KOOTUT TEOKSET II: RUNOELMIA 1886-1906

Kirj.

J. H. Erkko

Otava, Helsinki, 1910

SISÄLLYS:

VUOSI 1886.

Havaittuani.

Maltu, mieleni Toinen aika Häkkilintu Vapautta Ihmisyys Pois epäilys Keväällä Tyynellä järvellä Havaittuani Kummitus-aika Lapsesi Haluni Kastevirsi En itse Palaus Pyhänä Sinun me Loppuhymni

VUODET 1887-1890.

Helmeni puolesta Linnunpoikaset Haaveita Tumma ja vaalea Veldeslaakso Syyslaulu Käynti kotikylässä Elias Erkko Jouluhymni Johannes Takasen kohtalosta Surun kevätlaulu Kevätruno Anarkisti Tähän aikaan Viisauden paikka Tottunut Nuot ja me Entinen juoksija St Denissä Se kolmas Miksi? Seinen rannalla Ranskan tyttö Se tyttö Pariisin kahvilassa Vietiin pois Vieraat silmät Ilmojen mukaan Joka aika Matkan jälkeen Mieleni

Helli.

Kevätlinnulle etelässä Hän kotona Matkavaunussa Yöllä Vältän pulan Aurinkoni Henkeni Muistellessa Vilskeessä Merellä Se Unessa Siitä herättyä Totelkoon! Iloitse

VUOSI 1891.

Uunna vuonna Ahtaissa oloissa Kansanopistoruno Elämä ja lepo Yksin Se naikkonen Koululinna Valitus miehestä Naisesta

VUOSI 1892.

Ilta tyynellä järvellä Yks Hämäläisten laulu Kaksi nälkää Ajatus ja julkisuus Julkisuus

VUOSI 1893.

Merimatka Suomalaisen teaatterin synty Työkansan marssi

VUOSI 1894.

Nuorukaisen muistikirjaan Hallitsijaparimme hääpäivänä Rautatiellä Kukka lumessa Syystunne Jok' aika Ihanteelleni Höyhenkengälle

VUOSI 1895.

Kohtaus hangella Kukkia talvessa Mökinpojan laulu Mustiakin joutsenia Meille kaikille

VUOSI 1896.

Ompelijatar Turvaton äiti Kuopassa Lohdutteeksi Uusimaa Valon valvattia Aamusumussa Nuorille Sydämmeni on viety Janne Sibeliukselle Rajoitettu On tulossa

Tumma orvokki.

Iltalaulu Käy kanssani! Pulassa Kahleeton rakkaus Kuin ihminen Oikein, armahani Sekö palkkani! Neula Lemmen-onni Käännekohta Vaihtuu yhtenään Sairas lempi Hän viisas on Hyvästi Jumal'auta!

VUOSI 1897.

Suomalainen sävel Nuorten liitto Suomalaisen teaatterin sydän Minna Canthin muisto Seminaarilaismarssi Ruusukuumeessa Syys-ilta Suksilla

VUOSI 1898.

Etten sammuisi Lauluun yritys Aino Achtélle Meranin laakso Kevään eleitä Herhiläitä Nimetön kukka Korkealla Laula, tyttö! Oma tupa Rhonen joutsenet Alppimuistoja Pihlaja etelässä Aidan takana Montblanc Liian kallis Etelässä Suljettuna Perholleni Tunnelmissaan Totuudessa Laulu kuusta Eukalyptus Kaksi ruohoa Suihkukaivo Öljypuitten alla Eri kieliä

VUOSI 1899.

Raajarikkoinen Pois valon tieltä! Suljettu puutarha Alahalla Tomuinen Pensaita ja puita Viirimme Rajamailla Uutta, uutta Jumala hylkysillä Murhelintu Meren rannalla Sankari Kevätvirrat Sveitsi Palaustunnelma Elämän lahjat Käy vastakin! Alas vääryys Valossa Taivaasen Vielä kaipaa Mennyt Järki ja sydän Suuret lahjat Ihmis-eläimiä Muistossa Kohtaus lähteellä Kahleeni Koko taivas Puhtoinen Jouluyö Rivieralla

VUOSI 1900.

Vuosisatain vaihteessa Yhteiskoulu Käsitysten Meranin ruusu Leirilaulu Pienten sankari "Rosenhügel" Kukka kalliossa Tule! Suurten laulu Suomalaisen teaatterin peruskivellä Pikku tytölle Miesten laulu Nuoriso! Kallioniemessä Jouluaattona Käy voittamaan Tunnustus arvostelijalleni Karjalainen loitsu Sun kanssasi Sua ajatellessani Onni! Ei kostoa

VUOSI 1901.

Pikku Paavolle Suurelle laulajattarelle Hemmoteltuja Hiihtäjän laulu Kukko Vanhan emännän mentyä Lehtityttö Pakkasella Kevät-aamu Suo meille johto! Häähymni Päivänpoika Nuori prinsessa Opettajani Nestor Järvinen

VUOSI 1902.

Sanattomasti Amerikkaan lähdössä Keskus Nuorten liitto Vanha vamma Nuolien liesi

VUOSI 1903.

Hulluuden kaaos Mielen mato Perhosen satu Ulla Riepu Tunnelman valta Ei rauhaa saa Kauhutauti Tarttuvan taudin ajalla Viel' onko ken järjessään? Outo Pieni Eräissä hopeahäissä Th Rein Kesä ilmestyy Enempi tilaa Kansalaismarssi Vapaudesta Onneton heikkous Valkoruusu Kaarlo Bergbom 60-vuotiaana Eksyttäjille Minne? Luojan linnulle Odottaessa Myrsky hullujen huoneessa Suuttunut He ja me Lastu ulapalla Raskas syksy Sveitsin Rheinillä Nuorelle veljyelle Kerran Viipurin kaupungin 500-vuotiselle muistolle Jaakko Häkliä muistellen Kyyhkyn pojat Aamutoitotus Päivän laskussa

VUOSI 1904.

Kevätkirje kesäpaikalta Nuorison kevätlaulu Evästys Eri aikoja Esilaulu "Ilmojen lauluihin" Loppulaulu "Ilmojen lauluihin" Vaiheissa Yhteisnuotta Järjestykää! Edla Soldan Orjia Talvipäivän pysäys Herra meitä varjele Leski Uhri Kotipääskyn kaipaus Sotamies Myrsky ja kotiväki Ruotulainen Joutuos! Heikko tuuli Luonnon yö Karpale Selin Kaikkialla

VUOSI 1905.

Päivän säde Päivän impi Uusi kevät Kun jälleen näin Maanpaosta palaaville Kotilamppu Luonnonmaassa Valtalaulu Kultarannassa Juhannusnuoriso Kesäkuumassa Toiveita Albert Edelfeltiä muistellen Vaihtelua Onnen oppi Tuttu tähti Paimenlauluja Olvilaulu Viipyessäni Aik'ihminen

VUOSI 1906.

Vallanhimoni Marjapuuni Lumitähtiä Hymni Maamies Elämä on loputon

VUOSI 1886.

HAVAITTUANI.

MALTU, MIELENI.

Maltu, mieleni! Taltu tasaiseen, Niin voit airoella aukealle. — Airot särryt on Kiihko Kullervon. — Hilli luontosi, Lennä vakaiseen, Niin voit sinkoella loitommalle. — Louhi raivossaan Katkoi sormiaan. — Totta puuhaat, etsit oikeata Lemmen voimin. Käytä mielenvartta vakavata Töin ja toimin. Suojaa intoasi lemmenlasta, Lemmonlasta hurjaa torjuen Tahdon ohjaksia tempomasta, Hengen valtasuuntaa häiriten. Missä kiihko, kiivaus, Mielen-ärty, riivaus, Siinä kohtaa kompastus, Palkka mielten ylpeitten. Vakaa Luojan kokko vasta Merest' auttoi hukkumasta Väinämöisen, henkimahdin, Valon vahdin. Tartut maailman Rattaaseen, Tunnet kulkevan Verkalleen, Survaltaa sen tahdot vauhtihin — Huomaatkin Kuin se vyöryy vakavasti, Survaisee sun helpommasti. Joll'et seuraa, se sun survaiskaan! Paras muisto maailmalle, Paras palkka: aikanaan Musertua edistyksen vauhtipyörän ale.

Viipuri 13/4

TOINEN AIKA.

Aika lakata on valamasta Kiiltokulkusia onttoja, Aika kieltää suita soittamasta Hengetöntä sananhelinää; Kauppimasta kissankultia, Kuoritotta pettävää, Taikka säkittäisin helpeitä, Joiss' on hyppyistäysi jyviä. Aika lakata on laittamasta Kirjapainoksia paksuja, Joista mielehen jää tyhjä muoto, Autio kuin louhipohja luoto.

Aika mieltyä on soitelmiin, Joissa henki liittyy säveliin; Aika kuulla kullanhuuhtojaa, Vaikka köyhä onkin Lapinmaa, Elämän ei virta kullaton, Helmiäkin puhtait' on. Miksi korjaella hallanviljaa Mehutonta? Salolammen luona kypsyy hiljaa Sarkaa monta, Joissa terve suurus rehottaa, Hengen suurus, hengen maa.

Aika uimahan on oppia, Elämässä uimaan uppoomatta, Sukeltamaan haahten aarteita Syväst', elävästä virrasta Uupumatta. Sukeltamaan ennen särkyneet Ihmishengen onnenpirstaleet, Rakenteeksi ehjän aikajakson, Jossa yhtyy kansain säveleet, Kurjain huuto vaikenee, Sorretut saa sovituksen, makson, Edistyksen suunta selkenee.

14/7

HÄKKILINTU.

Linda äsken pääsi koulusta, Hoitelee nyt häkkilintua. Lintu pyrähtelee häkissään, Tekis mieli ulos lentämään. Rautalangat lausuu: "Vaarallista! Eksyt, hukut! — tääll' on turvallista."

Lintu pyrähtelee yhtenään. — No, jos koetteeksi päästetään — Vapaus! ah, tuntuu hyvältä! Oikein tekis mieli etemmä, Tekis mieli laulaa vuorimailla, Joss' on salit seiniäkin vailla.

Siell' ois nähdä maat ja taivahat, Tunnustella tuulet vapahat, Kuuluis ehkä laulu loitompaa, Voisi kilpausta koettaa. — Tuoss' on auki akkuna — he heijaa! Siitä lintu ulko-ilmaan leijaa.

Linda itkee: "Nyt sen surma vie!" Lintu laulaa: "Tääll' on auki tie! Vaivun varhemmin tai myöhemmin, Lauluni on vapaa kuitenkin." Linda tuntee jotain kaipausta, Kaipausta, rinnan ahdistusta.

"Siivet kun on lentokuntoiset, Vapahina leijaa lintuset. 'Vaarallista!' mulle huudetaan, Itse kun vaan ajattelenkaan. Tuhat veruketta, pahaa paulaa Turhan luulon rautalangat laulaa."

Antrea 9/6

VAPAUTTA.

Linda, linnun vapahan Saaos hengen siipyet! Vapahina taivahan Menestyvät lintuset, Vapaast' ajatella voivat, Vapaat säveleensä soivat.

Vapaan ilman hengitys Autuus kukkamaailman, Kevään uusisyntymys Työ on poven vapahan. Luonto tuoss' on ulkonamme Kuva sisämaailmamme.

Ahdas henki, maho maa, Orja vuoden mennehen. Vapaa henki, viljamaa, Kohtu uutten satojen. Hengi rintaas vapautta, Kahleiksi vaan — rakkautta!

13/4

IHMISYYS.

Yhteiskunt' ois mantteliko vanha puhki palvellut? Korjatkaa se! Paikatkaa! Voitte poiskin viskata, Mutta uusi ommelkaa! Ihmiskunta oisko vaan kuin patarani rikkunut? Uudestaan se valakaa, Tehkää kello sointuva, Jonka kunniasta maa Kajahtaa!

* * *

Hyv' on huutaa, valvoa, Mutta pelko pois! Vaikka puhki katuja, Talot raunioina ois: Katu kasvaa umpehen, Uusiakin aukee teitä, Talot kilpaa kohoten Kotinamme suojaa meitä. Elämä luo muotoja, Vanhat hylkää, uusiin vaihtaa, Edistyksen sulkuja

Tieltään työntää, väistää, kaihtaa. Vaikka eksyy ihmisyys Toisinaan, Usein käypi kestävyys Uupumaan, Elämää maass' aina asustaa, Joka aikanaan taas puhkeaa, Usein ottaa aimo pohdin, Ryntää tarkoitusta kohdin Koskenaan.

* * *

Elämä Ihmistä Johtaa vallassaan. Elämä Hänessä Toteuttaa tahtoaan. Elämän Liekkivän Näet rakkaudessa — Elämä on Jumala.

Ihmiskunta elävä on puu, Vuosituhannet se kukoistuu, Kantaa hedelmää, Siittää elämää. Kuivuu oksia, Monta haaraa lahoaa, Mut taas uusia Uhkeoita puhkeaa. Vaikka moni verho lankeaa, Kevät uutta vaippaa valmistaa, Sillä sisällä Asuu elämä.

* * *

Eikö kodissa Äiti rakasta, Koska tarvitsee hän rakastaa? Pikku sisko hoitaa siskojaan Mielihalust', aivan luonnostaan, Siit' ett' oikein posket punoittaa. Hyve salassa Kukkii kainona, Tuntee palkakseen, Kun saa elääkseen. Uhrauksen innostusta Viel' on ihmiskunnassa, Aatevaltain lumousta Hehkuu nuorukaisissa: Henkivirrat heitä tempaa Aikakautta johtamaan, Yhteishyöty alhaisempaa, Sorrettua nostamaan.

* * *

Suotta ennustaa Huuhkat kuolemaa: Ydin ihmisyydessä Terves on ja elävä; Vaikka vanhat verhot lankeaa, Uudet aatokset, Voimat, nestehet Kansoja taas kirkastaa. Sinnes kuin maa muotoaan Aina pukee uudestaan, Uumenistaan voimaa uhkuen, Sinnes pienoismaailma, Suurin pienist', ihminen, Uudestaan on versova, Sillä sisällä Asuu elämä.

Leppävirta, Tanssikallio 28/8

POIS EPÄILYS.

Maa yöhön synkeäänkö uppoais? — Se usein näyttää niin, Kuin päivä kuolis, kesä haudattais Yön, hangen peitoksiin Ja ihmishenki sortuis syvyyksiin.

Niin näyttää kuoltavan kuin synnytään, Kosk' yht' on molemmat: Pois kuollen vanhast', uuteen herätään, Niin vaihtuu maailmat, Niin uudet aamut, keväät koituvat.

Tääll' elän päiväni, niin haudan yö Taas päivään synnyttää, Ei auringolta puutu päivätyö, Ei hengelt' elämää, Yö sammuttaa, mut aamu sytyttää.

Ei syksyihinsä sorru ihmisyys, Ei talven tainnoksiin: Uus voima nousee, uusi henkevyys, Kuin luonnon ytimiin. Lait luonnon ylttyy hengen ongelmiin.

Ei kuole lapsi luonnon siittämä, Jumalan ihminen, Hän kasvaa, versoo verraks isänsä, Eteenpäin pyrkien, Vaikk' käykin tie kautt' yön ja varjojen.

Eteenpäin riento, kaiken tarkoitus, Tie ihmiskunnan on Ja kaiken liikevoima rakkaus Vie voitost' voittohon. Pois epäilys, jos syys tai kevät on!

Antrea 7/6

KEVÄÄLLÄ.

Yökynttilänne pankaa pois! Jo päivä täyttää loukot, Maailman valtaa valkeus, Elämä johtaa joukot. Se luodut henkiin nostattaa, Jäät sydämmistä sulattaa.

Miss' ennen hohti kylmä jää, Siin' nousee lämmön asteet, Jumala ilmaan hengittää, Luo pilvet, kaataa kasteet: Elämän virrat lonsiaa Ja viljavoituu hengenmaa.

Maa pohjan vaihtuu etelään, Ikuisen kesän maaksi, Ja hetki lietsoo lempeään, Luo kansan autuaaksi: Yks toistaan tuntee veljekseen, Elämän armaaks isäkseen.

Jumalan, joka lapsissaan Itsensä ilmi antaa, Kuin kotka siipipankoillaan Kaikk' ihmisheimot kantaa, Heit' tekee verraks toisilleen Ja omaisiksi itselleen.

Heit' yhdistää kuin perhettä, Joll' yhteiset on juuret, On tarkoitukset ylhäällä Ja perimykset suuret: Maa aina valmis hedelmiin Ja uusiin kevätkukkasiin.

Antrea 8/6

TYYNELLÄ JÄRVELLÄ.

Nuo taivaan hopeavuoret Ja kultaiset kunnahat Syvyyden kirkkaudesta Niin tyyninä loistavat.

Ja syvyys rantojen paltaat Niin kauniisti kuvastaa, Ett' aivan henkeä hurmaa Tää armas aaltojen maa.

Tuon tahtoisi kaiken kauniin Mun sieluni omistaa Ja unhotuksien aaltoon Maan kurjuuden painaltaa.

Vaan noin sulorunsas rauha, Kuin järvikin heijastaa, Se taisteluiden on tuoma, Sit' ilmaiseksi ei saa.

Kallavedellä 26/7

HAVAITTUANI.

Jo olin vapaa syntyjään, Miks orjan mieltä yhtenään, Kuin perintöä, kannoin? Jumalan aatos alussa Mun siittänyt on vapaana, Miks aarteeni pois annoin?

Miks eksyin Herrast', uskomaan, Ett' orjina hän omiaan Vaan pitää pelvon alla; Kuin itämainen valtias, On heille julma, oikukas, Lyö rautavaltikalla.

Hän suuttuneena omansa Pois sulkisiko luotansa Ikuisen tuskan yöhön; Hän leppyisikö lahjuksiin Ja mieltyneenä muutamiin Ne ottais päivätyöhön.

Ne ryömijät ja lahjojat Ja teurashärkäin uhraajat Hän kutsuis pitoihinsa, Muut jättäis ulos parkumaan Ja hammastansa puremaan Ikuisiin tuskihinsa.

Ja pojastansa parhaasta, Kun hänet näkis uhrina Ihastuis isä vasta, Ja sitten hänen kauttansa Vaan vapahtuisi muutama Iäksi hukkumasta.

Mik' isä, vaikka maallinen Ja kuinka julmaluontoinen, Noin ankara tok' oisi? Vaikk' kuinka lastaan kurittais Ja tuskain kautta paimentais, Ei ikiorjaks soisi.

Niin yksityist' ei ainoaa Tää Isämme voi unhottaa, Vaan tahtoo tasallensa: Meit' edistykseen ainaiseen Hän vihkinyt on vierelleen Kuin oman Kristuksensa.

Ei yhtä suosi liiemmin, On yhtä rakas kaikkihin, Jokaista tahtoo nostaa; Ken orja on ja pakenee Hänt' omat työnsä rankaisee, Työt pahat pahan kostaa.

Siis auki hengen kahlehet, Vapaaksi pääskää sydämmet, Jumalan kevät koittaa! On totuus vapahduksemme Ja rakkaus on voimamme, — Tää usko kaikki voittaa.

Tää ihmislapset nousemaan Saa halvast' orjantilastaan Jumalan ihmisiksi. Niin Herra maata valloittaa Ja rakkaus kaikki kirkastaa Entistä ehommiksi.

Ja kansat, suurta sukuaan Kun tuntee, syntyy uudestaan, Häveten halpaa työtä. Taas Isä ilmi elävin Lihaksi syntyy lapsihin Ja poistaa pelvon yötä.

15/6

KUMMITUS-AIKA.

Min' olin pelvon jo perinyt Ja vavistuksen vanhemmilta, Vereeni lasna jo imenyt Kamalat kummat suuremmilta.

Join peikkomyrkkyä kotona Ihanat puhteet istuessa, Ja kuulin helvetin tuskia Pyhänä Herran huonehessa.

Siit' öillä valvoin ja vapisin, Nuo kummitukset silmissäni. "Rukoile, lapsi!" Ma rukoilin, Vaan haahmot kiehtoi henkeäni.

Kun äiti otti mun vierelleen, Sain unenkultaa rauhaisata. Jos tiesin hänenkin peljänneen, Ois ollut tuskani kauheata.

Niin kasvoi heikoksi varteni, Päänpakkoa sain sairastella, Ja eukot kuoloa ennusti, Ma koetin vastaan hangotella.

Tein syyksi: "Annahan, Jumala, Mun ensin hyödyks elää täällä!" Se auttoi; viel' olen elossa, Vaan hyödyst' ollaan eri päällä.

Niin kauan pelkäsin Jumalaa, Kuin ryöstömiestä ankarata, Jok' armahtaa vaan lahjojaa Ja poikiensa tuttavata.

Tok' uhkamielisnä yhtenään Ma rikoin itse Herraa vasten: En tuntenut Hänen lämmintään, En oikeutta kaikkein lasten.

Vaan tuntui tuo salakaipaus: Jos äidin armautta saisin, Niin katoaisi yökummitus Ja rauhan unta uinahtaisin.

LAPSESI.

Sun perhees ihmiskunta on, Me kaikki lapsiasi. Jos ken on kurja, onneton, Se painaa tuntoasi. Sun isänsydämmes ei sois Yht' ainokaista luotaan pois.

Et pety tarkoituksissas, Kuin pettyy ihmiskäsi, Vaan sinnes jatkat keinojas Kuin laps' on sylissäsi. Niin meitä kanssas nousemaan Viet kunniasta kunniaan.

Kuink' isä toisin tehdä vois? Jos luotaan luovuttaisi, Kuin hylkylapsen heittäis pois — Ken häntä rakastaisi? Ken nauttii, Herra, armostas, Jos joukot kärsii kostoas!

Sä Isämme, me lapses myös, Tee meitä verraksesi, Tee suurin rakkaudentyös Ja nosta rinnallesi! Ilmesty meissä lihaksi, Niin tapahtuu Sun tahtosi!

Niin työmme on sun töitäsi. Tää maa Sun valtamaasi, On henkemme Sun henkesi, Maa kukkii kunniaasi. Niin keskelläkin pauhinaa Tää maa on meille rauhan maa.

Maa, jossa Herra, rakkaus, Kuin päivä, lämmön valaa, Ja totuus, pyhä valkeus Kuin sähköliekki palaa, Ja totuutehen rakkaus On kuolemasta vapahdus.

Suovu 11/7

HALUNI.

Jos ken, niin minä olen syntinen, Jos ken, niin minä armos tarvitsen, Jumala, pyhä ykseys! Sinussa syntieni sovitus, Sinussa armon lähde, rakkaus, Mun puutteheni täyttamys.

Minuhun rakkautes vuodata, Anteeksi antamahan opeta, Minusta hukkaa katkeruus. Anteeksi antaville anteeks suot, Ja heihin henkes majan luot; Minuhun tee siis templis uus!

Tee minust' asuntos, se valaise, Sun totuudellas kirkastuta se, Mun totuus vaan voi vapahtaa: Siis toteuta minuss' itsesi, Niin kirkastan sun maailmassasi, Ja nostan luokses maailmaa.

Kun janon loit, myös annoit juomia, Isoovan nälkä taukoo ruuasta, Niin kaipuun täyttää tyydytys: Iäti Sinuss' elää haluan, Iäti kanssas kasvaa rakastan, Se halu oisko pettymys?

Kun petosta et, Herra, rakasta, Et ihmiseesi luonut janoa, Jot' et vois itse sammuttaa. Ei Isä poista lasta luotansa, Et kättä hylkää ojennettua, Jonk' oma lapses tarjoaa.

Sua rakkautes vaatii tarttumaan Ja rinnoillesi minut nostamaan, Sä itse voit mun puhdistaa. Mun riistä synneistäni irralleen, Luo tahtos, tarmos mulle sydämmeen, Aut', että voin Sua rakastaa!

Ja ihmiskuntaa Sinun kauttasi, Ett' ynnä Isässään se kasvaisi Sun totuuksias tuntemaan; Ett' ihmisistä maasi kaunistuis Ja rauhan valtakunta rakentuis Sun oikeuttas noutamaan.

Ei voitonhimo mua kiihota, En yksinäni luokses halaja, Meit' ota, Herra, kaikkia! Mun kansani ja kansat suuremmat Niin laita, että luokses nousevat, Sun omas on jok'ainoa.

Sen teet ja luotkin meidät uudestaan. Kun Isäkseen ken tuntee Sinut vaan, Ei hirmuherraks orjien: Hän sisältänsä kasvaa, uudistuu, Hän tuortuu, nuortuu, vaikka vanhentuu, Sun kanssas, Herra, halliten.

Suovu 29/7

KASTEVIRSI.

Tään lapsen, Herra, tuomme sylihesi, Hän Sinust' on, Sinuhun palajaa. Hänt' auta, että pyhä siemenesi Oraasen, putkeen, tähkään puhkeaa. Hänt' estä saastumuksen halloista, Sun aittaas hengenvilja tallenna.

Hän, lapseksesi siinnyt hengestäsi, Nyt puhtauden kansaks siunataan. Hänt' ohjaele, hoida kädelläsi Ja auta Sinuss' aina kasvamaan. On tulta kastehesi, rakkaus, Siit' elämän on kasvu, uudistus.

Kenelle aukee rakkautes povi, Hän halulla Sun töitäs toimittaa. Ken omas on, ei sille synti sovi, Hän sukuansa muistaa korkeaa. Kun häness' asut, Herra, henkenä, Sun tahdolles hän uhraa verensä.

Hänt' itsekaltaisekses kasvattele, Kuin sopii rakkautes luontohon, Totuuden valkeuteen valvattele Ja auta oikeuden voittohon. Hän neuvo maailmaa niin käyttämään, Ett' edistyy hän Sinuss' yhtenään.

Paranna, kasvata ja puhdistuta, Jos lankeaa, niin nosta uudestaan! Et hänest' armoasi poikkeuta, Jos kuritatkin usein ankaraan. Suo hälle Sinuhun vaan uskallus: On rakkautes uusi nousemus.

Sylisi ain' on lämmin lapsillesi Ja katuville armost' anteeks suot, Jokaisen tahdot painaa povellesi, Kotihin viimein kaiken laumas tuot. Kuin kulkeneekin lapses elintiet, Kun hänet viimein kotihin vaan viet.

Vaan rakkauteen kasvattaakses meitä Soit seurahamme omas pienosen, Hänt' et tok' yksin ihmishoitoon heitä, Sä kasvattaja keskenkasvuisten. Me kaikki Sinun, Sinä meidän myös, Siis meissä täytä suuri hengentyös!

On parannuksen merkki kasteen vesi, Se lapsen ohjaa puhdistuksehen, Vaan rakkauden sana, hengen mesi, Luo voimaa elämähän uutehen. Siis ilmestytä itses lapsessa, Niin lapsi löytää kasteen Sinussa.

Hän kasvaa kautt' elämän myrskysäitten Ja henkeäsi huokuu maailmaan, Ei väisty tieltä vihan vaahtopäitten, On valmis kärsimään ja kuolemaan. Kun häness' asut, Herra, elämä, Ei kuolemassakaan hän häviä.

27/7

EN ITSE.

Vast' äsken nostit mun rinnoilles, Ja painoit povellesi. Jo tunsin tykkivän sydämmes, Hyvyytes, autuutesi. Jo vapauttasi hengitin, Jo uskoin, toivoin ja rakastin.

Sä laskit lapsesi astumaan, Pois juoksin johdostasi, Niin lankesin yhä uudestaan Ja rikoin neuvojasi: Nyt kärsin töitteni tuloksen, Nyt olen arka ja epäilen.

On, Herra, kasvosi pilvessä, Mun tukkehessa tieni. Suur' olin Isäni sylissä, Nyt poistuneena pieni. Mun tempaa luoksesi uudestaan, Taas ala tietäni aukomaan!

Jok' askeleella käy kanssani, Sun korkuiseks asti. Kun omakseni teet henkesi, Teen tahtos nuorteasti. Jään muuten orjaksi ainiaan, Jos isänkättäs et anna vaan.

En orja, vaan Sinun sukuas, Sun leimaas tahdon kantaa; Sun täytyy mulle siis johtoas Ja voimanhenkes antaa. Jos rikkoi ihminen minussa, Jumala minuss' ei lankea.

Hän vapahaksi mun uudistaa, Sen tunnen hengessäni: Kosk' uskon, toivon, voin rakastaa, On Herra ystäväni. En itse, vaan Isä minussa On hyvän alkuna, voittona.

Kuopio, Suovu 1-2/8

PALAUS.

Jumalani, Herrani! Hylkäisitkö lapsesi? Luotasko mun luovuttaisit Siks ett' olen syntinen, Kodistasko karkoittaisit Lapses tuhattuskaisen? Mistä armo ammentuis, Jos Sun sylis sulkeuis?

Näin kuin olen, luokses käyn, Katso, Herra, miltä näyn. Puhdista ja tee mun siksi Miksi mieles halajaa, Kaikki käy sen parahiksi, Joka sinuun uskaltaa. Muu on apu pettävä, Herra, Sinuss' elämä.

Olen ilman puoltajaa, Joll'ei Sinuss' auttajaa. En voi muiden hartialle Syntejäni lastata. Pojallesi tuhlaajalle Armosylis avaja! Syleilysi voimasta Elän Sinuss' uutena.

Anteeksi suon kaikille, Anteeks, Isä, minulle! Mieli uus luo henkeheni, Oma mieles minuhun; Istuta mun ihmiseni Jumalaani, Sinuhun! Niin Sun valtakunnassas Olen altis palvelijas.

Palaus 11/8

PYHÄNÄ.

Jumala, Sinun päiväsi Maan päivistä on vapain, Kun emme vaipuis orjiksi Vaan tuhmain ihmistapain. Sun tahtosi on: rakkaus Ja pakkotöistä vapaus.

Oi päivää, jonka rakkaus Noin vihkii vapahaksi. Tee, Herra, täällä vaellus Vaan pyhäks ainoaksi: Luo meihin työhön mieltymys, Työn kautta mielen ylennys!

Pyhänä kukin omans' on, Jokainen oma Herran; Tee meille toimet arkion Myös vapahiksi kerran, Ett' orjamieli katoais Ja väkivalta haudattais.

Pyhänä kutsuu temppeli Ja Herran helma, luonto, Vaan pakkoa ei sietäisi Jumalan hyvänsuonto: Hänelle pakkorukous Ja pakkotyö on kauhistus.

Tee mitä mieles halajaa, Vaan seuraukset kestä. Jumala hurjan kuolemaa Ei väkivalloin estä. Hän tietää: Herran tahto vaan Tapahtuu meissä aikanaan.

Elämän saarnakirjasta Se oppi selv' on meille: Se rikkoo Herran tahtoa, Ken eksyy orjan teille, Ja luonnon lain tallaaja On ihmis-onnen sortaja.

Sun vapautes ilmassa Totuuden kukkaa kantaa, On hyve siellä luontoa, Se runsaan sadon antaa. Vaan pakkovallan orjissa Käy petos ulkokullassa.

Pyhitä meissä päiväsi, Jumala, johtajamme! Tee tahtos meissä luonnoksi, Sen että oivallamme. Niin luontohonkin juurtuen Tok' yllätymme taivaasen.

Niin maasi kauneuksillaan Tääll' evästelee meitä Pyhyyden vapaavalkamaan, Totuuden viittateitä. Niin löytää kansas pyhän maan Vapaana, uunna, loistossaan.

Suovu 8-9/9

SINUN ME.

Kaikk' ihmisesi, Herra, me Sun pappikuntas olemme, Luo meihin valkeutta. Totuuden tulkit meistä tee, Ett' ilki vääryys pakenee Sun valtaas, oikeutta.

Tee meistä uhripappeja, Ett elämämme altisna Ain' ois Sun tahdollesi; Niin vakauta mielemme, Ett' ois myös altis henkemme, Kun vaatii totuutesi.

Sun aatelisi, Herra, me Sun sotaväkes olemme, Tee meistä urhokkaita! Tee kestäviksi jalossa Sun ihmiskuntas sodassa, Kun hyvyys valtaa maita.

Me lapset suuren kuninkaan, Jumalan kaikkivaltiaan, Ei sovi halpuus meille. Kun muistamme Sun, Isämme, Niin totuus valtaa veremme Ja viittaa käskyis teille.

Ken sukuas on korkeaa, Hän tahtoasi rakastaa Ja pyrkii pyhyytehen. Kuin lapsi äidin rinnoista, Niin vahvistuu hän Sinusta Ja kasvaa hyvyytehen.

Min hyvää, pyhää, oikeaa, Sen lapset Isäst' ammentaa, Hän yksin nostaa meitä. Hän korjaa vajavuutemme, Hän täyttää varrenmittamme, Ei kesken työtään heitä.

Oi, Herra, suurin kuningas, Suot meille voimas, kunnias, Suot armost' autuutesi! Ken Sinua ei rakastais, Ken mainettas ei kuuluttais Ja rientäis rinnoillesi!

Leppävirta, Tanssikallio 26/8

LOPPUHYMNI.

Sun olemukses täyttää avaruuden, Ikäsi kaiken iankaikkisuuden. Tuoll' ylähällä Sinä asustat Ja maassa pienimmänkin paimennat.

Sun neuvos ohjaa koko maailmata, Maan kansakuntaa myös jok' ainoata: Siis meidän kansaa myös et unhota, Vaan asut meissä tahtos voimalla.

Kumoa täällä hengen orjavallat, Pois perkaa saastan suot, yöhuurut, hallat, Ett' ylentyisi touot tohisten Ja sato kasvais satakertainen.

Ett' aina uutta viljaa versoaisi, Niin kansas hengen luonne puhkeaisi Ja kasvais kypsi, täysi tähkäpää, Se tähkä, jota kaipaa kansa tää.

Se siemen, joka ihmishengen antaa Totuuden voimallista viljaa kantaa: Siit' on Sun vapautes valossa Uus elon-aika kerran koituva.

Niin asut, Herra, meissä valtiaana Ja koko maa on Sulle viljamaana. Vaan tuulten arka, päivän pelkääjä Ei istuintasi tohdi lähetä.

VUODET 1887-1890.

HELMENI PUOLESTA.

"Hän on julma Antikristus, Suuri syntinen; Vältä hänen ystävyyttään, Kunnon ihminen.

Hän ei usko niinkuin uskoo Kansa kristitty: Kieltää pirut, pyhimykset, Hän on villitty.

Kieltää, ett'ei Jumala ois Verenhimoinen, — Vaikka Brutus konsulikin Oli semmoinen."

Niin ne kuiskaa siellä, täällä. Onpa ihme vaan: Ympärilläni on kansa Tyynnä, rauhassaan!

Puolueeton on se, näkee Pelkän ihmisen; Mua suosivi ja multa Viepi sydämmen.

Vaan jos kuulis papin huudon: "Väärän uskon mies!" Kansan uskovaisen viha Polttais mun kenties.

Suloiset ois polttohaavat Tunnonrauhassa. — Tok' ei moista onnentuskaa Enään ansaita.

Terve, syytöksien keihäät, Teitä syleilen! Ystävinä rintahani Painan jokaisen.

Vaikk'ei muut kuin surma yksin Ystäväni ois, Vakuutuksen helmeäni Tok' en vaihtais pois.

29/3 1887

LINNUNPOIKASET.

Kun linnunpoikaset pesästään Kesällä kypsyvät elämään, Viel' eivät taida ne laulella, "Tiutiu, tiu tiu" vaan tiukkua. Sen verran oppivat äidiltään.

Suo heidän kulkea maailmaa, Kokea, kärsiä, oivaltaa, Niin ensi kevähän tultua On syvä, sointuva laulunsa Ja sydämmiin se jo vaikuttaa.

Pain. 13/12 1887

HAAVEITA.

Olenko vaan yksi noista Miljonista elukoista, Jotka hetken hengittää? Yksi noista tuhansista Kuolevista kukkasista, Jotka jälleen häviää?

Häviää kuin rakkulainen, Niinkuin liekki sammuvainen, Jok' ei tiedä itsestään. Miksi synnyin tietäväksi, Kaipaavaksi, etsiväksi, Miksi toivon yhtenään?

Miksi aavistuksen sarven Tungen yli tähtiparven, Yli äärimaailmain? Elämä jos loppuu tähän, Miksi synnyin etsimähän? Luomistyö ois petos vain!

Pettää voivat kangastukset, Toki silmän huomaukset Tosi luonto synnyttää. Saari, jonka näen tuolla, Onkin ehkä vastapuolla, Kerran voin sen yllättää.

Kerran, jossain hienommassa Suuren luonnon saarelmassa Itseni voin saavuttaa. Saavuttaa tuon korkeamman, Puhtahamman, ihanamman, Jota henki aavistaa.

16/4 1888

TUMMA JA VAALEA.

Leski-äidillä Kaksi tytärtä Oli: tumma ja vaalea. Tytär tumma se Koko kunnalle Tuli kuuluksi kauneinna.

Tytär vaalea Kävi kirkossa Sekä seuroissa uskovain. Väki vanha sen Näki kiitellen, Kylän nuoriso naurahtain.

Tytär tumma se Pojat ymmälle Pani luonteenhehkullaan. Monen liekistään Saatti syttymään, Monen herätti toivomaan.

Tytär vaalea Yhä ankara, Yhä vakavan muotoinen. Sulon hymysuu, Ilonliike muu Oli outoa hänellen.

Tytön tumman sen Joka poikanen Olis tanssihin tahtonut. Ja hän naurusuin, Yhä innostuin Monet yöt oli tanssinut.

Tytär vaalea Rukouksissa Yhä valvoi hartaammin, Ja hän haaveissaan Kävi kuihtumaan, Kävi silmät jo kuoppihin.

Äiti vaaleaan Toki luottaa vaan: Hänen tiensä vie taivaasen. Mutta tummasta Hän on murheisna: "Heitä maailma, lapsonen!"

"Ennen kuolisin Kuin ma hylkäisin Ilot ihanan nuoruuden." Tumma lausui niin Ja hän temmattiin Kylän tanhujen pyörteesen.

Meni yö ja kaks, Kovin vaaleaks Kävi tummikot poskuet. Veri aamulla Tuli rinnasta Sekä silmistä kyynelet.

Tytär vaalea Rukouksissa Päin käänsihen Jumalaan: "Sun on kunnia, Että siskoa Olet alkanut kutsumaan!"

Veri nuoruuden Pian terveyden Tuotti tummahan tyttöseen: Sydän entistään Tunsi liekkiään Paloi tanssihin uudelleen.

Meni yö ja kaks, Kovin vaaleaks Kävi tummikot poskuet. Jopa tanssissa Yönä kolmanna Veri ruskosi vaattehet.

Veren purppura Pursui rinnasta, Kaasi kalmahan tyttösen. Kaasi päivikseen, Ettei uudelleen Noussut tummikko tanssillen.

Tytär vaalea Rukouksissa Taas käänsihen Jumalaan: "Hyvin, Herra, teit, Että siskon veit — Hän ei totellut kuitenkaan!"

Kellot soivatten, Nuorten kantaen Tummaa tyttöä hautahan. Mutta vaalea Äiti raukalta Vietiin — hourujen hoivalaan.

26/10 1888

VELDESLAAKSO

Yli-Krainissa, Itävallassa.

Komeat on Karavankivuoret, Juliset on alpit uhkeat. Ne ne Veldesjärven laaksomailta Myrskyn tuhotöitä torjuvat.

Paljon aurinko suo paistettansa Soman Veldeslaakson lapsillen, Kansaa pulskeata kasvatellen, Hedelmiä maasta kansallen.

Vapauden hedelmää ei vielä Kasva toki Veldeslaaksossa, Vaikka siellä vuorituulet huokuu, Ilma puhdast' on ja raitista.

Vaikka raikkahasti iltasilla Kansa joskus juo ja kirkuaa, Hengen kielet sen on soinnutonna, Luonto ääniään vaan irroittaa.

Vaikka laakson kymmenkunnat kirkot Soittelevat kilvan kellojaan, Soittavat öin, päivin, illoin, aamuin, Kansaa eivät nosta kuitenkaan.

Soittakaatte, kirkot, kellojanne, Pois ne kansan työstä nukuttaa: Velttona vaan taivas-armoon luottaa, Mutta taistelunsa unhottaa.

"Toivonkirkko" tuolla sinivehreen Veldesjärven saaress' uskottaa: Kuka vaan sen kellonnuoraan tarttuu, Hän sen voittaa, minkä toivottaa.

Petosta ja kansan peijausta! Toivonkello kunkin rinnass' on. Jokaisen on sitä helppo soittaa, Mutta työ vaan viepi voittohon.

Veldeslaakson kansa nukkuu vielä, Omia ei tunne kellojaan: Maa on herrain, kansa kirkon orja, Kumpikin on jäykkä vallassaan.

Terveyttä vuorituulet huokuu, Vapahina virrat kohajaa: Mukahanne, vapauden virrat, Veldeslaakson kansa temmatkaa!

28/10 1888

SYYSLAULU.

Niin synkkä, kylm' on päivä, On syys jo Suomessa. Kun säilyis toivontuike Sydämmen pohjassa!

Pois väistyi laululinnut Niin kauas Suomesta. Kun säilyis laulunhenki Sydämmen pohjassa!

Ei kukka päätään nosta, Se vaipui turpeesen. Kun nousis raitis mieli, Sydämmen kukkanen!

Palaa ne linnut vielä, Kohoo ne kukkaset, Elämä vaan kun valtaa Sydämmen syvyydet.

Viel' armas päivä nousee, Valaisten Suomea, Kun säilyy valo ja lämmin Sydämmen pohjassa.

14/11 1888

KÄYNTI KOTIKYLÄSSÄ.

Kun kuljin kotilaaksoon, Sit' tuskin tunsinkaan. Siell' oli kaikki toisin Ja uutta kerrassaan.

En vanhaa nähnyt muuta Kuin kuun ja päivyen Ja vanhat valtatuulet Ja virran savisen.

Maa, pohjaltansa vanha, Myös näytti muuttuneen: Nyt suurusviljan antaa, Mut ennen ohdakkeen.

Se mökki, jossa synnyin, Matala, ränstynyt, Se uuden uljaan tieltä Jo pois on väistynyt.

Ja naapuritkin vanhat, Nyt nuoren näköiset, Ei niinkuin ennen juopot, Vaan selvät, puhtoiset.

Kapakkarähjän kohtaan On koulu noussunna: Ei kuulu rekivirret, Vaan laulu sointuisa.

Myös kirkko, "koulun äiti", On uusi seiniltään. Mut ken se siellä nyyhkii Ja itkee yhtenään?

Kaikk' uudistuu ja nuortuu, Siis miksi huudellaan, Ett' uusi polvi kaataa Kumohon kaikki vaan?

Jos ränstyneet se kaataa, Niin uutta rakentaa. Myös sen työt aikanansa Uus suku uudistaa.

20/11 1888

ELIAS ERKKO.

Syntyi 12/4 1863, kuoli Meranissa Tiroolissa 21/11 1888.

Täällä kirjoist', elämästä etsit Totta, kaunista ja oikeaa. Suuntia loit tehtävihin suuriin, Että iloinnut ois isänmaa.

Kultalankaa mieles kehräeli, Kertorunon kerran luodakseen Suomen herännästä, nousennasta, Suomen vyölle siitä kaunisteen.

Suomen edistys ja Suomen nousu, Koko kansan hengen kasvanta, Mieltäsi ne lämmitti ja loisti Köyhyydessäkin ja sairasna.

Joudutella halusit tuot' aikaa, Jolloin kansa luontaisvoimistaan Suomalaisen hengen värit painaa Sivistyksen joka tuotelmaan.

Niinpä hautui mielessäsi suurta, Aattehesi pyrki elämään, Mutta surma armotonpa särki Parhaat hankkehesi yhtenään.

Särki niinkuin myrsky puuta pirstoo, Kunnes kaikki oksat irroittaa, Sitten rungon lehvättömän luhtoo, Suojattoman varren kukistaa.

Niin sun nuori elämäsi riutui, Aattehesi kuihtui nupussaan. Väärin sulle, väärin Suomellemme, Jollei toivos toteuisikaan.

Sulle siellä, täällä Suomellemme Puhkee kukka, kasvaa hedelmä; Sulle siellä, täällä Suomellemme Myrskyn jälkeen päivä selkeä.

15/12 1888

JOULUHYMNI.

Jumala valkeus maailman, Jumala kirkkaus taivahan, Jumala kaiken alkujuuri, Jumala elämän voima suuri, Sinulle kiitos ja kunnia, Sinulle valtakunta meissä! Kuin kätes ohjaa taivaita, Kuin tahtos johtaa tähtyeissä, Niin meitä ohjaa, johdata, Totuuttas meissä soinnuta, Asusta, Herra, itse meissä!

19/12 1888

JOHANNES TAKASEN KOHTALOSTA.

Tää kansa ulkokullattu Sun haudallasi itki; Sen päälle kylvi kukkia Ja ohdakkeet pois kitki.

Se nosti kiven kaunihin Sun hautakummullesi Ja hurskaat virret veisaten Se kätösensä pesi.

Mut eläessäs ahkeraan Sait veistää nälissäsi, Sait sairastaa ja kuollakin — Ei auta kansas käsi.

Tää hetken kansa tuhlaten Jos hylkii parhaitansa, Sen hengen viljat halla vie Ja mierost' elää kansa.

Se muilta aina lainaten Ei muille mitään maksa; Ei miehen varren mitallen Se koskaan nousta jaksa.

13/4 1889

SURUN KEVÄTLAULU.

Kevähällä käyskelen Hautakumpuin päällä: Etsin velivainajaa — Hän ei nuku täällä.

Nukkuu hänkin, nukkuu vaan Kaukan' etelässä. En voi hänen haudallaan Käydä itkemässä.

Syksy hänet hautasi, Kevät vaan ei nosta. Miks et, Herra elämän, Kuolemalle kosta?

Joka kevät kukkia Uudestaan voit luoda, Miks et veljyt armasta Takaisin voi tuoda?

Ruoho maasta puhkeaa, Noustaksensa kukkaan, Hedelmäänkin — veljeni, Hänkö sortui hukkaan?

Hänessäkin kauneus Pyrki puhjetakseen. Pyrki Suomen kunniaa Hänkin kukkiakseen.

Kevät hänen rinnassaan, Niinkuin lintusella. Lintu laulaa, hän ei vaan Saanut lauleskella.

Kevät, jospa noutaisit Veljyt kultaseni! Maani toivot maksaisit, Surut sydämmeni!

16/4 1889

KEVÄTRUNO

Suomen laulujuhlaan Viipurissa 18 p. kesäkuuta 1889.

I.

Valon, päivän pojan, sydämmessä Syvä lempi paisui polttavaksi. Läksi kultalinnastaan hän maahan, Kosimahan maata morsiokseen. Missä liikkui, kylvi kultiansa, Luonnon suurisyntyisen tavalla, Elämäksi kaiken luomakunnan.

Suomi vartoi armast' auttajakseen Yön ja kylmän orjakahlehista; Monen kovan takatalven kesti, Idän imut, pohjan puuskaukset, Kevähän tok' uskoi koittavaksi.

Taivaan seitsenkaarta kulkiessaan Valo näki Suomi-neiden, mieltyi Kaunihimpaan sinisilmäisistä. Seitsenkaarelt' astui kukkulalle, Siitä hongan latvahan laseiksen, Alentiiksen koivun, pihlajan ja Pajupuun ja lepän, tuomen oksiin — Huutehessa hohti metsän hapset. — Siitä laski immen poven päälle, Mutta vaippa valkoinen sen peitti, Valkovaipan alla nukkui Suomi, Rinnassa vaan heikko toivo tykki.

Valo luonnonsyntyinen ei säiky: Poven lämmitti, niin sydän sykki, Vaippa valui immen ryntähiltä, Hymy vieno värjyi poskipäillä, Mut on silmä himmeä ja kylmä.

Valo luonnonsyntyinen ei säiky: Lämpimillä lemmensuudelmilla Vapautti immen sinisilmät Sokeudesta, jäisen kaihen alta.

Nyt ne loistaa päivän päilyessä, Kuvastavat kaiken luomakunnan. Saimaa, Päijänne ja Roine läikkyy, Välkkyy etelän ja pohjan virrat Niinkuin Suomenlahden lainehetkin — Talvell' ei kuin koskipäät vaan kuohui. Nyt ne välkkyvät kuin hohtohelmet Morsiamen kaulan kaunisteena. Mut häävaattehit' on impi vailla.

Valo suurisyntyinen ei säiky: Kutoi armahansa kukkasihin, Tuorehisin, luonnonsyntyisihin, Teki tukkametsät tuuheoiksi, Vehreöiksi painoi hienot helmat, Että kuohahteli immen rinta, Kevät-tuntehet kun siellä tulvi. Valollen jo sykki Suomen sydän, Lämpimästi lainehteli mieli. Mut on soitto vielä suorimatta, Riemunkielet kesken jännitystä.

Valo luonnonsyntyinen ei säiky: Etelästä kutsui päivän poika Linnut tänne, täällä syntynehet, Kutsui soittajoiksi valon häihin. Sytytti ne linnut sätehillä, Sätehetpä muuttui säveliksi, Että kaikui kaikki ilmanrannat, Ilontiusketta kun piti peippo Leivon, sirkun, kerttusien kanssa. Nousi riemu runsahimmillensa,

Satakielisen kun soitto helskyi. Ylimmilleen yltyi juhlahenki, Käki valon kunniaa kun kukkui. Niin ne juhlalaulut lainehteli Yli järven, niittyjen ja pellon, Kylän kautta kallionkin rintaan, Josta kaiku vastasi ja kertoi, Että vuori ihastuksest' itki, Kuullessansa valon vihkivirttä. Säveliä tuore tuuli kantoi Joka kukkasenkin kuulustella: Eri nuotti eri lintusella, Eri kukkasella eri tuoksu. Yhtehen ne sointuivat tok' kaikki, Suomen linnut, Suomen kukkasetkin: Sytyttihän sama valo heidät.

Niin kun kaikui valon vihkivirsi Suomen laululintusien suusta, Vapautti paimenen ja lauman Rikkahille luonnon laitumille; Säikkyi halla, karsas luonnon impi, Kietasiiksen usvavaippahansa, Nousi suolta, läksi liikkehelle, Pimeässä rauhatonna piili, Kunnes, kevätkielten sointuessa, Itse yökin poistui pohjolasta — Halla hukkui valon valtakuntaan. Valonvirttä, kevätkieltä kuullen, Suomen suuri toukoaika alkoi: Höyryt vinkuivat ja lastilaivat Suomen sinivettä viilteleivät.

Toiset mailta vierahilta toivat Seitsemiä touonsiemeniä, Koetteeksi kodistuuko täällä Suomen oman siemenen ohessa Ulkomaitten uusi toukovilja. Suomen suuri toukoaika alkoi, Kävi kuokka, uudenmoinen aura, Vanha pelto siementä sai uutta, Elämän loi siemenehen valo.

Niin se valo Suomi-neiden voitti, Että immen kasvot kirkastuivat. Niin se paloi rakkautta Suomi, Että taivas tulta soilehteli. Niin se kaikui Suomen kevätlaulu, Että syttyi koko Suomen sydän, Yhtyi kansa valon vihkivirteen.

II.

Tiedonvalo ennen loisti Opinkukkuloille vaan. Harva saavutti sen sieltä, Käytti kohta valtanaan.

Joukko valonjanoisena Kuihtui hengenköyhyyteen. Joskus tiedonsirun löysi, Niinkuin lasinsirpaleen.

Sirut voivat vahingoittaa, Mutta huolin hoivaten Taito niistäkin voi laittaa Mökin seinään ruutusen.

Siitä valonsäde tuikki Laakson mökki huonohon. Vaan ken sätehen on nähnyt, Pyrkii päivän valohon.

Valonjano juurtui, suurtui, Henki alkoi viljomaan. Valon arvon kautta kansa Tunsi omaa arvoaan.

Tunsi, etsi oikeuttaan, Suurempata soihtua. Noustiin opinkukkuloille, Huudettihin: "Tietoa!"

Vihdoin tiedon teljet särkyi, Valo vyöryi virtanaan, Pyrki päästä joka laaksoon — Siellä täällä torjutaan!

Valo nosti puoltajoikseen Pojat päivärintaiset, Alkoi Suomen kevätkesä, Kuohui kaikki sydämmet.

Naiset nousivat kuin miehet, Valo, valo huulillaan. Sydänmaankin syvät joukot Läksi valon noudantaan.

Läksivät kuin paimenetkin Muinen valon kehdollen, Sieltä kantoi kallihinta Kotihinsa jokainen.

Hengen hedelmät ne nousi, Nousevat nyt yhtenään: Valon, vapauden joukko Nuorisossa näytetään.

Aika huutaa: Päästäkäätte Valo kaiken kansan luo! Valtava kuin kevätvalo, Joka uudistusta tuo.

III.

Pois raunioilta laulamasta Ja jumaloimast' entis-aikaa! Kun vanhain kunto johtaa lasta, Niin uudet laulut suusta raikaa.

Apina luotiin matkijaksi, Mut ihminen ain' uutta luomaan: Meit' etehen vie jalkaa kaksi, Ain' uutta työtä valmiit tuomaan.

Mit' entisess' on oivanlaista, Se luonnostaan on perustamme, Mut mekin jotain kelpaavaista Myös jälkeisille rakennamme.

Siis eteenpäin, työ johtajamme Ja silmät kauas aikaan luomme! Me uuden jakson aloitamme, Mut jälkeistenkin alkaa suomme.

Elämä juoksee jaksoellen, Puu kasvaa kerkin vuodessansa, Niin korkeuteen päin vähitellen Myös kasvi pyrkii — samoin kansa.

Ja noustessaan soi luonnon kielet, Sen huomaa parhain leivosista. Soi Suomikin, sen reippaat mielet Ne kaikuu kevätlaulelmista.

Soi, Suomen laulu, nyt kuin ennen, Ett' yön ja sorron vallat nukkuu! Ei herätäksensä kuin ennen, Vaan niin, ett' ainiaaks ne hukkuu.

Soi, Suomen laulu, nyt kuin ennen, Ett' aina valvehill' on kansa! Ei velttoon horroksehen mennen, Vaan vartioiden soihtuansa.

Soi, laulu, nuorna, tuorehena, Totellen omaa luontoasi! Vapaana valon kukkasena Myös vapaa olkoon maailmasi.

Niin laulu aikain vaihtuessa Keväimet jälleen palauttaa Ja maailmankin vanhetessa Se kansan hengen nuorennuttaa.

ANARKISTI.

Mies näki niin paljon rikkaita, Ne näyttivät onnellisilta. Mut köyhä raukka hän kerjäsi Ja usein vilussa värjätti. Mies näki niin paljon rikkaita, Mut itse hän kerjäsi.

Hän kerjuhun eksyi tehtaasta, Kun siell' oli murtanut jalkansa. Siit' asti köyhtyi ja vaimo läks Luo naapurin, rikkaan ystäväks. Hän kerjuhun eksyi tehtaasta, Lapsjoukko jäi leivättömäks.

Ja katuja lapset kuljeksi. Mut vanhinpa heistä kelpasi. Se oli niin kaunis tyttönen, Senvuoks se kelpasi valloillen. Muut neljä katuja kuljeksi, Yks kelpasi valloillen.

Nyt isä on aivan raivossaan. Lie tuskin terve hän aivoiltaan. Hän kulkee noituen valtoja. Muut pitävät häntä hulluna. Ja kyllä hän onkin raivossaan, Mikä liekin aivoissa.

19/5 1890.

TÄHÄN AIKAAN.

Totta se mahtaa maailma olla Hullu ja kurja sentään, Koska ne toinen toistaan syövät, Onnea etsien sentään.

Pienempiään syö suuret kansat, Rikkaat köyhempiänsä, Särkevät lemmen, luottamuksen, Polkevat ystävänsä.

Syöväthän raa'at Afrikassa, Nekin syö toisiansa. Sieltäkö lie ne suuret rikkaat Etsineet esikuvansa.

9/6 1890.

VIISAUDEN PAIKKA.

Hän ennen näytti kuin kerjäläinen, Oli arka, raukka ja tyhjäpäinen. Mikä lie tehnyt sen? Nyt hän on reipas, rohkea, Kuin valtakunnan vartija. Mikä sen siksi sai? On viisas, voipa, mahdikas Kuin vanha virkavaltias. Mikä sen siksi sai? Voi kuinka on tuhma maailma, Kun syitä ne eivät oivalla: Hän syödäkseen kuin sai!

No niin, nyt ymmärrämme sen, Mies köyhä on neuvoton, On tyhmä, arka nälkäinen, Vaan vatsassa viisaus on. Siis iloitkaamme, riemuitkaamme, Kun vatsassa viisaus on!

1890.

TOTTUNUT.

Papukaija kartanolla Oli aivan valloillaan, Kuitenkin kuin sidottuna Seinän luokse napukkaan.

Siit' ei liikkunut hän kauas, Päivät päästään pakisi, Samat jutut mitkä muinen Talon tytär opetti.

Kerran siinä istuttaissa, Juodessani kahvia, Kysyin: "Siivet sull' on, lintu, Mikset lennä ulomma?"

Lintu päätään kallisteli, Näytti kuin ois tuuminut. Sitte luulin lausuneen sen: "Olen tähän tottunut."

NUOT JA ME.

Nuo luulevat itsensä oppineiksi, Jotk' eivät usko kuin vaan näitä Täänpäiväisiä tähkäpäitä. He eivät tahtoisi muuttua meiksi, Jotk' uskomme myös vanhaa viljaa Ja uutta omistamme hiljaa. He ovat uuden päivän narrit, Me edistyksen rattaan jarrit. He eteenpäin muka tahtovat viedä — Mut sit' emme, suoraan sanoen, siedä.

ENTINEN JUOKSIJA.

Niin kaunis oli se nuorena, Niin uljahasti se juoksi, Ett' aika harva sen ohasi Ja harva ennätti luoksi.

Sit' ylistettiin ja ihailtiin Ja voitti se palkinnoita Ja päivälehdissä mainittiin Sen suuria ansioita.

Mut köyhän miehenpä tallissa Se laihtui nälkiä nähden. Se kiskoi raskaita kuormia Vaan elatuksensa tähden.

Niin synnyltään jalo juoksija Kävi ahdasrintahiseksi, Sai pattijalkana ontua Ja joutui hylkiömeksi.

Niin Polle kuihtui ja kuoli pois, Se haudattiin tässä tuonaan. Mut kenties taivas nyt kohtelee Hänt' armollisemmin luonaan.

ST. DENISSÄ.

St. Denissä, liki Pariisia, on vanhassa tuomiokirkossa Ranskan ruhtinassukujen hautaholvit.

Näinkö ahtaat hautaholvit On se valtakunta, Jossa Ranskan ruhtinaat nyt Vetää pitkää unta? Iäkseenkö itsevalta Tänne vaipui maailmalta?

Ennen takkikin ja tukka Tottelivat heitä; Noudatteli puu ja kukka Heidän kätyreitä. Kansaa painoi heidän eljet, Puissa viel' on saksen jäljet.

Vaan nyt ahdingotta kansa Versoo vapahasti. Puu ja kukka voivat nousta Vaikka pilviin asti. Miss' on valta jälkeistenne, Missä sukusuuruutenne?

Kysyin. Vastasiko kaiku Vaiko joku haamu: "Meidän vallan maassa murti Tieto, opin aamu. Kansa kasvoi suuremmaksi, Nousi itse valtiaksi."

Mutta jälkeisenne, mitä, Mitä niist' on tullut? — "Muiden vertaisia taikka Ovat suuruushullut." — Eikö siitä pelastusta? — "Kyllä — laittakaa yö musta!"

Lausuin: Tok' on kirkossa nyt Vielä yksinvalta. Mahtaa teille tuntua siis Täällä mieluisalta. — "Kyllä, kun vaan kestäis tätä Kirkollista hämärätä."

SE KOLMAS.

Tiroolin kauniissa vuorimaassa Se vaunu kiiruhti kulkuaan. Siin' istui vaunussa kalvas sulho Ja nuori morsian rinnakkaan, Ja kolmanten' oli kuolema.

Se vaunu vierisi vuorten halki Ja halki virtavan laaksomaan. Niin voimakkaina ne virrat hyökyi Ja vuoret nostivat huippujaan. Mut kulki sielläkin kuolema.

Siell' lehdet ilmahan tuuli puisti Ja kylvi ne virran vietäviin, Ja surma paineli suukkojansa Jo kauniin rannikon kukkasiin. Niin kulki sielläkin kuolema.

Mut vaunu vierisi loitommaksi, Meranin laaksohon lauhkeaan. Ja morsian seuras sulhoansa, Sen sairasvuoteelle, hoitamaan, Ja kolmanten' oli kuolema.

Ja käsivartensa kietoi neiti Sen nuorukaisensa kaulahan, Ja nuorukainen niin kiihkeästi Se näytti neitoonsa tarttuvan. Mut kolmas siin' oli kuolema.

Oi auta, rakkaus, kuolemasta, Mies nuori Suomelle pelasta! Niin paljon hänestä toivotaan ja Niin paljon hällä on toivoja. Mut kolmas siin' oli kuolema.

Se kolmas painalti nuorukaisen Niin liki luisia ryntäitään: "On turha kaivata talven maata, Jää tänne luokseni etelään!" Se kolmas, se oli kuolema.

Se julma riisti sen nuorukaisen Ja painoi etelän multahan. Jäi pohja poikaansa kaipaamahan, Jäi itkemään polo morsian. Se julma, se oli kuolema.

MIKSI?

Jo aikaisin, kun olit piennä, Ihailin sinuss' ihmistä, Avujen tielle syntynyttä, Elämään ilman vilppiä.

Se mitä aattehissa etsin, Sinussa näytti elävän Ja sinuss' itsekkyyttä vailla Näin tahdon puhtaan, ylevän.

Se tahto, niinkuin lähteen suoni, Poreili tyynnä povestas, Siit' ensi lauluvirtas hertyi, Lapsuuden aamulaulelmas.

Niin itse iloitsit ja muihin Loit rakkauden lämpimän, Mut veljyesi sydän silloin Se liikkui muita enemmän.

Hän innostui ja aatos lensi: Tuost' armas Suomi miehen saa, Kun koulu lahjat kukkasehen Ja avut tähkään kasvattaa.

Niin kouluun pääsit. Uusi onni Sukusi täytti toivossaan. Jokainen askel uusi voitto Ja huonosti et noussutkaan.

Mut koulun ahdas tunkka-ilma Söi hennot voimas nuorena. (Jos tiesin tuon, en pois ois vienyt Sinua luonnon rinnoilta.)

Jo laulus elpyi — surkastuikin Taas niinkuin touko kylmyyteen. Mut koulutunkan jätettyäs Heristyi henkes uudelleen.

Taas lapsimieles puhdas into Säteili vapaudessaan, Ett' ystäväsi tuolla täällä Sinusta toivoi parhaintaan.

Nyt itselles et rauhaa suonut, Vaan luonnosta ja kansasta Ja ajanvirran pyörtehestä Kokoilit kauniit' aarteita.

Ne niinkuin tähtimaailmasi Valaisi mieles taivasta Ja armahalle kansallesi Ne kerran tahdoit tarjota.

Mut voimas sortui innon alle, Kuin hento ratsu juoksussaan Ja aartehias isänmaalle Et ehtinytkään tarjoomaan.

Niin sorruit niinkuin työmies sortuu, Aseensa vasta takonut, Ja työhön nähnyt pystyviksi, Mut silloin käsi rauennut.

Halusit silloin hartahasti: "Niin mielelläni eläisin!" Sukusi rukoili ja itki Ja morsiames kiihkeimmin.

Mut taipumaton oli taivas Ja Herran korvat lummessaan: Hänt' ehkä väärin kiusasimme, Hän kenties teki parhaintaan.

Niin moni huima hurjaellen Elänyt harmaapääksi on. Miks sortui häness' ennen aikaa Elämä siivo, nuhteeton?

Tai entispolvienko synnit Hänessä etsi kostoaan, Nuo synnit, joita harjoitellen Sovitusvereen luotetaan?

Tai yhteiskunnan yhteistauti Söi hänet niinkuin hallayö, Jok' usein uutismailla hiipii Ja jyvän tähkäpästä syö?

Vai liiaksiko, taivas, annoit Sun rikkauttas Suomellen, Kun monen monta toivon tähkää Noin murrat kesken kukkien?

Nyt tuolla nukkuu nuorukainen Tiroolin vuorilaaksossa, Mut morsian itkee, suku itkee Tääll' isänmaassa kaukana.

SEINEN RANNALLA.

Viinitarhojen rintehellä, Astuen Seinen rannalla, Mieleni on niin musta, raskas, Mieleni kolkko, katkera.

Mikä se vaivaa miehen mieltä, Mikä se tuottaa murhetta? Kirkas on ilma, kaunis luonto, Kaunis on täällä maailma.

Suru se vaivaa, karvas murhe: Kuollut on kallein ystävä, Eik' ole armast' ainoata, Maailma puuttuu lämpöä.

Vielä se kaivaa katkerammin Suomeni kansan kohtalo. Pilvi se peittää Suomen taivaan, Synkempi uhkaa turmio.

Pois suru sairas! Miehen murhe Työssä se näyttää suuruuttaan. Työtä se vaatii ystävän muisto, Työtä kunnia synnyinmaan.

Lemmettömänkin lohdutus työ on, Siinä hän etsii onnea. Sairaankin paras onni on työhön, Mielityöhönsä sortua.

RANSKAN TYTTÖ.

Imi viiniä hän jo äidistään, Joi janoon sitä ja syödessään. Niin kasvoi kuutehentoista. Nyt on hän viiniä puhdasta, Sitä hehkua enin huulilla. Moni lie jo juopunut noista.

Niin kuohuu nyt hänen luontonsa Kuin puhtahin Ranskan sampanja. Se kirpoaa yli laitain. Senvuoks' ei siedä hän kahleita, Ei jähmettyneitä muotoja, Vaan kapsahtaa yli aitain.

SE TYTTÖ.

Hän yritti lehteä puusta, Tuo viehkeä tyttönen. Hän yritti lehteä kauan — Ei käynyt se kätehen.

Min' aattelin: riemastuttaa Voin tyttöä — ruhjaisin Puun lehvän ja hälle annoin. Hän otti ja kiittikin.

Mut halp' oli hälle lehvä, Sen lehtoset halvat vaan: Ne leikkien maahan riipi Ja tallasi jaloillaan.

PARIISIN KAHVILASSA.

Tyttö kaunis istuu Tiskin takana, Viehkeästi kiehtoo, Hurmaa pakana.

Sinne silmät tähtää Nuorten herrojen, Luota olven, viinin, Kahvitassien.

Punehdu ei neiti: Posken hipiä On kuin alabaster Hieno, hempeä.

Kelle hymyn heittää, Kelle silmän luo, Jokainen voi ottaa Omaksensa nuo.

Kuinka monta yötä Lie hän hymyillyt, Kun noin huulten puna Pois on hälvennyt.

Mut on kauneus kaikki Yleistavaraa, Joll' on mieli auki, Nauttii, nauttikaa!

Tuota nähden juopi Lasin mielellään, Käy tääll' useammin, Lähtee myöhempään.

Kahvila on hetken, Hetken hauskutus. Kauemminko kestäis Tuon tytön rakkaus?

VIETIIN POIS.

Nyt se tyttö viedään pois, Nyt se viedään pois. Aivan niinkuin myöty ois, Nyt se viedään pois.

Rikas sill' on sulhanen, Kun se viedään pois. Tyttö tahtoi toisellen — Kuinka vanhin vois! —

Kuinka vanhin antaa vois Lastaan köyhällen, Arvostaan hän eksyis pois, Eksyis alhaallen.

Rikas mies sen viepi nyt, Ottaa vaimokseen. Tyttö köyhän säästänyt On — rakastajakseen.

Niin se tyttö vietiin pois, Niin se vietiin pois.

VIERAAT SILMÄT.

Nuo silmät suuret ja ruskeat, Palavat etelämaiset, Ne sydämmestäni poistivat Sinisilmät suomalaiset.

Eteläilmojen aurinko Nyt taivahallani loistaa. Kenties sen hehkuvat sätehet Voi katovuosia poistaa.

Jos sitten etelän runsaus Minussa puhkeaisi, Niin Suomi laihon ja hedelmän Tok' aina korjata saisi.

ILMOJEN MUKAAN.

Kaunihilla ilmall' elän satavuotiseksi. Rumaksi kun ilma kääntyy, Muotonikin vääräks vääntyy — Silloin tuskin eläväni uskon huomiseksi.

JOKA AIKA.

Lämpö seuraa valoa, Kukka kevät-aikoja, Tunne ajatuksia, Rakkauspa nuoruutta. Minua nuo kaikki kahdeksan Tunnen joka aika seuraavan.

MATKAN JÄLKEEN.

Matkustaissa hiukan muututaan: Nyt on mulla housut Pariisista, Liivi sekä takki Englannista, Hattu Belgiasta perujaan. Alusvaattehet on entiset, Suomen villaa, kotikutoiset. Mielenikin, juro karttavainen, Muuttumaton on ja Suomalainen. — Missä ovat uudet aattehet?

MIELENI.

Kuinka lie niin mieleni Herkkä kaunihille: Miellyn joka kukkaseen, Minkäs teen mä sille!

Miellyn joka rantahan, Miss' on suloisuutta. Mietin: tuohon rakennan Kotiani uutta.

Aion paikan omistaa, Silloin vasta pula: Huomaan, että toivoni Pettymys on sula.

Milloin muut jo hallitsee Koko seudun yli, Tai se mulle kylmenee Niinkuin vieras syli.

Kylmenee. Mut kaunista Uutta nähdessäni, Tuntuu niinkuin näkisin Parhaan ystäväni.

Nähdä saan ja tuntea, Omistaa en — miksi? Särkynytkö onni lie Hetken kuplasiksi.

Olisko vaan kauneus Pelkkä laulun aine: Sydämmeeni koskettaa, — Väistyy niinkuin laine.

Uuden kauneuden suo Kohdallensa tulla, Että laulun ainetta Aina riittäis mulla.

Senkö vuoksi tyttönen Minut ihastutti? Laulatutti hetkisen, Jätti, kutti, kutti!

Lentotähdet, jättäkää! Viel' on tyttö yksi, Aurinkoni, tok' ei hän Saane hyljätyksi.

Hän jos hylkää, sortukoon Koko luomakunta. Sitte tiedän elämän Olleen valheunta.

HELLI.

KEVÄTLINNUILLE ETELÄSSÄ.

Täält' etelästä sinne pohjolaan Jo kevätlinnut lentää laulamaan. On sydän heillä Suomen lapsillen Niin hellä, lämmin — kyllä tunnen sen.

Olette, linnut, täynnä lauluja, Suloa, rakkautta, sointuja Ja keväthenkeä — ne kaikki, ne Myös lahjoittakaa Suomen lapsille.

Ja lasten joukosta hän etsikää, Jok' uskollinen on ja ymmärtää. Hänelle tiukuttakaa erikseen Mun sydämmeni laulut sydämmeen.

2/4 1888

HÄN KOTONA.

Hän on kuin rauha, järjestys, Kuin kevät-aamun henkäys. Ja hänen pikku kammarinsa, Sen pöytä, tuolit, kirjasto Ja lelut — joutilaat nyt jo — Niin somasti ne sointuu toisihinsa, Ett' aavistan kuin armahaksi Hän kerran kodin kaunistaa Ja kuinka hänen henkeänsä Jokainen kohta heijastaa.

Kun palajaa hän koulustaan, Niin kohta muistaa serkkujaan. Niin itse unhottuu hän heihin Ja tietämättä palvelee. Mut aina sentään hallitsee: Hyvehen valta suur' on meihin, Kuin valo muovaa kukkasia, Niin hänkin ympäristöään. Ah, onnellista aikaa silloin Kuin valaisee hän perhettään.

7/8 1888.

MATKAVAUNUSSA.

Minä myrskyssä ja pakkasessa Kuljen kaupunkihin kaukaiseen. Matka viipyy tuiskun tuprutessa, Kylmänhenki pyrkii sydämmeen. Kenties jähmettyisin pakkasehen, Jollet sydäntäni lämmittäis. Mieleni nyt siirtyy keväimehen, Vaikka kuinka nurkat jyskyäis. Vaikka torkun matkavaunussa, Vieras kansa ympärilläni, Mielessäni kotivalkea Leimuaa, kun muistan silmäsi.

Königsberg 5/3 1888.

YÖLLÄ.

Nuku, armas, siellä kotosella, Sisko kultasesi kupehella. Silmiesi sinitaivosen Kattaa kansi tummaripsinen. Unelmista Suloisista Punehtuvat poskuesi, Rauha täyttää sydämmesi. Sydäntaivahasi kirkkahan Uni verhoo untuvainen. Sinust' annan kaiken maailman, Ollessas noin ihanainen. Mutta yö sun näkee vainen.

Königsberg 4/3 1888.

VÄLTÄN PULAN.

Sinä kullan murunen, Kullan puhtahimman. Minä vasken palanen, Vasken ruosteisimman. Minä kultahan kun sulan, Vältän ruostumisen pulan.

21/3 1888.

AURINKONI.

Kuu kiertää maata yhtenään, Se siit' ei pääse minnekään. Maa aurinkoa kiertelee, Siit' elää, siitä riemuitsee. Ja minun sydämmeni, se On pyhitetty Hellille: Hän maani, aurinkoni on Ja taivahani tahraton.

1888.

HENKENI.

Mun henkenikö vanhettuis? Ei koskaan, milloinkaan! Se on kuin taivaan tähtönen Ikuinen loistossaan.

Se yhtyy tähtein kiertohon Ja kulkuun auringon, Maan kaikkein maitten keväimeen Se yhdistynyt on.

Ja kaikkein kansain innostus Minussa puhkeaa Ja kaikkein aikain toivehet Mun toivomahan saa.

Ja kiihkot kaikkein hurjimmat Mun nostaa kuohumaan. Mut sydämmeni kuvastaa Myös taivaan kirkkainnaan.

Syliini tullos, immyt, siis Kevääsen ainaiseen! Sun nuoruutesi kautta taas Ma liityn nuoruuteen.

Jos sitten tappais minut syys Ja talvi hautoais, Niin joka kevät henkeni Elohon puhkeais.

Ja niinkuin meri virrat maan Poveensa painaltaa, Niin suonet kaiken elämän Minuhun pulppuaa.

l5/1 1889.

MUISTELLESSA.

Maailman pauhinassa Sinutko unhotan? Sinua muistellessa Unhotan maailman.

Sinua muistellessa Mieleni rauhoittuu. Maailma pauhatkoonkin, Mieleni rauhoittuu.

Kuvasi sydämmeeni Suloa ammentaa, Kuvasi mielestäni Pahuuden kukistaa.

Sinua muistellessa Katselen taivaaseen, Tarkastan kotijärven Tyynehen syvyyteen.

VILSKEESSÄ.

Joukot vilskuu ohi silmiäni, Yksin, armas, asut mielessäni. Istun, syön, juon täällä ulkona Aatokseni seuraa sinua.

Katua kun astun valtavata, Silmissäni huomattavaa sata, Joukossa tok' etsin sinua, Silmies ja sielus suloa.

Silmä etsii, joutuu petetyksi: Yks on Suomi, Hellikin vaan yksi. Silmää viehättää voi tuhannet, Yksin sydäntäni hallitset.

Katuvarret kantaa loistavinta Tavarata kaikkein kallihinta. Silmiäni kiehtoisivat ne, Jos ne ostaa voisin Hellille.

Sit' en voi. Ne hylkään hyvillensä. Köyhä lahjoittaa vaan sydämmensä. Kaksi uskollista sydäntä Kaks on rikkauden lähdettä.

MERELLÄ.

I.

Syvästi meri huokaa, Sen rinta kuohuaa. Mut rauhallisna taivas Valoa vuodattaa.

Min' olen meri, minä, Levoton, aaltoinen. Sin olet taivahani, Valoisa, rauhainen.

II.

Jos kanssani laivass' oisit, Jos ynnä nyt kuljettais, Niin maailman myrskyt meitä Ei epäilyksehen sais.

Vaan saaren kaukaisen rantaan Meit' tuuli tuutien veis. Siell' ain' olis kevät-ilma Ja lintuset lauleleis.

Siell' aina on kevät-ilma Miss' asuvi rakkaus: Siell' onnellisten on saari Ja riemujen rikkaus.

III.

Kuvasi, armas, kannan Nyt vasten rintoain Ja sinut itses kätken Syvällä sielussain.

Voi laivan myrsky murtaa Ja kenties uppoan, Mut sinut sielussani Vien aallon pohjahan.

SE.

Ken ei voisi loistoakin voittaa, Kun sit' elämänsä läpi koittaa? Ken ei ulkokauneutta saisi, Kaikkensa jos sille lahjoittaisi?

Rakkautta tuskin ostaa jaksaa, Myös ei myödä: — lempi lemmen maksaa. Se on rikkain, jota rakastan, Kaunihin se, jonka omistan.

UNESSA.

Sinua suutelin unissani. Niin puhdas oli se kohtaus. Olin äärettömästi onnellinen. Niin syvä oli se rakkaus.

Ei himon hiutua karkeata Viel' yhtynyt siihen suudelmaan, Vaan murheen sortama mieli siinä Sammutti onnenjanoaan.

Mut sitten erosimme — sin' itkit Ja minua vihloi niin haikeaan. Sen teki aatos, tuo julma aatos, Ett'emme yhtyisi milloinkaan.

SIITÄ HERÄTTYÄ.

Miks uskonut olen joka solun Ja joka rahtusen, hiukkasen Meiss' olleen toisiamme varten? No miksi houkko nyt uskoin sen!

Kaikk' usko onko vaan pettymystä, Vaan hetken lievitys sairaallen? Totuutta varmaa vartoessa Vaan satu kerrottu lapsellen?

TOTELKOON!

On hulluus järjen silmillen, Kun Helliä rakastan. Mut luonnonlait on sydämmen Ja niitä noudatan.

Ei järki kauan vainottu Ja vaivaiskasvuinen, Voi luonnon mieltä ymmärtää — Totelkoon nöyrtyen!

Tai kasvakoon ja nouskoon se Sydämmen suuruuteen, Niin eivät aina riitele, Vaan käyvät rinnakseen.

Ja sitten — sen jo aavistan — Ei naura järkikään, Ett' Helliäni rakastan Kuin valo lämmintään.

ILOITSE.

Iloitse, Helli, pilvet pois, Ja nauti elämästä! Sydämmes auki luonnolle! Juo reippautta mielelle Elämän hyörinästä.

Siks on niin kaunis maailma, Siit' että iloitsemme. Iloa suosii Jumala, Vaan murhe pitää nurjana, Ilo on kiitoksemme.

Iloitsee päivänperhonen, Iloitsee kevätkukka. Syy iloita on ihmisen, Elämä olkoon ikuinen Tai periköön sen hukka.

Iloa, tyyntä riemua Siis sydämmeesi päästä. Ei kevätpäivä valoa Ja lintuin riemulaulua Maan asujilta säästä.

Kun joutuu syys, niin silloinkaan Iloa elä heitä. Se sydämmeesi rauhaisaan, Kuin lampun valo varjossaan, Maan myrskysäiltä peitä.

Kun kuihtuu ruusut nuoruuden, Keväimen lyhyt laina, Sydämmen ilo hiljainen, Elämän puhtaan kukkanen, Se suojaa, armas, aina!

Kun kohtaat milloin murhetta, Se kestä uljahana. Siit' ylene taas puhtoisna, Kuin valkojoutsen aallosta, Iloisna, kirkkaampana.

VUOSI 1891.

UUNNA VUONNA.

On vaipunut vanha vuosi. Ja yöhön se haudattiin. Ja katkerat muistovirret Sen haudalla laulettiin.

Se vuotten parvesta painui Kuin rosvokin joukostaan, Jok' ahneuskiihkossa ryntää Työkansahan rauhaisaan.

Viel' uhkaushuudot soivat Ja kansa on vauhkona — Uusvuosi, oi tervetullut, Jo Suomea rauhoita!

Uus aika, oi tervetullut, Jo viihdytä voimakkaat, Ett' onnentoukoa tehdä Voi pienet kansat ja maat.

Mut voima jos raa'ast' uhkaa Lait polkea pohjiltaan, Uusvuosi ain' uskollisna Käy oikeutta puoltamaan!

Vie Suomen kansa kuin ennen Ohi nielujen, kuilujen, Vie vierellä kansakuntain, Läpi turmion tuiskuisen!

Uusvuosi, säilytä miehet, Ain' alttihit uhraamaan: Oman voiton, onnen ja hengen, Kun vaarassa on etu maan.

Uusvuosi, varjele maata, Elä synnytä pettäjää. Jos syntyy, sammuta henki, Ett'ei elinpäivää nää.

Ja syntynyt liekkö jo kurja, Se painajaisvaivoin lyö! Ja ruumiinkoi hänen luunsa Ja hengentarmonsa syö!

Mut uskollismieliset, uljaat, Uusvuosi, jo siunaa ne! Ja kunnioin, onnenpäivin, Uus aika, ne palkitse!

Ja kansa jos missä torkkuu, Sen korvihin toitota: Olemustasi vaara uhkaa, Pysy virkkuna, valveilla!

AHTAISSA OLOISSA.

Korsikossa pörriäinen yritteli lentoa, Mutta varvut vaiveroiset tielle loivat vastusta. Työnsin sille sauvan pään: Nousi — läksi lentämään!

Keskeltä tuon törkyjoukon onkin nousu hankalaa: Ylös ahdingosta koittaa — silloin alas tupsahtaa. Vaivoin, vaikka siivet on, Siitä pääsee lentohon.

30/6

KANSANOPISTORUNO.

Hämäläisten kesäjuhlaan Tampereella.

I.

Nouskaa maamme harjanteille, nähkää kaunis Suomenmaa. Kuinka pellot viljavoivat, vetten rannat kukoistaa, Kylät kasvaa kaupungeiksi, nousten vetten vieremiin, Liike liukastuu ja teitä juoksee kolkkiin syrjempiin.

Missä ennen hyinen halla särpi vuoden toivehet, Siellä nyt on talo kaunis, pellot viljan aaltoiset. Missä sorsa rauhass' ennen souti — höyry huhkii nyt. Sitkeästi maata, vettä kansa tää on viljellyt.

Nähkää täällä uuras kansa, juro, jäykkä luonnoltaan, Mut sen murtumaton tarmo viljellyt on meidän maan. Vankka tarvittiinkin voima hallaa, nälkää kestämään, Kestämähän vainovaltaa, sortumatta jännettään.

Meidän isät, jäykät Jäämit, syvän kynnön kyntäjät, Kuokkamiehet, aatran urhot, kovan koulun kävivät. Lännen opit, oikeudet omistivat voimakseen, Kansan ydintä ei nähty muukalaiseks muuttuneen.

Suomalaisna on se ollut, pysyy suomalaisena. Omast' itsestään ken luopuu, menettääpi kaikkensa. Kulkee vieraan varjona ja jättämättä hedelmää, Vihdoin kesken kevättänsä yöhön, myrskyyn häviää.

Nytkö häviäis tää kansa, nytkö valonpäivinään? Pimeäst' on päivään päästy, ken nyt pettäis itseään? Kansansako pettäis, maansa möisi leivän kannikkaan? Luopuisiko Suomen suku parhaimmasta luonnostaan?

Lännen valta meilt' ei vienyt Suomen mieltä, kieltäkään! Idän pilvetkö nyt peittäis Suomen päivän hämärään? Pimeyden joka pilkku, raakuus — viekää meiltä ne! Mutta Suomen mieli, kieli — niiss' on meidän valtamme.

Siin' on Suomalainen pohja, suurin vaivoin viljelty, Siltä pohjalt' ellös sorru, ellös eksy, hämmenny! Siitä kasvaa kaikenmoinen jalo, kaunis viljelys, Siitä Suomen kansan onni, toivo, turva, edistys.

II.

Niin muinen kerran raaka rosvojoukko Se syrjäkylän viljamaille marssi, Se pellot polki, ryösti kuhilaat Ja kylän kansan, itse isännät, Nuo viljelijät, pellon perkaajat, Tuon vapautta nauttinehen heimon Se kytki käskettäviks orjikseen Ja armottomast' otti heiltä maan. Ei auttanut, vaikk' uljas kyläkunta, Kuin sankarit, maatilkkujansa puolti, Ja moni silloin taistellessaan sortui, Perintömaataan hurmein kostutellen, Kun illan rusko kultaa päivän laskun Siin' uskossa, ett' uusi päivä koittaa, Jok' auringon taas nostaa taivahalle, Tuo linnut laaksoon, maille vapauden. Ei auttanut, vaan joukko suuren suuri Löi kylän kansan, painoi pakkotöihin Ja herraks asettui se toisen maalle, Kuin omin vaivoin viljellyt sen oisi Tai omat isät panneet perustuksen.

Ei siinä kyllin, että kylän sorti: Tuo rosvojoukko vielä julkeasti Ja ylvästellen kertoi maailmalle, Mink' oli suuren sankar'työn se tehnyt, Kun suuri joukko pienen heimon voitti Ja onnelliset onnettomiks painoi.

Mut mennyt on se rosvovallan aika, Se aika, jolloin huokas ihmissydän, Kun riutua sai julman voiman alla. On kylä taaskin kahlehistaan vapaa, Sen oma henki särki väkivallan, Sen sankarien työt ne päivän nosti Ja vapauden linnut kutsui laaksoon.

Mut miksi vielä meidän päivinämme Suur' kansakunta pientä poljeksii, Sit' ahdistellen, varsin vainoellen, Kuin rikkonut ois pieni suurta vastaan?

Pien' edistystä rauhoin, rakkauksin Vain etsii, noudatellen luonnettaan, — Ei muita sortaen ja solvaellen, Ei karsastellen suurten kunnioita — Tuot' oikeutta itse luonto puoltaa. Miks tallataan siis luonnon kantalait?

Mut kaikki sorto jäännöstä on noista Ajoista julmista ja katkeroista. Viel' luonnon oikeus ja ihmisyyden Voi häätää vääryyden ja pimeyden.

III.

Tää meille armas Suomen luonto Se meitä muodostellut on, Sen ankaruus, sen hyvänsuonto, Ne vaativat työn, taistelon. Me korvet täällä viljelimme, Ne kesytimme, valloitimme — Ken uhkaa meille turmion?

Meit' ei lie koskaan hemmoteltu, Siit' ansio on kohtalon; Vaan koeteltu, kiusaeltu Meit' usein raskaastikin on. Kun Luoja myötämatkan antoi, Niin työmme hedelmiä kantoi, Siit' aina kiitos soikohon!

Mut väärän vallan myrkkykohtu Jos maahan sorron synnyttää, Niin silloinkin on meillä lohtu, Kun kansa uskolliseks jää: Kun itseään ei Suomi petä Ja oikeuden tiet' ei jätä — Ken voisi meidät hävittää?

Meiss' yksin, meissä itsessämme Voi olla meidän puoltajat: Kun mielet, voimat yhdistämme Niin ylhäiset kuin alhaisat; Kun tiedon tornit matkallemme Me rakennamme johdoksemme, Niin väylät selvät aukeevat.

Kuin rautaverkko yhdistääpi Maakunnat toisen toiseensa; Kuin järvet järviin vieriääpi Maan halki ranta rannalta, Niin yhtyköön myös Suomen kansa Ja veren-, hengenvoimallansa Itselleen olkoon muurina.

Pois kuolkoon vanha heimokiista Ja ahdas nurkkakuntaisuus! Meill' yhteinen on hengenriista, Sam' entisyys, sam' aika uus. Lait, laitokset meill' ovat samat, Isien kätten vahvistamat Ja niihin vakaa luottavuus.

Tät' oikeuden vankkaa pohjaa Siis Suomi seuraa riennoissaan, Mut valistus meit' uutta ohjaa Sen perustalle laittamaan. Ei jähmetyksen kuolemata, Vaan edistystä kasvavata Nuor' etsii Suomi innoissaan.

2/8

ELÄMÄ JA LEPO.

Bismarck lausuu: "Anna maata sen, Jok' on levollinen, rauhainen." Miksi sittenkin Päivyt aamusin Nousee taivahalle? Miks se nostaa maan Öisest' unestaan, Elämää luo maailmalle? Miksei luonnon maata suo Rauhassa kuin nukkuu nuo Vaipunehet kirkkonurmen alle?

Jos on valvovien huoli se, Että nukkuvia tuudimme: Miksi keväimet, Nuoret, tuorehet Tervehtivät meitä? Miksei karhua Talvimajassa Lumi ainaiseksi peitä? Eläväiset miljoonat, Kukat, lintuin laulelmat — Miksi, päivyt, herättelet heitä?

Tytär nukkuu päivän noustessa, Uinuu neitsehisnä, armasna Unta autuaan. Miksi äiti vaan Nyyhkii viatonta? "Nouse, huoleton, Veljes vesill' on, Päivä tehtävää tuo monta!" Miksei umpukan Suoda uinuvan, Neiden nähdä unta huoletonta?

Suurin, voimallisin elämä! Mikset mertenkin suo levätä? Miksi lähetit Maahan sankarit, Tapausten luojat! Itsetuntohon Kansa noussut on, Hyljännyt jo unensuojat. Tuntee onnenaan Käyttää lahjojaan, Itsessänsä löytää turvan tuojat.

Bismarck lausuu: "Anna maata sen, Jok' on levollinen, rauhainen." Maatkoon vainajat! Unet rauhaisat! Emme häiri heitä. Maatkaa, väsyneet, Paljon palvelleet, Mekö moittisimme teitä! Mutta, luontaiset Voimat, tuorehet — Ettekö jo unenhelmaa heitä!

* * *

Näen kuinka soita ja auhtoja Ketoja muokataan. Maan luonto nuortuen, tuoretta Käy viljaa kasvamaan. Ja järki kättä ja työtä käyttää Ja koneet ihmisneroa näyttää. Näen kuinka auringon valkeus Työn avuks kiiruhtaa, Ja tieto, kansojen kirkkaus, Valloittaa maailmaa. Mut muut' ei luonto voi rauhaa antaa Kuin minkä toimi ja työmme kantaa.

Ja onni, minkä suo mielityö, On maassa varminta. Mut milloin — harvoin se hetki lyö — Työ löytää omansa? Se yhtä harvinaista on varmaan Kuin löytää oikean oman armaan.

Toki levon rauhankin löytää se, Ken työss' on tunnokas, Ken vieras ollut on vilpille Ja muille armias. Työn sota, riennotkin vaikka pauhaa, Tää vanha keino ain' antaa rauhaa.

YKSIN.

Yksin istun ja armastelen Luonnon suurta maailmaa, En voi kuiskata kullalleni Mitä tunnenkin ihanaa.

Yksin astelen murhemielin, Olen matkalla murtua. Kenen kanssa voin neuvotella, Kuka tahtoisi kuunnella?

Yksin aattelen lentomielin Kauas taakse ja eteenpäin, Syvällenkin ja korkealle — Mutta yksin, vain yksinäin.

Yksin eksyn ja erhetynkin, Yksin nousen ja lankean, Yksin, itseeni luottamalla, Työni, matkani suunnitan.

Lämmint' etsin tok' ympäriltä, Rakkautta tok' ikävöin: Senpä puute on kurjuuteni, Siitä kärsin mä päivin, öin.

SE NAIKKONEN.

Allegoriia.

On nainen kiehtovan kaunis, Kuin Vuoksikin niskaltaan; Sen pyörteeseen kuka eksyy, On hukkuva kerrassaan.

Se kielin viekkahin kietoo, Yhä tarjoten kultia, Donrannan ja Krimin viinaa Ja tähtien loistoa.

Lupaellen untuvavuoteet, Maat, mannut ja kartanot, Mun vapauttani väijyy Sen naikkosen suutelot.

Hän hekkumoiksensa vaatii, Ett' itseni unhotan, Ett' unhotan kansani, maani Ja kieleni kalleimman.

Hän hekkumoiksensa tahtoo Mua hallita orjanaan, Ett' tahrisin kansani maineen Petosjuonehen kurjimpaan.

Mun onneani ei etsi Se kiehtovakielinen: Hän haalii vain himon ruokaa, Mun toivoni tallaten.

Hän multa nauttisi tenhon Ja mieleni saastuttais, Niin katkeruutta, en muuta Minä palkaksi siitä sais.

Se portto viskaisi viimein Mun nauruksi lapsilleen: Te suomalaisen nyt näätte, Petetyn sekä pettäneen.

Mut tuot' ei sieluni siedä, Ei Suomeni kunnia: Valon puolehen kansa kääntyy, Sielt' etsien voimia.

Ei loisto, hekkuman pyörre Sit' eksytä aaltoineen, Jok' aina valkeutt' etsii Ja oikeutt' ohjakseen.

Jos unhotan sinut, Suomi, Mun itseni parhaimman, Suon yöksi päiväni käyvän, Suon silmäni sammuvan.

Jos unhotan oman kansan, Mun henkeni hettehen, Mun hyljätköön kotiranta Kuin särjetyn ruokosen. —

Naisnaapuri kiehtovan kaunis, Kuin Vuoksikin niskaltaan, Sun orjaksesi ei suostu Mun henkeni kumminkaan.

KOULULINNA.

Nyt sotakäskyn kuulla saatte, Siis laukku selkään ottakaatte Ja linnaan astukaa! Se linna kylässä on tuolla, Mäen rintehellä, päivän puolla, Hei, sinne astukaa!

Se Suomen kivist' on ja puista, Isien töistä siunatuista Se linna noussut on. Ei pyssyin pauke, tykkein kauhu Sielt' uhkaa eikä ruudin sauhu, Tok' on se pelvoton.

On linnan muoto kirkas, jalo, Sen ikkunoista paistaa valo Ja mieli lämpöinen. On linnan uljas komentaja Ei kenraali, vaan opettaja, — On koulu linnanen.

Niin, sotakäskyn kuulla saatte: Nyt laukku selkään ottakaatte Ja kaikki tarpehet: Ne kynät, vihkot, muste, taulut, Ja kirjat sekä Suomen laulut, Ja olkaa urhoiset!

Ken kestää linnan harjoitukset, Hän suuret voiman ilmaukset Voi kerran osoittaa: Hän näyttää, ett' on suomalainen, Jokainen, vankka muuri vainen, Jot' ei voi kukistaa.

Jokainen oppii aikanansa, Ett' on myös luotu Suomen kansa Aseeksi korkeimman. Ja kukin yksityinen meistä Ei syntynyt lie turhan eistä, Vaan syntyi valtahan:

Me itseämme vallitsemme Edistykseen; mut orjaks emme Suo Suomen henkeä. On maassa paljon murtuvaista, Mut mikä meiss' on suomalaista, On aina säilyvä.

Siis, kaunis koululinna, loista Ja hengen velttoutta poista, Vapaiksi meitä tee! Kun kukin meistä kohdastansa On vapaa, silloin koko kansa Vapaana työskelee.

VALITUS MIEHESTÄ.

Miehet — nehän maailman Tällaiseksi loivat, Naissuvulle katkeran Kärsimyksen toivat, Itse herrastellakseen Naisen loivat orjakseen.

Mies on tehnyt raamatut Varsin väärät, nurjat, Joiss' on Eevat kuvannut Sekä Saarat kurjat, Joilla vaan on huolena Omenat ja lapsensa.

Senpä vuoksi vielä nyt Nainen lasta kantaa. Ruokahuolet, keittelyt Mies nyt hälle antaa. Tuskin naisen salliskaan Pistää päätään maailmaan.

Mies — no kukas sitten muu! Naisen pisti häkkiin, Jossa raukka tuhmentuu, Jääpi niinkuin säkkiin. Kureliivit — eikö net Lie tuon häkin jäännökset.

Ken se neuvoi uskomaan Miestä naisen pääksi? Juuri miesi, noustuaan Oikein itsekkääksi. — Ikäänkuin ei naisessa Äly oiskaan hienointa!

Mies, se julma, kylmä pää, Nytkin ottaa, jättää. Nainen tuskin hirviää Tarjotakkaan kättään. Mies — se hävyttömintä! — Mont' on yksin jättännä.

Sama mies, se vietävä, Kaikki vallat johtaa. Senvuoks sota verisnä Maailmaa nyt kohtaa. Olis nainen vallassa, Sodat käytäis sanalla!

Olis nainen vallassa Edes miehen verran, Silloin totta maailma Parannettais kerran, Epäkohtaa tuskin jäis — Pois ne kaikki pyyhittäis.

Vaan nyt voittoon pyrkien, Sotaa, sotaa käymme; Kaikki keinot koitellen Salaa, julki näymme: Miehen sydän — ensin se! — Järjen kyllä voitamme.

Sitten, naisen johdossa Kun on kaikki mielet, Maassa saadaan oikeutta, Soipi sovun kielet. Mieskin, vanhan tavan vuoks, Pääsee neuvopöydän luoks.

NAISESTA.

Maankulkijoitten kummana Käy pyrstötähti taivasta. Sibillan lailla ennustaa Se sotaa, nälkää, kuolemaa. Sit' uskoo taikain uskojat, Mut järjelliset nauravat: Tuo kaasutähti ennustais! Sen arvon sais, Vaikk' itsetietoista ei sielua Sen löyhäss' ainehessa asusta. Mist' äly sille puhkeais? Inehmo itsetiedoton Vain luonnon leikkihyrrä on.

Kun usva aamun silmillä On vailla rajapiirteitä, Niin aurinko ei armainnaan Sen läpi pääse loistamaan. Siks etsii usva muotoja Ja siittää kultakastetta: Niin päivyt seitsenvärisnä Voi päilyä, Ja kastehelmen kautta kuultaen On valo mettä luonnon huulillen Ja luonnon sielu säihkyy helmestä. — Tät' ennen nainen usvana On ollut järjen otsalla.

Nyt tiedon päivän noustua On nainen helmi loistava: Kun uskon kaaos haaveineen On saanut järjen rungokseen, Kun tunteen-usva piirteet saa Ja taide mieltä kirkastaa, Niin nainenkin täys-ikäisen On kasvuinen. Ja silloin yhtä hyödyllistä on Mies taikka nainen johtaa taistelon, Kun ihmiskunt' ei kulje ontuen, Vaan sukupuolet, ymmärtäin Tointoistaan, käyvät vierekkäin.

Siis edistyksen vapaus On meillä yhteiskalleus. Sen kautta aukee yhteistie, Jok' eteenpäin meit' ynnä vie. Siis vapahaksi naisen työ! Pois naisen hengen tieltä yö! Pois ahtaat aatekerrokset, Yön jättehet! Niin näköpiirit uudet aukeaa Ja olot täyteläämmät puhkeaa, Kun kunkin luonto voittaa oikeudet. Mut nainen tok' ei milloinkaan Voi luopua naisluonnostaan.

VUOSI 1892.

ILTA TYYNELLÄ JÄRVELLÄ.

Tuoll' alhaalla välkkyvi pilviä, Siell' aivan siintävi taivas. Ja siellä, aaltojen kulkija, Näen riippamastoisen laivas. Ja eiköpä siellä leijaile Maailma, jonnekka kuljemme.

Kuu siell' on ja laskeva aurinko, On metsä, kallioranta. Mut huiput niillä on hornaan päin Ja korkeuksissa kanta. Siell' astuu nauta ja ihminen Kuin kattolautoja kärpänen.

Maa siellä on aivan nurjin päin, Mut taivas on taivaanlainen. Maan oloja järvikö pilkkaa näin, Niin onko se veitikkamainen? Tai liekkö sen käännetty maailma Vain aallon nukkuvan unelma.

YKS.

On maassa monta rientoa, Mont' uskoa ja toivoa Kuin metsän latvoja. Ne rinnan kilpaa kasvakoon, Ne vievät työhön, taisteloon. Mut kalleinn', armainna On sielujemme suvantoon Tää maamme painunna.

Jos riennot nostaa kiistoja, Se elämän on luontoa, Yht' emme unhota: Taas vaaran, sorron uhaten Mielt' yht' olemme jokainen Kuin vuorta harmaata: Tää Suomi, summa rientojen, On meidän runkona.

Meit' innostuttaa valistus, Lain turva, voima, vapaus, Meit' ohjaa oikeus. Mut niille työtä tehden, ne Kun kansan omiks tahdomme, Meiss' yks on toivomus: Ett' isänmaalle, Suomelle Niist' elpyis kukoistus.

Kun toimi, taito, ahkeruus Ja hyve, kaunis kuntoisuus Tääll' ilmi puhkeaa; Kun karttuu riista, rikkaus Ja viljelyksen vilkkaus — Nuot meitä innostaa. Mut intoon liittyy ajatus: Noin kukkii Suomenmaa!

Ja viljelys kun versoo niin, Ett' ihmishenki kauneimpiin Helähtää kukkasiin; Kun tiede, taide helmivät Ja soiton, laulun helkkinät Kun suoltuu sydämmiin: Saa Suomi mielet kylmimmät Ihastuskyyneliin.

Kun kansa kaikin lahjoineen On hedelmöivä Suomelleen Kuin pelto viljava, Niin hallan hammas murretaan, Ei vihollisen sortokaan Voi maata turmella. Ken ihmisyyttä laihossaan Voi suohon sulloa?

Kuin järvet sadat tuhannet Ja virrat, kosket kuohuiset Tät' yhtä kaunistaa, Niin rikkahimmat rientomme Ne kuohuvat kaikk' yhdelle: Se yks on Suomenmaa. On sydän meille maamme, se Elomme nuorentaa.

HÄMÄLÄISTEN LAULU.

Uusi laitos.

Suin emme suurentele me, Tok' arvoamme tunnemme, Kun meilläkin on työ: Me viljelyksen vartijat Ja korven kolkon raatajat. Ei leikin, jouten, mieroten Tää kansa leipää syö.

Työ tyyni, jäykkä, kuuluton Loi viljat meidän peltohon Ja poisti hallayöt. Niin savinen kuin liejumaa Se kasvaa viljaa, pellavaa, Niin nostaa kylät, kaupungit Ja kultaa vetten vyöt.

Nää laajat viljelykset me Ain' uskollisna suojaamme, Kuin ennen, vasta myös. Näill' armahilla rannoilla, Hämeemme kyntökunnailla Sä, entispolvi ponnekas, Yöt voitit, synkät yös.

Yöt kestit, sorron, kuoleman, Myös voitat öistä julmimman, Sokean hengen yön. On Häme hidas, moititaan, Mut valonviljaa korjaamaan Se ensi miesnä rientänyt On, tehnyt suuren työn.

Hitaita milloin kiusataan Meit' itsestämme luopumaan Ja mit' on kalleinta. Mut aikanaan myös pontevat: Kun muut jo rientoon uupuvat Ja kesken heittäisivät työn, On meissä tarmoa.

Ja vapauden ytimen Me tallennamme Suomellen: Itseisen luontomme. Vapaana kun tää pohja on, Niin vilja Hämeen vainion Myös kattaa kauneudellaan Ja kypsyy korjuulle.

On Häme pellon, vetten maa, Työn, toimen, viljelyksen maa Ihanarantainen. Kun minkä tänne istutat, Sen juuret syvään juuttuvat. Muut laulun tallensivat, me Totuuden siemenen.

Voi aika muuttaa kuortamme, Mut sydämmemme luonne se On Suomen selkäpii. Kuin harmaat louhivuoremme Me pettämättä kestämme, Meiss' ain' on Suomi vankkana, Muut joskin horjehtii.

Siis nouse, loista, Hämeenmaa, Ja kanna Suomen kunniaa Aikoihin vastaisiin. Kuin honka pulska pilvihin, Niin nouskoon kirkkain toivoskin, Mut työsi aina juurtukoon Sun luontees syvyyksiin.

KAKSI NÄLKÄÄ.

Kamarissa istui koulupoika, Käsi poskell', itku silmässä. Poloiselta silt' ei luku luista, Vaikk' on kirja auki pöydällä. Vasen käsi kantaa pettupalaa, Sille silmä kyyneliä valaa.

Poski kalpea, hän istuu siinä, Neuvotonna kaipaa neuvoa: Rahaa, ruokaa kodista hän vartoi, Mutta näytteheks sai pettua, Mustaa, katkeraa kuin murhe itse, Joka polttaa, viiltää sydämmitse.

Hyyryt, koulumaksut häntä painaa, Eväsleipä kaikki lopuss' on. Kotipuolta köyhyys ahdistaapi, Täällä hän on outo, turvaton. Kouluhun miks äiti lastaan laittoi, Viimeisen ruisleivän hälle taittoi?

Miksi hälle tiedon-into luotiin, Vaikka koulunkäynti kallis on? Miks ei oppi ostamatta vuoda, Niinkuin virtaa säde auringon? Raha poistaa rikkahitten surun, Köyhäkin tok' kaipaa tietomurun.

"Viime viljaleivän, poikaseni, Mukanas sait", äiti kirjoittaa. "Viime leivän, viime markat annoin, Nyt en penniäkään irti saa. Kotona on meillä pettu silkka, Sille särpimenä maidon tilkka.

Isäsi läks etsimähän työtä, Rautatielle luulen mennehen. Mutta kultaa sieltäkään ei kuulu. Vanhin siskos läksi mierollen. Nuorin nukkui rinnoilleni vasta, Taudin tuska kiusannut on lasta.

Lapselta on työläs työhön päästä — Jospa edes mistä työtä sais! — Eiköhän ne herrat kaupungissa Sua, poikaseni, armahtais. Sitten, kunhan kasvat suuremmaksi, Voisit nousta maalles maksajaksi."

Poika nousi tuoliltaan. — "Oi, äiti! Kärsimyksiäs en sietää voi. Suruttako poikas ruista söisi, Kun sun mieltäs kurjuus katkeroi? Avuksesi tahdon työhön rientää, Kodin kärsimyksiä niin lientää.

Koettaa tahdon enkö toimeen pysty, Kättäkin kuin kirjaa käyttämään. Mies se täytyy minustakin tulla, Eihän kurjuus kestä yhtenään. Kerran päivä Suomellekin loistaa, Ruumihin ja hengen nälän poistaa."

AJATUS JA JULKISUUS.

"Ei uskon asioista saa Noin julki aatella. Jos mieles muista eroaa, Se itse tallenna."

Jos luonto tuntee rinnassaan Erikoisen kukkasen, Se eikö käyttäis oikeuttaan, Sen tuoden ilmoillen?

Niin saarnatkaatte orjille, Mut luonto vapaitten Ei sammu — julki puhkee se, Valohon aueten.

Lie Sokrateskin luontoa, Mut vastoin kansaa hän Julisti uutta uskoa — Se maksoi elämän.

Ja Galileikin munkeillen Maan pyöreäksi loi. — Kun totuus pyrkii ilmoillen Niin minkäs sille voi!

Niin Lutherit ja Zvinglit — he Miks eivät vaienneet? Ois rauha jäänyt kirkolle Ja kansat uinailleet.

Elämä ei voi vaieta, Vaan uhkuu uudelleen. Niin vanhan viljan kuoltua Uus nousee kukkaseen.

Niin pienillä kuin suurilla On riemu rinnassaan, Kun valon nähden puhjeta He voivat maailmaan.

Valohon, julkisuutehen Myös aatos kirmahtaaa. Ken luvan antoi? — Luonto sen Vapaaksi oikeuttaa.

JULKISUUS.

Se aik' on mennyt menojaan, Jolloinka munkki yksin luki, Ja oudon kielen kauhtanaan Hän kaiken viisautensa puki. Maat silloin paavi pannasi Ja pappi sielut kahlitsi Siteillä hirmuisilla. Nuo kahleet katkoi aika uus Ja julkisuus.

Sen hengen aik' on sammua, Jok' arkaeli julkisuutta Kuin konna siivo-seuroja. Ja ken nyt kätkee viisautta Ja tietoa kuin saituri, Hän rakkaudetta kuihtuvi Kuin kellarissa kukka. Valohon pyrkii aika uus Ja julkisuus.

Niin ennen valhe petosta Opasti, kutoi juorujansa Kuin lukki viekas verkkoja Ja niihin juoksi tuhma kansa. Nyt ajan sana julkinen Kuin päivä paistaa kansoillen, Tuop' oikeudet ilmi. Niin kansat ohjaa aika uus Ja julkisuus.

Niin monta kertaa polkenut On julkisuutta väkivalta, Mut oikeus on tempaissut Taas sanan irti painon alta. Se sana, lentoon päästyään, Taas levittääpi siipiään Ja tuomii painajaiset. Vapaaksi pyrkii aika uus Ja julkisuus.

Valittiin ennen harvat, nuo Sai kuulla julkisuuden kieltä; Nyt sanat kiitää kaikkein luo Ja kuulustelee kaikkein mieltä. Kuin ilma, päivän paiste, niin Vapaaksi sana aiottiin Ja omaks ihmisille. Nyt jokaist' etsii aika uus Ja julkisuus.

Käy, vääryys, julkisuuteen, käy! Niin oikeus ryntää sulle vastaan. Käy, pahe, ilmoillen ja näy! — Jos pimeys vaan päästää lastaan, — Niin hyve, kunto voimakas Ne valoss' on sun voittajas, Ja mik' on outo, tumma — Ne kaikki vatvoo aika uus Ja julkisuus.

VUOSI 1893.

MERIMATKA.

Laiva kotirannassa Kauan vartoi lastissa, Vartoi myötätuulta, Viedäksensä maailmaan Tavaroita Suomenmaan, Vartoi myötätuulta.

Tuuli heräsi, Purjeet kohosi, Kotiranta jäi ja jäi.

Monet hellät sydämmet Sinne jäivät — liinaset Liehuivat vain sieltä Rakkauden kieltä. Kotiranta jäi ja jäi.

Oikein oiva vauhtia Mennään alkumatkassa, Kautta tuttujen salmien, Tutun tuulen liekuttaissa, Laivan mieli ja miehien Kiitää kaukaisissa maissa.

Mutta mielen lentokuvat Tosityössä kukistuvat.

Joutuu sitten ilmat kurjat, Vaihtomieliset ja nurjat, Tuuli kieppuu siellä täällä Eikä viihdy millään päällä. Idät, lännet, pohjat pyörii, Kaikki ilman kulmat kierii. Ilmattaret, hurjat naiset Pitävät kai tanssiaiset. Kulkee monet virtaukset Ristiin, rastiin, Vaan ei mitkään viimahdukset Viihdy mastiin. Perällä kun pohja teutoo, Kokass' etelä jo reutoo, Kumpikin ne jättää pian Uuden tuulen tulla sijan. Moisten henkivirtain kanssa Lainehet käy kummissansa, Sinne tänne huikennellen, Neuvotonna lieksahdellen. Mielessä on suuntaa sata, Mut ei yhtään vakavata. Jotain uutta tuumaa tässä Harkitaan — lie syntymässä.

Niin akanvihuri äkkipää Nyt ryöpsähtää. Sen iilipilvi lennättää. Se luulee laivat kääntävänsä Ja luonnonvoimat säntiltänsä Ja merenpohjat nurin närin, Sielt' etsivänsä salakarin Ja siihen ruhjovansa laivat, Niin päättävänsä matkavaivat. Se kohisee Ja tohisee, Se nostaa meren huomiota Kuin nousemass' ois suuri sota. — Kun laivaväki Sen kumman näki, Se kietasiikse öljytakkiin Ja rasvalakkiin, Niin valvovaksi Ja hartahaksi. — Mut iilipilvi vihuroi Ja räiskää, roiskaa minkä voi. Se sataa rapsuttaa Ja laivaa liekuttaa. Se puskee, pauhaa, pohtaa, Kuin uhkamieli sukeltaja Tai ahnas aarteen tavoittaja Se syvyyksiä kohtaa. Se väsyy, taukoaa Ja jälleen ponnistaa, Mut väsyy aina vaan Ja vaipuu, pettyneenä voimistaan.

Laivan mielestä ei jää Matkan pää. Vaikka venhe väylältään Joskus poikkeaa, Se tok' yhtenään Sinne palajaa. Noutain hetken tuulten tarkoitusta Matkustaja voittaa kokemusta.

Vanhan tuulen maininki Silloin tällöin loiskuvi, Laivan kylkeen läikähtää, Hervotonna siihen jää. Sekin suunta puski aikanaan — Raukeaa nyt vuorostaan.

Illan tullen tuuli herää, Aallon henki virkoaa. Vieno myötätuuli Purtta tuudittaa. Laivan saumoiss' ei nyt ruska Myrskyn tuska, Mennä vierii verkalleen. Ei se kieku Eikä lieku, Vettä viiltää tasaiseen. Ilmass' ei nyt kuulu uhkaa, Ei se vongu, sen kuin suhkaa, Niinkuin palkeet seppää palvelee. Yö jo lähenee. Vilvas tuuli purjeet pullistaa. Laineet haastelee — Ken se luonnon kieltä oivaltaa? Merimies nyt harrasna Seisoo laivan kannella. Kirkossa hän nuokuten Kuuli saarnat pappien. Täällä tähtitaivaan alla Mielellä nyt valvovalla Luonnon sanaa tarkastaa. Luopi silmät meren yöhön: Sieltä kiiluu, kimaltaa Miljoonia parvia Kipunia Kirkkahia Niinkuin kiiltomatoja, Siin' ne välkkyy öisess' aallossa. Syvyydessä helmiä, Korkeudessa tähtiä, Mieless' ajatuksia, Työtä, vaivaa matkalla — Siin' on luonnon totta, kaunista.

Taasen aamulla Ilma uinahtaa, Purjeet mastossa Jouten tutajaa, Laiva näyttää torkkuvan. Merimieskin kopissaan Kuuluu kuorsaavan. Toiset korjaa touvia Taikka paikkaa purjeita. Päivä paahtaa taivaalta.

On suuren suurta ja mahtavaa, On juhlallistakin täällä, Kun meri taivasta kuvastaa Näin kirkkahalla säällä, Kun syvyys huokuu, huokuu Ja laiva hiljaa nuokkuu, Kun merimies laulussaan Käy kaipaamaan:

"Niin kaukana kuin on maa ja taivas Toinen toisestansa, Niin kaukana täytyy merimiehen Kulkea kullastansa. Tuuli tuu, tuuli tuu, tuuli tuu!"

Tyyntä kestää kauemmin, Kestää päivän, toisenkin, Kestää ikäviksi. Mitä hautookaan Syvyys kohdussaan? Mitä aikoo avaruus? Ikävä kuin ikuisuus Äärettömän suuruuden on hiljaisuus.

Meren laine laiskuuttaan Homehtuu; Luonto työstä, työstä vaan Uudistuu. Kapteen nurkuu: "Ennen myrsky, Ennen hurja aaltoin hyrsky, Kuin tää veltto toimettuus!"

On taas ilta. Kokkapuolta taivahilta Äänettömät liekit väikkyy. Tuulee täältä, tuulee sieltä, Vastatusten laineet läikkyy. Meri kantaa salamieltä Syvyydessään.

Mutta yöllä tuuli uhkee Valtaan puhkee. Meri uuden suunnan saa, Yö ja myrsky liittoon yhtyy, Työhön ryhtyy, Raivopäisnä mellastaa. Voimallisna aallot riehuu, Kiihtyy, kiehuu, Kuohuu, korskuu, Pauhaa, parskuu, Ylös mastoon roiskuaa. Jyskii, Ryskii, Laivan laitaa pommittaa: Saumat oihkaa, Ruskaa, voihkaa, Niinkuin sairas kajuutassa, Outo merta kulkemassa: — Hän surkeuttaan vaikeroi, Kuin kurja sill' on elämä, Jok' itseään ei auttaa voi, Niin kurja, niin kurja elämä. — Liekkikäärmeet uivat ilmassa, Kirjaellen merta, taivasta. Pauhinalla sortuu pilvet, Kuin ois yössä inhat ilveet, Sota julma, miekat, kilvet Vuoroin siellä singahtaisi, Kolkko vääryys voiton saisi. Meri paisuu palleaksi, Syvyys vuorehtii ja pärskii, Milloin pyrkii pilviin asti, Milloin aalto laivaan tyrskii. Ilm' uhkii Ja puhkii, Se huokuu Ja vonkuu Ja mastoissa vinkuu. — Jo lasti roikkuu kallellaan, Mut ilma kiihkoilee ja yltyy vaan. Tuntuu kuin ois viime hetki, Meren pohjaan suorin retki, Synkkää täällä, synkkää siellä, Viittoja ei laivan tiellä. Mutta kapteen karjuu yössä, Miehet ankarass' on työssä. Ne kääntää Ja vääntää, Ne veivaa Ja reivaa. Eivät päästä valitusta, Taisteluhun pelko hukkuu. Riehukoon yö, korppi musta, Kerran, kerran sekin nukkuu. Aikansa Kaikella. Vaihtuu tuulet, myrskyt muuttuu, Luonto suuntihinsa suuttuu, Ottaa uusia.

Yön työt päivä paljastaa, Lastin rippeit' aalto kantaa: Siinä uivat pitkät parret, Paksut palkit, hoikat hirret. Tuolta masto loitompaa Siintää, niinkuin hukkuvainen Auttajalle kättä antaa, Vaikk' on apu myöhänlainen. Miss' on nyt tuon laivan väki? Rannallako? Pohjassako? — Taivas tietää, myrsky näki.

Mut on monta laivaa muita, Myrskyn halki ohjatuita: Toiset suurten perhoin lailla Purjesiivet pullistaa, Jotkut siipiä on vailla; Niitä höyry ryskytellen, Itseenluottain, intoellen, Suoraa suuntaa kuljettaa. Vapahina, uljahasti Ulappaa kaikk' uivatten. Miksi? Mistä? Minne asti? Itse tietköön jokainen. Kukin vastaa matkastaan, Päästyänsä satamaan.

Aamun rinnoilla Myrskyn kohdusta Syntyi reipas myötätuuli, Pulloposki, paksuhuuli. Tarttuu laivan purjeihin, Niinkuin poika urhoisin; Se kuin pilvissä Laivaa lennättää, Että silmissä Siintää matkan pää. — Sydän oikein lämpiää. — Viippoo, vaappoo, laiva luikuu Aallon harjalt' toisellen, Merikarjut vierell' uivat, Hyrskis, tyrskis kilvaten. Mieli rannan riemuja Kuvaa kultaisiksi. Tuuli purtta jouduta! Miksi viivyt, miksi?

Merimies nyt rauhassaan Työskeleepi laivallaan. Lasti kalteva Täytyy korjata, Että väistyis vaara silloin Kuin taas myrsky mylvii milloin.

Hetipä tuuli tuittupää Kääntyy toisahalle, Vinha aalto viilettää Laivan loitommalle: Riutuu mielen toivehet, Toiveet liika varhaiset.

Tuuli tyyntyy vähittäin, Nukkuu, raukeaa. Tuulen vuoteheksi käy Sumu sankka, tiet' ei näy. Tuskin huomaa mistä päin Reitti aukeaa.

Mutta merisairas se Nousee kannelle. Rantalintuja Lentää laivalla. Kalastajat kuutoista Tuovat kaloja. Terve, oudon rannan tervehdys! Terve, kaikkein kansain veljeys!

Herää tuuli uudelleen, Tuutii laivaa hiljakseen. Illan suussa sumussa Venhosta Luotsi nousee laivahan, Tuttu monen kulkijan. Yö kun on Valoton Eikä kuu ja tähdet riitä, Näyttää tulimajakka, Toinen, kolmas tietä siitä Meriportilt' oudolta Rantaan kaupungin. Kun on halki päivää, yötä Nähty vaivaa, tehty työtä, Joutuu vihdoin satama — Kuka vartoo rannalla? Kenen silmä siellä palaa? Terve, ranta rauhaisa! Joskus, joskus merimieskin Rauhaa halaa.

Tyynessä nyt valkamassa Laiva seisoo rauhassaan, Kuin ei myrskyss' ankarassa Taistellut ois milloinkaan. Mut sen ympäri ja yllä Elämää on yltäkyllä, Pauhinaa ja paukkinata Puuttumata.

1889-93.

SUOMALAISEN TEAATTERIN SYNTY.

Kirjoitettu Kaarlo Bergbomin syntymäpäiväksi 2 p. marrask. 1893. Lausuttu suomalaisen teaatterin 25 vuosipäivänä 10 p. marrask. 1894.

Kas kuin lapset leikissänsä Häämenoja näyttävät, Kaks on hääparina tässä, Onnelliset, viehkeät, Kolmas pappi vihkimässä, Sitten tanssit ketterät.

Kaikki käy kuin elämässä, Leikiksi ei muisteta, Lastuviuluansa soittaa Nuorin poika pankolla, Ilon, innon valta voittaa Mielet pienten parvessa.

Toinen näytös: lapset leikkii Vanhain perhe-elämää: Tyttö tuutii vauvalasta, Kehtovirttä visertää, Poika kengittää hevosta, Puuhevosta säyseää.

Kaikki käy kuin elämässä, Leikiksi ei muisteta, Onhan herkkä lapsen tunne, Miel'kuvastin kirkasna. Sinne pienet kiitää kunne Suuret ajan virrassa.

Kolmas näytös: lapset leikkii Hautajaisten menoja: Pieni kuoli, kellot soivat, Soipi laulu surkea. Vanhempainkin mielet voivat Tuota kuullen mustua.

Kaikki käy kuin elämässä Leikiksi ei muisteta, Aik'ihmisten tavat toimeen Puhkeavat lapsissa. Noin heräisi taide taimeen — Kun ois tuota hoivata!

Neljännessä näytöksessä Nuor' on impi tuskissaan: Ilmoille hän tahtois tuoda Kuvat kummat sielustaan, Elämän kaikk' eljet luoda, Nähtäviksi maailmaan.

Tahtoisi kuvata konnan Kujeillensa, koukuilleen, Näyttää narrin naurettavan Elävänä, ilveineen, Sankarinkin kunnokkahan Kantaa arvon kirkkauteen.

Tuost' on impi tuskissansa, Ei voi auttaa äitikään: Isä tyttärensä toivot Pitää melkein leikkinään: "Turhia nuo tuskat, raivot, Paras mennä miehelään!

Papiksi et kelpaa, tyttö, Muuksi et voi toivoa." — "Suo mun luoda elämästä Maailmalle kuvia! Elämästä — juuri tästä Tulkita suo totuutta!"

Silloin sankar' immen luokse Astuu, tarttuu kätehen; Taiteen pappi luontoansa, Valpas, säihkysilmäinen, Euroopainen koulultansa — Sydän suomalain on sen.

Immen temppeliin hän viepi, Siellä hoitaa, kasvattaa. Alkaa sitten viides näytös, Esirippu kohoaa: Immen sanat, kasvot, käytös Elämätä kuvastaa!

"Suomalainen teaatteri!" Huutaa kansa innoissaan. Silmät säihkyy riemumieltä, Eläköötä huudetaan, Talvi riutuu suven tieltä, Kukat kasvaa tukkunaan.

Kukkihin se impi peittyy, Luonnon kevät tullut on, Linnut laulukielin saavat, Soitto liittyy voittohon, Parantuvat tuskat, haavat, — Ihme aavistamaton!

Viides näytös kestää vielä, Suomalainen näytelmä, Sama impi toimii siellä, Kuningatar helmivä, Elämän, totuuden tiellä Palvelee hän ylintä.

Palvelee hän kauneutta. Mutta ylipappina Opin on ja luonnon tuote, Jolla ain' on varalla Viisas lause, varma luote: Kaarlo Bergbom — kunnia!

TYÖKANSAN MARSSI.

Työkansa, nouskaamme! Tuo entisyyden loistoisuus Ja nykyisyyden mahtavuus On työtämme. Nyt painavatko meitä ne! Ne niskoiltamme puistamme. Täysikäisiksi kypsyttää Meit' aika tää Ja neuvoo menneisyys.

Työkansa, nouskaamme! Työ korkeimman on tahtoa, Mut kurjuus orjan kahleita — Ne katkomme. Siks emme raada juhtina, Vaan luonnon eturinnassa, Valoa kohti pyrkien, Töin, taistellen — Se meidän valtatie.

Työkansa, nouskaamme! On meissä Suomi suurinna Ja kansan voima vahvinna, Me nouskaamme! Kun perhekunnat, lapsemme Me valvehille nostamme, Ne uuden voiman tenhokkaan Tuo maailmaan Ja Suomen vahvuuden.

Työkansa, nouskaamme! Meit' osa kallis vartoaa, Töin, toimin, voimin valloittaa Sen tahdomme. Työn kunnia, työn arvo, ne Ja valistus on toivomme, Kaikk' oikeudet tasaiset, Tiet avoimet Ja veljein vertaisuus.

VUOSI 1894.

NUORUKAISEN MUISTIKIRJAAN.

Nuorukainen, soihtuasi kannat, Tulta nostat, nostat korkeaan. Valaistako maailmaa sen annat Vaiko tuotat murhaa mailmaan?

Elämätä vaiko kuolemata Ympärilles luonet hehkullas? Rakennatko maata ihanata Vaiko turmelet sen tarmostas?

Elämäsi antaa vastauksen: Kuinka kesyttää voit luontoa, Toteutatko maasi toivomuksen, Sulle totuus onko kalleinta.

Horjahtanet — nouse pontevasti, Pyri kehnosta ain' oivempaan, Pettää voivat voimas useasti, Hyvä tahtos älköön milloinkaan!

1888-94.

HALLITSIJAPARIMME HÄÄPÄIVÄNÄ.

Lausuttu Keisari-Suuriruhtinaan Nikolai II:n ja Aleksandra Feodorovnan hääpäivän juhlanäytännössä Suomalaisessa teatterissa 26 p. marrask. 1894.

I.

Niin sankka usva joskus peittää maan, Ett'ei voi siintää valon tuikekaan, Käyp' ihmiset kuin raskaan taakan alla Ja himmeen silmän kohtaa kaikkialla, Töin tuskin toivo jatkaa lentoaan.

Se jatkaa sentään: Halki usvien Se pyrkii ilmakertaan kirkkaasen, Sen silmä etsii tähtimaailmoita, Siks yöt ja myrskyt, tyrskyt sit' ei voita, Se löytää aina valon sätehen.

Se halki syksyn, talven pakkasten On voinut löytää uuden keväimen, Ja kautta takatalven, keväthallan On toivo löynnyt lämmön, valon vallan Ja hedelmiä luovan kukkasen.

Niin nytkin Suomi suruharsossaan Jälestä vankan rauhan ruhtinaan Luo silmät puoleen nuoren valtiaansa Ja lohdutus on hänen rinnallansa: Ihana "Päivänpaiste" loistossaan.

II.

Kun päiv' on noussut valtaistuimelle, On kevät-aika, luonnossa on häät Ja siivet kasvaa luonnon nuoruudelle, Elämän riemun kaikkialla näät.

Valoisa lämmin lainehtien kierii, Avaten kukkasen ja linnun suun, Vapaina tuulet tuoksii, virrat vierii, Virittää voimat työhön siunattuun.

Näin luonnonvaltakunnat pienet, suuret Omia seuraa peruslakejaan: On heillä eri luonne, tavat, juuret, Mut kaikki luottaa valon valtikkaan.

Se valtikka se seuraa oikeutta, Ikuista, joka mailmat järjestää; Hyvyyttä seuraa se ja rakkautta, Jok' eri muodot sointuun yhdistää.

III.

Terve, nuori oikeuden turva! Terve, sulo lemmen "Päivänpaiste"!

Sulle suuret es'isäsi näytti Oikeuden, laupeuden tietä, Jonka kahden puolen kaunihisti Kansakuntain riennot kukoistavat, Kaikk' edistys, valistuksen vilja, Vapauden ilmanalan anti, Nopeasti nousee tähkihinsä Alamaisten onnen vahvikkeeksi, Hallitsijan töitten kunniaksi: Kansan onni valtiaalle kiitos.

Tällä tiellä kaunis valtapari, Kauan hallitkoon ja onnellisna. Nouskoon heille työstä raskahasta Sato herttaisia hedelmiä, Sato kukkia ja kunniata, Kiitoslaulut kansan sydämmestä, Onnellisen, uskollisen kansan, Jonk' ei sydän suulla teeskentele! Nouskoon kuolemattomuuden kukka Iät kaikki ihaeltavaksi Miljoonien sydämmellä, suulla! — Paras palkka oikeasta työstä: Rauhallinen, moittimaton tunto!

Olkoon Valtijaamme ohjaksissa: Vankka tarmo Ensi Nikolain, Aleksander Ensimmäisen lempeys. Aleksander toisen vapaa mieli, Aleksander kolmannelta rauha, Näiden kaikkein oikeudentunto, Niin on ohjaksissa suurin kunto.

Nuoren suuriruhtinaansa häihin, Lainkuuliaisna, uskollisna, Näitä Suomi sydämmestään toivoo, Toivoo pitkää onnen viljavuotta!

RAUTATIELLÄ.

Säkeniä säihkyy yöhön, Höyry kulkee, kylvää ne. Nouskaa edistyksen työhön! Huutaa kone kansalle.

Mikä jyske, ryske, pauke, Seudun kansa kavahtaa: Uusi aika tästä aukee, Kun näin matk' on joutuisaa.

Liike vilkastuu ja toimi Valtaa salon sydämmet, Työhön kutsuu kaikin voimin Kansan joukot rauhaiset.

Vierähtää vaan anna vuotten, Niin nuo suotkin kuivataan: Miss' on liike, siell' ei suotten Kansa jouda loikomaan.

Mutta valistusta meille! Moni voisi hairahtaa: Eksyy ehkä tuhman teille, Pyörän alle lankeaa.

Seis! Kas tuolla kansan joukko — Asemalle saavumme. Terve, toisen seudun veikko! Näin nyt helpost' yhdymme.

KUKKA LUMESSA.

On nurmen vihreys vielä Niin tumma kuin nuorena, Ja kuihtunut kukka nukkuu Mun äitini haudalla.

Mut tuulen henki on raaka Ja kalsea aurinko, Ei hellyytt', armoa riitä, Vaan luntakin vihmoo jo.

Voi ankaruutt' olojemme! Vaikk' elämän voimat ois Ja kukka hedelmän toisi, Niin talvi sen sortaa pois.

SYYSTUNNE.

Syys-ilta on tyynen kaunis Ja miettivän rauhaisa, Mut luonnossa hiljaa hiipii Himo hillitön: kuolema.

Se hehkuvin, ruskoposkin Käy taivahan rantoja, Ja metsien lehvät hohtaa Sen kiehtojan kuumetta.

Kun missä on heikko, hento, Sen ahmii se suudellen: Niin kaunihin lammen kylmii, Vie lehden ja kukkasen.

Ja hedelmät hienot korjaa Se hekkumankiihkossaan, Vaan muikeat pihlajanmarjat Jää oksille nuokkumaan.

Käy haikea tunneviima Läpi luonnon ja ihmisen: Siit' yöksi on hautuva myrsky, Himon temmellys kiihkoinen.

* * *

Mun mieltäni mustat muistot saartaa: Näen veljeni kuolinvuoteellaan Ja sairaan siskoni kalvaat kasvot — Minä jäykistyn heidän vaivoistaan.

Näen julmana vääryyden ja sorron Yli pienten ja heikkoin tallaavan, Näen luonnon neitsyyden raiskatuksi. Pahan ryöstävän kauniin maailman.

Niin vierien tuskissani vaivun Syvyyden kuiluhun — unta nään: On siellä kolkkoa autiota, Ei tähteä, kukkaa yhtäkään.

On painajan taakka rinnoillani Ja henkeni hiutumaisillaan. Mut silloin toinnun ja silmät auki Näen valkovaipassa kaiken maan.

* * *

Himo kuolema tok' ei ollut, Se ei tappanut luontoa, Sen vaivutti vain univerhoon. Se kerran on nouseva.

Viel' elämän runko on vankka, On vihreä kuusisto, Yli maailman kirkas taivas, Yli taivahan aurinko.

JOK' AIKA.

Jok' aika kevät on, Jok' aika kesäkin, Jok' aika syys ja talvi, Jok' aika kaikkia. Mut eri maissa vainne Er' ajoin viihtyvät.

Jok' aika aamu on On aina päiväkin, Jok' aika iltaa, yötä Ja unta, valvontaa, Jok' aika taivaan soihtu Lakia säätelee.

Jok' aika lapsuutt' on, Jok' aika nuoruutta, On miehuuttakin aina Ja aina vanhuutta. Mut puolestansa kaikki Ne vuoroin vastaavat.

On aina myrskyjä Ja aina tyyntäkin, Surua, murhett' aina Ja epätoivoa. Mut toivokin ja riemu Ne valvoo ainiaan.

Niin virrat henkiset Jok' aika rientävät, Tuhansin muodoin, aalloin Ne leikkaa toisiaan. Tuo suunta muunne muutti, Muut tänne siirtyivät.

Mut kaikkiin muotoihin On luonto väsynnä; Kehitys, voima, vaihdos On aina kestävä: Elämä aina kestää Ja jatkaa muotojaan.

IHANTEELLENI.

Meist' onko jo tullut loppu, Näin kuollaanko nyt jo pois? Pois kuollaanko toisistamme Kuin meitä ei ollut ois?

No, jääpihän muistoksemme Maan kummulle kukkaset: Jää sorrettu rakkautemme Ja murretut toivehet.

Ne saarnaisi maailmalle: Ihanteet ovat turhat vaan, Kuin väistyvä taivaan ranta, Jot' ei saavuta milloinkaan.

Toki taivahan rantaa kohti Yhä maailma matkustaa, Ja milloin loppuisi yökin, Jos taivaaton olis maa?

Niin huutaisin surun yössä Minä toivoton huohottain: Voi maailmaa ihanteitta, Voi turhia toivojain!

Mut ei! Ihanteitteni taivas, Pysy kaukaisin rantoines! Niin kauan on rintani nuori Kuin näen sinun kirkkautes.

Niin kauan kuin sinä siinnät, Hätäpäiv' ei toivoa vie: Surun, kuoleman tuolta puolen Voi kuumottaa valon tie.

Ja toivonkin raunioilta Viel' elämä virkoaa, Kuin tuhkasta kaatun kasken Vihannoitseva viljamaa.

HÖYHENKENGÄLLE.

Ah, jos rikas, nuorikin oisin, Niin luoksesi liitäisin Ja laulaisin sulokielin Ja hehkuvin tuntehin.

Sinut laulaisin ihaninten Maan impien maineeseen, Sydämestäni helmivän virran Sinun johtaisin sydämmeen.

Kuin joutsen joutsenen kanssa Me hekkumass' uisimme Tai yhdessä lentäisimme Ihanammille ilmoille:

Ihanampihin aatemaihin, Joiss' ei ole kurjuutta, Joiss' ei sydän kylmänä siedä Lähimmäisensä sortoa.

Tai kaksoissieluna nousten Yli maata, yli maailman, Me Suomelle soittaisimme Valon virsiä kirkkaimman.

Valo, lämpö se lauluistamme Elonvirtana vihmois maan, Jäärinnat rikkoisi, kansan Vapauttaisi vammoistaan.

* * *

Minä laulankin, palan, hehkun, Rikas rintan' on nuoruuttaan, Ihaelmani suitsutan sulle, — Sinä tuskin kuunteletkaan!

Pojan heilakkeita on parvi Mesihuulia muistossas, Niin pitkä ja hauska on vielä Sun rakkausohjelmas.

Sinä kuuntelet onttoa kieltä, Kyläjuoruja, mairetta, Ihaellen kuosien kukkaa, Helyporvarin luonnetta.

Mukavuuksia mielesi hautoo, Kotionnea jouteliaan, Nimiarvojen sointuisuutta, Rasituksia köyhän maan. —

Mut ohjelmaasi kun tanssit, Pian raukenet, kyllästyt, Ja rentona, hervakkaana Kenen rinnoille heittäydyt?

Sinä silloin nuorena vanha, Minä vieläkin reippaana Luon uusia maailmoita Ja valloitan uusia.

VUOSI 1895.

KOHTAUS HANGELLA.

Sulo tyttönen, hoikka ja reipas Se hiihteli hangella. Oli pakkanen poskia purrut — Sekö talven on rakkautta!

Oli poskuet vaaleat vallan! Jos pakkanen mies nyt ois, Niin sillepä antaisin puustin, Ett' ilma ja tantere sois!

Tai jospa nyt suudella voisin Pois impyen poskilta jään! — Olin kaino, en tohtinut — neittä, Lumin ohjasin vain pesemään.

Hän kiitteli teeskelemättä Ja suorasti. Voi mua, voi! Hänen äänensä suopea, lämmin Sydämmessäni soi, yhä soi.

KUKKIA TALVESSA.

Ken lausui, ettei meillä Kukoista talvimaa? Poluilla, mäillä, jäillä Näen kansaa kukkivaa.

Tuoll' luistimet ja sukset, Taas täällä kelkkoja Ja reimat innostukset Ne raikuu ilmassa.

Voi lunta ryöppyellä, Voi soittaa pakkanen, Mut Suomen sydämmellä On toivon kukkanen.

Eloa posket hohtaa Ja silmät säihkyvät, Täys uskallus se johtaa Nää mielet leikkisät.

Suo talven meitä purra, Se voimat raikastaa; Et huoli, Suomi, surra, Kun nuoruus kukoistaa!

23/3

MÖKINPOJAN LAULU.

Minä vain olen köyhä poika, Vähäpalkkainen työmies vaan, Toki tyttöstäni minä lemmin, Hänt' en vaihtaisi kultiinkaan.

"Mihin nait sinä?" Niin utelette. Mökin vaaralle valmistan, Pesän pienen; tyttöni tuopi Tulen roihuvan takkahan.

"Vuota vuosia kymmenkunta, Elä yksin, säästöjä tee!" Niin rikkaat neuvovat mulle. Mut nuoruus niin hupenee.

Niin kukkien kultainen aika Ohi lentäen lieksahtais, Eik' onnenkyyhkyni konsaan Mun sylihini taas palajais.

Nyt terveys, voimien kukka, Rusot poskiimme hehkuaa. Ken moisen rikkautensa Rahavoittoihin vaihettaa?

Maa, annahan töitäsi meille Ja leipää työstämme tuo, Mut nuorena meiss' ilon, lemmen Verenlämpöä hehkua suo.

MUSTIAKIN JOUTSENIA.

Lapsuudessa mulle laulettiin, Ett' on joutsenlintu valkea, Siksi luettiin se puhtoisiin, Mainittihin taivaan lintuna.

Minä kuulin, uskoin vahvasti, — Mit' ei voisi lapsi uskoa? — Kuinka valkojoutsent' ylisti Kaikki, kiitellen sen laulua.

Pyhä laulu, laulu taivainen, Valkojoutsen vaan sen laulaa voi; Mustat ovat suku korppien, Niiden suust' ei moinen sävel soi.

Tuota kummastellen kuuntelin, Kaunis kasku lapsen korvillen; Valkojoutsenista haaveksin, — Mutta viisastui myös lapsonen.

Kävin kerran eläintarhassa. Mustan, kaarikaulan linnun näin! Onko silmäni nyt harhassa? Ymmäll' aivan kysyin itseltäin.

Näenkö mustan korppijoutsenen, Ylevän kuin koskaan valkea? Kuulenko myös ihmelaulun sen — Voinko korviani uskoa?

Musta joutsen taivaslauluineen — Kahta kauniimpi on maailma! Kaksin kerroin käypi sydämmeen, Kun saa kuulla mustaa, valkoista.

* * *

Ennen yksin valkoihmistä Ihmis-arvoiseksi uskottiin, Musta neeker, juhtaeläjä, Arvattihin orjiin alhaisiin.

Myöskin Valkosista arvoa Voittivat vain luokat muutamat, Jotka tunsi ihmetietoja Taikka joitten napit loistivat.

Suuri joukko, "musta kansa" vaan Peloin kuuli käskyn: "tottele!" Kuivan leivän jyrsi loukossaan, Kuivemman sai ruuan hengelle.

Nytpä toisin. Mustat joutsenet Joutseniksi nyt jo tunnetaan, Neekeritkin mustapintaiset Voittavat jo ihmisarvoaan.

Hikiotsa työmies nostaa pään, Vaatii vapautta, arvoa; Itse tahtoo johtaa itseään, Etsii oikeuden voittoa.

Riennä, työmies, nouse ylöspäin, Mallinasi musta joutsen on; Toki toimes maahan kiinnittäin, Ettet eksyis pilvilentohon.

Niinkuin ilma joutsenlennolle, Sulle kallis olkoon vapaus! Niinkuin johtotähti laivalle, Rientos ohja olkoon oikeus!

Sitten Suomi kaksoisjoutsenna Joukoin laulaa virttä vahvempaa, Musta olkoon ken tai valkea, Yhteis-onni meitä innostaa.

MEILLE KAIKILLE.

Tien varrella on talo, Komea, valkoinen: "Parantumattomille" Sanoivat tehdyks sen.

Mut tarkoituksehensa On turhan ahdas se: Kaikk' asunnot vain riittää Voi meille kaikille.

VUOSI 1896.

OMPELIJATAR.

Minä astuin katua, Katuviertä pitkin. — "Herra, kuulkaa, kuulkaapa?" "Tyttö, mit' on sinulla?" — "Kaiken viime yötä, nähkääs, Neuvotonna itkin!" —

"Nuori tyttö houkkio, Mikä sua vaivaa? Kurja laiskantautiko? Vaiko hylkyteillä jo? Pystyyn pääsi nosta, luota: Ahkeruus tien raivaa!" —

"Kiitos, herra, neuvosta. Sisään astukaatte! Ette huoli tuomita, Ensin täytyy kuunnella." — Sisään astuin. Mitä kuulin, Tekin kuulla saatte.

Kaunis, hento, kalpea Tyttö, hehkuposki: Posket hohti kuumetta. Kumarassa tuolilla Vaikeroi hän vaivojaan: Kivut, tuskat koski.

"Tuohon, herra, istukaa! Olen sairas, näätte, Eikä leivän murenaa, Yhtä vähän hoitajaa." — "Neiti, valituksiltanne Minut säästäkäätte!" —

"En, en säästä! Vaadin sen, Että kuuntelette!" — Näin hän jatkoi kiihtyen, — "Myöskin teitä syyttelen, Puutetta kun kärsin tässä, Te vain herrailette!" —

"No, no!" — "Uskotteko sen, Työstäni ett' elin? Silloin tällöin suuruksen Söin kuin heikko kärpänen. Mutta päivät, melkein yötkin Istuin, neuloskelin.

Markan, puolentoista sain — Mitä säästyi siitä? Parempata palkkaa hain, Herrasväki moitti vain. — 'Tyydy, tyttö, onnehesi, Siitä herraa kiitä!'

Minä kiitin, sairastuin, Herrasväki jätti, Minut poisti päin ja suin — Pian heiltä unhotuin. — Tauti, kurjuus kuormiansa Niskoilleni mätti." —

"Elä kerro enempää! Liiaksi jo kuulin. Nyt voin tuskas ymmärtää. Miksi — mua hävettää — Sinust' aivan syyttömästi Huonoakin luulin!"

Uhkaavasti lausui hän: "Siksikin voin tulla! Työ ei näytä riittävän Kannattajaks elämän — Pelkään, että hurjatöihin Lahjoja on mulla!" —

Kaivoin kukkaroani — Löysin tyhjän sieltä. Millä köyhä auttaisi! Lauluni, oi, lauluni! Kutsu kurjan auttajaksi Kansan kättä, mieltä!

27/2

TURVATON ÄITI.

Jo kahdeksankymment' on eukko, On laiha ja ryppyinen; Hän mökkinsä kanssa maahan On vaipunut syvällen.

Hän vieraan villoja kehrää Ja kannikan kuivan syö, Pää illoilla puulle painuu, On turvaton, kolkko yö.

"Hyv' iltaa, vanhus!" — "Hyv' iltaa!" "No, miss' ovat nuoremmat?" — "On mieheni kuollut; lapset Ne naivat ja poistuivat." —

"Tyly taisitkin olla heille, Et antanut oppia kai?" — "En. Koulua tääll' ei ollut. Mut rintaa lapseni sai.

Lukutaitoa myöskin neuvoin Tämän rukkini rinnalla. Kotiantimet ammoin loppui, Oli jatkona maailma.

Niin vieraantuivat jo varhain Pois lapseni äidistään, Työt' etsivät maailmasta, Minun jättivät yksinään." —

"Mut äitiä mahtavat muistaa Ja auttavat lahjoillaan?" — "Kai muistavat, mutt' on lapset Taas heilläkin vuorostaan.

Ja pieni on raatajan palkka!" —- Hän huokasi painavaan. Kysyjään ei kääntänyt silmää. Rukin pyörä jäi seisomaan.

27/2

KUOPASSA.

"Kun köyhäll' ei ole muuta Juur' rikkautt' ollenkaan, Kai siksi näin viljalta hälle Toki lapsia annetaan."

Maakuopassa raskas vaimo Näin lohdutti itseään, Kun seitsemän törkyistä lasta Hänen hääräsi liepeissään.

Mies herran kuormia kiskoi, Pui viljat, kynteli maat. Öin kuopan mökkihin painui Hänen raajansa tarmokkaat.

Mut huomenna taas sama herra Hien, voiman mieheltä vie; Toki ryysyistä perhe raukkaa Se herra ei holhonnut lie.

Talo päivänrinnassa pulska Jalon herran on kartano; Yli vainion, järven siintää Näkö sielt' ylen mainio.

Mut herran hienokas perhe Mökin perhett' ei ymmärrä: He korkeita kouluja käyvät, Mökin lapset kinkeriä.

On muutenkin ilkeä nähdä Likasiivoa, raakuutta Ja köyhyyttä noin viheljäistä. Miks heitä ei nosteta?

22/3

LOHDUTTEEKSI.

Olet sairas, kauhean sairas, Ylen raihnas ja syntinen: Sillä syntinen aina on sairas Ja sairas on syntinen.

Sinä tahtoisit olla puhdas, Sillä terve on puhtoinen. Mut kuka on oikein terve, Kuka aivan on puhtoinen?

Pese elämän karkea kuona, Hiki, ihvekin itsestäs, Parannuksella hoitele haavas Toki päättyy tää elämäs.

Yhä muotoja muuta ja vaihda, Yhä ainettas uudistele, Mut ainekin on hivuvaista, Elinvoimalle kestä ei se.

Kaikk' aine ja muodot sortuu Elinkuonahan raskaaseen. Mut sortuuko voimakin? — Eikä. Se on elpyvä uudelleen.

Elämämme on voima, jok' etsii Yhä uusia muotoja vaan, Ja se muotoja vaihtaen nuortuu Eikä ennätä loppuakaan.

30/3

UUSIMAA.

Täynn' ihanuutta Suomi on Kuin rinta nuoren morsion. Mut rikkain, runsaslahjaisin On tytär Uusimaa. Se kasvaa viljaa, kansaakin, On aittana pääkaupungin Ja merta kansoittaa.

Se kasvanut on urhoja, Maan, kansan rakastettuja, Heit' emme koskaan unhota, Vaan työllä seuraamme: Jo kansa tääll' on valvova, Työn, uhrin altis, ahkera, Valohon rientää se.

Valohon, vapautehen Käy kansa kevätrientoinen. Edistys kutsuu kaikkia Maan onnen valvontaan. Maan, merten rikkauksista On uusi vilja versova: Valistus voimassaan.

Uusmaa on meille kultala, Maan kukka, kruunu, valtikka. Täält' alkaa Suomen yhteys Ja heimot katoaa; Täält' ystävyys ja veljeys Ja sortohengen hälvennys Maan nostaa, vahventaa.

Siis nouse, kansa Uudenmaan, Esille lahjas kantamaan! Uusmaa on Suomen heimojen Kotoinen yhteismaa. Kun kansaa kaikkein seutujen Tääll' yhtyy rantaveljehen, Niin Suomi soinnun saa.

Mit' olkoommekin heimoa, Niin kaikki suomalaisina Me työtä tehdä, palvella Maat' yhtä tahdomme. Tään Suomen voitto, kunnia On kallihinta, korkeinta, On meidän onnemme.

16/4

VALON VALVATTIA.

Sinikukkasesta syntyi perho, Sinivärinsä se siltä otti; Punahtava punakukan luota Heräsi ja purppuraisna lensi; Tumma perho tumman orvonkukan Povelt' aivan synkeäksi syntyi; Päivänperho valkea se liljan, Valkokielon huulilt' ilmaan lähti. Jokainen ne toukkina jo joivat Itsehensä värin ympäriltään. —

Minä synnyin, piennä uinaelin Kaikkivärisien kukkain luona, Ilon, toivon, tuskan tuutimana: Siks on kaikki kukat kultiani, Värit kaikki värjyy mielessäni, Tunnossani kaikki kiihkot telmii. Mutta kaikissakin kukkasissa Minä valon valvattia lemmin: Valohan on kukkasien äiti.

22/6

AAMUSUMUSSA.

Säveleeseen.

Päiv' ei pääse paistamahan, Kuu on valtaa vailla, Ihmissilm' ei kauas näytä Aamu-usvan mailla. Mutta meill' on oiva usko, Että päivä voittaa, Siksi mieli kirkastuupi, Ääni raikas soittaa. Aamu-usvan mailla Päivä vielä voittaa.

Siksi Suomi taisteleepi, Siksi teemme työtä, Että valon henkivoimat Viihtyisivät myötä, Että meissä selkiäisi Sumut Suomen maasta, Ettei veljyt veljyttänsä Riistä eikä raasta. Me kun teemme työtä, Sumut poistuu maasta.

NUORILLE.

Kun muodot jähmettyvät Ja riento uinahtaa, Kun harrastuskin sammuu Ja voima raukeaa, Käy esiin, nuorten parvi, Ja ihanteesi tuo, Ja niille uudet muodot Sydämmes lämmöin luo.

Puhalla riennonhenki Sun kansas sydämmeen, Ja harrastuksen hehku Verehen hyyteiseen. Ja Vuoksen kevätvoimin Vapaaksi aate tee, Niin toimenkukka puhkee, Uus vilja korkenee.

Vaan jos on rintas auhto, Käy luontoon, kansahan. On suuri oppikirja Elämä maailman. Sielt' opi rakkautta Ja voimaa kestävää: Himoilta minkä säästät, Se innollesi jää.

Elä luontoasi sorra, Sit' ohjaa, hallitse, Kuin villivarsaa nuorta Totuta kuormille. Iloitse, leiki nuorna, Kun hetki tarjotaan, Mut kuntoaskin käytä, Kun työhön kutsutaan.

SYDÄMMENI ON VIETY.

Hän muuten ei kuin silmillään vain mua rakasti, Ei sydämmellään, ei. Hän sanoillaan ja töillään minut aina hylkäsi, Mut sydämmeni hän vei. Siks olen hälle kylmä ja jäinen, tunnoton, Kun sydämmeni on viety, poveni ontto on.

JANNE SIBELIUKSELLE

Hänen Kullervosymfoniiansa kuultuani.

Kuin meren mahti voimakas On sinun sävelmaailmas; Niin syväkin, niin riehuvainen Kuin kiihkohurja karkulainen, Kuin intohimoin raivo myrsky Se vasten kallioita tyrskyy Ja halkoo vastuksien vuoret, Herättää vanhat, nostaa nuoret. Mut on se tyynikin toisinaan, Vakava, ankara voimassaan. Se suomalaisen on hengen meri, Jok' ajan myrskyssä taistelee, Se ahdistettu on kansan veri — Mut kerran valvova voittanee.

RAJOITETTU.

Elämä on rajoitettua toimintaa, joka pyrkii laajentamaan rajojansa.

Sun sydämmesi, omatuntosi On neulansilmä, ahdas portti, josta Tie käypi itse taivaan valtakuntaan, Tie kaikkisuuden kaikkitietoisuuteen. Mut seisten portilla jos luulet jo Kaupungin kaikkinensa tuntevasi, Niin yhtä oikeassa olet varmaan Kuin hermonystö, joka tuntevansa Ajujen kaiken tietomäärän luuli, Tai suuri pullo täynnä kirkast' ilmaa, Kun avaruudeks itseänsä uskoi, Vaikk' oli siitä hieno hiven vain. Mut pulloavaruus jos suljetaan, Se ummehtuu ja saastuu, homehtuu; Maailma-avaruuteen yhtymällä Se raikas-ilmaisena tallentuu. Niin hermonystökin on toimeton, Jos katkaistu se aivoin liitost' on. Myös herkäst' alkuhunsa liittyen On sydämmesi kirkassilmäinen. Osia nähden kokonaisehen Se pyrkii, pyrkii, pyrkii iäten.

ON TULOSSA.

Miks onkin hurjat ihmiset, Vihaiset käärmehet? He toisiansa lyövät, Purevat, toistaan syövät. Oi, joukot, mikä teillä on? — Pimeä heillä on.

Pimeä ihmismieli on Ja kylmä, armoton. On sydän talven jäässä Ja väärät juonet päässä. Oi, joukot, mikä teillä on? — No, talvi heillä on.

Ei veljyt suosi veljyttään, Vaan sortaa yhtenään. Himoa kiehuu itsekästä, Ei huoli kevätlämpimästä. Mik', ystäväiset, teillä on? — Yö, kalma heillä on.

Ken tulossa, ken tulossa? Mies soihdun kantaja! Sen silm' on lemmentulta Ja sydän puhdas kulta. Ken on se ihme? Ken se on? — Se joulusankar' on.

Se joulu on! se joulu on! Pois sydän tunnoton! Pois kansa kalvat heittää Ja peto kynnet peittää, Valoa vuoret heijastaa Ja kevät sarastaa.

TUMMA ORVOKKI.

ILTALAULU.

Kun illoin en nää tulta tuikkivan Mun kultani ikkunasta, Niin on kuin rakkain tähti taivahan Ois sammunut maailmasta; On mieleni rauhaton, Pois onneni tähti on, Siks aatokseni eivät viihdy työssä, Vaan mustin mielin harhaelen yössä. Oi syty, mun onneni tähtönen, Pala lohtuna kaipaavan sydämen!

Kun sammut kokonaan, Mun mieleni synkkä on; Kun tuikat hiemankaan, Jo virkoan toivohon; Kun täysin liekin käyt loistamaan, Valaiset mulle kaiken maan.

KÄY KANSSANI!

Jätä, kultani, taattosi rikkaus, Käy kanssani, lähdemme pois: Kaikk' aarteet korvaisi rakkaus, Se onnen ja nautinnon tois.

Käy kanssani, lähdemme loitollen, Salon sointuvan siimekseen, Siell' lauluja kuullen ja laulaen Sulot nautimme hiljalleen.

Himon kiihkeän, hempeän, hennokkaan Salon raittius raikastaa Ja voimaksi vaihtaa, — tarmollaan Käsi kirvestä heiluttaa.

Jätä, kultani, kaupunki kiihkoineen, Sun sylihini tempaisen, Vien kanssani kansan sydämeen, Sen rientojen rinnoillen.

Siell' into ja rohkeus siivet saa Ja sielumme kirkkauden, Ihanuuksille mielemme aukeaa — Se on ansio rakkauden.

PULASSA.

Minä peljäten Ja vapisten Lähenin hänen huonettansa — "Hän avanneeko oveansa" —

Hän avasi, Oi onneni! Mut pelon, toivon vaihemailla Nyt varmuutta viel' olen vailla.

Taas peljäten Ja vapisten Yritän tehdä tunnustusta — Maailma silmissäni musta.

"Oi, impeni, Sun kutrisi On minun musta maailmani — Jo tunnen siihen hukkuvani."

Minä soperran: "Sua rakastan." Mut turhaan toivon vastausta — Oi, pelastusta! pelastusta!

KAHLEETON RAKKAUS.

Jo rakastaa, jo rakastaa, Jo rakastaa hän mua! Hän mun jo sallii valloittaa Satakin suutelua.

Min' iloitsen ja riemuitsen Kuin hurja hurmatusti. Hänt' etsin, seuraan, ihailen Kuin haltijaansa Musti.

Niin kestää onnenhurmaus — On vähält' etten lennä; On mulla harras aikomus Avioliittoon mennä.

"No, vaihdammeko sormukset Ja kiiruhdamme häitä?" — Mut impeni: "Pois kahlehet! Elä toiste haasta näitä!"

Me rakastamme muuten siis, Naisvapautta suosin! Ja vanhoist' avioista viis, Alamme uuden kuosin.

Hän rakastaa, hän rakastaa, Molemmat rakastamme! Oi ihanata maailmaa, Vapauden maailmaamme!

KUIN IHMINEN.

Oi impeni, pikku tekopyhä, Mun suuteloitani vastaan yhä Sotia käyt Ja siltä näyt Kuin rakkautta et tuntiskaan. Minä rakastan ja ryöstän vaan. Elämä rakkaudeton On ruumis kylmä, sieluton, Keväätön kesä vain se on. Ja rakkaus suuteloitta se Ei tunnu ihmislemmelle: Se on kuin kiitos sanaton, Kuin tunne laiha, teoton, Kuin ajateltu sävel vaan, Kuin runo vailla muotoaan. En ole tolstoisti, en, Vaan rakastan kuin ihminen. Tok' ilman rakkautta suukko On varkaus, on murhapuukko.

OIKEIN, ARMAHANI.

Teet oikein, armahani, Kun hillit kiihkoani, Mua joskus väistyen. Ei aina onnenhellettä, On usein päivä pilvessä Ja ilma itkuinen. Yöhetken jälkeen vilvakan Näen päivän kirkkaan koittavan, Heleemmän, helteisen. Niin onnemmekin maallinen Se kautta yön ja pilvien Käy uunna ilmoillen. Teet oikein, armahani, Kun hillit kiihkoani, Välistä väistyen.

SEKÖ PALKKANI!

Oi onnellista hämärää! Me istumme, kaks lempivää. Kuu kurkistaa meit' ikkunasta. Oi, taivaan tähti, maailmasta Voit löytää paljon autuaita, Kun rakkaus vain valtaa maita. Se valtaa, Se valtaa! Minä hurmattuna suutelen. — Vaan kihlasormeeni pistoksen Saan ruusuni hempeän vyöstä — Sekö palkkani lemmentyöstä!

NEULA.

Kunpa saisin, kunpa saisin Kultanuppisen sormineulan, Varvasneulan, Silmäneulan, Korvaneulan, Tukkaneulan, Kukkaneulan: — Tytön piikkisen, pistävän, Poven liekkisen, lempivän! Rintahani sen painaltaisin, Hurjasti sitä rakastaisin. Polttavasti se pistää voisi, Mutta kaunis, se kaunis oisi.

LEMMEN-ONNI.

Kun istut polvellani Ja kuulet kuiskettani, Kun painut rinnoilleni Ja valtaat sydämeni, Kun hehku poskillasi Kuvastaa rakkauttasi, Kun koko maailmani Vavahtaa povellani, — Niin tunnen hurmausta, Rakkauden tenhousta, Jot' ei voi kielet maan Kuvailla konsanaan. —

Kuvailla voisitko Sen, kevät-aurinko? — — Sen voit! sen voit! — Kun maa Kukoistaa, tuoksuaa, Ja suonet mantereen Kun sykkii säntilleen, Kun vetten vuoltehet Ja satakieliset Luo yhteissäveleen, Kun taivas maata painaa rinnoilleen Ja koko luonto hehkuu autuuttaan — Oi, armas, tunnet jo, Ett' yksin aurinko Kuvailla voipi lemmen-onnet maan.

KÄÄNNEKOHTA.

Oli rakkaus kiehuma-asteessaan, Oli kuumimmillaan, tuhmimmillaan. Piti toinen toistansa aarteenaan, Sydämest' oli aarre kalleimmillaan. Ja toisiamme, kun rakastimme, Me epäluuloin kohtelimme, Ja luulevasti loukkasimme, Niin onnen tuskaksi vaihetimme — Siks että rakastimme. Maailman onni ja rakkaus, miksi Te haihdutte pilviksi, kyyneliksi!

VAIHTUU YHTENÄÄN.

Syysaurinko ei näytä itseään, Ei mulle impenikään. Hän eilen hurmasi mun hehkullaan, Tänäänpä peittelee hän rakkauttaan Ja arka, kylmä, nurja on, On mulle valju, tunteeton. Mut huomenna tai viikon päästä Taas sulautuu hän kenties jäästä Ja lainaa mulle lämmintään, Niin vaihtuellen yhtenään. Täm' onko lemmen onnea: Vain pakovettä, vuoksea, Vain hellettä ja pakkasta, Ikuista vankkumista vain — Se onneako kuolevain?

SAIRAS LEMPI.

Minä hartahasti katson ikkunaan. Miks ei sielt' armas näytä kasvojaan? Ei kotona! — Siis missä? — Hänkö pois! Nyt silmäni siis hänt' ei nähdä vois.

Minä tahdon nähdä kasvot armahat, Siit' ehkä tulkoon silmät sokeat. Siis uupumatta tutkin ikkunaa — Jo näänkin! — sieltä silmä tuikuttaa!

En lakkaa; ikkunaan vaan tuijotan Ja häntä kaipaan, jota rakastan, — Niin kasvotkin näen tummin kutrineen! Jo päivä paistaa mulle sydämeen.

Syliini siis voin hänet sulkea! Jo veri polttaa mulla poskia. Käyn huoneesen — hän eikö vastassa? — On huone kylmä, tyhjyys kotona. —

HÄN VIISAS ON.

Oo minun tyttöni! — Ensikseen Hän puikahti mulle sydämeen; Vaan siellä hän alkoi mutkitella Ja kolkasta kolkkaan piilotella — Hän pääsikin vihdoin valloilleen.

Hän tahtoo oppineeksi nyt tulla Ja sitten on toinen sija mulla: Ei mielly hän lemmen sokeuteen, Hän viisas on — juoskoon vapauteen.

HYVÄSTI.

Oi, rakkaus sormukseton Vain perhojen leikkiä on, Vain onnea itsekästä, Kuin elämä kukkasen, Jok' ei pyri tähkällen, Pois kuihtuu hyödyttämästä.

Jää hyvästi, impeni, Ja hyvästi lempesi! Sydän raukkaani kirveltää Ja kyynelkin vierähtää. Tok' ainiaks', impeni, jäät, Minä sormuksen tahdon ja häät. Siks etsinkin impyen sen, Joka suostuu sormuksehen. Minä kaipaan täys elämää. Jää hyvästi, impeni, jää!

VUOSI 1897.

JUMAL'AUTA!

Me nautimme onnenherkkuja, Niin luulimme — onni on luulo — Me kuulimme elämänlintua — Lie väärä tok' ollut se kuulo.

Näköhäiriö, silmien pettymys Tais olla sun tukkasi musta Ja herkkien aistien eksytys Sulo hekkuma suutelusta.

Himo siin' oli kenties paksua Ja heikosti hengen mieltä, Siks ollut on seuraus katkera Ja murhetta tihkuu sieltä.

Jumal'auta mieltäni korkeuteen Mun tahmean lempeni yöstä, Vie vaatimattoman rakkauteen, Joka onnea etsii työstä!

Vie rakkauteen, joka pyrkii vaan Muit' onnellisiksi luomaan Ja kaikille oikeutt' antamaan Ja vapauslahjoja suomaan!

SUOMALAINEN SÄVEL.

Mikkelin laulujuhlassa 19 p:nä kesäkuuta.

I.

Ken lähtee järven rannalle Ja kuulee kertun kieltä, Hän huomaa, ettei yksin se Vain kerro kevätmieltä: Sen luona laulaa peipponen Ja kaino sirkku soittaa, Soi leivo, nousten taivaasen, Yörastas kaikki voittaa, Ja juhlamieli täyttää maan, Kun käki lausuu kukkujaan.

Jos vielä korvaa kallistat, Niin kuulet kuherrukset Ja pääskyn kotirakkahat, Suloiset supatukset, Ja kylmän suonkin poskessa Kun kuovi laulaa koittaa, Ja kuinka joutsen kaukana Runoa suurta soittaa. Ja sointuihin luo varjoja Yökehrääjä ja huuhkaja.

Ken tässä sointuvirrassa Voi hyttyis-ääntä kuulla, Ken nurmen sirkkalauluja Myös soitannoksi luulla? Mut kukkaniitty tuntee ne Ja luonnon korva vieno, Yks sydän sykkii kaikille, Yks tunto hellä, hieno. Näin suurten, pienten liittymys On yhteissoinnun täydennys.

Ja kuolleet luonnonvoimatkin Tuon soinnun täydentävät, Kun aalto yhtyy tuulihin Ja loiskii: kevät, kevät, Ja metsän, kosken pauhinaa Kun säestää myrsky huima, Tai myrskyä taas tuimentaa Jyrinä, herranvoima — Niin kukin luonnon sydämen Er' ilmaukset tulkiten.

Maat halki, pitkin maailmaa Käy ilmain irtojuoksu, Mut meillä niistä hulmahtaa Vain Suomen kukkain tuoksu. Myös moni lintu meidän maan Käy kaukan' ulkomailla. Mut ääni niiden oisko vaan Sydäntä Suomen vailla? Ken syntyy, kasvaa Suomessa, Hän täältä lainaa luontonsa.

Hän täältä lainaa luontonsa Ja muillekin luo uutta, Kun suuren luonnon kuorossa Hän nostaa sointuisuutta. Niin luonnon osat, laulaen Vapaasti itseänsä, Myös muita vievät onnehen Kuin omaa sydäntänsä. Sill' onnen pohjatunnelma On kaikkein yhteissoinnussa.

II.

Nyt kuulkaa Suomen soitto ja laulu luonnikas! Se kansan hengen immyt, maailman oppilas. Ja Suomen sydänmailla sen kansan sydän loi, Elämän kouluun sieltä sen kova koura toi. Vaan nyt se kauas kaikuu ja ihanasti soi.

Sen Suomen sointutaide omisti armaakseen Ja voimavasti painoi sen liekkirinnoilleen. Siin' on se huolitellen ja hoiten kasvanut, On nuoren nousupolven suloillaan hurmannut, On maailmankin mielet ja maineen voittanut.

Muit' ennen, Suomen kansa on siitä innoissaan, Ja soinnun tenhotarta se kulkee kuulemaan: Se tuntemansa tuskat ja riemut kuulla saa, Mut taiteen taikakieli nyt niitä verhostaa. Se outo on ja tuttu — se kutsuu, tenhoaa.

Sen kehtonsakin luona hän kuuli lapsena: Se luonnon on ja kansan elämän kaikua. Mut nyt se voimakkaammin ja suurna ouruaa, Kun vanha muinaiskannel siin' uunna kajahtaa. Siks siit' on haltioissaan tää kansa, kaikki maa.

On haltioissaan, tuntee nyt soiton omakseen: On meidän lasten laulu: käy meidän sydämeen. Ja meissä kielet parhaat se tempaa soimahan: Työvauhti, toimi, tarmo nyt näyttää nousevan; Maa viljan kauniin kasvaa ja toivon uhkean.

Se toivo kauas tähtää vapaaseen aikahan: Kun ehjä Suomi soittaa ja hurmaa maailman; Kun kansain liitto kertyy valistusviirin luo Ja suuri kansain kuoro ihannesoinnut luo, Myös sävel Suomalainen osansa silloin tuo.

Siis antau, suomalainen, omalle luonnolles Ja maailmalle laula vapaasti sydämes: Sen myrskyt, myötäpäivät, sen muistot, toivelmat, Sen riennot rakkahimmat, ihanteet kirkkahat! Kun sielus aarteet laulat, niin parhaas lahjoitat.

NUORTEN LIITTO.

Nuori voima, vartioitu, ahdistettu, teljetty, On kuin vankka virta, sulkuin, patoin kautta kytketty: Sulut särkee, puomit puhkoo, valloillensa vaapsahtaa, Rannat rikkoo, partaat purkaa, auki tiensä ampuaa.

Kyläss' asui nuori voima, luonnon mahti valtava, Elämää se uhkui nuorta, noussut vanhan polvelta. Toimintaa sen veri toivoi, liikettä ja toimintaa, Mutta ontot ruhkariennot sille tyhjän tarjoaa.

Ahdistettu nuori voima kasvaa, paisuu partailleen, Nuorukaisen käsivarsi kaipaa töitä täyttääkseen: Jalotöitä, sankartöitä, mutta — mik' on jaloa? Kun sen tietäis! — mieli kaipaa selvää päivän valoa.

Mutta kieltoja vain kuulee, vapaat väylät suljetaan. — Nuori väki hiipii yöhön, tehden pillamuksiaan, Hiipii yöhön, juopi siellä raivotarten myrkkyjä, Sitten ihmismaille hyökkää, — mut ei sankartöihinsä:

Toinen toistaan raateleepi, veli iskee veljeään. Miksi? kysytään. Ei vastaa, kun ei tiedä itsekään. Äidit, siskot, morsiamet sekaan syöksyy itkien. Vimma viimein sammuu, mutta tannerkin on hurmeinen.

Joukost' astuu silloin nainen, sydän hehkuu rinnassa: "Miksi näitä voimia ei maamme onneks' uhrata? Onhan suota kylmää kyllin, lämpimäksi luokaa se, Mutta soiset sydämenne — ensin viljelkäätte ne!

Tuoll' on koulu, saumatkaamme siellä liitto uuden työn. Nuorten liitto, joka perkaa Suomen sydämistä yön. Etsikäämme itsestämme valon valtasäikehet. Niitä hoivatenpa meistä roudat lähtee talviset."

Naisen ääntä juro joukko vaiti, hiljaa kuunteli, Kunnes voitollisin veikko päänsä nosti, lausahti: "Oikein lausuit, tyttö, meille häpeäks' on leikit nää, Aika oiskin paremmin jo elämäämme ymmärtää!"

"Liittoon, nuoret, liittoon!" — kuului — "toivomme on paremmuus. Sitä jokainen kun tahtoo, meille koittaa aika uus!" — Nuoret liittyivät ja voimat viljelykseen ohjattiin, Sydämien maista lähtein puistot, pellot raivattiin.

Kukkiakin kasvatettiin, tiede, taide suojan saa, Kaiken kansan nuoret kättä toisillensa tarjoaa. Lempeämpi henki huokuu mutta sentään voimakas. Nuoriso, kun itses ohjaat, myöskin ohjaat Suomeas.

Pönkitä tai kaada vanhaa, tuntos suunnatkoon sun työs, Mutta muista, uuden polven uutta luotava on myös, Uutta, jonka arvo vaatii tunnustuksen, huomion, Uutta, joka kerran kestää jälkipolven tuomion.

Nouse, nuoren kansan päivä, silmin kostein, kirkkahin, Sydämen ja tiedon silmin, mielin rohkein, valvovin: Valvo hengen oikeutta, vapautta Suomenmaan, Myrsky tulkoon — epätoivo elköön meille milloinkaan!

Tampere 1/7

SUOMALAISEN TEAATTERIN SYDÄN.

Mehu elämästä puserrettiin, Näyttöpermannolle supistettiin. Siinä kiehui, kuohui se ja jyski, Että lattiat ja seinät ryski. Siinä perhe, yhteiskunta eli, Valtio ja kirkko toimiskeli, Siinä nähtiin päiviä ja öitä, Tehtiin sodan- sekä rauhantöitä, Elettiin tai kuoltiin kunnialla, Hallittiin tai oltiin vallan alla. Siinä soitti, siinä lauloi kööri, Joukon johti jalo tirehtööri.

Mut ken vienosti, kuin hyvä henki, Teki mieluiseksi vastuksenki? Kenen hymy joukon kesken hiipi, Että tuskin kuului kaino siipi? Kuka joukost' etsi yksinäiset, Eksyneet tai surren itkeväiset? Ken se heille lohdutusta antoi, Pulmapäivin kuka avun kantoi? Kuka sekamelskan, hämmennyksen Uhatessa laittoi järjestyksen? Ken se riidan, eripuran tiesi Lauhdutella paremmin kuin miesi? Sitte, työn ja sovun vallitessa, Ken loi mielihyvän jokaisessa, Että into lensi ihanteihin, Taidetekoihin ja sankareihin?

Moinen, näkymätön maailmalle, Käsi, joka joutuu kaikkialle, Silmä, joka unhotetut kaivaa, Sydän, jota toisen tuskat vaivaa, Nainen onpi, rikassielu nainen, Kaikki kerkiävä, huomaavainen: Emilia Bergbom, lämminmieli, Hieno sydän, hellä käskykieli, Aina nuori, hilpeäkin aina, Niinkuin aalto suvisunnuntaina, Sydän teaatterin Suomalaisen, Kunnia ja kiitos Suomen naisen.

4/9

MINNA CANTHIN MUISTO.

Minna syntyi kosken partahalla, Näki aallot ankarassa työssä. Työ ja touhu kiehui kaikkialla, Lepoa ei nähty edes yössä.

Luonnonvoimaa ihmistahto käytti, Johti sen kuin orhin ohjaksista, Hyödyntietä, voitonväylää näytti, Nosti linnat virran vaaluvista.

Minna näki kuinka kansa hyöri: Miehet, naiset, heikko lapsikansa Riensi linnaan, missä rattaat pyöri, Sinne syyti ihmisvoimiansa.

Ihminen ja koski kilvan kieri Huimaavissa voitonrattahissa, Tuhansien onni alas vieri, Särkyi miljoonissa kuplasissa.

Joukko kalpeni ja kuihtui, sortui, Kääpiöksi nääntyi ihmissielu, Tuhansia sydämiä murtui, Mut ei tyydy voiton ahnas nielu.

Ajan aatteet köyhän avuks' ehti, Saarnaten kuin syksy paljastusta, Maahan lensi kuiva, kuollut lehti, Tuulet huusi hengen uudistusta.

Paljastusta! — sitten uudistusta! — Minna ajan henkivirtaan yhtyi, Sille tarjosi hän palvelusta, Ihmisyyden suureen työhön ryhtyi.

Minna sääli siskon, veljen vaivaa, Heidän tuskat tunsi povessansa, Heille päätti aartehensa kaivaa, Sydämenkin riistää rinnastansa.

Hänessäkin luonnonkoski kiehui, Jalon intohimon vahva valta, Vaan se "köyhän kansan" voitoks riehui, Heikon tahtoi nostaa sorron alta.

Siksi kuuma sydämensä sykki "Kauppa-Lovolle" ja "Homsantuulle", Siksi suonten vilkas veri tykki "Kovanonnen lapsille" ja muulle.

Ihmisyyttä, heikon oikeutta, Vapautta edistyksen tähden! Niitä vaati hän ja rakkautta Hehkui maansa yhteis-onnen tähden.

Siitä innostui hän taikka suuttui, Kuinka painoi oikeuden vaaka, Aina helläks, herttaiseksi muuttui, Keventyi kun kärsivien taakka.

Aina herkkä, hellä, hehkuvainen, Seuran sydän, innostaja nuorten, Tarmokas kuin mies, mut vieno nainen, Päivänpaiste, pehmittäjä vuorten.

Missä voittaa valistuksen valta, Missä ihmis-oikeus on pyhä, Siellä heikot nousee painon alta, Siellä elää Minnan muisto yhä.

SEMINAARILAISMARSSI.

Ylös, Suomen nuori joukko, Pimeyttä vastahan! Valaiskaamme joka loukko, Koti köyhän, rikkahan. Valistus on voitonviirimme, Suomen onni olkoon onnemme. Ylös, ylös, nuori joukko, Väki päivän valvovan!

Meiss' on viljelyksen vahti, Vaikk' on työmme kuuluton; Suomen voima, maine, mahti Rientojemme riemu on. Toukomieskin elää kylvössään, Mekin joutukaamme kylvämään! Ylös, viljelyksen vahti, Työhön, toivon toukohon!

Polvet nousevaiset, teille Elämme tai sorrumme. Vilja, jok' ei kypsy meille, Luokoon teidän onnenne. Meidän silmissämme kangastaa Valon Suomi, suuri viljamaa. Polvet nousevaiset, teille Liehuu voitonviirimme.

RUUSUKUUMEESSA.

Nyt muistan kuinka metsätorpassa Sun kätes hoiti köyhää vaivaista Ja kuinka pojan punatautisen Sä paransit ja äidin sydämen. Ma tuota näin ja melkein kadehdin Ja tunsin että myöskin sairastin — Mua kädelläs sä koskit: — paranin.

Nyt poissa olet, Aale, kaukana Ja minä kärsin ruusukuumetta. Se sydämeni pohjaa kivistää Ja parannust' en jaksa ymmärtää. — Sun kätesi, sun rintas, tuoppa ne Nyt joutuin sydämeni kohdalle, Niin terveheksi teet mun varmaste!

SYYS-ILTA.

Iltataivahall' on pilvi uhkaava ja synkeä, Länsiaallon päällä päivä välkkyy hellä, hempeä, Koko päivän se piiloskeli, Pilven alla vain ujosteli, Illalla nyt näyttää loistoaan, Mennessänsä toiseen maailmaan.

Päivyt kulta, iltaruskossasi Valonriemut vietkö mukanasi? Vietkö, ilta syksyinen, Kauneudet kukkien? Eikä kuulu linnun laulukaan, Syys vain vonkuu voitonhuutojaan. Vietkö kaikki valonriemut, syksy armoton? —

Järven tuolla puolen kirkas oraspelto on. — Ken käy täällä järven rannalla, Astuskellen puiston polkuja, Hypiskellen, lauleskellen, Hedelmiä poimiellen? — Sehän itse laulukieli Aale impi on! Sinisilmä, tummatukka, Puiston lintu, puiston kukka. — Syksyssäkin Aale impi viittaa toivohon.

SUKSILLA.

Hei, parvi nuori, urhokas, Nyt nosta, polje suksiasi Kas kuin ne luikuaa Ja selkä notkahtaa, Kun vaaran viertä alas asti Me lasketamme terhakasti, Ett' aivan polttaa posket, Kun kiehuu suonten kosket. Ja helmet päivän loistossa Ne hohtaa hangella.

Tuo hiihti hankeen — tupsis! hoi! Ken kompastuu, hän nousta voi. Jos pikku vamman saa Tai veri tilkahtaa, Ei sovi siitä liioin surra, Vaan luontoansa täytyy purra. Elämän moni hetki On vastuksien retki. Sen vuoksi voima, urhous On meidän harjoitus.

Pain. joulukuussa.

ETTEN SAMMUISI.

En viinoja juo, en rypälevertä, Se viekää pois! Ne sieluni surma ois. Juon valkeutta, Ja korkeutta, Kuin helmiä, Kuin tähtiä, Kuin avaran taivaan kirkasta merta, Juon soihtuja, jotka välkkyvät yössä, Jumalan kirkkaassa tähtivyössä. Oi, etten sammuisi milloinkaan, Jos sammun, syttyisin uudestaan, Yhä uudestaan!

20/2

LAULUUN YRITYS.

Pää on täynnä aatoksia, Sydän sykkii herkkä, hellä Täynnä tuskan tuntehia — Mieli tekis lenneskellä!

Mutta raukea on siipi, Innostust' ei jaksa kantaa: Taudin myrkky tarmoon hiipii Eikä tahdo lentää antaa.

Rautasängyssä hän loikoo, Kylmän reunan kohtaa käsi, Päänsä nostaa, kättä oikoo — Missä kultas, ystäväsi? —

Kultaniko? — Elä kysy! Niist' on kaiho kertoella. Köyhän luon' ei kullat pysy, Koditont' ei armastella.

Vieras katto, seinä, tupa, Käsi vieras hoitamassa. — Eihän vieras! — Onhan lupa Veljestyä maailmassa.

Kuka lempeyttä suopi, Hän on veljyt, sisko, kulta; Kuka suojan, hoidon tuopi, Hän tuo kotilieden tulta. —

Oikein! Kiitos lämmöstäsi! Kiitos ystävyyden töistä! Ojennahan tänne käsi, Noustakseni rautavöistä!

Näistä kalman kapaloista Nousta tahdon — tänne kynä! — Laulaa tahdon maailmoista, Joit' on mulla keksittynä. —

Nousi hän ja lentoon lähti; Kauaskohan siipi kantaa? Mik' on uuden laulun tähti? — Kai niist' aika tiedon antaa.

AINO ACHTÉLLE.

Kirjekortti.

Sun laulusi kauas kaikuu Yli maailman kaupungin, Mut Suomeen ja suomalaiseen Se on sattunut syvimmin.

Sydän suomalaisen on Sulla, Syvä, hellä ja herttainen, Omituinen on taiteesi tenho Ja luontosi puhtoinen.

Uus puhtoinen vuosisata Sinä laulakin maailmaan, Ett' oikeus tähtenä paistaa Ja vapaus kirkkainnaan!

Montreux keväällä.

MERANIN LAAKSO.

Oi ruusujen ja laakerien laakso! Satojen alppivetten virtaukset Maan allakin tääll' elämätä soipi Ja täällä huokuu hienot tuulahdukset, Niin vienot, että leijonaankin lemmen Ne liehtoisivat, jos se asuis täällä. Mut tääll' ei tohdi peto syntyä, Kun luonto niin on hellä, hyvänsuova. Tääll' löytäneekö käärme myrkkyä, Kun ilma näin on rakkautta luova. On kansa ruskoposki, vankkavarsi, Elämän-iloinen kuin voimankukka. Ja kasvitkin ne maitten kaunihimmat, Maailman kaikist' ihanista maista: Voikukka yhtä ihana kuin ruusu, Mun lemmittyni koivu, raita, kuusi Ja petäjäkin, hongan heikko veikko Ja Rooman laaker', Kreikan öljypuu, Kivitammi, Foinikian sypressi, Egyptinmaan ja Kiinan palmupuut Ja Himalaijan seetri solakka, Rehevä Balearin puksipuu Vakavan Saksantammen luona seisoo. Ripeä, hieno Ranskan poppeli Espanjan kastanjata kaulaileepi. — Myös viljat kaikki täällä jyvän kantaa: Ruis', ohra, kaura vuorten otsapäillä, Ja vuorten rintamilla vehnä, maissi. Iloisten viinirypäleitten luona. Vaan alpin vihreöillä varpahilla Hedelmämetsä, kukkakenttä heilii, Suloisin tuoksuin auringolle vastaa Ja hedelmöivät oksat maalle kääntää. — Kaikk' ajat täällä kattelevat toistaan: Vanh' aika roomalaisin valtatein Ja keskiaika liika linnoineen, Uus aika tuhat yrityksineen. — Kaikk' ajat täällä yhtyy yhteen aikaan: Kun ylähäll' on talvi valkopää Ja kevät vuoren rintaa vihertää, Niin kesä laaksossa soi parhaillaan Ja hellerinteen hedelmät jo kypsyy. — Kaikk' ajat, maat ja kansatkin tääll' yhtyy: Etelän, Pohjan, Idän, Lännen maista Ja Itävallan satain kansain luota On täällä etsiviä, kaipaavia: Elämän, voiman, terveyden toivo Toi heitä tänne luonnon rintapäille, Ihanan ilman, sinitaivaan alle. Tääll', unohtaen kuumat kiehumiset Ja vihan vimmat, riidat, riehunnat, He kättelevät toisiaan ja rauhaa, Jumalan rauhaa suovat toisillensa. He yhtä kohden: terveyttä kohden Ja voimaa kohden kaikki pyrkivät, Kuin kaikki metsä, kaikki vuoretkin Sinisen taivaan korkeutta kohden. Ja toiset nousta voivat, nousevatkin, Mut toiset laakson pohjaan painuvat, Purojen pauhinaan ja kukkain tuoksuun Ja ikuisuuden vahvan virran juoksuun.

Tää laakso veljeyttä valmistaako Ja kaikkein kansakuntain liittoutta, Sit' aikaa, jolloin joka kansa johtaa Omia rientojansa omin neuvoin, Ei toinen tieltä työnnä, ahdista; Kuin kukin itse askeleensa ohjaa Ja arvon suo myös toisen askelille? Tai tämä ystävyys ja riidan lakko Vain valmistaako haudan hiljaisuutta? Tää onko kansain sairaskoti vaan Ja koti nukkivien terveitten, Joit' armovirsin munkit tuutivat Siks että viimein kaikki nukkuvat — Tää kansain yhteinenkö hautuumaa?

Meran keväällä.

KEVÄÄN ELEITÄ.

Niin päivä paistaa laaksoon lämpimästi, Ett' aivan kiviaita palaa. Nyt sisilisko liikkuu vikkelästi Ja käärme kiemuroipi salaa Ja konnakin nyt kurnaa kuopassansa Jo elinhaluisia laulujansa Ja maanalaiset virrat pauhaa. — Mitäpä sitten perhoset Ja kärpäset ja lintuset, Ne eivät öilläkään saa rauhaa, Ne eivätkö lauleleisi Ja voittoa muilta veisi! — Ei toki kansan nuorisolta! Sen lauluhan soipi vainiolta, Niin voimakas ja tuores ihka Kuin päivänrinnassa metsän pihka. Elämän toukokuussa sen On laulu raikas ja lämpöinen.

Meran keväällä.

HERHILÄITÄ.

Hiidenlintu herhiläinen, Tumma syöjä turilas, Puusta puuhun lentäväinen, Mik' on tarkoituksenas? Kaikki kasvaa, viinit, viljat. Kaikki kukkii, ruusut, liljat, Niityn neilikit ja kirsipuut, Päärynät ja omenat ja muut. Tuhatkielin, tuhatkukkasin, Silmin toivovin ja lupaavin Kaikki lempivät ja leikkivät, Kaikki hedelmään ne pyrkivät, Lintujenkin kevätlaulu soi. Tumma syöjä turilas, Mik' on tarkoituksenas, Hävitys sua huvittaakko voi? — Sisään silloin ikkunasta Lentää kaksi turilasta. Sydäntäni varten tänne Luulitte nyt lentävänne! — Teistä pääsen surmaamalla! Mutta uusia, oi uusia Herhiläitä, hiidenlintuja Niitä pörrää kaikkialla.

Meran keväällä.

NIMETÖN KUKKA.

Alpin reunaa astelen, Sieltä poimin kukkasen, Nimettömän, jot' en tuntenut. Sitä tutkin, kyselen. Saapuu siihen tyttönen, Nimetön myös, jot' en tuntenut. Kukan hälle tarjoan. Hän sen ottaa hymyten. Näytti hieman tuumivan. Alpin rintaa astelemme, Toisiltamme kyselemme, Iloitsemme molemmat, Ett' on kukat ihanat, Että maailma on kaunis, Että linnut laulavat, Että, että — tiesi mitä, Kaikkea en kerro sitä. Mutta mikä oli kukka? Ken se tyttö tummatukka? — Multa haipui molemmat.

Meran keväällä.

KORKEALLA.

Mitä siellä on tuolla korkealla? Vain luntako? Pelkkää jäätä? Mitä nuo synkät pilvet uhkaa, Kun uhmaten nostavat päätä? Ne tuovatko ukkosen, rankkasään, Ne siellä kun väikkyvät yhtenään, Vai rinnalle laakson kukkivan Ne laskevat vihman virvoittavan? Ja korkea otsa kun selkenee, Kun alppimaisema valkenee, Mitä kaikkea kaunista nähdä voin? Näin vuorta kiiveten aprikoin. Hikipäin minä nousen ja huokuen. Talo laaksossa pientyy, pientyy. Jopa seisaun vuorien keskellen, Mua tuulonen vilpeä armii. On ympärilläni laaja maa, Kyläkunnat ja kaupungit aukeaa, Näen vettä ja taivahan valtavan Ja nousevan auringon kirkkahan, Kuin laivan kiiltävän, kultaisen, Näen hohtavan sen yli vuorien. Myös alppikarjojen kelloja kuulen Ja hoilotuksia paimenten: Minä onnelan maisemiks nämä luulen! Vaan silmäni lentävät loitollen Ja mieleni pyrkii laajenemaan. Tämä onni on löytämis-onnea vaan. Jääkilpiä silmäni sulattaa Haluaisi ja kauaksi katsahtaa. Mut siellä ne vuoret sulkevat tieni, Maa kiskoo silmäni laaksohon. Minä huomaan, että on maailma pieni. Mua kaipaus ankara ahdistaa: — Taa vuorten ja taivaanrannan taa.

Sveitsi 9/8

LAULA, TYTTÖ!

Pieni tyttö sinisilmä, Punaposki, ruususuu, Istu tuohon polvelleni, Siin' on sulle laulupuu.

Laula mulle, laula muille, Maailmalle laulele, Ettei ennen aikojansa Sydämemme vanhene.

Laula, tyttö, ettei surra Otsaa ryppyiseksi saa, Ettei murhe mieltä murra, Toivo päivät kirkastaa.

Laula, tyttö, toukomaille Päivä kirkas paistamaan, Meihin laula rohkeutta Työhön, itseuhrantaan.

Kevättänsä lintu laulaa, Tyttö laulaa nuoruuttaan. Suomityttö sydämensä Kullat kantaa maailmaan.

Kesällä.

OMA TUPA.

Sinisen järven rannalla On tupa, pieni tupa, Mua kultani sinne on kutsunut, Kun hällä on siihen lupa.

Sinisen järven rannalla On tilkku, pellon pala, Siinä se leipä lainehtii Ja aallosta nousee kala.

Se pelto on pieni ja tupanen Kuin pienen linnun pesä, Mut missä voi viihtyä rakkaus, On talvikin siellä kesä.

Heinäkuulla.

RHONEN JOUTSENET.

On ilma helteinen, on väri Ja Rhoness' uipi joutsenpari, Ne vastavirtaa nousevat, Ne nousevat ja laskevat. Ne noustessaan ei seuraa lohta, Ei laskiessaan lastua, Vaan aina sama virran kohta On heidän uida mieluista.

Miks ei ne ulapalle viillä? Sielt' uljas Rhone voimaa juo. Ne yrittävät, mutta niillä On mieli ruokapurnun luo. Vaikk' ylöspäin ne halajaa, Ne alas sentään palajaa. — Hei, joutsenet ne Rhoness' uivat, Ne nousevat ja laskevat. Ne ulapasta unelmoivat, Mut miss' on teot rohkeat? Kuin voivat joutsenetkin sorjat Noin olla heikot ruokaorjat!

Geneve elokuulla.

ALPPIMUISTOJA.

Sain alpin rintaa käyskennellä Ja raikast' ilmaa hengitellä; Näin voimaa, terveyttä siellä, Sain rohkeutta alppitiellä — Oi, Suomen tyttö, varroppa, Tuon sulle alppiruusuja!

Suokanervia mulle tuo, Mun syntyseutuni on suo.

Sain alppilaaksot armastella Ja karjankellot kuulostella; Näin vuohet, kauriit kaarisarvet Ja onnelliset paimenparvet. Siis mailta alppipaimenten Tuon sulle orvonkukkasen!

Tuo orvon Suomen orvokki, Se mulle muita kalliimpi.

Näin aamun aurinkoa nuorta, Sen kultaavan jää-otsaa vuorta Ja kuulin vuorten soitot, soinnut, En hurmaumatta olla voinut. — Jään luonta, alpin harjalta Tuon sulle jalovalkoja!

Tuo vilukukka Suomen jään Mun sydämeni lämpimään.

Sain nähdä vuorinuorisoa, Sen vapaat' onnentaisteloa, Sen ahkeruutta, kestävyyttä, Sen tointa, riennon lentävyyttä; Sen vapaan käden taidosta Tuon sulle, armas, muistoja!

Tuo kätes, sydämesi, ne Luo meidän yhteis-onnemme.

Kun liikun kansain kultamaita, En tahtois sulle olla saita, — Oi, tieteen, taiteen kultavuoret Ja ihmisriennot, jalot, nuoret! Jos vallassani oisitte, Niin veisin teidät Suomelle.

Tuo työsi, toivo, rakasta Ja luota — siin' on rikkautta.

Mut kultia ja kunniata Ja maineen loistopurppurata Kun voisin sulle saavuttaa Ja kruunun päähäs istuttaa, Niin mun ois rintas lämpimyys!

Voit sydämeni valloittaa — Tuo mulle puhdas ihmisyys.

Geneve elokuulla.

PIHLAJA ETELÄSSÄ.

Kurja pihlaja, kuinka tänne eksyit, lintuja oksillas? Eksyit orvoilta pohjanmailta, etkö kaivanne kotias?

Ethän suorana korkealle nouse täällä kuin Suomessa; Valo väikkyy ja lämmin läikkyy täällä — miksi et kohoa?

Seetri, sypressi luonas seisoo, korkealle ne nostaa pään; Sinä mustien lintuin alla alas lyyhistyt kyttyrään.

Kuka kukkias täällä hoivaa, kuka marjojas maistelee? Sua täällä ken pyhäpuunaan kotikummulla hoitelee?

Ikivehreät kivitammet täällä tarjovat varjoaan, Luumupuistot ja viinitarhat suovat lapsille marjojaan.

Pyhä pihlaja, kuinka tänne eksyit outohon maailmaan? Unhotettuna tääll' et höysty — kaipaat hoitoa kotimaan.

Genève 2/9

AIDAN TAKANA.

Puistotarhass' aidatussa Lapset laumoin leikkivät, Poikalapset, tyttölapset, Siskot, veljet vikkelät.

Ilontunne ylhäisinnä Heitä siellä laulattaa, Elinvoima ohjatonna Omin valloin puhkeaa.

Pienten pauhinata tutkin, Seison rauta-aidan taa. Murheetonta riemun aikaa Sydämeni kaihoaa.

Hellepäivin sääsket surraa, Kevättänsä luonto soi, Elinkiihkojansa lapset Kilvan kiehuu, karkeloi.

Mut on multa suljettuna Lapsitarha riemukas, Tuskattoman onnen aika — Kauas poistuin portiltas.

Rauta-aita pois mun sulkee Lasten leikkitarhasta, Kauas sieltä tieni kulkee — Enkö koskaan palaja?

Enkö koskaan? — En, en koskaan. — Lapset, riemuin leikkikää! Aikanansa lapsitarha Myöskin teidän taakse jää.

Genève 7/10

MONTBLANC.

Jalo Montblanc, korkearinta, Se päätänsä pilviin nostaa Kuin jättiläisvanhus suuri. Sen kylmä ja ylpeä otsa Ei laaksojen hellettä tunne, Ei tuskaa, kuumetta kansain, Jotk' alhaalla kantavat kuormaa Tai huutavat sääliä suurten. Se tunnotta nähnyt on, kuinka Himot riehuvat Ranskan maassa, Ihmisoikeus sortoa kärsii. Se nähnyt on karkean painon, Sotavalta kun, Saksasta nousten Yli Euroopan rientoja kahlii; Ja virka- ja aatelisherruus Ja kirkkojen taikaustaito Apenniinien, Pyrenein maissa Luo sokkoa, kurjuutta kansaan — Mut missä on kyyneles, Montblanc?

Jalo Montblanc, korkeaotsa! Sydän sulla on vuorta ja jäätä: Sinä orjuudesta et suutu, Et innostu vapaudesta, Joka Sveitsissä viljoja kantaa, Luo tointa ja tarmoa kansaan; Ei onnettomuus, ei onni Sun ruhtinaspäätäsi käännä. Olet itsekäs kuin väkivalta, Joka Korsikan saarelta nousi, Joka loiston ja kunnian paisteen Joi yksin ja kansoja polki. Miks syty ei rintas ja hehku Hyvän, oikean puolesta maassa? Kai ohimokulmasi jäiset Ovat kiihkojen hautakumpu, Sotaraunio taistelun jälkeen. —

Oi, tuomitsenko sun väärin? Sinun otsasi pilvet kenties Ovat murhetta onnettomista. Valonhohtava pääsi — kun kylpee Se auringon purppuramertä — Ylös kutsunee valkeuksiinsa. Jalo Montblanc, otsasi loistaa Ja silmäsi kyynelet vuotaa, Purot juoksevat rintojas pitkin. — Sydän sullakin sykkiä mahtaa.

Genève.

LIIAN KALLIS.

Mikä uhkuva kylläisyys! On ihmelinna päivänrinnassa, Sen ystävä on leuto lämpimyys, Ei vuoret sinne päästä pohjoista, Vaan etelästä tuulet Afrikan Sen rantaan tuovat aallon vilpoisan. Siell' loistaa kukkakunta ihana, Oranssi kypsyy, viihtyy viikuna Ja siellä sankkalatvaa palmua Muratti kiertää, ruusu murattia. Nuor' pari istuu niiden varjossa, Sen kädet loistaa kultarenkahia Ja ilma heille tuhat tuoksua Tuo ihaninten kukkain huulilta, Vaan terveydenkukka hehkuvin On heille tuoksultansa mieluisin: Sen voimasta he toistaan ihannoivat, He nauttivat ja kahden hekkumoivat, Kun muurit muilta suojaa puistoa —. Vaan kuka vieras seisoo portilla! Käy, vahti, kysy, mitä tahtookaan? — Se sairas, kalpea on nuorukainen. Hän köyhä mies on, halpa muukalainen Ja terveyttä täältä etsii vaan. — Sen sydämeni hälle hyvin sallis, Vaan sano, että tääll' on liian kallis. — Suur kiitos, herra! — Vieras läksi pois. Ja päivä paistoi, kukat tuoksusi Ja ihmelinnan herkut lemahti, Kuin ilma täynnä kylläisyyttä ois. Vaan köyhän sairaan soipi korvissa, Jos minne kääntyy: liian kallista.

Riviera lokakuulla.

ETELÄSSÄ.

Näen etelässä kukkaparven valion, Hedelmäpuita loistavia paljon, Etelän ruusut kiihkotuoksuiset Ja hehkuposket marjarypälet; Vaan luona loistavien tarhojen Myös munkkikukan, kurjuusköynnöksen. Ne kaikki kilpailevat keskenään. Mut laihemmalla syrjämaalla nään Voikukan, orvokin ja heinänpään, Ne mulle ystäviä lapsuudesta, Kun niitä poimin kotiturpehesta. Ne enin täällä viehättävät vasta Kuin maailmalla kotimuistot lasta. Myös täällä terveyden satakieli Soi mulle; mutta sentään kaipaa mieli Kotoista laihaa kukka-, viljamaata Ja Suomen sävelt' unhottaa en saata. Oi nouse, kaiu kauas maailmaan Ja käännä kansain korvat kuulemaan Mun orpokansaani ja syrjämaata!

Cannes 8/11

SULJETTUNA.

Käydessäni ulkoilmassa, Kysyn, kuulostelen luontoa. Toisinaan se avomielin Mulle vastaa selvin kielin, Lausuu monta ajatuksistaan, Joita joskus hellyn laulamaan. Mutta toisin vuoroin se Mulle tuntuu kylmälle: Vaikk' on kukat puhjenneina, Tähtitaivaat auenneina, Auki virrat, järvet läikkyy, Kuvat lähtehissä väikkyy, Linnut, lapset laulavat — Mulle kaikki tuntuvat Niinkuin vanhat tarinat, Kuivilta kuin hongan kaarna Taikka vanha fraasisaarna, Ilman voimaa, vaikutusta, Kuin ne peittäis verho musta. Ulkosilmin niityt näen, Ulkokorvin kuulen käen, Sisäsilmät, korvat, ne Kääntyivät kai toisaalle.

Cannes 10/11

PERHOLLENI.

Perhoseni, hetki lennä, Tuulten halki koita mennä. Vaikka seuraat tunnelmoita, Aina etsiä tok' koita Valon puolta. Pidä huolta, Ettei eksy silmistäsi Ystäväsi: Valon luoma kukkanen — Ole päivänperhonen!

Cannes 12/11

TUNNELMISSAAN.

Kuu ja tähdet tunnelmistaan Tunnelmia meihin luovat; Tuulet milloin pilvimielen, Milloin "hyvän tuulen" tuovat. Tunnelmissaan meri rantahan Joskus tuopi helmisimpukan, Useammin tyhjän kuoren. Tunnelmissaan päivä antaa Maalle kevätnurmen nuoren, Elämää ja kukkia, Lintuja ja lauluja, Sydämen ja tunnetta; Mutta sydän yllään kantaa Ajatusten ahjoa. Siksi tunnelmista ihminen Poimia voi helmen — aatoksen.

Cannes 12/11

TOTUUDESSA.

Kuin okapalmun lehti piikkinen, Se minun rauhani ollut on; Mun lempenikin tuhatväkäinen On onnen-etsintä onneton. Työn hedelmät ja voiton laakerin, Oi, usein nekin kastoin kyynelin. Mut totuudessa — sekin kaktuksen On vertainen ja piikkilaitainen — Vain totuudessa onnen varmimman Voin aina löytää, toivon tuottajan: Se, niinkuin kaktus, vaikka haavoittaa, Taas palsamillaan voipi parantaa Sen, joka rakastaa.

Riviera 21/11

LAULU KUUSTA.

Pieni tyttö Ranskanmaalla Laulun laittoi kuusta; Mandoliinilla sen soitti, Lauloi sulo suusta.

Kuu se sitä kuulosteli Esterelvuoren yllä, Hopeoita rannan aallot Välkkyi yltäkyllä.

Tummat öljypuut sen kuuli, Kuuli pulska palmu, Ruusu kuuli hymyhuuli, Mutta nukkui valmu.

Sydän ruusun sykkäeli, Palmu korvaa käänsi; Kylmän kuunkin sydän raukan Syrjälleen se väänsi.

Oransit ne onnellisna Putoelivat puista, Tytön luo ne vierivätkö — Sit' en oikein muista.

Viikunakin virren kuullen Puussa puhkes' auki; Vapahaksi vainottunsa Päästi ahnas hauki.

Ihmiset sit' ihmetteli, Mistä taika lähti. Mutta mulle kuiskasi sen Kirkas iltatähti:

Siinä tenho: — tyttö säihkyi Rakkauden tulta: Silmä silmään hälle hehkui — Nuori nukkekulta.

Cannes 24/11

EUKALYPTUS.

Eukalyptus, puitten sankaria, Kasvaa tummain sypressien luona, Mimosan ja myrtin vierehisnä, Uljahasti korkealle nousten Yli palmujen ja petäjitten, Muita suosien ja suojustellen, Muita heikompia hoivaellen, Ukon uhkaellen, myrskyn tullen: Varjossa sen viihtyy kukkakunta, Lilja lempeä ja rakas ruusu, Sille sydäntään ne tuoksuavat, Laakeri sen luona viljoin viihtyy, Sitä kaino vuokkokaan ei kammo, Turvan siltä tulppaanikin saapi. Itse sydämestänsä se vuotaa Terveyden, voiman voitehia. Eukalyptus, uljas eukalyptus, Suuret kasvakoot sun vertaisikses!

13/12

KAKSI RUOHOA.

On kaksi tunnettua ruohoa, Ne toisihinsa voivat vaihtua, Niin yhtä maata niill' on kukkaset, Ja juuret, varsi, lehdet, helpehet. Mut maista heitä, tunnustele heitä, Niin toinen terveyttä tuoksuaa Ja ympäristöänsä sulostaa, Vaan toinen taudin tuo ja kyyneleitä.

14/12

SUIHKUKAIVO.

Syvä kaivo sydämestä maan Öin ja päivin kuohuu suonistaan. Valon välkkehessä suihku sen Kirkas on ja hohtohelminen. Silloin silmä mielihyvissään Sitä nähdä tahtois yhtenään. Linnut, siipiänsä pöyristellen, Lentävät sen kylpyyn leikkiellen, Siinä lapsi loiskii mielellään, Kukkakin sen virkeyttä juo, Sille siitä seppeleen se suo, Ruusu sille aukoo silmiään. Mutta öisin, kun en unta saa, Pimeässä kaivo kiusoittaa: Solina sen soipi korvissani, Herätellen tuhat muistoani, Se kuin suoni suuren valtameren Rinnassani virrat virittää, Päähän puskee sydämeni veren, Aivot, hermot työhön jännittää. — Nyt en kuule kaivon solinaa: Muistojeni allas loiskottaa, Sydämeni suihkukaivostaan Helmet nostaa kaiken kirjavat, Värivaihtoiset ja kirkkahat, Taikka tupruttaapi usviaan, Pilviäkin, ukkostakin tuopi, Mustaksi mun taivahani luopi. Sitte pudottaapi pisareita, Katkeria muiston kirpaleita, Sielun polttavia kyyneliä, Hengen hermopohjaa särkeviä. Minä kylven siinä suihkussa, Odotellen aamun nousua, Kylven helmissä ja pilvissä, Salamoissa, yössä synkässä, Kunnes uuvun, yöhön uppoan — Näenkö, näenkö päivän nousevan?

14/12

ÖLJYPUITTEN ALLA.

Mitä itket, sydämeni? Kirkas päivä paistaa, Vapahana päivän alla Lämmin laine loistaa, Välimeren rantain laine, Joll' on kauas kuulu maine.

Mitä itket, sydämeni, Oljypuitten alla? Rauhanpalmu sulle suhkaa Ylläs korkealla. Kaikkiall' on kirkas taivas, Sydän, mikä sun on vaivas?

Eikö ruusut sulle mieleen? Poimi viikunoita! Ota vastaan lemmenleikit, Viinin nautinnoita! — En, en! Niin on raskas mieli, Ettei kertoa voi kieli.

Palmut rauhaa tarjoavat, Ruusut rakkautta, Öljypuut ne lohduttavat — Kaikk' on viekkautta! Maani unhottaako voisin, Etelässä hekkumoisin!

Sanan Suomestani kantoi Karsas mistraltuuli, Että uhkaa vainioita Halla myrkkyhuuli, Uhkaa vuosisatain viljaa Syövyttää ja jäytää hiljaa.

Siksi itket, sydämeni, Oljypuitten alla, Vaikka rauhanpalmu suhkaa Ylläs korkealla: Itket, sydän, kalleintasi, Perintöä vanhempasi.

* * *

Ylly työhön, sydämeni, Laula voimavasti! — Sieltä nuorten laulu soipi, Kaikuu tänne asti! Valo, lämpö siellä koittaa Hallat, vihanviimat voittaa.

Oransien kukkasia Täällä myrttiin kiedon, Öljyn-oksiin laakeria, Kun saan häistä tiedon: — Suomen toivo viettää häitä, Sille seppeleitä näitä!

Cannes joulukuulla.

ERI KIELIÄ.

Mitä lausuu sutten ulvonta, Mitä kiljuvainen leijona? — Vihan kieltä. Mitä kertoo kukka tuoksullaan, Mitä kevätleivo laulullaan? — Lemmen kieltä. Syksyn kypsi viikuna kun aukeaa, Suloutensa kaiken se kun tarjoaa — Mitä haastaa se? — Kieltä äitimme?

VUOSI 1899.

RAAJARIKKOINEN.

LAPSI. En isää, en äitiä auttaa voi, Miksi mun Luoja maailmaan loi?

ÄITI (rukkinsa ääressä). Maailman rukissa kehrättäväksi Luoja sun tänne tuomaan läksi, Kuteheksi kultakankaaseen, Kirjavahan, riemuraittaiseen, Jota kukin kaunistella voi, Jossa kukin säveleensä soi. Siellä soinnut ihanasti, sieltä Sinä kuulet tuhat onnenkieltä.

LAPSI. Miksi täällä täytyy kärsiä, Paljon surra, paljon itkeä?

ÄITI. Siksi että onnenkutehet Tarvitaan niin hienon hienoiset.

Cannes 9/1

POIS VALON TIELTÄ!

Puut, ikkunastani loitommaksi Pois päivän tieltä lähtekää! Sisälle, kukkani, astukaatte Tai syrjemmälle väistykää! Minä puita lemmin ja kukkia lemmin, Mut valoa vielä, viel' enemmin; Siis suurin kunnia suokaa sille, Edellä valkeus päästäkää!

Kun valon valta mun luonani on, On puita, on kukkia mulla, Myös linnut oksille lentävät, Ne tohtivat luokseni tulla. Puu, kukka maahan jos hakattaisiin Ja linnut oksilta ammuttaisiin, Niin valon lämmössä sydämeen Ne mulle kasvaisi uudelleen. Siis valokullan te sallikaa Mun kotiini, luokseni tulla!

Cannes 19/1

SULJETTU PUUTARHA.

Mies rikas rustasi linnan uljaan Ja puutarhan päivänrintaan, Vaan köyhän kansan ei sallinut sinne Hän silmätä mihinkään hintaan.

Hän linnan, puiston muurilla kaarsi, Vaan ruusut kasvoivat yli; Sireenit, öljypuut, oransitkin Ne huusivat: auki on syli!

Nyt köyhä kansa kuin mettinenkin Näki oransin kultaposket Ja tunsi tuoksua ruusun, liljan, Vaan puuttui kullat ja vasket.

Ei käsi ylty, ei raha riitä — Kaikk' yksin rikashan vaatii: Siis muurin kauhean korkeaksi Hän puiston ympäri laati.

Nyt lintu musta vain sinne pääsi Ja käärme nous' yli muurin; Ei silmä köyhän, ei auringonkaan, Ja siitä tappio suurin.

Siell' yö ja kalma nyt viihdyskeli, Puut, kukat kuihdutti huoli, Ja mieli haikea rikasraukan Myös sairastutti — hän kuoli.

Sen jälkeen — muurit kun aika mursi — Puutarha virkosi jälleen Ja kaikki kansa käy poimimassa Sielt' iloa elämälleen.

Cannes 12/1

ALAHALLA.

Siell' alahalla hurjat riitelevät, Ne toinen toistansa tyrkkii, Ja joukossa siellä väkevimmät Ne kansan jumaliksi pyrkii. Mut, oikein ihmeinä loistaakseen, Ne kansaa tahdo ei tasalleen.

Kuin fosforipölkyt pimeässä He välkkyvät — niinkuin paavi Ja kätyrit kähmivät hämärissä, Kuin munkit, kädessä haavi. On pimeässä järvessä mukavaa, Vaan kunniallista ei, tuulastaa.

Cannes 21/1

TOMUINEN.

Kuin lapsen sielu, niin hentoinen On maantien laidassa kukka: On silmäkin sillä kuin ihmisen Ja lehtinä tumma tukka.

Vaan tomuinen, oi tomuinen On maantien laidassa kukka, Ett' eiköhän kuihtune poloinen, Sit' eiköhän perine hukka.

Olis siivet sillä, niin lentäisi Se puhtahammille maille; Vaan sielläkin ihmiset mieltyisi, Sen leikkaisi siipiä vaille.

Tuop' ilma tuulia puhtaita, Voi taivas lainata kasteen; Mut myrsky, halla on korjanna Monet joukosta maailman lasten.

Cannes 25/1

PENSAITA JA PUITA.

Pensahaksi Matalaksi Kanerva meillä jää; Etelässä Lämpimässä Puuksi se ennättää. Kunpa vain ei ihmiset Meill' ois pelkät pienoiset, Matalat ja matavaiset, Kurjat, kierot, halpamaiset.

Oispa aika toivottaa Heille vartta vahvempaa: Selkärangan Niinkuin hongan, Joka pilvissä, Yössä, myrskyssä Korkeutehen päänsä kurkottaa, Seistä, sortuakin uskaltaa.

Cannes 2/2

VIIRIMME.

Mik' onkaan meidän viirimme, Jonk' ympäri me yhdymme? Peruslakimme, peruslakimme! Ei liehu päämme päällä se, Se syöpynyt on vereemme. Sen johto riittää: järjestys Sen riento on ja edistys. Sen isät meille sääteli Ja ruhtinaamme vahvisti — Se on Suomen viiri, se.

Ja mitkä värit viirissä Voi kiintää meidän sydäntä? Värit luonteemme, värit luonteemme: Ne rehti luotettavuus on, Pyrintö puhdas, nuhteeton, On horjumaton kestävyys Ja yhteistyössä ystävyys. Ne värit luoja johtaissaan Jo meihin piirsi sormellaan — Ne on värit viirimme.

Työtanner, sotatanner, se, Jonk' yli johtaa viirimme? Se on Suomemme, se on Suomemme! Maa, jossa kukkii isäin työ Ja josta lapset leipää syö, Maa, jossa oikeus, valistus On kansan toivo, lohdutus, Ja jossa työmme hedelmät Myös maailmalle kypsyvät — Se on meidän Suomemme.

Jos viiri meiltä riistettäis Sen henki rintahamme jäis: Oma henkemme, peruslakimme. Ja värit suomalaiset, ne Myös säilyis meidän kanssamme. Ja vaikka meidät silvottais, Pois luontomme ei lohkeais; Jok' uusi polvi povestaan Taas nostaa viirin valvomaan — Se on viiri Suomemme.

Siis viirihimme yhdymme Ja toimeen, työhön ryhdymme! Työmme Suomelle työt' on kansoille. Ken uskollisna itselleen On vilpitön myös veljelleen, Hänt' askeleensa kiittävät, Hän suhteet luopi lämpimät, Ja rauhan viljavainion Hän työmies uskollinen on — Se on viiri Suomemme.

Cannes 2/2

RAJAMAILLA.

Ajan aallot ankarasti lyövät Ja ryske kaikkialla käy, Maan suuret pienempiä syövät Ja heikon lohdutust' ei näy. Väkivalta toivon sammuttaapi Ja villit voimat raivoaapi. Oi, ihmisyys, oi oikeus, Miss' onkaan teidän pelastus!

Mik' ääni huutaa rinnassamme? Se ihmisyyden vaatimus: Ett' on myös Suomen kansallamme Elämän suuri oikeus. Me omilta kun juuriltamme Valoa kohti ponnistamme, Hedelmät Suomalaiset me Sivistystyölle kannamme.

Me nuoret mielet yhdistämme Nyt kaikki valon lieden luo Ja sydäntämme lämmitämme, Se meille uuden tarmon tuo. Se taistelussa ihmisyyden Tuo meille innon, kestävyyden Ja tunnon selvän, kirkkahan, Pimeät vallat voittavan.

Tää kansa, joka sielustansa Jo muinoin suuret laulut loi, Ei sorru miehuusvuosinansa, Kun lasnakin se kestää voi. Työase sillä heiluu vyössä, Sen voima varttuu päivän työssä Ja pohjasta sen sydämen Soi laulu uuden huomenen.

Kuin niittypaju painon alta Me nousemme ain' uudelleen; Kuin raita, ilmaa korkealta Me hengitämme sydämeen; Ja niinkuin laine rantojansa Tää kansa seuraa lakiansa. Vaan ajan myrskytuulissa, Oi Suomi, ollos valvova!

Me naapuria lähestymme, Kun kättä ystävän hän tuo, Työkumppaliin me veljestymme, Kun hänkin meille arvon suo. Vaan kädessä jos käärme hällä, Me kaartelemme etähällä: Mies kelpo karttaa riitoja, Tok' oman tuntee arvonsa.

On meidän arvo itse meissä, Sit' emme salli tallata. Kun rehti kunto töissä, teissä On kunniamme mittana; Kun valistus on miekkanamme Ja puhdas tunto rinnassamme, Kun itseämme emme myö, Ei mitkään vallat meitä lyö.

Me nuoret mielet yhdistämme Siis valistuksen lieden luo, Ja sydäntämme lämmitämme, Se toivon, voiman, innon tuo: Ett' uskollisna suojelemme Me isäin lait ja vapautemme, Niin Suomi polvi polvelta On kukoistuva, nuortuva!

Cannes 9/2

UUTTA, UUTTA.

Oi linnut, laululinnut, te Mun luontoani seuraatte: Te orahille Ja kukkasille Vain laulelette. Kun tähkä täyttyy, Kun jyvä kypsyy, Te vaikenette, Tai kevättä etsitte uutta, uutta, Valon ja kukkien ikuisuutta Ja siksi seutuja vaihtelette.

Cannes 16/2

JUMALA HYLKYSILLÄ.

LEGENDA.

Tabernakli on särjetty! Jumala Pois päästetty! — Hyvä, se hyvä! Mut missä hän voipi nyt asua, Mikä paikka on rauhainen, pyhä?

Hän etsimässä on sydäntä; Hän mennyt on kirkkoon. Mutta Hän kuort' on ja temppuja löytännä Sydänraukkoihin kietounutta.

Hän tutki nyt rikkaita kotia, Vaan sielläkin kultainen kuori. Häntä vanhat kammoi kuin peikkoa, Ja moniko siell' oli nuori.

Työmiehiä löysi hän. Niilläkin Oli työtään korvihin saakka. Kun sydäntä tutki hän — hirmuisin Siell' asui jo murheen taakka.

Hän tarkasti myös sotajoukkoa, Jalo sydän on kenties siellä. Ei! siell' oli kylmä kuin kirkossa, Univormut ja temput tiellä.

Hän valtioviisaita etsimään, Mut Gladstone kuolla jo ehti. Ja muilla ei sydäntä ensinkään — Sen kohdalla vaan joku tähti.

Nyt kääntyi luokse hän ruhtinaan: Sun kuinka on sydämes laita? — Jumal' armahda! siellä on parhaillaan Ministerejä juonikkaita.

Runoseppien luo tuli jumala. Mut heillä on sydän kuin laiva: Siell' leijailee koko maailma, Viha, rakkaus, tuska ja vaiva.

Piti heidätkin heittää, matkustaa Sisämaahan, paimenten luokse Ja maamies raukkoja lohduttaa — Tuli sieltä jo kukkien tuokse!

Maamies oli heinänkorjuussa, Elomaillakin häärivät toiset; Oli kiirettä, touhua kaikilla, Ei joutilaita edes loiset. —

"Mitä? Täälläkö liikkuu jumala! Siis taivaassa riitä ei tilaa. Siks ollut on kehnoja ilmoja, Kun herra noin arvonsa pilaa!"

Niin maamies huudahti ihmeissään, Hien pyyhkäsi otsaltansa. Ei näyttänytkään hän sydäntään, Vaan huolehti saalistansa.

Ei jumala pakkoa käyttänyt Kuin maalliset vallat julmat: Hän vapaata sydänt' on etsinyt, Monet kärsien kiusat ja pulmat.

Vaan asunto, hälle kun tarjottiin, Oli ränstynyt ollut jo kauan, Ja milloin hän sattuikin ystäviin, Ne hoippuivat nojassa sauvan.

Siks siirtyä päätti hän taivaasen, Hyvin kauas ja korkealle; Hätähetkinä, ihmisten huutaen, Alas astua maailmalle.

Vaan siitä on seuraus alhaalla Sekasortoinen maailmanvalta: Jalo herramme meistä on kaukana, Hätähuuto soi kaikkialta.

Cannes 13/2-2/3

MURHELINTU.

Kottarainen, se murhelintu, Jota harvasti mainitaan, Oli oppinut elämältä Pienen, pienosen laulun vaan.

Kottarainen, se tumma lintu, Lauloi pienosen säveleen, Minkä lauloi, sen totta lauloi, Se koski kuulijan sydämeen.

Cannes.

MEREN RANNALLA.

Meri valtava, keuhkos anna Avaruutta mun hengittää, Väkivoimasi mulle kanna Luonnon ääriä yllättää.

Meri valtava, sydänpalkeet Anna myrskyssä kestäntään, Luonnon riehuvat voimat, alkeet Tahdon tarmolla säätämään.

Sitten tyynessä anna mieli, Joka maailmat kuvastaa, Josta välkkyisi taivaan kieli, Vaikk' on pohjassa vankka maa.

Rikasriistaiset meren nielut Minä sieluuni tahtoisin, Sinne hurmaisin ihmissielut, Satulinnoihin kirkkaihin.

Onnenmettä kuin mehiläiset Kellareissani keittäisin, Mut taas onnesta päihtyväiset Myrskyn siiville heittäisin.

Merikäärmettä vastaan veisin Heitä hurjahan taisteluun Enkä uupuisi kyyneleihin, Tuskan, onnenkin vaihteluun.

Meri lienenkin rantalaita, Aalto pohjattu, katoton, Pilvilentoni raja-aita Oman painoni pakko on.

Utusiipenä päivän alla Ylös kirkasna karkelen, Sieltä mielellä raskahalla Painun maaemon paarmaillen.

Kiehun, riehun ja etsin merta, Yhteisrientojen pauhinaa, Mutta kaipaus joka kerta Ylös, ylös mun nostattaa.

Hyrski, sieluni, riehu myrsky, Jos se aaltojas puhdistaa! Toki ankarin, tuimin tyrsky Rannan hiekalle raukeaa.

SANKARI.

Valonsankari, aurinko, Sinun matkas on mainio: Nouset loistossa, kunniassa Niinkuin paavikin valtikassa. Mut et kansoja kerjää, kisko Etkä valheita heille visko. Sinä lämmintä valkeutta Kylvät, kasvatat rakkautta. Nostat ruusun ja neilikin, Lemuhuulisen narsissin, Mimosan, kultia kukkivan, Eukalyptuksen korkean. Jalo palmu ja sypressi Kohti taivasta pyrkivi, Sitrun, viikuna, viinimarja, Tuhatsilmäinen kukkasarja Päivän lemmestä päilyvät, Pippurmarja ja piikkipensas Oman luontonsa näyttävät. Sisiliskokin, käärme, konna Ovat tahdosta auringon — Nehän nostavat taistelon: Muuten maailma toimetonna Kuollut, keinoton, kurja on. Jalopeura ja kotka, ne Aasit nostavat valveille. Mutta auringon valta, muista Ylin, voittavi taisteluista: Näitkö riehuvan myrsky-yön? Päivä päästi sen pauhinasta; Tunnet raakojen rosvo työn — Valo auttavi vainojasta. Valon kulku se vainoo maata, Ettei kuolema voittaa saata. Miksi säikyt, kun pilvehen Näet peittyvän päivyen? Miksi auringon vaipuessa Suru sulla on katsehessa? Alas Esterelvuoren taa Valon sankari uppoaa. Meri siellä sen ottaa vastaan, Niinkuin äitikin lempilastaan, Rinta hehkuen purppurasta, Pojan kaunihin kunniasta.

Kukka silmänsä ummistaa, Iltalauluja kaikuu maa. Miksi riennätte pilvet sinne? Päivän haudalle vaiko minne? Miksi Esterel synkkä on? Hautakumpuko toivoton? Pilvet varjoja sinne heittää, Suruharso sen kasvot peittää. Itkee taivaskin. Tauotkoon!

Valo ei väsy taisteloon. Pääskyt muuttivat Afrikkaan, Mutta palaavat aikanaan. Kesyn pääskynpä seurassa, Valon noustua uutena, Palajamme taas pohjolaan Pimeyksiä voittamaan.

Cannes.

KEVÄTVIRRAT.

Soista, järvistä Jäät on lähtennä, Vesi vuorilta Vierii virtoina, Salon sydämet Taas on lämpöiset.

Nuoret virrat, te Minne riennätte? Mit' on kiirettä? Päiv' on pilvessä, Sumu peittää maan, Miss' on taivaskaan?

Sydän taivaan on Tyly, tunnoton. Vallat korkeat Lain rikkovat. Nuoret virrat, te Minne riennätte?

Virrat vastaa: me Tiemme tiedämme. Yksi aatos on Meillä verraton: Elää tahdomme, Siksi riennämme!

Elää omasta Suomen voimasta. Kivet käännämme, Pyörät väännämme, Luomme kukkia, Kevättoivoja,

Luomme vainiot Maassa mainiot; Kevätsydämen Voiman lämpöisen Maalle annamme — Siinä uhrimme.

Aikain menneitten Päivä paisteinen Meidät vapahti, Työhön valmisti. Meidän rinnassa Aik' on tuleva.

Nuorta verta me Täynnä hyrskymme, Nuorta voimaa me Tuomme Suomelle. Matka kirkastaa, Liitto vahvistaa.

Suuren, mahtavan Virran hohtavan Luoda tahdomme Suomen rannoille Lämmön tuojaksi, Suven suojaksi.

Meiss' on valkeutta, Vaikk'ei taivaalla; Meiss' on oikeutta, Vaikk'ei korkeilla: — Kevätvalkeus, Elämänoikeus.

Ne ne voittavat Väet valtavat, Ne ne uudestaan Luovat valonmaan. Kevätvirtoja Voitte uskoa.

Sveitsi, Vevey 30/4

SVEITSI.

Vuorivirta pauhaten Rientää Lemanjärvehen. Kirkasta se välkkyy mieltä, Vapauden kertoo kieltä. Niinkuin Suomen virroilla Sill' on paljon toivoja. Mut ei yhtä usein se Pettyne.

Niitty heinäsirkkoineen, Heilmäpuineen, kukkineen Tuntuvat kuin tuttavilta, Lupaavilta, tuoksuvilta; Hymyilevät päivälle Niinkuin lapset taatolle. Vaan ei niillä pelkoa Hallasta.

Paljon yhteiskukkia Tääll' on, joita Suomessa, Ihmisissä paljon somaa, Tuntuu kuin ois meidän omaa. Mutta tääll' on tyydytys, Kansan tahdon täyttymys, Tääll' on Suomen toivomus: Vapaus.

Valistus ja vapaus, Joista puhkee rakkaus, Joka vieraat veljestyttää, Uskot, toivot lähennyttää: Heikkoin syöjät, sortajat Ihmisiksi muuttuvat. Milloin, Sveitsi, Euroopat Valloitat?

Vevey 3/5

PALAUSTUNNELMA.

Etelässä lämpimässä Sydän kaipaa Suomeaan, Halki myrskyn sinne soutaa Kallioiseen rantamaan.

Kylmä viima vinkuu vastaan, Taivas lunta tuiskelee, Kevätkuussa lehti kuihtuu, Sydänparkaa kirvelee.

Pilvessä on kansan mieli, Silmä epäluuloinen, Epätoivo sydämessä — Missä luottamus on sen?

Missä toivo, kotirauha, Yhteisonnen kukkanen? Ennen toinen toiseen luotti, Miss' on turva lakien?

Sydän kotioksaa etsii, Siinä surren laulaakseen; Ehkä vaihtuis inha ilma, Päivä paistais uudelleen.

Mut ei mulla kotikolkkaa, Minne pääni kallistan — Tuvan takana on turve, Sinne, — sinne torkahdan.

Näen siellä unta synkkää Riistetystä maastani, Likaisista urkkijoista, Taisteluista kansani.

Näen unta enkä herää, Kunnes voittaa vapaus, Kunnes laki maata valvoo, Koittaa kansan oikeus.

Hanko 23/5

ELÄMÄN LAHJAT.

Maan lahjat, taivaan antimet Mit' ovatkaan, kun kerskailet? Kuin ruoho, lehti vihreä, Vain kesäkauden kestävä. On onnellisin tunnelma Kuin kukan tuoksu tuulessa, Pois haihtuva ja vaihtuva. Tekosi, toimes parhaimmat, Kuin hedelmät puu, luovutat Ja onnen ehkä nautit siitä, Etteivät lapses hylkää niitä. Ja elämäsi iltana Alasti seisot tuulissa, Kuin viikunapuu syksyllä, Odottain uutta kevättä — Jos tohdit, jollet vapisten Epäile voimaa juurien.

5/7

KÄY VASTAKIN!

Tiesi totta se pieni lintu, Olalleni kun lennähti: Tiesi kuinka mun sydämeni Kovin lempeä kaipasi.

Tunsi varmasti linnun lapsi, Kuinka kaihosin ystävää, Siksi riensi se rinnoilleni, Tahtoi mieltäni viihdyttää.

Mutta maailman silmä sattui, Siitä lintuni säikähti: Kauas karkasi — minne, minne! — Ken sen etsi ja ennätti.

Kiitos, kultainen linnun lapsi, Että muistit mun kerrankaan; Jollet eksyne ainiaksi, Käänny luokseni uudestaan!

Lennä luokseni! ynnä sitten Suomen lohduksi lauletaan; Läpi kaihon ja kyynelitten Toivon laulamme kukkimaan.

Koivula 17/7

ALAS VÄÄRYYS.

Oli aika, kun ihminen pilkottiin, Jäsen päivässä lyötiin pois, Ja ne lintujen ruuaksi viskeltiin, Että rangaistus julmemp' ois.

Tapa raaka se jäi. Vaan sielumme Nyt hienoksi silvotaan, Kun julkinen kieli, kun soihtumme, Sana lentävä kahlitaan.

Ja mikä on kallihin — rakkaus Isänmaahan — se kielletään Ja synnyinmaaltamme oikeus, Terä silmämme, riistetään.

Näin kaikki kun meiltä on riistetty, Mikä suurt' on ja kallista, Niin sielumme, hienoksi kehrätty, Sekö löytäisi rauhansa?

Ei sielumme ennen rauhaa saa Kuin oikeus kruunataan: Käsi levoton auralta herpoaa, Kun lait käy horjumaan.

Ja kansan huutoja tuulet vie Yli maan, yli maailman: Alas vääryys, oikeudelle tie, Valo, vapaus valtahan!

Helsinki syksyllä.

VALOSSA.

Alat laajat, suuret maailmat Silmissäni joskus loistavat, Kaikki tähtitaivaan kultaamat. Toisinaan näen pienen lemmenkukan, Immen silmän taikka hienon tukan, Nekin kaikki taivaan kultaamat. Joskus mulle kaste ruohossa, Pieni helmi suur' on maailma, Kun se vaan on taivaan kultaama. Äiti, koti, kansa, synnyinmaa Valon valvattina heijastaa, Kirkastuvat taivaan kullassa.

TAIVAASEN.

Olen varma, että kukka niinkuin puu, Jonka latva korkeutehen kohouu, Uskoo kasvavansa taivaasen, Sinne silmäilee se tuoksuten, Eikä epäile kuin ihminen Eikä petykään: — Jos alhaalla Tai ylhäällä on ilma puhdasta Niin kaikkiall' on yhtä taivasta.

VIELÄ KAIPAA.

Beethoven, suuri mestari, Hän sieluansa soinnutti. Sit' antoi kuulla maailman Ja luuli senkin sointuvan. Se kuunteli ja kyynelteli Ja käsiänsä paukutteli, Ett' ois sen luullut noussehen Jo maailmoihin sointujen. Vaan mestari kun taukosi, Niin joukko vaiti kaipasi Ja vielä kaipaa — milloinka Luo kukin itse sointunsa?

MENNYT.

Veti arpansa nuorukainen, Sotilaaksi hän kutsuttiin: Siit' on asti nyt hurjanlainen, Juopi itsensä juovuksiin.

Surumielin hän nauru suussa Kylän raitilla rallattaa, Eikä viihdy hän työssä muussa, Senkuin tyttöjä petkuttaa.

JÄRKI JA SYDÄN.

Oi, sydämen murhasit rinnastasi, Kun viettelit kultaisen omenani Ja hylkäsit — sydämes tapoit. Sua järkesi johtaa armoton, Kuin terävä partaveitsi; Se järki se kesytön, villi on, Kuin murhaajan käsissä peitsi.

Varjelkoon Herra sun tieltäsi Mun lastani, mun lastani! Mun lapseni itkee, itkussansa On sydäntä — olkoon se lohtunansa. Mun lapseni sydän ei kuollut. Se sydän sorrettu, sairas on, Vaan syvempi entistänsä. Laps ei ole sieluton, tunnoton, Vaan säilytti elämänsä: Hän itkee menneitä kukkiaan, Vaan sydänhän kukkii uudestaan.

SUURET LAHJAT.

On hällä haukan kynnet Ja sydän ilveksen; Hän kuinka tehdä voisi Jalotöitä ihmisten?

Hän rosvon koulut kulki, Kehitti lahjojaan; Miks ihmisrakkautta Nyt hältä vaaditaan?

Jos kyntensä hän peittää, Kun seura vaatii sen, Hän julmuudessa muuten On kissan vertainen.

Jos leijonan ei töihin Hän nousta jaksakaan, Niin saaliin vuoksi suostuu, Kuin karhu, tanssimaan.

Hän ketun konstit keksii, Kun viisast' etsitään Ja hammastaan hän näyttää, Kun kysyt sydäntään.

Siis hällä suuret lahjat On, mutta villit vaan, Tok' ihmisenkin arvoon Hän nousee toisinaan.

IHMIS-ELÄIMIÄ.

Satu vanha kertoo: Löytyi luoto, Jossa eläimill' ol' ihmismuoto. Muuten elivät ne eläimiksi: Joitakuita luultiin lampahiksi, Joita ihmisrevot keritsivät Taikka heitä suuhun pistelivät. Ihmispukki vuohineen siell' eli, Että luoto pahoin löyhkäeli. Jotkut ilmaisivat julmaa sutta, Muiden syöjää perin paatunutta. Ihmismuodon alla itse siat Säilyttivät hekkumaiset viat. Orja, oppimaton ihmis-aasi Pistot kärsi, vasten mielin raasi. Joukoss' asui joku virkku hepo, Jolle työstä harvoin suotiin lepo. Moni ihmislehmä minkä säästi, Käärmemiehet lypsämään sen päästi. Itse koira, aivan ihmiskuono, Muita haukkumaan ei ollut huono. Mirri, sekin ihmisviiksinensä Muiden vainoon uhras sydämensä. Mutta haukat, kotkat, leijonat Ihmisinä voiton ottivat: Nimitettiin vapaasukuisiksi, Ne kun jouten jäivät, vapahiksi. Sellainen se luoto. Mutta meillä Sama satu uudistuu kuin heillä.

MUISTOSSA.

Sun unhotanko? — en koskaan. Vaikk' eläisin niinkuin taivas, Niin vanhaks, harmajaks; Vaikk' eläisin niinkuin taivas, Niin onnen runsahaks.

Minä paljon karvasta, katkeraa Voin matkan varrella unhottaa, Se raskas, raskas on kantaa. Mut onnellista ja kirkasta Elämän muistoa, toivoa, Pois sit' en hentoisi antaa.

Sun kultakutrista nuoruuttas, Sun kirkassilmäistä taivastas; Mun untani, toivon-unta, Kuin puhdasta alppilunta — Niit' unhottaisi en koskaan, En koskaan.

KOHTAUS LÄHTEELLÄ.

VÄINÖ. Miks ei mulla mieli vakaa? Miks ain' uutta Ihanuutta, Suloisuutta Ajan takaa? Sano, Aino immyt, sano, Miksi mulla on Aivan loputon Kauneuden, rakkauden jano?

AINO. Siksi, ettet milloinkaan Maltu pohjaan siemaamaan Kauneutta, Rakkautta.

VÄINÖ. Ajatuksen lausuit soman! Pohjaan ken juo pohjattoman? Sano, Aino immyt, sano, Kuinka voisi lähteen jano Tyhjentää maan uumenhetteen? Vaikk' on täynnä silmä lähteen, Sydän sen on janoinen, Aina ahmii pohja sen Syvyydestä uumenten.

AINO. Niinpä niin, mut lähde se Juottaa lauman, virran uoman, Antaa taivaankaaren juoman, Antaa suukon suukolle — Mit' annat, kitsas, minulle?

VÄINÖ. Anteeks, Aino, tänne juokse, Sydänlähteheni luokse, Paina tänne pääsi musta, Annan janon sammutusta!

Tyttö huima metsään viisti, Lähteheltä suukon säästi.

KAHLEENI.

Sun silmäykses, Niin lempeä, hehkuva silmäykses Minut ensiksi hurmasi.

Sun kättelysi, Niin pehmeä, hempeä kättelysi Minut luoksesi kiskalti.

Sun sydämesi, Niin luottava, lempeä sydämesi Minut valloitti viimeksi.

Sun silmäsi Mun hurmasi, Sun kätesi Mun kiskalti, Sun sydämesi Vei omaksesi.

Nää kolminkertaiset kahlehet Lie ainaiset, oi ainaiset!

KOKO TAIVAS.

Koko taivas tuikuttaa voi yhdessä tähtösessä. Koko kevät puhkeaa vain ruusun nupposessa. Sulous kaiken keväimen voi täyttää leivon sävelen. Ja kaiken maailman kauneus on mulle impeni rakkaus.

PUHTOINEN.

On kaunis, valkea kukkapuu, Se kummun rinnassa hohtaa; Se lintuin lauluhun havahtuu Ja päivänpaistetta kohtaa. Puut suuremmat sitä suojelee Ja kaunis kansakin ihailee.

Kun sitten valkea kukkapuu Hedelmäterttuja kantaa, Niin niihin nuoriso ihastuu, Puu heidän poimia antaa. Sen puun on lehtyet puhtoiset Kuin paratiisilinnun höyhenet.

Hyv' olla valkean, puhtoisen, Kun kaikki antavat suojaa, Kun kukka tunne ei tuulien, Ei myrskypilvien tuojaa. Puut suuret siitä kun kertoivat, Niin puhtaan silmät ne kostuivat.

JOULUYÖ RIVIERALLA.

Jää, niinkuin neitsyt puhtoinen, Se hohtaa alpin harjalta, Vaan kaukana se valkoinen On lauhkeasta laaksosta.

Mut alpin rintapuistossa Oransi hohtaa kultiaan, Sen toinen oksa tuoksuva Suo morsiuskruunuun kukkiaan.

Ja meren luona, rannalla On jouluaatto. Joulupuu Siell' loistaa, käydään kirkossa, Soi tiukukellot, paistaa kuu.

Ja tuikkii taivaan kynttilät. Mut yö ei lunt', ei unta nää, Vaan tuulet tuntuu lämpimät — Ei sentään kodin lämpimää.

* * *

Oi, Suomen joulupahnat ja kuusi Ja lasten riemu, se aina uusi Ja kodin lämpöinen juhlamieli Ja oma kansa ja äidinkieli! — Ne joulun tuovat, Ne lämmön suovat. Mut etelässä ei kotia, — Se on kadulla. Kodittomalla kulkijalla On kotilietensä taivas-alla: Maailman suuri yhteisliesi, Kuin joulun sankari yhteismiesi.

Jo kuulen aasien ammovan, Näen päivän syntyvän, nousevan: Se alpin neitsythelmasta Kohottaa kirkkaan otsansa. Nyt pienet tähdet ja suuri kuu Pois väistyy, haipuu — ne kainostuu. Mut maassa suurten, pienien, Veshelmien ja kukkasten Sydämet, silmät kirkastuupi, — Maa hallelujaa kajahuupi.

VUOSI 1900.

VUOSISATAIN VAIHTEESSA.

Vuossata, kansallisuuksien luoja, Hautahan vaipuu. Tiedon- ja sähkön valtojen tuoja Ainiaks haipuu. Yöstä ja myrskystä päivämme koitti, Rummut ja torvet sen aamua soitti, Kanuunat kansojen verissä ammui — Nyt jyrinällä se vuossata sammui.

Kuin kevät maanpoven kahleita laukoo, Elämätä luopi, Uusia voimia, urttia aukoo, Suuntia tuopi, Niin yli maitten valvahti kansat, Voimansa tunsivat, katkoivat ansat, Nuoruutta kiehuvin, kuohuvin voimin Ilmoille iskivät, tarttuivat toimiin.

Tää kevätvuossata Suomenkin vyötti Miesväen vyöhön, Veressä vihki ja urhoksi lyötti Sotahan, työhön. Siit' asti onnen on toukoja tehty, Kukkia juhlittu, tähkiä nähty, Kunnia kasvanut, lentänyt maine, Vierinyt valtava edistyslaine.

Vaan kevätvuossata käärmeetkin kantoi, Myrkkyjä keitti, Voimat suuret kun versoa antoi, Villiksi heitti: Villit ja väkevät heikompiansa Polkevat, pientänsä suurempi kansa. Petojen oikeus, käärmeitten kieli Vallassa viel' on — ei ihmisten mieli.

Vertuus, veljeys, oikeusvalta — Missä ne johtaa? Rakkaus ihmisten tekojen alta Harvassa hohtaa. Konnuus ihmisyyttä vain sylkii, Päivänkin valossa oikeutta hylkii, Yön ylös kutsuu Manalan maasta, Ilosta ilkkuu rikosten saasta.

Jälleenkö yö-ajan talvea, jäitä Suomelle luodaan? Taotaan kahleita itsekkäitä, Orjuutta tuodaan? Totuusko mykkä on? Luottamus horjuu. Hävityshulluus yksinkö karjuu? Toivoko sammuu? Valheko voittaa? Milloin, oi milloin taas vapaus koittaa! —

Eläähän nuoruus, keväimen lapsi, Vuossadan annos. Siihen siis, vanhus harmajahapsi, Toivosi pannos! Vaikka on riisuttu viiriltä vaatteet, Valvoohan kansa ja kansassa aatteet: Aatteen valta on taivahan valta, Kuka voi päästä sen valtikan alta?

Totuuden oikeus joll' on, se voittaa, Kansoja kääntää: Kansojen parhaat parhaansa koittaa, Valtoja sääntää. Uusikin vuossata veressä uipi, Kunne se totuuden viljoja puipi, Kunne sen sylissä pienikin kansa, Heikkokin laps saa oikeuttansa.

Siispä se kansa, jok' oikeutta palvoo, Vuossadan taivaan Tähtiä tähdätköön, ne kun valvoo! Suomenkin laivaan Taivahan valtojen tuikkehet kiiluu, Vuossadan aatteet meillekin hiiluu. Seuraamme niitä, ne johtavat meitä, Valossa, myrskyssä kunnian teitä.

Varkaitten, rosvojen kaamea haamu, Uppoa yöhön! Jyrise ilta ja valkene aamu, Kiire on työhön! Etsimme miehuuden kesä-aikaa, Yhteislaulumme kauas jo raikaa. Ylös kaikk' uhrit ja suitsutusmaljat! Työmies nyt valvoo — paukkuvat paljat.

YHTEISKOULU.

Suuri sekametsä kasvattaa Kuusen, hongan niinkuin lehtipuun, Pilvet heill' on yhteiset ja maa, Armo saman auringon ja kuun. Yhteistaivaan tuntevat ja maan, Eri säilyttävät luonnettaan.

Yhteis-äiti, luonto, kouluttaa Pääskyslintua kuin leivoa; Sama taivasholvi hiihottaa Niiden liitelyä, lentoa — Pesätöihin pääsky sentä jää, Toukotoivot leivo livertää.

Veljen niinkuin siskon, molemmat Yhteis-äiti ruokki rinnoistaan, Saman taaton yhteiskannikat Heitä voimistutti viljallaan. Sittekin on miehen luontoa Heistä toinen, toinen naisena.

Suur on yhteiskoulu elämä — Ken sen neuvot oikein oivaltaa! Sekaisin ja rinnan, yhdessä Mies ja nainen siinä opit saa. Sentään vaistot, luonnontuntehet Eri töihin vie er' ihmiset.

Kaikkein yhteiskouluin yhteinen Pohjakallio on synnyinmaa. Aatevaltain taivas tähtinen Rientojemme latvaa tutjuttaa. Nuori, liikkuva ja kasvava Mieli olkoon meidän latvana!

Kirkas taivas viirinpohjamme, Totuus siinä liekkikirjaimin! Niissä oppimme ja ohjamme, Niille uhrimmekin kallihin! Elämämme valpas vaellus Nouskohon kuin ehjä rakennus!

KÄSITYSTEN.

Pellervon päiviä avattaessa 29 p. tammikuuta.

Nytpä on kiihkeä pellon työ! Silmistä, mielestä pois nyt yö! Suomi on tehtävä Amerikaksi, Vapaaksi, väljäksi, viljavaksi. Lämpimiksi on luotava soita, Kirnuttava on turpeista voita. Rikkautta on luotava, Markkinoille se tuotava!

Yhteistyöhön jo maamies käy, Toimi ja vilkkaus — eikö ne näy? Eikö jo Suomessa vahva ja heikko Käy käsitysten, veljenä veikko? Vitkastellako aika ois hiljaa? Maailman markkinat vaativat viljaa, Suomesta toivovat nousevan Kansan toimevan, pontevan.

Sydäntä, päätä ja kättämme Kysytään meiltä, kun yhdymme. Kysytään kirkasta, reipasta mieltä, Ett'emme maailman valtatieltä Väistyisi kilpailun tuoksinassa. Tarpein taistoss' on tarmoa kassa. Yhteistoimi luo kassoja, Meille ja maallemme aarteita.

Ei pidä pilviksi vaihtua, Lampena höyryksi haihtua. Luokamme yhdessä valtava vuoksi, Nouskamme verraksi kansojen luoksi! Suomi, jos yhtyä, toimia kehtaat, Pyörität maailman myllyt ja tehtaat, Hengen valtoihin aineen tuot, Kehität vanhaa, uutta luot.

MERANIN RUUSU.

Hän Meranissa mulle näytti Nuo silmät taivaan haaveiset, Ja sydämeni niillä täytti Ja kietoi multa aatokset.

Nyt kaikkialla missä liikun Mua seuraa ruusu Meranin; Jos maalla käyn tai merta kiikun, Hän tuopi päivänpaistehen.

Kun missä seutu viljavoipi, Hän siellä nostaa kauniin pään Ja kevättä kun rastas soipi, Min' eksyn häntä miettimään.

Hän on kuin liikkuis kaikkialla Miss' siintää taivas, kukkii maa, Tok' on hän tähti taivahalla, Jonk' en voi kättä saavuttaa.

Mut kaukaakin hän mulle siintää Ja hehkuu hellää lämmintään. Molemmat meistä toistaan kiintää Ja sentään kulkee yksinään.

17/2

LEIRILAULU.

Järvemme kirkkahat, laitumet laajat, vainiot väljät, Temppelit, koulut ja maan muistojen rikkaus suur, Työn kovan, taistelun, toivojen, murheen, riemujen viljat, Meille ne kallihit on, mielestä kuin pyhä maa. Meidänkin tarmo ja taito ne kirjaelkoot tätä maata, Kuin jalo, helminen vyö, kirkasta maatamme, työ!

Kansan rakkaus luokoon maan tämän Kaana'an maaksi, Lapsille vuotaos, oi, rieskan ja riemujen vuo! Työtä kuin mettisnä teemme, niin mettä on metsämme täynnä, Niin povi pellon ja suon viljoina aallota voi. Valppahat suojaamaan kotimaatamme vaaroja vastaan, Nouskamme juuria puun, varttakin varjelemaan.

Aurako tai kynä työase, uhriin maamme jos kutsuu, Lietemme, lain tahi maan puolesta ponnista, mies! Kuntomme parhaat yhtyy kuin tuhat järveä virtaan, Niemiä nuoriksi tee, salpoja järkytä pois! Voimaa meissä mit' on, oi, korkeakoskena nouskoon, Innoksi, leimuksi maan, rintamme valtimo, lyö!

Innoks ilkeät', ahnasta sortoa, vääryyttä vastaan: Suomesta versova on oikeus-urhojen maa. Sankarit kontiorinnat, rohkeat työhön ja kuoloon, Valmihit valjastumaan, kutsumus, huuto kun käy. Pois himon alhean tallatkoon jalorientoinen jalka! Korkea on kotimaa, korkea tahtomme myös.

Pois pime yön, uni leuto ja itsekäs nautinnon huume Kansalles onnea luo, siit' oma onnesi juo! Ken luja hetkinä vaaran työnsä ja uhrinsa tuopi, Rakkaudestansa hän parhainta nauttia voi: Kirkas tunto on hällä ja toivoa säihkyvät silmät, Voittiko, kaatuiko hän — hän elämään toki jäi.

Kuulkaa kannelkaikua, laulumme siivin jo soutaa! Vallasta talven ja yön kansako noussut jo on? Nuoruus, mieheys, vanhuus — kaikki ne kaartuvat leiriin: Leiri se on isänmaa, kaikk' ovat vartiat sen. Kuin kevät-aamuin, riennämme toivoa palppavin rinnoin Työhön ja taistelemaan puolesta kallihin maan.

Keväällä.

PIENTEN SANKARI.

Herodes laittoi tappamaan Pois pienet Betlehemin maalta, Niin tahtoi tappaa ruhtinaan, Joll' on nyt pienten suurivalta.

Maailman suuret mahdillaan Nyt pieniä taas kauhistavat Ja luullaan: pienten ruhtinaan He maailmasta teurastavat.

Vaan pienten sankar löytää maan, Sen, joss' on hälle turvalehto: Hän sieltä kypsyy aikanaan, Miss' säilyy valistuksen kehto.

Ja vainot, surman-iskut ne Vaan Mooseksia kasvattavat Ja kansaa messiakselle Herodes raukat valmistavat.

Pääpapit, Pontiukset, oi, He rauhan herraa ristiin lyövät! Mut haudastaan hän nousta voi, Vaan madot sortajoita syövät.

Uus sankar, kirkas hengessään, Vie kansat oikeuden teille, Niin vainonmieskin mielellään Taas veljen kättä tarjoo meille.

Lugano 7/5

"ROSENHÜGEL".

Mäki kaupungin on likeinen, Ruusukumpu nimikin on sen. Näki sieltä alppivuoria Lumipäitä, Näki virtoja ja laaksoja Viheriäitä, Näki kauas sekä korkealle Ympäristön kevätmaailmalle. Minä ruusukummult' etsin ruusuja. Missä silmäni, kun niit' en oivalla? Etsin oikealta, vasemmalta, Kysyn kummun kukkamaailmalta. Enkä huomaa, kunnes eteheni Juoksee lapsilauma hehkuposki, Jossa vielä virtaa riemunkoski. Minä nostan yhden rinnoilleni, Suutelen ja päästän valloilleen, Jätän sitte kummun kukkineen. — Siinä parvi alppiruusuja, Jalovalkoja ja vuokkoja — Usein muistelen heit' uudelleen.

Chur 10/5

KUKKA KALLIOSSA.

Kysyin: Miksi, pieni, hento kukkanen, Juurruit kylmään kallioon? Salli, etsin poven lämpöisen, Vien sun mustan mullan uumentoon. Siellä kaunihimmin kukkisit. Mietihän, jos siihen suostuisit!

Vastasi: Lämmin rakkaus mun kiinnitti Tähän kylmään pohjahan. Sydänvereni sen pehmitti, Että nytkin näät sen kukkivan. Vieras multa voi mun kuolettaa, Suo mun kallioita kaunistaa!

17/5

TULE!

Tule tyttöni, soma sirkkuni, Sulle lempeä laulelen! Kuin niityn sirkka kukkaselle, Kuin lintu laulaa lintuselle, Sulle lempeä laulelen.

Tule tyttöni, oma impeni, Sulle kultia kuiskutan! Kuin lintu kaiken alkukesän Viserti, kunnes laittoi pesän, Sulle kultia kuiskutan.

Tule tyttöni, rakas rauhani, Pesän lämmintä lietsomaan! Kas lämpimällä sydämensä Myös lintu hautoi pesäsensä, Sitte syötteli poikiaan.

Tule tyttöni, ainut armaani, Pian pienoset piipottaa! Ja syys tuo meille onnen ajat, Kun näämme lentämässä pojat, Voimme huoleti huoahtaa.

24/5

SUURTEN LAULU.

Mit' onkaan teillä tehtävää Maailman tällä puolla: Kun suuret kansat henkiin jää, Te pienet voitte kuolla.

Ja hautajaiset hartahat Me teille valmistamme, Kun pettäjille patsahat Maan päälle nostatamme.

Ken mestari on murhaamaan Pois pienet, heikot maasta, Hän laajennelkoon heimoaan, Hän oikeudest' ei haasta.

Niin sitten kukkii kolossit, Nuo vahvat ruumiiltansa, Vaan hengen heimo, sankarit Ne pääsee hautahansa.

Mit' oiskaan heillä tehtävää, Kun maa on orjain paula: Ei ihmisyyttä kansa nää, Ei vapaudesta laula.

Schaffhausen 24/5

SUOMALAISEN TEAATTERIN PERUSKIVELLÄ.

18 p. kesäkuuta.

Impi kaunis, hyvin kasvatettu, Somimpia taiteen tyttäristä, Kultakutri intohimon impi, Vilussa on kauan värjötellyt, Hataran ja harvan katon alla, Kylmät kesti, monet tuiskut tunsi, Toki kauneutta kannatteli, Ihanteihin meitä innostutti, Vilussakin, hallan huokuessa, Kukkasia kuplehti sen rinta, Kieli helkehti sen kultasuussa Niinkuin helmet kultakuppisessa, Että mieli kaiken kansan syttyi, Veri vitkas kuumeni ja kiehui, Kiehui rakkautta impehemme: Kodin päätti kultaselle laittaa, Linnan liikkuvalle, toimivalle, Aina lämpimälle, lemmitylle, Teaatterin Suomen näytelmälle — Pohjapaasi laskekaamme sille!

* * *

Emme laske pyramiidin pohjaa, Jonne vanha suuruus haudataan. Elämä ja toivo meitä ohjaa Toiminnalle talon laittamaan: Hengen hehkuvalle toiminnalle, Aina kasvavalle, kukkivalle.

Mistä kaunis korkenee ja hyvä, Joka kestää aikaan kaukaiseen, Sillä perustus on vankka, syvä, Juuret kaiventuvat uumeneen: Syvällä on suuren hongan juuret, Maamme pohjakalliot on suuret.

Suuret aatteet, hengen siemenjyvät, Poven vaativat myös lämpimän: Kansan henkehen ne syventyvät, Tuovat kukan, tuovat hedelmän. Taiteen pohja on ja asuinhovi Ihmisyyden laaja, lämmin povi.

Ihmisyyttä muodoin suomalaisin Palvelee myös Suomen näytelmä, Suomen mielin, Suomen miehin, naisin Tältä pohjalt' elpyy elämä; Nousee kaunis taiteen palmupuisto, Pyhä metsä, pysyväisin muisto.

Syvään, syvään paasi painakaatte, Talo taatkaa aikaan ainaiseen! Taiteen taikavoimaan luottaa saatte, Kansan kiehtoopi se kukkineen. Eikä sinnes kuole Suomen kansa Kuin se lempii kieltään, taidettansa.

PIKKU TYTÖLLE.

Kun meri on laaja ja laiva yksin, Sit' aallot uhkaavat eksytyksin, Oi silloin yksikin tähtönen Sen voipi ohjata reitilleni Sin' ollos, tyttö, se tähtönen!

Mies metsän taivalta yksin astuu Ja myrskyn pauhussa läpi kastuu, Niin pieni torppa ja tuike sen On hälle lohdutus lämpöinen: Ole, tyttö, tuike se herttainen!

Jos missä maailmass' istut, liikut Tai kotikoivujes alla kiikut, Niin hellän päivyen paisteena Valoa murheeseen vilkuta Ja hoida maallesi kukkia!

Vaan itse toivotko palkkiota? Oi, muista kansasi, itses voita! Kuin sade auringon liitossa, Niin kotimaatasi virvoita, Vaan palkkaa — sit' elä odota!

2/7

MIESTEN LAULU.

Pois voihke ja itkun hyrske, Käy työhön ja toimintaan! Pois veltto ja toivoton tyrske, Ei viel' ole kuolema maan. Ole kylmä kuin kallio jäinen Ja valtavan itsepäinen Elinvoimasi ponnistaan!

Mies, synnytä tuntees työksi — Suupalturit, vaijetkaa! — Ota rautainen rohkeus vyöksi, Mieskunto se voiton saa. Ole oikeutt' uskovainen, Luo maailma suomalainen, Joka henkeäs heijastaa!

Jos meissä on karhua vielä, Jos kynttä ja hammasta, Ne hiokaa työllä ja hiellä, Petoparvi on vastassa. Mies miehelle kättänsä antaa, Kun kalleinta maallensa kantaa — Nuor', itseäs valmista!

Pois harkinta! anna mit' annat! Mikä liiaksi kallist' ois? Jos saiturin säkkiä kannat, Jää kunniakaartista pois! Pien' itsesi anna ja siitä Sinä kansasi kunnia niitä, —- Se kaunista, suurta lois!

Savonlinna 3/8

NUORISO!

Nuoriso reipas! Suomea suojelemaan joka sormi! Onnemme juurien maa, toivomme kukkien myös. Pieni on kansamme rauhaisa, suuruudella ei loista, Arvo ja rikkaus sen olkoon kunnia työn! Paljoudellaan ylpeilköön erämaan tomu, hiekka, Suuret kansat ne kanss' joukoilla korskua voi. Pienten mahtina maailmassa on kestävä kunto, Tarmosi talleta siis, kuntosi kasvata töin!

Neuvona sulla on huol' isänmaastasi, kansasi murheet, Kauniimmin kuka voi neuvoa kuin suru maan? — Jää kotimaahasi, viihtyös kaihosan äitisi luona, Tee pesä, perhe, ja maa onnea antavaks tee! Turhaan ei mene työs, vaikk' itse et voittoja niittäis: Rauhan mielesi saa, kansasi jälkehes jää. Aarteistas ihaninta on nuoruus, luottava toivo, Nuori on Suomikin, sun vertasi hurme on sen.

Siis isänmaatasi suojele, itseäs suojelet silloin, Kansasi hengessä jää maass' elämään sinun työs. Nuoriso! Kallis on kansasi, ainoa heimoa Suomen, Ainoa siskoista jäi, muut aron hukka kun söi, Ainoa, jonka on pään yli paistanut aurinko armas — Surma jos meidätkin syö, vieras ei töitämme tee, Autioks jää sija silloin laulujen, toivojen kansan, Kansan, jonka on työ raivata oikeus työn, Jonka on kunnia kantaa miekan kohdalla kannel, Hoitaa lämminnä lies, etsiä syntyjen tie.

Suomen kansako hukkuis tilkkana suurmeren yöhön? Ensin kansallistyös ihmiskunnalle tee! Sankariaika se meillekin koittaa, messias-aika, Rinnoissa nuorison se kultaista kaikua soi. Kaikki mit' oikean, kauniin, suurhyvän siementä kylvät, Uhri se kannettu on päiväksi kultaisen koin. Mutt' ole valpas, nuoriso! Kannelta suojele, soita. Laaksoon, vuorille viel' vartioparvia ja'a. Taistelut, uhrit on tarpeen, kunnes on täytetty aika: Oikeus voittohon vie! — miekkamme huotraan viet.

25/8

KALLIONIEMESSÄ.

Suomenkielen tutkijan kesäkodissa Eemilin päivänä 30 p. elokuuta.

Täällä korven kainalossa, Sohinassa suuren metsän, Vesijaksojen välissä, Kovan kallion jalalla Kaivelet kotimme kieltä, Syntyjä sen selvittelet, Laittelet lakipykälät, Joille sointuvat sanamme Perustuvat, parvittuvat, Laajenevat lausehiksi, Ajatuksien kuviksi, Tekojen, tapahtumien, Koko kansankin elämän Oivimmiksi maalareiksi. Täällä kuulet suomenkielen Alkuääniä syviä, Joita lainehet lipatti, Lokit haastoi, luoto kuuli, Joit' on korpi kuiskaellut, Kuusen, hongan huojuessa, Vinkuessa vinhan tuulen, Taikka lintu lauleskellut, Käki kukkunut vakava Keväthetkinä hyvinä, Sadevihmakin sanellut, Myrsky puuskaten puhellut, Syksyöinä synkimpinä; Täällä ukkonen opetti Ilman rannat raikuviksi, Kalliotkin kieleviksi — Täältä kielitietäjänä Sinäkin, Setälä Eemil, Suomen alkukieltä kuulet, Luonnonvoimien sanoja, Kuulet, kuinka se syvälle Sydämehen Suomen kansan Painoi jälkiä jaloja, Joista on kehinnyt kukka, Jok' ei kuihdu eikä kuole Valtioitten vaihtuessa; Kypsynyt on kultalaiho, Jota ei hävitä halla, Sotke sortajan orihit, Vaan se vilja vehmastuupi Syvällä sydänten maissa, Sieltä laajeten, leveten, Valloitellen vainioita, Kunnes musta korven kohtu, Oman sointunsa sulosta, Ihastuen, ihmetellen Välähtääpi, väikkyellen Valon viljana hyvänä, Suomen kielen kaikuessa Leivosena lehdon päällä, Satakielenä salossa, Sulosuuna maailmassa. — Silloin siellä työsi tunnet Jälkiä jalon tekosi, Henkesi hedelmämaita: Kuulet kultakellosina Sanan hienoksi hijotun, Sydämesi syntykielen, Suomen kaiken kansan suussa Ylinnä ylistetyksi, Kaikkialla kiitetyksi — Ei kuin nyt tätä nykyä. — Kuulet vietävän vesille, Kauas maille vierahille Kielen kirkkaita jyviä, Suomen päivän paistamia, Sun omasta kylvöstäsi; — Silloin silmäsi ylennät Päivien takaisten taakse, Yli aikojen suruisten, Katkerien kärsimysten; Suomen suur'ajan valossa Unhotat omat surusi, Suuren toivon täyttyessä, Peität pienet pettymykset. — Siksi nyt sotia käymme, Kestämme kovatkin päivät, Valvomme valon hyväksi, Suomen päivän nousennaksi.

JOULUAATTONA.

— Kas, äiti! taivaan joulupuista Jo kynttilät kirkkaat loistavat! Siell' lapset auringoista, kuista Iloiten tanssia mahtavat.

— Niin, siellä tanssivat maailmat, Soi laulu miljonista suista.

— Kas, äiti, tuolla valpas kuumme Se metsissä kiiltää, kimmeltää! Sytytä meille joulupuumme, Niin taivasta vaille emme jää.

— Ah, huolet mieltäni hämmentää, Maan murhe sulkee laulusuumme.

— Oi, äiti itkee! Siksi juuri Nyt kynttilät joutuin loistamaan! Kun miel' on raskas, murhe suuri, Niin valoa silloin tarvitaan.

— Min' olen toivoton kerrassaan, Kun laki horjuu, maamme muuri.

— Miks, äiti, miksi toivon puutos, Kun lapsia ympärilläs näät? Meist' alkaa pahan päivän muutos, Sä meidän turvihin aina jäät.

— Sielt' astuu taattonne, pystyyn päät! — On taivas kuullut, äiti, huutos!

Niin orren alle astuu taatto, Ja puistavi lunta turkistaan. On valon, toivon jouluaatto, Hän saapuu, muistikin lapsiaan.

Hei, pankaa kynttilät loistamaan! On perhe toivon matkasaatto.

5/10

KÄY VOITTAMAAN.

Sin' olet julma ja tunnoton, Jos leikkiä silmänluontis on, Jos hurmataksesi hurmaat vaan, Mun jättäen verta vuotamaan.

Olen Hannibal, en Scipion: Elämän arpia mulla on, Mut en ole sortunut, heikkokaan — Käy kanssani Rooma voittamaan!

On Rooma kunnian kaupunki, Ja'an siellä laakerit kanssasi, Ja onnen Pinciovuorelta Sun rintasi täytän ruusuilla.

— Tok' ennen voittoa, ruusuja Meit' orjain kotka voi ampua — Viis siitä! kun korkealta vaan Me taivaan lintuina langetaan!

TUNNUSTUS ARVOSTELIJALLENI.

"Tuot' ajatellut olen monta kertaa, Ett' itsestään hän luulee liikoja — Nyt Hannibaliin itseänsä vertaa: Hän varmasti on suuruushulluna!"

— Siin oikeassa olet, ystäväni: Mun vertaukseni on ontuva. Ei miekaksi juur ole kynästäni, En sotamieskään ole arvolta.

Ja arpeni, oi, niist' on puhe turha, Kun viel' en ole silmäpuolena! Nyt niinkuin muinen kannibaalein murha Vain voittaa tunnustusta, arvoa.

14/10

KARJALAINEN LOITSU.

Hilpeä karjalainen, Lempeä niinkuin nainen, Toivokas niinkuin nuoruus, Avoinen niinkuin suoruus, Notkea niinkuin nöyryys, Tuhlari niinkuin köyhyys, Hetken lapsi kuin perho — Poista nyt silmies verho, Aattele loitommaksi Aikojen ankaruutta, Päiväksi raskahaksi Kokoa pontevuutta!

Näe mitä vaatii aikas! Vanhat ja uudet taikas Ilmarin taidolla liitä, Miehenä käyttele niitä Vakavin, viisain mielin, Väinämöisesi kielin. Kansasi kontiopeuraa, Snellman-Väinöä, seuraa! Ain' ole kestäväinen, Jota ei surmat suista, Rohkea Lemminkäinen Vartijavirkas muista.

Sampoas suojele hengin Ennenkuin orjarengin Antaut alhaistöille, Eksyen pitkille öille, Kaakkolan jalkojen alle, Ilkuksi sortajalle. Tempaa tenhosa loihtu, Valkeus, sielusi soihtu. Karjala, Suomen vahti, Sankaritehtäväs täytä. Sulla on laulun mahti, Nyt jalotöitäsi näytä. Säilytä sielusi soitto, Uusien päivien voitto!

Kaakossa yö on musta, Paha sen on vaikutusta. Yöstä on sorto ja viha, Kateus, häijy liha; Sokeus vimman on luonut, Halpoja kiihkoja tuonut: Käytä siis laulusi kieltä, Valvota nukkuvain mieltä; Opeta oikeus heille, Totuus ja rakkaus näytä, Viitaten viisasten teille, Kannelta miekkanas käytä.

16/10

SUN KANSSASI.

Sun kanssasi suunnitella Voin nousua korkeaa, Ja korkeita aatemaita Ja kirkasta maailmaa. Sun nuoren henkesi luona Mun ratsuni siivet sais Ja kaunisten runomaitten Yli kanssasi karauttais.

SUA AJATELLESSANI.

Sua ajatellessani Sydän sykkii rinnassani Valtavammin, puhtahammin. Sua ajatellessani Ihanamp' on maailmani, Päivä paistaa suotuisammin. Sua ajatellessani Lämpiävät laulelmani, Sydän sykkii rinnassani Toivovammin, uskovammin.

ONNI!

Ei onni tule etsien, Se saapuu eläen. Ei onni tule ulkoa, Se nousee rinnasta — Jos nousee; Jos ei, niin herätä se sieltä, Se kuulee omantunnon kieltä Ja nousee.

EI KOSTOA.

Oo, miksi huudan julmaa kostoa Mun maani kalliin sortajille! He oikeutta eivät oivalla Ja että vapaus on ihmisille Kuin päivä kukkasille — Oo, kurjilleko huudan kostoa!

Voit heitä, Herra, siirtää taivaaseen Ja siellä viisastuttaa heitä. Aseta heidät siellä arvoilleen, En kadehdi, tee heistä enkeleitä. Vaan säästä maassa meitä, Tääll' ihmisyys taas päästä valloilleen!

Ja Aleksander vapaamielinen Ja oikea tuo maahan meille! Hän rakkaudella suuren sydämen Meit' ohjaa onnen valtateille, Jaloille Speranskeille Ja totuudelle korvans uskoen.

Ja suomalaisiansa suojellen, Hän rakkausvallan uuden luopi, Ja luottamuksen tammen tasaisen Hän maassa juurtua taas suopi, Niin toivon kirkkaan tuopi, Kun rauhan turvaks antaa oikeuden.

VUOSI 1901.

PIKKU PAAVOLLE.

Kuuleppas nyt, pieni Paavo! Kun sinä marssit maailmaan, Elä sinä muilta paljon toivo, Vaadi itseltäsi vaan. Minkä itseltäsi vaadit, Itse myös sen teet ja laadit. Itse keksiä voit viisin, Kuinka laitat paratiisin, Jossa hunajaa ja voita Virrat, kosket kohisee, Omenoita, rusinoita Puut ja pensaat putoilee. Ja jos voit, niin kutsu vaan Sinne linnut laulamaan; Kutsu naapurista Matit, Ulkomailta marakatit, Tytön tyngät, pojat pienet, Punaposket kärpässienet. Kutsu kansaa uutterata Vaikka kokonainen sata! Sitte ynnä leikitte, Mansikoita poimitte. Mut ei ole mahdotonta Katkeraakin marjaa monta. Jos on kylmää, pimeää, Kutsu kuu ja päivä sinne, Niin on valoa jos minne, Tähdet näyttää kynttilää.

Sitte hyvää, makeata Yrttitarhastasi maista; Köyhillenkin puuropata Keitä, sairas raukkaa muista. Eero, Eljas, Martti, ne Muista myös ja kestitse. Hyvin hoida vieraitasi, Onhan pojat veikkojasi, Siskojasi tyttölapset, Helmisilmät, pitkähapset. Mutta ennen muita anna Vanhemmille parhaat palat, Kukkasaaret, kultakalat, Ilo isänmaalles kanna!

Vaan jos toivot onnenmurut, Kestä myöskin suuret surut. Ensin kasva mieheksi, Että pystyt töihisi!

25/1

SUURELLE LAULAJATTARELLE

kotoa lähtiessään.

Täält' eikö kultaa löydy Suomesta Ja timantteja meidän vuorista? Ei kultaa, joka kuivaa sydämet Ja sotkee tunnon hellät hettehet, Ei timantteja, jotka kiillollaan Saa ihmisyyden tunteet kuolemaan.

Mut Sinä tunnet kultakaivoksen, Sun oman äitis syvän sydämen; Timanttivuori, helmivirta se On Suomen äiti tälle Suomelle. Sun äitis sydämestään, sielustaan On hionut sun suureen maailmaan.

Kun taiteen jalokivet loistavan Me näämme näyttelyissä maailman, Me muistammeko, että kuumasta Ne kehittyvät äitirinnasta? Sun laulus loisto, sielus sointuinen, On nekin kultaa Suomen sydämen.

Ja taiteet helmiä on, helmimään Ne silmämme saa ihmissydäntään, Ne valloittavat, niitä voitetaan. Ne kohottavat kansat kunniaan, Ja ystävinä toistaan hellimään Ne vievät vieraita kuin veljiään.

Sun äitisi on suruharsossa Ja suru Suomen soipi kaukana. Vaan Suomen yllä, harson poimussa, Siell' laulajatar loistaa kirkasna. Hän minkä voittaa, hurmaa maailmaa, Sen meille voittaa, meitä innostaa.

Sua harva täällä joskus kuulla saa, Sua sentään kaikki kansa rakastaa: Kun saavut, vaikka keskitalvella, Niin ilmassa käy kevättuulelma; Kun lähdet pois, niin meitä lohduttaa: Ett' ääntä Suomen mailma kuulla saa.

Käy usein Suomessasi, uudista Sun säveltesi äidinluontoa, Ja sitte Suomen toivonlaululla Suurkansain sortovalta taltuta! Niin onnenvirran johdat Suomehen, Kun kansoille luot uuden sydämen!

19/2

HEMMOTELTUJA.

Sirpale.

He ruikuttavat; voi mun pienoseni! Ei — aika miehiä he ovatkin. Ja sentään ruikuttavat! — Pienosia Siis ovat, vaikka aika miehiä.

Ja mitä ruikuttavat? Vastuksia: Kun patjat eivät kyllin pehmeitä Ja kun ei maantie kasva kukkasia Ja päiväkään ei viitsi hymyillä.

Jok' aika heille; ihmiset ei voi Jok' aika täyttää heidän halujaan, Ja kun ei kultakolikotkaan soi, Kun hetken herkut kutsuu tuhlaamaan.

Se kauheaa on, maailma on julma. On Valo, Vapaus, Maamme kaunista, Mut uhratako niille kaikkensa, Tai jotain — siinä liian suuri pulma!

Vie rahaa heille, pienet lunasta Ja velvoituksen painon alta päästä; Suo hetken tuulten heitä tuutia Ja miehen töiltä muonarengit säästä.

Niin ylistävät isänmaata he Ja kiitosvirren tuovat kansalle, Jok' antaa laiskuudesta heille hintaa — Oi, naiset, naiset! Suokaa heille rintaa!

20/2

HIIHTÄJÄIN LAULU.

Suistele, suksi, notkojen pohjaa, Vuorenkin päältä viiltele tie! Tarmo se työntää, tahto se ohjaa, Vasta- kuin myötämatkoja vie. Tuuletko meitä tuiskella sais? Vuoretko matkan seisauttais? Päätä ja niskaa Kennistä — viskaa Vauhdilla kulkuas maalihin päin! — Tieltäsi vastukset väistyvät näin.

Ponnahda, suksi, joustele jalka, Rohkea rinta, ilmoja juo! Mieli, kuin linnun lentävä sulka, Liitele voiman lähtehen luo! Suontesi aallot — kuule kuin soi! Riemujen ruuhet soudella voi. Rientomme riehu, Rinnassa kiehu, Hilpeä hiihtomme innoksi tee — Aatos jo ilmoja leijailee.

Voima ja valppaus — oisko ne unta? Untansa nähköön talvinen maa! — Meissä on tulta, maassa on lunta, Liekkimme maankin vapauttaa. Karkaise luontos, vartoohan työ! Hentous arka helposta myö! Nyt sekä huomen Sampoa Suomen Vahvana rientäös valloittamaan — Sen murut liittele onneksi maan!

26/2

KUKKO.

Kun kukko läiskytti siipiänsä, Niin lentävänsä se luuli: Se huomas aidalle pääsevänsä, Kun sattui myötäinen tuuli.

Nyt kukko laukesi laulajaksi Ja taiteheksi sen keksi, Niin kukon laulua ihanaksi Sai kana kiittäneheksi.

Jo kukon äänikin halkes aivan Ja sortui surkean lailla, Mut kanan kiitokset maksoi vaivan — Hän niit' ei viel' ole vailla.

Se oikein totta on tämä taulu: On taideastetta monta, Mut kanan mielestä kukon laulu On suurta, vertaamatonta.

5/3

VANHAN EMÄNNÄN MENTYÄ.

Mikä on ihmisen elämä Maailman matomäellä? — Se on vaaroissa vaellus, Kulku käärmekankahilla; Surunlaakson lauluretki Kyyneliä kylväessä; Kyntö kylmien ahojen Hallan käyden kantapäillä; Niitto mustan murheviljan Toivontoukojen aloilta; Purjehdus karivesillä Myrskyilman mylviessä. Se on maailman elämä, Jonka päätit, vaimo vanha; Pääsit markkinameluista, Tuskista tukalan matkan, Päivätyösi pälkähistä, Kiusauksista, kivuista, Pääsit päiville hyville, Kevätlehtojen kisoihin, Uusille suvisaloille, Joita kauan kaipasitkin Syksysi sydänsuruissa.

Mit' oli elämä sulle? — Uhri uhrien jälestä Pienten parkojen hyväksi, Työtä, vaivoja, vilua Kasvavien kaitsennaksi; Muiden onnea avustit, Muille riemujen pikarin Suistit huultesi sivutse. Siihen suoritit sulosi, Kukat kultapäiviesi.

Minkä tervettä mehua Suontesi joet solisi, Sen käytit kodin hyväksi, Nostannaksi nuoren polven. Nuorten onnesta iloitsit, Nuorten voihkit vastuksista, Kunnes voimasi väsähti, Pysähtyi sydämes pursi Rauhan vienoille vesille, Armon auringon sylihin. Meille muistosi valahti, Kuin vesille lämmin hohto Päivän heltehen perästä.

Lahti 16/3

LEHTITYTTÖ.

"Työmieslehti — viispenniä — ostakaa!" Viiman vinkuen, purren pakkasen, Katupielessä huutaa tyttönen: "Työmieslehti ostakaa!"

Kansa virtaa vaan, harva ostaakaan. Eikä vaikeroi tyttö kodistaan, Ei hän hiisku äidistään, Kuinka jäi se kärsimään Viiden lapsi raukan luo — Huvittaisko keitään tuo!

"Työmieslehti — viispenniä — ostakaa!" Tyttöriepunen seisten huutaa sen, Silmät himmeät kansaan kääntäen: "Työmieslehti ostakaa!"

Joku rientäen viskaa viitosen, Joukko kulkee pois, tuskin huomaten. Tyttö, hän ei taatostaan Kerro, kuinka maailmaan, Lakon tehden, läksi se, Jätti tyhjän perheelle.

"Työmieslehti — viispenniä — ostakaa!" Tyttö kalvas sen huutaa väristen, Koti, läksytkin johtuu mielehen. "Työmieslehti ostakaa!"

Kautt' yön synkeän kotiin kiitää hän. "Ehkä vaaratta sinne ennätän." Saapuu — kylmä, kostea Huone. Pienin sairaana. Missä äiti? — Pyykillä. — Joukko alkaa itkeä.

"Työmieslehti — viispenniä — ostakaa!" Tuota huutoa kuulen ulkoa Enkä rauhaa saa pienten itkulta. — "Työmieslehti ostakaa!"

4/4

PAKKASELLA.

Tänä tammisena pakkasena Sinua, armas, muistelen. Kun taivaan tähdet tuikkavat Ja kuu ja kuu ja kuu se kuumottaa, Kun matkamiehen tiu'ut soivat kirkkahat Ja aurinko päivän tullen pienen tunnin paistaa, Niin laimeasti Ja kalseasti Kuin paistaessaan nukkuisi, Pää vasten rintaa vaipuisi — Tänä tammisena pakkasena Sinua, armas, muistelen Ja lämpenen —

Sinä olet etelän taivas, Mun onneni palmumaa, Sinua sydämeni kaipaa Kuin lapsi viikunaa.

20/4

KEVÄT-AAMU.

Aamu soi, aurinko taivaalta hohtaa; Niittyjä, järviä silmä sen kohtaa. Kukkuu! kukkuu! tyyn' ilma kaikuu, Metsissä, pelloilla työnkolke raikuu. Kukkuu!

Tiukuttaa, piipottaa lintusten kielet. Murheistaan laukeaa raskaatkin mielet. Kukkuu! kukkuu! metsä soi vastaan. Luonto näin lohduttaa murheista lastaan. Kukkuu!

Vapaiksi lentävät suonet ja virrat, Helkkyvät kirjavain kangasten pirrat. Vapaaksi kontio luolastaan pääsi. Kansakin, särje sun kahlees ja jääsi! Kukkuu!

Liikkeess' on rohkea luomistyö, Maan joka suoni jo sykkii, lyö. — Kukkuu! — Mutta, oi! Kuuluuko ulvontaa? — Vartijat, nouskaa ja valvokaa! — Kukkuu! —

SUO MEILLE JOHTO!

Me loistajoiksi Ja sokeoiksi Kuin taivas vaihdumme. Me korkealla Ja matalalla Kuin pilvet vaapumme.

Me kiihkoilemme Ja liekitsemme Kuin hurja ukkonen. Taas laimenemme Ja kalpenemme Kuin myrskyn tauoten.

Kuin tulvan lailla, Kuin mieltä vailla, Me joskus riehumme. Taas synkin sieluin, Kuin kosken nieluin, Mert' aavaa etsimme.

Mut mer' ei meitä Vaan tyyneen peitä, Ei mieltä rauhoita: Me aaltoilemme Ja kaipailemme Kuin höyry taivasta.

Mit' oiskaan missä Maan kyynelissä? — Vain pilven vuotoa. Mit' oiskaan missä Meiss' ihmisissä? — Vain luonnon kiihkoja.

Oi, voima Herran, Meit' auta kerran, Luo meihin valkeus! Luo meille johto, Luo puhdas tahto Ja suuri rakkaus!

HÄÄHYMNI.

Laulettu Aino Achtén ja H. Renvallin häissä 6 p. toukokuuta.

Kööri: Se ihme vanha aina uusi On joulukynttilät ja kuusi Ja nuorten raikas rakkaus. Oi, kulta, kunnia ja maine, Ne jäähtyvät kuin syksylaine, Mut ain' on lämmin rakkaus.

Maan suuret seppeleitä kantaa, Työt kauniit kiitoksia antaa, Mut kaikki voittaa rakkaus. Maan linnat loistavina hohtaa, Tiet kohden korkeutta johtaa — Ne voittaa koti, rakkaus.

Se taiteen luo ja tieteen kaivaa, Se yhteisonnen tietä raivaa, Suur', uhrialtis rakkaus. Se juurtaa synnyinmaahan juuret, Se teot maailmaan luo suuret, Suur' rakkaus, suur' rakkaus.

Soolo (myöhemmin kööri): Herra suojaa, siunaa näitä Yhtyneitä lemmekkäitä, Rakkaus, luo maailmaa! Auta heidän onneansa Niin ett' onnistuu myös kansa, Toivo taivaat kirkastaa!

Kööri: Soinnu taivas, soinnu maa!

PÄIVÄNPOIKA.

Kuusvuotiselle Eljakselle.

Tunnetko sinä, Eljas poika, Millainen on Päivänpoika? — Uljas, rohkea ja nuori, Sen on linna kultavuori. Sieltä matkahan se lähti, Saattajana aamutähti, Lakkaamatta tehden työtä, Hävittää se mustaa yötä; Silmät säihkyvät kuin palo, Muoto muuten puhdas, jalo. Kevät-aamusin se varhain Pyrki ulos maailmaan, Kaikki tahtoi kääntää parhain, Kylvi maita kukkimaan. Yön se syyti syrjällensä, Tähdet siellä kiiluvat, Rakkaudella sydämensä Tahtoi voittaa maailmat. Mihin käänsi silmiään, Sinne lahjoi lämmintään, Siellä elämätä kyti, Tuhansien suonet syti, Povet paisui, jäistä suli, Valo väikkyi, leimui tuli. Köyhät, pienet, suuret suki Päivänpoika puhtoisiksi, Uusin vaattehin ne puki Kirkkahiksi, juhliviksi. Kaikille sen paiste riitti, Sitä vanhat, nuoret kiitti. Kuolleetkin se haudoistaan Nosti valkeuden työhön, Lähetteli valtojaan Pohjolankin pitkään yöhön. Suomen tahtoi kruunata Niinkuin lapsi maammonsa: Näkemähän voittoisata Lapsiensa kunniata.

Nyt sinä tunnet, Eljas poika, Millainen on Päivänpoika. Kasva Päivänpojan parveen, Soita sitten voitonsarveen!

1/6

NUORI PRINSESSA.

Metsän rinnassa Vanhassa linnassa Kasvoi prinsessa nuori. Taivas kun korjasi immen taaton, Hoiti hänt' äiti muori.

Kultakutrina Auringonruusuna Kaunis prinsessa loisti. Sulhot suuretkin impeä kosjoi — Hän ne rukkasin poisti.

Miksei kelpaa maan Vallat, ei rikkaatkaan? Hän kun urhotkin hylkää! Aamusta iltaan askaroipi Eikä aattele ylkää.

Hällä on rinnassaan Suursurut synnyinmaan, Hälle on kansansa kallis. "Jos olis sankari Suomenmaassa, Ei se orjuutta sallis!"

Huokas prinsessa Sydämen tuskissa, Että kansakin kuuli. Silloin rinnasta linnan metsän Puhui puhtaampi tuuli.

Köyhä kantelen- Soittaja laulaen Linnanpuistohon astui: Hänpä soitti ja lauloi, että Silmät kuulijan kastui.

"Astu, impyein, Luokseni, rinnallein, Hehku nuoruutta mulle! Niin minä urhoiksi kansan laulan, Vannon lempeni sulle."

Jalo prinsessa Hehkuikin nuoruutta: Syttyi laulajan mieli. Laulut liekkihin kansan nostaa, Kannel soi palokieli.

Kannel, kasvata Suomelle urhoja, Joita rakkaus johtaa, Joihin prinsessan into syttyy, Konsa taistelu kohtaa!

24/9

OPETTAJANI NESTOR JÄRVINEN.

k. 19 p. lokakuuta.

En muista lauseitas, en neuvojasi, Et luonut mulle tietä valmista. Vaan rakkautta uhkui rinnastasi, Se innostutti, käski: ponnista Ties itse auki!

Mua muistikaavoilla et kiusaellut, Vaan tunnon työlle laskit painoa. On monta tietä Roomaan johdatellut, Vaikk' onkin Rooma maassa ainoa. Niin varmaan luotit.

Totuuden voimaan uskoit jokaisessa, Kun tahdon löysit vilpittömän vaan; Et kiinni kimpuroinut kirjaimessa, Vaan hengen päästit luomaan muotojaan. Näin neuvos tuntui:

El' usko sokeasti: kaikk' on hyvä. Kun jyvän löydät, sitä punnitse, Se onko terve vaiko torajyvä, Se itse tutki, hyvä nielase, Vaan hylkää kehno.

Niin miehen luonne arvokas sun täytti, Juur itse miehen eikä matkijan; Mit' itse tunsit, sitä toimes näytti, Et orjaellut mieltä maailman. Mies meilt' on mennyt.

Vaikk' olit aina itsemiehesi, Niin rakkaus sun muihin yhdisti.

VUOSI 1902

SANATTOMASTI.

Ei ne kysyneet toisiltansa: Rakastatkos? Rakastatkos? Ensi silmäyksestä heti Toinen toistansa luokseen veti. Missä liikkuivat, siellä heillä Linnut lauloivat kukkateillä. Missä toisensa toinen näki, Siellä kevät, siellä käki.

Ei ne kysyneet toisiltansa: Näitkös minut? Saankos sinut? Syli aukeni, toinen täytti, Rakkauttansa työssä näytti. Missä yhtyivät, siellä koti, Toinen toisensa tähden soti. Nainehiksi ne tiettiin mistä? — Hedelmistä, hedelmistä.

19/2

AMERIKKAAN LÄHDÖSSÄ.

Maamies: Minne nyt matka?

Matkustaja: Amerikkaan.

Maamies: Mitähän sieltäkin haeksimaan?

Matkustaja: Vapautta ja turvaa lain, Joita jo turhaan kotona hain.

Maamies: Olisit taistellut puolesta sen, Mikä on kalleus kaikkien. Ilmaisiksi ei ykskään maa Vapautt', oikeuksia saa.

Matkustaja: Taistellut! Ahkera rauhan työ Lännessä vastukset maahan lyö. Meill' on satojen miljonain maa Vastassa — ken sitä vastustaa! Pienikö kansa? Yksinkö näin? Tarvitaan nyrkit nyrkkiä päin. Kultaa ja nyrkkiä kokoamaan Läntehen lähden, Amerikkaan.

Maamies: Tääll' ovat sotilasmiljonat, vaan Amerikka sortaa dollarillaan. Uusikin päivä valkenee: Ihmisyys kansoja tuomitsee, Heikko kuin vahva oikeutta saa, Vapauden viljoja kasvaa maa. Ehjä kun kansalliskontumme on, On koko kansakin voittamaton.

Itsensä hylkijä hyljätty on, Kansansa karkulas ansioton. Maailman aaltohon uppoaa, Missä on jälki? — Tunne ei maa.

Matkustaja: Neuvoton nurkassa nuhjottaa Silloin kun kahletta kantaa maa. Minäpä maailman aallossa uin, Voimia nostan, myrskynä puin.

Lähetän tuulia lännestä päin, Maanikin kerran vapautan näin. Noustahan täytyy, liikkua töin Puuhata ulkona päivin ja öin.

* * *

Maamies jäi kotirannoilleen. Toinen laivalla kaukaiseen Läntehen lähti. Puoleltaan Heillä on kansansa murheenaan.

17/10

KESKUS.

Kapinoihan jokainen Keväimessä nuoruuden; Vaan ken hylkää kokonaan Keskustansa — sammuuhan Semmoinen!

Koti, perhe lähtöpää, Joka voimat synnyttää; Voimasi kun raukeaa, Koti taas ne uudistaa; Muista tää!

Kaiken keskus, mik' on se? Jumalaks sen sanomme. Siit' on alku, siihen päin Joukottain ja yksittäin Tähtäämme.

Valaisetko maailmaa? — Siitä kiitä keskustaa! Hiiltä, voimaa, liekkiä Saitko? — niinpä lämmitä! Se velvoittaa.

Tunne luonto-emomme, Siin' on yhteiskotimme! Jos sun keinomaailma Pirstoaa, taas palaja Luonnolle!

Hedelmätä kantaen Puu on keskus oksien. Meidän keskus kansamme, Sille työmme kannamme Jokainen.

Taivaan tähdet keskustaa Muistavat; niin myöskin maa Kiertää ympär' auringon. Meidän keskus maamme on, Isänmaa.

NUORTEN LIITTO.

Nuori voima, vartioitu, ahdistettu, teljetty, On kuin vankka virta, sulkuin, patoin kautta kytketty: Sulut särkee, puomit puhkoo, valloillensa vaapsahtaa, Rannat rikkoo, partaat purkaa, auki tiensä ampuaa.

Pönkitä tai kaada vanhaa, tuntos suunnatkoon sun työs, Mutta muista, uuden polven uutta luotava on myös, Uutta, jonka arvo vaatii tunnustuksen, huomion, Uutta, joka kerran kestää jälkipolven tuomion.

Nouse, nuoren kansan päivä, silmin kostein, kirkkahin, Sydämen ja tiedon silmin, mielin rohkein, valvovin. Valvo hengen oikeutta, vapautta Suomenmaan, Myrsky tulkoon, elköön meille epätoivo milloinkaan!

VANHA VAMMA.

Minua uskot sairahaksi? Sairas olen tosiaan. Iäkseni jäänkin sairahaksi, Joll'et joudu avukseni vaan: Sydämeeni veristävän nuolen Neljä vuotta sitten linkosit, Luulit ehkä, että siitä kuolen Kuolisin, jos sinä kuolisit.

NUOLIEN LIESI.

Hän, jonka ei jalka voi ylttyä maahan, Hän ilmojen linnoista laulaa, Tai korkeill' oksilla istuen kaukaa Hän maalaa kultansa kaulaa.

Mut, jonka on elämä tempaissut maahan, Sen töihin ja murhetten luolaan, Hän rintansa ahjossa laulunsa paahtaa Ja kastaa ne elämän suolaan.

Hän laulunsa nuolet sinnepäin tähtää, Miss' ihmisen on vihamiesi. Hän itse on sotamies ihmisyyden, Hänen rintansa nuolien liesi.

27/12

VUOSI 1903

HULLUUDEN KAAOS.

Sairauden lähde on raakuus; terveyden ihanteellisuus.

Onkohan maailmassa muita kuin hulluja? Toki eri hulluutta hoippuu kullakin portaalla.

Himokin, kiihko ja raivo sairast' on hulluutta; Kaikki mikä rantansa rikkoo, purkaen kaaosta.

Juonien koukut ja konnuus, viekkaus, kavallus — Eläimen viisaus niiss' on, ihmisen hullaannus.

Verenjano, ahneus vallan, sorranta heikomman — Sitähän laatua sairas villi on Afrikan.

Hulluinhuoneessa valvoo eläimen kiihkot vaan, Jollei jo voimien lähde ehtynyt juostessaan.

Raakuus, hulluuden kaaos, vielä on valloillaan; Viljelty mieli, oi milloin tahtona ohjaat maan?

Pahuuden paisumus silloin tulvana juoksis pois, Kuka vain mielensairaat terveiksi tehdä vois.

4/1

MIELEN MATO.

Oli ystävä mulla terve, Oli muinen hän mielevä; Kuin hyvän vuoden sato, Niin auli, lempeä.

Nyt raukka on mielisairas, Eksynyt suunniltaan, Ja ymmärryksen kato Vei sydämenkin maan.

Nyt ylpeä hän on, karsas, Kateinen kaikillen; Pää harva heinälato Ja sydän hallainen.

Olen verrannut häntä muihin, Viisaihin muodoltaan, Niin sama mielen mato On heilläkin vaivanaan.

8/1

PERHOSEN SATU.

Pieni perho, lippiäinen Kaiken talvea nukkui, Maailmast' ei välittännä, Se jos kesti tai hukkui.

Toki kevät perhosenkin Nosti, nukkuvan pienen, Riemun tunnossa se virkkoi: Missä kummassa lienen!

Päivä ikkunasta paistoi, Ulos perhonen tahtoi. Vasten ruutua se lensi — Minkä sille se mahtoi?

Seinät vahvat vartioivat, Niit' ei särkeä voinut; Yöt ja päivät kaipausta Perho parka on soinut.

Kerran iltasella lamppu Tuvan pöydälle tuotiin, Vapautta ylisteltiin, Valonmaljoja juotiin.

Perho innostuikin siitä, Ja sen hurmaus voitti! Valon lampussa hän löysi, Siihen rynnätä koitti.

Perho lampun luona liiti, Sepä vast' oli mieleen! Mutta kiihkossa hän kiiti Aivan liekkien kieleen.

Raukan siivet korventuivat, Paloi pienosen rinta. Kallis onkin maailmassa Valon voittojen hinta.

Pain. tammikuussa.

ULLA RIEPU.

Ei saarnan loimia, kuteita Ulla parka kuullut kirkossa; Vaan kuulipa hän säveleitä Ja näki ympärillään meitä.

Hän yhtyi veisumme hyrinään, Vaikk'ei hän värsystä tiennytkään Hänt' ääni vei ja tunne johti, Yks kaikki sitten mitä kohti.

Kun missä näki hän kyyneltä, Alkoi hänkin raukka tyrskiä. Niin taudin laajemmas hän johti, Ei tiennyt miksi, mitä kohti.

Kun tultiin kirkosta maailmaan, Ulla nouti joka tunnettaan: Sen armaan, jota tänään kätti, Hän vaihtoi huomenna ja jätti.

16/1

TUNNELMAN VALTA.

Juveliseppiä maailmassa Nuor' Ulla eniten rakastaa, Ja kellä suuri on kultakassa, Hän sille kaikkensa lahjoittaa.

Niin Ulla Riepu, kun ikkunassa Hän näki kiiltävän koristeen, Hän syttyi, leimusi valkeassa, Möi itsensä, osti sen omakseen.

21/1

EI RAUHAA SAA.

Kuukauden paikassa Ulla vain On tyyni ja työssä viihtyy. Sitten ei ryhtiä, rauhaa saa, Vaan kiehuu, kuohuu ja kiihtyy.

Työ orjuutt' on, koti orjala Ja ihmiset ilkimykset; Muu maailma kullan kultala, Jossa hellut ja helkytykset.

Maat liian tuttuja täällä on Ja ilma on aina paha; Ei muuta tääll' ole kelpaavaa Kuin raha ja raha ja raha.

Vaan rahasta — kaikista vaaditaan Tääll' aina työtä ja työtä; Ei huviakaan edes ilman saa, Ei särvintä leivän myötä.

Niin pääsikin Ulla Riepu pois — Kuukauden paikassa viihtyy. Sitten ei ryhtiä, rauhaa saa, Vaan kiehuu, kuohuu ja kiihtyy.

2/2

KAUHUTAUTI.

Koirat raivohon sairastuivat — Sep' oli kamalata! Purivat eläintä, ihmistä monta, Ainakin liki sata.

Mutta kun ihmiset raivostuivat — Houraantuivat mieleltään — Purivat, tappoivat tuhansia Ihmisiä, veljiään,

Myrkyttivät jopa miljoonia Niinkuin ei peto tee yksikään. Raukat ne potevat onnettomasti, Tuskia kärsien kuoloon asti.

Milloin, oi parantuu tää raivo? Missä on Pasteurin lääkekaivo?

21/1

TARTTUVAN TAUDIN AJALLA.

Elegia.

Pakotusvoima julma ja mielivaltainen Maailman kulkuun tarttuu toisinaan. Raihnaisen maankin rinnan se kourii kuumeesen Ajaen vuoret tulta suitsemaan.

Kansatkin kuumesairaat saa houretuskia, Tarttuva kauhumyrkky valtaa saa. Rakkaus raivoon vaihtuu ja rauhan aatrasta Ärtyinen käärmekalpa puhkeaa.

Kansasta kansaan kulkee sen taudin myrkytys, Hallana hiipivät sen askeleet. Kauhistus sille kaunis on maa, sen järjestys, Riemuna heikon tuskat, kyyneleet.

Luonnonkin lait se hylkää, lait järki ihmisten, Hulluuden lait sit' yksin hurmaa vaan. Vieras on sille toivo jalojen sydänten — Himoko voisi kuulla tuntoaan!

Missä, oi, luonnon herra, on luontos viljelys? Odotustuskiin kuolee oikeus. Jumala, missä liikkuu sun tahtos hengitys? Haudasta milloin nouset, rakkaus?

Taivaasen täält' et jouda maan päältä astumaan. Etnojen rinnat laita leppymään. Sankarit kansoista tee suokylmää perkaamaan — Mielemme puhdista tok' ensistään!

31/1

VIEL' ONKO KEN JÄRJESSÄÄN?

Kun juhannus lunta tuopi Ja halloja heinäkuu Ja tammikuu vettä vihmoo — Jo luontokin hullaantuu.

Kun lapsina vanhoiks tullaan, Että sydämen voittaa pää, Mut vanhus on hurjan teillä — Siin' onkohan mielevää?

Kun kiroaa äiti lastaan Ja lapsi lyö äitiään Ja es'valta kansaa puijaa — Ken silloin on järjessään?

Jos eksyykin luonnonvoima, Se sokko ja tunnoton, Vaan missä on ihmisen järki, Hyvä tahtokin — missä on?

8/2

OUTO.

Tuli matkustaja kerran kaupunkiin, Uus, outo — siksi sille juhlittiin. Hän kuunteli muita lailla oppilaan, Mut ilmi toi tuskin mitään omiaan.

Hän miellytti — se vasta kunnon mies! Ja oudosta vain hyvää kaikki ties. Hän kunniapöytiin vietiin vierahaks Ja viisaat etsivät häntä tuttavaks.

Toki matkustajan poltti aivoja Ja aatos kuuma kyti rinnassa: — Hän, hillitön, päästi irti totuuden! Se lensikin läpi ihmissydänten!

Siit' asti vierasta ei suosittu. Hän kaupungist' on ulos laahattu. Ei anneta yötä — joskus torppihin On rohkea sentään päässyt yöksikin.

Ja totuuden ken pääsi paikallen? — Se juoru ilkeä on, valheinen. Se kyyn on kylväjä; häijy häväistys Sen jälkiä juokselee kuin ilkimys.

11/2

PIENI.

"Olen pieni, oi, liian pieni! Ketä puoltaa voisin tai vastustaa? Ovat pieniä polkuja tieni! —" Viheliäinen raukka näin ruikuttaa.

Olet pieni, halpa ja pieni, Et uskoa Daavidin tunnekaan; Sinä vaivainen tattisieni, Joka maailman jalkoihin tallataan.

Olet pienisieluinen raiska, Suurt' itseäs, kansaasi, hyljeksit, Oman onnesi onkija laiska, Joka maasi mainetta syljeksit.

Sin' et näe kuin itses aina, Omat hetkiset toivos ja nautintos; Sua maasi murheet ei paina — Siin' on sun pienuutes, turmios.

Mene, kurja! — Meillä on muuri: On turvamme kansain oikeus. Kun Jumala on pienissä suuri, On hänestä meidänkin rohkeus.

17/2

ERÄISSÄ HOPEAHÄISSÄ.

Hopea — mikä on hopea? Loisto kylmä ja kopea. Lumen kiilto ja kimallus Talviauringon valossa. Vasta, kun kevät sulatti Lumen maasta, jään vesistä, Vuoti siunaus suvelle.

Kuuvaloa kalpeata On hopean kylmä hohto. Vasta, kun syleili kaksi Kaihomieltä kuuvalossa, Kuiskaten kodin suloa: — Kuu kumotti aurinkona, Muuttui kullaksi hopea.

Mitä on hiuksien hopea, Vaikka vanhalla iällä? — Pelkkä kuiva kuusen naava Talvikuutamon valossa. Vasta taistelun, tekojen Kunniallisten kulusta Hapset hohti kunniata, Pääkin arvossa yleni.

Onni kahden kaihomielen, Jotka kerran kuutamossa Sormet sormihin limitti! Osasitte oivalsitte Rakkautenne tulessa Tehdä kullaksi hopean.

Mikä on kulta? — Ruokamulta, Johon rakkaus ripotti Aattehensa armahimmat, Että vilja versostuisi Kansan kasvavan varaksi.

Kansa — siinä on sukunne, Siinä lapset, laaja perhe! Sitä kannattaa syleillä, Sille uhrata elämä, Siinä uudesti eläen.

24/2

TH. REININ

erotessa yliopiston sijaiskanslerin virasta.

Hän tammi muodoltaan on vakava Ja yhtä vankka oikeudessa. Ei suutaan soita, vaan kun lausahtaa, Niin kultaa lausuu paljon painavaa. Kun Miestä aattelen, niin innostun Ja kyyneleihin asti liikutun! On onnellinen kansa, joka ties, Ett' oma poika sill' on moinen mies; Viel' onnellisempi, jos seuraamaan Se valmis on tät' uskollisintaan.

Mit' olet meille, mitä tuleville, Ei kerrota nyt näille kuuleville. Se siemen, jota kylvit, viljoina Se nousee nousevissa polvissa. Ja taas, kun tässä maassa harhaus On selvinnyt, kun voittaa oikeus, Niin tahtos voittaa, nimes uudestaan, Kuin johtotähti, käypi paistamaan, Ja Suomen kansan kunniasta se Ei sammu yössäkään, ei himmene.

4/4

KESÄ ILMESTYY.

On aamu rauhaa hiljaista, Mut ilma vallan valkea: Lumi astuu maahan taivaasta Kuin impi villaverho. S'on kevät talvivaipassa, Sen läikkyy lämmin rinnasta Ja tuulelma sen huulilta Juo mettä niinkuin perho. — Immyt valkeavaippainen Hiipii lehtohon rannallen.

Ei lunta — vettä vihmoo nyt Ja ilman immet villityt Ne metsää haltioivat. Viu vau, viu vau! — Ja halki taivaan, halki maan Nuor henki huokuu voimiaan, Sen luomislaulut soivat. Viu, vau, viu vau!

Nuor aalto rantaa rakastaa Ja roudan rinta halkeaa, Maan voima uhkuaapi, Touhinalla kiihkosalla. Näin luonto syntyy uudestaan, Käy helmimään ja kukkimaan, Suur usko silmät saapi, Toivoellen, ennustellen.

* * *

On hiljaista, taas hiljaista, Ei lunta näy nyt oksilla, Vaan taivaan helmihohtoa Ja kaikuu linnun soitto. Jo kevät talvivaipastaan On paljastunut vellomaan. — Kas kirkkaassa veen kalvossa Jo päilyy päivän voitto! Immyt vihreävaippainen Nousee kylvystä aaltojen.

16/4

ENEMPI TILAA.

Te hourujen huoneita laittakaa Ja vankilat vahvanmoiset! Jo joukkoja jyskii portilla Ja matkalla riehuu toiset.

Kun irti on valtio saumoistaan, Lainvanteita päämies katkoo, Niin kansakin hulluna, raivossaan Jalot, oikeat ohjeet ratkoo.

Siis rohtoa kansalle keitellään, Unirohto — sitten rauta: Jos viina ei tuutisi viihtymään, Niin eiköhän kahleet auta!

He juovat ja naivatkin lohdukseen — Mitä muut' olis harrastusta! — Mut onnetta riutuvat matkalleen Ja sammuvat — yö on musta.

Tää vaivaiskoppihin korjataan, Tuo puetaan valtion rautaan, Nuo hourujen huoneessa ruokitaan, Muut kirkkomme siunaa hautaan.

Vaan valtioviisaus nostaa pään, Ylös kiiveten korkealle, Ja sieltä se näyttää nyrkkiään Tuolle joukolle kirkuvalle.

22/4

KANSALAISMARSSI.

Väkivalta pois maasta ja turma! Alas veljien vaino ja surma! Pois miekkavalta, sana soimaan! Valo, oikeus, vapaus voimaan! Pois ilkeä sorto ja itsekkyys, Ruma, kunniaton, loka, kuona se on, Jota hävetä saa Koko kansa ja maa. Suur ihmisyys, suur ihmisyys, Kas siinä kansojen kestävyys!

Alas ryömijä, kerjäläishoukko! Ylös työmiehet, kunnian joukko! Pajat aukaiskaamme, paljat soimaan! Kansan arvo ja ansio voimaan! Pois tyhmyys, kunnoton typeryys! Käsi taitamaton Pula ainainen on, Siitä kärsiä saa Koko kansa ja maa. Suur ihmisyys, suur ihmisyys Kas siinä kansojen kestävyys.

Vihamiehemme, luottaen rautaan, Pani oikeuskirjamme hautaan. Meiss' eläköön, — oi Jumal' auta! — Laki voimallisempi kuin rauta! Tulihehkuinen, työjalo henkevyys! Käy soihdulla ties, Tee työsi kuin mies, On väistyvä yö Ja voittava työ. Suur ihmisyys, suur ihmisyys, Kas siinä kansojen kestävyys.

Ole suomalais-ihminen aina, Oma leimasi töihisi paina, Jalo, puhdas, kirkas — sehän voittaa, Kevät luontomme toivoa soittaa. Vala uusihin muotoihin entisyys! Sinä päivin ja öin Lain johtoisin töin Ies päältäsi luo, Uus aika taas tuo! Suur ihmisyys, suur ihmisyys, Kas siinä kansojen kestävyys.

Alas rosvojen urkkijavalta! Ylös nousemme sorronkin alta. Meit' uhkaa vaino! — omatunto! Kun valvonet, kestäähän kunto. Tuhat tuskaakin ennenkuin kelmiys. Mikä kehnoa on, Pois lohjetkohon. Mikä tervettä jää, Sen pystyssä pää. Suur ihmisyys, suur ihmisyys, Kas siinä kansojen kestävyys.

Mekö loisimme valtion karjan, Mekö teuras-valmihin sarjan? Me työmieskansa! Työmme juuri Maan onnen on ponsi ja muuri. Pois rauhamme sorto ja lemmettyys! Miss' oikeus on Pyhä, lahjomaton, Se Suomen on maa, Se työn kotimaa. Siell' ihmisyys, suur ihmisyys On kansan voima ja kestävyys.

28/4

VAPAUDESTA.

Amerikan Suomi-opiston kesäjuhlaan 1903.

Vaikk' olisit vapaa kuin taivaan lintu, Kuin indiaanikin metsissään, Mut tiedotonna jos tietäs kuljet, Niin eksyt, harhailet yhtenään.

Vaikk' olisit vapaa kuin pohjatuuli, Kuin halla hävitysretkillään, Mut hyvää tahtoa vailla vaellat — Et parempi rosvoa ensinkään.

Vaikk' olisit vapaa kuin pimeys maassa, Jot' yö ja jäätikkö valloittaa, Niin vailla lämmintä, valkeutta, Elämäsi vaan olis kuolemaa.

Ja vapautesi vaikk' olis suuri Kuin meren oikkusten aaltojen, Niin elämän aatetta suurta vailla Sin' olisit mieletön lastunen.

Mut vaikka raskaissa kahleiss' oisit, Kun totuuden tiedät ja oikein teet, Niin lohdutusta ja voimaa tunnet, Vaikk' uhkaa aallot ja pauanteet!

Oi vapaus kaunis ja vapaus suuri! Sun hyvä tahto vain ansaitsee; Sun ansaitseepi, ken oikeudesta Ja ihmisarvosta taistelee.

ONNETON HEIKKOUS.

Olit rauha lempeä luonnoltasi, Kuin Vuoksen niskakin uomassaan, Mutt' edistykselle taistovalmis, Kuin koski kuohuva matkallaan.

Kuin pilvi, täynnänsä salamoita, On tyyni, kunnes se laukeaa, Niin vapausrientoinen, myrskyrinta Sin' olit, halveksit kuolemaa.

Sun toimentult' oli rinnassasi Ja voimauksien valkeaa, Vaan miksi käänsit sen vastahasi, Oi miks'et etsinyt sortajaa!

Ei, — hätälaukaus sulta pääsi, Kuin etuvartijan varoitus: Sun uskos kansasi kuntoon horjui, Kuin Caton — — onneton heikkous!

11/6

VALKORUUSU.

Ruusu valkea, puhdas ruusu, Kosken pienen partahalla, Kevään varhaisen vieno kukka, Sinua muistelen maailmalla.

Ihmisrinnalle mik' on kallis, Kaiken parhaani sulle soisin. Mut on kallihin puhdas ruusu — Mitä sulle siis antaa voisin?

21/6

KAARLO BERGBOM 60-VUOTIAANA.

Proloogi juhlanäytännössä 2 p. lokakuuta.

Suomi havahti; ja nuorukainen Unenhärmän silmästänsä hieroi. Päänsä nosti, katse kauas lensi, Kevätkirkkaudessa kiiri silmä, Sydän syvän hurmauksen tunsi, Elämä tempasi kuin tenhovirta, Luonto hurmasi kuin luomiskuume, Toimipyörre, huima touhukoski Valtasi valitun nuorukaisen. Ihmetyksin itsensä hän tunsi, Ajan aallokossa telmehtivän, Sydämessä suuret intokiihkot, Levottomat luomisliekit päässä, Taikasauvana kädessä taide, Kun etehen kansansa hän astui. — Suomen kansa odotti kuin lapsi Ensi joulua tai juhannusta.

Elämä on laaja, luonto suuri, Meri rannaton on kaikkisuus. Mutta urhopa elämän merta Tunsi leikeltyinä leikkaleiksi, Tunsi toimitaiteen siivekkään.

Taide, innostuksen taikalintu, Kehyksihin kutsui maailmoita, Elämän kirjokangasta avasi, Osatöihin otti luonnonpiirit, Kutsui kuin elämän päämies itse Elämäst' esille annoksia,

Pienoispiirihin lumosi suurta, Ehjän, täyden toimimaailman, Jossa itseänsä ihmisluokat Kaikki peittymättä peilasteli.

Silloin hurmattuna huusi kansa, Niinkuin huutaa joukko, joka linnan Valtavuorelta on valloittanut — Suomen kansan vastaisuuden turva, Suomenkielen linna valloitettiin. Kansain helmivirta väylän löysi Suomen kansan hengen sisäjärveen. Taidekin löys' itsellensä kansan.

Missä urho? Tuokaa kansan nähdä, Kuka voittaja on valtavuoren! — Tunnetaanhan ukko kuuruniska, Sielusilmäinen ja hehkuposki, Kerä liikkuva ja liekkiväinen, Näkymätön, joka kaikki näyttää. —

Hän se kaiken nuoruutensa palon Suunnannut on Suomen näyttämölle. Miehen tahdon, kunnon, tiedonvalon Uhrannut on Suomen näyttämölle. Kiskonut on tälle ainoalleen Roponsa, rauhansa ja sydämensä. Miksi? — Että nostais elämätä, Suomen kansan henkielämätä, Itseluovaks', elinvoimaiseksi, Uutta uhkuvaksi kasvannaksi, Kotiorsien kukittajaksi, Helmenhohtajaksi maailmalle!

Siksi sauvaansa on heilutellut, Kutsunut on Suomen kunnioita, Sananmiestä, laulunsankaria, Valon kankahalle kiehtojoita, Talttamiehiä ja takojoita, Soiton suorijoita, tanssijoita — Ennen muita toimitaiteen henget, Tenhomiehet, tenhottaret naiset, Kaikki kansa, leirit laajimmatkin, Kaarlo Bergbomin tulesta syttyi Yhteistyöhön, temppelin tekohon, Jonka huippu hiipoo korkeutta: Suomen kansan kuolemattomuutta.

EKSYTTÄJILLE.

Ennen meillä miehet tohti Käydä vihollista kohti; Avomielin, avosuulla Antoivat sen totta kuulla.

Tuli vastaan mitä mahtoi, Miehestä mies käydä tahtoi. Harva suoraa miestä moitti, Joka oikeutta soitti.

Jos ken moitti — mies sen kuuli. "Syytön moite" — sen vei tuuli. Mutta miehen arvo, mahti Oli oikeuden vahti. —

Nyt on jäniksiä miehet, Niinkuin kääpiöt, niin pienet: Nääkin taitaa käyttää kieltä, Mutta halpaa orjamieltä.

Nuoleksivat kielellänsä Jalkaa herran, käskijänsä, Potkijansa, polkijansa. — Sellainen nyt altis kansa!

Sala-ampujoit' on toiset, Veljenmyöjät, kurjat loiset. Joku mustetolpon takaa Tähtää veljeään ja — makaa.

Siinä meidän sankarsarja, Sortajalle altis karja. Maailma, oi nähkös näitä Synkän vallan syöttiläitä!

Totuus, oikeus heill' on suussa Kukkuessa leipäpuussa: — Totuuden he vatsaan syövät, Vääryydelle työnsä myövät.

Eksyttäjät, tehkää luku! Huutaa kerran uusi suku. Täynnä tuskaa, häpeätä Muistelee se aikaa tätä.

Ja jos kansa hukkuu teihin, Eksyy teidän askeleihin, Kiroaa se kiukussansa Perintöään, kahlettansa.

Uusi polvi, anteeks anna, Kehnot kilvet hautaan kanna! Olkoon oman rintas usko Sulle toivon aamurusko!

29/10

MINNE?

Väki rauhaton kodin jättää. Äiti vanhus on ihmeissään. Ja hän nurkassa nuorimmaltaan Käypi uusia tietämään.

— Kysy, poikani, veljeltäsi, Mille maille hän matkustaa? — Amerikkahan kullat kutsui, Siell' on dollarin kotimaa.

— Kysy nuorelta siskoltasi, Miksi vaatteensa kokoaa? — Ruotsin rikkahat häntä hempii, Tanska pestiä tarjoaa.

— Kenen seuroja serkkus etsii, Ne kun jättivät kotimaan? — Ehkä Islanti — kaikki rannat Meille laskevat verkkojaan.

— Mille ilmoille itse eksyt, Minne poikani vietellään? — Siperiassa on vielä väljää, Minä vierinen Venäjään.

— Kotimaatasi kuka kyntää? — Mielivalta sen viljelee. — Kuka vanhempas täällä vaalii? — Hauta heikkoja korjannee.

— Jätät maasiko vierahalle? Kansas tuulihin kylvetään! Sitte kehdosta orja nousee Isäin peltoja kyntämään.

— Orja nouseeko! — Sit' en sallis! — Siunaa, äitini, lapsias, Että maamme ois meille kallis, Kansa vapaa ja kunnokas!

4-5/11

LUOJAN LINNULLE.

Miks' ei rintani anna rauhaa? Polttaa päivin ja polttaa öin. Luojan lintu, oi, missä lennät? Riennä luokseni hyvin töin!

Sydän riistä mun rinnastani, Että hetkenkin hoivaa saan; Luojan lääkitä vie se sinne, Miss' ei haavoita kiihkot maan!

Luojan kämmenen päälle laske Sydän parkani uutumaan, Luojan puhtaaksi puserrella — Sitten mulle tuo uudestaan.

Minä vuoksena voimallisna Sitten kansani kirkastan, Suomen Indus- ja Oxusvirrat Johdan korpihin maailman.

Luojan lintu, oi, missä viivyt? Sydän kärsivä kanna pois, Että voimien lähtehestä Ikiterveyden se jois!

15/11

ODOTTAESSA.

Suur kaikkisuus! Sun käskyäs noutaa vanhus kuu, Kun väistyy se pois tai palautuu, Sua palvellessaan. Sua auringon tahto tottelee, Kun pimenee se tai valkenee, Sua seuratessaan.

Suur kaikkisuus! Sinä tähtiä käsket leiristään Ja ne lähtevät noutain mielellään Sun ymmärrystäs. Kun soihtuja ihmismaailmaan Sinä syttelet, käyvät ne matkoillaan Sun järjestystäs.

Suur kaikkisuus! Sua elämä tottelee ja työ. Sun tahdissasi ajan suonet lyö Ja aalto hakkaa. Sun tahdostasi lumi valtaa maan; Kun lämmintä lainaat uudestaan, Niin talvi lakkaa.

Suur kaikkisuus! Nyt pimeätä on ja odotetaan; Tuo valkeusmiehesi päälle maan, Sen auringoksi! Moni sydän on synkkä ja eksynyt, Tuo kynttiläkruunusi edes nyt Yövartioksi!

Suur kaikkisuus! Sinä ihmisen kunkin aikanaan Myös heität rannalle oudon maan, — Hän sammuu täällä. Sinä kansamme joulupuuksi tee, Jok' itse on kirkas ja valaisee Myös muut maan päällä!

Suur kaikkisuus! Me odotamme sulta suurempaa, Joka maamme ja kansan kirkastaa Ja liekkiin luopi. Se suur on takana talven, yön Ja takana raskaan päivätyön — Suur voiton tuopi.

Suur valon vallan kaikkisuus, Luo meille uhrisydän uus! — Se voiman suopi.

11/12

MYRSKY HULLUJEN HUONEESSA.

Eilen ilma viihtyi rauhassa, Vähentyi holhoushuolet. Monta viisasta sanaa lausuivat Hullut ja mielipuolet. Toivottiin parempaa.

Mutta yölläpä jo vaihtui sää — Myrsky lentäen pauhaa Eikä hullujen huonekunnassa Tunneta viisaan rauhaa, Levoton pelko vaan!

Tuonpa aivot myrsky herpaisee: Hän on neuvoton, myöntää, Kuinka holhoja tehdä tahtookin; Aivotyön itse hän työntää Luotansa, loikoen.

Tuon taas aivot myrsky kiihottaa! — Hurja hän riehuu ja liehuu, Itse yltyen, muihin hyökäten, Tuskissa kuumeen kiehuu, Myrskyten myrskyssä.

Suurin hulluus kohtaa holhojan: Sairaita tyrmiin sulkee, Jäänä kylmänä kuulee huutoja, — Julminta tehdä julkee Hullujen päämies tää.

Taivas pilvess', usva aivoissa, Mielissä myrsky pauhaa. Taivas, seesty jo, päivä paljastu, Lahjoita, luonto, rauhaa Hulluuden kurjuuteen!

Luonto sairastaa kuin ihmiset, Luonnon taudit on meidän. Missä tahtomme, mielentarmomme? Teidän on voitto, teidän Vallassa myrskyt myös!

SUUTTUNUT.

Hän oli suuttunut, miel' oli paha, Kielikin pureva kuin vesisaha, Ketä tuli vastaan, leikkasi niitä, Mut oli muutamat kovaa kuin piitä: Purasivat vastaan, särkivät kielen, Verille rikkoivat vihaisen mielen.

Miel'paha laajeni, taajeni, suurtui, Pitkäksi aikaa joukkohon juurtui. Suuttunut tuskansa tulvia suri: Miks oli hillitön, ensiksi puri? Elinilo karkasi — minne? ei tietty, Vaikka jo kauan on neuvoja pietty.

HE JA ME.

Taas ratsuja villejä kengitetään Sun nuoria viljojas polkemaan, Ja vainonvoimia yllytetään Sun kirkkosi, koulusi kaadantaan. Sinä lempeä, lauhkea suomalainen Vain kynnät ja kylvät ja kirkkoa käyt, Kuin ystävä sortajallesi näyt, Kuin laps' olet luottava, uskovainen.

Sun yhteis-onnesi pohjalta jo Pois paasia, parsia riistellään, Lain turva, sun kattosi mainio, Se kelvottomaksi nyt kiistetään. Sinä lempeä, laupias suomalainen Näet untasi, nukkuen rauhassa yöt Ja tyynesti toimitat päiväsi työt, Olet ihmisten oikeutt' uskovainen.

Sun kielesi, joka sun sieluas soi Ja jok' on sun elämäs hengitys, Sen vieras suustasi kiskoa voi — Sitä räiskyy ratsujen kengitys! Sinä huoleton, rauhainen suomalainen Vain nauttien lauloit, leikit ja joit Ja huomispäivälle velkoja toit, Kuin lammaslaum' olit hajanainen.

Kun luonasi Kaakkolan kartanomies Käy perintö-onneas arpomaan, Sinä neuloista kiistelet, veljesi ies Ja oikeus — niitä et huomaakaan. Sinä lohdutat itseäs Euroopalla, Mut rakkaus sulla on tunnetta vaan, Teon mieheksi milloin kasvanetkaan, Kun keskoista työmme on kaikkialla?

He meidän keskellä keksivät kyyn, Sen auttavat uusia poikimaan; Me toistamme syytämme, vaan oman syyn — Sen milloin riennämme korjaamaan? Meit' auta ei maailman valtain kunto, Jos lahkot kansamme juuria syö: Meit' auttaa veljekäs toimi ja työ, Jalouhrinen, voimakas yhteistunto.

LASTU ULAPALLA.

Lastulla orava laskee Salmen selkää. Siipipurjein lintu liitää Eikä pelkää. Ihminenkö raukka rannalla Kuihtuis' orjana?

Suuri lastu kaarilaita Eikö kantais? — Sen kun sukkulaksi laittais, Siivet antais — — — Eikö halki ulapan se veis, Kun sit' ohjaeleis?

Kaksi nuorta lastun laittaa Sukkulaksi; Työntävät sen lainehille Kulkijaksi; Uskaltavat sillä avaraan, Outoon maailmaan.

Kahta nuorta aalto kantaa, Hyppii hyrsky, Ei näy ystävää, ei rantaa, Soittaa myrsky. Venheväki käyttää voimiaan, Mitä tulkoonkaan.

Tuntevat ne tuulta, tuskaa Nuoret kaksi. Venhe vuotaa, laidat ruskaa. — Auttajaksi Rakkaus on mahti tenhokas, Käytä voimias!

Lastulla orava laskee Salmen selkää. Siipipurjein lintu liitää Eikä pelkää. Ihminenkö raukka rannalla Kuihtuis' orjana?

RASKAS SYKSY.

Syysmyrsky löi lehdet puista Ja kukkaset maahan kaas; Vei elämält' ihanan kruunun — Mutta palajaa kukka taas.

Yöhallat ja kaakon kylmät Ne talvensi meidän maan, Ja kotipihan pääskyset poistui — Ne palajavat aikanaan.

Suur kurkien parvi kertyi Yli kaupungin kirkumaan. Ne pakenevat, neuvoen toistaan, Vaan palajavat aikanaan.

Koko maatani myrsky riisti, Vei viattomat lapsetkin, Vei taimissa vastaisen viljan. — Heissä toivoa rakastin.

Syys julmuri! Kansani lapset Noin kylvätkö maailmaan? Tai auringon kanssako kerran Ne maahansa kutsutaan?

SVEITSIN RHEINILLÄ.

Sinä Rheinin rannan viinirinta impi, Terve kuin äidiksi syntynyt; Sinä toimentyttö, voimakas kuin Rheinvuo, Vapaa kuin Rheinfall kahleeton. Sinä tohdit nostaa pääsi korkealle, Viehätyslaulujas kuunnellaan; Europan kansoja sun vapautes hurmaa, Sorretut onneas kaipaavat. Kaipaavat kuin alppivuoren raikast' ilmaa, Terveinä paitansa nostaakseen: Rinnalleni riennä, suori, tyttö, Suomeen Vapauden lapsia synnyttämään!

NUORELLE VELJYELLE.

Oi, veli autuas nuor, joka varhain saavutit vaimon! Elämän viisaus suur sun sydämessäsi lie. Viisain päin moni poikana hassuelee alas hautaan, Eik' ole päällä tän maan oppinut onneas sun. Tien jalon viittoo hän, joka noutaa tuntonsa ääntä, Jollei viitottu vaan ollut jo ennen sun ties.

KERRAN.

Jo kerran päätin, en vannonut: Vast'edes lemmest' en laula; Vaan sydän parka on järjellen Ain' ollut ansa ja paula.

Jos sydän vait' olis tuskissaan, Jos onnen ääneti kantais, Ei kannel laulajan kajahtais, Ei kielet sointuja antais.

Jos kerran rakkaus kuoltuaan Ei haudastaan kohoaisi, Sen kanssa kuolisi laulukin, Ei kannelkaan kajahtaisi.

Vaan lemmen haudalla tuskat soi; Kun lempi kuoleman voittaa, Taas kannel riemua kaiuttaa Ja onnen aurinko koittaa.

Niin kirkastettuna rakkaus Myös laulajan ylentääpi Ain' ylle taivahan yhdeksän — Mut tuskin sinne hän jääpi. — — —

VIIPURIN KAUPUNGIN 500-VUOTISELLE MUISTOLLE.

Vihatkaat pahaa, kiintykäät hyvään, veljellinen rakkaus keskenänne olkoon sydämellinen!

Ap. Paavali.

Minä kammon ristiä, kammon uskoa, Jos kansalle se kasvaa orjuutta, Tai miekkavallan se maahan tuo — Se murhaajan oppi on.

Minä kammon kulttuurikaapun kantajaa, Jos töissään vääryyttä hän harjoittaa Ja sentään kunniast' ylväs on, Kuin sokea silmistään.

En ylistä minä Torkkel Voittajaa, En Ruotsin miekkavallan kunniaa, Jos kyntömiehen lyö rautamies Tai susi jos lampaan syö.

Vaan oikeusvallan tuojaa ylistän, Lain turvaajalle virren viserrän, Ja ihmisarvolle ken suojan soi — Eläköön muistossa hän!

JAAKKO HÄKLIÄ MUISTELLEN.

k. 28 p. toukok. 1902.

Sinut, ystävä, tapasin nuorena Siell' ihanassa Karjalan maassa; Olit vapauden ilmassa leijaillut Kuin varsakin väljässä haassa.

Ilon nuorukaishengessä Suomea Sinä näit kuin toivojen saarta; Sinä uskalsit lähteä astumaan, Vaikk' ylhäistä taivahan kaarta.

Ja nuorukaismieli, se lentävä, Sun tiellesi kukkia kylvi; Piti sydämesi herkkänä, lämminnä, Kun myrskykin telmi ja mylvi.

Sinä herkkä kuin laps olit uskomaan Mitä toivoit — kullaksi vuorta. Jos uskosi pettikin toisinaan, Et kadottanut intoas nuorta.

Sinä aatteita linkosit ilmoillen, Niin ilotulin valkasit tiesi; Moni aatekin sammahti kylmeten, Ei sammunut sydämesi liesi.

Mitä kultia voittanut lienetkin, On kuollutta kultien loiste, Mut ilos oli elävä ja lämpöisin Sun sydämesi päivänpaiste.

Kovin kaipaillaan, kovin tarvis on Valon kirkasta heijastusta: Suru maassa on haikea, neuvoton Ja auringon silmä on musta.

KYYHKYN POJAT.

Kuusi suojas oksillansa Kyyhkylinnun pesää, Jossa emo poikiansa Hoiti kaiken kesää, Hoiti niinkuin äiti aivan, Näki yöt ja päivät vaivan.

Kasvoi pojat, viel' ei lennä — Kuherrusta kuultiin: "Pakohon täst' ei nyt mennä", Pesässä niin luultiin, Vaikka usein pesän luoksi Kalle Villen kanssa juoksi.

"Häkkilinnut siivot noista Kyyhkysistä saisi; Oispa hauskaa kaikenmoista, Kun nuo kasvattaisi." Vaan ei poikain päähän lennä, Mit' ois häkkiin itse mennä.

Poiss' on emo. Pienet puusta Häkkiin työnnetähän; Nähdäkkään ei saa ne kuusta — Kylään riennetähän. Siellä kauhistuvat uutta — Rautahäkin vankeutta.

Ville, Kalle ylpeästi Voitto-riemuissansa Äidilleen nyt kiireisesti Näytti saalistansa: "Onhan saalis kumma saatu, Äiti, huomaappas sen laatu!"

Murentui nyt äidin mieli, Kasvot synkistyivät, Nuhteihin sai hellä kieli, Silmät kyyneltyivät: "Vapahtakoon voima Herran Teitä orjuudesta kerran!

Joutuin linnut paikkahansa Viekää! Rukoilkaatte, Että vapauden kansa Aina olla saatte, Eikä häkkilinnun lailla, Orjat lain turvaa vailla."

AAMUTOITOTUS.

Tutu tuu, jo päivä koittaa, Tutu tuu, jo paimen soittaa Laitumelle laumojaan: Laajan laakson ruohomaan, Virran vieremille Miss' on paimenille Kukkakumpu, marjamaa, Missä lauma rauhan saa Rehoittaa. Ahdas laidun, lauma nälkäinen Syy on paimenten. — Tutu tuu, jo kellot kaikuu, Tutu tuu, jo torvet raikuu: Riemu aamun, rauha illallen.

PÄIVÄN LASKUSSA.

Metsäjärven rannalla Istuin, surin, surin: Miks on musta maailma, Nurja, nurin kurin?

Päivä yöhön pakenee, Väistyi immyt multa. Kuka tyttö kestänee Sydämeni tulta. Yö jo läheneekin, yö, Synkkä sydämeni lyö.

Mutta yöstä — kuulenko? — Rastas, rastas soittaa! Laulun voiman tunnen jo, Siinä valkeus voittaa. Minä jollen voittaiskaan, Kunhan valkeus voittaa vaan.

Kirkas järvi, rannallas Kyyneleenä päilyn; Aurinko, tuo suudelmasi Sulle, sulle säilyn! —

VUOSI 1904.

KEVÄTKIRJE KESÄPAIKALTA.

En näe minä täällä kaunista — Vain karkean sammalmaan Ja kanervan, vaan en kukkia Ja missä lie linnutkaan.

On mustia kannot honkien, Talon taatto möi puut ja joi. Nyt auki on tie suvihalloillen Ja tuimina tuulet soi.

Vaan nouseva metsä nuorta on Ja tuoresta pihka sen; Se hentona horjuu, toivohon Toki latvansa tähdäten! —

Kalakaijakin huutaa järvellä, Kun saalista sielt' ei nää. Vaan kalamies kutsuu venheessä: "Tule, täällä on kiiskin pää!"

On kiiskiä viel' ja krapuja. Ja rannassa lapset ui. Jos taatto vei taakse — nuoretpa Taas eistymisviljaa pui. —

Jos pystyvät — jollei luontoa Ne vainoa rosvoten; — Kun voisivat muistaa huomista Ja heissä ois ihminen!

NUORISON KEVÄTLAULU.

Kirjoitettu Nuorisoseuran juhlaa varten kesällä 1904.

Raikkaaseen ilmaan laske jo laivas! Vapaus valloita väljä kuin taivas! Avatkaa taivas, vapaiksi tuulet, Vapaiksi ihmisen aatos ja huulet, Vapaiksi kukka ja lintu ja keto, Orjaksi hukka, se ahmiva peto! Auringon ilmaa kaipaa maa, Sulkuja, salpoja aukaiskaa!

Aukaiskaa joka lähde ja uoma, Missä on ihmisen innostusjuoma! Vapaiksi voimien vuoksia luokaa, Hengelle kasvantaoikeus suokaa: Oikeus hyljätä kuona ja saasta, Oikeus kasvaa taivaaseen maasta, Oikeus elämän kukkaseen, Hedelmäaikaan, miehuuteen.

Suosumu, eksytys, painu jo yöhön! Auringon kanssa me nousemme työhön. Luontokin auringon silmissä helmii, Elämä voimina toimii ja telmii. Nuoriso, voimasi puhjeta anna, Kansalles kauniita tähkiä kanna! Henkemme, luomisen aurinko, Vapaaseen työhösi nouse jo!

EVÄSTYS.

Jukka herra ja impi Aini, Joko loppui nyt leikkipaini? Tuliko vakava hetki, Alkoi yhteinen retki?

Sydän sydäntä luokseen sulkee, Retki kukkien läpi kulkee, Tie vie miehelään saakka, Kuorma on onnentaakka.

Särkemättä sit' onneanne Hoitakaatte nyt toisianne, Koti sammoksi luokaa, Isänmaalle se suokaa!

Laajetkoon kotikummun tuomi, Ett' ois kotinne koko Suomi! Sille on onnikin vakaa, Joka sen maallensa jakaa.

1/8

ERI AIKOJA.

SILLOIN.

Oli laulumme nuorta silloin, Kuin huhtikuussa leivojen; Kevät oli toukokuuta, Oras maasta puski pursuten. Sydän oli herkkä, hellä, Sen tunne läikkyi lämpöinen.

Kyti Suomessa päiväntulta, Se kukki, tuoksui liekissään; Elämätä tuhatpäistä, Se pyrki julki päilymään. Maa, taivas — toisillensa Ne löivät rauhankämmentään.

Eli vapaus meillä silloin, Sen etuja valvoi valkeus, Ja näiden kesken syttyi Iloinen, luova rakkaus. Sen aviokylvön anti Oli Suomen onnen runsaus.

Niin toivojen vainioilla Nuor' into aukoi nuppujaan. Suokarpalonkin poski Se syttyi elämän purppuraan. Punaposket, herkkukosket — Ne hallan unhottivat vaan.

SITTEN.

Ja sitten Tuli halla, rutto, myrsky-yö, Joka uskon, toivon maahan lyö Ja rakkauden viljan syö, Jopa itse ihmis-arvon myö. —

Se sitten, Kuin mato viljapellossa Ei säästä vuoden toivoa; Kuin niityn vaaravalkea Syö heinän, hiipii nurmessa. —

Ja sitten Se puuhun, metsään leimahtaa Ja hongat maahan ampuaa; Maan mustentaa ja polttaa juuret, Syö muistot, riistää toivot suuret.

Ja sitten Se kansan oikean ja suoran Lyö päähän raksin, orjanuoran, Sit' ohjaten kuin karjalaumaa Vain syöttää puuta, heinä-aumaa.

Oi, sitten Ies painaa kansan niskan, pään: Voit luottaa tuskin ystävään, Kun kaikki pettää toisiansa Ja itseäänkin pettää kansa.

Vaan sitten Ei vainotuista, nääntyneistä Edes pyydystäjä kostu meistä, Kun kansa kurja, onneton Vain katkeruuden saalis on. —

Oi, sitten Meist' eläinkunta holhotaan: "Syö, juo ja kuole!" huudellaan. Meit' outo käsi päähän nappaa Ja ihmistahdon meistä tappaa.

Näin sitten Se ihminen, se kuopataan, Kuin henkipatto, multaan maan. Ja juhtakansa jälkeen jää — Se tottelee ja mökäjää.

JÄLLEEN.

Oi, uusi kevätpäivä meille koita, Sun toivojasi jälleen maalle soita! Elämä, itseäsi auta, Luo auki hangen alta hauta, Ja sinne survo ylväät Orjuuden pylväät!

Sun voimiesi helmivirrat päästä, Elämä, irroilleen taas yöstä, jäästä! Taas kuohuttele voimakosket Ja ruskottele kansan posket: Niin tenhomiehet nosta, Hallayöt kosta!

Niin aaltoaisi Suomen peltosarka — Suur voima ei lie pienen vuoksi arka Ja kypsyis ihmisyyden laiho, Se kaikkein kansain yhteiskaiho; Ois taivas yks ja meri, Laiva vain eri.

25/9

ESILAULU

Runokokoelmaan "IImojen lauluja".

Merta Ilmatar ui, Vettä velloen; Aalto venhettä pui, Miestä uhmaten. Mies käy purjetta hoitamaan Ja laulaa vaan.

Maata Ilmatar lyö, Metsä touhuaa. Vaikk' on pirtissä yö, Perhe unta ei saa: Sydän äidin ja lasten, ne Käy laululle.

Verta Myrskytär käy, Läpi valtimon. Toivon silmä ei näy, Kaikki mustaa on. Sydän lauluhun puhkeaa Ja lohdun saa.

Aatos tunnetta lyö, Sana kaiuttaa; Päivä vaihtuu ja yö, Sydän aaltoaa: Työhön kättämme käskee se Ja lauluille.

Ukko, pauhaatko vai Ilohelmen luot, Meidän lauluissa kai Kuvas ilmi tuot. Valot, varjotkin taivaan, maan Ne lauletaan.

5/10

LOPPULAULU

Runokokoelmaan "Ilmojen lauluja",

SYYSKEVÄTTÄ.

Minä syksyssä Näen kevättä: Kun orasta Näen pellolla, Kun odelmaa Luo niittymaa — Näen lasta äidin rinnoilla.

Syysluonnossa Näen toivoa: Pois leikaten Kun myrsky sen, Mik' eisty ei, Maan multaan vei — Jäi lehtikanta uudelleen.

Kun vaihtuu sää, Uus, nuori pää Taas silmät saa Ja kukoistaa, Suu aukenee Ja laulelee — Uus kevät maata valloittaa.

18/10

VAIHEISSA.

Näen manteren äärenä meren, Meren rantana mantereen; Ilon, rauhankin ääriltä veren On huomattu hyrskyneen, Kuin auringon paistehen mentyä On riehunut tuulta ja myrskyä Ja kuolema nyrkkiä näytti. Mut toivo taas rintoja täytti: — Kun takana haaksirikkojen Oli tarjona jälleen venhonen. Ei rannatont' ole luotoa, Ei ääretönt' elämän muotoa. Uus aalto vain eillistä jatkaa, Kun vaaruen vaellat matkaa. Käy, ystävä, tyynesti venheeseen, Siin' uskossa myrskyä silmäten, Ett' aaltokin pyrkii tyynehen Ja ulappa kaipaa rantaa, Taas rantakin merta, se myrskyä, Yö auringon silmän säihkyä — Sun levätä tyyni vain antaa Ja venhettä taklata, takoa, Ett' uhmemmin myrskyssä kantaa Se, kestäen maailman kuohuja. Näin, voittaen taikka vaipuen, Ole ihminen, ole ihminen!

6/11

YHTEISNUOTTA.

Oli kartanon herralla kauhea, Suur hurtta; se monta söi lammasta Ja haavotti viel' useamman. Kylä siit' oli rauhaton, tuskainen Ja valitteli kartanon herrallen. Mut hurtta söi viel' useamman.

"Sido hillitön hurttasi kahleisiin!" Niin kansan joukosta huudettiin. Mut herra se ääneti loikoi. — "Puri koirasi eilen jo lapsia! Tapa villitty!" — "Miks'ette paimenna!" Huus herra ja selkäänsä oikoi.

Kylän paimenet juoksivat metsiä, Sielt' etsien suuhunsa, säkkiinsä, Ja kartanon paimen ei huoli. Vaan syrjässä väijyvä metsämies Hän pyssynsä luodissa keinon ties: Hän ampui — niin koirapa kuoli.

Kylä riemuitsi, mutta ei äännellyt; Vaan kartanon herra on hurja nyt — Hän loikomasohvansa jätti! Hän ympäri maata on huudellut: "Jalon koirani tappoivat kirotut!" — Ja kansaa hän ruunulle sätti.

Oli ääneti kansa ja kuulosti, Se joukkoja yhdisti, hommasi, Ei kiistaten riidellyt suotta. Jos herrakin haalasi joukkojaan, Niin kansalla valmis on puolestaan Suursuuntainen yhteisnuotta.

21/11

JÄRJESTYKÄÄ!

Siitäkö soimaa viisaat, ettei polvesta polveen, Taattojen kylvöjä tee lapset ja kyntöjä käy? Ruissadon runsaan jälkeen Suomen ei kansallispelto Antanut ainian vain pelkkiä ruissatoja. Ruismaa entinen kasvaa kauroja, ohria, vehnää, Paksuja palkoja luo, juurikkaitakin tuo. Nousipa myös ahon rinnasta kukkien kultainen tarha, Unhotu nousemast' ei ryyti ei pippurikaan. Näitä ei nää kuka silkkaan tottunut on rahariistaan: Puupinot nähdä hän voi, miestä ja metsiä ei. Turhako lie, kun on pelloksi pengottu karkea kaski, Kun jakoviljelys jo nuorison johdossa käy? — Tään saman pellon puolesta vanhaso, nuoriso yhtyy Vartiovuorelle maan parhainta punnitsemaan. Nyt kuka toistansa toimii, soimaa toista ja solvaa, Hänpä ei kauaksi nää, jalvoissa nuokkuu pää. Ei näe suurta hän työtä, jok' yhteispontta nyt vaatii, Vaatii silmiä päin kauaksi katselemaan. Yhtenä miehenä, vartijat, tornimme huipulle nouskaa Kansamme nähkää sielt', ihmiskuntakin myös!

Pain. 21/11

EDLA SOLDAN.

k. 1/12 1904.

Elinaikanas ympärilles Sinä toivoja istutit, Isänmaallesi, toivikilles Monen laulajan hoivasit.

Moni kukkasi nousi maalle, Kättä kiitellen hoitajan; Monen linnunki maailmalle Laskit, kuulit sen laulavan.

Näit sen nousevan, kansa kuuli, Sin' et näyttänyt itseäs. Linnut lennätti purjetuuli, Se sun riemasti sydäntäs.

Niitä seurasit korvin, silmin, Niinkuin äitikin lapsiaan, Joit' ei saavuta — kyynelpilvin Yksin raukenit päälle maan.

Sitte silmäsi kauas siirtyi, Iltataivasta tarkaten; Kalma kasvojes päälle piirtyi, Mutta rauha sai sydämen.

Kukan kylvöä kukka tuopi — Sinun kukkias hoidellaan; Laulu laulua uutta luopi — Vielä haudallas lauletaan.

Pain. 5/12

ORJIA.

Vai vapaiksi mainit meitä! — Lie vapaita oltu niin, Kun metsissä puista puihin Me saalista haalittiin.

Kun karhun ja sutten kanssa Me painia löimme vaan — Mut Untamo sitten kytki Jalon Kullervon kahleillaan.

Sota syttyi ja sotia käytiin Ja kahleita katkottiin, Mut miekalla vietiin orjuus Vaan ihmisten sydämiin.

Himo synnytti kiihkon, vimman Ja puolue toistaan söi; Veli veljensä kimppuun iski, Isä lapsensa orjaksi möi.

On orjia orjat vielä: — Käsi, jalka on kahleeton, Mut tahto on orjan tahto, Kun himo ylivallass' on.

5/12

TALVIPÄIVÄN PYSÄYS.

Aasian rannoilla hurmeisiin Pimeyden valtikka haudattiin, Upposi yö, Haudast' yön yli maailman Päivä on nostanut valtikan — Maassa on alkanut valon jalotyö.

Kansa kun valkeuskansaa lie, Selvänä sille nyt siintää tie — Auringon tie: Valon-ilo kuopaten kuolemaa, Elämätä kylvää ja nostattaa, Muotoja luopi ja elämään vie.

Auringon polkuja oivalla! — Murheen mustasta mullasta, Kahleista sen, Vapauden lapsia puhkeaa, Elämänsä lakia ne noudattaa, Uskoen, toivoen, laajentuen.

Ruhtinas aurinko säätää näin: Kasva sun elämäsi latvaan päin, Juurista maa! Laiksesi oikea itses tee, Kansalais-ihminen niin ylenee, Elämän valkeus valtianaan.

Kasvusi nousua kiiruhda, Ennenkuin päiväs on vaihtuva, Palajava yö! Ennenkuin aurinko vuorossaan Verisenä luotasi raastetaan, Epätoivo huutaa ja raskas on työ.

Kasvusi nousua kiiruhda, Taas valohetkesi lyö!

Pain. 23/12

HERRA MEITÄ VARJELE!

Kynttilät Pilkkivät Taivahalla Korkealla — Taivaan tähtikynttilät.

Valkeat Loistivat Alahalla Maailmalla: Maamme kotivalkeat.

Varkaat ja Rosvotpa Kuun ja tähdet tervata Tahtoivat — ei ylttyneet. Siit' on julmat suuttuneet.

Ilkeät Päättivät Valot maan Sammumaan: — Nyt se kestää kehno työ Joka yö, joka yö.

Nouse jo, Aurinko, Varjele Kotimme, Herra meitä varjele!

LESKI.

Hän miehensä kanss' aina pahast' eli, Ei rakastanut, sen kuin tukisteli. Mies raukka siitä kuihtui kuihtumistaan, Pää paljahaksi kävi haivenistaan.

Niin suri mies, ett' otti kuollaksensa Ja vaimovallan jätti talollensa. Se tapaus kun paikkueella kuultiin, Niin leskeä nyt onnelliseks luultiin.

Ei aikaakaan, niin miehen haudan päällä Kukoisti mit' on kukkasia täällä. Ne vaimo armas istutti ja sääsi, Hyvillään ehkä, miehestään kun pääsi.

Niin uskottiin. Mut joka sunnuntaina Muut kirkkohon käy, haudalle hän aina. Siell' itkee nyyhkyttää hän polvisillaan, On kalpea kuin hanki puhtaimmillaan.

Hän katuu entist' ilkeyttään siellä. Niin tietää toiset säälivällä miellä. Mut toiset tuumii: itkee pahempata: Kun ei voi löytää tukisteltavata.

UHRI.

Niin hoikka hän oli varreltaan Ja hento kuin oljenkorsi, Ett' elämä häntä painosti Ja vastoinkäymiset sorsi.

Muut mitä kantoivat hilpeään, Se tuskia hälle tuotti Ja tunto soimasi yhtenään, Vaikk' aina hän Luojaan luotti.

Oli torpanpoika hän syntyjään, Ei hennoksi häntä luultu, Vaan kourin karkein kohdeltiin, Ei valitusvirttään kuultu.

Ei sotinut vastoin yhtäkään, Muut mustasi häntä ja tuhri. Kuin karitsa kärsi tuskiaan, Tämä nälkäseutujen uhri.

KOTIPÄÄSKYN KAIPAUS.

Kaiken yötäkin pääsky laulaa Suomen räystähän alla: Missä viivytte, Eero poika, Pikku Paavo ja Ella?

Kauas, kauas te purjehditte Meren valtavan taaksi; Läpi myrskyjen teitä kantoi Suuri maailman haaksi.

Siellä maailman markkinoilla Eikö lintuja lennä, Joilta siipiä lainaisitte Isänmaahanne mennä?

Täällä paljon on perkaamista, Paljon kesken on töitä, Käsin tehtävin raataaksenne Puhki päiviä, öitä.

Ameriikasta ahkeruutta Tuokaa korkea taakka, Luja tahto ja taitavuutta Kotikonnulle saakka!

Vapauttakin, vapautta, Jota rintamme soittaa — Senpä kullan me kotimaalle Omaks aiomme voittaa.

Sitte dollarin suuruisiksi Suomen markatkin muuttuis, Eikä onnemme kultatähkää Näiltä rannoilta puuttuis.

Sydämenne, oi sydämenne Isänmaallenne tuokaa! Uutta toivoa, rohkeutta Suomen lähteistä juokaa!

Täällä pääskynne pieni laulaa Kotiräystäänne alta: Riennä henkesi hettehille, Nosta nuoruuden valta!

SOTAMIES.

Hän kotiin saapui, sotamies, Ja haavoitettuna. Ja sodan kauhuja hän ties, — Ties paljon kertoa.

Hän kertoi, kuinka luokoa Löi sodan viikatteet Ja urhot vuoti hurmetta Kuin viinin rypäleet.

Ja joukot kuinka talloivat Maan viljapeltoja Ja kansat lyötiin — kaupungit On maassa tuhkana.

Siell' äidit, lapset parkuivat Ja saastui puhtaus. Mut urhon maine maalle jäi — Niin päättyi kertomus.

Sen kansa kuuli kauhuissaan, Jäi vaimot voihkaamaan: "Oi, milloin vaipuu vainoojat Ja vimma sammuukaan!"

Taas sotamies hän jatkaa: "Ei! Oi, kiitos Jumalan! Me voitimme, muut surma vei, Maa kärsi vierahan!

Ja keskellenne hoiti mun Naiskätten laupeus. Siis, ystävät, nyt riemuhun, Pois voiton vaikerrus!"

Niin kansa kiihtyi intoihin, Pois läksi järkevyys. Toi riemu maljat seurahan, Vaan väistyi ihmisyys.

MYRSKY JA KOTIVÄKI.

On taivas pilvessä ja sataa — Sen mummo eilen jo ennusti, Kun selkää särki ja kolotti — Nyt lieden luona puuropataa Hän hoitaa — mieli maassa mataa.

Sit' aavisti myös vanha vaari, Kun kiljui nuorille "joutua" Ja riiheen riennätti viljoja. Nyt käyränä kuin sillan kaari Hän ulkotöissä ui kun saari.

Kun tahtoo, niin ei ilma haittaa. Mut Ulla Riepu se rentona On sairasvuoteella hentona; Pien' Anni pöytään puuron laittaa Ja Ullakin syö, koska maittaa.

Vaan vasta nainut nuori pari On tuskin huomannut sadesään: Se kahden hyöri kuin leikillään. Kun tunne lämmin, tahto vari Loi liiton — väistyi vastakari.

Mut Antti, vanha poika kurja. Hän, irti päästäen julman kyyn, Nyt lykkää naisille kaiken syyn Siit', ett' on maailma näin nurja Ja myrsky täällä riehuu hurja.

RUOTULAINEN.

"Kylmä kuin kristillinen rakkaus." Suomalainen puheenparsi.

"On nähty, kuinka Jumala Hänt' ankarasti tuomii, Kuristaa taudin kourilla Ja nälkävitsoin suomii. Pois hältä otti omaiset Ja ajalliset hellyydet.

Nyt Herran vihan virrassa Hän uipi — ken vois auttaa? Ken hälle tohtii tarjota Nyt pelastuksen lauttaa? Kun tuon on tehnyt sallimus, On turha tässä vastustus!"

Niin lausuu hurskas Palturi Ja silmää ruotulaista. "Tuo uskoton", hän jatkavi, "Ei koske uskovaista." Vaan lapset raahaa raihnaisen Pois synkän pirtin soppehen.

Sen jälkeen hurskas linnassaan Niin menestyy kuin aina. Hän kirkon miesnä siunataan Ja murhe hänt' ei paina. Vaan seurakunnan parhaimmat Hänt' ihannellen huomaavat.

Mut verta itkee ruotilas Ja sydämess' on kanne. "Oi, Herra, onko lapsias Nuo nurjat vainoojamme?" Mut kirkonmies on rauhassaan — On Herra hänen puolellaan.

JOUTUOS!

Oi, joutuos, joutuos joutsenlintu Mun orteni laulajaksi! Ei muit' ole lintuja linnassani, Sun kanssasi meitä on kaksi.

Liki liitele, laskeu oksalleni, Käsvarteni tarjoan sulle. Siin' istuhan! rintani rikkaudesta Minä laulan ja — sinäkin mulle.

Minä köyhäkö? Kultia kaipaat multa! Sinut laulankin kullakseni. Ja kaivoksen helmiä kannan sulle, Kun annan mun oman sydämeni.

HEIKKO TUULI.

Matti matkusti murhemielin Kotirannasta maailmaan Eikä kertoa voinut kielin, Mitä tuskia tunsikaan.

Tunsi kaihoa, kaipausta, Ketä kaipasi, mainitsen: Tänä hetkenä silmä musta, Toiste lie sinisilmäinen.

Matti kaipasi kaikupohjaa. Joka sointuisi sydämeen. Usein kohdalle tiensä ohjaa, Mutta eksyy mies uudelleen.

Matti! tuulesi lienee heikko, Ei vie venhettä valkamaan. Toisin touhusi Risto veikko — Sill' on Saara nyt polvellaan.

LUONNON YÖ.

On luonnon yö kuin pääskynen, Se siisti, puhdas lintunen: Se missä laskee siipensä, On siellä rauhaa, lempeä, Kuin metsän pirtissä.

Tuo mulle yö, älä myrskyä Sun siivissäsi lennätä — Yö jälkeen raskaan päivätyön! — Oi, toisit onnellisen yön, Kuin alla tähtivyön!

Oi, pääsky mustasiipinen, Sun rintasi on valkoinen: Kun siipes lentoon laukeaa, Niin kirkas aamu aukeaa Ja laulusta soi maa.

KARPALE.

Minä olen karpale — tunnette sen? Minua ei turmele pakkanen; Talvi ei surmaa, hukka ei syö, Petä ei pitkä pohjolan yö, Poskeni hohtaa, kevät kun lyö — Minä olen voittaja hallojen.

Kirpeän karpalen — tunnette sen, Suon veriruskean kyynelen. Voimia murheen mullasta juon, Virvotusjuomaa tuskille tuon, Lohtua loitsin kansalle suon — Yllytän voittoihin hallojen.

SELIN.

Rakastat kaikkea oikeutta, Ihmisyyttä ja puhtautta — Sittenkin ilkeät kielet ja huulet Maineesi maahan polkevan kuulet.

Olisitko enkeli — niitä jos ois — Parjauksilta et säilyä vois. Perkeleitä on maassa sen verran, Että ne tahrivat taivaankin Herran.

— Kuinka siis kuljen, kuinka ma elän? — Tuntosi mukaan, kuntosi mukaan, Kääntäen parjaushulluille selän — Paremmin ei voisi elää kukaan.

KAIKKIALLA.

Taivas tuolla näyttää maahan laskevan, Kerran tuonkin kohdan varmaan saavutan.

Saavun sinne, siellä taivas loitolla. Matkast' ei se kiellä, tie on tarjona.

Jatkan, jatkan matkaa — suurta nähdä saan! Taivas unhottuupi kauneudessa maan.

Taivas, joka näyttää loitos laskevan, Kaikkialla maassa sen nyt saavutan.

VUOSI 1905.

PÄIVÄN SÄDE.

Kun päivä syksyin paistaa ikkunaan, Se mieleheni nostaa kukkiaan. Mut talvi tallaa, hanki hyytää ne, Jääkaihi kylmä kasvaa kohdalle. Ja sydämeni herkkä lintunen Se päänsä siipeen painaa vaieten, Se tuntee talveaan Ja lakkaa laulustaan.

Mut impi silloin astuu huoneesen, Se ruusuposki, helmisilmäinen. Hän, hellä, puhdas, kevätsormillaan Lyö sydämeni kielet sointumaan. Niin elämäni virran rantamat Taas kevättänsä mulle versovat, Maa antaa kukkiaan Ja linnut laulujaan.

12/1

PÄIVÄN IMPI.

Impi astui tupaseeni, Tähtisilmä ruusunen: Päivä paistoi sydämeeni, Nosti sinne kukkasen. Mikä lie se kukkiaan, Sydämeeni juurtuu vaan.

Kukka kasvaa versovasti, Sit' ei surmi pakkanen. Nousee kaunis kattoon asti, Lintu istuu lehdellen. Sielt' on sitten helkkyneet Laulun helmikyyneleet.

Kevät, hallitsekin siellä Elämäni lähdettä. Valtikkaa en sulta kiellä, Sulta päivän immeltä. Sinun käsistäsi nään Kukat käyvän hedelmään.

14/1

UUSI KEVÄT.

Hauta se oli minun elämäni, Yksin, aukea, kaiuton. Nähnyt ei kenkään kyyneltäni — Näkihän silmäys auringon!

Näkihän metsäkin ouruvettä, Kuinka se talvea huuhtoi pois. Sydäntä kyynele huuhtoi, että Palata sinne taas nuoruus vois.

Hautaholvini alhoon astui Kevät-yö impenä nuorena: Silmäni kyyneleistä kastui, Riemujen aamukasteesta.

Kukkia immen on poskipäissä, Toivoa silmistä säihkyää. Minäkin uutena, niinkuin häissä, Taas alan kannelta helkyttää.

Hiirenkorvall' on koivun lehti Uuden elämäni tarhassa; Vuokko ja ruusu jo aueta ehti, — Nurmi on nuorta ja puhdasta.

29/1

KUN JÄLLEEN NÄIN.

Siit' asti kuin sun jälleen näin, Voin kiitää korkeuksiin päin: Voin unta nähdä puhdasta, Kuink' uudistuu tää maailma Niin että taivaan vertainen On sydän täällä ihmisen, Kuin järven rinta tyynellä Maan kuvastaa ja tähtiä. — Sun kuvas kirkkain tähdist' on Ja sill' on tenho auringon: Jään vaihettaa se kukkaseen. Yön päivään, syksyn keväimeen. Ja mik' on vielä suurempaa: Se puhdistaa ja kirkastaa Niin että sydämeni suo On kirkas lähde, helmivuo, Jok' yltä vuoren juostessaan Voi rannat soittaa kukkimaan. Sen jokaisessa helmessä Sun kuvas päilyy tähtenä. Oi, sinuss' uskon maailmaan Ja aurinkohon nousevaan!

25/1

MAANPAOSTA PALAAVILLE.

Tuskaa tuntomme kerran soi katkeraan, Kun tyly ilkeys kaahasi ruoskallaan Veljemme syyttömät synnyinmaastansa pois.

Kyynelhelmistä kuumista seppeleen Jäisen talvi loi heidän kulmilleen. Maansa jättivät — routa mieltämme söi.

Kurjan maanpaon tuskia kärsien, Näkivät koittoa taas kevätpäivyen: Kotimaa viittasi: tulkaa töillenne taas!

Tulkaa, sorretut, maan oman rannoillen, Roudan alta on nouseva kukkanen. Vapautta järvemme vaativat — ihminen myös.

Suomeen saapuivat veljemme rakkaineen: Rannat raikuvat riemuja sydämeen. Maast' ilokyynelin jäät sulatamme pois, pois.

Nurmen kukkaset vastaanne tuoksuaa. Kansan rinnasta lauluja laikahtaa: Kaunis on kärsiä uhrina syntymämaan.

Kaunis on taistella puolesta oikean. Kaunis on kantaa seppeltä voittajan, Voiton kukka kun ihmis-arvoinen on.

Yöllekö kostaisi päivä, yön voittaja? Pimeyden tappio elämän on kunnia. Hedelmä maallemme seppel on uhraustyön.

Yön on voittaja aamun purppura, Vapaus on orjuuden voittajan rinnassa, Auringon ilmassa hän kevätleivona soi.

Pois nyt katkera mieli, se usva yön, Vapauden aamun alta ja tieltä työn! Kunnian töillä me voitamme arvon ja maan.

Pain. 17/4

KOTILAMPPU.

— "Miksi kynttilöitä, lamppuja, Miksi vielä sähkövaloja?" Kysyi poika. Äiti vastasi: "Mitä hourit? Missä silmäsi? Etkö iltavirttäs laulellut?

Onhan aurinko jo sammunut, Kuu levolla, tähdet peitossaan, Jo tulossa — etkö ymmärrä, Ettei riitä yksin kynttilä? — Lamput, sähkölyhdyt tarvitaan."

—"Äiti, äiti! Heikot silmäs on, Lamppuja kun vaadit kattohon, Uuden lampun, vanhan varreltaan, Olen toimittanut loistamaan, Sähkölampun — maatkoon kuutamo! — Sydämeni kotiaurinko Tyttöni on — eikö valaise? — Hänessä on kyllin minulle."

Pain. 31/5

LUONNONMAASSA.

Kevät on Luonnonmaassa, Käki jo kukkuaa, Rastas laulaa haassa, Ruusuja puhkeaa. Vahva tuoksu metsän täyttää, Lupaavalta luonto näyttää. — Minä vaan Anniani kaipaan.

Saalista aalto antaa, Kultia laine luo; Peltokin viljaa kantaa, Satoa työmme tuo. Pesiänsä linnut täyttää, Lupaavalta luonto näyttää. — Minä vaan Anniani kaipaan.

Suojakin honkapuinen Kangasta kaunistaa, Lattia elfenluinen Askelta kaihoaa. Täyttynee kun kerran kaiho, Kaksin kasvaa työstä laiho. — Minä vaan Anniani kaipaan.

Pain. 9/9

VALTALAULU.

Turun laulujuhlassa 17 p. kesäkuuta.

I.

SOTAVALTA.

Rautamies merestä nousi, Ristirinta, pääkypärä, Vaskivarsi, miekkavöinen, Muoto murskea, kopea; Tuhat moistansa mukana Kilpirintaista urosta, Sotamieltä, rauhakieltä — Turun rannalle tulivat.

Saartivat kyliä Suomen, Tallasivat Suomen touon, Talot polttivat poroksi, Vuodattivat kansan verta: Maa valitti vainolaista. Muukalainen rautarinta Vihan lietsotti vihalla: Maasta kirposi uroita, Hurmemiehiä tuhansin Vainomiehien varalle: Siinä Lallin keihäslauma, Kauko kalpamiehinensä Huimassa verikisassa. Siinä sankka loitsuparvi, Väinön taikojen tekijät, Tuimilla tulisanoilla, Vasamilla vahvan mielen. Suomen vartiat vakavat Ukon pilvien pitäjän Kutsuivat alas avuksi: Ukko tähtäsi tulensa, Kaatoi korskia uroita, Mielivaltaiset masensi, Kuin susien suuren lauman, Lammasnahkoihin puetun.

Ukon poika uljas Lalli, Suomen sankari väkevä, Iski säilänsä salamin Itse kirkon kiihkomiestä, Itse Henrikki urosta, Jotta kaatui kirkon paasi, Suomen kirkkovallan vanhin Hurme maatamme hyvitti.

II.

SYDÄNVALTA.

Kului aika, vieri toinen. Suomen rannalle merestä Nousi neitsyt lapsirinta, Ihmismieli, äitirinta — Tuhat neitsyttä mukana.

Hän ei miekkoja mitellyt: Kantoi ristin rinnoillansa, Poven peitossa sydämen, Joka ihmistä rakasti Kuin emo omaansa pientä, Sitä vaali ja varusti Maailman meren varalta, Sille suuntasi elämän.

Neitsyt paimenen tapasi Neuvoi: kutsu kaikki kansa Tänne luonnon temppelihin, Heitä lapsen luo opasta!

Paimen nousi kukkulalle, Siellä torvehen puhalsi. Siitä raikui vuoren rinta Auringon kevät-ilossa: Kansa arkana likeni Kupittaalle, kuulostellen Ajan suuria sanoja. Siellä taivasholvin alla Luonto lehtiään avasi, Luki kirjojaan elämä. Linnut lauloi, metsä soitti, Taivas tulta leimahteli, Myrsky mainitsi lakia, Rakkautta päivä paistoi, Maata siunasi pisarat.

Neitsyt istui lähtehellä, Sylissä suloinen lapsi Kastekauhanen kädessä: Kastoi nuoret, kastoi vanhat, Puhtaudelle pyhitti, Käski lapsiksi ruveta Vertaisiksi toisillensa: Jäädä pieniksi pahassa, Suuriksi hyvässä nousta, Tasalle ikuisen taaton.

Veri säästyi vuotamasta Touvot maassamme tohisi.

III.

KIRKKOVALTA.

Lapsi neitsyen polvelta kasvoi Kansan kaiken suojasankariksi: Veljiksi ja siskoiksi opasti Kansan kaiken pienimmät kuin suuret Niinkuin metsän puista pienimmätkin Jumalan on puita, pyrkiviä Saman taivahan lakea kohti: Sama pyrkimys tuo saman arvon, Eri voima eri saavutuksen — Ihminenkin kohti taivastansa, Elämänsä latvaa kohti kulkee, Vartta vahvaa etsii oppahakseen. Neitsyt poikansa tuo: tässä meille Opastaja oikeuden teille.

Jumalaansa luonnost' etsi joukko, Taivaasen päin kirkontorni näytti, Lapsi lausui: etsi kaikkialta, Kaikkialla liikkuu kaikkivalta — Kellot kansaa katon alle kutsui.

Siellä aurinkona autereisna Kirkkoholvin alla hohti kruunu, Kuu ja tähdet kynttilöiksi vaihtui, Humu metsän, virran vilke väistyi, Urkusoitto hartautta huokui. Metsä kirkkoon kukkinensa muutti, Lintuina kumisi kuorolaulu. Korkealta pöntöstänsä pappi Pauhinalla kansan kuulla kukkui.

Pyhät miehet, sotaurhot mustat, Kaunistivat lehterien laidat, Neitsyt lapsirinta alttaria Armastutti, vaikka herranvoima Salamoita säihkyi neitseen yltä, Syvyydestä kostonpätsi suitsi, Kummitellen, kansaa kammotellen.

Kirkon sauhu-akkunoista sentään Totuus pilkisti kuin säde heikko, Valon seitsenkaari taide nousi Taimehensa kirkon holvin alla — Nekin kaipasivat kirkast' ilmaa.

Parvi musta loitsupilvistänsä Kansaa kalpeaa sumulla syötti, Siltä innon itseluoton riisti. Murtui heikot, mut ei tarmo murru, Uhkeasti päänsä nostaa uhma. Holvi kaikui: "Tääll' on liian ahdas: Auki akkunoita tuulten tulla!"

Sydäntänsä kuumaa kuulostellen Kansan parhaat päivän alle pyrki. "Kääntykää jo kadotuksen tieltä!" Huusi kirkko — kansa päivään kulki.

Neitsyt lapsirinta, ihmisrinta Alttarilta nousi, lausui: "amen".

IV.

ELÄMÄN VALTA.

Elämän virtaa kirkko vartioitsee Joen ruoppaisen tuon rannalla; Maailman merta uhmii uljas linna, Niemelle kun nosti muurinsa. Sydän virta on ja kansa meri.

Elämän virrat kiehuttavat merta, Kansa kuohuu, nousee kapinaan: Sato oli kehno, pelto kylvön petti, Työmies tuskin kestää kuormiaan. Esivaltaa ohjaa väkivalta.

Väkevä voittaa, heikko maahan sortuu, Miekan valtaa kirkko kannattaa: Etuja etsii, riistää rikkautta, — Sydämiä painuu, uppoaa: Kirkon harjaan korppikotka lentää.

Kirkosta neitsyt ihmisrinta poistuu, Poikansa hän löytää ulkoa: "Opettakaat", hän huutaa, "kaikki kansa! Kirkas mieli vain voi valaista, Elämän tiet ja luonnonvoimat johtaa.

Kirkkohon tiede, taide templiin tuokaa Kansan kuultaviin ja nähtäviin! Aavistus uskon oppahana siintää Toivon tiellä kansan sydämiin: Sydän aavistuksiansa uskoo.

Vapaus suokaa! Ihmistä ei muuten, — Karjaa kasvatatte karsinaan. Vapaana luonto muovaa muotojansa, Etsii onneansa, taivastaan. Itsessään on kullakin lain aita.

Papeiksi kansa käyköön temppeliinsä, Elämään ja suureen luontohon! Aurinko siellä kirjat aukaisee ja Totuuksia täynnä lehdet on, Tuhatmuodoin kauneuskin kukkii."

Riemuitsi kansa, huusi: "amen amen!" Kirkon luota läksi juhlien: Valoa kohti, kerrottiin, se kulki, Suomen toivon virttä veisaten. Taivas kirkas kansan päällä päilyi.

"Valoa kohti!" väki valpas huusi. Laski päivä, saapui tähtiyö: Totuuden helmet korkealla hohti, Maassa jatkui tutkimuksen työ: — Taiteen taivas, tieteen päivä koitti.

Satoa Suomi siitä päivin kantaa, Yön ja hallan vallat vapisee; Samea vaippa tiedon tieltä halkee, Valkeuden virta laajenee: Kansa valtaa itsensä ja maansa.

V.

TYÖKELLO.

Päivä paistaa, tuulet entää, Laivat soutaa suuntiaan; Omin tarkoituksin lentää Kukin lintu matkoillaan.

Mut on toivon yhteisranta, Yhteisparvihin se vie, Synnyinmaa on yhteiskanta, Sinne johtaa työmme tie.

Lämpö ilmaa, lämpö vettä Liikuttaa ja läikyttää; Lämpö elämänkin mettä Suonissamme lennättää.

Siitä rientojemme venho Vauhtihinsa voiman saa; Työn ja innostuksen tenho Lämpövuosta pursuaa.

Elämä on suurta työtä Laivan laajan matkalla; Kaikki häärii työssä myötä, Suunta heill' on sielussa.

Elämä on suurta työtä, Vainio on synnyinmaa; Kaikki häärii työssä myötä, Oikean ken oivaltaa?

Yönkin sydämessä valvoo Valo, vaikka peitossaan; Oikeuksiaan se palvoo, Niitä neuvoo puoltamaan.

Valvo! Kestä riita, kiista, Mutta muista tiellä myös: Parhain kasvaa onnen riista, Kun teet kunnialla työs!

Työhön, työhön! kello soipi, Elämää työ ilmaisee. Työssä tarmo nousta voipi, Suonten vuokset virtailee.

Vuosituhansien töistä Onnemme on tähkäpää; Pitkäin öiden tähtivöistä Meille päivä pilkistää.

KULTARANNASSA.

Tuttavan muistikirjaan.

Kultarannassa Illan ruskoa Ihaellen ihmettelen: Näin päivän painuvan Alle kullan, purppuran — Tuota itselleni tavottelen:

Työni päättyen Suomen rannallen Soisin jättäväni kultaa: Kultaa hengen kirkkahan Sydämiä valtavan, Vaikka itse vaivun Mustaan multaan.

Kultaranta 15/7

JUHANNUSNUORISO.

Toukomme kukkii: nuoriso uhkee Juhannustähkinä loistaa. Kerran ne kukkaset viljaksi puhkee, Maan hätävuosia poistaa.

Kypsy, oi kylvömme, heilivä työmme Hedelmän korjaus-aikaan! Haipuos halla ja surmaiset yömme Valkeusvaltojen taikaan!

Laulava työ kevätkukkia vaalii: Sydämesi kieliä soita! Laulava työ pesän linnulle haalii, Työn ilot, ottelut koita!

Valu sydän keskelle aaltojen vuota, Itsesi ohjaten siellä. Oman elinvoimasi lähteihin luota, Pysy pyhän tuntosi tiellä!

Kevät on sulla, siis leivona lennä, Joutsenna soutele selkää! Ylhäälle anna sun laulusi mennä, Elon ulapoit' älä pelkää!

Toimi kuin aalto, niin voimasi kestää, Toimeton hyytyy ja raukee. Sittekin jäähdytkö? — Uus kevät estää; Järvet ja kukkaset aukee.

KESÄKUUMASSA.

Onhan täällä kukkia, Tuoksu vallan huumaa; Ilma hohtaa hehkua, Kauheast' on kuumaa. Niitä sentään sietää vois, Jollei sydäntuskaa ois.

Kukkisihan rauhassa Sydämeni vilja, Jollei kukkaparvesta Uupuis itse lilja. Lilja! — eikö kanna vaan Sitä toinen rinnallaan?

Lintusia laulatan, Istun täällä yksin. Kukat, linnut liikkuvan Näen vieretyksin. — Tyttöni on loitolla, Leikkii toisen polvella.

Ruusut, liljat tuoksukaa! Päätäni jo huumaa; Sydäntäni ahdistaa, Tääll' on liian kuumaa. Ilmaan haihtua kun vois, Taikka talvi unta tois!

Pain. 9/9

TOIVEITA.

Kasvaisinpa puuna siellä, Missä liikut, armas, tiellä: Sinut helteessä varjoaisin. Liikkuisinko lintu minä, Missä päilyt kukka sinä: Sulle lauluni soinnuttaisin. Oisin vaikka kotiseinä, Missä sinä muuriheinä: Sulle turvani tarjoaisin. Tai kun kattoholvi oisin, Sinut lampukseni soisin: Korkealle sun kohottaisin. Oisinp' oiva honkatupa, Siell' ois sulla valtalupa: Rakkauden ois valtakunta. Valtaistuin uupuis sulta, Siihen saisit polven multa: Nähdä voisimme onnen unta.

Pain. 14/10

ALBERT EDELFELTIÄ MUISTELLEN.

Kun taattokansamme asui korvessa Ja perkasi peltomaitaan, Niin naapuriinsa se kammoi kuulua Ja näkyä pellon laitaan.

Kun versoi viljansa, kasvoi karjansa, Ei silmätä vieraan suonut. — Niin Suomi kättensä taidon kultia Myös muille on myöhään tuonut.

Kun pirtin lautsalla syntyi lauluja, Ne kantele siellä soitti. Vaan vasta uudemman päivän noustua Ne maailman rantaa voitti.

Ja mitä maalasi kodin Kullervo, Ei maailma niistä tiennyt. Vaan vasta uudemman ajan taistelo On vuorille meitä vienyt.

Ja aika lausui: On tuossa tannerta, Se töilläsi viljavoita! Mies raaka sorti sen miekan mahdilla, Se hengelläs nostaa koita!

Ja parvi nuori nyt tarjoo töitänsä Suurkansojen kilpamaille. Se valtaa mieliä, leikkaa lehviä, Maa arvoa ei jää vaille.

Niin taiteen tenholla urho valloittaa, Kuin miekalla — mut ei maita: Vaan ihmisrientojen tieltä raukeaa Tuo kaihtava, karsas aita.

Me sukulaistumme: kansa toistansa, Kuin veljeä, uskoo, luottaa, Ja kansain veljeys kukkamaistansa Suurvaltaisen sadon tuottaa.

Niin henkitenholla, taidon töillä me Suurvaltamme rakennamme. Ja kansat liittohon aatevöillämme, Kuin verkoilla, vahvistamme.

Ei valtaa muuta kuin ihmisoikeus Ja oikeus työn ja valon, Niin luomisvoimamme nostaa vapaus, Kuin kevät auringon palon.

On meissä intona ihmisrientoja Ja kuohuja korkealle: On mielenkiihkoina luoda muotoja Elämään kaikkialle.

Niin ihmiskunta, kuin luonto valtava, On muotojen luomispaja, Ja maa, kun sankari pois on muuttanna, On muistojen pyhä maja.

Sen majan täyttävät teot taiturin, Ne elämää täällä jatkaa: Ne tunteen työntävät uusiin aaltoihin, Tääll' uusivat innon matkaa.

Tuusulassa 16/10

VAIHTELUA.

EILEN.

Päivä paistoi, aalto välkkyi, Kevätlinnun laulu helkkyi, Tuuli haastoi hongistossa. Kuvittelin, toivottelin: Mun on Anni kainalossa.

TÄNÄÄN.

Mikä maailmass' on varmaa? Aalto on kuin taivas harmaa, Mets' on musta, myrsky hurja, Annia en nää, en kuule, Luontokin on mulle nurja.

HUOMENNA.

Huomenna — niin toivon, luulen Linnun laulavan taas kuulen. Astun onnellisten laivaan, Jota tuutii purjetuuli — Näen Annin silmäin taivaan.

Pain. 11/11

ONNEN-OPPI.

Suomennos.

Vanha pöytälaulu vuodelta 1793. Alkuaan A. G. Silverstolpen tekemä. Muodostellut 20:nnen vuosisadan ihanteitten mukaan Valfrid Vasenius.

Näkeväsi luulet autuaan, Kun joku kansojen johtaa kohtaloita. Tunteeko hän rauhaa silloinkaan? — Öin pelkää kuolemaa ja kapinoita. Ei voi valtiaiden Arvo, mahti maiden Muuttaa uskoani, Onnen-oppiani: Autuas, ken muita rakastaa Ja — huomaa! — itsensä unhottaa ken voipi, Sorroksistakin hän sointuaa, Ja rauhan, riemun kannel häness' soipi.

Kysy sotakentän urhoa, Hän autuaastiko hurmetöihin suostuu? Onko onni hällä teltassa, Kun sotamiehen ihmis-arvo ruostuu? Ken on Hannibali, Hän on kannibali. Kurjaa kunniata! Uskon oivempata: Autuas ken muita rakastaa j.n.e.

Luulet kultaa onnen seuraavan? Oi, muista Lyydian Kroisokuningasta: Hänpä nousi päälle valkean Ja luopui aarteinensa maailmasta. Rikas murheen tuttu, Se on vanha juttu. Muut voi kulta voittaa, Mulle laulu soittaa: Autuas, ken muita rakastaa j.n.e.

Ken tuo onnen luota laumojen, Kun politiikasta käypi huutamassa? Hermonsa hän myöpi maineesen — On sitten sanatooriin sortumassa. Onniraukan moisen Sallin voittaa toisen. Mulle työ tuo rauhaa, Mielentyyntä lauhaa. Autuas, ken muita rakastaa j.n.e.

Vallankiiltoako kaipaisin, Kun mulle rakkaus onnen kasvaa jaksaa? Kun mun tieni puhkee ruusuihin, Ne kuihtukuivat laakeritkin maksaa. Lievitystä antaa, Ystävyyttä kantaa, Siin' on onnentaika Tuo se, armas aika! Sillä autuas, ken rakastaa Ja jot' ei karsaus eikä kiukku paina: Sorroksistakin hän sointuaa, Käy häness' onnen auvovirrat aina.

Pain. 18/11

TUTTU TÄHTI.

On tuttu tähti: se valaisee Ja lämmittää joka hetki; Se pientä, suurtakin palvelee Ja kauan kestää sen retki.

Sen väsy siivet ei lennostaan, Ei uuvu sydämen juuret, Vaan sill' on voimia matkassaan Ja tarkoituksetkin suuret.

S'ei pyydä lämmintä, antaa vaan, Vaikk' itse jäätä se kohtaa; S'ei vaadi, valkeutt' antaissaan, Vaan hornankuiluunkin hohtaa.

Jos sille aukean selkäs suot, Se sulle lämmintä kantaa; Jos mustan muotosi siihen luot, Se kirkkauttansa antaa.

Jos missä kalmakin kammottaa, Yö valtakelloja soittaa, Niin tähden silmä siell' aukeaa, Ja hallan vallat se voittaa:

On metsä vihreä, virta soi Ja lintu ilmoja liitää. — Oi, ihmismielikin, mikset voi, Kuin tähti, lämpöisnä kiitää!

Kun lämpötähtenä loistaisin, Niin onnistuttaisin muita, Ja veisin ilmoihin kirkkaihin Maan kylmäkarmeita kuita.

Pain. 9/12

PAIMENLAULUJA.

Argentiinalaisiin säveliin.

1.

Viihdy täällä, impi kukka, Helmisilmä, tummatukka! Pelkään, tuolla vie sun hukka, Jos mun seurastani jäät.

Etsineekö mieles muita? Tääll' on ylhäisiä puita, Lintujakin laulusuita — Niiden seurassa mun näät.

Sulle, laululintu suurin, Suojan täällä valmistan; Lemmestäni laitan muurin, Kukkavallin valtavan.

Niin me, pieni perhekunta, Teemme toivontaikoja, Näämme onnenpäivist' unta, Luomme onnenaikoja.

2.

Tupa kylmä; honkametsä ympärillä tohisee. Tuvan jättää hento tyttö, korvessa hän harhailee. Kesken loppui mökin leivät, Vilu, nälkä äidin veivät, Mihin taatto eksyi, eivät Tunne — tuuli arvannee.

Pieni lintu tuulten teitä lenneskellä oivaltaa, Mut ei siivet nosta meitä, jalkoja ei päästä maa. Kylä kaukanako lienet, Mihin, metsä, orvon vienet, Mihin eksyy maassa pienet? Puissa tuuli touhuaa.

3 a.

Taimi pieni nosti päänsä Sydämeni mullasta, Jätti talven, jätti jäänsä, Tahtoi kerran kukkia: Siksi etsi aurinkoa — Silloin löysi tyttösen.

Päivä kirkastutti mielen, Nosti tunnon kukkimaan; Poisti hallan karsaskielen, Antoi onnenlaihojaan: — Pirtissä nyt aurinkona Loistaa äiti lapsien.

3 b.

Elämää ja kuolemaa se armas aika aaltoaa. Riemu kuihtuu, murhe haihtuu, kaikki on maassa vaihtuvaa. Rakkauden kultakuplat rauhan onnen heijastaa.

Joskus pilvi meitä peittää, joskus päivä hohtelee, Hellettänsä taivas heittää — jäilläkin se leikitsee! Niinkuin lasta, leikitellen luoja meitä kohtelee.

4.

Riennä, riemu, täällä vuotellaan, Sulle sydämeni säästän. Laita lintus laulamaan Mulle kevätkultiaan — Ylioksalle sen päästän. Riemun rastas rakkautta juo! Vapautta sulle sallin. Luonnon kaihokannel tuo, Sydämeni soida suo, Elämälle annat mallin.

Pain. 16/12

OLVILAULU.

Vanhaan tapaan.

Monesti vanha polvi Se on kuin vanha olvi, Niin katkera ja haikea Ja vaikea.

Monesti nuori polvi Se on kuin uusi olvi, Niin kuohuva ja kiehuva Ja riehuva.

Täys kypsynyt miespolvi On täysin käynyt olvi, Niin tenhokas ja tarmokas, Täys arvokas.

VIIPYESSÄNI.

Miksi täällä viivyttelen, Miks' en riennä kauas pois? Hänet, jota etsiskelen, Muualt' ehkä löytää vois.

Yksi tyttö tänne kiintää, — Eikö muita neitoja? — Niityt vihreöinä siintää, Kaikkiall' on kukkia.

Povi puhdas, huuli hellä, Teillekö näin laulelen? Eikö joka tyttösellä Syki sydän lämpöinen?

Tääll' on tyttö toimijalo, Käsi töillään tenhoaa; Tääll' on lämmin, puhdas talo, — Minutkin se puhdistaa.

Pain. joulukuussa.

AIK'IHMINEN.

Kun lapsi kasvaa suureksi, Ken sitä silloin holhoisi? Hän lähtee suureen maailmaan Ja itse ohjaa kulkuaan, Tiet itsellensä raivaa. Hän itse hoitaa kontuaan Ja käypi töistään vastaamaan, Hän aarteet itse kaivaa.

Hän valmis tiellään, toimissaan On oikeutta valvomaan, Ja vaikk' ois rosvoparvessa, Hän muistaa ihmisarvonsa, Kuin vaatii valpas tunto. Ken kunniata tunteva Voi ahdistaa sen arvoista, Jot' aateloipi kunto?

Mut itsekäs kun naapuri Hänt' ahnein mielin maanitti: "Myö mulle tahtos ohjakset Ja sydämesi toivehet, Niin kullat, arvot annan!" Hän vastaa: "Kullan arvoinen Vaan vapaana on ihminen, Siis vapauteni kannan!"

Ja työtä, työtä huutaa hän, Kun oman tuntee tehtävän: Hän hyörii, pyörii päällä maan; Vaikk' aatos kiitää korkeaan, Työ tähtää synnyinmaata, Ja koti vaikk' ois korvessa, Ei ihmiskunta, maailma Silt' unhottua saata.

Hän maailmass' on maailma, Kuin tähti tähtein parvessa: On oma kansa parvi se, Jok' antaa ryhdin riennoille, Työpohjan ihmistöille. Hän maansa tahtoo toimimaan Vapaana miehen suunnassaan, Sen johtaa ihmisteille.

Hän mielet täynnä tulta lois, Aik'ihmisiksi kaikki sois. Ja horjumatta, vankkana Hän nähdä tahtois joukkonsa, Ei nuottaan juoksijoina. Vaan omin käsin, omin päin, Niin parvittain kuin yksittäin Tään maansa vartioina.

Aik'ihmisiä milloin maa, Tää Suomi, kyllin kasvattaa? Ja milloin meit' ei eksytä Yövallat valon reitiltä, Kuin lasta alkavata? Oi, silloin aamu selkiää, Uus aika maata yllättää Ja ohjaa maailmata!

Kun kansa kasvaa kunnossa, Ken voi sen silloin holhota? Se itse kääntyy maailmaan Ja itse ohjaa kulkuaan, Tiet itsellensä raivaa. Se hoitaa maansa, mantunsa Ja tahtoo töistään vastata Ja aarteet itse kaivaa.

Pain. joulukuussa.

VUOSI 1906.

VALLANHIMONI.

Vapautta kaipaelin kauan, Kuin yön synkän jälkeen aamunkoita, Kuin keväistä kastevihmaa routa. Niinkuin nurmi kukkiansa kaipaa Tai sulia aaltosia järvi, Tähkä-aaltojansa toukopelto. Niinkuin kansa kaiken kaunihinsa, Kaiken kunniansa kantaa tahtoo Synnyinmaansa arvon seppeleeksi. Vapautta kauan kaipaelin, Niinkuin nuorta kevätkauneutta Janosilmä kaipaa siematakseen, Nuortuakseen nuoren metsän kanssa. Kevätvapautta kaihoelin, Nähdäkseni Suomen suoristuvan Pystypäin, vapaina, vieretysten Kansan kaiken nousemista kohti, Itse käyvän muita polkematta, Itse nousevan ja muita nostain. Tuota kaipaelin, tuota toivoin. —

Koitti vapaus, se Suomen suvi, Maan elämä, parhain onnenpantti. Mutta tullessaan sen tulva päästi Talvivankiloista kaiken karstan, Kansan luontehesta kaiken kuonan, Päästi valloilleen se ilkivallat, Suvun syöjät, heimon hävittäjät, Kaiken ihmis-arvon maahan lyöjät, Kuin kevätkin myrkkypistiäiset, Kyyt kähyiset maasta irti päästää, Niin vapaus ihmismyrkyt päästi Piiloistansa päivän paistatella, Ajan heltehessä hekkumoimaan, Päästi himot, kateuden, koston, Vallanhimon muita valtavammin Veriseksi veljen vainojaksi. Kunnes päänsä päivänkukka nostaa Vapauden leivon laulaessa, Käen kukkuessa kullan kultaa Yli Suomen nuorten viljelysten, Sinnes ihmiskiihko verta, valtaa Itse ahnehtii ja muita sortaa, Oikeuden kytkee mielivalta, Kunnes valistuksella on valta, Että kukin arvioi tilansa, Mutta toisellekin arvon antaa, Valliten lakia noutavasti Oman valtionsa: itsensäkin.

En kadehdi onneanne, enkä Kiellä vapaudelt' askeleita. Hallitkaa ja nouskaa korkealle, Mutta minun tässä ainoassa Valtiossa, itsessäni, suokaa Hallita ja johtaa ihmistäni Ihmiseni lakikirjan mukaan. — Muuta vallanhimoa ei mulla.

MARJAPUUNI.

Iloisesti syksyn puussa Tilhit pihlajan marjoja syövät, Iloitsevat, leikkiä lyövät. Miksen minä voi iloita, Elämäni marjoja poimia?

Miksi mun täytyy vaipua, surra, Kivisiä, mustia marjoja purra? Oliko laho mun marjapuuni? Näinkö nyt saapuu syksykuuni?

22/9

LUMITÄHTIÄ.

Mistä laitan joulukuusen kukkasia, mistä? — Punonko ne pilvilinnan lumitähtösistä? Pilvilinnan lumitähdet kylmiä on kyllä, Mutta niill' on puku puhdas, valkopaita yllä: Paleltaako pilvilinnan puhdas valkopaita? Sydämesi sykkehistä veri lämmin laita. Veri lämmin lainehtii ja lämpiääpi talo, Lumilinnan tähtösistä loistaa kirkas valo. Valo mielet valloittaa ja kukkasia luopi, Laulunkielet kirvoittaa ja riemun soida suopi.

HYMNI.

Marraskuun 4 päivänä.

Oikeutta kansa palvoi, Vapautta kauan valvoi: Särkyi sorto, väistyi vaino, Kahleet rikki paukahti. Sydämien suistui paino, Mielten toivo leimusi. Kiitos kasvaa korkealle Niinkuin aamutähtönen, Kiitos kaikuu kaikkialle, Niinkuin sointu keväinen. Nähdään Suomen suurta unta, Mielet voittaa valkeus. Sydämien valtakunta Kasvaa, suuri ruskotus. Totuus maassa aurinkona Ajat kaikki kirkastaa. Koko Suomi vainiona, Laihot suuret lahjoittaa. Kansa laula: kiitos, kiitos, Vapauden viisaus! Kiitos, kunnia ja kiitos, Vapaus, oikeus, valkeus!

MAAMIES.

Tämän runon kirjoitti runoilija viikkoa ennen kuolemaansa erään ystävänsä luona, jolle hän sen jätti.

Maamies paljon ponnistaa, Koska hän maata raivaa. Toivossa että se onnistaa Hän ei karta vaivaa. Avuksensa ottaa hevon, Kaataa hukan, pyytää revon. Peltoja kyntää, Metsihin ryntää, Korpia kääntää, Kantoja vääntää, Viemärit maansa halki kaivaa. Keskelle salon Nostaa hän talon. Eikä hän pelkää työtä, ei vaivaa. Sitte kunnian kukkoa Illalla voipi kuunnella. Lapset ympäri hyörii, Leikkii ja pyörii…

ELÄMÄ ON LOPUTON.

Kukan sielu tuoksussa, Linnun sielu laulussa Siirtyy taivaasen. Mutta itse kukkanen, Itse laululintunen Painuu turpeesen.

Kenties kerran uusina Nousevat taas turpeesta Uuteen keväimeen. Sielun suopi kukallen, Laulun luopi linnullen Säde auringon.

Kevät jälleen on. Kevät jälleen hellänä Tuopi riemupäivänsä, Alkaa jälleen taistelon. Elämä on loputon.

11/11