KOOTUT TEOKSET III: NÄYTELMÄT

Kokkimajori — Sotaiset veljekset — Tietäjä — Aino — Kullervo — Pohjolan häät

Kirj.

J. H. ERKKO

Otava, Helsinki, 1909

SISÄLLYS:

KOKKIMAJORI. Näytelmä yhdessä näytöksessä SOTAISET VELJEKSET. Näytelmä yhdessä näytöksessä TIETÄJÄ. Viisinäytöksinen runoelma AINO. Runo viidessä näytöksessä KULLERVO. Runomuotoinen murhenäytelmä viidessä näytöksessä POHJOLAN HÄÄT. Kolminäytöksinen runo

KOKKIMAJORI

Näytelmä yhdessä näytöksessä

HENKILÖT:

HAUSSI. SANNA. SALLA, edellisten tytär. SALMO, Sallan entinen koti-opettaja. MEIJERHOFF, majori. PAAVO, palvelija. MUUTAMIA TYÖMIEHIÄ.

Tapaus eräässä Suomen kaupungissa.

Näkymö kuvaa Haussin kartanon esikäytävää, josta vasempaan katsojista viepi ovi asumuksiin ja oikealla on puutarha; keskellä näkymöä seisoo pyöreä pöytä ja sen ympärillä tuolia. Ilta-aurinko laskeumaisillaan valaisee paikan.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

MEIJERHOFF. Sitten PAAVO.

MEIJERHOFF. Saa nähdä konsa kypsynee tää soppa. Kuukautta kaksi on se kiehunut, Nyt ropina jo kuuluu kaupunkihin. En tulta lisää enkä sammuta, Suon padan imeltyä, hautua. Kun tulelta se kerta temmaistaan, Hyvältä silloin mahtaa hajahtaa. Se sallittu, kun kestää aikansa, Suloinen tuoksu näissä huoneissa. — Pikentit, passarit ja palvelijat! Miss' ovat täältä? tänne joutukaat! Soittaa kelloa. Paavo tulee. Iloinen herra tänne kutsu! Missä On hellä rouva niinkuin hyacinthi? Kas täällä suussa purppuraisen illan Jutella hauska ois ja naurahdella. Niin rakas mulle koko perhe on, Ett'en voi löytää pöytää herkullista, Johonka niin mä ihastua voin. — Kas niin, no juokse! — tuosta voidetta Saat nivelilles hiukan, hupakko. Antaa Paavolle rahaa. Paavo kumartaa syvästi. Vaan kuule! käännä vielä naamasi! Miss' on nyt hellin, muista rakkahin Tään jalon perheen kaikist' asujoista — Suloinen Salla, missä hän nyt on Sinervin silmin, kultakiharoin?

PAAVO. Hän sairas on; hänessä yskää lie.

MEIJERHOFF. Tuon yskän tuskan ehkä ymmärrän. Vaan kerro, keit' on käynyt vieraita!

PAAVO. Salassa eilen Sallaa lohdutti Tääll' uljas Salmo.

MEIJERHOFF. Uljas saakeli! Vai uljas sanot!

PAAVO. Silloin syleilivät Niin hartahast' ett' oikein kadehdin.

MEIJERHOFF. Voi-kirnuhun sä sotke kateutes Ja juuston-heraan juttus hämmennä! Mun katkeruutta tuota täytyy kuulla, Jot' ikinä en todeksi voi luulla.

PAAVO. Sen, luulen, todeks' uskoa jo voi, Jost' ympäriinsä kielikellot soi. — Syrjään. Ja sehän totuus mua miellyttää.

MEIJERHOFF. Vai niin! kas sepä uutta on, kas se! Vai niin on läsnä kypsymistä keitos.

PAAVO. Vaan teitä rouva rakastaa ja herra, Kuin lastansa, sen voitte uskoa. Syrjään ja koomillisesti surumielin. On sokeutta sekin rakkaus.

MEIJERHOFF (erikseen). Kyll' ymmärrän tuon rakkauden juuret. Ne syvällä ei piile, vaikk' on suuret: Mun tarakassani on herran toivot Etäälle päästä, lentää korkealle Ja ylemmäks' ei ylty rouvan aivot, Kuin turhuuden ja loiston kukkulalle. — Paavolle. Tuon ymmärtää voin sekä uskoa.

PAAVO. Vaan Sallaa majori ei rakasta.

MEIJERHOFF. Pois juokse tästä! Sin' et tyhmyyttä Saa sekoitella järjen mietteihin! Sanoinko etten Sallaa rakastais?

PAAVO. Ei, majori, vaan — — —

MEIJERHOFF. Pötki sanomaan, Ett' täällä herraa, rouvaa vuotetaan!

PAAVO. Mut Sallaa ei?

MEIJERHOFF. Hänt' ennen kaikkia! — Vai, lurjus, pilkkaa tehdä uskallat?

PAAVO. Ei, majori; vaan pilkka kaukana Täst' olkohon, kuin totuus naurusta, — Syrjään Tai itku murheesta, mä aattelin. — — Voi peijakas! nyt tempun keksin! Teen Sinulle pienen konnan verukkeen. Mua äköittää ja kiukku pistelee, Kun tuommoiselle Salla työnnetään.

Menee ovesta vasempaan.

TOINEN KOHTAUS.

MEIJERHOFF yksin. Mist' on tuo koira saanut haistella Mun atrioit', ei Sallaa suosivan? Miks' en mä suosis? — häntä rakastan Viel' enemmän kuin omaa vaimoani. — Ah! kamala pääs' sana huuliltani! Minulla vaimo? Sit' en tunnusta, En itselleni! — täydyn, perhana. Mut muille en, en vaikka poltettais Mun sydämmeni — sit' en tunnustais. Suus kiinni, sydän! Miks' en outona Voi täältä kotkan lailla kaapata Sen linnun, josta lihavamp' on paisti — Vaan kenraalimme! — jos sen korville Kajahtaa näistä. —

Paavo syöksähtää neljän kontan ovesta vasemmalta susiturkit nurin hartioilla.

KOLMAS KOHTAUS.

PAAVO. MEIJERHOFF.

PAAVO. Herra majori! Nyt rynnäkköön ja miekka peukalon Varalle! Taisto kunniallinen On tarjona!

Möyrii pöydän alle.

MEIJERHOFF. Suolat ja pippurit!

PAAVO. Ja rasvaiset lihaköntit, sanokaa, majori! kun tuo kyökkipiika mua alkoi peitota ja pyntätä kuin verestä lammasnahkaa. Onneksi kietaisin tuosta porstuasta nämä sudenvillat hartioilleni. Näittehän mitä kuperinpallia ja häränpyllyä minä tulla linkosin. — Ja tämä kaikki teidän tähtenne, majori.

MEIJERHOFF. Minunko tähteni? — sinä suden ruoka! Miekat ja Sapelit!

(Tarttuu miekkansa kahvaan).

PAAVO. Teitä puolsin ja sanoin oikeaksi Sallan sulhoksi, mutta vastaan väitti vaan piika, ylistäen teitä yhtä viisaaksi juonten keittäjäksi kuin itseään taitavaksi kokiksi. — Siitä tämä mylläkkä. (Syrjään) Itsepä olet juuri se kyökkipiika, jolta nämät kuulin.

MEIJERHOFF (erikseen). Soppa jo hajahtaa. Padan kansi on syrjähtynyt. (Paavolle) Narritteletko, Paavo?

PAAVO. Näettehän, etten ole lammasten, vaan sutten hallavissa nahoissa ja puhun siis totuuden karkeata kieltä.

MEIJERHOFF. Miekat ja sapelit!

PAAVO. Voi, kauhat ja härkimet! kuinka hän mua lyödä sätkitteli! Näyttäkää, majori, urhollisuuttanne ja höyhentäkää sitä piikaa. Onhan teillä miekka ja tämä on kunnian asia.

MEIJERHOFF (erikseen). Seikkani pakoittaa mun tuota kärsimään. (Paavolle) Hupsuttelethan mies! Naistenko kanssa kävisin kahakoimaan?

PAAVO. Niin, niin, tiedän majorin helläksi ja avosydämmiseksi naisille. Sen sanotaan merkitsevän hyvää. Mutta suden nahoista en ole ennen ihmisten hartioilla nähnyt karvain ulospäin purrittavan, kuten nyt. Ja sen sanotaan merkitsevän pahaa.

MEIJERHOFF. Ethän uskone, sinäkin miesparka, kyökkipiian jaarituksia?

PAAVO. En tosin. Mutta surukseni tunnen mun herkän sydämmeni niitä uskovan. Ja kauhistuksella aavistan majorin muuttuvan hienovillaisesta lampaasta harjasselkäiseksi sudeksi, joka häveten ja korvat luimussa juosta jolkottaa tiehensä. (Kuulee käynnin vasemmalta) Ahaa! jo tulee!

(Hypähtää puistoon oikealle).

NELJÄS KOHTAUS.

MEIJERHOFF. HAUSSI ja SANNA tulevat.

MEIJERHOFF (huomaamatta toisia). Pahaa ennustava huuhkain on tuo mies. Äänettömäksi iski hän mun sanoillaan; naulitsi kuin tarhapöllön tallin oven päälle. Vaan — — — mitä tyhjää tuon tuhman narrin puheista; — loppuun keitos — —

HAUSSI. Täällä majori — Noin yksin vaan!

SANNA. Oi terve, Meijerhoff! Kättelee. Kuink' onkin hauska nähdä tuommoisia Uljaita poikia kuin joutsenia.

HAUSSI (kättelee). Ken rinnallanne lentää ylpeänä Kakspäisen kotkan hartioille vois, Se kunniassa loistavassa ois. Näin vanha ei, vaan kelpo poikani — Jos lup' on toivoa — ne ehkä kohoais, Kun siipiänsä taiten harjoittais. — Majori, anteeks suokaa leikkini!

MEIJERHOFF (taputtaa Haussia olalle). Te, jalo Haussi, ette kaukana Olekkaan meidän kilpalennosta, Ja poikanne par'aikaa harjoittaa, Kuin haukanpojat siipivarsiaan: Niin sukunne käy ylä-ilmoihin.

SANNA. Iloist' on kuulla, nähdä ihanaa Taas ystävämme seurass' ystäväinsä.

MEIJERHOFF. Nimensä oman unhottaa se sais, Näin arvoisan ken perheen unhottais.

SANNA. Niin riemullist' en tiedä kuvaajata Tulevain aikain ihanuudesta, Kuin te, majori; harvoin huuliltanne Kajahtaa ajat selän-takaiset. Te nuorukaisen toivoll' uhkealla Eteenpäin riennätte.

MEIJERHOFF. Se luonnollista. Mitäpä huolet mennehille vois, Eik' eletyssä ole elämistä. Vaan huolet päiväin tulevain jos tois Nykyisell' ajall' onnen nauttimista.

SANNA. Niin, nykyiselle sekä tulevalle Nautinnon, riemun sekä kunnian. — Se jaloa on!

HAUSSI. Mutta lapsemme, Suloinen Salla — missä viivähtää? Sen toivon rouvan parhain tietävän.

Katsoo käskevästi rouvaan.

MEIJERHOFF. Ah, armas seura-enkelimme poissa!

Karneoli, Ametisti, Krysoprasi Ja agati, Niinpä jaspis, Savutopasi, Opali ja Kalkedoni. —

Nää kiiltokivet lahjoittaisin, Kun Sallan omakseni saisin.

SANNA. Oi, rakas Meijerhoff, kuink' iloista Hänelle teitä nähdä on!

Menee.

VIIDES KOHTAUS.

EDELLISET paitsi SANNAA.

MEIJERHOFF. Vaan murheella Sain äsken kuulla Sallan sairastavan. Olisko niin? Sep' oisi raskasta.

HAUSSI. Se osaksi on totta, Meijerhoff, Vaan vaarallist' ei, sillä terveys Piankin häntä kätteleepi taas.

MEIJERHOFF. Mä uskon sen ja kauanpa ei lie Siit' aikaa, kun se häntä syleilikin.

KUUDES KOHTAUS.

EDELLISET. PAAVO tulee oikealta.

PAAVO. Puistossa vuottaa nuori herrasmies, Niin solakka kuin raita rannalla, — Puheille herran pyrkii.

MEIJERHOFF (erikseen). Perhana!

HAUSSI. Sill' asioita tärkeit' on, kenties, Niin tänne käske!

PAAVO alkaa lähteä, mutta korvallistaan kynsien kääntyy taas takaisin. Mutta majori! Te voitte ruokakammarihin käydä Siks' aikaa; siell' on valmis teille pöytä.

MEIJERHOFF. Se mukavast' on esitelty tuo; Niin (syrjään) ehkä joudun suoraan Sallan luo.

Menee ovesta vasempaan.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

EDELLISET paitsi MEIJERHOFFIA.

HAUSSI. Viivytteletkö vielä?

PAAVO. En juuri viivyttele. Pyytäisin vaan pudottaa herralle pari raskasta sanaa sydämmeltäni.

HAUSSI. Ja ne sanat ovat?

PAAVO. Kallista varoitusta, jos suvaitsette.

HAUSSI. Ja sitten?

PAAVO. Ja sitten kieltäisin teitä antamasta Sallaa tuolle vieraalle majorille.

HAUSSI. Paavo, Paavo! Älä tuikkaa kieltäsi kuumaan rautaan!

PAAVO. Pakkoonpa vaan kieleni, kun pelastuu suloinen Salla. Sillä rehellisyyteni käskee mun tunnustamaan sydämmessäni olevan ilkeitä irvikuvia tuosta majorista.

HAUSSI (suuttuneena). Sinä irvikuva! mitä uskallat haastella ylevästä ja kunnian arvoisesta herrasta? Hupsuutesi ja tuhmuutesi sua suojelee!

PAAVO. Kirkasta totuutta vaan lausun! ja mun surku tulee Salla mamselia.

HAUSSI. Lakkaatko? — taikka tarttuu mun armottomuuteni sun selkä-pintilääsi!

PAAVO. Päättyköönpä sitten tällä kertaa tähän. Vaan tahdonpa vielä näyttää, etten ole puhunut niinkään tuhmasti; enkä ole tällä kertaa vaan tuulta pieksänyt.

HAUSSI (viittaa kädellään). Niin, ja mene! (Paavo menee. — Yksin) — Puhetta, jossa ei ole pohjaa eikä laitoja. Tuuli tuon hupsun päähän on koonnut noita suuruksettomia ruumenia, — mutta tuuli ne hajoittaakin.

KAHDEKSAS KOHTAUS.

HAUSSI. SALMO tulee.

SALMO. Anteeksi, herra!

HAUSSI. Salmo! Lastemme Opettajana ennen. —

SALMO. Asia Nyt siitä ei mua käske hiiskumaan. — Te tehtävääni varmaan aavistatte?

HAUSSI. Vaikk' aatokseni kuinka aprikoi, En rahtua, en kynnen vertaa voi Nyt asiaanne arvata.

SALMO. Kas tuo Vast' ihmeellist' on muistin tautia! Kun käytökseni suoran tunnette, Niin suorastaan mun suotte lausua. Kai Salla teille julkaissut on sen, Ett' antoi mulle sydämmensä? — Me Ikuiset silloin valat vannoimme — Te säikytte! No suokaa anteeksi! — Me tuolla puiston iltakatvehessa, Nähdessä tomun sekä korkeuden, Sidoimme solmun, jot' ei ratkoa Niin kauan voi, kun taivas liekkihin Välähtää Ukon salamoissa, ja Kun ihmissydämmissä rakkaus Viel' onnen aurinkona kohouu.

HAUSSI. Tuo hävytönt' on julkirohkeutta! Soturin poika kurja uskaltaa Mun tytärtäni vietellä kuin narri! Te hävyn tunnost' ette tietävän Näy neulan vertaa, sen nyt ymmärrän: Syytönnä te ja viatonna vaan Kehtaatte mulle tulla kertomaan Työt' ilkeintä, jot' ihminen voi tehdä.

SALMO. Noin suurta rikosta en tässä näe, Enk' edessänne huoli hävetä Soturin uljaan poikana, niin totta Kuin miekka-käsin kaatui isäni, Palvellen maamme köyhän kunniaa.

HAUSSI. Niin totta tekin kuolkaa taistellen Ja tuulta piesten, kuten isänne. Pereeni rauhaan jättäkää, sen muisto Teit' ikinä ei vaivatko. Kuin yö, Auringon peite, tulkoon välillemme Ijäti vieroittava sumupatsas! Toivotte Sallaa turhaan! Teistä ei Hän huoli! Taikka unhotti hän jo Välinne.

SALMO. Valhetta! — Ja häväistä Isäni muistoa te ette saa! Viel' elää poikansa — se muistakaa!

HAUSSI. Vaan valheeksi ei totuus muuttune. Toisellen Salla kihlattu jo on, Miehellen, johon mieltyy vanhemmat Ja jonk' on arvon astin-lautakin Tuommoisten päätä paljon ylempi.

SALMO. Vaikk' astuiskin se herra päällänsä, Te jota noin nyt ylistätte, en Mä puhettanne uskois enemmän.

HAUSSI. Mun puhettani?

YHDEKSÄS KOHTAUS.

EDELLISET. SALLA tulee vasemmalta.

SALLA. Tänne käskettiin.

HAUSSI. Pois, Sallani!

SALLA (huomaa Salmon ja tarttuu hänen käteensä). Ah, täält' en pakene! Mä luulin silmät jäiset kohtaavani, Vaan tulta säihkyi noista vastahani; Salmolle Mä kammoin äänen kuulevani jylhän, Vaan jalosti sun lämmin rintas soi; Jääpatsaan eteen luulin jäähtyväni, Sun rinnoillas nyt löydän lämpimäni. Ken autuuden tänlaisen ryöstää voi?

HAUSSI (joka edellisen tapahtuessa on hätäisesti hyörinyt ympäri). Avuksi miehet! Missä? Tänne! Uhratkaa vaikka elämänne! Tuo juoksuhurtta ryöstää Sallani. Vaan revetköön maa ennen allani, Kuin lastani mä annan rosvota Isänsä huoneessa! Voi Jumala! Hänt' ennen seinähirret ruhjokoon!

KYMMENES KOHTAUS.

EDELLISET. TYÖMIEHIÄ tulee kirveitä ja seipäitä käsissä.

TYÖMIEHET (sisään tullessaan). No piruko vie sielut turmioon?

SALLA (poistuen Salmosta). Ah autuus hulluudessa! Kadotus On tarjona kun siitä selviää. Vaan minkä tein?

Seisoo puoli horroksissa.

HAUSSI. Teit, lapsi, hirmuista!

SALMO (ollen levollisena ja jäykkänä). Puhdistaa tahtoi herra huonettaan, Mut saastutti ja häväisi sen vaan.

HAUSSI. Käy tiehes, narri!

SALMO. Käyn, mut palajan.

Menee. Haussi viittaa miehille, jotka menevät pois.

HAUSSI. Kiiruusti heti, muista, lapseni, Tää leikki loppuu! Tässä itsesi Sun tulee säilyttää ja outella, Kunnekka päätöksen tuo Meijerhoff, Pois sulkien tuon kuokkavierahan.

Menee ovesta vasempaan.

YHDESTOISTA KOHTAUS.

SALLA (yksin). Tuo vieras musta, jylhä haamu taas Mua lähestyy, se koht' on täällä jo. Hän kristalleita mulle tukitsee, Kuin talvinen yö tähtiä; mut' en Voi rakastaa mä niitä. Kolkkona Soip' äänensä kuin rautapakkanen, Niin korvissani paukkuu. Sydämmen Mä tahdon synnyin-maaltani ja sen On armas Salmo mulle vannonut. Oi kallis sydän, jonka loistona Kansamme toivot on ja kunnia Ja rakkaus sen jalo kaunistus! — Oisitko täällä! Ah kuink' uskallan Toivottaa! — Toivon täytyy kuihtua.

Istuu tuolille ja laulaa sitraa soittaen.

Sielu, säästä huokaukses, Silmä, kätke kyyneleesi Taivas hylkää rukoukses, Maass' ei täyty toivotuksesi Sulje murheet sydämmees'!

Enpäs, en! kas hopeiset Toivon aaltoset pois huuhtoo Murheet mutaiset! Enpäs, en! kas kultaiset Lemmen liekit polttaa, liehtoo Vaivat, vastukset! — Huokaus, siis ratko suojas, Taivahalta etsi Luojas, Huolten kyynel, juokse pois! Murheet kun jois multa musta, Taivas kun tois lohdutusta, Rakkaus näin rauhass' ois.

Nää värsyt suopi virvoittavan kasteen Kukallen, jota halla uhkailee. On säveleet kuin kesän lähettiläs, Keväinen tuuli, talven surmaajaksi. Nyt rakkauteni, kuin aurinko, Säteilee rinnassani. Näkee Salmon lähestyvän. Täälläkö!

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

SALLA. SALMO.

SALMO. Sä keikut suvi-tuulten lainehissa, Kuin kevään lapsi.

SALLA. Kuinka uskallat? Näethän tuossa pöydän vuottavan Taas tänne Meijerhoffin haamua, Ja isäni.

SALMO. Ja isäs ylpeys Voi siittää kiukun mätähaavoja Rumia nähdä hänen arvossansa. — Äl' yhtään pelkää, Salla!

SALLA (kavahtaen taakse). Miekkako! Sun vyölläs murhan ase kamala! Rakkausko voisi kasvaa julmuutta?

SALMO. Ei, Sallani! Pois kauhus sammuta! Tään rakkaus mun sitoi vyölleni Sun rauhas valvojaksi.

SALLA. Minunko?

SALMO. Kysytkö? Eikö väijy sieluas Tänään tuo piru maasta vierahasta, Jok', ärsytellen mua, vanhempas Sydämmet loihtii myrkkypaloilla, Joit' antaa niellä kiiltokuorissa? Niin kerrotaan.

SALLA. Mä tuosta kauhistun.

SALMO. Vaan vastamyrkynkin he tuntevat Viel' avuksi. Kun siitä maistaa sais, Ulospa kaikki myrkyt oksentais Silmille Meijerhoffin.

SALLA. Hirmuista On uutises! Vaikk'en sit' ymmärrä Kuin haaveksien, niin jo vapisen.

SALMO. Huoletti, Salla! Nääthän vyölläni Isäni miekan, jonka pyhitti Hän vihollisen verta juomahan. Tää maamme onnen vartijana jo Tyhjensi lähteit' uhkuvia monta, Nyt Meijerhoffin kurja kohtalo Myös tuntekoon sen voimaa verratonta: Sill' isänmaa ja rakkaus, ne kaks Miekallen parhaaks' olkoon kunniaks!

SALLA. Ei! Rakkaus on rauhan lapsi; sen Vereksi kyllin onpi kyyneleet Aseilla kovan onnen isketyt. Ja parahin lie puolus-asehemme Tuskaimme ponnistama huokaus, Jok' avun kättä kutsuu korkealta. Maailma meiltä tahtois telkeä Taivaamme ovet sekä akkunat — Sydänten soinnut, valot silmien, — Vaan enkelit — — ah, muistan uneni!

SALMO (tarttuen Sallan käteen). Unesi? Kerro! Oi sä, sydämmeni Suloinen helmiruusu! Huuliltas Totuutta taivaan valuu rintahani; Oi kerro unes!

SALLA. Aamun ruskosta Näin enkelin niin vakaan, juhlaisan Eteeni laskeuvan, kuin Jumalan: Sä kädessä sen istuit oikeassa Ja Meijerhoff kuin yökkö, vasemmassa. Kun puhalsi hän käteens' vasempaan, Sumuksi silloin haihtui Meijerhoff; Vaan hymyten kun katsoi oikeaan, Sä edessäni loistit enkelinä, Ja tosi enkel' ilmass' uikseli. Täst', armas Salmo, virkois toivoni, Kuin aamun kastehesta kukkavyöt Puistossa tuolla.

SALMO. Oi kuin ihana Unelmas kaikuu sielus temppelistä! Tunteitten saarnan kertaa kuvastin, Kuin laaja kirkon kupu. Sointuisuus Sun sielus' on. Ei epäsointua Se suvaitse. Ah sua kuunnella Mun sydämmeni tahtois' ijäti, Kuin taivaan kannelta.

Kuuluu jyminä.

SALLA. Oi Salmoni! Kuuletko jymyn? Kätkey puistohon, Pois tästä lähde!

SALMO. Jättäisinkö sun Noin yksin tuulten pyörtehesen?

SALLA. Mun Nyt jäädä suo! Sä piile puistossa, Siell' odota! Vaan vihas kahleita Äl' irti päästä!

SALMO. Vaikka joutuisit Sä syötäväksi raivopetojen — Kai arvelet — mun piillä puistossa Pitäisi vaan, ja siellä hävetä Itseni edess' omaa itseäni?

SALLA (hätäisenä). Oi väisty tieltä kiukun polttavan! Jo riennä!

SALMO (likistää Sallaa vasten rintaansa). Ah! siis täydyn lähteä!

Menee.

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

SANNA. SALLA tulee.

SANNA (imarrellen). Kah täällä ruusu äsken puhjennut Odottaa poimijaansa! Kaunista On nähdäkin noin immen valmisna Tullessa tiettynsä. Oi Meijerhoff! Salla vavahtaa. Jos tietäisit, et rahtuakaan vois Viivähtää kukkas kuuluvilta pois!

SALLA (selin). Taas Meijerhoff! Päin rouvaan. Oi äiti!

SANNA. Lapseni! Nimestä, josta riemun rintahas Heräävän toivoin, siitä säikähdyt Ja kavahdat kuin omaa kuoloas!

SALLA. Hirveemmin vielä.

SANNA. Kallis lapseni! Tuo musta kaapu riisu sielustas, Vanhempais neuvoon luota! onneas' Et ymmärrä.

SALLA. Vaan ennen riisua Voin sielultani halvan asuntonsa, Kuin suosiolla nähdä — rakastaa Vähemmän vielä — Meijerhoffia.

SANNA. Rakastaa? Hurja tyttö hupakko! Näethän sukusi ja itsesi Kohoovan arvohon ja kunniaan, Ja palmikkosi tiedät hohtavan Juur Meijerhoffin avull' ylevistä Helmistä.

SALLA. Kaikk' on vaan ne halpoja Veskellosia, jotka pulppuaa Rupaisen lähteen pintaan pohjasta, — Mun sydäntäin ne ei voi hallita!

SANNA. Sä uskallat noin vastoin vanhempais Syvintä rakkautta kiistellä? Sun Salmon kiihkot vaan on valtiaas, Sydämmes raukan sai hän villitä. Sukumme hän sun kannaksillas nyt On onnettomaks' aivan vihkinyt. Vaan muista, lapsi, koht' on majori Taas täällä — hän sun jalo ystäväs — Hän kättäns' ennen sulle tarjosi: Sä hylkäsit, en nyt suo hylkääväs. Maailmass' ain' ei ole tarjona Niin ihmissydämmiä jaloja.

SALLA. Kah, totuus valheen takapajulla!

Kuuluu honotusta.

NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

EDELLISET. HAUSSI ja MEIJERHOFF tulevat.

HAUSSI. No, mistä soi tuo julma hohotus? Se ääni noitien tai varisten On räkätys, mut' ei järk' ihmisten. — Mun sielussan' on pahan aavistus! — — —

Yht'äkkiä kajahtaa edempäältä voimakas musiiki, joka taukoo vienosti riutuen.

Ahaa! tuo iva karsashengisten Tukehtui taas, kun riemu kajahti Syvästi läpi luiden, ydinten. Voimallaan peikot tieltä kunnian Se puhalsi, kuin sauvun liekistä Hajoittaa tuuli. — Nytpä maljoille On kunniaksi tyhjentyä taas Onneksi Meijerhoffin, — sinulle Iloksi, lapsemme, ja terveiksi Vanhempais suomaan rakkautehen!

Jokainen ottaa pöydältä täytetyt maljat; Salla vastahakoisesti.

MEIJERHOFF.

Karneoli, Ametisti, Krysoprasi Ja agati, Niinpä jaspis, Savutopasi, Opali ja Kalkedoni. —

Nää kiiltokivet lahjoittaisin, Kun Sallan omakseni saisin.

SALLA. Vaan sydäntäni kiiltokivistä En teille myödä voi.

SANNA. Hän lemmestä Vaan teihin suostuu.

MEIJERHOFF. Niinpä rakkaus On lahjanikin syvin perustus.

HAUSSI. Sen ymmärrämme. Sitä tarkoittaa Sanoillaan Sallakin.

VIIDESTOISTA KOHTAUS.

EDELLISET. PAAVO tulee oikealta.

HAUSSI. Mit' asiaa?

PAAVO. Olenpa vaan vähän tyytymätön ahtaasen vaikutus-alaani.

HAUSSI. Ja tahtoisit?

PAAVO. Tahtoisinpa nöyrimmästi jatkaa mitä olen alottanut ja lopettaa mitä majori on alottanut.

HAUSSI. Onko, Paavo parka, pääsi taaskin pyörällä? (Majorille) Ette huoli pahastua hänen hupsuudestaan! Muutoin on hän uskollinen palvelija.

PAAVO. Olkoonpa vaan pääni pyöreä kuin kukkupalli, mutta ajatuksia kiehuu siellä kuin muuriaissaunassa.

HAUSSI. Voi sua höyrypää! (Majorille) Huomaatte selvästi, että hän on vähän löylyn lyömä.

MEIJERHOFF. Niin, niin; sen huomaan. Sallikaa tuon mennä rauhassa!

HAUSSI. No ajatuksesi, Paavo?

PAAVO. Olenhan yht'aikaa puutarhurinne ja lakeijanne. Mutta puutarhassamme kasvaa nyt pahanpäiväinen härkinmänty, joka vahingoksi laihduttaa maata. Varsinkin surkastuttaa sen juuret ja sen musta varjo erään, vierellään kasvavan korean kukan.

MEIJERHOFF (hätäisesti syrjään). Tämä tarkoittaa minua.

PAAVO. Kukka tahtoisi kiertyä sivullisensa solakan raidan vartalon ympäri; vaan nytpä on raita, tuon ranaoksaisen härkinmännyn tieltä, painanut päänsä pensaikkoon. Lymyssä lepää raita, kalvakkaana kuihtuu kukka.

SALLA (syrjään). Ja minä juuri olen se kuihtuva kukka!

PAAVO. Poisjuurittavaksi katsoisin siis tuon härkinmännyn. Niinpä nostaisi raita päänsä ja sorjasti koristaisi kukka sen vartalon ympärillä kukkatarhaa.

SANNA. Kuuluupa kuin Paavon huulilta valuisi runonsäikeitä.

HAUSSI. Sumua ja höyryä ovat vaan nuo ajatukset.

PAAVO. Vaan voinpa tuosta höyrystä pusertaa herrasväelle selvää vettäkin, kun suvaitsette.

SANNA. No, puutarhan hoidosta voimme toiste keskustella.

HAUSSI. Niin, toiste; — kas nyt mene!

PAAVO. Menenpä; vaan huomatkaa! (Osoittaa molemmin käsin Meijerhoffiin) Tuossa, kas tuossa pönäkkänä seisoo se poisjuurittava rana-oksainen härkinmänty! — Mut tuossa (osoittaa Sallaan) taas se sorja, murheen-kalpea kukka!

MEIJERHOFF. Miekat ja sapelit, tätä häväistystä!

PAAVO. Voi peukalot ja etusormet, kuinka mun kynteni himoitsee tuota mäntyä juuriakseni!

HAUSSI (taluttaa Paavon tylysti oikealle). Siekailetko matkoihisi? — sinä hävyttömyyden syleksiä!

PAAVO. Mutta olenhan palvelijanne, joka — —

HAUSSI. Joka häväiset haltijaväkesi sekä halvan itsesikin.

PAAVO. Tämä on kirveltävä päästöseteli.

SANNA. Mutta hyvin ansaittu, Paavo parka.

PAAVO (kaivaa kirjeen povestaan ja antaa Haussille). Takaanpa tämän laastari-lapun puhkaisevan ja parantavan sen paiseen, joka herrasväkeäni tekee äreäksi.

HAUSSI. Kirjekö? Ja vasta jaariteltuasi annat? — Sinä kiusan kappale!

PAAVO. Ha ha ha! Ensinpä jyrsin männyn kuorta hampaillani ja sitten isken kirveeni sen sydämmeen.

HAUSSI. Suoriatko jo?

PAAVO. Onhan tässä käpälät allani.

Menee.

KUUDESTOISTA KOHTAUS.

EDELLISET paitsi PAAVOA.

HAUSSI. Suokaa toki, herra majori, meille anteeksi tuon ilkiön kujeet ja hullutukset! Täst'edes emme tahdo suvaita häntä palveluksessamme.

MEIJERHOFF. Olkaa huoleti, herra ja rouva Haussi! Hulluja täytyy kärsiä ja kujeensa hän kuitenkin jo lopetti. (Erikseen) Muutoin olisikin hän mun taluttanut kuumille kiville.

SANNA. Jalosti lausui majori. Sillä viisaat nauravat tyhmäin hullutuksille.

SALLA (syrjään). Ja tyhmät vihastuvat raivoon kuullessaan viisaita neuvoja.

HAUSSI (avaa kirjettä). Vaan mist' on kirje, jonka seurassa Tää häiriömme astui? Avattuaan. Katsopa! Sinetti nimen alla! Meijerhoffille. Nimeä Salaamaan teiltä käsketään! — Uteljas lienen, kun mä alotan Näin lopusta, kuin nainen maltiton, Vaikk' alku ain' on lopun perustus.

Lukee kirjeen ääneen alusta loppuun.

"Herra Haussi!

"Totuuden ja rehellisyyden nimessä kehoitan teitä, arvoisa herra, oman sekä lapsenne kunnian ja onnen tähden, vieroittamaan luotanne erään." — Mitä? Vieroittamaan luotani! — (Lukee edelleen) "Vieroittamaan luotanne erään teidän mielestänne tähän asti sangen arvoisan ja kunniallisen herran." — Kummallista! Arvoisan ja kunniallisen herranko vieroittaisin luotani? Hän ehkä luulee vielä Salmon olevan lastemme opettajana. — (Lukee edelleen) "Tällä herralla, joka teille tohtii uskotella olevansa nuori naimaton mies ja teeskelee tytärtänne kosioivansa." — Naimaton mies! Tytärtäni kosioivansa! — Varmaankin Salmo. — "Tällä herralla onkin todella kotimaassaan nuori vihitty vaimo." (Tuokion hämmästyttävä äänettömyys, jolloin Meijerhoffin silmät hajamielisesti harhailevat ympäri. Lukee edelleen vapisevasti) "Tämän totuuden vahvikkeeksi panttaan teille kunniani sekä vakuutan tarvittaessa yhtä monella todistajalla, kuin tämän kirjeeni kirjaimet. Te tiedätte minun tuolla petollisella herralla tarkoittavani erästä rykmentin majoria — herra Meijerhoffia."

(Säikäyksestä kiljahtaen lyykistyvät Sanna ja Salla syletysten maahan. Meijerhoff nojaa vapisten erään tuolin selkää vastaan, tuijottaen alas).

HAUSSI (vihan vaaleana ikäänkuin itsekseen). Totuus vai valhe hämmästyttävä? Ei valhetta tuo nimi todista. Katsoo kirjeen alle. Se todistust' ei enää tarvitse! Hirmuinen totuus! — Nytpä aukenee Mun eteheni Paavon ennustus Ja aavistukset. Irvikuvana, Häijysti inhoittavana, nyt näen Edessäni tuon julman Molokin. Hänelle arvo-istuinten himosta Mä viattoman oisin uhrannut, Ja sitten, kauheasti pettyen Turhuuden markkinoilla, nielaissut Sisääni myrkyn, jok' ois hävittänyt Mun sieluni ja ruumiini.

SANNA. Ja mun Sokaisi ahnas loistonhimo vaan: Jaloa, ihanaa ja ylhäistä Näin kuoressa, en sydänt' tutkinut. Vaan nyt se puhkes' äkki arvaamatta Eteemme haisevaisna.

HAUSSI. Aika on Lakaista huoneestamme saastaisuus Pois elkineen. Kutsuu oikealta. No, Paavo, kiiruhda Sä työstäs palkintoa nauttimaan!

SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS.

EDELLISET. PAAVO tulee.

HAUSSI (osoittaa Paavolle lasia). Kallista täältä! Kiitos kunnia Uskollisesta toimestas!

PAAVO. "No Morjens!" Mit' olin velkapää, ja sydämmeni Mihinkä käski, sitä puuhasin. Vaan majorimme susiturkillen Voin onneksi tään maljan kallistaa.

Ryyppää.

MEIJERHOFF (erikseen). Ah, etten tästä paeta mä voi!

PAAVO (ryypättyään Haussille). Suur kiitos teille!

HAUSSI. Juokse kutsumaan Nyt tänne Salmo!

PAAVO. Sepä sukkela On pyörähdys.

Menee.

KAHDEKSASTOISTA KOHTAUS.

EDELLISET, paitsi PAAVOA.

SALLA (tointuen). Oi armas Salmoni!

SANNA. Vahvistu, lapseni, ja anteeks suo Vanhemmilles tää hirmu erhetys!

SALLA. Huomattu erhetys ja parannettu On anteeks suotu, rakas äitini!

HAUSSI. Niin, anteeks suo! Meijerhoffille. Vaan sulle taritsen Sen kunnian, kuin koirallen, ett' astut Pois portailtamme! Paljastettu on Alastomaksi häijyytes'; ei voi Sit' ihmisverhot enää peitellä. Oh, inhoittaa noin ruma alaston! — Siis juokse pois!

MEIJERHOFF (erikseen). Ah jospa voisin vaan! Mutt' olempa kuin tuomiolle nyt Naulittu taikka juuritettu tähän. — Toisille. Petytte, herrasväki!

SANNA. Tuntuupa Kuin liepeessäni kiskois entisyys Mua rattaillensa.

HAUSSI. Ällös taaksesi Sä katsele, kuin Lothin emäntä. Pelastus taritsee nyt kättänsä.

SANNA. Mä siihen tartun, riistän itseni Pois haaveksivain haluin vallasta. Kaikk' unhotan ja toivon parempaa. Tuolt' astuu Salmo!

Salmo lähestyy. Salla kiiruhtaa vastaan, tarttuen Salmon käsiin.

HAUSSI. Nytpä päättyköön; Vaikk' onkin kiista raskas rinnassani.

YHDEKSÄSTOISTA KOHTAUS.

EDELLISET. SALMO. PAAVO tulee.

PAAVO (tullessa). Kas tuossa raita! Kas, sen ympäri Sorea Salla-kukka kiertyköön! Osoittaen Meijerhoffiin. Mut pois tuo räähkämänty siirtyköön!

MEIJERHOFF (erikseen). Nyt karsii mua. Aivan tuntuu kuin Vedellä kylmäll' oisin valettu.

SALMO. Kuulinpa Paavolt' aivan ihmeitä, Jos totta on?

SALLA (osoittaen Meijerhoffiin). Niin, tuosta ilkiöstä?

HAUSSI. Se totta on.

SALMO (tulistuneena). Hän koston ansaitsee! Salmo vetää liepeensä alta miekan ja Meijerhoff samoin. Voi tuhat tulta iskeväistä salamaa! Sä harmaa hiisi, musta kyöpeli! Puhtaasen taivaan liekkihin ei saa, Sun häijy, himoliekkis leimahtaa! Kiiruhda täältä! Ylenkatseella. Ah! mun miekkani Häpeekseen katsoo tuohon tarttua. Oi, ettei ilma muutu liekiksi Tuon polttamaan!

MEIJERHOFF. On soppa kypsynyt! Ei tulta tarvita, ei kokkia.

Puuhaa lähtöä.

SALMO. Hampaissa halvalla on halpaa.

MEIJERHOFF. Nyt häijysti mä nauraa katkatan, Kun nähdä sain, kuink' ihmissieluja Voip' ostaa syöttämällä tarinaa Vaan heille korkeist' arvo-istuimista Ja loistost' ylpeästä. — Hyvästi!

Lähtee.

PAAVO (ojentaen ylpeästi oikeella kädellään nuuskarasian Meijerhoff'ille, seuraa syrjittäin hänen lähtöään).

Vaan lähtönuuskaa, major, suvaitkaa Viel' arvoisalle nenällenne!

Meijerhoff menee.

HAUSSI. En Täst'edes ihmisyyttä halveksi, En kunniaa mä etsi kerjäten. Ja lapseni, ne maansa kunniaks Edistykööt ja kansans' onneksi! Siin' uskossa ja toivoss' yhdistämme Nää kukat saman myrskyn kestäneet Ja saman kukkatarhan kasvatit.

Haussi ja Sanna liittävät Salmon ja Sallan käsi käteen. Paavo hypähtää ja lyöpi käsiään ilosta ja tulee suutelemaan Haussin kättä.

Esirippu lankee.

SOTAISET VELJEKSET

Näytelmä yhdessä näytöksessä

HENKILÖT:

HANNU, vanhaa köyhtynyttä ritarisukua. LIISA, hänen vaimonsa. ANTTI, | edellisten pojat NIILO, | ELMA, Niilon vaimo. KANSAA.

Näytelmä tapahtuu Suomessa Hannun talossa. Aika v. 1632, heti jälkeen Gustav II Adolfin kuoleman.

Sali; sen perällä ja sivulla ovia. Salissa useampia tuolia, ja seinällä riippuu vanha kiväri ja miekka. Muutoin kaikenlaisia huonekapineita.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

ELMA. Sitte LIISA.

ELMA (yksin hypistelevä jotakin käsityötä). Oi, oisitko, mun armas Niiloseni; Vuor' oisit vankka vasten vihollista Ja kilpi vahva kunnon kuninkaamme, Maan kunnia ja onni omiesi, Mesmarja kallis mulle tultuasi! Liisa tulee sivu-ovesta. Nyt sydämmeni, armas anoppini, Nyt sydämmeni sortuu suruistani Ja hetken vietto tuntuu tukalalta, Kuin unettoman talvi-yösen vietto: Ain' ajattelen nuorta Niiloani, Hän kaatuneeko vaiko voittajana Viel' astunee, kuin riemu, joukkohomme — Nyt joudu armas Niiloni, jo joudu!

LIISA. Ah! Suru synkkä kukat kaatelee Ja paljot huolet riemun runtelee, Vaan huolten helppo löytyy Luojallamme: Hän voiton voipi tuoda taisteluissa Myös Niilollemme kera kuninkaansa, Siis hälle toivos, uskallukses anna!

ELMA. Sen uskon, että teillä tuimemmillai Ain' avun antaa korkein kaikkivalta; Mut kaipaus on mulla murtumaton Ja toivoni kuin kulo sammumaton. Nyt joudu, armas Niiloni, jo joudu!

TOINEN KOHTAUS.

EDELLISET. HANNU.

HANNU (tulee kammarista). No mitä täältä murhepakinoita Taas korvihini kaikuu kammioon? Te urohosta varmaan vaikeroitte, Se tapa vanha vaimoväell' onpi?

LIISA. Hän miehestänsä kantaa murhemieltä, Mä lohdutusta tarjoan kuin äiti.

HANNU (tuimasti). Tuon lapsen pää on vailla viisautta, Kun kadehtii hän urhon kuolemaa, Vaik' kuolo viepi hänet kunniaan. Mon' elämäss' on hetki katkerampi Kuin kuolema, eik' anna tullessaan Sen kalliimpaa kuin katoavaisuutta; Kuolossa hetken karvas taistelo Avaapi portit uuteen elohon.

ELMA (huoaten). Jos Niilo kuolee, soisin kuolevani, Jos Niilo elää, soisin eläväni.

Peittää esiliinalla silmiään.

HANNU. Äl' itke suotta! huoles haihduttele! Sen tiedän, että kunnon kuninkaamme Ain' onnen-tiellä johtaa joukkojaan, Ja kuljettaapi pojat kunniaan; Sen tiedän, että Suomen sotilailla Viel' isäin veri soutaa suonissaan, Niilonkin tunnen notkeaksi ja Ripeeksi kuin on peura poikana. Hän karhun voimin miekkaa mittelee! Ja minkä tuli tekee tappuroissa, Sen haaskaa, polttaa Niilo nuolillaan, Sen hävittää hän sortain vihollista. Siis murheen piikit revi rinnastasi; On parahin ett' anot taivahalta Myös pojallesi verta vanhempansa.

ELMA. Sen totta lausuit, armas appeni. On urhotöihin Niilo syntynyt. Hän hyvästäissä toisti sanoillaan Elonsa halvemmaksi kuoloaan, Mi sankarmuiston tullessansa tuopi.

LIISA (Elmalle). Mitenkä lausui? Vielä muistatko?

ELMA (raskaasti). Kuin lähtö-syleilynsä, muistan sen; Vaan ennen kuolon-tuomioni voisin Mä lausua, kuin urhon värssyt ne.

HANNU. Se lähtö-laulu mulle kyll' on tuttu, Jost' ennenkin jo parkui vaimot, lapset, Kun hyvästäissään urhot lauloivat, Se kuuluu näin, se kuulkaa kyyneleittä.

Lausuu.

Ei korpikarhuin seurassa Voi loistaa maine sankarin, Kun hongat ei voi haastella Ja ihmiskieltä puuttuu linnutkin.

Vaan siellä maine ansaitaan Ja kalvat välkkyy kunnian, Miss' urhoin verta mittaillaan Ja voitot säikyttävät maailman:

Hyvästi hyrskyt lapsien! Hyvästi vaimon vaikerrus! Yks' kerta teitä syleilen, Niin sankar'-riviin rientää urhous.

Elma peittää silmänsä ja itkee.

LIISA (ottaa Elmaa kädestä). Äl' itke, Elma! Tulva kyynelten Sun poskiltasi ruusut runtelee, Ja rintas toivon loiste himmentyy, Luo uskallukses' silmä taivahalle!

Jymy kuuluu. Elma säikähtyy.

ELMA. Aih! ryske, ryty!

HANNU. Niinkun vauhko varsa Sä säikähdyt, jos risu räisähtää, Tai varis lentää lähi varvikkoon, Vaikk' oven takan' olis' armahasi.

ELMA. Mun armaani.

LIISA. Työt Luojan arvaatko?

KOLMAS KOHTAUS.

EDELLISET. ANTTI.

HANNU (Antille). Ahaa! sä poikani jo Turusta Kotia ehdit. Mitkä sanomat Sielt' tänne kuuluu?

ANTTI. Kuuluu kummia.

ELMA. Ah!

ANTTI. Sanomat on tuotu Saksasta: On kuninkaamme tehnyt sankartöitä Miesjoukkoineen juur ihmeteltäviä, On saanut voittoja ja kunniaa!

HANNU (arvokkaasti). On saanut voittoja ja kunniaa.

ELMA. Vaan Niiloni on kätketty kuin helmi, Jonk' kalleutta kaipaa rintani! Hän taistelee, sen tiedän, voittaakin, Ja ehkä kuolee henkens' uhraten Edestä uskomme ja kuninkaan, — Mut unhottanut on hän synnyinmaan. Miks itseään ei sille säästää vois?

HANNU (viittaa kädellään Elmaa vaiti). Unohda lapsi huolivirtes pois!

ANTTI (jatkaa). Mun sydäntäni särkee, karvastaa, Sanomat iski sieluun syvimpään, Vereni riehuu, suonet repeää! Ah! Olisko nyt tässä viholliset, Ne surman ruoat, Tuonen tulitönkät! He nielkööt liekkiväistä kirousta!

ELMA (raskaasti). Ah, hirmuista! — On varmaan onnetonta?

ANTTI. On onnetonta eikä onnetonta: He kaataneet on kunnon kuninkaamme, Sen Gustavimme, suuren sankarimme, Ja taistelijan, jalon Taavettimme, Urhomme aimon voiton vehkehistä, — Maan vieraan multaa huuhtoi hurmehensa, Vieraassa maassa mahti-henkensä Hän viimeiseen jo huokui voitollisna.

ELMA. Mua pyörryttää!

LIISA. Mä pyörryn, enkä voi Enempää kuulla sanaa hirmuista.

Menee.

NELJÄS KOHTAUS.

EDELLISET paitsi LIISAA.

HANNU. Ah, sieluni, jo poistu ruumihista! Vapise, hämmästy! Se mahdollista Todella onko? Ei! en uskoa, En uskoa voi Pohjan leijonan Kukistuneen kuin viirin horjuvan Etelän ärjystä. Voi! kadotus Mua huimaisee, mun nielee kuolema, Kuullessa sankar'rinnan sortuneen, Kadonneen toivomme — ah kirvelee! — Kuoleeko totuuskin? Ei! Elämää Himoitsee se ja valtaa maailman Perinnökseen. Sen himo kunniaan Hehkuilee vaan, ja voiton kruunuja Totuuden enkel' antaa armailleen — — — Vaipuu ajatuksiinsa. — Antille. Puhutko totta? Kerro vieläkin!

ANTTI. Sydäntä ahdistava totuus on Ett' onpi kuollut kuningas.

HANNU. Ja nyt Lutherin-opin uskon-vapaus Vajonnut on kuin päivä merehen.

Vaipuu jälleen ajatuksiinsa.

ANTTI. Jok' ylentyy taas kahta kirkkahammin, Valaisten aina Libanonista, Sen setripuista, hamaan Pohjolaan, Hongikko-salojemme jylhistöön.

HANNU (ei kuullen edellistä). Se oppi, joka sielut taluttaa Pois synkäst' ahdistuksen alhosta, Taas häväistään, ja tunnustajat sen Taas poljettu on hengen-orjuuteen.

ANTTI. Sä, vanhus, hourailet, kun tärttänyt Et kuunnella kun sanoin: "voitollisna" Kuningas kuoli — voitti kuollessaan!

HANNU (arvokkaasti). Ah, voitollisna, sepä suloisinta! Kuink' autuas on elää sankarina, Vaan autuaampi kuolla voittajana. Hän kaksinkerroin sankar', voittaja, Hän kaksinkerroin kuoli onnellisna!

Astuu miettiväisnä lattialla.

ANTTI (innolla). Oi oisinko sun kanssas kuolla saanut, Sun kanssasi mun kuninkaani kallis!

ELMA (heräten unelmistansa nousee istualtaan). Siis sodan surma Niilonikin nieli, Siis eteläst' ei lämpö enään hehku, Vaan kuolon kolkko, kammottava viima, Mi Pohjan ruusut rikkoo, runtelee — — — Niin, Niiloni? ah ihanasti hän Kaatuikin kanssa kuninkaan. — Mut maani, Sun lapses orvoiks jää ja tyttäres Sulhoitta kuolee taikka leskenä. Tää kaikk' ois halpa vahinko! vaan jos — Vihollinen nyt ryntää niskoillemme, On maamme voimaton — pois urhot on.

HANNU (ajatuksistaan heräten). Haa, vaimo! Lapsettaako sua taas?

ELMA. Jos lapsettais.

ANTTI (erikseen). Mä tunnen sääliä — Ja enemmän — mä tunnen kuumuutta Ja tuskaa sanatonta rinnassani, Nähdessäni tuon vaimon vaikeroivan — Viel' enemmän! mun täytyy tunnustaa Sen taivahalle — tunnen lempeä, Suloista rakkautta — Ah! Mut kauaks jo Uskalsin harpata.

HANNU (kuulematta edellistä). Nuo haaveksii Molemmat niinkuin toista maailmaa Tavottaen. Mut edell' ehtiä Mun täytyy suuren kuninkaani luo Totuuden maahan.

Kävelee yhä aatoksissaan.

ANTTI (syrjään ja kuulematta edellistä). Sydän-pohjukkaani Mun lempeni nyt täytyy nukahtaa. Pois hento laakson tyyneys! Kas nyt Mun rinnassani kantaa valtikkaa Rautainen, jäykkä urhous, jok' etsii Vaan autiota verikenttää, jossa Raivoisat sodan myrskyt mellastaa — Ja veljenikö vaimoon uskallan! — Ah sydämmeni synnin polttama! Elmalle. Sä kysyit taikka tahdoit kysyä Jotakin Niilosta?

ELMA. Jos tietoja Sinulla hänen elostansa ois.

ANTTI. Elääkö Niilo taikka kuollut lie, Sen tietää yksin ylitaivahat. Se tieto Suomeen ehtinyt on vaan, Ett' urhot, jotka kärsii haavojaan Kuljettaa laiva maansa rannikolle Ja toiset terveet rautakourineen Taas raajarikkoin kohlut palkitsee — Ja minä.

Ottaa vanhan miekan vaarnalta ja sitoo vyöllensä; sovittaa metsästyskivääriä olalleen.

ELMA. Ah, en jaksa kuunnella Tät' ahdistavaa epätietoa.

Menee.

HANNU (herää äkkiä aatoksistaan lausumaan Antin yhä aseita ympärilleen ratustellessa).

Tulistu taivas, valaise ja — polta Totuuden tieltä väärät! Halki lyö Vihollistemme rinnat! Pilstoa Säleiksi, niinkuin myrsky-ilmalla Lyöt pirstaleiksi hongan vartalon! Hoksaa Antin kujeet. No metsästyksehenkö vammustat Noin itseäs, taikk' olet hupsuna?

ANTTI. Jos hupsuna en lie jo syntynytkin?

HANNU. Kuin ihminen, sä synnyit lapseksi, Mut' mieheks' aioin sua kasvattaa.

ANTTI. Siis miehen aseita mun kantaa suo; Suo täyttää, minkä ennen estelit.

HANNU. No surma vieköön! Minkä isän sydän Hyväksi voipi nähdä lapsilleen — Sit' ikänän' en sulta kieltää voi.

ANTTI. Mi kerta tehtiin, se on voitukin, Vaan tekemätönt' ei viel' ole tehty.

HANNU. Nuo hourehesi, lapsi, selvitä!

VIIDES KOHTAUS.

EDELLISET. LIISA.

LIISA. Mun täytyy tulla, vaikk'en kuulla vois, Mut kuulemast' en voi myös olla pois.

HANNU. Nyt tarkkaile tuon pojan jaaritusta.

ANTTI (Hannulle). Mun sota-into rinnassani riehui, Sä tiesit sen, vaan naiseltansa Niilon, Kuin surman syötti-saalihiksi, syöksit. Mun eloni ja kuoloni ois yksi, Vaan Niilon kuolo, kuolo naisensakin, Siis aika on jo munkin kamppaella, Jo kyllin vaarnaa vaivannut lie miekkani, Nyt kuninkaani veren koston-huuto Mun viepi voittohon tai kuolohon.

HANNU. Näen kyll', ett olet uljas poikani Ja samat tunnot reuhtoo rinnassais, Kuin nuoruudessa ennen isäsi. Vaan vesa olet sodan surmatöihin, Jon tuulenpuuska maahan tuivertaa: Et vilua, et nälkää vielä kestä, Et myrskyjä ja tulen tuiskinaa, Viel' aika antaa sulle taisteloita, Kun elämäsi siksi ennättää.

ANTTI. Ei kotkaa estä malmisetkaan portit Ei koston tulta meret sammuta! Ei nuoruus ole miehuuteni surma Ei urhotöille vanhat virkoa.

LIISA (tarttuu Antin käteen). Oi lapseni, oi armas Anttiseni! Tahdotko surman suuhun rynnätä? Vaan säästä, säästä itseäs ja meitä, Tok vältä vaarat, kestä kiusaukset Ja onnettomuus estä oviltamme.

ANTTI (riistää kätensä. Laulaa).

Pois elämästäni pelkojen peikot, Teitä en kammoa, en vapise! Teitä pelätköhön horjuvat, heikot, Elämän vaivoja en pakene. Tulkohon taistelo höyryävä, Nälkä ja kuolema kirvelevä: Jään minä elohon urhojen kanssa, Muistojen rihmaan loistelemaan, Kunnian kukkia kantavi kansa Hautani kumpua kaunistamaan.

HANNU. Nä'en kyllä, ettei päätä, mutta sydän On nuorukaisen elon ohjaksissa. Se sydän on kuin hehkuvainen hiilos, Johonka tuuli vienompikin voi Puhaltaa puhtaan hehkuvaisen liekin, Jok' ilkivallat murtaa ankarimmat, — Vaan raivomuodon kerta saatuaan, Eroittaa luonnon-voimat toisistaan; — Iloitsen, poikani, sun innostasi, Vaan murehdinpa mieles vähyydestä: Sä Saksaan lentäisit kuin kotkan siivin, Meristä, maista mitään huolimatta. Sä Saksaan rientäisit kuin kulon-tuli, Mi luonnon-voimat murtaa mennessään. Et aseita ja kelpo kumppania Enempää tarvitse kuin villi-varsa; Nuo ruostunehet ramut kelpaa sulle, Joit' oravat ei enään hämmästyisi.

ANTTI (ensin katsoa tuijottaa maahan). Niin tyhjä ei lie lampahankaan kallo, Ett' aivoillaan ei tuota ymmärtäisi, Mihinkä kelpaa kolhut ruostuneet; Vaan keikkailen tok siksi kehnommilla, Kun Turusta saan uudet uhkeammat. — On huomiseksi päätetty jo lähtö. — Mä sotilaaksi olen ostettu. — Älkäätte kiellä! — käskee sydämmeni.

LIISA (tarttuu Antin kaulaan). Oletko, lapseni, niin tyly, julma Ett' isäs äänt' et kuule uupuvaa! Vai eikö kieltons ole sulle kallis Kun sanansa ei satu sydämmeesi? Sun luontos, ennen hellä, mulle rakas, Ei kiveksi nyt liene kovettunut. Viholliselle näet koston-unta, Vaan muista ett' on sekin kiivas kosto, Mi vanhempainsa kohtaa kieltäjän!

ANTTI (heltyneenä). Oi äitini, en voi nyt sua kieltää! Siis täydyn noutaa isän vaatimusta. Vaan kuinka intoni voin sammuttaa? Ah, isä, suo tok mulle siunaukses, Oi hellä äiti, anna suostumuksesi En hillitä voi sydämmeni ääntä, Kieltonne siteistä mun päästäkää!

HANNU (arvokkaasti). Jo viet, jo kannat mua nuoruuteeni, Asetat aikaan, jolloin itse itkin, Samoista syistä kastoin kasvojani; Sen muistan kuinka katkeralta maistui Monetkin esteet urho-aikeilleni: Ne kirvelteli niinkuin surman-nuolet. Vaan myötätuulet tuntuivat kuin viina Valunut oisi murheen voiteheksi — En kiellä sua, vaikka vanhuuteni Raskaampi mulle ois kuin rauta-kahle. Kun kuuluu sanat: "miestä tarvitaan!" Riviinpä riennä silloin ensimmäisnä Ja elä, kuole kansas kunniaksi, Sen siunauksen annan evääksesi.

LIISA (raskaasti). Ja elä, kuole kansas kunniaksi! En enempätä lisää evästäsi.

KUUDES KOHTAUS.

EDELLISET. ELMA.

ELMA (tulee vasemmalta). Tuol' ulkona käy ryske, pauhina Ja hurraus.

ANTTI. Kas sinne riennämme! Kenties on siellä urhojakin jo Valmiina riveihimme astumaan.

Menevät perältä.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

ELMA. Mun rinnassani kuumuus kiihtyy vaan. Jotakin kummaa aavistusta tunnen Se on kuin surmaa ennustais. — Mut ei! — Se tuntuu myös kuin ennen, koska Niilon Sulhaisna tiesin luoksein tulevan. Ah! vaan nyt pettynen. — Mut ehkä en. Istuu tuolille. Oi joudu, armas Niiloni, jo joudu!

Laulaa kanteletta soittaen.

Muistan sen hetken, Kun sotaretken Kaukaisen alkoi Niiloseni: Murheen ja vaivan Raskahan aivan Tuopi se minun rinnoilleni; Lempeni ruusu ryöstetty on, Syöstihin surman rannikkohon. Kaikk' on pois multa, Kun on pois kulta, Suru nyt kalvaa sydäntäni.

Ulkoa kuuluu telmettä ja hurrausta. Elma taukoaa kuuntelemaan. Telme lakkaa.

Söikö sun julma Sotainen surma, Silloinpa kuolen kyyneleihin. Jos elät vielä Urhojen tiellä, Niin jopa joudu kaulalleni! Silloinpa murhe pois katoais, Riemu ja rauha taas palajais. Kaikk' on pois multa, Kun on pois kulta, Suru nyt kalvaa sydäntäni.

Ovi aukenee Niilo astuu upseerin puvussa sisään, vasen käsi ripustettu kaulalle; häntä seuraa Hannu, Liisa ja Antti, niiden jälestä kansaa.

KAHDEKSAS KOHTAUS.

ELMA. NIILO. HANNU. LIISA. ANTTI. KANSAA.

KANSA. Eläköön Gustavin sankari!

Elma katsoo säikähtyneenä sisään tulijoita.

NIILO (kiiruhtaa Elman luo). Ah Elmani ja enkelini!

Syleilevät.

ELMA. Oi Niiloni, ja taivaani!

Tuokion äänettömyys.

KANSA. Eläköön Gustavin sankari!

NIILO (kädet käsissä katsovat silmästä silmään). Viel' elät hellä, rakas Elmani, Sä mulle kalliimpi ja suloisempi, Kuin Reinilaaksoin ihanimmat ruusut! Siis terve, rauhan, riemun vartiani, Taas urho-sydän lempeen liittyköön!

ELMA. Ja sulakoon kuin kulta kultahan Perheemme onnen-liekin lämpimässä.

Syleilevät toisiansa.

NIILO (Hannulle). Viel' elää isä, konnussaan kuin karhu, Tuo sydämmeni urhouden alku! Liisalle. Viel' äidin hellä sydän sykkäilee, Sä rakkauden liehdoit rintahani! Siis terve teille, onnen pylvähämme! Nyt raitistukoon vanhat sydämmenne!

HANNU. LIISA. Oi terve sulle, sankar'-lapsukainen.

NIILO (Antille). Ja veljeni! — sä rauhan rinta-lapsi, Jok' iloitset vaan kodin kainalossa! Jo kuohahtakoon veres hyytelöstä, Kirotkoon rauhaa nuori sydämmesi, Jos tahdot isäs poikaa veljestellä!

ANTTI. On talvi-unen korsattuaan karhu Viholliselle kahta kiukkuisempi.

NIILO (kansalle). Te miehet myös, jo koston kirvehillä Kuninkaan veren hintaa etsikäätte, Ja rientäkäätte sota-tanterelle Vihollisenne päitä pilstomahan; On jalompaa se työ kuin jänis-jahti Tai ilveksen ja karhu-äijän pyyntö!

KANSA. Viholliselle kuolema ja kosto!

Rytyyttävät jalkojaan.

NIILO (kääntyy Elmaan. Arvokkaasti). Kuin Breitenfeld'in voiton taisteltua Minua Main'in viinat virvoitteli Ja urho-vertä valoi rintahani, Niin Lytzin murhepäivän haavojakin Nyt voitelee sun huules hunajaiset. Nuo säteet, silmistäsi säihkyväiset, On elämäni kirkkain kesäpäivä; Sydämmes tunnot helkkyy huuliltasi Mun sielulleni taivaan soitelmina. On veri-haavat, sodan surkeudet, Nyt telineitä onnen alttarille, Ja voitonpäivät ovat kunniamme Jaloimmat muisto-taulut, arvomerkit, Joit' ei voi ryöstää ilkein vihollinen.

ELMA. Sun kanssas löydän elämäni onnen, Sinutta olen kurjin, onnettomin!

NIILO (raskaasti). Vaan riemu kaikk' on murheell' ostettava, On kaikki autuus tuskan hedelmänä! Pisarat harvat, jotka huulillemme Tipahtaa onnen punapilvistäkin, On katkeruudella jo suolattuna: Tää onnen-päivä kätkee povessaan Raskaimman surun kiviroukkion. Vaikk' eivät tyhjään raueta voi työmme, Ei suotta välky sankartemme miekat, Niin kuninkaamme, suurin sankarimme On kuollut! Ah se raskas muiston-hurma Himmentää kirkkaimmankin riemuhetken.

ELMA. Pois paetkoon nyt murhe tuskallinen, Kuin riemun helmet heryy rinnoilleni, Myrkkyiset koston-sumut hälvetköön, Kun rakkauden silmät säteilee; Pois sodan myrsky, riemun telottaja, Mi väristyttää ihmis-sydämmiä! Oi Niiloni! Et millään enään voisi Pelastaa Manan suusta sankaria, Jon sodan surma nieli ruoakseen; Nyt ylistä vaan hänen kunniaansa Ja mainehensa kauas kaikukoon!

NIILO. Kuin miekkain väike, kiilto kypärien, Niin jalo kunniansa loistakoon! Kuin sodan soitto, jyske joukkojemme, Niin kuninkaamme maine kaikukoon!

ANTTI. Vaan minä kannan murhan kiväriä, Ja koston hirmumiekkaa paljastan, Jos ne ei auta, tartun kiinni kourin Ja muserran kuin karhun kämmenin. — Sä, veljeni, jo kyllin taistelitkin, Sun vertäs valui tantereelle jo! Mä harjahirren nostan maineellemme Sen edestä vaikk' ehtyis valtimoni Ja sydämmeni nesteet purskahtaisi.

NIILO. Kas nepä äänet sointuu miehen suusta, Kun sanas täytät, synnyt veljekseni! Siis riennä riviin! viel' ei vihollinen Veressään ole kyllin kylvetetty. Viel' auk' on sulle tanner taistellakses, On kuninkaamme kuolo kostettava. Lävistä niinkuin hauki ahraimella Se totuuden ja meidän vihollinen, Käy kynsin, hampain häijyn höyheniin Kuin tarhapöllön niskaan tarttuu kotka, Se villihengen käskyläinen syökse Alimpaan Tuonen tulikirnuhun.

ANTTI (juhlallisesti). Sen vannon. Tarkoin korvin kuunnelkaa! Nostaa oikean kätensä ylös. Petänkö maani, hyljätköön mun taivas Ja koston miekat nouskoon helvetistä! Jos raiskaan, tahraan pyhää mainettamme, Kirotkoon kansani mun hylkyläisnä! Jos vihollista pakenen kuin kurja, Mua kuninkaani sekä urhoin veret Kiristäin, polttain syöskööt surman suuhun Taikk' oma miekkani mun teurastakoon, Jos henkeän' en uhraa totuudellen! — Nyt lemmon korvat kuullen haljetkoon Hän valmistakoon koston rikkojalle! Avatkoon taivas tuhat akkunaansa Ja katsokoon nyt köyhää uhriansa!

Laskee kätensä alas. Veljekset syleilevät toisiaan.

KANSA (rytyyttäin jalkoja). Eläkööt maamme sankar'-nuorukaiset!

HANNU (arvokkaasti). Nyt meill' on riemun loistavainen juhla, Jalosti onnen-taivas ruskottaa! Lähestyn päivän iltaa iloisena, Kun jalot ruusut jääpi haudalleni. — Murheisen kyllä sanoman toit, poika; Vaan aate, josta taistellahan siellä On voitollinen taivaan helmalapsi. Kyll' urhoin johtajan taas taivas nostaa. — — Te poikani, mun jalot poikueni, Eloni illan kaunein kultakruunu, Seuratkaa uutta uskon-sankaria! — Niin teettekin, sen tiedän varmasti. Siunattu siis on synnyin-hetkenne, Tuhansin siunatuita urhotyönne, Sukumme versoo, kukkii kunniaksi Tään kalliin maan ja kansan urhokkaan. Ain' yhtä köyttä kiskokaa kuin veljet, Kuin sama sielu valvois rinnassanne, Niin riemu nousee urhotöistänne Kuin kylälle, kosk' uljas metsämies Tuo saalihiksi karhun kotiinsa.

Elma ja Liisa kantaa kammarista pöydän, jolla seisoo pullo ja sen ympärillä maljoja.

NIILO (osottaen, maljaa kädessään). Kulauttakaamme vielä viinimalja Muistoksi suuren sankar-kuninkaamme!

Kukin ottaa pöydältä maljan.

HANNU. Tää armas hetki urhon lempeen liittää Ja toisen vihkii välkkyväiseen miekkaan, Tää täyttää lemmen, urhouden toivot, Asettain kiihkot, kaipauksen vaivat — Näin siteet ratkoo, toisilla taas vyöttää, Nää erohetken vaahtolaidat maljat, Täynn' urhouuden ja lemmen pisaroita, Nää vahvistakoon valat sekä liitot; Vereksi joka helmi herahtakoon Ja kiehahtakoon urhoin valtimoissa, Ikuisen innon, voiman virtailuksi, Jost' iki-kunnia karttuu kansallemme!

Kansa hurraa; maljat kallistetaan. Niilo suutelee Elmaa ja Antti miekkaa.

Esirippu lankee.

TIETÄJÄ

Viisinäytöksinen runoelma

SUOMEN RUNOTTAREN TIENRAIVAAJALLE HERRA PROFESSORI

AUG. AHLQVISTILLE

KIITOLLISUUDELLA JA KUNNIOITUKSELLA OMISTETTU.

ESILAUSE.

Ei mieleni saanut rauhaa ennen kuin sen monivuotisista hauteista puhkesi ilmoille tämä teos. Niin täytyi tapahtua, ellen tahtonut tehdä henkistä itsemurhaa. Tämä olkoon sanottu niille, jotka ehkä kysyvät, miksi tekijä ryhtyi juuri tähän eikä muuhun aineesen. Elämäni sisällys määräsi aineen. Ja mikä ylinnä mielessäni kuohui, se ensin esille virtasi. Muodon — senkin on sisällys luonut.

Olenko onnistunut tuomaan ilmi mitä olen tahtonut? Epäilemättä on aina vielä tunnustettava, että "me profeteeraamme puolittain". Selvyyteen olen kuitenkin pyrkinyt, ja ne, joille tämän teoksen nykyisessä muodossaan olen lukenut, ovat sanoneet sitä käsittävänsä. Mutta — he ovat malttaneet ajatella sekä tuntevat kieltä.

Sekä virheistä, että niistä lukemattomista ominaisuuksista, jotka tältä teokselta puuttuvat, pitänevät kirjallisuutemme ystävät kyllä aikanaan murheen.

HENKILÖT:

BILEAM, tietäjä. BAALAK, Moabin kuningas. EGLON, hänen poikansa. ZUUR | HUUR | REKEM | Midianin heimoruhtinaita. REBA | EVI | KOSBI, Zuurin tytär. NAHSEN, Juudan suvun päämies | ELISUR, Ruubenin suvun päämies | airueita. SIMRI, Simeonin suvun päämies | SAALU, Simrin isä. PINHOS, Aaronin pojanpoika. SEEDEK, Baalin ylipappi. NERGAL | OMRI | ORGON | Bileamin oppilaita. ORNAN | LAORMER | PATROS | EBER | tutkijoita. KOOSAM | ASSAR, Moabilainen sotaherra. ENKELI Siinailta.

Baalin pappikuoro, naiskuoro, vaimolan naisia, eräs vaimo, eräs maamies, sotilaita, vartioita, kansaa.

Tapaus Israelin valloittaessa Kaanaata.

ENSI NÄYTÖS.

Avoin pylväskäytävä temppelin ja kuninkaan huoneen välillä. Kuninkaan istuin.

VAHTISOTILAITA.

1:NEN SOTILAS. Jumalat kuoli jok' ainoa, On templit hautaholveja, Nyt kelle uhrataan? On suurin herra kuka ties Nyt kuningas ja sotamies, Siis heitä palvellaan.

2:NEN SOTILAS. Päämiestä kuule, tottele, Kun käsketään, niin ottele, Siin' uskontosi on. Ei uskalla, ei aikaa saa, Täss' aatoksia harjoittaa — Se luvatonta on.

1:NEN SOTILAS. Juo, narri, nai, ei kieltoa, Öin, päivin, milloin mieluista, Se uhri parhainta. Ei pappi eikä kuningas Vihastu tuosta uhristas, Jos kartat aatella.

2:NEN SOTILAS. Vait, veikko! tuolta astuu miehiä.

EBER JA KOOSAM.

EBER. Siis tietää et voi, mit et näe.

KOOSAM. En, Jos tunne en.

EBER.. Mut mistä tuntea?

KOOSAM. Tuo Eufratin mies lausui, muistelen: Ken omass' itsessään ei Jumalaan Tutustu — turhaan etsii muualta. Mut luonansa ken hänet tuntee, se Hänt' ympärillään näkee kaikkialla, Kuin armahansa kuvaa rakastaja. Niin Eufratin mies lausui, muistelen.

2:NEN SOTILAS. Mist' olette ja ketä? Mihin matka? Täss' asuu kuningas, se tietäkää! Tiehenne koivetkaa tai sattuu koipeen, Niin nuolen haavaa saatte nuoleskella. Mist' olette ja ketä? Vastatkaa!

KOOSAM. Me? — Kiriath-Seferistä, tutkijoita. Siell' on, jos tiedät, koulu viisasten.

2:NEN SOTILAS. Mut minne nyt?

KOOSAM. Taas Kiriath-Seferiin.

2:NEN SOTILAS. Ja millä asioilla? Täytyy tietää. On aika paha. Kulkee vakoojoita.

KOOSAM. Mies viisas tääll' on aamuruskon mailta, Tuolt' Eufratilta — oltiin kuulemassa.

2:NEN SOTILAS. Siis viisait' olette tai veitikoita. Niin sanokaa, tuleeko maahan sota?

KOOSAM. Jos totta lausuu tähdet, tulee sota, Mut totuuden jos sota maahan tuo, Niin rauha tulee.

2:NEN SOTILAS. Ota siitä selko! Jos heitä ymmärrät, niin olet viisas. Jos viisas olet, heit' et tarvitse. Ei kostu kansa moisist' oppineista! Hän näköjään on itse viisaus, Mut itseviisaus hän toki on, Kun omiaan hän haastaa itselleen.

1:NEN SOTILAS. Mut jos nyt sota syttyis, kuulkaahan, Niin puoltaisiko meitä jumalat? — Jos jumalia on, jos elää ne. Mit' uskotte?

KOOSAM. Sit' uskon, ett'et usko. Mut onko taikk' ei mitä epäilet, Niin siit' et hyödy, koska epäilet, Kun siihen tartu et, mit' epäilet. Siis jumalist' et hyödy, on niit' taikk' ei.

Lähtevät.

2:NEN SOTILAS. Jos ymmärsin, niin siipehesi sait.

1:NEN SOTILAS. Vait, nokkaviisas!

2:NEN SOTILAS. Otti nokkahansa. — Tuost' astuu maamies, kysy häneltä. Hän jumalille tutump' on kuin nuot.

1:NEN SOTILAS. Sanohan, mies, jos luotat jumaliin, Ne aikovatko auttaa sodassa, Jos, tuot' noin, tästä syttyis tappelu?

MAAMIES (laulaa, astuen lapio olalla edelleen). Yks kaikki mitä aikoo jumalat, Kun viini kasvaa, laumat poikivat, Kun lapseni ja vaimot rauhan saa Ja viikunapuu varjon tarjoaa.

1:NEN SOTILAS. Kaikk' yhtä pitkää on kuin leveää.

2:NEN SOTILAS. Vait, tomppeli, kuningas tulee! Seis!

BAALAK ja EGLON.

EGLON. Isäni, kuningas!

BAALAK. Kuulen, poikani.

EGLON. Sin' olet alla päin ja mietit vaan.

BAALAK. On syytä.

EGLON. Mit' auttaa synkkyys? Kukistaa vaan mielen Ja toimen tempaa käsistä kuin aseen Vihollinen, jot' aiot sillä tappaa. Iloinen mieli, reipas toimi neuvot Ja keinot keksii parhaat.

BAALAK. Nuoruuttas Voit kiittää, kun voit toivoa ja mielen Noin reippaan kantaa. Minun toivoni On sinussa; en itse toivo mitään.

EGLON. Kuningas päästäköön tok' ilon luokseen. Jumalat — paha pää kun heill' on joskus — Kun heille aito nuoruutt' uhrataan, Iloa, leikkiä ja juhlamieltä Kun näkevät, niin jälleen leppyvät Ja toimiin valmiit ovat. Kuningas! Suo palvelijoittes tulla luoksesi, Mukana soitto, laulu sekä hyppy, Niin elämäsi katkuava ydin Iloisen liekin ottaa.

BAALAK. Vanha lainaa Iloa nuorten tuohuksista, niinkö? On neuvo luonnikas, mut outo kuulla. Noin Baalin pappi, hovin temppumestar' Vois ohjata, ei nuori, nouseva Kuningas laskevalle kuninkaalle. Tuon hedelmänkö kantaa pappein kylvö, Ett' ohjat terveelt' ymmärrykselt' ottaa, Kuningastahdon vaihtaa hentoon mieleen? Ei väsyneen ja vanhan lääkkeitä Verevä nuoruus etsi.

EGLON. Sinun tähtes, Kuningas, etsin mitä etsin. Itse Vaan luonnettani seuraan. Jumalten On lahja sekin.

BAALAK. Mik' on jumalten, Mik' ihmisten ja mikä luonnon lahja, Sen papit tutkikoot ja tietäjät. Mut valtakunta kättä kaipaa miekkaan Ja sota sopii kuninkaille. — Kun olin nuori, kansat huusi: "Baalak On voittaja ja kansain kukistaja!" Sill' Eufratista Jordaniin Ja Liibanonilt' asti Seiriin Minua kansat kuuli vapisten. Niin Hesbon ennen oli istuimeni Ja Baasan astinlautani, kuin Aar nyt Abarimvuorella on asuntoni. Mut Gileadin lammaslaumaa nyt Kuninkaat Og ja Siihon keritsee. Ja Midianein heimoruhtinaat — Nuo luopiot! mun orjiani ennen — Veroa kantaa Amrin lapsille. Ja missä jumalat? Nyt heitä tarvitsen, En ennen kunniani kukkuloilla, Kun nuoruus, voima, valta oli mun — Ja jumaluuskin, sillä edessäni Yleni kansain kiitossuitsutukset, Ylistys-uhrit, lahjat, rukoukset. Nyt tarvitsen, hei! käske tänne Seedek, Pääpappi! Itse sotajoukkoon käy Ja luotto ansaitse. Heit' innostuta, Harjoita, että tarpeen hetkenä Aseesen pystyvät ja että ase pystyy.

EGLON. Mist' uhkaa miekka paljastettu taas?

BAALAK. Kysytkö tuota? Poika Baalakin Ei vihollist', ei vaaraa aavista, Jok' uhkaa valtaistuintas? O aika! — Mik' aatoksias kietoo? Papitko Ja templin neitsyeitten kiimaukset —?

EGLON. Puhua palvelias suo sana —!

BAALAK. Vait! Ja kuule, kerron sulle kaikki! Kuninkaan armopaisteen pimetessä Pakeni kerran Faaraoitten maasta Egyptin viisas, salatietäjä, Sukua kuninkaista, kerrotaan, Ja Mooses nimeltään. Hän Siinaill' asui kauan karkulaisna, Kuin moni muukin valtain vainottu, Jot' armo jumalain vaan lohduttaa. Mut hänen ympärilleen joukottain Muut paonlapset kiertyi. Johtajata He etsivät. Hän kauan vastusteli. Mut innostuksen liekin palossa Hänelle näkyi Siinain Jumala. Niin Siinain pyhilt' ihmeavaimen Hän sai ja Israelin johtajaksi, Pakolaiskansan pääksi vihittiin. Vaelsi sitten kauan erämaassa Ja kansa siellä kaitsi laumojaan, Mut pysyi pyhäin ihmeliitossa Ja heidän jumalaansa tunnustaa, Tuot' yhtä, joka voittaa muka muut Jumalat, kansat, maat ja kaupungit.

EGLON. Niin onko ennustettu?

BAALAK. Niinkuin ilmassa Se huhu liikkuu; peljästystä kylvää Se kansoihin ja miekkaan ruostetta.

EGLON. Se mahtaa olla suuri jumala, Jos kaikki muut hän voittaa.

BAALAK. Senpä vuoks Sun pappis tarvitsen, ne tomppelit, Jotk' eivät aikaa seuraa, palkkojaan Ja saataviaan muistelevat vaan Ja huutavat: on meillä viisaus, valta! Niin kansan unnuttavat hekkumaan Ja velttouteen. Ja kun muilta mailta Uus vaara uhkaa, ennen tuntematon, Se nielee kansan sekä itse papit, Jotk' eivät vastustaa voi kumpikaan. — Siis Seedek tänne! Nyt hän näyttäköön Mit' uhrit auttaa meitä, tokko Baal Ja Sergal häntä vielä tottelee. Hae Seedek, mene! Eglon menee. Nyt vielä raitis vuorituuli huokuu Ja viimein sato laulain korjataan. Mut joka hetki vaihettaa voi tuulet Ja joka tuuli kansan mielen muuttaa. Viel' erämaa on aina myrskyn kohtu. Sen puuskat vaatii valppautta. — Seedek tulee. Seedek!

SEEDEK. Kuninkaan olkoon voima, kunnia Ja siunaus!

BAALAK. Kai tiedät mitä mieltä On jumalat näit' aikoja, o Seedek? Vihoja näyttävätkö tietävän Tai leppeit' ovat?

SEEDEK. Leppeä on Baal, Kuin aina viininkorjuun aikana. Mut Sergal, sodan herra, aatoksiin On vaipunut.

BAALAK. Sen poskistanne huomaan, Ett' ovat teille juomauhrit mieleen. Mut sodan jumalan, mun herrani, Te unhotatte, veltot, hempeät Kun olette. Hän valpas vaatii valppaat Myös uhripapit. Hälle teuras tehkää! Mit' uljast' on ja nuorta, voimakasta, Sen vaatii sodan herra leppyäkseen. Siis teurastakaa mulli mullin selkään, Ett' ihastuu hän verta haistaessaan. Syy teidän on, jos valtakunta kaatuu. Ma silloin teidät teurastan kuin oinaat, Jäsenet ratkon, niskat ruhjaisen Ja tuuleen kylvän — korpit syökööt! Viittaa kädellään menemään. Odota, Seedek! Sano, vanhettuuko Myös jumalat? Jos niin on, syy ei sinun.

SEEDEK. Niin olla voi, vaikk' ain' ei ole niin. Jumalat kyllästyä voivat yhteen, Niin sille vanhettuvat, mieltyvät Taas toiseen, nuortuvat ja auttavat, Mut auttaessaan aina nuoret ovat.

BAALAK. Siis mulle vanhenneetko, tarkoitat?

SEEDEK. Jumalat tekevät kuin kuninkaat: Sit' armastellen, joka miellyttää, Sen hyljäten taas jok' ei miellytä Ja uuteen mieltyen. — Ei sukujaan Kuninkaat muuten jumalista ois.

BAALAK. Tuo pistopuhe heitä, Seedek, pois! Vaan sano miksi ahmii jumalat Niin paljon nuoruutta ja neitsyyttä.

SEEDEK. Ei nuoruus kestäis ilman nuorten seuraa. Miks' sotajoukkos nuorta on ja vaimos Vaan neitseist' etsit? Rakastat siis mitä Jumalat rakastavat: elämää.

BAALAK. Niin, elämää!

SEEDEK. Maan elinmehua, Sen viiniä ja nuoruutta, sen kukkaa.

BAALAK. Siis päiviäni pilvessä en hukkaa, Vaan tänne tuokaa juomauhria Ja neitseet, tanssijat ja pasuna. Sun pappis, Seedek, laita laulamaan, Niin nuoruuteni elpyy uudestaan! Seedek menee. Jumalat kotkaa nuorentakaa taas, Ett' ylenee hän kostolentoon, karkaa Viholliseen kuin taivaan salanuoli, Jok' iskee korven rosvolaumaan, polttaa Poroksi sissin, juonten hautojan!

Kuninkaalle tuodaan viinipikari. Seedek, uhripikari kädessä, ja pappikuoro taustalta etenevät, laulaen harppujen ja sympalien soidessa. Sillaikaa asettuvat naiset puoliympyrään Baalakin istuimen luo.

PAPPIKUORO. Kuin auringon paiste siunaa maan, Valtasi, Baalak, siunataan: Viiniä tiukkuvat askelees, Vuotakoon riemu sydämmees, Maaemon rinnass' on tuhat nisää, Lypsettäviksi kai luotu ne lie. Taivas tultansa viinihin lisää, Rintas jäät se pois virtana vie. Kuningas nouskoon voimassaan, Elämän riemuun, kunniaan.

Kuningas ja Seedek tyhjentävät pikarinsa. Huutoa: "Kunnia kuninkaalle!" Tanssijatarten hyppyä. Soittoa.

NAISKUORO. On virran hekkuma kukkaset, Kuninkaan ympäri neitsehet. Maan virta lahjoo hedelmillä, Kuningaslahjat on hellempiä.

Kaksi sotamiestä taluttavat välissään Bileamia. Eglon ja Assar astuvat muun sotajoukon etupäässä.

EGLON. Kas tässä mies! Hän hullu lie tai viisas, Mut kansan villitsee hän kadulla, Kun ennustuksillaan sit' uhkaa, huutaa — Kuin huutaa hän?

SOTILAAT. "Parantukaat! parantukaat!"

YKSI JOUKOSTA. "Elämä tai kuolema! Valitkaa elämä!"

EGLON. Kuningas häntä itse kuulustelkoon!

BAALAK. Mies, sano mistä olet? mitä tahdot?

BILEAM. Nimeni Bileam, sun kansas lapsia, Vaikk' aamuruskon maalta Syyriasta. Elämän airut sulle olen taikka Myös kuoleman, jos tahdot.

BAALAK. Kuoleman! Niin, Bileam — sun tunnen maineeltas. Mut kuinka kansaa tohdit villitä? Et pelkää! Jos sun syötän koirilla! Mun valta tääll' on, tiedät, voima myös.

BILEAM. Oi kuule, Baalak kuningas! Sen valta on, ken valtaa sydämmet. Sun kätes herpoaa ja vaipuu jo, On tylsä nuoles, jousen jäntees veltto, Ei sotaan pysty miekkas ruostunut, Se särkyy, viikatteeksi taotaan Ja lapses orjina saa sillä niittää. On valtikkasi ontto ruokosauva, Se katkeaa näin — sisus puuttuu rautaa. On lihavuuttaan raskas kansasi; Kuin baasanhärkä villi, riihoton Se kiimailee, syö, juo; ei aurallen Se suostu — teuraaks täytyy. Aikanaan Ikeesen taivuttaa sen vieras valta. Sun tyttäresi, tuoksuttomat ruusut Ja tuhkatähkät, sittim-omenat — Ne itätuuli riipoo jalkoihin. Sill' ylenevä korvesta on myrsky Ja liekin lieska paisuu Paaranista, Kuin kulovalkea se kansat polttaa, Kuin kasken kaataa, luhtoo linnat Ja kostonkättä armotonta käyttää. Vaan raunioille nousee vahva valta, Elämä siement' uutta maahan kylvää, Totuuden siement'.

SEEDEK. Eikö elämä Abarimvuorell' asu? Missä viini, Hunaja, rieska vuotaa? Missä neitseet Ja nuoruus kukoistaa kuin palmupuut? Ja Baalin alttarit ja Astarteen —

BILEAM. Ja hekkuma ja saastaisuus kuin loka — Se elämää on niinkuin loka vettä. Ihana maa kuin Herran yrttitarha, Mut sydämmenne kolkko Suolalaakso, Jok' ympärilleen huokuu kuolemaa.

SEEDEK. Hän hullu on.

ERÄS PAPPI. Hän vangitkaa!

ASSAR. Mut kansa Hänt' ihmetellen kuulee, vaipuu pelkoon, Ei luota jumaliin, ei ihmisiin.

EGLON. Ja sotajoukko uskoo mitä kansa.

BAALAK. Mut mitä tekee uskovaiset papit?

EGLON. Jos julki lausun mit' on tiedossani: He tunnustavat mitä eivät usko Ja uskovat mit' eivät tunnusta. Taikk' eivät mitään usko — teeskelevät.

BAALAK. Ja mitä neuvot, aamuruskon poika, Mun tekemään?

BILEAM. Hävitä ruttokaivot, Nuo Baalin alttarit ja Astarteen!

PAPIT. Jumalat hautaanko?

BILEAM. Mik' on jo kuollut, Elämän tieltä pois se korjataan.

SEEDEK. Oi kuningas! hän kieltää kansan uskon, Isien jumalat hän häväisee Ja kapinata lietsoo joukkohon, Niin horjuttaa sun valtaas juuriltaan: On sukus jumalista, jumaliin Myös valtas juottuu.

BILEAM. Jumalista et, Vaan Jumalasta yhdest' alkus on. Hänehen vaan voit valtas perustaa, Hänehen, josta mailmat puhkeaa. Hän hengestään kaikk' elämän loi ilmiin, Tuon näkyvän ja mik' ei pistä silmiin. Hän kalliosi —

SEEDEK. Hakkaa maahan puu, Niin kotkan pesä puusta kukistuu. Kun puuta suojelet, niin pesä säilyy, Se myrskyssä ei kaadu, vaikka häilyy.

BILEAM. Mut myrskystä jos taivaan liekki lentää, Se särkee jumalat ja alttarit, Puut, kotkanpesät —

SEEDEK. Baalak, kuuletko? Tuon suussa valtakuntas tuomio! Hän tapa, karkoita tai vangitse, Hän kansan villitsee, niin hukumme. Eglonille syrjässä. Myös kuule, Eglon, toivo Moabin! Jos mieltynyt liet uhrijuhlihin, Joiss' autuutta juo nuoruus, joissa maa Syliisi vuotaa sulaa hekkumaa: Ihanat neitseet, viinit hehkuvat Jumalat ruhtinaille sallivat. — Jos mielessäs ne palaa, niin nyt muista Pelastaa pyhät uhrit häviöstä. Jälleen Baalakille. On Eglon silmäsi, oi kuningas, Hän eikö tähtää vihollisias? Aseesi Assar on, siis sillä hakkaa, Pois ensi työksi eksyttäjät nakkaa!

BAALAK. Vait, Seedek! Puhu, aamun mies! Sun suusi neuvot soivat tuorehilta.

BILEAM. Kun taivahasta vuotavat ne: lähteest' Elämän, johon liittyy henkeni.

SEEDEK. Jumalat kaipaa kättäsi, o Baalak! Jok' auttaa heitä, häntä autetaan.

BAALAK. Vait! käsken vanhan valtikkani kautta. Tomua, koirat, nuolkaa ääneti. Vaan neuvosi, oi aamuruskon poika!

BILEAM. Mun Jumalani apuas ei kaipaa, Vaan apunsa hän sulle tarjoaa. Sun korkeudesta voimallaan hän vyöttää, Kun kansasi vaan häneen uskaltaa.

BAALAK. Tuo yleist' on, ei riitä käytäntöön. Jotakin käsin tartuttavaa tuo, Jotakin keksi äkkitenhoa, Jok' istuintani tukee, kansan nostaa, Nuo aasit veltot kiihkoon kannustaa, Ett' Amrin lapsille voin kerran kostaa, Vihollisteni joukot teurastaa.

BILEAM. Siis ensin vanha kansast' irroita, Jos tahdot uutehen sen syntymään: Kotelo riko — hyönteinen saa siivet. Kukista ensin rietas pappikunta, Jonk' orjuudessa kansan henki nääntyy, Ajatus, tunnon matkasoihtu, riutuu Ja tunne luopuu järjen aviosta, Himona irstaillen.

Seedek ja hänen pappikuntansa lankeavat polvilleen, kädet taivasta kohden.

SEEDEK. Baal, auta meitä; Vihasi nuoli vainojaamme heitä! Nousevat. Nyt nouse, kansa, joutuin temppeliin, On aika turvata jo jumaliin!

Papit menevät, Seedek edellä, temppeliin. Heitä seuraa osa kansasta. Koko seuraavan keskustelun aikana kuuluu vienoa soittoa ja laulua.

BAALAK. He menevät ja kansa seuraa.

BILEAM. Se On tapa, joka ihmisiä laahaa, Kuin tahdotonta kortta muurahainen. Ja tapaa seurataan, ei ajatusta, Haluja palvellaan, ei jumalia. Siis halut halvat riisu kansastasi Ja jumalat — yks omista.

BAALAK. Jos hyljätään nuo, kuka tyhjän täyttää? On usko kansan, papit uskonnon, Jumalat kansan, papit jumalien. Jos mielist' uskonnon poisjuuritat, Niin papit olemasta taukoaa. Tai eikö myöskin sinun jumalas Puhele pappein kautta kansalle? Tai suorastaanko, välittömäst' astuu Maan päälle hän ja johtaa kansoja?

BILEAM. Mun Jumalani saarnaa kaikkialla. Hänelle papit puhkee luonnostaan. Kuin kaikk' on linnut taivaan lintuja, Niin Luojan lapsia kaikk' ihmiset. Kuin kaikki linnut linnuiks elävät, Mut laulun tarpeen tuntee muutamat, Niin ihmisetkin kaikki ihmisiksi, Jumalan ihmisiksi luotu on, Mut muutamill' on liekki sisällään, Se kuoren rikkoo, sanoiks singahtaa. Jot' elämä ja henki käskee: puhu! Hän pappi on; nyt minä, toiste muut. Mut jokainen on pappi elämällään, Kuin joka lintu taivaan lintunen.

BAALAK. Näet unta kaunist', aamuruskon poika. Elämä vaan ei toteuta untas.

BILEAM. Elämä unet luo ja elämää Taas unet luovat.

BAALAK. Siirry Syyriaan! Sun kansas tääll' ei kaipaa unias. Vaan hyvän järjestyksen häiritset, Kun järkyttelet uskot ihmisten Ja tunnot säikytät ja mielet masennat, Kaduilla huutelet kuin korvessa. Mun apuni on vanhass' uskossa, Kun vanha olen.

BILEAM. Siispä säiky nyt Ja kuule, Baalak, aamuruskon poikaa! Sun istuintasi kohden nousee myrsky, Sen korpi kohdustansa synnyttää. Ja silloin, niinkuin korven vainottu, Mun apuani etsit Syyriasta, Kun lanteitasi pelko horjuttaa. Mut apu väistyy, turva pakenee Ja siunaus tuo sulle kirousta.

SANANTUOJA haastaa perällä jotakin Eglonille.

EGLON. Isäni, kuningas!

BAALAK. Kuulen poikani.

EGLON. Puheilles pyrkii Midianin päät, Sun liittolaises vanhat.

BAALAK. Puheilleni! Petoksen pojat, Amrin ystävät!

EGLON. Viis mahtavinta heimoruhtinasta, Sukujen uljaimmat.

BAALAK. He tulkoot! Käske!

Eglon viittaa sanantuojalle, joka lähtee.

ZUUR, HUUR, REKEM, REBA JA EVI.

ZUUR. Sun rauha, Baalak, jumalas eläköön!

BAALAK. Te liiton rikkojatko rauhan tuotte?

ZUUR. Sovinnon kättä sulle tarjoamme, Vaan sotaa varten. Silloin rauha taattu, Kun miekka piilee miesten manttelissa.

BAALAK. Niin, tekö, vanhat riidankapulat, Sopua tuotte? Lausu tarkemmin!

HUUR. Mun lausua suo, kuningas! —

BAALAK. Niin lausu!

HUUR. Se huomaa, että usein veljekset Menestyspäivinänsä kiistelevät Ja käsikähmään käyvät keskenään, Mut hätähetken, yhteistuskan tullen Taas liittyvät he vihollista vastaan Ja joka miekass' on kuin yksi käsi, Kuin yksi tahto joka työtä johtaa Ja sisäkiista ulkovaaraan sammuu. Niin veljen kättä tarjoo Moabille Nyt Midian; on valmis liittohon, Kun yhteisvaara uhkaa.

BAALAK. Liittohon! — Bileamille. Saat mennä, aamun mies, nyt herras haltuun. — Hän korpeen rajan yli saattakaa!

Assarin viittauksesta tarttuu kaksi sotamiestä Bileamiin.

BILEAM (kätensä ylentäen). Oi kansat nukkuneet! miks' ette nouse, Vaikk' ylennettäis teitä taivaihin? Vaan alhaisien tekojenne valtaan Te sorrutte kuin pohjaan Sittimin. Ja muistoanne kertoo maailma Kuin autiota Suolalaaksoa.

BAALAK (tarttuu keihääsen, yrittää viskata sen Bileamin jälkeen). Baal avita! jos suutasi et sulje, Niin keihästän ja paistan sun.

EGLON. Oi säästä, Isäni, hänet kansan tähden!

Bileam viedään.

BAALAK (ruhtinaille). Siis Tunnette vaaran?

ZUUR. Kuka korven poika Ei edelt' aavistaisi myrskyä Tai kynnyksellään tuntis vihollista?

BAALAK. Se vihollinen onko —

ZUUR. Israel, Tuo kansa, joka jumalastaan kerskaa, Ett' yksin maailmat hän hallitsee Ja yksin kansat valtaa. — Huomaathan: Jumalten neuvostossa monta päätä Vaan häiriöitä synnyttää ja riitaa, Kuin eripuraa vaimoparvessa. Yks ainoa kuin on ja viisas hän, Niin näyttää parhaat keinot keksivän.

BAALAK. Niin olisko? Mut Siinain pyhistä On Israelin voiman alkujuoni. Mit' uskot heistä?

ZUUR. Kummaa joukkoa, Välillä henkien ja ihmisten. He miekkavöin ja valkoviitassaan, Kuin jumalina, maassa liikkuvat: Kun näet kaukaa, tunnet vapistusta, Kun lähenevät, maahan lankeat, Et kestä tulta heidän silmistään. Asuvat luolissa ja tutkivat Jotakin syvää henkimaailmaa. Niin taidon avaimia halliten He kasvit tuntevat ja eläimet Lumota voivat, taudit parantaa. On moni vamma, vaiva, miekan jälki Heilt' erämaassa saanut virvoitusta, Kuin kastehelta aron orpo kukka. Vait auttavat ja palkkaa pyytämättä, Vait väistyvät taas, nimen tietämättä.

EGLON. Zuur jumalista kertoo, kuulkaahan. Jos niitä on, hän niitä nähnyt on.

ZUUR. Niin armoss' alttihit, mut vihassakin julmat Ja kostoss' ankarat.

EGLON. Tuo jumalist' on.

ZUUR. Myös kumma heill' on keskushallitus: Päämies on Minä, Herran joukon pää, Muut enkeleit' on, käskynhaltijoita.

BAALAK. Niin, heidän liitossaan on Israel Ja heidän jumalaansa tunnustaa.

ZUUR. Ja voittaa, jollet yhdy liittohon — Og tapettu ja Siihon kuollut on!

HUUR. Ja Baasania mittaa Israel.

BAALAK. Jumalten kiitos! kostaa korkeat Vihollisteni Amrin lasten työt.

EVI. Sun pääsi yli sama miekka välkkyy, Tuon orjakansan julma rosvomiekka. Erämaan heimoja se ensin sorti, Nyt kaupunkeja alkaa ryöstämään, Jos emme yhdy.

HUUR. Sukua kuin hiekkaa Se kansa siittänyt on matkoillaan, Siks asuinmaata etsii lapsilleen — Ratsumme tallatkoon nuo heinäsirkat!

REKEM. Siks ommelkaamme liiton vahva verkko, Niin ryöstölinnut lentää silmukoihin.

REBA. En sanoihin, vaan kyllä miekkaan pystyn.

ZUUR. Et kiellä, Baalak, näen kasvoistasi.

BAALAK. Siis liittoon oijetkoon nyt käteni Ja miekkamme taas tehkööt veljeyttä, Kuin veljeys on veressämmekin! Zuur, Rekem, Evi, Huur ja Reba, Teit' tervehtii mun vanha miekkani! Mut sitten kääntykäämme jumaliin! Kentiesi heitä uhrit taivuttaa Ja voiton-arpa meille lankeaa.

TOINEN NÄYTÖS.

Palmupuisto Bileamin asunnon edustalla Eufratin rannalla. Virta näkyy.

BILEAM. ORJA, soihtu kädessä.

BILEAM (huoneensa avoimessa kattosalissa). Joll'ei maan kansat omass' itsessään Varoitus-ääntä kuule — hukkuvat. Meiss' itsessämme asuu johtotähti, Jumala, joka pyrkii valtahan. Mut miksi voimatonna raukeaa Yritykseni kuin tuo hanke lasna, Kun veljissäni tahdoin toteuttaa Mun tahtoani, muka oikeata, Ja vastahangan kovan kohtasin Niin että neuvotonna tuskastuin Ja julma vimma paisui sisälläni, Remahti itkuhun tai parkunaan Tai salakirousten salamoihin, Kunnekka sydämmeni kiukku uupui Ja mieli häpes omaa katkeruuttaan. Niin päivä kirkastui. On kesympi nyt intohimoni Ja kiihkojani johtaa pyhä liitto, Pyhimmän kanssa tehty minussa. Nyt eikö korkein minussa tee suurta Ja täydellistä? Miks' en voita nyt Totuuden vallan alle maailmaa? Vähittäin, ankarasti taistellen, Minussa totuus voitti valtikan Ja tässä hallitsee. Mut tuolla Maailmassa, mun kansassani, josta Ajettiin minut tänne siirtolaan, Miks' siell' en elämää voi luoda? Miksi Totuuden siemen siellä hyljätään? Ja Moab, ennen kansain valtias, On hengenheikko, arka, neuvoton, Lihava, liikasyöjä, henkipatto, Sisältä ontto, ulkoeläjä. Siit' olen levoton, en unta saa, Näkyjä näen. Missä viipyvät Vakoojani, mun uskolliseni? Ma heitä varron. — Tunnen, aavistan, Ett' tääll' on kohta miehet Moabin, Rukoillen apua taas toistamiseen. Seuraanko heitä? Heidät hylkäänkö Ja kansani, jok' on mun hyljännyt? Ken kolkuttaa?

ORJA. Sun omat oppilaasi, Vakoojat Moabista palanneet.

NERGAL, OMRI, ORGON, ORNAN, LAOMER ja PATROS.

BILEAM. O, tervetulleet! Sinne kiiruhdan. On aamuhetki meille kullan kallis.

NERGAL. Meit' ajoi rankka kiire kantapäillä. On tänne tuloss' airut Moabin: Kun ensi avunpyynnön hylkäsit, Kuningas Midianin ruhtinaat Nyt luokses lähettää ja poikansa.

BILEAM. Sit' ennen matkastanne kertokaa. Kai kokemuksestanne viisastuitte. Viel' onko Moabista toivoa?

KAIKKI. Me epäilemme!

BILEAM. Aivan järjestään.

ORNAN. Jos meistä vanhint' ensin kuulustat, Niin tunnustan, ett' itse Luojaakin Jo epäilen. Hän liekö kunnon mies, Kun noin hän nostaa yhden kainaloonsa, Kuin Israelin, lellipoikansa, Sit' auttelee ja kantaa kämmenillään, Mut muita hylkii, luotaan lykkelee, Vaikk' ovat kaikki hänest' alkujaan.

BILEAM. Niin oikein: samaa suurta perhettä. Mut edistyspä noutaa luontoa. Yht'aikaa eivät kaikki valmistu, Mäellä marjat, kukat kunnahalla, Yks' ensin, sitten toinen, kolmas, neljäs, Kuin saman isän lapset vuorottain, Yks' ensin, sitten toinen, kolmas, neljäs. Jokaista sentään armas silmä kaitsee Ja edistystä myöten kutsuu töihin, Nyt Israelin, toiste ehkä muut, Nyt kenties muut, jos muutkin kypsyvät, Kuin toimellisen miehen tarhassa Valmistuu viini joskus ennen aikaa Ja taatelitkin vasten varrontaa. Jos meiss' on elämä, me valvokaamme Ja Moab päivätyöhön nostakaamme!

PATROS. Sen sanon, että toivos kuoleta! Hajallaan kiilii heltehessä lauma, Niin liekkumansa harhateillä Moab. Siis' turhaan huudat: huomaa vihollista! Kun vihollinen häness' asuu: pelko. Jokaista paarmaa uskoo voittajakseen.

BILEAM. Siis neuvosi on?

PATROS. Hylkää pelkurit! Suo kansajoukon mennä menojaan. Sit' auttaessas kaadat itseäsi. Lepoa viisas nauttii, rauhassa Iloiten syvist' ajatuksistaan. Tuo joukko menee niinkuin mennyt on, Ja menköön! Taikka nähköön etehensä. Teen huomioita, tutkin ihmistä, Kun huvittaa. Mut tuost' en raskau Jos huonot ovat. Mik' on huonoa, Se jääpi huonoks, aivan luonnostaan.

BILEAM. Jos Patros oisin, tekisin kuin hän, Kun muu ei tarve tuntuis sisälläni. Mut olen sekä elän itseäni. Siks avosilmin, avosydämmin Näen kansan puutteet, kärsin tuskaa niistä, Takellun kiinni epäkohtihin, Haluan kukistaa ja rakentaa, Kumota väärän, nostaa oikean, Ja joukon edistyksest' iloitsen. Muu onni pientä, arvotonta on. — Sun vuoros, Orgon, kerro kokemuksesi.

ORGON. Ne paarmat, jotka Moabia kaahaa, Himoja ovat. Kävin, kuulustelin Useat juhlat, joissa kansan viisaat Puhetta johti. Siellä saarnattiin, Ett' oikeaa ja noudatettavaa On kaikki mikä luonnollista on. Kun himo — olkoon huoruus, varkaus Tai murhan, koston, ahneuden himo — On luonnollista, on se oikeaa Ja noudatettavaa kuin rakkauskin, Kuin hyvänsuovat, kesyt mielihalut. Niin kukin juoksee mielitekojaan Ja kansa voimaton on yhteistyöhön, Kun puuttuu vankkaa yhteisrunkoa.

BILEAM. Siis neuvoisit?

ORGON. Kuin neuvoo kokemus: Viisaille totuus säästä! Joukkoa Vaan kiihkot, luonnonvietit nakkelee. On taikatemput heille uskontoa Tai uskonmenot taikatemppuja. Jos selvää, kirkast', ymmärrettävää, Jaloa, suurta, korkeaa jos lausut, Ei heihin pysty se, on kaukaist', outoa, Suu auki kuulevat ja kylminä. Mut käytä ääntä mannun mahtavaa, Salaista, synkkää kätke sanoihisi Ja anna uhkausten leimahdella, Lupaile jotain, joka aistit hurmaa — Niin tekee viisas Baalin pappikunta — Niin kansan mieli kuohuu vaahtonaan Ja sokkona se johtoasi seuraa, Kun pelkää se tai lupauksiin mieltyy.

BILEAM. Tuo keinosi on myrkyn sekoitusta, Jok' ohjaa Baalin orjapalvelusta. Se hetken hurmaukseen juovuttaa, Mut suonenvedot jättää jälkehensä Ja terveet elinvoimat hervaisee.

OMRI. Siin' oikein lausut, jalo mestari. Nuo Baalin tunnustajat joukottain Näkyihin vaipuvat ja jäykistyvät. Ken haudantakaisesta hekkumasta Hourailee, kuka liekkimerestä Tulena palavasta. Toiset kuuntelevat Ja kauhistuvat. Mut ei parannusta Siit' orastele, sen kuin pelkoa Ja kurjaa, velttomaista ruikutusta.

BILEAM. Jalompi juuri puhkee parannuksen, Sisäinen voima heristyttää sen. Elämä on se voima. Jumala Se elämä on. Hänet itsessäni Kun tunsin näin myös ympärilläni. Hän vuotaa minuhun ja minusta, Itsensä toteuttaa kaikkialla, Hän minussa kuin minä töissäni. Tuon ainoan jos Moab omistais, Sen voima kasvais, into puhkeais.

NERGAL. On Jumalasi oman henkes lapsi. Sit' itse hoitelet ja kasvatat, Sen tappaa voit, kun kerran kyllästyt.

BILEAM. Noin opettaa voi henkirikkoinen — On moni sellainen jo syntyjään: Sokeahenkinen tai mykkä, kuuro Tai raajarikko, sisällisesti. — Maapallon yltä riistä taivaskehä, Jumalan henkipiiri ihmiseltä — Pimeinä kuihtuu kumpikin. Mut ruumihin, kuin hengen vammatkin, Vaan säälittävät, eivät suututa. Sinua säälin, Nergal poikani.

NERGAL. En huoli säälistäsi. Olen mies, Vereni jylhää, kaldealaist' on.

LAOMER. Mut Israelin salavakoojat Minussa suuttumusta nostavat: Kuin ruton Moabiin he kylvävät Sen uskon, että kaikki ihmiset Vaan eläimiä ovat, niinkuin aasi, Apina, nauta taikka koiranpentu, Mut Herran kansaa yksin Israel, Jehovan poikia — ken nöyrtyy heille, On onnellisin heidän orjanaan: Saa armoleipää, vaaterepaleita. — Noin kansa suvustaan kun halpaa uskoo, Se vaipuu vaan, ei nouse, ylene: Jumalan suku yksin jumalistuu.

BILEAM. Siis neuvot, Laomer?

LAOMER. Hylkää eläimet Ja itse kasva jaloss' uskossasi: Ei palmu orjantappuraa voi nostaa, Molemmat seuraavat ne luontoaan.

OMRI. En tuota ymmärrä, vaan ymmärrän, Ett' yksimielisyyttä Moab puuttuu. Jokainen siellä kiskoo nuottiaan Ja rikkoo soinnun, kansan ehjyyden. "Min' olen pää! Ei, minä! Minäpä!" Jokainen soittaa omaa kunniaansa: "Min' olen viisain! Eipä! Minäpä!" Unohtaa työn ja itseuhrauksen. He yhdistävää voimaa kaipaavat. Pää heille nosta, mestar, yksi pää! Jumala heille näytä!

BILEAM. Tässä näette! Hän minuss' asuu, meissä jokaisessa, Totuuden valtahan kun antaumme, Hän mieliteot ohjaa.

NERGAL. Nouse, johda! Luo itseluottamusta kansahan, Siin' on sen tarmo, siinä —

BILEAM. Pettymys. Jos vanhat jumalat ei kukistu Ja sorru Baalin synkkä pappeus, Jok' etsii valtaa, nautinnoita, vaan Ei totuutta ja hengen edistystä, — Jos murru ei tuo laho pökkelö, Ei elinvoimaa uutta nousta voi, Vaan valheen taika kansaa hervaisee.

OMRI. Sinua uskon, jalo mestari.

NERGAL. Jos sallitte, niin puhun puhtaaks' suuni: En usko yht', en monta jumalaa. Sen Jumalaa on, minkä meissä voimaa, Mink' oma tahto omaa kättä ohjaa; Sen voimaa on, mink' itseluottamusta Ja valtaa, minkä meiss' on vankka tarmo. Valtamme ylttyis Eufratilta mereen Ja Liibanonilt' asti Egyptiin, Jos kansa luottais itseensä, ei muuhun — Nyt valtaa raaka paimenjoukko maan!

BILEAM. Kun luottavat he tuohon ainoaan. Se mikä meiss' on suurta, voimakasta, Jok' aina kestää — se on Jumalasta. Ja siihen itsehen kun luottaa ken, Hän luottaa oikeahan itsehen Ja voittaa. Tuolle ainoalle jos Muut kansat nostamme, niin voittaa muut Ja Israel vaan yks' on noista muista, Laps' yhtä-arvoinen kuin muutkin lapset. Niin kaikki kansat yhtä tunnustaa, Kuin yhtä aurinkoa koko maa. — Orjalle. Yösoihtu sammuta! — Auringon nousuun kääntyen. Hän nousee Eufratista Kuin vuoteheltaan Tyyron ruhtinatar, Ja helmet hohtaa hänen purppurastaan. Hän yksin hallitsee maan valtakunnat, Elämä vuotaa hänen kasvoistaan, Kuin öljyn runsaus se siunaa maan, Kuin viinin runsaus se virvoittaa, Siit' aallot iloitsee ja herää maa, Myös taivaan tuulet tuntuu heräävän. Elämä, alku kaiken elämän, Yön kapaloista nosta kansamme! Viritä elinvoima Moabiin, Sisäinen henki, joka kansassa Niin puhkeaa kuin kevät luonnossa!

Aamu-auringon valossa näkyy Eufratilla lautalla väkeä, laulaen:

On valkeus Maan vapahdus Yön hengist', ilkitöistä. Nouse siis aurinko korkealle, Neuvo tie oikea maailmalle! Terve, oi, maailman valkeus, Elämän soihtu, viisaus! Vie kansoja, Kuin haaksia Maailman myrskyöistä

Baalakin airuet: EGLON, ZUUR, HUUR, EVI, REKEM ja REBA sekä KAKSI ORJAA kantaen lahjoja. ERÄS VAIMO, risutaakkaa kantaen, opastaa heitä

VAIMO. Hän täällä on, tuo väärän uskon mies, Jok' yllyttää ja kiehtoo nuorukaiset, Jumalat hylkää, haastaa omiaan. Hän monist' autuaista jumalista Vaan yhden jättäis eloon — yhden vaan! Sit' aatelkaa! Jos yhteen omenaan Ken vaihtaa kymmenen, on aika hupsu. Ja kymmenen jos sikliä ken antaa Voi yhdestä, on varmaan mieletön. Ei hupsu toki eikä mieletön Hän olla voi — hän siks' on liian viisas, Mut, tietäkää, hän liitoss' ilkeässä On vuoripeikon kanssa — tuoll' on vuoret! Jos jumalat hän kukistaa, niin voittaa Hän aimo palkan. Huh, kuin kamalaa! Baal auta meitä uskoss' oikeassa!

Menee.

EGLON. Rauha huoneellesi, aamun mies!

BILEAM. Siunaus sinulle, Baalakin poika! Istukaa, levähtäkää puun varjossa. Päivä nousee.

EGLON. Ensin asiamme. — Jospa nousisi Moabille voiton päivä! — Tuomme sinulle kuninkaamme kunniaterveiset ja lahjan.

Kaksi orjaa aikoo laskea lahjat Bileamin eteen.

BILEAM. Pidättäkää! — Teidän asianne! Enkö jo sanonut Baalakin ensi airueelle: "Vaikka antaisi kuningas minulle huoneensa täynnä hopeaa ja kultaa, en sittenkään voisi luopua Jumalani sanasta tekemään vähää tai paljoa". Kieltäisinkö vakuutukseni? Kiroaisinko totuuden kansaa?

EGLON. Kuningas Baalak katuu syvästi, että sinut karkoitti. Hän istuu säkissä ja tuhassa ja hänen kansansa veisaa murhevirsiä. Öljypuut eivät vuoda lohdutusta ja viinitarhojen riemu on ehtynyt.

BILEAM. Jollei vaan myöhään vuotais kyyneleet, Niin voisi niistä riemu versoa. — Ken kansaa johtaa? Baalin papitko?

EGLON. Kuninkaan viha on julmistunut Baalin pappeihin ja profeettoihin. Heidän uhrinsa ja rukouksensa ovat voimattomat. Kansa on peljästynyt ja vapisee. Sillä Israelin joukot ovat levinneet kuin heinäsirkat, jotka nopeasti hävittävät maan.

EVI. Tule ja tarkkaa heitä! Kiroa heitä niin että vuoret vavahtelevat ja Moabin keto aukenee heidän allaan.

REKEM. Tule, tulisen sanan mies, ja innostuta kansaa. Niin tappelemme silmies edessä, että uusi verinen Kuolemanmeri syntyy ja voitto on meidän.

BILEAM. Kenessä totuus syttyy elämään, Hän voittaa.

EGLON. Astu kansaa johtamaan! Sun jumalasi maata hallitkoon. On liian pieni täällä laumasi, Aloja suurempia henkes kaipaa. Kuninkaat ansaita voit ystävikses Ja kansat laumoinasi kaitsea. Se, luulisin, on jumalasi mieleen.

BILEAM. En etsi kuningasten armoja.

EGLON. Et sitä — ainoasti totuutta. Mut sekin siemen kaipaa peltoa. On Moab kansa, pelto muokattu, Varakas kansa, viljanrunsas maa Ja vankat kaupungit. Siell' eikö kylvö, Jumalan touko, voisi versoa, Levitä sitten kansa kansalta, Kuin muuri muurilta tuo muratti Tai viiniköynnös mäki mäeltä, Sun henkesi ja valta Moabin? Sit' eikö voisi, koska Israel, Nuo orjat entiset, nuo paimenet —

EVI. Nuo rosvot, sano, korven kulkijat! Niin mit' ei Moab voi ja Midian Ja kaikki Kaanaa, jos sun jumalas Heit' innostuttaa!

BILEAM. Näette kuorta vaan, Mut silmänne ei pysty ytimeen. Jos saarnaan heille, eivät kuuntele, Kun totuuteen on heillä korvat tylsät. Jos kuuntelevat, eivät ymmärrä, Kun arki-askariin on heillä aatos. Jos aattelevat, eivät toki tunne, Kun sydän heillä himojen on orja. Jos tuntevatkin, kestää tunne hetken, Niin sammuu hempeään ja velttoon mieleen. — On toista johtaa karaistua kansaa, Työn, taistelun ja vaivan koulimaa, Kuin Israel; se kestää ponnistusta, Ei murru myrskyss', on kuin palmupuu: Jos kuivast' erämaasta kiskot sen Ja kosteikkohon istutat, se versoo Ja kantaa virvoittavan hedelmän.

HUUR. Tiedä, aamun mies, että Midian, Moabin veli, on liittynyt veljeensä. Muista, että voimakas on Midianin käsivarsi ja terävä Keturan poikien miekka.

Jos Moabin voit nostaa haltioihin, Niin auttaessas autat kaksoiskansaa, Jok' omaa sukuas ja vertäs on. Eronneet pirstaleet voit yhdistää Sanasi hengellä.

BILEAM. Niin suuren työn Tahtoisin tehdä: suvut sulattaa Ja heille Jumalani lahjoittaa, Puhaltaa heihin hengen hengestäni! Tuo vahva aatos paisuu mielessäni, Se valtaa mun ja tempaa taisteluun, — Mut toista täytyy. Moab mahdoton Pelastaa on: se hylkäs saarnani, Ja minut — minuss' oman henkensä Elävän, uudistavan luomisvoiman.

ZUUR. Jos palaa rakkautes kansoihin, Kuin kerrotaan; jos sanot jumalasi Ne kaikki maailmahan kutsuneen, Kuin kerrotaan; niin rakkautes näytä, Nuo kansat veljiksesi tunnusta, Avuksi riennä jumalasi kautta. Kuin korpitiellä vieras matkamies, Jot' etsii pimeys ja rosvojoukot, Peloissaan turvaa kylävalkeaan Ja pettymättä löytää lämpimän Ja ystävyyttä, hoivaa, suojelusta, Vaikk' on hän vieras — vielä hartahammin Syliisi suljet veljen, sukulaisen. Ei jumalasi toisin tehdä voi: Hän kansain isä on, kuin kerrotaan, Siis sinut soihduksemme lähettää, Kuin Israelille Siinain enkelin, Pelastaa Moabin ja Midianin Vihollistemme sorrost', ahdingosta, Jos maine sinust' ei lie valhetta.

BILEAM. Se valhetta on — minut jättäkää! Itsekseen. Täm' onko kansan raskas syntikuorma, Jok' ahdistaa ja painaa poveani? Totellen kansaa kiellän totuutta, Totuutta totellen taas kansaa kaadan. Keveempi sokeus kuin näkö on, Jos vaaraa väistyä on mahdoton; Keveempi olla itse uhrina Kuin joukon tuskaa nähden kitua, Mut avuks' ei voi kättä ojentaa.

EGLON. Hän jotain päättää, urhot, huomatkaa!

ZUUR. Et vastaa, aamun mies?

BILEAM. En — poistukaa! Totuuden voitto kalliimp' on kuin kansan.

EGLON. Totuuden — mikä sitten totuus on?

BILEAM. Se mikä varmaa, olevaista on, Ja mikä ajan virtaa kirkastuttaa Ja ihmisiä nostaa, uudistaa Ja elinvoimaa antaa — se on totuus.

EGLON. On totuus ilman kansaa joutava. Niin vastaat lahjoja ja kunniaa Ja kuninkaan ja kansan rukousta, Kun pelkur' olet, rakkautt' et tunne, Vaan teeskelet. Et etsi oikeutta Ja kansan onnea, vaan pakopaikkaa, Kuin myyrä. — Lähettikö isäni Sun luokses orjan? — eikö poikaansa?

BILEAM. Jo paisut! maltu, poika Baalakin! Lähetti oikein isäs poikansa: Kuninkaanpoikaa minussakin on.

EGLON. Sit' osoita siis!

BILEAM. Miss' on Baalin papit?

EGLON. Kuningas julmistui, kuin kerroin jo: Kun kansa pelkur' on ja uskoton, Hän syytti hengetöntä pappeutta, Suupyhiä ja seurahurskaita, Matelijoita, vallan-orjia Ja kansan hengen nälkääntappajoita — Hän papit tapatti.

BILEAM. Ja aikoo nyt?

EGLON. Sinulle kansan uskoa, jos seuraat.

BILEAM. Jos seuraan? Niin, jos! — Onko mahdoton? Kenties nyt kansa Herran oma on. Se ehkä tainnoksistaan virkoaa Ja sankarhenkehensä puhkeaa. — Mut tietäkää: en hyvää enkä pahaa Voi lausua, jos minussa ei Hän —

EGLON. Kun seuraat vaan,

MUUT RUHTINAAT. Kun seuraat, riemuitsemme.

REBA. En sanoihin, vaan kyllä miekkaan pystyn.

BILEAM. Ken lähtee seuraan teistä, ystävät? Ken epäilyst' ei tunne?

NERGAL ja OMRI. Minä! Me!

BILEAM. Te kaksi? Kaksi uskollistani! Siis tulkaa. — Helppo yksin hurskastella Ja kansan jättää, itse viisastella. Näyttäen Eufratille. Mut tuoll' on joukko valonjanoinen, Se teille jääpi, sitä valmistelkaa, Ikuisen päivän nousuun hoivaelkaa. — Nyt nouskaamme! Ja meitä hallitkoon Valoisa, uhri-altis hengenlämpö!

Lähtevät. Lauttaväen laulua.

On valkeus Maan vapaus Yön hengist', ilkitöistä. Nouse siis aurinko korkealle, Neuvo tie oikea maailmalle! Terve, oi, maailman valkeus, Elämän soihtu, viisaus! Vie kansoja, Kuin haaksia Maailman myrskyöistä.

KOLMAS NÄYTÖS.

Abarim-vuoristo. Näkyy Moabin keto ja Jordan; etäämpänä Kuollutmeri.

OMRI, NERGAL, ZUUR ja EGLON tulevat seurueineen.

OMRI. Hän viipyy hetken. Yksin tutkia Hän tahtoo vaikeata tehtäväänsä. Niin lähtehestä, joka häness' elää, Ammentaa voimaa elintehtäviinsä.

NERGAL. Hän meidän käski kansaa kuulustella, Se onko kylmä, penseä tai lämmin, Terästä, vaskea tai tinaa vaan: Jos terästä, niin miekka pelastaa, Jos vaskea, niin kilpi suojelee; Mut tinan pelastaa vaan viekkaus, Sulava, liukas.

OMRI. Lasket omias!

NERGAL. Kun kukin panee parhaan omansa, Niin voitto meidän on.

EGLON. Siis emme varro, Vaan riennätämme ilosanomaa Kuninkaan kuulla. — Ystäväni, te Rajoille joukkojen luo joutukaa Ja sydämmien pätsiin tehkää tulta, Ett' uskalluksen liekki lekottaisi, Ja sanokaa: jo tietäjä on tullut. Vaan viivy, Zuur! — Siis vannot tyttäresi, Ihanan Kosbin, mulle antaaksesi?

ZUUR. Sun vaimoksesi? — Niin kuin puhuttu. Kas tuossa käsi.

EGLON. Liittoon ikuiseen Näin Moab yhdistyy ja Midian.

ZUUR. Jos sallii Baalak sen.

EGLON. Se varma on, Ett' iloitsee hän siitä. Kaksoisriemu Nyt etsii häntä. Joutukaamme siis!

ZUUR. Mut tuolta, näetkö, tulee Kosbini, Kuin kutsuttu.

EGLON. Hän tuokoon onnea Ja menestystä kansoillemme.

KOSBI. Terve, Isäni! Missä viipyy tietäjä? Tuleeko hän? Jo kansa odottaa.

EGLON. Hän kohta tääll' on. Itsekseen Mut hallitseva. — Valtavasti kaunis.

ZUUR. Toinen sanoma Sinua koskee likemmin kuin se. Mies valtakuntaa, nainen kotia Ohjailee. Mutta yhteen liittyen He vahvistavat koko rakennuksen, Tuon kotivaltion ja valtakodin! Sen vuoksi —

KOSBI. Isä, mitä tarkoitat! Sinunko tyttäres ei aattelisi Maan kohtaloa, kansan onnea? Sun ainoasi olen, muistatko, Ja valtasi on kerran perintöni.

ZUUR. Sen vuoksi etuasi huoleksin Ja valtion ja kansan etua. Kun Midian ja Moab, kaksoiskansa, Nyt vanhan sukuliiton uudistaa, Niin liiton vahvisteeksi lupasin Sun vaimoks' Eglon ruhtinaalle. —

KOSBI. Mitä! Lupasit minut? Rukoilevasti. Ethän!

ZUUR. Yhdistän Kätenne nyt ja siunaan teitä, lapset: Tuhannen tuhansihin lisääntykää! Vihollistenne portit valloittakaa!

EGLON. Nyt voimakas on Midian ja Moab.

KOSBI (itsekseen). Minäkö uhrilammas voimaton? Ett' olen nainen!

ZUUR. Baalak kuningas On vahvistava vielä liittonne: Sun jätän, lapsi, hänen haltuhunsa.

EGLON. Palaamme sitten tietäjätä vastaan Me laulukuoroin, kukkaseppelin.

Lähtevät.

BILEAM taantuen ENKELIN edellä.

BILEAM. Ken olet, mies? Pois miekkas salama, Ja leppyköhön silmiesi liekki!

ENKELI. Seis! Itseäsi ensin tunnustele! Miks' omaatuntoasi kannustat, Kuin aasia? — teet sille väkivaltaa.

BILEAM. Eteesi lankean, — suo anteeksi! Ken olet? Sano! neuvo palvelijaas. Tok' et voi olla Hän, tuo ainoa, Jok' ohjaa kansat, maata tuomitsee?

ENKELI. Se minä olen enkä sentään minä, Kun minussa on korkeampi hän. Mut' koska minä tahdon mitä hän, Niin hän on minä, minä olen hän.

BILEAM. Siis kannat oikeuden valtikkaa, Totuutta maassa tahdot toteuttaa?

ENKELI. Yks Siinain pyhist' enkeleistä olen — Jumalan käskyläisnä ihminen: — Pyhyyttä rakastan ja oikeutta. On kädessäni Israelin soihtu Ja miekan kahva. — Nouse, aamun mies! Sun herrasi on Israelin Herra. Sanasi suista, kuule kutsumustas: Sin' olet Tadmorlähde Syyriasta, Erämaan pyhäin kirkastettu silmä. Siis siunausta suihku Jaakopille. Tää maa on luotu kosteikoksi sille, Jok' aikanaan muut kansat viljavoittaa. Täält' autuus kerran maailmalle koittaa, Jumalan syli, kansain aurinko.

BILEAM. Siis olet Kaanaan kansain turmio. Tuot' yhtä autat, muille kostaakses, Muut maahan sullot, yhtä nostaakses.

ENKELI. On luonnon laki: kuolleet haudataan, Ett' eläviltä säästyis inha löyhkä, Ja terve kansa maata asustais.

BILEAM. Jo katunut on Moab; uhrisauhu Sen kukkuloilta Herralle on noussut.

ENKELI. Jumalan silmää temput eivät petä. Niill' ihminen vaan peijaa itseään. Ei orjanpelko ole hurskautta Ja parannust' ei hetken hätähuuto. Ken totuudelle uhraa itsensä Vapaasti, ilman pelkoa tai palkkaa, Hän oikein uhraa: uhri semmoinen, Jos uskollisesti se kestää, On kerran tehty ainiaaksi tehty.

BILEAM. Noin suurta saarnaat. Miks' et toteuta Sit' Israelissa, sun kansassasi? — Se pystyy kostoon vaan ja murhatöihin.

ENKELI. Se vilja, joka tähkii minussa, Orastaa kansassani: yksi Herra Elämän siellä uhkuaa ja tässä. Mut siellä raju kevät tulvehtii Ja tässä kesä, johon kevät pyrkii.

BILEAM. Niin julma kevät! Syöpi kansoja. — Mun kansaniko surmaan tuomittais?

ENKELI. Pois elinvoima silt' on: rakkaus, Totuudenhalu. Ken ne kadottaa, Hän kuolemata luokseen kiiruhtaa.

BILEAM. Elääkö ilman kansaa taikka kuolla? On Moab verta niin mun verestäni Kuin Israelkin verta Mooseksen. Jos kuolee kansani, elääkö pitäis mun Sukuni raunioilla, riemuiten Siit' että totuus tappoi sukuni? Jos Herra kansani on hyljännyt, Myös pyyhkiköön mun kirjastaan hän nyt.

ENKELI. Ei tälle eikä tuolle kansalle, Vaan totuudelle elä! Rakasta Sit' enemmän kuin kultaa, kunniaa. Et kysy päivää, miltä maalta nousi, Siit' iloitset, kun vaan se noussut on. Ja maahan, josta kukkain tuoksu leyhkää, Jot' aurinko ja kaste elvyttää, Ihastut mielemmin kuin erämaahan, Jok' auringon ja kasteen nielee hukkaan, Vaikk' oiskin hiekkakorpi kehtosi. Myös kansas hengetön on erämaa: Avujen touko siell' ei orasta, Ja hyveen helmi on kuin hiekan jyvä, Niin halpa.

BILEAM. Mutta erämaankin hiekka On kallis erämaassa syntyneelle.

ENKELI (kiivaasti). Mut hiekast' ei lie henkes alkujaan! Elämän lähtehest' on elämäsi. Tuo lähde kaiken totuuden on lähde: Siis totuudelle henkes olet velkaa. Jos uskollisna itsellesi pysyt, Tuot' ääntä kuullen, joka totta lausuu, Niin sortumatta kestät, kasvat yhä, Ja kunnias on puhdas, kirkas, pyhä. — Jää rauhaan, mutta siunaa Israel!

Poistuu.

BILEAM. Hän läksi. — Aina totuus, totuus, totuus! Jos lihaa myös en ois ja ihmisverta, Niin kaikki kaikessa vois olla totuus. — He tulevat! Taas uutta ahdistusta. Tääll' elämä ja tuolla kuolema. Miks' ei myös kuolla voisi elämäkseen, Kun kuolee sille, joka aina elää. Tuo totuus, pitkäin taistelujen löytö, Se tahtoo lopulta mun kokonaan, Kuin kade sulho, jok' ei morsiostaan Suo sormen vertaa muiden omistaa, Vaikk' isä, äiti, sisko, veikko kukin Myös tahtois osan rakkaudelleen.

PARVI NAISIA, KOSBI etupäässä, tulee, kylväen Bileamin eteen lehviä ja kukkia, ja laulaa:

Terve, hengen voimakas miesi! Seppelöiköön suuruus, kunnia tiesi. Siunaa askeleillasi maa. Kiroa kansasi kukistajaa.

EGLON tulee ja asettuu Kosbin rinnalle naisten joukkoon. Syvästi Bileamia kumartaen jäävät päälliköt ja sotaväki taemma. BAALAK tulee.

BAALAK. Sylini sulle aukeaa, oi terve, Pyhyyden, kunnian ja arvon mies! Sinua odotin kuin uutta kuuta, Kuin päivää Eufratilta nousevaa.

BILEAM. Täss' olen, mutt' en puhua voi muuta Kuin minkä henki kieleen kuohuttaa.

BAALAK. Sun jumalallesi tein uhria Jo seitsenkertaisesti seitsemän: Lihavat oinaat, mullit muhkeat. On kansa katunut ja paastonnut, Sun sanas voimaa vaan nyt vartoo se; Siks' seisoo täällä juhlavaatteissaan. Ei pyhää suurempaa kuin juhla, jossa Isänmaa sykkii kaikkein sydämmissä Ja kansan mieli niinkuin suuri jousi — —

BILEAM. On veltto ilman jännittäjän kättä.

BAALAK. Sun jännittäjäkättäs odottaa, Niin suureen saaliiseensa kiitää nuoli. Kun jännität, on tässä ampuja, Ja yhteistyö vie meidät yhteisvoittoon. Kas täällä Moab, tuolla Israel; Kun kiroat nuo, nämä innostuvat Ja vahvistuvat kymmenkertaisesti. Täss' eikö uljas vuori? Sanasi Täält' alas kedon yli kumahtaa, Tuon kedon, jolla vaanii Israel, Ne kumahtaa kuin vuorenlohkareet, Kun huultes voima niitä alas paasaa. Ne peljästyksell' Israelin ruhjoo, Mut Moab säikkyneet, kuin ketut, kaahaa Takaisin korpehen. Niin, taatto auta! Niin eikö käy sun sanas voiman kautta?

BILEAM. Suo nähdäni!

BAALAK. Kas täält' on kaunis ala: Siell' uljas Jordan hyrskii, tuolla meri, Kuin vanhus, kantaa raskaast' aaltojaan.

BILEAM. Niin Kuollutmeri raskaast' aaltoilee, Mut tuoll' on Länsimeri aina nuori, Kun ajan henkäyksistä se liikkuu, Kuin Israelkin tuolla laaksossa, Valittu valtahengen sankariksi: Se nuortuu lennostaan kuin kotka, Sodastaan vahvistuu kuin leijona. Sen henki kansakunnat valtaa, Maanpiirin yli nostaa valtikkansa, Sen henki ihmissuvut uudistaa, Kuin Eufrattulva viljavoittaa maan, Kuin Niilin aallot höystää Egyptin. Siks' ylenee kuin Taabor Israel, Tuo vuorten helmi viinitarhoineen. Sen viini hurmeuttaa kansoja, Sen henki sankareita synnyttää. Hän ajan syvyydestä sukeltaa Ne helmet, joist' on riemuitseva maa.

Hälinää ja levottomuutta kansassa.

BAALAK. Jo taukoo, taukoo, taukoo! Sun huules oman kansas hävittää! Tuo kansa, halpa kullan kumartaja, Maanpiirin kansojako kaunistais? Mit' Israel on? Ahnas shakaali.

BILEAM. Ei Israel, vaan henki suurta voi.

BAALAK. Sun kutsuin tuomaan heille kirousta.

BILEAM. Jo sanoin: minkä henki käskee, teen. Haluni pyrkii puoleen Moabin, — Miks' siunaan Israelin sittenkin?

BAALAK. Asetu tänne; tarkkaa kuormastoa, Niin näet heidän ryöstösaalistaan, Jot' Egyptistä aikain pitkin matkaa Tien varren kansoilt' ovat riistäneet. Jehovan nimess' on tuo kaikki tehty. Kas tähän nouse!

BILEAM. Päivä kirkastuu! Näen kansan kultajousineen. Se kultanuoliansa laukoo, Sen valtikka on kansain kullasta, Sen käsiin kansain aarteet juoksevat, Kuin purot vilisevät Jordaniin, Ett' ehtyvät kuin suonet kuivuksiin. Ei petä itseänsä Israel, Vaan sille muut itsensä pettävät. Hän eripuran kansat kukistaa, Petoksen muurit hälle murtuvat, Niin Jerikokin raukeaa, Kun toitottaa hän torveansa. Hän nostaa kultavaltikkansa, Niin kuninkaatkin hälle nöyrtyy Ja kansain orjaselkä köyrtyy.

BAALAK (vetää häntä takaisin). Kirottu olkoon kurja siunauksesi Jos tuot' et lopeta, sun lopetan.

BILEAM. Jo sanoin: minkä henki käskee, teen. Suu totuudelta tuki, tapa sana Ja sulje ilmanhenki huoneestas, Niin olet oiva itsemurhaajas.

BAALAK. En tunne kostokansaa julmempaa Kuin Israel, niin salakavalaa, Kuin heinikossa käärme myrkkyhammas: Hän ensin uikailee kuin leuto lammas, Vakoilee maan ja kansan myrkyttää, Petoksen mätähaavaa levittää Ja kansain uskoon kylvää epäilystä. Niin neuvot, aseet, rohkeuden riistää Ja jääneet orjikseen kuin koirat kytkee Tai armost' ehkä polkee jalkoihinsa Kuin raajarikkoisen työmuuriaisen. Sellaista kansaa kirottua siunaat!

BILEAM. Minua säästä, Baalak, vaikene! En kotkaa haaskan luona ylistä, Vaan lennossaan sit' ihmetellen seuraan; Ja kuitenkin niin katkeralta tuntuu Omani nähdä maassa matavan. Miks' en saa nähdä voimaa Moabin, Siit' innostua niinkuin tahtoisin?

BAALAK. Jos jotain lausut, ota huomioon Tok', ett' on Moab kaupunkien kansa Ja viljavainioin ja viinitarhain, Ei, niinkuin nuot, vaan paimenjoukkio. Kas tähän nouse, näe kansan ääriin, Nuo rujot, rammat, kuurot, sokeat, — Häpeä, jos nuo meidät voittavat.

BILEAM. Näen Israelin kunnian ja voiman, Kun armo, rakkaus ja suloisuus Sielt' ihmiskunnan kurjuutehen vastaa. Näen rammat riemukarkelossa, Ja mykät laulaa, kuurot kuulevat, On valkeuden soihtu sokeoilla. Siell' elää kansa itseään, Ei kulje varjona, ei apinoi. Se valkeutta juo kuin virran laine, Jok' auringossa kimmeltää, Ja rientää, kiitää kohisten. Elämän virta siunaa rantojaan, Ne virvoittaa ja viljavoittaa. Siks' ihana on Herran kansan maa, Sen majat nousee mahtavina. Siell' yrttitarhat vetten vierissä Niin toivorikkahina rehoittaa, Siell' asuu kunto, hyve siellä höystyy, Kuin aloet ja jasmin tuoksuaa; Ja viinin runsautta sangot läikkyy. On armas asustella vetten maa. Esikkotähkä sieltä puhkeaa, Ja vihamiehiin rakkaus Tuon kostokansan povest' aukee.

Hälinää ja levottomuutta kansassa.

BAALAK (takoen käsiään). Jo taukoa, mies kurja, kelvoton! Sun silmissäsi Moab koira on.

BILEAM (huutoja tarkkaamatta). Ken kirota voi kevättulvausta Ja sadatella ajan virtausta, Hän hukkuu tulvahan tai virtaan vaipuu.

BAALAK. Se hukkuu, joka virran valtaan taipuu, Mut Moab ei: se vallitsee kuin vuori Tuon laakson yli. — Sinut vannotan: Jos kirota et tuota kansaa voi, Niin lakkaa toki sitä siunaamasta. Sinulle aioin suurta kunniaa, Mut Herra sinult' on sen kieltänyt. Siis mene mailles, — jätä kansasi!

BILEAM. Sisäinen sana palkkoja ei kysy, Ei huoneen täysi kultaa, hopeaa Totuuden kieltä voisi vaientaa.

BAALAK. Tuon kielen suustas mielelläni kiskon, Lyön paloiksi ja palat kansaan viskon, Ett' unhotettu, hyljätty sais osan.

OMRI (syrjässä). Jo väisty, mestari, ja karta surmaa!

NERGAL (samoin) On houkko, jota yksin totuus hurmaa! Myös kansaa tottele ja kuningasta Ja mieti valtaasi ja vaikutustas. Miks' et kuin Mooses voisi hallita Ja kansaa johtaa, kasvattaa kuin hän?

BILEAM (kuulematta ketään). Viel' avaa korvas, Baalak kuningas, Ja kuule mitä lausuu aamun mies, Mies, jonka silmä kauas tarkastaa Ja korva kuulustelee korkeutta Ja jonka suu syvyyttä tulkitsee, — Hän sulle lausuu kansain kohtaloita.

BAALAK. Kas tuolla isänmaasi nurmikoita Vihollisjoukko polkee, — sorra sitä!

BILEAM (yhä kiihkeämmästi innostuen). Jo vuoret nouskaa, kohotkaa kukkulat, Tasalle Taaborin ja Hermonin! Jo kansat kasvakaa, yletkää ihmissuvut Mitalle Israelin sankarin! Hän, voiman Herra, lähtee linnastaan, Kuin Siinain vuorest' aurinko. Kointähti hällä airut on, Hän tiellään kaikki tähdet vaalentaa. Hän vihanvallat, kostokansat kukistaa. Jo kuulen kohinan ja pauhinan, Jo myrsky hyrskyy, vuoret vonkuvat, Kuin meri, kansain meteli jo paisuu: He purevat ja syövät toisiaan, Kuin susilaumat, verest' iloitsevat, Veljeinsä verest', ihmiskurjuudesta.

Ilma synkistyy; myrsky nousee vonkuen ja kohisten; muut kumartuvat hämmästyneinä maahan, Bileam jatkaa:

Mut silloin sankar' astuu linnastaan, Kuin vuorest' aurinko, ja taivas seestyy Ja myrsky vaipuu hämmästyksissään. Maa valoa ja lämmint' aaltoaa. Niin kansa kansaan liittyy lempeästi, Kuin sisar sisarehen, veli veljeen, Ja pohjan kansa, niinkuin etelän, Vapaana valkeutta tottelee — Myös silloin särkyy kahlees, ahdistettu, Ja murhan muurit valtaa rauhantyö, Maan totuus perii, loppuu kansain yö!

Sotatorvi raikahtaa ja Israelin airueet, NAHSEN, SIMRI, leijua kantaen, ja ELISUR astuvat esiin; ilma kirkastuu, aurinko valaisee kirkkaasti airueitten kasvot ja aseet. Kansa nousee kumarruksistaan ja taantuu, airueita hämmästyen.

ELISUR. Näin lausuu Jehova, Israelin kuningas: Jylinässä minä kuljen, myrsky on palvelijani ja tuulet tottelevat minua. — Masentukoon Moab palvelijakseni ja avatkoon porttinsa kansani edessä!

Pelkoa ja levotonta keskustelua kansajoukossa.

ÄÄNIÄ. Me hukumme!

EGLON. Vait, halvat orjat!

BAALAK (Bileamille). Tuon röyhkeyden kuulitko? Nuo sanat Eivätkö halkaise sun sydäntäs Ja riko pilvilinnojasi? Maahan Jo astu, paina rinnoillesi Moab Ja Israelihin tähtää henkes isku.

BILEAM. Nyt minkä teen ja mikä auttaa nyt?

BAALAK. Jos sinuss' ei jo syntyessään kuollut Se neuvo, jonka aioit Moabille, Niin nyt se tuo, nyt viime hetki on!

BILEAM. Tuoll' into uljas, mieli rohkea, Tääll' epätoivo, tuskallinen pelko. Jalohon uhriliekkihin ei Moab Voi syttyä.

BAALAK. Siis katku herätä Ja sillä vihollinen myrkytä.

KOSBI (muille naisille). Tää hävettää! Ei miestä joukossa, Jok' uskaltaisi esiin astua Ja näkyä kuin on ja olla mies.

BAALAK (Bileamille). Et huomaa — Kosbin, Zuurin tyttären Povessa kiehuu vihoja!

BILEAM. Sen huomaan, Ja airutmiehen silmän palavan Myös huomaan. — Enkö voisi virittää Tuot' yksityistä tulta yhteiseksi? Puolittain itsekseen. Jotakin voisin. — Miksi teeskelen Lihaista sydäntäni kallioksi? Vihaako pelkään? Kostoako kammon? Kostaako oikeus rakkaudelle? Jos, Niin kostakoon! Niin jäykkä oikeus On rikollinen, hyljättävä pahe, Totuuden varjo, särjettävä kuori, Sisäisen elinvoiman kuihduttaja. Ja eikö korkein uutta apuaan Nyt tarjoakin: — Midianin tytär Ja Israelin mies jos lempeen syttyy? He syttyvät! — Nyt seuraa, kuningas!

BAALAK. Teen käskyjäsi, käske mitä teen.

BILEAM. Jos teet kuin neuvon, neuvon minkä teet. Näetkö tuota uljaint' airutmiestä?

BAALAK. Kuin Kosbihin hän tähtää; huomaan sen. (Kumppanilleen). Tuo impi, joll' on hiukset korpin sulkaa, Enemmän vaikuttaa kuin sotajoukko: Hän hallitsee mua silmäyksillään.

ELISUR. Vait Herrassa!

NAHSEN. Meit' auta, Jehova!

BILEAM (Baalakille). Myös Kosbin huomasit?

BAALAK. Hän kiimailee. Ja poikani hän unhottanut on.

KOSBI (muille naisille). Kas tuota keskimmäistä kuinka uljas: Hän suuta ansaitsee tai tuimaa miekkaa!

BILEAM. Täss' itsestään jo virrat yhteen juoksee, Kuin Eufrat Tigriin, Tigris Eufratiin. Nyt, kuningas, vaan auta luontoa, Niin kaksi kansaa yhtyy toisihinsa.

BAALAK. Siis tahdot?

BILEAM. Mitä tahtoo Jehova, Kun herättää hän missä rakkauden: Sen levittää hän tahtoo kansain vereen.

BAALAK. Nuo kaksi, tarkoitat —

BILEAM. Vaan välittävät Ja palvelevat aavistamattaan Suurt' aatetta ja suurta tarkoitusta.

BAALAK. Selitä, aamun mies! En ymmärrä.

BILEAM. Kuin itku, nauru, viha, himoisuus, Niin rakkaus ja muutkin tunnevirrat, Ne sydän sydämmeltä tarttuvat, Etäältäkin — sen herkemmin, jos veri On vielä nuori, palava ja herkkä.

BAALAK. Käsitän, että himo siittää himon.

BILEAM. Ja lempi lemmen, siinä tarpeeksi.

KOSBI. Kuningas, lähteä suo palvelijas Vihollisemme julkeutta vastaan Sun voitoksesi!

BILEAM (Baalakille). Kuuntele ja seuraa!

BAALAK. Tuo urhoutt' on.

BILEAM. Epäselvä lempi Vihaksi uskoo itseään ja riehuu.

EGLON (on tällä välin häätänyt joukon pelkoa, mutta palajaa Kosbin viimeisen lauseen kuultuaan).

Sin' olet sairas, Kosbi, hourailet. Tää häiriö ja pelko sinut huumaa Ja kuumeen tuottaa.

KOSBI. Hourehtii jos kukka, Kun puhkeaa se hurmauksissaan. Tuo herätti sen mikä siellä polttaa.

EGLON. Tuo rosvoko?

BILEAM (Baalakille). Nyt kuulet!

BAALAK. Selvästi.

KOSBI. Himoitsen miehen hurmetta tai miestä, Jok' altis uhriks' on tai uhraamaan, Kun maa on vaarassa tai vaara maassa. Tuo tänne miekkas — juotan sille verta!

EGLON (airueille). Hänt' elkää uskoko, hän hourehtii!

SIMRI. Näin lausuu Jehova, Israelin kuningas: Tomuhun nöyrtyköön Moab ja vastatkoon kansalleni Israelille!

BILEAM. Näe kiihkot, huomaa haluja ja ohjaa Ne kansan voitoks' yhteishyötyhyn, Niin näytät, että oikein hallitset!

BAALAK. Siis toimeen neuvo!

BILEAM. Kuule naisen ääntä! Hän ilmoituksen tuntee sisällään Ja toimeen pyrkii.

BAALAK. Onko mahdollista, Ett' onnistuttaa valtakuntaa nainen, Tuo miehen kuva?

BILEAM. Mahdollista on Siin' apu naisen kautta, missä mies On neuvoton tai pettää, vapisee.

BAALAK. Mut poikani?

BILEAM. Hän luopuu naisestaan. Jokainen voitto vaatii uhrausta. Ken rakkaudella voittaa vihollisen, Hän oikein voittaa — nainen voipi sen.

BAALAK. Siis Israelin ansaks' arvaat naisen?

BILEAM. En arvaa, tunnen luonnon syvät: voimat Ja suuren syntymisen hetken näen, Ja henkisen ja lihallisen kansan Mä yhteytehen tähtään sointuisaan. Siis Baalak kuningas nyt tehköön juhlan Ja sinne kutsukoon hän airueet. Jos tottelevat, käyvät nuorten seuraan, Se sulle hyvä, onni kansallesi: He naisiin mieltyvät, kuin miehet mieltyy, Jos totta lausuu aavistukseni. Jos neittä pyytävät, kuin pyytää mies, Niin suostu, anna: vaadi lupaus Vaan Israelin ystävyydestä — Valassaan on se kansa aina vankka. Niin kansas autat liittoon Jehovan Ja Israel on voimatonna luonas. Niin Moab voittaa ja niin Herra voittaa: Mun kauttani saa kansas jumalan, Jost' uusi elinvoima vuotaa sille.

BAALAK. Älykäs neuvo, äly neuvokas! Sun palkkas olkoon yhtä arvokas!

NAHSEN. Näin lausuu Jehova Israelin kuningas: Nöyrtyköön Moab kansani edessä ja vastatkoon palvelijalleni Moosekselle!

KOSBI. Nyt, siskot, miesten miekat temmatkaamme! On aika meidän tässä taistella Ja johtaa joukot.

ERÄS NAISISTA. Kuule kuningasta!

BAALAK. Nyt kuulkoon kansani ja Israel! On tapa Moabin, ett' ystävyydet Ja liitonsaumat tehdään temppelissä, Menojen juhlallisten vallitessa. Siis, koska pyhän neuvon ääntä seuraan Ja ystävinä teitä tervehdän, Niin vahvistaa tuon ystävyyden tahdon Pyhällä uhrilla Baal-Peorissa. Siis sinne tulkoot Israelin miehet!

SIMRI. Jos vannoo Baalak meille turvausta Ja suojelusta siellä.

BAALAK. Vannon sen, Kautt' ylhäisimmän, jota tottelen. — Ja tekin, nuoret, tulkaa juhlahan! Kosbille erikseen. Sin' olet, Kosbi, vapaa Eglonista; Nyt lumoa siis Israelin airut, Niin voita, että voittaa myöskin Moab. Eglonille. Sinua neuvon, poikani: kun vaara Nyt valtakunnan kannaksilla pyörii, Niin näytä kuninkaista kuntoasi Ja lemmen onnest' empimättä luovu. Valtikka vaan on kuningasten onni. Maukkain kala maivaks' uhrataan, Se pyydyksen voi ansaan viekoitella; Ja kallihill' on kallis ostettava.

EGLON. Sen uhrin teen, jos vaatii valtasi, Jos voitoks' on se. Mikä Moabia, Se minuakin onnistuttaa, ei Sen taikka tämän naisen suosio, Tuo hetken laina. Mutta, isäni! Jos Midian ja Moab irtauvat, Jos kaksoiskansa särkyy — silloin syy Romahtaa sinun niskoilles, ei minun.

BAALAK. Syyn kantaa voin, nyt seuraa neuvoani! Sun joukkoon rajamaille lähetän. Jos juoni temppeliss' ei onnistuis, On varoill' oltava ja valmis sotaan. Siis joukot lähtöön järjestä ja mene! Kansalle. Täst' edes kansassani pappeutta Saa johtaa ystäväni Bileam. Hänelle kunnia! Hän eläköön!

KANSA. Eläköön!

Baalak lähtee Israelin airueiden kanssa. Kansa seuraa vähitellen.

NERGAL. Me varrommeko häntä tuolla?

OMRI. Emme. Hän itseään nyt kaipaa. Lähtekäämme!

Omri ja Nergal lähtevät.

BILEAM (ajatuksissaan). Ne sydäntäni vihloivat nuo huudot. Miks' eivät virvoitelleet? Enkö sinne Vaan liiku minne tunto liikuttaa?

NELJÄS NÄYTÖS.

Baal-Peorin vuoritemppeli, runsaasti valaistu. Perin osa verhon takana. Keskellä temppeliä uhrialttari. Ovia vasemmalla ja oikealla. OVENVARTIOITA. Esiripun auetessa liehuu nuorten tanssi alttarin ympärillä.

OMRI ja NERGAL.

OMRI. Kuin käypä viini kuohuu kuurnastaan, Niin himot läikkyvät nyt yli laitain.

NERGAL. Ja vehke kypsyy askel askeleelta. Elämää himo, näetkös, synnyttää. Sen kautta aatos puettuu ruumiiseen Ja henki lihan ottaa asuakseen. Himoa paitsi kaikk' on kuollutta. Kun herää himo, syttyy elämä. Näetkö tuossa kuinka piiri pyörii Ja nuoret palaa rakkaudesta. Se luonnollista on, siis oikeata, Kun oikeaa on kaikki luonnollinen.

OMRI. Vaan himo hillitön ja villi ei.

NERGAL. Käy hiusta halkomaan ja vedä raja Niin tarkka, ettei lempeen koske himo.

OMRI. Sit' enin kummeksin, ett' itse mestar', Niin ennen luja, mallivakava, Tuoll' esiripun takana myös eksyi, Ja viinin luona — soisin pettyneeni — Hyväili naista, tuota äärimmäistä.

NERGAL. Nyt elää hän, on ihminen kuin muut, Iloitsee, nauttii, nuortuu elämästä.

OMRI. Tuo nuoruus, pelkään, hänet vanhetuttaa. On melkein kammo häntä seurata. Totuutta ennen totteli, nyt valtaa Ja valtiasta. Jos en häntä seuraa, Niin ketä? — lumoaa hän vieläkin.

NERGAL. Niin suuri henki tuskin mahtuukaan Sun sydämmesi ahtautehen. Jos jolloin, niin nyt ansaitsee hän seuraa: Käsitä, ett'ei valtaa palvellen Totella voikaan tunnon joka okaa.

OMRI. Me suurta käsitämme puolittain, Mut suuren erheet tarkoin omistamme. Niin pieni virhi, hento synnin ora Tuon joukon johtaa syntiin surmaaviin. Yks itikka voi siittää tuhat toukkaa.

NERGAL. He tuolta saapuvat — nyt syrjempään.

BAALAK, pikari kädessä, ja BILEAM tulevat esiripun takaa.

BAALAK. Sinua kiitän, suuri tietäjä! Nimitä ketä tahdot auttajaksi, Sun kauttasi meit' auttaa kuka auttaa, Siis sulle juon.

BILEAM. Seis, Baalak kuningas! Otuksen pyytäjällä peljätät. Jos ansaa näytät, saalis säikähtää, Tiehensä puikahtaen. Leikiltä Nyt näyttää vehkehemme silkkiverkko, Niin luontevasti on se punottu: Elävä syötti himon sytyttää Ja saalis hukkuu hekkumoidessaan.

BAALAK. Yks airueista tuolla eksyi nuottaan.

BILEAM. Se kylliksi; ei muuta tarvita. Hän Simri on, tuo nuorin kolmesta. — Sen saattoi arvata. — Hän Kosbin kättä Sinulta kohta anelee. Se anna, Mut ehdoilla niin kallihilla kuin Kuningaslahjan antaa kuningas.

BAALAK. Niin laitamme, ett' Israelin voiman Ja rohkeuden hervaisee tuo nainen Ja jalopeurat muuttaa lampahiksi.

NAHSEN ja ELISUR tulevat naisten keralla vasemmalta.

NERGAL (Bileamille). Tuolt' Elisur ja Nahsen astelevat Käsikkäin naisten kanssa kumpikin.

BILEAM (kuninkaalle). Nuo kaks on himo pettänyt, sen näkee. Ja langennut on heikko lankeemuksiin. Nyt vaatia voit heiltä mitä mielit. Mut ensin atria ja juomat siellä. —

BAALAK. On iltaa kyllin kulunut, siis aika Pyhälle uhri-atrialle käydä on. Tien näyttää pappeus. Te muut Mun jälkiäni pöytään seuratkaa.

BILEAM (itsekseen). Nyt harhaan kuljenko? Vai oikein teen? Mut kansani mun tempaa — sitä seuraan.

Astuvat esiripun taakse, edellä Bileam, Omrin ja Nergalin välissä, sitten kuningas, jota seuraa muu joukko sekä soihdunkantajat. EBER ja KOOSAM ovat seuranneet syrjästä juhlamenoja; astuvat esille.

EBER. Jumalisuutta, kurko vie, en usko Kuin tautina tai taikauskona, Kun rehtinä se ilmestyy. Vaan pettuus Sen alla luikkii kavaltajissa. Mut ihminenpä tosi karvaan puhkee, Kun oikeaa hän noutaa luontoaan. Sen näet tuosta tietäjästä: tai'at Hän hylkäsi, kun voitti mitä etsi. Nyt maailmata tarjoaa ja nauttii Ja on kuin muut, jos hullump' ei kuin muut.

KOOSAM. Jaloa mieltä mittaat väärin kielin. Mies, vaikka hurskas, on tok' ihminen Ja heikko eksymystä välttämään, Jos eksyikään — se meistä näyttää niin, Kun ymmärrämme pientä saivarrella, Vaikk' emme näe suurta pohjavirtaa. — Kenties hän nauttii kuin ei nauttiskaan.

EBER. Tuo vanha heikkoudensaarna heitä. Se heikontaa vaan meitä heikommiksi. On paras tunnustaa, ett' ihmisestä Vaan hoidolla ja kurill' ankaralla, Kuin ratsustakin, tehdään kelpo kalu, Tai myönnyttää, ett' oltakoon mit' ollaan, On siivetönnä toki turha lentää. — Nyt räpyttävät tuolla allikossa.

KOOSAM. Sun kaltaisesi kylmä talvirinta Ivalla kohtelee vaan innostusta, Sen vastakohtaa, väsymystä, muistain.

EBER. Niin ilmaun kuin luonnostani olen. En noita höyryhattuja voi sietää.

KOOSAM. Ja tätä paremmast' et tahdo tietää. Et usko etkä toivo edistystä.

EBER. En, muuta kuin maan luonnon viljelystä. Jos valtiota juoni puoskaroi, Se parantaa tok' ihmistä ei voi. Sinunkin uskos hukkui tietäjään.

KOOSAM. Jos hukkui — kenties — kenties ei. Mut jos, Niin luontoani seurasin kun uskoin. Sit' uskoa ja rakastaa vaan voi. Mihinkä iskee mielen innostus.

EBER. Nyt väistymme. Täält' emme opi uutta. Vakoova silmä tuolla vartioi Ja vierait' epäluulo täällä kohtaa.

Menevät.

1:NEN VARTIA. Nuo eivätkö lie jotain roistokansaa.

2:NEN VARTIA. Kuin mekin, arvelet, joit' ei voi päästää Iloihin ylhäisten ja taivahisten, Kun meillä ylhäistä ei ystävää, Jok' ostais pääsyluvan pitopöytään — Me ulkonaisen pimeyden lapset!

1:NEN VARTIA. Niin maalliset kuin taivaan ruhtinaat Vaan valittunsa kestiin kutsuvat. Ei meidän miehet sinne pääse, ei. Kirottu olkoon taivas sekä maa!

2:NEN VARTIA. Baal auta! Täällä tohdit kirota! Jos tietäisit kuin vanha Baalin pappi Kuvaili koston liekkijärveä, Ikuista kuolon merta.

1:NEN VARTIA. Kerro tuosta!

2:NEN VARTIA. Hän kertoi — mutta tääll' on pimeä. —

1:NEN VARTIA. Mies, lausu mitä kertoi!

2:NEN VARTIA. Kuulehan! Tulinen järvi on kuin Kuollutmeri, Niin jylhän kolkko, musta, kamala. Siell' asuu kurko, loiskii liekkiä, Niin lekioittain apupeikkoja Hän tuuleen tuoksuttaa. Ne lentelee Ja vinkuu, ulvoo, puskee, myrskyää.

1:NEN VARTIA. Niin, puskeeko?

2:NEN VARTIA. Niin puskee.

1:NEN VARTIA. Kurko vieköön! Nyt ymmärrän, miks' iso baasanhärkä Vihoissaan puski orjan kuperkeikkaa.

2:NEN VARTIA. Ei siinä kaikki.

1:NEN VARTIA. Jatka kamalaa!

2:NEN VARTIA. Niin julmat koukojoukot lentelevät Tai väijyksihin piilottuvat luoliin Ja rotkoihin tai miss' on kolkkoa, Kuin täällä. —

1:NEN VARTIA. Kerro oikein miehekkäästi!

2:NEN VARTIA. Ja, ja — mut siirry, veikko, lähemmä! — Jos vasten valtoja ken kapinoi, Jos vaikeroi ken orjansyntyään Tai jumalien laitoksiin ei tyydy, Vaan pakkokuorman alta ylös pyrkii, Niin silloin —

1:NEN VARTIA. Mitä? Sano!

2:NEN VARTIA. Ka-ka-karkaa Tuo pahan valtajoukko ihmiseen, Nujertaa niskat, tuottaa tautia Tai muuta kurjaa eläimiin ja lapsiin. — Niin kertoi Baalin pappi. — Herrassaan Nyt nukkuu hänkin, kiitos kuninkaan!

1:NEN VARTIA. Niin, kiitos olkoon! päästiin pahasta, Jos päästiin — kyllä riittää valtoja! Ja elämä on julmaa pakkoa.

2:NEN VARTIA. Niin, pakko on jaa, pakko.

1:NEN VARTIA. Tullaan, seis!

SIMRI, NAHSEN ja ELISUR tulevat.

SIMRI. Hän voitti mun, hän asuu minussa.

NAHSEN. Tuo velhotyttö hylkää, Simri, jo!

ELISUR. Jo kylliksesi häntä hyväilit. Pakananaista käyttää Herran kansa, Kuin erämaassa palkka-aasia: Sen jättää tielle tarvittuansa Tai tappaa säälistä ja hiekkaan hautaa.

SIMRI. Noin rikkihurskas Elisurko haastaa, Ett' ihmiskansa vaan ois Israel? Elukka-avioonko yhtyi Mooses, Kun Midianin tyttäreen hän yhtyi?

NAHSEN. Hän uskoton ei ollut niinkuin nuot. Jehovan kansaa vaan on uskonkansa Ja uskovaisiin rakkauden lupa. Muut noitia on Bileamist' alkain, Sen todisti tuo viini, jota joimme: Himoja siitä longerteli vatsaan Kuin käärmeitä — nyt siellä reutovat.

SIMRI. Kun laki kieltää yhtymästä noitiin Ja elukoihin — mitä teitte tuolla Te, pyhät miehet, syrjäkammioissa? Lainoppiako teille noidat neuvoi?

NAHSEN. Hän pilkkaaja on.

ELISUR. Kivitettävä!

SIMRI. Meit' eikö paina sama synninkuorma? Te himon liiton tuokioksi teitte, Minua kiehtoo — tunnen jotain pyhää — Se kuolemankin uhalla mun valtaa.

NAHSEN. Lumous täällä vallitsee.

ELISUR. Ja syy On meidän niinkuin hänen.

NAHSEN. Hyvällä Yrittäkäämme häntä vieroittaa, — Veljemme, Simri, muista Kooran surmaa! Hän niskoitellessansa nurin niskoin, Kuin hurtta, liekkikaivoksehen syöstiin Ja omat veljensä vei mukanaan.

SIMRI. Kun rakastan, en pelkää kadotusta.

NAHSEN. Jos rakastaisit, kaikk' ois luvallista. Mut tunnustele tuota noidan nuolta, Siit' eikö syttynyt vaan himon liekki, Niin saastainen ja halpa, että löyhkän, Kuin spitalin viet Kosbin kanssa leiriin.

SIMRI. Siit' auta, Jehova! en tahdo vaaraa. On mulle kansani kuin teille kallis. Mut eroittaa ken liekin liekistä?

NAHSEN. Kun vieras liekki vieraalt' alttarilta Jehovan silmissä on kirottu, Ja naisen uskottoman sydän myöskin On vieras alttari, niin lempesi, Kun sieltä syttyi se, on kirottu.

ELISUR. Jehovan suulla Nahsen haastelee.

SIMRI. Tuo oisko minun uskoani! KOSBI tulee. Hän! Te väistykää! Tää taistelu on minun.

NAHSEN. Mut valvo!

KOSBI (pysähtyen perälle). Täällä Simri ruhtinas! Noin erikseen! Ja miksi alla päin, Kuin voitettu, vaikk' olet voittaja? Jo nousee pää, jo ryhti korkenee. Mun intoani yllyttää tuo kotka.

SIMRI (itsekseen). Noin ylväs kauneusko kirottu? Ja uskotonko? Ei! Hän rakastaa — Ja Israelin miestä! — siis hän uskoo.

KOSBI. Minua väistyitkö?

SIMRI. Kuin väistyy Väkevän virran juovaa heikko uija Tai siipirikko lintu ampujaansa.

KOSBI. Jok' ampui sua, hän myös hoivaa haavas Ja rinnallasi lähtee lentohon.

SIMRI. Mut molemmat jos nuoli yllättää?

KOSBI. Ken tohtisi sen meihin lennättää?

SIMRI. Sen tohtii peljättävä pelvoton, Hän väijyy meitä, täälläkin hän on, Tuo Israelin Herra.

KOSBI. Säikytät! Ne kumppanisi on nuo väijyjät.

ELISUR (erikseen Nahsenille). Me tänne toimetkaamme kuningas Niin häirimme tuon käärmekiimailun.

Menevät.

KOSBI. Jo poistuvat. — Mut ethän rakasta!

SIMRI. En? Minäkö en? Sinua rakastan, Kuin kosto kuolemaa.

KOSBI. Noin kamalasti!

SIMRI. Niin ihanaa on koston uhrityö! Kun miekan antaa suuri Jehova Ja käskee: sorra, tapa, polta, ruhjo! Niin kansat, kaupungit me kukistamme Ja maa on meidän.

KOSBI. Eikö rakasta Rakastajoita sinun jumalas?

SIMRI. Jos oisit, Kosbi, Israelin tytär!

KOSBI. Maan kansoja hän eikö valloita Sun kauttas omikseen, kuin minut nyt? — Niin kerrottu on. — Eikö omiaan Hän rakasta kuin isä? — Moisen isän Edestä kanssas liekkiin juoksisin!

SIMRI. Sin' olet minun. Painu rinnoilleni! Sun kanssas kestän tuhat kostoa. Noin olet kaunis täynnä rakkautta.

KOSBI. Vait! — hiljaa! — Suo mun sieluus kurkistaa: Näen onnestamme ihanata unta, Niin kauheasti ihanaa: Meit' untuvoipi vuoteet, pehmeät Kuin haahkan höyhen, sypressien alla. Verehen veri, liha lihaan yhtyy Ja hekkumahan sielu sammuu tuikahtaa.

SIMRI. Mut syttyy taas, lekottaa liekissään Iäti niinkuin temppelvalkeat Pyhyyden alttarilta Jehovalle. — Noin haaveksien olet hurmaava! Mun sieluni kuin mustaan tähtiyöhön, Sun pohjattomiin silmihisi hukkuu.

KOSBI. Jotakin äärimmäistä himoitsen. Vie minut kostamaan tai kärsimään, Syvyyden kuiluhun tai korkeuksiin. Vie kosteikkohon hedelmälliseen Tai hiekka-erämaahan autioon, Elämän hekkumaan tai kuolemaan — Sinua seuraan.

SIMRI. Nouse! lähtekäämme! En epäile sun lentokuntoas.

KOSBI. Vaan muista — antaa voi mun kuningas. Nyt hän on isäni ja isäntäni. Hän tulee.

BAALAK ja BILEAM tulevat.

SIMRI. Tässä morsiameni! Kuningas, suo hän palvelijallesi!

BAALAK. Noin kallist' en sun luullut vaativasi. Hän pojalleni kihlattu jo on. Siis myöhään pyydät.

SIMRI. Itse vannoi hän Minua seuraavansa.

BAALAK. Naisen itse Vaan miehen minä on.

SIMRI. Hän enempi Tok' ansaitsee, noin kaunis, ylevä!

BAALAK. Isännän vallass' orjan ansio.

BILEAM. Kuningas kuunnelkoon nyt palvelijaansa. Ja rakkaudelle voiton sallikoon! Niin, kaksi nuorta yhteen liittäen, Vihimme sovintoon myös kaksi kansaa. Ja tuota yhtä, suurta ainoaa Molemmat kansat kerran palvelee. Itsekseen. Jos kuitenkin tää temppu meitä auttais, Ja Hän, tuo korkein, hyväksyisi sen! Niin Moab pelastuis ja Israel, Niin voittais oikeus ja — minäkin!

BAALAK. Tuot painavia syitä, tietäjä. Ja sovintohon altis Moab on. Jos Israelin airut leirihinsä Siis viedä tahtoo lahjan kallihin, Niin luona alttarin nyt vannokaa Kautt' ylimmäisen, jota palvelette, Ett' ainiaksi rauha vallitsee Välillä Moabin ja Israelin! —

SIMRI. Sen vannon!

BAALAK. Mutta muutkin airuet!

NAHSEN (erikseen Elisurille). Jos emme suostu, meidät perii paha.

ELISUR. Jos suostumme, niin meit' ei peri hyvä.

NAHSEN. Ken tänne suostuu, täällä suostukoon.

ELISUR. Siis suostumme.

NAHSEN. Kun täytyy, suostumme.

BAALAK. Sen vannotteko, Israelin miehet?

NAHSEN, ELISUR ja SIMRI (oikea käsi ylettynä). Sen vannomme!

BAALAK. Nyt soikoon pasunat Ja sympaleet ja rummut raikukoon! Kirottu olkoon liiton rikkoja, Vaan siunattu ken täyttää sanansa!

BILEAM (valaen alttarille juomauhria, joka lemahtaa tuleen). Yletköön taivaalle kansamme kiitos Ja vuotakoon siunaus meille! Ylentäen kätensä Simrin ja Kosbin yli. Teit' yhdistäköön kansain sovittaja Ja rakastaja kaiken ihmissuvun!

KOSBI. Nyt, Simri, aikojen ja maitten ääriin Sun kanssas hurjan ratsun seljässä!

SIMRI. Nyt kiiruhdamme Israelin leiriin: Mies tehtävästään ei voi väistyä.

NAHSEN. Pois laske, Baalak, palvelijasi nyt: Meilt' Israel jo vartoo vastausta!

BAALAK. Valitse, Assar, miehet saattamaan Näm' urhot kunnialla virran luo. Te, neitseet, Arnonille seuratkaa Ja seppelöikää morsian kukkasilla.

KOSBI. Niin, tuoreill', uusilla — ei kuolevilla!

BAALAK. Nyt laita, Assar, Israelin leiriin Vakooja tarkka, joka astaitsee, Kuin Kosbia on siellä kohdeltu! Jos häijysti, niin Midianin miekka On valloillaan ja valmis kostohon.

BILEAM. Jos rakkauden liitto rikotaan, Mun käteni myös silloin irti on. Ja silloin riennän Midianin leiriin.

OMRI. Sinua seuraan.

NERGAL. Puolestas voin kuolla!

BAALAK. Hääriemua nyt soitto ilmaiskoon!

Lähtevät, soihdunkantajat seurassa.

BILEAM. Nyt työnsin uuden voiman vyörymään. Se minne vierii, mitä vaikuttaa, En aavista nyt — aika näyttäköön!

Väliverho.

* * * * *

Israelin leiri. Telttoja. NAHSEN, ELISUR. JOUKKO KANSAA heidän ympärillään.

1:NEN MIES. Sovinnonko teitte? Hyvä. Missä lunnaat?

JOUKKO. Kultaa! Kultaa! Missä kultaa?

2:NEN MIES. Selitä, Juudan suvun päämies, sinuun luotamme!

1:NEN MIES. Niin, me luotamme sinuun, kerro!

NAHSEN. Siis vaietkaa ja kuulkaa kertomusta! Kuin tunnette, on Moab voimakas, Sotainen rosvokansa. Vaikeaa Sen kanssa oli sovintoa tehdä Ja kauan tingimmekin ehdoista. Ei kullast' ollut kysymystäkään: Se saastaista on heillä, tiedätte.

LEEVILÄINEN. Se Herralle ois voitu pyhittää.

2:NEN LEEVILÄINEN. Niin pyhittää.

NAHSEN. Kuin sanon, sovinto Nyt tehty on ja kestää tehtynä, Kun sanamme on Israelin sana.

LEEVILÄINEN e kestää. Pyhä olkoon sanamme!

ELISUR. Mut pahinta viel' ette kuulleetkaan!

RUUBENILAINEN. Elisur, kerro sinäkin!

ELISUR. Siis kuulkaa! Jos ihmisiä siell' ois ollutkin! Mut velhojen kanss' saimme taistella: Niill' oli paulat senkin seitsemät, Niin taiten viritetyt, juonikkaat, Ett' itse enkelin ois eksytelleet.

RUUBENILAINEN. His, kuulkaa miehet!

ELISUR. Ja velhoin päämies itse belzebubi — Sen nimi — no, mut itse belzebubi Hän oli, Eufratilta kotoisin.

ERÄS JOUKOSTA. Hei, kuulkaa! Belzebubi!

ELISUR. Niin julma, että ihmisluonnon muutti Hän kuumaksi ja hourupäiseks' aivan — Hän, näet, juotti jotain kiimajuomaa — Niin langetti hän Simrin, veljemme!

ERÄS JOUKOSTA. Hän miss' on? Simri!

ELISUR. Kerron, kuunnelkaa!

SIMEONILAINEN. Nuo roistot möivät Simrin, huomatkaa! Heit' elkää uskoko!

ERÄS JOUKOSTA. Mooseksen luo heti!

LEEVILÄINEN. Ei, Elieserin luo!

NAHSEN. Te rauhoittukaa, Niin jatkan!

1:NEN MIES. Jatka, Juudan suvun pää! Me luotamme.

NAHSEN. Jäi Simri virran luo. Mut kohta tääll' on hän ja rinnalla On Midianin tytär, ruhtinatar, Hänellä vaimona.

LEEVILÄINEN. Niin, vaimonako? Sanoitko vaimona? O, itkekää, Te Israelin tyttäret! — Nyt joutuin Elieserin luo!

ERÄS JOUKOSTA. Ei, Mooseksen luo!

2:NEN LEEVILÄINEN. Hän kivitettävä on!

SIMEONILAINEN. Itse olet! Te Leevin pojat Israelin syötte Ja hukutatte!

ERÄS JOUKOSTA. Iske häntä, iske!

Koko joukko väistyy näkyvistä, toiset nyrkkisillä. Edellisten keskustellessa on JOUKKO NAISIA ilmestynyt näyttämölle. SIMRI ja KOSBI lähenevät.

1:NEN NAINEN. Tuolt' astuvat! — noin korskat käynniltään. Se portto kantaa päässään kukkasia!

KOSBI. Rauha teille, Israelin tyttäret! — Eivät vastaa! — Miksi itkevät? — Mikä murhe heillä on? Sano, Simri! — Miksi eivät tulostani iloitse? — Halveksivatko minua? Sano heille, että isäni on ruhtinas kuin sinäkin! Sano että ansaitsen sinut — rakastan sinua!

SIMRI. Nähkää morsiantani, Midianin helmeä! Ihana kuin Raakel, uljas ja älykäs kuin Mirjam — kaunistus Israelin! — Nuo houkot riemuhetkell' itkevät.

1:NEN NAINEN. Noin pöyhkeilevät Herran edessä. Ei voi täst' olla kosto kaukana.

KOSBI. Nuo jotain katkerata hautovat.

SIMRI. He viihtynevät kyllä aikanaan.

KOSBI. Niin kolkkoa! minua värisyttää! Pois täältä vie, niin kauas, kauas, kauas!

SIMRI. Ei Kosbi, ei: on täällä kansani. — Syleilyni sun jälleen lämmittää. Kas tuolta isä vanhukseni astuu. Hän meit' ei hylkää.

SAALU. Nuoret huimapäät Vaan koston tuntevat, ei rakkautta. Tuo käypä sakka vielä viinittyy. Minulle ikä toisin opetti. — He täällä ovat — rauhan terveiset! Syliini juokse, Simri poikani, Ja tyttäreni myös, en teitä hylkää! Olette mun, suon teille anteeksi. Jo kuulin kaikki, elkää kertoko. Majaani menkää, siellä hallitkaa.

SIMRI. Oi, kiitos, kiitos, isäni! sun tunsin.

KOSBI. Noin armas isä sinulla on, Simri. On jumalasi varmaan yhtä hellä.

SAALU. Käy, lapseni, hänt' opi tuntemaan.

Menevät.

1:NEN NAINEN. On siinä isä kultaa! muutenkos Noin lapsi kasvais jumalattomaksi.

2:NEN NAINEN. Mies velhon löysi — noiduttu hän on. Tuon naisen silmistä sen huomasi: Niist' iski ilmaan jotain liekin moista.

3:AS NAINEN. Ei mitään! Muistan silmät Mirjamin: Paloivat nekin, kun hän innostui.

1:NEN NAINEN. Se toista oli! sinä vanha naakka! Jumala sinut korpeen tappakoon! — Tuo velho Mirjamista muistuttaisi Taas Saalu tuoss' on.

SAALU. Tässä vartioin. Mun harmaa pääni heitä suojelkoon. — Mik' on tuo melu, julma karjuna? He vyöryvät kuin myrsky vimmatusti Ja vainon henkeä vaan puskuvat, Kuin Siinain kurkku ruhkaa puhkuaa. Näenkö? — tuolla! — Koston jumala! On Pinhos siellä! Herra varjele Mun huonettani, suojaa lapsiani. Seis, Pinhos!

PINHOS. Kuka tohtii?

SAALU. Harmaa vanhus, Jok' armoasi kerjää rakkaudelle: Sun kauttas syttyi kostonliekki leiriin.

PINHOS. Se syttyi Herran alttarilta.

SAALU. Seis! Tuo himo polttaa Simeonin huoneen.

PINHOS. Sen himo poltti jo, nyt hiilet korjaan. Miss' ovat Herran vihan astiat?

2:NEN NAINEN. Majaansa tuonne heidät Saalu vei.

PINHOS. Pois väisty, kurja vanhus!

SAALU. Armahda Mun lapsiani, Pinhos, armahda!

PINHOS. Noin Herraa kiusaat, tyydy, vaikene Ja muista, että kieltää Jehova Pakanakansain vaimot kansaltaan.

SAALU. Kun täällä huudan, vuoret vastaavat, Kovempi oisko nuori sydämmes? Vie laumastani sata lammasta, Sovintoverta niistä vuodata: Vie kaikki virhittömät karjastani, Mut säästä huonettani, lapsiani!

PINHOS. Mä vannonut heill' olen kuoleman!

SIMEONILAINEN. Oi Pinhos, tuolle korvas kallista!

ERÄÄT. Armahda, Pinhos!

MUUT. Ei! He kuolkoot!

ERÄÄT. Te kuolkaa, rosvot!

MUUT. Itse rosvoja!

SIMEONILAINEN. Tuost' annan!

(Tuuppaa nyrkillään erästä).

ERÄS. Maksan takaisin! — He kuolkoot!

MUUT. He kuolkoot!

SAALU. Tässä vanha rintani! Se verenjanoanne sammuttaa. Tuo keihääs iske sydämmeeni! — Lyö! Mun vanhan kuolla, nuorten elää suo.

PINHOS. Pois, kurja vanhus! Toista toinen ei Voi sovittaa. Ken rikkoi lihassaan, Hän lihassaan saa itse sovittaa. Siis kuolkoot!

Ryntää Simrin telttiin: Saalu sortuu jalkoihin.

MUUT. Kuolkoot!

Menevät.

SIMEONILAINEN. Simri eläköön!

ERÄS. Vait, miehet! muuten kosto kimmahtaa Miehestä mieheen.

SAALU. Nouskaa, lapseni! Kapina! Nouse, Simeonin huone!

PINHOS (palaa). Kas tässä Herran keihäs! — Herranko? Niin, Herran! Herran oli kostotyö. Nuo kaks yht'aikaa kuoli hekkumassaan: Lävisti keihäs, veret yhteen juoksi. Uh!

Etempää teltistä törmää ulos SIMRI, miekka kädessä. KOSBI seuraa, mutta kaatuu teltin ovelle.

SIMRI. Auttakaa! ma kuolen!

Kaatuu.

SAALU. Poikani! Mun armas poikani!

Vaipuu Simrin ruumiille.

PINHOS. Ken kapinoi, Hän kuolkoon! Tulkaa, Herran sankarit! On Kosbin kansa vielä kostamatta: Valamme kautta Moab voitti rauhan, Tok' ei sen kaksoissisar Midian. Aseihin! Murhaa Midianille!

KANSA: "murhaa! murhaa!"

Lähtevät.

SAALU. Mun poikani! Oi armas poikani!

VIIDES NÄYTÖS.

Midianilaisten leirin tienoo erämaassa.

BILEAM ja ZUUR.

ZUUR. Sanoitko kuollut? Kosbi murhattu! Minulle tehty kaksoiskavallus: Mun Moab petti, sorti Israel, Möi surman suuhun Eglon lapseni, Tuon ainoan. — Hän oli tytär vaan, Mut kallis mulle, liki sydäntäni. Hänestä toivoin paljon voittavani, Nyt menettänyt häness' olen kaikki.

BILEAM. Ei Eglonin, vaan minun oli syy: Minua Baalak totteli, kun Kosbin Hän antoi Israelin miehelle. En julmaa naisen murhaa toivonut, Vaan rakkautta varroin rakkaudesta. Niin Moabin ja Midianin uskoin Pelastavani, mutta murhasin Sun tyttäres ja rikoin kaksoiskansan. Nyt palvelijasi olen — vaadi kosto! Sinua seuraan sotarintaan, mutta, Jos annat, otan kädestäs myös surman.

ZUUR. Sinäkö syypää? Sulle tytärtäni En antanut, vaan Eglon ruhtinaalle. Mut Israel jos tappoi lapseni, Niin kuolkoon murhaaja, mut sulle rauha. Vihaiset tuulet, tuokaa turmiota, Aromaan myrskyt isää rankaiskaa, Jos lapsensa ei kuolemaa hän kosta, Jos Zuurin keihäs väistyy vihollistaan. He kohta tääll' on, sanoit?

BILEAM. Raju-ilma Niin raivosti ei metsää tuiverra, Ei rohkeammin ukkonen syö puuta Kuin karkaa kimppuhusi Israel.

ZUUR. Mut Moab rauhass' on?

BILEAM. On rauhassa, Kun Israelin liitto sitoo sen. Se laiskehtii kuin aasi syötetty.

ZUUR. Niin yksin heitetty on Midian, Kuin vaimo, johon mies on kyllästynyt, On korpeen ajettu ja rosvotaan. Mut mies on toki Midian, ei vaimo. Se tietänsä ei yksin käydä pelkää. Ja meitä seuraat, tietäjä?

BILEAM. Täss' annan Sanani, käteni ja sydämmeni.

ZUUR. Siis jumalasi meitä auttakoon. Nyt kostonmiekka kohtaa rikkojat Ja surmaan suistuu Israel, kun sinun Sanasi kansaa haltioi. Nyt leiriin! Hoi urhot! rohkeutta!

Lähtee.

BILEAM. Uljas mies! Jos tahtosi vaan olis kansas tahto Ja minäkin jos ehjä, sointuisa Kuin ennen. Nouse voimanhenkeni, Minussa Midianin vahvuudeksi, Kukistaakseni kansain teurastajan Ja veljet veljiin yhdistääkseni! Minussa nouse! OMRI tulee. Tuolla Omrini! Hän viel' ei hylkää mestariansa.

OMRI. Sitäkö voisin?

BILEAM. Terve, poikani! Mihinkä Nergal jäi? Hän vannoi Minua seuraavansa kuolemaan, Jos tarvitaan. Nyt missä viipyy?

OMRI. Oi! Sanoa hävettää ja säälittää Sinulle suoraa oppilaastasi Niin kuin on totta.

BILEAM. Kerro totta vaan! Suun tahraa valhe, mielen eksyttää Ja pahan muuttaa vielä pahemmaksi. Siis totta kerro, luontees lainaa värit.

OMRI. Baal-Peorista lähtiessä Nergal Niin kauan näytti mieltä rohkeaa, Kuin sodan entehist' ei totta kuultu. Vaan kuultuaan, ett' Israelin uhka Todella kääntyi rankaks' kostotyöksi, Hän päätöksensä söi ja arveli: Elämä maukkaampi on kuin kuolo, Kun oma aatos taisteluun ei johda. Niin voiton, jonka neuvojesi kautta Sai Moab, päätti hyödykseen hän käyttää Ja niinkuin kaarne myrskyn uhatessa Pujahtaa torniin saalist' ahmimaan, Niin Nergal pyysi Baalak kuninkaalta Pyhillä alttareilla uhrit hoitaa Ja palkan nostaa. — Pappi on hän nyt Ja palkkaa nauttii.

BILEAM. Miks'et lähde myös? Etuja sulle Baalak tarjoaa. Miks' seuraat miestä, jota aate hurmaa? Jok' etsi valtaa eikä tyydy valtaan, Jok' etsi rauhaa, mutta voitti myrskyn, Sisäisen liekkimyrskyn haikean, Nyt etsii verta, ulkomyrskyä Sisäisen sammutteeksi. — Pakene!

OMRI. En, kun en voi, ei salli luontoni. Sinua vaan se vaatii seuraamaan.

BILEAM. Mut kuolla saat kuin uskollinen koira, Jok' isäntänsä kohtalost' ei luovu.

OMRI. Isäni, isäntäni, kaikkeni, Mun elämäni aatos olet sinä.

BILEAM. Syleilen sinut omakseni, Omri. Meit' auttakoon Hän, jonka liitoss' elin, Jos hänkin ei lie lyhytkätinen, Yrittelijä, keskenheittäjä Ja keskeneräinen kuin ihminen, Vuostuhansien kesytettävä — Hän auttakoon tai taivas yllemme Romahtakoon kuin raskas templin kaarros! Noin uskollisna riennä tuonne leiriin, Sytytä ilmi liekkiin Midian! Nyt mene! (Omri lähtee) Varron liiton uudistusta, Pyhyyttä kuulustelen povessani. Ei vastaa hän, on vaiti. Hengen silmä On sotkettu. Tuo silmä, ennen kirkas, Totuuden ilmaisi kuin tyyni järvi Kuvastaa selkeästi maan ja taivaan. Pimeessä hoippuvat nyt askeleeni, Niin ennen vakavat, nyt epävarmat. Ja kesyttömät, raa'at luonnonvoimat, Nuo synnit, joita ennen kuoletin, Kun Ylimmäisen liitost' imin voimaa, Nyt inhan uhkatyöni aukosta Heräävät tainnoksistaan, sylkevät Kuin käärmeet kuolettavaa myrkkyään, Ett' entisyyden hedelmöivä hyve, Jumalanvilja, hukkuu syntitulvaan.

ENKELI näkyy.

BILEAM. Vakooja tuolla. Ryntää enkeliä vastaan ojennetuin miekoin. Väisty kuolemaa! Pois tieltä!

ENKELI. Tieltä hetken taikojen Ei siirry suuret ajan rattahat, Seis, harhan mies, ja huomaa tiesi pää!

BILEAM. Mun tieni ylttyy läpi aikojen, Niin pitkälle kuin ihmisyyden tie. Vakooja lienet, riisu miekkasi Ja vihas ilko alastomaksi! Tapella tahdon, voittaa taikka kuolla.

ENKELI (lyöpi miekan Bileamin kädestä). Masennu maahan rikostesi alla Ja tunne Herran voiman puuskaus.

BILEAM (polvistuu taantuen). Pyhyyden mies, suo kuulla palvelijas!

ENKELI. Seis, mies, ja vastaa, kysyn sulta: Tunnetko allas kallion?

BILEAM. Sen tunnen.

ENKELI. Mutta henkesi On peruskallionsa hyljännyt. Vakuutuksensa liittokirjan myönyt.

BILEAM. Soraksi murtaa aika kalliotkin, Uus ajan vaihe vanhat liitot ratkoo.

ENKELI. Mut uskosi?

BILEAM. Myös Israelin usko, Kuin ahdas juhlavaate hyljätään, Kun oikea ja nurja puoli tyyten On likainen ja nukkavieruna.

ENKELI. Kun viisaudestasi ylpeänä Sä muita tuomitsit, mut itses säästit, Niin ryönän kynnyksestäs sisään päästit.

BILEAM. Jos pantais yhteen kaikki tuhmuuteni, Mit' olen elinpäivinäni tehnyt, Ja syötettäis ne mulle yhtä aikaa, Niin lopuks iäkseni hullu oisin. Mut kuitenkaan — en voinut tehdä toisin.

ENKELI. Totuuden petit.

BILEAM. Totuus petti mun. Miks antoi rakkauden, jota sortaa? Oliko syyni, että rakastin Omaani, kansaani kuin Mooseskin? Oliko synti Kosbin rakkaus? Miks sorrettiin hän? Miss' on oikeus? Vihani soimaa korkeuden kättä: Hän tielle taluttaa ja kesken jättää, Haluja antaa, tarmon turmelee.

ENKELI. Sun suusi itse Herraa kiroilee. Hän näkee syvälle ja tähtää kauas, Nykyiset tuomii tulevihin nähden. Miks annoit vakuutustas tinkiä? Sun kuolla täytyy eksymystes tähden.

BILEAM. Mua väärin tuomit. Eikö hengestäni Totuuden lähdesuoni vuotanut?

ENKELI. Elämän valtameren sulkenut On sulta väärä tekos.

BILEAM. Tappavainen Ja julma on tuo uhkatuomios. Vuort' olinko ja vettä? Enkö lihaa Ja verta ollut, joka tuntee, tahtoo? Ja enkö ennen kansan syntein vuoks Syvästi surren paljon kärsinyt, Ett' usein itkin, tunsin tuskia Ja uhrivalmis olin joka hetki, Kun Herran voima asui lihassani. Nyt sortuneena minut hyljättäis!

ENKELI. Suur entisyys ei nykyisyyttä auta. Sun kuolla täytyy taikka pakene Ja Midianin leiri jätä!

BILEAM. En Voi pelkurina juosta, väistyä, Tai elämätä sulta kerjätä, Vaan uhkamiekan nostan miekkaa vastaan: Voin kaiken kaikkeni ja henkeni Vapaasti totuudelle uhrata. Pahuutta, vääryyttä ja syntiä Enempi kammoksun kuin kuolemaa. Ja kuitenkin, jos hyve jäykistyy, Sen kuort' en malta jättää murtamatta. Jos totuus kahleelt' tuntuu, rikon sen. Ja nuorteata, lämmint' elämää Himolla etsin. Siksi luovuin Ma viittatiestä.

ENKELI. Siks' et kuolemaa Voi välttää. Jollei armontarjous Sinulle kelpaa — ota kirous!

Lähtee.

BILEAM. Jos elämä näin loppuu, nauran sille. Siis terve, kuolema! Jo pilvi nousee, Jo myrsky uhkaa, läikkyy salamat. Ihana myrsky! Kirkas ukkonen, Poveeni iske! — Kuoltuani jatkaa Ma tahdon kesken katkaistua matkaa.

Lähtee paljastettu miekka kädessä. Hätäisinä juoksee kantamuksineen vaimoja, lapsia ja vanhuksia, huutaen: "Vihollinen! Murhaaja! Kostoa! Auttakaa!" Israelin sotatorvi kuuluu. Myrskyä. Israelin sotajoukko, PINHOS etupäässä, astuu esille.

PINHOS. Te säälimättä kaikki tappakaa, Mut itse Jehovahan luottakaa!

JOUKKO. Sen teemme.

PINHOS. Te näitte kevättulvan Jordanissa: Se paljon vanhaa murti mennessään.

JOUKKO. Sen näimme.

PINHOS. Niin tekin vanha maahan ruhjokaa, Ett' Israelin kevät nousta saa.

JOUKKO. Sen teemme.

PINHOS. Te näitte kuinka Kosbin kavaluus Langetti Israelin ruhtinaan.

JOUKKO. Sen näimme.

PINHOS. Jokainen Midianin ruhtinas Langettakaatte miekan terällä.

JOUKKO. Sen teemme.

PINHOS. Te näitte kuinka Moab pelastui, Kun Bileam keksi petollisen juonen.

JOUKKO. Sen näimme.

PINHOS. Siis eteheni Bileam laahatkaa, Jos elää taikk' on kuollut. — Vannokaa!

JOUKKO. Sen vannomme.

PINHOS. Nyt joukot kahtia! Te oikealta Midianin leirin päälle rynnätkää, Vasemman kyljen valloitamme me. Kun torvi soi, niin huuto päästäkää, Niin raikea, ett' itse taivas aukee, Jehovan silmä joukkoamme kaitsee. Kas niin, te sinne, tänne me!

Lähtevät. — BILEAM ja MIDIANIN PÄÄLLIKÖT joukkoineen.

BILEAM. Pakolaisjoukon huomasitteko? Se Israelin koston alta juoksi, Apua huutaen, kuin lentohiekka Tohisten vyöryy arotuulen alta.

ZUUR. Tuon huomasimme. Kelpaahan sen voittaa Kenelle luonto suostuu puoltajaksi. Jos Israel ei kotkanvainullaan Niin oivaltaisi luonnonvoimia, Jos tulta, myrskyjä ja aaltoja Se Siinain enkeleilt' ei oppinut Edukseen käyttämään, ois voitto meidän. Nyt pelko valtaa joukon, surmanpelko.

BILEAM. Mik' aina tapahtuu, ei vahingoita. Mies viisas urhollinen on, ei pelkää Hän kuolemaa. Se jokahetkinen Tapaus luonnossa on. Uuden jakson Se kaiken olemisen vaiheiss' alkaa. On edistystä siis. Ei kadottaa Katoomatonta voi se. Itseään Elämä ei käy tyhjäks tekemään. Siis urhoutta, miehet! Elämää Ei sota riistä — voiton voipi riistää Ja vapauden, kuulkaa: — vapauden! Pois orjuus! — ennen kuolema.

ZUUR. On paise Pakottavainen rinnassani. Halpa On mulle elämä. Jos Kosbini Voin kostontiellä saavuttaa, niin terve, Ihana kuolo, mulle noutajaksi!

HUUR. Jokainen meist' on kuolemalle velkaa, Mut tuonpa summan kyllä ehtii maksaa. Niin kauan täytyy taistella kuin jaksaa.

EVI. Siin' oikein lausut. Elää pitää koittaa Ja elämästä nauttia ja voittaa.

REKEM. Viis nautinnoista! Midianin kansa Tarvitsee kyllä parhaat ruhtinaansa.

REBA. Viis ruhtinaista! Kansa eläköön!

KAIKKI. Kansa eläköön!

BILEAM. Päämies kun kansan hengestä on henki, Niin kansa häness' elää taikka kärsii. Siis päänne tuntekaa ja seuratkaa Hänt' uskollisna.

ENSIMÄINEN. Evi eläköön!

TOINEN. Huur eläköön!

KOLMAS. Ei, Rekem eläköön!

NELJÄS. Zuur eläköön! Hän uljahin on mies.

VIIDES. Vaan Reba reima mies on — eläköön!

BILEAM. Nyt kaikki ei, vaan yksi olkoon päämme. Kuin yksi mies kaikk' yhtä seuratkoon, Kun suuri yhteistyö on tehtävämme. Hän valitkaa ken syvimmästi tuntee Vihollisemme iskut rinnassaan. Päämiehen arvo hänelle on lääke Parantavainen. Hekkumoikseen hyökkää Hän kostotyöhön — häntä seuratkaa, Zuur johtajamme olkoon!

JOUKKO. Zuur eläköön!

ERÄS. Vie meitä taisteluun!

Jotkut murisevat tyytymättöminä.

BILEAM. Kun äsken leiriänne lähestyin, Näin merkin, joka vaalin vahvistaa. Sen kerronko?

JOUKKO. Se kerro, tietäjä!

BILEAM. Eteeni nousi Kosbi morsian, Verinen, valkovaippa kostotar, Vihoja säihkyi hänen silmistään, Kun verikeihään ojensi. Sit' ottaa Kun aioin — haipui hän kuin kangastus.

ZUUR. Hän, tyttäreni sulle näkyi? nouskaa! Verinen kostonkeihäs meitä johtaa, Sit' ynnä seuratkaamme!

JOUKKO. Seuratkaamme!

BILEAM. Tuolt' astuu hän! O, koston enkeli! Tuo keihäs isällesi! Ota, Zuur!

ZUUR. En näe häntä. Missä?

BILEAM. Tuolla, tuolla! — Hän haipuu taas. — Jo torven kuulette, Vihollistemme sotahuuto raikuu. Työ alkaa. Omri, seuraa taisteluun!

Ryntää oikealle.

OMRI. Kuin varjosi.

Seuraa Bileamia.

ZUUR. Nyt sodan huima henki Mun valtaa. Tuonne, urhot, rynnätkää!

Oikealta ja vasemmalta ryntää esille Israelin joukkoja. Taistelua.

HUUR. Ei, tänne! Tääll' on vastus. Väistykää! Tai survon jalkoihini rosvot.

1:NEN ISRAELILAINEN. Kuole, Vihainen koira!

HUUR. Sorru, sortaja!

ISRAELILAINEN. Tuoss' isku! — toinen! Juokse Gehennaan!

Huur kaatuu. Aseitten kalsketta kuuluu. NAHSEN ja ELISUR tulevat esille kiskoen mukanaan vanhaa maamiestä.

MAAMIES. Ai, ai, ai! auttakaatte! Päästäkää!

NAHSEN. Sen turpa paina hiekkaan.

MAAMIES. Auttakaa!

NAHSEN. Niin lakkaa huutamasta.

MAAMIES. Päästäkää! Poveni teille tyhjennän, jos hengen Minulle, vaimoille ja lapsilleni Vaan lahjoitatte.

ELISUR. Mit' on povessasi?

(Mies näyttää).

NAHSEN. Ah, kultaa, Elisur!

ELISUR. Ja hopeaa!

MAAMIES. Perheeni, karjani jos päästätte!

ELISUR. Maa Israelin on ja kaikki aarteet, Mut hyvällä kun nöyrryt, päästän sun.

NAHSEN. Pois päästä joutava!

ELISUR (sysäten niskasta). Kas tuossa — mene!

NAHSEN. Pyhyyden tähden, tästä tuppeen suu! On Pinhos kiivas lain vasara: Me kultaa riistimme, hän meiltä hengen Voi riistää.

ELISUR. Tämän syntitahrasen — Jos sotaryöstö onkaan syntiä — Sovinto-uhrilla on helppo pestä.

NAHSEN. Nyt joukkoon taas! Työ uljas pesköön tahrat!

Lähtevät.

BILEAM (haavoitettuna, nojaten Omriin). Suo minun sortua, muut taistelee. Ken tuossa? Huur! Jo hänkin kaatunut. Käyn pian luokses, Midianin mies. Väsyttää haavat, lepo tarpeen on. Istuu kivelle. Tähystä, Omri, väijy vihollista, Jos ryntää tänne, vielä koetellaan. Voin kättä nostaa.

OMRI. Siellä taistelee Ja hurjast' iskee Rekem — Reba kaatui, Tuo reima mies! Ah, julman ankarat On taivaan vallat!

BILEAM. Taisteleeko Zuur? Pää pystyss' onko?

OMRI. Zuurin joukkoineen Jo Pinhos kiertää.

BILEAM. Missä Evi on?

OMRI. Hän avuks rientää, huimast' ottelee, Vihollisia niinkuin heinää kaataa. Ah, varjele! — Hän takaa iskun sai.

BILEAM. Kirottu halpa salapurija!

OMRI. Yrittää nousta — kaatuu hurmeissaan. Zuur väistyy tänne päin ja Pinhos seuraa. Tääll' ovat kohta.

BILEAM. Miekkas paljasta! Tylyjen valtain kanss' on tässä työtä. Jos vääryyttä ei taivas harjoita, Elämän päivä seuraa kuolon yötä. Tuo elinhalu oisko turhuutta? Jos turhuutt' on se, mik' on vakava? Jos elinhalu eläviss' on turha, On vakavaa vaan hävitys ja murha. Ankara ukonjyry. En pelkää jyrinääsi, ukkonen! En lopu tähän. — Jospa loppunen? Niin taikka näin, en mitään mahda.

OMRI. Taas Kavala Pinhos kaatoi sankarimme! Zuur nousee, horjuu — riennän avuksi.

Lähtee.

BILEAM. Paloiksi Pinhos! — Varro Israel! Sun tyly virkapappeutes loppuu: Kun aikaihmistyvät kansat kerran, Jokainen tuntee lähteen rinnassaan Ja itse kuulee kuiskutukset Herran. — Valoa välähti! — Taas jyrisee. — Yö peittää maan.

PINHOS. Et väisty kauemmas: Sisääsi työnnän keihään verisen.

Zuur kaatuu. Pinhos pysähtyy hetkeksi käsi otsalla.

ZUUR. Pakene, Bileam!

BILEAM. Kaatunutko Zuur! Tuo Midianin pylväs ainoa. Nyt nouse, miekkani! Omri taistelee suojellakseen Bileamia. Noin taistellaan! Teet oikein, Omri! Tuonpa apuni. Omri saapi erään Israelilaisen keihäästä syrjäpiston, kaatuu. Ah! Hänkin sortuu! Uskollisin mies! Täss' yksin seison minä, kansaton. — On kansaton ken hengenheimoton. — Näen loppuni. On kaikki raunioina. Mit' etsin, toivoin — kaikk' on rauennut. Elämä, joka kuolemassa voitat, Sun suuruutesi valtaan heittäyn!

ELISUR. Kas tässä mies! Täm' on se noituri! Hänellä juonten rihmarulla on.

NAHSEN. Hänt' elä tapa! Pinhos tuomitkoon! Tulehan, Pinhos!

PINHOS. Irti päästäkää! Hän puoltakoon, jos voi, mies miestä vastaan.

BILEAM. Kavalanhurskas salamurhaaja! Pyhyyden tahra, pappeuden ilka! Jos kanssas taistelen, en taistele sun kanssas, Jos minun voitat, sin' et mua voita: On korkeampi, joka taistelee Ja voittaa.

PINHOS. Iske, kurja mies!

BILEAM. Sen kurja lausui. Tuossa huimaus!

PINHOS. Takaisin maksan. Missä taikasi, Kun horjut?

BILEAM. Tuossa!

Ukon nuoli iskee.

PINHOS. Näitkö ukkosen? Pistää miekallaan Bileamia, joka kaatuu. Tuoss' on sen isku! Kuule jyrinää! Jehovan tuomio on täytetty. Puhaltakaatte voiton pasunaan Ja riemun sympaleita soittakaa: Sanoman viemme Moosekselle leiriin, Ett' Israelin voitonpäivä on.

AINO

Runo viidessä näytöksessä

_Jalojen isänmaanystävien ja Kalevalan työmiesten

ELIAS LÖNNROTIN ja JULIUS KROHNIN

muistolle omistaa tämän runonsa nöyrästi

Tekijä._

Käsitän Suomen kansan lapsuudessaan eläneen erään teoista verrattain rikkaan ja henkevän ajan, jonka muistot olivat se jalo siemen, josta kansan mielessä sakoi Kalevalan sankarirunoelma. Sillä kaikki kansallis-eepokset ovat puhjenneet kansojen lapsuuden ajan urostekoja ylistämään. Siitä niiden luonteva tuoreus ja mehevyys, josta kansat kehittyneemmänkin ikänsä taisteluissa etsivät virkistystä kuin kotiseutunsa luonnosta. Siellä lapsuutensa muistoissa löytävät he helpommin todellisen itsensä ja niin käsittävät paremmin elämänsä tehtäviä nykyisyyteen ja tulevaisuuteen nähden. Mutta tuon kukoistusajan toimivat henkilöt täytyivät luonteineen ja lahjoineen olla korkeammalla kuin masentuneen jälkiajan tietomiehet ja runonlaulajat, joissa vaan heikko haamu entisistä kajastaa. Sillä ilman sankariluonteita ei voinut olla mitään sankariaikaa. Tuon ajan valossa, kuitenkin pysytellen todenmukaisuudessa, on tekijä pyrkinyt Aino-runossakin liikkuvia Kalevalan henkilöitä tässä teoksessaan esittämään.

HENKILÖT:

VÄINÖ | PELLERVO | KOUKI | Väinöläisiä SIIRA | KYLLI | tyttöjä | YLLI | | VANHA JOUKO | TAINA | NUORI JOUKO | AINO | KIRRI | SORMO | Joukolaisia PURMO | MELLA, Kirrin äiti| | AIRI | SINIKKA, orjatyttö | KYLÄNTYTTÖÄ KAKSI | Kansaa kaikenikäistä.

Tapaus Suomessa heimosotien sankariaikana.

ENSI NÄYTÖS.

Suvantolassa. Suuri uhripuisto, jonka taustalta näkyy järvi venheineen, orastavaa kaskea ja keväistä metsää. Kaskimäen rinnasta siintää karkeista hongista kyhättyjä Väinölän huoneustoja. Keskipäivän valaistus.

Simatynnyriä puitten alla. Keskellä etualaa suuri paasikivi, jolla uhriruokia ja simahaarikoita. Taempana puitten välittämä kisakenttä. Näytöksen alussa VÄINÖ istuu paasikiven peräpäässä, oikealla PELTOVÄKI, PELLERVO ylinnä, vasemmalla JOUSIMIEHET, KOUKI ylinnä. Loitompana seisoo JOUKOLAISIA.

VÄINÖ (seisten haarikka kädessä). Kuule nyt Ukko poikoasi, Luonnottaren laittamata! Anna toukojen tohista Maan sydämmen sykkiessä; Paista päivä näille maille, Vettä pilvistä pirota; Kasvata kalaiset rannat Kukkiviksi, viljaviksi; Pakkanen aja pakohon, Väsytä vihainen myrsky; Laita koivuhun käkönen, Satakieli salmen suuhun, Kasvata Kalevalassa.

AINO. Työn urohot uskolliset, Valon sankarit väkevät, Sana miekaksi teroita, Laita laulut jousiksemme, Niillä sullo sortajamme, Karkoita pimeä kansa! Niin nyt maljasi ylennän — Ukon malja onnen malja!

Kansa kertaa viimeisen säkeen.

VÄINÖ (kansalle). Nyt kevät iloita suopi, Sen on rinta toivon-täysi. — Pellervo, tasainen urho, Simakannun käydä anna Kaskimiesten kallistella! Vaivan nähnyt voip' iloita. — Kouki, metsien kävijä, Anna jousesi levätä, Vartoa suo metsän viljan. Itse metsänkin eläjät Nyt levossa lempikööt. — Riemuitkatte, nuori kansa! Tila on tässä tanhuella. Leikkikätte, lempikätte! Viel' on aika työnkin aika.

PELLERVO (vakavasti). On tätä iloa tässä. —

KOUKI (katkaisten tuimasti). On iloa, On surua!

PELLERVO (jatkaa). Paljolta metsän hyvyyttä, Veden viljoja kosolta, Maan ja karjankin parasta, Suurta suuhun pantavata, Kaikki rauhan siunausta.

VÄINÖ. Kaikki on emoni anti, Suuren Luonnottaren lahja. Miksi tuijottelet, Kouki?

KOUKI. Ei jouda lepohon jousi Kauaksi Kalevalasta. Vielä on pimeät vallat Väijymässä Väinölätä. — Tuoll' on Joukolan väkeä Rikkomassa riemuamme. — Missä keihäs?

VÄINÖ. Ei vihalla, Ei verellä rauha synny!

PELLERVO. Siinä on Lappi lahjoinensa Emäntä etunenässä,

VÄINÖ. Terve juhlavierahiksi, Joukola emäntinesi!

TAINA. Terve tervehyttäjälle, Kalevalan kaunihille! Toimme tullessa veroja Tuhatkunnan turkiksia.

VÄINÖ. Missä on Joukolan isäntä? Missä nuori Joukahainen?

TAINA. Isä on vanha, vaivaloinen, Nuori Jouko jousen tiellä. Mut on täällä Aino tyttö, Armahin emonsa lapsi. Kun oli kuullut laulustasi Mainetta yli vesien, Niin ihastui, ihmetteli, Tahtoi nähdä laulajata.

KOUKI. Tuoll' on Kirrikin takana, Joukolaisten joukon jatko.

Kirri näyttää julmistuneelta.

VÄINÖ (Ainolle). Terve vieno metsän kukka, Kevätnurmien esikko! — Tule, istu polvelleni!

AINO (ujostellen). Tohtisinko — istuisinko — Kun niin silmäsi palavat, Leimuavat poskipääsi. Outo voima on sinussa, Lietkö nuori vaiko vanha.

VÄINÖ (vetäen Ainon polvelleen). Kysyt, nuoriko vai vanha. Kaikki on ajat minussa, Koko vuosi vaiheinensa: Kevätmieli herkkä, hellä, Nuorukaisen kevät-into, Kesän täysimiehen voima, Rohkeus, roteva toimi, Syksyn kypsi neuvonhenki, Myrskytkin ja uupumukset, — Toisinansa tuntuu talvi, Lunt' on mieli, toimet jäätä. — Nyt kevät on polvellani, Kevät täällä rinnassani, Kevät puussa, kevät maassa, Kevät kansani povessa. Jää, kevät, Kalevalahan Ainaiseksi onneksemme, Mieli nuori ja norea Suomen soillakin elele!

KIRRI (kiihkeänä). Riistä, Taina, tyttäresi Ukko utran polven päältä.

TAINA. Anna lapseni iloita, Pyhä on polvi laulajalla.

AINO. Kuulen kummaksi sinua, Loitsijaksi, laulajaksi. Mutta päästä polveltasi. Tuoll' on toiset karkelossa. Siellä vartovi minua Kirrikin kulossa mielin.

VÄINÖ. Kuka on Kirri kumppanisi?

AINO. Veljeni sotatoveri.

VÄINÖ. Tuliko sodan varalta, Vaiko naisten vartiaksi?

AINO. Tuli tuojaksi verojen, Kevätjuhlan juoksijaksi.

VÄINÖ (päästäen Ainon). Mene sitten! Leiki, tanssi! — Itsekseen. Jollet veis sydäntä multa. Heikonsitko miehen mielen.

Jääpi erikseen miettimään; yhtyy sittemmin keskusteluun Tainan kanssa.

AINO (Kirrille). Miksi noin pahalla päällä? Mikä mieltäs painostavi?

KIRRI (nureasti). Joko nyt leikkisi lopetit? Istuit kuin ilokivellä Mokoman ukon sylissä, Vihollisen polven päällä, Veron kiskojan katalan!

AINO. Istuin syyttömän sylissä Luvalla oman emoni. Enkö muusta kuulla saisi Kuin susista, karhuistasi Tai sodista, tappeluista? Sinä et leiki arvoitusta, Et satuja, et runoja. Lausut: lapsi leikkiköön. Anna ollakseni lapsi! — Kysyn joskus veikoltani Laulun syntyjä syviä. Tylysti hän lausahtavi: Lyhyt on mieli tyttölapsen, Et voi syntyjä tajuta! Toisin on tämän urohon: Suopi kuulla lapsienkin, Ikä-ihmisten tajuta.

KIRRI. Minun on pojan poloisen Sydän syttä, pää savea, Kuullessani Joukon siskon Sotamieltä soimaavan. Sota on surma sortajalle, Se minun valani vahva!

TAINA. Suotta haastat sortajasta! Sortaisiko laulun mahti! Villit vaan sana sitovi, Hurskahat vapauttavi, Suopi hyötyä hyvien. — Kateus on kadottajamme, Viha, vaino sortajamme. Toki ei tultu nyt sotahan, Tultihin ilonpitohon.

AINO. Jätä jo riitojen rapina. Käy keralla tanhusille! Jo perhotkin pelmuavat, Eikö nuoret —

KIRRI (viepi Ainon karkeloon). Käymme sitten! Vaikka karhuna ärisen —

Tanssivat kisakentällä toisten keralla. Välillä pysähtyvät keskusteluun, jonka ohella Kirri äkäisesti viittoo Väinöä ja Tainaa.

VÄINÖ (itsekseen). Noin ne liikkuvat puroset, Läikkyvät matalat lammet, Kuin tuo nuori kevätkansa. Minäpä merenä läikyn, Ääretönnä, pohjatonna.

TAINA (Väinölle). Olet suurin sulhasista, Urohistakin ylevin. Viisautesi kuin virta Kalevalan kaunistavi, — Miks olet tok' aina yksin, Löytämättä vertaistasi? Kuin pyhä Jumalan tammi, Joka pilviä piteli. Ottavat ne muut osansa, Sinä et sydäntä löydä.

VÄINÖ. Kipeästi koskettelet, Taina Joukolan emäntä. Kun olen poika suuren Luojan, Esikoinen Luonnottaren, Koko luonto on minussa Etsinyt edustajansa. Muissa löydän vaan muruja, Osan siellä, toisen täällä, Löydä en koko vastinetta Näillä pitkillä pihoilla. Muut osiksi oivaltavat, Yksi ymmärtää minua Kokonani, kaikkineni: Se on Luonnotar emoni, Jolle pulmani puhelen. Siitä kärsin katkerasti, Että en ilmoilta näiltä Löydä tyyntä tyttölasta Povelleni painaakseni. Tuolla on kansa karkelossa, Miehet naistensa keralla, Luonnon murtuneet muruset Toisihinsa tarttuneina. Siell' on Ainosi sorea, Kuin on aamu kultakutri, Josta on metsä mielissänsä, Metsän linnut liikutetut, Aaltoset ihastuksissa, Kalat karkelon halussa; Josta on oras iloinen, Tahtoen tähälle nousta Käen kukkuma-ajalla. Niin on tyttösi suloinen Kevät ihmisen asussa, Mutta ei kevät minulle — Minulle suruinen syksy! — Kevähäni on keikkumassa Pätöisen Kirrin keralla.

TAINA. Kuulenko sinulta tuota, Suvantolan suurimmalta?

VÄINÖ. Ei ole minulla tässä Suuren suuria oloja: Näet rantani rahaiset Kaunihiksi, kukkiviksi, Sinisen Suvannon rannat Laivoinensa, lastinensa. Niityn niemet, pellon pielet, Metsän riistaisen, rehevän. Näet aittani mäellä, Talon vahvan vastapäätä, Täynnä vanhoja eloja. Tunnet karjan kiiltokarvan, Utarilla uhkuvilla, Tuhatkunta sarvipäätä. Huoli en mainita hepoja, Vetäjöitä, juoksijoita, Väkeviä, välkkyviä — Lie niitä satasen verran. Mut olen parasta vailla: Kotini valoa vailla, Lieteni lämmittäjätä, Jolle kaikesta jakaisin, Lahjoistani, lauluistani.

TAINA. Tuota on kumma kuullakseni! Kun olet kuulu loitsijaksi, Niin mikset kevättä kiehdo Sylihisi, rinnoillesi Iäksi ilonpitohon? Miksi, nähtyäs ihanan, Hellyt, pehmenet kuin lapsi? Narri mies on naimatonna Nuorten naisien keralla. Ken lie urhoksi kyhätty, Vasta on urho naituansa, Viisas vaimon saatuansa. Ota vaimo, Väinämöinen. Ei ole tytöistä puute Kalevalassa, Pohjolassa Eikä Joukolan joella!

VÄINÖ. Olisitko oikeassa, Jalo Joukolan emäntä. Tehkämme tukeva liitto, Väinöläiset, Joukolaiset! Ei veroja eikä verta, Ei sortoa, ei sotia — Rakkauden, rauhan liitto Väinön ja Joukolan välillä!

TAINA. Tässä tarjoan käteni.

VÄINÖ. Käsi kättä vahvistavi. Ylentäen haarikan. Kalevaiset, Joukolaiset! Juokaamme sovintosarkka, Ystävin elääksemme Kuin saman emosen lapset! Vieretysten viljelkämme Näitä pohjolan periä! Kylmän ja pimeän valta Voittakamme yhteisvoimin!

Kansa kertaa viimeisen säkeen. Väinö ja Taina käyvät keskustellen perälle.

PELLERVO (Koukille). Tämä miellyttää minua; Niin saloja valloitamme Sutten, karhujen käsistä!

KOUKI. Tätä liittoa epäilen — Liittoa susien kanssa!

PELLERVO (osoittaen Ainoa). Tuota lastako sudeksi —

KOUKI. Mutta Kirrin? —

PELLERVO. Kesytämme.

Siirtyvät puhellen perälle.

KIRRI (syrjässä). Kautta kosken vaahtoharjan! Tämä liitto on kavala Juoni vasten Joukolata!

AINO (lähestyen Kirriä). Juo, Kirri, sovintosarkka! Miksi paisut noin pahaksi?

KIRRI. Minä juon käärmehen kähyjä Kostoksi kohisevaksi!

AINO. Olet julma, Kirri! — Väistyn.

Kirrikin väistyy erään puun varjoon, jossa seistä murjottaa nurjana.

AINO (itsekseen). Mihin nyt tyttönen menisin? Kaikki on niin kummallista. Kirrikin pahalla päällä. Väinö! — hän on ihme aivan. Niin vetävä, kiehtovainen. Miksi kuitenkin vapisen? Väinön riemu Kirrin tuska, Väinön tuska Kirrin riemu. Miksi? — tuota en käsitä. On kuin kiskoisi minua Toinen sieltä, toinen täältä. Tietäisinkö mitä tahdon, Mitä toivon, mitä tunnen!

VÄINÖ (Tainalle). Toit minulle turkiksia. Annan sulle vastalahjan: Helmyet merensiniset, Vitjat kullan viipaleiset. Ne jos annat Ainollesi, Iloitsen ikäni kaiken.

TAINA. Lahjasi on meille kallis, Joukolan ylevin aarre.

VÄINÖ. Aarre sulla on ylevin Armas Aino tyttäresi.

TAINA. Mutta on poikakin minulla, Nuori, villi Joukahainen, Jolla on veressä vaino. Hän on Ainonkin isäntä. Isä on vanha vaivaloinen, Emon valta on vähäinen, Jouko on nopsa ja utala. Hänet voita laulullasi! Nuoret voitti: kaikki voitti.

VÄINÖ (erikseen). Jouko — nuori kiihkomieli, Salajuonien kutoja, Salajousen jännittäjä, Kerskuja, pönäkkä, narri — Tuhma on oma tuhonsa! Tainalle: Joudu, Taina, tyttöinesi! Näytän teille puun parahan, Jolla kukkuaa käkeni: Se on tuskieni tulkki, Ilonikin ilmoittaja.

TAINA. Tule, Aino tyttiseni! Aino seuraa hajamielin. Käki lie kesympi täällä Väinön laulujen likellä: Kukkuaa ihanan onnen.

Väinö, Taina ja Aino väistyvät oikealle.

KIRRI (silmillään vakoillen Ainoa). Tuonne se pakeni Aino. — Voi minua mieletöntä!

Tanssijoita siirtyy kisakentältä etualalle.

KYLLI. Itke, Kirri, ja kiroa! Aino on vene vierimässä. Väinö ei vähällä heitä Sydämmen sytyttäjäänsä. Hän ajaa kuin aurinkoinen Aamutähteä jälessä, Kunne saapi sen syliinsä.

YLLI. Taikka taivahan ulappa Upottavi tähti raukan. Niin voipi tytölle käydä Paetessa partasuuta.

KIRRI. Pois utalat ennustajat! Itse joudatte jokehen.

KOUKI. Mitä pullikka puhelet Kalevalan kaunihille!

KIRRI. Kaunis on kaskessa kanto!

KOUKI. Olet mies pahan sisuinen.

KYLLI. On sillä sakea sappi, Joka kultansa kadotti.

KIRRI. Ei ota mun kaunistani, Ei hyvällä, ei pahalla — Vanha Väinö ei ikinä!

PELLERVO. Väinö on nuori vanhanakin: Rautatammi ei rapistu.

SIIRA. Tässä on sarja sulhasia: Itko, Pitko, Tiira, Siira. Reima miehiä jokainen. Kaikilla on meillä naiset: Airi, Mairi, Hemmi, Lemmi, Kaikki Joukolan joelta, Kevätjuhlan kukkasia. Tänne jäätte, eikö totta?

AIRI. Totta, jos hyvin pidätte.

SIIRA. Ei se suistunut sudelle, Joka suistui sulhaselle.

AIRI. Jätä jo, Kirri, musta mieli! Vieras vaimoksi parempi. Lepytä Suvannon tyttö, Vie se keikkuen kotihin.

KYLLI. Se se joutuisi sudelle, Joka Kirrin kumppaniksi!

KIRRI (viskaa simakannusta Joukolan tyttöjen päälle). Tuossa tyttö turvakoille, Jotka pettävät pesänsä — Silmille rupainen sima!

Suvantolan väki karkaa Kirrin kimppuun.

PELLERVO (välittäjänä). Heretkätte, heittäkätte! Paha ei ruoskien parane. Ei sovi Suvannon miesten Hosua humalapäistä.

KOUKI. Tämäpä Remusen poika Se ensin nujakan nosti. Me kun muut sovuksi joimme, Hän se viskeli vihoja. — Kehno moista kärsiköön!

KIRRI. Oma on mieleni minulla. En punatulkkana turise Enkä tee tiasen lailla, Muiden tahtoa totellen: Teen mitä hyväksi tunnen Itse ilman neuvomatta.

KOUKI. "Teetkö min hyväksi tunnet?" Kysyi koira ilvekseltä. Vastineeks' söi ilves koiran. — Sanopa, äkäinen ilves, Kenen on valta näillä mailla, Metsänkö vai pellon valta? — Koska noin pelmuat pahasti.

KIRRI. Ei ole vapaitten valta, Kosk' ei kestä keikkumista.

KOUKI. On valon ja päivän valta, Joka ei riitoja rakasta. Kesyt kulkevat vapaina, Villit kiinni kahlehissa.

KIRRI. Vain et riitoja rakasta! Tulin tänne, niin osoitit: "Tuolla on takana Kirri, Joukolaisten joukon jatko!"

KOUKI. Se oli totta leikitellen.

KIRRI. Vielä näyttelen tosia, Toimitan tuhat susia Karjanne kadottajaksi, Sukunne surmaajaksi, Valtanne vajottajaksi!

PELLERVO (tyynesti). Jo lopeta loitsintasi. Noita ei vapise Väinö. Laulu on mahti näillä mailla, Viisaus urosten miekka. Ei yön, ei petojen uhka Säikytä Suvantolaista. Ukko on urosten turva, Suoja kaiken viljelyksen. Hän se julki julmurista Tehdä voi tasaisen miehen, Hänpä voi verenhimoisen Maahan paiskata poroksi!

KOUKI. Kuulitko, kopea kukko!

KIRRI (paiskaa Koukia poskelle). Tuossa tillikka sinulle, Jotta et nousisi nokalle!

KOUKI (tarttuen Kirrin kurkkuun). Kurja mies — sinut lopetan! Pojat, karhunkeihäs tänne!

Joukko metsämiehiä kokoontuu yhteen rytyyn.

PELLERVO (menee häätäen väliin). Heretkätte, kun sanonkin, Heretkätte joutavasta!

NUORI JOUKO (syöksähtäen äkkiä vasemmalta). Väistykätte, Väinöläiset, Kirriä kurittamasta! Rehennellen: Tässä on tulinen miekka, Jolla puollan poikiani, Isketän joka ikistä, Joka päälle pakkaupi Halki pään, läpi sydämmen, Että maksa maalle käypi. On tässä urosten verta, Kymmenenkin miehen verta!

KOUKI (kiihkossa). Varjele, vakainen luoja, Ettemme kurista kourin Tuota tuhman röyhkeätä! —

PELLERVO. Tuolta on tulossa Väinö! —

KIRRI (vetäen Joukoa syrjään). Kuule, veikko, kun sanelen! — Tuolta Väinö väänteleikse, Käypi siskosi sivulla. — Laululla hänet lumosi, Hänet ja hyvän emosi, Häpeäksi heimollesi. Nyt varusta voittosille — Lauluin taikka miekoin — muista!

Jouko ja Kirri jatkavat syrjässä keskustelua. Väinö, Taina ja Aino tulevat oikealta, Aino edellä. Väinö kääntyy keskustelemaan Koukin ja Pellervon kanssa.

AINO (juosten veljensä luo). Jouko, viljon veljyeni! Tulitkin kevätkisoihin.

NUORI JOUKO (jurona). Tulin, sisko, turvaksesi. Voi siskoni, voi emoni!

TAINA (läheten Joukoa). Ei ole syytä voivotella. Enemp' on ilohon syytä.

AINO. Miksi näytät noin tylyltä? Toitko myrskyn tullessasi? On kevät, olethan nuori. Miksi et iloita voisi? Tunnetko tuon vienon tuoksun, Jota tuuli lennättävi? Se on kukkien rukous, Että ei vihuri veisi Luonnolta kevätiloja — Minunkin rukoukseni.

NUORI JOUKO. Olet lapsi neuvojaksi. Anna huolia urosten.

Alkaa käen yhtäjaksoinen kukunta. Väinö sekä kansa paljastavat päänsä.

AINO. Veljyt, kuulehan käkeä!

VÄINÖ. Kukkuos, kevätkäkeni, Öin, päivin, illoin ja aamuin Ihaniksi ilmojamme, Mieluisiksi metsiämme, Rahaisiksi rantojamme, Viljaisiksi vainiomme! Kukkuos vihaiset mielet Rakkahiksi, rauhaisiksi Suomen suurelle suvulle!

Kaikki kattavat jälleen päänsä.

NUORI JOUKO (astuu röyhkeästi Väinön eteen). Terve, vanha Väinö! — Tässä Näet nuoren Joukourhon!

VÄINÖ. Terve, terve, nuori Jouko! Sima ja iloinen seura Tääll' on vierasten varalla.

NUORI JOUKO (kuin edellä). En simoja, en iloja Tullut täältä etsimään. Vaadin Väinön suurisuisen Laulusille, voittosille. Kautta nuoleni sulitun, Kautta miekan mieluisimman Vannon Väinön laulavani Suin sytehen, päin savehen, Parrasta Puhurin suohon!

Levottomuutta. Väinöläiset tarttuvat aseihin; Jouko ja Kirrikin tempaavat miekkansa.

VÄINÖ (tyyneesti). Pankatte levolle miekka! Käyttää rosvokin asetta, Mieltä vaan on urhon päässä — Lauluin nyt sotia käymme.

TOINEN NÄYTÖS.

ENSI KUVAUS.

Joukolan suuri savupirtti. Perällä ovi. Oikealla avotakka, vasemmalla pitkä pöytä sekä kasinkivet, joilla SINIKKA jauhaa. NUORI JOUKO ja KIRRI varustelevat aseitaan. TAINA kehrää värttinällä, AINO pesee astioita.

KIRRI. Jos jotakin unohtaisit, Voisin syrjästä sysätä Suuhusi sukevan mutkan, Johon Väinö vierähtäisi Kuin ovela Hiiden hirvi.

NUORI JOUKO. Tulla voit todistajaksi, Vaan et neuvonantajaksi: On älyä itselläni Vaikka Väinönkin varalta.

KIRRI. Sanoin vaan sitä sanaksi; "Jos" sanoin ja jos on jos.

SINIKKA (syrjässä). Sen tuhannen venkaleita! "Jos on jos!" Mut jospa hiisi Toisi teille surmaa viisi. Orja tässä kiertää, jauhaa, Saapi tuskin öisin rauhaa. Syöjätär jos oisin, söisin Teistä lihan luista öisin!

NUORI JOUKO. Orja ryökälekö siellä! — Kirri, myrkytitkö nuolet?

KIRRI. Tein sen.

NUORI JOUKO. Jos aseissa Kouki Vastahamme rynnistäisi —

KIRRI. Nuolen saisi, siihen jäisi. Sivaltaisin sitte miekan, Pään pahalta pirstoaisin.

SINIKKA (syrjässä). Mut jos luutuisi kätesi, Menettäisit itse pääsi!

NUORI JOUKO. Jousi matkahan ja miekka, Se on tietty, miehen merkit. Mut paras ase on loitsu, Jota kuulevat jumalat, Vapisevat luonnon voimat.

SINIKKA. Piimäparran viisautta! Kavahda, kavala Jouko, Ei sinua Väinö väisty. Sun manaa hän maan omaksi, Jottet nouse nostamatta Kotias kohentamaan!

Muut säikähtyvät.

NUORI JOUKO (tarttuen orjaan). Sinut, sen kirottu orja, Lyön liivaksi, maan mäsäksi, Jollet suutasi tukitse!

Orja valittaa.

KIRRI. Kurista katala riepu!

AINO. Ei sovi sinulle, veikko, Käydä orjahan käsiksi.

KIRRI (syrjässä). Se on tyttö — aina armas!

NUORI JOUKO. Olet, sisko, oikeassa. Henkipattosen pelastit. On sotia suurempia Käydä nuoren Joukahaisen — Ei orjan opettaminen.

TAINA. On salossa saartamista Pelloksi ja niittymaaksi, Kirvehen ja kuokan työtä. On susia, karhujakin, Ne kukista kankahilta, Että ei katoa karja Eikä lapset laitumilta. Niissä voimasi osoita Kuin väkevä Suvannon urho — Se on sankarin tekoa!

NUORI JOUKO. Säästä jo, emo, sanasi Väkevästä vääntäjästä! Etkö aavista tuhoa? Päivän matkan pääss' on Väinö Peltoinensa, niittyinensä: Kalat on katoamassa, Otukset vähenemässä Kaskitulten tuprutessa. Vieläkö minun pitäisi Riistametsät maahan lyödä? Minunko ajaa orava Oksalta iloitsemasta, Rikkoa repojen rauha, Kontion kotielämä, Pyyt ja metsot pyörrytellä, Puut tuhaksi polttamalla? Niin itse Tapion valta Kukistuisi kunniatta Isien iki saloilta.

VANHA JOUKO on edellisen puhuessa kalakontti selässä astunut sisään ja ripustanut kontin viilekkeistä ovenpieleen seinän koukkuun; istuu pitkän pintapöydän päähän.

VANHA JOUKO. En kehoita kaskimaaksi Saloja kukistamaan. Kalanpyynti, metsänkäynti, Ne minulle mieluisimmat, Niillä ne eli isätkin, Etköpä sinäi eläne. — Mut elä sopua sorra Väinön ja itsesi välillä. Suloinen on rauhan riista, Makea sovinnon malja. Niist' on nouseva kotisi, Vaan ei vainon pyörtehestä.

NUORI JOUKO. Oi isoni, oi emoni! Ei nyt verta vuodatella. Väinön laulut, Väinön maine, Ne minua ahdistavat, Jott' on pääni pälkähässä — Laulan öilläkin unissa.

VANHA JOUKO. Väinön laulut — Väinön maine!

TAINA. Vedä et vertoja hänelle! — Olet lapsi laulajaksi Suuren laulajan keralla.

NUORI JOUKO. Heikko on emoni usko.

AINO (harkiten itsekseen). Veljenikö laulajaksi! — Väinön kanssa voittosille? — Iloksiko vai suruksi? — Suruksi koko suvulle.

KIRRI. Miksi, Aino, noin epäilet? Miksi aavistat pahoja? Etkö voisi nyt iloita Tuumistamme urhokkaista?

AINO. Suon teille suvisen ilman, Vaan ei myrskyt vallassani. Tuolla on ihana ranta, Tyyni, kaunis lummepauni. — Siell' olen istunut kivellä. — Mutta mies sota-oritta Viepi vettä sotkemaan: — Vesi on samea, synkkä, Siihen ei kuvastu kukka, Lehto eikä päivän silmä — Miksi ei vesi iloitse?

NUORI JOUKO. Aika on veden iloita, Kun on orhi uitettuna. Aika naisten naureskella, Kun on voitettuna Väinö.

AINO (jatkaa). Taikka tuolla on ulappa, Tyyni, kirkas; alli uipi Siellä joutsenen keralla. Soutelen minäkin siellä, Vieno tyttö venhosessa, Ihanuutta ihmettelen: Taivas yllä, taivas alla, Kummallakin kultakehrä, Välillä ihana ilma, Rannat kaikki rauhalliset, Puu ei nuoku, leht' ei liiku, Linnut vaan visertelevät; Mieleni mesiherana Lauluksi solahtelevi, Rannan kaikua tavaten. — Mutta äkkiä idästä Ratkeaa raju vihuri, Pilven tönkän työnnältävi Päälle järven rauhallisen: — Nyt sohina, nyt tohina Yllä, alla ankarasti; Ves'sihinä, ves'sähinä, Aaltojen vihainen virta. Minä lapsi tyynen lammen Kalpeana kaarittelen Kotirannan ruohikkoon — Jollen vierähdä vetehen. Miks'ei päivä maille pääse? Miksi en ilosta laula?

NUORI JOUKO. Aika on auringon näkyä, Kun on myrsky mailta mennyt. Aika tyttöjen iloita, Vihollisen voitettua.

KIRRI. Luota, Aino, veljyeesi! Kuuletpa hänessä miehen, Jok' on suustansa sulava Eikä taidossa takellu.

TAINA (tarttuen Nuorta Joukoa käteen). Sanon, kuule poikueni: Jätä hurja kilpakiihko, Sammuta vihainen mieli. Kestä et Väinön viisautta, Käypi kuin kevätlumelle: Päivän kanssa taistellessa Masentui se maan rakohon. Talven puolesta sinäkin, Kuin Puhurin julma poika Taistelet kevättä vasten, Viisautta, viljelystä, Suvituulen mieltä vasten.

NUORI JOUKO. Sepä on mies kovin ylevä, Se Suvannon suurisuinen: Naisen mieli on matala, Senkin tyyten tyhjenteli Viekkahilla virsillään.

AINO. Jouko, veljyeni!

NUORI JOUKO. Poistu, Sisko! Sin' et tunne tuota, Minkä loi kevät minuhun, Mustan kiihkon.

AINO. Sit' en tunne. Tunnen vaan oman tilani. Ajattelehan orasta, Hangen alla uinuvata. Se kevättä vartoi, vartoi, Toivoi putkelle puheta, Kukkiakin päivän alla, Nauttia kevät-iloja. Niin tulikin keito kevät, Päivin paistoi, öin pakasti, Söi orahan onnen toivon, Ilon kuihdutti kukalta. Niin uneksin, niin odotin, Niin olen pettynyt minäkin.

NUORI JOUKO. Heitä jo lapsien tarinat!

AINO (jatkaa). Ajattele aurinkoa, Joka aamua odotti, Päästäksensä päilymään Maan vesille, viertomaille, Maan saloille, sammalille, Eläimille, ihmisille. Tuota toivoi ja odotti. Mut oli ylennyt maasta Inha usva taivahalle. Se pimitti päivän silmän, Aurinko sumuhun nukkui. — Niin on mieleni minunkin, Unelmani usvan alla.

NUORI JOUKO. Pelkosi on joutavata, Turinata tuhman linnun. Ei sovi tuot' urhon kuulla, Vesi ei olvesta vetele.

AINO (jatkaa). Ajattele kevätpääsky, Tullut tänne muilta mailta, Kuvannut vihantanurmen, Lehtiä ja kukkasia, Tuulta lemmen lämpimätä, Pesän pehmoisen tekoa. Mitä on tavannut täällä? — Karkean lumivihurin, Tuulen tuiman ja purevan. Minäkin, poloinen pääsky, Kevättäni kaipaelen — Sinä valmistat vihurin.

KIRRI (heltyneenä). Haastat silmäni vesille. — Jouko, heitämmekö retken? Rakennammeko sopua Väinön ja Joukolan välille?

NUORI JOUKO (ärtyneenä). Senkö on kevät sinussa Herättänyt heikon mielen, Jotta naisien narina Sammutti sotahalusi? Jää kotihin kurja, raukka, Piile kannon juuren alle, Tonki siellä mäyrän kanssa, Multakärsä Kirri, tonki! Lähden yksin.

KIRRI (raivostuen). Solvaisetko? Julma Jouko, solvaisetko? Tahdotko tapella ensin? Nyrkillä tai tapparalla?

Nostaa kätensä, vasen nyrkissä, oikea tapparassa.

NUORI JOUKO. Vaikkapa tuliterällä.

Sinikka nauraa kamalasti, mutta säpsähtää omaa nauruansa. Taina ja Aino välittävät riidan.

TAINA. Taatto auta tappeluista!

KIRRI (hillittyneenä). Jos ei siskoas olisi, Näyttäisin mihinkä pystyn.

VANHA JOUKO (vakaisesti). Kuulkatte, pojat, tarina! — Riitelivät sorsanpojat Kotirannan kaislikossa. Niin tuli topakka kyttä, Rantoja se hiipi, hiipi. Mut sit' ei näe sorsanpojat, Riidellä rapistellessa. Kyttä jousensa viritti, Sihtas, tähtäs — laukaisi: — Siihen sorsanpojat sortui. Sopikatte, sorsanpojat!

KIRRI (Nuorelle Joukolle). Kättä anna, veikko!

NUORI JOUKO. Tässä.

KIRRI (vetäen Joukon syrjään). Tietäisit mitä minussa Herätti kytevä kevät: Kaksi kiihkoista halua Talven kaiken hautunutta Niinkuin koski kohvan alla: Raju rakkaus on toinen, Taudin kuumeisen tapainen; Toisen on nimi musta mieli, Rakkauden synkkä varjo. Ne nyt reutovat minussa, Johtavat joka tekoa. Milloin hellyn niinkuin tässä, Aino kun satutti sanoilla. Taikka kolkkona epäilen, Toivotonna, vaikka lemmin — Silloin kiihdyn katkeraksi, Satelen vihasanoja Niinkuin suolan järkäleitä, Joita haavoihin hajotan Suosimatta, säälimättä, Vaikk' olis vamma vaivaisella, Sitäkin kirvellyttäisin.

NUORI JOUKO. Se minunkin mieleheni. Säälisitkö, heltyisitkö, Et ikinä naista saisi — Saisit naurun, pitkän pilkan. Sen sylihin suostuu nainen, Ketä on pelätä pakko. Kuka on ankara ja kumma, Sen etehen antauvi Hän kuin laakso vuoren alle, Nöyrin, notkahtavin mielin.

KIRRI. Oletpa kokenut koira, Kun tunnet otuksen oikut.

NUORI JOUKO. Tunnen vieläkin enemmän: Kun tulet todistajaksi Voimistani, voitostani, Kun kukistan Väinämöisen, Niin voit urhona palata Keralla parahan urhon, Olet yksi kummemmista, Voitat tyttöjä tukulta, Väistät rinnaltasi Väinön, Mustan mielesi valostat. Eikö totta?

KIRRI. Totta lausut. Väinön, juuri Väinön soisin Manan eukolle vävyksi. — Kanssas lähden.

NUORI JOUKO. Kelpo Kirri. Lähtekämme!

VANHA JOUKO. Kuule, poika! Minuss' ei kevät herätä, Ei haluja, ei himoja. Herätti toki kipuja, Tuskia unettomia Ilmoja ennustamaan; Muistoja herätti monta Nuoria varoittamaan: Menet kerskaten sotahan, Silmäpuolena palajat.

NUORI JOUKO (halveksien). Höpiset, isäni vanha!

Keskustelee Kirrin kanssa.

SINIKKA (syrjässä) Kevät! — näytithän minulle, Kuinka kahlehensa luonto Katkoi, pursuten, poristen Vapahasti, vallatonna. — Miksi et minua, kevät, Päästä orjan pälkähästä? Ikävän herätit hurjan, Tuskan toivottoman, kurjan. Epätoivoisesti. Orja raukan on elämä Kuin polulla ruohon silmän, Poljettuna, sorrettuna.

NUORI JOUKO (äkisti). Niinkuin nuoli päätös lensi. Hyväst', äiti!

TAINA. Poikueni! Kuulehan keväimen kieltä Äitisi sydämen kautta! Syvältä kuin talven alta Toiveheni tulvehtivat: Soisin vuotavan metenä Lasteni perintömaitten, Kukkivina, marjavina, Viljoina vihottavina — Itse unena unhottuisin. Kuulisinko suut sulina Rakkautta rallattavan, Kuuluttavan kunniata Lasteni kotipihoilla — Itse kuin kaste katoaisin. Joukoseni, poikueni! Riistäisitkö nyt minulta Toivoni toteumasta? Äitisi suruilta säästä! Jos menetkin Väinön maille, Tee sopu, rakenna rauha. Päätä se lujalla mielin!

NUORI JOUKO. Oi, emoni, kantajani! Tunne mieleni tukala, Niin et vaadi vaikeinta. Maan sydäntä routa särki, Minun mieltäni pakotti Kaiken talvea ajatus, Outo, katkera ja kolkko. Kevätlämmin hautoi roudan, Vapautti luonnonvoimat, Riihottomat, vallattomat Tulvina tuhoamaan, — Kirren alta kyyn herätti. Niin minunkin mielessäni Keväthelle, tuuli, kaste Herätti himojen tulvan, Hävityshaluisen parven, Villimmän kuin metsän karja Janoisena, nälkäisenä — Herätti käteisen kyynkin: Sen sihinä, sen sohina On vereni vellotellut, Etten voi levätä ennen Kuin olen laulanut Väinön Suin sytehen, päin savehen, Parrasta Puhurin suohon.

VANHA JOUKO. Kateus syö miehen mielen, Että ei tuhoa tunne. Luonto on luettavasi, Elämä opittavasi. Työtä tehden tyynin mielin Viisastut iän keralla. Työ, sovinto — —

NUORI JOUKO (halveksien). Tuota kuulen! Tyyntä tuopi kerran hauta. Viisautt' on itselläni, On himoja kiihkoisia.

TAINA. Sitä jo pelkäsin sinusta, Kun olit piennä piimäsuuna: Perho kun kukilla pelmi, Silvoit sen ohuet siivet; Rastahan pojat sokeat Viskoit virtahan pesästä, Et suonut emon iloita. Nähtyäs iloisen lapsen, Sitä viskelit vihalla, Iloitsit kun näit sen itkun. — Tuota jo varoitin silloin.

VANHA JOUKO (Tainalle). Annahan pojan kokea, Päästä lentohon lepakko. Kylän ansat on opiksi. Päästä, sanon.

TAINA (Joukolle). Mennös, mennös!

AINO. Jouko, Jouko!

KIRRI. Rientäkämme!

NUORI JOUKO (ylpeästi). Hyvä on isoni tieto, Emoni sitäi parempi, Oma tietoni ylinnä!

Jouko ja Kirri lähtevät.

SINIKKA. Vastahasi, julma Jouko, Surmaksi susimeteli!

TOINEN KUVAUS

Metsätie.

NUORI JOUKO. Tässä on parahin paikka: Siellä suo, vetelä täällä, Keskellä tasainen tanner. Tästä on tapa hänellä Käydä Ilmarin talossa Näissä päivin.

KIRRI. Mies keralla, Kun hän käypi kukkumassa.

NUORI JOUKO. Sano: ulvomassa! Kilvan Huutavat saloja pitkin, Jotta kansa kummastuisi, Kertoisi ja kuuluttaisi Mainetta mokoman miehen, Vallanpyytäjän pahimman.

KIRRI. Lausunut on laulavansa Suloksi vesille, maille, Ihmisten muka iloksi.

NUORI JOUKO. Luota tuota!

KIRRI. Että mettä Keittävät koskessa kuohut. Minkä lie iloksi pyylle Metsämiehen piipotukset.

NUORI JOUKO. Hah, ha ha! sen lausuit totta.

KIRRI. Mutta sillä on ukolla Tietojakin, taitojakin.

NUORI JOUKO. Tietojako, lausut?

KIRRI. Enkä. Tarkoitan: jokainen meistä Tietomies on laatuansa.

NUORI JOUKO. Jokainenko, lausut?

KIRRI. Enkä. Tarkoitan: kukin etevä Mies, itse ajatteleva Urho, sankari tai noita Jotakin tajuta voipi Uutta muille ja minulle, Kun annaikse aatoksihin: Niin miks'et sinäkin voisi, Mies etevin näillä mailla? Päästele sitä sanoiksi, Mikä on aito joukolaista, Mist' olet vakava, varma.

NUORI JOUKO. Neuvotko minua?

KIRRI. Enkä. Tarkoitan, ett' innostuisit, Siksi ärsytän sinua.

NUORI JOUKO (huitoen ja reutoen). Innostuisinko? — — — se sattui! Nyt olis paininta parahin. Se veriä liikuttaisi. — Käymmekö käsirysyhyn, Kirri!

KIRRI. Niinkuin aika poika! Vyöltä vaiko rinnuksista?

NUORI JOUKO (käyden käsiksi). Rinnuspaini! — Täm' ei tepsi. Vyöltä! — Täm' on vankempata. — Heilauta!

KIRRI. Keikauta!

NUORI JOUKO. Nuoremp' ensin!

KIRRI. Kopsis!

NUORI JOUKO. Ropsis! — Tuossa kinnerit sojossa. Mihin pystyt?

KIRRI. Päästä! — (noustuaan) Vielä!

NUORI JOUKO. Koita!

KIRRI. Kopsis!

NUORI JOUKO. Ropsis!

KIRRI. Eipä. — Kapsis!

NUORI JOUKO. Rapsis! — Toisen kerran! Siin' on poika pempullansa.

KIRRI. Kolmas kerta! Päästä!

NUORI JOUKO. Nouse!

KIRRI (noustuaan). Annahan hövellän hiukka.

NUORI JOUKO. Läähätät kuin lahnan poika Katiskassa.

KIRRI. Kolmas voitto Miehen voitto.

NUORI JOUKO. Koita, koita!

KIRRI. Nyt käsiksi!

NUORI JOUKO. Rimpuelet!

KIRRI. Loiskis!

NUORI JOUKO. Roiskis! — Tunnustatko, Ett' olet kumottu karhu?

KIRRI. Mies olet juukelin jämäkkä! Salolta kuuluu säestettyä laulua.

NUORI JOUKO. Nyt on kuumakin vereni. Pelvotonna — — —

KIRRI. Kuule! — Kuule! — Hoilotusta —

NUORI JOUKO. Tässä tiellä Istun, varron enkä järky. — Vastahani istu, Kirri! Lyökämme käsi kätehen, Laulakamme! Kirri, säestä!

KIRRI (istuu polulle Joukon vastapäätä). Vetelehän! Kyllä koitan.

NUORI JOUKO (laulaa käsi kädessä Kirrin säestäessä). Laulu on Lapista tuotu, Kesäpeuran kielen alta, Talvisen vasikan suusta, Lapin lintujen nokasta.

VÄINÖ (tulee Koukin keralla oikealta). Kenen soi kujerrus täällä? Kuka on kurja tielle käynyt?

Jouko ja Kirri kavahtavat seisaalleen.

NUORI JOUKO. Mie olen nuori Joukahainen. Mit' olet sukua itse Kurjanlaista?

VÄINÖ. Kun liet nuori, Niin väistäite vanhempata.

NUORI JOUKO (rehentelevästi). Vähä on vuosista väliä. Tietävämpi tielle jääpi. Lienet vanha Väinämöinen, Niin lähdemme laulusille.

VÄINÖ. Mitäpä minusta liene. Ain' olen elellyt näillä Kotipellon pientarilla, Kuunnellut kotikäkeä. Vaan jos kuitenkin halajat, Sano mit' ylintä tiedät.

NUORI JOUKO (yhä kiihtyvästi syytäen). Tiedänpä minä jotakin: Räppänä on liki lakea, Kiuasta liki on lieska,

Hyvä on hylkehen eleä; Luotansa lohia syöpi, Sivultansa siikasia. Siiall' on sileät pellot, Lohella laki tasainen; Hauki hallalla kutevi; Ahven arka, kyrmyniska Syys-ajat syvällä uipi, Kesät rannalla kutevi.

Vielä tiedän muunkin tiedon: Pohjola porolla kynti, Etelä emähevolla, Takalappi tarvahalla, Pitkät on puut Pisan mäellä, Hongat Hornan kalliolla.

Kolme on koskea kovoa, Kolme järveä jaloa, Kolme vuorta korkeata Tämän ilman kannen alla: Hämehess' on Hälläpyörä, Katrakoski Karjalassa, Ei ole Vuoksen voittanutta, Yli käynyttä Imatran.

VÄINÖ. Lapsen tieto, naisen muisti, Ei ole partasuun urohon Eikä miehen naisekkaan. — Sano syntyjä syviä!

NUORI JOUKO (syytäen). Tiedän mä tiasen synnyn, Tiedän linnuksi tiasen, Kyyn viherän käärmeheksi, Kiiskisen veden kalaksi; Raudan tiedän raukeaksi, Mustan mullan muikeaksi, Varin veen on vaikeaksi, Tulen polttaman pahaksi.

Vesi on vanhin voitehista, Kosken kuohu katsehista, Itse luoja loitsijoista, Jumala parantajista.

Vuoresta vetosen synty, Tulen synty taivosesta, Raudan alku ruostehesta, Vasken kanta kalliosta. Mätäs on märkä maita vanhin, Paju puita ensimmäinen, Hongan juuri huonehia, Paatonen patarania.

VÄINÖ. Muistatko mitä enemmin. Vain jo loppuivat lorusi?

NUORI JOUKO. Muistanpa ajan mokoman, Kun olin merta kyntämässä, Meren kolkat kuokkimassa, Kalahaudat kaivamassa, Sydänveet syventämässä, Lampiveet on laskemassa, Mäet mylleröittämässä, Louhet luomassa kokohon.

Viel' olin miesnä kuuentena Tätä maata saataessa Ilmoa suettaessa, Ilman pieltä pistämässä, Taivon kaarta kantamassa, Kuuhutta kulettamassa, Aurinkoa auttamassa, Otavaa ojentamassa, Taivoa tähittämässä.

VÄINÖ. Jo varsin valehtelitkin! Ei sinua nähty, kuultu Tätä maata tehtäessä, Taivasta asettaessa.

NUORI JOUKO (röyhkeästi). Kun ei lie minulla mieltä, Kysyn mieltä miekaltani. Laulaja laveasuinen, Tartu kalpahan käsiksi.

Vetää miekkansa; Kirri samoin.

VÄINÖ. En noita pahoin pelänne Miekkojasi, mieliäsi. Toki en kanssasi katala Lähde miekan mittelöön.

NUORI JOUKO (yltyen). Ken ei käy kalpahan käsiksi, Sen minä siaksi laulan, Panen semmoisen urohon Sen sikäli, tuon täkäli, Läävän nurkkahan nutistan!

KOUKI (syrjästä). Tuotako suvaitset, Väinö? Ota miekka, lyö muruksi!

VÄINÖ (Joukolle, alussa tyynesti, sitte kiihtyen). Tuota varroinkin sinulta: Ylpeyttä yllin kyllin, Itseluuloa isosti, Raakuutta rajattomasti. Vaaksan tietoja varalla, Peninkulma kerskausta; Kuntoa mättähän korko, Vuoren korko röyhkeyttä; Muistotietoja murunen, Viisautt' ei viivan verran; Pilvi kunnianhimoa, Kateutta suon syvältä; Koko hinkalo valetta, Totta vain torajyväksi. Ketun on sulla viisautta, Alhaista eläimen mieltä, Mutkikasta, juonikasta, Ei ylevän ymmärrystä, Suden on himo sinulla, Raateleva, kurja, raukka, Ei ylhäinen lemmen into. Olet kuin kateinen koira, Kiertelevä, kaarteleva, Vaan et kunnon kilpaveikko. Etkö nyt häpeä häijy? Etkö vaivainen vajoa Maan mutahan, suon sisähän? Vaivu, vaivu!

NUORI JOUKO (hätäyneenä). Auta, Väinö! Tietäjä iän-ikuinen, Pyörrytä pyhät sanasi! Annanpa parahan makson.

VÄINÖ. Niin mitä minulle annat, Jos pyörrän pyhät sanani?

KIRRI (puun takaa, johon on paennut Väinön loitsiessa). Lupaisitko vanhan jousen!

NUORI JOUKO. Annan jouseni parahan.

VÄINÖ. Mene hurja jousinesi! On aseita itselläni Joka vaarnalla varattu. — Painu maahan jo matonen, Suon sisään salakavala! Suuri on paasi painamassa, Raskasten vikojen vuori. Painu, painu!

NUORI JOUKO. Auta, Väinö! Pyörrytä pyhät sanasi!

KIRRI (syrjästä). Lupaisitko vanhan purren!

NUORI JOUKO. Annan purteni parahan.

VÄINÖ. Pursia on itselläni Tuulen viedä, toisen tuoda. Sorru sortaja hyvien, Vainoja vapahan laulun, Pimeähän piilotaite, Syvemmälle kyyn kotihin, Sorru, sorru!

NUORI JOUKO. Auta, Väinö! Päästä tästä pälkähästä!

KIRRI (syrjästä). Antaisit hänelle orhin!

NUORI JOUKO. Annan orhini parahan.

VÄINÖ. On hepoja itselläni! Uppoa susi syvälle. Syvä on paha sisusi, Ilon- ja valon-vihainen. Painu, katkuinen kekäle, Ainiaksi painu, painu!

NUORI JOUKO. Auta jo, Suvannon urho, Nosta nuorta Joukahaista!

KIRRI (syrjästä). Voisit kultia luvata!

NUORI JOUKO. Annan kultia kypärin.

VÄINÖ. Kysy en kurja kultiasi. Iki kullat on itselläni. Kutistu kokohon raukka, Kuin lumi keväimen tieltä, Yö keväisen päivän tieltä. Putoa Puhurin suohon Hallattaren vuotehelle, Siell' uneksi yön kodissa Jäisen puolison povella, Sinne sorru!

NUORI JOUKO (yhä hätääntyneemmin). Päästä, päästä! Vaka, viisas Väinämöinen.

KIRRI (hätäisesti). Anna aumat, pellot, mullat!

NUORI JOUKO. Annan aumani kotoiset, Heitän hietapeltonikin Itseni lunastimeksi.

VÄINÖ (jatkuessa yhä kiihtyen). Omat peltoni paremmat, Omat aumat armahammat. Vaivu vieläkin syvemmä, Mutahan Manalan virran! Vie sinne matala mieli, Luonto karvas ja katala. Sorru jo lamassa siivin, Haaskalintu hautahasi, Jotta sointuisi somemmin Saloilla keväiset kielet Luonnon puhtahan povesta. Sinne sorrutkin harakka. Voi mätäskin maasta nousta, Vaan ei öykkäri yletä; Kohotti petäjä päänsä, Oksat linnuille levitti — Halpa mies hakona vaipui, Mieli myrrin nyrrillänsä.

Pilvihin paneite päivä, Välky taivas valkeoita, Jyrise jumalan ilma, Kalliot paloiksi pauku! Tuuli, tuppuran tekijä, Räiskyttele rannan hiekat Silmille pahan sikiön, Häijyn miehen häämenoissa! Vinku tuuli vimmatusti Irnuvirttä ilkeätä, Nyt kun juopi nuori Jouko Suossa sammakon olutta. Sorru kuin somerovuori, Sorru, sorru!

NUORI JOUKO (yhä hätääntyneemmin). Viisas Väinö! Säästä vielä heikko henki! Virta jo jalkoja vetävi, Hiekka silmiä hijovi.

KIRRI (hädissään). Anna jos mitäkin annat, Mutta säästä siskoasi!

NUORI JOUKO. Kun pyörrät pyhät sanasi, Annan pirtin pyyhkijäksi, Kutojaksi kultavaipan, Mesileivän leipojaksi — Annan Aino siskoseni.

KIRRI (hurjistuen, epätoivoisesti). Voi katala kauppojasi! Voi minua mies poloista!

Poistuu.

KOUKI (hykertäen käsiään). Se oli voittoa parempi!

VÄINÖ. Säästäisinkö? — Päästäisinkö? — Jo säästänkin! — Jo päästänkin! Kun noin pyrkinet parata, Suot suloimman lunnahasi, Riemun rintani valoksi, Niin pyörrän pyhät sanani, Päästän linnun lentosalle — Kun et liekin yölepakko. — Lepy nyt, vihainen virta, Vuolahana vuotamasta Päälle syyllisen urohon. Suistukoot syvälle syysi, Viat virtojen mukana; Sortukoon sakea sappi, Mutta mies mudasta nouse Vapahana vammoistasi. Nouse kuin savesta saukko, Läikkykarvainen, korea. Puhdistuisitko pulassa, Nousisitpa nuorempana Kuin paju palon kylessä, Survottuna, sorrettuna Keikahtaa kevein mielin; Niin sinäkin, nuori Jouko, Nouse, keiku ketterämmin, Pesi pääsky, liehu leivo, Elä huuda huuhkajana. Anna luonnon leikitellä, Anna ihmisten iloita, Itsekin ilosta nautti, Se on tervehen tekoa.

Jollet sietäne iloja, Päivän paistetta pakene — Se ilon loi ihmisille — Menekin susien maille, Yön ja talven tunturille, Kussa ei kuuta, aurinkoa Eikä tähtien valoa. Mutta nyt on nousuaika, Kuulet lintujen lirinän — Jäniskin jo tuosta juoksi. Aurinko salon sisästä Jo vesiä välkyttävi, Herätellen heikommatkin. Tarttuen Joukoa käteen. Nouse, Jouko, notkostasi Päivän kirkkahan poluille!

KOLMAS NÄYTÖS.

Joukolan pihamaalla pyhien puitten varjossa. Oikealta näkyy tupa, perältä aitta. Aamupäivä.

TAINA (koristaen Ainoa). Ruusuposkisen otsalle Seppele sopii somasti. Nämäkin helakat helmet Käyvät valko kaulallesi Kuin sininen lemmenkukka Lähtehelle reunustaksi. Nämä kuulut kultavitjat Riipustelen rinnoillesi Kuin kevähän rintapäille Maaemo mataran nosti. Tämä päiv' on äidillesi Muutoksien muistopäivä: Kolmekymmentä on vuotta Täsmälleen tänä kevänä, Kuin isäsi intomielin Toi tytön Kalevalasta, Minut ryösti marjamaalta.

AINO. Miksi jäitkin ryöstäjälle?

VANHA JOUKO. Vie sinä, minä vikisen, Olet vievinäs väkisin, Tulen puolen mielelläni — Niin tais' olla Tainan laita.

Lähtee pirttiin oikealle.

TAINA. Täsmälleen tänä kevänä, Tämän kevätpäivän päälle Täytät vuotta kuusitoista Kukkana isäsi mailla. Siksi nyt sua somistan, Kultaseni, lintuseni. Laitan kuin kevättä luonto Soreaksi, sointuisaksi, Mainioitten morsioksi, En kotihin ryöstölinnun.

AINO. Olen lapsi morsioksi, Äiti.

TAINA. Tyynny, tyttiseni! Jo olet tupelle tullut. Pian päilyt tähkäpäänä. Aavistan isosukuista Ainolleni.

AINO. Voi kuin haastat, Äiti!

TAINA. Kuin katolla pääsky, Lauleskelen lapselleni, Jonk' on lentovalmis siipi.

AINO. Näetkö tuolla —!

TAINA. Kirrin äiti!

MELLA (tulla tuoksuttaa oikealta). Terve, Taina! Terve, Aino!

TAINA. Terve tervehyttäjälle!

MELLA (Ainoa tarkastellen). Siinäpä sileä lintu. Vasta on pesästä päässyt, Mut jo kuulu kullan solki. Kertomus kylässä käypi Kevätjuhlasta jalosta, Kuinka istui Aino neiti Polvella suvannon sulhon! — Suurelliset suurten luona, Lapsi vanhan vaalijaksi! Hah, ha ha! — poloinen Kirri! Olisit sukua suurta! Joukolata autellessa Heimosi sodissa sortui. — Aino ei sinusta huoli. Taina möikin tyttärensä — Hyvästi, hyväsukuiset!

Poistuu vasemmalle.

TAINA. Rutjan koskehen, rutale, Kiroinesi, kiukkuinesi!

AINO. Äiti, äiti! peitä tyttös, Paina maahan marron alle! Tuo ampui likaisen nuolen, Polttavaisen myrkkypiston. Se syöpi sydänvereni, Imeksii iloni virran Kuin lukki. Jo peitä, äiti! — Mit' olen pahoja tehnyt?! — — Äiti!

TAINA. Viihdy, lintuseni! Kerron kaskun. — Heinikossa, Kukkaniityll' istui lapsi, Äidin polvelt' äsken päässyt, Siin' iloitsi, nauroi, leikki. Niin sihahti ruoho — sieltä Musta kyy läheni lasta — Pisti pientä — pois suhahti: Lapsi parkaisi pahasti! — Syytöntäkin pisti käärme.

AINO. Miksi noin on tuhma luonto?

TAINA. Liekö tuhma vaiko viisas, Vaatinut on valvehille, Aseihin, sotajalalle, Voittosille luonnon kanssa.

AINO. Ihmisten ilettävien. — Minut peitä, äiti, noilta, Niit' en kestä.

TAINA. Piilosilla Et karaistu kestäväksi. Voimia elämä luopi.

AINO. On elämä nurja, julma Ryöstövalta.

TAINA. Viihdy, lapsi! Tyynny kuin tuo lähde tuossa. Siit' annan sinulle vettä. — Kas niin, rauhoitu! Nyt silmäs Kirkastuu kuin lähde tuossa, Täm' on, tiedät, uhrilähde. Pyhä on voima sen vedellä. Pyhä on tässä tuomilehto — Tunnetko väkevän tuoksun? Tuometarten hengitystä. Tuolla pulska Pihlajatar Kukkansa suvelle säästi. — Käypi niin keveä tuuli, Raitis, lämmin. Se sulosti Poskias sukostelevi. Näetkö kuvasi tuolla Lähtehessä? Siit' iloitse, Ett' olet verevä, nuori! Iloitse ilon ajalla, Vielä kukkuvi käkesi! Nyt kevät on tuolla — tässä. Kuuletko? — Kas siellä rastas!

AINO (ihastuksissa). Äiti, äiti!

TAINA. Lintuseni!

AINO. Pyhä on tämä uhrilehto!

TAINA. Eikö totta! Nythän tunnet.

AINO. Tunnen kuin keväinen tuuli Toisi kaikki kaipauksen Ristiaallot rintahani. Tunnen kuin palava päivä, Luojan suuri lemmen silmä, Hautoisi unelmiani, Aikois mieleni avata Kuin puhtoisen kukkarinnan Puhtahalle maailmalle: Tuolle metsän tuuloselle, Tuolle taivahan tulelle, Vettenkin vesivalolle, Aamun kiilto kastehelle, Nuorille kevätkukille — Sillekin, jota en tunne, Jota aavistan ja etsin. — Sano, äitini, mit' etsin?

TAINA. Etsit etsit? — Vastauksen Tuop' elämä aikanansa.

AINO. Äiti, äiti! Tuolla Jouko Veljyeni — aivan yksin! — Ja verissä! Missä Kirri? — Kaatunutko?

TAINA. Taikka Väinö On tapettu, laulu laannut! Väinönkö veressä Jouko? Varjele vakainen Luoja! Mitä hupsin! — Arvaisinko!

AINO. Lausu, äiti!

TAINA. Viihdy, lapsi! Monesti tukala tuuli Tuonut on iloisen ilman.

AINO. Tuossa kierokulmaisena Hän kivelle kyyristäypi, Silmä maahan muljotellen. — Minä en kysyä tohdi.

TAINA. Miksi noin nolona istut? Mikä on sulla, poikueni?

VANHA JOUKO (astunut Tainan kysyessä pirtistä esille). Tuota jo ennustin sinulle. Miksi loitolle noin istut, Ventona, verissä otsin, Pää käsissä kyyrysillä? Sano, mist' olet veressä?

NUORI JOUKO. Muistathan, isoni vanha, Kuin kerran salolla ilves Repi varsasi parahan; Niin nyt karkasi kavala Mies metsästä kasvoilleni, Repi, raastoi —

Tyrskii.

TAINA. Kuka?

AINO. Miksi?

VANHA JOUKO. Vartokaa! — Selitä, poika!

NUORI JOUKO (itkien). Kostoksi kova-osainen Nosti kyntensä koholle.

TAINA. Kuka nosti?

AINO. Mistä kosti?

VANHA JOUKO. Jatka, poika!

NUORI JOUKO. Tappelimme Niinkuin metsot soitimella Tärähteli hiekkatanner. — Sinne se kupertui kurja.

TAINA. Kuka nyt kupertui? lausu!

NUORI JOUKO. Ensin hän yleni maasta, Kuusen alta kurkkuhuni, Siitä kasvoille kapusi, — Silloinpa sipaisin miestä Kupehilta luisin kourin. Nostin, käänsin keikahutin, Että tallukset livahti, Maahan paiskasin — parahti. — Liekö jäänyt heikko henki. Täss' on Jouko — siellä Kirri.

AINO. Murhasitko —?!

TAINA. Ja sit' itket?

NUORI JOUKO. Tuot' en itke, muuta itken, Surujani suurempia.

AINO. Murhasitko, julma Jouko? Teitkö vielä julmempia!

TAINA. Tapoitko Suvannon urhon?

NUORI JOUKO. Tein vielä tukalampata.

AINO. Kerro, kurja!

TAINA. Haasta, haasta!

VANHA JOUKO. Ei sovi tyrskiä miehen. Haastele sulalla suulla!

NUORI JOUKO. Sääli on sinua, sisko.

AINO (tyrmistyneenä). Kerro kaikki!

NUORI JOUKO. Kertoisinko Kestäisitkö?

AINO. Tuota lausut! Muistatko tarusta kissan? Hiirtä purren se murisi. Kysyi: "Kestätkö enempi?" — "Kestän kuolla", hiiskui hiiri. Sinäkin puret minua, Kysyt sitten.

NUORI JOUKO. Sisko rukka. Oli se kamala laulukiista: Kuin olis koskea kaksi Vaahdonnehet vastatusten. Minä kun päästelin sanoja, Hyppi hongatkin ilosta, Suossa sammalkin sakosi Muuramiksi, maaramiksi. — Mutta kun veteli Väinö, Hongat sortuivat surusta, Marjat vaihtuivat muraksi, — Sorruinpa minäkin sorja Pahan vallan vainotessa Suun tasalta suomutahan. Sielt' en päässyt päivilleni, Vaikka tarjosin tuhatta, Sen hyviä, tuon paraita, Ennenkuin lupasin — — Aino! Purskahtaa itkuun. Se särkee sisuksiani.

AINO. Aavistan pahan sanoman.

NUORI JOUKO (yhä tyrskien). Ennenkuin — —

TAINA. lupasit lahjan.

NUORI JOUKO. Lupasin emoni lapsen.

TAINA ja VANHA JOUKO (hyvillään). AINO (alakuloisena). Lupasit emosi lapsen!

NUORI JOUKO. Väinämöiselle varaksi, Oman pääni päästimeksi Annoin Aino siskoseni — Sit' itken —

TAINA (rohkaisevasti). Sitäkö tyrskit!

NUORI JOUKO. Itken ja vihasta kiehun.

VANHA JOUKO. "Mies sanansa" — muista poika!

NUORI JOUKO. Tuonpa muistan, siksi itken.

TAINA. Itke, kun ilosta itket. — Tuot' olen toivonut ikäni, Sukuhuni suurta miestä. Nyt on terve tultuansa Vävykseni Väinämöinen.

AINO. Tuot' uskoin sinusta, äiti. — Voi sinua, veljyt kurja! Kysymättä, kuulematta Möitkin siskosi sydämmen.

TAINA. Ei suruihin syitä, lapsi. Vasta alkavat ilosi, Saatuas parahan sulhon Mitä lie mailla mainittuna.

AINO. Näinkö nuorna peitetään Hunnun alle kaunis kutri? Jäisi kuutamot komeat, Päivät päivist' armahimmat, Kukkaset kotipihalle, Marjatkin kotimäelle — Näinkö nuorna? Kaulaten äitiään. Äiti, äiti!

TAINA. Mene huima huolinesi! Paistavi Jumalan päivä Muuallenkin maailmassa, Ei isosi ikkunoille. Myös on marjoja mäellä Ilmassa etempänäkin, Ei aina ison ahoilla. Vasta on kevättä luonto Käkösen kukahtaessa; Vasta on mielesi metenä Armahan asuntomailla.

NUORI JOUKO. Kuulet äitis! — möinkö yksin?

AINO. Sysi on musta mulle mettä. Kuku kuoloa käkeni! Meret suuretkin sulavat, Ei sula sydänsuruni.

NUORI JOUKO. Pois pakenen silmistäsi. Sukuni häpeän kostan Laajasuulle laulajalle.

TAINA. Heitä jo kamala kosto! — Riehuessas riihotonna, Särit lasna sääriluusi — Särit vanhempas sydäntä. Vaan kun nyt isona lasna Kulkiessas maailmassa Teet tuhoja tuhman lailla — Poltat mieltäni pahemmin.

NUORI JOUKO (uhkamielin). Viel' on nuolia varalla, Sulkapäitä, myrkkyisiä. Niillä väijyn Väinämöistä Kärppänä kiven kolossa; Joka askelta ajelen, Kunneka nopea nuoli Voitti, mit' en lauluin voita. — Sisko kultani, hyvästi!

Menee oikealle.

VANHA JOUKO. Meni, mik' on mennäksensä. Ei pysy panentamieli. —

TAINA. Armas Aino tyttöseni, Nyt asetu morsioksi Kuin nuo kukkaset kedolla.

AINO. On niin tuskallista, äiti. En tiedä mitä sanoisin. Ymmärsit minua ennen, Minä ymmärsin sinua. Nyt en puoltakaan tajua Neuvoistasi. Etkä tunne Nyt kuin ennen tunnettani. Kun menen mäelle yksin, Metsän tuulille puhelen, Taikka lausun lintusille, Ne minua ymmärtävät, Minä niitä.

TAINA. Tuulosille — Metsän puille — lintusille. Niin, menekin, viivy hetki, Viihdytä sydän-alasi Lainehuiset läikkymästä.

Aino poistuu.

TAINA (Vanhalle Joukolle). Näitkö nuo siniset helmet Sekä vitjat kultaviplat Oman tyttösi povella?

VANHA JOUKO. En näkisi näytettäissä Helmiäsi, kultiasi, Noita naisien koruja!

TAINA. Näkisit hyvinkin, luulen, Kun tietäisit tyttäresi Kanneksivan kaulallansa Lempilahjan laulajalta.

JOUKO. Suvannonko sulho —?

TAINA. antoi Lahjaksi korut tytölle, Ainon itse tietämättä. Kevätjuhlassa kedolla Kävelimme, niin pujotti Väinö noin käteeni lahjan, Lausui: annahan tytölle.

JOUKO. Se oli suuren miehen lahja. —

TAINA. Jota ei hylätä henno. — Mutta nyt sisälle käymme. Paremp' on tytön nyt yksin Rauhoittua. Kenties kohta Väinö tääll' on. Moista miestä Odotamme orren alla, Ei pihalla.

VANHA JOUKO. Totta, totta. Mut minuss' on outo tunne: Aina kun lähell' on onni, Vaara väijyvi lähinnä.

TAINA. Taatto auta, väistä vaara!

Menevät pirttiin.

AINO (tulee vasemmalta). Pois menivät vanhempani. Miks' ovat minulle kahle Omaiseni — äitinikin? Nyt hengitän keveämmästi: Luonto suo minulle rauhan. Ei pakoita tuntoani, Ei sano: rakasta tuota, Tuota ei vihata käske. Luonto suo sydämmen luonnon Oikeuttansa ajella. Täällä nyt rakastan teitä, Kotituulet, lehto, lähde. Rakastan kotiväkeä, Veikkoakin hurjapäätä. Kirriäkin. — Kirri rukka! Elätkö? Oletko kuollut? Kuollutko poloinen Kirri! — Olit niin hyvä ja häijy. Rakastitkohan minua? Minäkin ehkä sinua. Rakastinko? — tietäisinkö! — Muut sanovat — min' en tiedä.

Mut tuli kevät iloinen, Toi iloisen uhrijuhlan Leikkinensä, lauluinensa — Suruinensa. Siell' ihastuin, innostuinkin Lauluihin ja laulajahan. Ne sanat valon suloiset! Ne silmät sinen valoiset! Moist' en ollut kuullut, nähnyt. Huomannut en muita silloin, Näin ylinnä Väinämöisen Kuin käen hopearinnan Kukkulalla kuusikossa. Se oliko rakkautta? — Muut sanovat — min' en tiedä. Mutta voittanut on Väinö Veljeni — häneltä siskon! Minut? — Väinö? — Näinkö nuorna Lohkaistaan kotoa koivu. Pyhän lehdon liepeheltä? Ryöstetäänkö? Kenties kohta Tempaisee tukeva koura Vyötäröistä pienen linnun. Viepi kuin vihainen tuuli Myrskyn suuhun. Hän on uljas ja väkevä Sankari: ei käytä kieltä Kosiessa, vaan tekoa Reipasta. Vapisen häntä Turvatonna, puoltajatta. Joko kuulen? — - hän tulossa! Piilotainpa tänne.

Menee puitten varjoon; Väinö ja Kouki tulevat.

VÄINÖ. Tässä Se suloinen uhrilehto, Jossa liikkunut on Aino. Olisin ilmassa kotka Taikka kyttä kuusen alla, Niin otus ei oivaltaisi: Kuuntelisin lintuani Mitä laulaisi haluja. Toivoisi toverikullan, Minä astuisin esille. — Miks epäilen onneani, Voittoani, itseäni? — Arpoisinko, onnistunko? — Tämäpä tukala hetki! En ole kokenut ennen Tätä pelkoa pahaista, En sodissa suurimmissa. — Seisohan takana, Kouki! — Käynkö nyt tupahan tuonne Vaiko tässä vartioisin Tytön kaunosen tuloa?

KOUKI. Mies olet, uros parahin, Toki turhasta tutiset. Miksi arvoja kyselet? Tyttö on voitettu, omasi. Kun löydät, sylihin riistä, Viemme vinhasti kotihin.

VÄINÖ. Väkisinkö rakkautta? Sulle outo on tilani. Tämä se kysyvi miestä. — Tuosta taitan kukkasia, Ne ripottelen polulle. Kävisi tuvasta tyttö Lähtehelle — ne näkisi, Ottaisi yhdenki niistä: Se hyvää jo ennustaisi. Sen sitoisi rinnoillensa: Se jo tietäisi parasta.

Ripottelee kukkia lähteelle päin.

AINO (erikseen). Tuoko nyt urohon työtä!

VÄINÖ (huomaa Ainon). Te-te-terve! Luonnotarko, Vaiko armas Aino neiti? — Syrjässä. Kuinka onkin hän ihana! Varsin juhlavaattehissa! — Kenties vartoikin minua. — Arvasi minun tulevan, Niin puki päällensä parasta — Nuo helytkin antamani, Kukkiakin kutrillensa! — Millä alkaisin sanoilla? — Seisohan takana, Kouki! — Tässä impi, tuossa lähde. Kukka vettä kurkistavi — Kuvansa näkevi siellä —

KOUKI. Iske kohti kuin vasama!

VÄINÖ. Sinua etsin, neiti nuori, Kuin kadonnutta kevättä!

AINO. Mitä lienet etsimässä, Senpä ryöstätkin minulta.

VÄINÖ. Sinua etsin, neiti nuori, Kuin säveltä laululleni.

AINO. Säveltä jos etsinetkin, Ryöstätpä sydän-iloni.

VÄINÖ. Sinuapa, immyt, etsin Niinkuin kieltä kanteleesen.

AINO. Kieltä etsit, kiusaellen Sydämmeni kielet kätki.

VÄINÖ. Etsinpä sinua, immyt, Kuin elämä henkeänsä.

AINO. Henkeäs minulta etsit Viet elämän hengeltäni.

VÄINÖ. Näetkö kuusta koivun luona? Nepä näyttävät somilta, Kuin uros keralla naisen.

AINO. Vähän on miehessä urosta, Ken lie kuuseksi kuvattu.

VÄINÖ. Kaks on puussa puhjennutta: Kukka lehtyen keralla.

AINO. Moni on kukka lehtyettä, Moni lehtikin kukatta.

VÄINÖ. Kaksin on lehdossa linnut: Laulaja ja kuuntelija.

AINO. Ei yhdelle lintu laula: Koko metsä kuuntelevi.

VÄINÖ. Kaksin huulet kaunihimmat, Kaksin silmätkin somemmat, Kaksin kaikki on jäsenet, Kaksin kaulasi helyjä. — Kannakin minulle, neiti, Helmiäsi, kultiasi. Tulekin Kalevalahan.

AINO. Kotini valostajaksi, Mesileivän leipojaksi! En sinulle enkä muille Kanna kaulalla helyjä: Niitä kannoin nuoruudelle Kuin kevätkin kukkiansa. Nyt hyvästi, kevähäni! Helmet, kullatkin hyvästi!

Viskaa kukat, kullat, helmet puistoon ja pakenee lehtoon.

VÄINÖ (hämmästyneenä). Noinko jätti hän urohon, Niinkuin hirvi hiihtäjänsä? Metsän kohtuhun katosi!

KOUKI. Mitä ei tyttö itse anna, Se ota emon kädestä.

VÄINÖ. Mies monikin naida voisi, Jollei huolisi kosia.

NELJÄS NÄYTÖS.

Joukolan iso pirtti. Seiniä vasten ja pöydän ympäri lavitsoja. Nurkissa kuusia, joiden suojassa oluttynnyriä. Katetulla pöydällä vahvasti ruokia.

NUORI JOUKO (istuu nojaten pöytään). Häät, joit' en laulettavan soisi, On tulossa. Häät, joit' en soisi tanssittavan, On tulossa. Tyhjentää pöydältä haarikan. Tuo, Sinikka, siivon lailla Sit' olutta oivallista. Kurja tässä on elämä Onnetonna, olvetonna. Sääli kuoliakin urohon, Joka on muita muhkeampi: Jäisi metsä miestä vaille, Joukola urosta vaille.

SINIKKA (syrjässä ripotellen lattialle lehtien sekaisia kuusen havuja). Mokoma pojan porilas!

NUORI JOUKO. Mut on murhetta elämä: Siskon vie vihainen koira Juhlivasta Joukolasta. Häpeäksi käy elämä Voitettuna, armoin alla. — Tuo olutta, orjapiika!

SINIKKA. Tupa on ensin laitettava Koreaksi häätuvaksi.

NUORI JOUKO. Korpi on korea kyllä Häijyn miehen häätuvaksi.

SINIKKA. Joutikin sinulle murhe, Häpeää kypärän täysi: Ryöstäjälle, raastajalle, Orjan onnen sortajalle — Kylvän suoloilla surusi, Jotta haavas kirveltävi.

NUORI JOUKO. Rumat on rumalla eljet.

SINIKKA. Olin ennen aikoinani Mielestäsi kyllin kaunis, Kelpasin pojan pidellä. — Muistatko mitenkä riistit Lapsen itse laittamasi Rinnoiltani? — sulloit suohon, Kun häpesit orjan lasta — Vaikka itkin ja valitin. Nyt on kosto kohdallasi, Synkkä, julma ja kamala.

NUORI JOUKO. Mene ruoja kostoinesi, Tai sinut lampehen laulan Rupiseksi sammakoksi! Tuo olutta, Turjan tyttö!

SINIKKA (lennättäen haarikkata). Juo katala! — Tässä!

NUORI JOUKO. Näetkö Pojan pulskan ja komean! Tähystä tätäkin jousta, Nuole näitä nuoliani! Tahdotko, sinua ammun Tuolla myrkkyisellä, tuolla? Kun valitat vaivojasi, Päästän pois pahoilta mailta Orjapiian onnettoman. Seis nyt! niin ojennan jousta! Miksi huudat? — Väistyi raukka. Onko orjankin elämä Nautintoa? Nihkaisenpa Rohkeutta tästä. Mutta Jos olisi käärme siellä! — Tai sakona sammakoita, — Jos se kostaisi katala. — Hyi, rumia lonkeroita! Tuot' en juo, en! Säästän sulhon Terveydeksi moisen moskan. Se sopii sopen kululle. — Mistä nyt uhkaisi kosto Joukoa? Jos laulu petti, Ei petä ovela nuoli. Ei näe, ei kuule Väinö Väijyvätä liikkujata. Niin salassa käypi tieni, Että ei ehätä sulho Kättä käpsätä tytölle Kun jo keikahti kedolle. Missä viipynevät veikot, Naapurin navakat miehet: Lupaelivat avuksi. Miksi suututin ma Kirrin, Sotaveikkoni parahan? Kenties missä hän minua Vartioi nyt väijyksissä, Kuin minä Suvantolaista. Voipi nuolta katkerata Kätkeä povensa alla Minun vaivaisen varalta. Kun näkevi kuusen alla Väijyväni Väinämöistä, Jo salassa murroksesta Nopsan nuolen linkoavi Masmalooni, maksahani: Miks ei tehtykin minulle Silmiä joka sivulle, Joka kulmalle käsiä, Nähdäkseni, lyödäkseni Joka surman suuta vasten. — Missä veikot viipynette? — Joko kuulenkin kolua! — Tuossa! — terve tultuanne!

Kylänpoikia: PURMO ja SORMO.

KYLÄNPOJAT. Terve!

Kättelevät Nuorta Joukoa.

SORMO. Etkö jo iloitse, Veikko? — häitä on tulossa!

NUORI JOUKO. Kysytpä ivalla tuota. — Itkeä voin syötävästi, Voin sutena jollotella.

PURMO. Tässä pöytä on katettu, Tuolla kuuset kukkalatvat, Niitten alla oiva oltta, — Tarjoatko, veikko?

NUORI JOUKO. Lennä! Tuo, Sinikka, oltta tänne, Haarikka urosta kohden! — Sinikka tuo olutta. Näittekö kylissä Kirrin?

SORMO. Kirrin on kipeä mieli. Siellä se kuleksi kurja Neuvotonna, toivotonna.

NUORI JOUKO. Eikä lähtenyt keralla?

SORMO. Ei keralla; yksin lähti Metsätietä uhkamielin, Siskoas surulla muisti, Sinua kovin kiroili Pettäjäksi.

NUORI JOUKO. Taaton poika! Pettäjäksikö minua? Enkö tuosta jo tapellut Sen verisen koiran kanssa? Pettäjäksi!

PURMO (Joukolle). Juopas, veikko! Juovat, mutta Jouko on vaan juovinaan ja katsoo sen jälkeen ympärilleen. Onpa meitä miestä kolme, Koston miestä — syy on Väinön!

NUORI JOUKO, SORMO ja PURMO. Syy on Väinön! sille surma!

NUORI JOUKO. Tahtoisi parahan immen Joukolasta! Eipä jouda Pois kotoa korven kukka.

PURMO. Tässä on poikia varalla, Nuorempia, pulskempia.

SORMO. Ennen Kirrikin kuin Väinö.

PURMO. Ennen Purmokin kuin Kirri.

SORMO. Ennen Sormokin kuin Purmo.

NUORI JOUKO. Pois kinastus! Ensin voitto. Sitten on minulla valta Palkita parasta miestä. Oma on palkkani parahin: Kukistus kopean Väinön! — Siis nyt lähtö!

PURMO. Varro, veikko! Terästä teot kysyvät. Juopi olutta. Tällä karkaisen kovaksi Luontoani. Tunnustanpa, Ett' epäilen, lähteäkö. —

NUORI JOUKO. Katala jäniksen jalka!

PURMO. Pojat, jos pahoin puhutte, Annan tuosta silmillenne.

SORMO. Voi kutale mieheksesi!

PURMO. Poikki suu, sakarisormi, Taikka painan peukalolla! — Väinö on väkevä noita, Tietäkää! — kovaksi tehty Miekkoja ja nuolta vasten. Hauskempi olisi häissä Juoda, riemuita, kuin juosta Hölkyttää saloja pitkin.

NUORI JOUKO (jyhmien nyrkillään niskaan Purmoa, joka valittaa). Tuosta annan! — tuosta! — tuosta! Söitkö halvattu sanasi? Teitkö jutkun, poika juntti!

PURMO. Armoa! olenhan valmis. Teen jo lähtöä — ai, ai, ai! Viettekin kanaljat hengen.

SORMO. Hengettä mies oiva oisit: Niin et söisi etkä joisi Etkä tuhmasti tekisi.

NUORI JOUKO. Sen tuhannen pöyrytukka! — Viisastuitko?

PURMO. Leikin päästin, Niin pilasta teitte totta.

SORMO. Puoli on totta leikissäkin. Tunnen Purmon.

NUORI JOUKO. Suori tielle, Niin en muista tuota juonta! Nyt, pojat, otatte neuvon: Min' asetun aitan taakse, Sormo käy kujasen suuhun, Purmo murroksen sivulle. Purmon nuoli jos ohaisi, Sormon jo kävisi kohti, Lopunpa tekisi Jouko: Kalevaisen kallistaisi. Mut salassa väijykämme!

KAIKKI. Salassa, pojat, salassa!

PURMO. Reilu poikia!

NUORI JOUKO. Nyt tielle!

Lähtevät.

SINIKKA (yksin). Mitä lie tulossa tästä, Häätkö vaiko hautajaiset. Nuo menivät kostotyölle, Surmaksi jalosukuisen. — Soisin, itse sortuisivat! Morsian — mitä sanoisin? — On kuin päästä pyöritetty: Ei pukeu pulmuseksi, Kuin sopisi suuren miehen Kainaloiselle kanalle. — Sen lie Kirriä ikävä, — Itkusuin surussa käypi, Ei ymmärrä onneansa. Moni juoksisi ilolla Moisen sulhon morsioksi. — Tuolta kolmessa tulevat! Siirrynpä sivulle tänne.

VANHA JOUKO (käypi Tainan ja Ainon edellä; istuu alakuloisena pöydän luo). Näkyi jo toivoa kipene, Mutta nousi murhepilvi Kohdalta oman kotini — Sammutti suloisen toivon. Lapseni, oma vereni, Elämäni synkistävät. Poikani on kostotiellä, Eripuran puuskan nosti. Tyttäreni, tyhmä lapsi, Ei omista onneansa. — Kenest' on iloa tässä?

TAINA. Ei pukeu puhtosiin; Musta muoto, musta mieli. — Tuotako valitat, tytti, Kun hävitit kultavitjat, Helmet, ristit rinnoiltasi?

AINO. Sitäkö valitan? — Niinkö? Sitäkö? — Enempi, äiti.

TAINA. Lapseni, sinua neuvon: Mene aittahan mäelle, Siell' on arkussa ihanat Silkit ja soreat kullat, Joilla neinnä ollessani Päivän, kaks olen kävellyt Kukkana ison pihoilla, Niin ne arkkuhun asetin. Siit' on asti siellä ollut Koskematta, katsomatta. — Nyt mene, ota ne sieltä, Pukeu kuin päivän tytti Morsioksi!

AINO. Niit' en itke. Kevähän katoa itken, Kukkien kuihtumista, Kun laitat minun poloisen Vasten mieltä miehelään. Näetkö tuvassa tässä Kukkiani poljettuja, Kylvettyjä — haudalleni? Näetkö, äiti?

TAINA. Täm' on tehty Tyttiseni hääsaliksi. Hääkansa jo on tulossa, Koht' on täällä suuri seura, Sulhosikin —

AINO. Äiti armas! Hautajaiset on tulossa. Koht' on sulhonikin — surma.

VANHA JOUKO. Kirrin taikoja nuo kaikki, Suurta uppiniskaisuutta. Luvattu mikä luvattu. Vie väkisin vaattehille, Morsioksi tee väkisin. Moni on väkisin viety Miehelähän — siellä itku Vasta on vaihtunut iloksi.

AINO. Noinko haastelet, isäni? — Orja vietäne väkisin.

SINIKKA (syrjässä). Tuolla puukotit minua! Etkö itsekin lie orja.

VANHA JOUKO. Se on maailman menoa. Et näe etehes itse, Kohtalo sinua viepi. Minne vie? — sitä et tiedä Ennenkuin perille pääset. Tottele! — on luonnon sääntö. Tyydy! — muut' ei lohdutusta. Se minull' on kokemusta.

AINO. Miten on onnellisten mieli? — Kuin vapaitten aaltosien Selvällä meren selällä. Mitenpä poloisten mieli? — On kuin kaivossa vetonen, Ahdistettu, auringotta. Nojaten Tainan olkapäähän. Miks en jäänyt syntymättä Taikka kuollut kuusiöisnä? En olis paljoa pitänyt: Vaaksan verran palttinata, Pikkaraisen pientaretta, Emon itkua vähäsen, Ison vieläkin vähemmän, Veikon ei vähäistäkään.

TAINA. Suotta kalpenet surusta. Kun tulet Suvantolaan, Syötpä siellä vuoden, kaksi Voisulaa, sianlihoja, Vehnästä ja piirakoita, Tulet muita muhkeampi, Iloitset ikäsi kaiken Suuressa sukutalossa.

AINO. Ei kuki revitty ruoho. Ottaa lattialta puhkeamattoman lumpeen umpun. Tuossa ulppu umpinainen, Jonka on sydän salassa. Kainostellen, verhon alla Näki se suloista unta Aamusta, joka avaisi Sen sydämmen auringolle. — Valhettelevat unoset! — Sen väkisti aukaisenko? Armotonta! lausut, äiti. Tok' aukaisen säälimättä! Kuka on säälinyt minua? — Kuinka puhtoiset sen lehdet, Valkoiset ja hienot, hennot! Ei tomun hiventä vielä. — Revin ne, ripottelenkin Sinne, tänne! — Kirveltääkö? — Ei kysytä, kärsi kaikki! — Nyt sydän on suojatonna, Paljas — myrskylle sen annan. Sen tekee vetehen mieli — Heitän aaltojen ajolle! — Viskaa loitolle. Näitkö, äiti?

TAINA. Lapsi kulta! Kallista sydämmes korva Ymmärryksen ohjaella! Etkö syttyisi ilosta Päästessäsi päivän maille, Väinön vierikumppaniksi! Niin tulisi onnen aika Näille pohjolan perille, Rajoille suloinen rauha; Kilvan kukkisi ketomme, Kilvan kansa kaunistuisi — Sin' olisit onnen tuoja!

AINO. Onnetonko muille onnen? — Heitä hurjan myrskyn suuhun Tyttösi revitty rinta!

VANHA JOUKO (kiivastuneena lyöpi oluthaarikan pöytään). Lopun teen lorusta tästä! Pane päällesi, kakara!

Säikähtäen tarttuu Aino Tainaan.

TAINA. Tuolla kasvinkumppalisi!

KYLANTYTTÖÄ KAKSI tulla tuoksuttavat käsikkäin ovesta sisään, toinen laulaen, toinen säestäen; kävelevät laulaessaan vieretysten lattiata, heijaten liittyneitä käsiään.

KYLÄNTYTÖT. Terve, morsian suloinen! Nyt sopii sinun iloita. El' itke! miksikä itket? Liity lintujen iloihin! Tulet suurehen sukuhun, Uljahimman urhon luokse, Pukeite kevätvalohon, Niin valaiset vanhempasi. Kääntyvät päin morsianta. Terve, morsian suloinen, Astu häittes auringoksi!

TAINA. Näet kuin muut iloita voivat, Sin' itse suret ja itket. Voisitko, parahin tyttö, Häväistä hyvän emosi, Että et päällesi pukisi Puhtahinta, kaunihinta Ennen sulhosi tuloa?

AINO (harhamielin). Sulhoni! — minulla sulho!

1:NEN KYLÄNTYTTÖ. Nyt tulekin! Lähtekämme! Sun puemme kirkkahaksi Kuin kesäisen joutsenlinnun.

AINO (haaveksien). Joutsen Tuonelan joella. —

2:NEN KYLÄNTYTTÖ. Sielt' tuletkin sirkeänä Kuin helakka heinäpäivä.

TAINA. Niin tulet tupahan sitte Heimokunnan kukkasena, Kuin keväisen päivän tytti Suuren sulhosi etehen.

AINO (haaveksien). Kuin keväisen päivän lasku — Äiti! siskoset soreat! Näette keväisen päivän? — Kalvakkana se soluvi Vettä kohti, saaren taakse. — Vieno on vedessä vuode. — Siellä immet aallottaret Vastassa. — Nyt, siskokullat, Aittahan, ja morsioksi Laittakaa kevähän tyttö! — Hyväst', äitini! — isoni! — Suuri sulho on tulossa. Morsioksi! morsioksi! Hah hah haa, iloiset immet!

Aino edellä ja kyläntytöt jälessä poistuvat ovelta.

VANHA JOUKO. Velhoko pilasi lapsen? Ennen niin iloinen tyttö, Aina tyyni askareissa, Totteleva — nyt kuin tuisku, Kuin viirissä tuulen lintu. — Mitä lie ilmoja tulossa.

TAINA. Vartoessani vapisen. Merkit myrskystä puhuvat. Hääväki jo on tulossa, Sulho kynnyksellä kohta, Eikä morsian puettu.

VANHA JOUKO. Hellittelet hempuasi! — Tukkapäästä sen talutan! — — Olisin väkevä vielä, Antaisinkin kuuman kyydin Tälle nuorelle suvulle!

TAINA. Noin elä tuomitse tylysti. Minkä polvi poikkeaakin Vanhoista sukutavoista, Aina on jotakin heissä, Sen hyviä, tuon pahoja, Joka meistä on sukuisin. Jollet muista nuoruuttasi, Muistele sukusi muita. — Jo tulevat joukolaiset!

JOUKOLAN KYLÄN VÄKEÄ astuu parittain sisään, kukin vuoroonsa tervehtien Tainaa ja Vanhaa Joukoa.

1:NEN JOUKOLAINEN. Terve Joukolan tupahan! Onni kuulun orren alle!

Muut kertaavat viimeisen säkeen.

TAINA. Terve, te kotoinen kansa! Valitkaa kotoinen paikka Tässä pienessä tuvassa.

Väki asettuu pöydän etusivulle.

VANHA JOUKO. Tuo olutta, orjapiika! Juokatte iloisin mielin!

1:NEN HÄÄVIERAS. Hyväpä täss' on joukon juoda Suuren sulhasen tuloa. —

2:NEN HÄÄVIERAS. Nuorena unohti naida — Otti vaimon vanhempana. Taisi viisaasti valita.

3:MAS HÄÄVIERAS. Harv' on viisas naidessansa: Kuka on hullu nuoruudessa, Kuka vanhana höperö.

1:NEN HÄÄVIERAS. Sit' ikä ei vanhentanut, Jonk' on mieli naimisiin. Se se on vanhaksi kyhätty, Jonka on halut haudattuina.

TAINA (levottomana). Kuulenko kolinan sieltä? Onko jo tulossa urho!

VÄINÖ astuu sisään, sitte KOUKI ja PELLERVO, jälessä muuta SUVANTOLAN VÄKEÄ. Joukolaiset kavahtavat seisaalleen.

VÄINÖ (katellen Tainaa ja Vanhaa Joukoa). Terve tännekin Jumala. Alle kuullun kurkihirren! Hyvä vuosi vierahaksi, Rakkaus rakentajaksi!

Suvantolaiset kertaavat viimeisen säkeen.

TAINA. Terve, sulho, tultuasi Matalaisehen majahan, Petäjäisen pöydän taakse!

Joukolan väki kertaa ensi säkeen.

KOUKI. Tullut on Suvannon sulho Kolmen surman suun ovitse: Häätalohon tullessamme Ensi nuoli murroksesta Livahti alatse ratsun; Toinen aitavierustalta Sulhon päällitse suhahti! Kolmas aitojen ohesta Osasi hevosta kohti — — Ratsun ampui urhon alta. Vielä on elossa Väinö. Laulu mailta ei lakastu. — Tuossa urho!

HÄÄKANSA. Terve, sulho!

VÄINÖ. Heitä, Kouki, kerskaukset! Mies ei vaaroja valita.

VANHA JOUKO. Siin' on urho sen mokoma, Joka ei nuolia nolostu Eikä väisty velhon tieltä!

TAINA (Väinölle). Valitse parahin paikka, Nauti pöydältä parasta! Istukaa, Suvannon kansa, Sulhasen molemmin puolin, Joukolaisten vastapäätä! Näm' on häät sovinnon juhla Suomen heimojen välillä. Tuokatte valoa, piiat, Tuntuvammin tuohuksia! Kiitäkätte ketterämmin, Että nähtäisiin valossa Sulhon silmät säihkyväiset! Erikseen. Missä viipyneekin Aino!

VANHA JOUKO. Antakatte olven käydä Mies miehestä, suusta suuhun. Tässä on päälle purtavata. Itse veitsin viiltäkätte! Nautimme mitä on pientä, Morsianta vartoessa.

Hääväki juopi ja viiltelee pöydältä pötyä.

1:NEN JOUKOLAINEN. Morsianta! Siin' on tyttö, Jot' et huoline hävetä Viedä Väinölän ahoille, Laulun maille!

2:NEN JOUKOLAINEN. Laula, Väinö! Päästele ilon muruja Pöydän kuulun kunniaksi!

3:AS JOUKOLAINEN. Anna onnesi valua Lauluksi kuin vuolas Vuoksi!

2:NEN JOUKOLAINEN. Päästele pyhät sanasi Niinkuin rastas raikurinta!

TAINA (Vanhalle Joukolle). Mieheni, vävyäs katso: Viisahan ylevä otsa, Nuorukaisen säihkysilmät — Parta vaan on vanhan miehen — Huulet laulun lainehissa! — Erikseen. Eikä kuulukin jo Aino!

VANHA JOUKO. Olet oiva mieheksesi, Toimen ja tekojen urho, Sanan sankari parahin. Mies olisit parempi vielä, Jollet uusia ajaisi Etkä kääntäisi ketoja, Vaan kävisit jousen tiellä, Pelto pehmittää sukusi Veltoiksi vetistäjöiksi. Metsissä ja merten päällä Mies on pontensa pitävä.

JOUKOLAINEN VANHUS. Tuo oli taidolla sanottu. Haastat kuin isien suusta.

TAINA. Lausuhan sanasi, Väinö, Voitko puoltasi pidellä?

VÄINÖ. Hyv' on metsä kuin merikin, Luonnon aarniot molemmat. Mut on ihminen isäntä Vasta vainion mäellä, Karjan kellon kuuluvilla. Siinä on kesynä luonto Ympärillä uhkurinnoin. Siitä sankarin tavalla Hän petoja karkoittavi, Taistelee Puhurin kanssa. Minkä nostat nurmikkoa, Senpä itsekin ylenet, Somaksi kotisi käypi, Koko Suomi suotuisaksi. Polvi polvelta sukusi Veljestyvät vieretysten, Nousevat valoa kohti Viljan kultaisen keralla.

TAINA. Oikein osasit, Väinö.

Kansa säestää Tainaa.

JOUKOLAN NUORUKAINEN. Tempasi mukana mielen Kuin virta venettä viepi.

KANSA. Laula, Väinö! Sulho, laula!

VÄINÖ. Vartokatte, vanhat, nuoret! Laulella jotakin voisin, Kun joutuisi hellä hetki, Armas astuisi tupahan: Silloin syttyisi iloni Kuin kokko keväisnä yönä, Valaisten vesiä, maita. Laulaisin jalan jokaisen Nousevaksi, notkuvaksi. Kaiken kansan kiihottaisin Suurihin sulotekoihin Maan parahan maireheksi — Laulaisin —

Kyläntytöt astuvat sisään.

TAINA (hätäisesti). Jätitte Ainon!?

1:NEN KYLÄNTYTTÖ. Vaatetimme armaistasi Kuin suvi suloista saarta: Panin päälle silkit, kullat, Kaulahan heleät helmet, Kullan ristit rintapäille, Ylle paidan palttinaisen, Hohtoisen sinihamosen, Senpä päälle kultavyöhyt, Sukat silkkiset, koreat, Kautokengät kaunihimmat, Sormet kullan sormuksiin, Kultarenkahat käsihin — Tuulehen jäi vielä tukka, Sitomatta — silloin lensi — —

KAIKKI (levottomasti). Mikä? Minne lensi? Lausu!

1:NEN KYLÄNTYTTÖ. "Morsioksi! Morsioksi!" Huusi armas harhasilmin, Ja pakeni —

TAINA (tuskaisena). Minne? Minne?

1:NEN KYLÄNTYTTÖ. Metsätielle, halki viidan — Sinne kuin kana katosi. Juoksimme jälissä vielä, Huutelimme — turha vaiva! Ei vastannut.

2:NEN KYLÄNTYTTÖ. Täm' on totta!

TAINA. Taatto auta!

VANHA JOUKO (masentuneesti). Näinkö loppui. —

TAINA (hätääntyneenä). Nyt ajolle joutukamme! Juoskamme joka taholle! Etsimme joka kolosta, Paloltakin murroksesta, Joka kannon juuren alta Emmekä palaja ennen Kuin on kyyhkyni kotona.

VÄINÖ. Kenties ryöstetty minulta! — Päättävästi. Etsin vaikka aallon alta Armastani. — Joutukamme!

HÄÄKANSA. Joutukamme! Joutukamme!

VIIDES NÄYTÖS.

Järven rantametsä. Saarinen selkä siintää taustalta. Aamuyön kuutamo.

NUORI JOUKO. PURMO. SORMO.

PURMO. Jo sanoinkin lähtiessä: Väinö on kovaksi tehty, Ammut, ammut — nuoli ei pysty.

NUORI JOUKO. Tuon uskotko? — Vielä ammun Kohti koiran purtavata. Toiste näytän!

SORMO. Näytä, näytä! Mut jos nuoles ei osuisi? Kun otus on oiva, kallis, Ampuja on intoisampi, Kuume hillitön kädessä — Se se vie vinohon nuolen.

NUORI JOUKO. Eipä lempo vie vinohon. Toiste näytän!

PURMO. Nyt näemme, Ett' on Joukola kumottu, Perustettu pellon valta. Kohta kaskien savuja Metsän karja on paossa.

NUORI JOUKO. Turko ennen turmelkoon Väinön vainiot ja vallat!

SORMO. Joutavista kiistellessä Jää tekomme täyttämättä Tai keskoiset synnytämme. — Väinö nyt iloisna juopi Häitänsä, sylissä impi. Eikö totta?

NUORI JOUKO ja PURMO. Totta lausut.

SORMO (jatkaa). Me mekastelemme täällä Yön sylissä harhaellen, Neuvotonna, keinotonna. Eikö totta?

PURMO. Totta, Sormo.

NUORI JOUKO. Tuoko totta! — Neuvot, keinot On tämän pojan povessa.

SORMO (jatkaa). Lauluillansa siellä Väinö Lumoaa hääkansan kaiken, Niin sitoen joukolaiset Kalevaisten kumppaliksi.

NUORI JOUKO. Poltat luitteni ytyä.

SORMO (jatkaen). Koht' on aamu. Missä toivo? Missä saalis, onni, voitto? Varrommeko aurinkoa? Kohta käypi se salolle. — Silloin Väinö, vieretysten Nuoren naisensa keralla, Ajelee salon sivua, Viepi kultansa kotihin, Väinölähän.

NUORI JOUKO. Kiusoin haastat, Sormo — raatelet minua.

PURMO. Sormo haastelee tosia. Kuu riippuvi kynsistänsä — Paha ilma on tulossa.

SORMO. Liitymmekö nyt sovussa Pellon työhön Väinön kanssa Vaiko Joukolan jätämme? — Lausukatte!

PURMO. Raskas pulma.

NUORI JOUKO. Ennen Joukolan jätämme Kuin ketoja kääntelemme. Ennen tunturin takana Tuulen tuiskuisen kotona Metsän riistoja ajamme, Perustamme peurakarjan. Sinne, veikot!

SORMO. Sinne!

PURMO. Sinne! — Mut kuka tuo vaimo tuolla? Mielikkikö metsän muori!

Kaikki kolme likenevät toisiaan epäluuloisina. SINIKKA tulee.

SINIKKA (erikseen). Nyt julistan heille koston, Panen valhetta välille.

NUORI JOUKO. Se katala on Sinikka.

SINIKKA (miehille). Rientäkääkin tunturille! Metsän ja petojen mahti Joukolassa on kumottu. Nuorison lumosi Väinö Lauluillansa. Kiitos sille! Nyt ne kulkevat saloilla, Väinö Ainonsa keralla, Kansa saattona jälissä.

NUORI JOUKO. Valhettelet, orja!

SINIKKA. Sitten Voit ollakin uskomatta.

NUORI JOUKO. Jos tosia lausut, lausu, Loitolla ovatko, luulet?

SINIKKA. Ei loitolla. Nuolen matka, Ei enempi Joukolasta.

NUORI JOUKO. Miks olet noin täällä yksin Yöjalassa?

SINIKKA. Voithan kuulla: — Olen haamu kuuvalossa, Peikko sun sydämmes yössä. Läksin, toin sanoman sulle, Jotta voisit nyt iloita.

PURMO. Tuolla on sisu kipeä — Sen taudin kai tunnet, Jouko.

NUORI JOUKO. Ilkeä mara. — Sen niskat Noin kurin nurin nujerran.

SINIKKA. Omantuntos niskat —

SORMO. Heitä Tuo orja! Nyt keksi keino Reipas, joutuisa kuin hirvi.

NUORI JOUKO. Niinpä nyt jalalle, veikot! Hetken matkan päähän tästä Tiepuolehen painukamme Kahden kallion välille. Kun honkasaloa halki Siit' ajaa Suvantolainen —

PURMO (kiusotellen). Alla orhisi parahin, Oma siskosi sivulla.

NUORI JOUKO. Vaikenetko, taikka tuosta! — Niin, teille kun annan merkin — Tuulta matkin — kaikki kolme Nuolta kolme linkoamme Väinön masmalohon — roiskis! — Hän on maassa — meillä voitto. Viisas keino! tunnustatte.

SORMO. Keinon tutkimme teossa Onko oiva.

NUORI JOUKO. Lähtekämme!

PURMO. Käynpä kuin lumessa riekko Vastamaata, laapustellen. Tääll' en luota onnehemme, Vasta tunturin takana. —

NUORI JOUKO. Täm' yritys täällä — sitten —

SORMO. Sitten sinne!

SINIKKA (vetäen Joukoa syrjään). Viivy, Jouko! — Sinä rosvosit minulta — Väinö nyt sinulta ryösti! Jouko vetää miekkansa, aikoen työntää sen Sinikan rintaan. Sinikka rukoillen: Teet hyvin — tapakin orja!

NUORI JOUKO (painaen miekkansa tuppeen). En kiusoin lopeta tuota. — Väisty, ruoja! — Nyt polulle, Veikot! — silmät auki!

Poistuvat kolmin oikealle.

SINIKKA. Teille Lunta ja ikuista yötä! Yksin. Eksyitpä tok', uljas Jouko, Iäksi omistas eksyit! Sieltä Väinö! — — Kuulustanpa Salavihkoin — huomasivat!

VÄINÖ (tulee Koukin kanssa vasemmalta). Joukolanko orjanainen! — Mit' olet tavannut täällä? Näitkö merkkiä hänestä, Armahasta?

SINIKKA. Haltioita Väkivaltaisia nähdä Voin jok' askelella. Heikot Paeten väkevän tieltä, Piiloss' itkevät vapisten. — Sinäkin, väkevä Väinö, Et ole Joukoa parempi — Ajat naista kuin otusta.

VÄINÖ. Minä etsin onneani. Siks ajan jälissä häntä, Kun rakastan.

SINIKKA. Onneasi, Itseäsi vaan rakastat. Siks et Ainolta kysynyt, Suostuisiko — lempisikö Hän sinua.

VÄINÖ. Orjan ohje! Kun sydän tytöllä vielä Lie vapaa, hän miest' ei heitä, Jolla on urohon arvo.

SINIKKA. Jos vapaa olis se eikä Omistaisi toinen —

VÄINÖ. Toinen! — Sano näitkö —?

SINIKKA. Hänt' en nähnyt. Erikseen: Minun kurjanko pitäisi Nähdä Aino onnellisna Väinölässä. — Joukolan suvulle surma! Väinölle: Metsän ja vesien vallat, Luulen, kanssas kilpaavat.

VÄINÖ. Metsän ja vesien vallat — — Onko onneni katala Venelotti vuotavainen? Se rannasta kantoi miestä, Vei selälle, siellä vuoti — Mies jäi aaltojen ajolle. Missä on nyt morsioni? — Käy, katso, tähystä, Kouki!

KOUKI. Tarkastan kuin rannan tiira.

SINIKKA. Varroit häntä vierehesi — Hänpä viitahan vilisti. Hänt' etsit — oravan löydät, Joita on sata salolla, Yht' et löydä: Aino-neittä. Etsitkö vesiltä — sieltä Löydät telkkiä tuhannen, Vaan et yhtä: Aino-neittä. Maassa on kiven koloja, On tupia Ahtolassa Piilotella pienen linnun.

VÄINÖ. Mut tuo toinen? — lausuit vasta.

SINIKKA. Ainon kasvinveikko — Kirri!

VÄINÖ. Kuuvalonkin sammutatko? Heikon toivoni pimität. Poistu, orja! Etsi neittä! Löydätkö, minulle näytä.

SINIKKA (poistuessaan). Tuota niität kylvöstäsi. Väkivalloin vaadit naista, Onnesi rakentajaksi: Kaiken tietä katkeruutta, Orjanpiikkiä kokoat.

Poistuu.

KOUKI. Kuuntelet mokoman kieltä! Luonto voi toden sanoa Puun, veden tai linnun kielin, Miks ei orjankin sanoilla? Viisas oppivi jokaista. Tuo vaimo viritti tuskan Rinnassani — toinen, lausui! Miks ei? — Eikö voisi toinen — Kenties Kirri! — Juuri Kirri! — Kevätjuhlassa hän tuiski Kuin vihuri. Sitten ehkä Joukolan talon likellä Tuo Lapin vihainen tiisti Viitakossa vaani — sieltä Karkasi kuin ahnas ahma, Joka, kieli lerpallaan, Käy jälillä nuoren peuran. — Niin hän morsianta vaani, Näki puhtosen, vihannan Häävalmisna — iski kiinni! — Niin keväimen multa ryösti.

KOUKI (istuen kannolla). Minne veikin — etsi — löydä. — Jos löydät, niin kyntes iske Kiinni kuin kanahan haukka, Siipes alle sitten paina Pikku lintu.

VÄINÖ. Säästä neuvos! Juokse sinne, minne käsken. —

KOUKI. Käskisit tulen tekoa Joukolan tupien alle! Polttaisin poroksi kurjat, Kylinensä, kansoinensa. —

VÄINÖ. Vihan voittaisit vihalla. Moinen ei Suvannon valta. Lemmen, viisauden voima Perustaa vakavan vallan.

KOUKI. Hillitse susia suitsin, Päitsin karhuja pitele! Kirves, keihäs, miekka, jousi — Niillä hallitse petoja!

VÄINÖ. Noin päästät oman petosi Irti kuin Tapion koiran. Kostaessas Joukolata, Kostaisit parahan immen, Nuoren, kirkkahan kuin kaste.

KOUKI. Joka hukkui päivän suuhun.

VÄINÖ. Nyt tähystä ympäriltä, Näkyisikö —

KOUKI. Niinkuin tahdot.

Urkkii ulompana, mutta näkyvissä.

VÄINÖ (yksin). Etsinpä kevättä nuorta, Kun kevät on lemmen aika, Valon, vapauden aika, Siksi etsin Aino neittä Liittohon Kalevan kansan. Joko nyt kevät katosi? — Kirrin kauttako? Häpeä! — Kilpaisinko Kirrin kanssa, Halvan, kuuluttoman Kirrin! Minäkö? Kalevalainen! — Suostuiko hänehen Aino? Minut hylkäsi? Ja siksi — Siksikö hävisi häistä Kuin utuinen metsän impi? — Vanhetunko kuin nuo muutkin? Siksikö kevät pakeni? Väistyi kuin käki salolta Elokuussa kukkumasta. Vanhetunko? — Suuri Luonnotar, emoni! Eikö vaikuta minussa Kevät hehkuna, palona, Kesä sankarin tekoina, Syys satona viisauden, Ankarana talven tahto? Luonnotar, jalo emoni, Loit minusta täyden miehen — — Täyden miehen? — Ihmisenpä! Hellän, heikon, naisten narrin. — Mut jos onneni olisi Kalevalan kansan onni, Enkö sit' takaa ajaisi? Kevätpäiväkin ajavi Uupumatta aurinkoa Eikä luovu sen jäliltä Ennenkuin on kultakehrä Sylissä säteilemässä. Enkö etsisi minäkin? Olen nuori, kun rakastan, Aina nuori. — Jos nyt vaarassa näkisin Ainon — juoksisin jälissä, Tempaisin teräskäsillä, Vaikka surman suun ovelta, Veisin kultaisen käkeni Kainalossani kotihin. — Kouki, joudu! Mit' on siellä?

KOUKI (Väinöä läheten). Vettä, taivasta ja maata, Puitakin ja kukkasia Kuutamossa nukkuvia. Lintuset ovat hereillä.

VÄINÖ. Rientäkämme! Etsi tuolta! Minä täältä.

KOUKI. Niinkuin tahdot.

Lähtevät eri suuntiin. AINO astelee rantaa epävarmoin askelin.

AINO. Kuulinko puhetta täältä? Metsän puutko ne puhuvat? Vaihtaisittekin suruja Hoikan tyttösen keralla? Voi, sydämmen särky, tuska, Päänkivistys polttavainen! Kunpa särkisi kovemmin, Jotta koito kuolisinkin Näiltä suurilta suruilta! Aik' olis minun jo kuolla, Ei mua sure sukuni, Vaikka murtuisin merehen. — Huokasitko mulle, honka, Niin syvästi, raskahasti, Nähdessäsi hääpukuni? — Vilkastuen: Häihin, metsä, metsän immet, Metsän poikaset parahat! — Kuukin hohtelee salolla! — Tanssikatte, nuoret! soita! Soita, rastas, hääiloa! Kuku toivoa, käkönen, Onnen vuosia tuhannen Tälle surman morsiolle! — Rasahtiko?

KIRRI (tulee oikealta). Terve, Aino! Säikyitkö minua, armas? Luulit muiksi, nythän tunnet. Päivät, yöt sinua etsin, Nytpä löysinkin lopulta. Kuulin kuin hävisit häistä, Hylkäsit Suvannon sulhon. Siit' iloitsin, läksin, juoksin — Tässä nyt sinut tapasin. Tässä on sylini lämmin! Kannan kämmenin sinua, Niinkuin piennä tyttösenä. Muistat kuin sinua kannoin Yli vaarojen, vesien. Uimmekin kotilahdessa Kilvaten kalojen kanssa. Kerrankin sinut pelastin, Kun jo uhkasit upota.

AINO (harhamielin, surullisesti). Upotako? — Miks en jäänyt Alle aaltojen syvien?

KIRRI. Kätes käärit kaulalleni, Kun kannoin sinut sylissä Kukkivalle kunnahalle.

AINO (ikäänkuin itsensä ulkopuolella). Siellä nyt surutta uisin Kuin iloinen aallon impi. Muistelisin vain sinua, Noit' unia kultaisia Lemmestämme, onnestamme — Uisin — uisin —

KIRRI (tarttuen Ainon käteen). Vien sun nytkin Turvahan tupaseheni. — Näytät niin levottomalta Kuin pelkäisit. — Väinöäkö? Suojelen sinua siellä, Vaikka tulkohon tuhatta Puolisoksi pyytäjätä. — Revin kaikki ne paloiksi!

AINO (ikäänkuin havahtuen). Revitkö paloiksi kaikki! — Onneni revit paloiksi! Olet julma. — Päästä, Kirri! Sin' et laula etkä soita, Vaikk' on hääni.

KIRRI. Linnukseni Vien sinut visertämään, Äitini sydänkävyksi. —

AINO (kuin ammuttu, reutaisee itsensä vapaaksi). Äitisi! — Pakene! — käärme Kahistelevi heinikossa! Musta, liukas — aih! se pisti! — Myrkytti eloni nuoren. — Pois suhahti! — - Näitkö, Kirri?

KIRRI (hämmästyneenä). Mieletönkö!? — Aino rukka! Onko Syöjätär katala Tämän tehnyt? Neuvotonna: Aino! Aino! Tule, suostu vaimokseni!

AINO (harhamielin, auringon nousua tuijottaen). Tuolt' on sulhoni tulossa Aamun auteren takoa, Aallon päilyvän sylistä: — Ruskoposki! — kirkassilmä! — Hohtorinta! — Jää hyvästi! — Kirri raukkani — hyvästi!

Seisoo jäykistyneenä.

KIRRI (katkerana). Tämä on kosto Joukolalle! — Tästä tahdon viestin viedä Ainon kurjalle kodille. Hyvästi, poloinen Aino!

Lähtee.

AINO (yksin). Hah hah ha! — Hyvästi kaikki! Kaikki ihmiset hyvästi! Raskas on inehmoseura, Niin raskas, tukala, kurja — — — Kuuma tääll' on. — Lietso tuulta, Tuulikki Tapion neiti! — Ethän lietso — laht' on tyyni, Kuin väsynyt valvonnasta, Riehunnasta. Kurkistan kuvia siitä: — Väsyneesti: On rannan kukka Niin hervas, Niin valju. Päin päivän nousua se nuokkuu Noin silmät ummessaan Ja lehdet lerpallaan. Se tuskin tuntis kuvaistaan, Jos näkis sen. Mut onnellinen sit' ei nää, Kun sokko on. Vaan tyttö onneton Täss' avutonna värjättää Ja nähdä kuvansa voi tuossa — Hajalla hapsin Kauhistuen: Ja silmät! — — kamalat — — Miks itseäni pelkään? — Peitä, autere, kuvani, Peitä kaikki ihmiskuvat! — — Vilkastuen: Tuolla — tuolla päivän alla Aallottaret uiskelevat! — Niin surutta — niin iloisna. — Viittovat minua sinne! Uinko tuon kiven selälle? Kiv' on kirkas, aalto raikas. Tuohon riisun hääpukuni, Tuonne liinat, silkit, kullat! Kuin kala vetehen vierin — Siellä jäähtyvät suruni. —

Riisuu kuumeisesti yltään, viskoen pukunsa minkä minnekin. Istuu rantakivelle.

Ethän pyytäne, isoni, Tästä järvestä kaloja! Ethän noutane, emoni, Täältä vettä taikinaan! Et, veikko, sota-orille Juottane vesiä näitä! Elköhöt sukuni siskot Peskö pyykkiä ikinä Tämän lahden laiturilta! — Vesi on minun veriä, Kalat kurjan on lihoja, Luitani on rannan ryönät, Rannan heinät hiuksiani.

Tuijottaa jäykästi selälle. VÄINÖ tulee vasemmalta.

VÄINÖ. Hän on täällä? Vapisten: — Rohkenenko Hänet kaapata kuin kotka, Viedä huimasti kotihin? — Ryöstölintuko olisin! — — Noin ihana, puhdas, armas Kuin aamulla nuori päivä, Joka on kylpenyt meressä, — Mutta riisuttu! — alasti! — Maassa silkit, helmet, kullat! — Aikoisiko?! — Onnetonta! — Kuuntelen mitä sanovi — — Hiivin — hiivin — Kuiskien: Aino! Aino!

AINO (yhä tuijottaen selälle). Ne jo kutsuvat minua Selälle sinisen aallon — Jo tulenkin!

Syöksyy veteen.

VÄINÖ (törmää rannalle avatuin sylin). Aino! Aino!

SINIKKA näkyy puun suojasta nauraen kamalasti. KALEVAISIA ja JOUKOLAISIA ryntää rannalle. KOUKI ja PELLERVO pidättävät Väinöä.

KOUKI. Vielä et vetehen jouda!

PELLERVO. Maasi miestä tarvitsevi!

VÄINÖ. Päivä nousi — hänpä vaipui, Kevät koitti — hänpä sammui — Sammui onneni, iloni! —

ERÄS JOUKOSTA. Kansasi sinull' on vielä!

TAINA (hätäisenä tunkeutuu väen halki). Lapseni! Sydänkäpyni! Ojenna kätesi tänne, Palaja emosi luokse! — Hän ei kuule — on vajonnut! — Upposiko ainiaksi Näiltä ilmoilta iloni! —

VÄINÖ (epätoivoisesti). Riennä sulhosi sylihin! Annan kaikki aarteheni, Sydämmeni suuret laulut.

TAINA (epätoivon tuskissa). Tule, joudu, käy kotihin! Pääset, pääsky, minne mielit, Ei pakoita vanhempasi. Ainoseni, lintuseni! — Uppositko ainiaksi?

KANSA. Ainiaksi! Ainiaksi!

VÄINÖ (kääntyen kansaan). Kansa, nyt olen omasi! Kuun hopeat, päivän kullat Ovat onnemme unelmat, Haihtuvaiset, vaihtuvaiset. Viljelyksen yhteistyöhön Rientäkämme yhteisvoimin!

KANSA. Yhteistyöhön yhteisvoimin!

KULLERVO

Runomuotoinen murhenäytelmä viidessä näytöksessä

_Kalliin äitini muistolle pyhitän nöyrästi tämän teokseni.

Kirjoittaja_.

HENKILÖT:

VÄINÖ, tietäjä | ILMARI, seppo | KAUKO, Lemminpoika | TIERA | UNTAMO | KALERVO | Vapaita kansalaisia ILVO, Ilmarin emäntä | ANJA, Ilmarin sisar | ARMI, Kalervon emäntä | HIEPRA, Kalervon kotitytär | POTERO, Kalervon kotipoika | KULLERVO, Kalervon poika. | KOTRO | MUTRU | TUIRO | Ilmarin orjia KITKA | POURU | ILLI, piika | ONERVO, noita. HIPPO, vanha soittaja. MIERON TYTTÖ. Eräs airutmies. Joukkoa. Itkijänaisia.

Tapaus Suomessa heimosotien aikana.

ENSI NÄYTÖS.

Jylhä metsäinen kallioseutu. Taustalla vuorenkuve, jonka keskestä aukko viepi syvälle pajaluolaan, josta alasin, palkeet y.m. pajakojeita näkyy. Pajan eteen, melkein oven kohdalle asti, pistäytyy oikealta erillinen kallion kieleke. Kirkas aamupäivä.

VÄINÖ ja UNTAMO.

VÄINÖ. Näihin aikoihin lupasi Seppo Kullervon keralla Pajatöihin tänne tulla. — Voimme vartoella kotvan.

UNTAMO. Levätä tekisi mieli. Raskas taakka on elämä.

VÄINÖ. Raskasko — kevytkö — paino Oman on tekosi tuote, Kuin tuo kalliokin tuossa Maan poven on paisuttama. Tuolla taas tasanko nosti Povestansa pulskan metsän, Notko heiniä herätti, Niemi kukkia kohotti — Itse kantavat ne kaikki Minkä itse nostattivat. Niin sinäkin, Unto, kanna.

UNTAMO. Ylpeä oletkin, Väinö.

VÄINÖ. Sinähän perin tuhosit Kalervon väkevän heimon, Veljesi veren —

UNTAMO. Parempi Tuho, kuin ikuinen vaino.

VÄINÖ. Se vasta kamalin vaino, Jonka toi oma tekosi: Sisällesi julman tuskan. Senhän tunnet. Hartiasi Murhe on musertanut. Partasi ja pääsi hapset Vaiva varsin on valaissut. Silmäsi pelon tulessa Haamuja kuvastelevat.

UNTAMO. Tuot' elä muistuta minulle! Tuhotyön opetti luonto. Luonnonvoimatkin väkevät Toisiansa vainoavat: Vesi tulta on vihannut, Tuli metsiä tuhonnut. Eläin vainovi eläintä. — Lepinkäinen pieni lintu, Koukkunokka — senhän tunnet Hyönteiskurjan kun tapasi, Sen nykisti pyörryksihin, Sitten naulasi nokalla Tuon itikan kimpuroivan Kuivan oksapiikin päähän. Siinä se eleli, kärsi, Kunnes päivän paistamana Kyllin kypsyi — lintu söi sen.

VÄINÖ. Luonnon tunnottoman töitä Otatko esikuviksi?

UNTAMO. Miks en tunnoton olisi? Kerrankin salolla multa Ukko iskulla salaman Pojan kaasi, polven jatkon. Oliko sydäntä sillä? Onko hallalla sydäntä, Viedessänsä vuoden viljan?

VÄINÖ. Sua surkuttelen, Unto. Raaka luonto on sinussa Liittolaisensa tavannut. Ottaisit opastajaksi Luonnon lauhkean, ihanan, Niin sulaisit lempeäksi, Raakavoimat vaimentaisit. Maan, vesien, ilman kielet Paljon kertovat suloista.

UNTAMO. Lausunko enempi vielä? Sinä kiittelet käkeä, Onnenlinnuksi ylistät. Mut sekin munansa laski Hennon kertun hautoella, Käki suuri pienen kertun. Kerttu hautoi ja hikoili: Poika puhkesi munasta, Suuripäinen, suurisuinen, Kertun lapsia isompi. — Kerttu ummet ja pimeät Lensi, etsien evästä Sille nuorelle suvulle, Toi matoja, toukkasia, Ne kotiväelle kantoi. Mut ahnas käkösen poika Toukat söi, matoset ahmi. Nälistyivät kertun lapset, Visertivät, vaikeroivat. Käkipä kuritti niitä, Emokertun poissa ollen, Ulos syyteli pesästä — Tuo sama jumalten lintu, Jonk' on suussa kaunis kaiku! Kuoli kerttujen viserrys, Mut käki yleni, kasvoi, Salot sen sanoja kertoi. — Kertun ja käen tarina On elämä ihmistenkin. Sinäkö minua moitit, Ett' olen kaatanut Kalervon?

VÄINÖ. Kurja veljesten on vaino. Pelkuri vihollisensa Tuhoaa iki rujoksi, Mut ei sankari ylevä. — Mitä, jos Kullervo olisi Sen käkösen karsas poika, Pesässäsi kasvatettu, Joka on sukusi surma?

UNTAMO. Sit' ei voi ikinä orja.

VÄINÖ. Kun sinä vapaana vaivuit Kätyriksi halvan koston, Sit' eikö osaisi orja, Joka koston on perinyt?

UNTAMO. Minunko tekoni halpa? Miksi rosvosi Kalervo Kalat verkoistani?

VÄINÖ. Miksi Kalastit Kalervon vettä Luvatta?

UNTAMO. Kalervo sitten Kaskimaitani anasti!

VÄINÖ. Sinäpä Kalervon laihot Karjallasi syötit.

UNTAMO. Syötin. Mut Kalervon kärtsät koirat Minun karjani repivät. Poikani meni avuksi, Niin hänet Kalervo pieksi. Se jo kiehutti vereni. Varustin väkeni kaiken Ankarin sota-asein. Yön läpi salassa hiivin, Poltin, ryöstin —

VÄINÖ. Kaikki tunnen. Muita ei suvusta jäänyt Kuin tuo poika.

UNTAMO. Niinpä luulin, Mut olen alkanut epäillä, Eikö lie elossa kosto. Pojan toin emonsa kanssa Vangiksi, sodasta säästin, Hyötyä hänestä toivoin, Kun lujalta työhön näytti, Kasvatin —

VÄINÖ. Vihalla syötit, Kovin kohtelit tylysti, Et omana lapsenasi. Orjaksi otit sukusi, Koston siemeniä kylvit.

UNTAMO. Pienestä pitäen poika Vihoja imi emosta. Sen osoitti kolmiöisnä, Kun kapalovyönsä katkoi, Liekun lehmuspuisen rikkoi, Nosti nyrkkiä rajusti. Se vihani vimmastutti. Äidin surmannut olisin, Mut väistyi, pakeni, pääsi. On etsitty, mut ei löytty. Vesi on väljä, metsät laajat. Kenties koskehen katosi.

VÄINÖ. Niinkö luulet?

UNTAMO. Tai pahinta: Pakeni sukunsa luokse, Jot' oli joku sodasta Hengissä paolle päässyt.

VÄINÖ. Hengissä paolle, lausut?

UNTAMO. Se huhu mun korvissani Kuin metsän humina soipi, Öin, päivin se silmihini Aavehaltijat ajavi. — Vaikk' en siit' enempi tiedä.

VÄINÖ. Toki on Kullervo elossa, Hänet säästit.

UNTAMO. Surman sille Valmistin moninkin kerroin.

VÄINÖ. Mut ei kuollut kosto.

UNTAMO. Kerran Kuuntelin sivulta, kuinka Poika vannoi kostavansa Ison kohlut, maammon mahlat, Mun sukuni surmaavansa. Perintövihani silloin Remahti tulipaloksi, Kuin salolla kuiva murros Poudalla kipunan tullen Räiskinällä roihuavi. Orjajoukkoani käskin: Viskatkaa vetehen poika Syltä kymmentä syvälle! — Poika ei vetehen kuole. Heittäkää tulehen herja! Tulestakin pääsi ruoja. Annoin hirtehen hinata. Illalla kun hirtettiin, Aamulla jo poika puikoin Piirsi tammehen kuvia: Siinä miehet, siinä miekat, Siinä keihäskin sivulla. Mielessäni silloin syntyi Aavistus, tukala tuska.

VÄINÖ. Pelko, lausu. Näit orasta Katkerasta kylvöstäsi: Sotakiihkon ja aseita Sortajan sydäntä varten. Tuosta aavistit hedelmän Aikanansa koituvaksi.

UNTAMO. Sit' elä peloksi moiti. — Itsekseen. Tosin yöt unettomina Sittemmin olen elänyt.

VÄINÖ. Orjille tekosi uskoit, Sydämmesi kun vapisi: Siks ei onnistunut työsi. Hyvä ettei onnistunut. — Rohkeamp' olitkin ennen, Kun oli syyttömät kätesi. Nyt sinut masenti orja.

UNTAMO. Masenti? — sitä en myönnä. Työn varalle orjan säästin, Rojutöille halvemmille. Varoitin: "Hyvästi toimi, Askartele aimo miesnä, Niin ma lahjoitan sinulle Solkivyön somatekoisen. Vaan jos rynnistät rumasti, Niin kolaus korvallesi!"

VÄINÖ. Ei ylevä mieli myösty Vasemmalle, oikealle, Ei pakon, ei palkan vuoksi; Sillä on sisässä käsky, Jota tarkoin tottelevi.

UNTAMO. Haastat kuin olisi orja Vertainen vapaitten miesten.

VÄINÖ. Ei väkevä luonto sorru Tylyn kohtalon käsissä: Se uhemmin uhkuavi, Karaistuu kamottavaksi, Kuin sepon pajassa säilä, Tulta, vettä tunnustellen. Ase, jonk' olet takonut, Voi sinusta hengen viedä.

UNTAMO. Sinäkö, Suvannon urho, Julistat Kalervon koston!

VÄINÖ. Väärät ja tylyt tekosi Ne sulle sytytti koston, Niissä on sotien synty.

UNTAMO. Eikö jo Kalervon poika Kylliksi tuhoja tehnyt Untamon suvun suruksi? Lapseni ihanan annoin Orjan katsoa katalan, Niin lapselta silmät puhkoi, Kätkyen tulella poltti. — Eikö se sydäntä särryt? — Tuumaelin, mietiskelin: — Kirvehen pojalle annoin, Käskin kasken kaadantaan. Hän ihastui, irvisteli, Iloitsi ja ylvästeli, Näki kuutena kuvansa. Niin meni salolle — kaatoi Metsän parsikon paraita, Mut ei kunnon kaskipuuta. Lopuksi kirosi maata, Ettei antaisi satoa. Tuumaelin, mietiskelin, Mihin tuon pojan panisin. Laitoin aitojen panohon: Siinäkin susi kumosi Korpikuuset seipäiksi, Kokkahongat aidaksiksi, Aidan aukottoman laittoi. Tuumaelin, mietiskelin. Jotakin yritin vielä: Tuon epäsikiön laitoin Ruista puimahan — utala Ruumeniksi pui rukihit, Korret tuoksutti tomuiksi. Kysynpä sinulta, Väinö: Eikö jo surua tässä?

VÄINÖ. Niin pahasta päästäksesi, Kullervon sepolle annoit.

UNTAMO. Möin polusta: muutamista Rautakappalten ramuista. Sepon suopean opissa Tuon tuhopukarin toivoin Kadottavan kostokiihkon. Mut epäilin. Siksi tänne Sinut kutsuin kuulijaksi, Näkijäksi, neuvojaksi.

VÄINÖ. Paljonpa minulta vaadit. Jo tulevat tuolta! Tässä Syrjässä tähystäkäämme, Kuinka käy pojalle työssä, Onnistuuko. Työssä luonto Ilmaiseksen onko villi.

Väinö ja Untamo vetäytyvät kallion kielekkeen suojaan; jälkimmäinen edellisen taakse. ILMARI ja KULLERVO saapuvat paikalle, menevät pajaan.

UNTAMO. Jos tulisi tuima hetki, Niin sinä esille astu. Voisit vastata paremmin.

VÄINÖ. Nyt sepon sanoja kuule!

ILMARI. Hiiltä ahjohon aseta! Kullervo nostaa ahjoon hiiliä. Liiaksi! — vähennä hieman! — Hieman! — hieman! — Vähentää itse. — Ei enempi. Niin. Nyt iskekäämme tulta. Sytyttää tuluksilla hiilet. Lietso hieman! — Hiljoin, hiljoin! — Väisty, niin panen alulle! Painelee paletta hiljoin, että tuli ahjossa liekehtii. Rauta ahjohon aseta! — Aatran kynnen siitä laitan. — Näin sävysti, malttavasti. Käytöllistä jos haluat Hyötyä elämästäsi, Niin sanoista kuin teoista Liioitukset pois karista. Kukon sulka, hyypän harja On koruja, ei etuja. Sotaratsu, juhlajuhta Eivät aatralle sovellu, Eikä mies huvin eläjä Työn vakavan täyttäjäksi.

KULLERVO. Sotaratsu kun olisin, Polkisin pohattavallat Alle halpojen helyjen!

ILMARI. Ota, painelehan tuosta. Nokea tässä, ei helyjä. Runo on seppä kultakopra, Muut on miehet multakoprat, Muut sepät sysikäsiä, Mutta hyödyksi enemmän. — Maltin työtä! Ei rajusti! — Opi, Kullervo, minusta, Olen seppiä sukuisin! Mun isoni — Ilmarinen Kuin minä — takeli taivon Luonnon suuressa pajassa. — Niin on kerrottu hänestä. — Min' olen takonut sammon, Onnen jauhajan jaloimman.

KULLERVO. Niist' en jauhoista murua Viel' ole maistanut ikinä.

ILMARI. Jokainen takoa voipi Yhteisonnesta omansa.

KULLERVO. Orja onnensa takoisi!

ILMARI. Sinust' on tuleva seppo, Mies etevä näillä mailla: Kun parasta luonnostasi Kaivelet kuvattavaksi, Kun halulla halpautta Eroittelet itsestäsi Kuonaksi katoavaksi. Luonto on sepon tekijä, Mut ei synny valmihina, Ei inehmo eikä rauta: Työ ainetta huolittavi, Työ pojasta luopi urhon, Järjestetty rauhan työ.

KULLERVO (kiihkoisesti). Urhon, lausuit, seppo! Päästä Irti mun iso sisuni, Vapauta vankka tarmo, Niin minussa näätkin miehen Kalervoista kaunihimman! Sukeaapa tästä suurta, Kun luonnon kuvata annat.

ILMARI. Sulan malmin muotistansa Päästänkö pajan paloksi? Tuon tulenko ahjostansa Irti laskisin salolle, Hurjalle hävitystyölle? — Sin' olet kesytön orja, Orjan leima on sinussa, Untamon kotona pantu. Vapaudessa vaaran toisit.

KULLERVO (tuskallisesti). Minussa on orjan leima, Untamon kirojen uurto! Uhkamielisesti. Mut minussa myös elävi Kalervon kamala tahto, Sortajata syyttäväinen. Eikö tallattu minussa Sydämmen jokaista tulta, Jota luontoni palona Pyhästi totella tahdoin? Eikö riistetty minulta Emoni — koko sukuni? Siksi kuohun ja kiroan. Sorto loi pyhän pahaksi, Pahankin pyhitti sorto Sisimmässä sielussani. Nyt minussa lemmen hehku Vihana lekottelevi. Nyt jalotekojen tahto Kostona kohahtelevi. — Kun tuo liekkini sisäinen Pakon alta paukahtavi, Silloin se rajupalona Satakin urosta syöpi, Kuin Ukon tulinen kalpa, Pilvien pakosta päässyt, Hillitönnä huimehtien Honkia hajoittelee.

ILMARI. No, no, poika, viihdy, viihdy, Kiihko ohjaton asetu! Toivon luontosi paremman Voittavan himosi vallan. Asetu levolliseksi Ja paletta paina hiljoin, Tyynesti, ei kaikin tarmoin. Ahjossa on aatran kynsi, Jonka Väinämö tilasi, Ei ole miekka hurmemieli. Ei rajusti, ei rajusti! Hurjako oletkin, orja? Heitä! heitä! — Maasta nosta Väkipalja! Käy käsiksi! Nostaa tulisen raudan ahjosta alasimelle. Nyt takele taitavasti! Maltin työ on rauhan työtä. — Vetelemme vuorotellen. Takovat; sen kestäessä Kullervo kiihtyvästi iskettelee yhä hurjemmin. Ei rajusti, ei rajusti! Järjetön oletkin, orja. Heitä, heitä! — ei enempi! Väisty tuosta tuonnemmaksi! Nyt on rauta rappiolla, Alasin alas sujunut, Koko työ pahoin pilattu. Mikä turmelikin miehen?

Kullervo syrjässä tuijottaa nolona.

KULLERVO. Miestä myöten työ aseta. Kullervon ei kunto mahdu Sepon seinien sisälle.

ILMARI. Takoa osasit ennen Puukkojakin, miekkojakin: Kun olit opissa ollut Pajassani puolen vuotta, Niin jo suuren säilän laitoit. — Tuot' ei oltu ennen kuultu. — Siihen kirjasit kuvia: Sotajoukon jousinensa, Urhon orhinsa selässä. Miksi nyt et aatran kynttä, Maan kamaran kaivajata, Voinut taidolla takoa?

KULLERVO. Mieleni on miekan teillä, Vaan ei aatrojen ajossa. Pellot ei isoni pellot, Ahot ei omat ahoni. Mutta miekka on omani, Syntynyt sydämmestäni, Kuin vihainen polttiainen Katkerasta maaperästä. Myöntäisit minulle miekan, Niin sillä tekisin suurta: Kyntäisin verisen pellon Kalervon kadottajalle. Siit' iloita Unto voisi Tuonen tyttöjen keralla.

UNTAMO (Väinölle syrjässä). Entinen sisu pahalla Hurja vimmattu vihassa.

VÄINÖ. Sopiva sotijaloksi, Vaan ei rauhan raatajaksi. — Näyttäytyy Untamon kera pajan edustalla. Terve, seppo veljyeni!

ILMARI (katellen). Terve, urhot, tultuanne! Tässä tarvitsen apua: Tuossa mies on mieltä vailla Eikä viisastu opista.

KULLERVO. Tuolla Untamo takana! Vapise epatto siellä! Oman työsi tässä näätkin Kuin parren putoamassa Rakentajan ruhjonnaksi. Loitolla pysykin kurja Vainomiestä vartomassa. — Tahtoisin tapiohongan Pitkän, jolla piirustaisin Tuonne taivahan laelle, Ukon ylhäisen etehen Maallisen olon matalan, Orjuutemme, kurjuutemme: Sitä kun näkisi Ukko, Kummastuisi, kauhistuisi, Avuksi alas tulisi, Miekalla tuliterällä Veljen tappajan tapaisi, Jyrinällä jyskyvällä Lopettaisi veljen sorron, Orjan päästäisi vapaaksi.

ILMARI. Tuon pojan povesta kuulet, Untamo, Kalervon äänen.

UNTAMO. Katalampi kaksin kerroin! — On sinulla rautaraksit: Kahlehilla kallioon Kytke tuo Manalan hurtta!

ILMARI. Ei sovi se luonnolleni. Sortaisinko sorrettua. Väinö, neuvotko paremmin, Mille töille tuon panisin?

VÄINÖ. Poika jos vapaa olisi, Kaunihisti kasvatettu, Töille urhojen sopisi: Kutsuisin Kalevan heimot Joukossa sotajalalle Vasten Pohjolan väkeä, Kullervo kera tulisi, Paras parvessa olisi. Niin yhdessä, yksin mielin, Sanan voimalla jalolla Suomen sammon voittaisimme, Maan ihanan onnen tuojan. Jos rajusti raaka voima Vastahamme rynnistäisi Susinensa, karhuinensa, Haukkoinensa, halloinensa, Verisin, vihaisin mielin Eikä sammuisi sanasta — Silloin tuo Kalervon poika, Kevät-ouruna, Ukon myrskynä Pimeän, vihaisen vallan Kuuksi, päiväksi kumoisi.

KULLERVO (jonka innostus Väinön kuvatessa on kasvanut). Kalpa, kalpa, kalpa mulle!

VÄINÖ. Mut ei orjasta apua Vapauden vainiolla.

KULLERVO (erikseen, tuskallisesti). Orjan leima on minussa!

UNTAMO. Ukko varjele asetta Tuon kamalan kantamasta! Kahlehet hänelle, seppo!

ILMARI. En sotia suosi, Väinö.

VÄINÖ. Vaikk' olet miekkojen takoja.

ILMARI. Äsken toin emännän tuolta Sariolan sammon luota, Nytkö alkaisin sotia, Vasten vaimoni sukua? Varjele vakainen luoja Maailma veren janosta! Rauhan mies oletkin, veikko, Rauhan neuvoja levitä: Vain kesytyskeino neuvo Tuon pojan parantajaksi.

VÄINÖ. Neuvo on sinussa, veikko, Luonnossasi. Keinon tunnet Siis paraiten: lempeyttä Luonnolle rajulle käytä. Sade lämmin, päivä hellä Pehmittää kivenkin voivat. Jos itse kovalta tunnut, Anna valta vaimollesi. Naisen on sana sulempi. Hän ehkä paremmin voipi Orjan tunnolle osata.

ILMARI. Vaimolleni — siin' ajatus, Jota tuumia tulisi! Orren alle astukaamme, Niin näistä jutella voimme. Kullervon jätämme tänne. — Kotva miekkoja korista, Niitä kun enin ylistät.

Lähtevät. Untamo vilkaisee pelokkaasti taakseen.

KULLERVO (yksin). Taaksensa katala katsoi! Jospa tuosta tuiman raudan Syöksisin sydämmehesi! Nuo mitä tahtovat minusta? Aikovatko pehmitellä Tyynyksi teräsmurua, Tehdä villaksi kiveä. Oman hautomansa haukan Äkkikeinoilla kyhätä Pääskyseksikö pyhäksi? Siihen heillä ei sydäntä. Kylm' on köyhälle pohatta. Miekka mulle on sukua. Tempaa pajan seinältä miekan. Terve, oi teräs, ihana! Sinusta toverin toivon Oivallisen, uskollisen. Muut minulle yrmikööt, Sin' olet urhon tuima turva Pulmassa pahimmassakin. — Mutta miekkakin on vieras! Sepon säilä, työ omani! Mitä on omaista mulla? Hikihelmet, kyynelkaste, Ison veitsi — ne omia. Jätänkö nämä isännät, Kalevalan valtamiehet? Teräskultani korea, Tule kanssani kululle! Lähdenpä omille teille, Karkuteille — — — ANJA tulee hyräellen. Sepon sisko tuolta käypi, Anja tyttönen ihana! Hänet ryöstäisinkö? — sitten Salolle keralla saalis! Muut minulta kaikki ryösti, Minä muilta kaikki ryöstän. — Terve, Anja!

ANJA. Terve, terve!

KULLERVO. Mistä matka?

ANJA (valittaen). Pyykin luota. Pesut rannalle levitin, Niin rävähti rinnastani Emolta peritty solki, Isoni oma tekemä — Palin pois putosi siitä. Missä seppo veljyeni?

KULLERVO. Etkö solkea minulle Uskaltaisi —?

ANJA. Rikkoisitpa Sen piloille — sit' en soisi. Pyhä on rakasten muisto.

KULLERVO. Niin, pyhä rakasten muisto. — En riko, somaksi laitan, Solen kiillotan, silitän. Sinäkin minua aina Kohtelet kuin vertojasi, Et kuin ylpeä kälysi: Halveksien, ynseästi. — Hän ei aavista minussa Muuta kuin matalan orjan! — Monesti sinua säälin, Pyykit kun peset hänelle, Ruokit, hoitelet eläimet, Illoin valvot viimeiseksi, Kehrävartta keikutellen, Taas ensiksi aamuin nouset, Et sulosanoja kuule, Aina tok' iloisna laulat.

ANJA. Miks' en voisikin iloita? Nuor' olen, verevä, raitis Kuin kevät, kuin aamukaste. Minkä teenkin, teen vapaasti, Kun rakastan veljeäni, Aimo miestä — eikö totta?

KULLERVO. Niin veljesi. Mut kälysi Sulle on tyly emäntä. Hän on polvea pohatan, Sinä työjalon sukua. Hän on käskijä sinulle, Sinä tottelet kuin orja.

ANJA. Miksi tuota muistuttelet? Työ on tervetten elämä.

KULLERVO. Annahan minulle solki, Niin sen laitan!

ANJA. Mut osaatko?

KULLERVO. Sulle kyllä.

ANJA. Arvasinkin — Olethan takonut miekan!

KULLERVO. Tuossa se suloinen säilä. Tätä tahdotko ihailla? Tällä tahtoisin sinua Pulapäivin puolustella.

ANJA. Terä kirjattu somaksi — — Miksi noin rajusti riehut, Sit' ilmassa välkytellen?

KULLERVO. Täm' on ukkosen tulena Kalervon pojan kädessä.

ANJA. Niin pelottavalta näytät! Sinuss' on kamala kumma: Toisin kotvin kuohahtelet, Puhkut kuin vihainen Vuoksi, Jok' on koskeksi kohonnut Jylhän korven keskustassa, Kallioitten ahdingossa, Ilman auringon valoa — Miks' ei mielesi valoisna Loiskahtele, riemahtele?

KULLERVO. Tuotako kysyt minulta! — Päivänä pojalle paista, Niin minut ilolle nostat. Minäp' en sinuna täällä Viihtyisi, en vaikka hiisi. — Kuulehan, minull' on keino! Eikö mielesi tekisi Haltijaks' oman talosi?

ANJA. Omanko taloni, lausut?

KULLERVO. Käy keralla, lähtekäämme, Niin sulle käsillä näillä Valloitan komean konnun Tapion sini salossa, Rannalla kalaisen järven.

ANJA. Kerallas'! — salossa konnun! Mulle valloittaisit? — niinkö? Kullervo, oletko houru?

KULLERVO. Tällä miekalla jalolla Minä Untamon kukistan, Maat, mannut omistan itse.

ANJA. Suurt' on Untamo sukua, Omaisesi, heimoasi, Urhoja Kalevan kansan — Hävittäisitkö hänetkin? Säästä maa veriteoista.

KULLERVO. Kaikki vierast' on minulle. Miss' ovat minun etuni, Oikeuteni, osani? Se omani, minkä ryöstän. En omista itseäni, Jollen ryöstäy vapaaksi Painosta pohattavallan. — Sinä jos olet omani, Lapit valloitan sinulle, Pohjat ja Kalevalatkin. Mut alanpa kostotyöllä: Ensin Untamon kukistan. Sinut vien emännäkseni, Rinnallani — tässä miekka!

ANJA. Oi mitä uneksit, orja. Ei sinua seppo päästä.

KULLERVO. Tuon minulle muistutatko? Niin, — minuss' on orjan leima. Sitäkö sinäkin kammot, Orjan kättä ja sydäntä? Tyttö, kammotko minua? — Kauhistut! — olenko julma? Tule, Anja, niin syleilen! Tule kotkan kumppaliksi. Ei sinulta saalis puutu, Sulle tuon veriset voitot. Tule!

ANJA. Sin' olet kamala! En veritekoja suosi.

KULLERVO. Näytän, ett' olen uroita, Vertainen vapaitten miesten. — Annathan kätesi! —

ANJA. Enkä! Ilmarin sisarko sulle! Orjalle osattomalle! ILLI tulee. Ei ikinä! — Tuolla Illi!

KULLERVO. Urkitko, kateinen Illi?

ILLI. Häiritsenkö? — pois menenkin. — Muuten vain sanoa aioin, Ett' on siellä Kauko urho, Anja neittä hän kyseli.

ANJA (levottomasti). Minua! — kyseli Kauko?

ILLI. Riennän — ilmoitan hänelle.

Lähtee ilkeästi taakseen silmäten. KULLERVO tarttuu Anjaan.

ANJA (huutaen). Jää avuksi, Illi, Illi!

KULLERVO. Itse valloitan osani. Vetää Anjan syliinsä. Tänne!

ANJA (huutaa). Joutukaa avuksi!

KULLERVO. Ylvästellen halveksitko, Niin sinut väkisin ryöstän. Näin kotka omansa otti Heilutellen, keikutellen. Nyt olet sylikanani. Kannanko sun kuusen alle, Kukistan pyhäisen piian? — Reutoelet — ei avita.

VÄINÖ, ILMARI, KAUKO, UNTAMO, ILVO ja TUIRO tulevat.

KAUKO (vetää miekkansa rynnäten Kullervoa kohti.) Seis orja! — vapaaksi tyttö! Sisähäsi miekan syöksen.

Väinö ja Ilmari pidättävät hänet.

UNTAMO. Tapa, Kauko, se kirottu!

KULLERVO (Anjan päästäen). Pääsetkin — mene!

ANJA. Koruni Tänne, hirviö!

KULLERVO. Seh, tuossa!

ANJA (solkea katsoen). Voi emoni, voi isoni! Tuo peto koruni rikkoi, Perinnön pyhän muserti.

ILVO (Anjalle). Sit' elä, natoni, itke. Tätä turman työtä muistan!

KAUKO. Sen hänelle vielä kostan.

ANJA. Elä muistele, kälyni, Elä hälle, Kauko, kosta.

KULLERVO. Tässä käyttekö käsiksi? Tällä miesten päitä pirston, Kuin koruja kultaisia. Tässä kalpa!

KAUKO (tarttuu miekkaan). Taatto auta! Tuon elukan ylpeyttä En voi kärsiä enempi — Tänne pääsi!

VÄINÖ (välittäen). Talttukaatte! Kullervolle. Hillitse raju sisusi. Sulle Ilmarin talossa Paremp' on tulossa aika.

KULLERVO. Teiltä orja ei odota Kohtalonsa korjausta. Osoittaen kalpaa. Tällä kohtani kohennan!

ILVO. Tuon rivon sanoja kuule!

UNTAMO. Orja armoin ei parane, Vaan pikemmin hirmuin, surmin.

VÄINÖ. Suohon hirmu! Lempeyttä!

ANJA. Lempeytt' osoita, seppo!

KAUKO. Anja, käy keralla, haastan Sulle mielihauteheni.

Syrjäytyy Anjan keralla.

ILMARI. Kiihko hillitön ei punni Sanojansa kultavaaoin, Tuumin ei mito tekoja. Hurjan hetken unhotamme. Kullervolle. Parannusta varron. Vasta Et pajani töihin pääse. Täst'edes emännän mieltä Kuule, tottele ja nouda Hänen käskyjänsä.

KULLERVO. Tuonko?

ILVO. Tämän tässä. Uusi päivä Uutta työtä tuo sinulle. Multa uuden käskyn kuulet,

KULLERVO (erikseen). Minut vaimon vallan alle Kaukana vapaus silloin!

Syrjäytyy pajan sisään.

VÄINÖ (Ilvolle). Jos nyt, Ilvo, oivaltanet Oikein valtasi tajuta, Käsität sukusi voiman: Sydämmen siveän lämmön, Tahdon kestävän keralla — Niin väkevän luonnon vimman Voit hyvinkin taltutella Tuon villin pojan povessa: — Kehnon kasvatuksen kuotta Puhdista hänestä, riisu Pois perityn raihnan räähkä! Sen jos voit, niin hän on terve, On ylevä sankarluonne. — Niin perustat vaimon vallan, Lempeän ja rauhallisen, Urosten ohella uuden Vallan, hellän ja vapaan, Ettei orjan kahle paina Eikä ontuen edisty Täst'edes Kalevan kansa, Vaan vakailla askelilla, Kun nainen osansa tuopi Työn yhteisen vainiolle. Siksi vallitse varoen, Tuo poika kesytä! Muista: Työväessä voimakkaassa On Kalevan kantajoukko.

ILMARI (puristaen Väinön kättä). Ylistän sinua, veikko, Neuvosta hyvän sydämmen, Vaikk' epäilen keinoasi. — Tuo kun orja ei olisi.

ILVO. Väinö, viisas ja ylevä! Lentohon minua neuvot, Vaikk' et siivillä varusta. Käsket: laula leivosena! Vaikk' et laulun ääntä anna. Toivoa, suloa soitat, Kirkkautta, korkeutta — Mut todellisuus, elämä, Hyöty — unhottuvat aivan. Leivon laulust' ei eletä, Ei kaunis ajatus ruoki, Työtä tarvitsen väeltä! Mut orjan masennan ensin, Sitten armoa ojennan Hänelle, hivutetulle, Kurjana kujertavalle. Tuo orja kovin on korska. Jos rikos ja julki ryöstö Armon voittaisi äkisti, Vaivoitta, parantumatta, Niin peritty järjestyskin, Esimerkin löyhän vuoksi, Särkyisi sepon talossa, Eikä orjan raaka mieli Onnesta iloita voisi, Ansiotta voitetusta. Siis kuri hänelle ensin, Ankara kivistelevä, Kuin tauti jumalten tuoma.

ILMARI (nuhtelevasti). Vaimoni!

UNTAMO (Ilvolle). Osattu isku. Orjan ymmärsit hyvästi.

VÄINÖ. Nuor' olet, ihana Ilvo, Tarkoin harkitse tekosi! Ei luonnossa kahta kasva Samanluontoista, näköistä; Kuinka kaikille sopisi Samat ohjat, yksi vitsa? Luonnetta vähittäin tutki, Sen johdolla keksi keinot, Joilla tuon pojan parannat. Muista, ett' ylevä armo Herättävi rakkauden, Rakkaus paremman tahdon.

UNTAMO. Liiaks' orjan vuoksi vaadit. Harva meistä on vapaista Niin hyvästi hoivaeltu.

ILVO. Ei ole aika vaaliella Orjan oikkuja monia. Työtä vaadin orjaltani, Käskyntyötä kuuliaista. Tässä miehest' on kysymys, Ei pojasta lapsekkaasta. Kullervolle. Huomenna salolle suorit, Menet karjan kaitsijaksi. Itse tutkin elkiäsi, Jälkiäsi kuulostelen.

KULLERVO. Tuon tylynkö vaimon valta Vääntäisi minut kuin vitsan Sarvikarjan kytkyeksi. Raataja rahanalainen Raavastenko vertaiseksi!

ILMARI. Samalle salolle Tuiro Tuopi miehiä palolle, Kuokkijoiksi, kannon vääntäjöiksi. Itse jään takomatöille. Sinullekin, sisko kulta, Soman solkesi rakennan Ehommaksi entistänsä.

ANJA (syrjässä). Ain' olet hyvä minulle, Veljyeni! — Suojelethan Tuota Kullervo poloista, Hän on sairas, luulen.

ILMARI. Tyttö! Sinut Kullervo häväistä Tahtoi — häntä puolustatko? Muista, ett' olet luvattu Kauko urholle omaksi!

VÄINÖ. Jää hyvästi, seppo! — Ilvo! — Anjakin! — Me kylvelemme Sen lemmessä, tuon vihassa, Mut aika hedelmän tuopi, Sen suloisen, tuon vihavan. Urhot, aina muistakaatte, Ettei yltyisi himonne Yhteisonnen sortajaksi.

KULLERVO (erikseen). Mikä on minun osani Yhteisonnesta? —

UNTAMO (Ilvolle, jättäen hyvästi). Kurita Tuo rietas Kalervon poika, Ettei sen käsi kohoa Kalevalan kaatajaksi.

KAUKO (jättäen hyvästi). Anja, suojelen sinua Miekallani, hengelläni!

Kaikki poistuvat. Anjakin, silmäten alakuloisesti Kullervoa, seuraa veljeään.

KULLERVO (yksin, katkerasti). Tämäkö minun osani? Vieläkö alemma luisun? — Silloin nuo vihaiset vallat, Vaikka pilven päälaelta, Maahan raappasen rajusti.

TOINEN NÄYTÖS.

Poltetun kasken rinne, jonka takaa siintää vettä. TYÖVÄKI kuokkii, kaivaa kantoja ja niitä rovioipi. Karjankelloja kilahtelee ja kalkahtelee etäältä. KULLERVO, erillään muista, selässään jousi ja viini, kädessä paimentorvi.

KULLERVO. Jo minä johonkin jouduin, Suden surkeille jälille, Härän hännän paimeneksi. Eikö loppune ikinä Minun kurjat kohtaloni. Nuo ne kuokkivat paloa, Kääntelevät kannistoa, Mulle ei sitänä suotu. Eikö voimia minulla Kivet, kannot käänniskellä, Vaikka syltäkin syvältä? Kelpaisi minun kotona, Heimoni ihastuksena Perata isoni pelto, Kohottaa kotitaloni Suvun suureksi pesäksi, — Toisin luotu jos olisin. Enkö nyt minäkin voisi, Niinkuin Ilmari, iloita Työväkeni vääntämästä? Enkö nähdä nuoren viljan Kiittävän käteni töitä Isäni Kalervon mailla? Nähdäpä oman emännän Pyttyinensä, raintoinensa Pyörivän kotipihalla, Mun kalasta tullessani, Venhe täynnä venkaleita, Taikka metsältä palaten Olalla otusten paino! Nähdäpä kotisuloni! Nähdä lapset laittamani Vierteisin, verevin poskin, Ympärilläni kihisten! — Mut mitä uneksit, orja? Sukusi sodassa sortui, Kotisi tuli tuhosi, Itse orjaksi ylenit Sydämettömän sylissä, Kaikeksi iäksi kasvoit Kiroksi inehmon lasten Rautana rajuamaan. Anja mulle ei hymyile, Ilvon silmä ei säteile Mulle suosion valoa: — Se vihoja viskelevi, Kuin sepon pajassa ahjo Säihkyttää säkeniänsä. Sai Heluna helleyttä, Mansikki mesisanoja — Minä kyisen katsauksen, Sanat jäiset ja joleat, Anjalta apean mielen.

TUIRO (jättää kuokkansa ja menee Kullervo luo). Paimen, miks' yhä sureksit, Tuskittelet joutavia? Ei elämä siitä muutu.

KULLERVO. Eikö muuttuisi elämä, Jos jokainen muuttuisimme?

TUIRO. Kullervo, kohota pääsi, Ota maailma hyväksi Kirjavine karvoinensa! Kuin vihurit, virrat, myrskyt, Joit' ei ihmisvoima johda, Vaan ne meitä viskelevät Oikkujensa olkapäillä, Halujensa hartioilla, Hyvälle, pahalle puolen, Huvitellen, huikennellen, Ilman tuntoa, sydäntä — Niin ota elämän huolet. Ole mies ja kärsi kaikki.

KULLERVO. En ole tuulten tuiskittava, En venonen virran suussa. Ennen itse luon vihurit, Hurjat myrskyt maailmalle, Muserran muraläjäksi Koko kurjan orjavallan, Jossa on ylpeys ylinnä, Pelko, ahdistus alinna, Keskellä viha ja vaino. Etkö itseäsi tunne, Kuinka vauhkona vapiset Käskijän käpälän alla, Toisen työtä teet pakolla, Viekastellen, vilpistellen. — Siit' onko iloa sulle?

TUIRO. Alhaiselle on parempi Nöyristellä, köyristellä Kuin matala viitametsä Polkijan jalan edessä, Niin ei selkä sen muserru.

KULLERVO. Sua nähdäkin häpeän, Olet orjaksikin kurja.

TUIRO. Ylös liiaksi yrität: Aivan arvolle isännän, Sepon suuren vertaiseksi! — Anjan rukkaset sinua Taisi koskea kovasti, Kun noin katkeraksi käännyit.

KULLERVO. Siit' elä enempi haasta, Tai sun puukollani puhkon!

TUIRO. Olet orja, kuin minäkin.

KULLERVO. Muuks' et rohkene ruveta, Siks' olet ikuinen orja.

KAIKKI TYÖVÄKI. Muuksi?

TUIRO. Selvitä sanasi!

KULLERVO. Eikö tuura, työaseesi Ole halvempi sinua?

TUIRO. On. — Mitä selität sillä?

KULLERVO. Toki Ilmari sinua Tuuranansa, kuokkanansa Käyttelee.

TUIRO. Minua! — Hänkö? —

KULLERVO. Sin' olet sepon sanoille Nöyrempi kuin sulle tuura.

TUIRO. Tiedänpä hänet sepoksi, Jolla on ylempi taito.

KULLERVO. Hän asetta voi takoa, Mut sinulla taito, tarmo Sitä käytellä olisi Voitoksesi, onneksesi, Jos etusi oivaltaisit. Missä tahtosi? Vapaaksi Tee se, käskijäksi! Uljas Toivojesi miekka nosta Isäntävallan murtajaksi. Oman pöytäs' alle kerran Omat jalkasi ojenna.

TYÖVÄKI. Murtajaks' isäntävallan!

KOTRO (ikäänkuin itsekseen). Paimen ei pahasti haasta: "Oman pöytäs' alle kerran Omat jalkasi ojenna." — Oma pöytä kun olisi!

TUIRO. Rehti ja vakava valta Sepon on käsissä ollut, Siksi tottelemme. Pakko Ankaraakin on totella Heikomman, vähäosaisen: Muuten voi osa hivua Kurjintakin kurjemmaksi.

KOTRO (kuin itsekseen). Tuota tuumia sopisi, Eikö lie isännän leipä Näillä koprilla ko'ottu.

KULLERVO. Mut emäntä, ahnas Ilvo — Vehnästäkö teille viilsi, Syöttikö sianlihoja?

KOTRO. Kielen katkeran se velho Antoi aamuleivän kanssa — Viskeli vihasanoja.

Muutkin murisevat.

TUIRO. Mutta seppo on sävyisä, Lempeä, hyväsisuinen — Hänt' et moiti.

KOTRO. En pahasti. Joutaisi enempi itse Vallita — on vaimon valta.

KULLERVO. Lahjoita minulle onni, Rikkaus, hyvä elämä — Sulle lempeytt' osoitan, Olen teille armollinen. Mut minulta kaikki riistä: Onni, rikkaus, sukuni — Sulle koirana ärisen, Jolt' on suusta luu nopattu, Puren, rosvoan sinua.

TUIRO. Isäntäväen käsissä On osamme, kohtalomme, Heillä valta on jaella, Luu suoda lihan sijasta. Meillä ei valintavalta — Se on sääntöjä jumalten.

KULLERVO. Kurja armona osansa Maurutkoon! Minäpä viillän Elämäst' omin käsini Kohtaloni. Luupalanko Tai lihanresuja voitan; Vilu, nälkä tai verinen Surma voi osani olla, Mut omista töistäni se Tähkä olkoon!

TYÖVÄKI (hämmästyneenä). Kullervo Kalervon poika!

KOTRO. Sin' olet rohkearotuinen.

TUIRO. Poljekin oma urasi. Suo meidän jonossa juosta Polkuja jo poljettuja.

KULLERVO. Orjan leima on syvälle Teihin poltettu, poloiset. Niin, jalassa lieko, kurjat Raatakaakin uskollisna, Ilman onnen tuntematta Kodista, vapaudesta, Oman pellon antimista; Kunnes riutuen ramuiksi, Toivottoman työn perästä, Tylsinä, typertyneinä Suohon sorrutte lopuksi — Koira ei haudallanne ulvo.

Poistuu päräyttäen torveaan

KOTRO. Miksi miehen aikuhisen Panivatkin paimeneksi.

MUTRU. Vieläpä väkevän miehen — Mutta ryöpeäsisuisen.

KITKA. Sill' on miehellä sisua Yhdeksänkin urhon verran. Mut emännän ylpeyskö Miestä orjassa näkisi!

TUIRO. Syytä kyllin Kullervossa: Raju on rauhan työnteossa. Sitten uskalti anoa Itse Ilmarin sisarta, Anja neittä vaimoksensa. Eikö riittäisi vähempi? Ken sen meistä uskaltaisi?

MUUT. Hurja poika.

TUIRO. Mieletönkin. Suuret pienten ei suvaitse Pyrkiä ja pöyristellä Heidän arvonsa tasalle. Tuskin ylhäiset jumalat Näkevät iloisin mielin Sankaria seurassansa. Mitä sitten maan oloissa — Sankarin sisarta orja!

KOTRO. Jumalista jutteletko? Heitä vertaus mokoma! Niistä jos jotakin tiedän, Niin jumalat juuri maahan Saapuvatkin sankareiksi — Etsivät siis seurojamme.

TUIRO. Sinä liikoja latelet. Mut jos Kullervon sanoja Ilmarin emännän kuullen Kertoisin — pahoin kävisi: Kiikki paimenen perisi.

Muut levottomina.

KOTRO (uhkaavasti). Kertoisit, salaman ruoka! Kumppalin petätkö kurja, Niin sun mustan kannon kanssa Kaskipuuna polttaisimme.

Muutkin julmina murisevat.

TUIRO. Ajattelin — en luvannut, Yhteistä etua mietin: Jos salassa säilytämme Kullervon kamalat tuumat, Niin jokaista meitä voipi Sama iskeä salama.

MUUT. Samako salama, lausut?

TUIRO. Kullervon tekojen tähden, Kun ne nostavat jyrinän.

KOTRO. Kullervo hyvinkin hurja Olla voi, mut ei älytön. Mullakin ihana aatos Omasta kodista kauan Siintänyt on mielessäni, Mut hänellä yksin mieltä, Rohkeutt' oli sanoa Se toivo toteutuvaksi. Siitä mun sydänalani Värähti, heräsi toivo.

MUTRU. Kotronpa sydänalassa Kauan Illi on asunut — Se siellä kotia itki.

TUIRO. Meille kehnosti kävisi Liikoja tavoitellessa: Kurki kun yritti talven Hautoa kesäksi — kuoli.

KOTRO. Joutavia jaarittelet! Sinä vaivainen vapiset Pelkurina — pieksettävä!

TUIRO. Mi — minäkö vapisen! — miksi?

KOTRO. Nyt satusi säästä! Tässä Tosi jäykkä on tekeillä. Tiedätkö mitä enempi?

TUIRO (kiusoitellen). Tiedänpä minä jotakin: Että Illi on omani. Tänä aamuna salassa Pisti piirakan minulle. Sitten kuiskaten viserti Kuulumiset Kullervosta.

KOTRO (painaen Tuiron niskasta maahan). Tuon valehtelitkin, konna. Puserran sinusta hengen.

TUIRO. Säästä, säästä!

KITKA. Puolustaite!

KOTRO. Minkä tuuli voi kivelle?

Päästää Tuiron.

MUTRU. Pois meistä kateinen kiista! Tuolta Illi tuo evästä. Hän voi suoria välinne.

ILLI (tulee oikealta ja laskee kivelle kontin). Tässä ruoka raatajille. Nälkä leivän särpimeksi!

KOTRO. Illi, nyt sanokin itse! — Tuiro kerskasi sinua Ystäväksensä. Oletko? Sanoi syövänne salassa Piirakoita — kuiskivanne. Tottako puheli?

ILLI. Tuoko — Valeverkkojen kutoja!

KOTRO. Arvasinkin. Kiitos Illi!

ILLI. Joko taaskin tappelitte, Suokukot kanervikossa?

MUTRU. Naura silmille susia!

TUIRO. Kotro, tuo kiron penikka, Hiistä puhuttaessa, Muille ei sanoja soisi, Kuin omille huulillensa. Sinua ylistin tässä, Niin kuristi kurkustani.

KOTRO. Taas vasenta kättä päästät. Ylistitkö?

TUIRO. Kiitin, kiitin.

ILLI. Kiitit — siitäkö välitän!

TUIRO. Pohjolan ihana noita! Valitsehan meistä toinen, Kenen ottaisit omaksi.

ILLI. Vapaill' on valintavalta. Mutta orjan on osinko' Armo antajan kädestä. Enkä, jos vapaa olisin, Riitamiehelle menisi. Keveä sovussa kuorma, Kun on kaksi kantajata. Raskas riidassa elämä Keveänkin kuorman alla.

KOTRO. Siin' oletkin oikeassa. Raatajat, rakentakaamme Tästä päivästä sovinto. — Kullervo puhella taisi Meille tarkkoja tosia. — Vapaiksi siteistä näistä, Pojat, nouskaamme vapaiksi! Niin kukin valita voipi Oman kultansa, kotinsa. Illiä vyötäisistä kaapaten. Mut minä omistan Illin.

ILLI (itsensä irti reutaisten). Ensin katko kahlehesi.

TUIRO. Haha ha — se sulle jouti.

MUTRU. Siinäpä tytössä poika!

KOTRO. Mihin Kullervo pakeni!

ILLI. Teitä kaikkia varoitan Leikistä luvattomasta, Ettei niinkuin Kullervolle Kova kohtalo tulisi.

MUTRU. Ilvonko, emännän kanssa Liitossa, tytön turilas! Hän on Pohjolan perua.

KITKA. Suohon se viholaiskukka, Hirttonuorien punoja, Hänet suohon laahatkaamme!

KOTRO (Illin turvaksi asettuen). Illi, täst' otakin kuokka! Minä kirvestä kohotan. Uhkaavasti. Koskekaahan, koiran pennut, Tyttöä, jos tohtinette! Tällä teistä teen tuhoa. Listinpä kuin liinanpäitä, Kuin napoja naurihista.

TUIRO. Miehet, teimmehän sovinnon?

ILLI. Kun hyvin jutella aijoin, Niin pahaksi ymmärsitte. Laske kirves, Kotro!

Kotro rauhoittuu ja laskee kirveen.

MUTRU. Lausu, Mitä tarkoitti sanasi!

KAIKKI. Mistä vaaroista varoitat?

ILLI. Niin, varoitan? — kuunnelkaahan! Teille tuttu on hyvinkin Ilvo, kasvinkumppalini Pohjan kuulusta kodista. Hän emännän, minä piian, Molemmat isännän lapset. Hän kopea käskijäni, Minä käskyjen alainen, Vaikken aina nöyrä, nopsa Sydämmettömän sanoille. Jo kotona Pohjolassa Silmissä hänellä siinti Korkeat kosiomiehet. Hengenmiestä ei älynnyt, Siksi Väinöä väheksi, Vaan tajusi taitomiehen, Joll' on kultia kosolta, Siksi Ilmarin omisti. Suvustansa suurellinen, Ystävä ylemmillensä, Ankara alemmillensa; Entistäkin ankarampi Sitten kuin Kalervon poika Anjan rosvota yritti. — Sukuhunko halvan verta! Untamon äkä ja kiukku — Hänet täällä kun tapasi — Ilvon yllytti uhemmin.

TUIRO. Tuota heille jo kuvasin.

MUUT. Jatka, Illi!

ILLI. Korvat auki! Kun isoiset käy talossa, Silloin on emäntä nöyrä, Mairesuu, makeakieli — Näitte, täällä kun kävivät Väinö, Untamo ja Kauko! — Silloin pöydälle parasta: "Sultsinatako suvaitset? Tahtoisitko talkkunata? Eikö piirasta pitäisi? Tässä olttakin olisi!" — Se on sen liverrys silloin.

KOTRO. Se on sen hyvän tapoja.

ILLI. Mut ei suosion sanoja, Ei makupaloja siltä Työväen osaksi riitä. Kun evästä paimenelle Aamusella Ilvo laittoi, Niin vihasta varsin ryski, Työväkeä uhkaeli Olkileivällä ravita, Kun muka rajuiksi käyvät, Ylpenevät yltiöiksi. Minä puoltanne pitelin: Hän ulos minutkin työnsi — Se minun sisar-osani!

KOTRO. Ulosko sinutkin työnsi? —

MUUT (kiristellen hampaitaan). Olkileivällä ravita!

ILLI. Mut en maininnut pahinta: — Konttihin kun Kullervolle Ilvo painalti evästä, Niin — pahasti nauroi.

MUUT. Näitkö? Nauroiko pahasti?

ILLI. Kyllä. Ilkeästi virnisteli, Vaikk' onkin komea vaimo. Sitten viskasi vihassa Kontin paimenelle — läksi. Mutta paimenkin kiroili.

MUUT. Tietysti kiroili. — Sitten!

ILLI. Emäntä rytäkän nosti Nyt sepolle.

MUUT. Kerro! Mistä?

ILLI. Siit' ettei sepon veressä Pala kosto Kullervolle. Vaan kun vaimonsa vihoja Seppo kuuli, niin varoitti: "Olet, vaimoni, ylempi, Ei sovi sun arvollesi Halpaa halvasti pidellä. Malta mielesi! Pahasti Paimentasi jos pitelet, Käypi karjankin pahasti." Emäntä pelästyi siitä, Mut oli teko jo tehty: Kiro paimenen eväissä.

MUUT. Kalervon pojan eväissä?

ILLI. Niin.

TUIRO. Enkö sanonut teille?

KITKA. Vaimon valta: lemmon valta.

KOTRO. Kun vihassa Ilvo riehui, Mit' oli mieltä Anja neiti? Kytikö hänessä kosto?

ILLI. Kuin sateinen päivä, surrut Hän on Kullervoa.

MUUT. Surrut!

ILLI. Lausui, että ennen soisi Solkensakin ruostuvaksi, Kuin Kullervon kohtaloa Entistänsä kurjemmaksi. Anja paimenta ylisti Väkevimmäksi uroista. Jos vapaa olisi, lausui, Suurin sankari olisi.

TUIRO. Ei tyttö vihoja kanna Kullervolle.

ILLI. Ei pahasti. Erikseen. Kunpa hän vihaisi! — siitä Mulle toivoa itäisi.

KOTRO. On sukunsa luonto hällä, Lauhkea —

ILLI. Sen syy on oikku

MUUT. Oikkuko?

ILLI. Sen teille kerron. Kauko Lemminpoika täältä Viime kerran kun erosi, Niin hänelle Anja neiti Rukkaset jälessä laittoi: — Sanoi nuoreksi ikänsä.

MUUT. Rukkasetko laittoi?

ILLI. Vaiti!

KOTRO. Ihastuiko siitä Ilvo?

ILLI. Ihastuiko? — Hän vihastui: Silmä säihkyi ja välähti, Ruskolle sävähti posket. Natonsa hyväsukuisen Parjasi pataluhaksi. Tukankin repinyt oisi Tuulen tuiskuteltavaksi, Mut avuksi ehti seppo.

MUTRU. Niin oli kiitetty kotona Kuin ylevä pohjantähti; Nyt on myrsky miehelässä, Itse Syöjätär sukua.

ILLI. Ei elä anoppi vanha, Joka neuvoja jakaisi. Kovin seppo on sulava.

KITKA. Sen tapamme Louhen lapsen, Jollei kyntensä katoa.

MUTRU. Kaadamme kuin kaskikoivun.

KOTRO. Ruojan poltamme poroksi.

ILLI. Maltti! — Ei sanoja julki! Varokaa vakoilijata! Kaikki hämmästyvät, tarkaten ympärilleen. Ilvo laumansa jälillä On piankin täällä. Itse Torjua lupasi turman Karjastansa; itse uhrit Tuoda ja lukea loitsut Niin väkevät, ettei pysty Karjahan Kalervon poika.

TUIRO. Sillä on pimeän Pohjan Loitsut julmat ja kamalat.

KOTRO. Kullervo enempi tiesi.

KITKA. Hän enempi tiesi: missä Sana kyllin ei sakea, Siinä hän käsiksi käypi. Meitä Ilvo ei peloita.

MUUT. Ei peloita.

TUIRO. Entä seppo. Tulleeko salolle itse Työn tähystäjäksi?

ILLI. Itse, Kera Anjan. Kaksi miestä Teille työn avuksi tuopi. Koko perhe on levoton Ilvon ilkityön takia. Toisiansa syyttelevät, Pelkäävät tuhon tulevan.

TUIRO. Minne Kullervo katosi?

MUUT MIEHET. Hänet etsikäämme!

ILLI. Ensin Ruualle! — Kas tässä kontti! — Että eukon tänne tullen Valmis on jokainen työhön.

MUUT. Kostotyöhön!

ILLI. Nyt vihanne Hillitköön sovinnon toivo! Tääll' evästä.

Kaivaa kontista eväitä esille.

KOTRO (vakavasti, joll'aikaa muut kuuntelevat hartaina). Terve, ruoka, Elämän parahin palkka, Köyhän onni ja elämä! Tyhjän vatsan kurniessa Et voi toivoa, iloita, Mustaksi ajatus käypi. Mieli marras ja matala Ratkeaa rivosanoiksi, Työase sota-aseeksi Vaihettuvi. Terve, ruoka, Suoja rauhan ja sovinnon!

ILLI (näyttäen eväitä). Tässä naurispiirakoita, Vanhoja, homehtuneita — Luita tyhjiä lisäksi, Mustan koiran kalvamia. Tässä! — syöttekö veliset?

Miehet ottavat evästä Illin kädestä ja haistelevat, viskaten konttiin takaisin. Tuiro maistaakin piirasta, mutta Kotro kaappaa sen häneltä ja työntää konttiin.

KAIKKI MIEHET. Kosto, kosto sortajille!

KOTRO. Ovat liitossa isoiset Köyhiä kuristamassa. Vastaliitto laittakaamme, Pato vahva, sulku suuri Avuksi osattomille. Missä paimen?

KAIKKI. Etsikäämme!

KOTRO. Pouru, nuorin joukostamme, Eväskontti tuo keralla, Että Kullervo näkisi Työtä ilkeän emännän: Niin iloinen kostonroihu Voipi syttyä hänessä. Maan puna, salojen rusko, Ilman kannen kaunistaja. Kaikki Kullervon jälille!

MUUT MIEHET. Kaikki!

Lähtevät.

TUIRO. Laahustan keralla, Vaikk' epäilen.

Seuraa muita.

ILLI. Yksin jäinkö! — Kun nyt Kullervo sepolta Pakenisi: — Anjan toivo Tukehtuisi kyyneliinsä, Minun toivoni eläisi. — Ainianko mun pitäisi Juosta Ilvon silmän alla? Hänkö säätäisi minulle Mieheksi matelijansa — Tuonko Tuiron? — Ei ikinä! Vapaus, valintavalta Ovat leivosen rukous, Ne minunkin toivojani. — Tunnen vetryvän vereni, Kuin keväinen hieho, vasta Laskettuna laitumelle; Vetrykin vereni, kiehu! Maailma on laaja laidun. Missä Kullervo? — Hänt' etsin.

Lähtee vasemmalle.

ILVO (kotvasen kuluttua tulee oikealta, lähestyy muurahaiskekoa perällä, ripotellen siihen uhrijauhoja). Kellojen kalinan kuulen. Kiitos, metsä mieluiseni, Viel' on karjani elossa, Paimenen kiroista päässyt. Suojele, suloinen metsä, Vastakin vahingon alta Minun kaunis karja kulta. Sitä kaitse, kasvattele, Ruoki rasvamaitoiseksi, Että Ilmarin emäntä Sulostuisi voisulasta, Kalevalan kukkaseksi, Sepon itsensä iloksi. Kasvata, mehuinen metsä, Sepon karja kaksin kerroin, Karjan anti kolmin kerroin, Niin kansa Kalevalassa Siitä kiittäisi minua, Tottelisi toivojani, Käskyni hyvin kävisi, Riista, rikkaus sakoisi, Valtanikin vahvistuisi. — Missä työväki palolta? Luulin ääntä kuulleheni. Ovat poissa! Loitompana Päivällistä kai purevat. On kovassa kalvamista. Heille pohjan pontta näytän. — Mutta paimen? Hänkin söisi, Leikkaisi! — Oi, taatto auta! Millä pyörtäisin tekoni! — Paimenkontin kun tapaisin, Sieltä kaivaisin salassa Leivästä kivisydämmen, Kiven viskaisin palolle — Kiven rinnastani. — Mut salassa, ettei orja Katumustani näkisi. Kenties kontin hän ripusti Puun oksalle — löytäisinkö!

Menee vasemmalle.

KULLERVO (yksin oikealta, kotvasen jälkeen Ilvon). Aurinko ylinnä käypi, Minä astelen alinna — Laske, kiekko, lännemmäksi Että iltakin tulisi, Lyhenisi orjan päivä. Ei iloa auringosta Sydämmelle sorretulle. Työni, halpana pidetty, Ei ylennä toivoani. Ruoka ainoa iloni, Ruunan ja minunkin palkka. Oksalla viserrät, lintu: Syö evästä, syö evästä! Istunkin, evästä kaivan. Istuu mättäälle. Mätäs ei kohtele kovasti, On hellä, hyvänsävyinen. Vetää kakun kontista. Tässä painava palanen, Somakin, sileä päältä, Kuin sepon emäntä itse, Jollei silkkoa sisässä. Tule, veitseni, tupesta, Isäni pyhä perintö, Ainoa sukuni muisto. Tarkastellen puukon terää: Miks yksin minulle jäitkin Sinä rauta rakkahinta? Jäitkö koston käskijäksi? Untamonko pään varalle? Voisit säiläksi venyä. — Taas viserrät, pieni lintu: Syö evästä! käsket. — Viillän! Eikö pysty? — Viillän, viillän! Kivikö karahti sieltä!? Puukkoni terän musersi! Katkerasti itkien: Yks oli veitsi veikkoutta Isäni kotoa mulla, Senkin pirstoiksi piteli Pahan vaimon paistinkakku. — Untamo kotini poltti, Koko heimoni hävitti, Hän kapalossani multa Äitini sydämmen raastoi, Karkoitti kentiesi suohon. Täällä taas heräsi toivo, Kuin matonen kirren alta — Sen tyly isäntä tappoi. Lempeä tulista tunsin — Nainen kylmä sen kukisti. Työnteosta leivän toivoin — Kivenpä emäntä antoi. Niin elämä multa riisti Onnensa, vapautensa, Toivonsa, sulonsa, kaikki. — Minä turmelen elämän! Tuo kivi, johon kilahti Isäni perintöpuukko, Sydämmenikin kivetti! Tyrry tyrske, kuivu kyynel! — Oi vares, varasten lintu, Korppi, haaskojen kuningas, Millä maksan naisen naurun? Vares vaakkuu ja korppi koikkuu. Karjanko susiksi laulan, Ärtyisiksi, kärtyisiksi, Jotta puskevat, purevat Emäntää epattomaista?

Karjankellojen kalinaa kuuluu.

ILVO (huutelee). Hoi kotihin kellokaula, Kirjot, Karjot, kumppaliksi! Mairikki, Mansikki, Haluna, Omena oiva. Täällä korpi kolkko on Suo sulamatonna, Susi, karhu, paimenkin Tääll' on armotonna. Kotona makea juoma, Lehmisauhu tupruavi, Ei suo purra sääskenkään. Hoi kotihin kellokaula, Haluna, Omena oiva.

Näkee Kullervon ja seisahtuu jäykistyneenä.

KULLERVO. Hänkö sieltä on tulossa? Kuin osattu surman suuhun! — Vartalo vapisten käypi, Huulet loitsuja lukevat; Silmät suurina pelosta Hongikkohon hairehtivat. Jo pysähtyi. Seiso seiväs! Ammunko akan pahaista Sydämmyksihin syvälle? Rikonko rehevät rinnat, Ruiskutan rusopisarat Kaskimaalle kasteheksi? Siitäpä sapesta voisi Myrkkyputkia yletä. Ilvo yrittää liikkua. Jos liikut, livautan nuolen! Jos et liiku, voit rukoilla, Loitsut viimeiset lukea.

ILVO. Kullervo Kalervon poika, Mies jalo, väkevä, uljas! Sopikaamme suin sulavin, Nuolet vaiheta sanoiksi! Sulle, urho, ei sopisi Vaimon heikomman varalle Jousta jännittää vihaista.

KULLERVO. Mut sinulle, vaimo heikko, Sopi sotkea kivonen Paimenen eväspalaksi. Sepon ylpeän emännän Sopi särkeä parahin, Ainoa isäni muisto. Etkö ampunut kivellä Sydäntäni sorrettua? Siks on sun veresi vuoro Mahalana maalle juosta.

ILVO. Sääli, säästä armas paimen! Sulle teen parahan paidan, Kaatiot ja kautokengät, Syötän voilla, vehnäsillä, Rieskamaidolla lihotan, Mesileivin miellyttelen —

KULLERVO. En usko epattonaista, Ampuu. Tuosta nuoleni lähetän! Ilvo parahtaen horjuu ja kaatuu. Kuin salama sattui isku. Kuole, korskea emäntä!

ILVO (kuolintuskissa, hätääntyneenä, lopulta katkerana). Taivas armosi lähetä, Mettä pilvistä pirota Voitehiksi vammoilleni. Sepon itsensä iloksi, Orjan kiusaksi katalan! Ammu taatto taivahasta Suurimmalla jousellasi, Nuolella tuliterällä Tuo kurja Kalervon poika Halki hartiolihojen! Työnnä Tuonelan ahoille. Manan karjan kaitsijaksi, Niin hänelle siellä laitan Leivän limsiökivestä Puuttumatta purtavaksi.

KULLERVO. Elä, taatto, tuota kuule, Suuren sortajan kiroja! — Kuule sorretun sydäntä, Anna kuolla armottoman!

ILVO (kauhistuneena). Kuolenko —!

KULLERVO. Hyvinkin kuole! Sija on maassa mennehillä Mahtavimmankin venyä.

ILVO. Missä Ilmari ja Anja? Missä kaikki mun omani? — Tuolle kostakaa, jumalat!

Kuolee.

KULLERVO (yksin). Hän nukahti. Siin' on loppu. Veikö mahtinsa keralla? Jäikö kunnia jälelle? Minkä käärme purtuansa, Kuoltuansa — sen tämäkin Muistoja minulle jätti. — Mutta nyt vapaana seison, Tien alussa, työn alussa, Itse käskijä omani, Itse käskyntäyttäjäni, Kypsi uusihin tekoihin, Kostotöihin. Salot laajat on samota. Nyt sotajalalla seison: Maailma minua vasten, Minä vasten maailmata.

Metsästä kuuluu: "Täällä, täällä! Hän on täällä!"

Nuo ovat isännän koirat, Nuuskivat mun jälkiäni. Tuot' en joukkoa vapise!

KAIKKI. Terve, Kullervo!

KULLERVO. Ei terve Teille koirille ikinä.

KOTRO. Näytät syttä synkemmältä, Mutta oivalla sanamme. Me sinua silmin, korvin Etsimme kuin kontiota. Luulin, että toivotonna Surman suuhun jo sukesit. Onni ett' elätkin vielä.

KULLERVO (kolkosti). Surman ei omaksi jouda Mies, jok' on tekoja tiine.

TUIRO (huomaa syrjässä Ilvon ruumiin, taantuen). Tuoss' emäntä! — Kuollut.

Kaikki levottomina.

KULLERVO. Tässä Sen on kostaja komea. Mitä tahdotte minusta? Yksin tein tekoni; yksin Kirpeät hedelmät nautin. Vapisetteko pelosta, Kurjat orjat? Ilmarille Tästä viekätte sanoma, Nöyrästi matelevasti, — Tuiro juokse ja valita! Sieltä niität orjan palkan.

MUUT (Tuirolle). Juoksisitko — hirttäisimme!

TUIRO. Miksi syytätte minua? Missä kaikki on keralla, Siell' olen minäkin myötä.

KOTRO. Miksi, Kullervo, kiviä Sanoissasi viskot? Tuossa Sun veritekosi näemme. Illi meille syyn selitti, Ilvon ilkityön kun kertoi. Sun voittos', vapautesi Meidänkin on. Kuinka sulle Kuopan kaivaisimme? — lausu!

KULLERVO. Kaikkiko selitti Illi?

MUUT. Kaikki kertoi.

ILLI. Kaikk' emännän Juonet kerroin.

KOTRO. Kuin sanottu, Ilkityön selitti Illi. Se vihamme pöyristytti, Jotta meist' oli jokainen Kostotyöhön valmis. Mutta — Sulla jo teko on tuossa.

MUTRU ja KITKA. Kotro totta on jutellut.

MUTRU. Kullervo Kalervon poika, Nyt nopea neuvo keksi! Isännän kera välimme Auttamatta on rikottu. Selvä on ero seposta, Kaukana isännän armo. Kaikk' on vallat vastassamme. Ainoa pelastus meille: — Yhtykäämme!

KAIKKI. Yhtykäämme!

KITKA. Mutta päätä tarvitsemme, Rohkeata, urhollista, Jolle selvä on uramme, Selvä yhteinen etumme; Joll' on tahto, taito, tarmo Läpi pulmien pujota. Hänessä omat halumme Meille vasta selviävät. — Kullervo Kalervon poika, Nouse joukon johtajaksi!

KAIKKI. Joukon johtajaksi nouse!

KULLERVO. Minäkö joukon johtajaksi! Toivotteko? — Tahdotteko?

KAIKKI. Johtajaksi! Johtajaksi!

KULLERVO. Siis vapaaksi, miehet, ensin, Pois kahle kalistakaamme, Sortajat kukistakaamme! Sitten taistelun, sotien, Ponnistuksien perästä — Jos on onni matkassamme — Meitä vartoella voipi Viljava kotoinen ranta. — Aluksi omistakaamme Kontion kotitilukset, Metsän vahva valtakunta. Sieltä syöksymme kylille, Heikot, vahvat valloitamme, Anastamme aarrekirstut, Sen sikäli, tuon täkäli. Miekalla tuliterällä, Kuin sonni vihaisin sarvin. Puskemme ja puhkaisemme Vatsat halki valtiailta. — Niin, jos seuraatte minua?

JOUKKO. Kaikki seuraamme sinua!

KITKA. Saalis ei pahaa tekisi: Saisi syödä täydeltänsä.

MUTRU. Saisi kullankin murusen, Josta on rikas rovea.

KOTRO. Hyvä, kun talon tapaisi, Kalavettä, kaskimaata — Niistä sietäisi tapella.

KULLERVO (ikäänkuin itsekseen). Mutta mun kotini — missä? — Mitä toivon ja tavoitan, Heimoton, koditon koito? Olen kuin kirottu kirves, Jok' ei hyötyä hyväile, Vaan vahingon, raiskan vuoksi Puusta puuhun käy salolla, Suuret, pienet surmaellen, Kaataen kuningashongat, Ei omaksi onneksensa Eikä kansalle kodiksi. — Koti! — Surmattu sukuni! Veitseni! — Kirottu kakku!

ILLI (joukosta erille astuen). Kullervo! Sinulle neuvon Kotisi — sukusi löydät!

KULLERVO. Jos ivalla haastat, Illi, Niin isäni puukon tyngän Työnnän suustasi sisälle.

ILLI. Tee se, jos ivalla haastan, Ilvoon osoittaen: Tee kuin tuolle tuossa — ammu.

KULLERVO. Kotini, sukuni löydän! Vanhempaniko elossa? Kun kerrot, rutosti kerro!

ILLI. Muistat eilisen elämän: Untamo keralla Väinön Kävi Ilmarin kotona?

KULLERVO. Tuon kirotun päivän muistan. Siit' emännän valta alkoi.

ILLI. Silloin kuuntelin kodassa, Kuinka raskasluontoisesti Unto Väinölle valitti, Että päivin on levoton, Öin uneton —

KULLERVO. Miksi? Miksi?

ILLI. Kun ajalla veljesvainon Hän sodassa sortuneissa Ei Kalervon päätä nähnyt.

KULLERVO. Ei nähnyt Kalervon päätä! — Viel' enempi!

ILLI. Muut' en kuullut.

KULLERVO. Mutta missä on Kalervo, Missä mun sukuni suuri? Mulle neuvoa lupasit!

ILLI. Kerran iltamyöhäsellä Uunilla sokea ukko, Jok' oli paimen ennen ollut, Sun sukusi vainot kertoi: Kuinka Untamo kukisti Isosi Kalervon joukot, Sinut orjaksi anasti. — Jo silloin sinua säälin. — Mutta tarkoin hän takasi, Että on Kalervon perhe Elossa Lapin rajoilla, Köyhänä kalastajana. Tienkin hän opasti mulle Korven, vaaran, virran viertä, Kuvasi kalaisen rannan, Jossa on koti Kalervon. Sen sinulle neuvon — lähde!

KULLERVO. Sukuni, Kalervon perhe Viel' elossa sortumatta! — Majan aavistan matalan, Järven rannalla salossa, Kaskikaistalen sivussa; Näen nuotat kuivamassa, Ruuhen rannalle vedetyn. Aavistus opastajana, Sydämmeni harras kiihko Mun tuolle majalle viepi. — Kuulitko mitä enempi?

ILLI. Jopa unhotin jotakin! — Kuulin, kuink' iloitsi Unto, Kun emäntä sun alenti Paimeneksi. Ei avuksi Taatollensa sielt' ylene Poika; sammuva on toivo, Into, uskallus, yritys, Kosto, kuin vetehen soihtu, Voimatonna vaan sihisten Hiutuessaan. Niin iloiten uskoi Unto.

KULLERVO. Unto aikaisin iloitsi. Sammuiko merehen päivä, Kun se aallon alle vaipui, Vaikka siitä yö iloitsi? Yö surutta nukkui — päivä Heräsi, yleni, loisti, Yön vallan kukisti tyyten. Innoissaan: Paista nyt Jumalan päivä Näiden poikien poluille! Jo nyt tiedän työalani, Tarkoitukseni tajuan. Mut aseita tarvitsemme. — Täss' isäni puukon tynkä.

JOUKKO. Aseita, pojat, aseita!

KOTRO. Tässä meillä on aseita: Kirves, kuokka, tuima tuura. Näyttäen tuuraansa: Tällä ratkon rautasalvat, Lukot luhjon, puhkon päitä! Sullepa osoitan, Illi, Että miestä on minussa, Koti vallata vakava, Miekan taikka tuuran annat!

ILLI. Se näytä! tekoa toivon. Mut ase parempi hanki. Pian joutukaatte! Kohta Tääll' on Ilmari ja Anja.

KULLERVO. Vuoressa lukollisessa Yllin kyllin on aseita. Siis, pajalle miehet kaikki, Rannan kautta kaaritellen, Ettei seppo saa vihiä, Ennenkuin teko on tehty, Kuin Puhurin ryöstökulku Hallayönä halmehessa. — Seuran pettäjät tapamme!

Lähtee oikealle puhaltaen torveansa; muut jälissä.

KOTRO (lähtiessään). Jänikset tapamme kaikki.

TUIRO. (erikseen, muista jättäytynyt). Kunpa voisi näin alussa Arvata edeltä kättä, Minne onni kallistuvi, Niin minäkin kallistuisin.

Seuraa toisia.

ILLI (viimeisenä, yksin). Arpani on lyöty: mieron Laaja selkä on kotoni, Sepon luona ei sijani Tästä päivin. — Jo tulevat:

Poistuu. — ILMARI ja ANJA parin TYÖMIEHEN keralla tulevat.

ILMARI. Täältä paimentorven kuulin, Eikä ihmist' ainoata. Karja vastahamme kulki, Mihinkä emäntä eksyi? Paimenen eväs on tuossa — Missä paimen? — Missä miehet? — Työväkeni? — Entä Illi? Siimeksessäkö venyvät? — Ohi on päivällislepokin. Viihtyivät minulla ennen Väkijoukot vääntämässä, Vaikka tarvitsin satoja! Miehilleen: Tuolla työnne — nyt käsiksi! Miehet käyvät toimeen palolla. Mikä on kumma työväessä —?

ANJA. Viisi, kuusi hallavuotta Ei kovemmin koskettaisi Kalevalan vainioita, Kuin tuon korkean emännän Tulo Ilmarin talohon: Kodistasi, kaunis veljyt, Siit' asti sopu hävisi, Siit' asti lumikeränä, Kylmänä, mojottavana, Kasvoista kovan emännän Työväelle päivä paistoi.

ILMARI. Sisko, liikoja latelet. Tunnen, kallis on sinulle Veljesi etu ja onni, Kunnia ja kuulu maine. Siksi muut mun rinnallani Näet varsin vaillinaisna, Heissä suurennat jokaisen Varjon — varjelet minua. Maailmassa et minulle Näe naista vertahista. Mutta mun vikani sulle Näyttävät näkymätönnä, Kuin on varjot auringossa.

ANJA. Näen kylläkin vikasi: Olet liian armollinen. Mutta ilkimys on Ilvo.

ILMARI. Tuotako sanelet, sisko! Sinut lempeäksi luulin, Kuin sopi suvantolaisen — Nyt vihasta kiehut! —

ANJA. Moiti! Oikeutta, lempeyttä Puolustan vihoihin asti.

Itkee.

ILMARI. Mulle Ilvo on alati Ollut lempeä, suloinen, Kuin valossa kukkaniitty. Aina toimeva, älykäs. Jos on ankara väelle, Se hänest' on oikeutta. Talon hyöty on hänestä Ylhäisintä.

ANJA. Väärä hyöty, Jost' on joukolle vahinko. — Hänkö lempeä sinulle! — Ylpeyttänsä sinussa Rakastaa kopea Ilvo. Etuansa, voittoansa Hän hakenut on sinussa. Hevostakin hyödyksensä Taputti ajajan kämmen; Maidon-ahnas lypsäjäkin Hyvitteli raavastansa — Sen verran sinua Ilvo.

ILMARI. Lyhyt on näkösi, sisko. Et ole arvannut etua, Rauhan liitto kun rakentui Pohjan ja Kalevan kesken. Rakkaudessa molemmat Voittavat ja antautuvat.

ANJA. Mutta miksi hän kivellä Kosti orjan erhetyksen?

ILMARI (huomaa Ilvon ruumiin). Taatto auta! — Vaimoniko?! Tuossa! — Murhattu! — Verissä! Vaipuu ruumiin luo; Anja kauhistuen loittonee. Täm' on Kullervon tekoa, Kostoa kovaosaisen! Anja, vaaditko enempi?

Itkee.

ANJA (loitompana). Kullervon kamala kosto! Voi sua, Kalervon poika, Mikset murhannut minua! Tai miksei sylisi vahva Mua ryöstänyt iäksi? Tuoni, nyt ota minutkin, Paina virtasi mutahan Toivoton, iloton impi. — Tuossa kiiltävää terästä! — Kullervonko puukon kärki! Pistää sen vyötaskuunsa. Lähestyy arasti seppoa. Veljeni, sinua säälin. Soisin, sättisit minua. Moittisit monipahaksi, Kauas luotasi ajaisit — Niin rumasti sulle haastoin.

ILMARI (ruumiin luona). Näinkö sorruit mun suloni, Pohjan tähti, täysi helmi, Kalevalan kaunis toivo, Suurten sulhojen ihanne — Näinkö nyt manalle muutit! Nousten seisaalleen. Pois nyt kuokka! Tänne miehet! — Kallis kantakaa kotihin!

1:NEN MIES (ruumiin luona). Tässä on rutosti käynyt.

2:NEN MIES (kuin edellinen). Käynyt on rutosti — käännös Tehty Ilmarin talossa.

Nostavat Ilvon kantotangoille.

ILMARI. Suomen on sopu rikottu, Rauha särkynyt satoisa. Raatajat rikokselliset, Kurjat rankaisen kovasti. Jos ei järjestys palaja, Niin Kalevan kaikki urhot Nostatan sotajalalle. Nouse viisaus vakava Suomen joukon johtajaksi, Niin on oikeus perivä Maan ja rauha. — Lähtekäämme!

ANJA (vähän jälessä, tarkastaen veitsen kärkeä). Voipihan rikotun puukon Seppo ehjäksi takoa — Eikö rakkaus rikottu Taas elämän työpajassa Soveltuisi sointuisaksi?

Seuraa toisia.

KOLMAS NÄYTÖS.

Kalervon savupirtti. Seinillä ja orsilla aseita, metsäeläinten nahkoja sekä kalastuskojeita. ARMI ottaa lapiolla uunista piiraita, joita HIEPRA asettelee lautsoille ja pöydälle. KULLERVO astuu nyrpeänä sisään ja asettaa kalakontin selästänsä seinälle.

KULLERVO. Kalakontti tuoss' on tyhjä. Ei enempi mulle aalto Kuin metsä otusta anna. Hyvästi kalavetenne! Suotta Illi mun opasti Kalervon kotisijoille. Ei mun mieleni levoton Viihdy näillä työaloilla: Suurilla sotakedoilla Askaroivat aatokseni. Näitä auhtoja ahoja, Vesien kalakutuja Voipi viljellä Potero Isäni Kalervon kanssa. Suuremmat minun suruni. Jo sinulle, äiti, kerroin, Että tänne on tulossa Miesparvet eri kylistä, Sorretut, sotaiset orjat, Päiväläiset, palkkalaiset. Niillä korkeat kukistan, Suurväkiset, suursukuiset; Mutta poljetut poloiset Nurjan painon alta nostan.

ARMI. Siitä kerroit, poikueni.

KULLERVO. Sen sinulle yksin lausuin.

HIEPRA (erikseen, ivallisesti). Mitäpä sitä minulle.

ARMI. Mutta missä on isosi? Missä vanhin veljyesi? Olitte kalassa kaikki.

KULLERVO. Jäivät rannalle molemmat, Verkkoja levittelevät, Suutuksissa, myrryksissä, Kun en tarponut hyvästi!

ARMI. Etkö tarponut hyvästi?

KULLERVO. En osannut.

ARMI. Viel' opitkin. Työ on neuvova tekijän. — Kiitos pilvien pitäjän, Ett' on Kullervo kotona, Poikani komea, pulska! Vaikka vartomatta saavuit, Outona kuin kiertolainen, Niin sydämmessäni tunne Sinut aavisti omaksi. Silmäsi ja suumalosi, Kutrisi koreat poimut Sitten tuntoni tukivat. Nyt sukumme suurin toivo On kotona: — haava suurin Sydämmessäni parani. Mut kipua toista tunnen: Siskosi, suloinen Terhi, Hän hävisi, missä liekkin, Taisi eksyä iäksi.

KULLERVO. Minullako toinen sisko, Tuota tyttöä parempi?

Kouristaa käsivarresta Hiepraa, joka parahtaa ja väistyy.

HIEPRA. Kovin on kehnoja tapoja Tuolla Kullervolla, äiti. Sanot veljekseni — ennen Sotapässiksi sanoisin. Käypi kuin peto käsiksi, Näpistellen, kouristellen,

ARMI. Leikistä valitat, Hiepra. Puita uunihin aseta, Tulta laita!

Hiepra tottelee.

ARMI (asettaen pöydälle ruokia). Niinkuin lausuin, Sulla kaks oli sisarta, Kaunista, hyväsukuista. Toinen marjassa hävisi Kuumana kesäsydännä. Se äidin sydäntä särki. Minä tyttöä haeksin Vuoret, laaksot, metsät, rannat, Poropeurana samosin. Huutelin joka mäellä, Joka tuulelta kyselin, Kuulustelin kulkijoilta. Turha — en tytöstä kuullut Ääntä enkä hiiskausta. Taisi mennäkin manalle.

KULLERVO. Miksi on onneton sukumme? Mikä on veremme vamma?

ARMI (kuin itsekseen). Meillä mahtanee veressä Kangastuksia asua. Ne haira-unihin vievät, Pettävät ja eksyttävät.

KULLERVO. Mut on muutakin minussa: Vuorenraskasta, tylyä, Imatrata riehuvata —

ARMI. Sit' elä kysele multa. Jumalten tekoja tutkit. Kenties on kova osasi Kiihkoissa hillittömissä, Ristiliekkien palossa, Himoissa hävittävissä. Kentiesi perintövaino Rauhan rosvosi sinulta.

KULLERVO. Rauha ei minun iloni. Sukuni perintö: vaino — Siinä mun vereni herkku. Äiti, tuo sotisopani!

ARMI. Hillitse veresi kuohu! Tässä ruoka, syö levossa, Viihdy äitisi ilona.

HIEPRA. Se minulle riemun toisi, Kuka toisi Terhi siskon. Kovin on vieras veljekseni Kullervo, kamala, synkkä. Käypi kuin tulessa aina, Kuumetta, kihoa täynnä. Sinä syöttelet hänelle Kalakukot, porsaspaistit, Piirakat ja piimävellit — Ennen sutta syöttelisin.

KULLERVO (kopristaa Hiepraa kädestä kuin edellä). Näin, susi, sinua lemmin.

ARMI (sovitellen). Siskon mieltä ei sinulla. Muista, aina on sinua Kotiliesi lämmitellyt, Oma vanhin vaaliellut. Veljesi sotaverona, Orjan kurjalla osalla Kasvoi kuin katajapehko Kuivalla kivimäellä Karkeaksi, kartuiseksi, Mutta mieheksi yleni.

HIEPRA (ivalla). Mieheksi — hyvinkin miesi!

Lähtee ovesta.

ARMI (Kullervon ruokaillessa). Eipä kuullut Kullervoni Rakkauden rastaslaulun Kehtoansa kiikuttavan. Ei hyväilyt, hyssytykset, Sydämmen simainen kieli Orjan itkuja hivellyt; Vaan kova, vihainen vitsa Pienoisen verille pieksi Kolkon Untamon kotona.

KULLERVO (pyyhkien silmiään). Emo, laulusi lopeta!

ARMI (jatkaa). Sitte kuin isoksi kasvoit, Kasvoi ruoskakin isoksi, Raskas taakka raskaammaksi.

KULLERVO. Elä jatka, äiti kulta! Kyyneleitäni häpeän. Minunko pojan poloisen Piti onnesta iloita Äitini sydämmen luona.

ARMI. Nyt kotisuloa nauti! Näet lieden lämpiävän, Tuossa leivokset levällä. Tässä sun emosi vanha.

KULLERVO. Niinp' on tässä sun tukesi.

KALERVO ja POTERO tulevat sisään.

POTERO. Täällä se Kalervon toivo Syö emon makupaloja, Uunin lämpimän lekossa. Mut ei tarpoa osannut, Ei sopinut soutajaksi.

KALERVO (äkäisesti Poterolle). Suuta on sullakin enempi, Kuin tekoja, poika parka!

ARMI. Ei sopinut soutajaksi, Töihin suurihin sopisi.

KALERVO. Turhia uneksit, eukko. Joka on pientä pieneksinyt, Ei se suurihin sovellu.

ARMI. Ei ulapan haaksi voisi Kulkea kotivesillä! Pienen puukon veistotöihin Suuri säilä ei sopisi; Ei komea kotka viihdy Pääskysen pesätiloilla.

POTERO. Eipä se emoni mulle Syöttänyt sydänkeriä, Vaikk' olen raatanut ikäni Kalervon karuja maita, Suvet, talvet tarpoellut Verkkoja kotivesillä.

KULLERVO (julmistuneena Poterolle). Mihin kelpaisit katala!

KALERVO (on istunut verkon kudontaan). Pula on paha pojista, Hulttioista. Tuossa vanhin On veljessodan ajalta Raajarikko, ontujalka, Työhön heikko — tuo Potero.

POTERO. Syttyikö sota minusta? Itse käskit — tottelimme.

KALERVO. Jospa silloin ei olisi Sodittu ja suitsutettu Veljesten verivihoja, Niin nyt: — ahjoa sisässä Teissä on sotatuleksi, Tulta vaaran valkeaksi.

KULLERVO. Siin' oletkin oikeassa.

KALERVO. Tuli Kullervo kotia, Ilmestyi kotipihalle Kuin tyly, levoton Tuoni, Hämmästytti ja peloitti, Kuin haudan takainen aave. Tuli kuin merestä miekka, Hyökyaaltojen ajama, Jota ei etsiä osattu. — Mut on raiskattu, piloilla, Raajarikkoinen tavoilta, Kuin meren petojen veikko, Raju, myrskyinen, väkevä, Hillitön tajuttomasti, Kelvoton elämän työhön, Turmeltunut turmelija.

ARMI. Kalervo, Kalervo hurja! Vimmatust' olet vihassa. Oman poikasi kuvailet Kurjaksi, avuttomaksi. Mistä kiehut ja kohiset? Kuinka on kalassa käynyt?

KALERVO. Teljot rikkoi, airot katkoi, Nuotan tarpoi tappuroiksi, Kalat liivaksi litisti — Järjetön koko tenava! —

Kalervon raivotessa on Kullervo repinyt tekeillä olevan verkon Kalervon käsistä.

Tässä viimeinen tuhonsa.

ARMI. Tuoko raivon toi sinulle, Ett' on poika puol'tekoinen, Ettei mierosta palannut Täydellisnä tähkäpäänä! Tee osasi, hoida häntä! Ei vihassa vilja kasva. Nuoren on ikä edessä Oppia osaamatonta.

KULLERVO. Kaikkiko mua vihaavat? Siskot, veljet, taattonikin, Sukuni, jota sureksin! Sinä yksin, äiti armas, Ystäväni muit' ylinnä. Annas, lyön lihattomiksi, Luuttomiksi kurjat luhdon. Karkaa isänsä kimppuun; Armi menee väliin. Pois välistä!

ARMI. Sun sukusi! —

KULLERVO. Ei ole sortajat sukuni, Väärät miehet veljiäni. Väisty, äiti!

ARMI. Mut isäsi! —

KULLERVO. En isäksi tunne tuota, Jolla ei isän sydäntä. Mitä antoi hän minulle? Elämän kiroja täynnä, Osattomat orjan päivät, Puukon — Viskaa veitsen tyngän lattiaan. tuossa sen murena!

KALERVO. Terä murtunut oletkin, Et ehjäsisuinen urho.

KULLERVO. Kuin koko Kalervon heimo. Mitä säästitkin minulle? Korven kolkon, viljattoman, Maata, vettä kansatonta. Paras sulta on perintö: Kosto, kosto Untamolle! Siksi viel' elossa viihdyn.

POTERO (väistyy nurkkaan verkkotyö kädessä). Paras soppehen paeta, Tästä tuisku on tulossa.

ARMI. Kuulitko mit' on povessa Kullervolla?

KALERVO. Kuulin kyllä. Taisin tuimaksi ruveta, Näin kun syyttelin sinua. Kentiesi sotahan synnyit, Sukukoston suorijaksi. Siis isäsi neuvo kuule: Ensin käy Lapissa, poika! Ne veljessodan edellä Mulle maksoivat veroa. — Lappi valloita, veroita, Rikastu, kokoa joukko Ympärillesi ylevä. Sen avulla vasta voitat Untamon veriset urhot, Suoritat sukusi koston.

KULLERVO. Neuvosi himolla ahmin, Minkä oikeaks' älyän. Mikä on minusta väärä, Sitä inholla hyleksin.

ARMI (kuin itsekseen). Miksi taaskin veljesvaino? Sitä kun kuvittelenkin, Niin sisuksiani syöpi Kuin vihateräinen veitsi, Muistot kauheat heräävät. — Toki muuta en tajua Sovitusta arvokasta Kuin veren verestä, koston.

KULLERVO. Meill' on yhteistä jotakin.

KALERVO. Yhteistä viha verinen.

ARMI. Mutta syyttömiä säästä! Et opettajaksi huoli Sutta, ilvestä, repoa, Et verenhimosta riehu Etkä surmasta iloitse, Vaan iloitset oikeudesta, Väärästä vihassa kiehut. Siksi väärä mahti murra!

KULLERVO. Siksi Untamon kukistan Majoinensa, mantuinensa, Hävitän sukuni syöjän.

ARMI. Kun eläimen pienimmänkin Tapat, sit' elä kiduta. Ihmistä enemmin sääli.

KULLERVO. Säälisinkö säälitöntä?

KALERVO. Nainen ei sotaa älyä. Säälikö sukuas' Unto, Kun hävitti viljat, karjat, Naiset, lapsetkin tuhosi, Kartanot poroksi poltti? Tee kuin on setäsi tehnyt!

KULLERVO. Muilta en ota tekoja, Toisten toimiteltavia. Omat mulla on tekoni, Täältä ne sikisi, syntyi Syvältä sisimmästäni. Nyt ne pyrkivät paloksi, Miehen päästä miekan päähän. Emo, tuo sotisopani! — Miekan vyölleni varustan. Sen olen takonut itse Sepon suurimman pajassa. Tuolla keihäs, jousi, viini, Nuoleni vihaiset, vinhat. — Ne sepon pajasta ryöstin. — Edellistä lausuen pukeutuu varuksiinsa. Nyt olen sotajalalla. Vainoveikot kun tulisi, Näyttäisin sukuni voiman!

ARMI (autettuaan Kullervon varustautumista.) Kun kerran sotia käynnet, Niin sieltä palatessasi Tuo kotihin kaunis rauha, Muodossa hyvän miniän, Oman Suomesi sukua, Joka on liukas liikunnalta, Aina ahkera käsiltä Eikä riitoja rakasta. — Tarvitset sukusi jatkon.

KULLERVO (erikseen). Anja, oisitpa omani! Nyt sun näyttäisin emolle.

KALERVO. Kunpa en riutunut olisi, Harmennut, hatarajalka, Kanssasi tulisin, poika.

POTERO. Min' en vain sotia suosi Enkä jättäisi taloa. — Ethän vaatine, isäni? — Jalkoja minult' ei riitä Silvottavaksi enempi. Kaks on kättäni — satakin Kättä työmme tarvitsevat. Hupsu tahtonee tapella. Ei sodat sotien lopu, Jos n'ei hilliten häviä.

HIEPRA juoksee läähättäen sisään.

ARMI. Mikä tuska on tytöllä?

HIEPRA (hätäisesti). Oi isoni, oi emoni! Uusi on tuho tulossa: Kuin vihainen hurttaparvi, Sata miestä miekallista Vierähti ylitse kasken, Sen rähisten, tuon kohisten, Tänne ryskäen tulevat. Suussa soittivat sanoja: "Kullervo Kalervon poika". Ei hyvää se huuto tiedä.

POTERO. Kullervon keralla kosto Käy Kalervon kantapäillä.

HIEPRO. Varjele vakainen luoja!

KALERVO. Sepon miehiä ovatko, Vaiko Untamon uroita? Kullervolle. Ehkä etsivät sinua. Mun sukuni surmannevat. Aseihin joka elävä! Kirves, keihäs, miekka!

Muut, paitsi Kullervo ja Armi, hapuilevat hätäisinä aseita.

KULLERVO (levollisesti). Maltu, Rauhoitu, Kalervo vanha, Tässä on sukusi turva.

KALERVO (pelokkaana). Turvaksi sinua toivoin — Taisit tulla turmioksi.

Parvi miehiä, erilaisissa asevaruksissa, astuu sisään; KOTRO, MUTRU, KITKA, TUIRO ja POURU etupäässä, ILLIkin keralla.

KOTRO. Terve, kaukainen Kalervo! Kullervo ylinnä terve!

MUU JOUKKO. Kullervo ylinnä terve!

KULLERVO. Terve teillekin, toverit, Karkulaisten kaunis joukko!

JOUKKO. Vapaita olemme kaikki!

KULLERVO. Valloillanne — ei vapaina. Puoliorjia olemme. Silloin meillä on vapaus, Kun on kullakin osansa, Toisen toista sortamatta. Sortajat kukistakaamme!

JOUKKO. Sortajat kukistakaamme!

KOTRO. Tässä parvi on tukeva, Kovan, katkeran kokenut, Työmiestä joka alalta, Sotaorjat, ostokansa, Joukko vankka valmihina, Kun on tarvis taistelua Vapauden, toivon tähden.

JOUKKO. Vapauden taistelua!

MUTRU. Kullervo, kuleta meitä Ryöstölle rikasten miesten, Kullan kiiltävän jaolle. Aika on varsan vaivatunkin Helat helkkyvät pidellä.

KITKA. Kulta on kukka väärän vallan Kullervo, kuleta meitä Ruokapöydälle jalolle! Kun on vatsa vahvistettu, Pääkin pystyssä pysyvi.

TUIRO. Kullervo, kuleta sinne, Miss' on piikoja pidellä Taikka korjata kotihin. Mikä on miehelle vapaus Vailla vaimon kahlehia.

POURU. Kullervo, kuleta sinne, Missä murramme ikeemme, Missä käskijän kädestä' Ruoskan riistämme iäksi!

KOTRO. Kullervo, kuleta meitä, Kautta taistelun tulisen, Isännäks' oman kotimme.

KULLERVO. Paljon toivotte. Minulla Yksi vain on toivo: — kosto. Miehet, seuratkaa minua, Luottaen, lujalla mielin. Min' olen syntynyt sotihin, En rauhan rakennustöihin. Elämä minua hylki, Potki pois joka polulta, Ryösti mun joka osani. Nälässä hivuessani Minulle kiven kurotti. Rakkautta kun halusin, Voitin hurjat herjaukset. Kun kurja kotia etsin, Löysin suortuvan sukua, Mutta en suvun sydäntä. — Mitä nyt hukata voisin.

ARMI (itkien). Äitisi hukata voisit.

KULLERVO. Sulle, äiti, on parempi Surmassa suloton poika. — Kotro, kuulitko seposta? Hän onko sotajalalla?

KOTRO (vetäen Illin esille). Astuhan esille, Illl! — Tässä on vakoilijamme, Hän voi kertoa seposta.

KULLERVO. Tiedätkö jotakin, kerro!

ILLI. Siihen viikot vierähtävät Ennenkuin aseissa seppo. Aluksi suru ajeli Neuvotonta miespoloista. — Olihan emäntä kuollut, Työväki ase kädessä —

KULLERVO. Niistä ei enempi. — Jatka! —

ILLI. Sitten usvana surukin Laski, vaihettui teoiksi, Helmitti sepon elämän Rohkealla työhalulla. Yöt päivät vasaranpauke Sitten on pajasta kuultu, Metsässä säkenet nähty. Kaikki on Kalevan kansa Käsketty sotajalalle. — Tarkoitan vapaita. — Mutta Aseitten taonta kauan Vaativa on viivytystä.

KULLERVO (kuin itsekseen). Viikon, kaksi — kuukaudenkin.

ILLI. Se vähintä.

KULLERVO. Nyt asetu Piilopirttihin salolle. Sieltä silmällä pitele, Vakoele, kuulustele, Kuin käen vireä piika, Ilmarin varustustöitä. Mulle toimita sanoma Maan, veden tai ilman tietä. Kuulitko?

ILLI. Käteni annan, Että kuulin ja tajusin. Min' olen Pohjolan perua, Jolt' ei keinot kesken puutu. Laitanpa sanoille siivet Viestin tuojaksi sinulle. — Erikseen. Hiiskuisinko, ett' on Anja Myöskin liittomme apuna! — En! — hänelle siit' en hiisku. Eikö oikeus minulla Toivoa olisi —

KULLERVO. Veikot! Sotaonni on minussa: Veressäni voiman tunnen, Täynnä voittojen oraita, Taimia verisen viljan. Nyt Lapin aloille käymme! Luopiot, veronalaiset Heimot siellä suostutamme Liittohomme. Sen hyvällä, tuon pahalla. Sielt' apuväkeä tuomme Ja varoja valloitamme. Sitte, kuin lumivihuri Tuiman tunturin laelta, Sieltä syöksymme takaisin, Purevina, polttavina Untamon kukistamaan. Se minun tekoni terttu, Ihana verirypäle! — Ikäänkuin näyssä. Itse Untamo loassa, Koko heimo hengetönnä, Talot poltetut poroksi, Vilja, karja kaikki viety. Tuo on siinto silmissäni Kuin verinen iltarusko Päivän myrskyisen perästä. — Ensin, veikot, tunturille!

JOUKKO. Tunturille, tunturille!

KALERVO. Ihanast' uneksit, poika! Vielä vanhana vapisten Kuulen kiihkosi kohinan: Mun oman vereni kiihkot Oman poikani povessa. Ota onni retkellesi! Kalervon pojalle voitto!

JOUKKO. Kalervon pojalle voitto!

ARMI (syleillen Kullervoa). Itkuni ihana poika! Mene, voita ja palaja!

KULLERVO. Pois suruiset, hennot itkut! Irtautuen Armista. Hyvästi, emoni vanha! Joukolle. Joukko uljas, voiton tielle!

Lähtee joukossa.

JOUKKO (lähtiessään). Voitontielle, voitontielle!

POTERO (tuumivasti). On sitä elävä tuota Kullervoa kaikitenkin. Taisi syntyä sotahan. Moni on raiska rauhan töissä, Mutta melkoinen sodassa, Tappelussa tuima urho. Sekö lie kunto Kullervonkin.

NELJÄS NÄYTÖS.

Syksyinen sekametsä partaalla kohisevan kosken, jonka ryöppy sumentaa ilman. Ilta-aurinko haamoittaa sumun läpi, KULLERVO joukkonsa etupäässä ratsastaa vasemmalta.

KULLERVO. Miehet, kantajat verojen, Lapin vankat valloittajat, Tässä on lepouspaikka Pyhän kosken partahalla. Tässä valmistua voimme Uuden rynnäkön varalta Vasten Untamon kotia. Nyt on Lappi liitossamme, Siit' on joukkomme väkevä. Tässä urhot uskolliset, Ei minulle eikä muille, Vaan edulle yhteiselle. Meillä on satoisa syksy, Elonkorjussa olimme. Ensi kerran nyt palajan Mun omalta pelloltani, Sotapellolta jalolta. Mut en vielä voi iloita Ennenkuin on koston niitto Untamon kylissä tehty. — Surma veljen sortajalle!

JOUKKO. Surma veljen sortajalle!

KULLERVO (laskeutuen ratsulta). Urhot, nyt levätessänne Saalistanne nauttikaatte! Joukko asettuu ryhmiin. Mutta muista, kelpo Kotro: Vahvat valvoen olemme. Siksi vartijat aseta, Korviksemme, silmiksemme, Tielle taakse ja etehen, Ettei leikissä leväten Vaara, uhka unhottuisi.

KOTRO. Käskyjäsi täytän. — ILLI tulee. Täältä Illi sulle tuo sanoman.

Toimittaa vartijoita ja järjestää joukon.

KULLERVO. Käy likemmä, Illi, lausu, Tuotko tuimia vihoja!

ILLI. Kysytkö tätä sydäntä? — Se sinulle lemmen tuopi.

KULLERVO. Nyt en lemmestä laverra, — Sotatietoja haluan!

ILLI (ensin säpsähtäen, jatkaa). Toisin on Kalevalassa: Siellä Untamon avuksi Joukko noussut on jalalle. Väinö, Ilmari ja Kauko, Kalevalan kuuluisimmat, Joukon johtajiksi käyvät. Jollet nyt visusti riennä Miekan työhön, Niin petät sukusi koston, Murrat veljiesi toivon, Vapautemme —

KULLERVO. Vaiti vaimo! Sit' ei urhoksi sanota, Jok' ei tunne tehtäväänsä. — Tähän asti teit hyvästi. Nyt edellä joukon juokse Untamon talohon yöksi. — Hyvinkin ehätät sinne Kekriaaton juominkihin. Silloin yöuni on raskas, Kaikki nukkuvat hakoina, Pää pökerö, mieli tylsä. Siellä sirkkana sirise, Vaikk' oletkin kaunis käärme.

ILLI. Ihanasti haastat, urho.

KULLERVO. Kaikk' unessa Untolaiset Juovuksissa kun rypevät, Silloin mulle tuo sanoma, Hiivi noitana. Jytäkkä Silloin nouseva on julma, Veljien verinen kylpy.

ILLI. Tottelen, Kalervon poika. Kärpän korvin, saukon silmin Tarkoin kuulen ja tähystän, Tuulena sanoman saatan. — — Mutta kuulehan! — Ihana Ajatus minussa nousi.

KULLERVO. Mik' ajatus?

ILLI. Yösydännä, Kun on Untola unessa, Kun pirtissä raskas kuorse Hämmentää sirinät sirkan — Minä piistä lyön kipinän, Uunille pärekasahan, Seinän luo viritän taulan: — Untamon upea pirtti Tuokiossa on tulessa!

KULLERVO. Sen jos hekkuman sinulle Soisin, ainapa katuisin: Onneni varas olisit. Itse tahdon rinnastani Puhkaista vihapukaman, Tuon äkämän, myrkkypahkan, Joka paisui Untolassa, Itse sen ulos puserran Untamon suvun tapoksi. Siitä nautin, siit' iloitsen. — Sulta polton, surman kiellän. Mitä käskin, tee se! — muut' ei.

ILLI. Mielikses on mielikseni, Voittosi minulle voitto.

KOTRO (Illille). Mesi on ammoin katkeraksi Käynyt Kullervon veressä.

ILLI. Kuin veressä aimo miehen. — Minä riennänkin edellä. Jää hyvästi, Kotro! —

KOTRO. Riennä!

ILLI (erikseen). Saisin Kullervon omaksi, Suven syömättä eläisin, Päivittäin sen pään pesisin, Joka huomenna sukisin, Illoin kantaisin sylissä, Haahkan höyhenille veisin, Silkkivaipoin peitteleisin.

Lähtee.

KOTRO (Kullervolle). Joukossamme on Onervo, Noita taitava Lapista. Siltä salli kuulustella, Kuinka käypi rynnäkkömme, Onnistummeko hyvästi.

KULLERVO. En kysy kylästä mieltä. Tapaukset on minussa. Minusta ne puhkeavat, Kuin väkevä multa tuopi Povestansa paisuvasta Riistan ynnä rikkaruohon. Niin tekoja hautuneita Minusta käteni kautta Puhkeaa terälle miekan. Mitä tietäisi Onervo?

KOTRO. Mitä puhkeaa sinusta Tekoja, ne tiedustella Voipi hän jumalten luona.

ONERVO (astuen esiin). Mulle miekkasi ojenna Hetkeksi. Sen kautta kuulen, Mitä aikovat jumalat.

KULLERVO. Miekkani sinulle? Ainut Kylkikumppalini!

ONERVO. Tiedä: Jumalissa juoksun määrä Eikä vallassa väkevän.

JOUKKO. Jumalissa juoksun määrä.

KULLERVO. Uupuneitako olette, Vailla rohkeutta, raukat! Joukko murisee levottomana. Voittekin kysellä — tuossa Miekka lapsille leluksi. Ojentaa miekkansa Onervolle, jonka ympäri osa joukosta taustalla kiertyy kehäksi. Minä en taikoja kysele. Mulla vastaus vakava Tarkkana on tunnossani. — Nytpä tyhjä on sivuni, Kuin oli ennen onnetonna, Orjana mun ollessani. — Missä tyttö, jonka löysin Rannalta, vesikiveltä? Tänne tyttö!

HIPPO, vanhus joukosta, tuopi pelokkaan MIERONTYTÖN esille.

HIPPO. Tässä hempu. Sulle hoitelin poloista.

KULLERVO (vanhukselle). Etsi saalisten seasta, Kanna tänne kaunihinta, Mit' olen ryöstänyt Lapista. Hippo menee noutamaan. Miksi noin vapiset, vieno? Miehesi minusta löysit, Etkä huonointa tavannut. Tässä linnani upea, Kaaritaivas kattonamme, Paksut hongat patsahina, Päivin aurinko ilona, Öisin tuohukset tuhannet, Lehtipuut livertävien Laululintujen pesinä, Koski soittaja komea. Eikö miellytä sinua? Tuossa huovit, hääväkeni. Sinä morsian ihana.

MIERONTYTTÖ. Näin resuinen tyttö raukka.

KULLERVO. Sinut suurille saloille Haltijattareksi nostan. Itse valtikan anastan Metsän haltijan kädestä. Kaiken riistan, rikkauden Tälle joukolle jakelen.

MIERONTYTTÖ. Sinä kerrot kiehtovasti, Haastat outoja satuja, Kuin unessa aavistelet, Halujani houkutellen.

Hippo tuopi vaatteuksen.

KULLERVO. Tässä sulle on parasta, Kaunihinta, hempeintä: Vyöt, hamoset, huivit, helmet. Tuossa vielä kautokengät Kepeät — ne kaikki ryöstin Oman äitini varaksi. Sinut kun vien äidilleni, Niin ne nyt sinulle annan. Tuonne metsähän ravista Yltäsi risaiset rievut, Siellä uusihin pukeu!

MIERONTYTTÖ. Mies komea, mulle annat Aimo kallihit kapiot! Silkit, helmetkin soreat! — Tämäkö olisi onni! Alkaisiko tästä nousta Se kadonnut kaunis päivä, — Sodanko verestä mulle Onnen kultavyö kohoisi —?

KULLERVO. Mene männikkösalihin, Pukeu! — palaja sitten! Alta kulmien ja pelon alaisena tyttö vielä tarkastaa Kullervoa kuin arvoitusta ja menee. Tahdon nauttia sinusta, Onni, ennenkuin pakenet. Kyllin aavistan — ihana Onnenhetki hilpaseiksen, Kuin salaman lento yössä, Jälen jättäen pimeän.

TUIRO (syrjässä naisen kera). Sulta, Kotro, en kadehdi Illiäsi; — täss' omani, Jonk' olen ryöstänyt Lapista Vanhan kultansa sylistä.

KOTRO (halveksien). Pidä tuo omasi!

KULLERVO. Riita Pois välistä miesten, joilla Työ on yhteinen edessä! Nyt leväten leikkikäätte. Hippo, soita kanneltasi, Koston kaikuja viritä, Olet vanha, vaivan nähnyt, Muistosi sotia täynnä.

HIPPO. En ole Väinö soittajaksi, Toki päästelen parasta, Mitä on neuvonut ikäni, Sen iloja, tuon suruja, Vihojakin, vimmojakin.

JOUKKO. Soita, soita!

ONERVO (kehän keskellä). Loitsuhyppy Alkakaamme! Ensin hiljoin Notkukaa, kuin rannan ruoho Aallon heikon heiluttaissa. Sitten kiihtyen kovemmin, Niinkuin aalto ankarampi. Tahdon taivasta lähetä.

Taustalla Onervon ympärillä näkyy hitaita hyppyliikkeitä; Onervo miekka kädessä liikehtii keskellä. — Hippo vienosti soittaa kannelta. Liikkeet vähittäin kiihtyvät.

POURU (ensin seuraten syrjästä). Ihmisten iloita suovat, Kuulema, jumalat. Siitä Mieltyvät iki hyviksi, Avuksemme innostuvat Tuiman taistelun ajalla. Siis iloa, karkeloa, Sotahyppyä rajua! Miehet, naiset!

ÄÄNIÄ JOUKOSTA. Karkeloa!

MUTRU. Mies ei hyppele hevillä. Astunta on arvokkaampi. Kuka maksaisi hypystä!

KITKA (avaten eväskonttia). Enkä jaksa nyt hypellä. Vatsa vaativi veronsa. Tanhut säästän tappeluiksi.

KOTRO. Käytkö, Kullervo, keralla?

KULLERVO. Siihen ei iloni riitä. Minust' on tapettu tanhu, Mieli hilpeä, iloinen Surmattu sukuni tähden Kapalossa, kehdossani. Tanhuisinko, pyörittäisin Naiset nauramattomiksi, Ne sumuksi höyryttäisin, Kuin tuo koski vaahtopäänsä, Pimittäisin päivän silmän, Ilosta surun tekisin, — Siksi kartan karkeloita.

KOTRO. Täm' on loitsuhyppy, siksi —

Yhtyy kisaan.

MUTRU. Sota on sulle karkeloita.

KULLERVO. Sota, kosto, hurmevirrat! — Nekö vain himoja mulla? Tunnen muutakin kihua Rinnassani riehuvaksi: Lemmenkiihkoa tulista, Joka leimahtaa levossa. Tytön tuolla nähdessäni Tien ohessa, virran luona, Tuntui kuin sotatuleni Kaskiliekkinä palaisi. Miksi miellyinkin hänehen, Mieron ryysykiertäjään? Hänt' en päästänyt paolle, Vaikka reuhtoikin rajuna, Mua parjaten pahasti. Lopulla rukoili raukka. Miks' en ryöstänyt sodassa, Kuin nuo muutkin, mieluisinta?

MUTRU. Aikansa joka himolla. Vaihetushaluinen luonto Nälästä janohon viepi, Rakkautehen vihasta.

KULLERVO. Tuolt' on hän tulossa, poistu! Onnea syleillä tahdon Kiihkeästi, hurmatusti. — Mutru syrjäytyy. Tule, tyttöni solakka, Hentonen kuin heinän korsi. Mut olet keväinen heinä, Et ole syys, tuo keltalehti.

MIERONTYTTÖ. Itse varteni somistit, Itse annoit helmet, kullat.

KULLERVO (ottaen tyttöä kädestä). Soma on siro kätesi, Punakin vieno poskillasi, Sarastus ihanan päivän, Joka on nouseva verestä. — Miksi, tyttöni, vapiset? Mikä on hohto silmissäsi? Kyynelkö? — valon pisara Puhtauden auringosta! Se herahti poskellesi, Siitä se aholle vieri — Eikä sielt' ikinä nouse.

TYTTÖ. Eikö se sumuna nouse Tuonne päivän silmän alle?

KULLERVO. Onko tuo sumu ylennyt Onnetonten kyynelistä? Minunkin suruni oisi Noussut päivän nähtäville, Ukon ylhäisen etehen. Sin' olet älykäs tyttö.

TYTTÖ. Vieras — niin tutulta tunnut, Outo — niin omahiselta.

KULLERVO. Mierosta olen minäkin, Kovan onnen oppilapsi, Mieron saunan löylyttämä. Siksi tuntunen tutulta, Siks' ehkä sinuhun miellyin, Kun olet mieron hylkylapsi, Kuin minä.

TYTTÖ. Sinäkin hylky?

KULLERVO. Näen kyynelvirrassasi, Kera sun surusi vuoksen, Vuotavan omat suruni. Noin oletkin kiehtovaisin. Surunkaunis mun suloni. Likemmäksi sun likistän. — Taas vapiset, tyttö riepu.

TYTTÖ. Vapisen tulematonta, Jonka aavistan tulevan. Niin sulla sylissä istun, Kuin venossa vierevässä Virran kiihkeän vesillä, Kurimuksen kurkun suulla: Huimaus sydämmen alla, Pelon ja sulon hivellys Neuvottomassa povessa. — Jollet pettäisi minua.

KULLERVO. Petkuttaja on elämä, Lupaaja, sanansa syöjä, Kukkiessansa ihana, Täynnä toivoja hyviä, Kirjavata kangastusta. Mut kesällä käypi halla, Kaiken toivon vie kukalta, Jää syksylle keltalehdet, Pihlajan hapan hedelmä. Tunnetko tuon kalman löyhkän? Lehdet sen varistessansa Huokuvat, nuo kuolevaiset. Elämän joka kukalla Raihnan siemen on povessa. Tuo koski lopulta yksin, Mahtavin, sotaisin voimin, Riehunalla, pauhinalla Ilmaisee elämän työtä. Sinunko sopisi, tyttö, Ilman nautinnon iloa Kuihtua ja kuivettua Talven tuiskujen omaksi? Nyt, kaunis, kukoistat vielä, Läpi kyynelten hymyilet. Säästäisitkö tuon sulosi Nauttimatta soitimesta Luonnon lintujen tavalla. Minussakin voima lyöpi Tässä rinnassa rajusti. Miks' en antaisi sinulle Voimastani? Miksi emme Elon kuohunta-ajalla Omistaisi sen mehua, Ennenkuin tuleva raihna Varastaa ilomme tertun? Miero ei iloja suonut — Soiko sulle? — ei minulle. Katkeruutta se jakeli. Siksi nyt omat sulomme Vaihtakaamme! Itsessämme Yksin on elämän suoni, Nautinnon parahin lähde.

TYTTÖ. Noin ei haasta halvat miehet Näen sankarin sinussa.

KULLERVO. Tahdotko kisailla tuolla Karkelossa?

TYTTÖ. Pois ivasi! Itkuhun ilommin suostun Kuin kisoihin ihmisjoukon. Muistot synkät on minulla.

KULLERVO. Sin' olet mulle muokattuna, Sotaurholle sopiva. — Näetkö, luonto on sumussa, Kostea, himokas pilvi Maan povella piehtaroipi. Aurinko, elämän silmä, On samea; kaikki voimat Sokkoina hapuelevat, Tavoitellen toisiansa. Kuumetta ne kutkuttavat, Kihnuttavat kiihkojansa.

TYTTÖ. Lehdet puusta langennehet Eivätkö lahoa tuossa?

KULLERVO. Ne palavat päälletysten, Nauttivat palamisesta.

TYTTÖ. Haastat outoja sanoja.

KULLERVO. Tuonne kuusten suojuksehen Käymmekö? Ihana kuume On jo vihkinyt veremme. Siellä leikimme vapaina Nuoruutta nopean hetken. — Pois itku, typerä tyttö! Miksi tuota?

TYTTÖ. Muistojeni Haikeutta haihattelen, Kokemusteni kovuutta Raukka itken, Mieron polkuja pahoja Vaikeroin. Itken kuin iloton lintu, Eksynyt emon pesästä Kurjan kohtalon omaksi.

KULLERVO (tyttöä hyväillen). Sinut vien kotimajoille, Ihmisten ilotulille.

TYTTÖ. Niin minulle pantti anna, Jollet pettäne poloista.

KULLERVO. Tässä on sodasta sormus, Jolla vahvistan valani.

Menevät sivulle.

ONERVO (tanhukehän keskellä liikkeillään kuvaten sanojensa mukaan matkaansa). Taukoa, tulinen tanhu! Karkelo taukoo. Kannel kuuluu vienosti. Tulen luoksesi, jumala, Luonnon siltoja vaellan: Maa, vesi, keveä ilma, Itse lämpöinen valokin Sekä pohjoinen palava — Teidän kautta tieni käypi Ison luojan istuimelle. — Ylös vuorta jo vaellan, Raskasta elämän vuorta. — Nousen! — loitolle tähystän, Taakse pilvien veristen: Sotapilvet, hurmemyrsky! — Taas pahalle suolle painun, Ihveiselle, ilkeälle: Elämän ruma rutakko. — Kompastun kovaosainen! Mut en vaivu vaivaisena, — Nousen uhka uskalikko; — — Tästä vieriyn vesille. Suuri on edessä selkä. Uin ulapan, vellon vettä, Kestän myrskyjä kovia, Tulen taivahan rajalle. Jyrkkä katto kammottavi. Tästä kokkona kohoan Sivuja sinisen ilman, Reunoja punaisen pilven, Saavun suurehen talohon, Aivoissa avaran luonnon, Revonliekkien likellä. — Siinä se ikuinen Ukko, Avaruuksien isäntä, Päiväotsa, liekkisilmä! — Kuulen lausu neuvojasi! Vaikenee. — Äänettömyyden jälkeen: Sota — — hurmevirrat — — voitto! Kukistus komean urhon — — Kiitos, ilmojen isäntä! Maahan saattelen sanasi. Joutsenenko siivet annat! Niillä lennän liihottelen Valossa ihanan ilman Halki taivahan yheksän, Meren halki, suon ylitse, Yli vuoren, hongan, kuusen — Tässä taivasten sanoma!

JOUKKO. Lausu taaton lausehilla!

ONERVO. Kuulu on miekka Kullervolla. Sit' ei voiteta — sen voitto On kukistus kuulun urhon. — Se oli sanoma taaton.

KOTRO. Kullervon komea miekka Siis on Untamon kukistus. Seuratkaamme Kullervoa!

JOUKKO. Seuratkaamme Kullervoa!

POURU. Orjavallan vaivutamme!

MUTRU (syrjässä). Minä kullat koplottelen.

KITKA. Kekrijuhlaksi tulemme Sinne; juhlapaistit syömme, Kylän poltamme poroksi.

TUIRO. Naiset kaikki nauratamme.

KOTRO. Kylän säästämme, kasekset Joukon keskessä ja'amme Emännät kukin otamme, Maat vapaina hallitsemme. Se minun haluni harras.

ERÄS NAINEN. Tuopa mies parasta haastoi. Kylän vanhimmaks' sopisit.

POURU. Kihlakunnan vanhimmaksi Huudamme Kalervon pojan.

KOTRO. Kullervo Kalevalaisten Kuninkaaksi nostakaamme!

Toiset väitellen huutavat: "Vanhimmaksi!" toiset "Kuninkaaksi!"

KULLERVO (tytön kera reippaasti esille astuen ottaa Onervolta miekkansa). Tänne miekkani, Onervo! Pois kuningas orjinensa! Ken se kahletta ihaili? Aseihin! sotajalalle! Naiset ryöstetyt jätämme Piilopirttihin salolle. Kotro, joukkoa alulle Johda, nuolia teroita, Hijo miekat mieluisiksi. Jään jälelle, mutta kohta Kaikkien edellä riennän Kohti Untamon kotia.

Joukko nousee liikkeelle, ratustellen lähtöön vasemmalle.

TYTTÖ. Kohti Untamon kotia! Niinkö lausuit, mun omani? Kostoako Untamolle?

KULLERVO. Koston kultainen kuningas Olen Untamon suvulle.

TYTTÖ. Lienet suurtakin sukua, Korkean isän kodista, Koska tahdot tappelua Itse Untamon keralla. Mit' olet sukua, urho?

KULLERVO. Suku ei suureksi ylennä, Jollei miehessä tekoja. En ole suurta enkä pientä: Olen sorretun sukua, Kalervon katala poika. — Miksi varsin vaalenetkin! Mit' olet sukua itse?

TYTTÖ. En ole suurta enkä pientä, Onnetont' olen sukua: Kalervon katala tyttö, Eksynyt emoni lapsi. Äsken ryysyissä ihana, Nyt ruma koruissa näissä. — Poistu, veljeni, minusta. — Tok' elä minusta poistu!

Itkee, väännellen käsiään.

KULLERVO (kamalasti tuijottaen). Omanko emoni tyttö! Sinut kuolleheksi luulin.

Vaipuu kaatuneen puun rungolle synkkänä.

TYTTÖ (itkun ehkäistessä). Kunpa kuollutkin olisin. — Emoni minut lähetti Kerran marjan poimintahan. Maat vaelsin, marjat poimin, Vatut, mansikat kokosin. Vieri päivä, toinen, kolmas Enkä löytänyt kotia. Harhamielin istuin, itkin. Tiehyt korpehen kuletti. Lopulta mäelle nousin. Siellä huusin, hoilaelin, Kangas vastahan kajahti: "Elä huuda, hullu tyttö, Ei sitä kotisi kuule!" Toivotin jo kuolemata, Mutta Tuoni ei totellut. Oisin kuollut kurja raukka, Niin nyt heinänä helyisin Tai metenä, marjasena Ahosta olisin noussut Puhtoisin, punaisin poskin. Niin minulta jäänyt oisi Nämä kummat kuulematta, Katkeruudet kärsimättä. — Millä nyt tulisen tuskan Povestani pois pesisin?

KULLERVO (katkerana). Minut surmalle lähetä.

TYTTÖ. Sinutko, jota rakastin Sulhonani veljenäni Surmaisinko? — Suuremmaksi Se kipuni kiihottaisi. — Erikseen. Mut oman sydänpaloni Sammuttaisinko vetehen! — — Vaahdossa kohisevassa Huuhtoisin vereni tahran! Luovun tästä luolaisesta, Sokkeloisesta salosta, Jossa harhatiet vetävät, Kuin kinahmit kiehtoellen Niljaisehen nieluhunsa. Kosken kuohu on sulompi. Sen kohina korvissani Soipi, huumaten vereni, Viihdytellen! — viehätellen! Kuin himokin hurja äsken. Tunnen vaahdon vilpoisena Mun vereni virvoittavan. — Jää hyvästi, veljytsulho! Kiitä kultaista emoa. Hyvästi, elämä kurja!

Itkee katkerasti.

KULLERVO (nousten kuin houreessa). Sylitysten suistukaamme!

TYTTÖ (aikoen heittäytyä Kullervon syliin). Sylitysten! — (Kimmahtaa äkkiä takaisin). Ei! — Kamala Taas tekomme uudistuisi! —

KULLERVO (aikeestaan huumautuen). En voi seurata sinua Vielä on Untamo elossa.

Vaipuu taannoiseen levottomuuteen.

TYTTÖ (yhä koskea läheten). Kuuntelen veden kohua: — — Kiihkeätä! — viehkeätä! Hyvästi, hyvä sukuni! — Kosken kuohuissa kotini.

Syöksyy koskeen.

KULLERVO (kuin heräten). Tämäkin minun tekoni! Vetää miekkansa, aikoen sen painaa rintaansa, mutta pistää sen taas tuppeen. Ensin kaiken katkeruuden Sydämmestäni puserran Kurjan maailman kiroiksi. En ole makea marja, En suloinen lemmenlehti Enkä kyyhkyksi kyhätty. Olen marja maan kiroinen, Villikaalin myrkkykukka, Huuhka lintujen seassa, Ihmisten parissa rosvo. En ole imenyt mettä Elämästä — Olen myrkkyä imenyt. Siksi myrkytän jokaisen Rauhan nautintopisaran. Sota mun ainoa iloni. Mutta ulkoiset sotani Rauhan hetkin raivoavat Sisässä, sydämmessäni: Himot irstaiset minussa Väkivalloin vaikuttavat, Ottavat ovelan voiton Tunnosta parahimmasta. Siskoni, sinut pilasin, Turmelin emoni tuoman. Ken sun tielleni kuletti, Outona, odottamatta? Kuka nostatti himoni? Miks' en inhonnut sinua? Miksi muita en himoinnut? Olenko oma tekoni, Vapaudessa valmistunut? Orjan leima on minussa! Minut myrkytti elämä: Minä myrkytän elämän. — — Isäni! — emoni tuossa! Turmion tukala hetki.

KALERVO, ARMI, HIEPRA ja POTERO tulevat vasemmalta.

ARMI (Kullervoa syleillen). Poikani, sinut tapasin Sankarina, voittajana!

KALERVO. Kuulin kunniasanoman Lapin voittaja-uroista. Siit' ihastuin, tänne riensin Onnesi osan jaolle.

POTERO. Terve, veikkoni, eläös! Sinusta sanoma käypi, Ett' olet kuningas itse. Tässä on koko sukusi.

HIEPRA. Terve, Kullervo komea! Suothan tulla siskosikin Voittosi ilon jaolle!

POTERO (Hiepralle). Siitä veikeä vekara Vääntyi, tuosta Kullervosta.

KULLERVO (äitinsä syleilystä eroten). Pakene, emoni kallis! Min' olen rupinen rutto.

ARMI. Mikä murhe on sinulla? — Voitostasi et iloitse!

KALERVO. Onko joukko niskoitellut? Kurita, pane kovalle!

ARMI. Lausu! — miksi tuo kamala Kauhistus on kasvoillasi?

KULLERVO. Kamalan tekoni varjo. —

ARMI. Tekosi! — Lapinhan voitit, Mikä hirmu on tekosi?

KULLERVO. Muistat, kuin minua neuvoit, Että suopean, sävyisän Naisen retkiltäni toisin Vaimokseni, sulle minjän?

ARMI. Niin kehoitin. Toitko? — Etkö? — Mitä on surua siitä! Jollet tuonut, tuothan vasta.

KULLERVO. Mutta jos sinulle toinkin Miniän lopen likeisen?

ARMI. Toitko — siitä siis iloitse, Äitiskin iloita anna.

KULLERVO. Mutta sen jos taas hävitin Kiihkojeni pyörtehessä — Kallihimman jos kadotin?

ARMI. Kadotitko, ellös surko! Kassapäitä on kasalta Moisen miehen kumppaliksi.

KULLERVO. Mutta jos tytön tuhosin Siskoani suotuisamman, Tytärtäsi kallihimman?

ARMI. Voiko kahdesti kadota Tyttäreni? —

KULLERVO. Sulle kerron: Rannalta, vesikiveltä Tapasin ihanan immen, Kalevaisen kasvoiltansa. — Jotakin hänessä liikkui Mun vereni vastinetta, Joka liikutti minua: Muoto yksin ei vetele. — Siin' istui se, nyyhki, itki. Tytön korjasin, omistin Kuin marjan varisemasta. Tuolla kuusen alla sitten Kaunista kisauttelin. Mutta se makea marja Vaihtui varsin katkeraksi, Kun tyttö sukunsa kertoi —

ARMI. Sukunsa — kamala aave!

KALERVO. Kadotitko voitoltasi Onnentähkän, poika hurja?

KULLERVO. Kadotin sukuni onnen: — Se oli emoni tyttö, Jonka turmelin, tuhosin!

ARMI (Kalervoon nojaten). Multa kahdesti katosit, Tyttäreni, Kuolit armas kaksin kerroin.

KALERVO. Täm' on kuullakin kamala.

ARMI. Kenties vielä sun kätesi Surmasi suloisen lapsen.

KALERVO. Olisit, kurja, itse kuollut! Haudattu vesihakona.

KULLERVO. Tuonne syöksyi sisko raukka Vuoksen vaahtoisen omaksi.

HIEPRA (Poterolle). Paetkaamme tuota miestä.

POTERO. Hän on hiisi hirviöitä.

KALERVO (kamalasti). Kirottu jumalten hylky, Maan katala, kansan rutto! Tuota räähkän tahrimata Pojakseni en omista. Mene sinne silmistäni, Kussa ei kuuta, aurinkoa Eikä tähtien valoa. En voi voitoista iloita Pojan raiskojen tekijän Enkä luota kostotöihin Miehen itse kostettavan. Pois palaja, vaimo vanha, Käy kotia kuollaksemme! Ei Kalervon heimo kuollut Toisen veljen vainotessa. Vasta on sortuva sukumme Vioista oman veremme. Aika on sydämmen haleta Tunnossa kamalan tuskan. Tuoss' elä enempi itke — Tuota ruttoa pakene!

Kalervo, Potero ja Hiepra poistuvat.

KULLERVO. Voi, ettet minua, äiti, Synnyttyäni tuhonnut. Minkä surman nyt valitsen? Meren haukea haenko Vaiko sutta suon selältä?

ARMI. Surmalle jos suistunetkin, Siit' ei siskosi palaja. Vaan pakene raihnojasi Salon synkimmän sisälle. Siellä vuosia monia Viivy, kärsi katkerata Rangaistusta rinnassasi, Kunnes aika tuo apunsa, Kuluttavi kurjat muistot, Taas palajat paikoillesi, Pestynä pahoista töistä Katumuksen kyynelissä. — Itket kuin imevä lapsi! Sulla vielä on sydäntä.

KULLERVO. On sydäntä surrakseni. Kohoten. Mut on kostonkin sydäntä. En voi korpehen vajota Toimetonna, tarmotonna. Rintani palava kiihko Sotatulta roihuavi. Sen rajupaloksi päästän, Sillä kostan korkeasti Isän kohlut, maammon mahlat, Kiitän Untamo urosta Kurjist' orjanpäivistäni.

ARMI. Nyt elä sotia jatka, Syyllisenä, tahrattuna, Nyt epäilen onneasi. Tuossa kun näen sinua, Veljesvainojen verestä Kasvaneena, kauheana, Hillitönnä, hurjamiellä, Niin vapisen vainotöitä, Kammon kaikkia sotia. — Kenties sortuisit sodassa.

KULLERVO. En mä silloin suohon sorru, Kun sorrun sotatiloille. Soma on kaatua sotahan. Siellä kaunis miekan kalske Urhon mieltä innostavi. Äkin siellä mies menevi, Potematta, laihtumatta, Kuin leikattu kasken laiho. Tuot' on aatella ihana, Ainoata onneani! — Hyvästi, emoni vanha!

ARMI (Kullervoa syleillen). Voi sinua, voi minua! Voi sukua onnetonta!

Poistuu itkien.

KULLERVO (yksin). "Voi sukua onnetonta" — — Sekö siunaus emolta, Koko heimon hellimmältä? Sekö on apu suvusta Voimilleni, voitoilleni? KOTRO vasemmalta. Kotro! — miks olet palannut?

KOTRO. Joukko ei mene etuisin, Vaikka käsken ja kehoitan. Eivät luota johtohoni. Sinut vaativat keralla.

KULLERVO. Olen valmis, lähtekäämme! Ratsuni!

Menee oikealle.

KOTRO (ehättäen Kullervon edelle). Sen tuolta noudan.

KULLERVO (lähdöllä, ratsunsa selässä). Notku nyt nopeajalka! Nyt petoni irti päästän, Kynsinensä, hampainensa, Okinensa, myrkkyinensä — Nehän kaikk' ovat minussa. Raivomyrsky nyt mukana!

Lähtevät vasemmalle.

VIIDES NÄYTÖS.

ENSI KUVAUS.

Kullervon leiri Untamolan metsässä nuotion ympärillä. Iltayö.

KULLERVO JOUKKOINEEN.

KULLERVO (istuen kannon päässä nuotion luona). Silmin valvokaa kuin tähti, Kuin otava seitsensilmä, Että iskut lennätätte Aikanansa paikallensa, Kuin tulensa tuima taivas. Korvin valvokaa kuin tikka, Toukan surma, kuullaksenne, Missä saalis on salassa — Sinne keihäs singotkaatte! Valvokaa sydämmin herkin, Niinkuin lintu myrskyilmoin: Ei pelossa peipposina, Vaan kuin korska kotkalintu, Joka aallonkin sylistä, Myrskyisestä, vaahtopäästä, Kopristaa komean hauen — Niin sylistä yösydämmen Untamoa vaanikaamme! Myrskyöistänsä elämä Saalihit suo kallihimmat.

KOTRO. Joka jousi, kaikki kalvat On hereillä.

KULLERVO. Muistakaatte: — Untamon lopetan itse!

MUTRU. Se sinulle, muita muille.

TUIRO. Mulle eukot antanette — Niitä hoivata osaisin.

KULLERVO. Surmalle joka tenava! Muille ei — se vannokaatte!

JOUKKO. Vannokaamme!

KITKA. Vannoisinko! — Vaikka neuvoisitte muuta, Tottelisin surman suuta. Suun ja vatsan aina muistan.

TUIRO. Sukevastipa sanelet, Kitka, niinkuin sutkit miestä, Vihollista.

POURU tulee tuoden esille AIRUTTA.

POURU. Astu, astu! Ystävänä jos lähestyt, Rohkea voit olla, mutta Jos paha sisässä sulla On, niin kuolekin pelosta.

KULLERVO. Ken se?

POURU. On Kalervon airut.

KULLERVO. Olet kalpea; surua Povessasi kannat, — lausu!

AIRUT. Lopeta sotasi turha. Voitoist' ei iloa synny Heimollesi: murherutto Raskas sun sukusi sorti.

KULLERVO. Kuka kuollut on kotona?

AIRUT. Isä vanhuksesi vaipui Tuskissansa, toivotonna. Riennä, laita hautajaiset.

KULLERVO (kylmästi). Tuo oli vanha mennäksensä. Kun lie kuollut, kuopatkaatte. Kylä käypi itkemässä. — Kosto on minun isäni.

AIRUT. Onpa veljesikin kuollut Raskahasti raatamasta, Kuollut siskosi sorea Vesikorvon kantamasta. Riennä, laita hautajaiset Nuoren polven pois menoksi.

KULLERVO (kuin edellä). Kuolivatko — kaiva kuoppa, Kylän koirilla kuleta Sydämmetön sisko sinne, Kurjan veikon vierehisnä — Osoittaen joukkoonsa. Tässä mun sukuni nuori.

AIRUT. Mutta mennyt on paraskin, Kuollut armas äityesi: Ilman lasten lämpimyyttä Sortui suurista suruista Tuonen kylmille kylille. Riennä, laita hautajaiset.

KULLERVO (raskaasti). Voi emoni, miksi murruit! Ainut roihuva rovio Elämäni korpiyössä, Sydämmeni lämmin liesi Sammunut sanattomaksi. Enk' ollut luona luopuessa Lohdutusta laatimassa. Kenties nälkähän nukahti Taikka kylmä kangistutti. — Nyt kotihin käy, apua Naapurista etsi. Sitten Kuollut kirkkahin vetosin Pesetä. Sidellä käske Palttinoihin, silkkihinkin. Kirstu honkapuun povehen Kaiva, vuole kaunihiksi. Sitten armas äityeni Orhilla parahimmalla Itkuvirsin vie levolle. Alle tuomipuun ihanan, Pyhän pihlajankin alle, Rannan rauhaisan povehen Haudatkaa emoni vanha. Itse en kotihin jouda: Musta, ilkeä setäni Vielä on musertamatta. Riennä, laita hautajaiset, Kullat säästetyt kuluta.

AIRUT. Kullervo Kalervon poika, Tottelen sun toivojasi! Kaivan kullat kuopistansa, Sotavuosina salatut.

Lähtee.

KOTRO. Kova on kohtalo sinulle, Kullervo Kalervon poika. Mutta suurempi suruja, Ankarampi kohtaloa On sun tarmosi tanakka.

Syrjäytyy hetkeksi.

KULLERVO. Ennen kostoa en sorru.

JOUKKO (muristen). Rynnätkäämme! Rynnätkäämme!

KULLERVO. Latvassa kelopetäjän Korolintu pärryttävi Räikeätä rumpuansa. Tuolla toinen — kuuletteko? — Se on huuhkajan huhuja. Oi ihanat ennuslinnut! Tuo on soittoa sominta, Joka miellyttää minua. — Yösydäntä tähdet näyttävät Eikä Illin askel kuulu. Oisko nukkunut utala Untamolan uunin päälle.

Murinata joukossa.

KITKA. Jos suruton sinne nukkui, Paistukoonkin paikallensa.

TUIRO. Sen jo Kotro tuolta tuopi.

KOTRO ja ILLI tulevat.

JOUKKO (kiertyen Illin ympäri). Mitä näit ja kuulit, kerro!

KULLERVO (joukkoa häätäen). Väistykäätte! Kerro, tyttö, Mitä tiedät!

ILLI. Nyt unessa On syvässä Untolaiset. Eilen juhlivat jalosti, Söivät, joivat, peittosivat — Kekrin kunniaksi, näette. — Minä heit' ilahuttelin, Suuret, pienet, miehet, naiset, Kaikki rauhoitin jutuilla: Kerroin, ett' olet Lapissa Tapon kärsinyt kamalan, Lyöty nousemattomaksi, Kenties kuollut, kuopattukin. — Siitä sai väki levolle, Nukkui, tarvinneeko nousta. Muut siki unessa nukkui Kuin hako — isäntä itse Huokui raskashenkisesti, Uikutti unia nähden, Vieritteli vuotehella, Karjasi, ylös kavahti, Käsin huitoi, torjui, huusi: "Armoa, Kalervon poika!" — Taas romahti patjoillensa, Nukkui —

Joukossa levottomuutta.

KULLERVO. Tuo lopeta, Illi! Itsekseen. Itsessäni tuota tunnen, Kuitenkin tekoja jatkan Sisäisen palon pakosta. Illille: Näitkö siellä koiran, Hallin?

ILLI. Sille taikatempun tiesin: Illalla eväspalassa Kainaloni alta sille Syötin lämmintä hikeä. Niin lepytin itseheni, Että seurasi minua — Tuonne Kotro se kuristi Kuusen alle. — Sielt' ei se hevillä hauku.

KULLERVO. Itseäsi annoit sille, Jonka liitit itsehesi. Temppu viisas.

KOTRO. Minkä kumman Hän lie syöttänyt minulle.

ILLI. Koko itseni sinulle Syötin Ilmarin kodissa — Etkö tuot' ole älynnyt! Tuskinpa olisit muuten Niin väkevä, uskollinen.

KULLERVO. Nyt jätämme Illin tänne Kahden vartijan keralla. Tuliroihun valvojiksi — Hippo ja Onervo, jäätte. — Muut minua seuratkaatte, Niinkuin kissat hiipimällä, Kuin kulo hävittämällä. Minä kun talon sisässä Tulen päästän valloillensa, Te ulkona vartijoitte. Kuka pyrkisi pihalle, Sen tapatte taitavasti, Kuin pennun pesänsä suulle. — Minä tapan tahraisimman. Kuulitteko?

JOUKKO. Kuultu kaikki.

KULLERVO. Kun palo pahinna sitten Roihuavi, hurjan huudon Päästämme ja pärrytämme Torvia tärisevästi. — Kuulitteko?

JOUKKO. Kaikki kuultu.

HIPPO. Kullervo, minun suvaitse Soiton kielillä sotia, Loitsun hengessä helistä Täynnä ilmat innostusta, Kunnes tenhosa tärinä, Puissa, pilvissä kohisten, Viuhkinalla, vauhkinalla Hurmannut on joukkoasi, Voiton vimmalla rajulla — Sitte soittoni soristen Riutukohon — miekat soivat.

KOTRO. Tuo on mielehen jumalten, Sit' elä häneltä kiellä.

KULLERVO. Muuhun et kykene, soita. Mitä uskonet asetta, Sillä taistele sodassa.

KOTRO. Soita, Hippo, kanneltasi, Lue loitsuja, Onervo.

ONERVO. Koht' on vinkuva vihuri, Huiman myrskyn valmistamme.

KULLERVO. Mepä miekoin soittelemme. Rynnös, urhot, päälle rynnös!

Joukko seuraa Kullervoa muristen: "Rynnös, rynnös! —" Hippo asettuu nuotion luo kannelta soittamaan, Onervo mutisee loitsuja ja tekee temppujakin. Soiton ja loitsun ajalla vähittäin kasvaa tuuli vinkuvaksi vihuriksi ja myrskyksi.

ILLI (erikseen toisista). Juontenko salakutoja Nainen miesten on sodissa? Se minua miellyttävi. Kun vakoilin, urkin, nuuskin, Kun kutelin vainoverkot Vihollisen pään menoksi, Niin se innosti minua, Että pystyin pyytäjäksi, Kavalaksi kiertäjäksi, Jota tunnusti toverit, Tunnusti ylinnä muita Kullervo Kalervon poika. Oikeutta en kysynyt, Kysyin: miellyttikö työni Kumppalia, ystäviä, Niitä, joilt' etuja toivoin. Nyt jälestä toisin tunnen. Tyynesti ajatellessa, Syvällä sydämmessäni Soimaukset soilehtivat, Pahat työni paljastellen. — Pahatko? — sitä en myönnä! En alasti tässä seiso Alla vinkuvan vihurin. Toki on mulla verhonani Oikeuttakin sipale: Enkö kynsijän kuvetta Raavi, kun minull' on kynnet? Enkö lammasten petoa, Sutta surmata osaisi? Lammast' en vihannut enkä Rääkännyt kesyhevosta, En hyvänsisuista miestä — Väkivaltoja vakoilin, Saarsin orjan sortajoita. Sutten kaartajaa ja karhun. Kansa ainakin ylisti; Minä kaarsin kauheamman: — Surmalle ihmissusia. Säästätkö hukalle hengen, Hukka hengen vie sadoilta Heikommilt', avuttomilta. Kiitost' ansaitsen ja palkan Juoksuistani, juonistani, — Kotronko, väkevän Kotron? — Mulle Kullervo sopisi, Kotka haukan kumppaliksi, Jollei sen himokas silmä Anja neittä ahnastaisi. Tyttö kauan on katunut, Ettei ottanut urosta. Liiaks' uskoi itsestänsä. Moni on tyttö myöhästynyt, Onnen päästänyt ohitse, Moni poikakin samaten. Minä, jos paras ei huoli, Hyvästäkin voin iloita. Sama ei jokaisen parhain. — Mikä vimmattu vihuri!

Ilma vinkuu, myrskyää.

HIPPO. Heitä loitsusi, Onervo.

ONERVO (lakaten loitsuista). Soittosi lopeta, Hippo.

HIPPO (lopettaen soiton). Mitä Pohjolan kiroja Illi tuolla lie lukenut.

ONERVO. Tenhokas oli tekomme. Ilman haltijat väkevät Riehuvat apuna joukon. Näetkö — tuolla liekin lieska! Nyt siellä meteli nousi.

Kuuluu kirkua, parkua, torven pärrytystä, sotahuutoja: "Hakkaa maahan!" ja asetten kalsketta. Liekki taustalla yhä suurenee paisuen paloksi.

ILLI. Rauhallista, nukkuvata Muuriaiskekoa koske, Pöyhöttele, pistä liekki Siihen, niin näetpä kohta, Kuinka kiehuen, kihisten Viholaisten virkku parvi Sieltä päällesi sähähti, Myrkkyä valaen polttavata; Niin nyt Untamon pesästä, Palavasta, Syöksynyt on synkkä joukko, Ärtynyt, hätäinen, hurja — — — Äsken nukkuivat unessa Lämpimässä, rauhallisna —

HIPPO (metsän läpi tähystäen). Sekasortoinen vilinä, Pako, ahdistus, valitus. — Mutrupa muserti siellä Miehen kallon kappaleiksi!

ILLI (kuuluessa ammonnan ja karjankellojen kilinän). Tuolta Tuiro päästi karjan Teutaroivan tarhastansa.

ONERVO. Kotrokin — otapas hitto! — Lyöpi painia kuin karhu. Pörhöpäisen miekkamiehen Kellisti kuin härkämullin.

HIPPO. Siellä Kitka kiusoittavi Surkeasti saalistansa — Jo kuristi.

ONERVO. Tuoll' on Tuiro Eukkoja pusertamassa. — Siihen lahjat on hänellä. — Yhden viskasi tulehen. Tuota toista nuorempata. — Tappoiko? — hävisi taakse. — Kappas kaiken maailmata! Untolainen tapparalla Kitkan rohkean rutisti! Tuossa Kotrokin apuna: — Kaasi kurjan Untolaisen. Löyhässä on siellä henki. Missä itse päävekara, Kullervo Kalervon poika?

HIPPO. Tuolla vasten kymmeniä, Niinkuin ilmojen isäntä — Viuhkis, vauhkis! — nyt se kaasi Kolme kuin korentopuuta!

ILLI. Untamon pojat kukisti.

HIPPO. Taas kamahti kahta päähän — Maahan vierivät verisnä.

ONERVO. Tuota harmaata urosta Toiset näyttävät tukevan. Oisi kuollut pirttihinsä!

ILLI. Se on Untamo utala. Hurjasti sen kalpa käypi Epätoivossa rajussa. — Kotro kaartavi avuksi.

ONERVO. Sepä silpaisi sivulta Miestä kaksi päättömäksi, Niinkuin niittäjä rivakka. — Hänet Kullervo hätyytti Pois — ei tahtonut apua.

HIPPO. Miksi ei sana ja soitto Yksin voittoihin ylety? Miksi tuota teurastusta?

ONERVO. Niitä aikoja odota! Ihmissutta et tapaisi Silloin Suomesi saloilla.

ILLI. Susia olemme kaikki, Villittyjä, vimmattuja.

HIPPO (tähystellen puitten välitse). Muut Kalervon poika kaasi, Untamon lopuksi säästi. — Säälistäkö? Tänne tuopi Laahaten.

KULLERVO tulee UNTAMOA raahaten.

KULLERVO. Iloitse, Unto, Kylvöstäsi korjatusta, Niitosta Kalervolaisten! Liekki syö sukutalosi, Kalpa heimosi hävitti. Itsekin, veren imijä, Itara sukusi syöjä, Mene Tuonelan tuville, Siellä käy sukusotasi. Tuosta lahjoitan sinulle Armosurman miekastani — Kuole!

UNTAMO (sortuen maahan). Orjanko kädestä Minun surmani sukesi! Tämäkö sukuni loppu — Missä kostaja, jumalat?

Kuolee.

KULLERVO. Orjan et kädestä kuollut: Kuka sortajan kukisti, Se vapaist' on ensimmäinen.

KOTRO, MUTRU, POURU ja muuta joukkoa ryntää paikalle.

KOTRO (nähtyään Untamon maassa). Väkivalta on tapettu. Kiitos, Kullervo, sinulle Voitosta, vapaudesta!

JOUKKO. Kiitos, Kullervolle kiitos!

MUTRU. Saalihit nyt korjatkaamme!

JOUKKO. Saalihimme, saalihimme!

Ryntäävät takaisin metsään.

HIPPO (kaatunutta katsoen). Niin suvut sukuja syövät.

ILLI. Ei se siit' ikinä nouse.

KULLERVO (kuin itsekseen). Jollei jo minussa noussut — Vartijoille: Pois tuo ruumis raahatkaatte!

Vartijat kantavat pois Untamon. Kullervokin poistuu toisaalle synkkänä.

ILLI (erikseen). Nyt minull' on toivo suurin Saalihista suurimmasta, Kullervosta — Katsoo ympärilleen hänkin poistui.

ONERVO (osoittaen metsään). Olvitynnyriä tuovat! — Tuolta toista! Oivalsivat Korjata iloisen palkan. Kantavatpa kaikenlaista Muuta saalista mukana — Kipot, haarikatkin!… Tässä Kelpo kekriä pidämme.

Joukko kertyy mikä mitäkin ryöstösaalista kantaen. TUIRO ja POURU kahden tuovat tynnyriä.

TUIRO. Tässä suun sulostajata!

KORHO PORHON kera samoin tuopi tynnyrin.

KORHO. Tässä kielen kirkastusta.

Tynnyrin ympäri kihertyy joukkoa, laskien astioihin oltta, jota miehestä mieheen nihkovat.

MUTRU (päästäen olaitaan kantamuksen turkiksia). Tässä kampsua, kalua, Rikkautta ja romua.

KOTRO (Illille kahden). Illi, kuulehan! Minulla Taskut täynnä on helyjä. Ne sinulle ryöstin — tuossa!

Työntää ne Illin käteen.

ILLI. Nämäkö minulle! — Kiitos! Erikseen. Minne jäi Kalervon poika? — Teenpä taikoja hänelle. Tynnyrist' olutta lasken, Juoman tenhoksi sekoitan Kyynelhelmen silmästäni. — Naisell' aina on varalla Silmäkulmassa pisara. — Laskee tynnyristä haarikkaan olutta. — Syrjässä. Tällä juomalla jalolla Tahdon Kullervon lumota. Lukee olueen. Sen sydän sydämmekseni, Mun vereni sen vereksi, Mun haluni sen haluiksi, Minä sille, se minulle! — Vaikuta kyynel! Koitan, jos voitan. — Julki. Missä on Kalervon poika?

KOTRO. Jäi tekonsa luokse, itki Hengetöntä heimoansa. Sekö urholle sopisi! Tänne juoma! Tempaa äkkiä Illin kädestä haarikan; jatkaa: Nyt jumalten Kiitos voitosta hyvästä. Karja kasva, maa rehoita, Työstä onnea, iloa! — Kekrin kunniaksi juomme!

Juovat.

JOUKKO. Kekrin kunniaksi!

Kaatavat jäännöksen tuleen.

MUTRU. Suonpa Jumalillekin osansa. Mutta Kitkan kuolemata Minä säälin. Siinä miestä. Syödä, juoda hän osasi, Mutta myös tapella taisi, Kaatuakin kunnialla. Kitkan kunniaksi juomme!

JOUKKO. Juomme, juomme!

Juovat.

ILLI (joka, taikajuoman Kotrolle menetettyään, on nolona syrjäytynyt. Erikseen). Näin petyinkö? Niinkö Kotro mun anasti Kuin taikasimani riisti; Tämäkö jumalten tahto? Nähden KULLERVON tulevan perältä. Tuolla Kullervo nolona Kuin jälestä tappioitten, Vaikk' on voittaja ylevin.

KULLERVO (ikäänkuin itsekseen). Voittaja — tämäkö voitto! Lahon pökkelön kumosin, Jolt' oli aika tarmon syönyt, Minä, kuin kavala rosvo, Uniset manalle muutin. Sekö kunniatekoni, Sekö kiihkojeni kukka! Minä äsken jännitetty Olin, kuin vireessä jousi, Joka saalista himosi. Jousi laukesi, Saalis sortui, Jänne veltoksi valahti. Äsken mieleni ehätti Kauas töitteni edelle, Kiihkojeni siivin lensi, En sivuille, taakse nähnyt, Silmä saalista tähysti. Nyt on saalis saavutettu, Lyöty, poltettu poroksi. Mut oman tekoni löyhkä Inhottaa sisuksiani, Kuin käry pahan palosta. Siksi taakseni tähystän, Entiset tekoni etsin, Niihin tuhma tuijottelen. Ei edessä silmihini Siinnä semmoista otusta, Jonka arvo innostaisi, Jännittäisi miehen jousen. Maailma tekojen tyhjä Silmissäni haihattavi, Työni entiset tulevat Vainoellen vastahani. Kynsin, hampahin kaluvat Kuin rotat mun rinnassani.

MUTRU. Mikä mielesi vetelsi Voitonriemusta suruksi? Etpähän potenut ennen Määrän päähän pyrkiessä. Nytkö vasta vaivan tunnet? Ensi miehenä samosit Sinne, missä vaara vartoi. Ratsusi kavion alla Kukkia salolla sortui; Hento metsäkin musertui, Kuoli mustat muuriaiset Oman joukkosi jaloissa. Niit' ei sankari sureksi. Milloin mursit tahtomatta Heikon, syyttömän sujoksi, — Siit' ei syyttäne jumalat; Milloin tahtoen tuhosit, Kun oman tekosi uskoit Johtamaks' ylijumalan — Niitä tervekö katuisi!

POURU. Haastat kuin susi sulosti.

MUTRU. Illi, urholle jalolle, Sankarille juoma kanna! Illi tuopi kiirehtien haarikan Kullervolle. Kullervo, tekomme tarmo, Sulle terveyttä juomme!

JOUKKO. Sulle terveyttä juomme!

Kallistavat.

KULLERVO. Kaikkien kukistuneitten, Onnetonten, kärsineitten, Sortuneitten muiston juoma! Juopi. Joukko hidastelee nuristen. Kuulitteko? — Suuhun juoma!

Kaikki juovat, vaikka nurjasti.

MUTRU. Mieli ei metenä kiehu Vihollista muistellessa.

TUIRO. Mieluisest' olutta muistan Untamonkin keittämätä.

Juopi.

HIPPO. Arvokas vihollisemme Meitä valpasna piteli. Siksi moinen on parempi Kuin imarrus ystävämme, Joka mairekielen alla Voitonpyyntöä salasi.

Joukossa nurinata.

KOTRO. Sotia kävimme siksi, Että rauhan voittaisimme Vapaudelle, työnteolle, Onnelle ja nautinnolle Suomen viljelys-aloilla. Joukon sortajan nyt joukko Voitti ja kukisti maahan. Lie siit' oikeus iloita. Rauhan lahjoja ja'amme Vapaudessa kunkin työlle Eikä orjan ruoskijalle. Siitä, Kullervo, iloitse, Kotionnellemme juomme!

JOUKKO. Voiton juoma, onnen juoma!

KULLERVO. Onni ei minua varten. Kostoksi ylenin, kasvoin, Kostoksi kävin sotia, Sukuni verestä kostin. Kylm' on nyt kotini liesi, Sen ei tuhkan alla tulta. — Minunkin tuleni sammui, Mieleni on musta hiillos, Joss' ei aatoksen hiventä, Jota into hehkuttaisi.

ILLI (erikseen). Eikö aatoksen hiventä! — Tuon kun tenhota osaisin Uusille urosteoille. — Julki. Kullervo! Kalevalaiset Kukista, anasta valta Yli suuren Suomen niemen!

KULLERVO. Teistä orjat taas tekisin! Sukuniko suosioksi?

JOUKKO. Pois orjat! vapaiksi jäämme.

ONERVO. Sinut ilmojen isäntä Sotasankariksi nosti, Miekan töille joukko johda!

POURU. Pääpukari tappeluissa, Mutta rauhassa rapea.

ILLI. Sinun kunniatekosi Kerran päivä kirkastavi.

KULLERVO. Niinkuin hallayön jälestä Paljastaa se rosvotyöni. —

KOTRO. Sinun on valtasi varassa Isäsi, setäsi konnut — Tässä joukko, käske työhön!

MUTRU. Kontion keralla voimme Lyödä painia salolla, Kannot kaskesta perata, Suojella vesiä, maita, Vaaran tullessa tukalan.

TUIRO. Mutta juhlina jaloina Riemuitsemme reippahasti, Hyvin sattuessa juomme.

Juovat miehissä.

KULLERVO (otettuaan juoman). Kotro! — Illi! — Niinkuin yksi, Tässä seisokaatte kaksin! — Lue nyt loitsuja, Onervo! — Nämä kaksi yhdistämme Kultaisiksi kumppaliksi Näille Untolan saloille. Viljelkää veriset jäljet Rikkahiksi, riistaisiksi, Suvun nousevan suloksi!

JOUKKO. Suvun nousevan suloksi!

MUTRU. Häälahjaksi sulle, Kotro, Annan kultia koperon. Nämä Untamon tuvasta Ryöstin vanhasta vakasta. Perusta pesäsi näillä.

KOTRO (hylkää tarjouksen). Itse tarvitset omasi, Kun oman pesäsi laitat.

KULLERVO. Untamon pesätilalle Käy'ös, Kotro, raatajaksi. Muut otatte muita maita Samalta salon alalta, Näitten niemien nenistä. Osa käy keralla Mutrun Kalervon kalavesille. Sielt' osanne ottakaatte Luota viehkeäin vesien. Sovinnossa, suosiossa Viljelkää perintömaita Satoisiksi, suotuisiksi. Minut jättäkää iäksi Oman onneni poluille, Kysymättä kulkuani.

Joukko aluksi hämillään.

JOUKKO. Kullervolle kunniaksi!

Juovat.

KOTRO (Kullervolle kahden). Mitä mieletön uneksit! Jättäisit sukusi konnut.

HIPPO. Tääll' on Kullervon kysyjä, Sepon sisko, Anja neiti!

ANJA tulee. Joukossa levottomuutta.

ILLI (erikseen). Kullervon kysyjä, Anja! Sen jos kynteni tapaisi!

Väijyilee syrjästä.

KULLERVO. Mitä täällä hän tekisi? Pois käske katala tyttö!

ANJA (astuen esille). Sinun tähtesi samosin Maat matalat, korvet kolkot, Enkä nyt vähällä väisty.

KULLERVO. Mitä tahdotkin minulta? Poistu hyljätyn poluilta!

ANJA. Sulle toin salasanoman: Kalevalan vainomiehet Ovat joukkosi jälillä. Sun poloisen pään varaksi Heillä miekat on hijottu. Urho, henkesi pelasta!

JOUKKO. Kalevalan vainomiehet!

KOTRO. Surma, surma sortajille!

Joukko samoin. Levottomuutta, kuisketta ja keskustelua. Kotro ja Illi neuvottelevat erikseen.

KULLERVO (Anjalle). Sinäkö sanoman mulle — Poljetullesi pojalle!

ANJA. Tuot' elä vihalla muista. Vasten mun valitsemista Veljeni minua mieli Kauko sankarin omaksi, Siks' en suostunut sinulle. Sydän suostui, suu epäsi. Mutta meiltä kun pakenit, Veit mun mieleni mukana. Kohta karkasin kotoa, Saloja samosin, etsin Enkä löytänyt. — Lopulta Kalevaisia vakoilin, Väijyin veljeni tekoja, Vapisin aseväestä, Joka uhkasi sinua. Urhot näin sotajalalla, Lähtevinä julmat joukot. Silloin vaistoni opasti Minut löytäjäksi. — Tässä Sulle tuon sotasanoman!

KULLERVO. En sotasanoja kammo. Vaan jos onnen tuoda tahdoit, Lemmen onnen — myöhästyitpä. Onni on lintu lentämässä, Ohatessa ammuttava, Muuten mennyt on iäksi. Voitko kutsua takaisin Vuosiani vierineitä? Tuoss' on maassa kuollut kukka, Poljettu, paleltunutkin — Siihen hengitä elämä! Tunteihin tukahtuneihin Voitko liekin lietsoella? Voitko hairausten haavat, Kipeät, kiduttavaiset, Parannella paidan alta? Ammoin tehtyä rikosta Tekemättömäksi tehdä, Sydämmeltäni salata? Jollet voi, pakene kauas, Riennä veljesi avuksi, Sieltä ammu surman nuoli, Jolla jähmetät poveni. Mulle surma on suloisin.

ANJA. Itse armottomast' ammut Mua myrkkyisin vasamin. Päästä lämpöni lähemmä, Niin sydämmes hallan haudon Sulaksi kevätsulolla. Tultua etelätuulen Tuomi tuoksuva monesti Kukat syksyin uudistavi.

KULLERVO. Kerran ohdake kukoisti. Tytön kättä se aneli Kukkiensa poimijaksi. Tyttö jalkansa ojensi, Polki, potki ohdaketta, Kukan tallasi tomuhun. Ei enempi kukka nouse Tämän ilman tuulosista. Mut okaiset, pitkät piikit Sill' on viimeksi vireillä.

ANJA (kiertyy Kullervon jalkoihin). Sen vakava varsi, oksat Voivat kutsua kevättä — Suostu, kukkihin sun hoidan.

KULLERVO. Luonto tunturin takainen Ei ikinä jäistä luovu, Eikä mun sydänpoloni. Poistu tyttö.

ANJA (nousten). Käy keralla! Kalevalan joukon kanssa Joukkoinesi liity riennä, Valloita pimeä Pohja Valolle, vapaudelle. Niin sinä kohoat kansan Suurimmaksi sankariksi, Olet maallesi ihastus.

KULLERVO. Miksei mielessä minulla Tuota aatosta itänyt? — Maalleni? — sitä ei mulla. Kansa? — tuossa mun väkeni. Minussa koko sukuni. — Myöskö mulle, tyttö kurja, Orjanpauloja punoisit? Vaiko lemmen liehakieltä Surman silmukkana käytät? — Survaisee Anjan luotansa. Pois kavala! — Pois nyt hempi! Itseänikin pakenen.

Poistuu metsään.

ANJA (ikäänkuin heräten survauksesta). Väärin hän minua tunsi, Väärin toivoni tajusi. — Vielä etsin onnetonta.

Lähtee Kullervon jälkiä.

JOUKKO (sekaisin hälisten ja huutaen). Kuolema vihollisille! Surman isku sortajille! Poroksi isot isännät! Kullervo Kalervon poika, Nouse joukon johtajaksi!

Juovat rehvastellen.

ILLI (syrjässä Kotrolle). Huomasitko?

KOTRO. Ett' on vaara, Sen älysin.

ILLI. Että Anja Tässä Kullervon lumosi. Luki loitsunsa lujimmat, Niin musersi miehen tarmon, Ettei Kullervo kykene Johtajaksi joukollemme. Liian ylpeäksi paisui, Suurten suosion hakija! — Sinä johto nyt anasta!

KOTRO. Korpin kieltä koikut, nainen.

ILLI. Korppi ei valetta koiku, Vaikkei hauskat sen sanomat. Muista Kullervo katosi!

KOTRO. Jos katosi, jollei löydy, Niin on voittomme hukassa.

Neuvottelee joukon keskessä.

ANJA (palaten metsästä). Hänt' en löydä — hän hävisi. — Illin nähtyään. Miksi tuijottelet, julma?

Yrittää paeta.

ILLI (tarttuu Anjan kurkkuun). Kuka sun opasti, kurja, Tänne Kullervon jälille! Kuole syötiksi susien!

Kuristaa Anjaa kurkusta ja nykistää hänet metsän pieleen. Pakenee pelokkaasti hiipien.

KOTRO (joukon keskessä). Urhot, Kullervon jälille!

JOUKKO. Kaikki Kullervon jälille!

KULLERVO tulee.

MUTRU. Tuossa hän tulevi — terve!

JOUKKO. Terve, sankari!

KULLERVO. Jalalle, Joukko! Pois remuinen riemu! Sota on ankarin edessä. Kaikki seuratkaa minua!

Lähtee.

JOUKKO (seuraten Kullervoa). Kuolema viholliselle!

ANJA (hieman jälkeen tointuen). Kuulinko sotamelua? Taaton kiitos! tok' en kuollut. Tunnustelee kurkkuansa ja kakoo. Nyt Kalevalaiset etsin, Ehkä hillitä osaisin Heitä hurjasta vihasta.

Lähtee.

TOINEN KUVAUS.

Sama kosken parras, hiukan syrjemmässä kuin neljännessä näytöksessä, mutta lehtipuiden lehdet kokonaan varisseet. Aamuyön kuutamo.

ANJA (yksin). Minne Kullervo katosi? Hänet löytäisinkö — kaikki, Kaikki löytänyt olisin. Näissä main vihollisparvet Käyvät virran vartta pitkin, Toinen toistansa ajaen. Kunpa hillitä osaisin Sovuksi sotaisen kiihkon! Kunpa Kullervon tapaisin! Hän on sankarin sukua, Sorrossakin suurentunut, Uljas, uhkea, väkevä, Kuolemata kammomaton! Hänet varjella kun voisin Sepon säilän syötävistä — Hän minulle lämpiäisi, Uudistuisi vanha lempi! Sitten uutena urosna Kaiken kansan hän kokoisi Rantojen rakastajoiksi, Korpien kukoistajoiksi, Omaks' onneksi jokaisen, Ehjän Suomen soinnunnaksi. Väinö tietäjä olisi, Seppo suuri taitajamme, Valta Kullervon käsissä! Tieto, taito, tarmo niitä — Onni, rakkaus sitoisi! Mutta Kullervo hävisi! Miksi jäähtyikin minulle Sankarin suvinen rinta? Kuusta puhutellen. Puu vihanta, virka mulle, Millä lähde lämpiäisi, Sydänlähde nuoren urhon! Ennen tulta tuprahteli Mulle hän — minäpä lunta. Nyt hän mulle hyytä huokui, Minä tulta tupruttelen. Täällä urhot kun tapaisin! Tuossa seisoisiko seppo, Uhkajoukoin, uhkamiekoin, Tässä Kullervo edessä, Säilän alle sortumassa, — Minä Kullervon varaksi Asettuisin: — Pistä, seppo, Vasten siskosi sydäntä — Taikka Kullervokin säästä! — Tääll' ovatkin kenties kohta. Tuolta virran vaaluvista Etsin tenhoa tulista, Jolla sankarin sitoisin Povelleni polttavalle. Taatto impeä avita, Auvotonta, onnetonta!

Menee koskelle. KULLERVO tulee hieman edellisen jälkeen synkkänä vasemmalta.

KULLERVO. Nyt on joukkoni hajalla, Kuin minäkin, pirstaleina Kun kadotin itseluoton, Niin elämäntyöni loppui, Luotto joukonkin katosi, Vaihtuipa eripuraksi. Minä yksin taas maleksin Myrskyilmojen ajolla. Kodista ajettu koira Isännätt' on ilman alla; Mieron hylkimä hevonen Villinä vaeltelevi; Mut sydänpä heit' ei syytä, Sääliäkin saavuttavat. Minä mieron hylkylapsi, Vihattu sekä vihannut, Pureksittu, purrut itse, Syyllisiä, syyttömiä, Omaakin sydäntä purrut, Ett' on vammat vaivaloiset, Tuima tuskakin syvällä, Päält' on tunnoton ja turta, Ettei sääliä suvaitse Eikä lempeä läpäise. Yks on rakkaus emoni, Joka haavat hautelisi, Syyttämättä, solvimatta, Mut emoni otti hauta. Miksi mun polon pitikin Syntyä sydämmellisnä, Tuskan kaiken tuntijana Näille kolkoille kylille!

Vasemmalta tulee ruumissaatto, re'essä mustalla vaipalla katettu kirstu, jota mustahuntuiset itkijänaiset saattavat.

KULLERVO. Mikä? — Jylhä ruumissaatto! Nytkö vievät mun emoni! — Saatto pysähtyy. Kullervo vaipuu kirstua vasten. Oi emoni, sulle itken, Sulle haavani hajotan. Mikset ottanut mukana Kullervoa kumppaliksi? Siellä sun sydämmelläsi Lauhtuisi paha sisuni, Tuska tuima vaimentuisi.

Itkee.

SAATTOMIES (Kullervolle). Nouse, päästä! Käy keralla, Voithan tulla saattajaksi.

Nykäsee hevosta lähtöön.

KULLERVO. Saattajaksi — anna mennä! Toinen tie minua viepi Emoni elantomaille. — Yksin. Minä syksy-yö valoton, Kuuton, tähdetönkin, synkkä. Tässä neuvotonna seison Kuin meren selällä luoto, Altis aaltojen himoille, Puuttomaksi paljastettu. Mikä toivo nyt minussa Juurta ottaisi, vesoisi? Missä se sydämmen taimi, Kaunis, rauhallinen kasvi, Joka nousta voi minusta Sukukuntien suloksi? Mulla ollut on menestys Tuhotessa, turmellessa Valon kukkasen, elämän. Mut kun rauhantöit' yritin, Ratkesi minussa voima, Raju, riihoton, väkevä, Raateleva harhavoima. — Orjan leima on minussa. Siks' ei ainoa ajatus, Sydämmeni synnyttämä Vastaisuuttani valaise! Oma on heimoni hävinnyt, Miksi taistelisin? Koston On sota jo suoritettu, Joukkokin osansa voitti. Lopussa minun sotani. — Äitini, oi armas äiti! Joudu poikasi avuksi. Työtä neuvo, tie opasta, Musta yönikin valaise!

Itkee puuta vasten nojaten. Siitä nostaa päänsä ja kosken yli välkkyvässä usvassa näkee äitinsä kirkastuneet kasvot.

Hän elossa! Tuolla, tuolla! Äitini, oi armas äiti! Mikä kasvosi valosti? Mitkä helmet hohtonasi?

ARMI. Äidin rakkaus valosti. Kyynelet minun helyni.

KULLERVO. Äitini, oi armas äiti! Mitä nyt minulle neuvot?

ARMI (hellyydellä). Kuule, armas poikueni! Vainoretkesi lopeta, Rauha, rakkaus rakenna, Pakene sisäsalolle, Taistele petoja vasten Sisässäsi, ulkonasi. Rauha, rakkaus ja vuodet Vammasi parantelevat — Pakene! — Pakene! —

KULLERVO. Tuota Nöyrrytystä en tajua. Maailma himojen ahjo, Kiihkojen vihainen pyörre Minussako rauhoittuisi! Vetäyisinkö salolle, Sinne halpa hautauisin, Kuin ojaton umpilampi Lahoavi liikkumatta Sammalen sokaisemana! Ennen koskena kohisen, Vaikka vasten kallioita, Tai syvälle tuonne syöksyn. — En! — Syvällä siell' on sisko. Liian on pyhä minulle Tuon valoisan kosken vaahto. Mut enpä paeta tahdo Enkä sortajan kädestä Ota iskua veristä. — Lähestyy syrjässä tuuheaa kuusta. Tuossa se samea kuusi, Jonka alla mun himoni Ruohon raiskasi viherän, Kukan puhtosen pilasi Mun oman emoni lapsen. Metsä huokuvi muretta, Koivu lehtensä varisti, Nurmi itki, kukka kuoli Tällä paikalla pahalla. Aika kuolla on minunkin. — Lausu, miekkani verinen, Syötkö syyllisen lihoa? Lausut — kuulen: — syöt himolla Syyllisen sydänveriä. Syytöntäkin ennen ahmit Noissa suurissa sodissa. Pulppua, punainen virta, Kuin vihainen Vuoksen aalto, Kosta vaikeat vikani! Sortuu miekkaansa. Jo tulenkin, armas äiti — Jo tulenkin jo tulenkin.

Kuolee. — Hivenen kuluttua näkyy ILLI.

ILLI (yksin). Voi minua, miksi neuvoin Kotron Kullervon sijalle! Yksin vain Kalervon poika Joukon tenhota osasi, Luoda itseluottamusta, Yhteistuntoa, halua Kiihkeätä, kummallista, Kuin vapaus mieluisata. Mut on Kullervo kadonnut. Neuvoton, sekava lauma On hajalla onkaloissa, Sutten suuhun suistumassa, Tai toisensa itse syövät. Kalevalan miekkamiehet, Kannaksillamme kapisten, Väkeämme vainoavat. Metsämaat, kalavetemme, Niityt, vainiot ihanat Jäävät suurten suupaloiksi. Kullervo, sinua etsin, Missä — — Ken verisnä siinä? Miekkahan musertunutko! — Kullervo, komea urho, Jok' ei sortunut sodissa — Kaatunutko kalpahansa! — — Tähänkö tukehtui toivo Kalevalan työn-urosten Voitosta lopullisesta? Taasko tahdottoman orjan Raskas päivä uudistuvi? — — Tuonelassakin tavata Piti Anjan Kullervoa! —

ANJA rientää hätäisenä esille.

ANJA. Jo tulevat! Jo tulevat! Kalevalan valtaurhot Näin jo kiiltävin kypärin. Tässä vartijoin uhalla. — Huomaa Illin. Täälläkö, himokas hukka, Vielä saalista vakoilet!

ILLI (itsekseen). Anja riepuko elossa! Hänet huonosti lopetin.

ANJA. Nyt satuit satimen alle — Tuolta kosto on tulossa.

ILLI (osoittaen Anjalle Kullervoa). Tuossa saalis on sinulle, Se omista, onnellinen! Anja kiljahtaen vaipuu Kullervon ruumiille. Kuulenko? — Väkevä ryske! Tulossa Kalevan urhot! Missä Kotro, Mutru, Pouru? — Asiamme on hukassa!

Pakenee. — VÄINÖ, ILMARI, KAUKO ja TIERA joukon kera tulevat vasemmalta.

MIES JOUKOSTA. Täältä nainen kuin orava Metsän kohtuhun kavahti.

ILMARI (alakuloisena). Mene, etsi! Mies menee. Turha vaiva! Min' en suuria odota Tästä suuresta sodasta. Vaadinko veren verestä — Siit' ei suistuisi suruni.

VÄINÖ. En verestä verta vaadi, Vaan kesyjen yhteiskunnan Toki tahtoisin vapaaksi Villijoukkojen vihoista, Himoista hillittömistä.

ILMARI. Mies on Kullervo sodassa, Joukon johtaja paraita.

VÄINÖ. Joukossa vapaitten miesten Joka pää on päällikkönä, Hilliten omat himonsa Voiton yhteisen eduksi, Tajuten joka taholla Tehtävänsä toimevasti — Toisin orjien oloissa.

TIERO. Yhteisistä tee eduista Työväki osalliseksi, Teetpä sen vapaaksi kohta, Taisteluissa toimevaksi, Työhönkin halun herätät. Sen olen kokenut itse, Ennen orja, nyt vapaana.

KAUKO (ylpeästi). En rakasta orjan verta. Miekkani salaman isken Joka orjan otsaluuhun, Jok' ei tottele vapaita. Tässä kun Kullervo olisi! —

ILMARI. Liekki ahjohon aseta, Ettet leikkisi tulella! Vakavasti lietso, Kauko, Niin voit orjankin verestä Kullan kutsua esille. Mutta kun äkäisnä lietsot, Poltat kullankin poroksi.

KAUKO. Eipä nyt pajassa olla, Sampoa takelemassa.

ILMARI. Jokainen elämän hetki Onnen sampoa taomme, Taikka kiihkossa kisaillen Onnen juuretkin revimme.

KAUKO. Minäpä tapella tahdon Rosvon, ryöstäjän keralla. Mitä kostuit Kullervosta? Kultiako? — Kultasesi Murhasi mokoma urho! Mulle siskosi lupasit, Senkin Kullervo lumosi — Sinä tok' orjia ylistät!

ILMARI. Villikaalilla tapansa: Tuon paransi, toisen tappoi. Olen oppinut jotakin: Työkalunkin toiste tehden Voin takoa taitavammin. Kaksin kerroin jos eläisin, Kaksin kerroin viisastuisin. Toiste Kullervon tapaisin, Häntä toisin kohteleisin.

KAUKO. Sulle, Ilmari, sanonkin: Miekkoja takoa taidat, Mut et miekkoja mitellä. Täss' ei viisaus avita, Jollei jousi, keihäs, kalpa: — Pakko orjille parahin.

VÄINÖ. Pakko jos paras olisi Orjakansan kasvattaja, Niin sinulle, kaunis Kauko, Myöskin pakkoa panisin, Koska riehut riihotonna, Olet kiihkojesi orja.

KAUKO. Miekka ja veri tulinen Tahtovat nyt tappelua.

TIERA (huomaten syrjässä Kullervon ja Anjan). Tässä kaatunutta kaksi! — Nainen — —

ILMARI. Siskoniko siinä! —

Siinä Kullervo veressä!

KAUKO. Anjakin! — —

ANJA (nousten ja levittäen rintansa Kaukolle). Lävistä! Tässä Sydän särkynyt surusta.

KAUKO. Tässä vaikenen pakosta.

VÄINÖ (ynnä osa joukosta seisten synkkänä Kullervon ruumiin luona). Noinko Kullervossa kaatui Suku sankarin Kalervon! — Haudatkaa Kalervon poika Alle honkien huminan, Pyhän kosken partahalle, Missä soi sotainen myrsky!

Miehet kantavat Kullervon ruumiin pois.

ANJA. Siinä orjuuden hedelmä, Vainonne verinen vilja! Untamon suku on kuollut, Talot poltetut poroksi. Kalervonkin heimo kaatui Sankarissa viimeisessä. Minä, sorretuin sydämmin, Kalevalan koito impi Surmalt' armoa anelen — Miksi säästätte minua?

ILMARI (painaen Anjan päätä rintaansa vasten). Siskoni, sorea, armas, Sydämmeni mieltä nouda.

ANJA (itkien). Myöhäistä!

KAUKO. Sinua, Anja, Säälin, hellin ja rakastan, Mikset lohtuisi suruista,

MIES (palaten metsästä, Tuiroa taluttaen). Tämän metsästä tapasin, Pakohurtan! — Nainen väisti.

TUIRO (peloissaan polvistuen Ilmarin eteen). Elä mulle, seppo kulta, Kosta Kullervon tekoja. Hän minut, uhalla murhan, Kanssansa sotihin kiskoi. Armahda, sulava seppo!

ILMARI (ottaen Tuiroa kädestä). Nouse tuosta! Käy vapaaksi! Tuiro nousee, syrjäytyen nolona. Joukko haaskattu, hajalla, Lyömist' ei enempi siedä.

VÄINÖ (Ilmarille). Lempeyttäsi ylistän! Joukolle: Sorto pois Kalevalasta, Pois himojen johtovalta! Untamon, Kalervon heimot Etsivät sukuetuja, Ei etuja kaiken kansan, Siksi sortuivat molemmat Oman voiton vainotöihin. Viimeksi parahin sortui, Josta suurin sankareita Olis' Suomelle ylennyt, Jollei orjaksi osunut, Kalton kasvatuksen saanut, Tuutiessa turmeltunut, Maalle, kansalle kadoksi. — Mutta nyt lujalla mielin Lyökämme käsi kätehen, Ett' on urhojen pyrintö Täst' edes Kalevalassa: Oikeus, etujen helmi, Koko kansalle vapaus, Maan menestys, kansan onni. — Liitoksi käsi kätehen!

Tarttuu oikealla kädellään Ilmarin, vasemmalla allapäin seisovan Kaukon käteen. Joukko samoin, vakavasti toisiaan silmäten, lyöttäytyy käsikkäin.

POHJOLAN HÄÄT

Kolminäytöksinen runo

Suomalaisen Teaatterin vihkijuhlaan 9 p. huhtik. 1902.

HENKILÖT:

VÄINÖ, laulaja SUURSEPPO ILMARI LEMMINKÄINEN LOKKA ANJA PELLERVO (lauluparvineen) | maamiehiä IMMO | LOUHI, Pohjolan emäntä TURJO Pohjolan isäntä ILVO, Pohjan impi | TERHI | sisaruksia RUTJO | PATURI, juhlan johtaja OSMOTAR, oluen seppo AILA, Pohjan nainen KAASO POIKA, pikkarainen KAVE, näkijänainen IMPIPARVI | POIKAPARVI | laulajoita VANHAIN PARVI | KALEVALAN LAULUPARVI

Vartijoita, sanantuojia, heimojen lähetystöjä, esikävijöitä, nais- ja miespaimenia, joilla millä torvi, millä sarvi, luikku tai huilu riippuu olkanauhasta; metsästäjä, orja y.m.

Kaikellaista hääkansaa Suomen eri heimoja. — Luonnottaria: Ilmatar ja Tuulettaret; Hallatar, Usvatar, Aallotar ynnä runottaria: (Päivätär, Kanteletar, Kastehelmetär, Sadehelmetär, Merihelmetär ja Kyynelhelmetär).

ENSI NÄYTÖS.

KIHLAJUHLA.

Suvannon suulla kosken partaalla. KANSAA karttuu vähittäin. Vähän väliä pojat jakavat tytöille puukkojaan tuppeihin, saaden välistä niitä takaisinkin; keskustelevat vastakkain ja nypistelevät toistensa vaatteita.

ENS. MIESPAIMEN. Kevät on tulossa, tyttö.

ENS. NAISPAIMEN. Kihlajuhla on tulossa.

ENS. MIESPAIMEN. Tunnetko tulenkytöä?

ENS. NAISPAIMEN. Kaskenko?

ENS. MIESPAIMEN. Tulenkytöä Kaikkialla: kaskimailla, Ilmassa ja ihmisissä, Povessasi paidan alla, Joka paikassa paloa. Tuollakin sumun sisässä Uskon itkevän kipinän, Niinkuin linnun liika nuoren, Joka piipottaa pesässä, Pääsemättä päivän alle.

ENS. NAISPAIMEN. Tunnen, tunnen tuskaloista Kipinän kitupaloa, Silmänkiillon kitkutusta, Vaan en tunne valtavata, Sitä suurta ja suloista Nuorkeväimen nuotiota, Jolle rastahat runoili Suomen suurina suvina. — Hallattaret hämmentävät, Sumuttaret sammuttavat Suurten kiihkojen kipunan. —

Hallatarten parvi väikkyy taampana, sumutarten seura likeellä. Molemmat vähä loittonevat, kunnes myöhemmin kokonaan pakenevat.

ENS. MIESPAIMEN. Miksi eivät viihdy suossa?

ENS. NAISPAIMEN. Tarvis taikoja olisi, Väkevätä Väinämöistä.

ENS. MIESPAIMEN. Tässä tarvitaan takoja, Sepon suuren työvasara.

ENS. NAISPAIMEN (painaa korvansa maata vasten). Etkö kuulekin jytyä? Maassa, ilmassa, vesissä, Kaikissa kohina kumma. Koske maata korvallasi! — Siell' on seppiä sisässä.

ENS. MIESPAIMEN (kuuntelee ja nousee). Kuulen, kuulen, siell' on kuume, Kuin tässä sydänalassa. Tuossa puukko tuppehesi.

ENS. NAISPAIMEN. Kiitos — tässä mun käteni! Lähtekäämme, meill' on lämmin. Aika hallan on hävitä, Sumutarten suohon mennä.

Lähtevät. — Parvi muita PAIMENIA saapuu.

TOINEN MIESPAIMEN. Kevät päätä keikutellen On tulossa — tunnen tässä.

TOINEN NAISPAIMEN. Sen minäkin tässä tunnen, Mut on Usvatar edessä, Hallattaret halmemailla, Kova talma kosken päällä — Takatalvi on tulossa.

TOINEN MIESPAIMEN. Torvihin puhaltakaamme! Lujat loitsut huutakaamme, Että ilma liikahtaisi! Puhaltavat torviinsa — ei kuulu ääntä. Usva sammuttaa sanamme. Aatos, ilmojen ihana Laulelija, luojan lintu, Vangittuna vaivojansa Rinnoissamme ruikuttavi.

NUORI METSÄMIES. Tässä tarvitaan sotia, Lemminkäisen miekan leikki. Ennen ei kukistu talvi, Ei otusta metsä anna, Laumat nääntyvät nälässä.

IMMO. Sotikohon luonnottaret, Itse ilmojen jumalat. Maamies ei sotia suosi, Sen on tarvis työn-uroita. Siksi kammon kaikkialla Lietomieltä Lemminkäistä, Joka on juomingin pitäjä, Paha riitojen pukari, Jolle on lempi ja elämä Leikin lasku, kihlakiima. Hänp' on aamupäivän perho, Jok' ei illasta välitä.

TOINEN NAISPAIMEN. Sin' olet vanha ja vakava, Kuulostat kuin naavakuusi. — Miksikä tulitkin tänne, Kun et kihloista välitä?

IMMO. Kyllä kihloista välitän, Vakavista ja tosista, Vaan en perhojen pelistä — Olenpa itsekin leski.

TOINEN NAISPAIMEN. Tytöt, kuulitteko? — leski! Tässä on tukeva leski — Montako sinulla lasta?

Joukko tyttöjä kertyy Immon ympärille.

IMMO. Ei enempi, ei vähempi Kuin on sormia käsissä.

NUORI METSÄMIES. Lasket leikkiä tosista. Miehen sormet tutkikaamme, Niit' on katkennut kentiesi.

JOUKKO. Tutkikaamme, tutkikaamme!

Tarkastavat Immon sormia.

TOINEN MIESPAIMEN. Kaikki on ukolla sormet. Laula kukko kunniata, Koska on miehessä mehua. Kaikk' on sormet, kaikki lapset, Pellervon väkeä kaikki, Itse Väinön vaalimia.

TOINEN MIESPAIMEN (halveksivasti). Ikämiestä harmajata Tytöt tuhmat kiertelevät, Kuin varikset syyskesällä Kuhilasta kaartelevat.

IMMO. Ikä heinän heikontavi, Vuodet hongan vanhentavat, Miestä ei harmaus hävitä. Käki on harmas nuorenakin, Korppi musta vanhanakin. Ikä ei tukasta tunnu Eikä vuosien luvusta, Vaan sydämen sykkinästä; Veressä elämän virta. Tunnusta tätä povea!

AILA (tunnustelee Immon rintaa). Poika on urholla povessa, Vaikk' on hapset harmahissa.

IMMO. Senkö tunnustat — sinunpa Tuppehesi puukon painan, Työkädellä työteräksen Enkä lapsien lelua. Sano, suostutko minulle!

AILA. Kannan puukkosi pyhänä! Salli, seulon päätöstäni — Sulla on laaja lapsijoukko?

IMMO. On perijät, on perinnöt. Syntyi lapsi, kasvoi leipä, Polven jatko, pellon jatko, Inehmon elämän jatko. Miestä kumpikin kysyvät — Miestä kai kysyt sinäkin?

AILA. Miestäpä hyvinkin. Mutta Sin' olet kalevalainen, Minä Pohjolan väkeä. Sota on kamala kauan Riehunut rajoilla näillä, Viha veljesten välillä.

IMMO. Sin' olet nainen. Ei vihoja, Ei sotia sydämessäsi.

AILA. Missä mies on meltorauta, Siellä naisessa terästä. Missä urhot on utua, Hentoa ja häilyväistä, Siellä kokko, kyy nokassa, Keikahtavi kynsinensä, Rintahan ripeän naisen, Ettei mieheys menisi Maasta, vaikka miehistämme — Min' olen sukua Louhen.

IMMO. Louhen uljasta sukua. En sinua siltä säiky. Tääll' on suuret kihlajaiset, Tupen täyttäjäiset, täällä Pyhän kosken partahalla. Täällä vanhastansa vahvat Isketty on lemmenliitot Eri heimojen välillä. Minkä taatot tappeluilla, Kostolla, kateudella Särkivät sukuväliä, Löivät haavoja syviä, Sen lapset sulolla lemmen Voitivat, paransivatkin. Puukko, rauhan työkalumme, Miekan sorrokset sovitti. Taaskin on tekeillä roihu, Kokkovalkea komea, Liekin lennolle jalolle Suomen lahkojen sovuksi. Taäll' on kaiken keskustana, Tähtisilmänä sulona, Urhojen vesivalona Pohjolan ihana immyt.

AILA. Hänkö täällä?

IMMO. On tulossa.

AILA. Sinäkin sitä ihailet.

IMMO. Kalevalan kunniata, Suomen onnetart' ihailen.

AILA. Onnetarko? Ken omisti Oikkuisimman impyeistä? Ken Kalevan sankareista?

IMMO. Neittä kilvan on kosinut Veljekset: Vakava Väinö, Ihmeseppo Ilmarinen Sekä lieto Lemminkäinen. Emo tyttönsä lupasi Laulajalle kuuluisalle, Kun takoisi onnensammon. Impi itseppä halusi Suurta seppo Ilmaria, Tuhattaitoista urosta — Emo vaati onnensammon. Tytön taatto, vanha Turjo, Jota horjuttaa humala, Suositti kotivävyksi Lietomieltä Lemminkäistä, Mutta toivotti salassa Hänet surman sulhaseksi, — Laittoi Tuonelan joelle.

ERÄS JOUKOSTA. Tämä on tuttua monelle.

Kuuluu: "tuttua, tuttua".

IMMO (jatkaa). Laulaen ei synny sampo Itse Väinönkään uhalla, Eikä juoden ja tapellen, Vaikka Kaukokin kysyisi. Tarvitahan työn-urosta, Älyn sepposankaria. Siksi Väinö veljyensä, Itse Ilmarin lähetti Oman päänsä päästimeksi Pohjolahan. —

JOUKKO. Sitten, sitten?

IMMO. Impehen ihastui seppo, Vaikkei virkkanut sanoilla. Alkoi taidolla takoa, Takoi tarmolla, tulella, Väellä väkevän luonnon, Synnytti sydämestänsä Sydämille kaiken kansan Samponsa satahyväisen.

AILA. Siin' oli sepoksi miestä.

JOUKKO. Ensim. Sampo, sampo, sampo! Toinen. Seppo on takonut sammon! Kolmas Kevät on suuri Kalevalassa! Neljäs Kevät on suuri Suomenmaassa! Viides Kevät suuri, juhla suuri Kalevalassa, Pohjolassa, Kihlajuhla kaiken kansan!

AILA. Niinkö Ilmari ehätti Immen veljensä uhalla?

IMMO. Vielä ei käsissä voitto. Kun oli sampo jauhamassa, Louhi lausui: "Kaada karhu Tuonelan tupien luota!" — Seppo kaasi. — "Suista suuri Hiisien himokas hauki!" — Seppo suisti. — "Kynnä kyinen, Käärmehinen Louhen pelto!" — Seppo kynti kuin kuningas. Perkasi petoisen pellon Kukkivaksi kultamaaksi, Suori suurimman tekonsa, Voitti immenkin ihanan.

KAVE (haaveisesti). Suurin on teoista sampo, Siitä se kumina kumma Maavesissä, suovesissä, Koskissa raju kohina, Pilvissä salamat pitkät. Tähystäen kätensä alate. Näettekö Pohjolasta Suurta maailman valoa? Sumunkin sakean kautta Sammon valkeat valuvat, Lentoliekkinä leviten, Matalalla, korkealla Ilonkukkia kuvaten. Vedet välkkyvät valossa, Liekin on tulessa taivas.

TOINEN NAISPAIMEN. Tuollapa terävä silmä! — Miksi ei valo minulle välky?

TOINEN MIESPAIMEN. Eikä mulle.

KAVE (yhä jatkaa tähystelyä). Luo syvälle Silmäsi läpi sumujen! — Hallattaret häämöttävät Hopeaisissa helyissä, Valot puhki puikehtivat Usvatartenkin utuisten. Salon siintävän povesta, Missä on metsä aina nuori — Parven pulskean näette Tänne astuvan; edellä Uros valkea, valittu.

TOINEN NAISPAIMEN. Jo näenkin, jo näenkin!

TOINEN MIESPAIMEN. Parvi vaivasta väkeä, Kuuletteko? — Kuuletteko?

JOUKKO. Jo näemme! — Kuulemmekin! Seppo Ilmari tulossa!

IMMO. Laula ei sanoilla seppo, Vaan vasaran kalkkehella.

ERÄS JOUKOSTA. Lemminkäinen on tulossa!

IMMO. Ei ole laulu Lemminkäisen: Karkea on Kaukon ääni. Väki on Pellervon väkeä, Suon sumujen loitsijoita, Hallatarten häätäjöitä. Joukon johtaja ylevä On valittu valvas Väinö, — Liekin lentoja näette! — Kuulette jumujyrinän. Ukonpoika on tulossa!

VÄINÖ, PELLERVO ja LAULUPARVI astuvat esille.

VÄINÖ. Terve kevät, terve kukka! Terve nuori nousukansa, Vartija tulevan päivän!

KANSA. Terve, kunnia keväimen, Laulun kultainen kuningas! Terve laulu, terve laulajat!

IMMO. Terve, laulaja, tulesi! — Haamattisi halki pilven, Halki harsoisten sumujen Maalle valmisti valoa. Täytä taivainen tekosi, Kevätpäivä päästä kahlehista!

VÄINÖ. Seppoamme seuratkaamme. Kädet luonnotarten käyvät Työmme, toimemme avuksi. Onnemme, ilomme ilma Selviää sydämistämme.

IMMO. Tuolla Hallattaren parvi!

VÄINÖ. Hallatar kateinen, karsas, Tuonentyttären äpärä! Poistu maita polkemasta, Hampahin hajottamasta Kukkia, kevätsuloa, Nuoren toivon tähkäpäitä, Anna elpyä elämän viljan! Aamuauringon valossa, Silmän nuoren auetessa, Kun on tyyntä ja iloista — Miksi pistät kyisen pääsi, Maihin kylvät hyisen jääsi, Vain hymyilet kuolemalle? — Painu hautahasi halla julma!

Hallattaret leijuen loittonevat.

HALLATAR (loitotessaan). Ihminen, oman povesi Hallatar hävitä ensin: On sinussa hyytä, kyytä, Koska heikkoja hävität, Et somaa, suloista säästä, Itseskin, omat ilosi, Syöpi sun sydämes halla. Ensin itsesi sulata, Sitten syyttele minua.

IMMO. Sepä vastata sukaisi. — — Tässä uivat usvattaret!

VÄINÖ. Usvatar, epäsikiö! Miks'et tunne minne mennä? Ylöskö, alasko maahan Vaiko siirtynet sivuille? Epämuoto, muitten orja, Epävarma kuin on valhe — Mitä tahdot, ponnistatko minne? Synkeästä yön sylistä Kesken syntynyt runotar, Eksyttäjäksi herännyt, — Sulla on povessa tuska, Aurinkoa aavistava, Helmettäreksi haluten — Maasta ponnista tai maahan painu!

USVATAR (loitotessaan). Ihminen, itsekin usva! Paljonko valoa päästät Läpi luusi ja lihasi? Onko tiesi sulle selvä? Etkö harhaten hapuile? Vaihdat muotoja moniksi — Itsesi kivetä ensin Taikka vaihetu valoksi — Sitten Usvatarta syytä!

VÄINÖ. Astu Ilmatar, emoni, Alas ilmalinnastasi, Lähetä tuvista tuulten Tyttäresi tuulettaret: Maasta Hallatar hävitä, Usvatarten valta voita! — Tunnetteko tuulten laulun? Ilmattaren kannel soipi!

ILMATAR ja neljä TUULETARTA humahtavat esille, tarttuen hallattariin ja usvattariin, — tuuli tohisee ja vinkuu.

VÄINÖ (edelleen). Terve, Ilmatar ihana, Kun kevättä nuorta kannat, Saattelet suven suloja, Häätelet haluja hallan, Mailta murhannet matoja, Ryömijöitä, ryöstäjöitä — Raitis ilma, riistavuosi anna! Terve kaikki ilman immet, Tuulettaret, toimettaret, Siiven antajat ajalle, Terve luonnon voimattaret, Nostajat nopean riennon — Kansa, toimen karkeloihin nouse!

KANSA (eri tahoilla). Karkeloihin! Karkeloihin!

VÄINÖ. Auta armias jumala Ajan tuulien tukoista, Mielivallasta väkevän!

Kansa uudistaa ensi ja viime säkeen. — Tuuli tyyntyy.

ILMARI. Ilmatart' ylistä, kansa! Tuopi tyynen, tuopi myrskyn: Poudan pitkässä levossa Ravistuisi rannan venhe, Mieskin laiskana lahoisi, Jollei purje pullistuisi; Rutto tyynessä tulisi, Mätänisi maan elämä, Jollei puskisi puhuri. Tuulten raivoten rajusti, Purjemiehet ponnestuvat, Neuvostuu peränpitäjä.

VÄINÖ. Pois vihurit vinkumasta! Ukko, ilmoja aseta, Sylihisi tuulet sulje, Vie ne valloiksi vesille, Luonto luonnolle avuksi, Jäitä koskihin kukista! — Kevätvallat tee vapaiksi maassa!

Ilmatar impineen kiitää vinkuen vesille, vieden taustalle siirtyneet hallattaret ja usvattaret kerallaan. Ilma seestyy.

VÄINÖ (kansalle). Pojat nuoret, kansa kaunis! Kun tekee pahasti luonto, Sitä vastahan sodimme; Kun luonto hyvällä tiellä, Sille riennämme avuksi. Nyt kevättä auttakaamme, Tuulen tuoksinnalla työhön! Tuolta, tuon suvannon suusta, Joukko jäitä purkamahan Kevätkosken nieltäviksi. Ettei tulvia tulisi.

IMMO. Vereksemme viisas neuvo! Nuoret, seuratkaa minua!

Johtaa osan nuorisoa suvannolle.

VÄINÖ. Aallotar, unesta nouse, Ota usvat, hallat helmahasi, Niitä liekuta kuin lapsiasi: Toimeviksi ja hyviksi! Aallon väkeä näkyy. Aallon kansa aina nuori, Terve noustua vapaaksi!

PELLERVO (parvineen laulaa). Maa uneksi talven alla, Kontio pesässä nukkui, Saartajat mökin sopessa. Aallonkansa, vaikka valvoi, Kahleita kovia kärsi, Ei hymyillyt sille päivä, Ei rakastanut se rantojansa. Väinö vanha maan herätti: Kukkia unesta kutsui, Ajoi kontion pesästä, Saartajan salolle johti, Aallon kansan jään kiroista Päästi päivyen hyväillä, Aartehia maalle antamahan. —

VÄINÖ. Aallotar, pidä povesi Sulana, vapaana aina, Rikastuta rantojamme!

IMMO (palaten nuorison kera). Nuoriso, pidä povesi Sulana, vapaana aina!

JOUKKO. Kansakin, pidä povesi Sulana, vapaana aina!

VÄINÖ. Näettekö päivän pilkotusta? Kansa liikehtii tähystellen ihastuneena ympärilleen. Puut punehtuvat salolla. Päivätär, jumalten juhla-impi, On likellä liikkumassa — Kohta täälläkin — tulena tuolta Se kevein kengin sipsuttavi, Sen sivuilla helmetärten parvi Kuin tähdet sivuilla päivän.

RUNOTTARET puitten välistä häämöttävät.

KANSA (yhä tähystellen etäällä leijuvia haltiattaria). Ensim. Valoa, Kevät valoa! Toinen. Päivän, silmien paloa! Kolmas. Kastehelmien kimallus! Neljäs. Tähtiä vesivalossa, Hurman-impien iloa!

PÄIVÄTÄR päässä valokypärä, kullanhohtavassa puvussa; KANTELETAR hajahapsi, siniverho, kultavöineen; KASTEHELMETÄR niitynkirjavassa kukkaverhossa, jossa helmet kimmeltävät; SADEHELMETAR kimaltelevassa pilvipuvussa. MERIHELMETÄR vesivalolta välkkyvässä helmikimalteessa ja KYYNELHELMETÄR valkeassa, ruusuin kukitetussa helmiverhossa. Kaikilla päässä tammiseppeleet.

KAIKKI HELMETTÄRET. Me valoa maahan viehätämme, Siksi Päivätär on ystävämme.

KASTEHELMETÄR. Kastehelmenä kiiltäen Minä maaemon pienosten Mieltä virvotan, kirkastan, Sitte haihtuen.

SADEHELMETÄR. Sadehelmenä kastelen Minä maaemon sydämen, Maata virvotan, nuorennan, Sitte väistyen.

MERIHELMETÄR. Aaltohelmenä loistaen Minä maailman matkaajoille Taivasmuistoja suojelen, Sitte haihtuen.

KYYNELHELMETÄR. Kyynelhelmenä, sydämen Minä huojennan murheisen, Valon sieluhun päästän, Sitte haihtuen.

KAIKKI HELMETTÄRET. Päivätärtä me tarvitsemme Avuksemme.

PÄIVÄTÄR. Kastehelmi jos lohdutusta Ei maasta anna; Sadehelmi jos virvotusta Ei maahan kanna; Meren ja sydämen kyyneleen Tunnette ehkä jäähtyneen; Silloin Päivätär tarjota Voipi lämmintä valoa Ja kutsua maailman virrat.

KANTELETAR. Minä helmet ja päivän silmän Kutsun kielille kanteleen, Siitä helkytän sydämeen, Siellä kasvatan kukkasiksi Hurmaaviksi.

VÄINÖ. Ukon tyttö, Ilmattaren tyttö, Päivätär, ihanne laulajan! Sinä helmastasi heität Kevätsiementä saloille; Tasan toivoja jakelet, Tasan kylvät kultiasi: Päivätär, syte sydämen! Paljon on muretta maassa, Paljon toivojen petosta — Pidä mielessäsi meidän maata. Helmettäret, aallon lapset, Runottaret säihkyväiset: Sadehelmi, Kastehelmi, Merenhelmi, Kyynelhelmi! Teidän pienissä povissa Maa ja taivas tuikkelevi; Teille Aallotar opetti Polennoivan tanssin tahdin, Levottoman lentomielen antoi. Teissä aurinko herätti Sielun seitsenkaaren kauneuisen, Korkeutta kaihovan. Päivätär, valaise kyyneleitä, Meissä Helmetär herätä, Keväthetkin, aamuhetkin, Kaiken kansan juhlahetkin Valon kaihoa kohota! Kanteletar, soita kaihojamme.

Kanteletar seppelöi Väinämöisen. Kansa kohottaa laulajalle käsiään. Paimensoittoa raikuu.

AILA (Immolle). Kuulehan, Kalevan urho! En ole moista ennen kuullut. Tämä on suuri Suomen juhla Eikä heimojen pitoja: — Sinun maasi on minunkin, Siskot, veljethän olemme!

IMMO (Ailan kättä pusertaen). Siksi leivänkin ja'amme, Onnen kaiken —

KAVE (joukosta erillään, aavistellen). Kuunnelkaamme! — Hyvät haltiat heräävät, Salaperäisesti. Irti pääsevät pahatkin. Metsät kiehuvat mesiä, Salaperäisesti. Kyytkin keittävät kähyjä. Ilmassa, vesissä soipi, Kieli on joka kukalla, Povi maan, sydämet kansan Auringolle aukenevat — Suuri voima on tulossa.

Kansa levottomasti kuulostaa ja tarkastaa ympärilleen.

VÄINÖ (seppelöitynä, kansalle). Mitä on laulu, taito, taika, Mitä lahjasi runotar? — Vainko riemuja rikasten, Herkku kylläisten kotien? Hetkenkö helykaluja, Kuplia katoavia, Joita joutilas puhalsi Joutolasten leikitellä? Vasta on valoa taito Auringon tulipovesta, Kun se intonsa janolla Kaunista totuutta tuopi Maan ja taivahan meristä; Kun se kirkastaa elämän Kuin valon kevätviserrys; Kun se kärsivät sydämet Nostattaa masenemasta Toimen pirteän poluille, Siiville sinisen ilman, Kansan onnea avuten, Maan parasta paimennellen. — Sieltä seppomme tulossa! Onnen ankara takoja, Taidon urhoista ylevin. — Torvihin puhaltakaatte! Raikukaatte ilman rannat!

Paimensoitot raikuvat. Eloa ja liikettä. SEPPO seuroineen laskeutuu taustalta esille.

Terve, taitava takoja, Kihlajuhlan kilpasulho!

Väinö ja Ilmari kättelevät toisiansa; keskustelevat.

KANSA (Ilmarille, nostaen oikean kätensä). Yhteis-onnemme takoja!

ILMARI (kohottaen oikean kätensä). Terve teille, nuorsydämet, Onnen seppiä jokainen, Yhteis-onnen ja omansa: Hyvän tahdon, tarkan taidon.

KANSA. Työkäsissä kansan onni. Ensim. Ei ole kiitosten kipeä. Toinen. Eikä arvonkerjäläinen. Kolmas. Työ tekijän kiitoslaulu.

LOUHI ja ILVO syrjässä, aluksi tuntemattomina, puolipeitetyin kasvoin.

LOUHI (Ilvolle). Nyt olet koskessa luettu, Hurmattareksi vihitty. Paras miehistä valitse!

ILVO. Paras kullakin omansa. Ilmari minun paraani.

LOUHI. Tääll' on jo kevät käsissä, Puskeva, kirkuva, soittava — Suven surmata haluisin.

ILVO. Minä kevättä toivon: Kaipaukseni, haluni, Toivoni toteuttaja, Kiihkoni keveä lintu, Kevät, lentele ja laula!

LOUHI. En siedä sitä iloa, Sitä onnen siemausta, Jota en armostani anna.

ILVO. En odota armoasi. Elämän ilo on tässä Sydämessä sykkivässä, Virrassa vereni nuoren.

LOUHI. Sen sulle emosi antoi.

ILVO. Oman onnesi janossa Elämän minulle annoit.

LOUHI. Poistukaamme täältä. Tuolla Ilmari sinun näkisi.

ILVO. Sitä soisin.

LOUHI. Louhen lapsi! Jäänä soisin polttavasi Enkä virtana valuvan. Tyttö, tunne arvoasi!

ILVO. Ilmari minut sulatti.

LOUHI. Multa ottakoon. — Sivulle, tyttö!

Väistyvät syrjemmäksi.

AILA (Immolle syrjässä). Jollei syttyisi sotia Kilpaveljesten välillä.

IMMO. Seppo ei sodan takoja. Sampokin satahyväinen Hyvän on viljan hyrskyttäjä, Rakkaudesta rakettu.

AILA. Rauhan viljoista isille Syttyi ennenkin sotia: — Rakkaus monesti miekan Hurmetöihinkin terästi.

Väistyvät.

VÄINÖ. Päärunotar, päivän-impi! Kanna Sammon sankarille Seppel helmistä hyvistä!

KANSA (ojentaen kätensä). Seppel sammon sankarille! Päivätär seppelöi Ilmarin. Elä, seppo! terve, seppo! Yhteis-onnemme takoja.

Paimensoittoa kuuluu.

ILVO (Louhelle syrjässä). Nyt on Ilmari kuningas! Juoksenpa sylihin urhon!

LOUHI. Louhen lapsi, malta mieles! Kun hillitset itseäsi, Niin voit hallita väkeä.

Väistyvät.

ILMARI (runottarille). Päivätär, valokypärä, Vaali sampomme vapaana, Routihin rutistumasta, Pakkasihin painumasta! Kanteletar, kaino impi, Helmettäret, helmirinnat, Suomen onnelle avuksi! Että säilyisi sulana Jalo riento jauhamassa Kansan kasvavan veressä! —

Runottaret loittonevat, kunnes ilmenevät taustalla häämöttävässä valossa. Ilmari kansalle:

Tuolla Pohjolan perillä, Vaaran vaskisen povessa, Siellä käy kumisten sampo, Aina työssä ja tulessa. Siinä vahva on varasto Koko kansan kuontaloksi, Jos on Suomessa sopua Siitä kehrätä keriä, Jollei heimojen kateus Viritä vihoja maassa. — Pojat, pohjan ja etelän, Karjalan ja jäämin joukot! Kahmaiskaamme kaikki tarmo Ehjän onnemme teoksi!

NUORI MAAMIES. Kaikki kunto ja elämä Suomen onnen suurteoiksi!

JOUKKO (kättä nostaen). Kaikki tarmo ja elämä!

ERÄS LOUHELAINEN. Mutta meille on taottu Sampo, Pohjolan hyväksi, Eikä kaiken Suomen kansan. Oravasta ei jakaen.

NUORI METSÄMIES (näyttää louhelaiselle nyrkkiään). Mies, jos tahdot tappelua, Niin tästä sopua näytän!

IMMO. Onni suurentuu jakaen: Kun rakastat kymmeniä, Kymmen-onni on osasi. Minkä suojelet satoja Tai tuhatta turvaelet, Oman onnesi jakaen, Sen ylennät onneasi, Suurennat oman osasi.

ERÄS LOUHELAINEN. Petkutat peto minua!

Poistuvat.

LOUHI (Ilvolle). Kuulit saalihin jaosta, Tahtovat jaella sammon.

ILVO. Äiti, annatko osani? Seppo sen takoikin mulle.

LOUHI. Seppo lie sinun osasi. Sampo mulle on taottu Lunnahiksi. Sen minä kytken kalliohon, Taakse lukkojen lujien, Uskollisteni iloksi. Heille, kun hyvin anovat, Hyvin käyvät käskyjäni, Jakelen jalomuruja, Kuinka tunnen ja haluan. — Valta kutkuttaa minua.

ILVO. Loisto, mahtipa minua: — Näätkö, kuin komea seppo!

LOUHI (vetäen Ilvon syrjään). Tyttö, ääneti! Salassa Hautele halutekoja!

Menevät.

VÄINÖ. Teit hyvin, takoja suuri, Tulit oivalla ajalla. Tuonen alhaisen ikeestä Min' olen päästänyt vapaiksi Luonnonvoimia lujia. Keveästi ne valuvat Vanhoille totuntateille, Halpamaisille haluille, Jollet, seppo suurtekijä, Heitä hyödylle, hyvälle, Kaunihille, korkealle Opettele ja opasta.

ILMARI. Tullut en tänne työpajalle Enkä liioin leikkijäksi, Tulin kihlan kiintäjäksi, Rauhanpuukon pistäjäksi Tuppehen tulisen immen. — Rakkautehen teit' opastan Kevätjuhlassa jalossa! Sydän sulkekaa syliinne, Perheitä perustakaatte, Lapsia, sukua suurta Kansaksi kohottakaatte, Sille kehrätkää keränne, Sille peltonne, pesänne, Rauhansahranne, sananne, Taitonne ja taikatyönne Kunnialla kantakaatte: Kevät on lemmen iskuaika. Ukkokin salaman iski Kohti maaemon povea.

IMMO (Pellervolle). Sepon ahjo on tulessa, Sieltä säihkyvät säkenet!

PELLERVO (lauluparvelleen). Kalevalan laulukansa! Kuulitte sepon sanoja. Käyttäen sydämen kieltä Nyt omanne etsikäätte. Mies, kun vaimoa valitset, Pyydä tyttö työsuvusta, Kodin kunnossa pitäjä: Ei tule kylän kävijä. — Tyttö, kun valitset miestä, Ota rohkearotuinen, Joka ei väisty vastuksissa Ei jätä turvatta kotia.

ERÄS JOUKOSTA. Hyvin neuvoa osasit — Meillä on sydämen silmät.

Joukko kertaa viime säkeen. Lauluparvi yhtyy muihin.

VÄINÖ (Ilmarille). Sinä olet varma voitostasi, Kun olet samposi takonut, Sen lisäksi vielä nuori. Mut' on mullakin sydäntä Syttyvää, sytyttäväistä. — Sallisitko, toimen seppo, Sananvuoron laulajalle, Niin kosisin kerran vielä Kuulun Pohjolan tytärtä? — Ilmari ääneti tarkastelee Väinöä. Sulla on ikä edessä, Joka sormelle sulotar, Et ole Pohjolan varassa — Sallisitko, toimen seppo, Että impeä kysyisin, Laulaisin sorean laulun? — Miksi kömmästyit noloksi?

ILMARI. Outo on mielesi minulle. En sinun luontoas tajua.

VÄINÖ. Soisin laulajan sukua Jälkeheni jättäväni.

ILMARI. Arvo on seponkin suvulla. Kerran petkutit minua: Minut taikataidollasi Vasten mieltäni lähetit Pohjan pitkille pihoille: Siellä kun takoisin sammon, Suomen ehjäksi tekisin, Täyttäisin mit' olit luvannut Oman pääsi päästimeksi — Siitä saisin Pohjan immen. Nyt olen takonut sammon Suuritöisen. Viel' olen pyytänyt petoja: Hiiden hauit, Kalman karhut, Kyntänytpä kyy-ahoja, Immen ansainnut jalosti. Vaan sinä, vakava Väinö, Nyt mun voittoni valitset Sylisi sulostajaksi — Siitä kömmästyn kovasti.

VÄINÖ. Et ole veikko veljellesi. — Kun sun sammontyölle laitoin, Laitoin sankarin teoille, Että taitosi tapaisi Mainetyön eduksi maasi. Vaan sinä, lapsen lailla arka, Pohjan valtoja vapisit. Siksi laulelin leluilla Sinut Pohjan pulmatöihin. Siellä vaivojen vesillä, Monen surman suun ovella Vasta lahjasi laveni, Mies kehittyi, mieli kasvoi, Sukesi pojasta sulho — Siitä tuomitset minua!

ILMARI. Mutta jos murtunut olisin Suuren työni taakan alla?

VÄINÖ. Mies jalossa työnteossa Eli tai kuoli kunnialla.

ILMARI. Mutta jos sortunut olisin Hurjissa häpeätöissä?

VÄINÖ. Ukon et poika ollut oisi, Vaan matala mieron hylky — Ansainnut olisit sorron.

ILMARI. Taisit oikeaan osata. Mutta luopua tytöstä, Verin, vaivoin ostetusta, Joka on vallannut vereni — Multa liikoja puserrat!

VÄINÖ. Mutta impi jos vapaasti —?

ILMARI (tuumien). Hänpä ei vapaasti sulle. —

VÄINÖ. Mutta impi jos vapaasti?

ILMARI. Impi jos vapaasti — silloin Hänet riuhtaise syliisi!

Louhi ja Ilvo näyttäytyvät avoimesti juhlapuvuissaan.

KANSA (huutaa). Tullut on tuhannen kaunis! Tuhatkauno Pohjan impi! Pohjan impi! Pohjan impi!

Kansa kertyy immen ympärille. Alkaa hitainen kansantanssi, jota keskustana Pohjan impi johtaa.

ILMARI (Väinölle). Siellä armas!

VÄINÖ (levottomasti). Niin likellä!

ILMARI. Astu, voita!

VÄINÖ. Vaikeata.

ILMARI. Kättä anna, täytä tuppi!

VÄINÖ. Mahdotonta, kun vapisen. Hän on tähdistä punottu!

ILMARI. Mies olet, kestänyt sotia, Itse surman suussa käynyt, Noussut kalman kartanoista — Nytkö neitoa vapiset, Jot' ihailet, ihmettelet!

VÄINÖ. Juuri siksipä vapisen. Maailman ovelin mahti, — Sen hyväksi, tuon pahaksi, — On ihana, sulokas nainen: Suloa minä himoitsen, Vapauttani vapisen.

ILMARI. Ota, hallitse sulotar!

VÄINÖ. Milloin on meri vetänyt Tähtitaivahan syliinsä? Hallitakko sen osaisi? Kuvan otti, senkin särki, Siit' on kaipaus jälellä — Kaipaus minulle kaikki.

ILMARI. Noin minä naimist' en kuvaile: Tarvitsen emännän, vaimon. Kun tapasin mieleiseni, Kysyin: "Suostutko?" — Hän: "Suostun!" Sen otan, keikutan kotiini. —

VÄINÖ. Käsi on karkea sepolla.

ILMARI. Minä sun talutan luokse.

VÄINÖ. En, en! Astu itse sinne. Sin' olet liiaksi ylevä. Luovun immestä sinulle.

ILMARI. Luovutko — sitä parempi, Mulle luovutat omani. Sinä mieti maan parasta, Etsi kansasi etuja.

VÄINÖ. Olin heikoksi heretä. Turkosen tulikipuna! Nyt tuntuu keveämmältä. Ei elä mies nojassa naisen, Vaan varassa miestekojen. Laulajan vapaa sydänkö Yhden joutaisi omaksi: Kadottaisi kaiken kansan, Silmänliekkiä satoja, Tuhannen tulisydäntä. Yhtä vartenko eläisin, Koska kaikkia rakastan? Niinkuin aurinko verevä Elän kaiken kansan vuoksi!

ILMARI. Toisin sulla, toisin muilla. Kansa on laulajan perettä, Koko Suomi sun kotisi, Kuin käellä kaikki metsä; Laulussa sinun sulosi, Toisin arkityön uroilla: Seppo ei pajassa viihdy, Mieli kun kyliä käypi, Ei talossa työ menesty Vailla vaimoa suloista, Joka kaitsisi kotia, Kuin kekoa mettis-äiti. — Kiitos sulle, laulun sulho, Kun sovinnon kättä annat.

VÄINÖ (ojentaa Ilmarille kätensä). Sovinto, Suvannon onni, Viihdy veljesten välillä! — Maahan oikeus aseta! —

ILMARI. Oikeuttakin enemmän. Nyt käyn impehen käsiksi. Toivo huojentaa tekoni, Kuin sininen taivas lennon.

Menee taustalle, tanssi taukoo. Ilmari tervehtii Louhea ja Ilvoa, jonka tuppeen painaa puukon. Keskustelevat. Kansan huomio kiertää heitä.

VÄINÖ (itsekseen taistellen). Järjen kylmällä kylyllä Usein mieltämme valamme, Kun potee se kuumettansa. Sama mulla on sisässä Kaipaus, halujen helle Kuin sepolla, kuin on muilla. Leivo aina ei liverrä Valossa sinisen ilman.

Syrjemmälle.

ILMARI. Pohjantähteni ihana, Nyt sinut lopulta löysin! Sinä kuin pilvistä putosit. — Missä piilottelit täällä?

ILVO. Minä kansasta kohosin Kuin merestä aallon impi, Päivän silmän kun älysi.

PELLERVO (Väinöä läheten). Suurta on tekeillä, Väinö. Ilmari tupen jo täytti. Mitä tästä on tuleva?

VÄINÖ. Ajan merkkejä lueksi: Pilvet yhtyvät sateiksi, Virrat suuriksi vesiksi, Linnut parvissa palaavat, Pienet pieniä tukevat, Suuret käyvät syölähiksi, Kaikilla elämänkiihko, Kaikki voimia kokoovat.

ILMARI. Nää minä kasvatin pajassa. — Kevätkukkia sinulle.

Antaa koruja Ilvolle.

ILVO (koristaen itseään helyillä). Kaiken vuotta kasvatatkin Kukiksi käsialasi.

ILMARI. Hedelmää minä odotan.

ILVO. Sampo on suurin hedelmä.

PELLERVO. Jää tulessa, yö valossa Viihtyvätkö?

VÄINÖ. Luontoansa Muuttavat molemmat, luulen.

PELLERVO. Ilves ihmisten parissa Viihtyneekö?

VÄINÖ. Luontoansa Ilves seurata jos saapi.

PELLERVO. Joustava kuin jousen jänne, Kylmä, kaareva, kavala, Väkivaltainen kuin jousi, Jok' ei sääli saalistansa — Se on luonto Pohjan immen — Minä kammon Hallatarta — Viha on vievä viljan maasta.

VÄINÖ. Vaaran vaimossa näetkö? Talven kanssa taisteltuna Tääll' on jo tuhannen vuotta: Vielä kansa on ko'ossa — Sinä vaimoa vapiset!

ILVO. Tääll' on silmiä pahoja, Katsetta kateista tunnen.

ILMARI. Kateinen matalan mieli, Mut' ylemmä pääsi nosta.

ILVO. Minä päin sinua silmäelen. — Minut loitsikin emoni Vasten silmiä kateita!

ILMARI. Rakkaus väkevin loitsu, Pilven reunalla pitäjä — Sinne ei karsas katse ylty.

IMMO (Väinöä lähentynyt). Mitä on tekeillä, Väinö? Ilmarin poven pajasta Eikö synny ehjä Suomi, Joka ei veljeä veristä? Pohjolan terästytöistä Karaistu Kalevan kansa, Jonka ei mieli mieto maito, Vaan teräsnä tahdon jousi Jännittyy jalotekoihin?

VÄINÖ. Joko nyt meidän miesväestä Teräs tyyten on kulunut? Suonten malmiko lopussa? Pohjan immetkö apumme? Anna, armias jumala, Naisten äidiksi kyetä Rautaisillekin uroille. Elä tee tytöistä miestä Eläkä naista miesväestä!

LOUHI (Ilmarille). Sinä et luota loitsuihini. Riistätpä tytönkin uskon.

ILMARI. Omat on loitsuni paremmat. Toisen taika toist' ei auta.

ILVO. Mutta meill' on yhteisloitsu. Tänne, seppo, sun kätesi!

PELLERVO. Louhen suosiossa seppo! Huomannethan, Väinö — tuolla! Tämäkö Suomessa sopua: — Hyväillä hävittäjäänsä!

VÄINÖ. Sinä itsekin hyväilet Suota, hallojen kotia; Sitä viljelet, ojitat, Sen syleilet lämpimäksi. Hallattarenkin sulatat Helmiksi hymyileviksi, Teet villin vihollisesi Ystäväksesi kesyksi.

PELLERVO. En hyvällä: kirves, kuokka Tai lapio kädessä isken Suon sydäntä säälimättä. Juurten ja hakojen alle Työnnän tuuran ja hävitän Pesät hallatarten.

VÄINÖ. Eikö Ilmari enempi, Sammon luoja? — Kuule häntä! Hän nyt hallitsee sydäntä.

IMMO. Kaikki tääll' ovat kihussa, Ilmari ylinnä muita.

VÄINÖ. Väistykäämme! — Kahden kauppa.

Kolmin siirtyvät syrjään.

ILMARI (pitäen Ilvon kädestä, Louhi jälissä. Kalevalaiset ja pohjolaiset eri tahoilla seuraavat jännityksin Ilmarin ja Louhen kiistaa). Niinkuin palkehet pajassa Lietsovat takojan tulta, Niin sinä sepon kotona Onnen liestä lietsoelet, Työ-ilon tulia hoidat, Nostat Ilmarin asunnon Kansan kunniataloksi, Taivasta tapailevaksi, Maan valoa valvovaksi. Maalle kukkia kokoat, Joita ei kadota kylmä; Kutsut lintuja likelle, Kultasuita kukkujoita, Itse toimit ja iloitset, Punot purppuraketoja Rihmoista elämän riemun Lapsille Kalevan kansan.

LOUHI. Vaadit liikoja tytöltä "Lapsille Kalevan kansan". Mitä itse hälle annat?

ILMARI. Niin tytöltä kaikki vaadin Kuin meri sukeltajalta. Annan kaikkeni tytölle Kuin meri sukeltajalle.

ILVO. Vasaroin puhelit mulle Ennen, onnea luvaten — Nyt sinä runoja laulat.

ILMARI. Kevät hurmehtii minussa.

LOUHI. Seppo, suopea kosija, Riistätkö tytön emolta? — Te Suvannon kautokengät, Ylpeät, isoiset sulhot, Aina tyynessä asujat, Hyvänpäivän paistattajat, Itsemieluiset, itarat, Aina muita moittivaiset — Missä voimanne, väkenne? Missä aimot ansionne? Missä kuntonne, kykynne? Missä uljahat uroonne, Joit' on koiteltu kovalla? Kiihkeästi. Missä? Missä? Missä?

ILMARI. Tuki suusi, Turjan eukko! Enkö koitellut kovia, Enkö sampoa — —

LOUHI. Pakosta, Kun et päässyt pälkähästä, Teit mulle urostekoja, Et omasta innostasi.

ILMARI. Halvennat hyvänkin työni, Kyy kateinen! Mitä vaatisit minulta?

LOUHI. Et kysy: tuletko, tyttö? Et kysy: annatko, äiti? Vaan latelet laulujasi Kuin olis tyttö jo omasi!

ILMARI. Tyttö onkin mun omani. Kädestä sydämen tunnen. Sitä kuin pihdillä pitelen Enkä herkeä hevillä; Minkä ansaitsin, omistan.

LOUHI (kiskaisee Ilvon puoleensa). Sinä kun pihdillä pitelet, Minäkin raastan rautakynsin — Multa impeä anotko?

ILMARI (pitäen tyttöä kädestä). En anele armoasi, Ansioitani anelen. Enkä ansiot' anele, Vaan sydämen oikeutta vaadin.

ILVO. Kun sinulle kallis lienen, Niin ojenna immen vuoksi Ystävän käsi emolle.

ILMARI. Hän on häijyksi ruvennut. Väärin on vääriä madella.

ILVO. Jollet armona anele Rakkautta, et rakasta.

ILMARI. Voin rukoilla armastani, Sulta rakkautt' anoa.

ILVO (erikseen). Luonne kuin käsikin hällä On luja, luhistumaton. — Tämä mairittaa minua.

LOUHI. Multa et armoa anele, Niin otakin hiiden hirmu. Minä myrkkyampiaisin Kotirauhasi ryöstän, Pesän päältäsi yösydännä raastan, Kiroan ilokisasi, Riistän vaimosi sikiön Kuin pojat kanalta haukka. Vainoan joka vakoa Minkä aatralla ajelet! Kyyn kähyillä katkerilla Turmelen pajavetesi — Onko onnea sepolla?

ILMARI (tyynesti). Paljastat pahan sisusi. Taitomiest' ei taika koske.

ILVO (joka Louhen manatessa on paennut Ilmarin turviin). Minä pelvosta vapisen Emoni kirotulia. Sinä naurat noitujalle, Käännät jäistä kylkeäsi Kuin kivi kiroilijalle, — Sin' et mua rakasta, luulen. Jos rakastat, se todista: Emoni hyväksi laula, Ettei painaisi kironsa Sun omaasi, impeäsi. Emo on osa minusta, Juureni. Paranna juuri, Etten sielt' ime kipuja Sinun ja minun tuhoksi. Et ole kiihkohullu härkä, Mies olet ajatteleva. Miksi vastahan sotisit Onnea, jota rakennat? Ei ole kunnia kumota Sampoa satahyväistä, Jonka rakkaus rakensi.

ILMARI. Sin' olet satahyväni, Sinä lämmintä puhallat, Kevättuulen palkehilla, Sinä paisutat poveni, Laajennat mun lempeäni Suureksi, sulattavaksi, Kaikkia kokoavaksi Suomen suurehen sylihin. Joukolle: Kerran kaikkien sydämet Täällä tykkivät toisillensa, Liiton luovat, Hyvän kaiken kuin itselleenkin Muille suovat. Sinä loistava, sinä kaunis Herätit lavean liekin. — Emo Pohjolan, suuri Louhi! Sulle tarjoan sopua. Unhota kipeä kiista, Pyörrytä pyhät sanasi, Kiroa omat kirosi Maasta nousemattomiksi. Anna tyttösi sepolle Polvuiseksi puolisoksi, Niin sepon sydämen voitat: Yhden annat, voitat kaksi, Ehkä kohta kolmannenkin.

ILVO. Äiti! Pyydän — suostu — myönny!

LOUHI (vetäen Ilvoa kädestä). Pyörtäisin pyhät sanani? — Kiroaisinko kironi? — Ilmariin väijyvästi tirkistäen. Jollet viekaskin olisi. Ilvolle. Tyttö, sin' olet sokea.

ILVO (irtautuen Louhesta). En voi seurata sinua.

Siirtyy Ilmarin luo.

LOUHI (itsekseen). Meit' oli kansa kuulemassa: — Kaksi yhdestä lupasi! Minun on valta voitossani: Mulla on sisu syvempi, Katkerampi, Hammas kahta karkeampi, Kynnet koukkuiset pitemmät. Nuoret lemmestä puhuvat! Keväthouretta! Kesällä Varisee kukoistus, tuoksu. Hyöty on syksyistä eloa! Oma hyöty, mun etuni, Mun makea nautintoni. Tuossa joukossa rakastan Halujani, hyötyäni, Mun sukuni suurhimoja — Se minussa rakkautta. Sitä ne ajavat muutkin: Nautintoa, nautintoa, Mikä millaista himoten. Minun on valtani jaella Heille armoherkkujani — Valta on väkevän herkku, Isoraajaisen ihanne.

ILMARI (Louhelle). Mikset myönny? etkö oivalla, Ett' on tässä kolme voittava?

LOUHI (kansalle). Kun hyväksi kääntyi seppo, Maan parahin työn-uroita, Niin minä kironi pyörrän Kautta kaikkien syvyysten, Mit' on maassa ja merissä: — Lotman laajan, luoson luisun, Nihkeän, Taurun kalliokaukalon, Notkovirran, kuilun kurjan, Rotkon jylhän ja käärmeisen, Meren syöverin, kinahmin — Kautta näiden ja kautta hornan Sulle Pohjan immen annan, Hänet vihkien sydämesi Valtiaaksi, Kaitsijaksi karjan — kansan Tuossa! — päivän kämmenelle kanna.

ILVO. Nyt sinut omistan, seppo. Sin' olet muita muhkeampi, Vallan kantaja vakava.

IMMO. Pohjan impi! Suomen seppo! Terve Suomen rannan rauha! Terve kunnia, kukoistus!

Joukko yhtyy huutoon.

LOUHI (erikseen). Mulle tyttöni on miekka Kaarikaula — on enempi: On suloinen hurmajuoma, Joka jo sepon sulatti. Kansa, läikkyvä vetonen, — Sekin kallistuu keralle. Tässä on sylini täysi, Kotionnen päivän koitto. Tämän tähteni kimallus Luopi Suomen loistopäivän. Tästä päivin mun pajani Pauke kaikuva on kauas, Kutsuen sukua suurta: Tule, kansa, Suomen työhön Mailta Pohjolan, etelän, Idän, lännen ilman alta! Keskitä veresi virta Kohti Suomesi sydäntä. Nyt on Pohjola Kalevan, Kalevala Pohjan niellyt, Yhtynyt jokea kaksi Virtavaksi valtavuoksi. Siit' on suurtuva molemmat, Jos sovimme sortamatta Toisiamme. — Työpajasi, Rakkaus, rakenna maahan, Että ahkerain avuksi Rauha rientäisi ja taito, Seppo keskellä takoisi!

ILVO. Puhut kuin punainen taivas, Joka aamua syleili!

LOUHI. Tämä on ämmien loruja. Vanno vahvaksi sanasi!

ILMARI. Kautta taivahan siltakaaren Pidän liittomme lujana — Antaa Ilvolle sormuksen. Tässä sulle sormukseni! — Kautta korkean vuorihuipun, Joll' on ukkokin jyrissyt; Kautta nousevan linnun laulun, Kevätmetsissä soittavan, Kevätviserrystä kuuluu. Kautta taivaisten tulien, Jotka välkkyvät vesissä; Kautta korkeakypärän Ukon, ilmojen isännän, Jolla on jyrinän johto: Kaiken tarmoni, tuleni, Miehenkuntoni pyhitän Rakkaudelle, rakkaudelle, Taonnaksi suuren Suomen.

KANSA. Rakkaudelle! rakkaudelle!

JOTKUT (tarkastaen toisiaan kysyvästi). Taonnaksi suuren Suomen?

LOUHI. Ilvo, uskohan minua: Kalevala suur' on härkä, Itsepäinen, mutta sarveton, Suopea silittäjälle, Kesy teurastettavaksi.

ILVO (inholla). Sin' olet kamala eukko.

LOUHI. Suurta ammovan sen kuulet, Mutta pien' on se teoissa, Toimissa matala, mieto — Sill' on rakkaus mahassa. Leivällä sitä talutan Hääpitoihin — paistiksesi.

ILVO (Louhesta irtautuen). En voi seurata sinua, Verinen, vihasisuinen.

Kiintyy Ilmariin; asettuvat vieretysten korkealle kivelle perällä, jonne Louhikin siirtyy, Ilvo keskelle.

PELLERVO (parvineen laulaa). Suuret on keväimen ihmetyöt: Valkeoiksi muutti mustat yöt. Maan sulatti jääsydämen, Luontohon sytytti lemmen, Meille kihlajuhlan sääsi: Nuoret nuorten luokse pääsi. Linnastansa läksi aurinko: Maa on nyt sen kukkamorsio. Seppo työpajasta lähti, Loistelee kuin päivän koitto. Kevät suur' on kihlasoitto.

Immo Ailan kera ja Pellervo parvineen käyvät onnittelemaan seppoa ja Ilvoa; sitte asettuvat sivuille istumaan. Tapion väkeä haamottaa taustalta.

ILMARI. Kevät-ilmassa iloja Lentelee kuin leivosia, Peipposia, pääskysiä. Niitä nuorella iällä Poimikaa povenne täysi, Että kestäisi kevättä Syksyllä sydämissänne, Alla talvenkin lumien.

Kansa kihertyy mikä tanssiin, mikä muuhun leikkiin. — Vienoa soittoa.

ENS. MIESPAIMEN. Mitä, jos leikimme kevättä!

JOUKKO. Kevättä, kevättä nuoret!

ENS MIESPAIMEN (ens. naispaimenelle). Minä perhona lepatan, Sinä ruusuksi rupea.

ENS. NAISPAIMEN. Piikkiä, okia täynnä?

POIKA (joukosta). Elä hiidessä okia! — Minä päästän ampiaisen.

ENS. NAISPAIMEN. Päästä pörriäinen, poika — Se sopii paremmin sulle.

ENS. MIESPAIMEN. Suostutko, minä rupean Mettiseksi, mettiseksi? — Sinä olet soma apilas!

ENS. NAISPAIMEN. Suostunpa hyvinkin; sitten Laitamme mesikekoja.

ENS. MIESPAIMEN. Minä sinusta mettä kiskon. Yrittää hyväillä. Käyvät käsitysten.

TOINEN MIESPAIMEN (naispaimenelle). Minä kuin korento lennän, Sinä käyt vesivaloksi?

TOINEN NAISPAIMEN. Yön vai päivänkö korento Tai sudenkorento lienet?

TOINEN MIESPAIMEN. Arvata sinun sopisi.

TOINEN NAISPAIMEN. Kun lienet sudenkorento, Otan korvosta korennon, Sillä sutkin selkähäsi.

TOINEN MIESPAIMEN. En toki sudenkorento!

TOINEN NAISPAIMEN. Yönkorento lienet? Sitten Minä kuin lepakko lennän, Isken ilmasta sinua.

TOINEN MIESPAIMEN. Päivänpä korento kirkas, Etsivä vesivaloa!

TOINEN NAISPAIMEN. Sitte en väistele sinua, Enkä varsin vainoele: Rupean vesivaloksi, Tai sun kastehelmeksesi.

Käyvät käsitysten.

KOLMAS MIESPAIMEN. Minä paarmana pörisen. Sinä ota vasikan vauhti Tai jäniksen jalkakyyti — Minä lentäisin jälissä.

KOLMAS NAISPAIMEN. En vasikan, en jäniksen; Minä paisun paksummaksi: Kellokaulaksi sukeun, Paarmat säikytän pahasti.

KOLMAS MIESPAIMEN. Minä muutunkin hukaksi!

KOLMAS NAISPAIMEN. Minäpä eksytän sun suohon — Sielt' et selviä ikinä.

Häviävät eri suuntiin.

ERÄS ORJA (kalevalaiselle). Ole sinä, tyttö, päivänpaiste, Min' olen liukas sissilisko: Päivänpaistetta rakastan.

TYTTÖ. Näin sinut Louhen pyrstön alla. Sin' olet orja kiemuroiva, Onnellisten onkiliero, Jolla ne pyytävät lohia Herkuiksensa. — Minä en matoja lemmi.

ORJA. Sin' olet jäätä, et valoa: Valo kaikkia rakasti.

Väistyvät eri suunnilleen.

LEMMINKÄINEN (ilmestyy äkkiä kera parin seuralaisen). Tässä on tulossa lukki, Kevättuulen kuljettama, Kevätverkkojen kutoja.

TYTTÖVÄKI (suhisten). Kuka se? kuka se urho?

POIKAVÄKI (hämillään). Lemminkäinen! Lemminkäinen!

Levottomuutta joukossa.

LEMMINKÄINEN (rehentelee tyttöjen edessä). Missä kärpästen kihermä? Missä, piiat, piipotatte? Missä impyet, itikat? Minä verkkoni levitän.

YKSI TYTÖISTÄ. Tässä on meitä kirjavia, Kuin kedolla perhosia.

LEMMINKÄINEN. En kysele, käärin teitä, Kiihkosia kärpäsiä, Imen innolla mehunne, Juon sinistä suonimettä. En anna vapauttani Kuin Kalevan muut urohot: Omast' onnestansa kansan, Maan etuja myöskelevät. Minä en kerjäten rukoile, Minä en osta, vaan omistan: Poveni tulen pakolla Teitä kiinnän kihloihini — Tuoll' on seppo suurkivellä!

ILMARI (kavahtaen seisaalleen). Siellä Kauko Lemminpoika, Hurja, vallaton vekara!

LOUHI. Seppo, iske miekallasi Kilpaveljesi luhaksi!

LEMMINKÄINEN. Tule tänne Turjan sulho, Teeppä kansalle tiliä! Pohjolaan möit maasi sammon, Sillä onnesi lunastit.

ILVO (intohimoisesti). Hänkö vaatisi tilille Sinut, sammon suuren luojan!

LEMMINKÄINEN. Voitko onnesta iloita, Voitko juoda suun suloa, Kun on kansa neuvon köyhä, Ilman intoa, terästä? Sinä kun sampoa takelit Ylhäiselle Pohjolalle, Routa kansasi kovetti, — Vei verestä tahdon, tarmon. Katso, annatko avaimet Louhen vallan vartijalle! Ennen ahjosi tulesta Puhalla punainen liekki Kansan kaikkihin verihin! Sitten onnesi kipuna Kerran singahtaa sinulle. — On mitätön yhden onni, Kun on musta joukon mieli. Mit' ovat sankarit? — Sanoja, Jollei kansa käy keralla.

ILMARI. Sinunko veresi herkkä Mulle neuvoja jakeli! Eikö kaiken kansan onni Minun mieltäni väristä? Poika, metkujen punoja, Ei tunne tekoja miesten!

LEMMINKÄINEN. Sepon on viisaus veressä, Hyytä, jäätä ahjon alla. Pois, pojat, tulenne täältä. Tääll' ei kansasta puhuta. Osanne, oma etunne Tempaiskaa tytöistä tuolta — Siinä sankaritekonne!

Vilkasta liikettä nuorisossa.

LOUHI. Hän on riistävä sinulta Kotirauhan. — Iske häntä!

ILMARI. En tuhoa veljen verta. — Kansa, äänesi kohota, Tässä tuomitse välimme! — Enkö sampoa takonut?

JOUKKO. Sinä olet takonut sammon.

Toisaalta nurinaa.

ILVO (Ilmarille syrjässä). Salli, seppo, mun lukille Verkko laskea. Hänestä Sulle teen takojaorjan.

ILMARI. Tai minusta orjan hälle. —

ILVO. On minulla taikataito!

ILMARI. En, sitä en salli! Kansa Seuratkoon povensa ääntä!

Epämääräistä murinaa joukossa.

PELLERVO (neuvotonna). Minne väistyi Väinämöinen, Tietäjämme joukostamme?

IMMO. Minun on miehiäni seppo.

Lähestyy seppoa; osa joukkoa seuraa keralla.

AILA. Minunpa ei. — Hyvästi, Immo!

LEMMINKÄINEN. Valitkaa omanne, nuoret! Sitten seuratkaa minua! Ailalle. Tyttö, tässä mun sylini! Aila juoksee Lemminkäisen syliin. Sinä mun sammon luokse näytät. — Hyvästi, hyväsukuiset! Se kera, ken keralle! Vapaus elämän mahla!

Lähtee kera tyttönsä. Osa nuoria paria seuraa Lemminkäistä.

LOUHI. Suur' on Pohjola, väkevä. Minä Pohjan valtiatar Häihin kutsun kaiken kansan: Riistarikkahat, upeat, Rujot, rammat ja sokeat, Keskikansan kaikenlaisen. Laulajan ylinnä kutsun; Vaan en kutsu Lemminkäistä, Riitaurhoa rivoa. Tule, kansa, ja iloitse!

PELLERVO. Pois jätätkö Lemminkäisen, Leikin ja kisojen urhon?

Murinaa joukossa.

ILMARI. Suur' on Kauko ja ylevä, Ei unohda maan etuja, Vaikk' on vallaton tavoissa, Raju, rohkea teoissa — Matka taltuttaa rajunkin.

ILVO (kooten joukon ympärilleen). Kaikki liitymme lujiksi, Alistumme, antaumme Saman sammon ympärille, Hääilolle suuren Suomen, Kuin tasainen tähtitaivas Päivän suurelle sulolle.

Esirippu laskee.

TOINEN NÄYTÖS.

LÄKSIÄISET.

Pohjolan vanha, perältä onkalonmoinen savupirtti, jossa ovi oikealla, toinen vasemmalla; seinillä sota-aseita, metsästys- ja kalastuskojeita, sarvia, metsännahkoja ja kimaltelevia koristeita. Soihtuvalaistus.

Perältä välkehtii sampovalo, jonka luona kansa, VÄINÖN ja PAIMENTEN soittaessa, hitaasti ja arvokkaasti karkeloipi. MORSIAN KAASON kera sieltä lopulta luopuu; sitte ILMARIKIN. LOUHI ja TURJO, rinnakkain istuen, samoin muu POHJOLAN VÄKI, ovat tarkastelleet touhua loitompaa.

ILVO (kaasolle, joka on sidellyt hänen tukkaansa). Joko kassani sitelit?

KAASO. Jo sitelin kultakutrit.

ILVO. Hää-ilon ajalla, Kaaso, Valvo kutrin kauneutta, Vaali puhdasta pukua Jalon Ilmarin iloksi, Hääkansankin huomioksi.

KAASO. Kuin silmäteräsi tulta Itse valvot, pohjan tähti, Niin minä muotoasi hoidan.

Istuvat pöydän luo luontoperäisille jakkaroille.

ILMARI (Väinölle). Hoida, Väinö veljyeni, Häissä henkeä Kalevan. Laulun, kantelen sulolla Luonto karkea kesytä. Paimentorvet, sarvet, huilut, Kaikki kaikukoot iloa!

VÄINÖ. Joka päivä ei iloita Sepon suuren hääkemuja. Täällä soi sydämet Suomen. Sinä armastasi hoida, Minä henkeä Kalevan. — Pellervo, viritä virret!

PELLERVO. Sydän on Suomella vireissä, Sieltä virsivirrat soivat.

ILMARI. Lintuni, olethan valmis!

Istuu Ilvon viereen.

ILVO. Tuskin huomasit minua.

ILMARI. Sinuthan, tähteni ihanin, Ensin huomasin, sinulle Muut kokoan seppeliksi. Näenpä sydänkesäistä Kirkkautta kasvoillasi!

ILVO. Se on samposi valoa.

IMMO (Pellervolle). Helmi kullassa helakka On sepon sivulla Ilvo, Onnellisia molemmat. Koko Suomi on sulana Kastemaana kimmeltävä Sampoauringon valossa.

PELLERVO. Varhain onnea ylistät, Vaikk' olet vanha ja petetty Kihlajuhlassa menetit Tytön vasta voittamasi —

IMMO. Sen menetin, toista toivon. Mies ei moisista masennu. Kulkeva raha on nainen, Jos sen hellität povelta, Niin jo toiselle livahti, Jos hänt' et kotihin kytke. Toisin on sepon sulotar, Kullan taivas on takoja.

PELLERVO. Aina vain parasta uskot Ihmisistä; aina toivot Olot oivimmin menevän — Minä kaikkea epäilen. Mikä ei meistä itsestämme, Meidän hengestä, käsistä Ole päivän alle noussut — Sillä on matalat juuret.

IMMO. Sampo meistä on: seposta.

PELLERVO. Sampo Pohjan on käsissä.

IMMO. Pohjan ja Kalevan kansa Yhtä on.

PELLERVO. Vesikö tulta? Kevyt-uskoinen! Petätkö Itseäsi vai minua?

IMMO. Uskot itsekin — katasta Tuossa kahta onnellista.

PELLERVO. Onni on keväimen tuoksu, Jonka haihduttaa vihuri. — Louhi kammottaa minua. Kotka nahkasiipon siivin, Yö-eläjä, ryöstölintu, Pilvi auringon edessä. — Väistykäämme!

IMMO. Väistykäämme!

Siirtyvät syrjään.

ILMARI (istuen Ilvon viereen). Sano, Ilvoni, sinussa Milloin kevät heräsi? Milloinka sun sydämes silmä Päivän lemmelle teränsä Avasi? — sanohan, armas!

ILVO. Sinä kun tasaisna, tyynnä Astuit rohkean arasti Mun eteeni neuvotonna, Kuin hämille tullut hirvi Metsän kulkijan polulle, Sinä kainosti kysäsit: "Tyttö, suostutko sepolle?" — Silloin silmäni sokeni, Minä sun syliisi horjuin, Siinä näin suloista unta, Suloista, suloista unta Kultatertusta kukasta, Joka vainion sylistä Laihon korville kohosi, Yli elpyvän keväimen, Avaten avaran silmän Suuren auringon valolle — Silmäni avasin sulle, Sulle suitsutin suloni, Sammon sankarin sinusta tein.

ILMARI. Rakkaus takoikin sammon. Rakkaus sisälti sammon, Sampo rakkauden. — Nyt sinä, silmäni ihanne, Hohtelet poveni päällä, Kypsi kuin kytömäellä Mesimarja mairehuuli — Virrat suontemme vapaina Onnen runsasta satoa Ennustavat.

ILVO. Vaan mäellä Mustikka pian on kypsi, Yöpimeät' ennustellen.

ILMARI. Yövalomme yöpaloksi Vaihetamme, Hetken mansikat makeat Puoloiksi punertaviksi.

ILVO. Kirpas, muikean makea — Sekö kestävä ilomme?

ILMARI. Mikä on kestävä? — kadotus: Hiillos ahjossa palava, Toista hiillosta paeten. Tulenruokia olemme Suursepon pajatulessa.

ILVO. Mutta voimakas iloja Juopi virtojen valosta, Taitava takoja onnen Keksi ahjonsa tulesta. Heikot katkeran, kipeän, Mustan ja samean saavat. — Niin opetti mulle äiti.

ILMARI. Mitä äitisi opetti, Lie totuutta äidillesi. Kuka on heikko, ken väkevä? Voima on monen sukuista. Käsivarsiko väkevä Yksin voimasta kehuisi? Eikö kauneus, sulous, Äly, lempeys, jalous, Taito ja sanojen tenho, Rakkaus ylinnä kaiken — Eikö ne voimia olisi?

ILVO. Ei ne säikytä, pelota. Käsivarsipa väkevä, — Käsivarsia tuhatta Hurjamieltä — niitä säikyt!

ILMARI. Pelkokeinot keksi heikko. Rakastettavin väkevin.

ILVO. Rakastettavin! sanotko Rakastettavin? Minäkö? Sinäkö? — Kuka se oisi?

ILMARI. Hän, joka enin rakasti, Joka tahtoisi jokaisen Onnea omistavaksi.

ILVO. Minäkin enin rakastan — Sinua: sinulle soisin Onnen Ilvosi avulla. Muut ovat minulle yhtä — Toki huomion, ihailun Heiltäkin hyväksi tunnen. Näyttävätkö ne hyviltä, Onnellisia ovatko — Sen parempi heille itse, Minä heistä en välitä.

ILMARI. Etkö uhrata halua Kansalle Kalevalassa Työtä, vaivoja, varoja?

ILVO. Tuota en tajua, seppo, Mutta tahtoasi tahdon, Kun se miellyttää sinua.

LOUHI. Mitä Ilvolle opetat? — Onnen ilmaisen jälissä Kehnot linnut lenteleisi. Hyv' olet, seppo, vaan et viisas, Et ole valtikan takoja. Onnen jakaisit ilman, Arvottomaksi tekisit Onnen arvon. Onni on vaivojen hedelmä. Paljon kärsinyt, kokenut Voipi onnesta iloita. — Sepolle. Mene, Väinöä kysele! — Tyttäreni, ohjat riistä Tuolta tuhmalta sepolta! Kuka ei itseänsä auta, Sit' ei tarvitse elämä. Hän on kurja kerjäläinen, Suku saamaton; elämän Sotaratsujen jaloissa Tuomittu tuhottavaksi. Kansan onnelle aseta Vuoret, vaarat vastamaiksi, Itse vuorelle kapua, Sieltä käske ja kurita Joukkoja joka taholta. Kuka sortui, sen elämä Ei ansainnut jatkamista, Kuka kesti kunnialla, Kuka nostamatta nousi, Sen suvussa Suomen jatko, Sitä kannata, kohota, Ruoki reipasta eloilla. Heikot, kehnot ja typerät Portahiksesi alenna, Itse nouse niitä myöten, Käy kuin pilvissä jyrinä Ilmattaren astuessa, Anna singota salaman Voimasi valostajaksi. Anna itkujen ulista Kansan kyynelten kylystä! Sitte vasta vaivatuille Voipi lempeä hymysi Onnen silmänä säteillä. Köyhä nälkäkurki voipi Lahjoist', almuista iloita, Ei makean leivän lapsi.

ILVO (epätoivoisesti päätään käsillään pusertaen). Emo, raatelet minua, Riistät mun sepon sylistä! — Oi seppo, selitä mulle Tämä ongelma-elämä! Tai minä päästäni pirotan Hääväelle helmivaulan — Kuin kukan kesäsydännä, Ennen aikoja hedelmän, — Sepponi, selitä mulle!

ILMARI. Selitä? — Minäkö sulle? Sydämesi ei minua Seuraisi selittämättä! — Joko kylmenet minulle? Himo vallanko sinussa Rakkautta on rajumpi — Silloin ei selitys auta! Sinä orjia halajat. Orja on almujen alainen, Vaan vapaa kalevalainen Ansioillansa eläjä. Anna pyrkiä jokaisen Vapaudessa, valossa.

ILVO (kiihkeästi). Ilmari, taoitko puukon? — Minä en heltiä sinusta. En sinusta, en sinusta.

LOUHI. Vapaus! Nimi on vapaus! Eikö orjia enimmät? Mitä käsket, sen tekevät, Se pahetta tai hyvettä Taikka jonkin joutavata. Leivän, palkkion himosta Tekevät mitä haluat.

ILMARI. Pohjan kansa — ei Kalevan.

LOUHI (viitaten kädellään). Maahan, kansa, polvillesi! Pohjanväki polvistuu, mutta kalevalaiset murisevat. Nouse, notkea väkeni!

Väki nousee seisaalleen.

ILVO. Noin sun orjasi tekevät. Toisin on Kalevan kansa: Väinö kansan kun herätti, Sillä monta on halua, Monta pystypyrkimystä, Äimäpäitä, äksyjäkin, Kuin katajan neulasia. Kansa, lahkoihin jaettu, Kuka on väkeä Väinön, Kuka Ilmarin omia, Taikka Kaukon kalpaveikko, Kiistelevät keskenänsä, Veli veljeä vihaten.

LOUHI. Sitä helpompi sinulle, Vaali vaan oma etusi. Ota kuin osansa haukka Kaakotellessa kanojen.

ILVO. Eivät kuule käskyjäni, Vaativat muka etuja, Oikeutta.

LOUHI. Syötä heitä, Juota heitä! Täytä vatsa Vyötä myöten! — niinkuin täällä Häissäsi hyvin opetan. — Kansa on ylevä karja. Sitä kaitsen kuin haluan, Tai talutan teurahaksi Sodan kiljuvan kitahan, — Kuinka miellyttää minua.

ILMARI. Täällä joukkoa tähystä! Harva on Kalevan urho Juomahaarikan sivulla. Tuolla Väinön ympärillä Kannelta he kuuntelevat, Laulun, tanhun tuttavina Hoitavat iloja nuorten. Hieman juovat laulun vuoksi, Eivät laula juoman vuoksi. — Omiani en ylistä, Sanon vaan mikä on totta.

LOUHI. Olisi täällä Lemminpoika, Totta virtaisi olutta, Kumahtaisi kurkihirsi, Ehkä vuotaisi verikin.

TURJO. Kuka se Ahti Saarelaista Täällä kiittelee?

JOUKKO. Emäntä.

TURJO (humalaisesti). Ahti sankarille terve! Jotkut Turjon kera juovat. Poissa on Kauko, poiss' ilomme. Sitä sulhoa sureksin.

ILVO. Harvoin Kauko kallistavi, Silloin juopi kuin janossa, Mutta pystyn pään pitävi. Toisin Pohjolan pukarit: Juovat kuin luto petäjä, Kaatuvat lahoina puina. Oikein vertasit, emoni: Kansasi on karjalauma, Helppo hallita.

LOUHI. Ivaten Kohtelet emosi mieltä.

ILVO. Sulle puollan seppoani, Taas sua sepolle puollan. Pohjan kuin Kalevan hyöty Mulle on oma etuni.

LOUHI. Se sinun oma etusi, Kun voit käskeä jokaista, Hallita joka tekoa Niinkuin vaativat halusi, Sekä sun sukusi valta.

ILVO. Mun sukuni valta —

ILMARI. Väärä On halujen valta; väärä Sukuvaltikan uhalla Polkea pyrinnöt kansan. Mies kerran pahalla päällä Potki pohjan purrestansa — Itsekin vetehen vieri. Taatto kun talon väkensä Hyvin vointia vihasi, Niin koko talon kumosi.

LOUHI. Nuoko puoltavat taloa, Nuo Kalevan leivokielet, Jotka ilmoja hosuvat? Nuoko maata vartioivat, Hennot, hempeät urohot, Hyvän päivän laululinnut, Vailla kynttä, hammastakin Lauluinko sotia käytte? Missä on Kalevan kotka, Missä miekkanne salama? Voitonlintu laajasiipi Untuvissa ei ylene — Siivet sillä on terästä —

ILMARI. Siivet sen terästyi työssä, Eikä juoden ja remuten. Urho ei petona uhmi, Vaan petojen vainojana; Sankar' ei rutoksi suostu, Vaan ruton hävittäjäksi.

LOUHI. Missä noutajat? — Olutta Kantakaa urosten juoda! Karhukin olutta juopi, Susi suon väkivesiä. Ryöstäjäin, petojen luona Käyvät sankarit opissa. Rutjolle erikseen. Poikani, masenna voima Humalalla hääväeltä — Hammas-yrttiä sekoita Juomihin, väki väsytä! — Voisi syttyä meteli, Voittaisivat — juota heitä!

RUTJO. Teen parasta — juovat hieman Pohjolan olut ei mettä, Kuin Kalevan juhlakalja — Tämä on vaahtoa humalan.

LOUHI. Terhi, nuorin tyttäreni, Marjani kotimäellä! Käske korvolla olutta, Tarjoa joka tytölle, Juota poikaset poroksi, Itse kestä kengilläsi!

TERHI. Hyvin käsket, suur' emoni, Täytän tahtosi paremmin.

LOUHI. Turjo! — tuossako isäntä? — Kuin lumessa mäyrä, torkut! Muista Pohjolan parasta! Onneasi muista!

TURJO (viroten hätäisesti). Onni? — Noutajat, enempi oltta! — Onni on humalan kukka, Jonka Pohjola pusersi — Häähumala haihtuvainen, — Siinä onni!

VÄINÖ. Kuule, kansa, Onnentammesta isosta! Kertovasti. Onni on monen kokoinen, Metsän puut monen pituiset. Suur' on onni suuri tammi, Lemmenlehdistä kohonnut. Se kun pääsi päivän luokse, Siellä auringon pimitti, Kunnes pieni mies merestä nousi. — Pienestä sukesi suuri Mies, joka taivasta tapasi, Se kopean tammen kaasi, Itsekylläisen kukisti, Niin vapaaksi päivän päästi, Päivän luokse kansan päästi, Kansalle jakeli onnentammen.

IMMO (sivulla). Se oli vaihe suuren tammen, Jonka pieni mies jakeli Kansan kaiken työn hyväksi — Sammonkin ja'amme kerran.

PELLERVO. Missä nyt pieni mies merestä, Joka myrskyistä kohosi? Missä rohkearotuinen, Jonka innostus ylensi Kansan kaiken työjaloksi? Suuret töihinsä väsyivät, Pienet pieninä pysyvät.

IMMO. Ain' epäilet niinkuin syksy — Sen on Ilmari tekevä!

Ulkoa kuuluu torven soittoa ja huutoja: "Ilmarinen! Ilmarinen!"

LOUHI (hätäisesti). Missä keittäjä? — Paturi! Onko pöydillä pötyä? Kanna kansalle olutta!

PATURI. Pöytä on pötyä täynnä, Haarikat hyvillä mielin, Päät ja vatsat vartomassa.

Torvensoittoa.

SANANTUOJA. Lapin saatto! — Turkiksia Toivat nuorelle parille, Poronsarvia lisäksi.

LOUHI. Käske tulla turkkimiesten!

LAPPALAINEN. Nahka, sarvet — ne porojen, Ne koko Lapinkin turva, Jollei ahma niit' anasta Tai vihainen Pohjan valta — — Onni nuorelle parille!

LOUHI. Lahjoistasi kuin sanoista Sarvet pois pudota, Lappi!

ILVO. Ahma säästäköön poronne! Roihutkoon revontulenne, Päivä viihtyköön Lapissa!

TURJO (itselleen). Lapin sarvet on syvässä Mun poveni pinnan alla — Lappalaisille: Juo, porojen paimen, oltta!

Torvensoittoa.

SANANTUOJA. Kantanut on Kainun kansa Lintuja liki tuhatta, Satoja revonrahoja, Karhunpaistia parasta.

Saatto sisään.

KAINULAINEN. Toivon nuorelle parille Linnun mieltä liikkuvaista, Mutta kestävyyttä karhun!

LOUHI. Kainu, Pohjan portin vahti, Kasva karhun kuntoiseksi, Turvaksi kotitupasi, Mut elä torku talven alla!

Kansa kertaa viime säkeen, nauraen.

ILVO. Suojele kotisi tulta!

TURJO. Karhun kunniaksi juomme!

Juopi.

LOUHI. Juomme voiman kunniaksi!

POHJAN VÄKI. Taikavoiman!

KALEVALAISET. Laulunvoiman!

Torvensoittoa.

SANANTUOJA. Karjala sata oritta, Kiiltojouhista, jaloa Tuonut on nuorelle parille.

Saatto sisään.

LOUHI. Terve, Karjala, ripeä! Terve häihin, laulukansa!

KARJALAINEN. Terve nuorelle parille! Vastamaita matkatessa Ottakaa orilta pohti, Tulisuulta tuima into, Tieltä kesken kääntymättä!

ILVO. Kiitos, Karjala ripeä! Suojele iloja Suomen, Murhepäiviä valista!

TURJO. Ilo on vallaton vasikka, Nuori, vilkas peuranpoika — Haarikan ilolle juomme!

Juopi.

KALEVALAISET. Juomme innolle, ilolle!

Torvensoittoa.

SANANTUOJA. Häme on tuonut härkiänsä, Sata — ehkäpä enempi.

Saatto sisään.

HÄMÄLÄINEN. Sitkeyttä, kestävyyttä Tuomme nuorelle parille.

LOUHI. Mies hitaisin viimeiseksi. Viimeisnä väsynyt käypi.

HÄMÄLÄINEN. Hidas viimeksi väsyvi.

ILVO. Terve, härkien kuningas! Kestä kuormia kovia, Maasi kaatajat kukista, Mut elä omia puske.

TURJO. Härkähaarikan otamme!

HÄÄKANSA. Härkähaarikka, urohot!

JOKU JOUKOSTA. Mut elä omia puske!

HÄMÄLÄINEN. Säästä en muita, en omia, Jos ne tieni tukkeavat.

Siirtyy joukkoon.

ILMARI. Kiitos, kansa, lahjoistasi! Toinentoistamme tukien Rakennamme onnenmaata. Sampo, valvova valomme, Meille lempeä lähetä, Liiku onnenlintunamme! Pilven mustankin lomista Ruususulkia satele Suomen maille ja vesille. Ehkä laskeut levolle, Ethän vaipune iäksi, Vaan varahin nouse, nosta Kansa, vartija kotien, Suokirren sulattajaksi, Kyyketojen kyntäjäksi. Kansa, kasva ja etene! Keskitä kuin tähtiparvi Valon ympäri tekosi!

KANSA (päin sampovaloa). Valon ympäri tekomme!

ILVO (levottomana). Sinun samposi lumossa Ei näe morsianta kansa; Ei nykyistä tehtäväänsä Eikä vastaista uraansa.

LOUHI (vetäen Ilvon erikseen). Sit' elä valita; salli Kansan hetkehen upota, Unta nähdä nautinnoista Nykyisistä; niin sen älli Ei havaitse puuttehia Eik' ano uusia etuja — Milloin tyydyttäisit joukon!

ILVO. Olisitko oikeassa — Mutta milloin itse tyydyn, Etten uutta toivottaisi? — Uupunut iäksi tyytyi.

ILMARI (läheten Ilvoa). Minäpä morsianta muistan. Minä sun korkealle nostan, Kannan kansan nähtäville, Että innostus isompi Suuren Suomen kannustaisi Suurten rientojen urille.

ILVO. Mies nyt haastelee sepossa. Sin' olet miehiä takova.

VÄINÖ. On valonjanossa kansa. Valo on sydänten lämmin lähde, Vuolas vuotaja keväitten. Onni on elämän ouru Kukkaranta, Jonka aurinko avasi; Nuorison kevät-ihanne, Jota leivonen ylisti Alla taivahan sinisen virran. — Laulakaa, Kalevan nuoret, Voitoista keväimen nuoren!

LAULUPARVI. Laulakaamme! Laulakaamme!

PELLERVO (laulaa, Väinö kannelta soittaa). Neito nousi Pohjolasta, Luonnon puhtoisen povelta, Kultakangasten kutoja, Loisti muita loitommaksi Hyvän vanhemman varassa. Sen suloa leivo lauloi, Kannel soi sen kauneutta, Maine sen kajahti kaukomaille. Parvi uusii viime säkeen. Maan somimmat sankarsulhot Nöyristyivät neidon luona, Kaunista kumarsi kaikki. Impi toivoi työn-urosta, Seppoa, joka takoisi Maahan taivahan taloa. Suomen seppo, Suomen sulho, Taivahan takoja immen voitti.

Parvi uusii viime säkeen.

ILMARI (Ilvolle). Eikö muista morsianta kansa?

ILVO. Muisti laulunsa sulolla.

IMMO. Kasvoitte kukat omanne Poskipäistä ja povista, Vielä toiste nuortukaatte Lastenne kevätkukista!

Ulkoa kuuluu: "Morsian! Esille morsian! Sammon seppo ja morsian!" Immo jatkaa:

Jo kajahti joukon ääni, Pari astukoon esille! Kansa kuin sakea pilvi Onnituksia satavi.

Yhä huutoa: "Morsian" ja "Sammon seppo".

HÄÄKANSA (sisässä). Esille, pari, esille!

Pari näyttäytyy.

KANSA (ulkona). Kasva, sulho, suuremmaksi, Morsian monihyväksi!

Sama huuto sisässä.

LOUHI. Hyvä on onni annettuna, Parempi hyvin kannettuna. — Osmotar, leveä eukko, Aseta pihalle pöytä, Jossa joukkoa ravitse! Kanna korvolla olutta Kansan kaiken juotavaksi.

OSMOTAR. Hyvin käskit, teen paremmin — Jollei ulkona pihalla Kansa kolkoksi kävisi Ala-arvoisen osalla.

LOUHI. Jo sanoinkin: juota kansa! Paturi, väki kokoa Pöytihin! Nälän on vuoro. Ei iloja kauan kestä, Jos on vatsassa valitus.

PATURI (toimeten vieraita ruoalle). Pöytihin, hyvänimiset, Kansa Pohjan ja Kalevan! Kansa nuori, kansa vanha, Rujot, rammat ja sokeat! Ilo leivän lentimeksi, Hyvä mieli särpimeksi!

Esikävijät samoin toimeavat väkeä pöytiin; ruokailu alkaa.

Sekakansaa.

Kalevalaisia. Pohjan väkeä

Varsinaista hääkansaa: Sulho, morsian, omaiset, kaasot, juohtomiehet, laulajat.

VÄINÖ. Syötäköön talossa tässä Aina leipä suuruksinen! Viljankauna, mielenkauna Väistykööt väeltä Suomen;

Kaikki pöytävieraat uusivat kaksi viime säettä. Väinö edelleen:

Aina on talossa tässä, Tämän pirtin orren alla, Syötetty sulosanoja, Tarjottu hyvä tavara, Jalo juoma juotettuna. Kasva, kultainen hedelmä, Nuorenkin suvun saralle!

LOUHI. Syökätte, hyväsukuiset, Syöden ei talo häviä, Vaikka jouten jaaritellen.

TURJO. Mihin Pohjola pakeni? Tääll' on liiaksi valoa. Kansa, katsele olutta, Ettei huikene näkösi — Siellä on makea yömme.

IMMO. Aikanaan ilonpitoa, Hetkellänsä työntekoa. Viereiselleen Pellervolle: Päästä päivä pilven alta, Anna leimuta ilosi!

PELLERVO. Kestävä ilo tasaista.

ILMARI. Väinö, laulaja ikuisen laulun! Suori tuntosi sanoiksi, Kansa juovuta runoilla, Jotta mielemme palaisi Hääilon ikuista tulta!

VÄINÖ. Poika, tänne kannel kanna! — Lapseni, Kalevan kansa, Kirkasta sydämes kieli Kunniaksi Pohjan kauneuden!

LAULUPARVI. Kunniaksi kauneuden!

PELLERVO. Leikin-aika työn lomassa, Laulun-aika juhliessa — Laulan teille!

PARVI. Laula! laula!

PELLERVO (laulaa, Väinö kanteleellaan säestää). Suurvaltaa susi ylisti, Ahma peurojen tuhoa, Kettu, ilves ilkitöitä — Minä kiitän kontiota, Jok' ei pieniä pureksi, Ei ota ylevän päätä, Urhoista jalointa miest' ylistän. Parvi uusii viime säkeen. On komea korven hirvi, Jonka pään vapaus nosti, Kuin salolla hongan latvan; Vaan pohjan palojen roihun, Hankien kimaltokiillon, Kevät-yön valonkin voitti Kauneus ihanan Pohjan immen.

Parvi uusii viime säkeen

IMMO. Mutta seppo kauneuden voitti.

PELLERVO. Kauneus sepon anasti.

VÄINÖ. Rakkaudessa molemmat Voittivat, anastivatkin.

TURJO. Mihin Pohjola hävisi? Tääll' on liiaksi valoa.

ILVO. Häävaloa! Sammonvaloa! — Onnenvaloa! — Anna loimota, isäni!

TURJO. Näen liiaksi omani, Itseni, — sitä pakenen. — Osmotar, olutta kanna, Sitä mustan yön näköistä, Jossa on Pohjolan makua — Anna kansan kallistella!

OSMOTAR (pyöreä, lihava). Tynnyrit tyhjiksi kannan, Tuojat täysiksi tapitan. Kantajat! Esikävijät!

Haarikat kulkevat kädestä käteen pöydissä.

LOUHI (Turjolle). Sinä huomasit hyvästi — Tääll' on liiaksi valoa: Sammon ja sananvaloa. —

TERHI. Laulakaamme, siskot nuoret, Morsiamen poismenosta! Itkekäämme, vaikk' ilosta!

IMPIPARVI (laulaen Väinön säestäessä). Morsian, suruja soita, Murmata muretta, sisko, Kun luovut kevätkukista, Jätät marjamättähäsi, Kisakenttäsi keveät — Muun jätät, otahan muisto, Kevät istuta sydämehesi!

Paimensoitto uusii viime säkeen.

ILVO. Kiitos siskojen sulosta! Otan muistoja mukana, Toki toivoja enempi: Kirkastan Kalevan yötkin Toivontähtien tulilla.

POIKIEN PARVI (laulaen Väinön säestäessä). Sinä kuin silkkiperho pyörit Muinen meidän kämmenillä Kautta karkelon iloisen. Nyt menetkö, nyt jätätkö? Mitä jättänet jäänehille, Sydämille Pohjan poikaparven?

Paimensoitto uusii lopun.

ILVO. Jätin muiston kaunihista, Perhosista, kukkasista, Itse etsikää omanne. Teidän kämmenitse karkeloin — Kohti sulhoni sydäntä; Nyt pesää uneksin uutta — Eikö totta, mun omani?

ILMARI. Sen sulle rakensi seppo Kuusen kukkalatvan alle Yöpesäksi, työpesäksi, Toivon kukkien kodiksi, Laululintujen taloksi, Suomen linnaksi lujaksi, Jossa kuulut kukkuavat Takatalvenkin uhalla.

VANHAIN PARVI (laulaa Väinön säestäessä). Mikä on outoa, etäistä, Sinne nuorison ikävä, Sieltä siintävän näkevät Kultalinnan lintuinensa, Kunne saapuvat, tavaavat Kaarnalinnan, kaarnelinnun Katumusten, kaihon kartanolla.

Paimensoitto uusii lopun.

ILMARI. Etehen elävän mieli. Nuorten katse korkealle.

ILVO (intomielin). Sinä, kuin väkevä lintu, Mun kohotat korkealle Reunalle punaisen pilven. Aamutyynessä valossa Sinä mulle maata näytät, Sen vesiä, sen saloja, Joissa miljonat pesivät Toivossa tulevan onnen — Minä yksin onnellisin!

LOUHI. Voi mun tyttöni typerä! Menetit olevan onnen, Luotit kulkijan kuvihin — Tyyni toi, hävitti tuuli. — Vaihdat valmihin osasi Kaivattuhun kannikkahan: Pirtin vanhan ja valitun, Kurkihirren kuuluisimman, Jossa kukkusit kevättä, Jossa söit sulinta mettä, Vaihdat outohon tupahan, Jonka on orret oppimatta, Niskahirret notkumatta. Toisin siellä seinät soivat, Toisin ukset ulvahtavat, Toisin kaikuvat katotkin. Etkä siellä tuulta tunne, Mikä on mistäkin puhuva, Kaatava koko tupasi. — Tänne jäi kevät-ilosi. Siellä — saannetko suvea.

ILVO. Ihaellen entisyyttä, Kulkien takanasilmin, Aina vanhat vaikeroivat Ajan uuden ankaruutta, Nuorten toimia, tekoja. — Nuorten silmät on edessä: Sieltä toivoja tähystän, Sieltä etsin onneani Luottamuksella lujalla. Uskon lempeä — omistan Tulta tässäkin povessa. Uskon kultaista kotia Muuallakin maailmassa Kuin isoni orren alla: Suur' on Suomi ja tilava. — Hyvä oli lapsella kotona, Taaton vanhassa tuvassa, Emo kun hyvin opetti, Taatto turvasi taloa. Mutta kun poveni paisui, Niin käsikin kättä etsi, Sydän kaipasi sydäntä, Niin tapasin uuden onnen. Kodin korkean, komean. Äiti, anna mun iloita Onnesta oman kotini.

LOUHI. Itse onnesi valitsit, Kiitä, moiti itseäsi!

KAASO. Hyvä oli immellä kotona Emon askarten apuna: Söi nälässä, joi janossa, Itse otti minkä mieli, Teki työtä kuin huviksi; Kun menestyi, taatto kiitti, Emo otsalle silitti. Kun tuli tukala hetki, Kylä kiiruhti avuksi, Nuoret, vanhatkin vakavat Sulle kukkia kokosi. Kun väsytti, kun nukutti, Unta onnesta uneksit. Kun heräsit, näit helyjä, Ystävien antamia, Linnut luoksesi tulivat Suomen suurilta saloilta. Päivän tuulien humussa Kuulit lännestä, idästä, Pohjan ja etelän mailta Ajan suuria sanoja. Kaikki kaunista lupasi Sulle, suurkesää suloista. Mutta illan kuuvalossa Sinä tähtiä tähystit, Sieltä silmiä tapasit, Tulta kauas tuikkavia — Kaipasit jotakin silloin. Astuit pirttihin pihalta, Kotivalkean tapasit, Joka lämmintä lähetti Ympärillä istuville — Taas sinä ikävän tunsit: Omaa kaihosit kotia. Siksi hylkäsit emosi Kehtolaulujen katoksen, Putosit, omena, puusta Syöjän suurimman käsihin.

ILMARI. Kylliksi sanakylyä! Parahassa viejän mieli, Kun on viejäkin parahin!

ILVO. Kiitän taattoni, emoni, Ylistän kotiväkeni. Koti kasvatti hyvästi: Tässä tummassa tuvassa, Näillä Pohjan pientarilla Ei ole lasta hemmoteltu: Kehtoani keikutellen Myrsky virsiä veteli. Omin neuvoin kun yritin Kätkyeltäni kävellä, Lankesinpa lautsan luona. "Autahan, emoni!" huusin. Emo lausahti hymyten: "Itse langeta osasit, Myös itse osannet nousta." Minä koitin ja kohosin. — Kun kävin katajamäillä, Huusin: "Piikit pistelevät!" Emo lausui ja ivasi: "Sinä pistele takaisin!" — Kun jokinoroa juoksin, Kosken porrasta kapusin, Pyysin: "Äitini, taluta!" Siihen äiti: "Kun et kestä Porraspuulla, niin putoa!" — Minä en kiusoinkaan pudonnut. Nähdäkseni naapuria Minä kiipesin mäelle, Juoksin jalkani verille. Itkin käärettä kotona. Äiti vastata sukaisi: "Kipu ei kiljuen parane, Peitä haava peukalolla, Kääri kämmenin kipusi!" — Naapurihin juoksin — sieltä Vastahan vihainen rakki! Se puraisi polveani. Äiti mulle ärhenteli: "Miksi et takaisin purrut?" — Niin suku minulle yrmi, Minä ponnistin uhalla.

PELLERVO (syrjässä). Morsianta kuulit, Immo?

IMMO. Tyhjä ei tytöllä kieli.

PELLERVO. Äkäpussi äidillensä, Karvas marja miehellensä.

KAASO. Eikö yhtä ystävätä?

ILVO. Oksat päätäni silitti, Kukat kutsui siskoksensa, Marjat mulle suuta suikki, Lintu lauloi: "Lemmin, lemmin." "Käy syliini!" kuiski laine. Mut minä elämän tunsin Suonissani soutelevan. Kasvoin kaikkien uhalla, Nostin siipeni levälle, Nousin kuin norosta sorsa, Lensin kauas, korkealle Pilven kukkapientarelle, Jonne suurten silmät säihkyi Aamuauringon valossa. Kun mun näitte nousevani, Tulevan tytöstä immen, Jota tähdet tirkisteli, Kuu ja päiväkin kyseli, Etsivät isosukuiset, Silloin kuulin kaikkialta: "Kultaseni, lintuseni, Silmäni, sydänkeräni! Mitä vaadit, valvattini? Kukkiako, kultiako?" — Mua kannoitte käsillä, Valjastitte vaunujanne, Veitte venhematkoillenne. Emo armasna syleili, Kylä kutsui kunniaksi, Maineheksi maaväkemme. — Toiset pyysi pyykillensä Taikka leivän leipojaksi. — Minä seurasin sydäntä: Langoista elämän laajan Kultakangasta kutelin, Kunne seppo suurtekijä Mun sytytti, syttyi itse, Minut kietaisi mukaansa, Mun koristi kunnialla, Nosti näihin hääpitoihin, Suosituksi kaiken Suomen.

LOUHI (uhkaavasti). Kasvoit korvani tasalle, Nytkö halveksit minua? Minä sun maailmalle kannoin, Voin sun maasta pois manata!

ILVO. Itseäsi jos teloitat.

TURJO. Kuin minä musersin muinen Lapin laajassa sodassa Heimot tunturin tyveltä. — Mutta tyttö on omasi.

LOUHI. Joka ei tahdo mun tahtoani, Ei ole minun omani.

ILMARI. Tässä on minulla valta, Oikeuden ja sydämen — Valvokaa, Kalevan miehet!

ILVO. Tässä on tahto myös minulla.

PELLERVO. Tässä on oikeus sepolla. Muut kalevalaiset samoin.

LOUHI (rajummin). Kansa! Kahleihin sitele Tyttö sulhonsa sivulta, Vuorehen vihaiset kynnet kytke!

Humalainen pohjanväki hyökkää Ilvoon, mutta kalevalaiset karkoittavat ne.

TERHI (polvistuen Louhen eteen). Emo, armahda sisarta! Minä palvelen sinua, Lohdutan, rypyt silitän —!

RUTJO (samoin polvistuen). Säästä — näätkö, kuinka kaunis!

LOUHI. Mutta sen rumempi mieli. — Vartijat! Vapisematta Kiinni tyttöni epatto!

Vartijat yrittävät uudelleen, mutta horjahtavat humalaisina, asettuen jälleen seinille.

ILVO. Näetkö, emo? — väkesi Oma on kahle kantapäissä.

LOUHI (raivossa). Teurastanko teidät kaikki, Raavaskarjan! Luon susista Suuren, voimakkaamman vallan! — Joivat ne isätkin ennen, Tuhlanneet ei tarmoansa.

VÄINÖ. Kuka nostaisi kätensä, Kahlehtisi kauneutta, Sortaisi suloa naisen, Hänet laulaisin lahoksi puuksi, Rutimon ruman väeksi.

KALEVALAISET. Rutimon ruman väeksi!

LOUHI (Ilvolle). Syytätkö synnyttäjääsi, Kun en lastani pilannut, Hemmotellut, heikontanut?

ILVO. Syytä en — totuutta lausun; Sun kuvasi kuin omani Näytän. Kiitos on tekosi Kypsynyt hedelmä tässä.

LOUHI. Missä on väkevä virta, Vainioita vallitseva, Jok' ei louhien lomitse, Läpi kallion kolojen Kerran kierinyt olisi?

ILVO. Kun lienen väkevä virta, Niin itse urani etsin.

VÄINÖ. Kuka on niin valinnut tiensä, Ettei hänt' elämä temmo Vasemmalle, oikealle? Lähdet korskuen kotoa, Valtajuovan kun valitsit itse, ¦ Sittemmin sata jokea, Sata vuorta vaativaista Sua mutkissa monissa Notkistavat, nöyrryttävät. Kulkisitpa kunnialla, Jollet rikkoisi venettä, Jos sydämensilmissäsi Aina säilyisi pyhänä Kansan onni kuin omasi.

KANSA. Kansan onni kuin omasi!

VÄINÖ. Kiitos, kunnia talolle, Jok' on kylmässä kylässä Kasvatellut kauneutta, Valvonut valitun immen Luonnon suuresta sylistä, Yösumuista, myrskysäistä Kevätpäivän hääpovelle, Sulhonsa syleiltäväksi. — Kiitos, impi, kun kohosit Kuun sivulle, päivän maille, Kukkapilven penkerelle, Josta loistit loitommalle, Josta innostit uroita Suurtekoihin maan hyväksi, Hurmasit unisen kansan! — Suurin kiitos suuren sulhon, Joka ahjonsa tulessa, Rakkaudella rajulla Suomen yhtehen sulatti: Samponsa satahyväisen Taikatenholla pyhällä Pohjan ja Kalevan liitti Kanteleeksi kaikuvaksi, Joka nyt valossa soipi Ehjänä elämän kieltä.

KAVE (hätäisenä ja aaveisesti, kansan pelokkaasti kuunnellessa). Pakene, Kalevan kansa! — Korvesta kuminan kuulen: — Ratsun lentävän selässä Näen suuren miekkamiehen, Silmät kuin sysi tulinen, Koston kintahat käsissä — Noidannuolia satoja Miehen miekasta välähti. — On likellä! on likellä! — Sampo suistui! — maa pimeni! — Mihin, oi, hävisit, sampo? — Miekka välkkyi — pää putosi — Hääsalissa verta hyrski. — Itke, Pohjolan emäntä! — Suru on suuri, musta kissa, Joka raatelee sydäntä.

LOUHI (Paturille). Pois taluta houru eukko!

Paturi viepi eukon ulos.

TURJO (itsekseen koristen). Koston kintahat käsissä.

ILMARI (kiirehtien). Kiitos, laulaja ikuinen, Laulustasi, soitostasi! — Hyvästi, anoppi, appi! Kiitos Pohjolan pidoista. — Jätä, kultani, hyvästi! Jo on varsa valjahissa, Vartovat sepon kotona.

Morsian itkien ja syleillen jättelee vanhempiaan, siskoaan ja veljeään y.m. kansaa hyvästi. Koko hääväki nousee pöydästä lähtöön. Äkkiä torvien soittoa ja kansan huutoa ulkona.

KAVE (palaten). Kuin vihuri tunturilta Tai mereltä raivomyrsky, Kauko on tulossa sieltä Jousijoukkonsa keralla.

LOUHI. Hourupää! Näetkö pilven Lennon vai soturit maassa?

KAVE. Jousijoukon näin, edellä urho, Salski kuin salolla pitkä piiro.

VÄINÖ. Sinä loukkasit urosta, Louhi, Jätit häihin kutsumatta. Kauko ei sitä unohda.

LOUHI (hätäisesti). Vartijat oville! — Roistot, Horjutteko? — Tee, Paturi, Taikajuoma tainnuttava, Jolla juotat Lemminkäisen! — Paturi valmistaa juomaa. Ilmari, otahan johto!

ILMARI. Täällä? Vasten veljeäni?

LOUHI. Ei veli — vihollisesi!

Oven takana vasemmalla jatkuvaa huutoa ja kolketta.

ILMARI. Väinö johtomies on meillä.

VÄINÖ. Johtakaa, runottareni, Laulajaa Kalevalahan! Sinne riennän. Muut jälissä! Kauko vastatkoon tekonsa; Mies on veljemme. — Hyvästi!

LOUHI (asettuen Väinöä vastaan). Talon rosvolle jätätkö? Minä en morsianta päästä — Pohjolan väki avuksi!

Horjuvaa pohjanväkeä asettuu nuorta paria vastaan.

VÄINÖ. Täss' on voimaton väkesi. Sepon on sylissä saalis.

Pohjanväen ja kalevalaisten välillä taistelua. Oven takaa jyryä ja huutoja: "Kuokkavieraita sisälle!"

ILVO. Seppo, Pohjola pelasta!

ILMARI. Minä Pohjolan pelastan, Kun pelastan Pohjan helmen.

ILVO. Mutta sampo?

ILMARI. On omamme, Kun olet sinä omani. Sitä Kauko ei tuhoa.

ILVO. Mun kevääni, mun kotini!

ILMARI. Sun kevääsi on povesi, Sun kotisi mun kotini. — Petovaltias, hyvästi!

Tempaa Ilvon kainaloonsa.

ILVO (lähtiessään). Hyvästi, ihana aika!

Kalevalaiset hyökkäävät, nuorta paria seuraten, ulos oikealle. Turjo neuvotonna.

LOUHI. Seppokin jänisti! — raukka! — Turjo! torkut neuvotonna! Raukeaa talo jalokin, Kun on kunnoton isäntä. — Turjo pöydän ääressä körähtelee. Rutjo, mun sukuni turva, Väki vartijoiks' aseta! — Minä samponi pelastan Ennen rosvon ryntäystä.

RUTJO. Teen kuin käsket. — Tänne miehet!

Asettuvat aseissa oville.

LOUHI (loitsii). Tule sampo, kun sun kutsun, Käskiessäni katoa! Sampo näkyy. Paisukaatte, vuoren posket, Aukene, avara linna, Ota aittahasi aarre, Pohjan vallan vankka turva, Jottei ehtisi Kaleva — Vuori, niele samposoihtu!

Sampo suistuu vuoreen; pimeätä. Samalla LEMMINKÄINEN kumppalineen ryntää pirttiin, kaataen vartijoita, jotka pakenevat. Louhi jatkaa:

Sortukoon seponkin onni Orjan onnen arvoiseksi! Tytär Pohjan ei ikinä Synnytä sepon suvulle, Jatka ei Kalevan juurta. Taito, kuole ja katoa, Louhen sampo aina kestä!

LEMMINKÄINEN. Kiroan sinun kirosi, Louhi! — Missä Suomen sampo? Tänne laita!

LOUHI. Siellä! — näitkö? Ei se kättäsi hivele. Luja on lukko kalliossa. — Meille, yksin meille sampo!

ÄÄNET (pimeässä). Meille, yksin meille sampo.

LEMMINKÄINEN (karjaisee). Sampo Suomelle, katalat!

Lemminkäisen kumppalit samoin.

LOUHI (nauraa kamalasti). Hah, hah, hah, hah, hah, hah, hah, hah! — Kysy sampoa sepolta, Kiistelkää, kalevalaiset, Minä korjasin osani.

PATURI (hiipii arasti esille tarjoten Lemminkäiselle olutta). Juothan hääolutta, Kauko?

LEMMINKÄINEN. Pois, katala, kaljoinesi! Ota en orjalta olutta.

Paturi pakenee.

KAVE (haaveisesti). Minä tieltä taas palasin. Näin salolla sammon pyrstön: Kuin revontulien roihu Taikka airut aamuruskon — Sitten sen pimitti pilvivuori.

TURJO (joka Lemminkäisen tultua on piiloutunut, nousee äkkiä miekka tanassa näkyville). Kiitos, yö, pimeästäsi! Pelko rohkaisee minua!

LEMMINKÄINEN (tovereineen pohjanväen kanssa taistellen). Siinäkö isäntä uljas! Taistele, pimeän urho! — Sorru! Turjo kaatuu. Pohjola hyvästi! Veikot! sampoa ajamme!

Hyökkäävät ulos, pohjanväen paetessa edellä.

LOUHI. Kauko kaatakaa, jumalat! — Kaikki ihmiset ajavat Sampoa, sampoa, sampoa — Yksin on minulla sampo!

Esirippu laskee.

KOLMAS NÄYTÖS.

HÄÄT.

Ilmarin uusi, valoisa pirtti; ovi perällä ja molemmilla sivuilla. Seinät katetut monenlaisilla kankailla ja sepän takeilla. Siellä täällä riippuu petoeläinten nahkoja ja työaseita. Hääpöydät valmiina. Perällä tanssitaan "Kalevalan tanssia". Etualalla keskustelua.

LOKKA. Eikö jo kellojen helinä Kaikunut kylien kautta? Eikö kuulunut kumina Soiton ja iloisen laulun?

ESIRATSASTAJA. Minä hääväen edellä Ratsastin — pikemmin lensin. — Näin kylissä loimuavan Tiepuolissa tervasroihut. Hääparille kansa huusi: "Onnea sepon suvulle!" Väinö joikui, kangas kaikui, Parvi Pellervon säesti. Milloin laulajat väsähti, Silloin torvet, sarvet soivat, Helskyivät hevosten kellot, Metsänlaulajat liversi.

LOKKA. Kiitos, mies hyväsanainen! Tytöt, ruokkikaa urosta! — Nyt nuoret iloita voivat. Lasten onni on emonkin.

ANJA (levitellen kirjovaippaa). Tämänkö, emo, asetan Nuorikkojen noustavaksi Korjasta kotipihalle?

LOKKA. Niin aseta, Anjaseni. Sehän on vaippa sun tekosi. Käsin lämpimin taluta Yli kynnyksen kälysi.

ANJA. Riennän jo pihalle — siellä Seinävieret, aitovieret, Kaikk' on täynnä vartojoita — Joutuisivat! joutuisivat!

LOKKA. Jopa saapuivat kapiot, Morsiamen myötäjäiset.

ANJA. Tuli kuorma, saapui toinen. Minä katsoin kummakseni: Kallista, kaunista, Paitoja ja palttinoita, Viidet, kuudet villavaipat, Seitsemät sinihamoset, Liinaviitat, sarkaviitat, Turkit, vyöt, sukat, sitehet, Kintahat ja kirjokengät, Metsänriistoja monia, Sitten suuri karjalauma — Kuka ne lukisi kaikki!

LOKKA. Mutt' ei sampoa näkynyt?

ANJA. Ei — sitä ei näkynyt siellä. Oi, emo, mitä on sampo? Eikö vain satua onnen, Joka syttyi sammuvaksi, Iltaruskoihin hajoten?

LOKKA. Satua koko elämä. Ensin syttä syttynyttä, Sitten säihkyvä säkene, Kunnes sen tukehti tuhka.

ANJA. Jos sen seppo on takonut, Miks'ei tuo sitä kotia? Pohjan impi on enempi: Hänet seppo tuo kotia.

LOKKA. Myöskin sammon.

ANJA. Mahdollista. Perästä paras: härätkin Joukon jatkona tulivat. Kellojen helinää ja sekasoittoa kuuluu. Jo tulevat! jo tulevat!

Menee ulos.

LOKKA. Piikaseni! Poikaseni! Kertykää talon pihalle. Juhlajoukon saapuessa Riisukaa väen hevoset, Päällysviitat vierahilta; Sintsihin sijoittukaatte. Nuorisoa menee. Jo tulevat! Jo tulevat!

Ensimäisinä astuvat sisään runottaret: PÄIVÄTÄR ja hajahapsi KANTELETAR, sitte KASTEHELMETÄR, SADEHELMETÄR, MERENHELMETÄR ja KYYNELHELMETÄR.

LOKKA. Terve, Suomen laulun immet! Täällä hallitkaa taloa. Teillä on tila ylinnä Asunnossa, aatoksissa. Valitkaa valoisin paikka.

Viepi runottaret kunniapaikalle päivänpaisteen alle.

PÄIVÄTÄR. Sepon kättä, Väinön kieltä Valvomme ja vartijoimme, Suomme soitolle suloa, Maassa laulunmahdin luomme.

LOKKA. Kiitos, korkea runotar! — VÄINÖ laulu- ja soittoparven kera saapuu. Terve, Väinö, terve laulu! Terve tenho Suomen soiton! Täällä täyttäkää sydämet!

Viittaa heidät runotarten suojaan.

VÄINÖ. Kalevatar, kaunis vaimo, Terve sulle, Suomen äiti, Luoja lastemme sydänten!

ILVO KAASON ja ANJAN välissä, ILMARI IMMON ja PELLERVON välissä ynnä hääväki saapuu leviten soiton kaikuessa pirttiin.

ILVO (silmäten kattoon). Katto, kaiuta iloja, Koskettaen kädellään takkaa. Liesi, lämmintä jakele Orren alle astujalle!

LOKKA (syleillen Ilvoa, sitte Ilmaria). Terve lapseni, omani, Terve kauan kaivattuni! Terve kuu ja terve tähdet, Terve nuori naimakansa! Talo teille, te talolle.

VÄINÖ (Kantelettaren soittaessa). Terve, suur' Kalevalamme! Kaiu täällä, Suomen kannel, Sepon taitavan talossa, Honkapuisessa tuvassa, Päivän suuren silmän alla! Järkytä sydämet Suomen, Valtavihin voimatöihin nosta! Hääväki uusii viime säkeen. Kaiu tuulta, myrskysäitä, Soi kevättä, Pohjan häitä, Soita virttä voitollista Sään pahankin parkuessa, Kestä kierot ja kavalat Vapaudessa, rakkaudessa, Elä orjaksi alennu, kannel. Hääväki uusii viime säkeen. Jos pimeä peikkolintu Käypi kansahan käsiksi, Kannel, soi vihurivirttä Liekkimerten leimutessa Taivahan tuvista maahan, Valo vainosta pelasta, Kansa Kalman suun ovelta suista!

Hääväki uusii viime säkeen.

ANJA (päin Ilvoon). Tässä kaivattu Kalevan, Kuin sinisen päivän silmä, Kansan pään yli palava, Miero vuotti uutta kuuta, Kevätmetsä kukkapuuta; Minä vuotin veikkoani, Vuotin veikon morsianta. — Olen ylpeä sinusta: Minäpä sepon opastin Sun sulosi löytäjäksi.

ILVO. Sisko kultani — natoni! Tunnenpa hyvän nimesi.

Syleilee Anjaa. — Pari viedään Väinön viereen kunniapaikalle.

ENSIMÄINEN EUKKO. Voi sun herja kuin on sorja, Kuin mansikka auringossa! Ei ne suotta Suomen sulhot Sit' ole kilvaten kosinna.

TOINEN EUKKO. Mitä lie mielessä sepolla, Varsin on vakava, vaalas Kuin lumella palttina — Aavistaisiko sotia.

ENSIMÄINEN EUKKO. Katehiksi kaunis vaimo, Tuo suruja, tuo sotia.

KALEVALAN LAULUPARVI. Morsian, keväisen aamun koitto, Kastehelmessä rävähti maahan Pulskan puolison povelle — Kotikuusen päivänä paista! Naiset uusivat viime säkeen. Sulhanen, salon komea kuusi, Joka suojelet kotia Suomen, Maja myrskyssä pelasta, Valon valtakäskyjä täytä!

Toisaalta kuuluu: "Maja myrskyssä pelasta!" toisaalta: "Valon valtakäskyjä täytä!"

LOKKA. Terve, kaksi kaunistani, Kuin silmäteriä kaksi, Yhtä kallihit molemmat! — Minjäni, sinut kohotan Oman korvani tasalle. Kaunista tätä kotia Kuin suvi ketoa! Täällä Hoitele elämän taimet Hellin, lämpösin kätösin. Voita suuria sulolla Pienempien puoltajoiksi. Kehen kosket, koitukohon, Kehen katsot, kasvakohon. Se, jolle sydämes suostui, Siihen kansa suostukohon. Kodin valtikka valitse!

Viepi Ilvon pöytään.

ILVO. Lempeä kesäinen päivä, Viel' anoppi lempeämpi. — Mitä on minulla täällä? Näm' on vierasta väkeä. — Ilmarille. Kaunisko? — Olenko kaunis? Tääll' on kaunista kosolta. Mutta Pohjolan terästä, Sit'ei — min olen terästä, Kauniskiiltoista terästä. — Ilmari, sin' olet seppo — Minä sun terästän vielä.

ILMARI. Työssä tarvitsen terästä.

LOKKA. Poikani, sydänalani, Jonka maine maita kiersi, Sinut verron veljekseni — Hallitse tätä taloa Niinkuin taito työntekoa, Lempeästi ja lujasti, Päin hyvinne, päin jaloinne, Kohti totta korkeata, Kohti kirkasta sineä, Työ kohota, kansa nosta! — Lento kurkea kohotti — Talon valtikka valitse.

ILMARI (kaulaten Lokkaa ja Ilvoa). Kiitos, mun sulo emoni, Aina armas neuvojani! — Kuin vapaa aviolempi Immen ja sepon siteli, — Tässä renkahat näette — Niinpä Pohjan ja Kalevan Vapaus siteitä etsi Toimiensa ohjaksiksi, Liittyäksensä lujaksi Vartijaksi yhteis-onnen. Sillä heimojen vapaus, Irtokiimainen, sokea, Ilman järkijärjestystä, Oli kuin salattu surma Joka miehen pään menoksi. — Nyt, sovinnon vallitessa, Maassa on kotivapaus, Rauhan turva, työn menestys, Kaikk' on yhtenä väkenä, Kuin kotona suuri perhe Lieden lämpimän varana. Yksi on Kalevan kansa!

HÄÄKANSA. Yksi on Kalevan kansa!

ILVO. Sinä et muista Lemminkäistä, Et emoni vaatimusta?

ILMARI. Tuulen pyörre tyyntyväinen, Ei enempi!

ILVO. Eikö myrsky? — Minä aavistan pahinta: Tuhon valtavan tuloa.

LOKKA. Istukaa, isot ja pienet, Heimot Pohjan ja Kalevan! Aika istuen lyhempi.

Hääväki istuu.

VÄINÖ. Kalevatar, kansan äiti! Hyvin hoitelit kotia Kärsimyksissä kovissa, Kun sota savuna suitsi, Halla peltoja palelsi, Runotarten kukka kuihtui Kansan kalpean povessa, Kyynel hyytyi poskipäille Lauluksi herahtamatta — Sinä lämmitit kotia, Toivon säilytit suvesta, Uskon uudesta ajasta, Laulusta, vapaudesta; Sinä seppohon sytytit Tulen ahjohon sydämen, Jonk' on taikavoimin taito Maahan taivasta takonut, Suomen ihmesammon luonut: Kiitos, suur-emo, sinulle! — — Annahan mun silmäellä Tätä toivojen taloa! Iso on pirtti Ilmarilla. Syvä on allani perustus, — Syvemmältä syitä etsin Kaiken maailman menoihin. — Seinät kuin valantavaski Kiipeävät korkealle, Niinkuin rannikko elämän Mellastavasta merestä. Siin' on turva taitomiesten Temmellyksille, teoille. — Tuolla katto korkealla, Kaunis kuin kuparikello, Itse Ilmarin takoma Kotitaivahan kuvaksi, Suuren Suomen päälaelle. Korkealle se kohosi — — Katon alta kansan mieli Kohoa korkeammallekin, Puhki kattojen kamahda Luonnon tuorehen tupihin, Elämän asuntomaille! Siellä siipesi levitä Hersyvillä hettehillä, Ime vehmasta mehua, Tuo se tänne, täällä tuoksu Tervettä elämän totta. Sillä kaunista kotia, Innostuta ihmispolvet, Ei huviksi herkän hetken, Vaanpa tenhoa tekoihin kansa!

HÄÄKANSA (jyryisellä innolla). Tenhoa tekoihin kansa!

VÄINÖ (jatkaen ennustavasti). Minä näen nousevan sukuja Into-Ilmarin povelta, Luonnon äänten etsimiä Tenhottuja työjaloja, Jotka kansan taivaskaihon Hehkuvaksi hengittävät, Huokuvat kevätvaloa Yli maan, ylitse kansan, Suuren Suomen niemen luovat Taitomiesten temppeliksi, Jonka korkea kupoli Vapautta ja valoa Vartioipi, Rauhantöitä, rakkautta Seinät soipi.

HÄÄKANSA. Vapautta ja valoa! Rauhantöitä, rakkautta!

ILMARI. Miekka vaikene mykäksi, Ihmistyöt, tekojen kentät Oikeuksista puhuvat, Kansa töistänsä kohovi. Sun sanasi, viisas Väinö, Kansan toivot, kaipaukset Voipi loitsia tosiksi.

ILVO. Sinä tao miekkoja, seppo! Naisten kultakangastansa Anna helskyttää kotona! Sota on miesi, rauha nainen. Tai tahdot minusta miehen?

ILMARI. Sulle on elämä rukki. Sen emosi sulle antoi. Miehen on elämä aura, Väärin miekaksi taottu.

ILVO. Miekan jos hävität — voitpa Hävittää oman kotisi. Elät rosvojen seassa, Mielivallan miekan alla, Herkkuruokana halujen. Jollet pysty puoltajaksi, Saat aleta suupalaksi.

ILMARI. Siksi on rakettu rauha. Rauhan lahjoja ja'amme — Sinä lahjoista ihanin!

ILVO (kuin yksin). Rauha jäi terälle miekan. —

IMMO (ynnä toinen mies kantaa esille suurta kirstua). Tässä lahjalippahasi, Millä miel'hyväsi näytät — Käske, palvelen sinua!

ILVO. Ensi lahja laulajalle: Helmivyö sun helmistäsi!

Ojentaa Väinölle helmivyön.

VÄINÖ. Vyö olet itsekin: ihana Sitoja sovintoliiton!

ILVO. Lauluparvelle Kalevan Jakelen hopeavöitä! — Hopealta laulut soivat.

Immo värttinän varrella jakaa ensin Pellervolle, sitte muille laulajille.

PELLERVO. Kiitos vöistä kirkkahista! Kirkasta Kalevan päivä, — Laulu lentäisi vapaana!

ILVO. Sukkanauhat soittajille, Ruusuiset kuin aamukaiku! —

Immo jakaa sukkanauhoja.

SOITTAJA (joukosta). Ruusuiksi elämä sulle!

ILVO. Sulle ompelin, anoppi, Sinipohjaisen hamosen, Tähtitäplin kirjaellun, Sekä vahvan villaviitan — Lämmintä sinulle soisin.

Antaa anopilleen.

LOKKA. Kiitos, lapsi, lämmöstäsi! Koti lämpöinen sinulle, Syksyllä satoa paljon, Toivontähtiä suruissa!

ILVO. Helmiheinäni, natoni, Jonk' on liike toimintoa, Jonk' on toiminta tekoja! Ilmarin sisar ja silmä, Sepon sukkela kätönen, Onnentaikojen tekijä, Muille, mut ei itsellensä, Meren rannalla pesijä, Joka toivoja tähysti; Sinä vaatetat väkeä Kuin pukee kevät ketoja — Sinä neuvo nuorikkoa, Opasta talon tavoille, Sano askaret, asiat Äyskimättä, ystävyksin, Niinkuin sisko siskollensa Hyväntahtoisin sydämin — Sulle suuresta merestä Helmet kaulalle punelin — Kanna kaulasi jalosti!

Antaa Anjalle helmet.

ANJA. Kiitos, kultainen kälyni! Kansan helmenä heloita! — Kun opit, niin opastan Sun tutuille työteloille, Neuvon töihin ja tapoihin. Yhtä sulle en opeta: Tietä toisehen talohon.

ILVO. Kauneuden kaitsijani, Kaasoni, sinulle tässä Esiliina onneksesi! Sen olet kirjannut kukilla Kotiniityn niemen päästä — Hyvin hoitelit suloni!

KAASO. Vielä kauemmin suloa Säilytä sydämessäsi! — Se parahin kukkaniitty.

ILVO (Immolle). Juohtomiehille jakele, Vakaville vanhuksille! — Tuossa itselles osasi! — Naittajille, nuorisolle, Lahjo kaikki naimakansa — Kilvan ottakaa osanne! —

Immo heittelee lahjarihkamaa hääväkeen, joka kokoilee mikä mitäkin jokainen morsianta kiitellen.

ILVO (Ilmarille). Näinkö ostan ystäväni, Näinkö valtani rakennan?

ILMARI. Näin näytät elämän lahjat Kaikki yhteistä olevan.

ILVO. Yhteistäkö sun älysi, Sepontaitosi?

ILMARI. Yritän Kaikki keinoni jaella Voitoiksi tuhatluvuille. Niin ja'amme lähdevettä, Joka pulppuaa pihalla Ympäri tuhanten juoda. Ethän tiedä, kons' on silmä Täältä kuiva, tuolta täysi, Tätä on sulla, toista muilla. Tarpehemme, toivehemme Toisihinsa kietouvat Kuin oksat tiheikössä Taikka juuret maan sisässä; Niin luovat väkevän metsän, Jok' ei kaadu, ei läpäise, Vainustellessa petojen.

ILVO. Teillä on omat tapanne. Tuskin niitä tunnustaisin — Jollen lempisi sinua. — Orjako isännän verta?

ILMARI. Minä en orjia suvaitse. Kaikk' ovat vapaita täällä: Työ on arvoksi jokaisen.

ILVO. Onko korkea matala? Tai väkevä heikko, suurko pieni? Kulta rauta?

ILMARI. Vaihtelevat Arvot ja asemat maassa. Aika vierähtää välillä, Toista silmäsi näkevät; Monet heikot ja matalat, Joit' on vitsonut vihuri, Sitkistyvät, suurenevat, Yli vaaran vahvimpina, Hartevina hallitsevat — Käskevä, väkevä, korska Entisyys lahovi maassa.

LOKKA (taluttaen suurseppoa). Tässä entisyys — isosi.

SUURSEPPO. Terve teille, maan matoset, Kaivajat kanervamullan!

ILMARI. Terve sulle, suur-isoni! Jälkikansasta iloitse!

Syleilee suurseppoa.

SUURSEPPO. Tekö korskina taotte Maahan taivahan taloa? Minä sen takelin tuonne Korkealle päämme päälle, Missä maailmat menevät.

ILMARI. Ilmalinnasi ihanat Eivät ne ylety maahan. Siksi meillä on omamme — Varataivas on talomme.

SUURSEPPO. Tuulen on tupia teillä, Myrskylintujen pesiä, Taivahisten armon alla, Tiellä maallisten vihojen.

ILVO. Meille kaikki on elämä: Suru, rakkaus, vihakin — Niit' elä kateile meiltä. — Tässä vanhukselle vaippa Talven tullessa levätä.

Asettaa vaipan vanhuksen harteille.

SUURSEPPO. Soisin kyynelten lävitse Teille taivasta näkyvän, Yön pimeän kautta aamun. Minun on takomatyöni Ainakestävä, ikuinen. Poikani, sukuni seppo! Huuhdo virroista elämän Ainakelpoista, ikuista! Sitä tunnolla takele Suomen suurtalon tueksi, Vastapolvien varaksi. Sitä ei katehet kaada. Kohottaen kätensä. Kansa, suureksi sukeite!

ILMARI (Lokan kera vanhusta pois taluttaen). Sinä pilviä pitelet. Meidän juuret viel' on maassa. Maahan taivahan makua Etsivät elämän työmme. Ei kätemme ylty tuonne.

SUURSEPPO (yhä poistuen). Kaipaus, — kaipaus, — kaipaus!

VÄINÖ. Hän kohotti pilven reunan, Mut ei taivasta avannut. Moinen sallimuksen ääni Käypi myrskysään edellä.

Pelonalaista kohinaa hääväessä.

ILVO (aavistaen itsekseen). Pian on kosto kolkuttava Kotionnemme ovella.

ANJA (taluttaen pikku poikaa). Pääsi nosta! — tässä toivo! — Tapa vanha on Kalevalassa Tuoda nuorikon povelle Sulhasen suvusta nuorin, Jolle haastaisit halusi, Kuinka kansan kasvattaisit. — Tahto on emo tekojen. — Nostaa Ilvon polvelle pojan. Tässä poika polvellesi, Nosta nuoriso jaloksi!

ILVO. Mun on tahtoni haluja, Mieltekoja. — Kasva, kansa, Myrskylinnuksi merelle, Jota ei yletä kotka, Tullessa tulisen hetken; Joka ei masennu maahan Kohtalojen kolhinnasta. Itse käske kohtaloa. Sallimuksen sarvipäisen Riistä ohjakset käsistä. Kuole ennenkuin matelet! — Rautahan sinut puetan, Terästahdon sulle toisin! Elä sallimusta syytä, Syytä tahtoa omaasi! Kansan murinaa.

ANJA. Sinä aavistat sotia, Vaikk' olet rauhanmiehen vaimo.

Poistuu pojan kera.

PELLERVO. Noilla nurjilla puheilla Sinä päällemme kukistat Suurjumalten kolkon koston.

KAVE (salaperäisesti). Korvissani soi kohina, Suurten siipien suhina, Silmäni näkevät sankan Tuhopilven Pohjolassa.

Kansa pelon-alaisena.

POIKA PIKKARAINEN (palaten). Morsian! Minulle miekka! Tahdon suojella sinua.

ILVO. Sinä urhoksi sukeut. Kerran sun sisusi luopi Miekan kuntosi mukaisen. Ensin kasva ja karaistu!

POIKA PIKKARAINEN. Kyllä, morsian ihana. Sepon suuruiseksi kasvan.

IMMO. Kuulitko pojan pyrinnön? Ilmari ihanne Suomen, Rauhan-urho, ei soturi. —

ILVO. Emo luonnotar imetti Mulle maidossa terästä — Sitä Suomelle imetän, Kansan runkoa rakennan. Kasva, lapsi, korkealle, Mutta vankaksi ylene!

Immo nostaa poikaa ja kansa uusii viime säkeen.

VÄINÖ. Miekka on hätävaramme. Viisaus velisanainen Ensin tarjoaa kätensä. Hyvän tahdon taikakeino Usein pulmista pelasti. Vasta, kun peto vihainen, Kynnet, hampahat haralla, Syöpi syytöntä sukua, Miekalta kysymme mieltä Kansan kiusatun avuksi. Kerran kaikki heimot, henget, Joilla soi sydämenkieli, Kaiken antavat omansa Yhteisen pesän avuksi, Kuin kylän tulipalossa, Joka kättä kaivatessa, Joka henki tuo apunsa.

ILVO. Miekka on sydän sodassa Eikä moinen melto mieli! Seppo, miekkojen takoja, Sinä ota Kalevan ohjat! Loistavin kala meressä Uipi parvensa edellä, Taitomies edellä joukon.

ILMARI. Suurin kurki parven kärki, Väinön aattehet avarat Kuin avara tähtitaivas; Väinön innostus ihana, Kuin ukontulien läike — Ne Kalevan kansan johto. Työssä seppo käy esinnä, Laulaja sotarivissä.

VÄINÖ. Minä vain sytytän; kansa Kaukosankarin sivulla, Kuin palava myrskypilvi Valloittaa vapautensa — Kauko Suomen miekan kärki.

ILMARI. Kun sinä tyvestä työnnät Minne miekan on asia.

ILVO. Kauko? Lemminkäinen lieto? Hurja häitten häiritsijä, Sovun sortaja levoton, Joka Pohjolan häväisi — Hänkö Suomen miekan kärki? — Ennen mulle miekan suotte: Min' etsin etuja Pohjan Kuin Kalevan — mulle miekka! Minä johtoa tajuan, Minä korskan Lemminkäisen —

ILMARI (hillitsevästi). Kuohut, kultani, vihasta!

VÄINÖ. Kauko ei katohon jouda. Kaikki tarvitsee Kaleva, Verta lämmintä eniten, Nuorta mieltä liiatenkin.

Pyrähtää torvi. SANANTUOJA sisään.

SANANTUOJA. Siell' on Kauko Lemminpoika Joukkoinensa!

VÄINÖ. Käske tulla!

LEMMINKÄINEN (sotaveikkoineen). Kättä, veikot! Kättä, urhot! Onni Ilmarin pitoihin! Minä tulen Pohjolan periltä, Sammon mailta.

VÄINÖ. Uutta tuonet?

LEMMINKÄINEN. En vihoja teille kanna, Vaikka tuon sotasanoman. Sinne tyhjensin vihani, Täällä tarjoan käteni.

ILVO. Tarjoat veristä kättä — Sinä Pohjolan tuhosit!

ILMARI. Missä sampo?

KANSA. Missä sampo?

ILVO (kiihkeästi). Tapoit taattoni — tapoitko?

LEMMINKÄINEN. Ehkä arvata osasit.

ILVO (raivossa). Tänne kaulasi, katala! Kostan sulle Pohjan kohlut.

LEMMINKÄINEN. Kaunis kaulani halata Kuulun Pohjan kaunottaren! Sitäpä Ahti ansaitseisi. — Mut oletkin toisen vaimo.

LOKKA (Kaukolle). Etkö haastella häpeä!

ILMARI. Miksi et sopua haasta? Aina nuolia satelet.

LEMMINKÄINEN. Kalevalan kansan vuoksi Mua suututti, hävetti, Että seppo suurtekonsa Jätti Pohjolan hyväksi, Kotikansansa unohti Kuin orja osaton, maaton: — Minä sampoa yritin Korjata pidoista pohjan —

KANSA. Missä sampo?

ILVO. Ja emoni?

LEMMINKÄINEN. Mieles malta, Louhen lapsi, Niin et työtäni kiroa.

ILVO. Haasta, hurja!

KANSA. Kerro kaikki!

LEMMINKÄINEN. Sammon? — Louhi sen manasi Kuin tulisen kultalinnun, Alle vuoren vaskirinnan, Siit' yksin iloitaksensa, Tappiolla kansan onnen. — Silloin raivossa rajussa Minä Turjon päätä kohti — — Eikö totta, veikot?

SOTAVEIKOT. Totta.

LEMMINKÄINEN. Taisin syyttömän tuhota. —

ILVO (tuskaisesti). Taaton rosvosit minulta, Ainoan kotisydämen, Käden katkaisit sovulta.

LEMMINKÄINEN. Nyt pimeä yölepakko Siipiään lepattelevi Kansan päällä! maan ylitse — Kuulettehan yön kohinan, Vaikk' on päivä!

KAVE (arasti). Kuulen! Kuulen! Näenkin jo mustan linnun!

Kansa peloissaan.

ILMARI (synkästi). Sammon kansalta anasti.

LEMMINKÄINEN. Pelko pois, Kalevan kansa! Epätoivon me tapamme.

ILVO. Eikö Ilvoansa sääli, Eikö muistanut minua?

LEMMINKÄINEN. Muisti: — Louhi sun kirosi, Jotta et sepon suloksi Etkä kansalle Kalevan Lasta synnyttäis ikinä.

ILMARI. Tämäkö tuho lisäksi!

LOKKA. Poikani, sinun sukusi Kalevalasta ei katoa. Se on heimo hengestäsi, Läpi aikojen eläjä.

ILVO (katkerasti). Se oliko mun emoni!

LEMMINKÄINEN. Sana on Kalevan kulta. Jollet uskone sanaani, Et ole kalevalainen.

ILVO. Oi emoni, oi emoni! — Päättävästi. Uskon — tuossa mun käteni! Susi syö sikiöitänsä. — Teihin liityn, teitä puollan, Kuin käsi sydäntä, kilpi Päälakea, puollan teitä, Vaikka hiiltyisi vereni.

PELLERVO. Tätä aavistin, epäilin: Hyvä ei tule pahasta, Onnenliitto ei vihasta.

LEMMINKÄINEN. Sanonpa: hyvä pahasta, Lempi löylyn saanehesta, Vihasta velihopea, Rauha suuresta sodasta, Vaan ei ystävä ylevä Orjan armon antajasta. — Sotaliitto iskekäämme Vasten rosvoa vihaista! Tässä on urosta kolme, Koko kansa neljäntenä. Nelijalka on oritkin, Miksei liitto?

VÄINÖ. Ensin tutki Onko orhi kengitetty, Onko ruokittu, roteva, Tulta suusta suitsuaako, Onko päässä päiväntähti? Tuon näetkö — suista ratsu!

IMMO. Seppo Ilmari! Taoppa Uusi sampo Suomellesi!

KANSA (sepon ympärillä). Uusi sampo! Uusi sampo!

ILMARI. Eip' ole luotu tälle maalle Kahta kuuta, kahta aurinkoa, Kahta koskea Imatran. Tehty ei kahta Väinämöistä, Ei kyhätty kahta Pohjan neittä — Sampojako luoda voisin kaksi!

KAVE. Meitä ahdistaa pimeys — Louhi nahkasiipon siivin! Yölepakko näkyy ovella; pimennystä.

VÄINÖ. Pois pimeys laulakaamme! Loistakaa, runottaremme! Hääväki, Kalevan kansa, Laula valjakot valolle!

KANSA (intoisasti). Laulakaamme! Soittakaamme!

Seuraavata laulettaissa runottaret yhä enemmän kirkastuvat värivalossa Väinön ympärillä.

PELLERVO. Kerronpa valon tarinan teille. Laulaa Väinön säestäessä. Louhi, orjien emäntä, Valon kansalta varasti, Onnen kätki kuoppahansa, Sysipilvillä sokaisi päivän. Maa valitti, kansa itki: "Ukko, auta valkeus vapaaksi!"

Kansa uusii viime säkeen torvien säestäessä.

Ukko nousi pilven päälle, Siellä jyskytti, jyrisi, Pilvet puhkoi ja punasi, Ilmoihin salaman tulta iski, Louhen vallan mustan mursi: Päivä paistoi — Miss' on Suomen sampo?

Kansa samoin kuin edellä torvien säestäessä. Yölepakko häipyy: pirtti valkenee.

Vuoressa unisen Pohjan, Louhen kylmän kynnen alla, Siell' on sampo, sieltä etsi. Taivahan tulella rintas täytä, Orjavallan kahle katko, Miehen mieltä, miehen kättä käytä!

Kansa soiton säestäessä uusien laulaa kolme viime säettä. Koko hääsali loistaa lumovalossa.

ILVO. Anja, annahan kätesi! Hiiltä kannamme sepolle, Ahjon tulta auttelemme! — Luovu en sinusta, seppo.

ANJA. Jatkamme emoni työtä Kuin vuosi ajan pituutta.

ILMARI. Työtä, uskollista työtä. Jäsenemmekin alati Toisiansa palvelevat, Toinen toista ei hyleksi. Kansako tekisi toisin? Jokainen jokaista varten Työtä tehkämme tulessa!

VÄINÖ. Työtä väljässä valossa. Runottaret, laulun immet, Valvokaa valon etuja! Siitä puhkeaa vapaus Kuin kevät povelta päivän.

LEMMINKÄINEN. Vapaus, haluni taivas, Sulle soitan säilälläni, Sulle taistelen ja juonkin — Vapautta vartijoimme!

HÄÄKANSA. Vapautta vartijoimme!

ILVO. Vapaus, hääilomme lapsi, Jota Louhi ei kironnut. Vapaus, sylini sulho, Rakkauteni elämä, Jolla on sampoja satoja!

ILMARI (Ilvolle). Kaunis mun vapauteni! Pöydän päähän sun korotan. Näen samponi sinussa. — Mut onnenjanoinen kansa?

IMMO. Kansako! — sanonko, seppo? Mulla sampona on sahra, Jolla kaivan maankamaran, Suomen suurennan, sulostan.

PELLERVO. Siin' olemme yhtä mieltä: Kullakin oma on sampo.

LOKKA. Sampo on sydämissämme.

ILMARI. Kun se kestäisi, eläisi. — Väinö! — meitä nyt opasta!

VÄINÖ. Seppo lausui sammon löytöloitsun: "Jokainen jokaista varten Työtä tehkämme tulessa!" Mitä on onni armolahja, Vaivattamme valmistettu? — Irtokukka kulmillamme, Joka kuihtui ja karisi. Vasta, kun on kunkin meistä Sampo juurtunut povessa, Kun sen itse valloitamme Työllä, vaivalla, verellä — Silloin on se onnentammi, Ylösversova, vakava, Lemmenlehviä jakava, Eikä Louhi sit' anasta. — Joka joukko! Kaikki kansa! Heimot, lahkot! Lähtekäämme Käsitysten, veljetysten Sammon valloitussotahan!

Väinö, Ilmari ja Lemminkäinen latvistavat kätensä korkeuteen.

KANSA (kohottaen käsiään). Sammon valloitussotahan!

Esirippu laskee.