Vuoren erakko

VUOREN ERAKKO

Kirj.

J. C. Heer

Suomentanut

Hilja Walldén

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

I.

Iltahohde kirkastaa vuoret, ja aurinko vaipuu hehkuvana kiekkona kaukaisten läntisten huippujen taakse. Hopeisena välkkyy järvi, häipyen vitkalleen sinertävään hämyyn. Sen rannoilla on tänään ollut puuhaa ja iloa, sillä viininkorjuu on nyt alkanut.

Pitkän aikaa katselin kaukoputkellani tuota muurahaishyöriskelyä, hilpeän ahkeria työväkiparvia. Nyt ovat työntekijät jo majoissansa. Kuin kiiltomadot tuikahtavat valopilkut sieltä täältä esiin. Tuolla, jossa niitä näkyy tiheämmässä, ovat kylät, ja kaukana järven päässä, missä niistä muodostuu kokonainen valovirta, on suuri St. Jakobin kaupunki. Nyt varmaankin iltakellot soivat lepoon vaipuvalle maailmalle. Tänne yksinäisyyteeni ei tunge ainoakaan, ei ainoakaan ääni. Vuorellani vallitsee täydellinen ja rajaton hiljaisuus.

Olen Feuersteinin ilmahavaintoaseman hoitaja, enkä ole riippuvainen tuolla alhaalla elettävästä elämästä. Jos kuuluisin niihin onnettomiin, jotka eivät tule toimeen ihmisseuratta, niin en olisi asettunut asumaan tänne vuorelle. Mutta tunnen ihmiset ja ihmiselämän paremmin kuin moni muu, enkä enää halua takaisin tuohon touhuun. Ne, joiden palveluksessa olen, voivat olla varmat etten karkaa täältä tieheni. Tähän asuinpaikkaan kiinnittää minut toimi, jonka olen ottanut hoitaakseni ja joka on minulle rakas, sekä ontuva jalkani, jota vihaan.

Seitsemän vuotta siitä nyt on, kun asetuin tänne erakoksi, sääreni vasta puolittain paranneena. Tuo päivä ei ollut helppo, ja haikealta tuntui yksinäisyys ensi aluksi. Usein ikävöin maailmaan takaisin niin tuikeasti, että olisin halunnut huutaa tuskani ilmoille. Kiusaaja tuli tyköni ja lausui: »Heittäy alas täältä harjalta, ja minä vien sinut maailmankaupunkeihin, jotka tenhoavina uhkuvat valoa, elämää ja rakkautta! Sana vain ja sinä käyskentelet Via Toledolla Napolin yön huumeessa, vain sana, ja edessäsi on Pariisi lemmenleikkeineen, sana taas, ja olet jälleen Kairossa pashojen ja beiein seurassa, ihailevia naisia ympärilläsi. 'Kotka!' he sinulle kuiskailevat, ja hymyilysi kiehtoo heidän mielensä ja saattaa heidät hetkeksi hairahtamaan pois hyveen polulta.»

»Kiusaaja, sinä petät!» huusin vavisten muistojen vallassa. »Voitko antaa minulle jälleen Abigailini, vaimoni, ihanimman, suloisimman olennon, joka konsanaan on maan päällä vaeltanut?» — »Hän oli katalimpia katalimmista!» pilkkasi paholainen irvisuin. Loin tuiman katseen hänen vahingonilosta loistaviin silmiinsä. »Anna hänen levätä sinisen meren rannalla sypressien varjossa, — levätä syntiänsä muistellen!» ilkkui hän. Mutta ankara katseeni saattoi hänet vavahtaen vaikenemaan. Silmäilin ontuvaa jalkaani. Ei, niiden, jotka ovat nähneet minut reippaana, onnellisena, miehuudenvoimaa uhkuvana, niiden ei pidä nyt nähdä minua säälittävänä raajarikkona. En halua enää kohottaa huulilleni pikareita, jotka kylläni saaneena olen heittänyt luotani. Raju sydän on kesyttynyt, maailmankaipuu tyyntynyt.

Nyt vain, syysauringon kullatessa vuorten huiput säteillään, käy mieleni jälleen levottomaksi ja synkäksi. Sen valtaa tunne, että tätä loistoa ja hohdetta, tätä luonnon lepoa ja autuaallista rauhaa, sen viehättävän raikasta lepoiltaa seuraa talvi, vuoriston valkoinen, säälimätön, taipumaton talvi, käsittämättömän syvä hiljaisuus, joka myrkyn tavoin jäytää elämän ydintä. Sydämeni arastelee pitkällistä, toivotonta äänettömyyttä, joka nyt alkaa tehdä tuloaan!

Kuinka voin kestää syksystä kevääseen jatkuvaa mieltälannistavaa yksinäisyyttä? Kuinka selviän hengissä tuosta lumisesta äänettömyydestä? Kas siinä kysymys!

Niinä talvina, jotka jo olen viettänyt täällä vuorellani, olen kyhännyt kokoon kaikenmoisia ilmatieteellisiä kirjoitelmia. Olen sitten aina lähettänyt ne St. Jakobin meteorologiseen keskuslaitokseen, ja sitten ne on aina painettu, ja parin asiantuntijan kehuttua niitä ansiokkaiksi ovat ne hukkuneet kirjastojen äärettömiin kaappeihin. Noista yrityksistä olen nyt saanut kylläni. Hiirten kesyttäminen olisi kiitollisempaa tehtävää. Mutta tämän talven varalta on minulla mielessäni muuan tuuma, joka minusta käy päivä päivältä yhä houkuttelevammaksi, jopa alkaa minua viehättää salaperäisellä voimalla. Etten tulisi raivohulluksi tai menehtyisi tähän kuolemanhiljaisuuteen, aion kirjoittaa elämäntarinani, luoda katsauksen menneisyyteeni, selittää miten minusta, näiden tienoiden hiljaisesta poikasesta, luontoni ja ulkonaisten olojen vaikutuksesta voi tulla seikkaileva, maita kiertelevä Ahasverus, ja miten lopuksi jouduin erakoksi tänne vuorelle.

Mutta rohkenenko luottaa siihen, että pystyn kirjoittamaan tuollaisen kirjan? — Miksikä en! Minulla on jotain sanottavaa, — siinä pääasia! Ja kenelle sitten? Itselleni! Tahdon tehdä tiliä itselleni, mutta en noille, jotka asustavat tuolla alhaalla. Ajatelkoot he minusta mitä vain haluavat! Feuersteinin ympäristön talonpojat ja paimenet nimittävät minua yksinkertaisesti »meksikkolaiseksi». Mutta huolimatta pinnalla olevasta ulkomaalaisuudesta, joka maailmaa matkaillessani ajan pitkään on ehtinyt minuun tarttua, he tuntevat että olen alkuaan tämän maan asukkaita, syntyäni heidän heimolaisensa. Sen perusteella he keksivät ja laativat juttujansa. He kertovat jokaiselle, joka vain haluaa kuunnella, minun elelevän täällä yläilmoissa maailmasta erilläni yksinäisessä toimessani sovittaakseni äkkipikaisuudessa tekemäni rikoksen, jota maallisen oikeuden käsi ei ole ulottunut rankaisemaan. He sanovat että olen syntyisin tästä vuoriseudusta ja että olen muinoin nuorena erään tytön takia kylätanssiaisissa pistänyt kuoliaaksi toivehikkaan naapurinpojan sekä sitten, päästäkseni rangaistuksesta, paennut meren toiselle puolen ja palannut tänne vuosien kuluttua, otettuani uuden nimen.

Tuo ei ole totta, en ole murhaaja enkä kullankaivaja. Sen verran vain on heidän puheessaan perää, että olen tästä maasta syntyisin ja olen saanut nimen Leo Quifort meren tuolla puolen. En halua kumminkaan todistaa kansan keksimää murhajuttua perättömäksi, siksi että se suojaa elämäni todellista salaisuutta, ja tämän pakottaa ehkä pyhä vala minut ottamaan mukaani hautaan, etten ylösnousemispäivänä esiintyisi lupauksen rikkojana ja kunnottomana olentona puhdasmielisen vainajan edessä.

Mutta vaikka käteni eivät olekaan verellä tahratut, sekaantuu kumminkin yöllisiin uniini haavojen ja arpien poltetta. Olen nauttinut nuoruuden ja elämän ylitsevuotavista maljoista, eikä olemassaolon ylevistä ja syvällisistä arvoituksista yksikään ole niin kauan ja niin valtavasti kiinnittänyt mieltäni kuin tuo ihmeistä ihmeellisin: naisen rakkaus! Miesten olennosta olen aina pian päässyt selville, — naisista en! Olen hairahdellut ja kärsinyt, muutoin en olisikaan myrskylintu, seikkailija, joka ei enää omista edes isänsä rehellistä nimeä. Mutta vielä enemmän ovat ne kärsineet, jotka ovat minua rakastaneet, — Duglore ja Abigail! Pelkään käteni, jota taivaan rajuilmat eivät ole panneet vavahtelemaan, vapisevan ja arastelevan, kun sen on kirjoitettava elämäni synkimmät lehdet. Ja kumminkaan ei luku rakkaudesta vieläkään ole loppunut!

Puhtain, viimeinen rakkauteni oli nimittäin syynä siihen, että asetuin erakoksi tänne vuorelle. Kun ajattelen sinua, Gottlobe, tunnen etten harjaantuvista viiksistäni huolimatta kumminkaan vielä ole vanhus, vaan että povessani sykkii tulinen sydän, joka yhä vielä voi uhkua rakkautta kuten nuoruuteni päivinä. Ei tosin riipukaan iästä tuo, että minusta väliin tuntuu kuin olisin vanha mies, vaan se tunne johtuu kokemuksien runsaudesta.

Seitsemän vuotta oli viime kesänä kulunut siitä, kun tämän seudun asukkaat löysivät minut tältä vuoreltani rinta korisevana, jalka pirstoontuneena maassa makaamassa. Olin sitten pitkät ajat vuoteen omana talollisen Melchi Hangsteinerin talossa Selmatt'issa, tuntien katkeraa kiukkua kipujen ja raajarikkoisuuteni takia. Silloin tuli ujo, suloinen, kolmentoistavuotias Gottlobe luokseni. Luoden minuun sydäntä hivelevän katseen, hän pani vuoteelleni kimpun aitaruusuja, ikäänkuin heräävän lemmen osoitteeksi. Tartuin hänen arkaan, ruskeaan kätöseensä, jonka hän epäröiden oli minulle ojentanut, ja kiihkeästi tarkastelin hänen tummia silmiään ja hienoja kasvonpiirteitään. »Hän se on, hän se on!» sanoi minulle pyhä tunne, ja kyyneleet kohosivat silmiini. Aluksi hän pelästyi valtavaa mielenliikutustani, mutta pian arkuus poistui, ja yhä luottavaisempana kiintyi hänen lämmin, lempeä katseensa vieraaseen, heikkoon potilaaseen. Tuo katse ja hänen vakavan viehkeä juttelunsa auttoivat minua kestämään tuikeat tuskani ja vuodattivat hoivaa runneltuun rintaani. Kiihkeä toivottomuuteni hälveni, ja minustakin tuli lauhkea lapsukainen, jonka mielen täytti kiitollisuus Jumalaa kohtaan.

Muuta en nyt enää vaadi elämältä, kuin että Gottlobeni tulee onnelliseksi!

Olinhan tosin jo saanut kylläni maailmasta, mutta kumminkin lienee etupäässä kiitollisuus taivasta kohtaan siitä, että se oli suonut osakseni vielä kerran rakkautta, aiheuttanut päätökseni asettua Feuersteinin observatoorin hoitajaksi, kun sen ensimäinen hoitaja oli joutunut kauhealla ukkosilmalla salaman uhriksi. Gottlobe käy tuon tuostakin täällä isällistä ystäväänsä tervehtimässä. Kahtena kesänä vain minun on täytynyt olla häntä näkemättä. Silloin hän oleskeli St. Jakobin kaupungissa, jonne Hangsteiner hartaan pyyntöni johdosta oli lähettänyt hänet, että tuo ujo luonnonlapsi saisi oppia jotakin uutta ja perehtyisi ihmismaailmaan. Hän palasi sieltä yhtä raikasmielisenä kuin oli lähtenytkin, mutta entistään viehkeämpänä. Nyt hän on kaksikymmenvuotias. Hänen tummat, säihkyvät, pitkäin ripsien varjostamat silmänsä kuvastavat herkkää ja ylevää mieltä. Hänessä ei ole mitään yrmeän talonpoikaisjörön Hangsteinerin kaltaista, vaan hän muistuttaa varsin paljon hienoista äitiänsä Duglorea.

Gottlobe, lapsukaiseni, ikävöin sinua! Varmaankin tuotat minulle iloa ohjaamalla syksyn viimeisinä päivinä keveät, leijailevat askeleesi tänne vuorelleni. Naurusi ja heleät laulusi kajahtelevat jälleen erakkomajassani, ja me juttelemme taas kuten ennenkin. Ja vaikka sitten lähdetkin pois, en enää pelkää talvea. Rohkeasti taistelen yksinäisyyden peikkoja vastaan, kunnes kevät jälleen palaa kukkineen ja linnunlauluineen. Kirjoittelen elämäntarinaani ja niin kuluu aikani.

Selmatt'in nuori opettaja Hannu Stünzi tuo Gottoben tänne luokseni.
Kunnon poika, tuo Hannu Stünzi!

Ikävöiden noita kahta rakasta ihmislasta nousin asumuksestani, joka on rakennettu puoleksi kallionkyljen varaan ja puoleksi sen sisään, tuulenmittarimajaan johtavaa maanalaista porraskäytävää pitkin ylös vuoren huipulle. Memnoninpatsaan tavoin soinnahteli siellä trigonometrisen signaalin rautapyramidi iltatuulessa. Kääntäen selkäni suurelle, avaralle maailmalle, joka päivällä pohjoista taivaanrantaa myöten siintävänä esiintyy katseilleni kukkuloineen ja järvineen, hedelmällisine maisemineen, kylineen ja kauppaloineen ja illoin verhoutuu tuhanten maallisten tähtösien koristamaan vaippaan, tuijotin Feuersteiniltä alas vuorten väliseen synkkään laaksoon. Kolme, neljä valopilkkua loisti minulle sieltä vastaan pimeästä. Siinä oli Selmatt'in kylä!

Kolmessa tunnissa voisi tervejalkainen ihminen hyvällä säällä laskeutua alas tuonne laaksoon. Mutta mitäpä se minuun koskee? Minä en lähde laaksoon, vaan elän ja kuolen täällä vuorellani. Vievätkö ihmiset sitten minut tuonne alas vai valmistavatko minulle haudan Feuersteinin kallioihin, se on yhdentekevää. Noina kaukaisina aikoina, jolloin tämä kansa vielä kunnioitti jumaliaan uhritulilla, oli tämä vuorenhuippu pyhäkkö, missä heidän pappinsa polttivat uhrivalkeita. Tuhannessa vuodessa ei sen pyhyys liene ehtinyt niin haihtua ettei minua voisi tänne haudata.

Selmatt'ista nousevat kävelyyn tottuneet ihmiset, kuten opettaja ja
Gottlobeni, helposti neljässä tunnissa tänne ylös.

Hannu Stünzi on todella teräväpäinen nuori mies. Hänellä on herkkä mieli ja paljon tuumia ja ajatuksia, ja varmaankin hän saisi suuria aikaan ellei vaatimaton asema ja köyhyys olisi esteenä. Opettajatoimensa ohella hän myöskin hoitaa Selmatt'in postia ja sähkölennätinlaitosta sekä tämän vuoriobservatoorin yhteydessä olevaa laaksoasemaa, ja hän on myöskin minun varusmestarini sekä Gottloben ohella ainoa olento, joka uskollisesti pitää huolta minusta ja on minuun sydämellisesti kiintynyt. Kun laviinit toissa talvena katkaisivat sähkölangan Selmatt'in ja minun välilläni, ken silloin jo parin päivän perästä henkensä kaupalla ja voimansa äärimmilleen ponnistaen kiipesi Jumalan ja ihmisten hylkäämän raukan luo myrskyssä vonkuvalle vuorenhuipulle? Hän, nuori sankarini, Hannu Stünzini! Hän toi minulle uudenvuodentervehdyksen Gottlobelta sekä viestejä maailmasta, kirjeitä ja sanomalehtiä. Sepä tuotti iloa! Sitä hyvää työtä en ikinä unohda!

Mutta aika lystikäs hän on, tuo kunnon Hannu! Hänen tarmokas katseensa kysyy: »Mikä eriskummainen mies te olettekaan, kun teille tulee niin kaukaisista maista ja niin oudoilla kielillä sepustettuja kirjoitelmia?» Mutta hänen huulensa eivät lausu julki tuota kysymystä. Hänen vaatimattomuutensa vetää vertoja hänen rohkeudellensa. Olen myöskin kuullut Gottlobelta hänen aina puolustavan minua noita verta tihkuvia epäluuloja vastaan, joita kansa on keksinyt salaperäisen menneisyyteni selvitykseksi. Mutta tietysti hänkin koettaa saada ratkaistuksi arvoituksen, johon syntyperäni kätkeytyy. Olen vakuutettu hänen alinomaa mietiskelevän, kuka oikein olen, mutta hän tekee sen uskollisella ja vilpittömällä mielellä ja antamatta talonpoikain keksimäin juttujen vaikuttaa järkevään arvosteluunsa. Ja kuinka herttaista onkaan tuo, että hän salaperäisyydestäni huolimatta milloin tahansa syöksyisi tuleen tai lumivyöryyn minun takiani. »Herra Leo Quifort!» Hänen ilmeikkäät kasvonsa suorastaan kirkastuvat hänen lausuessaan nimeni!

Rakas utelias Hannu Stünzini, Selmatt'in opettaja! Sinun tarvitsisi vain mennä koulutalostasi vastapäätä olevaan taloon, jossa Gottlobe asuu, ja talonpoika Melchior Hangsteiner voisi sanoa sinulle kuka minä olen. Mutta tuo yksinkertainen, lujaluontoinen mies ei puhuisi, hän olisi vaiti kuin vuorenseinä, eikä mikään mahti saisi häntä ilmaisemaan tuota seikkaa, joka saattaisi hänen elämänsä rauhan vaaraan. Minunkin täytyy olla vaiti Melchi Hangsteinerin takia. En rakasta tuota miestä, vaan vihaan häntä, mutta olen antanut hänen vaimovainajallensa, Gottloben kovaa kokeneelle äidille, pyhän lupauksen etten saata sekasortoa hänen kattonsa alle, en syökse häntä onnettomuuteen. Mutta on sittenkin olemassa kaksikin mahdollisuutta että nämä lehdet, joille kirjoitan tunnustukseni, kerran joutuvat sinun käsiisi, Hannu Stünzi, ja paljastavat sinulle olentoni salaisuuden. Toinen mahdollisuus on se, että kuolema saavuttaa Melchi Hangsteinerin ennenkuin minut. Silloin saisin puhua vapaasti, — mutta jumalatonta olisi, jos sen takia toivoisin hänen eroavan elämästä ennen minua. Toinen mahdollisuus on se, että annan nämä lehtiset sinetillä suljettuna viranomaisten huostaan, määräten ne jätettäväksi sinulle meidän molempain, Hangsteinerin ja minun, muutettua toiseen maailmaan. Sinulle haluaisin paljastaa elämäni!

Ei, näiden lehtisten kohtalosta en voi päättää mitään ennenkuin ne ovat täyteen kirjoitetut. Nyt tahdon vain kirjoittaa, kirjoittaa! Mutta keskiyö on jo käsissä, komeana kaäreilee hiljainen tähtitaivas yli vuorten, enkä henno kutsua vainajia esiin haudoistansa, en sinua, äiti, enkä sinua, isä, — en Duglore-parkaa enkä ihanaa Abigailia, elämäni taruolentoa, joka lepää meren rannalla sypressien varjossa! Levätkää vainajat, levätkää eläväiset!

Kaikille, jotka elävät ja hengittävät, ja ennen kaikkia sydänkäpysellensä Gottlobelle toivottaa ihania unia Jost Wildi, vuoren erakko!

»Oon näkemään luotu!
Siks' torninen tää
Mull' tyyssijaks' suotu.
Oi, ihana ain
On maailma aava
Täält' katsellen vain!»

II.

»Oon näkemään luotu!» Olen syntynyt toukokuussa, ja tullessani maailmaan punoittivat Feuersteinin kalliot aamuruskon hohteessa. Pikku poikana ollessani ei aurinko mielestäni voinut kyllin nopeasti laskeutua kallioseinämää alas laaksoon, lämmittämään niittyjen aamukasteen kostuttamia kylmiä jalkojani.

Synnyinpaikkani — nyt paljastan osan elämäni salaisuudesta — on Selmatt, olen tuon laaksokylän lapsia. Ei kumminkaan mikään noista taloista, joiden akkunoista iltaisin valontuike näkyy vuorelleni, ole lapsuudenkotini. Suuremman, muinaisen Selmatt'in, jossa elelin lapsena ja nuorukaisena, saavutti kaamea perikato. Muutoin ei minusta olisikaan tullut seikkailijaa eikä vuorimajan asukasta, joka on siinä määrin vieraantunut kotiseudustaan, että siellä on vain yksi ainoa asukas, juuri tuo Melchi Hangsteiner, joka tietää kuka oikeastaan olen.

Siis en ole Leo Quifort. Se nimi on Meksikossa saatu. Olen Jost Wildi, talollisen ja kivitaulukauppiaan Klaus Wildin ja hänen aviovaimonsa Ottilia Rheinbergerin poika Selmatt'in kylästä.

Vaikka ainoastaan Feuersteinin kalliot ja rotkot, huiput ja harjat erottavat Selmatt'in laakson viljavista ja tiheään asutuista kukkula- ja järviseuduista, on se kumminkin varsin erillään muusta maailmasta tuossa vuorten keskellä. Puolen päivänmatkaa kiertelee sinne johtava tie Feuersteinin syrjähaaroja ja nousee sitten parin tunnin matkan pituudelta kivisenä ja koleisena kohisevan vuorivirran Selachin rantaa pitkin ylöspäin. Kauimpana laaksossa, siinä missä maidonkarvaisten purojen tiet yhtyvät ja laakson kettujen ja vuorten gemssien polut erkanevat, kohosivat mehevän nurmikentän ympäröiminä Selmatt'in talot päivänpaahtamine leveine pärekattoineen, joille oli pantu kiviä painoksi, ja muiden rakennusten keskeltä yleni valkoisena ja solakkana punakattoinen kirkontorni.

Kotitaloni, joka sijaitsi aukean kentän varrella lähellä metsän reunassa kohoavaa kirkkoa ja muurivihreän verhoamaa pappilaa, oli kylän vanhimpia ja kauneimpia puutaloja. Sen kuistinkattoa kannattavassa hirressä oli nähtävänä kirjoitus, joka varmaankin oli ollut siinä jo kaksisataa vuotta.

»Minun on nyt talo tää,
Pian multa muille jää.
Silloin mun jo peittää multa, —
Hellyyttä siks' anon sulta!»

Siis oli minun esi-isieni joukossa ollut myöskin joku hellä- ja vakavamielinen mies. Mutta kaikkein vanhimmat sukuamme koskevat muistot liittyivät silmää kiinnittävään mahtavan suureen vaahteraan, joka puolittain vihantana, puolittain jo lakastuneena kohosi talomme edustalla olevalla kentällä, ja jonka kansa sanoi olevan yli tuhannen vuotta vanhan.

— Noina kaukaisina aikoina, jolloin miehetkin käyttivät pukiminaan hameita, kertoi kylän kunnianarvoinen koulumestari Kasper Imobersteg, — eikä pyhä reformatsioni vielä ollut puhdistanut kristillistä uskoa, asusteli Feuersteinin harjanteilla ja rotkoissa vuoriväkeä. He olivat tulisia, mutta sorjia, kauniita olentoja. Miehet olivat kookkaita ja väkeviä, naiset solakoita, sirorakenteisia ja somia, eivät juuri suurempia kuin lapset, sekä niin arkoja ja ketteräjalkaisia, ettei ihmisten usein onnistunut heitä nähdä. Mitä uskontoon tulee, olivat vuorelaiset paatuneita pakanoita, jotka juhannuksen aikoina palvelivat jumaliaan Feuersteinillä juhlimalla ja uhrivalkeita polttamalla. Juhlien lopettajaisiksi he sitten tulivat miehet puettuina punaisiin ja naiset valkoisiin hameisiin, joita eivät muulloin käyttäneet, säkkipillien soidessa ja rumpujen päristessä alas Selmatt'in laaksoon, missä karkeloivat tuon ison vaahteran alla auringon laskusta saakka sen nousuun. Oikeuden tuohon ilonpitoon, jonka kestäessä kylässä ei saanut soida ainoakaan kello, he olivat hankkineet itselleen kovana rutonaikana, ilmaisemalla laakson asukkaille, että pukinjuuri on tehoisa lääke mustaa surmaa vastaan. Mutta kun tuo pakanallinen meno ei kelvannut Jumalalle, niin hän rankaisi vuorelaisia sillä, että heidän keskuudessaan alkoi tulla puute naisista.

Nyt oli joukossa muuan nuori, kaunis mies nimeltä Wildiwäldi. Tämä oli vaahteran alla karkeloitaessa jäänyt parittomaksi. Alakuloisena hän liittyi kulkueeseen, joka auringon noustessa palasi kylästä vuorelle. »Wildiwäldi», huusi hänelle akkunasta muuan selmattilainen tyttö, joka oli noussut levolta muita varhemmin, »jos tahtoisit olla minun Wildiwäldini, niin karkeloisin joka päivä kanssasi!»

Silloin Wildiwäldi erkani kulkueesta ja meni tytön tykö, ja kun tämä, vaikka ei kuulunutkaan vuoriväkeen, oli siro ja suloinen olento, jäi Wildiwäldi hänen luoksensa kylään. Vielä ikäihmisenäkin sanoi tuo nainen, ettei koko maailmassa voinut olla toista niin herttaista miestä kuin Wildiwäldi. Hänestä polveutuu Wildin suku.

Näin kertoi koulumestari Kasper Imobersteg. Sen lisäksi olin kuullut muilta, että ne, jotka polveutuivat vuoriväestä, olivat tunnetut erityisen kuumaverisiksi, vilkkaiksi ja lahjakkaiksi olennoiksi, ja että sellaisiin sukuihin kuuluvat miehet helpommin kuin muut voittivat tyttöjen suosion ja rakkauden, ja kaiken muistinaikani oli mieleni täyttänyt salainen ylpeys siitä että olin Wildiwäldin jälkeläisiä.

Mutta isäni suonissa virtasi sukumme veri vain hitaasti ja hillitysti. Niihin aikoihin, jolloin huomioni ensin kiintyi hänen olemassaoloonsa — mikä lienee tapahtunut noin kolmannella vuodella ollessani —, oli hän jo ehtinyt täysin tasaantua. Nuoruudessaan hän kuuluu olleen vuoriston hurjimpia karkeloijia, mutta minä muistan hänet vain jörömäisenä miehenä, joka oli minua kohtaan melkein säälimättömän ankara, ja jonka mielen, niin kokokaan täytti pyrkimys hankkia rahaa ja tavaraa, että sinne vain ani harvoin pääsi pujahtamaan jokin sydämellisempi, hilpeämpi tunne. Siksi olin hyvilläni siitä, että hän, ollen kulkukauppias, talvisin oli poissa kotoa äidin ja minun tyköäni.

Selmatt'in kivitaulut ja kivikynät olivat siihen aikaan tunnettuja kautta maailman. Kullakin selmattilaisella kaupustelijalla oli esi-isiltään peritty kaupustelu-alue, ja isälleni kuului sillä tavoin Reinin rantaseutu aina Pohjanmerelle saakka. Tuskin oli lyhytolkinen, kultainen vilja saatu leikatuksi vuoripelloilta sekä kuivatuksi ja korjatuksi suojaan, kun jo tuli taulukaupan vuoro. Taulu- ja kivikynäkuorma ladottiin hevosten selkään ja kuljetettiin laakson päässä sijaitsevaan Zweibrückeniin, missä Selach laskee isompaan vuorivirtaan Balgenachiin. Tyynesti ja huolellisesti valmistautui isä koko talven kestävää kulkuretkeään varten. Lähdön edellä hänen jäykkä mielensä suli, ja äiti ja minä saimme osaksemme jonkun lempeän sanan, joka noiden ankarain huulten lausumana herttaisesti hiveli sydäntä. Karkea ruskea sarkapuku, pyöreä, pitkäkarvainen, kiiltävä huopahattu, punainen kaulaliina ja aimo nauloilla varustetut saappaat muodostivat hänen vahvatekoiset matkatamineensa. Lisäksi varustautui hän vielä rautakärkisellä ryhmysauvalla ja murmelinnahkaisella laukulla, joka kiinnitettiin vyöhön. Hänen näennäisesti hidas kulkunsa oli itse asiassa niin joutuisaa, että minun täytyi pysyä hänen rinnallansa, kun hän milloin salli minun saattaa itseänsä Zweibrückeniin saakka. Se tapahtui muutamia kertoja lapsuuteni aikana.

Kauppamatkoistaan isä ei kertonut minulle mitään. Minun ei pitänyt ruveta ikävöimään maailmaan. Tuon tuostakin hän lausuikin minulle:

— Sinulla tulee olemaan paremmat päivät kuin minulla. Voit kaiken ikäsi elellä talonpoikana Selmatt'in laaksossa!

Zweibrückenissä oltiin yötä. Seuraavana aamuna läksimme isän kanssa tähtien vielä taivaalla loistaessa Balgenachin rantaan, missä nuo selmattilaiset kauppatavarat olivat kasattuina ja lastattiin pitkiin kapeisiin veneisiin, jotka kuormansa alla melkein upposivat kuohuvaan virtaan. Siellä näki aina vain aivan uusia veneitä, sillä niitä, jotka kuljetettiin virtoja alas, ei tuotu enää ylänkömaille takaisin, vaan ne myytiin laivureille Kölnissä tai missä kaupungissa niiden lasti milloinkin oli saatu myydyksi. Isä puristi luisevalla kädellänsä kättäni niin kovasti, että olisin huutanut ääneen, jos olisin kehdannut.

— Jost, Jost, elä unohda rukoilla. Sano terveisiä äidille ja ole hänelle kuuliainen. Käyttäydy hyvin, muutoin — kun palaan pääsiäiseksi — — —

Uhkaava kädenliike täydensi hänen puheensa.

— Ja pysy terveenä, Jost!

Tuuheitten silmäripsien alta kohtasi minua tuikea katse. Tuon pikemmin tarmokkaan kuin hellän hyvästelyn jälkeen isä hyppäsi johonkin veneistä. Laivurit irroittivat ne, ja virta läksi niitä kuljettamaan. Ikäänkuin lausuakseen hiljaisessa rukouksessa jäähyväiset kotiseudulle, seisoi isä pää paljastettuna, ruskeat parrattomat kasvot käännettyinä Sellmatt'in vuoria kohden. Virran nopeasti kiidättämien veneiden yläpuolella hohtivat kaukaiset lumipeitteiset vuorenhuiput aamuruskossa. Mutta minä katsoin herkeämättä alusten jälkeen tunteen vallassa, joka melkein kohotti kyyneleet silmiini.

Olisin ylen kernaasti halunnut ruveta taulu- ja kivikynäkauppiaaksi kuten isäni, mutta hän ei ottanut minua mukaansa edes Gauenburgiinkaan, joka sijaitsee kahden tunnin matkan etäisyydessä Zweibrückenistä, tasangon puolella. Enkä uskaltanut edes pyytääkään häntä sitä tekemään.

Kaukaisessa Reininmaakunnassa oli isäni nuorena ollessaan tutustunut äitiini, Ottilia Rheinbergeriin, jonka yksinkertaisessa talonpoikaiskodissa hän usein majaili. Mutta isäni vanhempien talonpoikaisaivoihin oli piintynyt usko, että selmattilaiselle miehelle voisi todellista avio-onnea valmistaa ainoastaan selmattilainen nainen, eivätkä he tahtoneet kuulla puhuttavankaan poikansa muukalaisesta morsiamesta. Mutta vanhempain itsepintaisuus saattoi tuon tuimaluontoisen, tarmokkaan miehen sellaiseen raivoon, että hän olisi tehnyt lopun elämästään ellei koulumestari Kasper olisi väkisin riistänyt häneltä asetta kädestä. Rikkoen täydelleen suhteet vanhempiinsa toi isä sitten rakastettunsa vaimonansa Selmatt'iin.

Äitini oli tosin hyvin herttainen nuori nainen, mutta kylässämme ei kukaan muu kuin isäni ymmärtänyt hänen murrettansa, ja hän puolestaan ei voinut oppia Sellmatt'in murretta kunnollisesti, ja vuorikylässä myöskin hänen raikas, viehättävä naurunsa, jolla hän aluksi oli voittanut ihmisten sydämet, menetti hopeanheleän sointinsa. Ero kotiseudusta ja omaisista oli käynyt hänelle raskaaksi, hänen vanhempansa olivat kuolleet hänen enää heitä näkemättään, taivaalle kohoavat vuorenseinät, virtojen hurja kohina, selmattilaisten jäykkä, yrmeä seurustelutapa ahdistivat tuon iloisempaan ympäristöön tottuneen nuoren olennon mieltä, ja hän, jolla oli ollut niin hyvät aikeet, niin luottavainen ja hilpeä mieli seuratessaan isääni jylhään, karuun vuoristoon, huomasi aikaa myöten ettei hän ollut oikealla paikallaan Selmattt'issa. Kyläläisten parissa, jotka tosin eivät olleet hänelle vihamielisiä, mutta jotka eivät häntä lainkaan ymmärtäneetkään, hän oli muukalainen, kodistaan eksynyt lapsi, pesästä pudonnut lintunen. — Teenpä minä mitä tahansa, niin se selmattilaisten mielestä on tyhmästi, sanoi hän hymyillen, mutta samalla kohosivat kyyneleet hänen ilmeikkäisiin silmiinsä.

Varsinkin synkistyi äitini mieli talven kuluessa, jolloin laaksossamme oltiin auringonpaistetta vailla. Martin päivästä kynttilänpäivään ei aurinko enää jaksanut kohota vuorten harjojen yläpuolelle. Kun sen jälleen onnistui ensimäisen kerran tehdä se, silloin se loi kello yksitoista aamupäivällä katseensa Selmatt'in kirkon torniin »kynttilämessuaukosta», suuresta kallioportista, jonka luonto itse oli muovaellut metsän yläpuolelle vuoren harjaan. Heti kun tornin huipussa oleva kuparinuppu alkoi sädehtiä, läksimme me lapset juoksemaan kylää pitkin täyttä kurkkua huutaen: - Kynttilämessu, kynttilämessu — aurinko on palannut! — ja kyläläiset avasivat arkkunsa ja säiliönsä ja kukin antoi meille pari kourallista kuivatuita hedelmiä palkaksi ilosanomasta.

Silloin ei kukaan koko kylässä ollut niin onnellinen kuin äitini.
Hymyillen ihmeissään hän lausui:

— Siis tässäkin laaksossa toden totta vielä saa nähdä rakkaan auringon.
Jumalan kiitos!

Ja hän nousi rukkinsa äärestä, ja tuo ryhdikäs, keskikokoinen, sulavan täyteläinen olento lähestyi huoneen matalia akkunoita silmäilläkseen torninhuipussa nähtävää ihmettä. Ja kun sitten päivänpaiste tulvi sisäänkin, kurotti hän kätensä kultaiseen väreilevään valovirtaan ikäänkuin lämmitelläkseen. Katseeni hiveli hänen miellyttäviä kasvojansa, joille terve puna ja vieno surumielisyys loivat samalla vakavan ja viehkeän ilmeen.

Kärsimyksensä äiti salasi minulta ja muilta hiljaisella tavallaan, joka niin hyvin soveltui hänen olentoonsa. Mutta minä olin ajattelematon poikanulikka. — Jost, pyysi hän, — puhupas nyt vähän minun murrettani. Pikku nallikkana sinä puhuit sitä niin somasti! — Vaan minun pisti päähäni oikutella, ja uppiniskaisesti ja itsepintaisesti kieltäydyin täyttämästä hänen pyyntönsä, eikä edes hänen mielipahaa ja pettymystä ilmaiseva katseensa voinut minua taivuttaa.

Vaan kun hän kasvot kirkastuneina ja kokonaan muistojensa vallassa rukkinsa ääressä kertoeli minulle lapsuudenkodistaan, silloin istuin usein tuntimääriä hiljaa kuunnellen hänen edessään jakkaralla.

— Kalliolla Reinin rannalla kohoaa kirkon lähellä lehmusten varjossa suippopäätyinen kotitaloni. Katolla on haikaralla pesänsä. Koivet suorana, sammakko nokassaan tulee se lentäen virran ylitse poikiansa ruokkimaan. Talon edustalla on lehtimaja, jota syksyisin koristavat kullanhohtoiset viinirypäleet. Se oli meidän sisarusten lempipaikka, siltä oli kaunein näköala Reinille päin. Virralla näkyy laivoja, suuria ja pieniä, iloisesti lepattavine kirjavine lippuineen, veneet viiltävät vesiä kuin joutsenet, ja juhlapukuiset ihmiset huutavat toisilleen tervehdyksiä ja laulavat laulujaan, ja rantakalliot kaiuttelevat noita huutoja ja säveleitä.

Näin jutteli äitini ja hänen kertomustensa avulla loin itselleni viehkeitä kuvia noista kaukaisista tienoista, joista isä ei tahtonut puhua kanssani, — kuvia, jotka eivät soveltuneet isän tuumiin, vaan täyttivät vuorikylän talolliseksi määrätyn pojan mielen oudolla kaiholla ja ikävöimisellä.

Mutta äitini tunsi itsensä Selmattt'issa onnettomaksi. Hiljaa, valittamatta hän alistui kohtaloonsa, mutta hänen hilpeytensä oli poissa, hänen täyteläinen vartalonsa kuihtui jo varhain, paksu vaaleanruskea tukka oheni, ja verevien kasvojen ilme kävi väsyneeksi, alakuloiseksi. Isäni mieli katkeroitui hänen nähdessään kuinka vähäisessä määrässä kalsea todellisuus vastasi niitä vilpittömiä toiveita, jotka olivat täyttäneet hänen sydämensä heidän levottomana kihlausaikanansa, ja kuinka se näytti osoittavan hänen olleen väärässä kieltäytyessään noudattamasta vanhempiensa tahtoa. Näin ollen hänestä tuli äkämys, joka väliin myöskin teki vääryyttäkin äidille ja minulle. Ei hän ymmärtänyt rakkaudella ja hyvyydellä saada äitiä iloisemmalle tuulelle. Mutta kerran vuodessa hän setään valisti hänelle suuren ilon, ja se tapahtui hänen palatessaan pääsiäiseksi kotiin kauppamatkoiltaan. Silloin hän toi äidin veljiltä ja sisarilta terveisten ohella kukansiemeniä, ja äiti kasvatti ruukuissa: akkunalaudoilla ja pienen puutarhamme saroilla lyhyenä kesäaikana mitä muhkeimpia kultalakkoja ja neilikoita, ruusuja ja esikköjä. Ja nuo herttaiset kasvatit tuottivat hieman hoivaa »muukalaiselle», jonka sydän taisteli haikeaa taisteluaan kattomme alla.

Kun jälleennäkemisen lyhytaikainen ilo oli haihtunut, kävi isä jälleen hiljaiseksi ja äreäksi kuten ennenkin. Mutta ennen ryhtymistään maatyöhön hän tiedusteli kylässä, olisiko ehkä kuolemantapauksen, perinnönjaon tai jonkun muun seikan johdosta saatavana hyvällä paikalla sijaitsevaa pelto- tai niittymaata, metsää tai karjalaidunta, ja jos ostoon oli tilaisuutta, hankki hän kauppamatkoilla saamillaan rahoilla päivänpaisteisia, hedelmällisiä maa-alueita, jommoisia Selmatt'in kylässä oli niukanlaisesti.

Kerran hän jälleen oli saanut nuuskituksi ilmi erään ylängöllä sijaitsevan peltotilkun, ja kaupat solmittiin kylän majatalossa. Kun isäntä myöskin oi kylän leipuri, johon turvauduttiin omien varastojen milloin loppuessa kesken, satuin minä tulemaan tuona päivänä majataloon, Dugloren, koulumestarin tyttären kanssa. Hyvillään kaupasta isä huusi meidät lapset luoksensa saamaan hiukan illallista. Siinä istui pöydän ääressä harjakaisia juomassa joukko Selmatt'in talonpoikia, mustat suippolakit päässä ja savuavat piiput suupielissä, vilkkaasti ja innokkaasti keskustellen kylän asioista.

— Kuules, Klaus, sanoi muuan sukulaisemme, eräs vanha talonpoika, hieman nyrpeissään isälleni, — miksi sinä oikeastaan vaanit maita ja tiluksia kuin paholainen ihmissieluja? Haluaisi sitä väliin toinenkin saada jotain, vaan silloin sinä aina jo olet ehtinyt iskeä siihen kyntesi!

Isäni iski hänelle ylimielisesti silmää.

— Kas, serkku, vastasi hän hieman ivallisesti, — pari vuotta sitten en olisi sitä vielä sanonut, mutta nyt, kun minulla jo alkaa olla kylläksi maata ja mantua, voin ilmaista tuumani sinulle ja muille. Selmatt'in taulu- ja kivikynäkauppa joutuu hunningolle! Muissakin maissa on suuria liuskakivilouhimoita, ja muukalaiset kauppiaat tunkeutuvat muitta mutkitta niille kauppa-alueille, jotka tähän saakka ovat kuuluneet yksinomaan meille selmattilaisille. Ja tunnustaa täytyy, että he samasta hinnasta kuin me myövät hienompaa, tasarakeisempaa tavaraa. Niin menetämme me vanhimmat, luotettavimmat ostajat. Minulla on Münsterin kaupungissa Westfalenissa, likimmittäin kaksituhatta taulua myymättä. Jos voisimme löytää vuoristamme sellaisia kerroksia, jommoisia meillä ennen oli, voisimme vielä ryhtyä kilpailemaan muiden kaupitsijoiden kanssa, mutta hienompi liuskakivi on täällä lopussa, ja kaupankäyntimme on kerjäläisen tointa. Ja nyt, serkku, seuraa selitys, miksi viime tosina olen ostanut niin paljon maata. Täytyyhän pojallani ja minulla olla jotain tointa, kun taulut ja kivikynät eivät enää lyö leiville!

Isäni käänsi tarmokkaat kasvonsa puolelle ja toiselle, silmäillen ovelan ja voitonriemuisen näköisenä talonpoikia, jotka olivat kurottautuneet lähemmäksi häntä, kuullakseen. Pelästyksissään ja avosuin he istuivat hetken vaieten. Dugloren isä, koulumestari Kasper, tointui ensiksi.

— Jopa sinä pahoja ennustelet, Klaus, sanoi hän nuhtelevasti. — Selmatt'in taulut ja kivikynät kelvannevat toki ihmisille niin kauan kuin maailma pystyssä pysyy!

Mutta ei hänen puheensa kuulunut kovinkaan varmalta, ja isä nautti silmät tiirolla toisten neuvottomuudesta, nämä kun kyllä aavistivat tai tiesivät etteivät hänen arvelunsa taulukaupasta olleet tuulesta temmattuja.

Tuo vanha sukulaisemme raapaisi päätänsä ja oli laskenut piippunsa pöydälle.

— Hitto sentään, sanoi hän, — sehän olisi likimmittäin kuolemantuomio meidän kylällemme. Meitä on täällä kaksisataa neljätoista asukasta, mutta pelloistamme ja karjastamme eläisi tuskin puolikaan sataa. Jumala armahtakoon, jos meidän käy kuten Klaus sanoo! Mutta en minä sitä sentään voi uskoa!

— Uskokoon vain jokainen mitä tahtoo, vastasi isä kuivakiskoisesti.

Nyt alkoivat muut talonpojat puhua ja lausua ilmi arvelujansa. Mutta siellä oli myöskin muuan julkea ja raaka nuorukainen, joka ei kuulunut seurueeseen, vaan istui toisen pöydän ääressä pöyhkeänä kyynärpäihinsä nojaten, edessään lasi paloviinaa. Hän huusi nyt lujalla ja räikeällä äänellä talonpojille, jotka jälleen olivat vilkkaassa keskustelussa.

— Mitä te huolehditte pelloista, te selmattilaiset! Ei hätääkään! Kerran syöksähtää kumminkin koko Tafelvuori teidän päällenne, ja siitä saatte maata kylläksenne!

Ja hän säesti jumalatonta puhettansa remakalla naurulla.

— Mitä sanotkaan! huusivat talonpojat, ja nyrkit kohosivat.

Silloin nuorukainen tyhjensi lasinsa ja läksi tiehensä.

— Sehän oli vain tuo röyhkeä ilkiö, tuo kunnoton maankiertäjä! sanoivat muutamat, mutta talonpoikain kauhusta kangistuneet kasvot olivat yhä edelleen kuolonkalpeat, ja kaamea hiljaisuus vallitsi huoneessa. Mutta keskustelun alettua jälleen lausui kunnankirjuri:

— Tosinhan tuo ennustelija on vain maankiertäjä, mutta sittenkin pitäisi kunnankokouksessa kerran ottaa puheiksi, onko todella pelättävissä että Tafelvuori käy kylälle vaaralliseksi. Tuo huhuhan on kumminkin levinnyt varsin laajalle.

Siihen vastasi sukulaisemme, hurskaasti kohottaen katseensa ja huokaisten:

— Minun mielestäni sen; mitä tänään olemme täällä kuulleet, pitäisi kehottaa meitä ahkerammin käymään kirkossa. Hädässä ja vaarassa voi Jumala yksin meitä auttaa!

— Niin kyllä, vastasi isäni miettiväisesti, — Jumala — ja tukevat paalut! Meidän on tarkoin pidettävä silmällä vesisuonia Bodenin pengermällä ja louhoksessa.

Vastaukseksi nyökäytti pari talonpoikaa päätänsä. Mutta ravintolanisäntä, joka uhkeana ja hyvinvoipana seisoi vierasten edessä, lausui väkinäisesti nauraen:

— No, tämäpä alkaa kuulua hauskalta! Siis meillä on parin vuoden perästä liuskakivilouhos, josta ei kenellekään ole hyötyä, vaan johon alinomaa täytyy asetella paksuja paaluja, ettei vuori kaatua kellahtaisi kylän päälle!

Juttelusta ei tahtonut tulla loppua. Dugloren vieressä istuen tarkkasin sitä silmin ja korvin. Mutta silloin huomasi isä, että vielä olin siellä, ja sanoi tuikeasti:

— Ei poikanulikoiden tarvitse suotta istua ravintoloissa aikuisten puheita kuuntelemassa!

Juoksin nopeasti tieheni ja kuun valaisemaa kylätietä kotiin päin, ja Duglore seurasi minua. — Hyvä Jumala, kuinka minua pelottaa! kuiskasi hän huoaisten hullunkurisen vanhamaisesti. Jäähyväisittä hän juoksi kotiin äitinsä turviin.

Mutta minä en saanut mielestäni tuota mitä olin kuullut. Nyt tiesin miksi isäni ei tahtonut että minusta tulisi kivikynä- ja taulukauppias, vaan oli määrännyt minut talolliseksi, ja käsitin että hän oli älykäs mies. Mutta tuo kaikki oli kumminkin vähäpätöistä sen kaamean ajatuksen rinnalla, että Tafelvuoren liuskakivilouhos oli ainaisena vaarana Selmatt'in kylälle. Tuo tieto saattoi tunnemaailmaani jotain uutta, outoa, masentavaa. Lapsuuteni kokemuksista se kaiketi olikin enin mieltäjärkyttävä.

Ei, syvemmin vielä vaikutti minuun pari vuotta myöhemmin äitini kuolema. Jos hänen sielunsa elää jollakin kaukaisella, kirkkaalla tähtösellä, niin vieköön hiljainen yö hänelle tervehdykseni: Äiti, rakas äiti, kuinka kernaasti puhuisikaan poikasi nyt sinun kanssasi kotiseutusi kieltä! Ja kotitalosi Reinin varrella, äiti rakas, sen olen nähnyt!

Olen avannut akkunan. Yötuuli liikuttelee hiljaa tukkaani. Mutta minusta on, kuin silittäisivät armaat kätöset hiljaa päätäni, — äidinkädet!

III.

Toisella puolen valkealta ja vihreältä hohtavaa, kohisevaa Selachia, jonka ylitse suojuksella varustettu silta johti, kohosi jyrkkänä Tafelvuori, vielä mahtavamman Feuersteinin mahtava etuvarustus. Harmaana ja kolkkona yleni se siinä kuin puoleksirappeutunut jättiläislinna vilja-, pellava- ja perunapeltojen keskeltä, jotka päivänpaisteisilla paikoilla peittivät vuorenjuurta. Surkastuneita, muodottomia kuusia ja mäntyjä vain kasvaa kitusteli sen haljenneita kallioseinämiä pitkin. Vaan Feuersteinin puolessa korkeudessa katkesi Tafelvuori, päättyen ylätasankoon. Tämän reunalta silmäilivät ruskeat paimenmajat ja aitaukset kuin korkealta parvekkeelta tutusti ja ystävällisesti alas laaksoon, hohtaen auringonpaisteessa jo aamulla, kun kylä vielä lepäsi sinertävässä, viileässä varjossa. Siinä oli Bodenin laidun, joka oli paras Selmatt'issa, ja koko kesän käyskenteli siinä muhkeita karjalaumoja syötöllä.

Tafelvuoren takana, hieman laaksonpohjukkaan päin kohosi Feuersteinin korkein huippu punertavine, jättiläisurkupillejä muistuttavine kallioineen ylös taivaan siintävään korkeuteen. Siihen suuntasi aurinko aamulla ensi säteensä, ja illoin se loi vielä laajalle valoansa, kun muiden vuorien hohde jo oli sammunut. Satujen suosikki se myöskin oli, ja hän ympäröi sitä kansan mielikuvituksessa melkein pyhä salaperäisyys. Jo noihinkin aikoihin tapahtui joskus, että kesällä tuli Selmatt'iin matkailijoita, jotka vietettyään illan majatalossa yöllä nousivat vuorelle. Vaikkei sen huipulla silloin vielä ollut havaintoasemaa, oli se kumminkin kansan keskuudessa laajalti tunnettu sään ennustajaksi, eikä kukaan ryhtynyt ulkotöihin luomatta ensin tutkivaa silmäystä ylös vuorelle. Minäkin opin jo lapsena tuntemaan joukon säiden enteitä, jotka vuorokauden ja vuoden eri aikoina ovat nähtävänä Feuersteinillä, nuo keveät, pitkähköt hopeaviirit, jotka lähenevä länsituuli kiinnittää sen ylimpään kalliotorniin. Tiesin harmajan hattaran, joka aamulla näkyi sen huipulla, mutta haihtui auringossa, palaavan ukkospilvenä, joka singahutteli salamoita ylös ja alas ja levitti yli koko vuoren oudon, kaamean valon. Ja kun vuori peittyi mustiin, levottomiin pilviin, onkalot kumahtelivat ja ukkosmyrsky mylvien kuin tuomiopäivän pasuunat sitä kierteli, tarkkasin sitä jännityksessä silmin ja korvin.

Rakastin Feuersteiniä siksi että kanta-isämme Wildiwäldi oli ollut kotoisin sen kukkuloilta, ja ikävöiden saada luoda silmäyksen loitommalle maailmaan olisin halunnut kuten muukalaiset kiivetä sen huipulle, mutta selmattilaiset pitivät hieman hassahtaneina niitä, jotka olematta ammatiltaan vuoriheinänniittäjiä tai metsästäjiä nousivat ylös vuorelle, eikä isäni olisi sallinut minun tehdä itseäni syypääksi sellaiseen narrimaisuuteen.

Ylhäällä vuorella asusteli ihanuus, alhaalla laaksossa rumuus. Selachin rannalla Tafelvuoren juurella seista törröttivät vuoresta murretut harmaat liuskekivilevyt, siinä oli kasattuna louhoksesta kuljettua murua, joka joen tulvillaan ollessa heitettiin sen vietäväksi, ja varasto sileitä, mahtavia tukkeja, jotka oli uitettu jokea alas kannatuspylväiksi louhokseen. Töryn keskellä muhkeili harmaansinisellä tomulla peitettynä isolehtinen varsanjalka, jota ei voinut sietää sen villavan tahmeuden takia, ja ukonhattu näytteli komeita teräksensinisiä kukkaterttujansa. Säilytyspaikan taustassa ammotti kaksi kallioseinään epätasaisesti hakattua aukkoa, suurempi ja pienempi, jotka johtivat tuohon maanalaiseen louhokseen.

Kaatuukohan Tafelvuori todellakin kerran Selmatt'in kylän päälle, ja mikä tulee silloin meidän kohtaloksemme? Kuunneltuani majatalossa koulumestarin tyttären Dugloren kanssa miesten puheita en saanut tuota kysymystä mielestäni. Väliin minusta tuntui toivottavalta että niin tapahtuisi, väliin taas pidin sellaista toivomusta rajattoman halpamaisena. Lukemattomia kertoja sain kammottavissa yöllisissä yöllisissä unissa kokea tuon maanmullistuksen, ja aamulla kiitin Jumalaa nähdessäni punanokkaisten alppivaristen lentävän esiin männyistä ja kuusista, jotka yhä edelleen riippuivat kiinni vuorenkallioseinässä.

Tuohon aika ajoin uudistuvaan toivomukseeni, että Tafelvuori hautaisi alleen Selmatt'in asukkaineen päivineen, oli minulla erityiset syyt. Sen saivat aina hereille ankarat kuritukset, joilla isäni Klaus tuon tuostakin syystä tai syyttä minua kidutti, ja jotka olivat aina odotettavissa hänen käytyään tarkastamassa ostamiaan peltoja ja niiden rajapyykkejä. — Tämä on sitä varten, ettet konsanaan unohtaisi, minkä rajojen sisällä sinun on pysyminen! hyvitteli hän minua, mutta usein kyllä sain selkääni muutoinkin, ilman tuotakaan erityistä aihetta. — Ihmisen sydämen aivoitus on paha hamasta lapsuudesta! lausui isä, ja hänen lyöntinsä yllättivät minut odottamattomasti kuin rajuilma, joka tulla suhahtaa vuorten takaa. — Elä pane tätä pahaksesi, Jost, sanoi hän. — Me olemme vuoriväen sukua, ja suonissamme virtaa hurjaa verta, jota ei ikinä voi kylläksi taltuttaa ja kurittaa!

Isäni mielestä oli nähtävästi odotettavissa vaaraa siitä että minä kasvoin solakaksi ja notkeaksi poikaseksi ja että minulla tietämättäni oli taito päästä jokaisen suosioon. Ei ollut tarpeen muuta kuin että joku sanoi: — Sepä vasta on kaunis, näppärä ja teräväpäinen poika, tuo teidän Jost! — ja heti odotti mieletön kuritus poikaa, joka ei ollut tiennyt mitään pahaa aavistaa.

Mutta minä olin herkkä loukkauksille, ja nuo aiheettomat selkäsaunat herättivät mielessäni salaista raivoa isääni kohtaan, ja rajattoman närkästyksen vallassa huudahdin kerran:

— Isä, soisin että Tafelvuori kukistuisi ja surmaisi meidät molemmat!

Isän silmissä säihkyi vimma.

— Siinä sinun kelvottomuutesi tulee ilmi. Ja noiden kauniiden peltojenkin soisit hukkuvan, jotka olen ostanut, — ostanut sinua varten sinä hylkiö!

Ja hänen suunnattomilla nauloilla varustetut vuorikenkänsä veivät minulta tajunnan. Alkaissani jälleen tointua huomasin äitini voitelevan muhkujani ja haavojani, ja kun avasin silmäni, hän hyväili ja suuteli minua. Hillittömästi kuin uutta elinvoimaa ahmiakseni imeydyin kiinni hänen huuliinsa, sitten aloin haikeasti itkeä ja hän teki samaten, ja kiihkeästi toisiamme syleillen vuodatimme nyt viljavia kyyneleitä. — Äiti, kulta äiti, sinä, sinä olet hyvä! sopertelin yhtä mittaa, voimatta ajatella mitään muuta. Upotin sormeni hänen niskaansa ja painoin kasvoni hänen suortuviinsa, ja vähitellen nuo kyyneleet ja hyväilyt tuottivat minulle hoivaa ja kevensivät mieleni. Luulen tuonpäiväisistä kokemuksistani johtuvan, että henkistä tukea hakiessani myöhemminkin aina olen pikemmin turvautunut naisiin kuin miehiin.

Isääni hävetti hieman huomatessaan että minua kylässä säälittiin, ja vähitellen hän kuritukseen nähden kävi järkevämmäksi, varsinkin kun hänen myöskin täytyi myöntää itselleen, että minä ikäisekseni olin varsin toimelias ja ripeää poika. Mutta luonnollisesti minä en enää voinut luottavaisesti häntä lähestyä enkä tuntea todellista rakkautta häntä kohtaan, vaan iloitsin salaa, kun hän tarttui matkasauvaansa.

Kuten ennenkin hän läksi syksyllä kauppamatkalle, ja louhoksessa pysyi kaikki ennallaan. Toisten poikien kansan käyskentelin hakemassa liuskakivestä ha haikalanhampaita ja muita kivettymiä, jotka sitten myytiin muutamasta lantista eräälle kulkukauppiaalle. Käytävistä ja rotkoista loistivat työmiesten lamput, rattaat pyöriä ratisivat pitkin maanalaisia sokkeloita, kosteilla, palaneelta haisevilla seinillä mateli limaskaisia, kultapilkkuisia salamantereita, ja kesällä tulvahti sieltä vastaan viileä, talvella kosteanlämmin ilma. Mutta minua ei koskaan miellyttänyt oleskelu noissa synkissä, puisilla pylväillä pönkitetyissä onkaloissa, ja katosta tipahtelevat ja seiniä pitkin valuvat pisarat saattoivat mieleni alakuloiseksi. Minusta oli kuin olisivat henget hiljaa itkeneet, ja kun jostakin kaukaisesta sopukasta saapui korvaani salaperäinen ääni, ikäänkuin kivi olisi huokaissut, silloin tuntui minusta louhos olevan vielä syvemmällä maassa sijaitsevan helvetin esikartano. Ulos, ulos tuonne, missä Luojan päivä paistaa! En voinut käsittää ihmisiä, jotka päivät pitkät työskentelivät louhoksessa, ja päässäni pyöri ajatus: »Mitä houruja ovatkaan selmattilaiset, kun kaivamistaan kaivavat itselleen hautaa!» Mutta ikäänkuin olisi tehty yhteinen sopimus, ei kukaan enää maininnut sanaakaan siitä, että louhoksesta voisi koitua kylälle vaaraa.

Mutta joskin ihmiset vaikenivat, niin puhui vuori, varoittivat henget aika ajoin omalla kielellänsä. Ne voimat, jotka olivat pusertaneet muinoisen merenpohjan mudan kaloineen ja simpukkoineen liuskakiveksi ja voimakkain käsin kohottaneet nuo vaakasuorat kerrostumat kalteviin asentoihin, samat voimat toimivat yhä edelleen! Holveissa, joihin huolimattomat kaivosmiehet aikaisempina aikoina olivat jättäneet liian ohuet kiviset kannatuspylväät ja seinät, taittui tuon tuostakin puupönkkä, ikäänkuin satavuotinen vuorikuusi olisi ollut tulitikku vain. Louhokseen ilmestyi lähteensuonia suonia ja purosia, jotka salaperäisellä tavalla katosivat Feuersteiniltä tai Bodenin pengermältä. Tarvittiin aina muutamia miehiä ohjaamassa niiden kulkua töissänne. Mutta kuinka voisivat muutamat miehet ajan pitkään pitää puoliaan vuorenhengille! Näkymätöinnä toimivat ne väsymättömästi. Ne eivät vietä sunnuntaita, eivät nuku öisin. Niiden työpäivä kestää iankaikkisesta iankaikkiseen, ja minkä ne ovat päättäneet, se toteutuu, kun määrätty aika ja hetki on tullut. Se toteutuu, toivoipa ajattelematon poikanen sitä tai ei, toteutuu mahtavasti, säälimättömällä voimalla, valtavasti!

Mutta — mitäpä minä olisin huolehtinut louhoksen takia? Mietiskelyihin vajotakseni olin vielä liian nuori, ja kernaammin kuin Tafelvuoreen kiinnitin huomioni Feuersteiniin ja sen lukuisiin valoilmiöihin. Sitäpaitsi toi nyt mieleeni uutta sisältöä tunne, joka melkein tietämättäni versoi sydämessäni, rakkaus Dugloreen, koulumestarin tyttäreen.

Hän oli siro ja kukoistava olento, joskin hieman terävähkö muodoiltaan. Hänellä oli ruosteenruskea tukka, joka oli pehmeätä kuin silkki, ja poskillaan muutamia pisamia, mutta ei sen useampia kuin että juuri niiden takia paremmin huomasi kuinka hienot ja somat hänen kasvonsa olivat. Mutta silmät oli hänellä niin suuret että väliin ei tullut tarkanneeksi tuossa soikeassa muodossa mitään muuta kuin syvällisiä, haaveksivia silmiä, joita tummat ripset varjostivat.

Mutta tuossa iässä ovat rakaudenilmaisut hieman omituiset — Voi kuinka ruma sinä olet! sanoin minä Duglorelle. — Silmäsi ovat kuin kantaniekat ja punatukkainenkin sinä olet!

Duglore rupesi itkemään ja tömisti maata pikku jaloillansa, kunnes rukoilin:

— Glore, elä ole vihoissasi! Eihän tukkasi ole tulipunainen, vaan ainoastaan hiukan punertava.

Ilman toistemme seuraa emme tulleet toimeen. Gloren herttaisessa kodissa vietin lapsuuteni viehkeimmät päivät, ja jos luonnossani oli, kuten isäni väitti, jotain hornasta kotoisin olevaa, joka piti tukahdutettaman, niin ei se ainakaan koskaan ilmennyt lempeän opettajani ja hänen suloisen tyttärensä seurassa. Koko perhe, isä, äiti ja lapset, olivat hiljaisia, sydämellisiä kunnon ihmisiä, joiden kanssa ollessa mielessä heräsi vain hyviä ja kauniita ajatuksia. Ja lempi, joka yhdisti minut ja Dugloren, oli puhdas ja raikas kuin vuorikukkasten herääminen lumipeitteen poistuessa.

Rakkaasta Duglorestani tahdon nyt kertoa.

* * * * *

Ei, kolmena iltana on kynäni saanut levätä.

Hannu Stünzi, nuori ystäväni Selmatt'ista, ja tohtori Wilhelm Gutleib, St. Jakobin meteorologisen keskuslaitoksen apulaishoitaja, kävivät täällä tarkastamassa asuntoani ja koneistoa. Lukuunottamatta paria pientä vikaa, jotka ovat helposti korjattavissa, ovat maja ja nuo parikymmentä konetta monenmoisine rataslaitoksineen, joiden avulla ne itse merkitsevät minulle havaintonsa, kunnossa talvipalvelusta varten. Muonavaraston täydentäminen on myöskin alkanut. Kahdeksan kantomiestä on työssä. Neljä heistä kuljettaa kuormat Selmatt'ista äkkijyrkänteelle saakka, toiset neljä kantavat tölkit, lippaat ja laatikot ylös asuntooni. Hannu Stünzi on kuriirini. Tunnollisesti on hän täyttänyt kaikki määräykseni. Noista sadoista esineistä, jotka seitsenvuotisen kokemuksen perusteella tiedän tarpeellisiksi talven varalta, ei puutu ainoatakaan. Enimmät niistä saa keskuslaitos korvata, toiset kustannan itse. Yksinäisyydessä kaipaan monenmoisia mukavuuksia, joihin olen tottunut liikuskellessani suuressa maailmassa. Kaikki on saapunut! Uskollinen Hannu Stünzini ansaitsee kiitosta. Mutta tohtori Gutleibin kanssa riitaannuin. Valitin ettei kesän kuluessa oltu varustettu tuota Selmatt'in ja observatoorin välistä matkanpalaa, jossa laviinit voivat katkaista sähkölangan, maanalaisella sähköjohdolla, kuten meteorologisessa keskuslaitoksessa pyyntöni johdosta oli luvattu tapahtuvaksi.

— Herrojen laakso-meteorologien pitäisi kerran saada kokea miltä tuntuu olla täällä vankina lumen keskellä, kun lanka on poikki eikä saa mitään tietoja ihmismaailmasta, murisin minä.

Olin kiukustunut, ja vaaleapartaista, punaposkista nuorta tohtoria alkoi kammottaa. Hieroen silkkiliinalla silmälasejaan, joissa ei ennestääkään ollut ainoatakaan tomuhiukkaa, hän sopersi vastaukseksi:

— Tehän tiedätte, herra Quifort, tehän tiedätte että keskuslaitoksessa on otettu puheiksi meteorologisen laaksoaseman muuttaminen Selmatt'ista Tuffwaldiin, vuoristosta tasangon puolelle. Siitä olisi monta etua. Tuffwaldista vuoren huipulle johtava uusi matkailijatie helpottaisi tuuman toteuttamista. Niin pian kuin kysymys laaksoaseman paikasta on ratkaistu on uusi huolemme oleva varustaa observatori täysin luotettavalla sähköjohdolla. Mutta siksi kun tuo asia on selvillä, täytyy meidän pyytää teitä olemaan kärsivällinen, herra Quifort, — toivottavasti tänä talvena…

— Ainoa sopiva paikka laaksoasemalle on Selmatt, keskeytin minä tohtoria. — Jos sinne johtava tie ehkä lieneekin huonompi kuin Tuffwaldin, niin on se sen sijaan, päivänpuolella ollen, keväällä kolmea viikkoa aikaisemmin vapaa lumesta. Ja sitten on meillä Selmatt'issa harvinaisen luotettava, kyvykäs ja toimeensa innostunut asemanhoitaja. Näiden seikkojen perusteella pidän kysymystä laaksoaseman muuttamisesta turhana virallisena viisasteluna.

Samassa Hannu Stünzi tuli observatooriin. Hän ehti vielä kuulla kehuvat sanani, jotka kohottivat ilon punan hänen poskilleen.

Herra tohtori Wilhelm Gutleib, punaposkinen, lellimäinen kamarioppinut, läksi seuraavana päivänä astelemaan Tuffwaldiin, nenällään tomusta puhdistetut lasisilmät, yllään moitteeton päällystakki ja jalassa hienot nahkasäärystimet. Meteorologisessa keskuslaitoksessa hän on antava tiedon tekemästään havainnosta, että vuoriobservatoorin hoitaja Leo Quifort on karkeapuheinen herrasmies. Saakoon tohtori lohdutusta, mutta pidettäköön myös huolta siitä että lankani pysyy katkeamatta yli talven.

Hannu Stünzi läksi vasta kolmantena päivänä auringonlaskun aikoina. Hän on vaaleanverevä kuten tohtorikin, — mutta mikä erotus! Sen sijaan kuin tohtorin valkoverisyydessä on jotain tavattoman äitelää, kesken kehittymisen jäänyttä, suo sama ominaisuus Hannu Stünzille alkuperäisen voiman leiman. Ja mikä tarmo ilmenee hänen otsakulmiensa rakenteessa! Kuinka mieltävirkistävä on hänen silmiensä säihke! On kuin niistä tulvisi esiin luovan hengen voimaa. Sen kyllä täysin käsitän, ettei hänen toimintahaluansa voi tyydyttää kymmenkunnan lapsen opettaminen ja meteorologisen haara-aseman hoitaminen!

Nyt olen perinpohjaisesti tutkinut nuorta ystävääni ja päässyt selville siitä mitä hänen mielessänsä liikkuu. Hän on herttainen, kyvykäs ihminen!

— Herra Quifort, jos voisin järjestää elämäni mieleni mukaan, tunnusti hän minulle, — niin minusta tulisi neljästäkolmatta ikävuodestani huolimatta jonkun polyteknillisen opiston oppilas. Tunnen että insinöörintoimessa olisin oikealla alallani. Jos saisin antautua sille uralle, työskentelisin väsymättömällä innolla saadakseni jotain aikaan maan hyödyksi. Rakentaisin teitä vuorten ylitse, suojuksia laviineja vastaan, vaimentaisin ryöppyvedet, murtaisin virtojemme elävän voiman sähköksi, varustaisin kylämme valolla ja käyttövoimalla. — jotain suurta tahtoisin tehdä kotimaani hyväksi. Mutta ei linnun ole lentäminen korkeammalle siipikantoansa! Äitini on pikkukauppias Gauenbergissa, ja töin tuskin hän jaksoi kouluttaa minut opettajaksikin.

Oli liikuttavaa kuuli hänen puhuvan toiveistaan, tuumistaan, kunnianhimostaan. Pontevasti soinnahteli hänen värähtelevä äänensä, kun hän ikäänkuin sisäisestä pakosta purki minulle sydämensä, vaikka hänen sanansa olivatkin vaatimattomat, kuten sen, joka ei innostuksenkaan hetkenä unohda käytettävinään olevien mahdollisuuksien niukkuutta. Mutta niin voimakkaasti kuin hänen puheensa kiinnittikin mieltäni, en vastannut siihen juuri paljoa, ja varmaankin hän tunsi pettymystä. Ajatukseni harhailivat Gottloben tykönä, kuten aina ennenkin Hannu Stünzin kanssa sattuessani yhteen. Nuo kaksi oivallista ihmislasta ansaitsisivat kumpikin saada toisensa elämäntoverikseen. Uskollisempaa suojelijaa kuin Hannu Stünzin ei Gottlobe voisi saada. Ja kuinkapa sattuisikaan Selmatt'issa, tuossa yksinäisessä maailmankolkassa, hänen tiellensä kukaan muu hänelle aviokumppaniksi sopiva, kuin Hannu?

Johdin puheen Gottlobeen. Jutellessamme kiintyivät Stünzin vilkkaat silmät tavattoman tutkivalla katseella kasvoihini. Nähdessään että sen huomasin hän kävi tulipunaiseksi. Mutta minä naurahtelin:

— Onko nenälläni kärpänen, vai haetteko kasvoiltani jälkiä tuosta murhanteosta, josta ihmiset puhuvat?

Hän tunsi että hänen oli annettava jokin vastaus ja sopersi tuiki hämillään, rohkeasti totuudessa pysyen:

— Huomasin juuri että teidän kasvonpiirteenne suuresti muistuttavat Gottlobea. Hän on enemmän teidän näköisenne, kuin isänsä ja sisarustansa.

Ihme oli etten kupertunut tuoliltani maahan kuullessani nuo sanat. Mutta maailmaa kierrellessäni olen omistanut itselleni taidon pysyä aina ällistymättä. Se oli onneksi tuona hetkenä. Veitikkamaisesti nauraen käänsin tutkaimen häntä kohden:

— Tuo naamatieteellinen havaintonne on ilahduttava todiste mielikuvituksenne voimakkuudesta, rakas herra Stünzi, mutta koska Gottloben piirteet väikkyvät edessänne kaikkialla, yksin minun rappeutuneilla kasvoillanikin, niin sallinette minunkin puolestani tehdä huomion: te olette pahanpäiväisesti rakastunut tyttöön!

Nyt hän joutui kerrassaan hämmennyksiin.

— Rakkauteni on toivotonta, sanoi hän tuskaisesti ja synkästi, — vielä toivottomampaa kuin insinööriksi tulemiseni. Tyytyisinkin olemaan opettajana Selmatt'issa, jos vain tuo toinen toiveeni voisi toteutua. Gottlobe on kyllä minulle suopea, mutta hänen isänsä, Hangsteiner, vihaa minua kuin myyräsirkkaa, joka yrittelee hänen puutarhaansa. Ennen sain kerran viikossa käydä heillä vierailulla ja laulaa Gottloben kanssa muutaman laulun. Nyt se on lopussa. Hangsteiner on kieltänyt minulta talonsa, miksi? Siksi! sanoi hän olkapäitään kohauttaen, kun kysyin häneltä hänen ankaran kieltonsa syytä. Tuon miehen mieli on epäluuloisuutta täynnänsä. Hän ei myöskään salli Gottloben tänä syksynä tulla kanssani teitä tervehtimään.

Hannu Stünzin katse oli kerrassaan toivoton.

— Sallii kyllä, Gottloben pitää tulla tänne teidän kanssanne, vastasin minä. — Lähetän mukananne Hangsteinerille kirjeen, jossa muistutan häntä eräästä vanhasta lupauksesta.

Nyt oli nuori opettaja jälleen kovin ihmeissään.

Tiedän nyt siis että hän rakastaa Gottlobea, ja jos Gottlobe myöskin rakastaa häntä, silloin…

Hannu Stünzin lähdettyä rakentelin koko illan tuulentupia noille kahdelle ihmislapselle. Niin totta kuin olen Jost Wildi Selmatt'ista ei minkään pidä heitä erottaman, jos he rakastavat toisiaan. Hannu Stünzistä täytyy tulla insinööri ja Gottlobesta hänen vaimonsa. Minulla on keinoja murtaa Hangsteinerin itsepintaisuus, antamiani lupauksia rikkomatta.

Rakas Hannu Stünzini, sinulla on vaaralliset, uskomattoman tarkat silmät! Mutta tutkistele vain ja sommittele huomiosi kokoon parhaan kykysi mukaan, — et saa kumminkaan selville asioiden oikeata laitaa, siksi monimutkaisia ovat ne ihmiskohtalot, jotka soisivat selvitystä. Palaten noihin kohtaloihin ryhdyin kertomaan edeltäjästäsi Kasper Imoberstegistä ja hänen lapsestaan Dugloresta.

IV.

Kasper Imobersteg, Vanhan Selmatt'in koulumestari, ei ollut tuollainen terhakka olento kuin hänen seuraajansa Stünzi, vaan laviinit ja ryöppyvedet saivat hänen puolestansa rauhassa kulkea kulkuansa. Mutta hän oli hyvä, hurskas mies, joka liikaa ankaruutta käyttämättä kasvatti meitä kylän nuorisoa kurissa ja kunnossa ja jakeli meille opin alkeita. Kasvua oli hänen osakseen tullut harvinaisen runsaasti, ja ainoa seikka, joka hänessä teki epämiellyttävän vaikutuksen, olivat pitkät, hetkuvat raajat, jotka olivat antaneet aihetta väitteeseen että koulumestari Kasper oikeastaan oli luotu räätäliksi. Mutta hänen pienessä, laihassa, viisaassa päässään loistivat ruskeat, herttaiset lapsensilmät, samanlaiset kuin Dugloren. Tuolla pitkällä miehellä oli pieni, pyöreähkö vaimo, jonka käytöstapa oli niin hiljainen, että heidän lapsilla siunatussa talossansa pikemmin huomasi hänen henkisen johtonsa kuin ruumiillisen läsnäolonsa. Pysyen ruumiilliseen kehitykseensä nähden pitkän isän ja pienen äidin keskivaiheilla kasvoivat ja ylenivät lapset tavalliseen ihmiskokoon, ja suloisinna kehkeytyi vanhin heistä Duglore, isänsä ja äitinsä silmäteränä.

— »Duglore» — mikä ihmeellinen nimi se onkaan? kysyin kerran koulumestari Kasperilta. — Eihän sitä ole kalenterissakaan.

Hymyillen hän vastasi:

— Isäni, joka oli palvellut sotamiehenä Napoleonin joukoissa, antoi sen nimen hänelle. Se merkitsee että hän on saavuttava kunniaa Jumalan edessä.

Nyt tuo nimi miellytti minuakin.

Kotona yksinäisyys ahdisti mieltäni, ja kun olin syöttänyt, lypsänyt ja juottanut lehmät, salli äitini, jonka sairaalloisuuden ja yskän takia täytyi käydä varhain levolle, minun mennä viettämään illan opettajan perheessä. Ja kun sitten eräänä keväänä, kohta isän palattua kotiin, äitini elo hiljaa sammui, pidin seuraavana talvena koulumestarin asuntoa kuin toisena kotinani. Olin neljäntoistavuotias äitini kuollessa, ja Kasperin luona viettämäni illat väikkyvät mielessäni herttaisena muistona.

Selmatt oli vajonnut lumeen, joka pöyheinä patjoina peitti katotkin, kimaltaen talvi-illan tähtivalossa. Mutta muutamalla askeleella pääsin koulutalon valoisaan, lämpimään ylishuoneeseen. Siellä istui tuo seitsenhenkinen perhe puukehyksellä varustetun kivipöydän ääressä illallisella. Tullessani sisään kajahti minulle vastaan Gloren heleä nauru.

— Jost, tämä on kuorittu sinua varten!

Kädessänsä, joka valovirrassa kuulsi ruusunpunaisena, hän piti kuorittua, höyryävää perunaa. Satuani kupin sinertävää kirnumaitoa, jossa vielä uiskenteli muutama voipallero, ryhdyin syömään illallista toistamiseen, ja tunsin itseni tuossa iloisessa perhepiirissä niin turvalliseksi kuin lintu pesässään.

Vaatimattoman illallisen päätyttyä ryhtyi koulumestari Kasper, joka oli sivuammateiltaan urkuri sunnuntaisin ja puuseppä arkipäivisin, työhön höyläpenkkinsä ääressä, joka oli seinän vieressä tuossa avarassa huoneessa. Saha sorahteli, höylä liukui: taltta heitteli lastuja. Duglore ja minä olimme apuna työssä. Me liimailimme tai naulasimme kokoon taulujen kehyksiä, joita koulumestari valmisteli hämmästyttävän näppärästi. Harjoittaessaan tuota iltatoimiskeluaan hän joutui kertomatuulelle ja risteili silloin kaikkia luonnonvaltakuntia.

Hänen mielijuttujaan olivat kertomukset Feuersteinillä asustaneesta vuoriväestä.

— Vuorelaisnaiset, alkoi hän kertoa kasvot iloisina, — olivat niin arkoja ja pelokkaita, että moni metsästäjä ehti ikäihmiseksi ennenkuin hänen onnistui saada joku heistä käsiinsä. Kun tuollainen nainen huomasi että hänen oli mahdoton enää paeta, kietoutui hän nilkkoihin saakka ulottuvaan pikimustaan tukkaaansa kuin vaippaan ja kiertäytyi sen sisässä kokoon siilin tavoin. Mutta jos metsästäjä tai paimen otti tuon tukkapalleron mukaansa kotiin, silloin aukeni se hiukan, sieltä näkyivät tuliset, säihkyvät villikissansilmät, ihanat kasvot, hymyhuulet, punaiset kuin alppiruusunkukka, ja valkoiset kiiltävät hampaat. Ja nyt alkoi tuo pikku olento hartaasti pyytää ja rukoilla, että hänet päästettäisiin hetkiseksi päivänpaisteeseen. Mutta se oli vain salajuoni. Heti aurinkoon päästyään hän kiiruhti kuin gemssi vuoria kohden. Mutta jos hänen hymyilynsä ei auttanut, alkoi hän itkeä niin haikeasti että ihmisten sydämet heltyivät. Jos hänen ei sittenkään onnistunut päästä pakoon, rupesi hän raappimaan ja puremaan, teki ilkivaltaa, kiipesi seiniä ylös ja kuoli kolmantena päivänä raivohulluna. Vuoriväen laita oli näet niin, että pienet naiset olivat rajumpia kuin suurikasvuiset miehet.

Ihastuneena kuunteli Duglore silmät säihkyvinä.

— Niin minäkin tekisin, jos joku kuljettaisi minut pois Selmatt'ista. Potkisin ja huitoisin käsilläni, kiertyisin kokoon, rukoilisin armoa ja purisin, huusi hän sormet koukussa kuin olisi aikonut kapeilla kätösillään käydä vihollisen kimppuun, irvistellen ja koettaen näyttää pelottavalta, — mikä yritys tosin ei täysin onnistunut, vaan vaikutti mieltävirkistävän hullunkuriselta.

Kasper katsoi tuota lystikästä näkyä päätään hyväksyvästi nyökäytellen ja mieli peräti tyytyväisenä. Tarttuessaan jälleen höylään hän lausui:

— Niin kyllä, Duglore, me olemme uskollisia, kuten tuo vuoriväki, emmekä niiden tapaisia, jotka lähtevät tiehensä Selmatt'ista, kuten rakas ystäväni, kuuluisa hampurilainen kauppaherra Hannu Konrad Balmer, joka myöskin alkuaan on Selmatt'in poikia.

Tuo herätti uteliaisuuteni. Vaan Kasper joko ei sitä huomannut tai kiinnitti toinen ajatus voimakkaammin hänen mieltänsä, sillä hän jatkoi:

— Kerran tosin minutkin valtasi kevytmielinen pyrkimys lähteä maailmaa katselemaan. Kunnon isältäni, joka oli kuollut, oli minulle jäänyt perinnöksi pieni pääoma, ja kesäloma oli juuri alkanut. Silloin tartuin matkasauvaani ja aioin vaeltaa aina Reinin varrella sijaitsevaan suureen ja kauniiseen Baselin kaupunkiin saakka. Mutta saavuttuani Gauenburgiin kävin tervehtimässä vanhaa kelpo rouvaa, jonka luona olin asunut kaksivuotisen seminaariaikani, ja lähtiessäni hänen luotansa rauhallisten muistojen vallassa oli ilta jo käsissä. Silloin näin muutamassa kellarikerroksessa vanhain kirjojen kaupan, jota siinä ei ollut ennen ollut, ja kansilla nähtävänä olevat hinnat tuntuivat minusta huokeilta. Kiipesin sitten ylös Gauenburgin linnaan. Sieltä näin Selmatt'in punertavat vuoret. Silloin aloin miettiä mielessäni: »Miksikä läksisin niin kauas pois Selmatt'ista? Näenhän jo tästäkin palan lakeampia tienoita. Kirjoissa on kaikki kuvattu niin kauniisti. Ja vanhat kirjat ovat usein arvokkaampia kuin uudet ja kalliimmat. Ostan kirjoja ja jätän vaelluksen Reinille siksensä!» Palasin tuon vanhan rouvan luo ja vietin yön huoneessa, jossa muinoin olin asunut. Mutta aamulla olin vielä samaa mieltä kuin edellisenä iltana. Menin siis puotiin ja ostin sieltä kaikenmoisia kirjoja, jotka katsoin sopiviksi ja hyödyllisiksi vuorikylän koulumestarille: vanhan maamme historian, yleisen historian, kasvi- ja eläinopin, kaikki neljä opettavaisilla kuvilla varustetut — sen lisäksi vielä kaikenmoisia oivallisia ja huvittavia kirjoja, kaikkiaan ainakin neljä kantokuormaa. Kirjoja tutkiessani unohtui maailmankaipuu, enkä sen koommin ole käynyt Gauenburgissakann kuin yhden ainoan kerran. Se tapahtui silloin, kun rautatie sieltä St. Jakobiin avattiin liikenteellä, ja silloin sain nähdä mitä halusin: höyryveturin, joka puhkuen ja savua pursuten vetää junaa, sekä luonnontieteellisen museon, jonka perustamista ystäväni Hannu Konrad Balmer jalomielisesti on avustanut.

Kasperin hieman kuihtuneita kasvoja kirkasti sisäinen rauha.

Pyysin häntä kertomaan jotakin ystävästänsä, kauppaherra Hannu Konrad
Balmerista, josta en tiennyt mitään.

— Mutta isäsihän käy häntä tervehtimässä joka talvi, kun tulee matkoillaan Pohjanmeren rantamille, sanoi Kasper hämmästyneenä.

— Hän ei kerro minulle koskaan mitään retkiltään, vastasin minä alakuloisesti.

— Vai niin, mutta nuoruudenystävästämme hän sentään olisi voinut kertoa sinulle, sanoi Kasper äänellä, jossa ilmeni soimaus isää kohtaan.

Odotin että hän nyt alkaisi kertoa itse, mutta samassa kukkui seinäkello puoli kymmenen, ja se oli koulumestarin asunnossa merkki, joka ehdottomasti velvoitti päättämään päivän työn. Voimakkaalla puhalluksella puhdisti Kasper höylän, Fkehui tauluja saadun runsaasti kehyksiin sekä lausui sitten. — Nyt ylistäkäämme Jumalaa! — Tuo uudistui joka ilta. Sitten hän avasi harmoonin kannen, ojensi pitkät käsivartensa ja sormensa koskettimia kohden ja pitkät säärensä kohden polkimia, ja ilmoille kajahti etusoitto mahtavaan virteen:

»Ylistystä Luojan raikuu
Tähtinensä avaruus.
Hänen lemmestänsä lausuu
Kevään kukkasihanuus.
Kiitos Herran! Kiitos Herran!»

Ne perheenjäsenet, jotka vielä olivat valveilla, asettuivat puolipiiriin hänen ympärilleen. Silloin seisoi Duglore aina niin, että voi katsoa isäänsä silmiin, ja hartaan tunteellisina sekaantuivat heidän äänensä toisiinsa. Kuin taivaasta leijaillut enkeli seisoi solakka tyttönen siinä hiljaa vartaloaan huojutellen, ja hänen hopeanheleä äänensä kajahteli soinnukkaana yli toisten. Huomaamattaan hän löi ojennetulla etusormellaan hiljaa tahtia ja heilutteli päätänsä kuin laulava lintunen, ja hänen katseessansa kuvastui elävä usko Jumalaan.

Mutta seuraavana iltana kertoi koulumestari Kasper tauluja valmistellessamme mahtavasta ystävästään Hannu Konrad Balmerista.

— Niin, hän oli toista laatua kuin me muut, sanoi hän vaatimattomasti. — Vaikka hän oli vain selmattilainen, oli hänellä edellytyksiä menestyä suuressa maailmassa. Istuimme samalla penkillä käydessämme seminaaria Gauenburgissa. Mutta sen sijaan kuin meidän muiden täytyi koota kaikki järkemme, voidaksemme työläästi seurata opetusta, oli oppiminen hänelle leikkiä vain, ja vaikeimmatkin tehtävät hän suoritti ilman päänvaivaa. »Mistä hän onkaan saanut nuo lahjansa?» me tuumiskelimme. Mutta vaikka hän oli meitä kaikkia etevämpi tiedon ja taidon ymmärryksen ja mielenkypsyyden puolesta, oli hän kuitenkin herttainen ja avulias toveri, ja jos hän halusi meiltä jotakin palvelusta, oli hänen hilpeässä hymyilyssään ja puheessaan jokin pakottava voima, niin että kukin muitta mutkitta täytti hänen tahtonsa. Puheellaan ja katseellaan hän piti meidät täydellisesti vallassaan. Silloin, vähän ennen tutkintoa, sattui paha juttu. Konrad'Balmer ei ollut miellyttänyt yksistään meitä tovereitaan, vaan myöskin erästä Gauenburgin tyttöä, Berta Wegensteiniä. Tuon rakkausjutun takia hän joutui pois seminaarista ja opettajanuralta. Tuo ripeä, uljas, uhkamielinen nuorukainen läksi maailmoille, ja pitkiin aikoihin, varmaankin kymmeneen vuoteen, ei kuultu mitään Hannu Konradista.

— Ja Berta Wegenstéinin hän tykkänään unohti! huudahti Duglore posket hehkuvina, kun hänen isänsä nyt keskeytti kertomuksensa. — Mutta sepä olisi ollut katalaa!

Innostuneena kuulemaan, mitä nyt seuraisi, unohti Duglore hetkiseksi puitteiden liimaamisen. Mutta oiva koulumestari Kasper antoi meidän odottaa ja höyläsi niin uutterasti, kuin ei enää olisi muistanut jatkoa kertomukseensa, joka hänestä kaiketi alkoi tuntua sopimattomalta meidän kuulla. Mutta pyyntöjemme ja rukoustemme hellyttämänä hän sentään jälleen jatkoi:

— Tapahtumat kehittyivät todellakin ihmeellisellä tavalla. Siis — Balmerista ei hänen pakonsa jälkeen pitkiin aikoihin kuultu mitään. Mutta kun hänen äitinsä lepäsi kuolinvuoteellaan, silloin hän palasi Selmattiin miehenä, josta jo kaukaa huomasi että hänellä oli ollut menestystä ja että hän kuului maailman ylhäisiin ja rikkaisiin. Pakonsa jälkeen Hannu Konrad oli ollut opissa eräässä kauppaliikkeessä St. Jakobissa, sitten hän oli joutunut suuren hampurilaisen kauppahuoneen palvelukseen.. Siinä toimessaan hän oli viettänyt kolme vuotta Intiassa. Kun hän jälleen palasi Hampuriin, ihastui häneen hänen isäntänsä tytär. Tämä ei suostunut menemään vaimoksi kenellekään muulle kuin Hannu Konrad Balmerille, ja appi-isän kuoltua tuli Balmerista itsestään mahtava kauppaherra, jonka laivat kyntelevät meriä.

— Tuo mies miellyttää minua, huudahdin innoissani. — Ja isä tuntee hänet ja käy häntä tervehtimässä?

— Niin tekee, vakuutti koulumestari iloisen ylpeästi. — Menestys ei ole tehnyt Hannu Konradin kopeaksi.

Mutta Duglore kohotti päätänsä katse hieman nuhtelevana ja lausui:

— Kuinka voit, isä, ylistellä häntä, vaikka hän unohti tuon gauenburgilaisen tytön, joka kumminkin oli rakastanut häntä ennenkuin hänen vaimonsa!

— No, mutta kuulepas nyt edelleen, tyynnytteli joulumestari lapsensa viehkeätä mielenkiihkoa. — Jumala on sentään ihmeellisellä johdatuksellaan kääntänyt kaikki parhain päin. Olen itse saanut seurata tapausten kulkua. Kun Hannu Konrad rikkaana herrana tuli käymään. Selmatt'issa, hän uudisti kanssani muinaisen ystävyydenliiton ja uskoi minulle kaikenmoista, mitä hänen mielessänsä liikkui. Ja kerran hän tuli iloisena luokseni. »Ajattelepas, Kasper», kertoi hän, »nyt olen suorittanut vaikean tehtävän. Olen käynyt Gauenburgissa muinoisen rakastettuni Berta Wegensteinin tykönä. Vaikka olen riistänyt häneltä elämänonnen, on hän antanut minulle anteeksi!» Mutta kun sitten hänen ensimäinen vaimonsa, jota hänen oli kiittäminen menestyksestään, kaksi vuotta myöhemmin kuoli, ja yksi vuosi vielä oli mennyt menojaan, silloin — kuulepas nyt, Duglore! — silloin hän tuli jälleen näille seuduille kysymään nuoruutensa lemmityltä, tahtoisiko hän tulla hänen ainoan lapsensa äidiksi, — ja tämä suostui. Mitäs nyt sanot? kysyi Kasper, herttaisesti hymyillen.

— Minä en olisi hänestä sitten enää välittänyt! vastasi tyttö, häneksi harvinaisen tuikeasti.

Lempeä Duglore oli ihastuttava ollessaan harmistuneena, ja koulumestarin ja minun täytyi nauraa makeasti hänen viehkeälle kiihtymykselleen.

Mutta Kasper tahtoi liittää kertomukseensa kauniin lopun. Kääntyen minuun, jota se oli enemmän miellyttänyt, hän jatkoi:

— Nyt he elävät Hampurissa, mutta eivät loistossaan ja kunniassaan kumminkaan unohda synnyinseutuaan. Kun Hannu Konrad Balmer viimeksi kävi Selmatt'issa, tuntui hänestä kirkkoveisuumme hieman liian koruttomalta. Silloin hän lahjoitti seurakunnalle urut. Tehän tunnette tuon Selachin laaksossa asuvan Dietrich Hangsteinerin, joka tukinuitolla ollessaan sai pahan vamman ja on ollut vuosikausia vuoteen omana eikä voi lainkaan liikkua. Joka jouluksi Balmer lähettää jotakin miesparalle ja hänen suurelle perheelleen. Ja kun täällä meidän tienoillamme milloin ryhdytään johonkin hyvään ja hyödylliseen yritykseen, ottaa hän siitä aina selkoa ja avustaa sitä runsain käsin. Kun innokkaat luonnonystävät perustivat Gauenburgiin museon, johon pantiin näytteille vuortemme kivi- ja kristallilajeja, kauniita ja omituisia kivettymiä, tuurakaloja, juoksiaisia ja lentokaloja louhoksestamme sekä vuoriston eläimiä, gemssi, karhu ja maakotka, silloin halusi Balmer myöskin puolestansa rikastuttaa kokoelmia. Egyptissä, Intiassa, Amerikassa olevien kauppa-asioitsijoidensa välityksellä hän hankki vieraista maista nelijalkaisia eläimiä, lintuja, käärmeitä, krokotiilejä ja kaloja ja lahjoitti ne museolle, — nelijalkaiset kauneissa näytekaapeissa ja kalkkaro- ja silmälasikäärmeen kirkkaissa lasiastioissa. — Niin, niin, ystäväni Hannu Konrad Balmer! —

»Ystäväni!» Tuo kuului kuin sydämestä tuntevalta, puoleksi tukahdutetulta ilohuudolta, eikä Kasper näyttänyt ikinä saavan kylläkseen kehutuksi hampurilaisen kauppaherran ihmisrakkautta ja ylevyyttä.

Hänen ihailunsa tarttui minuunkin.

— Hannu Konrad Balmer on minun mieleni mukainen mies ja olen vallan ihastunut häneen, sanoin lämpimästi, enkä saanut päästäni tuota kertomusta, kuinka muinoinen selmattilainen poika oli maailmassa saavuttanut menestystä.

Mutta Duglore huomasi sen ja sanoi nyrpeissään.

— Nyt sinun silmäsi, Jost, näyttävät siltä kuin aikoisit itse lähteä täältä tiehesi!

Siitä ei tosin vielä ollut pelkoa. Eihän isäni ottanut minua mukaansa edes Gauenburgiin, missä olisin saanut nähdä tuon kauniin luonnontieteellisen museon, ja ellei maailma pyrkinyt tutustumaan minuun, niin ei ollut odotettavissa että minä saisin tutustua siihen.

Koulumestarin huvittavat kertomukset, joiden aineena vielä monasti oli Hannu Konrad Balmer, auttoivat minua saamaan aikani kulumaan pitkän talven kestäessä, ja vihdoin saapui kevät ja kesä vuorillemme, ja Duglore ja minä paimentelimme taas vanhempiemme lehmiä Bodenin laitumilla Tafelvuoren yläpuolella.

Silloin läksin kerran kenenkään tietämättä yöllä ihmisten nukkuessa liikkeelle, ja maailmaa ikävöiden aloin kuutamossa kiivetä Feuersteinille. Aamutuulen hiljaa puhaltaessa ehdin huipulle, ja mieli täynnä nuoruuden tuskaa ja riemua seisoin siinä nousevan auringon loisteessa, katsellen vuoria ja maita, joilta harmaa hämy poistui suoden sijaa valolle, väreille, riemulle. Kaihoten aavistin ja tunsin silloin, kuinka paljoa enemmän elämä voisi tarjota, kuin mitä se Selmatt'issa soi minun osakseni.

Kuin olisin syntynyt auringon ja onnen lapseksi, jätti tuo valon ja elämän näkemiselle omistettu hetkinen mieleeni ylevän kaihoisan muiston. Mutta täysin hukkaan eletyiltä tuntuivat minusta päiväni noihin aikoihin sentään ainoastaan silloin, kun en ollut saanut nähdä Dugloren tummia silmiä ja ruosteenruskeita palmikoita, tuota suloiseen kukoistukseen puhjennutta olentoa, jonka liikkeisiinkin lapsellisen jyrkkyyden sijaan päivä päivältä tuli yhä enemmän viehättävää naisellista sulavuutta. En tiennyt mikä sanomattoman onnellinen poikanen isäni ankaruudesta huolimatta sentään olin elellessäni tuolla kotikylässäni ja paimenmajassani, vaan minusta tuntui jonkin arvoiselta ainoastaan se, mikä oli jotenkuten erikoista ja kuten salainen käyntini Feuersteinillä toi vaihtelua hiljaiseen, rauhalliseen elämääni.

Siitäpä syystä muuan maailman tervehdys, joka Bodenin laitumella Dugloren kanssa karjaa paimennellessamme tuli meitä hämmästyttämään, antoi minulle melkein vuodeksi ajattelemisen ja haaveksimisen ainetta.

V.

Oleskellessamme Dugloren kanssa kesäisin paimenina Bodenin pengermällä, haimme alituisesti toistemme seuraa, ja kepposten keksimisessä, leikillisessä juttelussa kuluivat nuo ihanat päivät. Mutta väliin kävimme sentään molemmat äänettömiksi. Kun vain tiesin Dugloren olevan läheisyydessäni, olin tyytyväinen, ja usein voin tuntimääriä levätä ruohostossa kyynärpäihin nojaten pää kätten varassa ja katse tähdättynä hänen ohitsensa Feuersteinin kiviseinien muodostamiin urkupilleihin ja kirkkoihin. Kuin joukko valkoisia pilvekkeitä vaelsi Selmatt'in lammaspaimenen lauma ruohopeitteisiä paikkoja hakien vuorenrinnettä pitkin, tai kiipeilivät kallioseinämillä Selmatt'in köyhimmät vuoriheinää niitellen ja heitellen saamiaan heinätukkoja penkereeltä toiselle. Ja jos ei siellä milloin näkynytkään kesätoimissaan puuhailevia ihmisiä, niin liikuskelivat ainakin gemssiparvet ruskeina varjoina kallioilla ruokaa hakien, ja petolinnut kiertelivät rääkkyen ratojansa. Mutta silmäni olivat paljosta näkemisestä ja katselemisesta käyneet niin tarkoiksi, ettei minulta jäänyt huomaamatta mikään, mikä vuorella tapahtui, ei edes murmelieläin, joka jossakin kaukana asettui istumaan takajalkojansa varaan.

— Voi kuinka ikävä toveri sinä olet! huudahti Duglore, joka istui vieressäni kukkivien alppiruusuvarpujen keskellä ja juuri oli taitavin sormin sitonut seppeleen vaaleankultaisista alppiesikoista. — Pidätkö tästä seppeleestä?

Loin siihen silmäyksen, mutta en liikahtanut paikaltani.

Hieman harmistuneena hän heitti seppeleen kauas luotansa ja huusi epätoivoisena levollisuudestani:

— Jost, mitä ajatuksia sinun päässäsi liikkuukaan! Tuo ainainen mietiskely on kauheata. Tuollaisia olivat varmaankin nuo muinoisajan pakanat, nuo vuorelaiset, jotka Jumala on tuhonnut.

Hänen puheensa sai minut nauramaan, mieleni vilkastui ja aloin viirusilmin katsella jouten istuvaa tyttöä.

— Nyt sinun silmäsi ovat aivan kuin pakanan, sanoi hän, ja ikäänkuin hänen olisi täytynyt suojella itseään katseeltani hän kohotti ruskean käsivartensa kasvoilleen, joilla hieno sametinpuna ja raitis päivetys viehkeästi yhtyivät.

- Mutta katsos, huusi hän, - tuolla tulee Melchi vuoripolkua alas! Nyt on leikki ja pila lopussa, nyt meidän täytyy olla ihmisiksi!

Keveästi ja sirosti kuin gemssi hän hypähti seisoalleen, ja pojalle, joka tallusti eteenpäin kantaen kuormallista vuoriheinää, kajahti vastaan tervehdykseksi joellus, joka Dugloren suusta soinnahti lienteänä kuin virsi.

Minä en puolestani siihen aikaan pitänyt nuoresta Melchi Hangsteinerista enemmän kuin nyt vanhasta. Mutta kuten nyt oli hän silloinkin kunnioitusta ansaitseva ihminen, ja Duglore osoitti hänelle sentähden aina erityistä ystävyyttä. Hänen isänsä oli tuo Selachin laaksossa asuva tukinuittaja-parka, joka oli pudonnut niin pahasti kallioseinää pitkin virtaan, että hänen jo monta vuotta oli täytynyt selkärampana maata vuoteessa, ja Melchi teki työtä ja raatoi uutterammin kuin kukaan aikuinenkaan koko Selmatt'issa, ettei tuon ison perheen tarvitsisi turvautua muiden apuun. Kaikki pitivät poikaa suuressa arvossa hänen työteliäisyytensä takia, ja minä myöskin, mutta lapsuudestamme saakka kestänyt molemminpuolinen vastenmielisyys ei ollut vuosien kuluessa suinkaan vähennyt, kun Melchi, kuten varmasti olin vakuutettu, rakasti Duglorea yhtä hartaasti kuin minäkin, vaikka hän vaatimatonna ja arkana salasi tunteensa, kun ei kumminkaan pystynyt kilpailemaan ylvään Jost Wildin kanssa.

Tuo tukeva, kömpelöliikkeinen poika, joka oli minua yhden vuoden ja Duglorea kaksi vuotta vanhempi, astua luntusti kesäpäivän helteessä vuoritietä pitkin ja heitti meidän luokse saavuttuaan heitti raskaan heinätaakkansa maahan, työnsi niskaan liinaisen huppukauluksen, pyyhki käsivarrellaan hien ja heinätomun kasvoistaan ja istui lepäämään, yhä vielä huohottaen rasituksesta.

— Teillä kahdella on hyvät päivät, läähätti hän, ei muuta tekemistä kuin pitää karjaa hiukan silmällä. Mukavaa elämää kuin raatiherroilla!

— Ja sinä, Melchi, sinä rasittaudut liiaksi tuollaisilla mielettömän raskailla kuormilla. Tuo kantamuksesihan painaa pari sataa naulaa!

Tuo puhe ei nyt enää kuulunut veitikkamaiselta kuten Dugloren äskeinen joellus, vaan siinä ilmeni harrasta myötätuntoa. Kehuminen pani voimakkaan pojan leveän suun vetääntymään suopeaan hymyyn, mikä hymy oli ainoa kauneuden vivahdus hänen rumassa, jo hieman vanhahkolta näyttävässä naamassaan, jota pisamat peittivät niin paksulti kuin niitä olisi luotu siihen laastilapiolla. Juttelimme nyt heinänteosta ja karjasta, jonka läkkikellojen rauhallinen kalkahtelu tuon tuostakin kuului läpi hiljaisuuden, ja järkevänä kuten aina kolmen kesken ollessamme koetti Duglore innokkaalla keskustelulla salata, että piti enemmän minusta kuin Melchi'stä.

— Katsokaa, huusi hän, — eikös tuo pilvi ole kuin äksyilevä päistärikkö, jonka selässä istuu ratsastaja, liehuva musta viitta yllään!

Ja hän osoitti notkealla kädellään musta- ja valkoreunaisia hopeapilviä, jotka hiljalleen vaeltelivat vuorenhuippujen yläpuolella.

Me Molemmat pojat katsoimme hänen osoittamaansa suuntaan. Mutta unohdin tarkata pilveä, sillä huomioni kiintyi paljon ihmeellisempään esineeseen, joka komeana liikkui hiljaa eteenpäin sinitaivaalla. Duglore huomasi sen myöskin ja huusi:

Mikä ihme. Mikä ihme!

Tuo ihme oli himmeästi loistava, kullanvälkkyvä pallo, joka kuun suuruisena leijaili kynttilämessuaukon yläpuolella. Hitaasti ja juhlallisesti se laskeutui alaspäin, katosi ilta-auringossa hohtavien pilvien taakse, tuli jälleen näkyviin niiden alapuolella, jatkoi taas matkaansa kirkkaalla taivaalla ja vaipui aina alemmas — alemmas.

— Minä en näe mitään! sanoi Melchi hieman toivotonna, voimatta käsittää hämmästystämme ja ihmettelyämme. Vihdoin onnistui minun saada hänen katseensa ohjatuksi iltaruskossa vienosti punertavaan palloon. Nähdessään sen hän hypähti pystyyn ja huusi käsivarret levällään:

— Rukoilkaamme! Kuu putoo taivaalta. Se on maailmanlopun alku!

Kuullessaan nuo sanat Duglore loi minuun hätääntyneen katseen.

— Jost, Jost, minuakin alkaa pelottaa, huokaili hän. — Jumalani, jos ei kuu enää valaisekaan yöllä maailmaa. Tahtoisin kuulla mitä isä tästä sanoo!

Avutonna kuin hätyytetty, pakoon pyrkivä otus katsoi hän minuun.

Niin, mitähän Kasper siitä sanoisi? Kuin lumottuna katsoin taivaan sineen katoavaa hohtavaa ilmiötä. Onko se kuu vai eikö se ole? Tuosta kultaisesta pallosta riippui vielä jotakin kuunsyrjän näköistä, jota eivät minunkaan tarkat silmäni voineet selvästi erottaa. Mutta kultapallokin pieneni pienenemistään eikä ollut enää päätä suurempi, sitten vain nyrkin kokoinen, ja se laskeutui yhä nopeammin. Hetkisen se lepäsi kynttilämessuaukon takana kaukaisella päivänpaisteisella kalliohuipulla ja katosi sitten näkyvistä kuin laskeva taivaankappale. Turhaan tuijotin hopeisiin pilviin ja sineen, taivaalla ei näkynyt enää tavallista enempää.

Duglore ja Melchi päästivät helpotuksen huokauksen.

— Kuu ei räjähtänyt rikki kuten pelkäsin, sanoi Melchi riemuissaan. — Olemme yhä edelleen hengissä, mutta kestämäämme tuskaa emme hevillä unohda!

Samassa hän nosti selkäänsä kuorman, jonka taakse melkein hävisi näkyvistä, ja läksi hoippuilemaan laaksoa kohden.

Tuo loistava taivaanpallo, joka oli nähty muiltakin tienoon vuorilta, antoi taikauskoisille ihmisille äärettömän runsaasti puheenainetta. Mutta kun koulumestari Kasper tuli luonamme käymään, lausui hän ilmi omat ajatuksensa asiasta.

— Jost, sanoi hän, juhlallisesti kohottaen keskisormensa, — se oli varmaankin vain Ranskasta tänne lentänyt turhuuden tekele. Ranskalaisten noiden levottomain sielujen, pitää aina puuhata jotain erikoista. Siksi ovat he myöskin keksineet mongolfiäärit eli ilmalaivat. Tuo, minkä näitte, oli varmaankin ilmalaiva. Siihen kuuluu suunnattoman suuri, silkkikankaasta valmistettu pyöreä säkki, jonka alle kiinnitetyssä pienessä veneessä valkea palaa. Niin lentää tuo kummitus kauas yli maiden ja jos ken tahtoo tehdä syntiä Jumalaa ja itseään vastaan, voi hän istua valkean viereen veneeseen ja kulkea halki ilmojen. Mutta sellaista tekevät vain kaikkein katalimmat ihmiset, ja ilmassa he helposti tulevat raivohulluiksi, niin että joko itse sytyttävät laivan tuleen tai huimauksissa hyppäävät alas ja murskaantuvat kuoliaaksi.

- Emme me nähneet tulta emmekä ihmisiä, vaan ainoastaan pallon alla sirpinmuotoisen esineen, joka tosin ehkä olisi voinut olla vene.

Silloin laahasi Kasper tullessaan seuraavan kerran meitä tervehtimään mukanaan suuren kirjan ja näytti minulle eräällä sen loppulehtiä olevaa ilmapallon kuvaa, jonka alla oli kirjoitus: »Pilâtre de Rozier ja markiisi d'Arlande nousevat 28:na päivänä lokakuuta 1783 Muetten linnan luona lähellä Pariisia mongolfiäärillä ilmaan.» Kiihkeästi tutkin nyt kuvaa ja siihen kuuluvaa selitystä ja innokkaasti myönnytellen sanoin koulumestarille:

— Nyt minäkin olen vakuutettu että tuo näkemämme pallo oli ilmalaiva. Tahtoisin vain tietää oliko veneessä ihmisiä ja missä se laskeutui maahan.

Mutta Kasper vastasi, silmät ilosta loistavina:

— Enkös ollut silloin aikoinaan oikeassa, kun sensijaan että olisin tehnyt vaivaloisen ja kalliin matkan Baseliin, ostin Gauenburgista kirjoja, joista saa hyödyllistä opetusta ja selitystä niin monenmoisiin seikkoihin.

Duglorekin sekaantui puheeseen.

— Oi Jost, sanoi hän huolestuneella ja lempeän varoittavalla äänellä, — mitä sinä välität maailman turhasta touhusta ja sen levottomista puuhista? Mitäpä se meihin koskee, minne tuo pallo jatkoi kulkuaan? Varmaankin se on saavuttanut matkansa päämäärän.

Koulumestari Kasper nyökkäsi myöntävästi, mutta minä vastasin nauraen:

— Kyllä se minuun koskee! Mahtanee olla ihanaa kuin taivaassa, kun saa tuolla tavoin ilmassa purjehtia yli kylien, järvien ja vuorten. Tahtoisin Skerran tehdä sellaisen matkan noin salaa kenenkään tietämättä kuten retkeni Feuerstemille tuona aamuna, jolloin sinä, Duglore, tapasit karjani kaitsijatta.

Kauhistuneena kuuntelivat koulumestari ja Duglore rohkeata puhettani. Jos hartioihini äkkiä olisi kasvanut siivet ja olisin kotkan tavoin kohonnut ilmoille, ei heidän hämmästyksensä ja pelästyksensä olisi voinut olla suurempi.

— Jost, Jost, huusi Kasper tyrmistyneenä, — niin kauheita ajatuksia sinulla on, eikä isäsi kuritus ole saanut niitä hengiltä!

Huomasin nyt että puheeni saattoi minut tuntumaan kammottavalta noista ihmisistä, joita rakastin enin kaikista. Mutta en voinut kestää heidän äänetöntä paheksumistaan, ja niin koetin kesän kuluessa hiljaisella, lempeällä käytöksellä voittaa jälleen Dugloren ja hänen isänsä luottamuksen. Mutta talvi ehti jo tulla, tuo ihana talvi, joka oli viimeinen Selmatt'issa kotoisessa piirissä viettämämme, ennenkuin nyreys, joka aiheutui noista nuoruudenkaihoa ja mielenkiihkeyttä ilmaisevista sanoistani, oli haihtunut, ja suloinen sopu yhdisti Kasperin, Dugloren ja minut.

Kun kerran taas tulin Kasperin asuntoon ottaakseni osaa taulujen valmisteluun, huusi Duglore:

— Nyt me tiedämme milloin ja missä tuo ilmapallon matka päättyi!
Arvaapas miten sen kävi!

— Mistäpä minä sen tietäisin, vastasin välinpitämättömästi, salaten jännitykseni.

Silloin Duglore pani eteeni Gauenburgissa ilmestyvän, tienoillamme laajalti levinneen kansantajuisen kalenterin, ja katselimme sitä yhdessä. Siinä kerrottiin ettei ilmapallossa, joka oli vuoristossa herättänyt hätää ja tuskaa, ollut lainkaan ollut ihmisiä, vaan oli se päässyt karkuun eräältä ranskalaiselta sotaväenosastolta, ja kirjassa oli nähtävänä kuva siitä, kuinka metsästäjät löysivät haljenneen kummituspallon riekaleet laaksonpohjukasta, kuivuneen kuusen oksiin takertuneina.

Pettymyksen tunne täytti mieleni, enkä halunnut enää kuulla puhuttavan koko ilmapallosta. Mutta Duglore ja hänen isänsä hymyilivät sälää huomatessaan ettei minulla enää ollut mitään sanottavaa tuonnoisen ihastukseni esineestä.

Samassa kalenterissa oli myöskin koulumestari Kasperin mahtavan ystävän Hannu Konrad Balmerin kuva, ja mainittiin hän siinä »maamme huomattavien miesten» joukossa. Kasper ei saanut kylläkseen ihailluksi tuota kuvaa, ja hänen silmänsä loistivat ilosta hänen sitä minulle näyttäessään. Minusta nuo piirteet eivät kuvastaneet sellaista ylenpalttista ihmisrakkautta kuin Kasper oli kehunut ystävänsä mielen uhkuvan. Pikemmin näytti kauppaherra valkoisen poskiparran reunustamista kasvoistaan ja tuikeakatseisista silmistään päättäen olevan mies, joka halusi lausua koko maailmalle: »Minä tiedän kuka minä olen. Minä pystyn kaikkeen! Minulla on valta kaikkeen! Ken uskaltaa minua vastustaa?» Mutta omituista! Noiden kasvojen ylpeä ja säälimättömän tarmokas ilme viehätti minua enemmän kuin jos niillä olisi kuvastunut enkelinhyvyys! Usein mietin mielessäni: »Jospa vain voisi tulla tuollaiseksi mieheksi kuin Hannu Konrad Balmer!» Kun koulumestari vielä noina päivinä sai Balmerilta lyhyen, mutta herttaisen kirjeen, oli tuon vaatimattoman olennon onni ja ihastus rajaton. Parina iltana sai nyt höylä levätä, ja hän sepusti mainehikkaalle nuoruudentoverilleen kirjeen, joka oli ainakin kymmenenkertaa niin pitkä kuin hänen saamansa.

— Jost, olen tässä kirjoittanut sinustakin, hymyili hän sulkiessaan suurella huolella ja puuhalla kynttilän ääressä kirjeensä sinetillä. — Teidän täytyy. Hannu Konradin kanssa tutustua toisiinne!

Kahdesta kalenterista hän leikkasi ystävänsä kuvan, kiinnitti sen kovalle valkoiselle paperille ja varusti sen lasilla ja kukkamaalauksin koristetulla upealla kehyksellä, jonka vertaista ei vielä konsanaan ennen ollut hänen kädestään lähtenyt. Toisen kuvan hän pani omaan huoneeseensa, toisen hän lahjoitti minulle ja oli hyvillään, kun kerroin ripustaneeni sen huoneeni seinälle.

Hauskat jutteluillat saattoivat talven kulumaan nopeasti. Kasperin älykkäät kasvot loistivat ilosta, ensiksi Balmerin kirjeen ja sitten melkoisen korukehystilauksen johdosta jonka hän oli saanut. Koko innollaan hän nyt ryhtyi työhön, ja virttä vihellellen hän nyt kuin taiteilija konsanaan maalaili vihreille kivitaulunpuitteille kirjavia koristeita. Siinä versoi, hieman jäykkänä tosin, vuorikasvillisuutemme: päiväkukan kultakupukat kapeiden valkoisten kukkalehtisten reunustamina, ripsukoristeinen alppikello, pyöreähkönaamainen orvokki, punakeltaisine silmää, nenää ja suuta muistuttavine pilkkuineen. Milloin hän tahtoi panna kaikkein parastaan, hän yhdisti vielä kukat köynnöksellä ja asetteli sitä pitkin keltasirkkuja ja muita lintuja, jotka siinä istuskellessaan nokallaan järjestivät höyheniään. Toisin kerroin hän oli kukkiin nähden säästäväisempi ja maalaili sananlaskuja ja mietelauseita:

»Hiljaa hyvä työ tuleepi,
Ajatellen aivan kaunis!»

Ja hän oli vakuutettu ettei hänen uuttera työnsä menisi hukkaan, vaan että nuo elämänviisautta uhkuvat lauseet helpottaisivat jonkun nuoren ihmislapsen maallista vaellusta, sikäli kuin hyvät opetukset ja perusohjeet yleensä voivat auttaa meitä ihmisiä välttämään kompastuskiviä.

Mutta Duglore, talon aarre, alkoi päivä päivältä viehättää minua aina enemmin. Oli kuin hänen suloiset soleat kasvonsa, tummat silmänsä, ruskea kullankimmeltävä tukkansa olisivat kirkastaneet koko talon, luoneet sinne puhtauden ja ilon päivänpaistetta. Vaikka hän oli hento kuin alppikellonen, auttoi hän kumminkin toimeliaasti pientä hiljaista äitiänsä, hoiteli ympärillään pyöriviä, apua anelevia sisaruksiansa hellästi ja kärsivällisesti kuin olisi ollut heidän toinen äitinsä, ja mihin hän ikinä ryhtyi ja mitä hän tekikään, kaikki hän suoritti yhtä taitavasti ja vikkelästi. Mutta viehättävin hän minusta oli aina illoin kiitosvirttä laulettaessa, kun hänen ihana äänensä raikahteli yli maiden hartaana ja riemukkaana, ikäänkuin hän olisi ylistänyt Jumalaa jostakin erityisestä suuresta armosta.

En ollut erityisesti huomannut hänen käyttävän Aikaansa soiton oppimiseen, vaan ikäänkuin soittotaito olisi ollut hänessä synnynnäistä, hänestä kehittyi tässä suhteessa kylän taituri. Tuon tuostakin hän soitti isänsä asemesta kirkossa urkuja ja istui sitten saarnan aikana nöyränä soittokoneensa läheisyydessä lehterillä, nuoruuden ja viehkeyden edustajana talonpoikain keskellä, joiden naamat olivat kuin kivestä veistetyt. Mutta seurakuntalaiset tuumiskelivat:

— Hänen soittonsa kajahtaa pyhemmältä kuin koulumestarin itsensä. On kuin hänen kätensä herättäisivät urkupillit eloon ja ne alkaisivat itsestään ylistää Herraa!

Varsinkin Kasperia tuo kehuminen ilahdutti suuresti.

— Jos Duglore asuisi kaupungissa, niin hänestä ehkä tulisi kuuluisa taiteilija, joka voisi soitollaan ja laulullaan ylentää lukuisain ihmisjoukkojen mieltä, sanoi hän juhlallisesti. — Mutta onhan tuo ansio sekin, että hän pystyy liikuttamaan töykeiden selmattilaisten sydäntä ja herättämään heissä hartautta. Niin he kumminkin tuntevat Jumalan hengen läsnäoloa!

»Niin kylä!» ajattelin, mutta minua harmitti kirkkonaapurini Melchi Hangsteiner, joka paikaltamme kuorissa koko jumalanpalveluksen ajan kuin loihdittuna ja lumottuna tuijotti vedensinisillä, keltaisten ripsien ja kulmakarvojen varjostamilla silmillään Dugloreen, joka siinä lehterillä oli jokaisen katseltavana.

Eräänä sunnuntaina kevään saapuessa herätti Melchi ja hänen silminnähtävä ihailunsa mielessäni niin kiihkeätä suuttumusta, että se jäi sinne kytemään pariksi päiväksi. »Eihän hän vain kuvitelle», murisin minä, »että hänen toiveensa vielä joskus tulisivat toteutumaan.»

Silloin havaitsin kirkkotarhan luona olevalla niityllä keveäpukuisen olennon ja kevättuulessa ja päivänpaisteessa kimmeltävän ruosteenruskean tukan. Duglore levitti vaatteita nuoralle kuivamaan, ja huomatessaan minut kylätiellä hän huusi:

— Jost, voisit auttaa minua kiinnittämällä nuoran tuonne kauemmaksi puihin.

Kiiruhdin hänen luoksensa. En tiedä itsekään, mikä minun oikein tuli, vaan kun Duglore juuri nousi varpailleen ja kurotetuin käsivarsin kiinnitti hohtavan valkeata vaatekappaletta puristimella nuoraan, kiedoin käteni hänen notkean, hennon vartalonsa ympärille.

— Kirkkoherra näkee, rukoili Duglore pelästyneenä, — kuolleet ovat niin lähellä!

— Mitä siitä, vastasin minä kiihtyvin mielin, — tahdon nyt sinua hyväillä ja suudella!

Hän ponnisti vastaan, mutta hänen vastarinnastaan vain yllyin rohkeammaksi. Kiihkeydellä, jommoista en ollut ennen tuntenut ja joka minua samalla viehätti ja pelästytti, tein lopun hänen vastustelustaan. — Duglore, liikahdapas, jos voit! huusin puristaen tuon nuoruuden hempeyttä uhkuvan olennon vasten rintaani. Hän ei vastannut mitään, vaan puri vihastuneena hammasta. Mutta nyt teki hän kiivaan päänliikkeen ja hänen pitkä, paksu, ruosteenruskea tukkansa valahti irti, hiipaisten kasvojani, jotka olin painanut häntä kohden. Siitä hulmahtava vieno tuoksu huumasi minut. Pusersin kasvoni hänen kaulansa ja paulaliivinsä väliin, ja kuohuvat tunteeni purkaantuivat tulisiin suuteloihin. Vihdoin päästin tuon hervaantuneen tyttösen irti — ja jäin itse ihmettelemään hurjaa tekoani.

Duglore ei puhunut sanaakaan, ei itkenyt. Kuin murtuneena ja tiedotonna hän nojasi aitaan pauloittaen liiviänsä vavahtelevin sormin. Hänen kuolonkalpeat kasvonsa, joita hartioille valuneet suortuvat varjostivat, olivat kuin riutuneen näköiset. Avoauki tuijottavissa silmissä kuvastui polttava tuska, suru, haikea kuin kuolema. Tuskallinen katumus, kiihkeä huoli tytön takia sekaantui mielessäni rajun, nuorekkaan voimanpurkauksen jättämään hurmaavaan tunteeseen, — minun täytyi sanoa jotain, tehdä jotain. Lempeydellä niin hellällä, etten sellaista olisi tiennyt itseltäni odottaakaan, kohotin tyttösen riipuksissa olevan pään pystyyn. Kuin uneksivana hän mukautui vienoon hyväilyyni ja nojautui nyt puoleksi minuun silmät suljettuina.

— Duglore, kuiskasin minä pyyhkäisten suortuvat hänen kalpeilta kasvoiltaan, — minähän lemmin sinua koko sydämestäni, Duglore, — ja sinusta pitää kerran tulla vaimoni.

Silloin hän avasi tummat silmänsä kuin heräten tuskallisesta unesta, katsahti minuun, hymyili vavahtelevin huulin ja alkoi sitten, tullen täysin tajuihinsa.

— Oi, Jost, sopersi hän, — kuinka hyvin nyt puhuit! Enhän muutoin olit voinut kestää sitä häpeätä, johon olit minut saattanut. Selachiin minun olisi täytynyt heittäytyä! — Tämäpä vasta on outoa oloa!

Ja nauraen ja itkien hän nyt alkoi soperrella lapsellisen herttaisia, lemmekkäitä sanoja.

— Oi sinua, hurjaa poikaa! Olenhan jo aikoja sitten havainnut luontosi kiihkeyden! Silloinkin kun puhuit ilmapallosta, tuosta onnettomasta tekeleestä! Ja muulloinkin, usein muulloinkin! Mutta nyt kun sanot rakastavasi minua, niin minä myöskin rakastan sinua. Olenhan aina sinua rakastanutkin, vaan nyt rakastan vielä enemmin! Rakastan sinua iankaikkisesti!

Nyt hän ei enää muistanut että kirkkoherra voisi meidät nähdä ja että kuolleet olivat lähellä.

Tuosta ihanasta kevätpäivästä saakka olimme salakihloissa. Duglore iloitsi nuoresta rakkaudestamme kuin Jumalalta saamastaan kalliista aarteesta. Entistäänkin hartaampana kohosi kiitoslaulu illoin hänen huuliltaan, ja valtavasti tulkitsivat myös urut hänen sydämensä riemua. Koko hänen olentonsa henki ylevää, neitseellistä arvokkuutta, joka piti tulisen, kiihkeän luontoni kurissa ja esti minua enää toiste kohtelemasta häntä säädyttömällä tavalla. Rakkauteni avulla tukahdutin myöskin maailmankaipuuni. Isäni tahdon mukaisesti aioin viettää elämäni tyynenä ja rauhallisena talonpokana Selmatt'in laaksossa, enkä tiennyt että avaruudessa liitelevä ilmapallo voi muuttaa ihmiskohtalon.

VI.

Gottlobe ei tule vielä pitkiin aikoihin! Hangsteiner ei voi oikein hyvin, sähköttää Hannu Stünzi, vaan toivottavasti hän muutaman päivän perästä on jälleen terve. Kun vain kaunista säätä jatkuisi! Ilmassa vallitsee loppusyksyn valtava, autuaallinen tyyneys. Vaikka tosin yöt täällä vuorenhuipulla ovatkin aika kylmät ja talvea ennustavat muuttolintujen äänet, tunkevat hiljaiseen observatooriini ovat kumminkin päivät vielä ihania. Tummansininen taivas on kirkas ja pilvetön aina Montblanc'ilk ja Grossglocknerille. Monte Visolle saakka, päivänpaisteen mittarin vesikirkas lasipallo polttaa aamusta iltaan alla olevalle paperille vuodenaikaan nähden harvinaisen vahvan viirun, ilmapuntari ei liikahda, ja itätuuli leikiskelee vain hiljaa tuulenmittarin kanssa, joka tuulta tavotellen kurottaa metallikouraansa neljään eri suuntaan. Sää pysyy kauniina. Gottlobe tulee siis!

Illan tullen valtaa minut aina halu jatkaa kertomustani, ja syvennyttyäni siihen kerran en voi siitä niin helposti irtautua. kirjoitan aina aamuyöhön saakka, ja ihmettelen kuinka tuoreina ja elävinä nuoruudenmuistot ovat säilyneet mielessäni. Ihanan vanhan laulun tavoin ne hivelevät sydäntäni!

Mutta on olentoja, joita kirjoittamisintoni ei miellytä. Näihin kuuluu ensinnäkin herttainen toverini »Hiude», valkoinen koirani. Siihen aikaan kuin Melchi Hangsteinerin talossa oleskellen vähitellen aloin parata sääreni taittumisen jälkeen ja jälleen pääsin auringonpaisteessa jaloittelemaan, ostin sen hiirenpyydyksiä myyskentelevältä slovaakkilaiselta kulkukauppiaalta. Hiude seurasi minua vuorelle, ja seitsemän vuoden aikana olemme jakaneet myötä- ja vastoinkäymiset. Kun ruokavarastomme milloin kevään tullen ennen aikojaan alkoi lähetä loppuaan, olemme yhdessä nähneet nälkää, kynttiläin loputtua olemme pimeässä pitäneet toisillemme seuraa. Hiude ymmärtää ja käsittää kaikki, ja myöskin noina synkkinä aikoina, kun lanka on ollut poikki, on se ollut lohduttajani. Monenmoista on se jo saanut kokea, mutta ei vain tätä ennen kylmäkiskoisuutta minun puoleltani. Mutta nyt, kun panen tunnustukseni paperille! Ei sanaakaan, ei hyväilyä! Eilen illalla se pani käpälänsä polvelleni ja sitten kirjoituskädelleni, koettaen leikillisesti hampaillaan ottaa vihaamansa kynän kädestäni. »Pane maata, Hiude!» tuli käsky. Totellessaan ynisten se loi surumielisesti minuun ilmeikkään katseen, joka sanoi: »Oi, herra, mitä päähänpistoja sinulla onkaan!» Hiude on nimittäin älykäs kuin ihminen. Vahinko vain että sen kieli on kahlehdittu!

Samaten kuin Hiude surevat herransa välinpitämättömyyttä myöskin »Jurri», siipirikko naakka, jonka kerran heittämällä halon sain pelastetuksi ilmaan kohoovan haukan kynsistä, ja »Mii», alppipäästäinen, joka itsestään on tullut turviini ja viheltäessäni kiiruhtaa kädelleni ottamaan pähkinänsydämen sormieni välistä.

Rakkaat murheelliset ystäväni, en voi teitä auttaa! Houkutellen väikkyvät nuoruudenmuistot edessäni, Dugloreni huutaa hopeanheleällä, suloisella äänellänsä: — Jost!

* * * * *

Isä oli vaellusretkeltään palatessaan niin hyvällä tuulella kuin hänen äreällä luonnollansa oli mahdollista. Jälleennäkemisen kunniaksi menimme sunnuntaina kirkkoon, kävimme äidin hiljaisella, kukilla koristetulla haudalla, joimme majatalossa tuliaisia ja palasimme jälleen kotiin syömään päivällistä, jonka muuan naapurivaimo meille valmisti. Aterian edellä käyvällä lyhyellä loma-ajalla tarkasti isä talon joka sopukan, nähdäksensä kuinka hyvässä kunnossa kaikki oli. Kun hän makuusuojaani tullessaan huomasi Hannu Konrad Balmerin kuvan, synkistyi hänen muotonsa suuttumuksesta. Viha ja epäluulo välkähti hänen silmissään hänen kääntäessään ne minuun kuvasta, joka riippui seinällä koulumestari Kasperin valmistamassa kauniissa kehyksessä. Kiukkuisesti hän tiuskaisi:

— Mitä, mitä tämä merkitsee?

— Pidän tuosta miehestä, vastasin minä tyynesti ja miehekkäästi. —
Sinä tosin et ole koskaan kertonut minulle hänestä, vaan koulumestari
Kasperilta…

Isä ilmaisi liikkeellä ettei halunnut kuulla jatkoa.

— Huomaan salajuonia olevan tekeillä minun pettämisekseni, murisi hän kalseasti ja tylysti. — Sinä pidät Balmerista — niin, niin, — ja hän pitää sinusta!

Tähän hän keskeytti puheensa ja kiertokulkunsa. Mieli synkkänä menimme nyt päivällistä syömään, mutta minä en voinut kestää tuota äänetöntä epäsopua, vaan laskin lusikan pöydälle tinalautaseni viereen ja sanoin:

— Isä, olen jo saanut kyliäni tällaisesta elämästä. Eihän sinun tarvitse ääneti niellä vihaasi. Olen jo siinä iässä että voit keskustella kanssani.

— Vai niin, käytät heti tilaisuutta rikkoaksesi välimme, puuskui hän nousten paikaltaan. —'Voithan lähteä heti huomispäivänä Hampuriin, jos luulet menestyväsi maailmassa isäsi kirouksen seuraamana. Tietysti koulumestari sinun tahdostasi kirjoitti ja kehui sinua. Mene vain matkoihisi, heittiö!

— Isä, en tiedä lainkaan mitä koulumestari Kasper on kirjoittanut, ja vielä vähemmin tiedän mistään pyynnöistä minun puoleltani, vastasin kalpeana suuttumuksesta, hypäten pystyyn.

Silloin hän sentään hämmästyi, rykäisi sitten ja ärähti:

— Mutta minä tiedän!

— Sano, isä, mitä sitten on tapahtunut? pyysin kiihkeästi.

— No niin, sanoi hän hieman tyynemmin, — tahallani en ole kertonut sinulle, että aina saapuessani tauluineni tuonne meren tienoille toimitan Balmerille tiedon tulostani. Hän tulee silloin hetkeksi majatalooni ja minun pitää kertoella hänelle Selmatt'ista ja koulumestari Kasperista. Tuon kaiken teen varsinkin koulumestarin mielihyviksi, hieman myös Balmerin takia. Mehän olemme kaikki kolme entisiä koulutovereita. No, kun Balmer jälleen noin kaksi kuukautta sitten tuli majataloon minua tervehtimään, kysyi hän heti: »Onko totta, Klaus, että poikasi Jost on niin hyväpäinen nuorukainen?» Ja hän kertoi koulumestarin kirjeestä ja sanoi sitten: »Lähetäpä poikasi minun luokseni oppiin! Vaimonikin iloitsisi siitä!» Niin hän sanoi, ja nyt tahtoin tietää, onko tuo tapahtunut sinun tahdostasi vai ei. Tuo kuva herätti minussa epäilyksiä!

Hän silmäili minua epäluuloisesti ja lausui sitten:

— Jost, olen kerran kaikkiaan määrännyt sinut talonpojaksi. Ethän toki lähde Balmerin tykö?

Kysyvä, läpitunkeva katse kohtasi minua.

Balmerin tuuma, että menisin Hampuriin, saattoi minut niin hämmennyksiin, että mykistyin hetkeksi. »Oi, maailmaan, maailmaan!» raikahti mielessäni riemuisasti. Mutta silloin kuvastuivat eteeni Dugloren lempeät silmät, ja ojensin käteni isälle, joka jo raivostuneena yritti kääntää minulle selkänsä.

— Lupaan nyt Jumalan edessä, isä, sanoin lujalla äänellä, — että elämäni loppuun saakka pysyn selmattilaisena talonpoikana.

Vaieten puristimme toinen toisemme kättä ja katsoimme kauan kiinteästi toisiamme silmiin. Vihdoin lausui isä:

— Jost, kovuuteni on tehnyt lapsuudenaikasi raskaaksi, mutta siitä on ollut hyötyä, Luontosi on nyt taltutettu ja noudattaa järjen ääntä!

»Se ei ole kuritustesi ansio, vaan rakkauden, joka täyttää sydämeni», olin vähällä vastata, mutta huomasin liikutuksen kyyneleet isän silmissä. Sovussa niin täydellisessä, ettei sellainen ollut vielä konsanaan välillämme vallinnut, ryhdyimme jatkamaan keskeytynyttä ateriaamme, ja isä lausui lempeästi, tyynnyttyään hieman liikutuksestaan:

— Toivon, Jost, saavamme viettää yhdessä vielä monet ihanat vuodet. Kauppamatkoja en enää lainkaan tee, sillä kymmenenä viime vuotena ovat tulot tuosta toimesta huonontumistaan huonontuneet.