KJELD

Katumaalarin tarina

Kirj.

J. BLICHER-CLAUSEN

Tekijän luvalla tanskankielestä suomensi

Hilma Suomalainen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1903.

MOTTO

Saa köykäiset kyllä köykäisen;
He kosivat sattuman varaan. — —
Mut yksinäinen saa yhden vaan,
Häll' antaen lempensä paraan. — —

(Karl Gjellerup, "Brynhild.")

Pitkä jono vaunuja oli pysähtynyt Neitsyt Maarian torille. Kirkko oli loistavasti valaistu, ja alttarikehykselle oli asetettu kukkivia kasveja. Kansa oli jo ikäviin asti istunut kirkonpenkeissä, ahmien katseillaan komeita pukimia, kunnes silmiä ihan häikäsi. Tuo tavallinen köpenhaminalainen uteliaisuus ilmeni, nyt niinkuin aina, pisteliäissä huomautuksissa ja silmittömässä moittimisen halussa.

Mutta nyt oli kuiskuttelemiset loppuneet, morsian oli saapunut ja vihkiminen alkanut.

Ulkopuolella kokoontui kansa tiheisiin parviin, ajurit hillitsivät hevosiaan, ja tungos kasvoi kasvamistaan. — Sulhanen ei tosin ollut mitään erinomaista — sillä mitäpä merkitsee, Jumala paratkoon, yks' taidemaalari raukka nykyaikana! — Mutta morsiamen koti oli kaupungin varakkaimpia, ja loiston piti kirkossa olla kerrassaan häikäsevää.

Ei ollut juuri hupaista seista täällä ulkona odottamassa. — Ilta oli kylmän kolakka ja sumuinen, mutta onpahan sitten oleva itsekullakin, kotiin mennessään, se tyydytys, että oli nähnyt jotain. Muutamat herrat ehdottivat, että mentäisiin vihkimisen ajaksi vastapäätä olevaan ravintolaan juomaan lasillinen viiniä, mutta naiset vastustivat äänekkäästi tätä. Paikkansa pitäminen on ensimäinen ehto, mieli tässä mitään nähdä, arvelivat he. Kahdelta vanhalta neideltä alkoi armottomasti palella varpaita, ja heidän täytyi tömisyttää jalkojaan katukivitystä vastaan, että ne vähän lämpenisivät. Ja aivan kuin kiusaa tehden muutamat vallattomat katupojat siinä heidän vieressään vielä laulaa rallattivat:

"Oi, ollakko mullakin sulhanen!"

Puolituntinen tuntui koko tunnilta, mutta viimein avautui kirkon ovi, ja morsiuspari astui ulos, noustakseen vaunuihin.

Morsian kulki suorana ja keveästi. Hänen kasvonsa kilpailivat loistossa kynttiläin kanssa hänen takanaan.

Ihmettelyn humina kulki pitkin katsojien rivejä, ja lyhyitä huudahduksia kuului naisväen parvesta. Tukan laitetta tarkastettiin tyystin, ja morsiushamosta arvosteltiin.

Sulhanen ei katsahtanut kertaakaan ympärilleen. Kaihtien hän loi silmänsä alas, ja ilme niissä muistutti haavotettua otusta. Vasta sitten kun vaunun ovet oli suljettu heidän jälkeensä, hän äkkiä nosti silmänsä ja antoi katseensa kulkea uteliaan katsojajoukon rivejä pitkin.

— Oi kuinka minä vihaan teitä, — puhuivat nuo silmät. — Ja miten vastenmielisiä ovat mulle koko nämä juhlamenot ja nuo tyhjäntoimittajat tuossa!

Vaunut kääntyivät Gammeltorville päin ja sieltä Strögille. Lyhdynvalo lankesi häikäsevän kirkkaasti morsiamen syliin, missä oransikukkaset lepäsivät vienosti värähtelevien veenusheinäin keskessä.

Sulhanen vetäsi äkisti luokseen kukkasvihon.

— Minä rakastin tätä aamulla, kun lähetin sen sinulle, — sanoi hän; — minä suutelin sitä, niinkuin katolilainen suutelee reliikkiä, mutta nyt on tuon kirotun joukon uteliaat katseet solvaisseet sen pyhyyttä, niinkuin kaiken muunkin.

— Mutta Kjeld! Kuinka sinä hennot puhua minulle noin, tänä päivänä, minulle, joka olen riemuinnut niin tästä kaikesta?

Sulhasen kasvoille lennähti ilme, joka muistutti katkeraa ivaa, vaan nähdessään kyyneleet morsiamen silmissä, hän veti hänet puoleensa ja suuteli kiihkeästi hänen poskiaan, suutaan ja silmiään.

— Etkö sinä käsitä, — sanoi hän, — että nuo ihmiset ne ovat minulta kaikki hävittäneet. Miksi et suostunut tekemään niinkuin minä pyysin? Olisimme matkustaneet kauas pois täältä, aina Pohjanmerelle asti, sinne, missä se yhtyy Skagerakiin, ja vihittäneet itsemme siellä pienessä, rappeutuneessa maalaiskirkossa. Miksi oli niin tarpeellista näytellä kaikkia näitä hesuja ja hetaleita?

— No, mutta Kjeld, kun mulla nyt kerran on niitä. — — —

— Oi, miten hartaasti toivoisin kellon olevan jo kaksitoista ja junan kohta lähtevän, jolla aiomme matkustaa.

Morsian hymyili veitikkamaisesti.

— Kyllä sekin aika vielä joutuu, — sanoi hän.

Kjeld katseli kotvasen morsiantaan, ikäänkuin jotain harkiten, sitten hän aukasi kiivaasti vaununakkunan ja huusi ajajalle:

— Pääasemalle!

Morsian tarttui kauhistuneena hänen käsivarteensa.

— Mutta Kjeld, mitä ajatteletkaan! Vieraat odottavat meitä kotona, ja sitä paitsi, enhän saata toki matkustaa morsiuspuvussa!

Kjeld pyyhkäsi kädellään kuumaa otsaansa.

— Se on totta se! — sanoi hän. — Minä unhotin sen. Kummallista, miten paljon minä unhotan nykyjään!

Tuskan piirre ilmestyi hänen silmiinsä. Morsian tunsi niin hyvin tuon piirteen ja kiiruhti sitä haihduttamaan:

— Se johtuu ylimääräisestä ponnistuksesta! — sanoi hän. — Olet työskennellyt liian paljon viime aikoina. Enkä minä lainkaan ymmärrä, miksi oletkaan sitä tehnyt.

Kjeld laski kädestään morsiamen kätösen.

— En minäkään sitä ensin ymmärtänyt, mutta sittemmin se selveni mulle — sanoi hän. — Minulla tuntui olevan niin paljon valmistettavaa, ennenkuin aloin elää sitä mukavaa elämää, jota tästä puolin tulen viettämään, vapaana kaikista toimeentulon suruista ja huolista.

— Mutta saatathan silti kyllä tehdä työtä.

— Niinhän minäkin alussa luulin, mutta — hän katsoi morsiameensa, — jos uskoisin taiteellani olevan hengettären, niin sanoisin, että näin sen nauravan tälle luulolleni, ja silloin minä peljästyin.

Morsian laski lämpöisen, pehmeän kätensä sulhon silmille. Raju ilme niissä hämmästytti häntä. Äkillinen tuska valtasi hänet, ja hänelle muistui mieleen sulhonsa usein tekemät viittaukset, joita hän ei koskaan ennen ollut ottanut uskoakseen.

— Minä rakastan sinua, — kuiskasi Kjeld. — Minä rakastan sua rajattomasti! Sinä olet taiteeni sielu ja elämäni elämä, mutta minä olisin vielä monta vertaa onnellisempi, ellet olisi rikas.

Morsian leikitteli kukkavihkonsa kanssa.

— Tahtoisitko sitten, että tekisin itseni köyhäksi sinun tähtesi? — sanoi hän.

Kjeld oli hetken ääneti.

— En! — virkkoi hän sitten. — Sitä en saata vaatia sinulta. Mutta jos rikkaus kuolettaa minussa taideniekan!

— Mutta Kjeld, oletko suunniltasi!

— Niinpä taidan olla — välistä. Mutta pane kuitenkin mieleesi, että lapsilta ja hulluilta totuuden kuulee.

Morsian purskahti itkuun. Kiertäen käsivartensa Kjeldin kaulaan, hän rukoili:

— Älä enää koskaan sano noin pahasti!

Ja katuvaisena lupasi toinen:

— En koskaan, en koskaan! — Äläkä sinäkään välitä yhtään tästä. Se kyllä menee ohi. Tiedäthän sinä, miten omituinen minä välistä olen.

Vaunut pysähtyivät samassa morsiustalon ovelle, mutta auttaissaan morsiantaan vaunuista, Kjeld vieläkin itsekseen puheli hellästi ja vakuutuksella: lapsilta ja hulluilta totuuden kuulee.

Sitten hän painoi arasti päänsä alas ja, vilkasematta kertaakaan katsojiin heidän kumpaisellakin puolellaan, seurasi morsiantaan matoilla peitettyjä portaita myöten ylös juhlallisesti valaistuun saliin, johon hää-ateria oli valmistettu.

Kahdentoista aikana yöllä läksivät he Esbjergin kautta matkalle
Lontoosen ja Edinburgiin.

Kjeld upotti sairaat aatoksensa lempiviikkojen riemuun. Epäilys ja pelko unohtuivat kahden voimakkaan, pehmeän käsivarren lämpöiseen syleilyyn. Ja jos joku osa hänessä itki, niin toinen osa nauroi, — jos toinen huokasi, niin toinen laulahti, — ja naurava ja laulava osa se oli aina voitolla.

Kjeld oli työskennellyt lakkaamatta kokonaisen vuoden, työskennellyt yöt, päivät, suomatta itselleen lepoa, ja nyt seurasi reaktioni. Hän ei ollut koskaan osannut säästäen käyttää taidettaan. Aiheet tulivat lennossa, ja niitä aljettiin heti kehittää, välistä kolmea, neljää yht'aikaa.

Hän ei milloinkaan edeltäkäsin laskenut, tuottavatko ne hänelle mitään, vai olisiko kenties parempi säästää hiukan pääomaa.

Maalatessaan hän ei ylimalkaan ollenkaan ajatellut rahoja. Jos hän sai taulunsa kaupaksi, käytti hän rahat suruttomasti kuin lapsi ja tiliä pitämättä; ellei sattunut ostajaa, niin näki hän nälkää valittamatta.

Kjeld on idealisti, sanoivat toverit, kohauttaen olkapäitään, mutta antoivat hänen muutoin kulkea omia teitään. Ja toisellainen hän tosiaankin oli kuin muut taiteilijat.

Hän vihasi ihmisten uteliaisuutta ja — pakeni sitä. Saattoipa hän punastua ohimoita myöten, kun hän ohikulkevan katseesta huomasi, että tämä tuntee hänet. Ei hän milloinkaan käyttänyt isoa, pyöreälieristä hattua eikä tuuheaa taiteilijantukkaa, vaan kätki kätensä syvälle lyhyen, harmaan takkinsa taskuihin ja otsansa sietämättömän jäykän, suoralierisen hatun alle.

Olipa melkein kuin onnetarten oikkua tuo, että juuri hänen piti rakastuman rikkaaseen tukkukauppiaan tyttäreen, joka heti vastasi hänen tunteisiinsa. He tapasivat toisiaan ensi kerran eräässä iltamassa, missä joutuivat istumaan vieretysten illallispöydässä. Taiteilija rakastui heti tähän neitoseen, tuntematta häntä edes nimeltä; — hän oli kuullut nimen, mutta unhottanut sen tyystin, heidän haastellessaan.

Nuoren neitosen hehkuvat silmät ja heleä hymyily hurmasivat Kjeldin kerrassaan. Mutta kuultuaan sittemmin, miten rikas tämä neitonen on, hän säikähti kovasti eikä uskaltanut pitkiin aikoihin kosia, tekipä vielä kömpelön yrityksen peräytyäkseenkin kokonaan. Tämä yritys meni kumminkin niin kokonaan myttyyn, että neitonen purskahti suoraa päätä nauramaan, ja tästä helakasta naurusta huomasi Kjeld nyt paljastaneen itsensä kokonaan, niin perinpohjin.

Kuukautta myöhemmin hän oli jo kihloissa. Mutta onnentoivottajia hän vältti mikäli mahdollista ja oleskeli suurimman osan päivästä ateliassaan, sillä syyllä muka, että hänen täytyi saada taulunsa valmiiksi kevätnäyttelyyn. Ei hän kuitenkaan maalannut muulloin kuin morsiamensa istuessa hänen luonaan. Omituisella häpeän tunteella huomasi Kjeld, ettei hän enää voinut työskennellä hänettä.

Tuo notkea, pieni olento, sysimustine hiuksineen ja miltei mustalaisen tapaisesti liekehtivine silmineen, oli ensi hetkestä asti innostuttanut Kjeldiä luomaan paraimman teoksensa, sen, joka todella oli porras ylöspäin suurta taidetta kohti. Ja näin tuo olento innostutti häntä nyt yhä eteenpäin, ja taiteilija tunsi olevansa sanomattomassa määrin riippuvainen hänen tulostaan ja lähdöstään. Tuo impi tuossa, joka istuu päivänpaisteessa puujakkaralla ateliassa, kädet ristissä polvellaan tai suuren, keltaisen silkkivarjostimen hohteessa ison jalkalampun palaessa ikkunan luona, se on juuri hän, joka luo värit taiteilijan paletille ja antaa valon hänen taululleen. Ja koko maailma muuttuu taas niin harmaaksi, kun hän on poissa, tuo "musta tintti", kuten Kjeld leikillisesti kutsui morsiantaan.

Mutta "musta tintti" kuului seurusteluihmisiin. Hän ei kuolemakseenkaan saattanut ymmärtää, miksi hänen sulhonsa viettää kaiket päivänsä hämäräisessä ateliassa, ja ellei hän olisi ollut niin kauheasti rakastunut Kjeldiin kuin hän sillä kertaa oli, ei hän olisi kärsinyt sitä. Nyt hän kuitenkin tyytyi, otti vaan joskus kiinni sulhonsa napinlävestä, puisteli häntä hartioista ja sanoi muristen:

— Sinä pahan-ilkinen poika! Miksi et koskaan ole kotona, kun ihmiset tulevat meitä onnittelemaan? Näyttää siltä kuin et ensinkään välittäisi minusta.

Silloin peitti Kjeld hänen kätensä suuteloilla, hienoista, hoikista ranteista alkaen aina kyynäspäihin asti, ja puheli:

— Musta tintti, sentähden juuri en saata tulla, kun sinua niin äärettömästi rakastan. Minä en siedä nähdä yhtäkään noista keikailijoista, jotka ajattelevat: hän teki sen rahojen tähden, sillä minä tiedän, että jos köyhä olisit, niin en tosin rakastaisi sinua enemmän — sehän on mahdotonta, — mutta paljon iloisempi olisin kuin nyt.

Morsian nipisti sulhoaan korvasta.

— Sinä olet joko parantumaton haaveilija — sanoi hän — taikka et ymmärrä itsekkään, mitä puhut. Ikäänkuin ei rikkaudellakin olisi hyviä puoliansa! Niinkuin ei olisi suloista — ja varsinkin juuri taiteilijalle — tuo turvallinen varmuus, ettei tarvitse ponnistella leivän tähden!

Kjeld katsoi surullisena morsiameensa.

— Turvallinen varmuus lamauttaa, — sanoi hän, — juuri sitä minä pelkäänkin.

Musta tintti oli loukattu. Hän ei vastannut enää mitään. Ja Kjeldiltä meni loput yhdessä-oion ajasta, lepytellessään häntä jälleen.

— Mistä kaikki nämä rahat? — kysyi neitonen eräänä päivänä, huomatessaan kolme, neljä kultarahaa Kjeldin pöydällä.

— Onko niitä niin paljon? — vastasi taiteilija.

— Tässä on neljäkymmentä kruunua — sanoi morsian. — Miksi et koskaan pidä kirjaa?

Kjeld hymyili:

— On niin joutavata pitää kirjaa. Kun minulla on rahoja, käytän niistä, minkä haluan, ja annan pois, minkä saatan. — En ajattele niitä koskaan sen enempää.

— Mutta kun sinulla ei enää ole rahoja, mitenkäs sitten?

— Sitten panen suun säkkiä myöten.

— Se tahtoo sanoa: näet nälkää.

Kjeld oli ääneti.

— Varmaankin olet toisinaan nähnyt nälkää, — sanoi morsian, ja hänen äänensä kävi äkkiä helläksi. Ja kun taiteilija yhä pysyi äänettömänä, kiersi tyttönen käsivartensa hänen kaulaansa.

— Kuinka minä rakastan sinua siitä syystä — kuiskasi hän. — Mutta älä koskaan enää tee sitä… Kuuletko?… Kunpa vaan olisimme naimisissa, niin pitäisin kyllä huolen, ettei se enää koskaan saisi tapahtua. Mutta, onko sinulla sitten niin monta autettavaa? — Morsian punastui hieman ja katsoi vähän uteliaana sulhoonsa.

Kjeld otti tyttösen pään käsiensä väliin ja katsoi suoraan noihin hymyileviin silmiin.

— Sanottakoon meistä taiteilijoista mitä tahansa — puheli hän; — me olemme huikentelevaa väkeä, vapaita kuin taivaan linnut, vaan sitä älköön koskaan sanottako, ettemme auttaisi toisiamme. Jokainen köyhä taiteilija, joka sattuu tielleni, on veljeni, lyön hänelle ääneti kättä, ja jos hän joutuu pulaan, niin autan häntä.

— Ja nyt saat paljon varoja, joilla voit sitä tehdä — sanoi tyttönen mielitellen. — Eikö se sitten ole ihanaa?

Kjeld huomasi säteilyn noissa mustissa silmissä.

— Sinä olet viisas — sanoi hän ja suuteli morsiantaan, — hyvinkin viisas.

Hän hymyili tätä sanoessaan, mutta sanojen takaa kuului kuin huokaus.
Morsian kuuli vaan sanat, — ei huokausta.

Oli unensa nähnyt hänkin,
Mies köyhä, loistossa kaupungin,
Unet armahat, pettäväiset,
Unet kunnian, maineenkin.

Häämatkalla sattui muuan tapaus, jota he sittemmin elämässään saivat usein muistella, kumpikin omalla tavallaan.

Oli kolkko, sumuinen päivä. Ei paistanut Lontoon miljoonille päivänsädettä ainoatakaan.

Cityn leveillä kaduilla risteilivät raitiovaunut, ajurit ja hienot ajokalut. Jalkakäytävää myöten kulki kävelevien vuolas virta, kiemurrellen kuin suunnattoman suuri ankerias kadulta kadulle.

Mutta yhdessä paikassa jakaantui virta aina ja kulki varovasti kahdenpuolin siitä.

Siellä loikoi käytävällä mies. Repaleiselta ja kurjalta hän näytti, mutta karkeista hihoista tuli näkyviin valkeat, hienot kädet, ja punaliidulla hän maalasi käytävän kuiville kivilaatoille.

Nuori pariskunta pysähtyi, kuten kaikki muutkin, tätä katselemaan. Rohkein, voimakkain piirtein loi katumaalari liitupalasellaan esille luonnoksiaan. Ne olivat vaihtelevia kuvia ja muodostuivat eläviksi riveiksi, temmaistuina ihmismerestä hänen ympärillään. Tässä kulki vanha vaimo kerjäten leipää, tuolla istui dickensiläinen taskuvaras, jalat huolettomasti ristissä, savipiipun-nysä suussa, kasvot vilkkaat, silmät vilhuvat, tuossa kaksi lasta kesken leikkiään tappelivat napista, ja pelastusarmeijalaiset astuivat juhlakulussa siitä ohitse.

Useimmat katsojista viskasivat kivilaatalle rahaa, pois lähtiessään.

Mies ei ollut sitä huomaavinaan.

Hän ei katsahtanut ylös eikä milloinkaan kiittänyt. Keräsi rahat vaan, katse ylevänä kuin minkä hallitsijan ikään.

Mutta äkkiä hän heittäytyi aivan pitkäkseen ja alkoi, toiseen kyynäspäähänsä nojautuneena, valmistella ennen tekemäänsä hajanaista luonnosta.

Hän näytti olevan niin kiintynyt tähän työhönsä, ettei huomannut kansan tulemista eikä menemistä.

Kjeld katseli häntä, hengitystään pidättäen. Askel askeleelta hän läheni maalaria, ja hehku hänen poskillaan kasvoi sitä myöten kuin kuva valmistui ja selveni. Yht'äkkiä hän juoksi miehen luo ja tarttui lujasti hänen käsivarteensa:

— Olettehan hullu — kuiskasi hän. — Maalatkaa tämä kuva väreillä.
Siitä tulee mestariteos.

Toinen katsoi ylös, tylsä ilme silmissä.

— Mahdotonta, — sanoi hän, — minä olen värisokea.

Kjeld oli hetkisen ääneti. Tuntui kuin hän olisi tukehtumaisillaan.
Mutta sitten hän heittäytyi maahan polvilleen katutaiteilijan viereen.

— Toveri! — sanoi hän. —Minäkin olen maalari ja olisin mielelläni ostanut sinun taulusi. Nyt saan tyytyä siihen, että olen nähnyt sen. Ota vastaan kiitokseni ja käytä hyväkseni tämä, niin teet minulle mielihyvän.

Kjeld pisti 20-shillingin rahan maalarin käteen, mutta silloin hypähti mies pystyyn, ja ensi kerran näytti tulensäihky leimahtavan tympeissä silmissä.

— Kiitos, — sanoi hän, — mutta minä en ota lahjoja toverilta.
Taiteilijoilla ei tavallisesti ole paljoa, mistä antaa.

— Mutta hänellä on, — virkkoi Kjeld, luoden hellän silmäyksen vaimoonsa. Hän ei tahtonut rahoja takaisin hinnasta mistään; piti keksiä joku keino sen estämiseksi.

Katumaalari katsoi pitkään kumpaistakin vierasta. Silminnähtävästi hän ihaili nuoren rouvan kauttaaltaan eleganttia pukua. Sitten hän kumarsi syvään.

— Minä kiitän teitä, mylord ja mylady, — sanoi hän ja, tarttuen samalla Kjeldin käteen, jatkoi: — olette suuri mestari, jos osaatte maalata noin kultaisissa kahleissa, — mutta, ikäänkuin paheksien sanojaan, samassa hetkessä liitti heti: — God bless you! [Jumala siunatkoon teitä.]

Kalman kalpeana seisoi Kjeld ja tuijotti maalariin. Hänen vaimonsa veti hänet nopeasti kanssaan pois tungoksesta.

— Tuo pahanilkinen! — puheli hän. — Sinä tyhjennät kukkarosi hänelle, ja palkaksi hän loukkaa sinua. Sellainen maankulkija! Sellainen kurja moukka…

Kjeld pani nopeasti kätensä hänen suunsa eteen.

— Hän ei ole moukka; sen tiedät hyvin. Sitä todistaa hänen puhetapansa, sitä todistaa hänen kätensä… Mutta hän ei ole tahtonut tehdä muuta maailmassa kuin maalata, ja siksi on hän valinnut katutaiteilijan vapaan elämän ennemmin kuin konttorien kuluttavan, tympeyttävän toimen. Hän näkee kaiketikin näkyjä: hänen sisimpänsä on täynnä valoa ja värejä, tuhansine hienoine vivahduksineen, mutta hän on värisokea, hän ei voi siirtää niitä kankaalle. Voitko ajatella mitään niin kauheata? — Kjeld pysähtyi ja katsoi vaimoonsa tuolla tuskallisella katseellaan. — Voitko ajatella mitään niin kauheata kuin että taide kuolee taiteilijassa?

Musta tintti ei käsittänyt tätä, mutta naisille ominaisella vaistolla hän vastasi, tietämättä itsekään, miten totta hän puhuu:

— Voin ajatella kauheampaakin — voin ajatella, että rakkaus kuolisi — Ja hän lisäsi huolettomasti: — tahi että me itse kuolisimme. Ajatteles, jos nyt sinä ensin menisit pois! — Minun täytyisi mennä toisiin naimisiin, päästäkseni läpi elämän… Pelkään kauheasti yksinäisyyttä… Miksi tuijotat minuun noin?… Aivan varmasti menisin naimisiin… Minun suorastaan täytyisi tehdä se, ett'en tulisi — hulluksi… Etkö luule, että itsekin tekisit samoin?

Kjeld käänsi päätänsä poispäin ja vastasi, katsomatta vaimoonsa:

— Minä en koskaan voisi muistostani hälventää olemattomiin sitä, mikä on olemassa ollut… Vasta sitten kun sen voisin tehdä, saattaisin mennä uusiin naimisiin.

— Rakas Kjeld, mun oma kummallinen Kjeldini! Kuinka armas sinä sentään olet! — ja vaimo tunki molemmat lämpöset kätensä miehensä povitaskuihin. — En ymmärrä, mitä tekisin, jos kadottaisin sinut!

— Entäs minä sitten! — sanoi taiteilija. — Jos sinä menisit pois, ei olisi elämällä enää mitään arvoa minulle… Mutta sen minä tiedän, että jos taide kuolisi minussa, matkustaisin Lontooseen ja rupeaisin katumaalariksi! Vapaampaa ja ylevämpää lazaronielämää en saata kuvailla. Korkealla katto, kaukana seinät ja ympärillä miljoonakaupungin elämä! Katsoppas vaan, miten varoillaan he astuvat miehen ympäri tuolla! Lontoon asukkaat eivät ole pikkumaisia… He kunnioittavat taidetta itse taiteen tähden repaleisenkin miehen harjoittamana. Huomaatko, millä mielenkiinnolla he seuraavat hänen työtään? Katsos tuota vanhaa miestä, joka on suulleen suistumassa, kun niin koettaa päästä näkemään. Ja noita nuoria tyttöjä, jotka kurottautuvat varpailleen. Ja pitkiä poikaviikareita, lakki niskassa, kädet housuntaskuissa, miten he vihellellen katselevat. Ja kaikki ovat he yhtä huvitetut hänen työstään.

Musta tintti tömisti kärsimättömästi jalkaansa kadun kivitystä vastaan.

— Eikö jo lähdetä? — sanoi hän.

— Ei, jääkäämme katsomaan kuvan valmistumista, — pyysi Kjeld.

Rouva keikautti niskaansa taaksepäin ja helähti nauruun, rajun vallattomaan.

— Se ei varmaankaan valmistu tänäpäivänä — sanoi hän. — Katso, nyt poistuvat ihmiset, ja maalari makaa vatsallaan ja juo.

Kjeld kääntyi katsomaan ja näki maalarin kätkevän liitupalasen taskuunsa ja kallistavan suuhunsa loput viinapullosta, jota piteli kädessä.

— Hyi, miten inhottavaa! — sanoi taiteilija. Mutta Musta tintti laski sametinpehmoiset kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi säälitellen:

— Mutta hyväinen aika! Mitäpä hän sitten voisi muuta tehdä, maatessaan kylmillä kivilaatoilla paleltumassa, kuin juoda?

— Hänen pitäisi nousta ja mennä pois.

— Niin, mutta kuule nyt, Kjeld! Itsehän vasta sanoit katutaiteilijan elämän olevan vapainta ja ihaninta, mitä saatat ajatella.

— Ei tuolla tavalla…

Musta tintti otti muutaman tanssiaskeleen.

— Joutavia! — sanoi hän. — Tuota nyt maksaisi mietiskellä! Eihän se koske sinua eikä minua. Herra Jumala antaa meille kaikille virheemme anteeksi.

Mustalla tintillä oli suuri sydän. Siinä sulautuivat kaikki mahdollisuudet ja mahdottomuudet yhteen ainoaan, päättömään, kaikkinielevään sääliväisyyteen.

Lukiessaan sanomalehdissä jostain murhasta, ei hän suurestikaan ajatellut murhattua, vaan sitä enemmän murhaajaa.

— Voi sitäkin raukkaa! — oli hänellä tapana sanoa; — hän on tietenkin hullu.

Ja jos joku vaati oikeudenmukaista rangaistusta rikoksesta, oli hänellä aina valmiina lause: — Voi surkeata! Ei pitäisi rangaista ketään. Kjeld koetti turhaan oikaista vaimoaan. Nämä huojuvat käsitteet kristillisyydestä ja siveydestä, laupeudesta ja ihmisrakkaudesta hämmentyivät nuoressa rouvassa yhdeksi ainoaksi sekavaksi vyyhdeksi.

Mutta Kjeld haasteli kuitenkin yhtä paljon itselleen sekä Mustalle tintille.

— Minä soisin — puheli hän, kun hänelle muistui mieleen vaimonsa tapa aina silotella asioita, — soisin ihmisten käyttävän laupeuttaan paremmin, kurjille, onnettomille, langenneille, sorretuille, mutta ei pahantekijöille. Tällä en oikeastaan tarkoita niitä rikoksia, joita laki rankaisee, vaan paremminkin niitä, joita ihmiset keskuudessaan tekevät toisiansa vastaan. Ja kuitenkin, jos vääryyttä kärsinyt tahtoo puolustautua, niin nostaa tuo harhaan joutunut ihmisrakkaus yleensä ja tanskalainen vesivelli-armeliaisuus erittäin oikean Rama-huudon häntä vastaan… Tiedätkös, mitä minä toisinaan ajattelen, kun oikein suutun? Soisin olevani kirjailija enkä maalari. Oi, millainen kirja siitä syntyisikään, kun terottaisin kynäni pelkäämättömyyden puukolla, kastaisin sen totuuden musteeseen ja kirjoittaisin oikeudentunnon paperille! Ja kuinka sitä sitten kurikoitaisiin, boikotettaisiin ja pantaisiin takavarikkoon! Ei yksikään kunnon ihminen sietäisi sitä pöydällään… Sepä se juuri tekee nykyajan niin kehnoksi, että totuus ei enää ole totuutta, eikä valhe valhetta, — silotus, systeema tasoittaa kaikki. Vääryys on vaan tietämättömyyden aiheuttamaa, valhe vaan väärinkäsitystä, sillä ihmiset ovat niin liikuttavan laupiaita toisilleen. Ei silloin, kun he valhettelevat toisistaan, panettelevat ja murhaavat toisiaan takanapäin, vaan silloin, kun heidän tulisi tuomita julkisesti. He tietävät tuomion kohtaavan heitä itseään, ja siksi he kohottavat laupeuden lipun korkealle… se peittää niin paljon, jota ei tarvitse nähdä… — Sanny, — hän otti vaimoaan kädestä, — jos milloinkaan kohtaat täysin rehellisen ihmisen, jonkun niitä oikeita luonteita, jotka aina lausuvat ajatuksensa suoraan eivätkä vähääkään välitä siitä, mitä ihmiset sanovat, haa… silloin tiedät, että se tuntuu kuin saisi ydintä luihinsa ja voimia moneksi vuodeksi eteenpäin!

Musta tintti ei kuullut sanaakaan miehensä puheesta. Hän vaan katsoa tuijotti miehensä silmiin. Hänen omat loistavat silmänsä olivat kuin lumottuina kiintyneet Kjeldiin, — hän riippui miehensä käsivarressa ja notkein liikkein seurasi jokaista hänen askelettaan, ja koko hänen olentonsa hehkui nuoruuden täyteläistä suloutta. Kjeld puristi hänet lähemmäksi itseään ja unohti onnensa tähden kaikki, mikä hänen mieltään ahdisti. He kävivät yhdessä British Museumissa, missä heidän monasti täytyi pistäytyä vanhojen muumioiden taakse, suudellakseen toisiaan… He tutkivat Towerin linnan läpeensä, mutta ei edes "verinen huone" siellä saattanut hillitä heidän rajatonta iloisuuttaan. He vaelsivat riemuisina Kristallipalatsiin, eikä ylenmäärin sitkeä bifsteeki siellä suinkaan vähentänyt, vaan päinvastoin vielä enensi heidän iloaan ja saattoi sen oikein säkenöimään… Sitten he palasivat taas yhdessä takaisin hotelliin, siihen huoneeseen, joka oli heidän kotinsa… nuoruuden, hilpeän mielen, miehuudenvoiman ja elämänonnen koti, jossa vielä kajahtelivat morsius-yön tuhannet kellot, nuo, jotka vaan kerran soivat eivätkä sitten enää milloinkaan!…

Kaksi ihmistä — kaksi vastakohtaa! Kaksi ihmistä, jotka tulivat sokeiksi, katsellessaan toisiansa. — Kaksi vastakohtaa, jotka kumpikin luulivat voivansa voittaa toisensa, mutta eivät koskaan täydelleen käsittäneet toisiaan. — Miten saattaisi heidän elämänsä tulla sopusointuiseksi?

Musta tintti oli tottunut siihen, että häntä ihailtiin ja hienosteltiin. Ja jos hän missä tapasi miehen, vaikkapa mitättömänkin, alkoi hänen heti tehdä mielensä herättää hänessä kiintymystä itseensä. — Pahaa hän ei sillä tarkoittanut, ei millään muotoa, hän virnasteli vaan hiukan, niinkuin useimmat nykyajan naiset konsanaankin. Mutta Kjeld sitä vastoin ei voinut käsittää, kuinka hänen vaimonsa välittää muitten miesten huomaavaisuudesta. Tuon tarmokasluontoisen, uskollisen miehen mielestä oli virnasteleminen samaa kuin avioliiton-rikos, mutta hän sulki silmänsä siltä, hän ei tahtonut nähdä, ei tahtonut herätä siitä onnellisuuden unesta, johon Musta tintti oli hänet tuudittanut.

He palasivat kotiinsa Köpenhaminaan, tuohon loistavaan asuntoonsa, missä kaikki oli uutta ja lämmintä, hentoa ja ylellistä aina äärimmäisiin asti.

Lattiat olivat kaikkialla matoilla peitetyt, huonekalut silkillä verhotut, mutta tuossa kaikessa ei ollut mitään heitä itseään. Vieraat kädet olivat järjestäneet kaikki. Vieraat silmät tirkistelivät heihin huoneiden nurkista, uteliaina, ihmettelevinä, kylminä…

Sanny perehtyi heti uuteen ympäristöönsä. — Miten hauskaa on olla vieraisilla omassa kodissaan! — arveli hän. — Ja siskot ovat tosiaankin olleet herttaisia! Hienoimmista kaupoista he ovat hankkineet kaikki tavarat. Katsos, Kjeld, tätä sohvaa, miten aistikas se on! Tule koettamaan sitä!

Kjeld istahti aatoksissaan vaimonsa viereen pehmeille patjoille.

— Sinä et sano mitään, — virkkoi Musta tintti loukkautuneena.

— En, sillä… minä kaipaan tässä jotain. Kaipaan sinua itseäsi.
Mikä on sinua tässä kaikessa?

— Minua…?

— Niin, miksi eivät sinun kätesi ole järjestäneet kotiamme?

— Mutta Kjeld! Minähän olin häämatkalla… Ja sitä paitsi ymmärtävät sisareni tämmöiset asiat paljoa paremmin kuin minä… Katsoppas tuota kirjailtua ompelupöytää. Eikö se ole soma?

Taiteilija nyökkäsi päätään.

— Istu sen ääreen, — sanoi hän, — silloin se haastelee minulle jotain. Nyt on kaikki täällä niin kuollutta ja vailla tarkoitusta. — Hän katseli etsien ympärilleen. — Eikö täällä ole mitään sinun ennen käyttämääsi, mitään, joka olisi ollut sinun huoneessasi ennen?

— Ei ole! Mutta sehän on juuri suurenmoista tässä, että kaikki on uutta.

Kjeld nousi äkisti.

— Menen hetkiseksi ateliaan, — sanoi hän. Jotain pakonalaista oli noissa sanoissa, ja pakonalaiselta tuntui sekin, ettei hän pyytänyt vaimoaan mukaansa.

Sanny huomasi sen kyllä, mutta koetti reippaalla naurulla haihduttaa sen pois.

— Niin, siellä ylhäällä löydät kyllä yhtä ja toista ennestään tuttua, — virkkoi hän ja mietti itsekseen, Kjeldin mentyä: — Kyllä hän todellakin on äärettömän kummallinen toisinaan. Mutta semmoisiahan ne taiteilijat ovat; minkä sille voi!… sanomattoman kultainen hän sittenkin on.

Ja rouva kulki yksin, uteliaasti tutkistellen huoneesta huoneeseen.

Taiteilija harppasi sillä välin kolmella askeleella ylös portaita ja oli tuokion kuluttua ateliassa. Hänen silmänsä hyväilivät jokaista esinettä siellä.

— Nyt olen kotonani! — sanoi hän hartaasti, huomaamatta puhuvansa ääneen.

Atelian nurkassa oli suuri, katettu taulu. Sen luo astui Kjeld, repäsi peitteen pois ja katseli sitä kauan. Tuntui kuin terävä puukko olisi pistänyt häntä sydämeen.

— Noin en osaa enää koskaan maalata, — ajatteli hän ja tarttui samalla käsin päästään kiinni; siinä tuntui niin kirpeä kipu. — Minähän olen hullu, — ajatteli hän, — kaikki minun ajatukseni ovat sairaat. — —

Hän tunsi itsensä äkisti epätoivoiseksi, maahan masennetuksi, mutta hetki sen perästä hän oli jo temmannut paletin ja siveltimen ja istui nyt, liinamekko yllään, maalaamaan täyttä vauhtia.

— Sanny, Sanny! — huusi hän alas rappusia. — Tule hetkeksi istumaan mallina minulle! Luulenpa, että jotain sittenkin syntyy tästä luonnoksesta, jonka tein pari päivää ennen matkalle lähtöämme.

Ja Sanny tuli. Sanny oli niin hyväntahtoinen, niin mukautuvainen. Ja nähdessään Kjeldin ilon, tunsi hän itsensä runsaasti palkituksi.

Sillä välin kun taiteilija maalasi, odotteli Musta tintti riemumieliä sitä aikaa, jolloin hänen miehensä taas lopettaa työnsä ja pitää yksin häntä armaanansa… eikä näe maailmassa mitään muuta kuin hänet yksin.

Vaistomaisesti hän alkoi hyräillä, polkien tahtia pienellä jalallaan:

Er, der herrlichste von Allen, wie so holde, wie so schön!

Ja Kjeld vastasi, viheltäen hiljaa:

Dein ist mein Herz!

Dein ist mein Herz und soll es ewig — ewig bieiben!

* * * * *

Päivät kuluivat. Ja pitkän, levottoman talven, seurustelujen ja konserttien perästä seurasi vihdoin rauhallinen aika vastanaineille, ja heidän asunnossaan vallitsi hiljainen, valoisa odotus, joka erikoistaa kodin, mihin pienokaista varrotaan saapuvaksi. Musta tintti oli rohkealla mielellä, kuten aina. Ei hän tiennyt huolehtimisesta mitään.

— Minä annan luonnollisesti nukuttaa itseni, — sanoi hän.

Ja kun Kjeld arveli:

— Mutta rohkenetko tehdä sitä lapseen nähden? — niin vastasi Sanny vaan:

— Mitäpä se tekisi? Onhan se niin tavallista nykyjään… Ja sitä paitsi, miksi sitä rupeaisi kärsimään enemmän kuin välttämätöntä on?

— Niin, eipä tietenkään, — sanoi Kjeld, eikä huomannut itsekkään, miten katkeran soinnun hänen äänensä sai. — Eva ja Neitsyt Maaria ne kulkivat suoraan läpi kärsimysten, vaan nykyajan naiset ne kiertävät niitä, sillä lapsi ei enää ole heille pääasia; oma henki on tärkeintä kaikesta.

Musta tintti kätki kukoistavat kasvonsa käsiinsä ja itki.

Miehet ovat sietämättömiä, niin hän ajatteli, itsekkäitä kaikkityyni, oikein kylmiä, pahoja ja inhottavia! Itse tuskailevat he vähäisestä hammaskivustakin, mutta naisia he eivät sääli. Mutta hän puolestaan ei aio kärsiä enempää kuin pakko vaatii; saattaapa siitäkin jo tulla enemmän kuin kylliksi.

Kjeld oli ääneti eikä enää koskettanut koko asiaa, mutta itsekseen hän pelkäili, mitä oli tulossa. Hän eli ja hengitti lapselleen. Tuo omituinen, sairasmielinen tuska, joka aina valtasi hänet, kun hän muisti naimisensa kautta saamaansa omaisuutta, sekin laskeutui lapsen jalkain juureen levolle kuin kesytetty jalopeura.

Alusta hän oli vihannut itseään noitten rahojen tähden. Hän oli tähän asti halveksien katsellut kaikkia pankkeja eikä käsitellyt rahoja muulloin kuin antaessaan niitä pois, mutta nyt hän meni säännöllisesti joka kuukausi säästökirjoineen pankkiin ja pani tuhat kruunua lisää pääomaan! Tahi istui hän kokonaisen tunnin kotonaan kuponkeja leikkaamassa!

Näytti kuin lapsi olisi pyyhkäissyt pois häneltä kaiken häpeän.

— Se on kaikki sinun omaasi, — sanoi hän ja nosti päänsä pystyyn. — Sinä olet syntynyt siihen Sinun tähtesi on minulla oikeus olla rikas. — Ja hän maalasi, toivoi ja odotuksen innostamana, voimakkaammin ja kiihkoisammin kuin koskaan ennen.

Tapahtui kyllä joskus, että hän tarttui molemmin käsin kiinni päähänsä, kun tunsi entistä tuskan tai huomasi ajatuksensa äkisti keskeytyvän tai hämmentyvän. Mutta heti sen perästä hän taas hymyili entisellään. Lapsi piteli hennoissa kätösissään hänen sairasta mieliluuloaan. Silloin vaan, kun nämä kätöset hellittivät, silloin houreetkin taas pääsivät valloilleen. Ja taulut kasvoivat sekä muotoon että väritykseen nähden. Ne lähetettiin näyttelyyn ja saivat ostajia. Kjeld oli ylpeä kuin kuningas, pidellessään niistä saatuja rahoja kädessään.

Hämärissä hän meni ulos ja jakeli ne kaikki pois. Tuntui aina niin ahdistavalta antaa hänen rahoistaan, ne kun eivät olleet hänen omia ansaitsemia, mutta tämä oli kuin juhlan viettoa monena päivänä.

Ja kaikkein parasta oli lopuksi se, kun hän vei viimeiset säästönsä, sata kruunua, "Mehiläispesään" ja juhlallisesti kirjoitutti ne pieneen, nimettömään pankkikirjaan.

Silloin tuntui jo aivan kuin hän olisi pidellyt lasta polvellaan, katsellut, miten hento ja hieno se oli, ja tuntenut, miten hellävaroin sitä on liikuteltava, ja tuntenut, kuinka hänen oma sydämensä sykkii riemusta, että tämä on hänen lapsensa.

* * * * *

Hän ovea kirstulla kolkuttaa,
Kun kädet hällä on kiinni.

Päivät kuluivat… ja se päivä tuli, jota oli kauan pelätty ja kauan odotettu.

Tuolla sisällä makuuhuoneessa kulkivat elämä ja kuolema hitaasti toistensa ohitse, niinkuin aina tapahtuu siellä, missä lapsonen tulee maailmaan.

Kjeld istui arkihuoneessa ja kuunteli, hengitystään pidätellen, jokaista äännähdystä makuuhuoneesta. Mutta siellä oli aivan hiljaista. Kjeldistä tuntui kuin hän olisi muuttunut automaatiksi, joka ei osaa muuta kuin kääntää päätään aina lääkärin askeleiden mukaan.

Hänestä tuntui kuin muistuttaisi hän tanssijaukkoa, entistä leluansa lapsuuden ajalta. Ja hän huomasi selvään, kuinka nuorista piti vetää, kun tahtoi päätä kääntää.

Lääkäri tuli tuon tuostakin ovelle ja nyökkäsi sieltä päätään Kjeldille.

— Teidän vaimonne jaksaa erittäin hyvin… Hän ei tiedä ensinkään mitään.

— Entäs lapsi? — oli Kjeld huutamaisillaan kiristettyjen hampaittensa välistä, mutta ei virkkanut mitään.

Sekunti seurasi sekuntia, minutti minuttia, neljännes neljännestä. Sitten kuului äkkiä jotain valituksen tapaista tuolta sisästä ja sen perästä kiihkeitä kuiskauksia. Syntyi liikettä ja juoksua, ja hän kuuli lääkärin sanovan ääneen:

— Sepäs oli soma poikanen!

Kaikki veri oli paennut Kjeldin poskilta hänen siinä kuulahdellessaan. Nyt hyökkäsi se lämmittävänä laineena läpi koko hänen ruumiinsa, ja kiitollisuuden tunne valtasi hänen sielunsa. Häntä ihmetytti vaan, ettei kuulunut mitään huutoa tuolta sisästä, ja että kaikki taas oli niin hiljaista siellä.

Silloin juoksi sairaanhoitaja huoneen läpi, tuoden jäätä ja eetteriä.

— Rouvaa ei tahdo saada hereille, — huusi hän hätäytyneenä.

Kjeld hypähti ylös ja aikoi rientää huoneeseen, mutta kuuli samassa taasen valitusta ja tapasi lääkärin ovella.

— Teidän vaimonne on valveilla, — sanoi hän; — hän pääsi oikein hyvin tästä kaikesta.

— Entäs poika? — sopersi Kjeld.

— Poika on, ikävä kyllä, kuollut. Olemme pitäneet häntä lämpimässä kylvyssäkin, vaan ei se auttanut. Mutta olkaa iloinen, että rouvanne elää!

Kjeld huojahti taaksepäin ja käänsi selkänsä ovea kohti… Isku oli kovin ankara… Hän tarttui ehdottomasti molemmin käsin päähänsä… Siinä tuntui niin kirpeä kipu.

Lääkäri katsoi hetken aikaa tarkkaavasti Kjeldiä, päätään pudistellen.
Sitten hän meni takaisin sairaan huoneeseen.

Kjeld oli jäänyt seisomaan keskelle lattiaa.

— En tätä ymmärrä ensinkään, — sanoi hän puoliääneen. — Missä on nyt selitys tähän kaikkeen? Poikanen olisi ollut selitys.

Hän hätkähti, kuullessaan jonkun liikkuvan takanaan huoneessa.

Sairaanhoitajatar tuli sisään, kantaen lasta tyynyllä ja laski sen sohvalle.

Kjeld heittäysi lapsen yli ja purskahti itkuun. Pienoisen ruumis oli vielä aivan lämmin ja pehmeä. Posket punottivat kuin nukkuvalla. Suuret, kaarevat silmäluomet verhosivat noita silmiä, jotka eivät milloinkaan nähneet päivänvaloa… Kjeld laski kätensä sille kohdalle, missä oli sykkinyt pieni sydän ja pysähtynyt maallisen olemisensa kynnyksellä.

— Kloroformioimisen seurauksia luonnollisesti, — sanoi Kjeld ja tunsi itsekin, kuinka nuo sanat viilsivät kuin terävät puukot.

Hoitajatar kääntyi pois ja virkkoi, ikäänkuin puolustellen:

— Eihän sitä varmaan tiedä. Syyt saattavat olla monenlaiset. Mutta kaikki kävi muuten aivan tasaisesti, ja poika näyttää terveeltä ja lujalta. Kaikki eivät tietysti siedä nukutusta.

Kjeld nousi ja katsoi hoitajaan tuikeasti.

— Sanokaa minulle suoraan, — puheli hän, — oliko tässä todellakin syytä nukutukseen?

Hoitaja loi silmänsä maahan, kohdattuaan tämän tutkivan katseen.

— Minulla ei ole oikeutta sitä arvostella, — sanoi hän vältellen ja aikoi poistua.

Mutta Kjeld tarttui hänen käsiranteisiinsa eikä laskenut häntä.

— Oliko syytä? — kysyi hän uudelleen.

Hoitajatar repäsi kätensä irti.

— Kun tahtoo päästä kärsimästä, niin on aina syytä, — sanoi hän ja astui ovelle.

Kjeld nauroi ääneen, kun hoitaja oli sulkenut oven jälkeensä. Sitten hän heittäytyi taas lapsen ylitse.

— Kuulitko, mitä hän sanoi? — kuiskasi Kjeld, painaen suutaan lähelle lapsen korvaa. — Äitisi tahtoi päästä kärsimästä tuskaa, ja sentähden täytyi sinun kuolla! — Äitisi tahtoo näytellä edelleen elämän suuressa ilveilyssä, mutta sinä saat jäädä ulkopuolelle… Kuuletko, poikaseni, mun oma poikani! Me kaksi, meidän oli määrä elää yhdessä… kärsiä yhdessä… ja tehdä työtä yhdessä.

Hän peitteli pieniä, hentoja, lumivalkeita kätösiä lämpöisillä suuteloilla, mutta huomasi sitä tehdessään, kuinka ne jäykkenemistään jäykkenevät. Silloin hän otti silkkipeiton ja levitti sen lapsen päälle.

— Pikku raukka! — sanoi hän. — Kuinka kylmä sinun on!

Käsi laskeutui hänen olkapäälleen niin lujasti, että hän oli miltei vaipumaisillaan polvilleen sen kosketuksesta. Se oli lääkäri.

— Heittäkää pois tuo tuijotteleminen lapseen tahi tulette kipeäksi, — sanoi hän. — Menkää vaimonne luokse; hän on jo useasti kysellyt teitä.

Mutta Kjeld ei liikahtanut.

— Sanokaa, että minä lämmitän lasta, koska hänen luonaan sen oli liian kylmä, — sanoi hän. Mutta silloin kuuli hän vaimonsa huutavan ääneen:

— Kjeld, Kjeld! Miksi et tule jo? — ja samassa silmänräpäyksessä oli
Kjeld sairashuoneessa.

— Mitä sinä oikeastaan tahdot minusta? — sanoi hän, jääden seisomaan vuoteen jalkopäähän. — Ethän tahtone, että kiittäisin sinua, kun annoit lapsen kuolla, säästääksesi itseäsi! Jos olisit ponnistellut itsesi kärsimysten läpi, olisin rakastanut ja ihaillut, kunnioittanut ja siunannut sinua, vaikkapa lapsi olisikin kuollut. Minä en olisi voinut tuntea surua lapsen kadottamisesta sen ilon tähden, että sinä elät! Mutta nyt sinä olet kiertänyt kärsimykset, ja nyt elää lapsi minussa, vaikkapa se on kuollut, ja sinä olet minulle kuollut, vaikka elätkin!

Sanny ei vastannut mitään. Kauhistuen hän vaan tuijotti mieheensä. — Sitten hänen päänsä vaipui takaisin pielukselle, ja hän meni tainnoksiin.

Silloin tuli lääkäri paikalle, työnsi Kjeldin ankarasti syrjään, sanoen:

— Mies, oletteko hullu! Vai tahdotteko tappaa vaimonne!

Kjeld huomasi heidän kaikkien puuhaavan kiireesti, sairasta virvoitellakseen, mutta itse hän katseli aivan tyynesti tätä kaikkea. Hän tiesi, ettei hänen vaimonsa tunteet ole kovin syvällisiä, ja ettei mielenliikutus häneltä henkeä ota. Kun sairas avasi silmänsä, nyökkäsi Kjeld vaan päätään hänelle ja meni takaisin arkihuoneeseen. — Hän otti lapsen käsivarsilleen ja alkoi kävellä sen kanssa edestakaisin huoneessa. Hän ei huomannut kantavansa kuollutta, hän tunsi vaan, että se oli jotain läheisesti omaa… suorastaan osa hänestä itsestään… Se oli hänen elämänsä lupaus, hänen miehuutensa toivo, hänen sairaan sielunsa terveys.

— Kuulkaa nyt! — tohtori koputti kahdella sormellaan Kjeldiä olkapäälle. — Lapsi on haudattava niin pian kuin mahdollista, sekä teidän että vaimonne tähden… Se on aivan välttämätöntä, sanon minä.

Kjeld vilkasi pikaisesti tohtoriin. Hän tunsi itsensä sairaaksi, mutta huomasi heti, että tässä täytyy teeskennellä, ja melkein ylenluonnollisella voimanponnistuksella hän rohkaisi mielensä. Hän laski lapsen takaisin sohvalle ja tarttui hattuun, joka oli pöydällä.

— Minä lähden heti toimittamaan kirstua, — sanoi hän.

Tämä liikutti lääkäriä.

— No, enhän minä tarkoittanut sillä tavalla, — sanoi hän; — senhän voitte jättää jollekin toiselle toimeksi.

— Minä teen sen mieluummin itse, — sanoi Kjeld, koettaen puhua aivan levollisesti.

Tohtori taputti häntä olkapäälle.

— Hyvä oli, että tartuin härkää sarvista, — ajatteli hän itsekseen, heidän astuessaan yhdessä portaita alas. — Tämä tapaus oli panna häneltä pään pyörälle. — Mutta ääneen hän puheli:

— Niin, hyvä ystävä! Saattepa nähdä, että se auttaa, kun vaan lapsi saadaan pois talosta.

Samassa kääntyi tohtori eräälle sivukadulle. Kjeld pysähtyi ja katsoi hänen jälkeensä. Omituinen hymy väikkyi hänen suunsa ympärillä, ja silmissä kiilui miltei viekas loiste.

— Vai niin, te luulette voivanne telkitä hänet ulkopuolelle! — haasteli Kjeld puoliääneen. — Mutta olettepa unhottaneet tuon vanhan laulun:

"Hän ovea kirstulla kolkuttaa,
Kun kädet on hällä kiinni."

Seuraavana päivänä oli lapsi haudattava. Itse laski Kjeld poikansa pienoiseen kirstuun, ensin sinkkiseen, sitten tammiseen.

Sairaanhoitajatar ei laisinkaan saattanut ymmärtää, miksi laitettaan kaksinkertaiset kirstut noin pienelle lapselle.

Mutta Kjeld tahtoi niin. Ja hän otti pehmeät, pienet kehtotyynyt ja laittoi niistä vuoteen. Sitten suuteli hän lasta kauan ja sydämellisesti… tuntui kuin hän ei olisi voinut laskea sitä käsistään… Suuret hikikarpalot helmeilivät hänen otsallaan, kun hän viimein pakotti itsensä laskemaan lapsen kirstuun ja peittämään sen lakanalla.

Hän juotti itse kiinni sisimmäisen kirstun kannen ja kiinnitti ruuveilla päällimmäisen. Sitä tehdessä painautui hänen aivoihinsa kuin vasaralla taottuna surullinen, tuttu sävel siihen kuuluvine sanoineen:

"Tuuti, tuuti lastani!
Uinu armas, uinu kauan,
Vaikka untuvat puuttuvi,
Eikä keinu vuode vauvan."

Sanny ei ollut kertaakaan pyytänyt saada nähdä lasta.

— Kuolema on niin kauheaa, — sanoi hän; — parasta on, ettei koskaan ajattele sitä.

Mutta kun hänen miehensä ei tullut häntä katsomaan, kävi hän levottomaksi ja sai illemmalla kovan kuumeen.

Lääkäri saapui, ja Kjeld seurasi häntä, astuen varpaillaan makuuhuoneen ovelle. Siihen hän pysähtyi, katsoen huoneeseen, mutta rohkenematta astua kynnyksen yli. Verkalleen hiipi häneen katumuksen tunne… Katkeruus katosi hänen mielestään, ja hänen järkähtämättömän uskollinen rakkautensa pääsi taasen voitolle.

Sairaanhoitajatar kulki välinpitämättömänä Kjeldin ohitse, ja lääkäri sanoi lähtiessään:

— Se oli ikävää, hyvä ystävä, että eilen olitte niin ajattelematon; ei tiedä, mitä seurauksia siitä saattaa olla. Mutta pitäkää nyt huolta siitä, että lapsi tulee haudatuksi.

Viimeiset sanat repäsivät Kjeldin sydäntä, ja uhka hänen mielessään nosti taas päätään… Lapsi! Hän itse tai osa hänestä itsestään… Hänen elämänsä ja tulevaisuutensa! Tuntuu kuin eivät kyllin pian saisi sitä pois talosta. He pitävät sitä melkein vahingollisena eläimenä. — Jäljet umpeen vaan, jäljet umpeen vaan!…

Kjeld meni arkihuoneeseen, jossa pieni arkku seisoi pöydällä. Hän painoi sen rintaansa vasten ja hyväili sitä kuumilla käsillään.

— Pikku poikaseni! — kuiskasi hän hiljaa. — Ymmärräthän sinä kyllä, että lasken sinut tuonne kylmään maahan, noutaakseni taas sinut jälleen pois sieltä… Ethän suutu minuun, vaikka minun täytyy tehdä niin…

Sitten hän otti tuon pienen arkun kainaloonsa ja astui verkalleen alas portaita myöten, viittasi ajurin luokseen ja istautui vaunuihin. Kirstua hän piteli kaiken aikaa sylissään eikä laskenut sitä vastapäätä olevalle tyhjälle istuimelle.

Hän ajoi ajamistaan, kauaksi, aina pieneen Amager nimiseen maakylään asti.

Erään kukkakaupan kohdalla hän pysäytti hevosen ja antoi ajurille kymmenen kruunua, sanoen:

— Menkää ostamaan kukkia tuolta. Ostakaa niin paljon kuin tällä saatte.

Ajuri palasi pian, syli täynnä kukkasia. Kjeld sirotteli niitä arkulle, heidän ajaessaan eteenpäin.

Hänestä tuntui yht'äkkiä niin kummallisen vaikealta kestää tätä kaikkea. Hänen aatoksensa olivat lyijynraskaita ja painoivat häntä alas. Koski niin kipeästi aivoihin.

— Kenties sittenkin on onnellisinta tulla pysäytetyksi juuri elämän kynnyksellä, — ajatteli hän.

Vaunujen pysähdyttyä, otti Kjeld taas arkun kainaloonsa ja astui yksin sen kanssa hautausmaalle.

Oli kolkko, kostea päivä. Surupajuista ja vaikeitten ritvasaarnien oksilta tippui sumua alas haudoille raskaina kyyneleinä. Paitsi tätä ääntä ei kuulunut syvässä hiljaisuudessa muuta kuin jonkun kävelijän yksinäiset askeleet, jotka harvenivat harvenemistaan ja pysähtyivät vihdoin haudoilla.

Kjeld astui eteenpäin, kunnes saapui siihen paikkaan, missä oli pieni, tumma syvennys maassa. Sen ääressä seisoi haudankaivaja ja hänen rinnallaan aivan nuori pappi virkapuvussaan.

Pastori astui Kjeldiä vastaan ja otti häntä kädestä kiinni.

— Sydämestäni säälin teitä! — sanoi hän, ja äänessä kuvastui harrasta osanottoa, mutta hän lisäsi vähän lapsellisesti: — Tämä päivä on minullekin merkkipäivä, tiedättekös. Teidän pienosenne on ensimäinen, jonka hautaan.

Kjeld katsahti ylös.

— Oletteko myöskin varma, että te hautaatte hänet? — sanoi hän.

Pastori yskäsi hämillään.

— Mitä tarkoitatte? — sanoi hän epäröiden.

Kjeld hymyili, niin, hän hymyili todella, vaikka piteli käsivarsillaan pienen poikasensa arkkua. Mutta sitten hän säikähti ja pelkäsi ilmaisevan itsensä.

— Löytyy toisiakin olomuotoja — sanoi hän. — Minä puolestani vaihtaisin kernaasti.

Samassa tarttui hän kiinni nuoraan, jonka haudankaivaja oli käärinyt kirstun ympäri, ja oli itse avullinen sitä maahan laskiessa.

Nuku vaisusti, vieno!
Nuku hiljahan, pieno!
Kuin kerttunen lepäjää,
Sirosiiven alla pää,
Kuni nurmikolla kukka uinuu!

Niin veisasivat pastori ja haudankaivaja. Kjeld seisoi kuunnellen. Mutta kun pappi, hiekkaa hautaan heittäessään, oli lausunut: "maaksi pitää sinun jälleen tuleman", silloin tarttui Kjeld hänen käsivarteensa ja sanoi:

— Ettehän toki uskone, että hän on kuollut! Vakuutan teille, että hän elää ja paljoa varmemmasti kuin te tahi minä.

Pastori katsoi kysyvästi haudankaivajaan, mutta Kjeld kääntyi ja astui nopeasti pois hautausmaalta.

Takanaan hän kuuli kostean hiekan raskaasti putoavan alas kirstulle, hautaa täytettäissä.

Kjeldin saapuessa kotiin, oli siellä koko talo liikkeellä. Sanny makasi tainnoksissa. Sairaanhoitajatar, huoneissa liikkuessaan, katseli Kjeldiä kuin mitä murhaajaa ikään, ja tohtori sanoi:

— Minä jään tänne yöksi. Odotan kriisiä.

Kjeld hiipi makuuhuoneeseen. Hän polvistui vaimonsa vuoteen viereen, otti hänen raukean, kuumeisen kätensä omiinsa ja peitteli sitä suuteloilla.

— Älä ole pahoillasi minuun, — sanoi hän. — Enhän tahtonut sinua tappaa. Jos minun on valittava sinun ja lapsen välillä, niin valitsen sinut!… Sen tiedät, Musta tintti, sen tiedät!

Sanny aukasi silmänsä, mutta ei tuntenut häntä.