskähtelevän Hegelin lauseita.

Darja Mihailovna ei siihen vastannut mitään, vaan vei Aleksandra
Pavlovnan sohvaan ja istuutui itse hänen viereensä.

— Filosofia! huokasi Pigasov: — ja sen ylhäiset näkökohdat, ne, ne vielä tuottavat minulle surman. Mitä tuolta ylhäältä sitte oikeastaan voi nähdä? Kas, jos nyt joku tahtoo ostaa esimerkiksi hevosen, niin eihän hän palotornista lähde sitä tarkastamaan, eikö totta?

— Tämä parooni tulee teille tuomaan jotakin kirjoitusta? kysyi
Aleksandra Pavlovna.

— Niin, erästä kirjoitusta, vastasi Darja Mihailovna liioitellen huolimattomasti, — kaupan ja teollisuuden keskinäisestä suhteesta Venäjällä… Mutta älkää peljätkö, että tässä teidän seurassanne rupeamme sitä lukemaan… En minä teitä pyytänyt vieraikseni sitä varten. Le baron est aussi aimable que savant [parooni on yhtä rakasteltava kuin oppinut] Ja puhuu niin hyvin venättä. O est un vrai torrent… il vous entraine [Hänestä tulvii kaunopuheliaisuus virtana… hän aivan riistää mukaansa.]

— Puhuu niin hyvin venättä, lisäsi Pigasov, — että ansaitsee ranskankielisen kiitoksen.

— Jyrmistelkää vain, Afrikan Semenitsch, jyrmistelkää… Se sopii teidän pörröiseen tukkaanne aivan erinomaisesti… Mutta miksei häntä jo kuulu? Tiedättekö hyvät herrat ja naiset, lisäsi Darja Mihailovna katsellen ympärilleen: — menkäämme puutarhaan… Päivälliseen on vielä melkein kokonainen tunti ja ilma on niin kaunis…

Koko seura nousi ja läksi puutarhaan.

Darja Mihailovnan puutarha ulottui jokeen asti. Siellä oli vanhoja, varjokkaita lehmuskäytäviä, joitten päistä aukeni smaragdinkarvaisia, tuoksuvia istutuksia, akaasia- ja syreenilehtoja.

Volintsev, Natalia ja neiti Boncourt joutuivat puutarhan päähän. Volintsev asteli vaieten Natalian rinnalla. Neiti Boncourt seurasi heitä kappaleen matkan päässä.

— Mitä te tänään olette tehnyt? kysyi viimein Volintsev, kierrellen rehevien, vaaleahkojen viiksiensä päitä.

Kasvonpiirteiltään oli hän hyvin sisarensa näköinen. Ilme niissä ei sentään ollut yhtä leikkisä ja vilkas ja katse hänen kauneissa, ystävällisissä silmissään oli suruisa.

— En juuri mitään, vastasi Natalia: — olen kuunnellut Pigasovin toraa, ommellut kanavatyötä, lukenut.

— No mitä olette lukenut?

— Olen lukenut… ristiretkistä, vastasi Natalia, hetkeksi katkaistuaan lauseensa.

Volintsev katseli häntä.

— Ah, sanoi hän vihdoin: — se mahtaa olla hauskaa.

Hän taittoi oksan ja alkoi heiluttaa sitä ilmassa. Parikymmentä askeletta he vielä astuivat eteenpäin.

—- Mikä parooni se oikeastaan on, johon äitinne on tutustunut? kysyi
Volintsev taas.

— Kamarijunkkari. Ei täkäläisiä. Äiti häntä kovasti kiittää.

— Äitinne antaa helposti voittaa itsensä.

— Se osoittaa vain kuinka nuori hän on mieleltään, huomautti Natalia.

— Niin, pian teille lähetän hevosenne. Se on nyt miltei valmiiksi opetettu. Minä tahdoin heti alusta saada sen nelistämään, ja tuon tahtoni perille olenkin nyt päässyt.

— Kiitos… Oikein minä häpeen. Te olette itse sitä opettanut… se kuuluu olevan hyvin vaikeaa.

— Tiedättehän, Natalia Aleksejevna, että saattaakseni teille pienintäkin iloa, olen valmis vaikka… Tämähän oli aivan vähäpätöistä…

Volintsevin lause katkesi.

— Kiitos, sanoi Natalia vielä kerran ja katseli häntä ystävällisesti.

— Tiedättehän te, sanoi Sergei Pavlitsch kaavan vaiettuaan: — että voin tehdä vaikka mitä… Mutta miksi siitä puhun! Te tiedätte kaikki.

Samassa hetkessä soitettiin talossa kelloa.

— Ah! la cloche du diner! huudahti neiti Boncourt: — rentrons [Ai, päivälliskello! — menkäämme sisään].

»Quel dommage, tuumi vanha ranskalainen impi itsekseen, astuessaan ylös portaita Natalian ja Volintsevin perässä: — »quel dommage, que ce charmant garçon ait si peu de ressources dans la conversation… mikä käännettynä sisältäisi: olet herttainen, hyvä ystäväni, vaikka vähän yksinkertainen.

Parooni ei tullut päivällisiksi. Häntä odotettiin puoli tuntia.
Keskustelu pöydän ääressä ei luistanut. Sergei Pavlitsch vain katseli
vieressään istuvaa Nataliaa ja kaatoi hartaasti vettä hänen lasiinsa.
Pandalevski koetti innokkaasti huvittaa naapuriansa, Aleksandra
Pavlovnaa: hän valmisti hänelle mitä imelimpiä kohteliaisuuksia, mutta
Aleksandra Pavlovna miltei haukotteli.

Basistov, mitään erityistä ajattelematta, vanutteli leipätahdasta palloiksi. Pigasovkin vaikeni ja kun Darja Mihailovna hänelle huomautti, ettei hän tänään ole ensinkään rakastettava, niin hän jurosti vastasi:

— Koska minä sitte olisin rakastettava? Se ei ole minun asiani… — ja katkeralla hymyllä lisäsi hän: — kärsikää nyt vähän aikaa. Kas, minä olen kaljaa, tavallista venäläistä kaljaa, mutta kunhan hän nyt tulee, tuo kamarijunkkarinne…

— Hyvä! hyvä! huudahti Darja Milailovna. — Pigasov on mustasukkainen, jo edeltäkäsin mustasukkainen.

Pigasov ei siihen vastannut mitään, katseli vain kulmakarvojensa alitse.

Kello seitsemän aikaan kaikki taas läksivät vierashuoneeseen.

— Ei kai hän enään tulekkaan, sanoi Darja Mihailovna…

Mutta samassa ajettiin pihaan pienillä rattailla ja hetken kuluttua tuli lakeija vierashuoneeseen ojentamaan Darja Mihailovnalle kirjettä hopeiselta tarjottimelta. Darja Mihailovna silmäili kirjeen loppuun ja kääntyi lakeijaan:

— Missä herra on, joka toi tämän kirjeen?

— Hän istuu rattaillaan. Käskettekö kutsua hänet sisään?

— Kutsu.

Lakeija meni.

— Ajatelkaa kuinka koomillista, sanoi Darja Mihailovna: — parooni on saanut käskyn heti lähteä takaisin Pietariin. Hän lähettää minulle kirjoituksensa erään toverinsa, herra Rudinin kautta. Parooni tahtoi jo itse esitellä hänet minulle, kiitti häntä kovasti. Äh, kuinka tämä on harmillista! Minä jo toivoin, että parooni joksikin aikaa asettuisi tänne…

— Dmitri Nikolajevitsch Rudin, ilmoitti lakeija.

III.

Mies, joka astui sisään, näytti olevan kolmenkymmenenviiden vanha. Hän oli pitkä, hiukan kyyryselkäinen, kiharatukkainen, ruskeaihoinen. Kasvot eivät olleet säännölliset, mutta ilmehikkäät ja vilkkaissa, tummansinisissä silmissä oli tuores loiste. Nenä oli leveä ja suora, huulet kauniisti kaarretut. Hänen vaatteensa olivat vanhat ja ahtaat, ne olivat hänelle käyneet pieniksi.

Hän suuntausi suoraan Darja Mihailovnan luo, tervehti häntä lyhyellä kumarruksella ja sanoi jo kauvan toivoneensa kunniaa tutustua häneen, sekä että hänen ystävänsä, parooni, oli siitä hyvin pahoillaan, ettei itse voinut tulla jättämään hyvästiä.

Rudinin heikko ääni ei vastannut hänen vartalonsa kokoa ja rinnan leveyttä.

— Istukaa… erittäin hauska tutustua teihin, lausui Darja Mihailovna, ja esiteltyään hänet läsnäoleville kysyi, oliko hän kotoisin näiltä seuduin vai kauvempaa.

— Maatilani on T:n kuvernementissä, vastasi Rudin pitäen hattua polvillaan: — tänne saavuin vasta hiljan asiain tähden, ja asetuin siksi aikaa piirikaupunkiinne.

— Kenen luo siellä?

— Tohtorin luo. Hän on vanhoja ylioppilastovereitani.

— Vai tohtorin luo… Häntä olen kuullut kiitettävän. Sanovat että hän ymmärtää asiansa. No, oletteko kauvan ollut tuttu paroonin kanssa?

— Viime talvena tapasimme toisemme Moskovassa ja nyt olin hänen luonansa viikon päivät.

— Parooni on erinomaisen viisas mies.

— Kyllä.

Darja Mihailovna vei kasvoilleen nenäliinansa, joka oli hajuveteen uitettu.

— Teillä on kai virka? kysyi hän.

— Kenellä? Minullako?

— Niin.

— Ei… olen eronnut.

Hetken hiljaisuuden jälkeen alkoi yleinen keskustelu.

— Uskallanko olla utelias, alkoi Pigasov, kääntyen Rudinin puoleen — tiedättekö sen artikkelin sisällön, jonka parooni lähetti tänne?

— Tiedän.

— Se käsittelee kaupan suhdetta… ei, odottakaappa: teollisuuden suhdetta kauppaan maassamme… Niinhän te, Darja Mihailovna suvaitsitte lausua?

— Niin, juuri niin… sanoi Darja Mihailovna vieden käden otsalleen.

— Minä tietysti en kelpaa arvostelemaan näitä asioita, puhui Pigasov, — mutta minun täytyy tunnustaa, että artikkelin itse päällekirjoitus kuulostaa sangen… kuinka sen voisin lausua lievemmässä muodossa?… kuulostaa sangen hämärältä ja sekavalta.

— Miksi se teistä kuulostaa siltä?

Pigasov naurahti ja vilkasi syrjästä Darja Mihailovnaan.

— Onko se sitte teidän mielestänne selvä? sanoi hän kääntäen viekkaat kasvonsa Rudiniin.

— Minunko mielestäni? On.

— Hm… Tietysti te sen paremmin tiedätte.

— Särkeekö päätänne kysyi Aleksandra Pavlovna Darja Mihailovnalta.

— Ei.. Mutta se nyt kuuluu minulle… C'est nerveux [Se on hermokkaisuutta].

— Sallikaa minun vieläkin udella, alkoi Pigasov taas, nenäänsä puhuen: — tuttavanne, tämä herra parooni Muffel… olihan se hänen nimensä?

— Kyllä.

— Tutkiiko herra parooni Muffel oikein erityisesti valtiotaloutta, tai uhraako hän tälle hauskalle tieteelle ainoastaan sellaiset vapaat hetket, jotka jäävät maallisilta huveilta ja virkatoimilta?

Rudin katseli Pigasovia pitkään.

— Parooni on tässä suhteessa aivan diletantti, vastasi hän hiukan punastuen: — mutta hänen artikkelissaan on paljon intressanttia ja oikeaa.

— En voi antautua kiistelemään kanssanne, kosken tunne puheenalaista artikkelia… Mutta uskallan ehkä kysyä, perustuuko ystävänne, parooni Muffelin kirjoitus enemmän ylimalkaisiin arveluihin kuin tosiasioihin.

— Siinä on sekä tosiasioita että arveluja, jotka perustuvat tosiasioihin.

— Vai niin, vai niin. Minä puolestani taas olen sitä mieltä… ja jos niiksi tulee, kykenen minäkin antamaan lausuntoni; olen nimittäin viettänyt kolme vuotta Tartossa… että kaikki nuo n. s. ylimalkaiset arvelut, hypoteesit, järjestelmät… suokaa anteeksi, että puhun suuni suoraan puhtaaksi: olen maaseutukaupunkilainen… eivät johda mihinkään tulokseen. Siihen päästään ainoastaan järkevällä ajatuksella — noilla vain luulotellaan ihmisiä. Näyttäkää, hyvät herrat, esiin tosiasioita, niin siinä tarpeeksi.

— Todellako, sanoi Rudin. — No mutta, pitääkö myöskin selittää tosiasioiden tarkoitus?

— Ylimalkaiset arvelut! saneli Pigasov: — ne ne minut vielä surmaavat, nuo ylimalkaiset arvelut, järjestelmät, johtopäätökset! Ne perustuvat kaikki niinkutsuttuun vakaumukseen; jokainen jauhaa omaa vakaumustaan, vaatien sille vielä kunnioitusta, ja kanniskelee sitä mukanaan kaikkialle… Äh!

Ja Pigasov heristeli nyrkkiään ilmassa. Pandalevski hymähteli.

— Hyvä! sanoi Rudin. Teidän mielestänne siis vakaumusta ei ole olemassa?

— Ei ole olemassa.

— Onko se teidän vakaumuksenne?

— On.

— No kuinka te sitte sanotte, ettei sitä ole olemassa? Tuossa heti ensi tapaus, jolloin se on olemassa.

Kaikki hymyilivät ja katselivat toisiinsa.

— Sallikaa minun, sallikaa minun, alkoi Pigasov…

Mutta Darja Mihailovna rupesi leipomaan käsiään ja huusi:

— Hyvä, hyvä! Pigasov on lyöty, kokonaan lyöty!

Ja hiljalleen hän otti hatun Rudinin polvelta.

— Hillitkää iloanne, hyvä rouva, siihenkin on vielä aikaa, virkkoi Pigasov vihoissaan. — Se ei riitä, että ylpeillen lasketaan sukkeluuksia: täytyy sekä näyttää toteen että kumota… Me olemme poikenneet riidan varsinaisesta aiheesta.

— Kyllä, myönsi Rudin tyynesti: — palatkaamme siihen. Te ette usko ylimalkaisten arveluiden hyötyä, te ette usko vakaumusta…

— En, en usko, en usko mitään.

— Hyvä. Te olette epäilijä, skeptikko.

— En näe mitään syytä noin oppineen sanan käyttämiseen, Muutoin…