Inga Heine: Jutelma nykyajoilta

INGA HEINE

Jutelma nykyajoilta

Kirj.

J. BLICHER-CLAUSEN

Tekijän luvalla suomentanut

Samuli S.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.

Motto:

Kärsimyksellä on elämänarvoa yhtähyvin kuin onnellakin.

Vajaan puolen peninkulman päässä Pohjanmerestä, hietasärkkäin suojassa ja parahiksi niin kaukana rannasta, että metsä etelärinteellä pystyi kasvamaan ja suuren puiston lehtokujat osasivat tulla siimekkäiksi, — siellä sijaitsi vanha Klitholman kartano.

Se oli ollut Heinen suvun hallussa viimeiset sata vuotta. Suku oli alkuansa siirtynyt tänne Puolanmaalta. Juutalaisverta vuoti sen suonissa, verta levotonta, taiteilijaverta, enimmäkseen sitä laatua, joka itse tosin ei luo mitään yli dilettantin työn, mutta sittenkin niin kohdalleen oivaltaa kaiken sen, mikä todellista taidetta on, senlaatuista, jossa asuu tuo hieno käsittämisen kyky; ja tämä kyky se jo sinänsä on taidetta.

Inga Heinen vaarin-isä oli ensiksi ostanut Klitholman. Häneltä se oli mennyt perintönä pojalle ja sitten pojanpojalle.

Isänsä kuollessa oli Inga Heine ollut vain jonkun viikon vanha. Äiti oli kuollut jo hänen syntyessään. Huonosti olisi käynyt tytön, niinkuin Klitholmankin, ellei olisi ollut äidin-äitiä. Mutta äidin-äitipä oli olemassa, ja hän se pani kaikki hyvään kuntoon. Tämä "vanha rouva" — näin häntä paikkakunnan rahvas nimitti, vaikkei ollut hänellä ikää kuin vajaata kuusikymmentä — kävi merkillisen tarmokkaasti talonhoitoon käsiksi ja sai kunnollisen pehtorin avulla maat niin hyvään kuntoon, että tila pääsi kutakuinkin veloistansa. Milloin kone joutui epäkuntoon tai joku talonväestä sairastui, aina oli vanha valtioneuvoksetar saapuvilla ohjaamassa ja opastamassa, ja monikin arveli, että tuossa pienessä, hieveröisessä vanhassa rouvassa oli enemmän rohkeata mieltä ja tahtoa kuin monessa miehisessä miehessä.

Inga rakasti mummoansa palavasti, ja joka kerta kun tämä sai noita yskänkohtauksiansa, joita viime aikoina sattuikin tiheänlaiseen, tunsi Inga melkein taudinomaista tuskaa: hän pelkäsi mummonsa kuolevan.

Vähitellen oli näitten kahden naisen välille syntynyt erittäin läheinen, molemminpuolinen kiintymys, joka omituisesti täydensi heitä kumpiakin. Heillä saattoi väliin olla erilaiset käsitykset elämästä, mutta pohjaltaan he olivat sittenkin yhtä mieltä. Välisti syntyi hieman kinastusta heidän kesken, niinpä siitä, että Inga tahtoi jättää nimensä edestä pois tuon "von" sanan, vaikka mummo väitti, ettei se käy ensinkään päinsä: sehän olisi solvausta vanhemmille vielä haudassakin; kun kerran onneksensa on hyvää syntyperää ja hiukan hienompaa alkujuurta kuin tavalliset ihmiset, niin on velvollisuus pitää siitä kiinni ja säilyttää traditsionit. Inga sitä vastoin arveli, ettei hän vähintäkään välitä tanskalaisista esi-isistään eikä saksalaisista von'eista. Mutta tällainenkin kinastus päättyi aina siihen, että Inga kietoi kätensä mummon kaulaan, missä pienet valkoiset niskasuortuvat niin keikaillen kurkistivat tanun alta, ja selitti, että koska nyt mummo sitä niin tärkeänä pitää, niin olkoon sitten tuo "von" paikoillaan. Vanha valtioneuvoksetar taas puolestansa koetti mennä myöntyväisyydessä niin pitkälle kuin suinkin, käsittääksensä Ingan uudenaikaisia aatteita. Niille hän usein puisteli päätänsä, mutta kuunteli niitä kumminkin ilmeisellä harrastuksella ja ikäiseksensä merkillisellä mielen jäntevyydellä.

Kun Inga ilmoitti aikovansa suorittaa ylioppilastutkinnon, oli vanha rouva kyllä pitänyt sitä kaikkein mielettömimpänä, mitä hän ikinä oli kuullut, jopa semmoisena, mikä jo melkein lähentelee sopimattomuuden rajaa, mutta annettuaan kerran suostumuksensa hän ei enää yrittänytkään panemaan esteitä hänen tielleen, vaan miehuullisesti kätki poveensa sen sanomattoman tyhjyyden, jota hän tunsi kaiken sen aikaa kuin Inga oli kotoa poissa: neljä vuotta Inga vietti kaupungissa, käyden mummonsa luona ainoastaan loma-aikoina. Mummo eli sen aikaa kirjeistä, joissa Inga piti pitkiä keskusteluja hänen kanssaan, vilkkaasti kertoillen milloin tärkeistä, milloin vähäpätöisistä.

Myöhään yöhön mummo Heine istui pöytänsä ääressä, vastaillen näihin kirjeisiin ihan pienimpiä yksityisseikkoja myöten, vastaillen niin kauan kuin vanhat silmänsä vielä pystyivät. Eikä kukaan ollut niin ylpeä kuin hän, kun Ingasta tuli ylioppilas korkeimmalla arvosanalla. Hän oli valmistaunut jo siihenkin, että Inga käy jatkamaan opintoja yliopistossa, mutta eräänä päivänä hän sai tytöltä kummallisen kirjeen. Näin siinä luki:

"Armas Mummo!

"Minulle on sattunut merkillinen tapaus! — Istuin auditoriossa filosofian luennolla. Äkkiä pilkisti auringonsäde sisään ja alkoi pitää iloansa lavitsalla minun edessäni. Se oli pistänyt sinne korkeasta akkunasta takanani ja paistoi vinosti katederiin. Minä en saanut rauhaa tuolta säteeltä. Se pani ylösalaisin kaikki filosofiset käsitteet ja piti pilkkanaan kaikkea, mikä logiikkaa on.

"Se hyppi ja keikkui minun silmieni edessä, myötäänsä vain haastellen: 'Kevät on ulkona nyt! Lumiorvokkeja kiviaidalla! Minä olen käynyt lämmittämässä niitä, olen suudellut jok'ainoaa. Lumiorvokkeja kasvaa siellä! Kevät on tullut! Kevät on tullut!'

"En kuullut luennosta sanaakaan enää. Istuin vain, ja minussa heräsi polttavan kiihkeä halu päästä sotkemaan märkää savea. Muistathan mikä minun parhaimpia mielitekojani lapsena oli: minä kuljin aina sormet sotkuisina, laitellen mitä kummallisimpia esineitä savesta. Mutta tuskin tuo savessa kourimisen halu milloinkaan on ollut minussa niin suuri kuin aamupäivällä silloin!

"Heti luennon jälkeen minä lensin alas yliopiston portaita. Kirjat jäivät minulta eteiseen; en saanut sormikkaista käteeni kuin toisen. Ensimmäiseltä, joka sattui tulemaan vastaani, minä kysäisin: 'Kuulkaas, mistä saisi hiukan märkää savea?' Ihmiset nauroivat: hupsuna kaiketi pitivät minua. Mutta kaikeksi onneksi satuin kulkemaan erään suuren, tekeillä olevan rakennuksen ohi. Minä uskalsin astua aitauksen sisäpuolelle, vaikka siellä lukikin joka paikassa: 'Pääsy kielletty'. Sieltä toin sylissäni koko suuren kimpaleen märkää savea, enkä ikinä ole mielestäni ollut niin onnellinen kuin silloin. Minä istahdin, minä katselin sitä, minä taputtelin sitä ja iskin sormeni siihen. Ja minussa lauleli yhtämittaa: 'Kevät on tullut! Kevät on tullut! Lumiorvokkeja kiviaidalla!' Mieleeni muistuivat kotikedot keväisenä päivänä, kun lumi sulaa ja ruoho pilkistää näkyviin. Mieleeni muistui arkihuone kotona, kun aurinko paistaa keltaisiin krokus-kukkiin akkunalaudalla, mutta enimmin mun mieleeni muistuit Sinä, oma, rakas Mummo, Sinä, joka olet paras, mitä minulla maailmassa on! Ja niin siinä mietiskellessäni alkoi savesta hyppysissäni luontua tuttuja, hienoja piirteitä: kapea otsa valkoisine kiharoineen ohimoilla, suuret, kirkkaat silmät, kaareva nenä ja pieni, sisäänpainunut suu, tarkkapiirteinen. Ja se oli todellakin Sinun näköisesi! Mummo, se oli Sinun näköisesi! — — —

"Minä kääräisin Sinut varovasti nenäliinaani ja menin suoraa päätä muovailukouluun. Soitin ja kysyin, otettaisiinko minua oppilaaksi. Siellä tiedustettiin, onko minulla jotain teosta näytettävänä. Minä vastasin, ettei minulla ole kuin yksi, jonka tuon tässä mukanani. Mutta aatteles minun kauhistustani! Kun otin nenäliinan auki, niin oli palanen Sinun nenästäsi pudonnut pois!

"Minä mahdoin näyttää epätoivoiselta ihan naurettaviin asti, sillä rouvasihminen, joka oli päästänyt minut sisään, nauroi ääneensä, ja siihen yhtyi professorikin, joka parahiksi oli tullut opetussalin ovelle.

"— Pitäähän nenä saada paikoilleen, — virkkoi hän, sovitellen palasia yhteen.

"Mutta kuultuaan tuon olevan esikoistyöni hän kiinnitti äkkiä huomionsa siihen.

"— Teillä on taipumuksia, neiti, — sanoi hän. — Minä otan teidät oppilaaksi.

"Teki mieleni kavahtaa hänelle kaulaan, nuo sanat kuultuani, mutta en sentään.

"Nyt olen heittänyt kaikki kirjat kaivoon ja istun joka päivä oppilasluokalla muovaamassa. Kotonakin muovailen savesta, ja silloin vietän elämäni herttaisimpia hetkiä!

"Silloin kertoo päivänpaiste keväimestä siellä kotona ja lännen-ärjyistä särkkien takana, lumiorvokeista ja Sinusta, ja minä kaihoten kaipaan sitä aikaa, jolloin saan palata kotia ja työskennellä omin päin. — Älä ole pahoillasi, että minulta on opinnot jääneet sikseen. Tiedän kyllä Sinun mietiskelleen mielessäsi, että minusta tulee toinen Sonja Kovalevski, minulla kun on erityisiä taipumuksia matematiikkaan, mutta kukapa huolisi matemaattisista tehtävistä, kun sielu heräjää ja ensi kertaa tuntee tehtävänsä, mitä se tahtoo? Ken jaksaa ajatella loogillisesti, kun taiteenliekki aivoissa palaa… poroksi polttaa kaiken muun?"

* * * * *

Vanha valtioneuvoksetar huokasi syvään, laskien kirjeen käsistään.

— Tämä on pelkkää ikävää harhaluuloa, — virkkoi hän. — Lapsi on joutunut kaltevalle pinnalle, paljoa pahemmalle kuin entinen olikaan. Luulotusta kaikki tyynni. Ei nykyään taiteilijoita synny, kaikista vähimmin naisissa.

Mutta Ingalle hän kirjoitti:

"Tee tahtosi, kunhan vain tulet onnelliseksi."

"Onnellinen minä olen", kirjoitti Inga vastaukseksi, "mutta minulta puuttuu Sinun myötätuntoisuutesi. Salli minun kertoa Sinulle työstäni, niin opit ymmärtämään sitä."

Ja niin he jälleen alkoivat kirjoitella toisilleen joka päivä. Yhä pitemmiksi venyivät Ingan kirjeet, ja yhä enemmän piti niihin vastata. Mummo Heine siirteli silmälasejansa ylemmäs ja alemmas ja otti kaapista vanhan, suuren lampun, saadakseen valoa kahta vertaa enemmän kuin ennen, mutta silmät ne eivät sittenkään ottaneet totellakseen. Yhä vinommiksi kävivät rivit, yhä lyhyemmiksi kirjeet.

Äkkiä valtasi tuskallinen ahdistus Ingan. Hän rupesi pelkäämään vanhan rouvan sairastuneen arveluttavalla tavalla. Hätäpikaa hän pani kapineensa kokoon, sanoi koululle jäähyväiset ja ajoi eräänä kauniina päivänä Klitholmaan.

— Oma mummo kulta! — sanoi hän, kietoen kätensä vanhan rouvan kaulaan. — Olen ollut liian kauan poissa, mutta nyt en enää milloinkaan lähde sinun luotasi.

Ja mummo itki ilosta, niin että silmälasit putosivat ja saattoivat näkyville sen himmeän harson, joka oli laskeunut noitten ennen niin kirkkaitten silmäin pinnalle.

— Sinun näkösi on hiukan heikennyt, — puheli Inga, — mutta minulla on hyvät silmät; minä jaksan nähdä meidän kummankin puolesta.

Ja niin hän muutti kirjansa arkihuoneeseen ja istui päivät pääksytysten, lukien ääneen mummollensa, tai teki hänen kanssaan pitkiä kävelymatkoja puutarhassa. Milloin hänen mielensä teki ruveta muovailemaan, silloin hän äkkiä hillitsi itsensä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi tehnyt jollekin vääryyttä siinä, että niin kauan oli ollut kiintyneenä omaan työhönsä. Tuo kaikki oli nyt korvattava, täydellä todenteolla korvattava, tuntuvasti.

Puoleen vuoteen hän ei liikuttanutkaan muovailupuikkoansa, vaikka vanha rouva häntä monasti kehoittikin ryhtymään jälleen entiseen työhön.

— Ei! Minä olen niin kauan aikaa ollut työn omana; nyt saat sinä pitää minua omanasi.

Ja hämähäkit ne kutoivat verkkojansa pienten savi- ja kipsikuvain väliin tuolla pienessä lukitussa kammiossa, arkihuoneen vieressä. Ei käynyt kenenkään käsi niistä pölyjä pyyhkimässä tai niitä viimeistelemässä.

Viime aikoina olivat Inga Heinen ajatukset sitä paitsi suuntautuneet kokonaan toisaanne. Hänen mielikuvituksensa, luonnostaankin vilkas ja ympäristöjen kehittämä, oli äkkiä löytänyt laajan työmaan sellaisella alalla, missä se sai ehdoltansa heitteleidä, kosk'ei todellisuus vielä ollut lyönyt rajoja sen ympärille.

Paikkakunnalle oli saapunut uusi lääkäri perheineen. Se oli pieni, hiljainen perhe: mies, vaimo ja neljän vuoden vanha poika. Siinä ei sen merkillisempää. Mutta huhu, tuo kerkeä herhiläinen, joka ei milloinkaan liikkumasta lakkaa, oli ennättänyt heidän edelleen ja tiennyt kertoa tohtorin kerran istuneen vankeudessa, mistä syystä, sitä ei tiedetty. Muutamat arvailivat murhapolttoa, toiset väärennystä ja taas toiset siveellisyysrikosta. Ne, joilla asianhaarat olivat paremmin selvillä, luulivat tietävänsä ensimmäisen arvelun osaavan kohdalleen. Mutta mikä oli antanut aihetta moiseen tapaukseen tämän miehen elämässä? Mikä oli saattanut hänet ryhtymään sellaiseen, mikä sitten äkkiä oli saanut hänet tekemisiin lain ja oikeuden kanssa? Näitä kysymyksiä nyt Inga pohtimistaan pohti. Tohtori mahtaa olla yleväluonteinen mies, niin hän arveli, siitä päättäen, että hän, mikäli huhu tiesi, oli itse antanut itsensä ilmi. Yhdestä seikasta oli Inga selvillä: hän kunnioitti tohtoria siitä, että tämä oli ottanut kantaaksensa häpeän, pyrkimättä välttämään rangaistusta.

Nyt oli tohtori ollut paikkakunnalla jo kokonaisen kuukauden, eikä Ingan ollut vieläkään onnistunut nähdä häntä, ei sattumoisinkaan.

— Sillä miehellä mahtaa olla taikatulukset taskussa, — puheli Inga Heine välisti, lisäten sitten maltittomasti: — ja sittenkin minä niin hartaasti halajaisin saada nähdä hänet.

— Miks'niin? — kuului yksitoikkoisesti mummon nojatuolista.

— Hm. Täällä ei ole, ei vainenkaan täälläpäin ole kovin viljalti sellaista, mikä kohoaisi yli jokapäiväisen, ja täytyyhän sinun myöntää, ettei hän ole jokapäiväisiä.

— Vai niin? Mistäs sen päätät?

— Jokapäiväiset ihmiset eivät tee rikoksia.

— Sittenpä kiitän Jumalaa, että minä olen niitä jokapäiväisiä.

— Mummo hyvä! Sinä tiedät kyllä mitä minä tarkoitan. Hän herättää minussa mielenkiintoa; sen vuoksi tahtoisin päästä häntä tuntemaan.

— Paras on pidellä tuommoista väkeä vähän loitommalla.

Inga kääntyi niin äkisti toisaanne, että vanha rouva säpsähti.

— Et sinä nyt täyttä totta tarkoita, mummo; siksi olet liian hyvä, liian lempeä. Vai tahtoisitko todellakin estellä häntä talostasi siitä syystä vain, että hänellä on ollut kovempi kohtalo kuin kellään meistä? Hennoisitko vainenkaan osoittaa hänelle epäluuloa sellaisen synnin tähden, josta on ollut kyllin rangaistusta jo omassa itsessään?

Mummo Heine lykkäsi silmälasit otsalle ja yskäisi hieman neuvotonna:

— En tietysti epäröisi kutsumasta häntä, jos meistä joku sairastuisi — josta Jumala varjelkoon! — Mutta muutoin minä en osaa sinun tavallasi tuntea innostusta rangaistuja ihmisiä kohtaan. Heistä on ollut yhteiskunnalle vaaraa ja saattaa olla kerran vieläkin. Nykyaikoina on olemassa niin paljo väärää humaniteettia.

Ja sukkapuikot ne kilahtelivat vastakkain entistä hiukan kiivaammin, niinkin kiivaasti, että Inga vaikeni, mutta, arveli hän, mummo ei ole sittenkään saanut minun mielipiteitäni kumotuiksi.

* * * * *

Oli kevät! Iloisesti porisi puroissa lumivesi alas mäkiä, hyppelehtien kiviaitain kupeille tai pysyen alallaan kuopissa. Kiuru oli viipynyt tavattoman kauan tänä vuonna, ja lunta oli ollut maassa hamaan huhtikuun alkuun saakka, mutta nyt olikin kevät tullut yhtenä ainoana päivänä. Kova oli suoja, päivä paistoi, ja korkeana kaartui taivas. Tuuli huhuili hiljaa halki ilman, ja aurinko se lämmitti ja lämmitti niin, että tipahteli puitten lehvät; se sulatti lunta katoilta, se suuteli näkyviin lumiorvokkeja ojanvarsilla ja lämmitti metsänpohjaa, niin että esikot ja vuokot tuhansittain teriänsä kohottelivat.

Varpuset sirkuttivat, leivot livertelivät, ja katon räystäällä ilmoitti kottarainen saapuneensa. Inga ei malttanut enää istua asemillaan. Hän pani pehmeän huopahatun päähänsä, heitti haljakan hartioilleen, vihelsi luokseen koiransa, pienen käyräkoipisen mäyräkoiran, ja astui kedon poikki metsikköön, joka oli kartanon alueella ja kokonaan kietoi verhoonsa jotenkin korkean mäenrinteen. Hän kokosi hameensa ja läksi kissana kiitämään ojien ja aitain yli mäelle, kunnes ennätti viheriäiselle nurmikolle metsässä. Siellä hän istahti tuulenkaadon rungolle ja lauloi ja vihelteli niin äänekkäästi kuin osasi, ja keväinen ilo se loisti hänen raikkailla, nuorilla kasvoillaan.

Mäyräkoira istui hänen edessänsä ja haukkua luskutteli minkä suinkin jaksoi. Oli se koko konsertti, joka kuului aina tuonne metsän toiseen laitaan, missä vanha talonpoika parhaillaan peltoansa kynti. Hän taukosi työstään ja kuunteli, pää hiukan kallellaan.

— Ylioppilasmamsseli se siellä kai tuolla lailla. — Niin hän virkkoi myhähtäen ja kävi jälleen ripeästi työhön käsin.

Mutta "ylioppilasmamsseli" oli kavahtanut pystyyn ja seisoi nyt katsellen alas viettävää rinnettä, silmäillen sen hienoa sammalta, pehmoista, kähäräistä, kostean kimaltelevaa, niin vaaleanvihreätä ja keväisen nuorta. Hän ei malttanut olla olematta lapsi jälleen. Hän laskeusi maahan pitkin pituuttansa ja läksi vierimään nurmikkoa alas, koira haukkuen perässä. Tuo mieliteko oli tullut häneen niin äkkiä, ja se oli pantu toimeen niin välittömästi, ettei hän ennättänyt punnita eikä harkita mitään, kun jo oli tullut mäen alle juuri samassa kuin muuan mies-olento astui ohitse metsäpolkua.

Tyttö jäi hetkeksi istumaan nurmelle ja nauroi, nauroi niin, että kyynelet vierivät pitkin poskia, nauroi niin, että tuon toisenkin täytyi nauraa. Näytti kuin ei vieras olisi milloinkaan vielä kuullut moista, ihan sydämen pohjasta tulevaa naurua. Sitten Inga Heine hyppäsi seisovilleen ja alkoi palavissaan ja hengästyneenä puistella sammalia vaatteistansa.

— Oli minua vain koko houkka! — virkkoi hän nauraen nauramistaan.

Toinen kysyi kohteliaasti, eikö hän ollut loukannut itseänsä.

— En maar, — vastasi Inga, puoliksi suutuksissaan ja hieman hämillänsä. — Se oli vallattomuutta. Minä unohdin, etten enää ole lapsi. Tällainen ilma se panee pään pyörälle.

Toinen katseli melkein kateisin silmin tytön vereviä kasvoja. Häneltä pääsi vähäinen huokaus, ja ikäänkuin muuta miettien hän virkkoi:

— Sievä on ilma tänään.

— Sieväkö? Se on ihana! Hurmaava se on! Tällainen ilma se saa ihmisen seisomaan päälaellaan pelkästä riemusta.

— Siihen suuntaan se näkyy teihin vaikuttaneenkin, — virkkoi vieras myhähtäen.

Tyttö rupesi nauramaan jälleen, ja toinen katseli katselemistaan häntä. Vihdoin hän tunsi katseensa käyvän tuijottavaksi, mutta ei voinut kumminkaan kääntää silmiään muuanne.

— Miksikä te tuolla tavalla katselette minua? — kysäisi Inga Heine, maltittomasti heilauttaen päätään.

— Suokaa anteeksi! — sanoi vieras. — Minä katselin teidän silmiänne.

— Niissäkö sitten mitä merkillistä?

— Niissä juuri. Tuntuu kuin ne olisivat tutut. Olen varmaankin nähnyt ne jossakin.

Inga naurahti; se oli lyhyt, raikas naurahdus.

— Ette te minua ole milloinkaan nähnyt, — virkkoi hän, — luultava siis, ettette ole minun silmiänikään nähnyt.

Omituinen ilme elähti vieraan kasvoilla.

— Kukapa tietää? — sanoi hän. Samassa hän huomasi tytön äkillisen katseen ja liitti sitten, merkitsevällä kädenviittauksella osoittaen päätänsä: — Ei, kyllä täällä on kaikki kunnossa.

Inga Heine pysähtyi kiinnittämään pari vuokkoa hattuunsa ja päästi vieraan astumaan edeltä metsäpolkua.

— On tämä omituinen tapa tutustua, — sanoi Inga, mutta kun hänen silmänsä samassa sattuivat vieraan leveään selkään ja tummatukkaiseen, vähän kallella olevaan päähän, iski hänenkin mieleensä: Kyllä hänkin on nähnyt tuon miehen ennen…! Se oli tuttu hänelle, tuo olento, mutta mistä, sitä Inga ei tiennyt, eikä hän siitä sittemminkään koskaan päässyt selville.

— Uskotteko te entis-olemaa? — kysyi Inga äkisti. Hänen oli aina tapa puhua kiertelemättä. Toinen myhähti.

— Minä tiedän miksi te tuota kysytte.

— Miksikä?

— Siksi, että tekin luulette nähneenne minut ennen.

— En, en ole. Teidän niskanne vain…

— Niin, teidän silmänne vain…

— Mutta tuohan on kummallisen kamalaa!

Vieras kääntyi ympärinsä.

— Tiedättekö kuka minä olen? — kysyi hän, ja hänen silmässään välähti jotain terävää, epäluuloista.

— Te ette saata olla kukaan muu kuin uusi tohtori.

— Miks'ette sano minua tervetulleeksi?

— Siks'että pidin niin paljon vanhasta tohtori vainajasta. Tuskin jaksan sietää sitä ajatusta, että hänen sijassaan on nyt toinen.

— Mieleni on paha, että juuri minä ilman syytäni olen tullut siihen.

Inga Heine myhäili hilpeästi. — Mutta ettekö te joka tapauksessa käsitä, — puhui hän, — että kun vuosikausia on käynyt talossa ja pitänyt sen asujamista, niin täytyy tottua näkemään sitä toisten hallussa? Ja minä pidin niin paljon heistä kummastakin, noista vanhoista, jotka kuolivat pian toistensa jälkeen. Sanon kuin sanonkin teille, että vanhukset ja koirat — siinä jotain, johon olen kiintynyt.

— Kova onni kuitenkin, ettemme me, vaimoni ja minä, ole vanhoja.

— Onko teidän rouvanne herttainen? Onhan tietysti?

Tohtori kääntyi pois.

— Sopiihan tulla ja päättää itse, — vastasi hän jyrkänlaisesti.

— Kiitos! Niinpä teenkin. Mutta miks'ette te kysy kuka minä olen? — Hän katseli hiukan udellen tohtoriin.

— Turha kysyä. Te olette tietysti "ylioppilasmamsseli".

— Miksikä niin tietysti? Saattaisinhan minä olla ken muu toinen hyvänsä.

— Ette.

Tohtori pysähtyi ja katsahti häneen.

Tuo olento hänen edessään oli pieni ja hento, mutta liikkeet olivat karakteristisia; hän oli niitä, jotka painuvat mieleen. Silmät suuret, älykkäät, katse etelämaisesti hehkuva. Musta, lyhyt tukka löi kiehkuroita niskassa ja ohimoilla; tärkätty taivekaulus osoitti, kuinka vapaasti pää istui kaulassa, suu suuri ja lauseva; huulet verevät; nenä oli tehnyt pienen, soman yrityksen käydä kaarevaksi, mutta väsähtynyt puolitiessä ja päättynyt pieneen keikaukseen ylöspäin.

Tämä pieni, perää-antamaton nenä voimakkaine, rohkeamielisine piirteineen, se se loi ilmeen koko kasvoihin. — Tämä nenä se oli ollut valtioneuvoksettarelle alituisen huolen aiheena. Ingan kasvaessa kuusivuotiaaksi asti oli mummo yhä luullut, että sen saa hyvällä ja huolellisella hoidolla taipumaan hienoon, aristokraattiseen muotoon, jommoiseksi se alkuaan oli ilmeisesti luotukin, ja hän teki mitä suinkin voi, saadakseen sen siihen oikeaan kuosiin. Hämärissä, Ingan istuessa hänen jalkainsa juuressa, mummo aina uupumatta hieroskeli peukalon ja etusormen hyppysillä nenää alaskäsin ja nenänpäähän päästyänsä teki tarmokkaan nykäyksen alaspäin. Ja se merkitsi niin paljon kuin: "Vai et sinä tottele?" Mutta perää-antamaton nenä se tahtoi kulkea omia teitänsä, ja niin täytyi kuin täytyikin luopua kaikista pelastamisen yrityksistä. Valtioneuvoksetar huokasi aina vieläkin, katsellessaan sitä ja muistellessaan tappionsa häpeätä.

— Se hyvä siitä nyt kumminkin on, — lohdutteli hän itseänsä, — ettei siitä ensinkään huomaa tytön juutalaista alkuperää.

Tohtori lienee ajatellut samaa, sillä hän virkkoi äkkiä:

— On se sentään omituista, että te olette Heinejä.

— Kuinka niin?

— Teidän ulkomuodostanne päättäen.

— Vai niin; te tarkoitatte juutalaisverta. Teidän mielestänne minulla on nenä kaikkea muuta kuin juutalainen?

Tohtori naurahti: — Mutta olettehan kumminkin…

— Sukuja runoilija Heinen kanssa, — keskeytti Inga äkkiä. — Niinhän? Sitähän te aioitte sanoa? Antaa kuulua vaan. Minä olen tottunut siihen. Samoja kysymyksiä sain kuulla jo silloin kun tuskin vielä osasin puhuakaan. Niin, niin, meidän esi-esi-esi-vanhemmat olivat juuri niitä. Sitä paitsi on minulla kotona sukutaulukin.

— En ole rahtustakaan sukutaulujen harrastaja, eikä ollut lainkaan aikomukseni tiedustella teiltä Heinejä.

— Eikö? — hän katsoi tarkasti tohtoriin. — Mitäs te tarkoititte?

— Tarkoitin vain, että teissä on etelämaalaista verta. Sen näkee heti.

Inga kulki reippaasti hänen rinnallaan. Äkkiä hän virkkoi:

— Miksikä te oikeastaan muutitte tänne, perimmäiseen pohjaan?

— Kalastajain ja talonpoikain lääkäriksi.

— Tiedättekö, että täällä on hyvin yksinäistä, melkein liian yksinäistä, niitten, jotka eivät ole täältä syntyisin?

— Tuskin täällä sentään liian yksinäistä minun lienee.

Inga karttoi katsahtamasta häneen, arvasi kumminkin hänen kasvojensa ilmeen, mutta ei ollut ymmärtävinään sitä.

— Mikä teidät ensiksi rohkaisi tulemaan Pohjanmeren rannoille? — kysäisi Inga.

— Se oli jotain pyrähdyksen tapaista, luullakseni. Se oli hyppäys aukeaan mereen; mutta merta mieleni teki.

Inga oli hetken aikaa vaiti ja sanoi sitten, ikäänkuin johtaakseen puhetta toisaanne:

— Pidättekö tänpuolisesta kansasta?

— Kalastajista ehdottomasti; talonpojista vähemmin. Niillä on liian paljon jumalisia puheenparsia.

Inga hiukan hypähti ilosta.

— Kuinka minun on hauska kuulla näitä sanoja! Minä olen juuri samaa mieltä. Minun on melkein tuskallista sellaisten seurassa. Mutta kalastajat, ne ovat minun väkeäni! He eivät jaarittele; he toimivat. Ei muuta kuin: Pelastusvene vesille! Ja siinä he ovat saapuvilla joka mies. He ovat siepanneet monta suupalaa lännen-ärjyltä, niin että se on murissut vielä monta päivää jälkeenkinpäin.

— Reipasta väkeä. Sen näkee jo kasvoista.

Inga katsahti häneen. Reippautta näkyi hänen mielestään tohtorinkin kasvoilla. Jokin intohimon ilme asui niissä tällä haavaa, vaikka hän näytti seisovan aivan välinpitämättömänä, kepillään katkoen rikkaruohoja. Inga Heinen mieleen muistui kaikki, mitä oli hänestä kuullut, mutta hän ei virkkanut mitään. Ääneti he kulkivat edelleen, kunnes tultiin siihen kohtaan, jossa tie kääntyy tohtorin asunnolle.

— Enhän rohjenne pyytää teitä astumaan sisään? — virkkoi tohtori, ojentaen kättänsä.

Toinen ei malttanut hillitä mielitekoansa.

— Miks'ette? — sanoi hän. — Pitäähän minun kumminkin saada nähdä nuo vanhat huoneet uudessa asussaan.

Tohtori myhähti.

— Te voitatte siis ennakkoluulonne?

— Niin kyllä, — vastasi Inga Heine ja astui reippaasti pienestä portista, minkä tohtori oli avannut.

— Sanoitte äsken olevanne kiintynyt vanhuksiin ja koiriin. Vanhuksia minulla valitettavasti ei ole tarjottavana, mutta koira minulla on, jota maksaa nähdä. Kenties teistä tulee hyvät ystävät, — lisäsi hän hilpeästi.

— Sepä hauskaa! Mitä rotua se on?

— Oikea newfoundlandilainen.

— Ihanko totta? Minä olen monta vuotta koettanut saada sellaista, mutta en ole löytänyt mistään. Ei suinkaan teidän koirallanne ole pentuja?

— Ei. Fenrisillä ei ole kuin yksi pentu ja sekin kaksijalkainen. Saatte pian nähdä kumpaisenkin.

Valoisa ilme lehahti hänen kasvoillaan, hänen puhuessaan viimeisiä sanoja. Hän päästi vieraan edellänsä eteisen kautta arkihuoneeseen, jonka ovi oli raollaan.

— Olkaa hyvä ja istukaa. Monsieur Fenris on heti täällä.

Inga Heine istahti akkunan ääreen, joka oli täynnään krokus-kukkia ja hyasintteja. Surumielisin tuntein hän katseli ympärilleen tuossa tutussa huoneessa. Se tuntui hänestä niin vieraalta nyt. Tuo vanhanaikuinen huone, kankeine, jouhikankaalla päällystettyine huonekaluineen, joita oli seissut seinuksilla aina suunnilleen yhtä kaukana toisistaan, tuo omituinen, vanha huone, missä käki ennen vanhaan oli pistänyt päänsä bornholmilaisen seinäkellon komerosta ulos kukkumaan tunninlyöntejä, ja missä aina oli lemunnut suitsutukselta, — tuosta huoneesta oli äkkiä tullut muodinmukainen koti, kööpenhaminalaisessa asussa. Siinä pehmoiset huonekalut, pieniä seinäkoristeita, japanilaisia lautasia ja siroja pikkuesineitä jos minkälaisia. Täällä oli kaikkea yltäkyllin, ja sittenkin puuttui jotain, jotain, mikä olisi antanut kaikelle tuolle varsinaisen luonteen. Kaikki oli ikäänkuin ryhmitetty sattumoisin, sijoitettu sikin sokin, rakkautta vailla, aistittomasti.

Inga huomasi tuon vajavaisuuden ja luki sen vaistomaisesti talon emännän syyksi, mutta palasi sitten ajatuksissaan jälleen tohtoriin. — Hän mietti, kuinka suuri erotus oli todellisuudella ja hänen mielikuvituksensa luomalla. Hän oli kuvaillut tohtoria lyhyeksi, jäntteräksi mieheksi, hieman kaljupääksi, silmäkulmat tuuheat, katse älykäs, terävä. Sen sijaan hän oli kohdannut kookkaan, tukevaniskaisen olennon, kasvonjuonteet tarkkapiirteiset, tukka tumma, lainehtiva. Silmät vain olivat sellaiset kuin hän oli kuvitellut. Niistä kävi katse, samalla älykäs ja arkaileva; siinä oli jotain ennalta tuttua. Liian vähän nuo silmät katsahtelivat ylös, mutta kun katsahtivat, silloin niissä oli jotain puoleensa vetävää, omituisen henkevää. Ei! Olipa hän tehnyt mitä hyvänsä, ei se ainakaan sellaista ollut, joka olisi hänen luonteeseensa tahrapilkkua lyönyt. Siitä Inga tunsi olevansa varmasti vakuutettu! Ja voitonriemuisena hän nyökäytti päätänsä ajatellessaan mikä valtava todistuskappale hänellä nyt on oleva, puolustaessaan häntä mummonsa edessä!

Hänen mietiskelynsä keskeytyi, sillä ovi vastapäässä aukeni, ja sisään astui suurin, mahtavin askelin ja häntää heiluttaen kookas, harmaa newfoundlandilainen koira, pieni kiharapäinen poikaviikari selässään.

Koira ja poikanen olivat kuin yhteen valetut, kumpikin niin kauniit muodoilleen, että Ingan vilkas taideaisti lehahti heti liekkiin. Ehdottomastikin hän löi kätensä yhteen, huudahtaen: — Hyväinen aika, kuinka somia nuo molemmat! Ja kuinka ne sopivat yhteen!

Hän ei ollenkaan huomannut tohtoria, joka myöskin oli tullut sisään ja nyt silminnähtävällä ylpeydellä katseli, millaisen vaikutuksen nuo tekevät vieraaseen. Ihastus koiria kohtaan pääsi Ingassa heti täyteen voimaan, eikä aikaakaan, niin jo hän oli polvillaan Fenrisin edessä, sormet syvällä sen tuuheassa turkissa.

— Niin, nuuski sinä minua vaan, — liverteli hän. — Sinähän olet reipas poika, kun osaat olla hevosenakin.

— Reipas on Kai ja! — kuului pieni ääni, pettymyksen tapaisella heläyksellä. Poikanen, joka ilmeisestikin oli huomannut jääneensä syrjään, oikaisi selkänsä sotilasmaiseen tapaan ja uudisti: "Reipas poika!"

— Niinpä oletkin, — sanoi Inga. — Reipas poika. Näytäs, kuinka hyvin sinä osaat ratsastaa. — Ja houkutellen puuhkallansa Fenrisiä, joka rohkein nappauksin koetti siepata sitä suuhunsa, hän läksi juoksemaan ympäri huonetta, poikasen riemuitessa ja hänen itsensä heleästi nauraessa.

Hän ei huomannut oven jälleen auenneen ja solakan naisen hiljaa astuneen huoneeseen. Hän vaipui hengästyneenä tuolille, jättäen puuhkansa Fenrisille, joka riemuissaan rupesi retuuttelemaan sitä. Vasta sitten kun hiljainen rouvasihminen oli levollisesti ottanut puuhkan pois ja nuhdellen virkkanut koiralle: — Ole tuossa! Ihanhan sinä tärvelet vieraan puuhkan! — vasta silloin Inga huomasi hänet ja nousi heti seisomaan.

— Suokaa anteeksi, hyvä rouva! Mitä aatellettekaan minusta, joka pidän tällaista melua teidän talossanne ihan ensi kerralla! Luulette kenties, että minussa on jotain vinoa. Mutta minä vakuutan: noitten oli syy yksinomaan, — hän viittasi poikaan ja koiraan, — ne ovat todellakin liian somia!

Myhäys elähti rouvan kauniilla, liikkumattomilla kasvoilla, mutta vastannut hän ei. Inga kääntyi tohtorin puoleen virkkaen reippaasti: "Suokaa anteeksi!" ja samalla hän kiireesti korjasi hattunsa, joka leikin aikana oli valunut niskaan.

— Ei mitään anteeksi pyytämistä, — sanoi tohtori, katsoen häneen suoraan. — Tuo puki teitä niin hyvin.

Tyttö hämmästyi: Kuinka ne ovat kauniit, nuo silmät, ja katse yhtä kirkas kuin älykäskin!

Inga Heine ojensi kätensä rouvalle, sanoen puoleksi leikillään: — Olipa tämä todellakin omituinen tapa tehdä ensimmäistä tuttavuutta, mutta mikäpäs meidät, merenrannan ihmiset, muutti? Me puskemme suoraan kuin lännen-ärjy, muodoista välittämättä. Teidän täytyy ottaa meidät sellaisina kuin olemme.

Rouva vastasi vain tavan takaisen: "tervetultua", ja puhelu keskeytyi.

— Eikö teistä tuntunut hyvinkin oudolta siirtyä tänne kauaksi? — kysäisi Inga hetkisen kuluttua, koettaen saada keskustelua jälleen vireille.

— Niin. Kaupunkia kaipaa kyllä.

— Oletteko aina asuneet Kööpenhaminassa?

— Kyllä, kunnes… — rouva punastui ja vilkaisi neuvotonna tohtoriin, joka ei kohdannut hänen katsettansa, — kunnes päätimme siirtyä tänne, — liitti hän.

— Niin, niin tietysti, — virkkoi Inga, kysäisten itseltään, mitä hän nyt oikein lienee tarkoittanut tuolla ontelolla: "tietysti".

Keskustelu taukosi taas, mutta nyt tuli Fenris avuksi.

Ei ollut olemassa mitään, jota Fenris olisi kyennyt niin vähän vastustamaan kuin hauskaa kisaa, ja siksipä se tunsi ehdotonta kiintymystä tuota nuorta vierasta kohtaan, joka, aavistamattakaan mikä ponneton hiljaisuus tavallisesti vallitsee näissä huoneissa, alun pitäin oli tarjounut hauskaksi kisakumppaliksi. Se tuli vieraan eteen ja nosti suuret käpälänsä hänen syliinsä, kallistellen virnailevasti päätänsä ja ystävällisesti maanitellen leikkiin.

Inga oli kohta altis moisille kutsuille.

Hän raaputteli sitä korvan takaa ja silitteli sen kuonoa.

— Kyllä vainenkin sinä olet tavattoman soma elukka! — puheli hän. — Ja tuommoinen rinta sitten! Vai toista käpälää kanssa? Kas niin; kiitos, pojuseni.

— Se on Kain poju, — kuului taas pieni ääni hänen vieressään, ja päättävästi laskeusi pieni pullea lapsenkäsi hänen syliinsä.

Inga nauroi niin sydämensä pohjasta, että tohtorinkin täytyi nauraa. Hiljaisessa rouvassakin elähti jotain naurun yrityksen tapaista. Mutta silloin kääntyi poikanen ja katseli häntä suurin silmin.

— Äiti nauraa! — sanoi hän ilon ja säikäyksen sekaisella äänellä.

Ja äkkiä vaikeni kaikki nauru. Huoneessa oli niin hiljaista, että olisi kuullut neulan putoavan. Johonkin tuskalliseen kohtaan oli kaiketikin kajottu, vaikkei ollut siitä mitään puhuttukaan, — sellainen tunnelma valtasi nuo kolme henkeä tuossa ja teki sen, että heidän katseensa itsestäänkin karttivat toisiansa.

Ingasta tuntui, kuin hän olisi vastoin tahtoansakin nähnyt ja kuullut enemmän kuin olisi ollut sopivaakaan, mutta seuraten, nyt kuten ennenkin, hetken tunnettansa hän kumartui ja suuteli poikaa. Vastaukseksi tämä kietoi kätensä hänen kaulaansa.

— Kuules nyt, Kai! — puhui Inga Heine, nousten istumasta. — Minulla ei ole noin kaunista koiraa kuin sinulla, mutta minulla on pikkuinen hevonen, reipas semmoinen, joka juoksee niin vikkelästi. Sen minä valjastan ponirattaiden eteen ja tulen noutamaan sinua, ja sitten me körötämme yhdessä pitkät matkat, ja Fenris pääsee mukaan sekin. Hyvää sen tekee, kun saa jalkojaan liikutella. Mitäs siihen sanot?

— Heleijaa! — huudahti poika, ja Fenris sanoi: "vou!" ja sanoi semmoisella tavalla, että turhaa oli kaikki vastustus.

— Enkös saa joskus tulla noutamaan noita? — kysyi Inga, kääntyen tohtoriin.

— Niin usein kuin tahdotte, neiti.

— Kiitos!

— Kiitos itsellenne!

— Ja nyt minun on aika lähteä. — Hän ojensi kätensä tohtorille. — Mummo on kaiketikin odottanut minua jo kauan aikaa. — Jääkää hyvästi, rouva! Meidän olisi iloista nähdä teitä Klitholmassa. Ja teitä myös, tohtori, ei lääkärinä, sitä tietysti emme soisi, vaan muutoin, niin usein kuin suvaitsette.

Hän avasi oven eteiseen ja kääntyi kynnyksellä jälleen taputtamaan Fenrisiä. Mutta tämä suosionosoitus herätti varsin paljon epäsuosiota hänen pienessä mäyräkoirassaan, joka uskollisesti oli odotellut ulkona. Se päästi hirmuisen ulinan ja läksi suutuksissaan laahustamaan istuvillaan eteisen sileätä lattiata niin vastustamattoman koomillisena, että läsnäolijain ei auttanut muu kuin katsella toisiinsa ja nauraa — tällä erää paljoa vapaammin kuin äsken.

— No niin! Nelijalkaiset ne pitävät huolta siitä, ettei meiltä keuhkot työttä jää, — sanoi Inga ja pujahti ovesta ulos, äkäinen koira haukkuen perässä.

Pihalla hän kääntyi ympärinsä ja huusi: — Ensi kerralla minä tulen ponin kanssa; se on lauhkeampaa laatua.

Ja tohtori vastasi ovelta, seisoen siinä, Kai selässään ja Fenris vieressään: — Älkää kovin kauan viipykö! Meidän on jo nytkin ikävä teitä.

Monta vuotta vielä jälkeenpäin näki Inga Heine tämän kuvan edessään niin elävänä. Tuo mies, pää niin omituinen, hiukan kumarassa, elämän taivuttama, — poika rimpuilevin jaloin hänen selässään, koira etukäpälät hänen kyljessään ja halveksien katsellen pientä ärhentelevää vastustajaansa, joka yhä edelleen haukkua nalkutteli, — ja hiljainen rouva, liikkumatonna heidän takanaan, ikäänkuin painostamassa tuota kaikkea.

Inga Heine kääntyi pihalta tielle, mutta tohtori seisoi yhä ovella, silmillään seuraten hänen pientä vartaloansa.

— Pöytä on katettu, — virkkoi tohtorinna, äänessä palanen terävyyttä, ja astui edellä ruokasaliin.

Inga poikkesi nyt juuri metsän taa ja katosi näkyvistä.

Tohtori kääntyi verkalleen ja laski poikasen maahan.

— Hän oli kuin raikas tuulahdus, — virkkoi hän. — Tekee hyvää kohdata jotain niin välitöntä.

He istuivat pöytään vastatusten ja aterioitsivat ääneti, niinkuin tavallisestikin. Poikanen vain heidän välissään puhua sopersi jotain silloin tällöin, enimmäkseen äskeisestä vieraasta ja hänen ponistaan, mutta kun ei isä tänään vastannut kuin yksin sanoin eikä äiti senkään vertaa, niin väsähtyi vähitellen hänkin. Kuului vain suuren seinäkellon lerkkauksia viereisestä odotushuoneesta. Ne yksin häiritsivät painostavaa äänettömyyttä, joka lepäsi tämän kodin yllä. Ja tämä äänettömyys se oli kotiutunut seitsemän ajastaikaa kestäneen yhdessäolon aikana, yhdessäolon, jossa ymmärtämystä puuttui.

* * * * *

Kotia tultuansa Inga riensi arkihuoneen läpi suoraa päätä viereiseen työkamariinsa, virkkaen ohimennen vanhalle rouvalle: — Se oli hauska retki, mummo. Tunnin perästä olen luonasi jälleen; minun pitää pistäytyä tänne pikimmältäni, hiukan sormielemaan kipsiä.

Hän kiersi oven lukkoon, itsekään olematta selvillä, miltä hän oikeastaan lukon taakse sulkeutuu, ja alkoi, haljakka yhä yllään, puristella savipalasia käsissään.

— Minun pitää tehdä se yhteen menoon, — puheli hän puoliääneen, — sillä nyt tiedän osaavani sen tehdä. Kenties en toiste enää osaisi milloinkaan.

Posket hehkuivat kuin kuumeessa, sillä välin kuin pehmoiset sormet työskentelivät märässä savessa, kunnes se vihdoin hänen käsissänsä alkoi luontua muodoksi.

— Siinä se on! — huudahti hän, taiteilija-intonsa elähyttämänä: — lujaniskainen, tarkkapiirteinen pää, leveä otsa, syvässä piilevät, arat silmät, kaareva nenä, lauseva suu ja lujapiirteinen, suuri leuka! En ole milloinkaan nähnyt päätä, joka olisi niin omiansa muovattavaksi, en milloinkaan.

Ja yhä enemmän ja enemmän tuli muotoa kuvaan. Piirteet kävivät yhä tarkemmiksi, kasvoihin ilmaantui elämää. Hän hämmästyi itsekin yhdennäköisyyttä ja löi ihmetellen kätensä yhteen.

— Mummo! — huudahti hän ja avasi oven arkihuoneeseen. — Tulepas katsomaan mitä minä olen saanut aikaan! Saat nähdä hänet semmoisena kuin hän on. Ei hän ole likimainkaan valmis vielä, vasta hiukan valmistumassa. Mutta keskeneräisistä pääpiirteistäkin saat nähdä, kuinka karakteristinen hän on. Tuollaisena hän luullakseni on parhaimmillaan. Se on varma, ettei hän tule läheskään niin hyvä, kun olen viilaillut häntä.

Ja kokonaan unohtaen, että kädet ovat hänellä ihan saviset, hän riensi mummon nojatuolin luokse ja tarttui häntä reippaasti käsivarteen, auttaakseen häntä ylös.

— Mutta taivaan nimessä, lapsi! Miksikäs sinä minua tahraat! — virkkoi vanha rouva, katsahtaen todellakin huolestuneena Ingan hehkuviin, innostuneisiin kasvoihin, ikäänkuin peljäten äkkinäistä mielenhäiriötä.

— Suo anteeksi, armas mummo! Tuolta yhdeltä asialta unohdin kaikki tyynni. Mutta minä pesen hetikohta tahrat pois. Lupaa vain, ettäs tahdot nähdä sen, minkä minä sinulle näytän.

— No mitäs se on sitten? — sanoi vanha rouva, seisten ovessa ja sauvaansa nojaten.

Inga vain viittasi kuvaan.

— Katsopas tuota päätä, — virkkoi hän; — eikö se ole hyvä?

— Hyväkö? — Mummo sai silmälasit silmilleen tavattoman nopeasti. — Onpa niinkin, erinomaisen hyvä onkin. Mistä sinä sen sait?

— Tietysti siitä yhdestä ainoasta omituisesta ihmisestä näillä seuduin.

— Vai niin vainen? Vai on meillä tällaisia päitä täällä?

— Vähän aikaa sitten ei vielä ollut, mutta nyt on.

— Kuka se on?

— Uusi tohtori tietysti.

— Vai niin!

— Armollinen rouva käy niin äänettömäksi. Väheneekö tuon pään arvo siitä syystä, että sitä kantaa mies, jota on rangaistu?

— Ei juuri niinkään, mutta kumminkin…

— Katselehan sitä oikein. Tuo ei ole tavallisen pahantekijän pää. Se on miehen, joka on kärsinyt kovaa. Etkö huomaa sitä katseessa, suun lauseessa, itse ryhdissäkin?

— Onhan se varsin hyvin kaikki tuo, mutta minusta vain tuntuu vähän kamalalta, että tämä henkilö on saanut sinut niin haltioihisi: ensi kertaa hänet nähtyäsi syöksyt suoraa päätä kotia häntä muovaamaan.

— Hyväinen aika! Ellei muita esteitä ole, niin täytyy armollisen rouvan todellakin antaa minulle synninpäästö! Nyt minä panen kostean sienen savisille hihoillesi, ja sitten antanet minulle hiukan ruokaa, sillä minun on niin nälkä, että näännyn tähän paikkaan.

Ja niin olikin.

Vanha rouva mietiskeli kauan aikaa, mikähän se lienee antanut tytölle moisen ruokahalun, kävelyretkikö vai kiihkeä työkö. Ruoka vain ei ollut milloinkaan saanut tytön puolelta niin suurta suosiota osakseen kuin tänään. Ja aterioidessaan hän sydämellisesti nauraen loi selvän kuvauksen vierimisestänsä nurmirinnettä alas.

Mummon nuhteleva muistutus: "Mutta Inga, niinhän sinä käyttäydyt kuin vallaton poika", ponnahti kokonaan takaisin tapauksen hullunkurisuudesta; ja kun Inga alkoi kertoa Fenrisistä ja Kaista, silloin syntyi vanhassa rouvassa sellainen halu saada nähdä heitä kumpaistakin, että Inga lupasi pian noutaa heidät ponillaan tänne.

— Pahinta siinä se, — virkkoi mummo hieman epäröiden, — että meidän sitten täytyy tehdä tuttavuutta vanhempainkin kanssa.

Inga ei vastannut mitään, mutta itsekseen hän ajatteli:

— Sitäpä minä juuri tahtoisinkin.

* * * * *

Omituisen heleissä, tuudittelevissa tunnelmissa hän istui sinä iltana työkammiossaan vaipuneena teoksensa katselemiseen. Hän sijoitti silmät hiukan syvemmälle ja teki piirteet hiukan selvemmiksi, mutta muutoin tuntuivat kaikki korjaukset vastenmielisiltä.

— Olkoon sellaisena kuin ilmeni sillä hetkellä, jolloin kipinä oli rinnassani, — virkkoi hän ja ikäänkuin hyväillen pyyhkäisi kuvaa.

Merkillistä oli Ingassa se, ettei hän milloinkaan työskennellyt tuntematta kipinää povessaan. Hänen atelieerinsa olikin täynnään luonnoksia, joista ei koskaan tullut valmista, sillä harvoin hänet innostus valtasi muuta kuin yhden ainoan kerran. Häneltä puuttui kokonaan halua ja malttia siihen, mitä sanotaan velvollisuustehtäväksi taiteessa.

— Rohkea suunnitelma on mielestäni parempi kuin siloteltu teos, — niin hänen oli tapa sanoa. Hän ei ensinkään tiennyt, mitä vaaroja tuollainen katsantokanta mukanaan tuo.

Siinä hän nyt istui mietteissänsä, pyöritellen savenpalasia hyppysissään, uudestaan ja uudestaan syventyen katselemaan noita kasvoja, joka olivat olleet hänen mielikuvituksensa aiheena niin pitkät ajat. Ja siinä hänen istuessaan elähti kummallisen lempeä ilme hänen kasvoillansa, ja hän alkoi hyräillä hiljalleen, melkein ajatuksissansa vain:

"Er ist gekommen im Sturm und Regen, ihm schlug geklommen mein Herz entgegen" —.

[Hän tuli, kun myrskyt ne elämöivät, mun syämmein hyrskyt ne hälle löivät.]

Hänen sisimmissään loihe äkkiä ilmi nuori viidakko ja siinä pieni puro, joka porandellen kiehuu esiin maasta ja kevättänsä keveänä juoksee yli kuivain lehtien, kieputtaen niitä, vieden pois mukanansa, tilaa tehden uusille silmikoille, hippasilla tuulen kanssa, kimallellen kilpaa auringon kera ja itse taivaankanttakin kutsuen kanssansa kamppailuun värien välähtelyssä.

Ken kykenisi pidättämään puron juoksua? Sillä on keväimen kuohuvat voimat, se pyrkii eteenpäin, sen täytyy päästä juoksemaan, vaikka olisi tuhansia kiviä sen tielle kasattuina.

Sitten iski hänen mieleensä, että olisi hauska tehdä poikasestakin luonnos ja nähdä heidät yhdessä, nuo kaksi niin räikeätä vastakohtaa, jotka juuri siksi täydensivät toisiansa.

Hän ryhtyi heti toimeen, mutta huomasi pian, ettei hän pysty siihen. Lapsen piirteet olivat vielä liian pehmeät ja epäselvät luontuaksensa saveen; ainakin puuttui häneltä kykyä saamaan elämää niihin, ja nopeasti hän rutisti savipalasen muodottomaksi möhkäleeksi.

— Ei saa luulla olevansa jotain, — virkkoi hän itsekseen, lykäten työaseensa päättävästi syrjään.

Hän astui akkunan luokse ja avasi sen. Tummana levittelihe tuossa metsä, mutta sen reunassa tuikki tulta tohtorin talosta. Tuuli huhahti kuusissa, koira kuului haukkuvan kylässä, ja kaukaa kumahtelivat suurina, syvinä akkordeina lännen-ärjyn pitkät, raskaat mainingit.

— Herra ties, mitenkä nuo kaksi tuolla lienevät löytäneetkään toisensa! — mietiskeli hän. — Ja mitä lienee tullut heidän välillensä, sittenkuin olivat menneet naimisiin? — Sen hän heti oli huomannut, ettei väli ollut ehjä. — Yksistään jo tuo pakon-omainen, vierasteleva tapa, jolla he katsahtelivat toisiinsa… ja sitten pojan välitön huudahdus: "Äiti nauraa!"

Vieläkin hän oli kuulevinaan tuon omituisen helyn pojan äänessä ja tuntevinaan, kuinka hämilleen he kaikki olivat siitä käyneet.

Valot sammuivat tuolla metsän rinteessä, ja Inga sulki akkunan käydäkseen levolle.

Pari runosäettä Heineltä pyrki sinä yönä uudestaan ja yhä uudestaan hänen mieleensä, ei hän itsekään tiennyt miksi, eikä osannut liittää siihen mitään ajatusta. — Heinejähän minäkin olen, — ajatteli hän. — Hänen runonsa ne myötäänsä elähtelevät mielessäni.

Ja hiljalleen helähdellen niitä alkoi jälleen kuulua. Eriskummallisen surumielisinä ne hiipivät hänen mieleensä, kuiskaillen lymysivät hänen rintaansa ja kehtolauluna häntä uneen uuvuttivat.

"Was vergangen, kehrt nicht wieder; aber ging es leuchtend nieder, leuchtet es lange noch zurück…"

[Mik' on mennyt, pysyy poissa; mut jos läks' se loistoloissa, loistaa vieläi heijastain.]

Seuraavana päivänä ajoi joku Klitholman ohi ja tervehtien kumarsi syvään vanhaa kartanoa kohti, niin syvään, että hattu hänen kädessään melkein kajosi pyörää.

Se oli tohtori, matkalla sairaan luokse.

Inga ei häntä nähnyt, mutta vanha valtioneuvoksetar seisoi akkunassa, ja hänelle tuli kiire saada silmälasit silmilleen. Vasta sitten kun toinen oli ajanut ohi, kääntyi mummo Ingan puoleen, joka oli parhaillaan panemassa muutamia pyökkihalkoja suureen kaminiin.

— Se oli kaiketi tohtori, joka ajoi tästä ohi, — sanoi vanha rouva. — Hän tervehti varsin sievästi.

— Miksikäs hän ei olisi tervehtinyt?

— No niin, hän kuuluu olevan talonpoikaista alkuperää, eikä sellaisilla juuri hienoja tapoja ole.

— Oletko varma, että meillä niitä on enemmän? — kuului koleasti kaminin puolelta.

— Mitenkä? Mitäs sinä oikeastaan tarkoitat?

— Sitä, että sinulla on kyllä hienoja tapoja, mutta minulla, esimerkiksi, ei ole luullakseni enempää kuin kutakuinkin valistuneella talonpojalla.

— Sinulla on aina nuo omat paradoksisi! Eikös sitten syntyperällä ja kasvatuksella ole mitään merkitystä? Ihanko on yhdentekevä, mitä on esi-isiltänsä saanut perinnöksi?

Inga istui kykkysillään, katsellen valkeaan.

— Ei liene ainakaan minulle ylimystavat perinnöksi jääneet, sillä isän aateluus ei ole milloinkaan kiinnittänyt mieltäni. Sitä vastoin tunnen kyllä aika-ajoin juutalaisverta suonissani ja väliin puolalaistenkin etelämaista luonnetta. Niinpä luulen, esimerkiksi että jos kerran rakastuisin, niin hullusti minun kävisi, sillä minä en koskaan osaisi hillitä tunteitani. Ne murtaisivat itsellensä tien kaikkialle! — Piilee siinä vaara sittenkin, tuossa etelän veressä.

— Mitä siihen seikkaan tulee, niin etelän verta on jok'ikisessä, ken vain rakastaa.

— Mainiota, mummo! — Inga hyppäsi lattialta ylös. — Sinä olet verraton! Kuinka ne sopivat sinulle niin erinomaisen hyvin, nuo sanat! — Hän nojasi käsivarsillaan mummon nojatuolin selkämykseen ja kumartui tuttavallisesti hänen puoleensa. — Tuskin osaan mielessäni kuvailla sinun pientä, hentoa olentoasi liekehtivänä ja leimuavana, mutta olisinpa niin hirmuisen kernaasti tahtonut nähdä sinut silloin. Tuli mahtoi ihan säihkyellä sinun mustissa silmissäsi!

— Joutavia!

— Jos minä olisin ollut mies ja elänyt kuusikymmentä vuotta sitten, niin jo vainenkin olisin kosinut sinua.

— Minä en olisi huolinut sinusta, tuommoisesta — plebeijistä.

— Ehkei olisi ollut hullummaksi, jos olisit sittenkin ottanut plebeijin.

Mummo huokasi kummallisen syvään. Tuntui kuin tuo huokaus olisi tullut hänen sielunsa sisimmistä. Ingalla oli juuri kysymys huulillaan, mutta hän ei ennättänyt saada sitä lausutuksi, sillä samassa kuului koputus oveen.

— Sisään! — sanoi hän, liikahtamatta, luullen pehtorin tulevan.

Ovi aukeni pelokkaasti, ja sisään astui hiljainen tohtorinna, taluttaen kädestä Kai poikaa.

— En saanut rauhaa tältä, — sanoi hän. — Suokaa anteeksi…

Hänen kasvoillaan asui tällä hetkellä ilme, joka ikäänkuin pyysi anteeksi, että hän ensinkään on olemassa.

— Suokaa anteeksi, että tulin niin kohta, — jatkoi hän hämillään, — mutta poikaa oli aivan mahdoton saada pysymään asemillaan. Hän tahtoi välttämättömästi nähdä ponia.

— Kai on kerrassaan älykäs poika, — sanoi Inga, ottaen poikaa kädestä. — Tervetuloa Klitholmaan, rouva! Kas tässä — hän kääntyi mummoonsa — tässä on meidän uuden tohtorin rouva, ja tässä minun pieni kisakumppalini eilisestä ruveten. Eikö hän ole hauska?

Vanha rouva, näin äkkiä yllätettynä, ojensi vieraalle kätensä ja, hieman vitkastellen, pyysi häntä istumaan.

— Tehkää hyvin ja siirtykää hiukan lähemmäs, minä en kuule oikein hyvin. Niin, minun poikani tytär on kertonut paljon teidän reippaasta pojastanne ja suuresta koirasta.

— Neiti on niin ystävällinen heille, — vastasi tohtorinna, silmiänsä nostamatta —

Tarttuen silmänräpäyksessä tuohon sanaan katsahti Kai hymyillen Ingaan ja kuiskasi mairitellen: "Poni!"

— Mennään heti kohta sen luokse, — virkkoi Inga. — Suokaa anteeksi; minä poistun hetkiseksi.

Ja vähääkään välittämättä avuttomuuden ilmeestä vanhan rouvan kasvoilla Inga tuiskahti Kain kanssa ulos ovesta.

— Inga pitää niin paljon lapsista, — sanoi valtioneuvoksetar, jotain edes sanoakseen.

— Sen huomaa kyllä, — vastasi tohtorinna, nostamatta silmiään, ja sitten vaikeni keskustelu jälleen. Tätä väliaikaa käytti vanha rouva tarkastellakseen vierastansa lähemmälti, ja hyväntahtoinen ilme hänen tummissa silmissään tiesi ennen pitkää, ettei tulos suinkaan ollut epätyydyttävä.

Hän nyökäytti päätään hyvillänsä.

Kasvot itsessään varsin sievät, mutta niin kummallisesti pelonalaiset. Herrainen aika, häntä pitää avittaa!

Ja äkillisen, sisäisen pakon vaikutuksesta ojensi vanha rouva hennot, ryppyiset kätensä äänetöntä vierastansa kohti, sanoen herttaisen sydämellisesti:

— Olkaa vakuutettu, että jos minä jossakin saatan olla teille avuksi, niin kauan kuin vielä olette paikkakunnalla outo, niin olen sen ilolla tekevä.

Tohtorinna tarttui tavattoman kiihkeästi noihin ojennettuihin käsiin ja katsahti nyt ensi kertaa ylös.

— Kiitos, — virkkoi hän, ja ääni se vavahteli hiukan, — mutta me olemme oikeastaan tulleet tänne kätköön.

Vanha rouva taputti lemmekkäästi hänen kättänsä.

— Niin, niin, siihen tämä tienoo on omiansa… ihan omiansa. Täällä saattaa elää aivan syrjässä muista.

— Sitä minäkin luulin, mutta… seutu on pieni; huhu joutuu sittenkin tulijan edelle. En luullut sen ennättävän tänne saakka, mutta tuskin olimme olleet täällä kahta viikkoakaan, niin jo kuulimme kuiskaeltavan meistä. Ette usko, kuinka kovalta tuntuu, kun ihmisellä on jotain sellaista, josta hän ei milloinkaan pääse, sellaista, mikä myötäänsä heittää varjoa hänen päällensä.

— Niin, hyvä rouva, sen ymmärrän varsin hyvin. Mutta meidän pitää samalla nähdä siinä jotain, joka tapahtuu oikeuden vaatimuksesta.

— Ei siitä ole apua taakan kantamisessa, — sanoi tohtorinna, katsoen syrjään.

— Olette oikeassa: ei ole apua teille, joka olette syytön, mutta syylliselle kyllä. Minun on niin sääli teitä, — lisäsi vanha rouva, huomatessaan, kuinka vieraan silmäluomet alkoivat värähdellä. — En tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin te olisitte siksi liian nuori ja kaunis.

Nykäys kävi kädessä, jota hän piteli, mutta hän taputti sitä yhä hellemmin ja jatkoi siitä häiriytymättä:

— Niin, niin, minä ymmärrän niin hyvin mitä te tarkoitatte. Te tiesitte mitä teitte silloin kun sidoitte itsenne, tietysti, — ja me muut, me emme saata olla kunnioittamatta teitä siitä.

— Ei, ei, te erehdytte! — huudahti tohtorinna, punastuen ohimoitaan myöten. — Ei tässä ole mitään, mikä kunnioitusta ansaitsee. Itse minä sitä tahdoin. Minä tarkoitan…

Hän pysähtyi neuvotonna.