Savua

SAVUA

Romaani

Kirj.

I. S. TURGENEv

Venäjänkielestä suomensi

Samuli S.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1899.

I.

10 p:nä elokuuta 1862, kello neljä iltapuoleen oli paljo yleisöä liikkeellä Baden-Badenin kuuluisan "Conversation'in" edustalla. Ilma oli erinomaisen kaunis. Ylt'ympärillä oli kaikki juhla-asussa: viheriöivät puut, kodikkaan kaupungin vaaleanväriset kartanot, aaltomaiset vuoret, — kaikki levitlelihe siinä täydessä apeudessaan hyvänsävyisen auringon paisteessa. Kaikki siinä hymyili, ja oli tuossa hymyilyssä jotain sokeasti luottavaista, herttaista. Samallainen epämääräinen, mutia hyväntahtoinen hymy se asui ihmistenkin kasvoilla, nuorilla ja vanhoilla, rumilla ja kauniilla. Parisilaiset lordit, mustattuine kulmineen ja puuderoituine kasvoineen, eivät hekään häirinneet ilmeisen tyytyväisyyden ja riemuisan mielen tunnelmaa. Päin vastoin muistuttivat kirjavat nauhat, höyhenet ja terästäplät naisten hatuissa ja harsoissa ehdottomastikin keväisten kukkasten ja väririkkaitten siipien heleätä kimaltelua ja hilpeää elähtelyä. Ainoastaan kaikkialla kajahleleva, kuiva, sorahtava franskankieli, — se yksinään ei voinut korvata lintujen liverrystä, ei edes olla sen vertaistakaan.

Kaikki kävi muutoin entiseen tapaansa. Lavalla soitteli orkesteri milloin potpourria "Traviatasta", milloin Straussin valssia, milloin "Jos tietäis hän", erästä venäläistä romanssia, jonka ystävällinen kapellimestari oli sovittanut soittimille. Pelisaleissa, viheriäinpöytäin ympärillä, tungeskeli yhä entisiä, kaikille tuttuja henkilöitä, ja heidän kasvoillaan asui yhä tuo entinen tylsä ja ahnas, milloin hämmästyksen, milloin harmin, selvään sanoen saaliinhimon ilme, jonka korttikuume painaa kaikkiin, kaikkein aristokraattisimpiinkin piirteisin. Siellä seisoi kuin ennenkin tuo tuttu, lihavanläntä ja varsin keikarimaisesti puettu tamhovilainen tilan-omistaja, joka silmät pullollaan,, nojaten rintaansa pöytää vastaan ja välittämällä croupierien[1] kylmäverisistä myhäilyistä, käsittämättömillä, kiihkoisilla tempouksilla karisteli hikisestä kädestään kultarahoja ruletin kaikkiin neljään nurkkaan juuri silloin kuin huudettiin rien ne ra plus![2] ja siten riisti itseltään jok'ainoan voittamisen mahdollisuudenkin, vaikka onni olisi ollutkin suosiollinen. Tämä ei häntä kumminkaan estänyt samana iltana kaikin puolin yhtymästä ruhtinas Cocòn tyytymättömyyden purkauksiin, saman ruhtinas Cocòn, joka oli aateliston oppositsionin kuuluisia johtajia ja joka Parisissa, prinsessa Matildan salonissa, keisarin kuullen oli niin koreasti sanonut: "Madame, le principe de la propriété est profondement ébranlé en Russie."[3]

Venäjän puun luokse, à l'Arbre russe, kerääntyi, kuten ainakin, meidän armaita kansalaisiamme, mies- ja naispuolisia. He saapuivat sinne ahkerasti, välinpitämättömästi, muodinmukaisesti, tervehtivät toisiansa ylevällä tavalla, hienosti ja vapaasti, niinkuin sopikin sellaisten olentojen, jotka seisovat aikakautensa sivistyksen korkeimmalla huipulla, mutta jotka, yhdyttyään ja istahdettuaan, eivät osanneet sanoa toisilleen juuri mitään. Heitä saattoi siinä huvittaa joutavanpäiväinen jaaritus, tuommoinen "tyhjän kaataminen siihen, missä ei mitään ole", tahi saattoi heille tuottaa huvitusta muuan jo aikaa sitten syrjään jäänyt franskalainen eks-kirjailija, narri ja lörppö, joka siinä heidän edessään vinkuroitsi, juutalaiskengät huononpäiväisissä jaloissa ja iljettävä parranviikkoinen ruokottomassa, kuonomaisessa leuassa, ja lateli heille ikivanhoja, peräti julkeita ja peräti tympeitä juttuja. Hän mätti heille, à ces princes russes[4] kaikenlaista äitelää pölyä vanhoista kalentereista Charivari ja Tintamarre, ja nämä, ces princes russes nauraa kikattivat ja hohottivat kiitollista naurua, siten ikäänkuin vasten tahtoansakin tunnustaen, kuinka masentavan etevä tuo muukalainen älyniekka oli ja kuinka kerrassaan mahdottomia he itse olivat keksimään mitään hauskaa. Ja kumminkin oli siinä melkein koko fine fleur[5] meidän yleisöä, — "kaikk' ylhäisö ja mallit muodinkin".

Siellä oli kreivi X, meidän verraton dilettantti, syvä musikaalinen henki, joka niin jumalaisesti lausuu romansseja, mutta joka todenteolla ei saa selvää paristakaan nuotista, ellei etusormellaan luiki koskettimia pitkin päin ja poikki puolin, ja jonka laulu on huononpäiväistä mustalaisen mölinää ja parisilaisen parturin vikinää, sillä välillä.

Oli siinä myöskin meidän ihastuttava paroni Z, tuo kaiken taidon mestari: kirjailija ja administraatori ja puhuja ja pelipetturi; — oli siinä myös ruhtinas Y, uskonnon ja kansan ystävä, joka, siihen aikaan, viina-arentien kaunoisena kautena, oli hankkinut itselleen suurenmoisen omaisuuden, myömällä hulluruohon sekaista sikunaa; — oli siinä myös loistava kenraali O.O., joka aikoinaan oli valloittanut sen ja sen ja rauhoittanut ne ja ne, mutta sittenkään ei nyt tiedä minne mennä ja millä suositteleida; — samoin R.R., lystikäs lihava herra, joka luulee olevansa hyvin sairas ja hyvin viisas, mutta on terve kuin härkä ja tyhmä kuin pölkky… Tämä R.R. oli melkein ainoa, joka meidän aikoihin saakka oli säilyttänyt "leijonain" traditsionit viisillä kymmenillä, "Meidän ajan sankarin"[6] ja kreivitär Vorotinskin päiviltä. Hänessä oli tallella vielä tuo kantapäillä heilahteleva käynti ja "le culte de la pose" (jota ei muulla kielellä edes osaa sanoakaan) ja luonnoton hitaisuus liikkeissä ja ylevä, ikäänkuin minkä loukkauksen ilme unisilla, liikkumattomilla kasvoilla ja tuo lapa, haukotellen keskeyttää toisen puhetta, huolellisesti tarkastella omia sormia ja kynsiä, nauraa nenäänsä, äkkiä siirtää hattu niskalta otsalle j.n.e., j.n.e.

Oli siinä valtiollisiakin henkilöitä, diplomaatteja, nimet Europassa tunnetuita, neuvon-annon ja ymmärryksen miehiä, jotka luulivat kultaista bullaa paavin antamaksi ja Englannin "poor-tax'ia" veron-otoksi köyhiltä.

Oli siinä vihdoin kuumaverisiä, mutta kainoja kameliain ihailijoita, suuren maailman nuoria leijonia, kullakin erinomaisen selvä jakaus niskassa ja soma, riippuva parta poskissa ja todellinen lontoolainen puku yllään, nuoria leijonia, joitten kyllä olisi luullut kelpaavan aivan yhtä hyviksi narreiksi kuin mainio franskalainenkin jaarittelija. Mutta kas ei! Ei ole meillä menekkiä sillä, mikä kotimaista on. Ja niinhän menetteli kreivitär Sh., kuuluisa muotilakien laatija ja grand genre'n[7] säätäjä, pahain kielten antamalla liikanimeltä "Ampiaisten kuningatar" ja "Medusa myssy päässä", ja näin hän menetteli: kun ei lörppöä ollut saapuvilla, silloin katsoi hän asianmukaiseksi kääntyä lähitteillä hyöriviin Italialaisiin, Moldavalaisiin, amerikalaisiin spiritisteihin, rohkeisiin ulkomaisten lähetyskuntain sihteereihin, kaikenmoisiin Saksalaisiin, joilla oli naismaiset, mutta varovaiset kasvot j.n.e. Kreivittären esimerkkiä noudattivat ruhtinatar Babette, se samainen, jonka syliin Chopin kuoli (Europassa on tuhatkunta rouvaa, joitten sylissä Chopin veti viimeisen hengenvetonsa), ja samoin ruhtinatar Annette, jolla oli kaikki edut puolellaan, ellei vaan hänessä välistä yht'äkkiä, niinkuin kaalin haju kesken hienointa ambraa, olisi pilkistänyt esiin tavallinen pesijätär maaseuduilta; ja samoin ruhtinatar Pachette, jolla oli ollut tämmöinen kova onni: hänen miehensä oli saanut uhkean viran ja äkkiä, Dieu sait pourquoi,[8] oli antanut kaupunginpäällikköä selkään ja varastanut 20,000 hopearuplaa kruunun rahoja; ja samoin ruhtinatar Zizi, herkkä nauramaan, ja samoin ruhtinatar Zozo, herkkä itkemään. Kaikki he jättivät maamiehensä syrjään, kohdellen heitä armottomasti… Jätämmepäs mekin heidät syrjään, nämä armahat daamit, ja lähdemme loitommas tuon kuuluisan puun lähitteillä, missä he kaikki istuvat niin kalliissa, mutta vähän aistittomissa puvuissa, ja suokoon Herra heille huojennusta heidän kalvavassa ikävässään!

II.

Muutaman askeleen päässä "Venäjän puusta" Weberin kahvilan edustalla, istui pienen pöydän ääressä muuan pulska, noin 30 vuoden vanha, mies. Hän oli varttansa keskikokoinen, laihanläntä, tummaverinen, kasvot miehekkäät ja miellyttävät. Eteenpäin kumartuneena ja keppiinsä nojaten hän istui siinä tyynenä ja huoletonna, kuten konsanaankin ihminen, jonka ei juolahda mieleenkään, että kukaan häntä huomaisi tai hänestä väliä pitäisi. Hänen ruskeat, kellansekaiset ja suuret, lausekkaat silmänsä katselivat verkalleen ympäristöä, milloin hieman siristellen päivänpaisteessa, milloin taas itsepintaisesti seuraten jotain ohi kulkevaa, omituista olentoa, jolloin hetkellinen, melkein lapsen-omainen hymy hennosti elähti hänen hienoilla viiksillään, huulillaan ja etenevällä leuallaan. Hänellä oli yllään avara paltto, saksalaista kuosia, ja päässä harmaa, pehmeä hattu, vedettynä puoliväliin korkeata otsaa. Heti ensi silmäykseltä näytti hän rehelliseltä, järkevältä, itseensä luottavalta kunnon mieheltä, jommoisia kyllä runsaasti löytyy avarassa maailmassa. Hän nautti nyt nählävästikin lepoa pitkällisen työn perästä, ja sitä luontevammin hän huviksensa katselikin edessään levitteleivää kuvaa, koska hänen ajatuksensa olivat kaukana. Ja ne samoilivatkin, nuo ajatukset, toisellaisessa maailmassa kuin se, joka tällä hetkellä häntä ympäröitsi.

Hän oli Venäläinen, nimellä Grigori Mihailovitsh Litvinow.

Meidän on tutustuminen häneen, ja sen vuoksi otettakoon tässä muutamin sanoin puheeksi hänen menneisyytensä, varsin yksinkertainen juonelleen ja mutkaton.

Litvinowin isä oli virasta eronnut, uuttera virkamies, alkujaan kauppasäädystä. Hän ei kasvattanut poikaansa kaupungissa, niinkuin asianmukaista olisi ollut, vaan maalla. Pojan äiti oli aatelissukuinen, instituutissa kasvatettu, varsin hyväntahtoinen ja varsin innosteleva olento, ei kumminkaan vailla luonteen itsenäisyyttä. Miehelle mennessään oli hän kaksikymmentä vuolta nuorempi puolisoaan, jonka hän kasvattikin uudelleen, mikäli mahdollista oli, laahasi hänet pois virkamies-uralta tilan-omislajan toimialalle, kesytti ja laimensi hänen jäykän, katkeran luonteensa. Vaimonsa vaikutuksesta alkoi mies käydä siivossa puvussa ja käyttäytyä säveästi, herkesipä riilelemästäkin; hän rupesi pitämään kunniassa oppineita ja tieteitä, vaikk'ei tietysti ottanut kirjaa käteensäkään, ja koetti joka tapauksessa esiintyä arvokkaasti; käyntikin näet muuttui verkkaisemmaksi ja puhelukin vähemmin äänekkääksi, ja keskustelussakin kosketteli hän enimmäkseen tuommoisia yleviä asioita, vaikka tuntuikin se hänestä varsin vaikealta. "Selkäänsä tarvitsis kaikki tuo!" ajatteli hän välistä itsekseen, mutta ääneen hän virkkoi: "niin, niin, tietysti… se on tärkeä kysymys." Kotinsa asetti Litvinowin äiti myöskin europalaiseen asuun; hän teititteli palvelijoitansa eikä sallinut päivällispöydässä ylensyömystä torkahtelemiseen saakka. Mitä taas hänen perimäänsä maatilaan tulee, ei osannut hän eikä hänen miehensäkään saada siinä mitään parannuksia aikaan. Tila oli jo aikaa siten jäänyt rappiolle, mutta alaa siinä oli runsaasti, peltoja ja niittyjä ja metsiä ja järvi. Tämän järven rannalla oli takavuosina seisonut suuri tehdas, jonka oli rakentanut muuan innokas, mutta tolkuton hovinherra; sitten se oli päässyt kukoistavaan tilaan kauppiasveijarin käsissä, ja joutunut vihdoin täydelliseen häviöön rehellisen saksalaisen vuokraajan huostassa. Rouva Litvinow oli hyvillään jo siitäkin, että hänen rahavaransa olivat jäljellä, ja ett'ei hänellä ollut velkoja. Pahaksi onneksi oli hän heikko terveydeltään ja kuoli keuhkotautiin samana vuonna kuin hänen poikansa pääsi Moskovan yliopistoon. Nuori Litvinow ei päättänyt opinnoitaan (lukija saa myöhemmin tietää syyt siihen), vaan siirtyi maalle, missä vetelehti jonkun aikaa toimetonna, ilman ystäviä, melkein ilman tuttavia. Sikäläisen piirin aatelisto ei häntä suosinut, ja niinpä joutui hän v. 1855 nostoväkeen, eikä siihen noissa aatelisissa vaikuttanut niin paljoa länsimaitten teoria "absenteismin" vahingollisuudesta kuin kotinurkissa saatu vakuutus, että "oma suu lähin". Nuori Litvinow joutui, kuten sanottu, nostoväkeen, oli vähällä kuolla lavantautiin Krimissä, jossa hän, näkemättä ainoatakaan "liittoutunutta", vietti kuusi kuukautta maakuopassa Mätämeren rannalla. Sen jälkeen palveli hän aateliston edustajana, saaden siinä toimessa tietysti paljonkin harmia, ja mieltyi vihdoin tilanhoitoon. Hän ymmärsi, ett'ei äidin maatila, raihnautuneen isän veltossa ja huonossa hoidossa, tuottanut kymmenettä osaakaan niistä tuloista, joita siitä olisi voinut saada, ja että siitä taitavan ja kokeneen miehen käsissä koituisi kultakaivos. Hän ymmärsi, että juuri kokemusta ja tietoja häneltä puuttui, ja niin hän läksi ulkomaille, oppimaan maanviljelystä ja teknologiaa, alkamalla a:sta asti.

Viidettä vuotta oleskeli hän Meklenburg'issa, Silesiassa, Karlsruhessa, matkusteli Belgiassa, Englannissa, teki työtä tunnollisesti ja hankki tietoja. Ei ne olleet niin helposti saatavissa, nuo tiedot, mutta hän kesti koetus-aikansa loppuun asti. Ja niinpä hän nyt, luottaen itseensä, tulevaisuuteensa, varmana siitä hyödystä, jonka hän on tuottava kuntalaisilleen, kenties koko senpuoleiselle maankulmallekin, oli valmiina palajamaan kotipuolelleen. Ja sinnepä oli häntä jok'ainoassa kirjeessään epätoivoisilla manauksilla ja rukouksilla kutsunut vanha isä, jonka pään olivat kerrassaan panneet pyörälle kaikki nuo uuden-aikaiset puuhat, talonpoikain vapauttamiset ja tilusten lohkomiset ja tilanlunastukset ja uudet järjestykset, sanalla sanoen…

Mutta mitäs varten nuori Litvinow on Badenissa?

Badenissa hän on sitä varten, että sinne on juuri näinä päivinä saapumassa hänen toisserkkunsa ja morsiamensa Tatjana Petrovna Shestow. Hän oli tuntenut tämän neidin melkein lapsesta pitäin ja oli viettänyt hänen seurassaan kevään ja kesän Dresdenissä, jonne Tatjana oli asettunut asumaan tätinsä kanssa. Litvinow rakasti sydämmensä pohjasta ja kunnioitti syvästi nuorta sukulaistansa. Suoritettuaan nyt pohjustustyöt, valmiina astumaan uudelle uralle, ryhtymässä todelliseen toimeen, ei kruunun palvelukseen, oli hän ehdottanut tälle rakastamallensa naiselle, kumppanilleen ja ystävälleen, että he yhdistäisivät elämänsä, yhdessä nauttiakseen iloja ja suruja, vaivaa ja lepoa, for better for worse,[9] kuten Englantilainen sanoo. Tyttö oli suostunut, ja nuori Litvinow oli vielä palannut Karlsruheen, noutamaan kirjojansa, kapineitansa ja papereitansa… mutta mitäs varten hän on Badenissa, kysäistään?

Badenissa hän on sitä varten, että Tatjanan täti, Kapitolina Markovna Shestow — 55 vuotta vanha neito, kaikkein hyväntahtoisin ja rehellisin tyllerö, vapaa sielu, täynnä uhrautuvaisuuden ja kieltäymyksen tulta, esprit fort[10] (hän luki vainenkin Straussia, mutta salaa veljensä tyttäreltä) ja demokraatti, kaiken suuren maailman ja arislokraattien silmitön vihollinen — ei voinut vastaanseisoa kiusausta, saada edes yhdenkin kerran vilaista tuota samaista suurta maailmaa, niin muodin-omaisessa paikassa kuin Badenissa. Kapitolina Markovna kävi ilman krinoliiniä ja leikkuutti valkoisia hivuksiansa kaareen, mutta komeus ja prameus ne sittenkin salaa synnyttivät hänessä levottomuutta, ja hauskaa ja suloista oli hänen torua ja ylenkatsoa niitä.

Pitihän muorille tehdä tuo mielihyvä.

Ja siksipä istuukin Litvinow niin tyynenä ja huoletonna, siksipä katseleekin hän ympärilleen sellaisella varmuudella, sillä elämä on niin selvänä, hänen kohtalonsa on niin tarkkarajaisena hänen edessään. Hän on ylpeä Iästä kohtalostaan ja iloitsee siitä, se kun on hänen omain kättensä työtä.

III.

— Ahaa! Tässäkös se mies on! — kajahti äkkiä — ihan hänen korvansa juuressa vikisevä ääni, ja turpea käsi taputti häntä olalle.

Litvinow katsahti ylös. Hänen edessään seisoi yksi hänen harvalukuisista moskovalaisista tuttavistaan, muuan Bambajew, hyväntahtoinen, ei enää nuori, mies, noita tyhjänpäiväisimpiä, posket ja nenä pehmeät kuin olisi ne vasta keitetty, harva tukka pörrössä, ruumis ränstynyt, lihavanpuoleinen. Aina rahatonna ja aina jostakin ihastuksissaan, meluten, mutta ilman tarkoitusta — sellaisena vetelehti Rostislaw Bambajew maan pinnalla, joka sietää niin paljon kaikellaista.

— Tämähän on kohtaus, kohtaus, jos mikään! — jatkoi hän, aukoen syvälle vajonneita, pikkuisia silmiään ja työntäen ulos pöhöisiä huuliansa, joissa varsin omituisesti ja kömpelösti törröttivät värjätyt viikset. — No tämä Baden, se se vasta on! Tänne ne tulla työntäytyy kaikki kuin torakat. Mitenkäs sinä tänne tulit?

Bambajew sinutteli ihan jokaikistä ihmistä.

— Minä tulin tänne kolme päivää sitten.

— Mistä?

— Ja mitäpäs sinä sillä tiedolla?

— Minäkö? Niin, mutta maltas, maltas! Sinä kukaties et tiedäkään, kuka tänne on vielä saapunut! Gubarew! Itse, omassa personassaan! Jaa-a! Eilenhän tulla tuhautti tänne Heidelbergistä. Tunnethan sinä tietysti hänet?

— Olen kuullut hänestä.

— Etkö muuta? No mutta, hyvä ystävä! Sinne me laahaamme sinut heti kohta, ihan tässä paikassa! Vai et sinä tunne mointa miestä! Jaa niin, tässähän on parahiksi myös Voroshilow… Maltas! Kenties et tunne häntäkään? Sallikaa minun esitellä teidät toisillenne. Oppineita herroja kumpikin! Tämä se on oikea feniks lintu. Ja nyt suikatkaa suuta toisillenne!

Näin sanottuaan kääntyi Bambajew hänen vieressään seisovaan nuoreen, kauniisen mieheen, jolla oli tuoreet ja punakat, mutta jo vakavat kasvot. Litvinow kohosi istuvillaan eikä tietysti suudellut, vaan vaihtoi lyhyen kumarruksen feniks linnun kanssa, joka, kankeasta ryhdistä päättäen, ei ollut kovinkaan mielissään tästä odottamattomasta esittelystä.

— Minä sanoin: feniks, enkä ota sanaani takaisin — jatkoi Bambajew. — Mene Pietariin N. N:n kadettikouluun ja katsahda kultaiseen tauluun: mikä nimi siinä on ylinnä muita? Voroshilow, Semjon Jakovlevitsh! Multa Gubarew, Gubarew, voi veikkoset!! Siinä mies, jonka luokse pitää rientää juoksujalassa! Sen miehen edessä minä oikein polvistun! Enkä minä yksin, vaan kaikki polvistuvat, jok'ikinen ihminen. Ja sitä teosta, mitä hän paraikaa sepittelee, ai-ai-ai!

— Mistä hän kirjoittaa? — kysyi Litvinow.

— Kaikesta, veikkonen, siihen tapaan kuin Buckle, tiedäthän, mutta syvemmältä kannalta, syvemmältä… Kaikki siinä tulee perin pohjin tulkituksi ja kaikki siinä selviää.

— Oletko itse lukenut sitä?

— En, en ole lukenut, ja salaisuushan se vielä onkin, eikä siitä saa torveen toitottaa; mutta Gubarewilta sopii odottaa kaikkea, kaikkea! Niin, niin! — Bambajew huokasi ja pani kätensä ristiin. — Annas, että olisi meillä vielä pari kolme samallaista päätä Venäjänmaassa, mitä kaikkea siitä heruisikaan, voi hyvä Isä kuitenkin! Kuules, Grigori Mihailovitsh! Yhden seikan minä sulle vaan sanon: vaikka sinä olisit viime aikoina opiskellut mitä hyvänsä, — ja enhän minä tiedä edes mitä sinä ylipäänsä opiskeletkaan — ja vaikka sinun mielipiteesi olisivat mitkä tahansa — enkä minä tunne niitäkään — niin Gubarewilta on sinulla paljo oppimista. Ikävä vaan, ett'ei hän viivy täällä kuin vähän aikaa. Tilaisuutta pitää siis käyttää, pitää lähteä hänen luokseen. Sinne! Sinne!

Ohitse kulki muuan punatukkainen keikari, kiheröissä ja matala, sininauhainen hattu päässä. Hän vilkaisi monokkelinsa läpi Bambajewiin ja veli suunsa myrkylliseen ivaan.

Litvinowia harmitti.

— Mitäs sinä huudat, — virkkoi hän, — niinkuin olisi hurtta saatava jäniksen jäljille? Minä en ole vielä syönyt päivällisiäkään.

— Entä sitten? Saahan Weberillä… kolmelle hengelle… sehän sopii mainiosti!… Onkos sinulla maksaa minunkin edestäni? — lisäsi hän hiljaisella äänellä.

— On kylläkin, mutta en minä todellakaan tiedä…

— Älä nyt, veikkonen! Kiität minua vielä perästäpäin, ja hänkin tulee iloiseksi. Voi, herrainen aika! — keskeytti hän oman itsensä. — Nyt ne soittavat finaalia "Ernanista". Kuinka ihanaa! A… som… mo Carlo… No kyll' on minuakin! Kyynel silmään heti. No Semjon Jakovlevitsh! Voroshilow! Lähtäänkö vai?

Voroshilow, joka koko ajan oli seisonut entisessä solakassa asennossaan ja yhä edelleen säilyttänyt ylpeähkön, arvokkaan ryhtinsä, laski silmänsä lausuvasti alas, rypisti kulmiansa ja mumisi jotain hampaitten välitse… kielläymättä kumminkaan.

Litvinow ajatteli itsekseen: "Olkoon menneeksi! Suoritetaan sekin tehtävä, kun aikaa on."

Bambajew tarttui hänen käsivarteensa, mutta ennenkuin he kääntyivät kahvilaan päin, viittasi hän sormellaan Isabellalle, Jockey-Club'in tunnetulle kukkainmyöjälle: hänen pisti näet päähän ostaa häneltä buketti. Mutta aristokraattinen kukatar ei liikahtanutkaan, ja mitäpä tuommoinen herra, ilman sormikkaita, täpläisessä plyysitakissa, kirjavassa kaulahuivissa ja länttäsaappaissa olisi saanut häntä tykönsä tulemaan! Ei hän ollut tuota herraa nähnyt Parisissakaan. Silloin viittasi häntä vuoroonsa Voroshilow. Kukatar tuli, Voroshilow valitsi hänen koristaan pikkuisen orvokkivihkon ja viskasi hänelle guldenin. Hän luuli tytön hyvinkin hämmästyvän hänen anteliaisuuttaan, mutta toinen ei edes väräyttänyt silmäänsäkään; herrain mentyä ohitse, rypisti vain huulensa ylenkatseellisesti. Voroshilowäilla oli yllään hyvin keikarimainen, oikeinpa valiopuku, mutta parisittaren kokenut silmä huomasi pukutavasta, liikkeistä, itse käynnistä, jossa oli jälkiä jo varhaisesta sotilaallisesta oikomisesta, että siitä puuttui tuo oikea, täysiverinen "chic".

Tultuaan Weberin kahvilan pääsaliin ja tilattuansa päivällisen, istahtivat tuttavukset pöytään ja rupesivat pakinoimaan. Bambajew puheli innokkaasti ja kovalla äänellä Gubarewin suuresta merkityksestä, mutta pian hän vaikeni, kävi ruokiin käsiksi ja tyhjensi lasin toisensa perästä, aina väliin huoata pullauttaen. Voroshilow ei juonut eikä syönyt kuin vähäsen, ikäänkuin eten kehaten, kysäsi sitten, mitä Litvinow tutkii, ja alkoi sitten esiintuoda mielipiteitään… vähemmin näistä opinnoista semmoisinaan kuin kaikellaisista "seikoista" yleensä… äkkiä hän vilkastui, sai vauhtia ja läksi nyt kiitämään kuin hyväkin pekuna, sujuvasti ja täyteläisesti tuoden esiin jok'ainoan tavun, jokaisen äänteen, kuni uhkea kadetti päästäintutkinnossa, ja kovasti, vaikka tarpeettomasti viittoen käsillään. Hetki hetkeltä hän yltyi yhä puheliaammaksi, yhä rohkeammaksi, varsinkin kun ei kukaan häntä keskeyttänyt: tuntui kuin olisi hän mitä luentoa pitänyt tai väitöskirjaa puolustanut. Ja nyt hänen kieleltään läksi tulvana tulemaan uusimpain oppineitten nimiä, syntymä- tai kuolinvuosien kanssa, vasta ilmestyneiden broshyyrien nimiä, ylipäänsä nimiä, nimiä, nimiä, ja siitä näytti hän itse olevan peräti hyvillään, päättäen hänen hehkuvista katseistaan. Voroshilow halveksi ilmeisesti kaikkea, mikä vanhaa oli: sivistyksestä oli pelkkä kerma hänelle otollista, ainoastaan uuden uutukaisin, huipummaisin tieteen kanta hänelle kelpasi. Mainita edes ohimennen, vaikkapa syyttä suottakin, jonkun tohtori Sauerbengelin teos Pennsylvanian vankiloista tai "Asiatic Journal'in" eilinen kirjoitus Védoista ja Puránoista (hän lausuikin ihan "Dshörnel", vaikk'ei tietysti osannutkaan englanninkieltä), — se tuotti hänelle todellista mielihyvää ja nautintoa. Litvinow kuunteli häntä kuuntelemistaan, mutta ei voinut millään tavoin päästä perille, mikä hänen erikois-alansa oikeastaan oli. Väliin haastoi Voroshilow kelttiläisen heimon merkityksestä historiassa, väliin hänet äkkiä lennätti muinaiseen aikaan, ja hän pohti kysymystä aiginalaisesta marmorista ja puheli ponnistellen Feidiaan edellä-kävijästä, Onálas nimisestä kuvanveistäjästä, vaikka se hänellä muuttuikin Jonataniksi, jotenka hänen puheluunsa tuli osaksi raamatun-omaista osaksi amerikalaisla tunnelmaa. Välistä hän äkkiä keikahti valtiotalouteen, ja silloin oli Bastiat hänen mielestään pöllö ja pölkkypää, samanlainen kuin Adam Smith ja kaikki fysiocraatit. — "Fysiokraatit!" toisti Bambajew hiljakseen… "Aristokraatit, vai?" Muun muassa sai Voroshilow hämmästyksen ilmeen lehahtamaan samaisen Bambajewin kasvoille, sanoen ohimennen ja huolettomasti, että Macaulay oli vanhettunut kirjailija, jonka muut ovat jo jättäneet jälkeensä. Mitä taas Gneisliin ja Riehliin tulee, niin sellaisia nimiä maksaa vaan mainita. Niin arveli Voroshilow ja kohautti olkapäitään. Bambajew kohautti hänkin.

— Ja kaikki tämä yhteen menoon, ilman mitään aihetta, vieraitten seurassa, kahvilassa! — mietiskeli Litvinow, katsellen uuden tuttavansa vaaleita hivuksia, kirkkaita silmiä ja valkoisia hampaita (varsinkin hämmästyttivät häntä nuo suuret hampaat, valkoiset kuin sokuri, ja vielä nuo kädet, jotka viuhtoivat niin tolkuttomasti.) — Eikä edes myhähdäkään… Lienee sentään kelpo poika, mutta peräti kokematon.

Voroshilow talttui vihdoinkin. Hänen äänensä, heleän kimeä ja käheä kuin kukonpoikasen, oli mennyt hieman sorroksiin… Samassa rupesi Bambajew lausumaan runoa ja oli taaskin tillahtaa itkemään. Tämä käsitettiin jonkunlaisena skandaalina läheisessä pöydässä, jossa istui muuan englantilainen perhe, ja synnytti hihitystä toisessa, jossa oli aterioimassa kahden lorellin kanssa joku elähtänyt poikanen, punasinerväinen perukki päässä.

Passari toi laskun. Tuttavuksel maksoivat.

— Kas niin! — huudahti Bambajew, nousta jyristen pöydästä. — Nyt kupponen kahvia ja mars!

Ovessa hän vielä seisahtui ja melkein riemuissaan osoittaen pehmeällä, punaisella kädellään Voroshilowia ja Litvinowia, virkkoi:

— Kas tuommoista se sentään on, se meidän Venäjä!… Eikös kelpaa?

— Venäjä vainenkin, — ajatteli Litvinow.

Voroshilow, joka jo oli ennättänyt saada kasvonsa mietiskelevään asuun, myhähti suopeasti ja kolautti hiljaa korkojansa lattiaan.

Viisi minuttia sen jälkeen astuivat he ylös portaita siinä hotellissa, jossa asui Stepan Nikolaitsh Gubarew.

Samoja portaita kulki sillä hetkellä kiireesti alas muuan kookas, solakka nainen, hattu päässä ja lyhyt, musta harso silmillä. Huomattuaan Litvinowin, hän äkisti käänsi päänsä hänen puoleensa, ikäänkuin mitä hämmästyen. Hänen kasvonsa lensivät punaisiksi ja kalpenivat sitten yhtä äkisti tiheän harsoverkon alla.

Litvinow ei häntä huomannut, ja nainen kiirehti leveitä portaita alas entistä nopeammin.

IV.

— Grigori Litvinow, poika punapaita. Venäläinen ytimiään myöten, saan esittää. — Näin huudahti Bambajew, taluttaen Litvinowia erään lyhyenlännän miehen eteen. Tämä mies, tilan-omislajain mallia, oli puettu lyhytliepeiseen, avokauluksiseen takkiin, harmaisin housuihin, tohvelit jalassa. Hän seisoi keskellä valoisata, sangen hyvin sisustettua huoneita.

— Ja tämä tässä — lisäsi Bambajew, kääntyen Litvinowiin - tämä on nyt justiinsa se, ymmärrätkö? Sanalla sanoen Gubarew.

Uteliaisuudella tarkasti Litvinow tuota "justiinsa sitä". Ensi silmäykseltä ei hän huomannut hänessä mitään tavatonta. Hänen edessään seisoi herrasmies arvokasta, vähän tylsänpuoleista ulkomuotoa, otsikas, silmikäs, huulikas, parrakas, kaula leveä ja katse maahan luotu, syrjästä käypä. Tämä herra myhähti hieman, virkkaen: "Mmm… niin… se on hyvä se… hauskaa…", nosti käden kasvoilleen ja samassa, kääntyen seljin Litvinowiin, astui muutaman kerran mattoa pitkin, verkalleen ja omituisesti heilahdellen, niinkuin salavihkaa. Gubarewin oli tapa astuskella alinomaa edestakaisin, lakkaamatta nykien ja näpelehtien partaansa lujilla ja pitkillä kynsillään.

Paitsi Gubarewia oli huoneessa vielä muuan noin 50:n vanha nainen, kulunut silkkipuku yllä, kasvot tavattoman vilkkaat ja keltaiset kuin sitrona, mustia haivenia ylähuulessa, silmät pienet ja ketterät, ikäänkuin aina valmiina hyppäämään ulos. Lisäksi istui huoneessa nurkkaan hyyristyneenä muuan roteva mies-eläjä.

— No niin, arvoisa Matrjona Semjonovna — alkoi Gubarew, kääntyen naisen puoleen ja nähtävästi pitäen tarpeettomana esittää hänelle Litvinowia. — Mitäs te olittekaan meille kertomassa?

Nainen (nimellä Matrjona Semjonovna Suhantshikow, leski, lapseton, vähävarainen, toista vuotta jo vaeltamassa maailmaa äärestä niin toiseen) rupesi heti puhumaan erityisellä, suuttumuksen sekaisella kiihkolla:

— Ja niin tulee hän kuin tuleekin ruhtinaan luokse ja sanoo näin: teidän ylhäisyytenne, sanoo hän, teillä on niin ylhäinen arvo ja niin korkea virka, sanoo hän, että teidän olisi varsin helppo parantaa minun kohtaloani. Te ette saata olla, sanoo hän, kunnioittamatta minun mielipiteitteni vilpittömyyttä! Ja kuinkas, sanoo hän, meidän aikana voisikaan vainota ihmistä hänen mielipiteittensä tähden? Niin, ja tiedättekös te, mitä ruhtinas teki, tuo sivistynyt, tuo ylhäinen virkamies?

— No mitäs hän teki? — kysäsi Gubarew, sytytellen miettivänä paperossia.

Rouva kohottihe ja ojensi eteenpäin luisevan kätensä, etusormi sojossa.

— Hän kutsui lakeijansa ja sanoi hänelle: "riisu heti paikalla sertukki tuon miehen päällä ja ota se itsellesi. Minä lahjoitan tämän sertukin sinulle!"

— Ja lakeija riisui? — kysäsi Bambajew, lyöden kätensä yhteen.

- - Riisui ja otti. Ja tämän teki ruhtinas Barnantow, tunnettu pohatta, ylimys, erityisellä vallalla varustettu, hallituksen edusmies! Mitäs me enää enemmältä?

Rouva Suhantshikowin raihnainen ruumis se oikein hytkähteli suuttumuksesta, kasvot värähtelivät, kuihtunut rinta kohoeli tempoellen litteän kureliivin alla; silmistä ei puhettakaan: ne hyppivät vaan, vaikka samallaista iloa ne pitivät aina, puhui hän mistä asiasta hyvänsä.

— Kostoa huutava, kostoa huutava vääryys! — kiljasi Bambajew. — Missä rangaistus, kylliksi kova!

— Mmm… mmm… Mätää on kaikki, ylhäällä hamaan alas asti, — virkkoi Gubarew, korottamatta ääntään. — Ei tässä ole kysymyksessä rangaistus… tässä pitää ryhtyä… muihin toimiin.

— Mutta voiko se nyt olla totta? — kysäsi Litvinow.

— Sekö? — sanoi rouva Suhantshikow. — Sitä ei saa edes yrittääkään epäillä, ei yri-yri-yrittääkään, — ja tämän sanan hän lausui semmoisella voimalla, että oikein kokoon lyykähti. — Sen minulle kertoi muuan kaikkein luotettavin henkilö. Ja kyllähän te, Stepan Nikolajewitsh, hänet tunnettekin — Kapiton Jelistratow. Hän itse oli sen kuullut niillä, jotka olivat omin silmin nähneet tämän ilkeän tapauksen.

- Mikä Jelistratow? — kysyi Gubarew. — Sekö, joka oli Kasanissa?

— Se sama. Minä tiedän kyllä, Stepan Nikolaitsh, hänestä kerrotaan, että hän muka oli kiskonut rahoja joiltakin vuokramiehiltä tai viinanpolttajilta. Mutta kukas se sellaista on kertonut? Pelikanow! Kuka semmoisen miehen puheita uskoo? Tietäähän sen jokainen, että hän on — nuuskija!

— E-hei! Sallikaas nyt, Matrjona Semjonovna — puuttui Bambajew puheesen, — Pelikanow on minun ystäväni. Mikäs nuuskija hän on?

— Nuuskija hän juuri on, nuuskija!

— Mutta malttakaa nyt…

— Nuuskija se on, nuuskija! — huusi rouva Suhantshikow.

— Eikä olekaan, ei ikinä olekaan! Malttakaas, niin minä kerron teille, — huusi vuoroansa Bambajew.

— Nuuskija se on, nuuskija! — toisteli vaan rouva.

— Eikä ole! Eikä ole! — parkui Bambajew vihdoin täyttä kurkkua. — Mutta kas Tentelejew, se se toisia on!

Rouva vaikeni heti.

— Siitä herrasta minä tiedän täytenä totena seuraavan jutun, — jatkoi Bambajew tavallisella äänellään. — Saatuaan haasteen kolmannelta osastolta,[11] mateli hän kreivinna Blasenkrampfin jalkain juuressa, vikisten ja vaikeroiden: "auttakaa minua, pelastakaa minut!" Noin halpamaisesti ei Pelikanow olisi milloinkaan menetellyt.

— Mm… Tentelejew… — mumisi Guharew; — se… se on pantava muistiin.

Rouva kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.

— Kyll' ovat hyviä kumpainenkin, — läksi hän taas puhumaan. — Mutta tiedänpäs minä Tentelejewistä paremmankin jutun. Niinkuin tiettyä on, oli hän kauhea tyranni alustalaisiansa kohtaan, vaikka oli olevinaan hyväkin emansipaattori. No niinpä istuu hän kerran tuttaviensa luona Parisissa, ja yht'äkkiä astuu sisään rouva Beecher-Stowe, tiedättehän, se "Setä Tuomon Tupa". Tentelejew, julman korskea mies, alkoi pyytää isäntää esittämään häntä rouva Beecher-Stowelle, mutta tämä oli tuskin saanut kuulla hänen nimensä, niin heti sanoo: "Mitä?" sanoo, "rohkeneeko tuo pyrkiä tuttavaksi Setä Tuomon Tuvan tekijän kanssa?" Ja vetää läimäyttää samassa hänelle sellaisen korvatillikan! "Ulos!" sanoo: "heti paikalla!" — Ja kuinkas kävi? Tentelejew sieppasi lakkinsa ja luikki häntä lyyhyssä tiehensä.

— No tuo nyt on nähtävästi liioiteltua, — huomautti Bambnjew. —
"Ulos!" se hänelle tosin sanottiin; se on tosi asia; mutta korvalle ei
Beecher-Stowe antanut!

— Antoi, antoi, korvalle antoi! — toisti rouva Suhantshikow kiihkeällä ponnistuksella. — En minä joutavia jaarittele. Ja semmoisten miesten kanssa te olette ystävä!

— Malttakaas nyt, Matrjona Semjonovna, malttakaas nyt! Enhän minä ole milloinkaan sanonut Tentelejewia ystäväkseni; Pelikanowistahan minä puhuin. —

— No, jos ei Tentelejew, niin joku toinen, esimerkiksi Mihajow.

— Mitäs hän sitten on tehnyt? — kysäsi Bambajew, hätkähtäen jo ennakolta.

— Mitäkä tehnyt? Niinkuin te ette sitä tietäisi! Vosnesenskin prospektilla[12] huusi koko kansan kuullen, että kaikki liberaalit olisi työnnettävä tyrmään. Entäs vielä: kerran tulee hänen luokseen entinen kymnaasitoveri, köyhä tietysti, ja kysäisee: "annatkos sinä päivällistä minulle?" Ja siihen vastaa Mihnjow: "en; ei sovi; tänään tulee kaksi kreiviä minun luokseni päivällisille; mene tiehesi!"

— Tuo nyt on pelkkää parjausta! — vaikeroi Bambajew.

— Parjaustako? Vai parjausta? Ensinnäkin ruhtinas Varhushkin, joka niinikään oli päivällisillä ystävänne Mihnjowin luona…

— Ruhtinas Varhushkin — virkkoi ankarasti Gubarew; — me olemme tosin serkuksia, mutta minä en päästä häntä luokseni. Niin muodoin ei maksa vaivaa mainitakaan häntä.

— Toiseksi — jatkoi rouva Suhantshikow, nöyrästi nyökäyttäen päätään
Gubarewin puoleen — toiseksi sanoi sen minulle itse Praskovja
Jakovlevna.

— Mokomakin vierasmies! Hän ja sitten vielä tuo Sarkisow, nehän ne juuri ovat mestareita keksimään kaikenlaista.

— Eipäs niinkään! Sarkisow valehtelee kyllä, se on totta; hänhän se isä vainajansa ruumis-arkusta puhalsi kultakirjaisen hikiliinankin, siitä minä en rupea riitelemään, mutta Praskovja Jakovlevna — mikä erotus! Muistakaa toki, kuinka ylevämielisesti hän otti miehestänsä eron! Mutta kas te, te olette aina valmis…

— No niin, riittää jo, Matrjona Semjonovna, — keskeytti hänet Bambajew. — Heittäkäämme nyt nämä joutavat puheet ja kohotkaamme ylös korkeuksiin. Minähän olen monessa liemessä keitetty, minä. Oletteko lukeneet "M:lle de la Quintinie?" Erinomaisia! Ja aivan teidän periaatteittenne mukaan!

— Min'en lue enää romaaneja, — vastasi rouva lyhyesti ja jyrkästi.

— Miks'ette?

— Siks'en, ett'ei nyt ole niitten aika: minulla pyörii päässäni yksi ainoa asia: ompelukoneet.

— Mitkä koneet? — kysäsi Litvinow.

— Ompelu-, ompelukoneet. Nyt pitää joka naisen, jok'ainoan naisen hankkia itselleen ompelukone ja perustaa yhtiöitä. Sillä lapaa saattaa jokainen hankkia leipänsä, eikä aikaakaan, niin ovat kaikki naiset itsenäisiä. Muutoin he eivät pääse vapaiksi, ei millään ehdolla. Tämä on tärkeä, sangen tärkeä sosiaalinen kysymys. Meillä oli siitä aika kina Boleslaw Stadnitskin kanssa. Tuo Boleslaw Stadnitski on varsin kelpo mies, mutta käsittelee tällaisia asioita kauhean kevytmielisesti. Nauraa vaan hohottaa… Pöllö!

— Jokainen saa vielä aikoinaan vastata edestään, jokainen joutuu tilille, — lausui Gubarew osittain opettavalla, osittain profetallisella äänellä.

— Niin, niin, — toisti Bambajew, — tilille justiin, tilille… No,
Stepan Nikolaitsh, - lisäsi hän, laskien ääntänsä — edistyykö teos?

— Aineksia kokoilen, — vastasi Gubarew, rypistäen silmiään.

Senjälkeen hän kääntyi Litvinowiin, kysyen, mitä tieteitä hän tutkii.

Litvinow, jolla jo alkoi pää mennä pyörälle tästä outojen nimien kauheasta munakokkelista, tästä parjauksen vimmasta, tyydytti hänen uteliaisuutensa.

— Vai niin! Luonnontieteitä siis. Ne ovat hyödyllisiä opintoina, opintoina, ei päämääränä. Päämääränä pitää nyt olla… mm… pitää olla… muuta. Sallikaa kysyäni, millaiset ovat teidän mielipiteenne?

— Mistä seikasta?

— Niin, se tahtoo sanoa, mitkä ovat teidän valtiolliset mielipiteenne?

Litvinow myhähti.

— Ei minulla ole mitään varsinaisia valtiollisia mielipiteitä.

Roteva mies nurkassa nosti nyt äkkiä päätään ja loi tarkkaavan silmäyksen Litvinowiin.

— Kuinka niin? — kysäsi Gubarew omituisen säveästi. — Ettekö ole vielä asiaan perehtynyt vai joko väsyttää?

— Mitenkäs minä sanoisinkaan? Minun mielestäni meidän, Venäläisten, on liian aikaista pitää mitään valtiollisia vakaumuksia taikka luulla, että meillä sellaisia on. Huomatkaa, että minä käsitän sanan "valtiollisia" todellisessa merkityksessä ja että…

— Ja-ha. Epäkypsäin joukkoa, — keskeytti hänet Gubarew yhtä säveästi.

Senjälkeen astui hän Voroshilowin luokse, kysäisten, oliko tämä lukenut häneltä saamaansa broshyyriä.

Voroshilow oli Litvinowin kummaksi koko ajan ollut aivan ääneti; oli vaan rypistellyt kulmiansa ja miettivästi liikutellut silmiänsä (hänen oli yleensäkin tapana joko pitää pitkiä puheita tai olla vaiti). Hän ojensihe nyt, sotilaan tavoin, kolautti saappaankorot yhteen ja nyykäytti myöntävästi päätään.

— No? Oletteko tyytyväinen?

— Pääperustelmiin kyllä, mutta johtopäätöksiin en.

— Mmm… Andrei Ivanitsh kumminkin kehui tätä kirjaa hyväksi. Perästä päin saatte sitte tuoda esiin epäilyksenne.

— Käskettekö, että esitän ne kirjallisesti?

Gubarew hämmästyi nähtävästikin: tuo oli hänelle odottamatonta.
Kotvasen mietittyään hän kumminkin virkkoi: — Niin, kirjallisesti.
Ja samalla minä pyytäisin teitä myöskin esittämään ajatuksenne…
noista… noista assosiationeista.

— Lassallen mukaan vai Schultze-Delitshin, kummin käskette?

— Mmm… kummankin. Siinä, nähkääs, on meille, Venäläisille, erittäin tärkeä tuo finansipuoli asiata. No niin, ja samoin myöskin artellilaitos… ituna… Kaikki tämä on otettava lukuun… Täytyy päästä asian ytimeen. Niinikään talonpoikain maa-osuuden seikka…

— Mikä on teidän ajatuksenne, Stepan Nikolaitsh, maa-osuutta kohti tulevasta desätina-määrästä?[13] — kysäsi Voroshilow, kunnioittavan hienotunteisesti.

— Mmm… Entäs kunnan yhteismaa? — lausui Gubarew syvämietteisesti ja purasi partaansa, katsoa tuijottaen pöydänjalkaan. — Yhteismaa… Ymmärrättekö te sitä? Sillä on suunnaton merkitys. Ja sitten, mitä on sanottava noista tulipaloista… noista… noista… hallituksen toimenpiteistä, joilla vastustetaan sunnuntaikouluja, lukutupia, sanomalehtiä? Mitä tietää se, että talonpojat kieltäytyvät allekirjoittamasta ohjesääntöjä? Ja vihdoin, millainen on asiain tila Puolassa? Ettekö te huomaa, mihin kaikkeen tämä vie? Ettekö te huomaa, että… mm… että meidän… että meidän pitää nyt yhtyä kansaan, saada selville… saada selville, mitä se ajattelee? — Gubarew joutui äkkiä omituisen raskaasen, suuttumuksen sekaiseen kiihkoon: ihan kävivät kasvot harmaiksi, mutta yhä hän pureskeli partaansa, silmiään nostamalla. — Ettekö te huomaa…

— Jevsejew on roisto! — pamautti äkkiä rouva Suhantshikow, jolle Bambajew, kunnioituksesta isäntää kohtaan, oli ollut jotain puhumassa hiljaisella äänellä.

Gubarew pyörähti kantapäillään ja läksi taas kävellä huojumaan pilkin lattiaa.

Vähitellen alkoi saapua muitakin vieraita. Illemmalla oli jo sangen paljo väkeä koolla. Muun muassa saapui herra Jevsejewkin, josta rouva Suhantshikow äsken oli antanut niin ankaran lausunnon. Nyt puheli rouva hänen kanssaan varsin ystävällisesti ja pyysi Jevsejewiä saattamaan häntä kotia. Saapui niinikään muuan Pishtshalkin, ideaalinen sovintotuomari, niitä ihmisiä, joita Venäjä todellakin tarvinnee, nimittäin yksinkertainen, vähätietoinen ja huonolahjainen, mutta tunnollinen, kärsivällinen ja rehellinen. Talonpojat hänen piirissään melkein silmiänsä häneen ristivät, ja itsekin hän kohteli omaa itseänsä kunnioittavasti, niinkuin todellisesti arvokasta miestä konsanaankin. Saapui myös muutamia nuoria upseereita, jotka olivat pujahtaneet lyhyelle lomalle Europaan ja olivat kovasti mielissään, saadessaan vapaasti seurustella viisasten, jopa vähän vaarallistenkin miesten kanssa, varovasti tietenkin ja perimmäisenä säilyttäen mielessään sittenkin rykmenttinsä päällikköä. Sinne tulla tuhautti myös kaksi laihaa ylioppilasta Heidelbergistä; toinen heisiä loi lakkaamatta ympärilleen ylenkatseellisia silmäyksiä ja toinen nauraa hohotti myötäänsä… ja kumpaisenkin oli peräti hankala olla. Heidän perästään hierautui sisään muuan franskalainen miehenveikkoinen, niin sanottu petit jeuue homme. likaisenläntä, tyhmänläntä, köyhänläntä olento. Hänen kumppaniensa, kauppamatkustajain, kesken kävi hänestä se maine, että venäläisten kreivitärten oli tapana rakastua häneen. Itse puolestaan hän mietiskeli vaan, mistä saisi illallista ilmaiseksi. Vihdoin saapui Titus Bindasow, ulkonäöltä meluisa huimapää, mutta todellisuudessa koronkiskuri ja veijari, puheesta päättäen terroristi, taipumuksilleen poliisipäällikkö, venäläisten kauppakirjain ja parisilaisten lorellien ystävä, kaljupää, hampaaton, viinaan menevä. Nytkin ilmestyi hän hohtavan punaisena ja epähauskana; kertoi menettäneensä pelissä vihoviimeisen kopekkansa tuolle "Benazel'in kanaljalle", vaikka olikin voittanut kuusitoista guldenia…

Sanalla sanoen, väkeä kokoontui jommoinenkin joukko.

Silmiinpistävää, todellakin silmiinpistävää oli se kunnioitus, jolla kaikki kohtelivat Gubarewia, niinkuin mitä opettajaa tai päämiestä. He edeskantoivat hänelle epäilyksiänsä, jättäen ne hänen ratkaistavikseen. Hän puolestaan vastaili mumisten, partaansa nykien, silmiään mulkoillen tai lausumalla moniaita katkonneisia, vähäpätöisiä sanoja, joita muut heti kohta ihan lennosta sieppailivat, niinkuin kaikkein korkeimman viisauden suusta lähteneitä. Keskusteluihin ei Gubarew itse puuttunut kuin harvoin. Muut ne sen sijaan ponnistelivat viimeisiinsä. Sattui monastikin, että kolme, neljä henkeä huusi yht'aikaa kymmenisen minuuttia, ja kaikki olivat tyytyväisiä ja ymmärsivät toisiansa.

Keskusteluja kesti yli puolen-yön, ja aineita, mitä erilaisimpia, oli tietysti ylenpalttisesti.

Rouva Suhantshikow puheli Garibaldista, muutamasta Karl Ivanovitshista, joka oli saanut pieksijäiset omilta alustalaisiltaan, Napoleon III:sta, naisen työstä, kauppias Pleskatshewista, jonka tiedettiin liiallisella työllä tappaneen kaksitoistakymmentä naispuolista työntekijää ja joka siitä syystä oli saanut kunniamerkin "hyödyllisestä toimesta"; grusialaisesta ruhtinaasta Tshuktsheulidsewista, joka oli tykillä ampunut vaimonsa kuolijaksi, ja Venäjän tulevaisuudesta. Pishtshalkin jutteli myöskin Venäjän tulevaisuudesta, viina-arennista, kansallisuuksien merkityksestä ja siitä, että hän ennen kaikkea halveksii sitä, mikä on typerää ja tölhömäistä. Voroshilow ratkesi äkkiä jälleen: yhdessä hengenvedossa — vähällä oli mennä väärään kurkkuun — tulla tupsahtivat sieltä nimet: Draper, Virehow, herra Shilgunow, Bish, Heimholtz, Star, Sloor, Reymondt, Johann Müller, fysiologi, Johann Müller, historioitsija — nämä hän nählävästikin sekoitti toisiinsa — Taine, Rénan, herra Shtshapow, ja sitten Thomas Nash, Piehl, Green…

— Mitäs lintuja ne sitten on? — jupisi Bambajew, hämmästyen.

— Shakespearen edelläkävijöitä, joitten suhde häneen on sama kuin alppien sivuselänteiden suhde Montblanciin - paiskasi Voroshilow ja kosketti hänkin Venäjän tulevaisuutta.

Bambajew puhui kanssa Venäjän tulevaisuudesta ja maalaili sitä kaikissa taivaankaaren väreissä, mutta aivan erityiseen ihastukseen hänet nosti ajatus venäläisestä musikista, jossa hän oli näkevinään jotain niin suuria "että huh!" Todistaakseen sitä, rupesi hän veisaamaan Varlamowin romanssia, mutta siinä hänet keskeytti ylt'yleinen huuto, että muka "hän laulaakin Miserereä Trubadurista ja laulaa niin häijyn huonosti". Yksi upseereista, hieman hieverissä, letkautti venäläistä kirjallisuutta; toinen lausui moniaan värssyn "Kipinästä", mutta Titus Bindasow se menetteli paljoa selvemmin: hän julisti, että kaikkia noita roistoja pitäisi antaa vast'kuonoa ja siinä se; häneltä jäi vaan lähemmin määräilemättä, ketä kaikkia nuo roistot olivat.

Sikarinsavua oli huoneessa liikauttaviin asti; kaikkien oli kuuma, ja kaikkia raukasi, jokaisella oli ääni käynyt käheäksi, silmät talmaisiksi, ja hiki vuosi virtana jokaisen kasvoilla. Kylmää olutta kannettiin myötäänsä sisään, ja sitä menikin kuin kuumille kiville. "Mitäs se olikaan kuin minä nyt äsken juuri puhuin?" haasteli yksi. "Kenenkäs kanssa minä vast'ikään kiistelin ja mitäs se taas olikaan?" kyseli toinen. Ja kesken kaikkea tätä humua ja käryä käveli Gubarew väsymättä kuin ennenkin, käämyröitellen ja partaansa näpelehtien. Väliin kallisti hän korvaansa jonkun puoleen, kuunnellen hänen puhettansa, väliin taas itse liitti jonkun sanan. Ja kaikki tunsivat ehdottomastikin, että Gubarew se juuri on kaiken lähde ja alkujuuri, että hän se isäntä on ja etevin henkilö…

Kello kymmenen maissa rupesi Litvinowin päätä kovasti kivistämään, ja hän läksi hiljaa ja huomaamalla tiehensä, käyttäen hyväkseen tilaisuutta, jolloin yleinen melu oli noussut korkeimmilleen: rouva Suhantshikowin mieleen oli näet muistunut uusi pahanteko ruhtinas Barnaulowilla: kunhan ei vaan olisi ruhtinas käskenyt palvelijaansa puraisemaan joltakin korvalehteä pois.

Raitis öinen ilma löyhähti niin ystävällisesti Litvinowin kasvoihin ja puhalsi tuoksuvana virtana hänen kuivuneisin huuliinsa.

— Mitäs tämä nyt oli? — ajatteli hän, astuessaan pimeätä lehtokujaa myöten. — Missä minä, nyt oikeastaan olin läsnä? Mitä varten he olivat koossa? Miksikä he huusivat ja riitelivät ja ponnistelivat niin vimmatusti? Missä tarkoituksessa?

Litvinow kohautti olkapäitään ja meni Weberiin, otti sanomalehden käteensä ja käski jäätelöä. Sanomalehdessä pohdittiin Italian kysymystä, ja jäätelö oli kelvotonta. Hän oli jo lähtemäisillään kotiansa, kun äkkiä hänen luokseen astui tuntematon mies, leveälierinen hattu päässä, ja kysäistyään venäjäksi: "enhän häirinne teitä?" istahti saman pöydän ääreen. Lähemmin tarkasteltuaan vierasta, tunsi Litvinow hänessä tuon samaisen rotevan herran, joka oli Gubarewin luona istunut nurkassa ja luonut häneen niin tarkkaavan katseen, puheen kääntyessä valtiollisiin mielipiteisin. Koko iltana ei hän ollut avannut suutansakaan, ja nyt, istahdettuaan ja otettuaan hatun pois päästään, katseli hän Litvinowia ystävällisesti ja hieman hämillään.

V.

— Herra Guharew, jonka luona minulla oli mielihyvä nähdä teitä tän'iltana — alkoi hän — ei esittänyt minua teille. Sallinette minun itse esittäytyä: Potugin, virasta eronnut hovineuvos, palvellut aikoinaan Pietarissa, valtiovarain ministeriössä. Toivoakseni te ette oudostele… minä ylimalkain en tapaa tutustua näin äkkipäätä… mutta teidän kanssanne…

Potugin takertui sanoihinsa ja käski passarin tuoda lasillisen kirsiviinaa. "Pitää rohkaista itseään", virkkoi hän, myhähtäen.

Litvinow katseli yhä suuremmalla huomiolla viimeistä niistä monista henkilöistä, joitten yhteyteen hän tänä päivänä oli tullut, ja ajatteli heti: "ei tämä ole samaa laatua".

Eikä ollutkaan. Hänen edessään istui, nyppien hienoilla käsillään pöydän laitaa, leveähartiainen, rotevaruumiinen, lyhytjalkainen mies, kiharatukkainen pää nyökällään, silmät sangen viisaat ja sangen surulliset tuuheain kulmain suojassa, suu suuri, säännöllinen, hampaat rumanlaiset ja nenä sitä perin venäläistä laatua, jota sanotaan perunaksi. Hän oli päällä iskien kankealiikkeinen, melkein juro, mutta ei varmaankaan jokapäiväisiä. Hän oli puettu huolimattomasti: lakki, vanhan-aikuista kuosia, istui säkkinä hänen yllään, ja kaulaliina oli siirtynyt sivulle. Hänen äkillinen luottavaisuutensa ei tuntunut Litvinowista ensinkään tunkeilevalta; se oli hänestä päinvastoin mielistelevääkin: näkihän selvään, ettei tuolla miehellä ollut tapana työntäytyä outojen tuttavuuteen. Omituisen vaikutuksen hän teki Litvinowiin, herättäen hänessä sekä kunnioitusta että myötätuntoisuutta ja samalla jonkinlaista ehdotonta sääliä.

— Enhän siis häiritse teitä? — toisti hän pehmeällä, hieman sortuneella ja heikolla äänellä, joka sopi erittäin hyvin hänen ulkoasuunsa.

— Ette millään muotoa, — vastasi Litvinow, — päinvastoin on se minulle mieluisia.

— Todellakin? No mieluisia se on minullekin. Minä olen kuullut teistä paljonkin ja tunnen teidän opintonne ja aikeenne. Minä kunnioitan niitä. Siksipä te olittekin ääneti tänään.

— Ettepä tekään, luullakseni, paljoa puhunut, — huomautti Litvinow.

Potugin huokasi.

— Puhuivathan ne muut liiankin paljon. Minä kuuntelin valmista. No miltäs - lisäsi hän, vaiettuaan hetkisen ja kohottaen kulmiaan vähän lystikkäästi — miltäs teistä näytti tuo meidän Baabelin torni?

— Baabelin torni todellakin. Se sana osui aivan kohdalleen. Minun teki yhä mieleni kysäistä tuolta herrasväeltä, mitä heidän melunsa oikeastaan tarkoitti.

Potugin huokasi jälleen.

— Sepä se: eivät he itsekään sitä tiedä. Ennen muinoin olisi heistä sanottu näin: "he ovat korkeampain tarkoitusten sokeita aseita"; no niin, mutta nykyjään me käytämme räikeämpiä epiteelejä. Enkä minä oikeastaan aio heitä suinkaan moittia; sanonpa vielä senkin, että he kaikki… se on melkein kaikki, ovat kelpo ihmisiä. Rouva Suhantshikowista, esimerkiksi, tiedän minä todellakin sangen paljon hyvää: hän on antanut viimeiset rahansa kahdelle köyhälle sisarentyttärelle. Olkoon niinkin, että siihen vaikutti halu, saada hieman kerskailtua ja näyttäytyä, mutta myönnättehän, että tuo oli sentään merkillistä uhrautumista naisella, joka ei itsekään ole rikas! Herra Pishtshalkinista ei puhettakaan: aikoinaan saapi hän piirinsä talonpojilta aivan varmaan kunnialahjaksi hopeisen pikarin, arbusin muodossa, mitäpä pyhimyskuvankin, joka esittää hänen suojelus-enkeliänsä, ja vaikka hän kiitospuheessaan sanookin heille, ett'ei hän mointa kunniata ansaitse, niin ei hän silloin puhu totta: hän sen kyllä ansaitsee. Herra Bambajew, teidän tuttunne, on erittäin hyväsydämminen mies. Hänen laitansa tosin on sama kuin runoilija Jasikowin, joka, niinkuin kerrotaan, ylistellessään huimia kemuja, itse joi pelkkää vettä. Bambajewinkaan ihastus ei kohdistu mihinkään varsinaiseen, mutta ihastusta se kuluminkin on. Herra Voroshilow on hänkin luonteeltaan parhaimpia, mitä olla saattaa. Hän — kuten muutkin hänen tapaisensa, nuo kultaisen taulun miehet — on ikäänkuin lähetetty tieteen, sivistyksen käskyläiseksi, ja hän vaikeneekin varsin lausevasti, mutta mies on vielä niin nuori! Niin, niin, kaikki he ovat kelpo väkeä, mutta lopputulos on sittenkin tyhjä; ruuakset ovat hyviä, mutta ruoka — viskaa vaikka pellolle.

Yhä enenevällä ihmettelyllä kuunteli Litvinow Potuginia. Kaikki hänen liikkeensä, kaikki käänteet hänen hätäilemättömässä, vaan itseensä luottavassa puheessaan osoittivat sekä puhetaitoa että puhehalua.

Mielellään Potugin puhui, ja puhua hän osasikin. Hän ei kumminkaan tehnyt sitä missä ja milloin hyvänsä, vaan odotteli filosoofin tyyneydellä sopivaa, mielenmukaista tilaisuutta siihen, kuten ainakin mies, josta elämä on jo ennättänyt kukistaa itserakkauden.

— Niin, niin, — jatkoi hän jälleen omituisella, alakuloisella, ei kumminkaan sairasmaisella, huutotorilla, — kaikki tämä on varsin kummallista, nähkääs. Ja sitten vielä yksi seikka. Jos esimerkiksi tulee kymmenen Englantilaista yhteen, niin heti he rupeavat keskustelemaan veden-alaisesta lennätinlangasta, paperiverosta, rotannahkain valmistelutavasta, sanalla sanoen jostain, jolla on pohjaa ja pontta. Jos kymmenen Saksalaista sattuu yhteen, silloin tietysti astuu näyttämölle Schleswig-Holslein ja Saksan yhteys. Jos kymmenen Franskalaista tulee yhteen, niin keskustelu kajoaa ehdottomasti lemmen-asioihin, kierrelkööt miten paljon hyvänsä, mutta jos kymmenen Venäläistä joutuu toistensa seuraan, silloin — ja senhän te saitte itse nähdä tänään — silloin ruvetaan puhumaan Venäjänmaan merkityksestä ja tulevaisuudesta, mutta aivan yleisissä piirteissä, Ledan munista alkaen, ilman todisteita, ilman johtopäätöksiä. He märeksivät myötäänsä tuota kovan onnen kysymystä, niinkuin lapset gummiansa: ei mehua, ei makua! Samalla siinä sitten tuo mädännyt Länsikin saa kuulla kunniansa! Omituinen juttu: tuo Länsi se lyö meitä alakynteen jok'ikisessä kohdassa, ja mätä se vaan on! Ja jospa me oikein todenteolla sitä halveksisimme, mutta tyhjää puhettahan se on, pelkkää valhetta. Me moitimme sitä kyllä, mutta sen mielipide se sittenkin on meille kallis-arvoista, sen, nimittäin parisilaisten suupalttien. Minä tunnen erään miehen, ja hyvä mies taitaa ollakin, perheen-isä, eikä aivan nuorikaan: tämä, tiedättekös, oli monta päivää pahoillaan siitä, että oli kerran eräässä Parisin kahvilassa tilannut itselleen "une portion de biftek aux pommes de terre",[14] mutta oikea Franskalainen oli samassa kiljaissut: "Garçon! Biftek pommes!" Ystäväni oli haljeta häpeästä. Ja sen koommin hän huusi kaikkialla: Biftek pommes! Ja niin hän neuvoi muitakin. Itse lorditkin ihmettelevät sitä vapisevaa kunnioitusta, jolla meidän nuoret arolaiset astuvat heidän häpeällisiin vierashuoneisinsa… Herrainen aika, arvelevat nuo aromaan nuorukaiset, aatelkaas, missä sitä nyt oikeastaan ollaankaan? Itse Annah Deslionsin luona!!

— Sanokaapas — virkkoi Litvinow — mikä se tuossa Gubarewissa teidän mielestänne niin valtavasti vaikuttaa kaikkiin, jotka hänen kanssaan seurustelevat? Eihän toki hänen taitonsa, hänen älynsä?

— Eipä suinkaan; eipä suinkaan. Semmoista ei hänellä ole olemassakaan…

— Hänen luonteensako sitten?

— Eikä ole hänessä sitäkään, mutta tahtoa hänellä on runsas määrä. Ja tätä lahjaa, kuten tiedätte, ei meillä, Slaavilaisilla, ylen määrin ole. Sen edessä me sanomme pass. Herra Gubarew tahtoi olla päällikkönä, ja päällikökseen hänet kaikki tunnustivatkin. Minkäpäs sille tekee? Hallitus on meidät vapauttanut maaorjuudesta, ja siitä me olemme kiitollisia, mutta orjantavat ovat meihin liian syvälle juurtuneet; emme me niistä niinkään pian pääse. Kaikessa ja kaikkialla on meille tarpeen "baarin", herra. Tämmöisenä herrana on enimmäkseen elävä olento; väliin on meidän valtiaanamme joku niin sanottu suunta… tällä haavaa, esimerkiksi, olemme me ruvenneet luonnontieteiden orjiksi… Miksikä, niillä perusteilla me orjiksi rupeamme, se on epätietoista; luonto kai meissä siinä omansa ottanee. Pääasia vaan se, että olisi meillä "baarin". No niin, sellainen meillä on; hän siis on meidän, ja kaikesta muusta me viis! Orjia ollaan kuin ollaankin! Ja orjan on ylpeys ja orjan on nöyryytys kanssa. Uusi baarin saatiin, — vanha pois! Ennen oli Jaakko, nyt on Simo; korvalle Jaakkoa, polville Simon eteen! Muistakaapas vaan, mitä kaikkia kepposia meillä on ollut tähän lapaan! Me puhumme epäämisestä; se muka on erikoinen puoli meissä; mutta ei se epääminenkään ole meissä samallaista kuin vapaan miehen, joka miekalla lyö, vaan lakeijan, joka tuuppaa nyrkillään, vieläpä herransa käskystäkin. No niin, ja pehmeätä väkeä me olemme kanssa; ei ole konsti eikä mikään saada meidät kynsiinsä. Sillä tavoin on herra Gubarewkin päässyt herraksi! Hän kolhi kolhimistaan yhteen paikkaan ja reiän sai kuin saikin. Ja siitä miero miettimään: tuossahan mies, jolla on suuria ajatuksia itsestään, joka luottaa itseensä ja antaa käskyjä, — pääasia juuri se, että käskyjä antaa; hän on siis oikeassa, ja häntä pitää siis totella. Kaikki lahkot meillä, nuo Onufrievilaiset ja Akufinovilaiset, — kaikki ne ovat syntyneet ihan samalla tavalla. Keliä on keppi kerran, se on meidän herra.

Potugin punastui, ja hänen silmänsä himmenivät.. Mutta omituista: hänen puheessaan, niin katkeraa, jopa pahan-ilkistä kuin olikaan, ei kumminkaan kuulunut sappea: siinä helähti pikemmin suru, todellinen, vilpitön suru.

— Millä tavoin olette le tullut tuttavaksi Gubarewin kanssa? — kysyi
Litvinow.

— Tunnen hänet jo ammon ajoista. Ja katsokaas taas tätäkin kummallista seikkaa: Joku kirjailija, esimerkiksi, tai muu sellainen on koko ikänsä sekä runossa että suorasanaisesti moittinut juoppoutta, viina-arentia… mutta äkkiäpä ostaakin pari viinatehdasta ja vuokraa satakunnan kapakkaa — ja sillä hyvä. Toinen mies hänen sijassaan olisi joutunut tuhoon ja turmioon, mutta tätä ei edes moititakaan. Sama se on Gubarewinkin laita: hän on slavofiili ja demokraatti ja sosialisti ja jos mitä, mutta hänen omaisuuttaan hoiti ja hoitaa tänäkin päivänä hänen veljensä, noita vanhan kuosin herroja, joita ennen muinoin sanottiin hammaslääkäreiksi. Entäs sitten rouva Suhantshikow, joka panee Beecher-Stowen antamaan Tentelejewille korvapuusteja: hän melkein matelee herra Gubarewin edessä! Ja tuossa Gubarewissa ei lopultikaan ole muuta kuin se, että hän lukee viisaiden kirjoittamia kirjoja ja yhä syvyyksiin pyrkii. Millainen hänellä on puhelahja, sen saatoitte huomata tänään itsekin; ja Jumalan kiitos, eIlei hän puhukaan paljoa, luimistelekse vaan. Mutta kun mies on hyvällä tuulella, oikein levällään, niin silloin on minunkin, maltillisen ihmisen, vaikea sitä sietää. Silloin hän rupeaa ivailemaan ja kertomaan likaisia juttuja, — — niin, niin, tuo meidän suuri Gubarew kertoo likaisia juttuja ja nauraa niille niin inhottavasti…

— Olettekohan te niinkään maltillinen, — virkkoi Litvinow. — Luulisin päinvastoin… mutta sallikaa kysyäni, mikä teidän nimenne ja isännimenne on.[15]

Potugin ryyppäsi kirsiviinaa.

— Nimeni on Sosont… Sosont Ivanitsh. Tämän ihanan nimen sain minä erään sukulaisen, arkkimandriitin, kunniaksi, ja tämä kunnia onkin ainoa asia, josta olen hänelle kiitollisuuden velassa. Minä olen, jos niin saisin sanoa, papillista alkujuurta. Mitä taas minun maltillisuuteeni tulee, niin turhaan te sitä epäilette: maltillinen minä olen. Kaksikolmatta ajast'aikaa oli virastossa minun päällikkönäni oma setäni, todellinen valtioneuvos Irinarkus Potugin. Tunsitteko häntä?

— En.

— Jonka johdosta teitä onnittelenkin. Ei, kyllä minä olen maltillinen mies, mutta "palatkaamme alkuun", niinkuin lausuu kristiveljeni, roviolla polteltu esipappi Habakuk.[16] Kummakseni käyvät vaan nuo minun kansalaiseni. Kaikki he ovat alakuloisia, kaikki he kävelevät nenä norpallaan, ja kumminkin on joka mies toivoa täynnä, ja jos vaan vähänkin mitä sattuu, niin ovat valmiita lyömään päänsä seinään. Ottakaa nyt esimerkiksi nuo slavofiilit, joihin herra Gubarewkin lukee itsensä: kelpo väkeä; mutta heissäkin sama sekotus epätoivoa ja ärtyisyyttä, hekin elävät pelkästä alkukirjaimesta. Tulee muka, tulee kaikki tyyni. Omaa meillä ei ole mitään, eikä Venäjä ole kymmenen vuosisadan kuluessa jaksanut saada mitään ominaista aikaan, ei hallinnossa, ei oikeudenkäynnissä, ei tieteessä, ei taiteessa, ei edes teollisuudessakaan… Mutta, maltas muka aikaa: kaikki tulee vielä. Mutta mitenkäs se tulee, sallittakoon minun udella? Siten se, nähkääs, tulee, että me, sivistyneet ihmiset olemme pelkkää pölyä vaan, mutta kansa… o tuota suurta kansaa! Katsokaas tuota talonpojan ärmäkkää![17] Siitä se on lähtevä kaikki tyyni. Kaikki muut epäjumalat on kukistettu; uskokaamme siis ärmäkkään. Entäpä jos ärmäkkäkin pettää? Ei, se ei petä; lukekaa rouva Kohanowskia, ja sitten silmät ylös lakeen! Jos minä olisin maalari, niin tällaisen minä laittaisin kuvan: sivistynyt mies seisoo musikan edessä ja kumartaa häntä syvään: tee minut terveeksi, musikka, hyvä ystävä; tauti minut tappaa tuohon paikkaan; ja musikka vuorostaan kumartaa sivistynyttä miestä syvään: opeta minua, baarin, hyvä ystävä; pimeys minut tappaa tuohon paikkaan. Eikä tietysti liikahda kumpainenkaan. — Ja kumminkin: ei tarvitsisi muuta kuin rauhoittua, eikä yksin sanoissa, ja lainata vanhemmilta veljiltä sellaista, mitä he ovat aikaan saaneet parempaa kuin me ja ennen meitä. Kellner, noch ein Gläschen Kirsch! älkää pitäkö minua juomarina. Alkoholi, katsokaas, hellittää kieleni sileitä.

— Siitä päättäen mitä te nyt juuri sanoitte, — virkkoi myhähtäen Litvinow — ei minun tarvitse tiedustellakaan, mihin puolueesen te kuulutte ja mitä te Europasta ajattelette. mutta sallikaa minulle yksi huomautus. Teidän mielestänne meidän pitäisi lainata, omaksemme ottaa vanhemmilta veljiltämme, mutta mitäs hyötyä lainasta on, ellei sitä soviteta ilman-alan, maanlaadun, paikallisten ja kansan olojen mukaan? Isäni, muistaakseni, tilasi Boolenhopeilla valurautaisen, erittäin hyväksi suositetun viskuukoneen, ja hyvä se todella olikin, mutta mitenkäs kävi? Viisi vuotta se loikoi liiterissä aivan hyödytönnä, kunnes sijaan ostettiin puinen, amerikalainen kone, joka paljoa paremmin soveltui meidän oloihin ja tapoihin, niinkuin yleensä muutkin amerikalaiset masinat. Ei sovi sentään ihan umpimähkään lainailla, Sosont Ivanitsh.

Potugin kohotti päätään.

— Tuollaista lausetta en olisi teiltä odottanut, arvoisa Grigori Mihailovitsh, — alkoi hän hetkisen kuluttua. — Kukas teitä pakottaa lainaamaan umpimähkään? Ettehän te vierasta ota siitä syystä vain, että se on vierasta, vaan siitä syystä, että se sopii teille: te harkitsette siis, te valitsette. Mutta mitä seurauksiin tulee, älkää niistä itsellenne surua tehkö: omaperäisyys muodostuu niihin juuri noita paikallisia oloja, ilman-aiaa ja muita seikkoja myöten, joista te mainitsitte. Tarjotkaa vaan hyvää ruokaa; kyllä kansan vatsa sen sulattaa omalla lavallaan, ja aikaa voittaen, kun elimistö on vahvistunut, antaa se kyllä oman ravintonesteen. Otetaanpas esimerkki vaikka meidän kielestä. Pietari Suuri liitti siihen tuhansia ulkomaisia sanoja, hollannin-, franskan-, saksankielistä: nämä sanat ilmoittivat käsitteitä, jotka oli tehtävä tunnetuiksi Venäjän kansalle. Viisastelematta ja kursailematta kaatoi Pietari noita sanoja kahmaloittain, saavittain, aamittain meikäläisten vatsoihin. Ensi alussa syntyi todellakin jotain kamalan kummallista, mutta sittemmin alkoi juuri tuo sulattelu, josta minun oli kunnia mainita teille. Käsitteet imeytyivät, juurtuivat kiinni; vieraat muodot katosivat vähitellen, kieli löysi omissa sisimmissään sellaista, joka saattoi astua niitten sijaan — ja nyt teidän nöyrin palvelijanne, varsin keskinkertainen stilisti, ottaa kääntääkseen minkä sivun hyvänsä Hegelistä — jaa, jaa, Hegelistä juuri — käyttämättä ainoatakaan epä-slaavilaista sanaa. Ja niinkuin on käynyt kielen, niin käy, toivottavasti, kaiken muunkin. Kysymys on vaan: kestääkö luonto? Ja Venäläisen luonto se kestää kyllä: on se pahemmistakin hämmingeistä selvinnyt. Peljätä terveyttänsä, omaa itsenäisyyttänsä saattavat ainoastaan hermotautiset ja heikot kansat; ja taas: innostella vaahto suussa siitä, että me muka ollaan Venäläisiä, — sellainen on mahdollista ainoastaan joutilaalle väelle. Minä pidän tarkkaa huolta terveydestäni, mutta en ihastele sitä milloinkaan: minua hävettäisi.

— Niinpä kyllä, Sosont Ivanitsh — puheli vuoroansa Litvinow — mutta miksikä sälyttää päällemme moisia koettelemuksia? Itsehän te sanoitte, että ensi alussa syntyi jotain kamalan kummallista. Entäpäs, jos tuo kamalan kummallinen olisi jäänytkin olemaan? Ja jäihän se, kuten kyllä tiedätte.

— Ei ainakaan kieleen, ja se on varsin tärkeätä, mutta enhän minä ole kansaa luonut; eihän ole minun syyni, että sen täytyy käydä moinen koulu. "Saksalaiset ovat kehittyneet säännöllisesti", huutavat meidän slavofiilit, "antakaa meillekin säännöllinen kehitys!" Mutta mistäs sen otti, koska meidän heimomme ensimmäinenkin historiallinen toimi — kutsua ruhtinaansa merten takaa — oli epäsäännöllistä, epänormaalista, mikä tähän päivään asti yhä uudistuu meissä jokaisessa, sillä jokainen meistä on aivan varmaan, edes kerran eläissään, sanonut muukalaiselle, epävenäläiselle: "tulkat, hallilkat meitä ja vallitkat!" Minä saatan kenties myöntää, että, istuttaessamme vieraita aineksia omaan ruumiisemme, emme suinkaan saata ennakolta tietää, mitä me siihen panemme, leipäpalasenko vai myrkkypalasenko. Mutta tietty asiahan on: huonosta hyvään ei pääse milloinkaan parhaimman kautta, vaan pahimman. Ja myrkkykin on lääkkeenä välisiä hyvää. Tylsämieliset ja lurjukset ne yksin osoitelkoot riemumielin talonpoikain köyhyyttä vapauttamisen jälkeen, juoppouden lisääntymistä viina-arentien lakkautettua… Pahimman kautta hyvään!

Potugin pyyhkäsi kädellään kasvojansa.

— Te kysyitte, mitä minä ajattelen Europasta — jatkoi hän jälleen. — Minä ihailen sitä ja puolustan sen perusteita aina äärimmäisiin, enkä yhtään katso tarpeelliseksi salata sitä. Siitä on jo pitkä aika… eikä niinkään pitkä… kuin en enää ole peljännyt julki lausumasta mielipiteitäni… ettehän tekään epäröineet, ilmoittaessanne kantaanne herra Gubarewille. En minä enää, Jumalan kiitos, muodostele käsitteitäni, mielipiteitäni, tapojani sitä myöten, kenen kanssa kulloinkin seurustelen. Minusta nähden ei ole mikään niin kehnoa kuin se tarpeeton arkamaisuus, se halpa miellyttämisen halu, joka tekee sen, että meillä väliin hyvinkin ylhäisen viran mies koettaa hierautua jonkun ylioppilaan suosioon, ylioppilaan, joka hänen silmissään sittenkin on mitätön olento, mutta jonka edessä hän virnailee, kissana kiemuroitsee. Olkoon menneeksi, että tuo ylhäinen virkamies menettelee sillä lavoin, päästäkseen hyviin kirjoihin yleisön edessä, mutta meikäläinen mies, suku-aatelia vailla, mitä hänen tarvitsee kierrellä ja kaarrella? Minä olen kuin olenkin länsimaitten ystävä, Europan uskollinen ystävä; toisin sanoen, minä puolustan sivistystä, juuri sitä samaista sivistystä, josta meillä tehdään niin sievää pilaa, sivilisatsionin ystävä — niin juuri, tämä sana on vielä sattuvampi — ja rakastan sitä kaikesta sydämmestäni ja uskon siihen, eikä minulla muuta uskoa ole eikä olemankaan pidä. Tämä sana: si-vili-sa-tsio-ni (Potugin lausui selvästi ja painolla jok'ainoan tavun) on selvä ja puhdas ja pyhä, mutta kaikki muut, kansallisuudet ja maineet ja sen semmoiset, — ne tulevat verettä… Olkoot omissa lämpösissään!

— Entäs Venäjätä, Sosont Ivanowitsh, isänmaatanne, — rakastatteko sitä?

Potugin pyyhkäsi kädellään kasvojaan.

— Rakastan tulisesti ja tulisesti vihaankin.

Litvinow kohautti olkapäitään.

— Tuo nyt on vanhaa, Sosont Ivanowitsh, pelkkiä yleisiä lauseparsia.

— Entäpä sitten? Mitäs se tekee? Sitäkös te säikähditte? Yleisiä lauseparsia! Tunnen minä montakin hyvää yleistä lausepartta. Esimerkiksi: vapaus ja järjestys — ovathan nekin semmoisia. Onko teidän mielestänne sitten parempaa tämä meidän: arvojärjestys ja epäjärjestys? Ja sitä paitsi: eivätköhän kaikki nuo lauseparret, joista nuorten päät huumautuvat: ylenkatsottu bourgeoisie, souverainité du peuple[18] työnteon oikeus, — eivätkös nekin kaikki ole yleisiä lauseparsia? Mitä taas tulee rakkauteen, johon viha on erottamattomasti yhdistetty…

— Byronilaista tuo — keskeytti Litvinow, — romanttisuutta neljänsillä kymmenillä.

— Se on erehdystä, älkää pahaksi panko! Ensimmäisenä viittasi tuollaiseen tunteitten sekoitukseen Catullo, roomalainen runoilija CatuIlo.[19] Häneltä minä sen olen saanut, sillä hiukkasen osaan minä latinaakin, koskapa, niin sanoakseni, olen papillista alkua ja juurta. Niin, niinä rakastan Venäjänmaata, rakastan tuota kummallista, armasta, ilkeätä, kallista synnyinmaatani. Tällä erää olen sen jättänyt: pitihän päästä tuulottelemaan, istuttuani kaksikymmentä ajast'aikaa virkapöydän ääressä, kruunun rakennuksessa. Minä hylkäsin Venäjän, ja täällä on hauskaa ja suloista olla; mutta pian lähden takaisin jälleen; siltä tuntuu. Muokattua on puutarhassa maa, mutta ei siinä muuraimet kasva.

— Teidän on täällä hauskaa ja suloista, ja hyvältä täällä tuntuu minustakin, — sanoi Litvinow. — Oppimaan tänne minäkin tulin, mutia silti en saata olla näkemättä esimerkiksi tuollaisia asioita… — Hän viittasi kahteen ohikulkevaan lorelliin, joitten ympärillä keikaili muutamia sorakielisiä Jockey-clubin jäseniä, ja pelisaliin, joka oli täpö täynnään väkeä, vaikka olikin jo myöhäinen aika.

— Luuletteko sitten, että minä katselen tuollaista silmät ummessa? — vastasi Potugin. — Mutta, suokaa anteeksi: teidän huomautuksenne johtaa mieleeni meikäläiset poloiset sanomalehdet Krimin sodan aikana: nekin riemumielin viittailivat Timesin paljastamiin puutteisin Englannin sota-asiain hallinnossa. En ole itsekään optimisti, ja kaikki mikä inhimillistä on, kaikki tämä ihmis-elämä, koko tämä komedia traagillisine loppuineen, — ei se minulle esiinny ruusuisessa valossa, mutta miksikä sysätä Lännen syyksi sitä, minkä alkujuuri kenties asuu syvällä itse inhimillisessä olemuksessamme? Tuo pelisali tuossa on jotain, joka on suunnalta pois, totta kyllä; entäs meidän kotimaiset pelipetokset, — nekö ne ovat koreampia? Ei, hyvä Grigori Mihailowitsh; olkaamme vaan hiljaisempia, sävyisempiä! Kelpo oppilas huomaa kyllä opettajansa erehdykset, mutta hän vaikenee kunnioittavasti, sillä itse noista erehdyksistäkin on hänelle hyötyä; ne ohjaavat häntä oikealle tielle. Mutia — jos teidän välttämättömästi tekee mieli hioa hampaitanne mädänneesen Länteen, niin kas tuolla mennä pyyhkäisee ruhtinas Cocó; hän on kaiketi neljännestuntia sitten viheriän pöydän ääressä tuhlannut verorahat, mitkä on puserreltu satakunnalta perheltä; hänen hermonsa ovat ärtyneet, ja sitä paitsi näin minä hänen tänään selailevan Marxin kahvilassa Veuilleux'in broshyyriä… Siinä teillä oiva seura!

— Malttakaa toki, malttakaa vähäsen — puuttui Litvinow kiireisesti puheesen, huomattuaan Potuginin aikovan nousta pöydästä. — Minä en tunne ruhtinas Cocóta kuin varsin vähän, ja tietysti on minun mieluisampi haastella teidän kanssanne….

— Kiitos ja kunnia — keskeytti Potugin, nousten ylös ja kumartaen jäähyväisiksi; — mutta olenpa jo jutellutkin teidän kanssanne, se on: minä olen oikeastaan puhunut yksin koko ajan, ja olette te kai itsestännekin havainnut, että ihmisen on vähän nolo ja tukala olla, kun hän huomaa puhuneensa liian paljon — yksinään. Hyvästi siksi… Sanonpa vieläkin, että minun on ollut hyvin hauska tutustua kanssanne.

— Mutta odottakaas loki yksi silmänräpäys, Sosont Ivanowitsh! Sanokaa edes, missä asutte ja aiotteko vielä kauan olla näillä mailla!

Näytti kuin olisi Potugin vähän joutunut hämille.

— Viikon päivät olen vielä Badenissa, mutta saatammehan ylipäänsä kohdata toisiamme täällä, Weberissä tahi Marxissa. Ja sopiihan minun pistäytyä teilläkin.

— Pitää minun kumminkin saada tietää osoitteenne.

— Niin, mutta katsokaas: minä en ole yksinäni.

— Oletteko naimisissa? — kysäsi Litvinow.

— Enpä suinkaan… kylläpäs te nyt… mutta minun luonani on muuan tyttönen.

— Vai niin! — virkkoi Litvinow hämillään, ikäänkuin anteeksi pyytäen.

— Hän on kaikkiansa kuuden vuoden vanha, — jatkoi Potugin. — Hän on orpo… erään rouvan, hyvän tuttavani, tytär. Kyllä se on sittenkin parasta, että yhdymme täällä. Voikaa hyvin! Hän painoi hatun syvälle päähänsä ja läksi kiirein askelin pois. Pari kertaa hänestä vielä näkyi vilaus kaasuliekkien alla, jotka jotenkin niukasti valaisivat tietä Lichtenthalin lehtokujalle päin.

VII.

— Omituinen mies! — ajatteli Litvinow itsekseen, astuessaan hotelliinsa. — Omituinen mies! Pitää ottaa selko hänen asunnostaan.

Hän astui huoneesensa. Kirje pöydällä pisti hänen silmäänsä. "Se on Tanjalta!" ajatteli hän, iloiten siitä jo ennalta, mutta kirje olikin maalta, hänen isällään. Litvinow mursi vaakunasinetin ja rupesi lukemaan kirjeitä. Äkkiä tunsi hän väkevän, erittäin miellyttävän ja tutun hajun. Hän katsahti ympärinsä ja huomasi akkunalla vesilasissa suuren vihkon heliotroopeja. Vähän kummastellen kumartui hän kukkasia kohti, kosketti niihin, haisteli niitä… Jotain alkoi kangastaa hänen mielessään, jotain varsin kaukaista… mutta mitä, se ei johtunut mieleen. Hän soitti palvelijaa ja kysäsi, mistä nuo kukkaset. Palvelija sanoi erään rouvas-ihmisen tuoneen ne tänne. Nimeänsä hän ei ollut ilmoittanut; olihan vaan arvellut, että kyllä "herra Zluitenhoff" näistä kukkasista varmaankin arvaa, kuka niitten luoja on. Taaskin vilahti jotain mielessä. Hän tiedusteli palvelijalla rouvan ulkomuotoa. Palvelija selitti hänen olleen kookkaan ja erittäin hyvin puetun, harso kasvoilla.

— Kaiketikin venäläinen kreivitär — lisäsi hän.

— Mistä sen päätätte? — kysyi Litvinow.

— Hän antoi minulle kaksi guldenia, — vastasi palvelija, vetäen suunsa irveen. Litvinow päästi hänet menemään ja seisoi sitten kauan aikaa akkunan ääressä mietiskellen. Vihdoin hän viittasi kädellään ja rupesi uudestaan lukemaan kirjettä.

Isä ruikutteli siinä tavallisia huoliansa, vakuuttaen, ett'ei vilja kelpaa kellenkään, vaikka ilmaiseksi tarjoaisi, että palvelusväkeä ei enää saa tottelemaan millään, ja että pian kaiketi tulee maailmanloppu. "Aatteles", kirjoittaa hän muun muassa; "olivat pilata viimeisen kuskini, muistathan, sen kalmukkipojan. Ja kerrassaan olisi poika ollutkin mennyttä kalua, niin ett'ei olisi minulla edes ajuriakaan ollut, ellei kaikeksi onneksi hyvät ihmiset olisi auttaneet ja poikaa Rjäsaniin lähettämään neuvoneet papin tykö, joka kyllä kuuluisa panentatautien parantaja on. Hänen keinonsa onnistuikin ylenpalttisesti, kuin myös todistukseksi siitä tyköliitetään itse sen papin kirje, niinkuin dokumentti." Uteliaana silmäsi Litvinow pikimmiten läpi tämän "dokumentin". Siinä luki: "Renkimies Nikanor Dmilrijew vaivattiin senkaltaiselta taudilta kuin lääketaidolle saavuttamaton on; ja tämä tauti on muitten ihmisten pahansuomuksen kautta päälle tullut; mutta syynä siihen on hän itse, Nikanor, ett'ei hän lupaustansa muutamalle neitsyelle täyttää tahtonut, jonka lähden tämä neitsyt muitten ihmisien kautta saattoi hänet kaikkeen kelpaamattomaksi, ja ellen minä tainkaltaisessa tilassa olisi hänen avuksensa rientänyt, niin olisi hän kokonaan hukkaan joutunut, niinkuin yksi kaalimato; mutta minä, luottaen itseni Kaikkinäkevän Silmän päälle, tulin hänelle avuksi hänen elämässänsä; mutta millisellä tavalla minä tämän matkaansaattanut olen, se on salaisuuteen kätketty; vaan teitä, arvoisa herra, minä pyydän, ett'ei tämä neitsyt saa tainkaltaisia häjyjä tapoja täst'edes toimittaa, kuin myös ei uhkauskaan olisi haitaksi, koska hän muutoin jälleen voi pahan-elkisesti itseänsä häntä kohtaan käyttää." Miettimään pani moinen dokumentti Litvinowin.

Häneen tuulahti arojen takamaat, tuulahti ummehtuneen elämän synkkä pimeys, ja suloiselta tuntui hänestä, tietäessään lukevansa tätä kirjettä juuri Badenissa.

Puoliyö oli jo aikaa sitten kulunut. Litvinow kävi vuoteesen ja sammutti kynttilän, mutta hän ei saanut unta silmiinsä. Hänen näkemänsä ihmiset, hänen kuulemansa puheet ne myötäänsä hyörivät ja pyörivät hänen päässään, kummallisesti sekaantuen ja punoutuen toisiinsa. Pää oli kuuma ja tupakansavusta kipeä. Vuoroin oli hän kuulevinaan Gubarewin muminaa ja näkevinään hänen alasluodut silmänsä ja niitten tympeän, itsepäisen ilmeen; vuoroin taas nämä silmät rupesivat hehkumaan ja hyppimään, ja hän tunsi rouva Suhantshikowin ja kuuli hänen rämeän äänensä, ja hänen täytyi vasten tahtoansakin toistaa rouvan sanoja: "antoi, antoi, korvalle antoi". Väliin muodostui hänen eteensä Potuginin epäsuhtainen olento, ja monistellen muisteli hän Potuginin jok'ainoata sanaa; tämä oli jo kymmenes, kahdeskymmenes kerta. Väliin taas hyppäsi näkyviin, kuni nuuskarasian nukke, Voroshilow taiteellisesti prässätyssä palttoossaan, joka istui hänen yllään kuin uudenuutukainen uniformu. Vuoroin ilmestyi Pishtshalkin, viisaasti ja arvokkaasti nyökäytelien hyvin kerittyä ja todella hyvänsävyistä päätään; vuoroin kirkui ja sätti Bindasow; väliin Bambajew itki ja innosteli… Mutta yhä vaan tuo lemu, luopumaton, hellittämätön, suloinen, raskas lemu ei päästänyt häntä rauhaan; yhä väkevämpänä se levisi pimeässä ja yhä kiihkeämmin muistutti se hänelle jotain, josta hän ei mitenkään saanut kiinni… Litvinowin juolahti mieleen, että kukkain tuoksu yöllä makuuhuoneessa on epäterveellistä. Hän nousi, pääsi kopeloimalla kukkavihkon luo ja kantoi sen viereiseen huoneesen, mutta sieltäkin tunkeusi hänen luokseen pielukseen, peitteen alle tuo uuvuttava tuoksu, ja hänen täytyi tuskitellen käännellä kyljeltä loiselle. Jo rupesi kuume ahdistamaan häntä; jo ilmestyi pappi, — kuuluisa panentatautien parantaja, kahdesti hypäten tien poikki, ketteränä jäniksenä, parta leuassa ja palmikko niskassa; jo ilmestyi Voroshilow, istuen kenraalin töyhdössä kuin missä pensaassa ikään ja rupesi satakielenä livertelemään.

Äkkiä kavahti Litvinow vuoteeltaan ja löi kätensä yhteen, huudahtaen:

— Olisikohan se hän! Mahdotonta!

Ymmärtääksemme tämän huudahduksen, täytyy meidän pyytää suosiollista lukijaa palajamaan kanssamme muutamia vuosia ajassa taaksepäin…

VII.

50-luvun alkupuolella eli Moskovassa, varsin ahtaissa oloissa, melkeinpä köyhyydessä, ruhtinas Osininin monilukuinen perhe. Osininit olivat todellisia, ei tatarilais-grusilaisia, vaan täysverisiä ruhtinaita, Rurikin jälkeisiä. Heidän nimensä esiintyy useasti meidän aikakirjoissa ensimmäisten Moskovan ruhtinaitten, Venäjänmaan kokoonpanijain, hallituskausina. Heidän hallussaan oli ollut suuria sukukartanoita ja laveita maatiloja, he olivat monasti saaneet hallitsijoiltaan suosion-osoituksia "työn ja veren ja haavojen takia", istuneet bojaarien neuvoskunnassa; olipa yksi jo kirjoittanut nimensä perään "vitsh". Sittemmin olivat he joutuneet vihamiesten syytösten kautta epäsuosioon "noituuden ja salayrttien tähden". Heidät hävitettiin "hirmuisesti ja juurta jaksain"; heiltä riistettiin kunnia ja heidät lähetettiin sinne, missä ei päivä paista. Ja niin kukistuivat Osininit eivätkä siitä enää entiselleen kohonneet. Pannasta he aikaa voittain pääsivät, annettiinpa heille vielä takaisin "talonrähjäkin Moskovassa" ja "huonekalunkin vähäiset", mutta ei siitäkään ollut apua. Osininien suku köyhtyi, "laihtui", eikä kohonnut enää Pietarin aikoina eikä Katarinankaan. Se hälveni yhä ja aleni ja näki jäseniänsä jo yksityisten vouteina, viinakonttorien hoitajina ja polisipäällikköinä.

Nykyisessä Osininien perheessä, jonka me otamme puheeksi, oli mies, vaimo ja viisi lasta. He asuivat lähellä Hurttatoria, yksikerroksisessa puukartanossa, jossa oli viirukas, kadulleantava paraatikuisti, viheriät jalopeurat portin päällä ynnä muita aatelisia keksinnöitä. Hätinä he tulivat toimeen, olivat velkaa ruokapuotiin ja saivat useinkin istua talvisin puitta ja kynttilöittä. Ruhtinas itse oli veltto ja typeränpuoleinen, aikoinaan pulska mies ja keikari, mutta nyt kokonaan rappeuksissa. Hänelle annettiin — ei niin paljoa kunnioituksesta hänen nimeänsä kuin kohteliaisuudesta hänen vaimoansa, entisiä hovineitsyttä, kohtaan — muuan vanhantestamentin aikuinen moskovalainen virka, jossa oli vähäinen palkka ja jolla oli kummallinen nimi ja jossa ei ollut työtä mitään. Ei hän puuttunut mihinkään, polttelihan vaan aamusta iltaan, riisumatta yönuttuaan ja raskaasti huokaillen. Hänen puolisonsa oli kivulloinen, ärtyisä rouva, jota yhtä mittaa rasittivat taloudelliset huolet, lasten sijoittaminen kruunun kasvatuslaitoksiin ja pietarilaisten tuttavasiteitten säilyttäminen. Hän ei osannut millään muotoa tottua nykyiseen asemaansa ja etäytymiseensä hovista.

Litvinowin isä oli tutustunut Osininien kanssa Moskovassa asuessaan. Siellä oli hänellä ollut tilaisuus osoittaa heille muutamia palveluksia ja antaa heille kerran kolmesataa ruplaa velaksi. Hänen poikansa kävi, ylioppilaana ollessaan, usein heidän luonansa; olihan hänen asuntonsakin lähellä Osininien taloa. Mutta ei se ollut läheinen naapuruus eikä heidän elintapainsa niukat mukavuudet, jotka häntä sinne houkuttelival: hän rupesi käymään Osinineilla usein siitä pitäin kuin oli rakastunut heidän vanhimpaan tyttäreensä, Irinaan.

Irina oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta. Hän oli juuri jättänyt instituutin, josta äiti oli hänet ottanut pois johtajattaren kanssa sattuneen selkkauksen tähden. Selkkaus oli syntynyt siitä, että Irinan oli ollut määrä julkisissa päättäjäisissä lausua tervehdysruno tarkastajalle franskaksi, mutia juuri ennen juhlallisuuden alkua oli hänen sijaansa pantukin toinen oppilas, rikkaan vuokraajan tytär. Tuollaista häväistystä, tuollaista "affront" oli vanhan ruhtinattaren mahdoton sietää. Eikä Irinakaan voinut antaa johtajattarelle anteeksi kärsimäänsä vääryyttä. Hän oli jo ennakolta kuvaillut mielessään, kuinka hän, kaikkien nähden, vetäen kaikkien huomion puoleensa, astuu esille ja lausuu runonsa, ja kuinka sitten koko Moskova puhuu hänestä…

Ja Moskova olisi puhunutkin Irinasta.

Hän oli kookas, solakka tyttö, rinta vähän sisään painunut, olkapäät nuoret, kaposet, iho hänen iäkseen harvinaisesti himmeän kalpeahko, puhdas ja sileä kuin posliini, tukka tuuhea, vaalea, jossa tummemmat suortuvat niin kummallisesti liittyivät toisiin, heleämpiin. Hänen somista, melkein harvinaisen säännöllisistä kasvojensa piirteistä ei vielä ollut kokonaan kadonnut tuo avonainen ilme, joka on niin omituista nuoruuden ensi ajalla, mutta kauniin kaulan verkalliset käänteet, tuo osittain hajamielinen, osittain väsähtynyt hymy tiesivät herkkähermoista impeä, ja itse noitten tuskin myhähteleväin, hienojen huulten, tuon pienen, hieman kapean nenän muodosteissa oli jotain omavaltaista ja intohimoista, jotain sekä muille että hänelle itselleen vaarallista. Hämmästyttäviä, todella hämmästyttäviä olivat hänen mustanharmaat, hiukenevat silmänsä viheriäisine vivahteineen, nuo säteilevät ripset, pitkät kuin Egyptin jumalattarilla, ja tuo silmäkulmain rohkea rypistys. Omituinen ilme asui noissa silmissä: ne näyttivät tarkasti ja miettivästi katselevan jotain tuntemattomain syvyyksien ja kaukaisuutten takaa.

Instituutissa pidettiin Irinaa paraimpina oppilaina ymmärryksen ja taipumusten puolesta, mutta luonteelleen häälyvänä, vallanhimoisena ja huimapäisenä. Yksi luokkadaami ennusti hänen sortuvan intohimoihinsa: — "vos passions vous perdront". — Toinen luokkadaami vainosi häntä hänen kylmyytensä ja tunteettomuutensa tähden, sanoen hänen olevan "une jeune fille sans coeur".[20] Kumppalit pitivät Irinaa ylpeänä ja umpimielisenä, sisaret ja veljet pelkäilivät häntä, äiti ei luottanut häneen, ja isä tuli hämilleen joka kerta kuin tytär kiinnitti häneen salaperäiset silmänsä. Mutta ehdottoman kunnioituksen tunnetta hän vaikutti sekä isässään että äidissään, ei ominaisuuksillaan, vaan sillä, että hän, ties Herra miksi, herätti heissä omituisia, epäselviä toiveita.

— Saatpas nähdä, Praskovja Danilowna, — virkkoi kerran vanha ruhtinas, ottaen piipun suustaan — vielä se Arinka[21] meidät vie selville vesille.

Ruhtinatar närkästyi ja sanoi miehelleen, että tämä käyttää aina tuommoisia "des expressions insupportables",[22] mutta sitten hän mietti hieman ja lisäsi hampaittensa läpi:

— Niin… kyllä sietäisi viedäkin.

Irinalla oli kotonaan melkein rajaton vapaus. Ei häntä hemmoiteltu, jopa vierottiinkin vähän, mutta ei häntä myös kukaan vastustellut: ja sitä hän vaan tahtoikin… Sattui joskus liiankin nöyryyttäviä kohtauksia: puotimies esimerkiksi on tullut ja huutaa hoilottaa kohti kulkkua, että se muka tässä vielä juoksennelkoon omia rahojansa peräilemässä, taikka alkavat palvelijat sättiä herrasväkeänsä vasten silmiä, että mokomiakin ruhtinaita, joilla on itselläänkin nälkä niin, että näköä haittaa, — silloin istui Irina liikahtamatta ja silmäänsäkään räväyttämättä, häjy hymy synkillä kasvoilla. Vanhemmille oli hänen yksi ainoa hymynsä paljoa katkerampi kaikkia moitteita. He tunsivat olevansa syypäitä, syyttömästi syypäitä tuon olennon edessä, jolla hamasta synnyinhetkestään näkyi olevan oikeus nauttia rikkautta, prameutta, kunnioitusta.

Litvinow rakastui Irinaan heti ensi silmäyksellä; (hän ei ollut kuin kolme vuolta vanhempi Irinaa). Pitkiin aikoihin ei hänen kumminkaan onnistunut herättää hänessä vastarakkautta, ei edes huomiotakaan. Tytön käytös häntä kohtaan vivahti päinvastoin jonkinlaiseen vihamielisyyteen, ikäänkuin Litvinow olisi tehnyt itsensä syypääksi häntä kohtaan johonkin loukkaukseen, jonka hän oli kätkenyt sydämmeensä, voimatta antaa sitä anteeksi. Litvinow oli siihen aikaan liian nuori ja kokematon, käsittääkseen, mitä tuon vihamielisyyden, melkeinpä halveksimisen alla saattoi piillä. Niinpä istuu poika parka useinkin, unohtaen luennot ja kirjat, tuossa Osininien ilottomassa vierashuoneessa, salaa katsellen Irinaa, ja sydän se verkalleen hiukenee ja hiljalleen kytee, ja rintaa ahdistaa. Irina taas on ikäänkuin suutuksissaan, ikäänkuin ikävissään; hän nousee, kulkee kerran huoneen poikki, katsahtaa häneen kylmästi, niinkuin katsahtaisi tuoliin tai pöytään, kohauttaa olkapäitään ja panee kätensä ristiin. Saattaa käydä niinkin, ett'ei hän koko illassa kertaakaan katsahda Litvinowiin, ei puhellessaankaan hänen kanssansa, ikäänkuin kieltäen häneltä senkin almun; tahi ottaa kirjan, on lukevinaan, mutta ei lue kumminkaan, rypistelee silmiänsä ja pureksii huuliansa tai äkkiä kysäisee ääneen isältä tai veljeltä: mitä kärsivällisyys on saksaksi? Litvinow koetti päästä pois tästä taikapiiristä, jossa hänen oli niin tuskallista ja jossa hän räpistelihe lakkaamatta kuin lintu satimessa. Hän poistui Moskovasta viikoksi maalle, mutta siellä oli hän tulla hulluksi surusta ja ikävästä, ja ihan laihtuneena, sairaana palasi hän Osininien luokse… Kummallista! Irinakin oli näinä päivinä huomattavasti laihtunut; kasvot olivat kellastuneet, posket kuopallaan… Mutta entisiä kylmemmin hän tervehti Litvinowia, melkein ilkkuvalla välinpitämättömyydellä, ikäänkuin olisi Litvinow entistä enemmän häntä loukannut.

Näin piinasi hän Litvinowia pari kuukautta.

Ja sitten muuttui äkisti kaikki yhtenä ainoana päivänä. Rakkaus leimahti ilmi kuin tulipalo; se syöksähti esiin kuin ukkosen pilvi.

Kerran ja se päivä pysyi hänellä muistossa kauan aikaa — istui Litvinow jälleen Osininien vierashuoneessa akkunan ääressä, tylsästi katsellen ulos kadulle. Häntä harmitti, ja hänen oli ikävä, ja hän halveksi omaa itseänsä eikä päässyt paikaltaan liikahtamaan… Olisi tuossa joki akkunain alla, sinne — niin tuntui — sinne hän syöksisi kauhulla, mutta säälittä. Irina oli istahtanut lähelle häntä ja oli niin omituisesti äänetön ja liikkumatta. Pariin päivään ei hän enää ollut puhellut Litvinowin kanssa sanaakaan, enempää kuin muittenkaan kanssa. Hän istui istumistaan, pää käden varassa, ikäänkuin neuvotonna, silloin tällöin vaan vilaisten ympärilleen. Tämä jäädyttävä riutuminen kävi Litvinowille vihdoin sietämättömäksi. Hän nousi ja alkoi hakea lakkiansa, jäähyväisiä sanomatta.

— Älkää menkö, — kuului äkkiä hiljainen kuiskaus.

Litvinow tunsi sydämmensä vavahtavan. Hän ei ollut tuntea Irinan ääntä: jotain ennen olematonta helähti noissa sanoissa. Hän katsahti ylös ja tyrmistyi: Irina katsoi häneen lempeästi, niin juuri, lempeästi.

— Älkää menkö, — toisti hän, — jääkää tänne. Minä tahdon olla teidän kanssanne.

Hän hiljensi vieläkin äänensä.

— Jääkää tänne… Minä tahdon.

Ymmärtämättä mitään ja tietämättä oikein itsekään, mitä teki, lähestyi Litvinow häntä ja ojensi kätensä häntä kohti… Irina antoi hänelle molemmat kätensä, myhähti sitten, punastui ja yhä hymyillen läksi huoneesta ulos… Kotvasen kuluttua hän palasi nuoremman sisarensa kanssa, loi Litvinowiin jälleen samallaisen pitkän ja hellän katseen ja osoitti hänet istumaan viereensä…

Ensi alussa ei Irina voinut virkkaa sanaakaan, huokaili vaan ja punastui. Sitten alkoi hän, aristellen, tiedustella hänen opinnoistaan, mitä ei koskaan ennen ollut tehnyt. Saman päivän illalla koetti hän useampia kertoja lausua mielipahaansa siitä, ett'ei ollut kylliksi osannut arvostella häntä, vakuutti muuttuneensa nyt aivan toisellaiseksi ja hämmästytti häntä äkkinäisellä tasavaltaisuuden mielen-ilmauksella. (Litvinow ihaili siihen aikaan Robespierreä eikä uskaltanut ääneen moittia Maratia). Viikon perästä tiesi Litvinow Irinan rakastavan häntä.

Niin. Kauan säilyi Litvinowin muistossa tuo ensimmäinen päivä, mutta ei unohtanut hän seuraaviakaan, niitä päiviä, jolloin hän vielä, koettaen epäillä ja tohtimatta uskoa, tuntien rinnassaan liikauttavaa riemua, melkeinpä pelkoa, selvään näki, kuinka tuo odottamaton onni alkoi itää, kasvamistaan kasvoi ja vihdoin, vastustamattomasti ottaen valtoihinsa kaikki, mitä sen edessä oli, syöksähti häneen täydellä voimalla. Silloin löivät ensi lemmen heleät hetket, nuo hetket, joita ihminen ei saa eikä saatakaan elää kuin kerran elämässään.

Irina muuttui äkkiä säveäksi kuin karitsainen, pehmeäksi kuin silkki ja äärettömän hyväntahtoiseksi. Hän rupesi antamaan nuoremmille siskoilleen opetusta, ei pianonsoitossa, sillä hän ei ollut soitannollinen, vaan franskan- ja saksankielessä. Hän valmisteli heidän läksyjänsä ja otti osaa talouden askareihin. Kaikki häntä huvitti; kaikkeen hän mielellänsä kiintyi. Vuoroin hän puheli lakkaamatta, vuoroin vaipui äänettömään sulo-oloon. Hän rakenteli kaikenlaisia suunnitelmia; mietiskeli loppumattomiin, mitä kaikkea hän on tekevä, jouduttuaan naimisiin Litvinowin kanssa (heidän avioliittoansa ei hän epäillyt ensinkään), kuinka he sitten yhdessä alkavat…

— Tehdä työtä — lisäsi Litvinow.

— Niin, teemme työtä — toisteli Irina — lueskelemme… mutta ennen kaikkea matkustelemme.

Varsinkin teki hänen mielensä lähteä piammiten pois Moskovasta, ja kun Litvinow huomautti, ett'ei hän ole vielä päättänyt kurssiansa yliopistossa, silloin Irina, hetkisen mietiskeltyään, vastasi, että sopiihan opinnot päättää Berlinissää tai… siellä nyt missä hyvänsä.

Irina ei pitänyt tarpeellisena kätkeä tunteitansa, ja senpä vuoksi hänen mieltymyksensä Litvinowiin ei pysynytkään pitkää aikaa salassa ruhtinaalta ja ruhtinattarelta. Mikään varsinainen, ilon aihe se ei heille ollut, mutta, ottaen olot ja asianhaarat lukuun, eivät he tahtoneet heti kohta panna jyrkkää kieltoakaan sitä vastaan. Olihan Litvinowilla sentään melkoinen omaisuus.

— Mutta nimi, mutta nimi! — huokaili ruhtinatar.

— No niin, nimi kyllä… se on totta, — oli ruhtinaalla tapana vastata. — Mutta onhan hän kumminkin aatelismies ja sitä paitsi: eihän Irina meitä kumminkaan tottelisi. Vai onko hän milloinkaan jättänyt tekemättä, mitä kerran on tahtonut tehdä? Vous connaissez sa violence![23] Ja eihän asia vielä olekaan lopullisesti lukossa.

Näin puheli ruhtinas, mutia itsekseen hän ajatteli: "Madame Litvinow, — eikö muuta? Toista minä olisin odotellut."

Litvinow joutui kokonaan tulevan morsiamensa valtaan, ja mielellään hän siihen antautuikin. Hän oli ikäänkuin kiertynyt kurimukseen, ikäänkuin kadottanut oman itsensä… Se tuntui hänestä kammottavalta ja se tuntui suloiselta; ei hän säälinyt mitään eikä hän säästänyt mitään. Mikä avioliiton merkitys on, ja mitä velvollisuuksia siinä; voiko hänestä, niin auttamattomasti toisen valtaan joutuneesta, tulla hyvää aviomiestä, ja millainen tulee Irinasta aviovaimo, ja onko heidän keskinäinen välinsä oikealla tolalla — sitä hän ei voinut ratkaista. Hän oli kiihkeässä tilassa. Yksi asia oli hänelle selvillä: mennä Irinan jäljestä, Irinan kanssa, eteenpäin loppumattomiin, tuli mitä tuli! mutta vaikk'ei Litvinowin puolelta tullut vähintäkään vastustelua, ja vaikka Irinan lempeys edelleen oli ylenpalttisen hehkuvaa, sattui kumminkin joskus väärin-ymmärryksiä ja selkkauksia.

Kerrankin riensi Litvinow hänen luokseen suoraa päätä yliopistolta, yllään vanha nuttu ja sormet musteessa. Irina kiiruhti häntä vastaan, tavallisella ystävällisellä tervehdyksellä, mutta pysähtyi äkkiä.

— Tehän olette ilman sormikkaita — lausui hän painavasti, ja lisäsi samassa: — hyi, te olette tuommoinen… ylioppilas!

- Kovinhan te olette herkkätunteinen, Irina, — virkkoi Litvinow.

— Te olette todellakin… ylioppilas. Vous n'êtes pas distingué[24]

Ja kääntäen hänelle selkänsä, meni Irina toiseen huoneesen. Tuntia myöhemmin hän kyllä pyysi anteeksi…

Yleensä myönsi Irina mielelläänkin syyllisyytensä ja pyysi häneltä anteeksi, mutta — kummallista — useinkin hän, melkein itkusilmin, syytti itseänsä pahoista taipumuksista, joita hänessä ei ollutkaan, ja sen sijaan itsepäisesti kielsi todellisia virheitänsä.

Toisen kerran oli hän, Litvinowin tullessa, itkussa silmin, pää käden nojassa, suortuvat hajallaan. Kun Litvinow säikähtäneenä kysäsi syytä hänen mielipahaansa, osoitti hän sanaakaan sanomatta sormella rintaansa. Litvinow säpsähti. "Keuhkotauti!" iski hänen mieleensä, ja hän tarttui tyttöä käteen.

— Oletko sinä sairas? — kysyi hän vapisevalla äänellä. (Tärkeissä kohtauksissa he jo sinuttelivat toisiansa)… — Minä käyn heti lääkärin.

— Minä olen aivan terve… mutta tämä leninki… ettekö te ymmärrä?

— Kuinka niin? Tämä leninkikö?… — virkkoi toinen ymmällä.

— Kuinkako niin? Niinpä vaan niin, ett'ei minulla ole toista, ja että tämä on vanha ja inhoittava, ja tämä minun pitää ottaa ylleni joka päivä silloinkin kuin sinä… kuin te tulette… Sinä hylkäät minut vihdoin, nähdessäsi minua aina tämmöisenä tuhkapöperönä.

— No mutta, Irina hyvä, mitäs sinä nyt puhutkaan? Onhan tuo leninki erittäin sievä… Minulle se on sitäkin rakkaampi kuin sinut juuri siinä näin ensi kerran.

Irina punastui.

— Olkaa hyvä, Grigori Mihailovitsh, älkää muistuttako minulle sitä, että tämä oli jo silloinkin minun ainoa leninkini.

— Mutta, Irina Pavlovna, se pukee teitä niin erinomaisen hyvin.

— Eikä pue: se on ilkeä, se on inhoittava, — vakuutteli tyttö, hermostuneena nyppien pitkiä, pehmoisia suortuviaan. — Voi tätä köyhyyttä, tätä köyhyyttä, tätä alhoa kuitenkin! Mitenkä päästä tästä köyhyydestä! Mitenkä nousta alhosta!

Litvinow ei tiennyt mitä sanoa ja kääntyi hieman syrjään.

Äkkiä hyppäsi Irina tuoliltaan ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen.

— Mutta sinähän rakastat minua! Rakastathan sinä? — lausui hän, läheten häntä, ja hänen kyynelisissä silmissään välähti onnen ilo. — Rakastathan sinä minua tässä inhoittavassakin leningissä?

Litvinow heittäysi polvilleen hänen eteensä.

— Niin, rakasta minua, rakasta minua, armas, sinä pelastajani, — kuiskasi hän, kumartuen hänen puoleensa.

Päiviä kului, viikkoja vieri tällä tavoin. Mitään muodollisia selityksiä ei tosin vielä tehty, ja Litvinow yhä viivytteli kysymystään, tietysti ei siitä syystä, että hän itse tahtoi niin tehdä, vaan odotellessaan Irinalta käskyjä. (Irina oli näet kerran ohi mennen huomauttanut heidän kumpaisenkin olevan niin naurettavan nuoria, että edes moniahta viikko pitäisi lisätä heidän ikäänsä). Kaikki asiat kulkivat kumminkin lopullista ratkaisuaan kohti, ja lähin tulevaisuus astui astumistaan yhä selvempipiirteisenä esiin. Silloin sattui tapaus, joka hajoitti kaikki aikeet ja suunnittelut, hajoitti kuin tuuli tiellä köykäisen tomun.

VIII.

Sinä talvena vieraili hovi Moskovassa. Juhlallisuuksia oli myötäänsä, ja niin tuli tavanmukaisen suuren baalinkin vuoro Aatelis-klubissa. Tieto siitä tuli Hurttatorinkin varrella olevaan taloon, vaikk'ei muutoin kuin ilmoituksena "Polisi-Sanomissa". Ruhtinaalle tuosta ensiksi hoppu käteen. Hän päätti heti, että baaliin on mentävä ja Irina sinne vietävä; anteeksi antamatonta olisi nimittäin päästää käsistään tilaisuus, jossa saisi nähdä oman keisarinsa ja hänen perheensä; perinnöllinen aatelismies on hänen mielestään siihen tavallaan velvoitettukin. Hän pysyi tässä vaatimuksessaan harvinaisella, hänelle aivan tavattomalla innolla. Ruhtinatar oli joissakin määrin samaa mieltä; huokailihan vaan kulunkien tähden. Irina oli kerrassaan asiata vastaan.

— Ei! En lähde! — vastasi hän kaikkiin vanhempainsa todisteluihin. Hänen niskoittelunsa meni niin pitkälle, että vanha ruhtinas vihdoin päätti kääntyä Litvinowin puoleen, pyytäen, että hän koettaisi taivuttaa Irinaa, selittämällä hänelle, muitten "resonien" ohella, kuinka sopimatonta nuoren tytön on vierastella maailmaa, ja että "pitäähän sellaistakin kokea", ja että hän muutoinkin karttelee ihmisiä liian paljon.

Litvinow otti esittääkseen hänelle nämä "resonit". Irina loi häneen terävän ja tarkan, tutkistelevan katseen, niin terävän ja tutkistelevan, että toinen tuli aivan hämilleen. Leikitellen vyönsä hesuilla, virkkoi Irina tyynesti:

— Tekö sitä tahdotte? Tekö?

— Niin… tuota, minä arvelen — änkytti Litvinow. — Minä olen aivan samaa miellä kuin teidän isänne… Ja miksipäs ette menisikään?… muita katsomaan ja itseänne näyttämään, — lisäsi hän, naurahtaen.

— Itseäni näyttämään — virkkoi Irina verkalleen. — No niin, minä lähden… mutta muistakaa, että se oli teidän tahtonne.

— Niin, tuota… minä… — alotti Litvinow.

— Se oli teidän tahtonne, — keskeytti Irina. — Ja vielä yksi ehto: teidän täytyy luvata minulle pysyä poissa tuosta baalista.

— Mutta miksikä niin?

— Minä tahdon sitä.

— Minä tottelen… mutta olisi minun sentään ollut hauska katsella teitä kaikessa loistossanne, omin silmin nähdä, kuinka syvän vaikutuksen te teette, ja sen te olette varmaankin tekevä… Voi kuinka minä olisin ylpeä teistä! — lisäsi hän, huoahtaen.

Irina naurahti.

— Koko tuo minun loistoni ei ole oleva muuta kuin valkoinen leninki, ja mitä vaikutukseen tulee… Sanalla sanoen, minä tahdon, että tehtäisiin niin.

— Irina! Oletko suutuksissa?

Irina naurahti jälleen.

— En suinkaan! En minä ole suutuksissa, mutta sinä… — Hän iski Litvinowiin silmänsä, ja sellaista ilmettä ei tämä muistanut niissä milloinkaan ennen nähneensä. - Kenties — jatkoi hän puoliääneen — kenties se on tarpeellista.

— Mutta, Irina, rakastathan sinä minua?

— Minä rakastan sinua, — vastasi hän melkein juhlallisella arvokkaisuudella ja likisti hänen kättänsä lujasti, milt'ei miesmäisesti.

Kaikki seuraavat päivät kuluivat Irinalta puvun valmistelemisen ja tukkansa laittelemisen puuhissa. Baalipäivän aattona tunsi hän huonovointisuutta, ei malttanut istua asemillaan, itkeäkin tillautti muutaman kerran… Litvinowin läsnä-ollessa hän myhäili omituisen yksitoikkoisesti, kohdellen häntä muutoin yhtä lempeästi kuin ennenkin, mutta hajamielisenä myötäänsä tirkislellen peiliin. Itse juhlapäivänä hän oli hyvin äänetön ja kalpea, mutta tyyni. Kello yhdeksän tienoissa illalla tuli Litvinow, nähdäkseen häntä ennen lähtöä. Kun Irina astui hänen luokseen valkoisessa tartalani-puvussa, lehvänen pieniä sinikukkia hennosti pöyhätetyissä hivuksissa — silloin hän huudahti ihastuksesta: niin ihanalta ja ylevältä näytti Irina, enemmänkin kuin hänen ikäänsä nähden olisi odottanut.

— Hän on todellakin kasvanut sitten tän'aamun — arveli Litvinow itsekseen, — ja mikä ryhti! Sitä se sukuperä tekee!

Irina seisoi hänen edessään, kädet alas laskettuina, hymyilemättä, keimailematta, ja katsoi päättäväisenä, melkein rohkeana, ei häneen, vaan jonnekin kauas, suoraan eteenpäin.