E-text prepared by Tapio Riikonen

LAILA ELI KUVAELMIA RUIJAN RANNOILTA

Kirj.

J. A. FRIIS

Suomennos norjankielestä.

G. W. Edlund, Helsinki, 1883.

SISÄLLYS:

I. Tyhjä kätkyt
II. Jaampa sutta hiihtämässä
III. Lapsi ja Lappalainen
IV. Suomalaisia. Poro. Majanmuutto
V. Runne ja Ranne
VI. Joulunaatto
VII. Rutto
VIII. Mellet ja Laila koulussa
IX. Markkinat Karasjoella
X. Kesällä
XI. Häät
XII. Jaampan viimmeinen retki

I.

Tyhjä kätkyt.

Kaukana pohjois-Ruijassa ja syvällä sydänmaassa on pieni maakylä nimeltä Karasjok. Kylä on saanut nimensä joesta, joka juoksee sen ohitse. Joen nimi on myös Karasjok, eli suomeksi "väkevä virta."

Tasangolla, jonka halki virta juoksee, seisoo pieni puukirkko ja sen ympärillä asuu muutamia lappalaisperheitä. Seutu on kesäiseen aikaan sangen kaunis; tasangolla kasvaa rehoittavaa ruohoa ja harjanteilla kaunista petäjikköä.

Nykyjään asuu seudulla pappi, mutta viime vuosisadalla, jolloin tässä kerrotut seikat tapahtuivat, tuli pappi sinne vaan pari kertaa vuodessa, ja paitsi Lappalaisia asui siellä silloin vaan norjalainen nimismies ja kauppias. Kauppiaan nimi oli Lind. Hän oli vaimoneen eräänä kesänä saapunut paikkakunnalle meren rannikolta, tuoden mukanaan kaikenlaisia tavaroita, joilla rupesi harjoittamaan kauppaa Lappalaisten kesken.

Muuten ei kukaan tiennyt sen enempää kauppiaasta ja hänen vaimostaan. He olivat molemmat nuoria ja tullessaan ilman perillisittä, mutta vuoden kuluttua lisääntyi perhe pienellä tyttärellä, ja odottamatta, kunnes seudulle saapuisi pappi, joka lapsen olisi kastanut, päättivät he lähteä lapsen kanssa Koutokeinoon, toiseen samankaltaiseen kylään keskellä sydänmaata, jossa myös oli kirkko ja jossa silloin asui pappi vuoden umpeensa. Molempien kylien väliä on noin 15 penikuormaa. Kesällä täytyy kulkea jalkaisin, vaan talvella voi käyttää poroa ja saattaa silloin kulkea matkan kahdessa päivässä.

Monta vuotta sitten seisoi kauppias Lindin talon edustalla Karasjoella 5 poroa, valjastettuna kukin pulkkansa eteen.

Kauppiaan renki Lars, eli kuten Lappalaiset sanovat, Lassi, sovitteli paraillaan yhteen rekeen padan, vähän jäätynyttä poronlihaa ja yhtä toista muuta, josta saattoi huomata että joku aikoi pitemmälle matkalle.

Kaikki porot olivat suuria, kauniita eläviä. Yksi poro oli aivan valkoinen, joka on varsin harvinainen väri, toinen oli kirjava; muilla oli tavallinen tuhkaharmaa väri, ja kaikilla oli suuret monihaaraiset sarvet.

Ne kuuluivat kaikki kauppiaalle ja hän se olikin, joka nyt vaimoneen joulunaattona aikoi matkustaa Koutokeinoon, saadakseen pienen neljännesvuotiaan tyttärensä kastetuksi.

Kauppiaan porot, erittäinkin lumivalkoinen, jolla vaimon tuli ajaa, olivat varustetut komeilla valjailla, vyö kaulassa ja vyötäisillä, koristettuna punaisilla ompeluksilla, tupsuilla, hopealangoilla ja monilla pienillä kulkusilla. Lappalaisten komeuteen kuuluu näet, sekin, että vaimo tahi rikas tyttö tulee kirkolle ajaen kauniilla, valkoisella porolla ja puettuna itse valkoiseen turkkiin, joka on koristettu kaikenlaisilla punaisilla ompeluksilla. Porot olivat luultavasti kauan seisoneet sidottuina, sillä ne eivät syöneet eteen pantua jäkälää, vaan olivat hyvin rauhattomia; kaapivat jaloillaan maata, kieputtivat sarviaan ja nykivät mursunnahkaista hihnaa, joka riimun tapaisesti oli sidottu päähän.

Ne olivat nähtävästi hyvin nureissaan vankeudestaan ja tahtoivat mielellään päästä vapauteen, joten se, jonka tuli ajaa, saattoi olla varma siitä, että ensimmäinen neljännes matkasta oli menevä huikeassa vauhdissa.

Talon arkihuoneessa istui nuori vaimo lapsi sylissään, ja hänen edessään järjesteli eräs lappalaistyttö erityisiä esineitä "komsaan" eli lappalaiskätkyeesen, tuommoiseen laitokseen, joka tuhatvuotisen kokemuksen jälkeen on tehty niin tarkoituksen-mukaiseksi kuin mahdollista semmoisille retkille, joita näissä seuduin talvella tehdään, usein ankarassa pakkasessa, lumituiskussa ja teittömissä erämaissa.

Semmoinen kätkyt on koverrettu puusta; toisessa päässä on kupukatto, jonka alla lapsenpää lepää, ja kupukatosta jalkapuoleen käy vahvat nuorat eli siteet, jotka muodostavat tiheän ristikon lapsen yli. Siteiden päälle voi taasen levittää vaipan eli jotakin muuta, joten lapsi voi levätä täydelleen suojattuna ja kumminkin esteettömästi hengittää ilmaa, kätkyeen toisesta päästä toiseen käy vahva nuora, jonka avulla sen voi kantaa selässään eli ripustaa puuhun ja panna heiluvaan liikkeesen. Se voi pudota ja kieriä maassa sekä kestää kolmenkymmenen asteen kylmyyttä, ilman että lapsi kärsii mitään vahinkoa.

Kupukaton eli holvin etukaareen lapsen pään päällä ripustetaan tavallisesti lasihelmiä, renkaita tahi muuta helisevää, jolla pienokainen voi leikkiä. Muinoin ripustettiin poikalapsen kätkyeesen jousi, nuoli ja keihäs pienennetyssä muodossa merkiksi, että hänestä oli tuleva voimakas metsästäjä. Tyttölapsen kätkyeesen ripustettiin riekon siivet, jalat ja nokka osoitteeksi, että hänestä oli tuleva yhtä "siisti, ripeä ja soma" kuin riekkokin oli.

"Tiedätkö nyt varmaan, Magga, että sammaleet, jotka panit kätkyeesen, ovat kuivia?" kysyi äiti lappalaistytöltä.

"Sen tiedän," vastasi tämä, ne ovat niin kuivia, niin kuivia ja hienoja, ett'ei sen parempia löydy koko Diljetunturilla."

"Ja pienet porovasikan nahat, onko sinulla ne?"

"Tässä on neljä poronvasikan nahkaa, tässä on höyhentyyny pään alle ja tässä on jalkapussi j.n.e."

"Luulen että Maria nukkuu," lausui äiti; "nyt on paras toimittaa hänet kätkyeesen." Henkäystään pidättäen hän painoi suudelman lapsen otsalle ja antoi sen tytölle, joka paremmin ymmärsi asettaa sitä kätkyeesen. "Saanko minäkin suudella lasta?" kysyi lappalaistyttö.

"Aivan kernaasti sen saat tehdä, Magga," vastasi äiti, "sinä et suo
Marialle etkä minulle mitään pahaa, mutta älä vaan herätä häntä."

Kaikella huolella lapsi nyt pantiin kätkyeesen ja äiti rauhoittui johonkin määrin Koutokeinon matkalle lähtiessään.

Samassa tuli kauppias huoneesen ilmoittaen, että kaikki oli valmiina lähtöön.

Ilma oli kylmä mutta kaunis heidän astuessaan ulos asettuakseen rekiin, ja rekikeli oli oivallinen, eli toisin sanoin, oli vähän nuorta lunta kovan hangen päällä. Oli juuri semmoinen keli, jolloin poro juoksee paraten, kun se juostessaan silloin tällöin saa siepata suun täydeltä lunta jäähdyttääkseen kieltänsä ja sammuttaakseen janoansa.

"Onko nyt kukin paikallaan reessä ja ohjakset kädessä?" kysyy Lappalainen, jonka ajaa edellä ja jota kaikki muut porot sidottuina peräksyttäisin seuraavat.

"Nyt heitän irti!" huutaa hän, heittäytyy rekeen, ja äkkinäisellä tempauksella lähtee "raide" [1] eteenpäin, niin että lumi elukoiden sorkista tupruaa korkealle ajajien päälle.

Etunenässä ajaa Lappalainen, sitten kauppias, sen jälkeen hänen puolisonsa, sitten lappalaistyttö lapsi sylissään ja hänen takanaan välillinen eli varaporo ilman reettä. Pitemmällä matkalla nimittäin eli siinä, missä maa on hyvin mäkistä, kuletetaan tavallisesti semmoinen poro mukana. Sillä jyrkänteitä alas kulkiessa viimeinen poro, jolla ei ole rekeä kintereillä, pysähtyy ehdottomasti eli pitää vastaan, josta vauhti hiljenee ja käy turvallisemmaksi edellä ajaville.

Voipi myös sattua vahinko jollekin porolle ja silloin voi turvata varaporoon. Onpa niinkin sattunut, että on jouduttu niin etäälle ihmisasunnosta, jotta eväs on loppunut ja on täytynyt teurastaa varaporo.

Muutamia tuntia myöhemmin näemme matkustajien hiljaista vauhtia kulkevan pitkin lumikenttää, revontulten kaarenmoisesti säihkyessä ikäänkuin kunniahohteena heidän päänsä päällä. Revontulten hohde on niin kirkas, että selvään luulee kuulevansa suhisevan ja räiskyvän äänen samalla, kun ne taivaanrannasta toiseen sinkahuttelevat terävähuippuisia ja punaisenkeltaisia kieliään. Revontulet ynnä tähtien valo taivaan sinikannelta vaikuttavat, että on melkein yhtä valoisata kuin päivällä.

Porot ovat nyt vähitellen juosseet intonsa uuvuksiin, ja ne irroitetaan sen vuoksi nuorasta, joten kukin matkustaja ajaa erikseen. Sillä ei ainoastaan Lappalainen ja lappalaistyttö vaan myös kauppias ja hänen puolisonsa ovat tottuneita porolla ajamaan.

Heidän aikomuksensa on saapua yöksi majalle, joka matkustajia varten on rakennettu tien oheen; tämmöiset majat ovat Ruijassa toisinaan niin etäällä toisistaan, jotta ei päivässä ennätä yhdestä toiseen. Toisinaan, kun ei semmoiselle majalle ennätä, täytyy viettää yö tunturilla. Silloin kaivetaan kuoppa lumeen, asetetaan poronnahka alle, toinen päälle, kaadetaan viimein reki kumon päällimmäiseksi, ja ellei pakkanen ja tuisku ole varsin ankara, saattaa siinä maata joksenkin levollisesti ja nukkua yhtä makeasti kuin huoneessakin. Ajaessaan Lappalainen huvikseen on toisinaan reessä polvillaan, toisinaan seisoallaan ja kaikenmoisissa asennoissa. Muilla sitä vastoin on täysi työ pysytelläkseen reessä. Tyttö, jolla on lapsi sylissään, ajaakin niin varovaisesti kuin mahdollista, varsinkin kun tie kääntyy alas rotkoon ja siitä joelle, jonka jäätä tahi rantaa myöten ajetaan pitkän matkaa. Toisin paikoin on virta niin väkevä ja koskinen, ett'ei se voi jäätyä. Silloin täytyy kulkea joen rantaäyräitä myöten ja tässä tarvitaan taitoa pysyäkseen tasapainossa ja istuallaan reessä, joka poron useinkin vallattomasti ja huimapäisesti hypähdellessä helposti sattuu kiviin ja kantoihin, tahi luisuu pitkin kaljameita. Kuljettuaan 5-6 tuntia Lappalainen pysähtyy levähtääkseen paikalla, jossa näkyy olevan jäkälää poroille. Päästyään valjaista porot heti alkavat kaapia pois lunta etujaloillaan päästäkseen jäkälään käsiksi. Sitten Lappalainen virittää tulen, panee padan tulelle ja täyttää sen lumella saadakseen keittämiseen tarpeellisen veden.

Mutta olihan kauppiaan puolison myös pidettävä huoli siitä, että pikku Mariakin saisi jotakin ravintoa, ja hän käski sen vuoksi Maggan nostamaan lapsen kätkyeestä.

"Otetaanko lapsi kätkyeestä tämmöisessä pakkasessa", huudahti tyttö, "ei, se ei käy laatuun, paleltuisihan se."

"Niin, mutta mitä pitää minun tekemän?" kysyi äiti.

"Sinun pitää tekemän niinkuin lappalaisvaimot tekevät."

"No, kuinka he sitten tekevät?"

"Lappalaisvaimo laskeutuu polvilleen lumeen kätkyeen viereen, kumartuu lapsen yli ja imettää sitä kätkyessä."

Samaten nytkin tehtiin, ja pari tuntia levättyään lähti matkue taas liikkeelle ja ajoi eteenpäin.

Vähän matkan päässä nousee matkaajien edessä ikäänkuin valkoisia savupilviä joesta. Tässä on siis koski, joka on kierrettävä. Lappalainen pysähtyy ja sitoessaan porot yhteen hän lausuu:

"Tässä on meidän meneminen maalle kosken äyräälle, katsokaa nyt eteenne, mäki on jäinen, ja jos vaan putoaa reestä, saattaa helposti vieriä koskeen."

"Magga kulta," huusi äiti, "pidä huolta Mariasta."

Viimeisen puolen tunnin kuluessa on Lappalainen heittänyt pois rekitemppunsa; hän on ollut ääneti ja ajanut tavattoman rajusti.

"Onko siellä jotakin tiellä, Lassi!" kysyi kauppias.

"Ei ole," vastasi Lappalainen omalla kielellään, jota kauppias myös taisi, "vaan etkö ole huomannut, että tässä on tuoreita suden jälkiä? Parasta lienee, ett'et hiisku vaimollesi mitään, jott'ei hän säikähtyisi. Ehkä saavumme majalle tapaamatta susia tahi ilman että ne saavat meistä vihiä. Ei ole enään kuin puoli penikuormaa jälellä ja ole huoleti —" vaan ennenkuin hän ennätti jatkaa, hyppäsi hänen poronsa äkkiä ja niin rajusti syrjään, että hän milt'ei oli pudota reestä.

Susiparvi tuli juosten heitä vastaan ja valkoinen vaahto valui niiden veripunaisesta kidasta.

Porot karkasivat eteenpäin huimaa vauhtia. Ei mikään käsi pystynyt heitä hillitsemään. Jokaisella oli kyllin tekemistä pysytelläkseen reessä ja suojellakseen itseään täräyksistä ja kaatumasta.

"Magga, Magga, pidä huolta lapsesta, pidä huolta Mariasta!" kuului äidin ääni.

Kukkulata kohti lensivät porot, vaan hädässään kompastuivat kantoihin, jotta nuora, jolla ne olivat yhdistetyt, katkesi. Huimassa vauhdissa ne sitten kiitivät kukin eri haaralle, ja lunta tuprusi niin vasten silmiä, jotta oli mahdoton nähdä eteensä. Vielä rajummin ne lensivät eteenpäin päästyään kukkulalle ja nähdessään susilauman takanaan. Viimeisessä törmänteessä tyttö kellahti semmoista vauhtia erästä kantoa vastaan, jotta sekä hän että lapsi sinkosivat reestä. Poro veti yhä perässään tyttöä, joka oli sitonut ohjaksen käsiranteesensa, vaan lapsi kätkyessään vieri aina vaan alemmas. Toisinaan oli kätkyt pysähtymäisillään johonkin kuiluun, vaan luisui taas alaspäin, kiihtyi vauhdissaan ja pysähtyi lopullisesti eräälle jäälohkareelle, joka hiljalleen kulki virran mukana pitkin rantaa.

Sillä välin porot yhä kiitivät pitkin tasankoa, ja tyttö oli puolipyörryksissä viruessaan susien takaa ajamana toisesta kädestään ohjaksissa. Vihdoin hän sai kätensä irroitetuksi ja poro kiiti nyt eteenpäin tyhjällä reellä, katkaisi pian vetonuoransa ja lensi sitten vielä tulisemmasti eteenpäin sudet kantapäillään.

Tämä seikka oli toisien pelastus, sillä sudet ahdistivat nyt irtonaista poroa, ja arvattavasti saavuttivat sen piankin ahmien suuhunsa sen lämmintä verta.

Vasta usean virstan päässä Lappalainen sai poronsa suurella vaivalla pysähtymään. Kauppias puolisoneen ei myöskään ollut kaukana ja vaara oli hetkeksi ohitse, mutta missä oli tyttö ja lapsi?

Ilta oli jo käynyt sekä pimeäksi että pilviseksi, joten ei voinut nähdä kauas eteensä. He odottivat sen vuoksi hetkisen voidakseen nähdä eli kuulla tytön tulevan. "Me emme ole kaukana majasta," lausui Lappalainen, "meidän täytyy ensin ajaa sinne. Minä palaan sitten takasin, jos vaan saan poron kulkemaan sinnepäin uudelleen."

"Minä seuraan sinua Lassi," lausui äiti.

"Siitä ei ole apua," vastasi Lappalainen, "sinä et saa poroasi palaamaan sinne, kentiesi en minäkään poroani."

"Mutta lapsi, lapsi", vaikeroi äiti itkien.

"Ehkäpä Magga on saapunut majalle ennen meitä," lausui Lappalainen herättääkseen äidissä vähän toivoa ja saadakseen hänet ajamaan eteenpäin, vaikka itse tuskin rohkeni uskoa tätä. Kuljettuaan sen verran, että saattoivat nähdä majan, ja kun ei tyttöä vieläkään kuulunut, kääntyi Lappalainen takaisin, mutta kauppias ja hänen puolisonsa kulkivat majaa kohden.

Puolen tuntia ponnisteltuaan poron kanssa saadakseen sitä kulkemaan takaisin, Lappalainen vihdoin saapui sille paikalle, jossa susilauman olivat kohdanneet. Hän alkoi huutaa ja meluta, jotta tyttö hänet huomaisi. Vihdoin kuului vastaus alhaaltapäin virran rannalta, ja täällä hän tapasi tytön, joka kaalasi lumessa itkien ja valittaen lasta turhaan etsiessään.

Tyttö kertoi nyt mitä hänelle oli tapahtunut ja molemmat etsivät vielä lasta, vaan turhaan. Lopullisesti he eivät voineet luulla muuta kuin että lapsi oli joko vierinyt virtaan ja siten kadonnut jäljettömiin tahi joutunut susien saaliiksi.

Nyt ei ollut muuta neuvoa, kuin palata onnettomien vanhempien luo, jotka kuoleman tuskassa odottivat heitä majassa.

Vihdoin kuului ulkoa kulkusten kilinä ja äiti syöksi ulos huutaen:

"Lapseni, lapseni, missä on lapseni?"

"Emme ole voineet vielä sitä löytää," puhui Lappalainen, kun tyttö hämmästyksissään ei saanut sanaa suustaan, "meidän täytyy odottaa kunnes päivä vähän valkenee."

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala," huokasi poloinen äiti vaipuen touotonna miehensä syliin.

Tyttö ja Lappalainen kertoivat nyt miten asian laita oli ja että olisi turhaa lähteä matkalle uudestaan, ennenkuin muutaman tunnin kuluttua, vaan kun äiti jälleen tointui tahtoi hän itse lähteä lastansa etsimään.

"Meidän täytyy odottaa päivän tuloa," vakuutti Lappalainen, "sitten lähdemme kaikki kolme."

Pitkä oli tämä yö onnettomille, pitkät, surulliset olivat hetket itkun ja valitushuutojen kestäessä. "Maria, pieni Maria, ainoa lapseni susien saaliina! Herra Jumala, sinä rankaiset minua kovin vihassasi!" valitti äiti.

"Koeta vähän levähtää voimistuaksesi, kun uudestaan lähdemme etsimään," lohdutti mies.

"Levähtää, levähtää, en saata, lähtekäämme heti."

"Se ei käy laatuun ennenkuin aamulla, me emme näe mitään," vakuutti mies; "jättäkäämme asia Jumalan huostaan. Hänen laupias kätensä suojelee lapsemme. Tiedäthän, ett'ei se voi paleltua kätkyessä."

"Mutta sudet, sudet! Jumalan nimessä lähtekäämme heti takaisin," valitti äiti.

"Susilla on kyllin tekemistä hätyttäessään Maggan poroa," lohdutti mies.

"Ja virta ja koski. Jumalani, Jumalani, en saata olla täällä, meidän täytyy lähteä, rakas ystäväiseni, lähtekäämme! Seuraa minua, Lassi!"

Lassi vakuutti porojen olevan niin säikäyksissään, että pimeässä oli mahdoton saada niitä sinne palaamaan, ja täten rouva saatiin vähän levähtämään, vaan juuri kun uni ja väsymys oli käskemäisillään tapauksen unhotuksen huntuun, heräsi hän taas äkkiä, ja suru ja kauhistus ahdisti kuin lyijytaakka hänen sydäntänsä.

"Pian lähdemme matkalle," sanoi Lappalainen, "neljännes tunnin kuluttua on niin valoisata, että saatamme kulkea."

Tyttö jäi odottamaan; Lappalainen, kauppias ja hänen vaimonsa läksivät matkalle ja saapuivat päivän koittaessa sille paikalle, jossa porot olivat säikähtyneet. Sekin paikka löydettiin, jossa tyttö oli pudonnut reestä, ja pian keksi Lappalainen kapean juovan lumessa jota myöten kätkyt oli luisunut alas virtaan päin.

Kaikki kolme seurasivat nyt tuota juovaa eikä kauan viipynyt ennenkuin kätkytkin tuli näkyviin virran rannalla. Ilohuudolla äiti juoksi rannalle ja heittäytyi kätkyeen päälle, vaan huoaten ja valittaen hän vaipui riutuneena maahan.

Kätkyt oli tyhjä, nuorat irti revityt ja lähemmin tarkasteltaessa huomattiin veripilkkuja lumessa ja ylen ympäri suden jälkiä.

Nyt ei ollut enää epäilemistäkään, ei voinut muuta luulla, kuin että lapsi oli joutunut petojen saaliiksi. Tyhjän kätkyeen kanssa vanhemmat palasivat majalle. Heillä ei nyt ollut mitään tekemistä Koutokeinossa; seuraavana päivänä he palasivat Karasjoelle, sairaina sekä sielun että ruumiin puolesta.

Mutta yksi seikka jäi heiltä huomaamatta, nimittäin että sillä paikalla, jossa kätkyt makasi, näkyi suksien jälet, jotka näyttivät vievän ylöspäin pitkin rantaa.

II.

Jaampa sutta hiihtämässä.

Monta vuotta sitten oli Aslak Laagje Ruijan varakkain tunturi-Lappalainen.

Hänellä oli 3-4000 suuruinen porolauma, ja tämän hoitamiseen tarvitsi hän sekä palvelijoita että palvelijattaria, puhumattakaan suuresta koirajoukosta.

Kaksi hänen renkiänsä olivat nimeltä Jaampa ja Jouna ja näistä kannattaa kenties kuulla vähän lähemmin, etenkin ensimainitusta.

Jaampa oli puhdasta lappalaista rotua ja puhdas lappalainen hän oli näöltäänkin. Hänen suunsa oli jotenkin suuri, nenänsä pieni ja hiukan litteä, silmät pienet ja sikkaraiset, poskipielet ulkonevat, tukka musta ja vanukkeinen ja koko naama ryppyinen ja kurttuinen, ikäänkuin vanhan koivun kylki. Sen lisäksi hän oli kokonaan ruskettunut kuumuudesta ja kylmyydestä, savusta ja sateesta, tuulesta, rakeista ja lumesta. Hän ei ollut miellyttävän näköinen, ei edes lappalaistyttöjen silmissä, ja hänellä oli ollut niin huono naimaonni, ett'ei hän vielä 40 vuoden ijällä ollut saanut itselleen vaimoa. Jaampa ei ollut mikään hurskas mies, ja ikävä kyllä, häntä ei voitu sanoa jumaliseksi edes kristillisessä merkityksessä. Päin vastoin pahoin pelkään, että täytyy sanoa häntä pakanaksi Tosin hän oli sekä kastettu että ripille päästetty, mutta hänen kasvatuksensa kristinopissa oli tapahtunut siihen aikaan viime vuosisadalla, jolloin Lappalaislasten tuli oppia norjankielellä.

Jaampa oli siis kyllä sen verran oppinut norjankielistä katkismusta ulkoa, että töin tuskin pääsi ripille mutta luultavasti ei hänkään, niinkuin siltä ajalta luemme, "ymmärtänyt vähäistäkään siitä, mitä oli kuullut, lukenut ja laulanut," ja sittemmin oli hän heittänyt kirjansa ja niiden mukana kristinoppiansakin nurkkaan.

Laagjen emäntä, joka oli hurskas vaimo ja joka taisi useampia rukouksia sekä lapin- että suomen- ja norjankielellä, oli usein sanonut hänelle:

"Jaampa, Jaampa, kuinka sinulle käy tuomiopäivänä, sinä kuin et milloinkaan rukoile, et aamuin etkä illoin?"

"En minä osaa daroa (norjankieltä)." vastasi Jaampa silloin, "kuinka minä voisin rukoilla Norjalaisten Jumalaa, eihän se ymmärrä lapinkieltä."

Tähän ei Laagjen emäntä tiennyt mitään vastata, sillä hänkin oli kuullut pispan, (M. F. Bang'in) niin uskottomalta kuin se kuuluukin, vakuuttaneen, "ettei Jumala tahtonut kuulla lappalaisia, vaan ainoastaan norjalaisia rukouksia."

Piispan tarkoitus oli varmaankin saada heitä sitä ahkerammin oppimaan norjankieltä. Mutta Jaampa ei tahtonut oppia norjankieltä, tahi ei voinut, jos olisi tahtonutkin; sillä kuka olisi hänelle sitä opettanut?

Mitäpä hän siis teki? Hän turvausi salaisesti jälleen noihin vanhoihin lappalaisiin jumaliinsa, jotka eivät vielä olleet varsin unhotukseen joutuneet, ja joiden kuvia vieläkin löytyi siellä täällä tuntureilla. Nämät, niin arveli hän, olivat ainakin yhtä viisaat kielitieteessä kuin hänkin, ne kai ymmärsivät sekä lapin- että suomenkieltä, joita kumpaakin hän taisi yhtä hyvin. Hänkin rukoili siis omalla tavallaan, vaan koska, missä ja mitä hän rukoili, sen tietää yksin taivaan Herra.

Jaampalla oli hillitsemätön ja tulinen luonto. Paha hän oikeastaan ei ollut. Hän oli nimittäin mieltynyt pikkulapsiin ja oli varojensa mukaan hyvä semmoisille, jotka olivat vielä köyhempiä kuin hän itse. Mutta jos häntä ärsytettiin tahi suututettiin, silloin ei hän ollut petoa parempi, silloin ei hän välittänyt mistään, ei peljännyt minkäänlaista ylivoimaa eikä antanut arvoa ylenluonnollisille eikä inhimillisille esineille.

Miksi siis Laagje piti tätä miestä palveluksessaan?

Siitä syystä, että Jaampallakin oli avunsa ja hyvät puolensa. Ollakseen Lappalainen hän oli tavallista suurempi, vaan siitä huolimatta notkea kuin kissa ja tavattoman kestävä käynnissä ja juoksussa, etenkin oli hän mestari hiihtämisessä. Harvat olivat niin vikkelät kuin hän porolauman paimentamisessa, poron kesyttämisessä ja tapossa, koirien opettamisessa ja ennen kaikkia suden hiihtämisessä. Moni hukka oli saanut surmansa Jaampan veitsestä. Ollen itsekin puoleksi susi oli hän tämän verivihollinen. Hänestä pidettiin sen vuoksi paljon, Jaampa ja hänen isäntänsä, tuo hiljainen Laagje, olivat hyvässä sovussa ja Jaampalla oli hyvä palkka. Joka syksynä sai hän kolme nuorta emäporoa ja luonnollisesti myöskin ne vasikat, jotka näistä syntyivät. Tällä tavoin oli hän, samoin kuin moni muukin tunturi-Lappalaisen palvelija koonnut itselleen pienen porolauman, jossa oli jo satakunta eläintä.

Näiden korviin oli hän tietysti leikannut oman merkkinsä, eroitukseksi isännän ja muiden poroista.

Jaampa ryyppäsi, missä vaan tapasi viinaa, ja niin kauan paljon, kunnes kellistyi paikalleen, mihin sattui sisälle huoneesen tahi ulos kedolle lumeen ja pakkaseen. Niinpä toisinaan voi sattua, että kun ukko heräsi pohmelostaan, oli hänen pitkä, vanukkeinen tukkansa jäätynyt niin lujasti kiini lumeen tahi jäähän, että hänen täytyi käyttää puukkoansa irti päästäkseen.

Jouna oli aivan erilainen kuin Jaampa. Hän oli vaalea-verinen ja näöltään jokseenkin miellyttävä. Sen ohessa hän oli nöyrä ja hyvänsävyisä olento, kujeili, vehkeili ja laski leikkiä lakkaamatta; hän oli lapsi mieleltään ja ajatuksiltaan, niinkuin moni muukin Lappalainen. Hänelläkin oli hyvät puolensa. Hän oli erittäin kätevä tekemään rekiä, suksia, lusikoita ynnä muita tarvekaluja poron sarvista, taitava hän oli kalastamaan ja riekkoja pyytämään, auttoi naisväkeä porojen lypsämisessä j.n.e. Ylipäänsä voimme sanoa, että Jaampa oli Esau ja Jouna oli Jaakob.

Jaampa ja Jouna asuivat teltissä yhdessä, mutta palvelijattaret asuivat tavan mukaan isännän ja perheen pääteltissä.

Laagje oli sinä talvena, jolloin yllämainittu tapahtui, pystyttänyt telttinsä Akanastunturille, muutamia penikuormia Karasjoelta, ja hänen lukuisa porolaumansa kuleksi ympäristöllä.

Sudet olivat olleet hyvin kiusallisia jo alkutalvesta, ja palvelijoiden täytyi kaksittain lakkaamatta olla ulkona yöt päivät vartioimassa, mutta kuitenkin olivat pedot saaneet useampia poroja surmatuksi. Monta susilaumaa oli nähty, joten oli peljättävä, että tämä rasitus talven pitkään kävisi vielä kovemmaksi. Myös oli huomattu, että susien joukossa oli ollut muudan, joka oli tavattoman suuri ja väriltään toisenlainen, kuin tavalliset norjalaiset sudet. Arveltiin sitä venäläissudeksi, joka oli tullut tänne Siperiasta.

Jaampa oli alati nureissaan, sillä tämä peto oli repinyt yhden hänen parahimmista ajoporoistaan, vaikka sillä olisi ollut vara valita satojen joukosta muitakin. Hän olikin eräänä päivänä ollut sitä hiihtämässä, vaan hänen täytyi heittää ajo sikseen, sillä lumi ei ollut tarpeeksi syvä ja susi niin muodoin pääsi helposti pakoon.

Jaampa huokaili ja rukoili, arvattavasti ei kuitenkaan taivaallista isäämme, että pian tulisi hyvä lumisade, jotta hän sopivammin saattaisi koettaa kilpajuoksua tuon rosvosuden kanssa.

Jopa vihdoinkin eräänä päivänä taivas alkoi synkistyä, ja mitä enemmän taivas synkistyi, sitä enemmän Jaampan naama kirkastui. Hän pani uuden latingin lyhyeesen rihlapyssyynsä, valitsi itselleen pisimmät ja leveimmät sukset ja voiteli ne poronrasvalla. Tulipa sitten lumisade. Hiljaa ja äänetönnä, suurina höytyvinä sinkoili lumi alas tummalta taivaalta ja peitti kyynärän korkeudelta laaksot ja kukkulat, joilta se tavallisesti tupruaa pois, jonka vuoksi susikin, kun sitä ahdistetaan, melkein aina pyrkii ylöspäin, jossa se helpommin pääsee karkuun.

Jaampan kasvot loistivat mielihyvästä ja hän otti toimittaakseen ylimääräisiä yövahteja siinä toivossa, että sudet saapuisivat. Vaan useampia öitä kului ilman että huomattiin susien jälkiäkään, joten jo tultiin melkein siihen luuloon että ne olivat siirtyneet toisille seuduille.

Jaampa oli tästä sekä hyvillään että pahoillaan. Olihan se hyvä, että ne pysyivät poikessa, vaan hän olisi toki ensin tahtonut koettaa oikeen vakavata kilpajuoksua tuon suuren suden kanssa, jonka he olivat nähneet.

Sillä välin ryhtyi hän taas jokapäiväisiin askareihinsa, ja eräänä päivänä oli hän poroa kesyttämässä pienen lammin jäällä lähellä telttiä. Nuori oppilas oli joku aika sitten saanut tutustua Jaampan kasvatusopin ensimmäiseen pykälään. Se kävi siten, että hän pitkästä nuorasta sitoi poron keskinkertaiseen, hoikkaan ja notkeaan koivuun ja antoi sen räpistellä siinä. Koivu taipui aina, kun poro hypähti, tempasi ja tepasteli irti päästäkseen. Mutta vähitellen kävi tässä porolle, niinkuin lohelle siimassa, joka on tottuneen kalastajan kädessä. Sen täytyi vihdoin masentua, rauhoittua ja tottua riimuun ja ohjakseen. Sitten vei Jaampa sen mukanaan alas jäälle ja valjasti reen vetonuoran päähän. Alussa arka ja kesytön eläin hirveästi pelkää rekeä eli tuota esinettä, jonka se näkee tulevan perässään. Se luulee sitä varmaankin sudeksi eli muuksi pedoksi, joka sitä ajaa takaa, ja vasta vähitellen, kun se rupeaa kadottamaan pelkonsa, lyhennetään vetonuora. Jaampa ja poro piehtaroivat jäällä. Toisinaan oli poro voiton puolella, kaasi Jaampan nurin niskoin ja raahasi häntä perässään pitkän matkaa. Mutta eihän tuossa pehmeässä lumessa ollut vaaraa kuperkeikoista ja kaatumisista, ja Jaampa oli sitkeäluontoinen, kunnes porokin vähitellen tottui rauhallisesti vetämään tyhjää rekeä. Sittemmin pantiin rekeen hiukan kuormaa ja poro pantiin riviin kahden kesyn poron väliin, ja tässä sen vastustelematta täytyi seurata toisia.

Laagje istui kodassaan hoitaen lihapataa, joka kiehui päivälliseksi; Lappalaisten perheessä nimittäin valmistaa mies ruuan, ja vaimon pääasiallisena toimena on vaatteiden ja jalkineiden ompeleminen, nahkojen valmistaminen, lasten hoitaminen j.n.e.

Jouna valmisteli paraikaa pulkkaa eli ahkiota. Kaikkialla näytti rauhalliselta, kun äkkiä joku näkyy suksilla laskevan alas jyrkkää rinnettä järven takana, huutaen jotakin, jota ensi alussa ei saattanut eroittaa. Se ei ollut kukaan muu kuin yksi nuorista palvelustytöistä, joiden sinä päivänä tuli vartioida poroja. Jaampa keskeytti opetuksensa ja kuunteli. Silloin kuuli hän selvään huudon: "Gumpe lae botsuin!" susi on porojen kimpussa. Ja jos joku huuto on omansa herättämään Lappalaisen kuolleista, horroksista, pohmelosta ja unesta, niin on se tämä. Niin, pelkäänpä että tunturi-Lappalainen, jos hän vaikka sattuisi olemaan polvillaan alttarin edessä ja olisi ottamaisillaan papin kädestä Ehtoollista, kuitenkin juoksisi tiehensä, jos joku tulisi kirkkoon ja äkkiä parkaisisi hänelle korvaan: "Gumpe lae botsuin."

Jaampa heitti silmän räpäyksessä poron omaan huostaansa ja juoksi kotia kohden. Hänkin huusi: "Jouna, Laagje, gumpe lae botsuin!" Tuskin oli Jaampan huuto kuulunut, kun jo Jouna heitti veitsensä ja Laagje kauhansa ja kaikki naiset sekä koirat syöksivät ulos. Kaikki nyt olivat vireillä, ja sillä aikaa kun miehet kiireimmiten saivat sukset jalkaansa, kertoi tyttö hengästyneenä susilauman äkkiä tulleen heitä vastaan, ja kun yrittivät niitä vastustaa, oli tuo iso susi muiden etunenässä tullut heihin päin hampaat irvissä, jotta he kauhistuksissaan olivat peräytyneet hosuen suksisauvoillaan. Sitten oli hän hiihtänyt telttiä kohden apua huutamaan, sillä välin kuin toinen tyttö, niin hyvin kuin taisi, seurasi porolaumaa.

Jaampa heitti rihlan olallensa ja pisti pari poronkieltä poveensa; hän ei tiennyt, kuinka kauan tämä sudenajo tuli kestämään, mutta kaikissa tapauksissa ei hän päättänyt heretä kahteen eli kolmeen vuorokauteen, sen lupauksen hän teki itselleen. Nyt läksivät kaikki kolme sinne päin, jonne lauma, tytön kertomuksen mukaan, oli paennut. Eipä kauan viipynytkään, ennenkuin huomasivat päälauman, joka oli keräytynyt yhteen ryhmään, vaan perille päästyään saivat kuulla että susien oli onnistunut hajoittaa päälaumasta satakunta poroa. Nämä olivat paenneet koillista kohden susien edellä, jotka tapansa mukaan kokivat hajoittaa näitäkin vielä enemmän toisistaan, voidakseen kaksitellen karata yhden ainoan poron kimppuun.

Laagje jäi siihen tytön avuksi poroja kotiin ajamaan. Jaampa ja Jouna läksivät susia takaa ajamaan. Pian tulivat he jäljille, joten helposti saattoivat seurata niitä. Noin penikuorman hiihdettyään huomasivat veripilkkuja lumessa, josta näkivät, että isoin susi tässä jo oli saanut hampaihinsa poron, ja vähän matkaa siitä he löysivätkin poron puoleksi raadeltuna, vaan sudet olivat taas pakosalla. Jaampa tarkasti merkkejä korvissa ja huomasi, että se taaskin oli yksi hänen omista poroistaan, jonka sudet olivat tappaneet, ja vaikka hän jo ennestään oli vihoissaan, niin nyt hän vasta oikein vimmastui.

"Piru vieköön, ellei Jaampa nyt saa sinua kynsiinsä, kirottu verikoira!" huusi hän ja läksi taas seuraamaan suden jälkiä.

Puoli penikuormaa siitä näki hän tuon ison suden ja pienemmän sen seurassa erään järven jäällä, jonka yli ne pyrkivät päästäkseen vuorille toisella rannalla.

Nyt alkoi Jaampa takaa ajoa oikeen toden teolla. Nuolen nopeudella luisui hän rinnettä alas ja rupesi hiihtämään jään poikki. Jouna ei kauemmin jaksanut häntä seurata, vaan alkoi jäädä jälelle: Jaampa sitä vastoin kiiti yhä eteenpäin.

Kun sudet näkivät joutuvansa ahtaalle ja kun juokseminen syvässä lumessa kävi vaivaloiseksi, rupesivat tapansa mukaan, kun heitä ajetaan, oksentamaan ollakseen juoksulle vähän keveämmät, ja Jaampa huomattuaan sen, heitti pois pyssynsä, joka vähän painoi, keventääkseen hänkin kuormaansa. Hän tiesi Jounan, joka seurasi perässä, ottavan sen mukaansa.

Jaampa ei ollut kaukana susista niiden päästessä maalle, vaan ylängöllä ne taasen pääsivät hänestä etenemään. Päästyään uudestaan niiden näkyville, oli pienempi susi eronnut suuresta, kenties se aavisti, ettei ollut hyvä sitä seurata, ja Jaampa seurasikin tietysti tuota suurta.

Taas mentiin alespäin, kiihtyvällä vauhdilla lensivät sukset; susi aikoi taas juosta erään järven poikki, vaan mäessä jäälle laskiessaan oli Jaampalla kymmenen kertaa kovempi vauhti kuin sudella ja hän läheni sitä lähenemistään. Vihdoin oli hän sen kintereillä, ja kiitäessään sen sivutse mäessä hän tavoitti sitä suksisauvallaan lauteihin, joka on suden arin kohta. Vaan susi olikin vanha kokenut veitikka. Se kääntyi samassa ja väisti iskun tarttumalla sauvaan hampaillaan, jonka vuoksi ei koskaan maksakaan vaivaa lyödä sitä päähän.

Onnettomuudeksi luiskahti Jaampan vasen suksi, kuu hän sutta läimähytti, pajun oksan alle, ja Jaampa laukesi nurin niskoin, niin että hän makasi nenällään lumessa.

Salaman nopeudella syöksi susi hänen hartioihinsa ja repi ja reutoi hänen poronnahkaista turkkiaan. Kaikeksi onneksi oli se toki paksu, ja sitä paitsi oli hänellä tämän alla vielä lammasnahkainen turkki, niin että hän kyllä tunsi hampaiden iskun ja kauvan aikaa jälkeenpäin oli hänellä vielä mustelmia omassa nahassaan, vaan siitä ei hän suurin välittänyt. Hän oli niin viisas, että osasi olla hiljaa niin kauan, kunnes pääsi puukkoonsa käsiksi, kääntyi sitten äkkiä ja iski veitsensä suden olkapäähän, jolloin se taas läksi pakoon.

Eipä Jaampakaan kauvan siekaillut, tuokiossa oli hän taas jaloillaan ja suden jäljissä. Taas mentiin lakean jään poikki ja kilpajuoksu alkoi uudestaan.

Kuu nousi, tähdet tuikkivat, revontulet säihkyivät ja tuhannen tuhannet lumikiteet välkähtelivät ja kimaltelivat. Yö oli valoisa, vaan ei ainoatakaan elävää olentoa kuulunut eikä näkynyt. Kaikki oli hiljaista ja äänetöntä näillä äärettömän lakeilla tunturimailla.

Ainoastaan nämä kaksi, Jaampa ja susi, läähättivät ja juoksivat katselijoitta ja todistajoitta, pysähtymättä tai huokaamatta, ei tavallista kilpajuoksua, vaan kilpailua elämästä ja kuolemasta.

Kun susi taas pääsi maalle, rupesi se jo väsymään, kenties haava ja veren vuodatuskin olivat sen uuvuttaneet, sillä se ei enää juossut vuorelle päin, vaan läksi kulkemaan pitkin järven rantaa.

Jaampa iloitsi nähdessään verta sen jäljissä ja kokosi viimeiset voimansa sitä saavuttaakseen, mutta hiki vuoti hänestä vielä kovemmin, kuin veri sudesta, ja hänen oli niin kuuma, että hän oikein höyrysi. Silloin kiersi hän yltään tuon raskaan poronnahkaisen turkkinsa, viskasi sen lumelle ja riensi nyt eteenpäin lyhyessä alusturkissa. Ilma oli myös tullut kylmemmäksi ja lumen pinta oli käynyt hienoon jäähän. Se teki, että suksi luisui kuin olisi se ollut lasista, vaan samalla jääriite leikkasi suden jalkoja. Vihdoin heitti Jaampa pois lakkinsakin, sekin kävi hänelle liian raskaaksi. Paljain päin ja hajalla hapsin riensi hän ennättääkseen järven päähän yhtä haavaa suden kanssa. Täällä oli kapea rotko, ja kun susi yritti paeta sen kautta, sai se siinä surmansa. Jaampa hiihti ylempänä rinteellä, kun susi oli alempana, ja juuri kun sen hampaat irvissä piti juosta Jaampan sivutse, sai se niin hyvin tähdätyn iskun Jaampan sauvasta selkäänsä, että se takapuolestaan vaipui lumeen ja jäi rampana siihen istumaan, voimatta paikaltaan hievahtaa.

Jaampa oli voittaja. Hän hengitti muutaman kerran syvään, ja nojaten suksisauvaansa katseli hän voitettua vihollistaan. Säälistä ei tässä ollut puhumistakaan. Päin vastoin, ilkullisella voiton riemulla siitä, että oli katkaissut verivihollisensa selkärangan, puhkesi hänen vihansa kaikellaisiin haukkumasanoihin ja hän lausui: "Jopa vihdoinkin saavutin sinut, ilkeä peto! sinä, joka olet hiipinyt ympäri yöllä, vaan päivällä olet ollut pelkuri muita, paitsi lapsia kohtaan! Siinä nyt istut rampaselkäisenä ja hampaat irvissä, sinä paholainen. Luuletko minun sinua säälivän. Mitä vielä, hyi sinua, joka purit minua selkään! Vaan nyt et tarvitse odottaa kauemmin, eikä kirottu kielesi ole enää poron verta nuoleva. Nyt sen sijaan minun veitseni saa maistaa sydänvertasi. Se kelpasi sinulle, sinä rosvon sikiö, joka kuukausi sitten varastit parhaan poroni! Niin, se olit sinä, siitä ei ole apua, että noin mulkoilet silmilläsi, sinäpä se olit, sanon minä, taikka isäsi, taikka äitisi, taikka veljesi, taikka sisaresi, taikka joku muu tuota kirottua sukuasi. Nyt sinun pitää kuoleman, kuuletko konna, lurjus, verikoira! Tuossa — tuossa saat veitsen," ja kuni salaman leimaus syöksee veitsi suden sydämeen. Kuoliaana susi kaatuu selälleen.

Jaampa nylki suden, heitti nahan turkin kauluksen tavoin hartioilleen ja läksi paluu matkalle. Puolen penikuormaa kulettuaan kohtasi hän Jounan, joka toi hänen pyssynsä, turkkinsa ja lakkinsa.

He läksivät kulkemaan oikotietä, ja puolen päivän tienoissa he saapuivat kotiin. Jaampa ei ryhtynyt laveammin kertomaan retkestään, vaan hänen suunsa työskenteli sitä ahkerammin lihapadan tyhjentämisessä, joka juuri oli otettu tulelta. Se hänen kumminkin täytyi kertoa, että susi oli repinyt hänen turkkinsa, kun yksi tytöistä ryhtyi sitä korjaamaan. Jouna sitä vastoin söi ja puhua jupakoitsi kilvan, ja häneltä nyt tarkemmin saatiin kuulla retken erityistapaukset.

III.

Lapsi ja Lappalainen.

Muutamia päiviä susijahdin jälkeen päätettiin, että Laagjen ja Jaampan tulisi lähteä kumpikin eri suunnalle etsimään kadonneita poroja. Semmoisia retkiä kylästä kylään tehdään usein ja niitä pidetään osaksi melkein huviretkinä, etenkin jos asianomainen on palvelija eikä itse vahingon kärsinyt, samalla tapaa kuin rengit etelämmässä varsin mielellään lähtevät vuoristoon hevosia etsimään, jolloin saavat tilaisuutta käydäkseen majasta majaan vuoristossa. Semmoinen retki antaa Lappalaiselle aihetta käydä tapaamassa sukulaisia ja tuttavia eli vieraita, tiedustamaan eli kertomaan uutisia, tahi juttelemaan tuosta loppumattomasta aineesta, jota poro, poron hoito, poron taudit y.m. tarjovat paimentolaiselle.

Pian saapui Laagje erään lähimpänä asuvan tunturi-Lappalaisen luo, joka oli hänelle vähä sukuakin, ja tiedusteli kadonneita porojaan. Naapuri kertoi, että eräänä päivänä oli kaukana lumikentällä nähty musta liikkuva esine. Se läheni lähenemistään ja suureni suurenemistaan, ja vihdoin huomattiin että se oli porolauma. Helposti saattoi nähdä, että susi oli ollut liikkeellä jossakussa paikassa ja että eläimet nyt olivat pakolaisia voitetusta armeijasta. Kun nuo pelonalaiset eläimet olivat huomanneet vieraan lauman, juoksivat ne sitä kohden ja kaatuivat uupuneina tiheimpään parveen. Jos semmoisissa tapauksissa pakeneva eläin saapuu ystäviin tahi sukulaisiin, on se pelastettu. Merkeistä kuvissa tunnetaan sen isäntä, jonka luona susi siis on käynyt vieraisilla, ja eläintä hoidetaan, kunnes omistaja saapuu.

Vaan jos se saapuu varkaan käsiin, niinkuin usein sattuu, niin ei tämä ole sutta hurskaampi. Hän tappaa sen, piilottaa ja syöpi suuhunsa, tahi panee sen korviin oman merkkinsä ja muuttaa pois semmoiseen paikkaan, jossa ei häntä helposti keksitä.

Jaampa läksi porolla ajamaan etelää kohden Koutokeinoon päin, jossa pahimmat poronvarkaat asuivat. Hänellä oli oikea indiaanin terävyys ja kekseliäisyys tekemään kaikellaisia huomioita ja johtopäätöksiä, samalla kun hän jutteli asianomaisen kanssa aivan toisista asioista, kuin kadonneesta tahi varastetusta porosta. Nahan väristä ja ulos viskatuista sorkista tunsi hän paikalla, oliko eläin kuulunut isännän tai hänen omaan karjaansa.

Jaampa ei ollut maininnut mitään siitä, kuinka pian hän palaisi kotiin, Laagje sitävastoin, joka kulki hiihtämällä, oli luvannut olevansa kotona ennen joulua. Hän kääntyi siis kotimatkalle, löydettyään osan poroistaan ja tehtyään sukulaistensa kanssa semmoisen sopimuksen, että he tuonnemmaksi pitäisivät niitä huostassaan.

Siten tapahtui, että hän hämärässä joulunaattona sattui kulkemaan pitkin samaa virtaa, jossa tuo kauhea onnettomuus oli kohdannut kauppiaan lasta ja sen vanhempia.

Laagjen tarkoitus oli saapua kotiin iltapuolella viettääkseen jouluiltaa yhdessä perheväkensä seurassa. Kulkiessaan näki hän monessa kohden rannalla suden jälkiä, vaan hän ei osannut aavistaakaan petojen olevan niin lähellä, ennenkuin hänen koiransa, "Tshjabo", joka juoksi edellä, yht'äkkiä päästi hätähuudon, sillä kaksi sutta oli hyökännyt koiran kimppuun ja tuokiossa repivät sen palasiksi. Sudet pötkivät pakoon saaliinensa, ja kun Laagje ehti paikalle, ei ollut koirasta muuta jäljellä kuin muutamia veri pilkkuja lumessa.

Tässä näin seisoessaan, luuli hän kuulevansa ikäänkuin heikkoa lapsen itkua virrasta päin vähän kauempana. Eihän se vaan liene "apparashj" eli "hylkylapsi", ajatteli Laagje itsekseen. "Jumala tiesi, kuka lienee salaisuudessa synnyttänyt lapsen, joka nyt rukoilee kristillistä kastetta!"

Lappalaisilla on nimittäin yleinen taika-usko, että kun joku poloinen tyttö, kenties lemmittynsä uskottomuudesta, joka ensin on luvannut naida hänet, epätoivossaan menee ja "synnyttää erämaassa", kuten lapinkielellä mainitaan, niin lapsi elää, tehtiinpä hänelle mitä tahansa, itkee ja huutaa ohitse kulkeville, vieläpä mainitsee onnettoman äitinsä nimen, jos joku sitä kysyy. Tämä taikausko, joka lienee pahan omantunnon synnyttämä, pidättää ehkä monenkin onnettoman naisen rikoksesta, jota on paljon helpompi tehdä ja salata näissä autioissa ja asumattomissa seuduissa, kuin enemmän asutuissa seuduissa. Kansan taru kertoo, että lapsi ei herkeä itkemästä ja huutamasta: äiti, äiti! ennenkuin se on nimittänyt murhaajansa ja sille sitten on huudettu joku kristitty nimi ristimänimeksi.

Senpä vuoksi kerrotaan myös, että on löydetty lapsia, joilta kieli on ollut poikki leikattuna. Onneton äiti on silloin tehnyt tämän hirmutyön siinä uskossa, ett'ei lapsi silloin voisi huutaa hänen nimeään, ja hän itse siis välttäisi kaikki epäluulot.

Kulkiessaan ylöspäin virtaa myöten näki Laagje jotakin tummaa eräällä jääkappaleella, vähän matkaa rannasta, ja hänestä tuntui, niin uskomattomalta kuin näyttikin, ikäänkuin ääni olisi tullut sieltä. "Tuo onneton on heittänyt lapsen virtaan", ajatteli hän itsekseen ja joudutti kulkuaan päästäkseen pois tältä synkältä seudulta, vakuutettuna siitä, että tässä oli rikos tehty ja että huutaja oli tuommoinen hylkylapsi.

Mutta taasen kuului tuo heikko ääni niin selvään ja surkeasti valittaen, että tuska ja sääliväisyys tunki hänen sydämeensä; hän tunsi itsensäkin niin onnettomaksi, sillä hänellä ei ollut lapsia. Hän oli tosin ottanut sisarensa nuorimman lapsen, nelivuotisen pojan nimeltä Mellet, ottopojakseen, vaan eihän se kuitenkaan ollut hänen lapsensa.

Hän pysähtyi siis jälleen, katseli taakseen ja kuunteli.

"Laupiaan Jumalan nimessä", huudahti hän, "eihän se toki liene mikään elävä lapsi?"

Paikalla riensi hän takaisin, heitti suopunkinsa jääkappaleelle ja veti sen luokseen. Hämmästyneenä tarttui hän kätkyeesen, tempasi nahat irti, ja mitä näki hän? Mitä ihanimmat lapsen kasvot kyynelten vallassa; tuo pieni olento ojensi heikot kylmästä siniset kätösensä häntä kohden.

Laagje oli tästä odottamattomasta näystä melkein kadottaa järkensä.

Se ei ollut mikään hylkylapsi, se oli todellisesti elävä pienokainen, joka lepäsi kätkyeessä. Laagjen ensimmäisenä ajatuksena oli: "mitä Herran nimessä hänen nyt piti tekemän pelastaakseen tuon lapsiraukan hengen".

Ensin rupesi hän huutamaan ja huhuilemaan kuullakseen, eikö siellä olisi ihmisiä läheisyydessä. Vaan vastausta ei kuulunut synkässä aamu-yössä. Silloin hän sieppasi kätkyeen syliinsä ja läksi hiihtämään. Mutta ei sekään tahtonut käydä päinsä, se rupesi käymään tukalaksi ja vaivaloiseksi hiihtäessä.

Hän laskeusi polvilleen kätkyeen viereen, otti vapisevin käsin lapsen siitä ja piti sitä sylissään, sivalsi sitten veitsensä ja leikkasi niin suuren läven turkkiinsa ja alusjakkuunsa, jotta saattoi kätkeä tuon puolialastoman lapsen poveensa. Siellä oli sen hyvä olla, paljoa lämpimämpi kuin kätkyeessä, eikä estänyt hänen liikunnoitaan.

Sitten riensi hän taas eteenpäin, ehtiäkseen kotiin niin pian kuin mahdollista; sillä lämmintä ja suojaa oli vanhassa povessaan yllin kyllin, vaan ei ravintoa pikku lapselle, joka kenties jo oli nähnyt nälkää niin kauan, että se saattoi kuolla, ennenkuin hän pääsisi kotiin vaimonsa luo ja hankkisi sille poron maitoa ja ydinrasvaa, jolla Lappalaiset usein ruokkivat lapsiaan. Tämä pelko se kiihdytti hänen kulkuaan, ikäänkuin näkymättömät henget olisivat olleet hänen kantapäillään ja tahtoneet ryöstää häneltä lapsen.

Laagje ei milloinkan ollut niin ponnistanut voimiaan, kuin sinä aamuna. Vuoret ja laaksot samosi hän eteenpäin vähääkään pysähtymättä. Hänellä oli vielä penikuorman vaiheilla kotiinsa, vaan pian hän saapui ylänkömaille, joten matka kävi nopeammin, ja huimaavassa vauhdissa hiihti hän alaspäin pitkänkaltevia tunturin rinteitä myöten.

Yht'äkkiä hän pysähtyi. Lapsi oli niin hiljaa, jotta hän jo pelkäsi sen kuolleen. Varovaisesti hän pisti käden poveensa ja tarttui lapsen kätöseen. "Jumalan kiitos!" huudahti hän, huomatessaan sen olevan lämpöisen. Sitten taas eteenpäin.

Pian hän jo näki kotansa ja porolaumansa, joka lepäsi niiden ympärillä. Elukat hypähtivät ylös nähdessään hänen tulevan semmoista kyytiä, ja koirat juoksivat haukkuen kodista, vaan pian tunsivat he isäntänsä jälleen ja hyppelivät häntäänsä huilutellen hänen ympärillään, ikäänkuin anteeksi anoen erhetystään. Sitten tulivat emäntä ja palkolliset ulos.

"Jumalan rauha ja hyvää päivää!" lausui Laagje. "Lähdeppäs nyt eukkoseni telttiin, hanki lämmintä maitoa ja olkaamme sitten kahden kesken!"

Vaimo teki niin, luullen miehensä sairastuneen.

"Mikä sinun on, Laagje, oletko sairas?" kysyi vaimo.

"En ole, vaan tuleppas tänne, vaimo," puhui Laagje, tultuaan kotaan, "tuleppas tänne, niin saat nähdä jotakin erinomaista täällä povessani".

"Hyvä Jumala, lapsi", huudahti emäntä, kun Laagje veti pienokaisen esiin, "elävä lapsi, ihana lapsi, pieni tyttö, oikea enkeli! Hyvä Jumala, kenen lapsi se on?"

"Sitä en tiedä, olen sen löytänyt!"

"Löytänytkö?"

"Niin, lumesta!"

"Lumesta?"

"Niin, se tahtoo sanoa, ei se ollut lumesta, se oli eräältä jääkappaleelta virrassa Ison-kosken luona, luulin sen ensi alussa hylkylapseksi, se itki niin haikeasti".

"Ja melkein alastonna pakkasessa?"

"Eipä niinkään, se oli kätkyeessä, sillä oli kauniit vaatteet yllään ja se oli huolellisesti peitetty, vaan minä heitin kätkyeen sinne ja riensin kotiin lapsi povessani."

"Kenenkähän ihmisen tuo lapsi lienee? Etkö nähnyt eli kuullut ketään?"

"En, oli vielä pimeä, en nähnyt enkä kuullut mitään muuta kuin Tshjabon kuolon huudon, jonka kaksi sutta repi palasiksi".

Lapselle annettiin nyt maitoa ja ydinrasvaa, sitä lämmitettiin ja pian se nukahti vaimon syliin. Äiti parka, hänen olisi pitänyt näkemän tämän, tyhjän kätkyeen ja veripilkkujen asemesta lumessa!

Laagje syötyään hänkin istui vaimonsa viereen. Molemmat katselivat nukkuvata lasta ja tarkastelivat sen vaatteita. Ei ollut minkäänlaista merkkiä huomattavissa ja vaatteet olivat tavallista lappalaista kuosia.

"Sinä heitit kätkyeen sinne", lausui emäntä, "ehkä siinä olisi ollut joitakuita esineitä, jotka olisivat ilmaisseet sen syntyperää".

"Minä käyn hakemassa sen huomenna", vastasi Laagje, "eihän sinullakaan ole kätkyettä".

"Jos saisimme pitää lapsen omanamme; katsoppas, kuinka kaunis se on!"

"Niin, jos voisimme! Mutta kaikissa tapauksissa saamme pitää sen ensi aluksi, ja ellei lasta tiedusteta, on se minun. Ehkäpä se mielivaltaisesti on hyljätty. Minä olen kaikissa tapauksissa sen löytänyt ja pelastanut, jota paitsi se varmaan olisi ollut kuoleman oma. Niinkuin Vapahtajakin syntyi joulu-yönä, niin lienee tämäkin lapsi lahjoitettu meille tänään".

"Mutta mitä me sanomme palvelijoillemme ja muille ihmisille?"

"Niin, meidän täytyy sanoa, että se on kasvatti, jonka minä olen tuonut mukanani ja jonka me olemme ottaneet omaksemme, ja nyt on meillä kaksi, Mellet ja tämä pienokainen, jotka voivat leikkiä yhdessä".

"Mutta onkohan se kastettu?"

Niin, sitäpä ei kukaan voinut sanoa. Mutta kaksi kertaa on parempi kuin ei kertaakaan, ajatteli Lappalainen, ja sitten kuin palkollisille oli kerrottu, että Laagje eräältä sairaalta sukulaiseltaan oli ottanut itselleen kasvattityttären, läksi hän vaimoneen Koutokeinoon.

Papin kanssa pian tultiin selville. Laagje sanoi pitkittä puheitta lapsen omakseen ja kasteessa sille pantiin nimeksi Laila.

Heidän palattuaan kestittiin palkollisia parhaalla ruoalla ja juomalla, mitä talossa löytyi, sen johdosta, että Lailalle oli vanhan tavan mukaan annettava kummilahja jommoisen myös Mellet oli saanut silloin, kun hän otettiin talon lapseksi.

Lukuisasta porokarjasta valitsi Jaampa kymmenen nuorta emää vasikkoinen, ja näiden korviin leikattiin nyt erityinen merkki, jotta niitä voisi eroittaa vanhempien ja muiden poroista. Sitä merkkiä kutsuttiin tästä lähtien "Lailan merkiksi".

Tämmöistä merkkiä käytettiin vanhaan aikaan myös "puumerkkinä" eli omaisuuden merkkinä, jolla kukin lapselle kuuluva kappale merkittiin. Täysi-ikäisinä käyttivät asianomaiset sitä myös allekirjoituksena, eli kirjoittivat sen kirjallisien sitoumuksien alle, josta seurasi sama laillinen velvollisuus, kuin nimen kirjoituksesta meidän aikana. Tavallisesti ei lapsi saanut vanhemmiltaan ristimälahjaksi useampia kuin yhden poron, mutta tuo rikas Laagje lahjoitti kumpaisellekin, Mellet'ille ja Lailalle, kymmenen nuorta emää, joten saattoivat olla hyvässä toivossa, että he täysikasvuisina tulisivat olemaan hyvin rikkaat, kun sitä paitsi saisivat suuren perinnön. Ristiäisissä lahjoitettuja poroja ja niiden jälkeisiä, vaikka ne lisääntyisivät kuinka suuresti, ei koskaan lueta perintöön kuuluvaksi, vaan on se lapsen erityinen omaisuus. Ennen muinoin sai lapsi myös usein poron kummin lahjaksi, ja sen, joka ensin keksi ja näytti lapsen ensimmäisen hampaan, tuli aina lahjottaa sille poro. Sitä kutsuttiin "hammasporoksi", ja tapa lienee tullut Norjalaisilta, joilla, niinkuin tunnemme, oli tapana antaa samanlainen lahja, nimeltä "hammaslahja".

IV.

Suomalaisia.

Poro. Majanmuutto. Poikiminen.

Heti joulun jälkeen Laagje purki kotansa ja muutti laumoineen etelämmäs
Hettajärven rannalle, joka kuuluu Suomen Lappiin.

Siihen aikaan ei ollut, niinkuin nyt, kielletty muuttamasta rajan yli, vaan Norjan Lappalaiset oleskelivat suuren osan talvea Venäjän Lapissa, jossa löytyi runsaasti jäkälää ja suojaa metsissä, ja Venäjän tahi Suomen Lappalaiset yhdessä Norjalaisten kanssa taasen kesällä oleskelivat Norjan rannikoilla.

Tästä oli etua molemmin puolin eikä kellekkään vahinkoa. Maanlaadun vaihettelevaisuus ja toisiensa talvi- ja kesälaitumien käyttäminen oli yhtä välttämätön paimentolaisille molemmin puolin rajaa, kuin Norjan talonpojalle on vuorotellen pitää karjaansa talvella suojuksissa ja kesällä vuoristossa. Joutuisivatpa talonpoikamme[2] kovaan pulaan, jos saisivat käskyn, joko asua vuoristossa vuoden umpeensa, tahi elättää karjaansa aina kotona.

Oleskellessaan Suomen puolella tuli Laagje usein yhteen Suomalaisien kanssa, ja seurauksena tästä oli, että sekä hän että hänen palvelijansa ymmärsivät ja puhuivat tuota lähisukuista suomenkieltä melkein yhtä hyvin kuin omaa kieltänsäkin. Usein sattui myös, että hänen luoksensa tuli Suomalaisia, jotka olivat matkalla Suomesta Norjan Lappiin.

Niinkuin tunnettu on, on ollut ja tulee edelleen olemaan alituinen kansanvaellus vähin erin pohjois-Suomesta Ruijaan. Nuo siirtolaiset kulkevat Pohjan lahdelta halki Lapinmaan Kittilään, jossa he jakautuvat siten, että muutamat menevät Varangeriin, toiset Alteniin. He kulkevat siis samaa tietä, jota, niinkuin muutamat historioitsijat otaksuvat, osa pohjan kansoista seurasi siirtyessään Suomesta. Tämä siirtyminen, jonka kautta Ruija eli Norjan pohjoisin osa hajanaisesti on tullut asutuksi pohjoisesta aina alas Saltenin kihlakuntaan asti, ei muuten ole kovin vanha. Iso Pohjan sota eli "Isoviha" oli varsinainen alkusyy tähän.

Niinä kymmenenä vuotena, kun Suomi Viipurin antaumisen (1711) ja Isonkyrön tappelun jälkeen oli Venäjän ja sen raakojen sotajoukkojen vallassa, huokasi tämä maa raskaamman kuorman alla, kuin mitä mikään euroopalainen maa melkein koskaan on saanut kärsiä. Kreivi Armfelt kertoo eräässä kirjeessä tästä asiasta seuraavasti:

"Kaikkialla, jossa Venäläiset ovat kulkeneet, sekä ennen että jälkeen Viipurin valloitusta, ovat he polttaneet ja häväisseet, murhanneet ja rääkänneet syyttömiä asujamia. Yksin Uudenkirkon pitäjässä ovat he lyöneet kuoliaaksi neljäkymmentä henkeä yhdessä huoneessa ja jättäneet elämään ainoastaan erään kuuden viikon vanhan lapsen, niinkuin ylimalkaan tuskin ainoatakaan taloa löytyy, jossa eivät olisi murhanneet muutamia viattomia asujamia tahi kiduttaneet heitä sitomalla heitä kiini pitkään tankoon ja sitten paahtaneet heitä tulella, jonka ovat virittäneet, ja olen itse nähnyt 5-6 semmoista tulisijaa. Sitä paitsi ovat muutamista paikoista vieneet pois lukemattomia viattomia lapsia, ja, jonka mainitseminen jo herättää inhoa, syöneet useampia, jonka etenkin Ilvesten kylä voi todistaa, koska kolme Kalmukkia, jotka sinne olivat tulleet, toivat mukanaan reissään kolme tapettua lasta, kaksi tyttöä ja yhden pojan, jotka he samassa kylässä vähitellen keittivät ja söivät." "Usein", niin lausuu eräs toinen kirjailija, "pakoitti hätä ihmisiä siihen aikaan luonnottomiin ja julmiin toimiin. Eräs äiti oli nälällä pakoitettu käyttämään kahden kuolleen lapsensa ruumiit ravinnoksi itselleen ja toisille lapsilleen. Eräs toinen möi suolaleiviskästä lapsensa muutamalle venäläiselle upsierille".

Ihmekö siis, että jokainen pakeni, ken paeta voi ja mihin vaan sattui pääsemään, etenkin Ruotsiin, vaan myöskin halki Lapinmaan Ruijan rannikoille. Tämä tapahtui niin suuressa määrässä, että Suomen väestö tästä ja siitä syystä, että paljon vietiin vankeina Venäjälle, näinä vuosina supistui 200,000 henkeen.

Myöhään eräänä iltana lähetti Laagje tavan mukaan kaksi palvelijataan, joiden vuoro nyt oli ensimmäisen yövartion ajan vartioida poroja. He huusivat nimeltä niitä koiria, jotka paraiten heitä tottelivat, jolloin nämä paikalla tulivat esiin sopestaan ja seurasivat palvelijoita, sillä välin kuin toiset koirat jäivät rauhallisesti makaamaan. Vaan juuri kuin kotonaolijat olivat levolle menemäisillään, hypähtivät kotiin jääneet koirat äkkiä ulos teltin ovesta ja rupesivat haukkumaan jotakin ulkopuolella. Laagje riensi nyt ulos ja huomasi vähän matkaa teltistä kaksi muukalaista, joiden ympärillä koirat haukkuivat. Laagje kutsui koirat luokseen, jolloin vieraat, mies ja vaimo, jolla oli lapsi selässään, lähestyivät ja tervehtivät.

"Hyvää iltaa!" kuului nyt mies mainitsevan tuolla vähän pitkäveteisellä suomenkielellä, johon Laagje tavanmukaisesti vastasi:

"Jumal'antakoon!"

Se oli siis hiljan nainut suomalainen pariskunta, joka oli matkalla Ruijaan. He rukoilivat yösijaa, ja koska Lappalainen ylimalkaan osoittaa vieraanvaraisuutta, osoitti Laagjekin sitä yhtä suuressa määrässä. Hän kutsui siis vieraat telttiin, jossa enemmän puita lisättiin takkaan ja padallinen poronlihaa pantiin kiehumaan. Lapsi, noin parin vuoden ikäinen tyttönen, päästettiin ulos pussista, jossa hän oli istunut äitinsä selässä, ja vieraille levitettiin mukavasti kaksi poron taljaa nuotion viereen. Pian olivat teltin asukkaat mitä innokkaimmassa keskustelussa, uutisia kyseltiin ja uutisia kerrottiin.

Mellet ja Lailakin olivat pian jalkeilla ja unhottivat unen nähdessään tuon pikku Suomalaisen. He saivat hänen seuraansa, ja kun ruoka oli valmis, yhdistyi Jaampakin lapsien seuraan tuoden vadillisen lientä ja lihaa mukanaan, ja nytkös siinä sotkettiin sekaisin suomea ja lapinkieltä, jotta Jaampan aina väliin täytyi toimittaa tulkin virkaa.

Suomalainen kertoi, että pohjois-Suomea edellisenä syksynä oli kohdannut kova katovuosi. Ohra oli paleltunut jo syyskuun alussa, ja koko pohjois-Suomessa ei löytynyt sitä taloa jossa ei syöty pettuleipää, jossa ainoastaan kolmas osa oli ruisjauhoja. Hän ynnä vaimonsa olivat siis päättänet kulkea suksilla koko tuon pitkän matkan ylös Ruijaan hankkiakseen siellä elatustaan kalastamisella; antoihan meri toki sen verran ruokaa, ett'ei joka päivä tarvinnut nälkää kärsiä.

Laagjen ja vieraan keskustelu kääntyi vähitellen poroon, sen luonteesen ja omaisuuksiin.

Niin kuin tunnemme, pudottaa poro, sekä uros että naaras, sarvensa kerran vuodessa. Härkä pudottaa sarvensa marraskuun keskivaiheilla. Naarasporo pudottaa sarvensa toukokuussa, noin 10-12 päivää kantamisen jälkeen. Poron sarvet saavat taasen täyden suuruutensa elokuun loppupuolella. Härän sarvet joutuvat täyteen mittaansa seitsemässä vuodessa, naaraan neljässä. Haarukoiden ja nystyröiden lukumäärä härän sarvissa voi nousta kuuteen kymmeneen ja niiden paino 36 naulaan.

Tunnettu on vieläkin, että monella eläimellä nähtävästi on jonkunmoinen aavistus omasta ulkomuodostaan. Se näkyy jo siitäkin, että esim. riikinkukko, teiri ja metso pöyhistelevät pyrstösulkiaan, suokukko kaulahöyheniään j.n.e. Kerrotaan myös kirjavan koiran ensiksi nuolevan ja puhdistavan valkoisia pilkkujaan. Se ainakin on varmaa, että poro usein ylpeydellä ja mielihyvällä katselee suuria monihaaraisia sarviaan.

Vaan että eläimellä myöskin voisi olla vaikutus ulkomuotoonsa eli että se omin neuvoin voisi vaikuttaa siihen, että joku osa sen ruumiista kasvaessaan muodostuisi semmoiseksi tahi tämmöiseksi, sitä ei tietääksemme ole tähän asti voitu toteen näyttää.

Lappalaiset väittävät kuitenkin kiven kovaan, että näin on poron ja sen sarvien laita. Niiden muoto ei ole itsetyinen, kertovat he, tahi ne eivät haaraannu ilman että eläin itse auttaa tahi toimii siihen. Se on saanut omituisen kuvauksen kielessäkin ja kuuluu: "Tshjorvides dakkat", muodostaa sarviansa, ja sen johdosta he, siis myöskin Laagje, väittävät, että porolla joutohetkillään on paljon työtä ja huolta.

"Miten se sitten menettelee?" kysyi Suomalainen.

"Se tekee sen takajaloillaan," selitti Laagje, "se taivuttaa sorkkansa taaksepäin ja nilkkaluullaan osaksi hankaa pehmeätä, esiin kasvanutta sarvimukuraa, kunnes se tulee helläksi ja hiukan kosteaksi siltä kohdalta, josta poro tahtoo kasvattaa haarukan. Sarviaine on, niinkuin tiedät, sienimäinen ja pehmeä kuin koivunkänsä, ja heti kun keväällä on sarveen ilmestynyt pieni nystyrä, alkaa poro takajalallaan hangata sitä, saadakseen sen haaraantumaan mielensä mukaan."

"Eihän toki," tuumasi Suomalainen, "että poro jalallaan kaapii ja hankaa sarveaan, ei tule siitä että se tahtoo siihen paikkaan haarukan, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että se paikka kihelmöi, josta luonnon järjestyksen mukaan haara itsestään puhkeaa esiin."

"Eipä niinkään," vastasi Laagje, "asian laita ei ole aivan niin. Tarkastappas ensin silmän asemaa ja sarvien haarukoita. Poro näkee joko oikealla eli vasemmalla silmällään kaikki sarvien haarukat, vaikka niitä olisi 20-30 kummassakin sarvessa. Miksi ei muutamia haarukoita vois kasvaa niin, ett'ei eläin niitä voisi nähdä, jos se yksistään olisi sattumuksen nojassa tahi että haarukat kasvaisivat ilman minkäänlaista myötävaikutusta eläimen puolelta? Eihän sen tarvitsekaan nähdä sitä paikkaa joka kihelmöi, tunteminen on riittämä paikan löytämiseen. Mutta jos tarkastat poroa kun se 'muodostaa sarviaan', niin huomaat heti, että se tuossa toimessaan lakkaamatta katselee ja tutkii silmällään, kasvavatko sarvet kauniiksi ja säännöllisiksi. Toisilla eläimillä, joilla on toisenlaiset sarvet, jotka eivät putoa ja joiden muodostumiseen eläin ei vaikuta mitään, niinkuin esim. härkä, vuohi, metsäkauris j.n.e, kasvavat sarvet usein niin ett'ei eläin voi niitä nähdä."

"Otappas joskus tarkastaaksesi poroa", jatkoi Laagje, "jolla koko vuosi on tehty kovaa työtä, joten se siis on laiha ja väsynyt eikä jaksa ahkerasti hoitaa sarviaan niiden kasvaessa. Sinä vuonna se saa muodottomat, kömpelömäiset ja hyvin harvahaaraiset sarvet. Vaan annappas sen seuraavana vuonna olla rauhassa, anna sen levätä ja käyttää aikaansa mielensä mukaan, niin saat nähdä, kuinka innokas se on saadakseen itselleen kauniit sarvet, kuinka se tuon tuostakin katselee niitä ja kaapii ja raapii milloin toista milloin toista sarvea, saadakseen mielimänsä haarukan siihen kasvamaan, kunnes se 2-3 kuukauden kuluttua on saanut sarvensa sen muotoisiksi ja niin monihaaraisiksi, kuin sillä ikäänsä ja kokoonsa katsoen tavallisesti on."

"Mutta", arveli Suomalainen, "tämänhän oi aivan yksinkertaisesti selittää siitä sangen luonnollisesta syystä, että laihan ja ajetun poron sarvet eivät luonnollisesti saata kasvaa yhtä rehevästi, kuin terveen, raittin ja hyvin ruokitun poron."

"E-ei", intti Laagje, "ei sitä aivan niin voi selittää. Tarkastappas poroa, jonka toinen silmä on viallinen, joten se ei voi nähdä sarviaan sillä puolella, eli jolla on viallinen takajalka, että se vähän taikka ei ollenkaan voi sitä käyttää. Nytpä huomaat, että sille puolelle, jolta se on sokea tahi takajalastaan viallinen, myöskin kasvaa kömpelö, ruma ja melkein haaraton sarvi. Se kyllä hapuelee tuollakin puolellaan tahi menee jonkun puun juurelle, jos sen takajalka on viallinen, ja hankaa sarveaan puun oksaa vasten, vaan se ei läheskään tule niin kehittyneeksi, kuin toisella puolella, jossa se voi tarkastaa sarven kasvua. Sen vuoksi tunteekin poro sarviensa pituuden, leveyden ja korkeuden niin erinomaisen hyvin, että se voi kiitää metsän läpi ja juosta puolen tuuman etäisyydellä puista ja oksista satuttamatta sarviaan, niinkuin se myöskin erinomaisella varmuudella voi puskea vastustajansa sarvia ja väistää omiansa.

"Tätä sarviensa hoitamista toimittaa poro syötyään kyllältä ja laskeutuessaan levolle. Paras todistus siitä, että säikähtynyt eläin rauhoittuu tahi, jos eläin on kesy, lakkaa ihmisiä pelkäämästä, on se, että se alkaa hieroa ja hangata sarviaan takajaloillaan. Vasikat tekevät samoin ensikerran sarvia saadessaan, ja tuota nähdessämme meitä huvittaa. 'Katsoppas vasikkaa, nyt se rupee sarviaan tekemään', on meillä silloin tapana lausua".

"Voipi olla, että poro hankaamalla ja kaapimalla sarviaan auttaa niiden kasvamista", tuumaili Suomalainen, "vaan kukaan ei voi saada minua uskomaan että poro tämän tietää tahi että se ehdolla ja tahdolla muodostaa ne niin eikä toisin, juurikuin ihminen, joka kähäröitsee hiuksensa. Sinä ehkä luulet, että poro myöskin tietää sarvihaarukkainsa lukumäärän?"

"Sitä se ei tosin tiedä", myönsi Laagje, "mutta siitä olen varma että se ehdollansa, tarkoituksen mukaisesti muodostaa sarviansa, ja sen tiedän myös, että jos kädelläni kaapisin ja raapisin jotakin kohtaa poron sarvesta, niin kasvaisi siihenkin haarukka, ja hauskaa olisi nähdä, kuinka kiire sille tulisi saadakseen samallaisen haarukan kasvamaan toiseenkin sarveen. Jotakin vastaavata on siinä, että puun kylkeen kasvaa pahka, jos sitä vahingoittaa kuoren alta".

"Jos niin on poron laita", sanoi Suomalainen, "niin on asia sama hirvelläkin, vaan tiedämmehän, että tälle elävälle kasvaa haarukka lisää vuosittain, vaikk'ei se sitä tahtoisikaan".

"Mutta toisin on poron laita", vastasi Laagje. "Sen sarvihaarukkain lukumäärä ei missään suhteessa riipu sen iästä. Haarukkain lukumäärä kasvaa seitsemän vuotta, mutta vähenee siitä lähtien, osaksi siitä syystä, ett'ei porolla vanhempana ole yhtä hyvä sarven kasvu kuin ennen, osaksi siitäkin syystä, ett'ei se luultavasti pidä niin paljon huolta ulkomuodostaan kuin nuoruudessaan."

Pakinata kesti myöhään yöhön, joten heidän täytyi mennä levolle pääsemättä mihinkään yksimieliseen päätökseen. Seuraavana aamuna läksi Suomalainen taas edelleen kulkemaan.

Kevätpuolella, noin pääsiäisen aikaan, alkaa tunturi-Lappalainen vaeltaa rannikolle päin jotenkin lyhyillä päivämatkoilla, usein hän ei kulje enempää kuin penikuorman päiväänsä. Hänellä on pitkä matka, usein 15-20 penikuormaa, ennenkuin hän pääsee kesäkentilleen, eikä pitkää matkaa kovaa kuljeta. Hänen täytyy kuljettaa mukanaan telttinsä, telttipuunsa, padat, kattilat, vaatteet j.n.e., paitsi sitä lapset, koiran pennut, vieläpä toisinaan sairaitakin. Rekikelin aikana käy kaikki helposti, mutta kun se on ohitse ja kaikki on ihmisten ja porojen kannettava, silloin matka on hidas ja vaivaloinen. Pahin seikka on, kun joku sairastuu tahi ei jaksa käydä joko vanhuudesta tahi muusta syystä. Tuota sairasta ei jaksa kantaa niin pitkää matkaa, ja silloin ei ole muuta neuvoa, kuin että hän, olipa kuka tahansa, kenties jonkun isä eli äiti, jätetään johonkin kurjaan hökkeliin varustettuna ruoalla elämänsä ylläpitämiseksi, ja tullaan häntä sitten noutamaan, ellei hän sitä ennen ole jo kuollut yksinäisyydessään. Monet raskaat jäähyväiset on isän tahi äidin täytynyt sanoa lapsilleen semmoisella autiolla seudulla, näkemättä heitä enää milloinkaan. Niiden, jotka voivat käydä, täytyy seurata porolaumaa, ja on heillä kyllin tekemistä sen hoitamisessa. Ani harvalla on niin paljon väkeä ja varallisuutta, että hänen kannattaa jättää jonkun sairasta hoitamaan. Mutta vanhemmat eivät pidä tätä tunturille yksikseen jättämistä minkäänlaisena kovuutena tahi kiittämättömyytenä lapsien puolelta. Se on surullinen välttämättömyys ja kohtalo, joka ennen ehkä on tullut heidän vanhempiensa osaksi.

Laagje läksi myös tavalliseen aikaan liikkeelle laumoineen, palvelijoineen ja vaimoneen. Mukana oli myös Mellet ja pikku Laila, joka nyt oli tullut lisäksi. Laagje aikoi kulkea alas Altenin pitäjään, yli Alteidenin tunturin Jokelvuonon kaukaisimpien niemien rannikoille.

Pikku Lailaa täytyi luonnollisesti usein kantaa, ja tavallisesti oli tuo tuima Jaampa se, joka kantoi häntä nahkasäkissä selässään, joten tyttö, jos tahtoi, saattoi pitää kiini hänen pitkästä tukastaan. Kaikissa tapauksissa uskottiin Laila Jaampan huostaan, kun oli kulkeminen vaarallisia teitä, niinkuin esim. jääkylmien, vaarallisien jokien poikki.

Lailasta ja Jaampasta oli nimittäin, vaikka se kuuluu vähän kummalta, tullut erinomaisen hyvät ystävät. Alussa ei Jaampa ollut hänestä välittänyt. Hän oli vaan toisinaan istunut katsellen tätä pientä viatonta, kaunista lasta, niinkuin pientä linnunpoikaa, mutta hän ei ollut puhunut mitään eikä milloinkaan koskenut lasta. Vaan eräänä päivänä, kun hän istuili avonaisen lieden ääressä ja pikku Laila ryömi hänen ympärillään, sattui niin, että pienokainen oli vähällä vieriä tuleen. Jaampa tarttui lapseen ja nosti sen syliinsä. Laila huomasi pian, niinkuin lapset vaiston tapaisesti tekevät, ett'ei tuo ruma naama ollut ollenkaan vastenmielinen, vaan että se päin vastoin kokonaisuudessaan oli paljasta, leveätä naurua, jonka vuoksi tyttö ei ensinkään häntä peljännyt eli kaiheksinut, vaan kiipesi hänen syliinsä ja tarttui kiini hänen vanukkeiseen tukkaansa, ja kun hän näki ukon korvarenkaat — sillä jostakin taikauskoisesta syystä käytti Jaampa korvarenkaita — tarttui hän toiseen näistä ja kiskoi sitä niin, että toinen jo olisi huutanut, mutta Jaampa antoi hänen vetää ja kiskoa pienillä palleroisilla sormillaan niin paljon kuin hän tahtoi; se oli hänestä vaan mieluista, että lapsi niin lähestyi ja kosketteli häntä.

Siitä hetkestä oli ystävyyden liitto valmis näiden molempain välillä, ja Laila sai sittemmin tehdä monta retkeä Jaampan selässä, hänen mennessään poroja katsomaan tahi lyhemmälle suksiretkelle. Hän pääsi myös toisinaan Jaampan kanssa rekiretkelle pulkassa, ja heidän taas palatessaan yhdessä ruokailemaan, lausui tyttö aina: "Laila syö hyvää ruokaa Jaampan kanssa!"

Tämä lapsen tuttavuus teki ihmeellisen suopean vaikutuksen Jaampaan. Hän ei aina ollut niin äreä eikä enää niin siivoton, kuin ennen, hankkipa hän itselleen kaikessa hiljaisuudessa kamman, jolla suori vanukkeisen tukkansa, joka tuskin oli tuntenut kammanpiitä muulloin kuin hänen lapsuudessaan, eikä hän koskaan tullut isännän telttiin Lailan luo verisin käsin tahi muuten likaisena; sillä Laila tuli heti hänen luokseen ja sai useimmiten häneltä jonkun leikkikalun, ei Jaampa puhutellut häntä muuten kuin kaikellaisilla hyväilysanoilla, joista lapinkieli on niin rikas, niinkuin: lintuseni, kultanuppuseni, västäräkkini, riekkoseni, sieluiseni, aurinkoiseni j.n.e.

Toukokuun lopussa eroitettiin urosporot ja mahot emäporot tiineistä, ja ensimainitut lähetettiin omin päinsä kulkemaan tunnettua tietä meren rannikolle. Tiineet eläimet sitä vastoin ajetaan kokoon johonkin paikkaan, jossa heillä on suojaa poikimisajalla. Tavallisesti kokoonnutaan vuosi vuodelta samaan paikkaan; sillä poro, niinkuin muutkin elävät, halajaa päästäksensä poikimaan samalla paikalla, jossa se ensi kerran iässään on poikinut. Se saattaa olla satojen penikuormien päässä siltä paikalta, ja kuitenkin se, ellei sitä estetä, rupee kulkemaan sinne päin ikäänkuin kompassin mukaan. Vaan jos sen pakosta on täytynyt jäädä uuteen paikkaan, pyrkii se sittemmin tähän.

Kun siis Laagje matkallaan oli tullut sille paikalle, jossa hän tavallisesti oli porojen poikimisaikana, lähetti hän Jounan kulkemaan edelleen urosporojen kanssa, vaan muut asettuivat tähän 8-14 päivän ajaksi.

Tämä aika on hyvin kiireinen tunturi-Lappalaiselle. Silloin hän saa olla liikkeessä yöt päivät, ett'ei puolet eli usein suurin osa vasikoista kuolisi. Siihen aikaan sattuu myös usein kylmiä ja kolkkoja ilmoja, tuoden tuiskua ja lumiräntää, jonka vuoksi pohjan asukkaat myös kutsuvat tätä aikaa "vasikkaviikoksi."

Vasikoita ei yksin ole suojeleminen ilmalta, ei myöskään susilta ja muilta pedoilta, vaan ihmisen täytyy olla paikalla suojelemassa vasikkaa itse emältä. Emäporo on, ihmeellistä kyllä, jotensakin, usein liiaksikin välinpitämätön nuoresta vasikastaan, antaa sen jäädä lumeen ja paleltua, sen sijaan että se, joka olisi oikean poroemän velvollisuus, kaikin puolin pitäisi huolta siitä ja antaisi sen imeä.

Sen vuoksi on ihmisen apu aina tarpeen. Siinä ei ehdikkään muuta kuin juosta emästä emään, auttaa vasikkaa lumesta, pidellä emää, jotta vasikka saa imeä, ja odottaa kunnes emä on sitä haistellut ja alkanut tuntea omakseen. Siten on vasikka pelastettu. Sitten taas toiseen paikkaan, olipa yö eli päivä, lakkaamatonta työtä 5-6 vuorokautta saamatta ummistaa silmiään.

Vihdoin väsyvät vartijat ja itse Jaampakin tästä kovasta työstä, että hän viimein melkein tunnottomana ja aivan unen vallassa heittäytyy pitkäkseen ja hänen täytyy nukkua lähes vuorokausi, ennenkuin taas kykenee liikkumaan. Mutta hän onkin pelastanut kenties 100 vasikkaa isännälleen ja itselleen.

Tunturi-Lappalaisen palvelijalla on vuotuista palkkaa tavallisesti 3-4 emäporoa. Palvelijoidenkin on siis ottaminen vaari poikimisajasta, jos nimittäin syksyksi tahtovat omistaa toisen verran enemmän poroja ja täten vähitellen hankkia itselleen pari sataa elukkaa, jolloin sopii — ei asettua asumaan — vaan kuljeksia tuntureita omin neuvoin.

Usein tapahtuu, että nuori emä, varsinkin ensikertalainen, työntää vasikan luotaan tahtomatta sitä tuntea, ei anna sen imeä, vaan juoksee pois, etsii oman äitinsä ja rupeiksen tälle vasikaksi. Vanhuskin usein suostuu täysikasvuiseen tyttäreensä ja hylkää oman vastasyntyneen lapsensa, joten kohta kaksi vasikkaa joutuisi hukkaan, ellei ihmisiä olisi paikalla heitä hoitamassa. Lappalainen silloin sitoo kiini tuommoisen luonnottoman äidin, antaa vasikan imeä eli lypsää itse emän, ottaa maidon suuhunsa ja ruiskuttaa sen sitten vasikan suuhun. Sitten hän silittää kädellään vasikkaa ja sivelee samalla emän suuta. Nytpä se haistaa vasikan, ja kun se vaan ottaa sitä tunteakseen, tulee kyllä äidinrakkaus avuksi, ja vasikka on pelastettu. Toisinaan vanha emä karkoittaa täysikasvuisen tyttärensä vastasyntyneestä lapsestaan, vaan jos lapsi parka turvautuu muoriin, ei tämä ole siitä huolivinaan, vaan työntää sen luotaan tahi potkaisee pitkittä puheitta kuoliaaksi.

Yhtä kummallista äidin luonnottomuutta osoittavat myös lampaat ja vuohet. Kerrotaan että Skotlannin lampurit semmoisessa tapauksessa ottavat viinapullonsa, kaatavat sisällöstä vähän kouraansa, jolla sitten sivelevät osaksi karitsaa osaksi äidin suuta. Tämä keino kuuluu auttavan. Tunnettu on, että meidän talonpoikamme samassa tapauksessa tavallisesti ripoittavat hiukan suolaa karitsan päälle, houkutellakseen emää sitä haistelemaan. Toisinaan suosii emä kaksoisista toista, vaan toisesta ei välitä laisinkaan. Tämä on paikkakunnissa synnyttänyt lauseen: "emä ei ota tunteakseen karitsatansa."

Lieneekö poron laita niin kesyttömässä tilassa, sitä en ota taatakseni. Luultavasti ei niin ole. Vaan toiselta puolen tulemme siihen surulliseen johtopäätökseen, että äidinrakkaus ei kasva sivistyksen rinnalla.

Darwinistit voisivat ehkä tästä keksiä selityksen lapsenmurhiin ja samalla lieventäviä asianhaaroja siinä suhteessa.

Kahden eli kolmen päivän kuluttua ovat vasikat jo niin ripeät, jotta voivat seurata emäänsä, ja nyt lähdetään taas liikkeelle ja kuljetaan lakkaamatta eteenpäin seutujen yhä vaihdellessa. Matkalla kohdataan aina tunnettuja seutuja, tuntureja, laaksoja, lehtoja ja järviä, joita tervehditään vanhoina, rakkaina tuttavina. Vanhat tapaukset muistuvat tullessa mieleen, ikäänkuin ystävälliset kodinhaltijat.

Tuollapa pistää soma, metsäinen niemi Njangajärveen. Siinä viime vuonna majat pystytettiin. Siinä pitkin rantaa pyydettiin kaloja jään aukoista, joka juuri oli lähtemäisillään. Tuonne virran suuhun laski parvittain sorsia, joita Jouna pyyteli kosolta kaikellaisilla ansoilla tahi myös pyssyllä.

Tuolla laaksossa riekot soitimen aikana huusivat, mellastivat ja röyhentelivät valoisat yöt läpikotaisin ja Jouna osasi niin sukkelasti houkutella koirasta matkimalla naaraan ääntä, jotta sai tuon lempivän uroksen aivan viereensä, saipa sen nousemaan selkäänsäkin asettuessaan kumarruksiin maahan ja tuon tuostakin matkien naaraan huutoa.

Tuolla jyrkän kallion kuilussa ampui Jaampa takavuosina karhun. Jouna oli ensin keksinyt karhun, kun se rauhallisena pureskeli kasvia eräässä koivikossa ja oli arvattavasti hiljakkoin lähtenyt pesästään. Jouna juoksi Jaampan luo, jolla oli pyssy. Mutta pahaksi onneksi oli siitä hana särkynyt. Vaan hätä neuvon keksii. "Seuraa minua," sanoi hän Jounalle, "minä aion ampua sen kuitenkin." Nyt hiipivät he karhua aivan lähelle. "Otappas nyt piitä ja taulaa," sanoi Jaampa, "ja kun minä tähtään, panet sinä taulan vänkipannuun." Niin nyt tehtiin. Jaampa tähtää ja tähtää, taula palaa ja palaa, ja viipyy hetkisen aikaa ennenkuin se ottaa syttyäkseen, mutta Jaampa ei hätäile eikä liioin tutise, hän yhä tähtää karhua ja vihdoinkin — leimaus — pau! Karhu vieri nurin niskoin, sillä luoti oli sattunut selkäluuhun. Se ei kuollut, mutta ei myöskään päässyt paikaltaan. Sitten Jaampa sivalsi pitkän puukkonsa, sitoi sen seipään nenään, ryntäsi mesikämmenen kimppuun ja pisti hänet kuoliaaksi; hänestä oli synti tuhlata enemmän ruutia ja lyijyä karhun tähden.

Tuolta korkealta harjulta saattaa kaukana luoteessa huomata kapean, vaalean juovan. Meri, meri! huutavat Lappalaiset kuten Xenophon'in Kreikkalaiset, ja poro, joka alkaa vainuilla ja haistaa merta, kiirehtii askeleitansa kohdatakseen edellä kulkeneet toverinsa.

Paimentolaiselämällä on viehätyksensä ei ainoastaan Lappalaiselle, vaan pelkäänpä kaikille Aatamin lapsille, olivatpa millä sivistyksen asteella tahansa.

V.

Runne ja Ranne.

Puhuen asia hyväksi tulee. Ilmoitan jo aikanaan. Tässä aion vaan kertoa kahdesta lappalaiskoirasta. Siis voi se, joka ei pidä koirista, kernaasti heittää tämän kappaleen lukematta. Muuten tahdon lisätä sen että kertomus on tosi eli että tässä kerrotut seikat todella ovat tapahtuneet. Siis asiaan.

Olipa kerran kaksi koiraa, toinen oli nimeltä Runne, toinen Ranne. He olivat kaksoisveljeksiä ja kuuluivat Laagjelle ja hänen puolisolleen. Runne oli emännän suosikki ja Ranne oli isännän. Molemmat nimet merkitsevät "harmaata", jonka vuoksi koiria myös kutsuttiin "harmaiksi veljeksiksi."

Paitsi Runnea ja Rannea oli Laagjella luonnollisesti muitakin koiria. Semmoisia oli musta Musti ja Diggal, jolla oli ruskeat silmäkulmat. Nämä kuuluivat Jaampan komennon alle. Sitten oli Tshjalmo, jolla oli ruskeat pilkut silmien yläpuolella ja hännätön Dobbe, jotka olivat etenkin Jounan lemmikkiä. Sitten oli vielä Skuolse, Pöllö, Tshjaitne, Tikka, pörhöinen Lorjus, Shieges, Virkku, isoääninen Gonge, täplikäs Kirjo, Tshjierges, Ranssi, Tshjeovan j.n.e. Mutta vikkelimmät kaikista olivat isännän ja emännän koirat, harmaat veljekset Runne ja Ranne, olipa sitten kysymys karjan paimentamisesta tahi suden kanssa tappelemisesta.

Rannen historia ei ole pitkä. Se upposi viiden vuoden vanhana, mutta kuollessaan se pelasti pikku Mellet'in, joka silloin myös oli melkein samassa iässä, hukkumasta. Matkalla syksyllä rannikolta tunturille oli perhekunta muutamana päivänä pystyttänyt majansa ylisen Altenvirran rannalle, ja poika oli kenenkään huomaamatta mennyt rannalle. Täällä hän jollakin tavoin sattui putoamaan virtaan, ja hädissään oli hän valittavalla äänellä huutanut: "Ranne, Ranne!"

Koira, joka oli seurannut myötä ja istui rannalla, syöksi virtaan, ja poika tarttui kiini sen turkkiin ja riippui siinä. Virta vei molemmat mukanaan alespäin ja näin he joutuivat pyörteesen. Tässä oli Rannella pitkä ja kova taistelu pyörteiden kanssa, jotka toisinaan viskasivat hänet rantaa kohden, toisinaan tempasivat hänet taas syvänteelle. Luultavasti oli poika myös hädissään koettanut kiivetä koiran selkään jolloin se oli painunut niin, että se yhtä usein oli upoksissa kuin veden pinnallakin. Kun ihmiset kaipasivat lasta ja juoksivat sitä etsimään, löysivät he vihdoin pojan ja koiran vieri vieressä virran rannalla puoleksi vedessä, pojan kädet vielä suonenvedon-tapaisesti koiran kaulassa. Ranne oli kuollut. Se oli työskennellyt kunnes uupui ja heitti henkensä, mutta pojassa oli vielä niin paljon henkeä, että tointui.

Runne eli kauemmin. Se oli kuten jo mainittiin emännän lemmikki, sai ruokansa ainoastaan häneltä ja totteli ainoastaan häntä. Monta sataa poroa pelasti se emännälleen, joko estämällä niitä hajoamasta ja karkaamasta, tahi hyökkäämällä suden kimppuun, estäen sen siten laumaa hätyyttämästä. Aina se oli valmis kun huudettiin: "Hus suola!" Ota kiini varas! (susi). Ainoastaan harvat koirat uskaltavat ryhtyä tappeluun suden kanssa, menettämättä henkeänsä. Voitto ei aina riipu rohkeudesta ja innosta, vaan ripeydestä ja notkeudesta. Siinä on koiran pelastus, ja Runne oliki puhdasta rotua. Se taisi olla niin salaman vikkelä liikkeissään, pyöri niinkuin tuuliaispää ja hyppäsi paksussakin lumessa ilmaan kuin heinäsirkka, että sudelle ei maksanut vaivaa häntä ahdistaa. Vaan joka kerta kuin susi läähöttäen oli kaappaamaisillaan tuon pienen karvahanssun suuhunsa, oli Runne jo vuorostaan suden kintereillä eikä antanut sen hätyyttää poroja.

Eipä siis ihmettä, että Runne oli saavuttanut suuressa määrässä emäntänsä suosion, joka ei olisi myynyt häntä mistään hinnasta; sillä ilman hyvättä koiratta on porokarja pian hukassa, ja sellainen koira kuin Runne on sen vuoksi verraton. Kun huuto: "Gas do! eli hut so, tse vulge oh!" katso tuonne, ota kiini ne, tuolla ne menevät! kuului emännän huulilta, oli Runne paikalla ajamassa poroja jotka aikoivat karata laumasta, eikä se hellittänyt, vaikka sen olisi täytynyt ajaa niitä sekä tunti- että penikuormamääriä. Karkurin täytyi viimein antautua, kääntyä takaisin ja palata laumaan jälleen. Täyttä karkua poro juoksi Runnen edellä ja kätkeytyi tiheimpään joukkoon. Silloin vasta on rikoksellinen turvassa ja se tietää sangen hyvin, ett'ei koira uskalla tulla semmoiseen liutaan, jossa on monta sataa sarvipäätä. Silloin olisi se pian poljettu, potkittu ja puskettu kuoliaaksi. Tämän tiesi Runnekin erinomaisen hyvin. Mutta sattuu niinkin, että moni tottumaton koira, innostuneena omasta haukkumisestaan ja hyvillään siitä, että niin suuri eläin kuin poro pakenee häntä, nuoruuden innossaan, haukkuen ja hätiköiden uskaltaa seurata poroa keskellä laumaa. Silmänräpäyksessä kääntyy poro ympäri, iskee kerran etujaloillaan tahi puskee sarvellaan, ja koira on nurin niskoin. Nyt on sen vuoro paeta ja sen se tekeekin, ulvoen ja häveten häntä koipien välissä. Rauhallisesti ja ylpeällä katsannolla seisoo poro katsellen pakenevaa, ikäänkuin tahtoisi se sanoa: "Lauman ulkopuolella on sinun paikkasi, lauman keskellä ei sinulla ole mitään tekemistä," ja kääntyy sitten tovereihinsa päin. Eipä susikaan uskalla mennä kaskelle laumaa, silloin kun lauma syöksee eteenpäin kuin lumivyöryke. Monesti on sattunut, että susi on joutunut tiheän, kiitävän lauman jalkoihin ja siinä Lappalaisen sanomattomaksi riemuksi niin pahanpäiväisesti poljetuksi, että helposti on saattanut lyödä sen kuoliaaksi. Mutta Laagjen emäntä ei milloinkaan saattanut unhottaa, että hän kerran semmoisessa tapauksessa sattui pelastamaan suden. Mylvivä ja säikähtynyt lauma oli sotkenut suden niin syvälle lumeen, että siitä ei ollut mutta näkyvissä kuin toinen etukäpälä. Emäntä luuli sen koiraksi ja tarttui käpälään. Vaan kiitoksia paljon! Siinäpä petyit, hyvä emäntä! Tällä kertaa se olikin susi, ja matkaansa se meni.

Runnellekin kävi onnettomasti viime syksynä matkalla tunturille päin. Tie on sekä pitkä että vaivaloinen ja eteen sattuu monta järveä ja virtaa, joiden yli poro uipi, vaan ihmiset ja koirat menevät veneessä, jos semmoista sattuu olemaan. Muussa tapauksessa täytyy kiertää pitkät matkat.

Pahin kohta on eräs pitkä, kapea laakso, jonka pohjassa juoksee raju virta ja ylempänä on soikea, ilkeän näköinen, ikäänkuin tulikiveltä haiseva järvi, jossa venettä ei ole saatavissa. Karja ajetaan laakson länsipuolelle ja pakoitetaan kaalaamaan vesijakson alipäästä ylitse. Niin tehtiin tälläkin kertaa. Koirien avulla oli melkein koko karja ajettu järven poikki, ja väki riensi nopein askelin kiertämään järveä, saavuttaakseen ja kootakseen karjan toisella puolella. Kun ihmiset olivat lähteneet seurasivat koirat myös mukana, ainoastaan Runne jäi tällä kertaa yksin odottamaan. Se varmaankin arveli, ett'eivät kaikki elukat lähtisi uimaan, sillä vaikka suurin osa oli menossa, voisi ehkä joku kääntyä takaisin ja karata tiehensä. Sen vuoksi ei Runne tällä kertaa jättänyt virkaansa, ennenkuin kaikki porot olivat vedessä. Vihdoin astui viimeinenkin emä järveen, työnnettyään ensin veteen vasikkansa, jonka täytyi seurata mukana, samalla tapaa kuin peurakin tekee vasikalleen, kun se ensi alussa aristelee lähteäkseen jäätikölle. Runne, joka nyt näki, että sekä ihmiset että koirat jo olivat toisella puolella, rupesi tuumaamaan miten pääsisi hänkin yli. Järveä sen ei haluttanut kiertää eikä se juuri mielellään olisi järven poikki uinutkaan. Pahaksi onneksi teki se hurjan päätöksen ja yritti poikki virrasta, joka saa alkunsa järvestä. Virta ei ollut kovin leveä, mutta sangen raju, ja pahin seikka oli se, että se hiukan alempana teki jyrkän putouksen. Runne ponnisteli virtaa vastaan ja Laagjen emäntä, nähdessään koiran, rupesi jo käymään huolelliseksi koiran tähden ja alkoi huutaa: "Tset se, tset se, Runne!" Tänne, tänne, Runne! Tällöin kääntyi koira vielä enemmän vasten virtaa, mutta samalla se myös kulki aina alespäin, läheni lähenemistään putousta, surkeasti vinkuen ja valittaen huomatessaan vaaran, kunnes se kerran näkyi loiskuttavan etukäpäliään, jolloin emännältä pääsi hätähuuto, ja Runne katosi auttamattomasti syvyyteen, alas kallioiden ja kivilohkareiden väliin. Se oli mennyt, auttamattomasti ja näkymättömiin kadonnut. Emäntä itki kokonaista kolme päivää sitä, että hänen vanha, uskollinen palvelijansa oli saanut niin surkean lopun, se, joka oli palvellut häntä niin kauan ja uskollisesti, niin, koko pitkänä talvena ei hän voinut Runnea unhottaa. Useinkin muisti hän sitä juuri sinä talvena, jolloin sudet, kuten jo olemme kertoneet, olivat liikkeellä ja monta poroa katosi; sillä vanha vartija oli poissa, ja pari muuta koiraa, jotka olivat rohjennet rynnätä suden kimppuun, olivat siinä saaneet surmansa.

Kuu perhekunta nyt taas poikimisajan jälkeen, josta edellisessä luvussa on kerrottu, saapuivat järven ja joen rannalle, jossa Runne edellisenä syksynä oli kadonnut, ei Laagjen emäntä saattanut olla vuodattamatta katkeria kyyneleitä, kulkiessaan kosken sivutse.

Pari päivää myöhemmin he saapuivat meren rannikolle ja lähestyivät muutamia majoja, joissa asui ranta-Lappalaisia, joiden kanssa he elivät ystävällisessä suhteessa. Kun emäporot vasikkoineen tiheissä ryhmissä hajosivat tunturin rinteille haukatakseen ensimmäisiä ruohon korsia, jotka tuolla täällä päivän rinnassa pistivät esiin, hyökkäsi äkkiä eräs koira muutamasta majasta ja alkoi ajaa elukoita takaisin vuorelle päin. Laagje ihmetteli, että ranta-Lappalainen oli hankkinut itselleen koiran, ja Jaampa oikein ärjyi vihasta, kun koira ajoi väsynyttä ja nälkäistä laumaa tunturille takaisin. Huutamalla: "Hus suola!" antoi hän kaikki omat koiransa hyökätä vieraan koiran kimppuun. Mutta nytkös siitä elämä syntyi, siinä juostiin ylen ympäri, hypättiin pystyyn, kellistyttiin kuperkeikkaa, siinä haukuttiin ja häntiä heilutettiin, kunnes koko liuta tulla tuiskahti Laagjen emännän ympärille, harmaa, paksu, lihava ja pörhöinen koira keskellään.

"Runne lae, Runne lae, ibmel sivdnet Runne lae;" Se on "Runne, se on Runne, Jumala siunatkoon, se on Runne!" huudahti emäntä, laskiessaan polvilleen ja syleillessään koiraa, sillä välin kuin tämä nuoli hänen vanhoja, ryppyisiä ja kyynelkosteita kasvojaan. Sitten isännän luo, sitten hurjanhuimasti pitkin kenttää saadakseen vireyttä, ettei ilosta kuolisi, ja toiset perässä, sitten takaisin jälleen, sattuipa vauhdissaan kaatamaan pikku Lailan kumoon, mutta nuoli sitten hänen kasvojaan tehdäkseen siten asian hyväksi jälleen, jotta tytöltä pääsi hätähuuto, sitten palvelijoiden luo, ja niin sinne ja tänne joka paikkaan, kunnes se kieli roikuksissa asettui emäntänsä jalkojen juureen, ja katseli häntä silmäyksellä, joka oli niin ilosta hehkuva kuin ihmisellisellä olennolla.

Miten se oli pelastunut kuolemasta sitä ei kukaan voinut selittää eikä käsittää, varsinkin kun putous on jotenkin korkea, mutta sen paksu, pörhöinen turkki oli varmaan häntä suojellut kolauksilta silloin kun se syöksi syvyyteen. Ranta-Lappalaiset kertovat sen eräänä päivänä tulleen heille, ontuvana, nälkäisenä ja laihana. Se ei, viisaasti kyllä, yrittänyt seuraamaan porolaumaa, tietäen hyvin, että sillä oli edessä sekä joet että järvet, ja oli päälle päätteeksi surkeassa tilassaan kykenemätön uimaan. Niin oli se liukuttanut 3 peinkuormaa takaisin ranta-Lappalaisten luo, joiden joukossa sillä myös oli hyviä ystäviä, jotka ottivat sen hyvin vastaan ja hoitivat niin hyvin, että se nyt oli paksu ja lihava.

Se eli vielä monta vuotta ja heitti monta painia suden kanssa ja teki monta retkeä edestakaisin meren rannikolle, mutta ei se koskaan enää koettanut uida virran poikki.

VI.

Joulunaatto.

Noin puoli vuotta myöhemmin, kun Laagje oli oleskellut rannikolla ja jälleen palannut vanhalle talviasemalleen Akanastunturille laumoineen, vaimoneen, Mellet'in ja pikku Lailan kanssa, joka viimemainittu oli viihtynyt hyvin poron maidosta ja lihasta, ja osasi jo soperrella koko joukon lappalaisia sanoja, tuli eräs Lappalainen muutamana päivänä ajaen Laagjen teltille sillä sanomalla, että hänen tahi jonkun hänen palvelijoistaan tuli lähteä Karasjoelle kuudella porolla kyyditsemään erästä matkustavaista Alteniin.

Tunturi-Lappalaisten velvollisuuksiin kuuluu myös kyyditseminen porolla, ja toisinaan voi sattua niin omituisesti, että heidän kyyditäkseen muutamia penikuormia, ensin täytyy kulkea puolta pitemmän matkan. Niin saavat esim. Lappalaiset, jotka talvella asuvat Etelä-Varangersissa, tehdä kyytiä Vardö'stä Vesisaareen. Heidän täytyy silloin, ollakseen saapuvilla Vardö'ssä, kulkea edestakaisin koko tuon pitkän matkan Varangervuonon ympäri. Itsestään on siis selvä, ett'ei tästä voi olla minkään laista ansiota, vaan on tämä velvollisuus monta kertaa raskaampi kuin etelämpänä asuvilla, jossa asianomaisille on korkeintaan penikuorma matkaa kyytiasemalle, johon hän on velkapää saapumaan.

Laagje ei ollut moneen aikaan käynyt Karasjoella. Hänellä ei sen vuoksi ollut mitään vastaan tehdäkseen retken sinne ja sieltä Alteniin. Kenties hän myös kaikessa hiljaisuudessa ajatteli itsekseen, että pieni ryyppy ei olisi hullummaksi. Lappalainen osaa tallettaa rahaa, mutta viinaa sitä vastoin ei hän ollenkaan osaa tallettaa niin, että nauttisi sitä vähän päiväänsä. Jos hänellä sitä on, juo hän joko yksin tahi muiden kanssa niin kauan, kun vaan pisarakin on jäljellä, mutta sitten hän taas voipi olla viinatta monta aikaa.

Laagje valjasti kuusi parhainta poroaan pulkkien eteen, ja pani yhteen pulkkaan muutamia kauniita poron nahkoja, haikuutettuja poron kieliä ja rasvaluita, jotka hän aikoi myydä kauppiaalle tahi vaihtaa tavaroihin sekä makeisiin ja leikkikaluihin Lailalle.

Tämä lapsi oli päivä päivältä käynyt hänelle yhä rakkaammaksi, ja hän uneksi jo kummallisia asioita sen tulevaisuuksia. Laila tulisi kerran hyvin rikkaaksi, ajatteli Laagje, perisi suuren porokarjan ja sen lisäksi joitakuita tuhansia kirkkaita hopeataalareja, jotka olivat kätketyt salaiseen paikkaan erämaassa, josta ainoastaan hänellä oli tieto, mutta ei edes vaimollansakaan. Sen vuoksi on usein tapahtunut, että Lappalainen on kuollut niin äkkiä, ett'ei hän ole ennättänyt kellenkään ilmoittaa, missä hänen aarteensa on kätkettynä, ja se on sen vuoksi jäänyt löytämättömiin. Ja kun Laila tulisi täysikasvuiseksi tytöksi, olisi hän varustettava kauniimmalla puvulla ja kauniimmalla hopeavyöllä kuin kukaan mun tunturin impi, hän ajaisi lumivalkoisella porolla kirkkoon, jolloin kaikki häntä ihmettelisivät ja sitten lopullisesti joutuisi Laila kasvateveljensä, Mellet'in kanssa naimisiin, joten sukunimi joutuisi tämän perinnöksi ja tulevaisuudessa nimi Laagje tulisi mahtavimmaksi Ruijan tuntureilla.

Tämmöisissä suloisissa ajatuksissa ja aikomuksissa ajoi Laagje Karasjoelle. Hän saapui sinne hyvissä ajoin jo päivää ennen, kuin hänen tuli lähteä kyytiin, joten porot saivat levähtää ja hän itse ennätti toimittaa asioitaan.

Hankittuaan ruokaa elukoille astui hän rihkamapuotiin, ja katseli sitä sekä hyödyllisen että hyödyttömän tavaran paljoutta, jolla lappalaispuoti tavallisesti on varustettu. Kaikenlaista, etenkin kirjavia kaulaliinoja, hopea- ja keinotekoista kultalankaa, sormuksia, suuria ja pieniä, löytyi siinä, kaikki semmoiseen hintaan, etenkin vanhempina aikoina, joka oli niin naurettavan kallis katsoen siihen, mitä tavara ensi kädessä oli maksanut, ett'ei kukaan voi sitä uskoa, joka ei itse ole sitä nähnyt ja kuullut.

Taivuttaakseen ostajaa puolelleen antaa kauppias hänelle edeltäpäin ja maksutta yhden eli pari ryyppyä. Niinpä tehtiin Laagjellekin. Kun kauppias Lind itse vähän ajan kuluttua tuli puotiin ja sai kuulla että se oli tuo rikas Aslak Laagje, joka itse oli tullut kyydintekoon, kutsui hän hänet luokseen toiseen huoneesen. Laagjella ei ollut mitään tätä vastaan, hän oli jo jotenkin hyvällä tuulella ja oli saanut kielenkantansa valloilleen. Huoneessa istui kauppiaan puoliso. Hän oli niin vaalea ja surullisen näköinen, että Laagjekin sen huomasi, tervehtiessään häntä.

"Onko vaimosi sairas?" kysyi Lappalainen.

"Ei", vastasi kauppias, "ei hän ole juuri sairas, vaan suruissaan polonen, mutta sitä et sinä taida auttaa. Paina puuta Laagje!"

Laagje istui tuolille, joka hänelle oli jotenkin outo kappale, koska
Lappalainen samoin kuin itämaalainen kernaimmin istuu ristissä säärin.

"Sinähän olet hyvin rikas, Laagje", puhui kauppias, "onhan sinulla monta tuhatta poroa?"

"En ole rikas", vastasi Lappalainen."

"Montako poroa sinulla on?"

"En tiedä, tänään voipi olla monta, huomenna ei yhtään!"

Tunturi-Lappalainen ei juuri mieluummin ilmaise porojensa lukumäärää, jonka mukaan häntä veroitetaan, kuin muutkaan, jotka vaan tyydyttävästi ilmoittavat omaisuutensa rahassa. Usein hän ei niin tarkoin tiedäkään lukumäärää, ja tosi on sekin, että hänen karjansa on hyvin epävarma omaisuus.

"Mutta eihän sinulla ole lapsia, Laagje?" sanoi kauppiaan puoliso.

"Minullako ei ole lapsia!" sanoi Laagje hymyillen, "onhan niitäkin".

"Vai niin, oletko saanut lapsia", jatkoi kauppias, "muistan vaan kuulleeni, että olit lapseton ja että vaimosi jo on vanhanpuoleinen. Onko sinulla ottolapsia?"

"On", sanoi Laagje, "olen ottanut luokseni sisarenipojan Mellet'in, vaan minulla on myös oma lapsi, pieni tyttö, pieni kaunis tyttö on minulla".

"Kuinka vanha hän on?" kysyi vaimo.

"Niin, hän taitaa nyt olla noin kahden vuoden vanha, luullakseni", sanoi Laagje ja kysyi samalla:

"Entä sinä, onko sinulla lapsia?"

"Valitettavasti ei minulla ole yhtään", sanoi kauppias.

"Eikö ole ollutkaan lapsia?"

"Kyllä on, mutta se on surullinen kertomus".

"Etkö koskaan ole sattunut kuulemaan, että me viime vuonna tapaturman kautta kadotimme ainoan tyttäremme?"

"En", vastasi Laagje, "kuoliko hän?"

"Hän kuoli eli hukkui. Jumala tiesi millä tavalla. Se tapahtui silloin, kuin täällä oli niin paljon susia".

"Viime vuonna joulun vaiheilla", kysyi Laagje.

"Aivan niin, viime vuonna joulun vaiheilla".

"Mitä te pakisette 'manna'sta' ja 'gumpe'stä'" (lapsesta ja sudesta,) kysyi vaimo, joka ymmärsi muutamia lappalaisia sanoja.

"Laagje, näet, ei ole kuullut mitään tuosta onnettomuudesta, joka meitä kohtasi viime talvena. Siitä on jo kohta vuosi."

"Viime vuonna joulun aikana?" kysyi Laagje uudestaan.

"Niin, joulunaatto-yönä. Me olimme matkalla Koutokeinoon, saadaksemme lapsen kastetuksi. Silloin hyökkäsi susilauma päällemme, porot säikähtyivät niin, että Magga, joka ajoi lapsen kanssa, putosi reestä, ja lapsi oli poissa."