Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KERJÄLÄISSOTURIT

Historiallinen romaani

Kirj.

J. B. DE LIEFDE

Suomentanut Kaarlo Forsman

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1917.
Isak Julinin kirjapaino, Tampere.

SISÄLLYS:

I. Yleiskatsaus.
II. Kaksi siivoa Kerjäläistä.
III. Ketun koukku.
IV. Kaksi keskustelua.
V. Itseensä tyytyväinen mies.
VI. Vaarallinen kohtaus.
VII. "Ad patibulum".
VIII. Kerjäläisten pesä.
IX. Valinta.
X. Kiinni.
XI. Pikkuinen tiikeri.
XII. Liha on heikko.
XIII. Herra ja palvelija.
XIV. Eläköön Geusit!
XV. Kuoleman kielissä.
XVI. Tautivuoteella.
XVII. Surullinen juttu.
XVIII. Liian hyvä koiran nimeksi.
XIX. Vanhastaan tutut kasvot.
XX. Hartausseura.
XXI. Galaman silmät aukenevat.
XXII. Kerjäläisten tapoja.
XXIII. Toivoton tila.
XXIV. Laiva näkyvissä!
XXV. Kolmen tuttavan kohtaus.
XXVI. Ihminen päättää, Jumala säätää.
XXVII. Vihdoinkin lepoon.
XXVIII. Huhtikuun ensimäinen päivä.
XXIX. Löydetty.
XXX. Esirippu laskee.

I.

YLEISKATSAUS.

Brüsselin tori tarjosi kesäkuun 5 p:nä 1568, kun aurinko kohosi kaupungin yli, surullisen näyn. Ison, uhkean rakennuksen edustalle oli pystytetty mestauslava, jolla aiottiin teloittaa kaksi maan etevintä, mainiointa miestä, kreivit Egmont ja Horn. Nämä olivat ne uhrit, joitten veri pyhitti Alankomaitten tantereen siksi näyttämöksi, jolla taisteltiin kenties jaloin taistelu, minkä kuudennentoista vuosisadan historia tietää mainita.

Tämä taistelu koski ihmisen pyhimpiä ja kalleimpia aarteita, uskonnollista ja kansallista vapautta. Näitten etujen ensimäisiä puolustajia elähytti lannistumaton vapauden halu; heitä vahvisti luottamus Jumalan sanaan, josta on kirjoitettu: "se on voitto, joka maailmasta saatu on". Sortajat, joita he vastustivat, olivat silloisen ajan suurimmat mahdit, Rooman paavi, Espanjan kuningas ja näitten väkevä ase, inkvisitsioni. Jos pappisjuonet ja hirmuvalta milloinkaan olivat yhdistäneet kavaluutensa ja voimansa hyvää asiaa kukistaakseen, tapahtui se tässä sitkeässä sodassa, jota kesti kokonaista kahdeksankymmentä vuotta. Mutta tässä sodassa nähtiin myös, että vähäinenkin ja heikko kansa voi suurimmankin vallan masentaa, jos se yksimielisesti päättää panna henkensä alttiiksi vapauden ja uskon puolesta.

Alankomaiksi nimitetään tätä nykyä ainoastaan Hollannin kuningaskuntaa. Kuudennellatoista vuosisadalla sen sijaan tämä nimi käsitti joukon maakuntia, jotka Zuyderseestä ja Dollartista ulottuivat Ranskan pohjoisrajoihin asti ja yhteensä muodostivat tuon viljavan liejumaan, jonka sittemmin Hollannin ja Belgian kuninkaat ovat keskenään jakaneet. Nämä maakunnat olivat kertomuksemme aikana Espanjan kuninkaan Filip II:n vallanalaisia. Hän hallitsi niitä Alankomaitten kreivin Filip III:n nimellä. Hän oli perinyt tämän alusmaan isältänsä Kaarle V:ltä ja se oli epäilemättä hänen lavean valtakuntansa kauneimpia osia.

Teollisuuden yhtämittainen edistys, äly, rohkea ja varovainen keinottelu, oli viidennentoista vuosisadan lopulla Alankomaitten kansalle tuottanut niin suuren varallisuuden, ettei sen vertaista nähty muualla maailmassa. Alankomaalaiset olivat aikansa uskaliaimpia merenkulkijoita. Heidän sametti-, silkki-, matto- ja palttinakankaitansa pidettiin arvossa kaikkialla, missä niistä tiedettiin, ja — ihmeellistä kyllä — tässä maassa, jonka luonnolta melkein kokonaan puuttuu romanttista ihanuutta, syntyi maalarikoulu, jolta vain roomalaiset taiteilijat veivät voiton. Asukasten varallisuus oli käynyt puheenparreksi. He tuhlasivat asuntoihinsa ja pukuihinsa niin paljon rikkautta, että eräs ruhtinatar, joka kerran asteli pääkaupungin katuja, kummastuneena huudahti, että "hän luuli käyvänsä prinssien eikä porvarien joukossa".

Ei siis sovi ihmetellä, että Filip luuli suuren vahingon tapahtuvan itselleen, jos hän menettäisi nämä rikkaat maakunnat — eikä hänen pelkonsa ollutkaan aiheeton. Alankomaalaiset olivat hänelle epäilemättä niin uskolliset ja kuuliaiset, kuin odottaa sopi. He tosin tarkasti valvoivat etuoikeuksiaan ja pyrkivät yhä vapaaseen itsehallintoon, mutta se ajatus ei milloinkaan tullut heidän mieleensä, että he irroittaisivat itsensä Espanjan ylivallasta; päinvastoin he olivat siitä aikeesta niin kaukana, että vasta silloin rohkenivat pyrkiä itsenäiseksi kansaksi, kun Filip puolestaan mitä tylyimmällä ja kehnoimmalla tavalla oli katkaissut siteet, jotka liittivät tämän uskollisen kansan hänen valtaistuimeensa.

Mutta uskonpuhdistuksen valo, joka sytytti ilmituleen koko Saksanmaan, oli tunkeunut näihinkin seutuihin. Filip, joka oli yhtä harras paavinuskolainen kuin julma tyranni, aavisti, että hänen huonekunnalleen ja Alankomaille välttämättömästi tulisi ero, jollei hän aikanaan estäisi tuota hirveää harhauskoa leviämästä noihin maakuntiin. Kun hän v. 1559 kävi tässä valtakuntansa osassa, oli hän kauhukseen huomannut, että pahuus jo oli paisunut huolestuttavassa määrässä ja oli kaiken lisäksi vaarallisinta laatua, sillä tänne oli päässyt kalvinilainen eli reformeerattu harhaoppi, jota sanottiin vallankumoukseen ja kapinan vehkeisiin paljon Lutherin oppia taipuvaisemmaksi. Vihan vimmassa hän päätti ettei hän lepää, ennenkuin on hävittänyt maasta protestanttisuuden kaikkineen päivineen. Ranskan kuninkaan Henrik II:sen kanssa hän neuvotteli, kuinka he tulella ja miekalla tuhoisivat kaikki eri-uskolaiset, niin ylhäiset kuin alhaiset, ja näin vapauttaisivat maailman tuosta "kirotusta turilas-parvesta".

Nämä hankkeet ilmoitettiin varomattomasti Oranian prinssille Vilhelmille, joka oleskeli silloin panttivankina Ranskan kuninkaan hovissa. Tästä hetkestä alkaen jalo prinssi päätti, henkensäkin uhalla, suojella viatonta Alankomaitten kansaa. Mutta tätä prinssin aikomusta ei Espanjan kuningas tuntenut, sillä siinä tapauksessa hän ei suinkaan olisi antanut tämän hallittavaksi neljää rikkainta ja mahtavinta pohjoismaakuntaa, nim. Hollantia, Seelantia, Länsi-Frieslantia ja Utrechtia.

Koko maan hallitus oli uskottu kuninkaan sisarelle, Parman herttuattarelle Margarethalle. Hänen apunaan tässä toimessa oli kardinaali Granvella ja maan ylimyksistä koottu neuvoskunta, jossa paitsi Oranian prinssiä kreivit Egmont ja Horn sekä parooni Berlaiment olivat mahtavimmat. Pian havaittiin kuitenkin, että kuningas oli päättänyt hallita oman mielensä mukaan, huolimatta kansan tahdosta, sellaisena kuin se ilmeni säätyjen kokouksessa ja aateliston neuvoskunnassa. Välittämättä vastarinnasta ja syrjäyttäen kaikki kansan etuoikeudet, toi kardinaali Granvella maahan espanjalaisen inkvisitsionin, jonka jälkeen heti alkoi kiivas ja yleinen vaino. Jesuiitta-seuran jäseniä hiipi joka perheeseen urkkien salaisimpiakin seikkoja. Inkvisitsionin virkamiehet, joitten häijynilkinen julmuus ei aina pukeunut edes hurskauden verhoon, hätyyttivät jokaista, ken vain ei osoittanut matelevaa nöyryyttä. He hirttivät, polttivat, silpoivat ja kahlitsivat tuhansia, eikä kuitenkaan puuttunut niitä, jotka rohkenivat tunnustaa puhdasta evankeliumia ja vastustaa kirkon erhetyksiä, vaikka heitä uhkasi köyhyys ja elinkautinen vankeus, vaikka heitä surmattiin hirttämällä, kuristamalla, elävältä nylkemällä tai polttamalla ja muilla hirveillä, usein toista vuorokautta kestävillä kidutuksilla.

Kansassa syttyi kapinan henki. Eivät katoliset itsekään jaksaneet tätä enää kärsiä. Mutta paavillisia pullia ja pannakirjoja sateli yhtämittaa onnettomaan maahan. Keisarillisia asetuksia julkaistiin ja pantiin voimaan vierasten sotajoukkojen avulla; näitä sotajoukkoja palkittiin niillä tavaroilla, joita sortajat uhreiltaan riistivät. Kauppalaivoilla, jotka ennen olivat kuljettaneet tavaroita kaikkiin maailman satamoihin, pakeni nyt lukuisasti kauppiaita, jotka asettuivat Saksaan ja Englantiin vieden näille maille pääomansa ja liikeälynsä. Lukuisat ja avarat vankihuoneet olivat syyttömiä täpötäynnä, mutta pahantekijät pääsivät irralle, kun vain olivat köyhiä ja osasivat supista "Ave Mariaa". Ihmiset eivät enää uskoneet läheisimpiään, omia lapsiaan, vaimojaan, miehiään. Ei kukaan uskaltanut julkisesti puhua uskonnosta, ja ainoastaan siellä missä kaksi tai kolme uuden opin harrastajaa sattui yhteen, huojensivat he keskenään sydäntään, etsien voimaa ja lohdutusta uskostaan.

Tämä menettely, joka polki kaikkien oikeuksia, yllytti mahtavan aateliston vihaan. Hallitsijattarelle (Parman herttuattarelle) tuotiin ylenmäärin moitteita, valituksia ja uhkauksia. Hän oli helläsydäminen nainen ja valitukset koskivat kipeästi häneen, mutta hän ei voinut aatelisille antaa rauhoittavaa vastausta; hän ei voinut heille sanoa, ettei vika ollut hänen, vaan kuninkaan ja ennenkaikkea kardinaalin. Mutta he huomasivat sen itse ja Oranian prinssi, jota pidettiin maan ensimäisenä miehenä ja joka suuresti vaikutti kansaan, tuimistui heidän vapautensa kirkolliselle sortajalle. Nyt vaadittiin, että kardinaali erotettaisiin virastaan. Ensin kuningas kylmäkiskoisena ja ylpeänä ei virkkanut mitään, sitten hän antoi armollisen, mutta karttavan vastauksen. Mutta tämä ei tyydyttänyt aatelismiehiä. He solvasivat ja pilkkasivat kardinaalia, he uhkasivat kuningasta ja puhuivat kapinasta. Kuningas vimmastui, työnsi heidän uhkauksensa karttuneella katkeruudella takaisin, mutta myöntyi vihdoin ja kardinaali lähti tiehensä v. 1564.

Tämä tapaus herätti maakunnissa suurta riemua ja nyt odotettiin kultaista aikakautta. Tosin inkvisitsioni ei poistunut kardinaalin kanssa, mutta hallitsijatar osoitti nyt suurempaa lempeyttä ja vaino taukosi pitkäksi aikaa melkein kokonaan. Aatelisto ja säädyt kutsuttiin taas kokoon, puhtaan opin vainotut harrastajat eivät etsineet enää piilopaikkoja, ihmiset kulkivat usein peninkulmamääriä harrasta saarnamiestä kuullakseen, ja miehet kuljettivat myötänsä nuijia ja miekkoja, häntä suojellakseen. Kansa virkistyi uudelleen. Se toivoi, että sille suotaisiin ainakin uskonvapaus; se toivoi, että rauha ja onni vihdoinkin majoittuisi rehellisten Alankomaitten asukkaitten luo.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Elokuulla v. 1566 sattui tapaus, joka mursi kaikki toiveet. Tarkoitamme tuota äkkinäistä uskonvimmaa, jota ei vieläkään ole voitu täydelleen selittää, ja jota historiassa nimitetään kuvainraastoksi. Pahan hengen voimalla se tempasi pyörteeseensä kansan, varsinkin alhaisemmat luokat. Neljänä päivänä hävitettiin neljäsataa kirkkoa ja kaikki mitä niissä oli. Tieto tästä ilkityöstä saattoi kuninkaan raivoon. Hän päätti nyt mitä suurimmalla ankaruudella uudistaa vanhat vainopäivät. Kardinaali Granvellan sijaan hän lähetti Alankomaihin elokuulla v. 1567 Alban herttuan ja tämän kanssa 30,000 miestä. Tuosta seurasi kuusi kurjuuden vuotta, joitten historia on kirjoitettu verellä ja kyyneleillä. Kardinaali oli ollut ruoska, herttua oli skorpioni. Hän oli ankara sotapäällikkö, mutta vielä ankarampi uskonkiihkossaan, teräväjärkinen, lujatahtoinen, nopea toimissaan, pelkäämätön ja säälimätön. Filipillä ei ollut ainoatakaan niin uskollista palvelijaa, paavilla ei ainoatakaan niin harrasta alamaista, jesuiittaseuralla ei kelvollisempaa asetta. Tuskin hän oli kuukauttakaan johtanut pahamaineista "verineuvostoa", kun hän jo oli pannut vankeuteen tai mestauttanut kaikki etevimmät aatelismiehet ja porvarit. Mutta tämä oli vain tulevien tapausten alkunäytös; kuukauden kuluessa hän oli julistanut kuolemantuomion jokaiselle maan asukkaalle.

Kansa vapisi. Ken saattoi, möi omaisuutensa ja jätti maan, jos kohta suurikin vaara ja tappio uhkasi häntä. Ken ei voinut, taipui hiljaisuudessa ikeen alle ja loi silmänsä "prinssiin", ainoaan mieheen, joka, kuten tiedettiin, kykeni auttamaan. Mutta Oranian prinssi, joka oli aikansa järkevimpiä ja taitavimpia valtiomiehiä, tunsi Espanjan kuninkaan sekä hänen edusmiehensä, herttuan, aivan hyvin, eikä siltä puolelta odottanutkaan laupeutta eikä armoa. Sentähden hän, saatuaan tietää, että Alba teki tuloa, heti ryhtyi toimiin ja jätti maan viisi kuukautta ennen kuin herttua sinne astui. Turhaan koetti hän vakuuttaa muitakin aatelismiehiä tämän keinon tarpeellisuudesta. Turhaan muistutti hän heitä Filipin ja Alban luonteesta, uhkauksista, joita he jo olivat saaneet kuulla, ja salaisista tiedoista, joita hän itse oli saanut heidän aikomuksistaan. Muutamat uskoivat ja noudattivat varoitusta. Hän itse vetäytyi, veljineen saksalaisille tiluksilleen, siellä vartoen ennustustensa toteutumista. Niistä tulikin tosi pikemmin kuin hän oli ajatellutkaan.

Elokuun viimeisinä päivinä v. 1567 saapui Alba Brüsseliin. Neljätoista päivää sen jälkeen kutsuttiin Egmont ja Horn hänen luokseen päivällisille. Kaikkialta varoitettiin Egmontia sinne lähtemästä. Vieläpä aterian kestäessä joku kuiskasi hänen korvaansa, että hän pakenisi; mutta hän ei tahtonut uskoa pahaa isännästään. Puolen tuntia sen jälkeen hän ja Horn olivat vankeja ja muutaman viikon päästä heidät vietiin Gentin linnaan, jossa heitä pidettiin yhdeksän kuukautta, kunnes heidät tuotiin takaisin Brüsseliin mestattavaksi.

Kuvaamaton oli se hämmästys, joka syntyi maassa, kun tieto tästä vangitsemisesta levisi. Yleisesti kunnioitettiin ja rakastettiin molempia kreivejä, varsinkin Egmontia, joka mainioitten urotöittensä vuoksi Ranskan sodassa oli päässyt armeijan suosikiksi. Mutta kun heidän jälkeensä vielä monta muuta etevää miestä pantiin kiinni, oli kammo kahta suurempi. Oranian prinssi, joka oli maanpakolaisuudessa, jonka omaisuus oli otettu takavarikkoon ja jonka ystävät suurimmaksi osaksi olivat vangittuina, ei voinut juuri mitään Alban ylivallalle. Tosin oli alussa vuotta 1568 ja kuukautta ennen kuin kertomuksemme alkaa, hänen veljensä kreivi Louis Frieslandissa saanut voiton espanjalaisista, mutta muutamia päiviä sen jälkeen hänen palkkasoturinsa havaitessaan turhaan toivoneensa ryöstöä, nousivat kapinaan; ja näin taistelun hyvät hedelmät jälleen menivät hukkaan.

Niinpä siis kuninkaan ja hänen apuriensa mieletön uskonkiihko pakotti vihdoin Oranian prinssin kuulemaan vaivatun kansansa valitushuutoja ja oman sydämensäkin käskyä, ja pakotti hänet nostamaan kapinan lipun, josta kapinasta ennen pitkää kasvoi varsinainen sota. Ensin käytiin tätä sotaa ainoastaan Alban herttuaa ja muita espanjalaisia virkamiehiä vastaan; mutta kolmentoista-vuotisen verisen taistelun perästä pohjoisetkin maakunnat luopuivat kuninkaasta. Kun ne miehet, jotka yrittivät hävittää uuden uskonnon, samalla koettivat uuvuttaa kansaa valtiolliseenkin orjuuteen, kiihtyi vastustushalu niin valtiollisista kuin uskonnollisistakin syistä. Muutamat tarttuivat aseisiin, puolustaakseen omantunnon vapautta, mutta useat — ja näihin kuului suurin osa — taistelivat valtiollisen vapautensa ja itsenäisyytensä puolesta, kun taas useita elähytti pelkkä koston- taikka saaliinhimo.

Tällä tavalla yhdistyivät suuret joukot miehiä — niitten joukossa monta sangen jalosukuistakin, joilta oli viety kaikki, mitä maailmassa on kalleinta — sissikuntiin, jotka hätyyttivät kostonhimoisina, missä ikänä tapasivat, vihollisiaan espanjalaisia ja pappeja, joita he katsoivat kaiken pahuuden päälähteeksi. He nimittivät itseään "Kerjäläisiksi" eli "Geuseiksi" — minkätähden, se selitetään edempänä. Usein nämä rohkeat ja osaksi jumalattomat miehet eivät muuta kuin ryöstivät, raastoivat ja murhasivat, vaan usein he myöskin suuresti edistivät vapauden pyrintöjä, kaapaten Alballe meneviä ruokavaroja ja kirjeitä. Muutamat olivat niin jalomielisiä, että ottivat toimittaakseen asioita, jotka tuottivat niin paljon vaaroja ja niin vähän palkintoa, että täytyy kummastella, kun lukee näiden sankarien uskaliaista vehkeistä. He kuljettivat salakirjeitä Saksassa olevan prinssin ja hänen kotimaisten ystäväinsä välillä, saattaakseen hänen tietoonsa kaikki, mitä Alankomailla tapahtui, ja joka hetki nämä uroot panivat henkensä alttiiksi.

Vähän kreivi Louisin voiton perästä Frieslannissa tuli tiedoksi, että herttua itse espanjalaisten soturiensa etunenässä aikoi marssia häntä vastaan; eikä aikaakaan kun jo toinen vielä kamalampi sanoma liikkui maassa. Kerrottiin, näet, että herttua, ennenkuin hän lähti liikkeelle, aikoi olla saapuvilla, kun etevimmät aatelismiehet ja niitten joukossa molemmat kreivit Egmont ja Horn mestattiin. Huhussa olikin perää. Näön vuoksi nostettiin oikeusjuttu, jota ajettiin lakia ja oikeutta vastaan. Kreivit tuomittiin kuolemaan, vietiin vahvan vartija-joukon saattamana Gentistä Brüsseliin ja teljettiin Broodhuysiin.

Nuolen nopeudella levisi tieto tästä kautta kaupungin ja maan. Kansalaiset olivat ikäänkuin ukkosen huumeissa ja kulkivat toinen toisensa ohitse, sanaakaan puhumatta. Valtiollinen näköpiiri synkistyi synkistymistään. Kylät ja kaupungit olivat miltei tyhjät, kun kaikki jalot, rikkaat ja älykkäät asukkaat joko harhailivat pakosalla, kantoivat kahleita, tai kävivät sissisotaa. Sortava ies kävi päivä päivältä raskaammaksi ja näytti todella siltä, kuin Jumala olisi heidät kokonaan hyljännyt.

II

Kaksi kunniallista kerjäläistä.

Näitä surullisia seikkoja ajatteli kenties eräs nuori ratsumies, kun hän synkkänä ajoi vinhaa vauhtia Soignes'n metsän halki, joka ulottuu Brüsselistä monta penikulmaa eteläänpäin. [Kaikkialla tässä kirjassa tarkoitetaan Englannin penikulmia, joita menee noin kuusi yhteen suomalaiseen.] Nuoren miehen ulkoasusta päättäen ei tuota juuri olisi luullut, sillä hänellä oli espanjalaisen upseerin puku ja häntä seurasi espanjalainen sotilas palvelijana. Hänen kauniita kiharia hiuksiaan peitti kallis, sirotekoinen kypärä, johon espanjalaiset olivat saaneet mallin maurilaisilta. Haarniska, joka suojeli hänen rintaansa, oli yhtä kallisarvoinen ja vaikka hänen käsivartensa ja säärensä olivat suojattomat, näyttivät kuitenkin pistoolit satulan-taskussa ja valtava miekka hänen kupeellaan täysin riittävän turvaamaan häntä näihin aikoihin, jolloin vuosia takaperin oli lakattu keihästä ja tapparaa käyttämästä. Hänen kono-housunsa ja ihotakkinsa vetivät vertoja kalliille haarniskalle mikäli niitä voi nähdä; kirjailtu nahkahankkilus, joka riippui hänen olkapäältään, sekä taiten taottu miekan kahva todistivat, ettei hänellä suinkaan ollut halpa asema Espanjan armeijassa.

Hänen kasvoissaan ei kuitenkaan ollut mitään, joka olisi osoittanut espanjalaista sukuperää. Hänen keltaiset kiharansa, hänen siniset, henkevät silmänsä, hänen poskensa, joita ei aurinko eikä maurilais-sekainen veri ollut tummentanut, ja hänen suora, solakka vartalonsa ilmaisivat jo ensi näkemältä, että hän oli pohjanpuolen lapsia. Hänen ohuet, tiukasti suljetut, huulensa tekivät hänet lujatahtoisen näköiseksi. Välistä kun hän syvien ajatustensa vallassa ummisti huulensa vielä kiinteämmin ja kypäränsä alla rypisti otsaansa, kävivät hänen kasvonsa, vaikka tuskin olivat nähneet kahtakymmentä kesää, niin ankaroiksi ja totisiksi, että häntä olisi luullut kymmentä vuotta vanhemmaksi. Hän ohjasi komeaa hevostaan taitavasti ja vaivatta, mutta katsahti sitä tavan takaa levottomin silmin ja taputti sen kaulaa, sillä se osoitti väsymyksen oireita, matka kun oli ollut pitkä.

Hänen toverinsa oli ihan toisellainen mies. Tämän lyhyt, jäntterä vartalo, leveät hartiat ja jykevät käsivarret, rautainen kypärä eli patalakki, joka peitti hänen päänsä, ja tavallisen soturin haarniska ilmaisivat, että hän oli alhaista säätyä. Mutta jos katseli hänen kasvojaan, näki helposti, ettei niissä kuvastunut silloisille sotamiehille ominaista tyhmyyttä ja raakuutta. Hänellä oli musta parta, joka leualta oli leikattu suipoksi ja poskilta lyhyeksi. Hirveä arpi kävi oikeasta korvasta suupieleen ja teki hänen kasvonsa peloittavan näköisiksi, mutta naurava suu ja mustien silmien iloisa loiste lievitti niiden rumuutta. Nuo kasvot kuvastivat hauskaa, leikkisää luonnetta, uskollisuutta ja rohkeutta, ja vain joskus vaan, kun viha veti kulmakarvat yhteen, havaitsi kyllä, että rohkeus saattoi yltyä hurjuudeksikin.

Hänen asepukunsa ei ilmeisesti ollut niin sievätekoinen kuin hänen isännällään; näytti päinvastoin siltä kuin se olisi ollut toista varten valmistettu, sillä vaikka hänen sotisopansa oli pinnistetty lujasti kiinni, ei se ylettynyt hänen leveän rintansa ympäri, ja kypärä, joka näytti raskaalta, heilahteli sinne tänne hänen päässään.

Hän puhkaili ja läähätti hankalan taakkansa alla ja ne lyhyet huomautukset, joita hän toisinaan lausui, osoittivat, ettei hän ensinkään olisi paheksinut, jos hänen herransa olisi ajanut vähän hiljempaa. Mutta nuorukainen ei ottanut vaaria näistä viittauksista, vaan istui ajatuksissaan suorana satulassa eikä huomannut mitään ympärillään.

Aurinko alkoi jo aleta. Vaikka sen säteissä vielä oli voimaa, eivät ne kuitenkaan tunkeneet paksun lehtikatoksen lävitse, joka varjosti matkustajia. Vain joskus osui joku säde pölyiselle ja huonolle maantielle, joka tuskin sellaisen nimeä ansaitsikaan. Kavioiden kapse, joka kajahteli pitkin metsää, säikytti tämän asukkaita, kauriita, kaniineja, jäniksiä ja epälukuisia lintuja, liikkeelle heidän leposijoiltaan; mikä kirkuen, mikä kiitäen ne riensivät pakoon noitten kahden miehen edestä, jotka tällä hetkellä ajattelivat ihan toista kuin heidän ahdistamistaan. Tuota menoa jatkettiin kauan aikaa aivan ääneti ja yhä useammin palvelija osoitti karttuvaa mallittomuuttansa, kunnes vihdoin hänen isäntänsä hevonen sai aikaan sen, mitä hän ei itse voinut.

Nuorukainen ei luultavasti ajatellut tämän tilaa, vaan kannusti sitä. Se hypähti kerran eteenpäin, kompastui ja olisi ilman ratsastajansa taitoa syöksynyt maahan. Palvelijan kasvot välähtivät tyytyväisyydestä.

"Me olemme kulkeneet jo hyvän matkaa, Yonker, eikä hevosista ole enää mihinkään, ellemme säästä niitä", sanoi hän, hevostaan pidättäen.

"Meidän täytyy antaa niille vettä. Onko sellaista paikkaa lähellä?" kysyi nuori mies, jota oli puhuteltu Yonker'iksi. [Lyhennys sanasta Yonkherr, nuori herra.]

"Sata askelta tästä on 'Herttua'", vastasi palvelija, maiskutellen jo edeltäpäin huuliaan.

"Tule siis!" sanoi Yonker.

Hitaasti ajaen he hetken päästä saapuivat huononnäköiseen ravintolaan, jossa kyltti-rauskalle sivelty kummallinen värien sekasotku matkustajille ilmoitti, että tämä oli "Herttua", missä muka sekä ihminen että eläin voi viettää kelpo pidot.

Mitä eläimiin tuli, näytti kyltti puhuvan totta, sillä huoneen edustalla aterioi onnellinen sikaperhe suurien puitten varjossa, jotka ympäröivät kapakkaa.

Jättäen hevosensa palvelijan haltuun, päätti nuori mies tutkia, oliko toinenkin puoli päällekirjoitusta totta; hän astui sisälle matalaan, kehnosti kalustettuun suojaan ja pyysi kannullisen olutta. Ilma oli sangen lämmin ja olut välttävää, niin että Yonker nautti juomansa hyvällä halulla. Mutta äkkiä laski hän pikarin pöydälle, kapsahti pystyyn ja riensi vastakkaisen oven luo. Täältä kuului kiivasta väittelyä, jota säesti miekkojen kalske.

Vähäiselle pihamaalle tultuaan näki hän palvelijansa juuri hankkiutuvan tappeluun erään oudon miehen kanssa; hän saapui hyvään aikaan estämään taistelua, sillä molemmat olivat jo vetäneet esiin miekkansa.

Riidan syy oli tämä:

Palvelija oli, herransa käskyä totellen, vienyt molemmat hevoset huoneen takaiselle pihalle, hoidellakseen niitä siellä. Tätä varten oli talon isäntä antanut hänen käytettäväkseen sangon ja ruuhen. Kun hän ruokki hevosia ja valeli niiden jalkoja kylmällä vedellä, alkoi hän hiljaisella äänellä laulaa yhtä niistä monista lauluista, jotka siihen aikaan olivat ainoana kansan kirjallisuutena. Se oli Retorein (Rederykes) veljeskunnan sepitelmiä. Tämän jäsenet kuuluivat keskisäätyyn. He ilmaisivat tunteensa ja mielialan runoissa, jotka tosin olivat taiteellisesti ala-arvoisia, mutta salaisen ivansa ja pistävän sukkeluutensa vuoksi miellyttivät kansaa paljon enemmän kuin ajan jalommat kirjalliset tuotteet. Retoreita oli joku aika takaperin kielletty pitämästä kokouksia, ja oli kovin vaarallista laulaa heidän laulujaan, jos joku Alban puoluelaisista sattui kuulemaan; mutta monella rohkealla miehellä ja erittäin Geuseillä (kerjäläisillä) oli salainen ilo siitä, että he lauloivat niitä missä ikänä voivat, ja niitä nähtiin usein naulattuina kadun kulmiin ja torien äärille.

Palvelijan hyräillessä lauluaan, sattuivat hänen silmänsä hevoseen, joka seisoi pihan nurkkauksessa kiinnitettynä toiseen ruuheen. Se oli jotenkin peitossa riippuvien puunoksien takana, mutta siltä puolen kuuluva ryske herätti palvelijan huomiota. Hän älysi kohta ettei se ollut kapakan hevosia, sillä satula ja ohjakset osoittivat, että sen omistaja oli matkamies, varakas matkamies, vieläpä korkea-arvoinenkin.

Vaistomaisesti hän herkesi laulamasta ja vilkasi ympärilleen, oliko hevosen omistaja ollut lähettyvillä ja kenties kuullut hänen laulunsa. Tämä varovaisuus oli kuitenkin liian myöhäistä. Hänen ahkerasti puuhaillessaan hevosen vieressä, oli nimittäin eräs ravintolan taka-ovella seisova mies tarkoin katsellut häntä ja hänen kasvoilleen välähti tyytyväinen hymy, kun hän kuuli tunnetun kerjäläislaulun sanat ja sävelen.

Vaikka vieras oli samanikäinen kuin palvelija — nimittäin puolivälissä neljättäkymmentä — oli hän ulkonäöltään tämän täydellinen vastakohta. Hän oli laiha, kookas ja sen ohessa varreltaan kyllin väkevä pitääkseen kelpolailla puoliaan, jos hänen kimppuunsa käytiin. Hänen kasvonsa, vaikka niitä ympäröi samallainen musta parta kuin toisenkin kasvoja, olivat ihan erilaiset. Ne olivat pitkähköt, luisevat, silmiinpistävät. Korkea ja kapea otsa, johon huolet olivat uurtaneet monta vakoa, syvällä kuopissaan hehkuvat silmät, jotka salamana välähtivät esineestä toiseen ilmaisematta muuta kuin täydellistä mielentyyneyttä ja kylmäkiskoisuutta, kyömynenä, korkeat poskipäät ja ohuet huulet — tästä kaikesta syntyi kokonaisuus, joka väkisinkin herätti huomiota, mahdollisesti myöskin vastenmielisyyttä.

Ainakin Yonkerin palvelijaa näytti hän harmittavan; sillä kun hän oli vierasta aikansa katsellut, jonka toinen kohteliaalla hymyllä suvaitsi, kysyi hän äänellä, joka ilmeisesti oli aiottu loukkaavaksi:

"No, mieskulta, te näytätte julmasti rakastavan laulua, koska minua niin hartaasti kuuntelette."

"Saattaa olla", vastasi vieras, "mutta minä neuvon sinua, ystäväni, hillitsemään soitannollista intoasi, sillä puillakin on tähän aikaan korvat, kuten tiedät."

Näin puhuen hän lähti ovelta lähemmäksi ruuhta.

Palvelija tähyili häntä kypäränsä alta ja hänen silmänsä iskivät tulta. Vieras oli puhunut tyynellä ja vakavalla äänellä, ikäänkuin hän olisi tottunut käskemään ja tälläkin kertaa vain olisi nuhdellut omaa palvelijaansa. Nuhdeltu ei vastannut mitään, vaan otti sangon ja valeli hevosiaan vedellä. Hän huomasi tehneensä sangen tyhmästi, koska outo luultavasti oli espanjalainen tai vakoilija, joka voisi saattaa hänet pahaan pulaan. Hänen päätöksensä oli valmis silmänräpäyksessä. Hän aikoi karskisti ruveta riitaan miehen kanssa, siten välttääkseen vaaran. Siksi hän, kun vieras verkalleen lähestyi, vikkelästi pisti sangon hänen jalkainsa eteen siten, että tämän täytyi joko potkaista se kumoon taikka kompastua siihen ja kaatua. Vieras teki edellisen tempun ja potkaisi sangon menemään pitkin pihaa.

"Niin totta kuin nimeni on Hannu", huusi palvelija, asettuen vieraan eteen ja teeskennellen hämmästystä ja suuttumusta, "mitä tuo tietää? Eikö riitä, että otatte minua opastaaksenne, täytyykö teidän myöskin loukata minua?"

"Hiljaa, hyvä Hannu, en aikonut loukata sinua. Varoitus aikanaan on hyödyllinen ja kerjäläistoimesi salaisuus säilyy yhtä hyvin minun takanani kuin itselläsikin. Ei, älä lähesty minua — vihaan tarpeetonta riitaa; sitäpaitsi en milloinkaan taistele palvelijan kanssa, kun hänen herransa on lähellä. Pois tieltä!"

Näin sanoen vieras, joka oli pysynyt aivan levollisena, vähän sysäsi palvelijaa. Mutta tämä näytti selvästi tahtovan tappelua, sillä hän vastasi pilkallisella ja kiukkuisella äänellä. Eikä aikaakaan, niin kumpainenkin oli jo vetänyt esiin miekkansa ja ottelu oli juuri syntymäisillään, kun nuori herra ilmestyi näyttämölle ja astui riitaveljesten väliin.

"Mitä Jumalan äidin nimessä täällä tapahtuu?" kysyi hän. "Mitä sinä teet, Hannu?"

Molemmat miehet laskivat aseensa ja kääntyivät puhujan puoleen.

"Hän oli vähällä estää erään teidän hyvän ystävänne saapumasta tänä iltana Rookeryyn", sanoi vieras Yonkerille.

Viime mainittu katseli ensin palvelijaansa, sitten vierasta, hieman kummastellen.

Vieras jatkoi:

"Hannun olisi sopinut säästää urhoollisuutensa sellaisen vihollisen varalle, joka paremmin kuin minä olisi vastannut hänen taitoaan ja kykyään."

Herra ja palvelija vaihtoivat keskenään pikaisen silmäyksen.

"Te näytte tuntevan palvelijani", sanoi Yonker kylmäkiskoisesti.

"Tunnenpa teidätkin, Yonker", vastasi vieras, hienosti kumartaen. "Pietari Blink ei ole turhaan antanut tarkkaa kuvaustaan. En luule erehtyväni, kun otaksun, että puhuttelen Yonker Karel Galamaa. Tuntisinpa hänet vaikka hän sata kertaa matkustelisi espanjalaisen upseerin valepuvussa."

Puheen viimeinen osa lausuttiin niin hiljaa, että isäntä ja emäntä, jotka seisoivat vähän matkan päässä ja kummastellen katselivat näytelmää, eivät kuulleet mitään. Nuorukainen, jota oli puhuteltu Galamaksi, seisoi tuokion aikaa epäröiden, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea päättää, millä silmin hän katselisi tulokasta. Hän tarkasti tätä kiireestä kantapäähän, jonka toinen aivan tyynesti salli. Vihdoin Galama, nähtävästi jotenkin rauhoittuneena, lausui:

"Te puhuitte vastikään Blink'istä. Selittäkää tarkemmin. Tunnetteko hänet?"

"Ehkä tämä paperilippu antaa teille paremman selityksen kuin minä", sanoi vieras, pistäen kätensä takin alle ja vetäen esille pienen paperikäärön, joka oli sidottu kiinni silkkilangalla. Yonker avasi paperin ja luki seuraavat muinaisgoottilaisilla kirjaimilla kyhätyt rivit Hannun kurkistaessa hänen olkapäänsä yli:

Tämän tuoja on tietääkseni hyödyllinen apumies. Hän osaa hyvin käyttää piirustinta ja on taitava laskija. Te voitte luottaa häneen. Hänen nimensä on Gerard Bock. Jumala teitä suojelkoon.

Pietari Blink.

"Nimenne on, kuten näen,—?" sanoi Galama, katsahtaen ylös paperista, kun oli sen loppuun saakka lukenut.

"Gerard Block", sanoi vieras ja kumarsi kohteliaasti.

"Gerard mikä?" tutki Hannu ja teki sellaisen liikkeen, kun olisi hän mielinyt käydä vieraan kimppuun, mutta hänen herransa pidätti häntä.

"Gerard Block", vastasi vieras, kun Yonker toisti kysymyksensä. "Eikö kirjeessä ole niin?"

"Ei", vastasi Galama, "täällä mainitaan nimi Bock."

"Siinä varmaan on erehdys", sanoi vieras. "Olen tietääkseni kastettu Amsterdamin Nikolain kirkossa Gerard Block'iksi. Niin ainakin äitini sanoo."

"Minun mielestäni teidän olisi pitänyt jäädä kastamatta ja syntymättä", mutisi Hannu, sysäten kypäränsä kallelleen.

"Minua ei kummastuta, että Pietari Blink erehtyy", sanoi Galama.
"Eipä hänestä koskaan ollut kynäilijäksi."

"Mutta, Yonker, l-kirjaimen kirjoittamiseen ei mahtane mennä pitkää aikaa!" sanoi Hannu. "Ja jos siinä on erehdys, niin miksi ei hän ole sitä ennen huomannut? Varmaan hän kuitenkin on kirjeen lukenut." Ja hän osoitti vierasta.

Tämä puri huultaan ja lausui ikäänkuin ei olisi kuullut Hannun sanoja:

"Se on minusta sitä kummempaa kun Pietari on tuntenut minut niin kauvan aikaa ja on tavallisesti hyvin tarkka. Onneksi on minulla hallussani muitakin todistuksia, jotka voivat teitä vakuuttaa ystävällisistä aikeistani."

Taas pisti hän kätensä takin alle ja veti näkyviin sinisen silkkinauhan, joka riippui hänen kaulassaan. Siihen oli ripustettu pieni vaskiraha, jonka toiselle puolelle oli piirretty Filipin, maakuntain hallitsijan kuva, ja toiselle kerjäläispussi ynnä kirjoitus: "Fidèles au roy jusqu'à la besace" (Kuninkaalle uskolliset kerjuupussiin saakka).

Nuori aatelismies katseli rahaa ja hymyili lausuen äänellä, josta pieninkin epäluulon vivahdus oli kadonnut:

"Yksin tämä, mestari Block, voisi meistä tehdä ystävykset. Utelias olen sentään kuulemaan, kuinka löysitte minut ja miksi olette täällä. Mutta on jo myöhäinen. Mene sisälle ja juo oluesi, Hannu, ja lähtekäämme sitten pois. Arvatenkin te kuljette samaa tietä kuin me; jos niin on, sopii meidän matkalla lähemmin tutustua," lisäsi hän, kääntyen vieraaseen kohteliaan miehekkäästi, joka osoitti että hänen luonteensa, vaikka hän oli nuori, jo oli elämän kokemusten kypsyttämä.

"Hm!" jupisi Hannu, vitkaan sisälle käydessään, jossa kannullinen olutta vartoi häntä. "Tuo mies ei ensinkään miellytä minua. Block! Bock! Block! Niissä on melkein sama sointu, mutta on kuitenkin sen verran eroa, ettei Pietari olisi voinut siihen kompastua. Ja kaiken lisäksi hänellä oli rautapaita: se vasta kummallista. Minä en muista nähneeni kellään meikäläisistä sellaista. Se on liian raskas eikä kyllin vahva. Pidän kun pidänkin miestä silmällä. Yonker ei kelpaa häntä kaitsemaan. Hänellä ei ole minun silmiäni; hän ei tee muuta kuin ajattelee, ajattelee, ajattelee."

Hannu joi oluensa ja näki, palatessaan pihalle, molemmat miehet jo satulassa. Hän hyppäsi hevosensa selkään ja hetken kuluttua oli kavioiden kapse etäällä vaiennut.

III

Ketun koukku.

"Ja mikä oli syynä tuohon tuliseen riitaan?" kysyi Karel Galama vieraalta, kun he olivat ratsastaneet muutaman minuutin ääneti toinen toisensa rinnalla.

"Totta puhuen, en tiedä", vastasi Gerard Block. "Näinä pahoina päivinä syyt usein unohtuvat, kun loppupäätös on hauska."

"Joko sinä taas olet omaksi huviksesi alottanut riidan?" puhutteli Galama ankarasti palvelijaansa, joka ratsasti hänen oikealla puolellaan. "Kuinka usein olen sinulle sanonutkaan, että röyhkeä käytöksesi tuottaa meille enemmän haittaa kuin hyötyä!"

"No, mikä auttaa", vastasi Hannu nyreästi, "kun laulaa kerjäläislaulua, ja tuollainen känttyrä, ruma — suokaa anteeksi — tuollainen muukalainen seisoo lähettyvillä vakoilemassa? Minun ei sopinut suoraa päätä lävistää häntä miekallani, oli siis ainoa keino rakentaa riitaa ja sitten vasta—. Ja eiköhän se olisi ollutkin parasta?" lisäsi hän hiljaa.

"Vaiti!" sanoi hänen herransa, otsaansa rypistäen. "Sinä et saa vedellä virsiäsi missä hyvänsä, et ainakaan sellaisissa paikoissa, joissa vieraat voivat sinua kuulla. Ymmärrätkö?" Ja kääntyen vieraan puoleen, hän sanoi: "Olen pahoillani siitä että tuttavuutemme on alkanut niin ikävällä tavalla."

"Mitä vielä, Yonker — älkää olko millännekään", keskeytti Block. "En voi muuta kuin ihmetellä palvelijanne käytöstä, vaikka olinkin hengen vaarassa. Hänenä — sen uskallan sanoa — olisin tehnyt juuri samalla tavalla. Myönnän hänen tehneen varomattomasti siinä, että hän lauloi taikka vain hyräili lauluaan, sillä jollen olisi niin harras isänmaan ystävä, olisin helposti voinut epäillä häntä. Hän menetteli asiassa parhaan ymmärryksensä mukaan ja olisi kai ilman teitä tehnyt minusta lopun."

"Te olette sangen nöyrä, mestari Block, arvostellessanne omaa puolustustaitoanne", sanoi Yonker hymyillen. "Näyttää siltä kuin olisitte yhtä ja toista maailmassa kokenut eikä tämä liene teidän ensimäinen eipä kymmeneskään tappelunne. Kauanko jo olette kuulunut joukkoomme?"

"Olen pitänyt prinssin puolta siitä asti kuin voin muistaa", sanoi Block, "ja kannoin hänen tunnusmerkkiään jo siihen aikaan kun kreivi Brederode oli Amsterdamissa. Minulla oli muistaakseni silloin ilo nähdä eräs teidän perheenne jäsenistä hänen seurassaan. Ainakin oli muuan Galama-niminen aatelismies hänen vakinaisena toverinaan."

"Tiedän sen", sanoi Galama alakuloisella äänellä; "molemmat setäni teloitettiin eilen tai toissapäivänä, ellei ole tapahtunut ihmettä. Sillä Alba kuuluu antaneen käskyn, että nämä ynnä kuusi muuta aatelismiestä hirtettäisiin".

Vieras silmäili nuorukaista jonkunlaisella kummastuksella. "Ja aiotte kuitenkin lähteä Brüsseliin?" kysyi hän, "sillä arvaan, että matkanne on sinnepäin". "Kun velvollisuus kutsuu, ei ole varaa valita", vastasi Galama. "Mutta te näytätte tuntevan hyvin tämän kaupungin ympäristöt?"

"Niinpä luulisin", vastasi Block. "Olen Brüsselissä syntynyt ja lähdin sieltä vasta pari päivää ennen herttuan tuloa."

"Ähä, nyt olette puhunut päänne paulaan, mestari", sanoi Hannu katsellen vierasta. "Vastikään sanoitte olleenne Amsterdamissa, kun kreivi Brederode oli siellä ja nyt sanotte olleenne Brüsselissä juuri ennenkuin Alba sinne tuli. Molempain tapausten välillä ei ole viikkoakaan."

Block puri huultaan. Silminnähtävästi hän paheksui Hannun tuttavallista käytöstä; mutta hän näki että jonkinlainen selitys oli annettava ja sanoi sen vuoksi pöyhkeällä äänellä:

"Niitten välillä on lähes neljä kuukautta; ja Pietari Blink neuvoi minua palaamaan Brüsseliin ja myymään kaikki, mitä minulla omaa oli, ennenkuin Alba tuli. Olen noudattanut tätä todellakin hyvää neuvoa ja siten suurimmaksi osaksi pelastanut vähäisen omaisuuteni."

"Kuinka te ja Pietari tutustuitte?" kysyi Galama. "Siitä tavasta päättäen, jolla hänestä puhutte, hän varmaankin on vanha, läheinen ystävänne."

"Me tutustuimme kummallisella tavalla", sanoi Block tuokion kuluttua, "ja minä luulen, ettei se asia äkkiä häivy muistostamme. Inkvisitsionin ja Granvellan voima oli kohonnut korkeimmilleen, ja meidän perheemme joutui tavalla tai toisella epäluulon alaiseksi. Asuimme silloin, minä, äitini ja sisareni, eräässä talossa Pitkänkadun varrella, ja koska minä olin taitava kulta-, hopea- ja norsunluun-seppä, tulimme jotenkin hyvin toimeen."

"Eikö isänne silloin enää ollut elossa?" kysyi Galama.

"Hän kaatui St. Quentinin kaupungin piirityksessä", jatkoi Block; "mutta kun minä jo olin aikamies ja ymmärsin ammattini, emme hänen kuolemansa takia joutuneet sanottavaan hätään. Mutta kerran eräs pappi toi minulle ristiinnaulitun kuvan, joka minun piti erityisen mallin mukaan koristaa kullalla ja norsunluulla. Tein työtä käskettyä; mutta hän ei koskaan palannut perimään ristiään, ja minun täytyi myydä se mihin hintaan hyvänsä. Muutama päivä sen jälkeen kysyi minulta outo mies, olinko koristanut sen näköistä ristiä. Minä myönsin, ja hän sanoi minulle, että tuo koriste oli Jumalaa häväisevä vieraskielinen lause, jota en ymmärtänyt. Minä sanoin hänelle, että työ oli tilattu, mutta kun asiaa koskeva paperi oli hukkaantunut, en voinut sitä näyttää todeksi. Mies lähti; mutta vielä samana iltana minut otettiin kiinni kadulla ja jollei Pietari hyvään aikaan olisi sattunut paikalle auttamaan minua karkoittamaan vihamieheni sekä saattanut minua kotiini, olisivat he vieneet minut vankeuteen. Kokosin rahani ja vaatteeni matkalaukkuun ja jätin kaupungin vielä samana yönä."

"Ja onko teidän äitinne jatkanut ammattia?" kysyi Hannu uteliaalla äänellä.

Block loi tuiman silmäyksen palvelijaan ja kääntyen Galaman puoleen lisäsi:

"Seuraavana päivänä äitini ja sisareni pantiin kiinni ja jollei kuolema jo ole saavuttanut heitä, viettävät he vielä riutuvaa elämää vankeudessa syytettynä rikoksesta, josta he eivät tiedä mitään."

"Vai niin!" sanoi Hannu, sitkeän epäluuloisena; "minä ymmärsin asian niin, että te juuri ennen Alban tuloa palasitte Brüsseliin, siellä myydäksenne tavaranne. Jos teidän väkenne vangittiin ja te otitte mukaanne kaikki kapineenne, ei saattanut jäädä paljoa myytäväksi."

"Työhuoneeni ja ammattini varastot uskoin eräälle ystävälle ja työn teettäjät mieltyivät häneen niin, että hän menestyi paremmin kuin minä. Minun oli alituisesti ikävä syntymäkaupunkiini, ja kun sinne pääsin, antoi ystäväni jalomielisesti minulle puolet ammattinsa tuloista."

"Olette luullakseni syntynyt Brüsselissä, eikö niin?" kysyi Hannu vähän kohteliaammin. Mutta Block näytti kovin paheksivan hänen kysymyksiään. Hänen synkeistä silmistään lensi vihan salamoita palvelijaa kohti ja hän sanoi Galamalle:

"En tiedä mikä palvelijanne aikomus lienee, Yonker. Kenties se on vihankaunaa; ainakin hän näyttää päättäneen kiusata minua tyhmillä ja turhilla kysymyksillä."

"Ei suinkaan, mestari Block, ei suinkaan", sanoi Hannu, kannustaen hevostaan; "kuten itse muistanette, sanoitte että teidät kastettiin Amsterdamin Nikolainkirkossa; jos siis olette Brüsselissä syntynyt, rupesitte sangen aikaisin matkustelemaan."

"Sinä näytät huonosti tuntevan maamme tilan, kun katsot tuota mahdottomaksi. En luulekaan, että herrasi on yhtä tietämätön kuin itse olet. Neuvon senvuoksi sinua odottamaan siksi kunnes saat hiukan enemmän kokemusta. Oli miten oli, mutta älä enää vaivaa minua, muuten täytyy minun jatkaa matkaani yksin."

"Vuottakaa!" sanoi Hannu, välittämättä Blockin suuttumuksesta; "minulla on vielä jotakin sanottava. En luule, että Pietari Blink koko elinaikanaan on käynyt Brüsselin kaupungissa".

"Vaiti, Hannu", lausui Yonker ankarasti, "hillitse kielesi ja säästä mietteesi toiseen aikaan ja toiseen paikkaan. Surkuttelen teitä, mestari Block, sillä jouduin itsekin isättömäksi tuon kirotun inkvisitsionin takia. Tässä on käteni todisteeksi että tunnen teitä kohtaan sitä osanottoa, jota onnettomuutenne vaatii."

Vaikka nämä sanat soivat leppeiltä, lausuttiin ne kuitenkin sangen kylmäkiskoisella äänellä eikä kättäkään, johon Block tarttui, tarjottu erityisen innokkaasti.

Vaikka Galama ei tahtonutkaan sitä myöntää, epäili hän nähtävästi yhtä paljon vierasta kuin palvelijakin, mutta hän oli älykkäämpi kuin tämä, ja päätti menetellä oman harkintansa mukaan. Hän käski senvuoksi palvelijansa ratsastaa vähän matkaa edellä, ja alotti mestari Blockin kanssa keskustelun, osoittaen, kuinka taitava hän oli antamaan kiertäviä vastauksia, virittämään kysymyksiä ja onkimaan toiselta niin paljon tietoja kuin mahdollista ilmaisematta itse kuitenkaan enempää kuin mitä hyväksi katsoi. Mutta Blockin suhteen hän näytti turhaan käyttäneen taitoaan, sillä tämä oli suora ja sydämellinen ja kertoi kaikennäköistä itsestään, tuttavistaan, töistään ja toimistaan, eikä suinkaan säästänyt herttuaa eikä kirkkoa.

Näin he olivat jo ratsastaneet useamman tunnin ja keskustelu, jonka hevosten juoksu silloin tällöin katkaisi, oli joku hetki sitten kokonaan tauonnut. Päivä oli länteen laskemaisillaan, ja viheriän lehtikaton läpi näkivät he illan rusottavat pilvet. Lintujen parvi, joka oli virsillään elähyttänyt salon kolkkoa äänettömyyttä, lähti lepopaikoilleen. Kaikki kävi hiljaiseksi synkässä metsässä. Yhtäkkiä ajoi Hannu herransa rinnalle ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. "Se on totta!" sanoi Galama havahtuen unelmistaan; "meidän täytyy pysähtyä tähän. Tunnin päästä tulee pimeä ja silloin tarvitsemme hevosiamme kahta paremmin. Aiotteko tekin pysähtyä?"

Gerard nyökäytti suostuen päätään ja kohta sen jälkeen pysäyttivät nuo kolme miestä hevosensa erään ravintolan eteen, joka näytti sangen varakkaalta ja erosi suuresti siitä, jossa he viimeksi olivat levänneet. Suuri rakennus seisoi keskellä avaraa pihaa, jossa oli viisi tai kuusi ruuhta. Matkustajamme astuivat heti maahan, jättivät hevosensa erään miehen haltuun ja menivät isoon huoneeseen, jonka tammilattialle oli somasti kylvetty valkoista hiekkaa; kalkitut seinät, pienehköt, mutta puhtaat ikkunat sekä muutamat tuolit pöydän ympärillä ynnä penkit tekivät paikan oikein hupaisen näköiseksi. — Reipas, iloinen isäntä seisoi keskellä huonetta ja tervehti Galamaa ja Hannua tuttavallisesti hymyillen näiden istuutuessa pöydän ääreen akkunan alle. Viiniä tilattiin ja ennen pitkää virkistivät nuo kolme miestä voimiaan viileällä, suloisella juomalla, joka siihen aikaan oli paljon tavallisempaa ja huokeampaa kuin nykyään.

"Aiotteko todellakin tänä iltana Brüsseliin, Yonker?" kysyi Block.

"En tiedä, lähdenkö tänä iltana", vastasi Galama; "jonakin päivänä tällä viikolla lähden, mutta milloin, se riippuu asianhaaroista. Mikä on teidän aikomuksenne, jos saan kysyä?"

"Totta puhuakseni, tulin tänne etupäässä siinä aikeessa, että auttaisin Kerjäläisiä, sillä tunnen hyvin kaupungin ja voin hankkia kaikenlaisia tietoja. Ensin menen kaupunkiin ja sitten Rookeryyn."

"Tiedättekö te Rookerystä?" kysyi Galama vähän kummastuneena.

Ennenkuin Block ehti vastata, kuului ravintolan takaa koiran haukuntaa ja vaimon ääni, joka koetti vaijentaa koiraa.

Heti sen jälkeen astui isäntä huoneeseen ja lähestyi pöytää.

"Tuhat kertaa anteeksi", sanoi hän, iskien salaa silmää Galamalle, "mutta tallirenki, hölmö, ei tiedä mitä on tehtävä hevosille. Tahtoisitteko tulla katsomaan? Pelkään ettei yhden ole oikein asiat."

"Todellako!" sanoi Block, hypähtäen ylös ja rientäen ovea kohden. "Vaikka minulle annettaisiin sata tuhatta, en soisi että hevoseni saa mitään vikaa;" ja hän juoksi talliin päin, perässä Hannu, joka nauroi itsekseen.

Tuskin olivat he poissa, kun isäntä kääntyi huoneen takaoveen päin ja kuiskasi:

"Minä sanon sen hänelle."

Kohta sen jälkeen astui huoneeseen pitkä mies, viitta yllään ja musta, pehmeälierinen huopahattu päässään; hän meni suoraa päätä Galaman luo ja tarttui innokkaasti hänen käteensä, sanoen:

"Tervetultuasi, sinä prinssimme rohkea lähettiläs. Mitä uusia häneltä kuuluu?"

Puhuja oli heittänyt viittansa taaksepäin ja kun hän vielä otti hatun päästään, paljastuivat kauniit kasvot, joissa ilmeni sekä jaloutta että ylhäisyyttä. Korkea ja leveä otsa, suuret, ilmehikkäät silmät, soma suu, tummanruskeat viikset — siinä kasvojen tunnusmerkit. Hänen pukunsa oli verrattain halpa. Jos katseli hänen mustaa nahkajakkuaan, viiltohousujaan ja terässolkisia kenkiään, olisi helposti luullut häntä käsityöläiseksi tai kunnialliseksi porvariksi — mutta sirotekoinen miekankahva ja raskas, kultainen sinettisormus ilmaisivat korkeampaa säätyä. Hänen ulkomuodostaan ja koko olennostaan kuvastui rohkeutta, lujatahtoisuutta ja ennen kaikkea miettiväisyyttä; kun näki hänet Galaman rinnalla, saattoi jo siitä tavasta, jolla toinen lähestyi toista, päättää mikä ero oli tyynen, kokeneen sotamiehen ja nuoren, innokkaan vapaaehtoisen välillä. Se oli Villiam de Blois, Treslongin herra, eräs prinssin hartaimpia puoluelaisia, josta vielä oli tuleva suuri päällikkö vapauden sodassa.

"En tiedä hänestä enempää kuin tekään, herra", vastasi Galama. "Viimeiset viikot olen oleskellut Gentin läheisyydessä ja etsinyt keinoja kreivejä pelastaakseni, mutta kaksi päivää sitten heidät vietiin sieltä pois. Tiedätte kai, että he nykyään ovat Brüsselissä?"

"Tiedän kyllä; ja he ovat majoittuneet erään hyvän tuttavanne luo,
Yonker. He oleskelevat Broodhuyissä", vastasi Treslong.

"Niin olen kuullut, vaan en ole voinut sitä uskoa", sanoi Galama. "Sen huhun vuoksi olen kuitenkin tullut tänne. Meillä on kummallakin syytä uuteen vihaan herttuaa vastaan."

Treslongin veli oli yksi niistä aatelismiehistä, jotka teloitettiin samalla kertaa kuin molemmat Galamat.

"Voi veli-raukkaani", huokasi Treslong. "Kenties minä pian seuraan häntä. Ja Nassaun Adolf on myöskin kuollut."

"Eihän toki hirtetty?" kysyi Galama äänessään kauhua. "Sitä ei herttua milloinkaan uskaltaisi tehdä."

"Se ei olisi haitannut; hän olisi kyllä uskaltanut, vaan hänellä ei ollut siihen tilaisuutta. Adolf on kaatunut Heiliger-Lee'n tappelussa, taistellen Aremberg'iä, tuota luopiota vastaan. Mutta kuka teillä on seurassanne ja mitä aiotte tehdä?"

"Jälkimäiseen kysymykseen ensin vastatakseni, olen nyt, kun kuulen että kreivit ovat Broodhuyssä, päättänyt tänä iltana lähteä Brüsseliin Agnesta katsomaan. On hyvin mahdollista, että me yksissä neuvoin keksimme keinon ainakin Egmontin pelastamiseksi. Olen valmis panemaan henkeni alttiiksi tämän yrityksen puolesta ja kaikki mitä minulla on, vaikka minut huomenna nyljettäisiin. Minun ei tarvitse kysyä, tahdotteko auttaa minua, hyvä herra; mutta luuletteko, että Kerjäläisenne ovat siihen myöskin valmiit?"

"Karel", sanoi Treslong totisesti, "nuo miehet ovat enimmäkseen kulkureita, sen myönnän, mutta heitä ei arveluttaisi ryhtyä kuinka vaaralliseen hankkeeseen hyvänsä, jos vain olisi vähänkin toivoa Egmontin pelastamisesta. Mutta te, joka olette tehnyt itsenne niin suuriarvoiseksi prinssille, te ette saa panna henkeänne alttiiksi siten, että lähdette tänä iltana kaupunkiin, jossa varma kuolema vartoo teitä."

"Herra!" vastasi Karel nopeasti, "prinssin selvästi lausuttu tahto on, että ryhdyn tähän—"

Hän vaikeni. Ulkoa kuuluva melu sai heidät molemmat ikkunan luo. He näkivät Hannun istuvan hevosen selässä, joka rajusti hyppi pystyyn ja potki sekä paiskasi hänet lopulta pehmeään ruohikkoon, huoneen viereen. Isäntä ja talon väki seisoivat ääressä sydämen pohjasta nauraen tuolle hupaiselle näylle. Noiden kahden akkunasta katsellessa Hannua, huulet hymyssä, ilmestyivät Blockin kasvot taka-ovelle. Hän loi pikaisen, mutta terävän silmäyksen Treslongiin ja veti heti päänsä takaisin. Hetken päästä hän tuli juosten pihalle, suu naurussa ja suitsista taluttaen toista hevosta. — "Olen pyhittänyt elämäni maalleni ja kunnialle", sanoi Galama, kääntyen pois akkunasta. "Toivon, että minua käytetään vaikeimpiin ja vaarallisimpiin yrityksiin ja kuolen mielelläni kuinka kurjan, kuinka maineettoman kuoleman hyvänsä, jos sillä voin edistää pyhää asiaamme vaaksankaan verran. Te näette, että olen valmis kohtaamaan mitä vaaroja tahansa, ja mitä siihen tulee, että lähden kaupunkiin, niin — enkö ole espanjalainen upseeri? — ja sen lisäksi: lukekaa tämä;" ja hän antoi toiselle paperin, jonka hän veti esiin haarniskansa alta. Se oli Gentin linnan isännän antama kirje, jonka sisällys tuskin huvittanee lukijaa.

"Kuinka te tuon saitte ja kuinka valepukunne?" kysyi Treslong, kun hän oli lukenut kirjeen ja antanut sen takaisin Galamalle.

"Hannu ne minulle hankki", sanoi Yonker; "vaikka olen pahoillani, ettei niitä saatu ilman veren vuodatusta. Ne ovat sangen suuri-arvoiset minulle. Aiotteko Rookeryyn yöksi? Tulen sinne, kun vain ensin olen puhutellut Agnesta. Sitten saamme miettiä, mitä on tehtävä, sillä luullakseni ei Alba aio kauan viivyttää vankiensa mestausta."

"Tietääkseni on se tapahtuva kolmen neljän päivän päästä", sanoi Treslong; "ei siis auta hukata aikaa. Tulin tänne tavatakseni teitä ja aion palata Rookeryyn, jonne kaikki Kerjäläiset huomisyönä kokoontuvat. Mutta kuka tuo outo on?"

"En tiedä varmaan. Joku Gerard Block, jolla on suosituskirje Pietari Blinkiltä. Sattumalta yhtyi hän matkalla meihin. Hän näkyy hyvin tuntevan Brüsselin ja Rookeryn ja on Kerjäläinen. Kenties hän on meille avuksi. Hän aikoo käydä Brüsselissä ja sieltä lähteä Rookeryyn."

"Mutta hän ei saa tänä iltana lähteä Brüsseliin", sanoi Treslong. "On liikaa, jos teitä kolme yhtaikaa saapuu kaupunkiin. Käskekää hänen jäädä tänne; minä pidän häntä silmällä. Hyvä hevosmies hän on, olkoon kuka tahansa."

"En voi hänelle antaa käskyjä", sanoi Galama, "kun hän ei ole asettunut minun komennettavakseni. Sitä paitsi saattaa Hannu lähteä teidän kanssanne Rookeryyn ja vieras minun seurassani Brüsseliin. Minulla täytyy olla muassani joku palvelija, koska minä, kuten tiedätte, olen espanjalainen upseeri. Hänen uskollisuuttaan emme vielä voi taata ja sentähden toimitin niin, että minä ja te saimme olla kahden kesken. Mutta en ole hänelle vielä mitään ilmaissut ja hän ei voi meitä vahingoittaa. Hyvästi siis huomiseksi!"

Treslong veti viitan olkapäilleen, painoi hatun päähänsä ja pääsi tuskin taka-ovesta ulos, kun Gerard Block astui sisälle etuovesta Hannun kanssa.

"Olen opettanut teidän palvelijaanne ratsastamaan, Yonker", lausui
Block nauraen.

"En ole eläissäni nähnyt moista elukkaa", sanoi Hannu nyrpeissään ja hartioitaan tunnustellen: "mutta sainpa sen viimein nöyräksi."

"Koska te, mestari Block, lähdette Brüsseliin", arveli Galama, "on mielestäni parasta, että me lähdemme yhdessä. Kun saamme siellä asiamme ajetuksi, voimme tavata toisemme jossakin, ehkäpä Nassaun palatsin kulmassa. Sitten sopii meidän yhdessä lähteä Rookeryyn ja siellä ilmoittaa, mitä olemme saaneet tietää. Johtui juuri mieleeni, että näyttäisi vähän epäilyttävältä, jos kolme ratsumiestä auringon laskettua yhtäaikaa tulee kaupungin portista; mutta nyt saatatte käydä minun palvelijastani."

"Sitä virkaa olen pitävä kunnianani, Yonker", vastasi Block.

"Sinä, Hannu, jäät tänne siksi kun olemme lähteneet ja sitten menet yksin Rookeryyn. Jos saavut sinne ennen kuin olemme palanneet, joka ei tapahdu ennen huomisyötä, niin sano vartijoille, että olemme tulossa. Ja ole varuillasi, ettet enää alota riitaa."

Samassa tuotiin hevoset esille, ja kaikki kolme lähtivät ulos.

"Kas tässä, Hannu ystävä", sanoi Block, noustessaan hevosensa selkään ja tarjotessaan Hannulle tukaattia, "juo minun onnekseni äläkä koskaan enää ratsasta tulisella hevosella."

Hän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun hänen hevosensa alkoi hyppiä ja potkia aivan samalla tavalla kuin äsken Hannun alla; mutta tämä seisoi herransa hevosen vieressä ja nauroi täyttä kurkkua.

Mutta Block oli vikkelämpi kuin Hannu. Hän hyppäsi maahan ja alkoi sovittaa satulavöitä toisin; samassa hän jälleen nousi selkään ja ratsasti Galaman kanssa Brüsseliin päin.

Mutta Hannu, joka seurasi heitä silmillään, ravisteli päätään ja sanoi: "Block! Block! se mies ei miellytä minua."

IV

Kaksi keskustelua.

Mutta rientäkäämme kahden ratsumiehemme edelle ja astukaamme Brüsseliin Cudenbergin portin kautta. Ilta on ihana, mutta ihmisissä eivät ilon tunteet kuitenkaan pääse valloille. Kaupunki, jossa tähän aikaan päivästä tavallisesti on sangen vilkasta, on nyt ihan hiljainen. Tytöt ja pojat, jotka ennen iloisesti hälisten parvittain astelivat katuja, porvarit, jotka seisoivat jutellen keskenänsä huoneittensa edustalla ja hyvillä tai pahoilla mielin haastelivat menneistä, nykyisistä ja tulevista asioista — heitä ei enää näy eikä kuulu. Oluttuvat ovat täynnä sotamiehiä ja kaduilta kaikuu espanjalaisten, saksalaisten ja valloonein lauluja. Siellä täällä puhelee pari kolme miestä hiljaisella äänellä ja heidän kasvonsa kuvastavat mielihaikeaa tai pelkoa; taikka joku ylpeä pappi astelee kaula kenossa niinkuin voiton sankari ja katselee tyytyväisenä kaupunkia, joka näin on nöyrtynyt ja maahan masentunut.

Kuinka toisellainen olikaan Brüssel kolmekymmentä vuotta aikaisemmin! Se oli silloin maan hallituksen tyyssija; siellä yhtyivät silloin kansan jaloimmat, rikkaimmat, kauneimmat, oppineimmat. Ei ollut sitä päivää, jolloin ei pidetty kemuja, jolloin eivät kaupungin rikkaat, vapaat asukkaat huvikseen ampuneet jousella tai lyöneet kiekkoa. Mutta kenties elämä oli liian surutonta, liian hauskaa, kenties Jumalan raskasta kättä tarvittiin muistuttamaan kansaa siitä, mitä sen rauhaan sopi.

Jos astumme sisään mainitusta portista ja katua pitkin käytyämme äkkiä poikkeamme vasemmalle, on edessämme Nassaun palatsi. Tämä komea rakennus on vuosisatoja ollut Nassaun huonekunnan oma; mutta kun Oranian prinssi Saksaan paettuaan jätti sen kylmille, on Alban herttua sen anastanut ja myynyt sen kalliin kaluston. Ennen se oli mahtavain ylimysten kokouspaikkana. Lahjakkaat, miehekkäät ja viisaat henkilöt pääsivät esteettä kokouksiin ja näissä huoneissa sommiteltiin monta tuumaa, tehtiin monta ehdotusta ja ryhdyttiin moneen toimeen, joitten nojalla koetettiin estää kardinaalin ja hänen ilkeitten kumppaniensa menestystä. Jos taas oikealle käännymme, tulemme avaralle Sablon-nimiselle kentälle, jonka toisella puolen on kuuluisa Culemburgin linna. Nykyään se on jaotettu maahan Alban käskystä, joka vimmoissaan sotajoukkonsa tappiosta koettaa hävittää ympäriltään kaikki kansallisen itsenäisyyden muistomerkit. Siellä kokoontuivat kaksi vuotta sitten maan aateliset, linnanisännän, hienostuneen mutta huolettoman kreivi Brederoden käskystä, ja näiltä ovilta heidän mainio seurueensa vaelsi herttuattaren luo esittämään pyyntöjään. Siellä oli myös sali, jossa muutama päivä sen jälkeen pidettiin ne kuuluisat kemut, joissa syntyi Geusein eli Kerjäläisten veljeskunta. Linnan tukevat kiviseinät, sen kauniit väljät suojat ovat nyt raunioina. Mutta lyhyen ajan kuluttua on voiton patsas kohoava niitten entiselle sijalle.

Kaunis, leveä katu vie täältä siihen linnaan, jossa herttua asuu ja josta hän hallitsee maata. Täällä kuitenkin on elämää ja iloa. Linnan edustalla nähdään vilkasta hyörinää ja liikettä. Sotamiehiä juoksentelee sinne tänne, upseereita, uljaita espanjalaisia tai hilpeitä ranskalaisia, kävelee edestakaisin tai seisoo ryhmissä iloisesti jutellen. He eivät välitä asukkaitten vaivoista; heillä on palkkansa, heitä ei velo kukaan, ja he ovat sitä mieltä, että saavat jäädä tänne sitä pitemmäksi aikaa mitä vähemmän he osoittavat armoa ja sääliväisyyttä.

"Ja sinä luulet siis, Pietari", sanoo eräs upseeri, jonka ympärillä seisoo muita kapteeneja, "että meidän on ennen pitkää täältä marssiminen? Mistä sinä aina saatkaan uutisesi?"

"Etkö sinä tiedä", sanoo toinen, "että hän tunnustaa syntinsä joka päivä? Palkaksi saa hän papilta kaikki tiedot ja uutiset, jotka pyhä mies on haalinut kokoon."

"Jopa jotakin!" sanoo kolmas. "En minä luule Pietaria niin typeräksi, että hän kävisi synnin tunnustuksilla."

"No", arvelee neljäs hiukan totisena, "ainakin on sillä tavalla mukavaa päästä synneistänsä."

"Varsinkin jos antaa papille puolet saaliistaan", sanoo toinen puhuja.

"Pyh! minä en usko heihin vähääkään", lausui kolmas, "siitä pitäen kun luin Erasmuksen pikku kirjasen heistä. Hän sanoo heitä koiriksi, joitten oikeastaan olisi pitänyt syödä ruuan loppuja, mutta jotka ovat kiivenneet pöydälle ja varastaneet parhaimmat herkut."

"Tuota en voi ymmärtää", sanoi se, jota oli puhuteltu Pietariksi; "meidät on tänne lähetetty ja sitä varten saamme palkkaa, että suojelisimme paavia, katolista uskoa ja muuta senkaltaista, ja vieköön minut peijakas, ellei jokainen teistä ole huonompi katolilainen ja pahempi pakana kuin tämä poloinen kansa — uskokaa mitä tahdotte."

"Tämä ei ole mitään", sanoi vanha saksalainen soturi, joka oli nähnyt useita taisteluita. "Minä kuuluin ennen saksilaiseen rykmenttiin, ja siitä lienee noin kaksikymmentä vuotta, kun saimme Kaarle keisarilta käskyn marssia Geldernin maahan, yksissä voimin pappien kanssa kurittamaan sellaisia, jotka eivät tahtoneet kunnioittaa rippileipää. Mutta hulluinta oli, että toinen puoli meistä oli lutherilaisia ja auttoi kansaa enemmän kuin pappeja."

Tästä syntyi yleinen nauru; samalla isot vaunut ajoivat linnan portille ja vallasnainen astui niistä maahan. Hänen pukunsa oli komea, vaikka tummahko, ja hänen kauniit, jalot kasvonsa olivat kalman vaaleat.

"Kuka se oli, Schwabel?" kysyi eräs upseeri sotavanhukselta, joka oli tervehtinyt naista, kun tämä nopeasti astui linnaan.

"Kreivitär Egmont", vastasi toinen surullisella äänellä. "Voi", hän pitkitti, "olen taistellut kreivin johdolla St. Quentinin luona ja olkoon hän kavaltaja tai mikä hyvänsä, soisin hänen pääsevän vapaaksi vaikka en saisi nähdä ainoatakaan pappia tahi inkvisiittoria. Jumala armahtakoon kreivitärtä!"

Kapteenit vaikenivat ja katsoivat siihen ikkunaan päin, jonka takana tiesivät Alban olevan. He tiesivät myös, että kreivittären käynti oli turha.

Tällaisia olivat ne miehet, joitten avulla Rooman katolinen kirkko koetti palauttaa helmaansa eksyneitä lampaitaan. Useimmat heistä olivat itse luopuneet siitä kirkosta eivätkä tunnustaneet mitään uskoa; moni sitäpaitsi oli kääntynyt reformeerattuun oppiin, jonka kukistamiseksi hänen oli määrä toimia. Luonnollista on, etteivät he sydämestään sitä suosineet; muuten he eivät yhä edelleen olisi saaneet palvella sellaista herraa kuin Filipiä eikä sellaisessa tarkoituksessa.

Mutta kääntykäämme toisaalle. Meillä on parempi paikka käytävänä. Jos kuljemme samaa katua eteenpäin, saavumme vihdoin isolle aukealle. Se on Brüsselin "tori". Toisella puolen kohoaa raatihuone, vanha, kaunis rakennus, toisella Nikolainkirkon tornien ja teurashuoneen välissä Broodhuys. Tämän etusivu on täynnä kalliita koristuksia; siinä on sieviä kivikuvia sekä viisi riviä akkunoita, joita ympäröivät runsaat kukkakiehkurat. Rakennus on vanha ja entis-aikoina siinä myytiin leipää, mutta myöhemmin se on kokonaan muutettu ja kertomuksemme aikana pitivät siinä kaikenlaiset veljeskunnat ja seurat kokouksiaan. Usein kokoontuivat säädyt ja ylimykset keskustelemaan sen tilavissa saleissa. Mutta nyt on kaksi sen suojaa vankihuoneina. Niissä säilytetään kreivejä Egmontia ja Hornia.

Kahdet leveät portaat kummallakin puolen ovea johtavat suureen etusaliin, joka samoin kuin portaatkin on sotaväkeä täynnä. Mutta me astumme siitä ovesta sisään, josta pääsee alimmaiseen kerrokseen, sinne missä kartanonhoitaja väkineen asuu. Kaksi käytävää muodostaa suorakulmaisen ristin; toisen päässä on portaat ja etupihalle aukeneva ovi. Jos kuljemme tätä käytävää, näemme vastapäätä oven ja kaksi muuta ovea tämän kummallakin puolen; näistä vie keskimäinen takapihalle ja sivuovista tullaan, toisesta perheen keittiöön, toisesta kartanon hoitajan tyttären, Agnes Vlossertin makuuhuoneeseen.

Viimemainittu oli ainoastaan pienehkö kamari ja siitä puuttui moni sellainen esine, josta tavallisesti tunsi hurskaan paavinuskolaisen; niinpä ei siellä näkynyt pientä ristiinnaulitunkuvaa, jota siihen aikaan pidettiin välttämättömänä täysinkalustetussa huoneessa; mutta siellä vallitsi kuitenkin siisteys ja soma järjestys, joka osoitti hienon naiskäden toimintaa. Puhtaat akkunaverhot ja vuoteen eteiset, pienet korukalut ja kapineet takan otsalla, ja kauniit kukkaset pienellä pöydällä akkunan edessä — kaikki on hyvässä järjestyksessä. Kummallista on kuitenkin, että ikkuna näin ihanana iltana on suljettu, joten laskevan auringon rusottava valo, kun se pilvistä heijastaa, töin tuskin pääsee pieneen kammioon viidenkymmenen lasiruudun läpi, joita lyijyinen ristikko liittää toisiinsa.

Ne kaksi tyttöä, jotka istuvat huoneessa, eivät näytä kaipaavankaan akkunan avaamista. He puhelevat vilkkaasti keskenään. Tähän aikaan oli maallikkojen vaarallista puhua mistä seikasta hyvänsä ja he olivat tarkasti varuillaan, ettei kukaan kuule. Tyttöjen ijässä ei ole suurta eroa ja vaikka heidän kasvonsa ovat aivan eriluontoiset on niissä sentään sen verran yhtäläisyyttä, että heidät tuntee sukulaisiksi. Toinen heistä istuu suorana ja tukee toista käsivarrellaan. Hänen kasvonpiirteensä ovat jalot ja kuitenkin pehmeät. Hänen silmänsä ovat tunteelliset ja älykkäät, ja katse, jonka hän tavan takaa luo toiseen tyttöön, on niin lempeä ja hellä, että se sulattaa hänen kasvojenilmettään, jonka keskustelu on tehnyt totiseksi.

Toinen tyttö, joka nähtävästi on sairas, nojautuu ystäväänsä yhtä paljon ruumiillisesta heikkoudesta kuin luonnollisesta arkuudesta. Hän on kaunis hänkin, mutta tämä kauneus on ihan toista laatua. Hän on Karel Galaman sisar, mutta veljen kasvoissa kuvastuvaa lujatahtoisuutta, ylevyyttä ja intoa ei näe sisaressa. Sisarellakin on vaaleat kiharat ja siniset silmät, friisiläisen syntyperän tuntomerkit, mutta hänen ulkomuodossaan ilmenee ainoastaan hellyyttä, nöyryyttä, vieläpä pelkoakin. Hänen poskensa ovat kalpeat, ja niitten hienosta punasta päättäen hän on joko toipumaisillaan tai riutumaisillaan.

Molemmat olivat orpoja; mutta Agnes Vlossert oli kadottanut aarteen, jota ei mikään korvaa. Hänen äitinsä kuoli, näet, noin neljä vuotta takaperin. Kun hänen tämän tähden oli ollut pakko varhain toimia ja ajatella omin päin oli hän jo kokenut monta kovaa. Mutta se oli hänelle hyväksi. Hänen isällään, kartanon hoitajalla, jonka hallussa oli koko Broodhuys ja joka sen vuoksi oli saanut käytettäväkseen joukon palvelijoita, oli tietysti varsin vähän aikaa pitää huolta tyttärestään ja tämä kiittikin jälestäpäin usein Jumalaa siitä, että hän juuri samaan aikaan tutustui erääseen Kalvinin apostoliin, Wouter eli Walter Barendsiin, joka salaa saarnasi Brüsselissä ja sen lähitienoilla. Hartaalla halulla kuunteli Agnes armon sanaa, jota pappi julisti, ja painoi ihanat totuudet syvälle mieleensä. Kun hänen äitinsä oli kuollut, pyysi hän tädiltään, paroonitar Galamalta, joka asui Brielissä, että hänen serkkunsa saisi tulla häntä tervehtimään, ja koska siihen aikaan olot olivat verrattain rauhalliset eikä kukaan vielä ollut peloissaan Alban tähden, suostui täti mielellään tähän pyyntöön. Hän suostui sitä kernaammin, kun Karel Galama samaan aikaan lähti Löwenin yliopistoon lukujaan päättämään ja veli ja sisar näin saivat olla lähempänä toisiaan. Ei mennyt monta aikaa, ennenkuin Agnes, joka sydämestään oli kiintynyt uuteen uskoonsa, sai Marian mukaansa Walter Barendsia kuulemaan; toinenkin tyttö alkoi epäillä sen uskon totuutta, johon häntä oli lapsuudesta saakka kasvatettu. Heitä kävi usein tervehtimässä Karel ja hänen setänsä, molemmat Galamat, joitten seurasta ei kuitenkaan ollut paljon apua heidän uuden uskonsa vahvistamiseksi, nämä kolme miestä kun etupäässä harrastivat valtiollista vapautta eivätkä paljon huolineet uskon asioista.

Marian mielipiteet uudesta opista horjuivat vielä sinne tänne, kun Alba äkkiä ilmestyi maahan. Molemmat sedät sekä paljon muita aatelismiehiä vangittiin tai mestattiin. Monet niistä, jotka hänen ja Agnesin kanssa olivat käyneet Barendsin kokouksissa, joutuivat inkvisitsionin kynsiin, jonka entinen verenhimo oli uudelleen syttynyt, ja heidät poltettiin tai hirtettiin usein heidän silmiensä edessä. Päälle päätteeksi väijyttiin hänen veljeänsä, jota pidettiin mitä hurjimpana Kerjäläisenä, kaikkialla, ja Broodhuysin hoitaja, joka pelkäsi joutuvansa epäluulon alaiseksi, ilmoitti kaikenlaisilla viittauksilla, kuinka mielellään hän soisi, että Maria palaisi Briel'iin. Sitä tämä itsekin tahtoi, mutta tapaukset olivat vaikuttaneet liian syvästi tyttöraukkaan, joka oli nähnyt aivan liian vähän maailmaa. Hän sairastui kuumetautiin, josta hän vasta pari viikkoa sitten oli parantunut. Hän se oli, joka Agnesiin nojaantuen tarkoin kuunteli tämän sanoja.

Vähäinen kirja on avoinna Agnesin polvella. Se on Uusi Testamentti, jonka Liesseldt hiljattain oli kääntänyt hollannin kielelle.

"Se on kyllä totta", sanoi Maria miettiväisellä äänellä. "En voi sitä kieltää, mutta sittenkin —."

"Älä, armaani, väitä vastaan, kun Jumalan oma sana puhuu", sanoi Agnes, laskien kätensä avonaiselle kirjalle. "Sinä näet selvästi sanotuksi, että Herramme Jeesuksen veri yksinään voipi puhdistaa meidät kaikista synneistämme."

Maria oli ääneti. Hän otti kirjan ja katseli uudelleen sitä kohtaa, jonka hänen serkkunsa oli hänelle lukenut.

"Ei ainakaan pappi voi pyyhkiä pois syntiämme", lausui Agnes hartaalla äänellä; "Jeesus yksinään voi sen tehdä".

"Muista kuitenkin", sanoi Maria, "että hyvä Herramme on asettanut papit, jotka hänen puolestaan antavat synnit anteeksi".

"Eipä olekaan, kultani; sinä erehdyt. Olen tutkinut Jumalan sanan laidasta laitaan, mutta en ole mistään löytänyt sellaista määräystä."

"Mutta eikö Herra ole antanut taivaan avaimia Pietarille? Ja eikö paavi ole Pietarin jälkeläinen? Eikö hän määrää ja aseta pappeja? Ja eikö heillä ole siis valta sitoa ja päästää meitä?"

"Ei, ystäväni; sinä olet aivan väärässä", sanoi Agnes, avaten sen raamatunkohdan, joka koskee Pietaria. "Sinä näet, ettei Jeesus valtuuta ainoastaan häntä, vaan kaikkia opetuslapsiaan julistamaan syntejä anteeksi hänen veressään. Ja mitä tuohon voimaan tulee, jonka nojalla taivaan portit avataan ja suljetaan, niin kuule mitä Herra sanoo Johanneksen Ilmestyksessä: 'Minä olen elävä, ja olin kuollut, ja katso, minä olen elävä ijankaikkisesta ijankaikkiseen: amen! Ja minulla ovat helvetin ja kuoleman avaimet. Minä se olen, joka avasin, eikä kukaan ihminen sulkenut, minä suljin, eikä kukaan avannut.'"

He vaikenivat kumpikin. Sanat nähtävästi vaikuttivat syvästi Mariaan.

"Papit ovat syntisiä niinkuin mekin", jatkoi Agnes; "heillä ei ole valtaa poistaa edes omia syntejään, vielä vähemmin muitten. Sen voi yksin Jeesus tehdä. Hänen luokseen on meidän mentävä, eikä kenenkään papin luo. Luota häneen, anna sydämesi hänelle, ja sinä olet pelastettu — sinä saat synnit anteeksi."

"Voi Agnes, tiedätkö, mitä sanot?" lausui Maria. "Se on niin hirveätä!"

"Hirveätä?" huudahti Agnes, silmät palaen pyhästä innosta. "Hirveätä!" toisti hän, pannen kätensä ristiin ja hämmästyneenä katsellen Mariaa silmiin. "Kuinka voit puhua tuolla tavalla, kultani? Saattaako mikään asia tuottaa suurempaa iloa kuin se, että esteettä pääsemme suoraan Jeesuksen luo ja hänen omasta sanastaan saamme vakuutuksen siitä, että syntimme ovat täydelleen annetut anteeksi. Mikä on tosi rauha ellei tämä? Se on pelastus ja sanomaton autuus."

"Epäilemättä", vastasi Maria, vähän hämillään serkkunsa innosta, "vaan minä en tarkoittanut sitä. Minä tarkoitin vain, että uuden opin tunnustamisella on niin hirveät seuraukset. Jos papit olisivat kuulleet, mitä kaikkea sinä nyt juuri olet sanonut, olisit kuoleman oma. Se ajatus värisyttää minua."

Ja hän kätki kasvot käsiinsä ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

"Onhan aika raskas ja tukala", sanoi Agnes, "ja antakoon Herra meille järkeä viisaasti vaeltaa. Mutta vielä hirveämmin kävisi, jos me ihmisten edessä kieltäisimme Jeesuksen. Sitten hän varmaankin kieltäisi meidät Isänsä ja enkeleittensä edessä. Ajallisen kuoleman me ehkä voisimme hetkeksi välttää, mutta ijankaikkinen tulisi epäilemättä osaksemme."

"Mutta eihän meidän Jeesusta tarvitse kieltää, tarvitseeko?" sanoi Maria. "Papit eivät vaadi meitä kieltämään, että Jeesuksella on valta antaa synnit anteeksi."

"Totta kyllä; mutta he vaativat meitä suutelemaan ristinkuvaa, rukoilemaan Neitsyt Maariaa ja pyhiä, lankeemaan polvillemme rippileivän edessä ja uskomaan että kaikilla näillä asioilla on autuuttava voima. Jos uskomme tämän, kiellämme Kristuksen."

"Oi, sinä olet oikeassa", huokasi Maria. "Onhan selvästi sanottu, että Jumalalla ja ihmisellä on ainoastaan yksi Välimies, Jeesus Kristus."

Samalla kuului ovelta liikettä. Se johtui vain siitä, että joku palvelija kulki ohitse, mutta Marian koko ruumista puistatti.

"Pyhä Neitsyt!" hän äännähti, "onkohan kukaan meitä kuunnellut?"

"Älä turhia tuskaile!" sanoi Agnes, surullisesti hymyillen, "niin pian he eivät sentään sieppaa meitä."

"Ah, mutta se on kauheata", valitti tyttöparka; "ajattele vain inkvisitsionia, kiristyspenkkiä, vääntimiä ja muita hirmukoneita".

"Maria, Maria", nuhteli Agnes, tarttuen serkkunsa käteen, "kuinka heikko on sinun uskosi! Eikö Jeesus ole kyllin väkevä sinua suojelemaan. — Kammosiko hän sitä ristiä, jonka kautta hän pelasti meidät?"

Marian silmät täyttyivät kyyneleillä.

"Voi, rukoile minun puolestani", sanoi hän. "Jospa minulla olisi sellainen usko kuin sinulla! Minä muistan noita kahta kreiviä", jatkoi hän tuokion kuluttua, "jotka nykyään oleskelevat tuolla ylhäällä päämme päällä joka hetki kuolemaansa odotellen. Eikö mieli käy surulliseksi, kun ajattelee noita jaloja kärsijöitä?"

"Varsinkin on kreivi Egmontin tila onneton", sanoi Agnes, "sillä kreivi Horn on protestantti ja voi pitää kuolemaansa marttyyrikunniana. Mutta kreivi Egmont on harras katolilainen. Hän on aina totellut ja kunnioittanut pappeja, vieläpä ahdistanut meitä, puhtaan opin tunnustajia; — ja vaikka hän on näin tehnyt, hänet sittenkin teloitetaan."

Hetken aikaa oltiin ääneti. Kamariin kuului sotamiesten naurua ja taka-ovelle asetetun vahdin vakavaa astuntaa.

"Minä vihaan noita sotamiehiä", lausui Maria; "ne ovat raakaa ja jumalatonta väkeä eivätkä välitä mistään. Luullakseni he ansaitsisivat yhtä hyvin ja paremminkin rangaistusta kuin kreivit."

"Soisin, että keksisin jonkun keinon pelastaakseni heidät", sanoi Agnes. "Minä koettaisin sitä. Kreivi Egmont lienee, luullakseni, näihin aikoihin oppinut, ettei ruhtinoihin ole luottamista. Mutta, Maria, sinun täytyy nyt mennä levolle. Et ole vielä tarpeeksi terve ja meidän täytyy laittaa sinut valmiiksi, voidaksesi lähteä Brieliin."

"Minulla ei ole varsin kiirettä Brieliin", sanoi Maria, "sillä siellä minun, niinkuin tiedät, on kovin ikävä, eikä minulla nyt, kun Karel on poissa, ole ketään toveria."

"Sinulla on sentään paroonitar", sanoi Agnes pahankurisesti. "Eipä sinulla ennenkään ollut muuta toveria, sillä Karelista ei suinkaan ollut paljo seuraa, vai oliko?"

"Oi Agnes, kuinka saatat noin sanoa?" lausui Maria lempeästi nuhtelevalla äänellä. "Enkö näinä viitenä kuukautena, siitä asti kun Karel lähti täältä, ole nähnyt sinun salaa olevan ikävissäsi? Ja milloin vain Kerjäläisistä puhutaan, tiedustelet niin hartaasti hänen nimeään etten minä hetikään vedä sinulle vertoja. Olisin luullut, että kaikki muut, ennenkuin sinä, olisivat niin sanoneet."

Agnes suuteli serkkuaan hellästi eikä sanonut mitään siitä syystä, ettei siihen ollut mitään sanottavaa. Vähäisen vastarinnan perästä suostui Maria serkkunsa tahtoon ja paneutui maata. Agnes vartoi, kunnes toinen vaipui unen helmoihin; sen jälkeen hän hiljaa hiipi huoneesta ja meni käytävän poikki keittiöön, jossa Gritta, palvelustyttö, parhaillaan kiilloitti vaskiastioita hyräillen itsekseen.

Vaihdettuaan hänen kanssaan pari ystävällistä sanaa lähti Agnes huoneen toisessa päässä olevasta ovesta perheen tavalliseen asuinhuoneeseen ja heti sen jälkeen hänen pieni jalkansa pyöritteli ahkerasti rukin ratasta.

V

Itseensä tyytyväinen mies.

Adrian Vlossert, Broodhuysin kartanon hoitaja, ei ollut mikään erinomainen mies. Vaaran sattuessa häneltä puuttui urhoollisuutta; sen ohessa oli hän suuressa määrin ahne ja taikauskoinen. Ylimalkaan ilmeni hänen käytöksestään eri tiloissa, että häneltä kokonaan puuttui periaatteita. Hänen päätehtävänään oli imarrella ylhäisiä miehiä ja miellyttää niitä, jotka kulloinkin olivat vallassa, varsinkin niitä, joitten vallanalaisena hän itse oli. Epäsuosioon joutuminen, vaikka jalostakin syystä, oli hänestä suurin onnettomuus, ja säälien katseli hän niitä, jotka mieluummin heittivät kaikki, mitä heillä oli, kuin luopuivat siitä, mitä pitivät oikeana.

Ei hän kuitenkaan itse katsellut luonnettaan tältä kannalta, vaan piti sitä kunnioitusta taikka pikemmin pehmeyttä, jolla häntä kohdeltiin, soveliaana maksuna ansioistaan. Tosin olivat hänen ansionsa noin kolmekymmentä vuotta sitten aivan eri laatuiset kuin nykyään, mutta siitä ajasta hänen ei koskaan tehnyt mieli puhua, eikä edes sitä ajatella.

Silloin vastustettiin hänen syntymäkaupungissaan, Gentissä ankarasti Kaarle V:n mielivaltaisia käskyjä, ja koska hän ei luullut siitä sen pahempaa seuraavan, viettelivät muutamat uljaat porvarit häntä pitämään yhtä suurta ääntä kuin muutkin. Hän oli käynyt harhauskoisten kokouksissa kaupungin ulkopuolella ja saarnannut kaikille ystävilleen, että kaikin mokomin olisi pyrittävä uskonvapauteen.

Mutta kun hän näki keisarillisen seurueen aseiden välkkyvän vanhan kaupungin väljillä kaduilla, kun hän näki muutamia ystäviänsä heilumassa hirsipuussa ja toisten paljaassa paidassa, köysi kaulassa, nöyrästi ryömivän keisarin jaloissa, kun hänen oma kukkaronsa sai antaa osansa niihin sakkoihin, jotka määrättiin kapinallisen kaupungin maksettavaksi, myönsi hän, että Kaarle oli häntä viisaampi, ja muutti kokonaan käytöstään. Hän meni sotaväkeen ja kohosi muutaman vuoden kuluttua kapteenin arvoon, osoittautuen joka tilaisuudessa hallitsevan suvun hartaaksi puoltajaksi. Vähät siitä, olivatko sen säännöt ja asetukset kuinka turmiollisia ja mielivaltaisia hyvänsä, hän kiitti ja puolusti niitä alati, ja jos kansa niihin vihdoin suuttui ja ne täytyi peruuttaa, moitti hän niitä ja ylisti sitä mitä saatiin sijaan. Kun hän noin kaksikymmentä vuotta sitten oli päässyt nykyiseen virkaansa, oli hänen alamaisuutensa suunnaton. Niinpä hän julkeni väittää, että Filip, uusi kuningas, oli yhtä mainio mies ja taitava hallitsija kuin hänen isänsä.

Hänestä oli myöskin tullut harras katolilainen, joka innokkaasti puolusti sekä inkvisitsionia että jesuiittoja. Kun hän sen ohessa oli hauska ja hilpeä mies, pidettiin hänen seurastaan paljon varsinkin sotamiesten parissa, missä hän tavallista vähemmän toi ilmi hartauttaan ja alamaisuuttaan. Jos Alankomaitten kaikki asukkaat olisivat olleet hänen kaltaisiaan, olisi kansa aikoja sitten sortunut orjuuden ikeen alle. Jos hänellä olisi ollut hiukan enemmän älyä ja kykyä, niin tiesi mitä mullistuksia hän olisikaan saanut aikaan. Nyt hänestä ei ollut suurta haittaa; mutta kun nämä korkeammat avut häneltä puuttuivat, eivät ne, jotka hänet tunsivat, voineet muuta kuin ylenkatsoa häntä.

Ainoa kenties, jolla oli toisenlaiset tunteet, oli Agnes. Hän rakasti ja kunnioitti häntä vielä niinkuin isää ainakin. Mutta saattoiko hän kaikessa totella tätä isää ja uskoa hänelle kaikki, mitä hänen sydämessään liikkui? Hänen oli mahdotonta laskea häntä lähelle itseään — ja kuka olisi kuitenkaan ollut tähän soveliaampi, kuin hänen oma isänsä, varsinkin kun hän oli yksinäinen, äiditön tyttö? Mutta ei siinä kyllä. Sanomattomaksi surukseen hän ei voinut pitää isäänsä muuna kuin vihollisena kaikille niille asioille, joita hän itse rakasti ja kunnioitti. Tyttö rakasti Jeesusta; isä käytti tätä pyhää nimeä, jos hän sitä ollenkaan käytti, kirosanana. Ah! tukala on uskovaisen ja rakastavan lapsen tila, jolla on tuollainen isä; tällaista tuskallista taistelua lienee Herra ennustanut, kun hän sanoi: "Älkää ajatelko, että minä tulin rauhaa lähettämään maan päälle: en minä tullut rauhaa, vaan miekkaa lähettämään ja asettamaan ihmistä sotaan hänen omaa isäänsä vastaan."

Vlossert tuli juuri siitä huoneesta, jossa hän oli lyönyt korttia niitten upseerien kanssa, joitten oli määrä vartioida kuuluisia vankeja. Rahat, jotka hän oli heiltä voittanut, olivat saaneet hänet hyvälle tuulelle. Hänen pukunsa oli kallis, miltei komea: kirjailtu silkkitakki, leveät, sinipunaiset samettihousut, jotka ulottuivat polviin asti, kirjavat sukat, leveä paidankaulus, huopahattu, johon sulka oli kiinnitetty kalliilla timanttinastalla, samallainen koruesine leveässä vyössä, ja hopeasoljet kengissä — siinä miehen koko asu. Salin poikki mentyään hän astui alas leveitä portaita, jotka veivät alikerrokseen, helisteli rahojaan, silitteli tyytyväisesti hymyillen partaansa ja saapui siihen huoneeseen, jossa hän ja Agnes tavallisesti asuivat.

Huone ei ollut suuri, mutta sen ajan asunnoksi kuitenkin siisti ja somasti sisustettu. Akkuna on muodostettu pienistä pyöreistä lasiruuduista ja sen edessä on raskaat, melkein synkät samettiverhot. Sen ääressä istuu Agnes korkea-selkäisellä lavitsalla. Tavan takaa hänen pieni jalkansa polkee rukin pyörää, mutta hänen ajatuksensa liitelevät nähtävästi kaukana hänen askareistaan.

"No, tyttäreni, sinä näytät niin kelmeältä; mikä sinun on?" sanoi isä, astuen Agnesin luo ja nipistäen leikkisästi hänen marmorinvaaleaa poskeaan.

"Eikö minulla ole syytä näyttää kalpealta, kallis isäni?" lausui toinen, nousten ylös ja suudellen hellästi isäänsä.

"Ahaa, Agnes!" sanoi isä viekkaasti, "onko kapteeni Pedro, tuo vintiö, puhunut sinulle jotakin? Hyvä; olen mielissäni, että se näyttää liikuttaneen sydäntäsi. Hän on tietääkseni reipas poika, vaikka kenties liian hurjapäinen."

"Ei, isäni. Olen kalpea samasta syystä kuin melkein kaikki Brabantin ja Alankomaitten naiset tähän aikaan."

"Mikä se lienee?" sanoi isä heittäytyen nojatuoliin; "eihän heillä kaikilla ole Pedro-kapteeneja puhekumppanina?"

"Heillä ei ole häntä eikä ketään muutakaan noista vieraista palkkasortajista luonaan", sanoi Agnes ja hänen vienossa sointuvassa äänessään oli ylenkatseellinen vivahdus. "Te tiedätte, isä, yhtä hyvin kuin minäkin, että heidät on pantu tänne sortamaan kansaparkaa ja ryöstämään tyhjäksi sen parhaimmiston."

"Jesus! Maria! lapsi, hillitse vaarallista kieltäsi taikka, kautta pyhän Annan, meidät molemmat vielä tänä iltana pistetään tyrmään. Muista, että äänesi voi helposti kuulua noiden ohuitten akkunain läpi, ja tuollaiset puheet ovat saattaneet mestauslavalle monta parempaa kuin sinä olet."

"Kuten taaskin ennen pitkää käy", sanoi Agnes, isän nuhteista huolimatta. "En sano muuta kuin mikä on totta, isäni, ja minkä tuhat todistajaa voi taata todeksi. Ettekö ensinkään sääli noita kahta kreiviä, jotka istuvat tuolla ylhäällä? Ja oletteko vielä valmis palvelemaan miestä, joka tuolla tavalla palkitsee parhaimpia palvelijoitaan?"

"Kautta kolmesti siunatun Jumalanäidin!" lausui Vlossert närkästyen, "älä puhu niin kovalla äänellä ja sulje suusi kerrassaan, jollei sinulla ole mitään muuta sanottavaa. Etkö tiedä, että tuo on julkista kapinaa kuningasta ja hänen ylhäisyyttään herttuaa vastaan? Kuten uskollisen soturin ainakin, pitäisi minun antaa sinut ilmi, mutta minä vain varoitan sinua aikanaan, jotta katuisit kapinallista mieltäsi ja kiittäisit minua lempeydestäni."

"Kapinallista mieltäni!" toisti Agnes. "Kapinallistako mieltä se on, kun armahtaa miestä, joka on vähällä joutua surmatuksi keskellä katua? Mutta minä tiedän; te puhutte näin sentähden, että pelkäätte jonkun teitä kuulevan, koska vapaa brüsseliläinen ei enää saa elää omassa huoneessaan tarvitsematta peljätä, että joku kavala jesuiitta kuuntelee avaimenläven tai akkunan takana. Mutta teidän ei tarvitse peljätä, isäni", jatkoi hän, hyväillen hänen hiuksiaan, "te pidätte heidän puoltaan niin hartaasti, ettei kukaan voi epäillä. Ja paitsi sitä on verikoirain vainu nykyään kohdistunut toisellaisiin marttyyreihin kuin Adrian Vlossertiin."

"Marttyyreihin! Mistä marttyyreistä puhut, lapsi?" lausui kartanon hoitaja. "Työskentele sinä rukkisi ääressä ja pidä huolta vieraastamme, jonka veli on pahin Kerjäläinen ja kiertolintu auringon alla. Jospa näkisin hänen riippuvan hirressä vielä tänäpäivänä! Se poika ja meidän välinen sukulaisuutemme panee meidät vielä pinteeseen."

"Karel ei ole mikään kiertolintu, isäni", sanoi Agnes kiivaasti ja punastuen. "Hän on meidän vapautemme jalo puolustaja ja hän sekä hänen setänsä ansaitsevat yhtä vähän kuin prinssi itse riippua hirressä."

"Niin, minun mielestäni prinssi sopisikin Egmontin toveriksi. Hän ei muuta kuin saa aikaan paljasta levottomuutta ja kun joku sanoma hänestä tulee, juoksee kansa kuin puolihullu."

"Minä muistelen sitä aikaa, jolloin te, isä, ajattelitte toisin heistä molemmista", sanoi Agnes, laskien viiniä pikariin ja tarjoten sitä isälleen. "Minä muistan, kun saapui tieto St. Quentinin taistelusta ja te sanoitte pitävänne kreivi Egmontia aikansa suurimpana sotapäällikkönä, ja lausuitte, että jos hän ja prinssi saisivat hallita maata, koittaisi meille kultaiset ajat."

"Niin Agnes", vastasi Vlossert nopeasti, "sellainen aika on ollut, sen myönnän; mutta silloin oli kuningaskin heihin tyytyväinen. Mutta sen jälkeen ovat asiat suuresti muuttuneet. Eivätkö he ensimäisinä vastustaneet kardinaalia? Eivätkö he toimittaneet kuninkaalle kirjettä, jossa sanoivat että kardinaali oli hirmuvaltias ja siis poistettava? Eikö Egmont uhannut tuoda sotajoukkoa maakuntiin? Eikö hän ole ollut liitossa kavaltajani kanssa ja eikö hän ole puhunut kavaltajan tavalla? Minä muistan vielä itsekin kuinka hän eräänä päivänä Villakankurikunnan pidoissa tuolla yläsalissa joi maljan lausuen sen toivomuksen, että kaikki narrit ja narrinkaavut pian katoisivat ja me saavuttaisimme etuoikeutemme jälleen. Ketä hän sillä tarkoitti, ellei kardinaalia? Mitä se sitäpaitsi meihin koskee, onko kreivi syytön vai ei, kun herttua kerran asianmukaisen tutkinnon jälkeen on tuominnut hänet syylliseksi?"

"Mutta onko heillä oikeus häntä tuomita? Sen haluaisin tietää", sanoi Agnes, joka ei hevillä taipunut. "Tietysti he eivät mestauta häntä samalla kuin sanovat häntä syyttömäksi; mutta syytöksiään he eivät saa perustelluiksi niin, että voisivat todistaa hänen ansainneen kuoleman. Ja muistanpa minäkin vielä varsin hyvin sen illan, josta puhutte, isä. Te kerroitte meille jälestäpäin, että kun kreivi oli esittänyt maljansa, te huusitte —"

"Vaiti, Agnes, vaiti! Jumalan äiti varjelkoon meitä! Hiljaa, lapsi! Anna minulle kynä, mustetta ja paperia. Minä tulin tänne laatimaan kirjettä. Älä virka sanaakaan enää!"

"Te huusitte ihastuksesta ja taputitte käsiänne yhtä rajusti kuin muutkin", jatkoi Agnes itsepintaisesti, "ja te sanoitte että hänen puheensa oli suuresti miellyttänyt teitä."

"Ei, loruja!" sanoi Vlossert pelokkaasti. "Taputinko minä käsiäni? Sinä varmaankin erehdyt. Minä en ole koskaan osoittanut vastustavani kardinaalia. Se olisi ollut mieletöntä, sillä hän on mahtava mies. Pyhä Anna varjelkoon meitä! Minä toivon, ettei tuo tullut puheeksi, kun laillinen tutkinto pidettiin kreivin asiasta."

"Laillinen tutkinto!" sanoi Agnes halveksien, "mikä tutkinto? Millä tavalla voi tutkia miestä, jota kaiken aikaa talletetaan salpain takana ja joka ei ole itse eikä edusmiehen kautta saanut puolustaa asiaansa? Hän ei ole yhdeksään kuukauteen eli siitä saakka kun herttua pani hänet kiinni, käynyt ulkopuolella vankihuonetta. Ja jos hän todella on syyllinen, niin mikseivät 'Kultataljan' ritarit, hänen vertaisensa, tuomitse häntä? Tiedättehän, että sellaista ritaria voivat ainoastaan hänen vertaisensa tuomita? Mutta heidät molemmat on tuomittu ja määrätty kuolemaan vasten lakia ja oikeutta ja pian heidät teloitetaan laittomalla häpeällisellä tavalla. Voi, voi tätä onnetonta maata! Tuollaiset miehet viedään mestauslavalle, vaikka se oli heidän ainoa rikoksensa, että he rakastivat enemmän omia kansalaisiaan kuin erästä väärää ja kavalaa kardinaalia, jonka nimi soi inhottavan pahalta jokaisen korvassa!"

Vlossert kuunteli ihmetellen tytärtään, jonka posket hehkuivat innosta ja kiivaudesta, ja tekivät hänet kahta kauniimmaksi. Isä myönsi salaa, että hänen tyttärensä puhui totta, mutta hänestä oli viisainta tehdä tämän syytökset Granvellan suhteen tyhjiksi.

"Hiljaa tyttäreni!" sanoi hän, "sinun tulee muistaa, että kardinaali on hurskas ja pyhä mies, ja jos hänestä puhut pahaa, on se niin suuri synti, ettei rippi-isäsi anna sitä sinulle anteeksi."

"Jumalan kiitos, että tulen ilmankin toimeen", vastasi Agnes sydämensä pohjasta.

Vlossert hämmästyi. Hän tiesi, että hänen tyttärensä oli sangen vapaamielinen ja isänmaallinen ajatuksiltaan, vaikka hän aina tarkoin osasi salata sen. Hän oli usein peljännyt, että tytöstä tulisi harhauskoinen, sillä tyttö kävi harvoin messussa ja kohteli Pater Floriszia, rippi-isäänsä, melkein ylenkatseella. Nämä sanat näyttivät vahvistavan isän pahimpia epäluuloja. Hän nousi kiivaasti ylös, tarttui toisen käsivarteen ja lausui vapisevalla äänellä:

"Mitä sinä noilla sanoilla tarkoitat tyttö? Sano! Etkö sinä tarvitse synninpäästöä? Pyhä Neitsyt! Ovatko nuo kirotut vääräuskolaiset panneet pääsi pyörälle?"

Agnes peitti kasvonsa käsillään ja vaipui lavitsalle. Hän tiesi millainen isä oli, ja häntä oli sen vuoksi tähän saakka arveluttanut kertoa kääntymisestään. Vaan kiihkeässä keskustelussa ilmaisi hän nyt salaisuutensa, ja hän rukoili hartaasti, että Jumala lisäisi hänelle voimia. Mutta isä luuli hänen käytöstään pelon osoitteeksi ja iloissaan siitä, että tyttö näin pian näytti katuvan maltitonta tekoaan, katsoi hän tilaisuutta sopivaksi pienen saarnan pitämiseen.

"Pyhä Neitsyt", sanoi hän vakavasti ristien silmiään, "katselee puoleesi surulla ja säälillä, kun tuolla tavalla puhut hänen pyhistä palvelijoistaan. Minä menen heti ja lähetän tänne isä Floriszin, joka puhuu sinun kanssasi suuresta synnistäsi ja näyttää mitenkä voit siitä päästä vapaaksi."

Hän kääntyi pois ja oli juuri lähtemäisillään huoneesta, kun hänen tyttärensä tarttui häneen.

"Älkää lähettäkö isä Floriszia luokseni", sanoi Agnes, puhuen tyynesti, vaikka vähän vastahakoisesti; "sillä hänestä ei ole minulle apua. En ole sanallakaan moittinut Lunastajamme Äitiä. Mutta minä olen moittinut sitä hulluutta, että ihmiset luulevat saavansa syntinsä anteeksi muilta kuin Jeesukselta Kristukselta."

"Agnes, en jaksa kuulla tuollaista puhetta suustasi", sanoi Vlossert. "Kaiken tähden mikä sinulle on kallista, ikuisen autuutesi tähden, pyydän ja rukoilen sinua sanomaan, etteivät nämä sanat tulleet sydämestä, vaan että sinä lausuit ne ajattelematta."

Mutta nyt oli Agnes järkähtämätön ja valmis vastaamaan.

"Armas isäni", sanoi hän surullisesti, "ikuisen autuuteni tähden juuri lausuinkin ne sanat ja soisin teidänkin niin lausuvan! Teille olisi suureksi siunaukseksi, jos alkaisitte ymmärtää, etteivät papit, kalliit alttarivaatteet, ristit, suitsutukset ja koko tuo meno tuota autuutta."

"Jeesus! mitä on minun tehtävä?" huusi säikähtänyt sotilas väännellen käsiään ja tuskitellen lapsensa kohtaloa. "Ajattele, Agnes, mikä kauhea vaara sinua uhkaa. Jos hänen korkea-arvoisuutensa herra inkvisiittori olisi kuullut vain sanankaan siitä, mitä juuri olet lausunut, — voi Jumala! minua kauhistaa, kun ajattelen, kuinka sinun olisi käynyt."

"Hänen korkea-arvoisuutensa herra inkvisiittori ei voi tehdä minulle enempää kuin Jumala sallii", vastasi Agnes rohkeasti, "ja jos saisin valita, kärsisin täällä mieluummin ajallista, kuin tuolla ijankaikkista vaivaa. Vaan miksi olette niin levoton, armas isäni? Minä rakastan teitä yhtä paljon kuin ennenkin, — ei, vielä enemmän, sen jälkeen kun kaikki ihmiset ovat käyneet minulle kahta rakkaammiksi."

"Oi Agnes, lapseni!" sanoi Vlossert, asettuen tyttärensä eteen ja puhuen äänellä, joka värisi mielenliikutuksesta, "minä olen ollut sinulle hyvä isä. Minä en ole koskaan sallinut sinulta puuttua mitään, jota olen voinut hankkia. Minä olen antanut sinun oppia kaikkea, mikä sinun säätyisellesi sopii, ja sen vuoksi vaadin, että tottelet minua niinkuin kuuliainen lapsi. Minä käsken sinun peruuttaa nämä sanat eikä enää hiiskua mitään näistä seikoista. Sinun täytyy, sinun pitää!"

Agnes pudisti päätään. Kyyneleet vierivät hänen silmistään ja hän sanoi tuskin kuuluvalla äänellä:

"Minä en saata, isä. En milloinkaan ennen ole ollut tottelematon. Tässä täytyy minun kuitenkin enemmän totella Jumalan käskyä kuin teidän. Mutta älkää vihastuko minulle."

"Hm, tuo on todellakin jalo uskonto, joka opettaa lapsille tottelemattomuutta ja tuottaa huonekunnalle häpeää ja onnettomuutta! Sinä, joka sanot palvelevasi Jumalaa, sinä sanot minulle, ettei sinun tarvitse minua totella ja puolustat itseäsi tuolla tapaa! Sinä, joka soimaat pappeja ja pyhiä isiä, tahdot itseäsi varten säätää oman siveysopin! Tämä siis on se uskonto, jota sinulle on saarnattu! Minä jätän sinut yksiksesi täksi iltaa, mutta huomen aamulla tuon isä Floriszin luoksesi, ja kirottu olet sinä kuolinpäivääsi saakka, jollet tunnusta hänelle kaikkea, ja luovu harhauskostasi!"

Ja kääntäen selkänsä jätti hän tyttö raukan istumaan itkusilmin ja allapäin. Isän viha oli koskenut häneen kipeämmin kuin hän olisi luullutkaan ja vaikka hän tiesi olevansa oikeassa, täytyi hänen kuitenkin kyynelvirralla lievittää mielihaikeaansa.

Yhtäkkiä jäntevä käsivarsi kiertyi hänen vartalonsa ympäri, joku tarttui lempeästi hänen käteensä ja hiljainen ääni sanoi hellästi:

"Näinkö surullisena tapaan Agnesini? Mikä on näitten kyynelten syynä?"

Tyttö katsahti ylös — hymy kirkasti hänen kasvonsa, ja hypähtäen ylös vaipui hän Karel Galaman syliin.

VI

Vaarallinen kohtaus.

Vanhan tuttavamme Yonker Karelin äkkinäistä ja melkein salaperäistä ilmestymistä selittääksemme täytyy meidän vähäksi aikaa siirtyä keittiöön ovesta, jonka hän on jättänyt raolleen.

Jo ennen on mainittu, että alakerroksen läpi ulottui käytävä torilta takakadulle asti, jakaen Broodhuysin kahteen yhtäläiseen osaan, jotka poikkikäytävä taas jakoi kahteen puoliskoon. Siitä syntyi neljä huoneosastoa, jotka olivat pohjoiseen, itään, etelään ja länteen, kukin ilmansuuntaansa kohti. Pohjois- ja itäpuolisten suojien akkunat olivat pienelle kadulle päin. Pohjoispuolella oli keittiö ja perheen huone, idän puolella kolme makuuhuonetta; etelän- ja lännen-puoliset suojat, jotka olivat torille päin, olivat määrätyt Broodhuysin palveluskunnan käytettäviksi.

Tästä näkee, että huoneeseen, jossa ylempänä mainittu kohtaus tapahtui, pääsi kahdesta ovesta, joista toinen aukeni poikkikäytävälle, toinen keittiöön. Tässä keittiössä Gritta, tuo sievä, hilpeä ja toimelias palvelustyttö, istui mainitun kohtauksen aikana kehräten pellavia emännälleen.

"Voi, Gritta, te olette kaunis pikku tyttönen", sanoi saksalainen sotamies, joka takaovea vartioiden oli astellut edes takaisin ja nyt, laskien pertuskansa maahan, silmäili keittiön ovesta Grittaa.

"Menkää tiehenne!" vastasi tyttö, pudistaen päätään, "minun ei tee mieleni haastella noitten teidän kaltaistenne kanssa, joita täällä vilisee joka paikassa. Äitini oli kunniallinen ihminen ja hän sanoi minulle aina, että minä olin syntynyt juuri kahdentoista lyömällä, joka varmasti merkitsee, että olen myöskin kunniallinen."

"Kummallinen sattuma", sanoi sotamies, "minä olen niinikään syntynyt juuri kahdentoista lyömällä, joten minäkin välttämättä olen kunniallinen."

"Todellako?" sanoi tyttö, katsahtaen vilkkaasti ylös, "oletteko myöskin heti pistänyt jalkanne suuhun? Äiti sanoi vain, että tulisin rikkaaksi, jos niin olisin tehnyt."

"Minä en tosin itse voi siitä sanoa mitään", lausui miekankantaja, "mutta äitini sanoi minulle, että minä olin pistänyt vasemman jalkani niin syvälle kurkkuuni, ettei sitä tahdottu isoon aikaan saada irti. Mutta en enää tarkoin muista koko seikkaa ja nyt en ainakaan enää voi sitä tehdä."

"Ah, kuinka ihmeellistä", sanoi tyttö kummastellen, "te olette ensimäinen, jonka kuulen tuota tehneen, ja kuitenkin olen jo monelta kysynyt. Ja onko teistä todella tullut rikas mies?"

"Onko minusta tullut, häh, Gritta? Katsokaa itse!" sanoi sotamies, vetäen taskustaan muutamia kultarahoja ja helistellen niitä käsissään, joka nähtävästi oli yksinkertaisen tytön mieleen. "Ja parasta näissä kultapenikoissa on se, etteivät ne koskaan vähene. Mitä enemmän niitä tuhlaa, sitä enemmän niitä karttuu. Mitä te siitä ajattelette?"

"Niitten laita on siis samoin kuin hyvän emomme Pyhän Gudulan hiusten", sanoi Gritta, ovea lähestyen, "sillä isä Florisz on itse minulle kertonut, että ne olivat valmistaneet uuden kuvan hänestä, ja että hän eräänä iltana vespervirren aikana oli voidellut sen päätä kalliilla öljyllä, ja toisena aamuna sen hiukset olivat kasvaneet varpaisiin asti ja nyt ne kasvavat, sanoo hän, kahdesti viikossa. Minä olen itsekin saanut vähän niitä hiuksia", lisäsi hän, näyttäen suurenkin aarteen omistajalta.

"Ja suotteko minun nähdä niitä, Gritta", sanoi sotilas, astuen lähemmäksi.

Ensin ei Gritta ottanut pyyntöä kuulevaan korvaan. Vihdoin hän sentään suostui ja haki lipasta, jossa hän säilytti kallista tavaraansa. Mutta kun jo alkoi hämärtää, aikoi hän sytyttää pienen lampun, ja kun hän nyt lamppu kädessä seisoi pöydän vieressä akkunan alla, kuuli hän äkkiä naputettavan ruutuun. Hän katsahti ylös, kirkaisi ja pudotti lampun lattialle.

Sotilas syöksyi pertuska kädessä huoneeseen siinä luulossa, että saisi lävistää jonkun vihollisen, mutta Gritta kielsi häntä rupeamasta minkäänlaiseen hullutukseen. Hän oli muka vain polttanut sormensa, kun aikoi sytyttää lamppua, ja hän luuli, että "vanha Erkki" oli tehnyt hänelle tämän kiusan. Tämän jälkeen viritti hän takkavalkeasta vahakynttilän ja haki hetken päästä esille pyhän Gudulan hiussuortuvan.

Oli kuitenkin selvää, ettei puheenalainen pyhäinjäännös miellyttänyt rakastunutta sotilasta hetikään niin paljon kuin toisenlaiset hiukset, jotka olivat hänen saatavissaan. Ainakin hän väitti, että Grittan omat hiukset olivat noita toisia paljon kauniimmat ja pyysi saada leikata niistä pienen suortuvan.

"Menkää matkoihinne", sanoi tyttö sivaltaen soturia korvalle, kun tämä yritti kajota hänen hiuksiinsa. "Olen luvannut pyhällä äidille, etten siedä kenenkään leikkaavan rahtuakaan hiuksistani, paitsi yhdellä ehdolla."

"Sano minulle se ehto", lausui sotamies, "ja minä vannon kaikkien pyhimysten kautta taivaassa, että täytän sen, olkoon se kuinka kova tahansa."

"Hei, eipä taida auttaa sitä teille mainita", sanoi tyttö pudistaen päätään, "tiedänhän jo ennakolta, ettei teissä ole sen ehdon täyttäjää. Te joutuisitte kiinni, jos asia tulisi ilmi, ja sitä en minä itsekään tahtoisi."

Poikaparka, jonka kunniaan tällä tavalla vedottiin, vannoi pyhästi ja kalliisti, että hän menisi vaikka kuolemaan tytön tähden.