DANIEL HJORT.

MURHENÄYTELMÄ VIIDESSÄ NÄYTÖKSESSÄ JA NELJÄSSÄ KUVAELMASSA.

Kirjoittanut Josef Julius Wecksell.

Suomentanut P. C. [Paavo Cajander]

Suomalaisen kirjallisuuden Seuran palkitsema kirja-suomennos.

Ensimmäisen kerran julkaissut K. E. Holm 1877.

HENKILÖT:

KAARLO, Södermanlannin herttua, valtion hoitaja. ARVID STÅLARM, Sodanpäämies Suomessa. JUHANI FLEMING, Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin poika. OLAVI KLAUNPOIKA, Klaus Flemingin äpärä- ja otto-poika. EERIKKI EERIKINPOIKA SOROLAINEN, Turun piispa. JAAKKIMA SCHEEL, herttuan laivaston päällikkö. DANIEL HJORT. EBBA STENBOCK, Klaus Flemingin leski. SIGRID, Stålarmin tytär. KATRI. EERIKKI BRAHE. } LAURENTIUS PAULINUS. } Lähetyskunta Ruotsista. PIETARI, Wexiön piispa. } *Upseereja Turun linnassa*. *Sanansaattaja*. *Kaksi Turun porvaria*. *Yksi linnan sotamies*. *Kaksi sotamiestä Scheelin leirissä*. *Vanginvartija*.

Vieraita. Sotamiehiä. Turun kansaa.

(Tapaus tapahtuu v. 1599 Turun linnassa ja sen lähisyydessä).

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

(Turun linnan suuri sali. Vähän matkan päässä peräseinästä kummallakin puolella kaksi patsasta. Oikeanpuolisten patsaiden välissä riippuu Stålarm'in vaakunakilpi, lippujen ja miekkain keskellä, vasemmanpuolisten välissä on Flemingin sukukilpi, komeammin ja kauniimmin koristettuna. Oikealla kädellä ulkoparvi. Tämän ylipuolella peräseinän muuriin on seuraava latinainen runo punaisilla kirjaimilla uurrettu:

Carolus huc veni, vici fudiqve rebelles; Hinc abeo prorsus vestigia nulla relinqvens. Huc iterum veniam, caveat sibi consoius omnis! Non illo parcet tempore dextra reis.

Lähempänä näyttämön edustaa kummallakin puolella ovi. Oikealla kädellä rukous-istuin Maariankuvineen).

Ensimmäinen kohtaus.

ARVID STÅLARM. EBBA FLEMING. OLAVI KLAUNPOIKA. DANIEL HJORT. Myöhemmin JUHANI FLEMING.

DANIEL HJORT (astuu sisään).

Tuoll' lähettiläät herttuan nyt vartoo.

EBBA FLEMING (surupuvussa).

Jos mieheni, Klaus Fleming, eläis', eipä He moisiin toimiin tänne rohkeneis! Sua, musta vaate, muistoks Flemingin Kaikk' kantakohon Suomen aatel' aina, Jok' uskolliseks kuninkaalleen jäi! Mut valta meill' on sama kai kuin ennen! Kuningas sama, asiamme sama — Ja herttua verivihollinen yhä. Otatko heitä vastaan, Stålarm?

STÅLARM.

Tulkoot! En pelkää miekkaa, sanoja en myös.

JUHANI FLEMING (astuu sisään vasemmasta sivu-ovesta, kirje kädessä).

EBBA FLEMING.

Mun poikan', terve!

JUHANI FLEMING.

Terve ystäväiset! Hyvästi tulen jättämään. Tääll' olen Jo yli suruvuoden ollut; jälleen Sigismund Warsovaan mua vaatii.

(tarjoaapi kirjeen Stålarmille).

Tuossa — Ja kuningattarella paikan tarjoo Hän tyttärellenne.

STÅLARM (silmäillen kirjettä).

Ja vielä muuta: Hän syksyll' uudest' aikoo Ruotsiin tulla Takaisin valloittamaan kruunuaan. Hyv' on, siis rauhass' olla saamme täällä, — Sä lähdet?

JUHANI FLEMING.

Lähden — entäs tyttärenne?

STÅLARM.

Siit' asiasta haastelkaamme vielä. Sä lähettiläät ota, Daniel Hjort, Sill' aikaa vastaan. Vilvoitelkoot hetken.

OLAVI KLAUNFOIKA.

Mi hitto velimieheen tullut lie? Mua tuskin huomaa hän, on kylmänlainen, Kuin ottolaps' ois hän, ja minä vainen Vihityn äidin verta, totta vie.

(Kaikki lähtevät paitsi Daniel Hjort).

Toinen kohtaus.

DANIEL HJORT. Ruotsalainen lähetyskunta, jonka jäseninä ovat: EERIKKI BRAHE, LAURENTIUS PAULINUS ja PIETARI Wexiön piispa.

DANIEL HJORT.

Tääll' odotelkaa hetki, hyvät herrat; Koht' altis Stålarm teit' on kuulemaan.

EERIKKI BRAHE (Laurentius Paulinukselle).

Kah, tunnetteko tuota nuorta miestä? On katsanto ja käytös hällä uljas Kuin Flemingeillä.

LAURENTIUS PAULINUS.

Oppilas se on, Jok' aloitteli Wittenbergiss' silloin Kun tutkintoni siellä suoritin. Hän luona Flemingin on kasvatettu, Ja löytölapsi lisäks, vaikka näyttää Kuin tarttuis' Suomen aatel'-ylpeys.

(Daniel Hjort'ille)

Se on kai Daniel Hjort? Olemme tutut, Ma luulen, vanhastaan.

DANIEL HJORT.

Niin kyllä.

LAUR. PAULINUS.

Paljon Siit' aik' on muuttunut, kun palvelimme Yhdessä valkeuden lipun alla.

DANIEL HJORT.

Mua toivottenko voittaa puheellanne, Niin erhetytte.

LAUR. PAULINUS. Kumma ajatus! Siks' arvonne on halpa liiakskin. Täss' ystävänä vaan ma haastelin.

Kolmas kohtaus.

EDELLISET. ARVID STÅLARM. JUHANI FLEMING. OLAVI KLAUNPOIKA.

DANIEL HJORT (itsekseen).

Nyt alkaa leikki. Min' en kuulla siedä. Mua oma järki tahtoo hairaan viedä. (pois).

STÅLARM.

Tulette herttualta. Terve teille! Sielt' emme ole tottunehet hyvää Juur' kuulemaan; sen kiitollisemp' olen, Jos nyt on laita niin.

EERIKKI BRAHE.

Me Ruotsin vallan Nimessä tulemme ja ystävyyttä Ja rauhaa sulle tarjoamme, Stålarm! Se hurja riita, jossa veljekset Ja vihat, surmat vastatuksin seisoo, Ei itsekkäisen kuninkahan vuoksi Saa maata, kansaa raastaa kauemmin. Sä muistat, miten Sigismund, kun valan Ol' ottanut ja kruunun päähäns' saanut, Hän miten maansa, isänmaansa heti Kopeilla Puolan sotureilla täytti Ja kavalilla jesuitoilla, Näin koittain kirkon puhdast' uskoa Ja Ruotsin kansan vapautta sortaa. — Nyt voitettuna, Puolaan paenneena Häväistylt' istuimelta hänet syösnyt On Ruotsin kansa herrain päivillään, Ja valtakunnan hoitajaksi pannut On Kaarlo herttuan; siis, Arvid Stålarm, Pois kalpas heitä, jota kavaltain Nyt omaa isänmaatas vastaan kannat, Ja vastuksilla turhill' älä kiellä Suomelta kalliist' ostettua rauhaa.

STÅLARM.

Ma muut' en rauhaa tunnusta kuin sitä, Mik' auttaa kuninkahan laillisen Taas rauhaan istuimelleen. Sigismund Mun Suomen sotapäälliköks' on pannut; Pois heitän kalpani, kun käskee hän, Mut herttuan käskyst' en; se rauhan pöytä, Jonk' eteen riisun miekkani, se toisin On tehtävä, ei vallanhoitajalle Portaaksi Ruotsin valta-istuimelle.

LAUR. PAULINUS.

Nyt tiedättenkö mitä lausuitten, Mit' uhka moinen tuottaa, tiedättenkö? Kuin teitä ennen Fleming, halveksitte Te kansan valtaa, tahtoa, jonk' yli Kuninkaan itsekkäisen asetatte. Mit' ompi mielestänne kruunu siis? Vaan laina taivaast' on se, jonka takeen' On kansan rakkaus; tää kun loukataan, Kadonneen vallan varjo vaan on kruunu, Vaan tyhjää kangastusta, jolla pohjaa Ei maass', ei taivaass' ole. Käänny, Stålarm, Kun viel' on aika, tieltä väärältä, Ja anteeks ano, mitä kansaa vastaan Olette tehneet, sinä ja Klaus Fleming.

STÅLARM.

Jos Ruotsi valans' unhotti, ei Suomi Niin tehnyt, eikä tee niin, kun vaan ykskin Jää aatelinen, joll' on kunniaa Ja miekka, millä sitä puolustaa. Tää kansa valan rikkomust' ei tee, Ja me olemme Suomen kansa, me!

PIETARI PIISPA.

Puheilla moisill' älä lisää syytä Jumalan vihaan tätä autiota Maa raukkaa kohtaan. Viekas kuningas Ja haira-oppinen on Sigismund, Jok' aikonut on paavin-opin yöhön Kirkkomme puhtaan uskon valon peittää. Luvaton kapina ei syösnyt häntä, Ei herttua, ei kansa. Vaan hän itse, Kun päätökset, jotk' Upsalassa tehtiin Kirkkomme iki suojaks, viekkaast' ensin Valalla vahvisti ja sitten rikkoi. Nyt Ruotsiss' on yks' uskonto, yks' kansa, Ja siks kun nöyristyy hän jalkoihimme, On Ruotsin valta murhehtiva leski, Jok' epäkelvon ylkäns' unhotti, Ja pyhäss' sanass' etsii lohdutusta, Jok' auttaa syvään isketytkin haavat. Äl' usko, Stålarm, ettäs uhka-mielin Voit muuttaa, mit' on Luoja päättänyt, Siis nöyräst' alas kalpas laske, jottei Raskaana päälles Herran käsi lankee.

STÅLARM.

En ole, hyvä herra, tarpeeks piispa, Ett' taitaisin tuon vaskan-nahan vuoksi, Jonk' Upsalassa kokoon kyhäs papit, Vakuutust' uhrata ja kunniaa. Sit' ennen Jumalaani uskalsin, Ja, toivon, hän mua suojaa vastakin. Jumalan asettaman kuninkaan Edestä sodin henkeen kuolemaan.

EERIKKI BRAHE.

Ja päätöksenne?

STÅLARM.

Sopimust' en hiero.

LAUR. PAULINUS.

Kadutten vielä tuota vastausta. Jo kerran, muistakaa se, voiton teistä Sai herttua ja silloin valan vaati. Ja muistakaa kuin silloin tehdyn liiton Rikoitten taas. Hän pian tulee jälleen.

(Osoittaa värsyjä ulkoparven yläpuolella).

Tuon runon, jonka muuriin silloin uursi, Hän verell' uurtaa aiantiedon lehtiin.

(lukee sen ääneen).

"Tänne mä Kaarle, riensin, näin, kapinalliset voitin, Täältä mä lähden taas, en jätä jälkeäkään. Mut takasin tulen, peljätkööt mua pettäjät silloin! Silloin armoa ei ykskään syyllinen saa."

STÅLARM.

Sit' emme pelkää. Paikallaan se pysyy, Saa kirkkaaks miekan vaan ja tarkaks silmän. Tää keskustelu tähän päättyköön.

PIETARI PIISPA.

Siis olkoon petollinen kuninkaas Sinulle kalliimpi kuin isänmaas. Surulla lähdemme. Mi sanoiks vaan Nyt jäi, se kohta miekoin ratkaistaan.

(Eerikki Brahe, Laur. Paulinus ja Wexiön piispa Pietari lähtevät).

Neljäs kohtaus.

ARVID STÅLARM. JUHANI FLEMING. OLAVI KLAUNPOIKA.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Hyvästi, sanansankarit, te jääkää, Hupainen sota-aika terve taas! Hyvästi rakkauden kuherrukset, Ja terve tykin pauke, rummun pauhu! Hyvästi unisuus ja haukotus, Koht' alkaa mielityö ja hauskotus!

JUHANI FLEMING.

Vihasta heihin sydän syystä hehkuu.

STÅLARM.

Viel' lähteäkö meiltä aiot?

JUHANI FLEMING.

Nytkö? Ma kuninkaani maan näin pettäisin. Ja vaikka sodass' apuni on halpa, Tok' eestä kuninkaani välkkyy kalpa.

STÅLARM.

Sit' uskon poiasta Klaus Flemingin. Nyt Ebba rouvan luo! Hän vartoo meitä Rukoushuoneessansa. (Stålarm lähtee).

Viides kohtaus.

JUHANI FLEMING. OLAVI KLAUNPOIKA.

JUHANI FLEMING.

Kuules veikko! Me emme ole oikein sovuss' olleet Nyt viime-aikaan.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Sen mä kyllä nään; Mut syyt' en siihen löydä yhtäkään.

JUHANI FLEMING.

Mun vika on. Mun valtaa, syyt' en tiedä, Epäilys sinuun, itseeni ja kaikkiin. Miks' Sigrid'in ja minun toisillemme He määräsivät? Sytyttäen näin Poveeni turhaan liekin riehumaan? Hän kylm' on, ääneti, ja karttaa mua, Jos ketäkään hän rakastaa, niin sua. Vie tyttö, poista epäilyni, päästä Mua rauhaan! Teidän onnenne on mun.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Vai tuo se syynä asemaamme on! Hiis' olkoon rakkauden, joka näin Sokaisee ystävyyden puhtaat tunteet, Ja meidät kummankin on narriks tehnyt! Mun lemmittyni Sigridkö? Jos oisi Hän vapaa, pulska porvar'-impi, silloin Ehk' oisin salaa suuta suikannut. Mua rakastaisko hän! Tuo totinen, Kopea, kaunis tyttö. Lausu hälle Ne sanat vaan, niin nauraapi hän sulle Ja samass' itkee, kun et paremmin Ujoa naisen sydäntä sä tunne, Joll' ei lie toivomusta suurempaa Kuin että kaulahas sais kavahtaa.

JUHANI FLEMING.

Ei, ei.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Tuo, totta tosiaan, ei kelpaa; Sun pitää vielä tänään hänet saada. Näet, muuten rakastajaan uros hukkuu, Ja se ei sovi meidän aikaan.

JUHANI FLEMING.

Mutta, Jos hän ei mua rakasta?

OLAVI KLAUNPOIKA.

Ei vaan! Ei tarjolle vie tyttö tunteitaan; Ne peittää hän, kuin nahkapoika, jolla On toivo kerran kenraaliksi tulla.

JUHANI FLEMING.

Suo anteeks' että epäillyt sua olen.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Ei haita. Min' en juuri paremp' ollut. Kun kaikkein enimmän, näet, surua Lähinnä herttuata vihaan, koitin Rikotun ystävyyden nauruks' kääntää Ja naurull' ajaa mielestäni muistos. Mut väärin oli tuo, se unhota. Ja nyt — näist' asioist' ei hiiskausta; Tuoss' ompi käsi vanhan ystävän.

JUHANI FLEMING.

Sen hiljaisella katumuksell' otan, Ja sitä puistan, muistellen sit' aikaa, Kun äsken Suomeen tulleena, enskerran Mä kävin haudall' isäni, ja siellä Sun polvillasi itkusilmin näin. Ken tuon ois luullut hauskaks Olaviks, Jost' olin paljon Warsovassa kuullut. Siin' yhdessä siis kauan haasteltiin Ja toisiamme lainkaan tuntematta, Siks kunnes kaulaan' äkisti sä lensit Ja huusit nimeni. Ja ilta myöhä Ol' erotessamme, ja taivaan tähdet Näkivät hartaan ystävyyden liiton.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Ja hartaasti se pidetäänkin. Kohta Se koitellaan, koht' alkaa myrskysäät; Täss' silloin lujan ystävän sä näät.

JUHANI FLEMING.

Nyt äidin luo, meit' odottaa jo Stålarm!

OLAVI KLAUNPOIKA.

Lyön vetoa, sun tyttö viel' on tänään! Ja mustan, uljaan orhini sä saat, Jos hukkaan.

JUHANI FLEMING.

Hupsu, rakkautt' et ole Sä koskaan tuntenut.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Vaan kahdeksasti, Ja katumoiksi, kiusaks' ainoasti.

(Molemmat menevät vasemmanpuolisesta sivu-ovesta).

Kuudes kohtaus.

DANIEL HJORT (astuu sisään patsaiden taatse, lukien vanhaa kirjaa).

Puhujan suuren laill' en väittää taida: "Mun hauskuuten' on aattehet ja kirjat; Ei iloist' ole, jok' ei iloisemmaks Käy niiden kautta; ei niin suruista. Jolt' ei ne osaks suruisuutta poista." Tuot' olen miettinyt, mut väärä on se. Kun sua luen, vanha Livius, voi, Mun rintan' täyttää tuska, eikä ilo. Kun teidän suuret taistelunne muistan. Tää taistelu kuin pieneltä se näyttää! Kun kansaanne, suurt', uljast' ihailen, Miss' semmoista ma nyky-aikaan löydän? Kun Mariusta, Brutust' aattelen, Mua kohtaloni raudanraskas painaa, Ja, kiitoksehen sidottuna täällä, Mun voittaa täytyy itseni. Voi, että Tän kirjan Wittenbergissä mä näin. Voi, ett'ei koskaan muut' ois mieleen tullut Kuin kuiva, rikki-viisas uskon-oppi, Tuo keppihevonen, joll' aika ajaa Kuin punatakki narri laskiaista. Pois, kaunis kirja! Sinut poltan. Opin Paremman vannon kuin mink' äsken lausuin: Mun hauskuuten' on unelmat ja lempi; Ei iloist' ole, jok' ei iloisemmaks Käy niiden kautta, ei niin suruista, Joit' ei ne osaks suruisuutta poista. — Luo auki silmäs, uneksiva lempi! Tuo valkeutta, rauhaa rintaan! — Auki Luo silmäs, kuiskaa nimi Sigridin! Hänt' opetin ma lasna. Kasvavan Näin lemmen valoss' enkelin ma puhtaan. En väärin ymmärtänyt silmäystä,

(ottaa kirjastansa esiin paperilipun).

Tuot' arkaa, haaveksivaa. Kirje, sinä Hänelle lausu, mit' en itse taida.

(kätkee paperilipun Maariankuvan läheistöön).

Pyhyyteen, jota lähestyy vaan hän, Sen kätken. Kun hän tulee, rukoilee, Rukoile puolestani, pyhä äiti! Jo tullaan! Hän ja hänen isänsä.

(lähtee pois oikeanpuolisen sivu-oven kautta).

Seitsemäs kohtaus.

ARVID STÅLARM. SIGRID (valkoisista ruusuista tehty seppel kädessä. He astuvat sisään patsaiden taatse, keskenänsä puhellen).

STÅLARM.

Mun tyttäreni! Liiaks kihlaustas Juhanin kanssa estellyt jo olet. Ei laatuun käy se enään. Näänhän itse Kuin kukat poskillasi kuihtuu. Sinä Rakastat häntä, miks siis kauemmin?…

SIGRID.

Oi isä armas! Sua yksin vaan Ma rakastan. En tahdo naiduks tulla. Tääll' eikö hyvä kyllä? Muut'en pyydä. Juhani jälleen palaa Warsovaan. Miks outoon hovi-eloon kuihtumaan Mun lähettäisit! Suo mun luokses jäädä, Isäni hyvä!

STÅLARM.

Lapsekkaita haastat! Pait sitä, Juhani ei lähdekään. Hän Suomeen jää ja kanssamme hän tasaa Ne vaarat, jotka Ruotsist' uhkaa.

SIGRID.

Ah!

STÅLARM.

No, arveletko vielä?

SIGRID.

Suo mun ensin Rukoilla täällä pyhän äidin eessä; Mä sitten vastaan.

STÅLARM.

Hyvästi jää siksi. (Itsekseen) Kuin päivält' itsens' simpukkainen kätkee Ja loistossansa kainost' uneksii, Niin lempens' ääneti hän poveens' sulkee, Tuo lapsi hyvä! (menee).

Kahdeksas kohtaus.

SIGRID (polvillaan Maariankuvan edessä). KATRI (myöhemmin).

SIGRID.

Hurskas, pyhä äiti! Mult' äiti varhain kuoli. Turvan' oot sä, Ja äitini; inua kuule nyt kuin muinoin! Jos unhotti sun muut, mua toki kuule!

KATRI (hiipii sisään patsaiden takaa).

Kuin kauan sielussani surra saan, Ja joka päivä ahdistuksess' olla, Kuin kauan vihamiehen' ylpeilee?

SIGRID.

Valkoinen, puhdas, kuin nuo ruusut, oli Sydämein. Nyt se hiljaa verta vuotaa. Oi pyhä äiti, rauhaa sille suo!

KATRI.

Rukous? Täälläkö? Tuo valko kyyhky Ken on se? Vait! Hän säikkyy, jos mun näkee. En rukouksiin tänne hiipinyt.

(Kätkeytyy Flemingin vaakunakilven taakse).

SIGRID.

Suo mulle taivaan voimaa voittamaan Sydämen pahat aikehet ja aatteet!

(Kiinnittää seppeleensä Maariankuvan alle).

Yhdeksäs kohtaus.

EDELLISET. DANIEL HJORT (oikeanpuolisesta sivu-ovesta).

KATRI (itsekseen).

Tuoss' saapuu hän. Jos yksin hänen kanssaan Nyt oisin! Milloin koittaapi se hetki?

DANIEL HJORT (silmäillen Sigridiä).

Vaivunko jalkoihinsa? kysynkö Mit' yksin lempi rohkenee? En, viel' en!

SIGRID (huomaa paperilipun, jonka Daniel Hjort oli kätkenyt Maariankuvan ääreen).

Kah! mit on tuo?

DANIEL HJORT.

Ah! hän sen huomaa!

SIGRID.

Mulle. Käs'-alan tunnen. Ah! sen sisällyksen Min' arvaan.

DANIEL HJORT.

Sigrid!

KATRI (itsekseen).

Tuota rakastaa hän. Jos täällä hälle onni koittaa, salaa Ja outona, kuin tulin, hautaan lähden.

SIGRID (tointuen hämmästyksestään).

Te täällä! Työtännekö tää? Seis! vaiti! Mi syynä että näin te kohtelette Tytärtä Stålarmin.

DANIEL HJORT.

Se Sigridkö Noin haastaa? Ei, se mahdotonta! Hänkö Unohtais hauskat lapsuutemme hetket, Ja Kuitian lehdoiss' armaat leikkiretket? Tuo tyly, ylpeä, hän haasteloita Noit' entisiä, armait', ihanoita Ei muistais. Hänkö se nyt puhuukaan? Ei, hänen valhehaamuns' on se vaan.

SIGRID.

Isäni luottamuksen palkitsette Te huonosti, ja kovin soimaatten Te lapsen viatonta ystävyyttä.

(kääntää poispäin kasvonsa)

Ja jos — — — —

DANIEL HJORT.

Kaikk', kaikki lausukaa, ma kuulen.

SIGRID.

Ja jos tuo rohkeus nyt tulis' ilmi, Te tiedätten kuin mun ja teidän kävis.

DANIEL HJORT.

Ah!

SIGRID.

Tähän kirjeen lasken. Pois se viekää. Ikuinen salaisuus vaan meidän kesken Tää olkoon, teit' ei soimaa siitä kenkään.

DANIEL HJORT.

Mua rakastatte, rakastatte sentään! Se sanokaa, niin tyynesti mä kärsin.

SIGRID.

Himootte kunniaa. Jos oisitte Mua rakastanut, tätä työtä varmaan Te ette tehnyt ois. Teit' ylenkatson.

DANIEL HJORT.

Ah! — Hyvästi!

SIGRID.

Ei, viipykäätte vaan!

KATRI (itsekseen).

Taas hengitän. Ma kohta hänet saan.

Kymmenes kohtaus.

EDELLISET. ARVID STÅLARM. JUHANI FLEMING.

STÅLARM.

Nyt onko haihtuneet nuo kainot huolet?

SIGRID.

Min' olen päättänyt.

STÅLARM.

Ja miks' niin vakaa?

SIGRID (teeskennellyllä ilolla).

Niin vain! Ei ihme. Suostumus, näet, isä, Se kieleltä ei perhon lailla lennä. Mont' oikkua, mont' arkaa ajatusta On ensin voittaminen, ennenkuin Sanoa arvaa: tuossa käteni!

(ojentaa kätensä Juhani Flemingille).

JUHANI FLEMING.

Suloinen käsi! Kuinka olen saanut Sua odottaa! Se vielä värisee, Ikäänkuin irki pyrkiä se tahtois.

(suutelee Sigridin kättä).

Tuon otan vahvistukseks' onnelleni. Nyt huolta, kaipaust' ei enään ole, Ja läksiäisist', illaks' aivotuista, Sun kauttas tuli juhla hupaisempi, Joss' ilo vieraan', isäntänä lempi.

SIGRID.

Tääll' on niin raskas ilma huoneessa. Miss' äitis? Käykäämme sun äitis luokse!

JUHANI FLEMING.

Käykäämme ennen linnan puistohon!

SIGRID (estellen).

Jo länteen päivä ruskoansa luopi, Ja puoleks kuolleet syksyn kukat on.

JUHANI FLEMING.

Sun katsees niille elon, loiston tuopi.

(Sigrid ja Juhani Fleming lähtevät)

Yhdestoista kohtaus.

KATRI. ARVID STÅLARM. DANIEL HJORT.

STÅLARM.

Sun kevyet on huoles, kevyt nuoruus! — Nuo, Daniel Hjort, nuo kirjeet valmista. Ne kaikkiin ilmansuuntiin laitetaan, Miss' uljas meill' on sotaveikko vaan. Nyt loppuu rauha korkeilt', alhaisilta, Mut viettäkäämme hauskast' tämä ilta, Hoi, palvelijat! (Palvelusväkeä tulee). Lamput välkkymään! Koht' otellaan, nyt iloll' eletään.

(Menee, yhtyen saapuvien vieraiden joukkoon. Juhlallinen valaistus. Soitantoa kuuluu näyttämön ulkopuolelta).

Kahdestoista kohtaus.

KATRI. DANIEL HJORT. VANGINVARTIJA.

VANGINVARTIJA.

Mik' on nyt Daniel herran?

DANIEL HJORT.

Sinäkö! Vai huomaa joku minunkin, ja se Se vanginvartija on holveista, Tuolt' elävältä haudattujen maasta. Sopiva mies! Sä mitä tahdot?

VANGINVARTIJA.

Tulin Vaan ilmoittamaan että vangeista Tän' yönä kuoli viimeinen.

DANIEL HJORT.

Ha, ha! Sep' oli onneksi tuon kurjan miehen. Tääll' linnass' onni tänään vieraan' on Flemingin poiast' alkain vankiin asti. Pois! jäisen kalman hajun tänne tuot. Ei Stålarm sua kuulemaan nyt jouda.

VANGINVARTIJA.

Se tottako ett' alkaa sota taas? Ei holvi sitten jouda kauan tyhjäks.

DANIEL HJORT.

Jos sin' et sinne muita saa, niin tulen Mä itseäni sulle tarjomaan.

VANGINVARTIJA.

Tuon suust' en koskaan viisaan sanaa kuule.

(Vanginvartija menee).

Kolmastoista kohtaus.

KATRI. DANIEL HJORT.

DANIEL HJORT.

Pois rakkaus, pois sä viime unelmani! Sä katkerista katkerin, mit' olen Ma kokenut. Miks maailmaan juur minä Jäin orvoks, muukalaiseks, löytölapseks, Joll' isää, nimeä ei ole. Juuret Kukalla pienimmäll' on, meren laine Luo toisen laineen, hautakiven toki Saa sammal kasvaaksensa, vangilla Jok' yöllä kuoli, hällä edes kerran Ol' elämä, jonk' eteen elää voi. Mit' ompi mulla?

KATRI (astuu esiin).

Enemmän kuin luulet, Ja enemmän kuin lausua voi tässä.

DANIEL HJORT.

Haa! taas sa vaimo olet tielläni! No puhu kerran, lausu, mitä tahdot?

KATRI.

Mull' on se soihtu, joka elos' yöhön Luo leimun veriruskean, ja etees Tuo kaikki, mitä kaipaat täällä. Kohtaa Mua huomen-illall' yhdeksältä Turun Torilla. Tullaan, joudu, hyvästi!

(vetäytyy taaksepäin patsaan varjoon).

DANIEL HJORT (poistuu hitaasti, huomattuaan Ebba Flemingin).

Neljästoista kohtaus.

KATRI. EBBA FLEMING.

EBBA FLEMING.

Taas sota niittons' alkaa pohjolassa; — Ja sä, Klaus Fleming, multan' olet maassa! Väkevä henkes sinä meihin luo, Ja sydämiimme sitä voimaa tuo, Joll' lujast' ennen pidit Suomenmaan — Kun aian virta vyöryi raivossansa Ja ilmi-kapinassa riehui kansa! — Vakaana vannotussa valassaan! Sun säiläs säihkyi, voimas tiettihin Min Puolast' aikain pohjan äärihin, Sanastas riippui Ruotsin kruunukin! Ja hän, kuink' armas, hellä kodissaan Hän oli; mikä sulo katseessaan! Oi! maannut olen hänen rinnoillaan.

KATRI (joka on astunut esiin ja kuullut Ebba Flemingin monologin, tekee uhkaavan liikkeen ja on juuri poistumaisillansa, kun Ebba Fleming huomaa hänet ja kavahtaa säikähtyneenä).

EBBA FLEMING (kiljahtaen).

Ah! Ken se on? Kuin tulit tänne?

KATRI.

Hiljaa, Kuin murheen huokaus iloseuraan, salaa Kuin valtiasten joukkoon ylenkatse.

EBBA FLEMING.

Pois kauhistus! Pois sinne, mistä tulit!

KATRI.

Takaisin liian pitk' on Pohjanmaalle. Sen haudoilt', erämailta terveisiä! Sua tervehtii sun puolisosi työt.

Viidestoista kohtaus.

EDELLISET. ARVID STÅLARM. OLAVI KLAUNPOIKA. JUHANI FLEMING. SIGRID STÅLARM. VIERAITA. (Ebba Flemingin kiljahtaessa ovat kaikki tulleet sisään ja kokountuneet näyttämön perälle).

EBBA FLEMING.

Tuo karkoittakaa! (yhtyy toisten joukkoon).

KATRI.

Älkää liki tulko! Varotkaa mitä tuloss' ompi. Kansan Te surmaan, kuoloon syöksitten. Mut vaikka Talomme poltitte ja lemmen voiman Meist' imitte, niin elää viha vielä! Se hiljaa mieron teitä luikertaapi, Se hautain haamut neuvoksensa saapi, Ovella linnan hiipii, mökkiin saapuu, Nyt sukukilvet halkee, linnat kaatuu. Se elää siks kun päättyy verisinä Työt koston, — ja se viha olen minä!

(poistuu kiireesti).

TOINEN NÄYTÖS.

(Turun tori, perällä tuomiokirkko. Oikealla kädellä kauppapuodin ovi. Näyttämön keskikohdalla mestauslava. Hämärätä).

Ensimmäinen kohtaus.

KAKSI PORVARIA.

1:N PORVARI.

Hyvää iltaa, mitä kuuluu?

2:N PORVARI.

Ei kehuttavaa näin levottomina aikoina kuin nyt on.

1:N PORVARI.

Surkoon lempo. Kyllä aika keinon keksii.

2:N PORVARI.

Niin, jospa vaan olis aikaa odottaa. Puolalaista majoitus-väkeä, raskaita veroja, tytöt lukon ja salvan takana, pahoja enteitä taivaalla, sotivia kummituksia ilmassa, merenkulku Ruotsiin estettynä. Uh! senkin seitsemän surua tähän aikaan. Ehkä lisäksi vielä jonakin yönä saamme nähdä linnan tanssivan polskaa tuomiokirkon kanssa munkkiköydellä, jotta kaikki maailmassa olis nurin niskoin, paitsi me molemmat.

1:N PORVARI.

Pahaa, ystäväni, on aina olemassa. Jos ei ulkopuolellamme, niin on sitä sisässämme. "Jota ankarammin Herra meitä kurittaa, sitä parempaa Hän tarkoittaa", sanoi isäni eläissään. Samaa saarnaa piispakin. Ette olleet kirkossa viime pyhänä.

2:N PORVARI.

Oli muuta ajattelemista, tapasin ruotsalaisen kuuttolaivurin, reippaan poian, näet sä. Herttua on herrat Ruotsissa lannistanut ja kuuluu pian tännekin tulevan.

1:N PORVARI.

Niinpä niin, tuotahan kerrotaan. Monta on valtakunnassa herraa nykyään, ja jota useampi kokki, sitä huonompi rokka, ja me se rokka olemme, me…..

2:N PORVARI.

Joka syödään, niinkö? Annappas koittaa vaan! Kuulkaas, Jansson, tuolla tapahtuu hirveitä öisin, tuolla hirsipuun ympärillä.

1:N PORVARI.

Huh! tulee pimeä jo!

2:N PORVARI.

Minun on täytynyt toiseen huoneesen muuttaa vuoteeni, sillä sydänyön aikana kuuluu täältä ulkoa alituista sihinää ja suhinaa, ettei talossa saa lepoa kukaan. Menneenä yönä, kuulkaas Jansson…..

1:N PORVARI.

No niin, mitä sitten?

2:N PORVARI (sulkien puotinsa oven).

Oli kuin tuomiokellot olis ilmassa soineet, ja tuossa mestauslavan ympärillä humisi hautavirsi itsestään, eikä kukaan tiennyt, mikä sen vaikutti.

1:N PORVARI.

Huh! kolkkoa ja pimeätä täällä ulkona on. Hyvästi, velikulta.

2:N PORVARI.

He! etkö tule sisään puhelemaan hetkeks?

1:N PORVARI.

Kiitos vaan! Näihin aikoihin viihtyy parhaiten kotosalla, valkean ääressä, vaimon ja lasten luona. Jumala heille kerran parempia aikoja suokoon! Jumalan haltuun! (Menee. Kuu pilkistää pilvien ra'osta ja luo mustia varjoja näyttämölle. Toinen porvari menee puotiinsa ja sulkee oven jälkeensä).

Toinen kohtaus.

DANIEL HJORT (tulee sisään).

"Mull' on se soihtu, joka elos' yöhön Luo leimun veriruskean", hän lausui. Sen kuulen vielä, korvissani soi se Läp' unettoman yön ja päivän hälyn. Vihdoinko edestäni, kohtalo, Sä verhos nostat! Isä, äiti, koti! Suloiset sanat! Lausuani oudot. Tää onko unta, unta pettävää? Mun koko sielun' odotust' on, aistit Yhdeksi sulaa: kuuloks. (kuuntelee) Enkö kuule Jo askelt', ääntä! (Tornin kello lyö yhdeksän). Kello lyö!

Kolmas kohtaus.

DANIEL HJORT. KATRI.

KATRI.

Miss' olet Sä, jonka vuoks kakskymment' olen vuotta Okaissa jalkan' veriin käynyt, missä Sä tuttava ja sentään vieras, jolle Ma aseen tuon kuin verenkosto tuiman Ja sitkeän kuin verivaino?

DANIEL HJORT.

Tässä Ma olen, jos mua tarkoitat.

KATRI.

Ken olet Lupasin ilmaista. Voin enemmänkin, Voin äitis helmaan viedä sun, ja isäs — Haudalle.

DANIEL HJORT.

Voi, jos tuskaa toivotonta On rintas tuntenut ja sentään petät Sydäntäin tyhjää valhetoiveilla!

KATRI.

En petä, jos et sinä vaan mua petä. Mut ennenkuin mä mitään lausun, vastaa, Sä rohkenetko kaikki hyljätä, Jot' ennen kunnioitit, unheen yöhön Kaikk' upottaa, jot' ennen rakastit.

DANIEL HJORT.

Sä kysyt, rohkenenko. Rohkeutt' Ei tarve, kun ei taistelua löydy; Täss' edessäsi sydämen näät vaan, Jok' ystävyyttä, helleytt' ei tunne, Jok' iän kaiken janonnut on hiukan Vaan rakkautta, mut ei sitä saanut, Jok', yksin jäänynnä kuin linnunpoika Luodolle autiolle, riutuu pois Ikuiseen, äärettömään tyhjyyteensä. Isäni haudan mainitsit, miss' on se? Vaikk' alla vuorten ja maan perustusten Hän ois, ne murtaisin ja hengelläin Sydämen kuolleen henkiin virkistäisin!

KATRI.

Vait! ettei voimat viimeisetkin haihdu, Jotk' alta hulluuden ja murheen olen Täks hetkeks säästänyt.

DANIEL HJORT.

Siis jatka, lausu Isäni nimi, että sointu sen Mua virvoittaisi! (Tarttuu käsin häneen ja katsoo häntä silmiin). Ethän valhettele! Ei piru tekis niin!

KATRI.

Mun näköiseni Jos valhe on, niin valhetta on totuus. Edessäs taivaan tähtivaloss' seison. Niin totta kuin tuon laen Luoja loi, Niin totta kuin se seitsenkertaisena Synteimme yli seitsemästi repee, Niin totta päivän selvää totuutta Nyt sulle lausun, huutain isäs nimen: Pentt' Ilkkainen.

DANIEL HJORT.

Sen nimen olen kuullut. Niit' oliko hän, joita linnan luoliin Klaus Fleming surmas rangaistukseks' siitä, Kun häntä vastaan kapinoitsivat? Voi! tuomion ma itse kirjoitin.

KATRI.

Se isäs veli oli. Isäs kaatui, Kun vielä olit lapsi järjetön. Talonsa kaukan' oli Pohjanmaalla, Nyt pedot, käärmeet käy sen raunioilla. Tuoss' alla hirsipuun hän makaa; kolmeen Palaiseen lyötti hänet mestaajallaan Klaus Fleming.

DANIEL HJOKT.

Tuossa! Haa! Mun kasvattajan' Isäni surmamieskö?

KATRI.

Mahtava Ja vapaa talonpoik' ol' isäs. Sotaa Venättä vastaan käytiin. Päämies silloin Klaus Fleming oli; — talonpoikaistalot Hän täytti huoveillaan; se korska herra, Näet, meitä vihas, niinkuin mekin häntä. Näin ilkkuin sodan verisoihdun piti Hän taiten vireill' yhä, sytyttääkseen Näin taloihimme hädän murhatulta. Sun synnytti täll' itkun aiall' äitis. Ma muistan illan niinkuin eilisen, Pois riihess' oli isäs', koton' istui Sun äitis', imettäin sua rinnoillaan, Ja ensikerran luoman huomas, joka Sydämes kohdall' on, ja aatteli Se mitä ennustais se käärmeenkieli, Kun hillitön miesjoukko Flemingin Verillä tahrattuina sisään ryntäs. He riihess' oli isäs luona olleet Ja vaatineet sen viljan, mikä sodan Ja vainon jaloist' oli hälle jäänyt, Hänt' oitis luomaan heidän säkkeihinsä. Mut Pentti, tuollaist' ei hän kärsinyt, Röykkeimmän joukosta hän ilmaan nosti Ja veriin maahan paiskas. Isäs väki Pois riihest' ajoi muut. Nyt alkoi kiista. Soturit voitettihin. Pakotiellä Ja meidän miesten vainoomina, mursi He isäs taloon. Nyt ei sanat eikä Käs'-voima auta, keihäät vaan ja nuolet. Yks sotureista silloin käsilleen Sun otti, ikkunaan sun vei ja huusi: "Se nuoli, minkä meihin käännätten, On tämän lapsen surma." Sun äitis vaipui maahan tainnoksiin, Ja kun hän heräs, tuless' oli tupa, Valittain palaneella kynnyksellä Sä makasit; hän otti sun, lens' savun Ja liekin läpi — taloon sai — siell' isäs virui Nyt verissään, ja tulten ratinassa Soi kaukaa sotamiesten pilkkanauru.

DANIEL HJORT.

Sen selvään kuulen, näen tulenkin Ja talon, metsän, — pellon oikealla. Haa! muisto leimahtaa kuin tulipalo Yöss' synkässä, joss' ennen hapuilin.

KATRI.

Apua saivat sotamiehet, pakoon Väkemme läksi, isäs haavoiss' oli, Ja nuo, jotk' alkoi ryöstöll', ylläköllä, Ne murhapolttoon päätti voittotyönsä.

DANIEL HJORT.

Nyt muistan metsätien, yön myrskyisen. Ma hiljaa vaimon olkaan nojasin Ja mustain kiharoiden kanssa leikin.

KATRI.

Ol' äitis tuo. Hän isääs Turkuun seuras, Tää sotureista kantamaan kun pantiin Luo Flemingin.

DANIEL HJORT.

No niin?

KATRI.

Niin, murhasta Ja kapinasta syytettynä, kun Flemingin miehilt' omaisuuttaan turvas, Hän rautoin tuomittiin ja hirsipuun Häpeä-kuolemahan. Polvillani Flemingilt' armoa ma turhaan pyysin. Mies julma kylmästi mua silmiin katsoi Ja kääntyi — meni pois. Täss' on' se paikka, Joss' isäs veri syyttömästi virtas! Täss' on se paikka, johon hengetönnä Sun äitis vaipui tuskissansa! Tässä Yön pimeässä kalpeaksi itki Hän poskensa ja harmaaks' suri päänsä. Täss' ilmaan hän sua isätöntä nostain Huus' surmaa, surmaa Fleming murhaajalle. Hän tässä järjen valon kadotti, Ja halutonna metsämailla kulkein Söi pettua ja kyyneleitään joi.

(Kuu pilkistää hetkeksi pilvien ra'osta ja luo heihin valoansa).

DANIEL HJORT.

Mun äitin', äitini, se sinä olet!

KATRI.

Pois luotani, viel' et sä poikan' ole! Mua kuule loppuun, sitten sua kuulen. Tien varrell' istuin kerran näin, Klaus Fleming Ohitse ajoi uhkein joukkoineen, Ja puolikuolleena sä haikealla Makasit rinnallain. Ja tuntui silloin Kuin kaikki hyvät ihmiset maan päällä Ois kuollein' olleet. Kuollut oli Luoja, Ja taivas mustan murhevaipan kääri Ylitse kaiken kuolleen maan. Tääll' yksin Mun rinnassani sydän sykki. Tunsin, Kuin unissa, sun kuolleeks. Sielun teki Niin hyvää tuo. Yö armas hulluuden Sydäntän' ympäröi kuin lääkitys. En sitten enään tiedä kuinka kävi, Vaan — sin' et enään rinnoillani ollut; Ja näin ma jälleen Pohjanmaalle jouduin — Jumala tiesi kuin.

DANIEL HJORT.

Ah! silloin mun Tielt' otti Fleming. — Onnen sallimusta!

KATRI.

Talomme raunioilla sitten istuin Ja kauniit laulut linnun virsiin lauloin — Niin kauniit laulut! Yhden vielä muistan:

"Verihin sortui puolison', Pyöveli kistun vieress' on, Myrkkyä haudat kasvaa".

DANIEL HJORT.

Kuin tyyni hävittää tuo synkkä näky Sen hiukan arvon, jonka annan vielä Ma Flemingille.

KATRI (tointuen jälleen).

Flemingille, sanot! Sen syntikirjaa viel' en loppuun pääsnyt. Se muista: sukus hävitti hän tyyni Kun Pohjanmaa nous' yksin voimin hänen Ijestään sortamahan. Pentti Pouttu, Sun enos, setäs Matti Ilkka ovat Tän pölkyn päällä mestatut, tai nälkään Tapetut linnan synkkiin vankiluoliin. Ei jäljell' ole koko Pohjanmaalla Ei ainoaa sun isäs' ystävää. Nyt sotketulla pelloll' aura ruostuu, Veristä rantaa vastaan aalto huokaa, Takassa tuli kylm' on, hiilus musta, Ja pyhyytenä autiona kirkko. Jos minne silmäät Suomeen, rehoittaa Vaan linnapihat sekä kirkkopihat, Ja kukkasetkin haudoilla ne kuiskaa: Kostoa Flemingille viime polveen! Se huuto taas mun järjilleni toi, Teroittui silmä, muisto heräsi, Ja sinut muistin, muistin kuinka hiivin Ma luotas pois, niin ett'et kuulis, kuinka Sylissä Flemingin sun sitten näin Tien polvekkeessa tomuun katoavan. Ma sinut etsin, näin sun, tunsin sun, Mut koskaan äidin helmahan en sulje Ma poikaa, jot' on Fleming kasvattanut, Ennenkuin oikeutensa hän näyttää.

DANIEL HJORT (lankee polvilleen ja paljastaa rintansa).

Kas käärmeenkieltä rinnassain ja helmaas Mua sulje!

KATRI.

Linnaan takaisin!

DANIEL HJORT.

Oi äiti! Enemmän vihaat sä kuin rakastat.

KATRI.

Ma rakkaudesta vihaan. Poikan', ota Tuo sormus. Kaarlo herttua, kun oli Nuor' ruhtinas hän, isälles sen antoi, Kun tämä herrain päivill' uljaast' ajoi Ja voittosasti kansan asiaa. Se sormus häntä seuras kuolinhetkeen, Sun perintös se on.

DANIEL HJORT (koeteltuaan sitä).

Se rinnoillani On lepäävä, uutt' elinvoimaa tuova. Nyt äitiseni! (avaa hänelle sylinsä).

KATRI.

Kun sä ensin näytät Ett' olet kansan laps. Siks hyvästi!

DANIEL HJORT.

Niin, kiellä multa helmas', äiti, kiellä, Niin kauan kuin tää nimi mull' on vielä, Niin kauan kuin mull' on tää pukukin, Mi silkistä on tehty Flemingin, Niin kauan kuin sen vallan virkaa teen, Mi kansan syöksi nälkään, orjuuteen, — Niin, äiti poikaas' älä katsokaan, Niin kauan kuin hän pilkkaa sukuaan, Siks' kun kaikk' entis-olot riistävi Hän muististaan, siks hyväst', hyvästi! (lähtee).

Neljäs kohtaus.

KATRI (yksin).

Hän lähtee! Mitä sanoin? tein? Mun voiman', Voimani raukee.

(Hapuilee hirsipuuta ja syleilee sitä vainoksen tavalla).

Tuolla käy hän, poikan' oi! Kas, kiharoihin mustiin loistaa tähdet, Ja muoto kasvaa korkeaks kuin yö, Oi armas, elämäni, aurinkoni, Syliini palaa!…… Hän ei kuule enää!

(Vaipuu tainnoksiin mestauslavalle).

VÄLIKUVAUS.

(PIISPA EERIKKI SOROLAISEN lukuhuone).

Viides kohtaus.

EERIKKI EERIKINPOIKA (istuu ja kirjoittaa. Raamattu ja muutamia muita kirjoja pöydällä).

ARVID STÅLARM (astuu sisään).

STÅLARM.

Hyv' iltaa, herra piispa! Häiritsenkö?

PIISPA.

Ei, ette ensinkään. Tää työt' on, jota Ma jatkaa saatan milloin tahansa. Suloista taivaan oppia ma tässä Selitän kansalle; ja kunhan vaan Mun sydämessän' asuu Herran rauha, Ei mailman riidat häiritä mua voi.

STÅLARM.

Työt' oivaa, hyödyllistä! Minusta Tok' ette oikein tee, kun vetäytte Pois valtakunnan asioista, joissa On älyt, voimat tarpeen nyt, jos koskaan.

PIISPA.

Jok' ihmisell' on toimens' elämässä. Niin mullakin, ja siitä Luojaa kiitän. Jos sallitte, niin lopetan sen lauseen, Jok' äsken, tullessanne, kesken jäi.

STÅLARM (piispan kirjoittaessa).

Te vasta kenraal' ootte, herra piispa. Valkoinen pärmä tuo on sotakenttä, Joss' esiin teidän käskystänne marssii Pien', uhkahurskas, musta sotajoukko. On läkkipullo leirinä, ja sielu Se rahapaja, josta runsaan palkan Saa kullass' uskollinen miehistönne. Niin leikitten kuin lapset leluillaan, Ja ette lainkaan kysy kuink' on laita Hävinneen suuren valtatalouden. Mut sanokaapa, kenraali, ken on Tuo vihamies, jok' antaa huolta teille, Min että mitään muuta ette huomaa?

PIISPA (asettaen syrjään pärmäpaperin).

Pimeys, pahuus, itsekkäisyys on se, Joss' ihmislapset haparoi; ja nuo Kun kerran sortuu, silloin, sodanpäämies, On enemmän nuo mustetilkat tehneet, Kuin miekkain vuodattamat verivirrat.

STÅLARM.

Te vanha houkko! Aian ohi lentää Näin tahdotten te, kunnes koston siipi Sivaltaa teidät arvaamatta maahan.

PIISPA.

Mit' aattelette? Mitä vaaraa mulla?

STÅLARM.

Olette hurskas, jalo mies. Te ette, Kuin moni papeist', ole koittaneet Yllyttää kansaa kuningasta vastaan, Päin vastoin rauhaan sitä kehoittaneet, Kun vaan sen voitte. Teidän toimestanne On kaikiss' aian vaiheiss' Suomen kirkko Niin tyynnä, arvokkaana ollut. Ketään Siis valtakunnan papistost' ei pidä Niin kunniassa kuningas, ja ketään Niin herttua ei vihaa kuin juur teitä.

PIISPA.

Niin, paha kyllä! Jälkimäisen tiedän.

STÅLARM.

No, kuulleet olette kai myös sen huhun, Mi laumannekin säikyttänyt on, Ja kadut, torit niillä täyttänyt?

PIISPA.

Tuon huhunko, mi taasen käy, ett' tuloss' On tänne herttua? No, mitä sitten?

STÅLARM.

Vai niin! — Ma tulin teille turvapaikkaa Tarjoomaan linnassa.

PIISPA.

Mä kiitän, mutta Sit' en kai tarvitse. Mun linnan' on Tää huone, turvattomuus aseeni.

STÅLARM.

Siis yksin jäädä tahdotte?

PIISPA.

En yksin; Mull' uskon' on ja seurakuntani. Min' olen kirkon mies. En riitojanne Mä ymmärrä. Mun tehtäväni on Vaan kirkostamme torjua niin hyvin Ne vaarat, joilla harha-oppineen Sit' uhkaa Sigismund, kuin nekin keinot, Joill' aikoo vallan-ahnas herttuamme Sit' astinlaudaksensa käyttää Ruotsin Kuningas-istuimelle. Näätten siis, Ma herttuata peljätä en huoli, Jos hän mua pelkääkin, kun väärin tekee. Ma Sigismundin suosiot' en etsi, Jos hän sen tarjookin, kun oikein teen. "Äl' usko valtoihin" on lauseeni, Sä Herran ääntä tunnossasi seuraa!

STÅLARM (nousten seisaalle).

Kuin sitten sanoopi se tunnon ääni?

PIISPA.

Te, Stålarm, ette sitä kuulla siedä.

STÅLARM.

Tok' anna kuulla, hyväll' olen päällä.

PIISPA.

No, jos niin tahdotte! Kuin veljen veri Maan alta Kainille huus kostoa, Niin kansan veri huutaa teille myös. Min' olen itse halvan kansan laps, Sen kanssa kärsin, lohdutin, kun taisin; Mut jos vois linnan vankiluolat haastaa, Maan sadat hirsipuut jos kielin lausuis, Niin kauheita ne kertois siitä, kuinka Te herrat täällä harjoitatte valtaa; — Viel' onko halu kuulla tunnon ääntä?

STÅLARM.

Jo riittää, herra piispa! Mun ei syy. Klaus Fleming joskus liian kovaks' yltyi, Ja voishan paljon olla tekemättä. Mut näinkin ollen, yhtä unhoitatte, Kun kovin kohdeltiin, niin rangaistiin, Kun rangaistiin, niin rangaistihin rikos, Jos teist' ei hurja kapina lie hyvää. Ha! ha! vai tuo se tunnon ääni? Vastaan: Ken leikkiin rupee, leikin kärsiköön.

(Tykin laukauksia kuuluu kaukaa).

Vait! mitä kuulen? Linnass' ammutaan.

Kuudes kohtaus.

EDELLISET. OLAVI KLAUNPOIKA (sotaan varustettuna).

OLAVI KLAUNPOIKA.

Pois linnaan riennä, Stålarm! Mentyäs Tul' lentotieto Kastelholmasta, Se valloitettu on ja ystävämme Salomon Ille, vouti, vangiks tehty. Ja tuskin tointui viestintuoja, kun jo Merestä laivat nousi.

STÅLARM.

Herttua onko Laivalla itse?

OLAVI KLAUNPOIKA.

Joukkoineen hän käynyt On maalle Helsingissä. Häntä vastaan Nyt viemään sotajoukkoamme riennän. Voi hyvin, jos ei tavata, ja puista Mun puolestani kättä Juhanin.

(Olavi Klaunpoika lähtee).

STÅLARM.

Hyvästi, herra piispa, kiire kutsuu.

(Stålarm lähtee).

Seitsemäs kohtaus.

PIISPA EERIKKI SOROLAINEN (järjestäen papereitansa).

Ken leikkiin rupee, leikin kärsiköön, Ken miekkaan tarttuu, miekan kautta kaatuu; Kaikk' ohjatkohon Luoja! — Mihin jäinkään?

(Rupee kirjoittamaan).

KOLMAS NÄYTÖS.

(Näyttämö kuvaa linnaa aivan muurien lähellä. Vasemmalla kädellä kanuunareikä, sen vieressä sotamies, palava sytytin kädessä. Oikealla kädellä näyttämön edustaan päin tyhjät lavetit).

Ensimmäinen kohtaus.

DANIEL HJORT. ERÄS SOTAMIES.

DANIEL HJORT.

No, miks' et laukaise sä?

SOTAMIES.

Tyhmä oisin, Jos en ma vartois. Tavaraa niin oivaa Kuin ruuti, suott' ei tuhlata.

DANIEL HJORT.

Niin kyllä!

SOTAMIES.

Tuon laivan näättenkö? Se meitä yhä Lähestyy. Kohta kääntyy keula. Silloin Vast' ammutaan! — Ei ennen! — Saatte nähdä Kuin masto maahan rymähtää ja päänsä Menettää perämies.

DANIEL HJOKT.

Ja mitä sulla On häntä vastaan?

SOTAMIES.

Lysti kysymys! Hän on, kuin minä, sotamies.

DANIEL HJORT.

Ja siksi Sä ammut hänen?

SOTAMIES.

Samoin hän mun tekee.

DANIEL HJORT.

Ja miksi?

SOTAMIES.

Siks' ett' aivan samoin minä Teen hälle.

DANIEL HJORT.

Miksi?

SOTAMIES.

Lempo tiesi miksi!

DANIEL HJORT.

Jos tahdot tietää, tiedän minä syyn.

SOTAMIES.

Samaten minä; käsky kuuluu: ammu!

DANIEL HJORT.

Ei suinkaan, ystäväin. Jos Stålarm käskis Sua lyömään pääsi murskaks tuohon muuriin, Niin päätäs sentään ensin pudistaisit. Ei, mutta hän, hän herttuan on puolta, Jok' ystävä on halvan rahvaan, jota Sä, rahvaan lapsi, tyyni ylenkatsot. Hän tahtoo kirkon väärät menot poistaa, Sä niitä puoltamalla taivast' etsit. Hän jesuitoit', aatelia vihaa, Ja sinä heitä tyyni rakastat. Siis oikein teet, kun heidän hyödyksensä Sä tulet tapetuks ja tapat. Ammu!

SOTAMIES.

Mit' on tuo puhe?

DANIEL HJORT.

Kuules, mik' ol' isäs?

SOTAMIES.

Se teit' ei koske.

DANIEL HJORT.

Talonpoik' ei suinkaan! Sä talonpoikais-herttuata vihaat Ja väkens' ammut. Keula kääntyy. Ammu Tuo tyhmä perämiesi, jonka herra Vaan halpaa alhaisoa suosii.

SOTAMIES.

Itse Se tehkää, tuoss' on sytytin.

DANIEL HJORT.

Äl' usko! Jos sotamieskin olisin kuin sinä, Vähästä palkastas en sitä tekis, Kaks kertaa vähemmän, kuin mitä nauttii Nuo herttuan miehet ilman tunnon vaivaa.

(vetäytyy syrjään).

SOTAMIES.

Mit' aikoi hän? On Jumala tai piru Tuon mustan takin alla. Kaiken voiman Hän multa vei. No, onneks myöhäistä On laukaista. — Kaks kertaa vähemmän Kuin palkka, minkä herttua maksaa! — Mitä Se minuun koskee? Jos ei mennyt ois hän, Niin murskaks hänet löisin. — Kumma puhe! Nyt mitä teen? Kun oikein oudot mietteet Tulevat mielehen, niin paras niist' On hyvän veikon kanssa keskustella.

(lähtee).

Toinen kohtaus.

DANIEL HJORT (tulee sisään, istuutuu laveteille ja katsoo sotamiehen jälkeen).

Siin' alku oli, — liekö myöskin loppu?

Kolmas kohtaus.

DANIEL HJORT. SIGRID STÅLARM.

DANIEL HJORT (itsekseen).

Oh! neiti Sigrid! Kah kuin kalvas on hän. Pien' enkel' liipottaapi siipiään, Kuin ruumiitten ja verten yli oisi Hän kulkenut, tai vankiluoliss' ollut Juhanin lempivirttä säistämässä Kalskeessa rautain. Oiva aate! (ääneensä) Terve Te murheen laps! (itsekseen) Sanoinko murhalapsi?

SIGRID.

Kuin jaksat, Daniel?

DANIEL HJORT.

Kiitos, hyvin kyllä, Jos lukuun unta kauheat' en ota Jot' illall' eilen näin.

SIGRID.

Se kerro sitten! Näit alttarin sä ehkä, jonka luo Tul' impi hiljaa, siihen uhrin laski, Ja uhri oli sydän. Levotonna Pysyä alttarill' ei tahtonut se, Mut taivahan tul' enkelit ja uneen Sen vihdoin tuutivat, ja sulle, joka Siin' olit läsnä, sanoivat he: älä Herätä tuota huokauksillas, Suo lepo, rauha sille.

DANIEL HJORT.

Kaunis uni! Mut min' en nää niin kauniit' unia, Ma hurmehisen mestauspölkyn näin… Mut tuota ette ymmärrä, ja paras Se onkin, jos ei pahint' oisi, että Tuo teidän kerran täytyy ymmärtää.

SIGRID.

Sä sekavasti puhut.

DANIEL HJORT.

Sekavuushan On aian merkki, sekavuus se yksin Elämän arvoituksen selvitys.

SIGRID.

Ei, rauha, sovinto.

DANIEL HJORT.

Sep' arvoitusta, Ett' arvata vaikk' arvoituksen osaat, Sit' ennen yhä hämmentää vaan tahdot. Kas siinä mutka.

Neljäs kohtaus.

EDELLISET. JUHANI FLEMING.

SIGRID.

Juhani!

JUHANI FLEMING.

Sä, Sigrid! Tääll' aivan surman keskellä? Käy linnaan!

SIGRID.

Min kirkkaast' aamu paistoi ikkunaan, Niin tyyn' ol' aalto, metsäkin niin vaiti, Ett' ulos mielin.

DANIEL HJORT (itsekseen).

Mielilintu on se, Mi verkkoonsa mua viettelee. Saas nähdä, He eikö yhdess' ansaa viritä?

SIGRID (jatkaen hiljaa Juhani Flemingille).

Silloin näin mä täällä Tuon Daniel raukan. Kaikki tunnet; tee Hänt' ystäväkses, ole hyvä hälle, Hänt' unhottamaan saata…

DANIEL HJORT (joka on kuunnellut).

Mitä sanoin? Täst' oivaa tulee. Rakkaus onneton Noin Daniel raukan hämmentänyt on; Jos linnass' on hän, tai sen ulkopuolla, Se yhtä on, ken tuosta viitsis huolla.

SIGRID.

Mä jätän teidät nyt. (lähtee).

Viides kohtaus.

JUHANI FLEMING. DANIEL HJORT.

JUHANI FLEMING (silmäillen Sigridin jälkeen).

Kuin kevät-taivas Tuon tytön sielu on, niin puhdas, kirkas, Ett' tuntuu siinä pienin pilven varjo. Hjort, voitko pahoin?

DANIEL HJORT.

Tahdotteko auttaa?

JUHANI FLEMING.

Sä työtä puutut, sielus tyhjäst' uupuu, Ajatus väsyy, mieli karvaaks käy.

DANIEL HJORT (itsekseen).

Tuo omans' olis papiksi, niin voisi Es'-isäin synnist' itsellensä saada Hän päästökirjan.

JUHANI FLEMING.

Tahdotko, niin puhun Ma Stålarmille että miekan sulle Ja paikan hankkii hän. Sä yhtä hyvin Näyt miekkaa voivan käytellä kuin kynää.

DANIEL HJORT.

Sep' oivaa pilaa! Miekkaa minä! Pelkään Ett' toveriin ma harhass' isken.

JUHANI FLEMING (painavasti).

Voiko Noin katkeroittaa lempi lemmen?

DANIEL HJORT.

Onko Ohdake kukka, valkoinenko korppi?

JUHANI FLEMING.

Mi tarkoitukses?

DANIEL HJORT.

Kaikk' on siinä, kuinka Sit' aatellaan.

JUHANI FLEMING.

Noin ei käy miehen surra. Jos onni vihamiehemme on, olet Sä onnenlaps, sill' ystäväs on suru. Sen voima ota henkes palvelukseen Ja koita unohtaa!

DANIEL HJORT.

Unohtaa, — mitä?

JUHANI FLEMING.

Mitätön tunne.

DANIEL HJORT.

Voi, kuink' ootte hyvä! Ha! ha! kuin helppoa on olla hyvä.

(nousee istualtaan ja lähtee pois).

JUHANI FLEMING.

Tuon miehen muutoksess' on jotain kummaa Ja luonnotonta, jot' en ymmärrä. Jotakin särkynytt' on katseessa, Ja puheesta viel' enemmän sen huomaa. Vaan miksi häntä aattelen? Hän eikö Tylyllä pilkan naurull' ystävyyttäin Hylännyt. Paras on kun hänt' ei huomaa. Kipunsa itserakkautt' on vain, Ja muiden kylmyys lääke tehokkain.

Kuudes kohtaus.

JUHANI FLEMING. ARVID STÅLARM. UPSEERI (kulkien muurilla). Myöhemmin SANANSAATTAJA.

UPSEERI.

Se pursi, joka rauhalipull' äsken Päin linnaa riensi, nyt on lähell' aivan; Nyt muurin luo se laskee.

(astuu muurilta maahan)

JUHANI FLEMING.

He mit' aikoo?

STÅLARM.

Se viesti laivastost' on, joka hiukan Lorulla meitä huvittaa, sill' aikaa Kun jyryks sotamelu hankkii.

SANANSAATTAJA.

Lausuin Terveiset Scheelin, ilmoitan ma, että Lähellä Helsinkiä herttua Kaarle Maajoukkonne on voittanut ja lyönyt. Hyvillä avaa tämä linna siis, Ja luovu Sigismundist' aioissa, Jos tahdot armon saada.

JUHANI FLEMING.

Mitä kuulen? Maailmaa jyrkkä sallimusko ohjaa?

STÅLARM.

Takaisin tervehdi ja sano, että Lähellä Helsinkiä herttua Kaarlen Maajoukkomme on voittanut ja lyönyt, Ja että varoillaan hän olkoon siis, Jos tahtoo pelastaa hän laivastonsa. Niin sano, hän mua yhtä hyvin uskoo, Kuin minä häntä.

SANANSAATTAJA.

Tuota vastausta Teilt' odotin mä, röykkeältä; kuulkaa Siis mitä lopuks lausun. Kauemmin Jos uhkamiellä meitä ärsytätte, Niin miehet ne, jotk' amiraali vangiks Sai Kastelholmista, hän mestauttaa, Ja teille varoitukseks kaakinpuihin Päät naulituttaa silmienne eteen, Näin veriseltä puhe-istuimelta Ja hirmukuolemalla teille oman Tulevan tuomionne ilmoittaakseen. Siis miettikää. On niiden henki kaupan.

JUHANI FLEMING.

Mik' ilkityö noin julman koston vaatii! Hävystä puhdas lippus punehtuu, Sun sanoistas sen pyhyys tahraantuu.

STÅLARM.

Kun sydämestä siinneet oikeudet On arvan heitoll' arvon, vallan kanssa, Niin halpa äyri aian arpapöydäll' On ihmishenki. Minä uhraan heidät, Kuin he mun uhraisivat vaadittaissa. Sä alas laske lippus valkoinen, Ja riennä pois, jos tahdot henkes säästää. Ainoinen vastaus moiseen puheesen On uljas, hengen päälle käypä vastus.

SANANSAATTAJA.

Saat röykkeä sä rangaistuksesi; Poiss' armo, sääli nyt on. Hyvästi!

(astuu maahan muurin taakse).

JUHANI FLEMING.

Nyt aukealle astukaamme, josta Hyvästi voimme nähdä toiseen rantaan. He, taivaan nimess', eivät rohkene Noin väkivaltaa tehdä vangituille.

(Stålarm ja Juhani Fleming lähtevät).

Seitsemäs kohtaus.

DANIEL HJORT (tulee sisään).

Kain miekkavyö kun veljens' Abelin Löi kuoliaaks ja, tuskissansa työstään, Jumalan hylkäämäks tuns' itsensä, Tek' itselleen hän kuvan, uhrin sille Sytytti, ja sen Kunniaksi kutsui. Oi herttaist' epäjumalata! *Herraan* Vivahtaa *herttainen*, ja maassa herra ol' ensimmäinen Kain. Mies älykäs! Niin konstikkaaks sen kuvan loi hän, että Siin' itseänsä jumaloi, kuin oisi Se räyskää peililasia, ja viel' on Se pystyss' yhä. Kunnia, sun tähtes Mä elän, kuolen! — "Kunnia, sun tähtes Ma veljen murhaan!" "Suuri kiitos, teidän On kunnia!" Se Jumal' ivaa täynn' on! Ja maailman se kahlehissa pitää. Seth niminen ol' Abelilla veli, Tuo miksi Kainille ei kostanut? — Hän oli raukka! Miks ei hiipinyt Hän Kainin linnahan ja veistään syösnyt Selästä puhki hamaan maksaan asti? Hän aikoi ehkä, linnaan hiipikin, Näk' epäjumalan ja hurmaantui Ja maahan lankes katuvaisena. Hän oli raukka! Eikö niin, te haamut Veriset? Eikö niin, te henget kaikki, Jotk' ette näissä hirmuluolissa Saa rauhaa, jossa luunne, raudoissa Viel' yhä, pimeässä loistavat! — Kostoa! kostoa! — Ma hiljaa tulen; Ja salaa, vaiti, miekatta ma kuljen! Ens yömme minun ensipäivän' on! (lähtee).

Kahdeksas kohtaus.

ARVID STÅLARM. JUHANI FLEMING kohtaa EBBA FLEMING'in.

EBBA FLEMING.

Tekeillä tääll' on julmaa. Toiseen rantaan Koneita hirveitä on pystytetty…

STÅLARM.

Niit' älä katso! miehuuttamme murtaa He tahtovat, mut tuosta se vaan yltyy. Nuo jalot uhrit saavat, Jumal' auta, Komean kunnia-ammunnan ja seuraa Matkalle toiseen maailmahan. Ylös Soturit! Tykkein luo! Nyt kaikki muurit Vihasta leimuellen hehkukoot! (menee).

(Tykin laukauksia. Näyttämö kirkkaaksi valaistuna).

JUHANI FLEMING.

Tuo sekö kunnia, se seppel vainen, Jok' antaa sankarille ikimaineen? Miss' on nyt ritaristo Ruotsinmaan? Ja vanha, hurskas kansa, missä vaan? Sanoppa, Ebba Fleming, rasittaako Noin julma teko meidän asiaamme? Se kiellä vaan, niin jalopeuran voiman Ma saan, ja miekan joka sormen päähän, Ja joka terään liekin! —

EBBA FLEMING.

Taisteluun!

JUHANI FLEMING.

Niin! Taisteluun ja vihaan, kostohon! Pois rakkaus, hellyys! — Suomi onneton!

(Lähtee. Ebba Fleming seuraa häntä).

VÄLIKUVAUS.

(Amiraali Soheelin päämaja vastapäätä Turun linnaa. Oikealla kädellä edustan puolella asuinhuone. Ilta. Kuutamoa).

Yhdeksäs kohtaus.

KAKSI herttuan SOTAMIESTÄ (käyden asuinhuoneen edustalla).

1:N SOTAMIES.

No, puhu nyt jotakin.

2:N SOTAMIES.

Minä ajattelen.

1:N SOTAMIES.

Mitä sitten ajattelet?

2:N SOTAMIES.

Ajattelen laulua.

1:N SOTAMIES.

Ja minä ajattelen linnaa … se haraa vastaan kuin kilpikonna. Tiedätkö, mikä kilpikonna on, hä? — Se on eräs kapakalan laji, näetkös, joilla on läpitunkematon kuori, ja niitä täytyy hiilillä paistaa, ennenkuin siitä lähtevät. Toivon että herttua pian tulis tänne, niin saisimme lämmittää heitä sekä maan että meren puolelta.

2:N SOTAMIES.

Miltähän siellä sisällä näyttänee? Suomalaiset osaavat noitua, näetkös.

1:N SOTAMIES.

Käyttäkööt mitä keinoja tahansa, ilman kansan rakkautta eivät seiso lujassa herrat. Huuh! kun kerran raju-ilma hyökäisee, niin tuossa he makaavat kuin myrskyn kaatama metsä.

2:N SOTAMIES.

Haluttaispa tietää miten kotonamme on laita, tuolla laaksossa jokien tuolla puolla.

1:N SOTAMIES.

Rustholliasiko nyt taas ajattelet? Kiitos Jumalan, että vaan olen talonpojan renki, eikä muuta miehellä kuin palkka, korpraalius, tyttö ja vapaus.

2:N SOTAMIES.

Nyt on elon aika parhaillaan. Tahdotko kuulla lauluani?

1:N SOTAMIES.

No, laulahan sitten, mutta reipas se olla pitää!

Kymmenes kohtaus.

EDELLISET. DANIEL HJORT.

DANIEL HJORT.

Miss' amiraali? Hänen luokseen tahdon!

1:N SOTAMIES.

Äläpäs, poikaseni, mitä hänestä tahdot?

DANIEL HJORT.

Se ei sua koske. Päästä sisään taikka Lävistä rintani. Se yhden tekee.

Yhdestoista kohtaus.

EDELLISET. AMIRAALI SCHEEL (astuu ulos asuinhuoneesta).

SCHEEL.

Mik' ompi täällä? Ken se siellä vahdin Lävitse tunkee, häiriten mun untain?

DANIEL HJORT.

En ole, mikä olen. Linnast' en Ma tule, vaikka tulen sieltä. Mull' ei Nimeä, vaikk' on kakskin. Päivän vanha Ma olen, vaikka iältä jo mies, Ja tuhansien arvoinen tok' olen Ma teille, herttuan, kansan asialle.

SCHEEL.

Hämärä, kumma puhe, josta vaan Voi päättää, että linnast' oletten, Tän aian hullulasta. Ken teit' uskoo?

DANIEL HJORT (ottaa esiin sormuksensa).

Sä sormus, tule puolustajaks mulle! Oi, jos täss' olis herttua, kuin te, Ja hälle antaisin, kuin teille nyt, Tän sormuksen, hän tietäisi sen arvon.

SCHEEL (tarkastelee sormusta).

Se herttuan on vaakuna.

DANIEL HJORT.

Tuon antoi Hän kerran muistoks isällen'; sen perin Ja sen kanss' isän veren, asian Ja koston perin.

SCHEEL.

Seuratkaa, niin saamme Likemmin haastaa. Mukaan, sotamies!

(Scheel, Daniel Hjort, ensimmäinen sotamies menevät asuinhuoneesen).

Kahdestoista kohtaus.

2:N SOTAMIES (yksin).

Se merkitsi jotakin. Tuolla miehellä on pahat mielessä, jos ei meitä, niin muita kohtaan. — Huh! kolkko on kuudanyö ja hiljainen kuin hauta. Laulan lauluni (laulaa).

( Lauletaan kuin: O, Wermeland, du sköna, j. n. e.).

Nyt kodiss' istuu kulta ja kangasta vain Hän helskyttääpi lientäin kaipaustaan. Ja lähtiessä pyssyn ma taatolta sain, Se aioist on ensimmäisen Kustaan. Se olkahan mua koskee, kuin harras veikkonen, Ja poikani sen saapi taas, kun itse vanhenen, Sen saa hän, jos elän vaan niin kauan.

Nyt heinä tehty ompi ja ruista niitetään, Oi, Luoja, sä sato runsas saata! Ja jos en tule jällehen, niin tanterelle jään; On kunnialla kuolleen helppo maata. Se maamies kehno ompi, jok' ei käy auraltaan, Kun vapautta, uskoa maassa poljetaan. Oi Jumal' avuks herttuan ja Ruotsin! —

Kolmastoista kohtaus.

TOINEN SOTAMIES. DANIEL HJORT (tulee asuinhuoneesta). Myöhemmin SCHEEL.

DANIEL HJORT.

Nyt sopimus on tehty. Joka miehen Nyt sanoilla ja kullall' lumoan, Ja linnan voiman voimassansa murran. Viel' arvollas sä sitten kerskaa!

SCHEEL (tulee asuinhuoneesta).

Kullan Te jätitten. Täss' on se. Onni myötä! Teit' unhota ei herttua. Hyvää yötä!

(menee takaisin asuinhuoneesen).

DANIEL HJORT.

Hyvästi elo entinen. Nyt kuudan, Yön kalpea ja paha omatunto, Sä maan yö-unta häiritsevä aave, Itseäs epäilevä, kurja valo. Sä teistäni yön helmass' älä kieli. (lähtee).

2:N SOTAMIES (laulaa toistamiseen laulunsa viimeisen värsyn).

Nyt heinä tehty ompi ja ruista niitetään, Oi, Luoja, sä sato runsas saata! Ja jos en tule jällehen, niin tanterelle jään; On kunnialla kuolleen helppo maata. Se maamies kehno ompi, jok' ei käy auraltaan, Kun vapautta, uskoa maassa poljetaan. Oi Jumal' avuks herttuan ja Ruotsin! —

NELJÄS NÄYTÖS.

(Linnan suuri sali. Aamurusko loistaa sisään ikkunoista ja valaisee esineitä näytöksen alkupuolella).

Ensimmäinen kohtaus.

JUHANI FLEMING (makaa nukahtaen ja käsi kääreessä eräällä sohvalla näyttämön vasemmalla puolella). EBBA FLEMING (nostaa silmänsä hänestä ja katsoo ulos).

EBBA FLEMING.

Jo alkaa päivä, yö on vihdoin mennyt, Yö pitkä, neljä päivää lakkaamatta Sodittuamme; mutta kuin se alkaa! Minusta, ruhtinatar tähtien, Sä aurinkoinen, kasvos käännä pois! Ma huoliin vaivun vaikertain, — ja tuolla, Tuoll' ulkon' yhtä jäykkänä kuin ennen On vihollisen laivasto, ja meille Ei purtta kylmä aalto avuks tuo, Ja ystäväimme kohtalosta sanaa Ei tunkea voi tänne. — Vait! hän herää.

JUHANI FLEMING (herää ja nostaa ruumistaan).

Oi unta herttaista! Niin vilpas, raitis Nyt olen.

EBBA FLEMING.

Unta näitkö?

JUHANI FLEMING.

Sulaa rauhaa Ja kirkast' onnea! Ma Kuitiass' olin. Kuningas sinne tuli luokseni, Kun kansan kanssa viljavainioilta Ma rauhan ensi kultaa korjasin. Kaikk' oli toisin: uljaat puistot, missä Nyt jylhät metsät on; suot kuivatut Ja pelloks tehdyt; kainalooni tarttui Nyt kuningas, ja näin me astuimme Tuon juhlaks vaatetetun joukon kautta, Ja kukkasia tiellen viskeltiin, Ja lakit hurraa-huudoill' ilmaan lensi, Ja minuun katsoi Sigismund ja huokas Ja sanoi: kanssain valtakuntaa vaihda! — Noin uness' itseään voi mielistellä Ja tuossa elon haamuss' unhoittaa Kaikk' elon huolet. — Sotajoukost', äiti, Viel' eikö tietoa?

Toinen kohtaus.

EDELLISET. ARVID STÅLARM (joka äsken on tullut sisään). Myöhemmin OLAVI KLAUNPOIKA.

STÅLARM.

Tän' yönä viesti On tullut; huolettoman vahdin ohi Sen tänne päästä onnistui.

JUHANI FLEMING.

Miss' on se?

STÅLARM (osoittaa Olavia, joka astuu sisään).

Tuoss'.

EBBA ja JUHANI FLEMING.

Olavi!

OLAVI KLAUNPOIKA.

Niin valitettavasti!

EBBA FLEMING.

Ja joukko?

OLAVI KLAUNPOIKA.

Voitettu ja hajonnut, Ma itse milt' en vangiks joutunut. Ma turhaan huudan palkkasotureita, Ja ko'ota koitan noita hajonneita; Jos pettureit' en poistaa olis tiennyt, Mun kahleiss' olis herttuan luo he vienyt. Miehuutta ystävät! Jos elänyt En toivoss' ois, niin täss' en olis nyt. Me kestäkäämme mieheen viimeiseen, Meit' onni kiusaa, kiusa kiusaa vastaan!

STÅLARM.

Viel' linnamme se seisoo murtumatta, Mut kuinka kauan! Kapinoita alkaa Väestö, tykkimiesi niskoittelee Eik' ammu; petos, meitä kietoin, täällä Nyt hiipii.

EBBA FLEMING.

Eikä Puolast' apua.

JUHANI FLEMING.

Sua Sigismund!

OLAVI KLAUNPOIKA.

Me jäämme kuitenkin.

STÅLARM.

Me? Mitä olemme? ja mitä voimme Me, hyljätyt ja unhoitetut täällä! Haa, Sigismund, näin palkitaanko meille Sua kohtaan osoitettu uskollisuus! Voi, jos vois riistää pois tuon kehnon tunteen, Jonk' äidit heikot meihin imetti, Jok' ajaa lasta isääns' suosimaan, Arvossa pitämään sen heikkoutta, Ja lumipäästä pilkat torjumaan; Tuon halvan tunteen, joka hurjimmallaan Tok' on, kun alamaisen nöyryyttää se Kuninkaan eteen, tätä jumaloimaan Maan isänä ja maineen turvaajana! Tuot' ett'emme, kuin herttua ja muut, Me sortaneet, näin kapinallisuuden Mehuiseen maahan kylväin itsekkyyttä, Ja roskakansan riemuitessa siitä Nyt niittäin sadon; — silloin emme tässä Näin yksin seisois toivoin pettynein Ja hyljättyinä, miellä särkyneellä!

EBBA FLEMING.

Näin haasteleeko Stålarm, Stålarm, pylväs Maan ritariston, kuninkaamme turva, Klaun ystävä ja Suomen itsenäinen Ja vankka kalpa!

STÅLARM.

Kiitoksia, Ebba! En unta ole saanut kahteen yöhön. Pois heikkous: kuningas mua vaatii! Ylös, Väsynyt aatos: tulevaisuus kutsuu. Sun tahdon voittaa, luonto!

(Olavi Klaunpojalle) Kuinka sanoit? Joukkomme voitettu! Meist' yksin riippuu Siis kaikki. Mutta toivokaamme Puolast' Apua vielä. (Upseereja tulee sisään).

Tuoss' on päällyskunta, Min viime neuvonpitoon tänne kutsuin.

Kolmas kohtaus.

EDELLISET. UPSEEREJA. DANIEL HJORT.

STÅLARM.

Te linnanportillenko asetitte Sotiovanhukset, ja tuohon ulos Muut sotamiehet?

(Melua näyttämön takana).

1:N UPSEERI.

Itse vastaavat he.

DANIEL HJORT (itsekseen).

Tuo soittokuntani on tuo, ja kappal, Jot' aljetaan, on teille kuolinvirsi.

2:N UPSEERI.

Salassa yltyy nurku, heidät tuskin Sain järjestykseen. Herttuan puolellen Yön pimeässä osa mennyt on jo, Ja muiden suhteen sanoa on työläs, Kehenkä luottaa voi.

STÅLARM.

No, hyvä! pian Me tuosta selvitään. Kaikk' ohdakkeet Eritkööt nisust' itsestänsä!

(avaa ulkoparven ovet ja puhuu siitä alhaalla seisoville).

Miehet! On kerrottu ett' teidän joukossanne — — —

(Melu yltyy).

Vait! viekkaat konnat, valanrikkojat, Te uskopattoiset, jotk' arkamielin Parempain povest' uskalluksen viette, Toverit kehnot, luulettenko että Me teitä kaipaamme. Ken tahtoo, matkaan Vapaasti menköön. Väljiks linnan portit Nyt tehkäät, että moinen saasta-ilma Pois virtaisi ja meit' ei turmeleisi!

(poistuu kiireesti ulkoparvelta).

JUHANI FLEMING.

Tuot' uskoa en voi, en tahdo. —

STÅLARM.

Katso!

JUHANI FLEMING (katsoo ulos ikkunasta).

Sekaisin aaltovat he. Portillen Tiheät joukot syöksee. Turhaan koittaa Heit' estää harmaat sotavanhukset.

STÅLARM.

Ei saa heit' estää.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Paljon uskallat sä.

STÅLARM.

Vaan käden katkon, jonka velttous Sydämeen muuten levitä ois voinut. Nyt neuvonpitoon.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Pahempia syit' on Kuin alakuloisuus. — Jos väärin luulen,

(luoden silmäyksen Hjorttiin)

Niin totta ei nuo kalvaat kasvot puhu.

STÅLARM.

Toverit! Onko teissä ketään, jota Haluttaa mennä herttuan puolellen, Niin vapaasti sen lausukoon ja tehköön; Ken tänne, näätten, jääpi, sillä muuta Ei neuvona, kuin kunnialla kuolla.

(Äänettömyyttä).

Teiss' onko ketään, joka herttualta Jotakin toivoopi ja sopimusta Siis äänestääpi?

1:N UPSEERI (osoittaen kirjoitusta ulkoparven yläpuolella).

Non illo percet Tempore dextra reis.

STÅLARM.

Siis ystävät! Vaikk' uskommekin Sigismundiin pettyi, Vaikk' omat miehet meidät hylkäsi, Niin kuollen herttualle näyttäkäämme, Ett' uskollisna vielä kuninkaalle Ja toisillemme, hänen vehkeitään Yksmielisesti torjumme. Ja kun Viimeiset tuohon kynnykselle kaatuu, Ja herttua kun sisään riemuiten Nyt syöksee, mies ja soihtu vaan on tarpeen, Ja linna raukee, peittäin voittajan. Näin näiden holvein raunioihin hänen Ja tappiomme hautaamme — ja turvass' On Sigismund ja Ruotsin valta-istuin. —

3:s UPSEERI.

Eläköön Sigismund! Sua seuraamme.

KAIKKI MUUT.

Eläköön Sigismund! Eläköön Stålarm!

STÅLARM.

Se paljastetuin miekoin vannokaa, Esi-isäinne ja kunnianne kautta!

KAIKKI (paljastavat miekkansa).

Sen vannomme.

STÅLARM.

Siis jäljellä nyt vaan On arvan ratkaista ken holviin lähtee.

JUHANI FLEMING.

Ei tarpeen. Käteni mun sodast' estää, Se soihdun toki kantaa jaksaa. Mulle Se toimi uskokaa.

STÅLARM.

Niin käyköön. Sulle Me kunniamme samass' uskomme. — Nyt ijäisyyteen rauhass' säälikööt Kaikk' itseään. Tääll' yhtykäämme sitten, Iloisin mielin, tunnoin kirkkahin, Viimeiseen taisteluhun voimaa tuomaan, Maan, kuninkahan viimemalja juomaan.

KAIKKI.

Eläköön Stålarm!

(Upseerit lähtevät pois vähitellen).

EBBA. FLEMING (syleilee Juhania).

Poikan' armas! (Stålarm lähtee).

JUHANI FLEMING.

Äiti, Pelastaa täytyy Sigrid.

EBBA FLEMING.

Se on totta!

JUHANI FLEMING.

Sä häntä seuraa, tule äidiks hälle.

EBBA FLEMING.

Juhani! Parempi on lohduttajaks Muu vaimo kuka tahansa. — Ei, täällä, Kuin Indian uljaat lesket, tahdon kuolla Ja lentää liekist' uhrirovion Mun puolisoni helmaan, maineen maahan! (lähtee).

Neljäs kohtaus.

JUHANI FLEMING. SIGRID STÅLARM (tulee sisään puettuna talonpoikais-tytöksi).

SIGRID.

Mik' on nyt, Juhani? Mua isä käski Pukeimaan näihin vaatteisin ja sanoi Ett' täältä pois mun täytyy lähteä. Tylyjä kasvoja nään kaikkialla Ja synkkää katsetta. Mit' ompi tämä? Miks isä pois mua tahtoo, Juhani?

JUHANI FLEMING (koko kohtauksen aikana lempeästi ja sydämellisesti).

Me muut, me tänään kuolla aiomme.

SIGRID (nöyrästi).

Ja sen vuoks — — —

JUHANI FLEMING.

Pois sun lähetämme täältä, Sua tuossa puvussa ei tunneta, Siks kunnes ystäväimme luo sä ehdit, Ja helppo matk' on tuosta poikki lahden, Johonka ani harvoin luoti eksyy.

SIGRID.

Mua jospa kohtais se! — Ja tahtoani Et lainkaan kysy…

JUHANI FLEMING.

Vastaa, Sigrid, suoraan: — Kun kätes mulle annoit, annoitko Sen rakkaudesta? —

SIGRID.

Syytä epäilykseen Olenko koskaan antanut?

JUHANI FLEMING.

Et suinkaan! Mut sydän syit' ei punnitse niin tarkoin. En tiedä, mutta — — sano, Sigrid — voitko Sä rakastaa?

SIGRID.

Niin hartaast' en kuin sinä.

JUHANI FLEMING.

Suloisiin silmiis suo mun katsoa. Sä minuun katso. Sano, tänne jäämään Jos vaatisin sua, kuolemaan mun kanssain, Noist' ilo juur' ei loistais — eikö totta? Sä siihen ehkä myöntyisit, vaan sitten Lisäisit: "täällä huoneess' ilma on Niin raskas"… Muistatko?

SIGRID.

En!

JUHANI FLEMING.

Muistat kyllä. Voi, Sigrid! Jos et mua rakastanut, Miks annoit kätes, miks et sanonut: En lemmi sua. Silloin en sua oisi Niin kauan vaivannut, kuin tietämättä Nyt tehnyt olen.

SIGRID.

Taivaan Luoja!

JUHANI FLEMING.

Sua En nuhtele, päinvastoin itseäni. Hyvästi, siskon'! Onnelliseks tullos, Jos toisen löydät, ken sun ansaitsee; Mua ystävänä muista!

SIGRID.

Juhani, Pois älä mua lähetä. Jos kuolla En ansaitsekaan kanssas, muuta toki Kuin kuolemaa en toivo.

JUHANI FLEMING.

Miksi? Syyskö Se on, jos min' en sulle rakkaamp' ole Kuin joku toinen. Sydämes kuin voi se Niin kova samass' olla ja niin hellä! Hyvästi! Onnellisna kuolen nyt; Vaan sin' et kuolis niin.

SIGRID (itsekseen).

Jos rohkeneisin Hänelle kaikki ilmoittaa!

JUHANI FLEMING.

Nyt lähden Venettä valmistamaan matkaas varten. Hyvästi siks! (lähtee).

SIGRID.

Juhani, viivy! Ah! Hän lähti, ei mua kuullut. Jumalani!

(peittää kasvonsa käsillään).

Miks minut hylkäsit ja heitit mun Sydämen häijyn valtaan! — Seppeltä Kas tuossa neitseen kuvan luona! Sama Mä lienkö, ken tuon taannoin sitoi? Niin, Kuin kuollut kukka tuoreen kaltainen.

Viides kohtaus.

SIGRID. DANIEL HJORT.

SIGRID (huomaa Daniel Hjortin).

Hän!

DANIEL HJORT.

Ken noin häijyks pukenut on teidät?

SIGRID.

Jos teit' ei miellytä tää puku, liioin En mieltänne ma ole kysellyt.

DANIEL HJORT.

Teill' onko neulakirja suussa, neiti? Suloisen, puhtaan kukan karvainenko On kova, kirkkaaks vuoltu helmikivi? Karitsan villa suden pennull' onko? Ja valkaistussa haudass' onko päivää? — Miss' ompi neiden peili?

SIGRID.

Viime kertaa Nyt yhdess' ollaan ja noin haastelette.

DANIEL HJORT.

No, muuta sitte. Kaunis valhehaamu, Ken olette?

SIGRID.

Jos teille pahoin tein ma, En sitä aikonut.

DANIEL HJORT.

Kun piru kiusaa, Hän kiusaa haamuss' enkelin.

SIGRID (astuen poispäin).

Oi Luoja!

DANIEL HJORT.

Niin rukoilkaa! Se sopii. Menkää pois Ja rukoilkaa, muuks' sydäntänne älkää Te käyttäkö, se nimeänne tahrais. Sanoja käyttäkää, jotk' aaltoaa Maast' aina taivaasen, ja rukoilkaa, Rukoilkaa, ehk' on Luoja kuitenkin Yht' armias, kuin hän on hurskaskin. (Sigrid menee).

Kuudes kohtaus.

DANIEL HJORT (yksin).

Mä teidät surmaanko ja itseni Ja herttuan ja kaikki yksiin liekkiin? — Se loppu riidan ois ja kaiken loppu, Maa rauhaa sais, ja tuonen paksu viitta, Mi kestää viimeisehen tuomioon, Se peittäis salaisuuteni ja kaikki Niin ystäväin kuin vihollisten synnit… Haa, silmäs vilkkuu, kalpa kuoleman, Jok' yli tuhansien päiden heilut Hiuskarvalla mun heikon tahtoni! Ei, ei! Senvuoks en syntynyt, senvuoks ei Minussa sorrettujen veri virtaa Sydämest' aivoon asti kiehuen. On hornaan taivas syösnyt, voimaa uutta Maailman sorto tilaan sieltä tuomaan. Siis, kosto, hengelläs niin täytä sielun', Ett' ainoastaan sun se tuntee, iske, Sydämen juureen iske, hurja viha, Niin että vaan sun käskystäs se sykkii!

Seitsemäs kohtaus.

DANIEL HJORT. ARVID STÅLARM. OLAVI KLAUNPOIKA. JUHANI FLEMING. ERÄS SOTAVANHUS (kantaen sisään viinipikaria). UPSEEREJA. Myöhemmin SIGRID.

STÅLARM (puheissa erään upseerin kanssa).

Kun olin laps', mull' oli kaksoisveljes, Jok' aivan nuorna kuoli. Muistan kuinka Rukoilin haudallansa, ett'en koskaan Maan mustaan multaan joutuis. Kumma kyllä, Ett' taitamattomat ja tuulen tuomat Lapsuuden toiveet usein käyvät toteen. Nyt, näätten, suoraan ilman kautta mennään Maan yli oikotietä elämästä. Pikari tänne! Uljaat sotaveikot, Eläköön rehellisyys, elon mehu Ja maineen helmi, pohjaan elon malja!

(Kaikki juovat).

Olavi, laula meille hauska laulu!

OLAVI KLAUNPOIKA.

Pikari onko kaikilla? Kas tuossa!

(tarjoo pikarin Daniel Hjortille, joka vastenmielisesti ottaa sen).

Laulu.

Pyhä Yrjänä maljan ja miekan mies Ol' urhokkain. Hän juoda ja valaa vertahan ties Iloiten vain. Käy käessä miekka hän laulellen Lohikäärmeen luo. Ja maahan sortuvi hurmeesen Nyt käärme tuo. Hei malja miehuuden!

Kööri.

Hei malja miehuuden!

OLAVI KLAUNPOIKA (Daniel Hjortille).

Mit aiot? Pikaris on kukkurallaan. Sä peijaat, Daniel! Maljas! Pohjaan juo! (laulaa):

Pyhä Yrjänä vaimokseen kotihin Vie prinsessaa. Kuningas se nyt lausuvi: "kruununkin Hän kannattaa". "Ei, mulle kruunusi raskas on, Pojalles sen suon. Mut anna, ett' astua kuolohon Saan eestä tuon!" Hei, malja kunnian!

Kööri.

Hei, malja kunnian!

(Tykinlaukaus kuuluu).

OLAVI KLAUNPOIKA.

Jo alkaa leikki. Yks' on värsy vielä.

(laulaa).

Satamäärää vastahan kestänyt Ol' yksistään. Hän löi ja hän voitti ja kaatui nyt Kuin leikillään. Ja silmin seisovi hehkuvin Nyt kuningas: Oi, tuhat henkeä vaihtaisin Ma miekkahas! Hei, kuolon malja tää!

Kööri.

Hei, kuolon malja tää!

(Tämän värsyn kestäessä lähtee muutamia upseereja pois).

OLAVI KLAUNPOIKA (Daniel Hjortille, joka aikoo lähteä).

No, Daniel, mihin nyt?

DANIEL HJORT.

Se teit' ei koske!

OLAVI KLAUNPOIKA (pidättää häntä).

Pettäjä! — Kas kuin kalpenee hän, veikot, Tuon nimen kuullessaan!

DANIEL HJORT.

Pois muurillen, Jo herttua tulee.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Tunnustatko, konna!

DANIEL HJORT.

Se todistakaa! Syyttömyyten' viskaa Takaisin omaan kurkkuunne sen nimen.

SIGRID (tulee sisään).

OLAVI KLAUNPOIKA.

Vai todistusta? — Mitä keskell' yötä Teit leiriss' amiraalin.

DANIEL HJORT.

Mitä teinkö? Sanokaa, koska tiedätte…

OLAVI KLAUNPOIKA.

Haa, siellä Siis olit. — — Jos en huomannut hänt' oisi Hän vielä pettäis…

UPSEERIT (paljastavat miekkansa).

Surma pettäjälle!

SIGRID (syöksee väliin).

Se mahdotont' on! Kuulkaa häntä, kuulkaa!

DANIEL HJORT.

Mua älkää lähestykö. Miekat alas! — No niin, ma teidät petin, pettäjät!

SIGRID (vaipuu kiljahtaen Juhani Flemingin syliin).

DANIEL HJORT (jatkaen).

Täss' on se, jonka sanat voiman teiltä Kuin lehden karisti; täss' on se, joka Kukisti teidät — ja siit' ylpeilee!

1:N UPSEERI.

Hengeltä pois! (tunkeuvat Daniel Hjortin päälle; tämä tempaa miekan eräältä upseerilta ja puolustaa itseänsä).

OLAVI KLAUNPOIKA (lyö miekan Daniel Hjortin kädestä).

Ei, toisin rangaistaan hän!

STÅLARM.

Sua, kiittämätön koira — niin jot' uskoin. Elosta katkeruus ei koskaan lopu. Tee hänen kanssaan, Olavi, kuin tahdot. Mä riennän. Tappelu on alkanut.

(lähtee kaikkien upseerein kanssa; heti sen jälkeen Olavi Klaunpoika Daniel Hjortin kanssa).

Kahdeksas kohtaus.

SIGRID. JUHANI FLEMING.

JUHANI FLEMING (yhä vielä pitäen pyörtynyttä Sigridiä sylissään).

Sua onneton! Haa, kaikki ymmärrän Ja hän se kurja! nuku, nuku ijäks!

(laskee hänet sohvalle).

VÄLIKUVAUS.

(Ruutiholvi, kahden patsaan kannattamana. Toiseen niistä on Daniel Hjort kiinnitetty. Toisen takaa haamottavat ruuti-astiat. Pimeätä).

Yhdeksäs kohtaus.

DANIEL HJORT.

Mun tänne linnan ruutiholviin kiinni He kahlehtivat patsaasen. Mun kuolla Nyt täytyy heidän kanssaan, nähdä täytyy Kuin soihtu surman herättää, mi torkkuu Tääll' ympärilläni ja, vait kuin hauta, Häviöt' uhkaa maalle, herttualle Ja kansalle. Voi saatanallist' ivaa! Sa murru kahle, holvit haljetkaa Mun kirouksestain, jonk' alle lasken Nuo hirmulaiset, konnat, verenjuojat! Sä kestät kahle! Halpa, kurja rauta, Vahvempi, ikuisempi henkeäni! Ha, ha, ha! — Kuules kuinka holvit nauraa Minulle, mulle. Kuolo, henken' ota, Maailman ylenkatseesen mua saata, Mut säästä, säästä herttua ja kansa! — — — — — — — — — — — — Ei äänt', ei lohdutusta! — Kumisten Kuin tuonelasta tykin huokaus vaan Käy kautta holvin. Väsynyt on pääni, Mun aatostani huimaa. Rauhaa, rauhaa!

(vaipuu tainnoksiin patsaan juureen).

Kymmenes kohtaus.

DANIEL HJORT. JUHANI FLEMING. ARVID STÅLARM (palava soihtu kädessä).

STÅLARM.

Tuoss' soihtu on. Meit' ovat linnan pihalt' Oville tunkeneet jo. Ryntäämässä On herttua itse. Pihalla jo on hän. Kun laukauksen käytävästä kuulet, Niin sytytä nuo tuossa. Hyvästi! (lähtee).

Yhdestoista kohtaus.

DANIEL HJORT. JUHANI FLEMING.

JUHANI FLEMING (valaisee soihdulla Daniel Hjortia).

Hän tainnoksiss' on! Liian hyv' on luonto.

DANIEL HJORT (herää).

(Tähystyvät toinen toistansa kauan aikaa äänettömästi).

JUHANI FLEMING.

Katsahtaa, kurja, rohkenetko minuun!

DANIEL HJORT.

Kuin omatunto silmän' iskee sinuun?»

JUHANI FLEMING.

Rukoile, silmäs nosta taivaasen!

DANIEL HJORT.

Sun kätes kuolkoon! — Sitä rukoilen.

JUHANI FLEMING.

Miss' ompi Luoja, kun noin kuolee kurja?

DANIEL HJORT.

Ei sinun kättäs johtamassa, hurja.

JUHANI FLEMING.

Soi laukaus, kuninkaan ja kruunun suoja!

DANIEL HJORT.

Pois haihdu, turmion ja surman tuoja!

JUHANI FLEMING.

Sen siitit ja sen kautta henkes heität.

DANIEL HJORT.

Mut kadotukseen kanssani vien teidät.

Kahdestoista kohtaus.

EDELLISET. SIGRID.

SIGRID.

Se valhe, ilkeä on valhe, meille Ladottu turmioksi. Hän, hän ei Sit' ole tehnyt.

JUHANI FLEMING (kylmästi).

Sinä, Sigrid, täällä? Mit' etsit?

SIGRID.

Varmuutta ja kuolemaa.

JUHANI FLEMING.

Näin raukka, nimes häpäiset ja kuntos Ja isäs! Peitä rikollinen tuntos!

SIGRID.

Mit' isä, nimi, kaikk' on häntä vastaan. Eläissä väärin, kuoloss' ainakin Vapaasti, suoraan kerran sykkii rinta! Sua, Daniel Hjort, ma muinoin rakastin; Työt' ethän tehnyt tuota hirmuisinta? Niin ethän? vastaa! — Vaiti olet… vaiti?…

DANIEL HJORT.

Sua rakastin ma muinoin, Sigrid Stålarm. Vait olen, mieltäsi en murtaa tahdo.

SIGRID.

Siis tehnyt olet tuon?

JUHANI FLEMING.

Viel' epäiletkö?

SIGRID.

Oi, jos nää synkät holvit raukeaisi, Ja mielet särkyneet jo rauhan saisi! Juhani kätes anna. — (Daniel Hjort'ille). Kurjaa sua! Nyt halveksimaan opetit sä mua.

JUHANI FLEMING.

Mun janoo miekkani, mut sit' ei saa Katalan vangin veri saastuttaa.

DANIEL HJORT.

Totuutta haudan reunall' lausutaan; Siis kuulkaa kurjan, hyljätynkin ääntä, — Tuon hyljätynkin, jonka kasvatusta Komean loistoisuuden nöyräks orjaks Pidettiin täysin taattuna. Senvuoksi Tielt' otettiin ma, senvuoks kirjatyössä Mun voiman' uuvutettiin, tehtiin heikoks Mun suoneni, pois miekka kiellettiin, Ja käten' orjaks vapisevaks pantiin Kevyisen höyhensulan palvelukseen. Epäilyyn, penseyteen, epätoivoon Mä kasvatettiin; ja kun hylky tilaan Näin saivat mun, niin kerskuin loistoaan Mun kurjaan halpuuteeni vertasivat. — Nyt luoksen' arvaamaton vieras sai. Tuon vanhan vaimon muistatten te kai; Hän poikaans' etsi teidän joukostanne, Viimeistä lasta kansan sortamanne. Sen vei hän oman isän haudan luo, Ja mestauslava oli hauta tuo. Hän teidän kanss' on loistoss' elänyt, Kun veljens' unhoitetut, hyljätyt Raudoissa tuskiansa vaikersivat, Kun vapautt', oikeutta puolustivat. Hän teitä vihaa hamaan kuolohon, Ja poika tuo, — hän tässä kahleiss' on!

JUHANI FLEMING.

Vait!

SIGRID.

Kova onni.

JUHANI FLEMING.

Valhetta!

SIGRID.

Ei, kuule!

DANIEL HJORT.

Vihaani oman vihans' äiti liitti, Ja epätoivon lisäks koston siitti. Ja sydän halveksittu tyyntyi pian, Ja usko tuli epäilyksen sijaan. En miekkaa käyttänyt, vaan sanoja, En voimaa käyttänyt, vaan viekkautta, Ja kas, ma sentään teidät kukistin! Ja vaikka sidotte mun rautoihin, Totuutta ette rautoihin te saa Ja vaikka oma syy mun langettaa, Myös teidät surmaan syöksee taivaan valta; Ja vaikka hengen viette herttualta, Te ette valoa voi hävittää. Niin meidät murskatkaa ja linnaa tää! — Maailma kerran vaatii palkkiolle!

(Pistoolinlaukaus kuuluu holvikäytävästä. Miekan kalsketta ja ääniä).

JUHANI FLEMING.

Hoi! — Laukaus jo soi, — nyt tuomiolle!

ÄÄNIÄ HOLVISTA.

Hei! Herttuan on voitto!

DANIEL HJORT.

Seis!

SIGRID (tempasee, Daniel Hjortin huudahtaessa, soihdun Juhanin kädestä ja viskaa sen salaman nopeudella kauas pois; se sammuu, näyttämö pimenee. Sigrid vaipuu pyörtyen Daniel Hjortin jalkoihin).

DANIEL HJORT.

Mun rautan' Irroita!

Kolmastoista kohtaus.

EDELLISET. ERÄS UPSEERI ja SOTAMIEHIÄ herttuan puolueesta (hyökkäävät sisään, soihdut ja paljastetut miekat kädessä).

JUHANI FLEMING (tempaa soihdun eräältä, mieheltä).

Soihtu tänne!

DANIEL HJORT.

Kiinni se mies!

(muutamat sotamiehistä tarttuvat kiinni Juhani Flemingiin).

JUHANI FLEMING.

Ah, liian myöhään!

DANIEL HJORT.

Rautan' irroittakaa!

(Sotamiehet päästävät hänet raudoista).

Pois, holvit särkyy, mielet murtuu! Ilmaa! Vapautt'! ilmaa! (syöksee ulos).

SIGRID (havahtaen).

Voi mua! mitä tein mä!

(vaipuu uudestaan tainnoksiin).

VIIDES NÄYTÖS.

(Vankihuoneen käytävä. Perällä kolme ovea. Vasemmalta kädeltä tullaan sisään, oikealla kädellä jatkauntuu käytävä syvälle holveihin, josta toinen sivukäytävä kääntyy perälle päin, muodostaen täten pimeän komeron oikealla kädellä peräseinästä).

Ensimmäinen kohtaus.

VANGINVARTIJA (yksin).

Kun olin nuori vielä, olinpa silloin aika velikulta. Hei vaan! Silloin oli hauska elämä, kun olut virtasi Juhani herttuan tynnyreistä ja linna kajahteli juomarahoista ja itse olin nuori, sukkela linnanpalvelija, tyttöjä viis joka sormeen. En ollut vielä kelvolleen nainut, niin tuli tuossa kirje Eerikki kuninkaalta Ruotsista, Juhani herttuan veljeltä, ja herttua joutui lukon ja salvan taakse. Tuskin ensimmäinen poikani kehdossa kirkui, niin tuli herttua pois ja pani veljensä Eerikki kuninkaan sijaansa, ja rupesi itse kuninkaaksi. Sitten saimme loma-aikaa hiukan, kunnes Juhani kuningas lähetti pois veljensä vähän kauemmaksi kuin lupa oli, jos ei luvallista ole laittaa hernerokan avulla veljeänsä toiseen maailmaan. Ihmeeksi vaimoni ja Juhani kuningas kuolivat samana yönä, niin ett'en oikein tiedä, kumpaisen takia täällä koko yön kummitteli. Mutta hurskas ja jumalinen ihminen oli tuo vaimoni sentään, niin että kyllä se Juhanin takia oli, sillä hänen omaatuntoansa vaivasi veljenmurha, näet. Sitten nain minä toistamiseen samana päivänä, jolloin Sigismund, Juhanin poika, tuli kuninkaaksi. Hän ei siinä kauan pysynyt hän, vaikka Klaus Fleming häntä kyllä kovasti piteli kiinni. Siitä aiasta alkain on mulla ollut paljon väkeä täällä, milloin herttuan ystäviä, milloin Sigismundin — ja nyt? — niin täällä käypi, täällä matoisessa maailmassa. Sanoisin niinkuin virsikirjassa sanotaan:

Ah mik' ompi elom' tääll'? Tuska, vaiva tuskan pääll', Työ ja meno levoton. Silloink' kuin se paras on,

jos en itse olis ollut levoton veitikka nuoruudessani. Mutta nyt en luota toiseen enkä toiseen valtaan. Teen tehtäväni, enkä pidä lukua muista kuin haudankaivajasta, sillä hän aukaisee oven toiseen vankihuoneesen, jonka suhteen minun vaan on ala-osastona.

Toinen kohtaus.

VANGINVARTIJA. OLAVI KLAUNPOIKA (tulee valhepupuvussa vasemmalta).

VANGINVARTIJA.

Tekö, Olavi herra? Elättekö vielä?

OLAVI KLAUNPOIKA.

Vait! Anna minun tavata veljeäni.

VANGINVARTIJA.

Niin, mutta…

OLAVI KLAUNPOIKA.

Älä virkaasi pelkää. Pelastaa en aivo häntä. Asiansa on hän niin hyvin ajanut, ett'ei hänen tarvitse mitään peljätä voittajan puolelta.

VANGINVARTIJA.

Niin, nähkääs, laita on semmoinen, että minä ja vankihuone olemme yhtä niinkuin te ja teidän miekkanne. Minä olen kova rauta-ovi, kova rauta-ovi vaan, en pane ketään sisään enkä ketään laske ulos. Se on minun toimeni se. Kuollut olisin ma eilen vankihuoneineni, mennyt yhdellä hyppäyksellä aina toiseen maailmaan, mutta auttaisinko tänään tai huomenna ketään sieltä ulos, eipäshän sitä, sellaista ei siedä tunto, en ole koskaan ennen sitä tehnyt.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Sinä se vanha ruostunut tuuliviiri. Annatko minun kohdata Juhania, vai etkö? Minulla ei ole kultaa sinulle antaa, mutta jos niin tahdot, saat itseni palkaks.

VANGINVARTIJA.

Jumala semmoisesta varjelkoon. Väärin te mun käsitätte. Kohdata häntä teidän saaman pitää, mutta tehkää se sievään, sillä herttua on täällä tuossa paikassa. — Tulkaa maalle, Juhani herra, täällä on mies, joka tahtoo teitä tavata.

(avaa oikeanpuolisen perä-oven).

Kolmas kohtaus.

EDELLISET. JUHANI FLEMING.

JUHANI FLEMING (yrittää syleillä Olavi Klaunpoikaa).

Sä elät veljen', olet vapaa!

OLAVI KLAUNPOIKA (työntää pois Juhanin).

Pois! Sun haltuus kunniamme uskoimme. — Kuin teit sä työs?

JUHANI FLEMING.

Mua syytä! Vastaus Se…

OLAVI KLAUNPOIKA.

Joutuun! Vastaukses tähden tässä Nyt kiusaan kuolemaa. Sen vuoksi ryöstin Häpeän, vihan voimall' itsen' eilen Ma vihamiesten käsistä, kun turhaan Me toimes täyttämistä odotimme. No niin — —

JUHANI FLEMING.

Sä toista puhuttele; murhe Mult' äänen sortaa.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Kurja pelkuri! Ja tuo mun veljen' on!

JUHANI FLEMING.

Sä petyt. Pelkur' En, jumal' auta, ollut!

OLAVI KLAUNPOIKA.

Vastaa sitten. En toivo mitään suurempaa, kuin että Sen luulon kuoletat.

JUHANI FLEMING.

No kuulehan! Jos muiden meikäläisten laill' et oisi Sa pakoon päässyt, viekkaan morsioni Isänsä jaloiss' olisit sä nähnyt Te'oistaan mielipuolena.

OLAVI KLAUNPOIKA.

No, mistä?

JUHANI FLEMING.

Väärästä rakkaudesta kavaltajaan…

OLAVI KLAUNPOIKA.

No, eihän!

JUHANI FLEMING.

Soihdun kädestäni löi hän, Ilm' antoi laukaus meidät, herttuan Soturit sisään syöksi, muut' en muista.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Näin yhtynytkö kaikk' on meitä vastaan! Nyt näyn ymmärrän, jonk' yöllä näin.

JUHANI FLEMING.

Sä näitkö hänet?

OLAVI KLAUNPOIKA.

Hän se mahtoi olla. Ma kalvaan, lumivalkean näin haamun Kuin terhenen niin hiljaa leijuvan, Miss' oli muuri merta vastaan korkein. Sen kiharoilla mustill' loisti kullat Ikäänkuin seppeleeksi käärityt. Hän lauloi virttä, jota: laineet säisti, Ja vakaasti kuin unenkulkija Hän astui muurin äärtä hohtavaista. — Luin hiljaa rukouksen, kohti kuljin. Hän poissa oli, ja kun sinne ehdin — Vedessä värähteli tähdet vaan — — —

JUHANI FLEMING.

Jos hän se olis ollut! — Etkö nähnyt?…

VANGINVARTIJA (sisäänkäytävässä).

Nyt herttua jo saapuu. Joutukaa!

OLAVI KLAUNPOIKA (tarttuu kädellänsä miekan kahvaan ja katsoo sisäänkäytävään päin).

Pois kaukan' on hän. Kuules, Juhani! Hän henkes vie. Viel' ei hän sua tunne. Sukumme viimeinen sä olet. Anna Mun eestäs kuolla. Puvun vaihdamme. Sa hiivit pois.

JUHANI FLEMING.

En, Olavi, en koskaan!

OLAVI KLAUNPOIKA.

Sun täytyy. Muista nimeämme!

JUHANI FLEMING.

Sinä Sen edest' elä! (menee sisään vankihuoneesensa).

VANGINVARTIJA.

Kuolo meidät perii, Jos ette riennä! — Tuonne holviin menkää. Sen varjossa ei kukaan teitä huomaa.

OLAVI KLAUNPOIKA (kätkeytyen).

Sokea sattumus, siis ystäväni Viel' ollos! Viel' ei ole aika kuolla!

Neljäs kohtaus.

VANGINVARTIJA. HERTTUA KAARLE. AMIRAALI SCHEEL. Myöhemmin ERÄS UPSEERI.

HERTTUA.

Siis tänne olet viedä käskenyt Sä Daniel Hjortin?

SCHEEL.

Niin hän itse tahtoi. Kun hänet raudoist' irroitimme, syöksi Hän heti holvista, ja tuskin kuullen Mun sanojani, joilla rauhoittaa Hänt' yritin ma, paeta vaan tahtoi Pois linnasta, siks kunnes vihdoin tänne Hän suostui vetäymään hiljaisuuteen. Valoisimmassa huoneessa hän täällä Nyt Teidän Armoanne odottaa.

HERTTUA.

Sä kummaa kerroit hänestä ja sentään Niin todenlaista. Jalon riemun tuopi Se sieluhuni, samalla kuin täytyis Mun sua nuhdella siit', että käytit Niin miettimällä tätä nuorukaista.

SCHEEL.

Ylevä herttua!

HERTTUA.

Ma tiedän, mitä Sanoa aiot. Tänne anna sormus, Min hältä sait, ja jonka muka annoin Ma muinoin hänen isälleen.

SCHEEL (antaa herttualle sormuksen).

Täss' on se.

HERTTUA (ottaa sen käteensä).

Niin, minä tunnen sen. Kaikk' epäilys Puheensa totuudesta haihtuu nyt. Tuo sormus, mitkä muistot herättää se! Kun annoin sen, nuor' aivan olin silloin, Enk' aavistanut mihin olin luotu. Mut silloin jo ol' uljaat tuumat mulla, Rakastin hartahasti isäni Jaloa työtä, Ruotsin vapautta, Verestä kukkaa, puhjennutta tuskin, Ja vihast' usein puistin voimatonna Ma nyrkkiä, kun veljieni löyhyys Ja ahnas aateli ja palkkapapit Työt' uljast' yrittivät kukistaa. — Mun aikan' tuli, tuli myrskyn lailla, Ja myrskyn lailla pohjolasta perkaan Pois aurehen, mi saastuttaa sen ilmaa, Ja muran kaiken, mit' on maalla sen. Mun voitto on, ja niin sit' aion käyttää, Ett' yksikään ei sitä multa kiellä. Mun tuomio, ja niin sen langetan, Ett' armo hellivä ei kirvest' estä. Mun Ruotsi on, ja kruunun sen ma saan, Kun rauhaan, voimaan olen saanut maan.

(kääntyen Scheelin puoleen).

Scheel! Onko neuvoskunta kokoon pannut Jo syytöksen ja tuomion?

SCHEEL (antaa hänelle kahdet paperit).

Täss' ovat.

HERTTUA (silmäillen niitä).

Maanpetturi ja hengentuomio.

(antaa takaisin Scheelille kirjoitukset).

Hyv' on — tai oikein on — ja oikein käyköön!

ERÄS UPSEERI (tulee sisään ja antaa herttualle kirjeen).

Me miehen Puolast' yllätimme, jolla Ol' Arvid Stålarmille tämä kirje.

HERTTUA (ottaa kirjeen).

Vai Sigismundilta! Nyt hän sen saakoon.

(Upseeri lähtee).

Mies! avaa ovi Arvid Stålarmille Ja anna hälle tuo. (jättää kirjeen vanginvartijalle. Scheelille) Pois syrjään tulkaa!

(vetäytyy syrjään Scheelin kanssa).

Viides kohtaus.

EDELLISET. ARVID STÅLARM (vasemmanpuolisesta ovesta).

VANGINVARTIJA.

Esille tulkaa, päämies. Minulla On kirje teille. (antaa sen).

STÅLARM.

Sigismundilta! Kuin kuollehelle! "Armas Arvid Stålarm… Sua kiitämme… me kyllä soisimme… Apua lähettää en ole voinut… Ma epäilen jos… unen multa vie Se veri, jot' on turhaan vuodatettu… Hyvästi Ruotsi!… Ennen puhtaan opin Ma pidän sekä kruunun menetän… Sen ennen vihamiehen haltuun annan… Kuin maani häviöstä syytä kannan… Sen Luoja kääntäköön… mun luoksen saa… Sua kuninkaasi Puolass' odottaa…" Se puuttui. Isän sydän murrettuna, Ja maine oman lapsen tahraamana, Ja voitettuna, vankina; — tää vielä.

(peittää kasvonsa kirjeellä ja alkaa horjuen palata vankihuoneesen).

HERTTUA (kuolemantuomio kädessä).

Myös täss' on kirja, teitä koskeva, — Ei kuninkaalta, mutta isänmaalta.

STÅLARM.

Te täällä, herttua! Tuon kirjan tunnen, En sitä nähdä huoli, vastaan vaan: Ma kuninkaallen' olin kuuliainen.

HERTTUA.

Sä viimeishetkeen väijyit henkeäni Ja kunniaani, — lue kuolemas!

STÅLARM.

En pyydä armoa. Työ lopuss' on, Maa teidän on, Sigismund meidät hylkäs. Siis paras mun, kun astun kuolemaan.

(notkistaa toisen polvensa).

Tok' armahtakaa pientä joukkoa, Mi jäljell' on mun lippukunnastani. Mun oli käsky, miehuus oli heidän. Ja isänmaata jos te rakastatte, Sen hyväks säästäkää sen jalot miehet.

HERTTUA.

Teit' armahdin ma kerran, silloin sanoin: Voi sitä, joka tämän armon rikkoo, Ma palajan ja poiss' on silloin sääli. — Täss' olen nyt, ja sanani se pysyy.

STÅLARM.

Nimenne kastakaa siis verehemme, Ja ett'ei jälkimailma teitä säälis, Se kastakaa myös vereen Flemingin!

HERTTUA.

Sä röyhkeä! Suus kohta kuolo tukkii! Vie hänet vankityrmään takaisin. —

STÅLARM (menee vanginvartijan viemänä takaisin vankineesensa).

HERTTUA.

Scheel! Tunnetko sä nuoren Flemingin?

SCHEEL.

Se, minkä kuullut olen, näyttää että Kovilla miehill' lempeät on lapset. Jalona, nuorna, viatonna tuli Perinnön vuoks hän tänne Varsovasta, Ja ryhtyi sotaan vasta nyt. Hän ei Kuin toiset, sulkiessaan linnan meiltä, Valaansa teitä kohtaan rikkonut.

HERTTUA.

Mut hän se ruudin aikoi sytyttää.

SCHEEL.

Hänt' uljuus, nuoruus siihen houkutteli. —

HERTTUA.

No niin, tuo tänne hänet. Tahdon koittaa, Mit' oivaa Flemingiltä voipi oottaa.

Kuudes kohtaus.

HERTTUA. SCHEEL. VANGINVARTIJA (tuo esiin) JUHANI FLEMING'in (jonka jälkeen hän ja Scheel vetäytyvät peränpuolelle).

JUHANI FLEMING (itsekseen).

Tuo siis on hän, niin kuninkaani muoto Kuin himo kunnian on kunniata Ja valtaa väkivalta.

HERTTUA (itsekseen).

Tuo siis poika Klaus Flemingin, sen ainoan, mi mulle Voi vetää vertoja, tuon uskaliaan Ja lujan, ankaran kuin minä itse, Ja jota vihaan jälkeen kuolemankin.

JUHANI FLEMING (itsekseen).

Niin helpoks onnen aikaan tuntui kuolo. Nyt, sydän, kaikk' kuin kadotit sä, kuinka Viel' elämästä kuiskata voi toivo! Luo kuninkaan jos käyn taas, palatessa En ole sama mies kuin lähtiessä.

HERTTUA.

Juhani Fleming! Kuulin että ootte Vähemmän syypää tuomioon kuin muut. Siis — käykää lähemmäks — jos tahdotten Vapaana mulle palvelukseen tulla Ja jättää Warsovan ja Sigismundin, Niin sovinnon ja armon merkiks tuossa Ma käten' annan.

JUHANI FLEMING.

Teidän Armonne! Niin kalliiks kuin tuon jalon tarjon katson, Te yhtä kalliiks arvatkaa se tunne, Mi haudan reunall' eestäni nyt puhuu: Ei syytä saaliista, miks hylkäisin Ma rakkaan kuninkaani sekä häntä Niin kiittämättömästi pettäisin.

(notkistaa toisen polvensa.)

Ma muut' en voi, kuin nöyrimmästi pyytää Vapaata, jalomielist' armoa.

HERTTUA (kolkosti naurahtaen).

Ja mitkä ehdot määräät, sinä kuoloon Tuomittu tuomari, jott' armoni Sä jalomieliseksi tunnustaisit?

JUHANI FLEMING.

Olenhan vankinne, mua rangaiskaa; Maanpakoon isänmaasta saattakaa. Näin annan teille puolen elämätä, Mut sanaani ja kuningast' en petä.

HERTTUA.

Miks kahta polvea et notkista?

JUHANI FLEMING (nousee seisoalle).

Sen Jumalalle yksin teen ja sille, Ken Hältä vallan sai, sen kunnian Suon Jumalalleni ja kuninkaalle.

HERTTUA.

Sä kyllin näytät, että isäs luonnon Ja korskan mielen olet perinyt, Ja varoitat, mit' olis oottaminen, Jos elää saisit.

JUHANI FLEMING.

Teidän Armonne, Ma vannon…

HERTTUA.

Puolin sydämin sä vannot Ja puoleks polvillas ja puolin mielin. Mun armoni sä hylkäsit. En luota Ma lupauksiin. Mestauslavan luona Tapaamme toisemme. Jää hyvästi! — Nyt Daniel Hjortin luo. Mua seuraa, Scheel!

(Menee Scheelin kanssa keskimäisen perä-oven kautta, jonka vanginvartija avaa.)

JUHANI FLEMING.

Siis kuolema! Vaan unta haihtuvaa Ol' eloni, ja jälkeä en yhtään Ma jätä maailmaan. Oi, raskast' on, Niin raskasta on sentään nuorna kuolla! —

Seitsemäs kohtaus.

JUHANI FLEMING. VANGINVARTIJA. OLAVI KLAUNPOIKA (astuu esiin).

OLAVI KLAUNPOIKA.

Ma lähden nyt. Sull' onko tointa, jota Voin täyttää?

JUHANI FLEMING.

Terveisiä äidilleni, Ja laita Sigrid siunattuhun multaan. Hyvästi! —

OLAVI KLAUNPOIKA.

Hyvästi!

VANGINVARTIJA.

Jos ette lähde, En takaa kuinka käypi.

JUHANI FLEMING.

Hyvästi!

(menee vankihuoneesensa)

VANGINVARTIJA.

Jo tullaan, kuulkaa!

OLAVI KLAUNPOIKA.

Huoleti!

(Vanginvartija avaa oven. Olavi Klaunpoika kätkeytyy sen taakse).

Kahdeksas kohtaus.

EDELLISET. HERTTUA. SCHEEL. DANIEL HJORT (astuvat sisään avatun oven kautta).

DANIEL HJORT.

Mit aikoo Hän mulle tehdä? Näyttää siltä kuin hän Mua halveksis.

SCHEEL (Daniel Hjortille).

Te jäätte jälkeen. Halu Teill' onko jäädä?

DANIEL HJORT.

Minä tulen. — Tehkööt Kuin tahtovat, en pelkää heit', en ketään.

(Herttua, Scheel ja Daniel Hjort poistuvat vasemmalle).

OLAVI KLAUNPOIKA (seuraamaisillaan heitä).

Viel' elän minä, teitä seuraan tiellä, Yks toimi mull' on tehtävänä vielä!

(menee kiireesti toisten jäljissä).

VÄLIKUVAUS.

(Aukea paikka linnan läheisyydessä. Turun kaupunki kaukana perällä. Oikealla kädellä kunnas).

Yhdeksäs kohtaus.

EBBA FLEMING (jota taluttaa) piispa EERIKKI EERIKINPOIKA. HERTTUA KAARLE (kohtaa heidät).

HERTTUA.

No, teidänkin nään vihdoin, herra piispa!

(luoden silmäyksen Ebba Flemingiin)

Niin näytte tehneen tok', ett' eduksenne Tää yhtymys ei kääntäis mieltäni.

EERIKKI PIISPA.

Siks' en täss' olekaan. Ma surevaista Vaan lohdutan ja ylpeätä neuvon.

HERTTUA.

Jos jälkimäistä ennen olis tehty, Teilt' edellinenkin nyt säästyis, — silloin Ei verta eikä kyyneleitä nyt Ois vuotanut mun tähteni niin paljon.

EBBA FLEMING.

Ja tänne Teidän Armoanne tuonut Ei muu kuin petos.

HERTTUA.

Oikeutettu kosto, Jonk' oma siitti väkivaltanne.

EBBA FLEMING.

Se teille, Teidän Armonne, on vallan Etuisa tekosyy.

(Kellonsoittoa).

HERTTUA.

Te korska rouva, olette onneks vaimo! Muuten soisi Nuo kellot teillenkin. (lähtee).

EBBA FLEMING.

Ah, kuolonkellot! — Oi armoa!… ei, voiton lisäks ei Hän saata ryöstää kyynelt' äidin kurjan.

PIISPA.

Se helmaan valakaa sen ystävän, Jok', ehkä kovin koitteleekin meitä, Tok' unheesen ei nöyrää mieltä heitä.

EBBA FLEMING.

Mua kummullen nyt viekää. — Kiitos, rauhaan Nyt tahdon jäädä. Menkää, sitä toivon.

PIISPA.

Ma tahtoanne kunnioittaa tiedän. Jos tarvitsette, lähell' olen tässä. (lähtee).

Kymmenes kohtaus.

EBBA FLEMING (yksinään kunnaalla. Turun kaupungin kansaa kulkee vähän päästä näyttämön perän poikitse).

EBBA FLEMING.

Kuin huoletonna juhlapuvussaan Nuo joukot käy. Meit' ei nyt kukaan kuule. Vaan kellot yksin kuuluu. Hautaan soittaa Ne kaiken sen, mit' armast' oli mulla. Nyt sammuu kunniamme viime loisto, Nyt murtuu viime jäännös vallastamme, Nyt suvustamme viimeinen käy kuoloon, Ja se mun ainoa on poikani; Ja hauta, johon vaakunamme särkyy, On mestauslava! — Meit' ei kuule kenkään. Ei edes Luoja. Taivasta mun sielun' Ei saavuta. Maan puoleen vaan se horjuu.

(kallistuu kummun puoleen, peittäen kasvonsa).

Yhdestoista kohtaus.

EBBA FLEMING. KATRI.

KATRI (nousee kummulle Ebba Fleming'in takana).

Siis tuli vihdoin koston päivä. Katso! —

EBBA FLEMING (äskeisessä asemassaan).

Ken on se? — Neuvo mulle rukous, Mi taivaan saavuttaisi.

KATRI.

Nosta silmäs!

EBBA FLEMING (nostaa silmänsä).

Ah! sama vaimo!

KATRI.

Nouse ylemmäksi, Käy katsomaan kuin kuolee poikas!

EBBA FLEMING.

Mitä Tein sulle, ettäs näin mua sorrat?

KATRI.

Mitä Tein minä, että sä mun sorrit?

EBBA FLEMING.

Lähde, Jos olet äiti! —

KATRI.

Minä kerran olin, Mit' olet sinä nyt, nyt minä olen Mit' olit sä.

EBBA FLEMING.

Erici!

KATRI.

Puolisosi Vei isäni ja puolisoni hengen.

EBBA FLEMING.

Erici! (Kellon soitto taukoo).

Kahdestoista kohtaus.

EDELLISET. Piispa EERIKKI SOROLAINEN (tulee sisään).

KATRI.

Ja nyt pois on poikas.

EBBA FLEMING.

Voi!

KATRI.

Ja minun poikan' teille surman toi.

PIISPA.

Vait, ken sä lienetkin, ja muista; kosto Ei ole ihmisen.

Kolmastoista kohtaus.

EDELLISET. HERTTUA. SCHEEL. HERRASMIEHIÄ, herttuan seurueesen kuuluvia. Turun KANSAA. SOTAMIEHIÄ. DANIEL HJORT.

HERTTUA.

Nyt päättyi työmme. Mut ennenkuin me jätämme tän paikan, Joss' ompi valtakunnan rauhan hinnaks Niin paljon verta täynnyt vuodattaa, Yks toimi mull' on tehtävänä vielä. Käy viereheni, Daniel Hjort! Jos työsi Teit suosion tai kullan pyynnöstä, Niin, vaikka henkeni ja linnan sillä Sa pelastit, sun hylkäisin ma töines; Mut tekoos kun ma entist' elämääsi Ja sukukuntas sortotilaa vertaan, — En tätä kansaa rakastanut ois, Sen mökeiss' olisin ma viekastellen Vaan istunut, jos kiroisin sua. — Ota Siis kädestäni isäs sormus jälleen, Ja jott'ei mikään entisaikain muisto Nimeesi jäisi, valikoitse uus, Ja jott'ei herjata sua kenkään tohtis, Saat tämän miekan. Niin sa sitä käytä Ett' Ilkan poiasta saan kunniaa!

DANIEL HJORT (ottaa vastaan miekan, silmäellen yleisön puoleen. Itsekseen).

He kuin mua katsovat!

KATRI.

Mun poikan'!

DANIEL HJORT.

Äiti! Nyt rintaas minut paina, peitä pääni, Ett' ei mua kukaan nää, se povees peitä, Ja lemmi mua, lemmi!

EBBA FLEMING.

Hän — tuon poika! Se tott' on siis. Jos vanhurskas on taivas, Miks minuun vaan sen kosto lankee!

(Hälinää ja liikettä kansan joukossa).

Neljästoista kohtaus.

EDELLISET. KANTAJIA (kantaen paaria, joilla Sigrid Stålarm makaa valkoiseen hameesen puettuna, kultakoruja otsalla; meriheiniä on hameesen istunut ja takertunut kiharoihin). OLAVI KLAUNPOIKA (astuu kansan joukkoon).

YKSI KANTAJISTA (sisään astuessaan).

Tilaa!

HERTTUA.

Uponnut tyttö!

SCHEEL.

Tytär Stålarmin!

DANIEL HJORT.

Ah! Hän se on! (äänettömyyttä). Noin kävikö sun sitten! (hurjasti) Pois! kuolleet viekää maille kuollehitten!

(Kantajat vievät pois paarit).

DANIEL HJORT (äidilleen).

Nyt, äiti, onnellinen ollos taas! Kaikk' katkeruus nyt poista rinnastas, Kaikk' entisaikain synkät muistot poista! Kas herttuaa! Kas, päivä kirkas loistaa! Nyt kosto, viha, vaiva, kaikk' on mennyt! Nyt uudestaan sun tähtes elää saan. Mit' ollut on, se saata unheesen nyt. Työt jalot mielessäni hehkuu vaan.

KATRI (keskeyttäen).

Sua pahoitinko?

DANIEL HJORT.

Mua? Ethän vainen! Sit' aikaa muistaa vaan, mi vihdoin koittaa Ja kansaa, joka vapauden voittaa! — Pahaako — mulle? Ei! Mua kutsuu maine, Ja valmis olen sitä nauttimaan.

OLAVI KLAUNPOIKA (käsi miekan kahvassa).

Kun täys' on vilja, niin se leikataan.

DANIEL HJORT (Katrille).

Ma toimiin ryhdyn uljaan', uhkamiellä. Viel' en mä murru. Voimaa mull' on vielä. Ja pääni minä pidän pystyssä!

OLAVI KLAUNPOIKA (lävistää Daniel Hjortin sydämen, niin että tämä kaatuu).

Tuoss' — oikean saat palkkas, pettäjä!

DANIEL HJORT.

Ah! —! —! Voi! (kuolee).

KATRI.

Mun poikan'!

HERTTUA.

Ken se oli?

OLAVI KLAUNPOIKA.

Fleming.

HERTTUA.

Se päällä maan sun työs' on viimeinen!

(antaa sotamiehille merkin tarttumaan kiinni Olavi Klaunpoikaan).

OLAVI KLAUNPOIKA.

Se ennalt' oli tietty uutinen!

(lähtee sotamiesten seurassa).

KATRI.

Laps! herää!

EBBA FLEMING (itsekseen).

Hän on Herran tuomiolla!

KATRI.

Mun syyn' on tuo! Voi kuollut! — Mieli murtuu. Mun poikan'! Ota minut kuoloon myötäs!

HERTTUA.

Noin tahtonut en palkita ma työtäs. Sä portaaks tulit valtiaalle vainen, Ja murruit heti, jalo nuorukainen. —

(torven toitotuksia kuuluu).

Nyt kuule kansa! Torvet kutsuu meitä, Mua valtahan, ja rauhan toimiin teitä!

EERIKKI PIISPA.

Oi Luoja! Onko tarpeen että kaikki Maailman tuet, rakkaus, kunto, maine Ja rehellisyys, horjuvat kuin ruoko, Ja tuhansittain sydämiä särkyy, Jott' etehenpäin tuuman verran vaan Maailma liikahtaisi radallaan.