ADLERCREUTZIN SANANSAATTAJA

Tapaus Revonlahden tappelusta v. 1808

Kirj.

J. O. ÅBERG

Suomentanut Arvo L:nd [Arvo Liljestrand]

Tampere, 1882. J. F. Olán, kustantaja.

1.

Sunnuntai 24:nä päivänä huhtikuuta v. 1808 oli kirkas ja kylmä, lumi säkenöi miljoonista lumitähdistä ja narisi, ikäänkuin vihasta, kun kulkijan anturat tallasivat sitä. Raikas pohjatuuli loi hohkavia ruusuja vaaleille kasvoille, pani pakkaisen lumen pyrynä pyörimään, tempasi irti puiden vaaleita koristeita ja hajoitti niitä pilvinä pitkin, vieläpä metsien syvimpiin sisuksiinkin. Ainoa esine johon ei tuuli nyt pystynyt vaikka se muuten oli tämän hurjan tanssijan paraita leikkitoveria, oli järvi, jonka aallot olivat jään kovien siteitten vallassa. Ehkäpä juuri suuttuneena siitä, ettei hän saanut leikkiä ja sekoittua aallottarien vihreöihin kiharoihin, tuulien tuima haltija puhkui joka hetki yhä kovemmin, taivutti metsän jättiläishonkien latvoja, lakasi lumipeiton olkikatoilta ja sirpotteli ilmaan mustuneita olkia, ylipäänsä poikamaisuudessaan laittaen yhden tempun toista hurjemmaksi.

Yllämainittuna juhlapäivänä siirtykäämme Revonlahden pienelle kirkolle, joka on Siikajoen itäisellä rannalla. Jumalanpalvelus on loppunut; ihmiset, jotka tänään olivat kokoontuneet niin lukuisasti kuin suinkin, kuulemaan saarnamiehen kiitosta Siikajoen voitosta, tulvasivat kirkosta sekä pidättyivät useaan joukkoon kirkkopihassa. Vakaina ja hiljaisin äänin puhuivat he sodasta, ensimmäisestä voitosta ja toivoistansa uhkaavan vihollisen pikaisesta tarkoittamisesta. Ja kun Adlercreutzin nimi lausuttiin, nostivat vanhat kunnioittamalla lakkiansa, nuorten, jotka tarkasti kuultelivat puhetta, itsekseen ajatellessa: "ah, joka saisi olla muassa!" Tätä ajatellessaan säihkyi uljuus ja rohkeus heidän silmissään ja he tunsivat jättiläisvoiman virtaavan suonissaan.

Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä kuin vanhukset, silloin nuorukaisia taikka nuoruutensa voimassa olevia miehiä, kolmannen Kustaan sodan aikana keskustelivat päivän tapauksia. Moni heistä, jotka silloin samalla paikalla puhuivat Suomen pelastuksesta, lepäsivät nyt vihreän turpeen alla, tietämättä sitä kohtaloa, jota kohtaan heidän isäinsä maa liikkui astuessaan Idän sotalaumoja vastaan.

Joen puolisella kirkon veräjällä olivat pitäjän mahtavimmat talolliset koossa. Antti Kettunen, jonka talo oli noin "Ruotsin virstan" kirkon pohjoispuolella Siikajoen rannalla, johti puhetta. Hän oli pitäjän rikkaimpia talollisia, ja hänen mieltänsä sentähden tavallisesti aina noudatettiin. Samalla oli hän myös röyhkeä — niinkuin rikkaat miehet enimmäkseen ovat, sillä he luottavat niin tavaroihinsa, että he luulevat kaikkien heitä köyhempien täytyvän heitä totella — ylpeä ja kova päätöksiensä täyttämisessä. Mutta tavallisten kaltaistensa vastakohtana oli Antti Kettunen antelias, kun oli kysymyksessä yleinen hyvä ja varsinkin isänmaa. Kaksi poikaansa oli hän lähettänyt sotajoukkoon Siikajoella ja molemmat olivat kaatuneet, voittaen. Sentähden oli Antin muoto suruinen, kun hän sanoi:

"Minä olen uhrannut rakkaimman omaisuuteni isänmaalle. Tytärtäni en saata lähettää sotaan, muuten sen kyllä tekisin; omaisuuteni on melkein kaikki hävitetty; tuskin on muuta jäljellä kuin maa. Mutta ei se minua huolestuta. Polttakoon vihollinen taloni, hävittäköön suvilaihon pelloiltani ja hakatkoon metsäni maahan, kyllä näille uraille niin paljon puita jää, että minä ja moni muu saatamme rakentaa itsellemme pirtin, jossa saamme asua elämämme loppuun saakka. Itse olen jo liian vanha ottamaan museettia käteeni; älkööt vaan nuoret, jotka vielä ovat jäljellä, turhaan viipykö ja odottako, kunnes vihollinen on sitonut heidän kätensä rautaisilla siteillä. Ruutia ja pyssyjä on minulla kotona kätkössä; kuka tahtoo saa käydä noutamassa mitä hän tarvitsee".

Vahvaa mielihyvän murinaa kuului seurassa, ja Antti Kettusen naapuri sanoi.

"Antti on puhunut niinkuin uskollisen pohjalaisen sopii. Me tahdomme pysyä valassamme, jonka olemme tehneet kuninkaallemme, Kustaa neljännelle, ja petturi on se, joka uskollisuutensa rikkoo". Antti jatkoi:

"Te tiedätte ettei vielä ole montaa päivää kulunut sittekuin joukkomme voitti ensimmäisen voittonsa Siikajoella. Eipä mahda pitkä aika kulua ennenkuin uudestaan paukkuu. Olkoon silloin jokainen valmis astumaan vaaraa vastaan, vaikka se uhkaisi meidän henkeämmekin. Sinä, Niilo", jatkoi hän kääntyen vanhemman miehen puoleen, joka seisoi lähellä, murhe kalpeilla kasvoillaan, "saatathan sinä lähettää Kyöstin mukaan. Tosin hän on vaan viidentoista vuotias, mutta totta hän saattaa kiväärin laukaista, kuulemma".

"Antti", sanoi Niilo, yksi rikkaan talollisen monesta torpparista, laskein vavisten kätensä lähellä seisovan poikansa pojan päälle, "minä en tosin ole menettänyt kuin yhden pojan Siikajoella, kun ei minulla ollut enempää annettavaa. Vaikka minulla olisi tuhat poikaa, antaisin minä ilolla kaikki isänmaan edestä. Kyöstikin saa mennä, mutta minä olen tahallani pidättänyt hänen kotona siksi kun asiat tulevat paremmin järjestykseen. Uskokaat minua, hyvät ystävät", jatkoi Niilo ja oikasi vartaloansa, "minä, vanhana sotamiehenä, tiedän parhaiten, että järjestys, johto ja yhteys edistävät voittoa enemmän kuin nuoruuden rohkeus järjestyksettä. Minä sanon kuin te, Antti, että jos minulla olisi yhtä paljon voimaa kuin halua, ottaisin minäkin kiväärin käteeni ja menisin vihollista vastaan. P——le! Minä muistan kyllä vanhat ajat. Olisitte vaan olleet mukana Porrassalmella, jossa eversti Döbeln sai haavansa otsaan, Savitaipaleella, Kärnäkoskella ja monessa muussa paikassa. Hei, kuinka vihollinen sai selkäänsä, varsinkin Porrassalmella! Suokoon Jumala jälkeläistemme aina kuolevan samalla rohkeudella kuin heidän isänsä".

"Amen^, vastasivat kokoontuneet yhteen ääneen.

"Poikani", sanoi Niilo ja astui vähän sivulle miehistä, "nyt saat viimeinkin tahtosi täytetyksi. Etkö nyt ole iloinen^"

"Olen, vaari", riemuitsi viidentoista vuotias Kyösti ja rohkeus ja uljuus loistivat hänen vaaleissa sinisilmissään. "Saattepa nähdä, vaari, ettette te turhaan ole opettanut minua lataamaan ja ampumaan. Tykinpauketta en minä pelkää ensinkään, minä kuultelin sitä läheltä Siikajoella ja silloin minä jo totuin siihen. Saatte olla varma siitä, etten minä tahdo olla isää huonompi".

Kun vanha soturi taputti pojanpojan päätä, tipahti lämmin kyynel hänen hopeanhohtoiseen partaansa. Toisen hän oitis puserti silmäkulmaansa ja sanoi, Kyöstiä syleillen:

"Jumala siunatkoon sinua. Jos Herra ottaisi sinunkin pois, niin minä kuitenkin tiedän että sinä ja isäsi olette kaatuneet isänmaamme edestä, ja minä saatan levolla astua hautaani. Tule, poikani, menkäämme kotio katsomaan vanhaa museettiani, joka vielä kyllä saattaa keikahuttaa vihollislurjuksen hangelle".

"Niin, minä hieron piipun niin kirkkaaksi kuin olisi se hopeata", huudahti nuorukainen iloisesti.

Vanha Niilo ja hänen poikansa poika olivat tuskin ehtineet kirkonaidan ulkopuolelle, kuin Antti Kettunen kovalla äänellä huusi:

"Varo itseäsi, Niilo; nyt sinä hyökkäät suoraa päätä suden kitaan. Minä näen kasakoitten piikkien kiiltävän toisella puolen jokea!"

"Niin oikein, vaari", sanoi Kyösti osoittaen sormellansa sinne päin kuin Antti oli sanonut, "tuolla he ovat".

Niilo-ukko katseli hetken tarkasti läheneviä kasakoita, joiden takana pitkiä riviä jalkaväkeä näkyi. Tavan takaa hän molemmin käsin hieroi silmiänsä ikäänkuin teroittaakseen näkökykyänsä. Vihdoin sanoi hän:

"Antilla on tarkat silmät; hän on oikeassa. Nuo ovat ennestään tunnettuja aropetoja, jotka tulevat hävittämään ja polttamaan, sillä he ovat luonnollisesti perin raivoissaan kärsimästään tappiosta. Pian kotio, Kyösti. Nyt ei ole aikaa piippua kiillostamaan. Nyt on sen sijaan pantava piippuun luoti, joka osaa purra ja rohkeutta lisäksi. Vaikka olenkin näin vanha, en saata istua kotona, kun vihollinen lähenee omia asuntojamme. Riennä, poika, kyllä minä seuraan jäljessä".

Näin sanoen lähti vanha soturi astumaan. Näytti siltä kuin hän olisi kumppaniensa etupäässä ajanut vihollista takaa; hänen käyntinsä oli tasaista ja nopeata; hopeaiset hapsensa, jotka olivat yhtä valkeat kuin lumi allansa, valuivat hänen hartioillensa; silmissä paloi sama tuli kuin pitkää aikaa ennen, hänen seisoessaan ensimmäisessä rivissä kun Venäläiset hyökkäsivät pienen Porrassalmen ylitse ja kunnaalla kävivät Savolaisten kimppuun; ei sanaakaan tullut hänen huuliltansa, ennenkuin hän astui kotonsa kynnyksen ylitse. Silloin huudahti hän:

"Pian tuomaan pyssy tänne, Kyösti. Minä etsin ruudin ja luodit".

Lähelle puoli tuntia kului ennenkuin Niilo ja hänen holhokkinsa valmistuivat. Kyösti astui ensinnä ulos. Mutta hän oli tuskin ehtinyt kynnyksen ylitse, ennenkuin suuttumuksen ja peljästyksen huuto kajahti hänen huuliltansa. Vanhus, joka parhaillaan pani telkeä oven eteen, aikoi juuri kysyä pojan huudon syytä, kun hänkin säpsähti ja hämmästyksessään pudotti nenäliinan, johon hän oli pannut ruudin ja luodit, ja vieläpä semmoisella seurauksella, että kaikki ampumavarat menivät hukkaan. Torppaa ympäröivän matalan kiviaidan takana kiilsi päiväpaisteessa painettimetsä ja sieltä kuului samassa myös karkea huuto:

"Stoi (seis)!"

Venäläiset jääkärit olivat piirittäneet Kettusen molemmat talot ja Niilon torpan.

2.

Venäläisten äkkiarvaamaton tulo oli tehnyt Antti Kettusen ja hänen kumppaniensa kauniin päätöksen tyhjäksi, ainakin täksi kerraksi. Mutta, niinkuin säen kytee tuhassa ja tarvitsee vaan tuulahduksen viemään tuon heikon tuhkapeitteen pois, sen uudestaan ilmituleen syttyäksi, niin Revonlahden talonpojatkin päivä päivältä ja yhä lisääntyvällä levottomuudella odottivat jotakin muutosta siinä tilassa johon he olivat joutuneet. Tosin Venäläiset olivat tarkkaan tutkineet kaikki asunnot ja ottaneet haltuunsa kaikki aseet ja ampumavarat, joita he olivat tavanneet, mutta ukot ajattelivat näin: "Kun me vaan pääsisimme kutsumattomista vieraistamme, niin kyllä me hankimme itsellemme ampumavaroja ja aseita".

Oli huhtikuun 24 päivä illalla. Pakkanen oli lauhtunut; kirkon ja pappilan ympärillä olevilta kunnailta virtasi pieniä puroja alas jäälle; metsien kaunis puku muuttui vähitellen vedeksi, ja auringon säteet muuttuivat yhä lämpeimmiksi. Kaikki osoitti että lämpeämpi ajankohta oli tullut.

Kuinka ihminen iloitseekaan keväinen tulosta! Hän tuntee itsensä ikäänkuin uudestaan syntyneeksi ja voimistuneeksi uusia vastuksia varten; tuntuu siltä kuin mieli vähitellen heräisi pitkästä, horroksen tapaisesta talviunesta. Maa pukeutuu vihreään pukuunsa; puissa on jo kuiskailevia lehtiä ja niiden äidillisessä suojassa hymyilevät pienet kukkaset niin viehättävästi ja näyttävät sanovan uneksuvalle ihmiselle: "Nosta pääsi! Kevät on tullut ja helmassaan se kantaa sinun tulevaisuuttasi. Elä uudestaan!" Virrat, lähteet, jäästä vapautetut aallot laulavat äärettömänä riemuitsevana kuorona: "Nyt on kevät! Ilon aika on tullut!"

Mutta vaikka tämä ilon aika oli tulossa Suomen seuduilla ja jo huomattiin sen ensimmäinen viesti, penseä tuuli, ei se kuitenkaan herättänyt mitäkään iloa Revonlahden asujamissa. Ja kuinka he saattoivatkaan riemuita keväimen pikaisesta tulosta, kun vihollinen metelöitsi heidän kotoseuduillansa; kuinka he saattoivat iloita luonnon nuorennetusta elämästä, kun heidän omaansa, lastensa ja vaimojensa elämää joka päivä uhattiin! Tosin oli saadussa voitossa ilon syytä, mutta voihan oikullinen onni muuttua ensi koetuksessa. Sanalla sanoen: Revonlahtilaisten tila ei suinkaan iloa herättänyt.

Kun Niilo ja hänen poikansa poika "olivat otetut aseilla varustettuina", niinkuin sanottiin, kohdeltiin heitä kovemmin kuin muita. Paitsi tavallisia loukkaussanoja, sai vanhus sekä upseerien että sotamiesten puolelta kärsiä ruumiillistakin kovuutta. Kun tämän sodan historiaa luetaan, tullaan tavallisesti siihen päätökseen, että kasakat hurjimmin ja raaemmin kohtelivat maan asukkaita, mutta se käsitys on väärä. Kasakat, ja varsinkin siniset eli donilaiset, kohtelivat aina heitä sävyisemmin kuin muut joukot. Vihreitä jääkäriä sitä vastoin vihattiin ja peljättiin kovimmin. Nepä juuri Kyöstiäkin ja hänen vanhaa isoaisäänsä rääkkäsivät. Viisitoista vuotias ei huolinut niistä haavoista ja mustelmista, joita hän sai, hän ei päästänyt huuliltansa pienintäkään valitusta, mutta kun hän näki vanhuksen iskuista vaipuvan maahan, näki kuinka veri tahrasi hänen kasvonsa ja valkeat hapsensa, ei hän enään saattanut malttaa mieltänsä. Silmänräpäystäkään arvelematta tempasi hän käteensä penkillä olevan kirveen ja löi sillä jääkäriä, joka oli vanhusta rääkännyt, päähän niin lujasti, että tämä ääntäkään päästämättä kuolleena vaipui maahan. Ennenkuin jääkarit ehtivät tointua, oli Kyösti, jolla norjuudessa tuskin oli vertaistaan, tarttunut kaatuneen ladattuun pyssyyn ja asettunut puolustusasentoon.

Tämä tapahtui pienessä rappeutuneessa tuvassa, joka oli vaan muutaman kyynärän päässä kirkon aidalta, varsin joen rannalla. Kaikki kirkonkyläläiset, jotka suruisina harhailivat Venäläisten seassa, katselivat tapausta ja moni sydän "leiskahti ilosta" nähdessään Kyöstin rohkeutta.

"Toden totta", kuiskasi Antti Kettunen naapurilleen, "minä olen erhettynyt tuon pojan suhteen. Hänellähän on rohkeutta meidän kaikkien edestä, ja minä oikein olen häpeilläni kun meidän toimettomina vaan täytyy katsella". Koko joukko kirouksia vihatuista vihollisista lopetti hänen puheensa.

"Mitäpä saatamme tehdä", sanoi naapuri. "Olla vaiti ja katsella, emme muuta".

Antti Kettunen puri hampaitansa ja vannoi itseksensä, että hän vapaaksi päästyänsä kovasti kostaisi turvattoman Niilon rääkkääjille.

Kyöstin uhkaava asento ja hänen päättävä tekonsa saivat Venäläisten ensi silmänräpäyksessä hämmästymään. Heitä suututti kuitenkin se häpeä, että heidät oli voittanut parraton poika, joka lisäksi oli heidän vankinsa, ja muutamat töyttäsivät tempaamaan Kyöstiä alas penkiltä jolle hän oli hypännyt. Mutta vanhan Niilon pojanpoika näytti, että hän oli Suomalainen ja että hän oli perinyt isänsä ja isänisänsä mielialan. Vaikka hän olikin vaan kasvava poika, heitteli hän raskasta kivääriä niin voimallisesti ja samalla semmoisella menestyksellä, että kaksi jääkäriä tarmotonna keikahti laattialle. Kyöstin rinta aaltoili ja hänen muuten lempeissä silmissään säihkyi rohkeus ja taisteluhalu. Hänestä sopi sanoa, että nyt juuri vaarojen ja kunnian himo hänessä syttyi.

"Hyvin Kyösti", huusi vanha soturi, tuo jäännös kolmannen Kustaan ajoilta, ja nousi käsivarrelleen, "sinä olisit varmaankin ansainnut olla kanssamme Porrassalmella, jos silloin olisit elänyt. Jos sinun reima ja kunnon isäsi…"

Joku pyssyntukilla sattui vanhuksen toiselle hartialle. Hiljaa vaikeroiden vaipui hän taas laattialle. Tämä uusi rääkkäys sai veren vieläkin tulisemmin kiehumaan Kyöstin suonissa, se tulvasi valtavammin hänen kasvoihinsa ja hän huusi:

"Kurjat pelkurit, jotka rääkkäätte avutonta ja turvatonta ukkoa, tulkaat vaan tänne jos uskallatte!"

Jääkärit, jotka eivät tähän saakka uskaltaneet ampua peljäten päälliköitten huomiota, valmistausivat nyt sitä tekemään. Kun Kyösti huomasi heidän tarkoituksensa, päätti hän olla heitä nopeampi liikkeissään. Muuan jääkäri nosti pyssynsä tähdätäkseen; Kyösti oli vilkkaampi ja jääkäri kaatui. Salamana tuli se ajatus Kyöstin päähän, että hänen piti koettaman paeta ja rukoileman päälliköiltä armoa vanhalle isoisällensä. Tuumasta toimeen. Ruudinsavun vielä peittäessä läsnäolevat verhoonsa, heitti hän voimakkaasti pyssyn vihollisiin, joissa kova parahdus todisti iskun sattuneen, hyppäsi norjasti alas penkiltä ja riensi nopeasti kuin kärme hämmästyneitten vihollisten lävitse. Hän oli jo ehtinyt ovelle, kun joku esti hänen pääsemästä edemmäksi. Kyösti katsoi ylemmäs: edessään seisoi ylhäinen upseeri. Upseeri katsahti nuorta Suomalaista, joka hengästyneenä seisoi hänen edessään, sekä jääkäriä, jotka hämmästyksissään tepastivat edestakaisin tuvassa.

"Mitä tämä on", huudahti hän osoittaen tainnotonta Niiloa, "olenhan minä kovasti kieltänyt, ettei ketään saa milläkään tavalla rääkätä. Kuka ampui?"

"Minä", vastasi Kyösti, näyttämättä vähääkään pelolta.

"Sinä", sanoi Venäläinen, "oletko sinä ampunut oman maanmiehesi?" Upseeri luuli Niilon ammutuksi, sillä hän ei nähnyt kaatunutta jääkäriä, kun sen kumppanit olivat siirtäneet ammutun syrjään upseerin tullessa.

"En; minä olen ampunut venäläisen jääkärin", vastasi Kyösti niin reimasti, että Kettusen Antti, joka naapurinsa kanssa oli tunkeutunut lähelle upseeria, kuiskasi talonpojan korvaan:

"Jos tuo poika vaan elää sodan ylitse, saa hän, eikä kukaan muu, tyttäreni vaimoksi. Minä pidän tuosta pojasta, sillä hän on yhtä rohkea kuin omatkin poikani olivat".

Antin naapuri aikoi vastata, mutta venäläisen upseerin sanat keskeyttivät häntä.

"Puhu, poika", sanoi upseeri tuimasti, "mutta jos valhettelet ammutan sinun paikalla kuoliaaksi".

Kyösti kertoi alusta loppuun asti sen kamalan menettelyn, jolla hänen isoaisäänsä oli kohdeltu ja lopetti näin:

"Kun näin ettei vaarini muulla tavalla olisi päässyt vapaaksi, ammuin minä hänen kiusaajansa".

"Herra kenraali", sanoi samassa muuan saapuville tullut upseeri, "tämä poika ja vanhus tuolla olivat vangittaissa aseilla varustetut".

"Onko se totta?" kysyi kenraali kovasti.

"On! Ainakin oli minulla vaarin vanha museetti, jolla hän entisaikoina on monta ryssää kaatanut", vastasi Kyösti ripeästi, "ja jos minä kerran pääsen vapaaksi, niin kyllä minäkin sillä heitä muutamia kaadan".

"Mutta nyt minä vartioitan sinua kovasti, ettet pääse pois", sanoi kenraali.

"Mitäpä siitä", sanoi tuo rohkea suomalainen poika, "tottahan jokin reikä löytyy minulle yhtä hyvin kuin rotallekin".

Kenraali ei vastannut mitään, vaan kääntyi pois, heikon hymyn levitessä hänen huulillensa.

"Näetkös", sanoi Kettusen Antti naapurilleen, "kenraali on hyvillään Kyöstin vastauksesta. Jos minä olisin tuon Venäläisen sijassa, päästäisin minä pojan menemään matkaansa, sillä minä olen varma siitä että hän pettää vartijansa".

Naapuri ravisti päätänsä vastaukseksi.

Sittekuin kenraali vielä kerran oli kovuudella käskenyt jääkärien sävyisyydellä kohdella asukkaita ja viedä Niilon sairashuoneesen sekä Kyöstin tarkasti vahdittavaksi, meni hän pois. Kun Antti Kettunen kysyi lähellä olevalta kasakalta kuka tuo mennyt oli, vastasi aron poika äkäisesti;

"Se oli kenraali Bulatow".

"Ylipäällikkö itse", kuiskasi Antin naapuri.

3.

Yhtä helppoa kuin on kesäaikana matkustaa Suomessa, vaikka täällä onkin paljon järviä ja jokia, yhtä hankalata on kulku talvella. Tässä maassa, niinkuin muissakin pohjoisissa maissa, joissa lumi suurimman osan vuotta peittää maan, sulkeutuvat useimmiten yleiset tiet, ja niinkutsuttuja talviteitä ruvetaan ajamaan. Ne tiet kyllä käyvät laatuun pakkasella ja hankikannolla, sillä suksimiehelle on silloin tuskin mitäkään estettä, mutta kun ilma muuttuu suojaiseksi, saa usein henkensä kaupalla kulkea semmoista talvitietä, joka usein käy sekä jokien että järvien ja soiden poikki, mitkä viimeksi mainitut usein ovat sangen pettäviä. Sitä paitsi ovat talvitiet vaivalloisia kulkea senkin tähden että tie usein katoo tuiskusta ja silloin on seuraaminen niitä viittoja, tavallisesti pieniä karahkoita, joita siellä ja täällä on pistettyinä tien viereen. Kun enemmän pyryttää, katoavat nekin usein näkymättömiin. Sentähden tarvitaan rohkeutta ja melkoista tottumusta näillä teillä kulkeaksi.

Talvitiellä, joka kävi Siikajoen läntistä rantaa Revonlahden ja Paavolan kirkkojen välillä, kulki soturijoukko yöllä huhtikuun 26:nnen ja 27:nnen päivän välillä. Sää oli suojakasta ja vaikeutti marssia, jonka ohessa suksistelevat jääkärit, jotka sivuilla harhailivat eteenpäin, ainoasti suurimmalla vaivalla pääsivät eteenpäin. Osastossa oli 4 pataljoonaa Savolaisia, Savon ja Karjalan jääkäriä, 50 karjalaista rakuunaa sekä 4 kolmipuntaista tykkiä. Koko luku teki 2,700 miestä eversti Cronstedtin johdolla. Matkan määränä oli Revonlahti.

Kello oli 4 ja 5 välillä aamulla ja vielä oli niin pimeä että joukot vaan ylen vitkaan etenivät. Tarkka vartio, joka pidettiin, että vihollinen olisi niin valmistautumaton kuin suinkin, esti myöskin joukon nopeata kulkua. Suurin vaikeus oli tykkien kuljettamisessa, mutta vetäjien ja sotamiesten yhteisillä ponnistuksilla saatiin nekin eteenpäin, vaikka vitkalleenkin.

Cronstedt ei ollut parhaalla tuulella, vaiti ja tuumivana ratsastaessaan ensimmäisen jalkaväkipataljoonan etunenässä. Hänen tutkivat silmäyksensä liitivät kolonnasta kolonnaan niin pitkälle kuin ne ulottuivat, mutta niissä ei nyt kuvastunut iloisuutta, vaan levollista vakaisuutta. Hyvän hetken ratsastettuaan, vaipuneena omiin ajatuksiinsa, toinen käsi takin alla ja toisella leikiten ratsunsa ohjaksilla, nosti hän katseensa pimeätä taivasta kohden, jolla synkkiä pilviä nopeasti kiiti toinen toisensa jäljessä. Muutamia minuuttia katseltuansa pilviä, ikäänkuin olisi hän niiltä tahtonut kysyä omaa ja osastonsa kohtaloa seuraavana päivänä, sanoi hän puoliääneen itsekseen:

"Jumalan avulla ja miesteni urhollisuudella on voitto oleva meidän".

Hän oli tuskin lausunut viimeisen sanan, kun kaksi ratsastajaa täyttä nelistä ajoi hänen rinnallensa.

"Eversti", sanoi toinen, "minun poikani haluavat levottomuudella vihollisten kimppuun. Sallikaa meidän kiirehtiä marssiamme".

"Hyvä everstiluutnantti Christiernin", sanoi Cronstedt, hymyillen sille innolle, joka joukkoansa elähytti, "miten tässä on mahdollista nopeammin kulkea. Lumihan estää jokaisen liikkeen. Saatatte olla varma siitä, että muuten olisin pyrkinyt pääsemään ajoissa perille. Kello on jo pian 5 emmekä vielä ole Pouskaria edempänä. Jo kaksi tuntia sitte piti Adlercreutzin oleman talvitiellä Lumijoelle. Minä olen varma siitä, että hän puolellatoista sadalla miehellään on uskaliaasti käynyt vihollisen kimppuun. Ainoa lohdutus on se, etteivät Venäläiset saata pimeässä nähdä hänen väkensä vähyyttä. Kuinka teidän väkenne laita on, everstiluutnantti Lode?" kysyi hän toiselta ratsastajalta, joka ei vielä ollut sanaakaan sanonut.

"Se kulkee tasaisesti eteenpäin eikä riehu niinkuin Christierninin ja Furumarkin jääkärit", vastasi ukko Lode levollisesti, luoden toverilleen leikkisän katseen, jonka tämä palkitsi vastaten:

"Mutta kun tarvitaan, niin kyllä minun mieheni ovat yhtä levollisia ja vakaita kuin sinunkin".

"Enhän ole milloinkaan sitä kieltänytkään", selitti Lode ojentaen sotatoverilleen kätensä, jota tämä lämpimästi pusersi.

"Vaiti", huudahti Cronstedt äkkiä pidättäen hevoistansa ja kuullellen, "minä luulin kuulleeni tykinpauketta pohjoisesta".

"Sen kyllä uskon", intti everstiluutnantti Aminoff, joka juuri lähestyi, "Adlercreutz paukuttaa parasta kättä Revonlahdella, ja täällä meidän täytyy tallustella polviin saakka lumiryövyssä".

"E1 minun syyni ollut, ettei päästy lähtemään niin aikaisin kuin aikomus oli ollut", vastasi Cronstedt, johon Aminoffin äkäiset sanat olivat koskeneet. "Jos olisin saanut tiedon niin varhain, että olisin alkuyöstä päässyt lähtemään, olisimme varsin hyvin ennättäneet perille kello 3:een. Nyt tuli käsky vasta juuri ennen puolta yötä, ja te tiedätte itse, hyvät herrat, että oli mahdotonta valmistua ennen kello yhtä, kun osastot olivat niin hajallaan. Nyt ei ole muuta neuvona kuin rientää niin paljon kuin mahdollista. Ehkä Adlercreutz saa vihollista pidetyksi aisoissaan siksi kun me ehdimme perille".

"Se olisi toivottavinta", sanoi Christiernin innolla.

"Vaivalla saan jääkärini hillityksi", virkkoi Aminoff. "Nyt tulee toinen ääni kelloon. Kuka teistä, hyvät herrat, tahtoo lähteä kilpaa kanssani Lunkiin?"

Ei kukaan vastannut. Ukko Lode nyökkäsi äänetönnä päätänsä sotatovereilleen ja ratsasti hiljalleen kolonnansa luo. Hän ei lisännyt marssia ja ennätti kuitenkin ensimmäisenä Lunkiin; Aminoff, joka alussa väsytti jääkäriänsä, tuli viimeisinä.

Kello oli tulossa 7, kun pieni osasto suksimiehiä palasi pääjoukkoon, muassaan pari vankia karkoitetusta venäläisestä vartiosta Lungilla, joka on noin neljä virstaa Revonlahden kirkon eteläpuolella uuden jokijuovan läntisellä rannalla. Cronstedt jakeli juuri käskyjänsä, kun yksinäinen suksimies, hiestyneenä ja vohkuen kiiti joen jäätä pitkin.

"Uusi viesti Adlercreutziltä", jupisi Cronstedt voimatta irtautua synkästä ajatuksesta, joka häntä valtasi. "Ehkä tuo ilmoittaa meille tappiota ja käskee meidän peräytymään". Lode, joka seisoi lähinnä everstiä ja selvään oli kuullut hänen sanansa, nosti päätänsä tavallista äkkinäisemmin, ja tarkka katselija olisi huomannut hänen vaalenevan pariksi silmänräpäykseksi; Aminoff puri kiroten huuliansa; Furumark oli äänetön kuin kuolema ja Gregori Tigerstedtin silmissä loisti tuli, jossa helposti saattoi nähdä taistelun toivoa.

Muuan upseeri saattoi suksimiehen Cronstedtin luo. Eversti katsoi muutaman sekunnin äänetönnä nuorukaisen hoikkaa vartta, sitte sanoi hän: "Mistä sinä tulet?"

Vastauksen asemasta otti nuorukainen huolellisesti käärityn paperin karkean nuttunsa povitaskusta ja ojensi sen everstille. Näkyi selvästi että poika yritti puhua, mutta hänen raskaasti hengittävästä rinnastaan tuli vaan säännöttömiä ääniä. Heloittavat kasvonsa vaalenivat sekunti sekunnilta, ja vaikka hän nähtävästi ponnisti viimeiset voimansa pysyäksensä seisaallaan, ainakin niinkauvan kuin hän oli everstin edessä, vaipui hän kuitenkin tainnotonna kylmälle lumelle. Sittekuin saapuville tullut haavuri oli vakuuttanut, ettei hän ollut haavoitettu vaan että hän oli väsymyksestä perin uupunut, sanoi Cronstedt:

"Hän on tuonut tärkeän kirjeen Adlercreutziltä; antakaat hänen levätä ja voimistua".

Sitte kutsui eversti päälliköt sotaneuvoitteluun saamansa kirjeen johdosta.

* * * * *

Kello kolme aamulla 27:nä päivänä huhtikuuta, joka oli keskiviikkopäivä, tapasi Adlercreutz talvitiellä Lumijoelle ja noin 1/8 virstan Kettusen pohjoispuolella venäläisen vartion, joka heti karkoitettiin ja jonka tehtyä pieni suomalainen joukko, 150 miestä, muodosti jääkäriketjun ja lähti pimeän turvassa Kettuseen päin, minne venäläinen osasto kenraalimajuri Garnaultin johdolla lähetettiin pääkortteerista. Kettusella olevat kasakat pakenivat ja Adlercreutz kulki, yhä ketjulla, eteenpäin metsikön lävitse jokea kohden. Täyteen kolme tuutia kestäneessä taistelussa, piti hän toimessa Venäläiset, jotka, tietämättä suomalaisen osaston suuruutta, eivät uskaltaneet lähettää enempää väkeä kirkolta ja pappilasta. Adlercreutzin tarkoitus ei ollutkaan pienellä joukollansa liiaksi rehennellä, hän tahtoi vaan antaa Bulatowille tehtävää pohjoisessa ja jakamalla hänen sotavoimaansa helpoittaa voittoa Cronstedtille.

4.

Oitis Kettusen eteläpuolella jakautuu Siikajoki kahteen haaraan, vanhaan itäänpäin ja uuteen, varsinaiseen jokeen, länteen päin. Uuden haaran itäisellä rannalla on Revonlahden kirkko; sitä vastapäätä läntisellä rannalla on pappila. Rannat ovat tällä kohdalla korkeita ja niillä kasvoi siihen aikaan kuusimetsä. Vanhan haaran itäisellä rannalla ja lähellä sen yhtymistä valtajokeen oli Pekkosen talo, jota ympäröitsi Kettusen pohjoispuolelle ja Lumijoelle vievän talvitien toiselle puolelle ulottuva metsä. Tässä talossa olivat kaikki rakennukset poltetut poroksi paitsi yksi, ja siihen oli Kyösti viety. Hänen vankihuoneensa oli ylen pieni ja varustettuna vaan yhdellä akkunalla itäänpäin. Kun luultiin ettei Kyösti pakoa ajatellut, ei huonetta vartioinnut mikään eri vahti; sitä piti silmällä vaan se patrulli, joka säännöllisesti joka tunti kulki ohitse ja sivumennen katsoi oliko vanki tallella, tutki huoneen ainakin alussa ja salpasi tarkasti oven. Mutta kun tuli tieto Suomalaisten lähenemisestä, eivät Venäläiset niin paljon huolineet Kyöstistä. Heillä oli kyllin ajattelemista omasta puolustuksestaan.

"Onni sinulle, poikaseni", sanoi alaupseeri, joka vei Kyöstin vankeuteensa, työntäessään hänen ovesta sisälle, ja tätä sanoessaan väänsi ryssä naamaansa niin inhoittavasti, että tuo nuori sotilaspoika tunsi sydämensä oikein raskaaksi. "Jahka olemme nöyristäneet kankeaniskaiset kansalaisesi, tulee luultavasti sinun vuorosi".

Kyösti ei huolinut vastata mitään, vaan loi viholliseensa halveksivan katseen ja heittäytyi sitte eräässä loukossa olevalle olkilyhteelle. Tällä sijalla, ainoa mikä hänelle kylmänä talviyönä suotiin, lepäsi hän liikkumattomana, näennäisesti vähääkään huolimatta jääkärien pilkkasanoista, mutta kun viimeinen sotamies oli kadonnut näkyvistä, hypähti hän ylös. Hänen silmänsä säihkyivät vihasta ja kauvan hillityt tunteet purkausivat sanoiksi näin:

"Lurjukset! Vanhaa vaaria kohtelivat he kuin eläintä ja minun he ovat sulkeneet tämmöiseen kurjaan läättiin. Huh, ilma on kylmää! Isä oli kyllä oikeassa, sanoessaan ettei Venäläisiltä ollut mitäkään hyvää odottamista. Kenraali näytti kuitenkin tuntevan ihmisen tavalla, kun hän käski vaaria hoitamaan hyvin. Mutta, onko ihmisellistä sulkea ihminen tämmöiseen hökkeliin. Ah, jospa pääsisin täältä pois. Ei vaarille kukaan tee pahaa niin kauvan kuin hän on kipeä, mutta jahka hän tulee terveeksi, saattavat nuot ilkiöt lähettää hänen Siperiaan siitä syystä että hän otettiin aseilla varustettuna. Ei, se ei saa tapahtua", — huudahti Kyösti päättävästi ja joka olisi nähnyt viisitoista vuotiaan, kun ajatus "rakkaan vaarinsa" pelastamisesta sai silmänsä säihkymään ja vartalonsa oikenemaan, olisi varmaankin pitänyt hänen kahdenkymmenen vuoden vanhana nuorukaisena. "Minä tahdon tarkemmin tutkia vankihuoneeni", ajatteli hän ja rupesi oitis sitä tekemään.

Pimeys oli kuitenkin niin vahva, että hän vaan vaivoin taisi liikkua käsin tunnustelemalla, ja kuinka hiljaa hän astuikaan, oli hän monta kertaa kaatumaisillansa jollekin edessään olevalle esineelle. Nämät esteet eivät kuitenkaan rohkeata Suomalaista peloittaneet; hänen täytyi ehtiä päättämänsä määrän päähän, tapahtui se sitte kuinka hiljaa tahansa. Puolen tuntia huoneessa liikuttuansa tapasi hän akkunan, jota hän ei ollut ennen huomannut. Hän oli vähältä huudahtaa ilosta, kun hän huomasi akkunan olevan kylläksi leveän miehelle kiipeämään ulos. Ainoa, mikä häntä huolestutti, oli se, että siinä oli lasiruudut. Kuinka hän saattoi poistaa kaikki esteet pitämättä ääntä ja siten herättämättä vahtimiehen huomiota, sillä ei hän osannut ajatella muuta kuin että häntä vartioittiin!

"Joutavia; totta siihenkin keino keksitään", ajatteli hän. "Minä odotan nyt puolenyön tuloa, ja kaikkien nukuttua panen minä tuumani toimeen".

Nyt juuri hän kuuli marssivien sotamiesten jyminää.

Se olikin patrulli, ensimmäinen joka lähestyi. Hillityllä hengittämisellä kuulteli Kyösti heidän tasaista astuntaansa, ja hänen sydämensä sykki kovasti huomatessaan niiden taukoavan oven edessä. Hän peljästyi yhä enemmän kun hän selvään kuuli oven avattavan ja hän ajatteli muun muassa, (sillä paljon muutakin harhaili hänen mielessään tällä hetkellä):

"Jos minä nyt viedään pois, tulee ehkä pako mahdottomaksi, sillä saattavathan he heittää minun semmoiseen vankeuteen, jossa ei ole akkunan eikä ikkunan pienintä aavistustakaan".

Edemmäksi eivät hänen ajatuksensa ehtineet, sillä ovi avattiin äkkiä ja karkea ääni huusi: "Oletko siellä, poika?"

"Olen", vastasi Kyösti heikolla äänellä, sillä hän pelkäsi, että jos ei hän vastaisi, rupeisivat Venäläiset tutkimaan huonetta ja huomaisivat ehkä silloin akkunan, josta eivät he luultavasti tähän saakka tietäneet.

Venäläinen, joka luuli vangin olevan puoliunessa koska hän vastasi niin matalalla äänellä, sanoi:

"En minä voi sille mitään, että häiritsen untasi, sillä minua on käsketty näin silloin tällöin koska päähäni pälkähtää käydä sinua tervehtimässä. Ha, ha, ha."

"Ha, ha, ha", nauroivat jääkärit pilkallisesti kun ovi suljettiin ja telki nostettiin eteen.

"Niin, naurakaa vaan, te", ajatteli Kyösti, raivoissaan pujoten nyrkkiänsä ja purren hampaitansa, "mutta lopussa kiitos seisoo, oli vaarin tapana sanoa ja niin minäkin sanon".

Näin sanoen hapuili hän taasen akkunalle. Kasvonsa koskivat kylmään, jäätyneesen ruutuun, ja ajatellessaan vanhan isonisänsä tilaa, ei hän saattanut pidättää kahta kuumaa kyyneltä, jotka tipahtivat hänen silmistään. Ah, viidentoista vuotiaan tunteet eivät vielä ole niin terästetyt, että tapauksia saatettaisiin katsella samalla levollisuudella kuin kolmenkymmenen vuotinen mies niitä katselee, vaikkapa ne koskisivat rakkaita omaisiakin. Toiseksi oli kulunut vaan yhdeksän vuorokautta siitä kuin Kyösti kadotti isänsä, että se tunteitten aaltoileminen, johon kuolinviesti oli hänen saattanut, tarvitsi vaan vähäpätöisen herätyksen, taasen noustaksensa eloon. Tuo tuntematon kohtalo, joka odotti vanhaa soturia kolmannen Kustaan loistavista taisteluista, oli tämä herätys. Itseänsä nuorukainen ei ajatellut. Tuvassa oli kylmää ja kolkkoa; ulkopuolella vinkui vahva ja nihkeä tuuli nurkissa ja sai ilman sangen pahaksi sille, jonka täytyi olla ulkona. Kyösti ei näinä muistojen silmänräpäyksinä tuntenut kylmyyttä tuvassa, vaikka hänen ruumiinsa lävitse silloin tällöin kävi kylmä vilunpöyry; ei hän myöskään havainnut tuulen yksitoikkoista vinkunaa ulkona. Tietämättänsä nojausi hän hiljaa seinää vastaan ja painoi kasvonsa lujemmin ruudulle ja — ratsh! tuolla kylmästä arka ruutu oli palasilla hangella. Hieno lumipilvi peitti samassa vangin. Kyösti hypähti peljästyneenä ylös ja tirkisteli ruutua ja sangen monta minuuttia kului ennenkuin hän tointui. Tarkasti kuuneltuansa, osoittaisiko jokin kenenkään kuullen ruudun särkymisen, ajatteli hän:

"Joko täällä ei ole vahtimiestä ensinkään, taikka lepää hän täydessä unessa. Mutta mitähän lämmintä oikealla poskellani tuntuu. Täällä on niin pimeä, etten saata nähdä. Ah, se on varmaankin verta; lasinsirpale on tehnyt siihen haavan".

Sittekuin hän, niin hyvin kuin se pimeässä kävi laatuun, oli tutkinut haavansa ja huomannut sen vähäpätöiseksi, meni hän taas akkunalle. Päänsä koski johonkin esineesen ja taas pyryili hänen ympärillänsä hienoa lunta, joka oli niin kylmää että häntä oikein pöyristytti. Luminen oksa, joka oli kasvanut akkunaa vasten, oli sen särkyessä pistäytynyt huoneesen. Siitä tiesi Kyösti, että lähellä kasvoi puu ja hän iloitsi siitä, sillä saattoihan hän hädän tullen paeta siihen. Miten hänen nyt piti tekemän? Painaisiko hän ulos jäljellä olevat ruudut ja lähtisikö hän matkaansa? Hänen tätä tuumiessaan, läheni taas tupaa nopeita askelia, ovi avattiin ja äskeinen karkea ääni kysyi samaa kuin ensi kerrallakin. Kyösti antoi hänen uudistaa kysymyksensä pari kertaa, teki sitte liikkeen kuin olisi hän yhtäkkiä herännyt ja vastasi niin puoliunisella äänellä kuin suinkin. Ryssä, joka nyt oli yksin, jupisi muutamia ymmärtämättömiä lauseita, nauroi uudestaan ja poistui, huolellisesti suljettuansa oven.

"Nyt taikkei koskaan", ajatteli Kyösti ja lähestyi akkunaa. Samassa kuuli hän pitkän ulvonan. "Se on susi", jatkoi hän ajatuksiansa; "min'en sitä pelkää; se tulee vielä seurakseni pakoretkellä".

Tätä sanoessaan tempoi hän jäljellä olevat ruudut akkunasta. Sitte kuulteli hän tarkasti, kuitenkaan havaitsematta muuta ääntä kuin tuulen hälvenevää suhinaa. Yö oli jotenkin pimeä; ei edes valkea lumikaan saanut vaalastusta aikaan. Kyösti laski kätensä akkunanpielelle. Se oli niin mädäntynyt että hän helposti saattoi siitä palastaa isoja kappaleita. Varovasti nousi hän akkunalle ja oli juuri aikeessa hypätä alas, kun hän kuuli huudon. "Vahtimies huutaa vaihetusta", ajatteli hän. "Nyt minun täytyy rientää ennenkuin patrulli palajaa takaisin, sillä kun ovi avataan, syntyy siitä ilmaliike, jonka vartio varmaankin huomaa".

Tuumasta toimeen. Kyösti hyppäsi alas, ajatellen: "menköön syteen taikka saveen!" ja hän vaipui lumeen kainaloihinsa saakka. Voimakas hän oli, vaikka vasta niin nuori, ja helposti hän pääsi lumikinoksen lävitse kapealle tielle, jonka hän tiesi vievän metsän lävitse Kettusen itäpuolelta. Kyösti lähti juoksemaan niin paljon kuin osaksi jäätynyt osaksi sohjainen lumi sitä salli. Hän huomasi kuitenkin, ettei hän kauvankaan jaksaisi juosta, sillä hetken perästä alkoi hän jo tuntea väsymystä. Hän pysähtyi ja katseli ympärillensä.

"Ah, jos minulla nyt olisi sukseni", ajatteli hän. "Entä jos yrittäisin kääntyä kotio päin ja…"

Uusi huuto Kettuselta päin keskeytti hänen ajatustensa juoksua.

"Siellä on myöskin tie suljettuna", jupisi hän huolestuneena. "Siis minun perästäkin täytyy jatkaa matkaani pohjoiseen päin. Kun vaan pääsisin 'alta pois' ennenkuin Venäläiset huomaavat paenneeni!"

Tätä ajatellessaan kulki Kyösti eteenpäin uutterasti ja luuli olevansa jotenkin Kettusen kohdalla, kun hän takaansa kuuli epäselvää hälinää, ikäänkuin riitaa. Hän pysähtyi hämmästyneenä, sillä hän kuuli selvään, että he olivat Venäläisiä, ja hänen päähänsä pisti oitis että he olivat häntä ajamassa takaa. Hän ei pettynytkään, sillä kun Bulatow sai tiedon Kyöstin paosta, lähetti hän oitis muutaman jääkärin häntä etsimään, käskyllä tuoda vanki takasin elävänä taikka kuolleena. Bulatow pelkäsi että Suomalaiset muuten liian varhain saisivat tiedon hänen asemastaan sekä hänen väkensä todellisesta paljoudesta. Jääkärit pitivät sentähden erittäin tärkeänä saada Kyösti valtaansa, ja kun he luulivat hänen paenneen pohjoiseen päin, kulkivat he ketjussa tarkasti tutkien jokaista pensasta ja puuta.

Siinä nyt Kyösti seisoi, niinkuin hän luuli, joka silmänräpäys valmiina joutumaan vihollisen käsiin, jossa tapauksessa hän todella olisi "tullut tuhasta tuleen". Mutta harvoin on tapahtunut että pelkuruus olisi ollut valtavampi kuin rakkaus elämään. Samassa kun vaara ikäänkuin kohotettu kalpa on putoamaisillaan ihmisen päähän, ponnistautuu hän viimeiseen voimaansa asti välttääksensä sitä; sillä niissä hetkissä, jolloin hengestä heitetään arpaa, tuntuu elämä niin intoiselta, vaikka, vaaran ollessa kaukana, kuolemasta puhutaankin halveksivasti. Silloin, kun ihminen todella tuntee ijankaikkisuuden tuulahduksen kiitävän sielussansa, on hän ylipäänsä pelko lähtemään kuolemata vastaan, ja ehkä sentähden, ettei hän tunne kuolintapaansa, ja tämä tietämättömyys juuri kai on se, joka kovimmin koskee sieluun. Jos hän ei milloinkaan ennen ole ollut vilkasaatteinen, niin kyllä hän nyt sitä on; aivuissa risteilee tuhat ehdotusta, joista kaikista vaan yksi ainoa saattaa olla mahdollinen. Ja aina valitsee hän sen joka on lähinnä, tietämättä tuoko se mukanaan pelastuksen taikka kuoleman. Useimmiten ei ole aikaakaan punnita mitä on tehtävä taikka ei.

Niinpä nytkin; Kyösti oli päättänyt uskaltaa kaikkea pelastukseksensa, että hän sitte vuorostaan saattoi pelastaa vanhan isonisänsä, sillä hän oli saanut päähänsä, että Bulatow vaan odotti Niilon parantumista, lähettääksensä hänen muiden onnettomain vankien kanssa Siperiaan, eikä tätä luuloa saanut kukaan poistettua. Hänellä vaan ei vielä ollut selvillä kuinka tämän pelastuksen piti käymän päinsä. Ensi huolensa oli nyt pelastua itse. Hetken hän oli kahden vaiheella kiipeisikö hän isoon puuhun vai kätkeytyisikö hän pensastoon, joka pistäysi esille lumesta noin parin kyynärän päässä hänestä.

"Ei", ajatteli hän. "Jos minä kapuan puuhun, syntyy siitä kolinaa ja takaa-ajajani huomaavat minun varmaankin. Jos minä kätkeydyn pensastoon, tutkii vihollinen luultavasti senkin, ja minä olen taas kiinni". Tuumittuansa vielä hetken, jonka ajalla Venäläisten kuiskaavat äänet olivat yhä lähenneet, virkahti hän: "Nyt olen keksinyt turvallisemman keinon. Sieltä ei kukaan ryssä tiedä minua etsiä".

Nopeasti hyppäsi hän muutamaan kinokseen ja kokosi lunta päällensä. Siellä oli hyvä ja lämmin maata eikä kauvan kestänytkään ennenkuin hiki rupesi virtaamaan pitkin Kyöstin ruumista. Hän tuli levottomaksi; vielä ei vihollisia kuulunut, ja epävarmaa oli kuinka kauvan hänen täytyi olla tässä. ajan pitkään kuitenkin sangen epämukavassa asennossa. Hän aikoi jo pistää päänsä esille tutkiakseen olivatko jääkärit lähteneet menemään toista tietä vai ei, mutta juuri samassa kuuli hän vainoojiensa kuiskaavat äänet läheisyydessään. Hän ei uskaltanut liikahtaa peljäten pienimmänkin varomattomuuden ilmaisevan hänen kätköpaikkansa. Venäläiset tutkivat ylen tarkasti lähimmät puut ja pistivät painettinsa niin syvälle pensaihin, että Kyösti epäilemättä olisi läpitse pistetty, jos hän sieltä olisi turvaansa etsinyt. Pari jääkäriä astui niin läheltä Suomalaisen ohitse, että heidän olisi tarvinnut astua askeleen taikka pari sivullepäin tavataksensa häntä. Kyösti pidätti hengitystänsä niin että hän oli vähältä tukehtua. Hän kuuli takaa-ajajien pysähtyvän lähelle häntä pitämään neuvottelua. Ottaisivatkohan he tutkiaksensa sohjaista luntakin? Silloin hän olisi auttamattomasti hukassa. Neuvottelun päätettyä hajoutui joukko. Toinen puoli meni suoraan itää kohden, loput lähtivät joelta päin etsimään karkuria. Kyösti oli pelastunut, ja kun hän varmaan luuli vihollisen ehtineen niin loitos, ettei se enään palajaisi takaisin, hypähti hän ylös, pudisti lumen päältänsä ja lähti nopeasti astumaan Lumijokea kohden. Jokainen askel vei hänen siis yhä kauvemmaksi vainoojistaan. Vihdoin harveni metsä, ja siitä ymmärsi Kyösti lopuksikin päässeensä toivotulle tielle. Niin oli käynytkin. Semmoisella ilolla, jota vaan se saattaa tuntea, joka ihmeellisesi on pelastunut kuolinhädästä, äkkäsi hän vihreät viitat, jotka osoittivat tietä, eikä paljon puuttunut ettei hän riemussaan syleillyt niitä. Mutta yht'äkkiä laski hän alas vaaleakiharaisen päänsä ja syvä murhe kuvastui hänen hienoissa kasvoissaan. Kaikkialla ympärillänsä vallitsi haudan hiljaisuus, sillä tuulikin oli käynyt levolle. Ei missään näkynyt kulkianta, jolta hän olisi saattanut kysyä missä suomalainen armeija oli. Kun päivä valkeni saisivat ehkä vainoojansa hänen käsiinsä.

"Tulkoon lopuksi mikä tahansa", ajatteli hän, "minä lähden menemään tietä pitkin. Jahka päivä valkenee saan kai nähdä jonkun, joka tietää minua neuvoa. Eteenpäin siis, vaikkapa Lumijoelle saakka!"

Mutta Kyösti ei ehtinyt kauvas, ennenkuin ratsujoukko, joka ilmestyi hämmästyneen nuorukaisen eteen kuin pilvistä, sulki tien häneltä. Suomalainen ei enään ennättänyt heittäytyä lumelle, hän oli jo huomattu ja hänen korvissaan kaikui tämä huuto:

"Oletko Suomalainen vai ryssä?"

"Suomalainen henkeen ja vereen asti", huusi Kyösti riemuiten ja juoksi joukkoa kohden. "Jumalan kiitos siitä, että olen tavannut maanmiehiäni! Nyt saattaa vaarinikin pelastua!"

Kolmekymmentä rakuunaa, jotka Kyösti niin otolliseen aikaan tapasi, olivat Adlercreutzin osaston etujoukko.

5.

Edellisessä luvussa on jo kerrottu kuinka Adlercreutz 150 miehensä kanssa ajoi Venäläiset takaisin ja valloitti Kettusen talon, ja sitte ketjuillansa lähestyi jokea, sekä kuinka hänen täytyi pidättyä, kun Garnault saapui kirkolta apuväen kanssa. Juuri tässä, kohta Kettusen ja läntisen Ketin eteläpuolella, joka oli joen itäisellä rannalla, oli taistelu hurjimmallaan.

Kukapa nyt oli Kyöstiä iloisempi. Hän oli itse saanut puhutella Siikajoen urosta, ja tämä oli katsellut köyhää, suomalaista poikaa niin ystävällisesti, ettei poikapoloinen milloinkaan muistanut nauttineensa niin iloista hetkeä. Kun Kyösti oli kertonut isänsä olleen Siikajoella kaatuneiden joukossa, oli Adlercreutz taputtanut häntä olalle ja sanonut;

"Sittehän sinulla on hyvä esikuva poikaseni. Mutta, sanohan, etkö sinäkin tahtoisi koettaa mihin sinä kelpaat? Sinä näytät minusta rohkealta".

"Antakaa minulle vaan kivääri, niin minäkin kyllä osaan viholliseen, ja suokoon Jumala, että saisin tavata jääkärit, jotka vanhaa vaariani kiusasivat!"

Kyösti häristi nyrkillänsä etelään päin ja Adlercreutz hymyili tyytyväisenä hänen innokkaalle toivollensa. Hän käski oitis ajutanttinsa antamaan nuorelle Suomalaiselle kaikki mitä kuului jääkärin varustukseen.

Kukapa nyt oli Kyöstiä ylpeämpi! Hän ei nyt enään sekuntiakaan epäillyt isoisänsä pelastuksen onnistumista, ja rinnassaan tämä iloinen ajatus meni hän sijallensa ketjussa. Karjalaiset mielistyivät oitis Kyöstin suoriin ja rehellisiin kasvoihin, ja kun hän lyhyen levon kestäessä oli kertonut tapahtumansa, pidettiin hän oitis täysikelvollisena toverina. Ijäkäs ja harmaapartainen soturi sanoi:

"Kyllä minä tunnen Niilonimisen sotamiehen, joka oli mukana Porrassalmella ja muutenkin kaikkialla, missä verta vuoti, mutta en minä tiedä oletko sinä hänen poikansa poika vai et. No no, se on yhden tekevä. Pääsumma on se, että sinä olet oikea kristitty, rakastat kuningastasi ja isänmaatasi sekä että sinulla ennen kaikkia on rohkeutta rinnassasi ja voimaa käsivarressasi kun sitä kovemmin kysytään. Niin, niin, älä inttele, poika; kyllä minä tiedän mitä sinä tahdot sanoa! Kuuletko rumppua? Nyt tilallesi, ja pidä silmäsi auki, sillä tämän tapaisessa leikissä, joka nyt tarjoutuu, et suinkaan ennen ole tanssinut. Älä ole kuulevanasikaan luotien musiikkia ja pysy 'turskina', niin ei ole hätäpäivää".

Kyösti kiitti vanhaa, tylynnäköistä mutta hyvänsävyistä soturia lämpimällä kädeniskulla ja asettui tilallensa, lähelle opettajaansa. Hei, kuinka matka kului ja kuinka nopeasti viisitoista kasakkaa, jotka olivat Kettusella, tekivät jälkiä. He näyttivät todellakin tahtovan mennä kilpaa jääkärien luotien kanssa, jotka täällä heittivät hevosen ja miehen nurin niskojensa hangelle, että lumi vahvana pyrypilvenä pyöri heidän ympärillään, tuolla sivumennen naappasivat yhden taikka pari jalkaa juoksijalta, jonka kautta ratsastajan täytyi antautua vangiksi, viilsivät kuoren puista ja saattoivat aikaan kaikenlaista turmiota elävissä ja hengettömissä esineissä.

Myrskyn nopeudella kävi kulku Kettusen molempien talojen välitse ja ohitse; vielä eivät jääkärit olleet kohdanneet mainittavaa vastarintaa. Niin arveli ainakin tuo vanha soturimme ja katsoi samassa leikillisesti Kyöstiin, huomatakseen mitä hänen sanansa vaikuttaisivat. Mutta Kyösti oli levollinen, sen verran saattoi ukko pimeässäkin nähdä, ja hänessä syttyi sentähden samassa lämmin ystävyys orpoon.

Kun jääkäririvi saapui Antin talolle, kävi Kyösti niin lähellä portaita, jolla isäntä seisoi tummakiharaisen tyttärensä kanssa, että hän selvästi saattoi nähdä heidän kasvonsa. Antin olivat kalpeat mutta levolliset, tyttären sitä vastoin levottomat. Ei kumpikaan tuntenut Kyöstiä vaaleaverisenä jääkärinä, joka katseli heitä niin tarkasti, ennenkuin hän puoliääneen huusi heille:

"Olkaa rauhassa, hyvä isäntä, ja sinäkin, Katri. Kyllä me pian ajamme ryssät kylästä ja koko pitäjästäkin".

"Mitä sinä olet tehnyt, poika, taikka oletko sinä todellakin Kyösti?" huusi Antti Kettunen ja juoksi portailta alas. "Vie sinua peijakas! No, totta tosiaan, sinä se olet! Mutta kuinka, hornan tuutissa, sinä pääsit vihollisen käsistä?"

"Minä karkasin, näette", sanoi Kyösti ja loi Katriin niin lempeän silmäyksen, että tämä punastuen käänsi katseensa lumeen, "enkä nyt aio rauhoittua ennenkuin vanha vaarini on pelastettu".

"Sinä olet kunnon poika", sanoi Antti ja taputti nuorukaista olalle. "Tiedätkö minne vihollinen on Niiloukon vienyt?"

"En", vastasi Kyösti, ja vapisi vasten tahtoansa kun hän luuli saavansa kuulla vastaukseksi: "Siperiaan;" mutta hän oikein riemastui, kun Antti sanoi:

"Erääsen pappilan ulkohuoneesen, jonka Venäläiset ovat laittaneet sairaita varten, on Niilo viety".

"Kiitoksia ilmoituksestanne, isäntä, ja hyvästi, Katri — älkäät nyt peljätkö", huusi Kyösti heiluttaen kivääriänsä ja lähti sitte jääkärien muassa metsikön lävitse sitä venäläistä jääkäriketjua vastaan, joka odotti Kettusen eteläpuolella.

"Mitä tuo kummallinen ja kamala ääni on, joka ilmassa vinkuu?" kysyi Kyösti.

Ne jääkärit, jotka kuulivat hänen kysymyksensä, nauroivat salaa ja vanha soturi sanoi:

"Se on luotien musiikkia, poikaseni. Mitä pidät siitä?"

Kyösti ei vastannut tähän. Kummallinen tunne oli vallannut hänen. Hänestä oli kuin tuo pitkä, kestävä ääni olisi muodostunut kähiseviksi kärmeiksi, jotka yhä lähenivät. Hänen sydämensä supistui. Kyllä hänestä olisi ollut parempi, että hän olisi nähnyt vastustajansa. Nyt piti hänen vaan tähtäämän sinnepäin, missä hän näki salamat Venäläisten pyssyistä. Kun hän sattumalta katsoi sivullepäin, huomasi hän puiden välissä tumman esineen. Hän hieroi silmiänsä ja koetti katsoa niin tarkasti kuin hän voi. Niin, oli siinä esine. Se oli Niilon vanha pirtti. Omituinen tunne virtasi nuorukaisen rintaan nähdessään armaan lapsuutensa kodon. Hän toivoi vanhan vaarinsa nyt olevan siellä; ukko olisi sitte nähnyt, ettei nuorempi sukupolvi ollut vanhaa huonompi. Lukijasta on kai kummallista ja liioiteltua, että Kyösti kotonsa nähtyään tuli rohkeammaksi, mutta niin oli todellakin laita. Hän olisi nyt saattanut kuulla toista vertaa enemmän luotia vinisevän ohitsensa, ajattelematta vetää jalkaansakaan takasin; sillä nyt, kun isä ja äiti olivat kuolleet, vanha Niilo puoleksi hukassa — sillä jota enemmän hän ajatteli ukon pelastusta, sitä vaikeammalta se näytti — oli tuo rakas tupa vallannut heidän sijansa hänen sydämessään. Ja kukapa sitä ihmettelisi! Koto on, niin sanoaksemme, osa meistä itsestämme, ja silloin kun sitä uhkaa vaara taikka ihminen on ehkä ainaiseksi sen jättämäisillään, painaa tämä osa sangen raskaana puntarissa. Kun jääkäririvi teki käännöksen, joutui Kyösti vielä lähemmäksi pirttiä. Hän ampui kuin kaksi miestä ja kun taistelua oli kestänyt puoli tuntia oli poika jo kokonaan tottunut luotien vinisemiseen.

Adlercreutz oli itse mukana ketjussa ja kehoitti urheita jääkäriänsä vankasti vastustamaan niitä hajanaisia osastoja, joita Garnault lähetti tuleen. Hänen läsnäolonsa vaikutti hyvää taisteleviin, varsinkin Kyöstiin, joka paloi halusta osoittaa kuntoansa päällikön nähden, ettei tämä saisi huonoa ajatusta Revonlahtilaisista, ja kostaa Venäläisille sekä vangitsemistansa että isonisänsä rääkkäystä.

"Kun ensimmäinen koe on tuommoinen, on siitä helppo päästä ansiokkaasen maineesen", sanoi eversti nähdessään kuinka kylmäverisesti uusi jääkäri jo ampui.

Kyöstin silmissä säihkyi oikeutettu ylpeyden mielihyvä. Adlerereutzin kehoittavat sanat innostuttivat häntä vielä enemmän. Melkein jokainen ampumansa luoti sattui tarkoitettuun mieheen.

Vihdoin alkoi päivän ensi koi kaitana viivana näkyä idässä. Venäläiset joukot näkyivät yhä selvemmin, ja tumma kolonna, joka liikkui joen jäällä, luultiin vihollisen apuväeksi, niinkuin se todella olikin. Niinkuin edellisessä on mainittu, ei Adlercreutzin tarkoitus ollut tehdä päärynnäkköä venäläiseen joukkoon; siksi oli hänen oma osastonsa liian pieni. Kun hän nyt huomasi, että hänen tarkoituksensa oli tehty tyhjäksi, kun ei, nimittäin, Cronstedt ollutkaan ehtinyt perille niin kauvan määrätyn ajan jälkeen, ja kun Venäläiset, nähtyänsä sen pienen joukon, joka kolme tuntia oli heitä vastustanut, alkoivat tehdä liikettä kiertääkseen suomalaisten taakse, puhallutti hän joukkonsa peräytymään.

Se ei ollut Kyöstin mieleen. Kun ei hän tuntenut sodankäymistapoja, tahtoi hän mieluimmin mennä eteenpäin voittamaan taikka kaatumaan. Mutta nyt täytyi hänen vaan totella. Kuitenkin, ennenkuin hän ehkä ainaiseksi jätti armaan kotonsa, tahtoi hän vielä kerran nähdä sen sisustan. Muutamalla askeleella pääsi hän pirtille. Ovi oli vielä suljettuna, mutta akkunat olivat särjetyt. Tässä ei nyt ollut aikaa pitkiin tuuminkeihin, sillä Venäläiset kävivät joka hetki tulisemmin päälle. Hän kapusi sisälle eräästä akkunasta. Huone oli tyhjäksi ryöstetty, ja eräästä nurkassa olevassa vielä savuavasta tuhkaläjästä näki hän, että Venäläiset olivat aikoneet polttaa tuvan. Jos Kyöstillä olisi ollut aikaa, olisi hän sammuttanut tulen, joka vielä kyti tuhan alla, mutta hänen uusien toveriensa ja varsinkin tuon vanhan soturin huudot, sekä uuden vankeuden ja sen yhteydessä olevien seikkojen pelko, pakoittivat hänen kiirehtimään. Vielä kerran loi hän katseen huoneesen, nähdäkseen eivätkö viholliset mahdollisesti jättäneet jotakin, mikä hänelle olisi arvollista. Yht'äkkiä pääsi ilohuuto hänen huuliltansa. Hän oli huomannut rakkaat suksensa koukuissansa katossa, samassa paikassa jonne hän itse oli ne pannut. Silmänräpäyksen työ oli temmata ne alas ja hypätä akkunasta ulos.

"Ha, ha, ha", nauroi vanha jääkäri, kun näki Kyöstin juosten, sukset seljässään, tulevan sijallensa riviin, "kummallisen saaliin sinä sieltä sait. Ansaitsivatko sukset vapauden uhalle panemista?"

Kaikki, jotka kuulivat nämät pistosanat, nauroivat täyttä kurkkua.

Suuttumuksen puna heloitti Kyöstin kasvoilla, kun hän vastasi.

"Tuo pirtti on minun kotoni, ja näillä suksilla, jotka urhea isävainajani on minulle tehnyt, olen minä monta peninkulmaa hiihtänyt. Siksi ne ovat minulle kalliit".

Nauru taukosi heti ja vanha jääkäri sanoi, lepyttäen:

"Kas niin, olkaamme ystävät taas. Se, joka niin pitää kotoansa arvossa, että hän panee vapautensa kaupalle saadakseen sinne luoda silmäyksen, se, Vanhan [Vanha on, niinkuin tiedetään, Väinämöisen lisänimiä] nimessä, joka aina hyvää suojelee, ansaitsee onnea ja kiitosta. En minä sanoillani pahaa tarkoittanut. Kykenetkö sinä ohjaamaan noita pitkiä suksia?"

"Kyllä", vastasi Kyösti kummallisella hymyllä. "Kyllä minä luulen siihen kykeneväni, koska minä olen sitä opetellut kahdeksan vanhasta, enkä talvisin ole juuri muuta tehnyt kuin harhaillut metsissä. Kansa sanookin minua pitäjän parhaaksi hiihtäjäksi eikä susi ohitseni juokse".

"Sitä tahdon pian koettaa", kuului miehevä ääni Kyöstin takaa, ja kun hän äkkiä kääntyi ympäri, kohtasi häntä Adlercreutzin tutkiva silmäys. Eversti ei virkannut sanaakaan lisää, eikä Kyöstikään rohjennut kysyä, mitä hän noilla sanoillaan tarkoitti. Hän ei kuitenkaan saattanut olla asiata ajattelematta.

"Tarkoittiko hän, että minä tarvitsin niitä, päästäkseni sitä nopeammin pakenemaan", ajatteli hän, "sitte minä heitän ne oitis pois, se on varmaa".

Kun ketju palausmatkallaan tuli Antti Kettusen talolle, seisoi isäntä taas portailla, mutta Katria ei näkynyt. Kyösti riensi ohitse, Antin häntä näkemättä. Poika ei saattanut katsella niitä nuhteita, joita hän luuli näkevänsä vanhuksen silmissä. Pian jäivät Kettusen ja läntisen Ketin talot jääkäriketjun taakse, joka hyvässä järjestyksessä palasi samaa tietä kuin se oli tullutkin.

* * * * *

Hyvän matkan itäänpäin siitä paikasta, jossa Kyösti oli rakuunat tavannut, ja jota paikkaa ei hän liikutuksetta saattanut jälleen nähdä, seisattui Adlercreutz ja käski joukkonsa leiriytyä siihen. Ei pitkää aikaa kulunutkaan ennenkuin vahtitulet loimosivat siellä ja täällä sen synkän metsän rinteellä, joka Siikajoen itäpuolella ulottui Lumijoen talvitieltä Paavolan ohitse. Lumi oli luotu pois ja jääkärit kokosivat melkoisia risuläjiä, osaksi niillä pitääkseen tulta voimassa, osaksi käyttääkseen niitä istuimiksi. Aamu valkeni hiljalleen ja lupasi tuoda jäljessään kauniin päivän.

Iloisuus, joka tavallisesti on sotaelämän välttämätön seuraaja, oli melkein kokonaan poissa. Se ajatus, kuinka toisellaiselta nyt olisi saattanut näyttää, jos Cronstedt olisi ehtinyt perille Adlercreutzin antaessa Venäläisille tekemistä pohjoisessa, synkisti jokaisen mieltä, väsyneet jääkärit olisivat ehkä saaneet levätä kunnollisissa majoissa, tarvitsematta, niinkuin nyt, oikoa jäseniänsä melkein paljaalla maalla, jonka nihkeys ei suinkaan vaikuttanut hyvää. Kuitenkaan ei kukaan huolehtinut leposioistansa, ainakaan ei kukaan niistä kuulunut mitään valittavan. Mutta palausmatka pisti kuin terävä teräs monen soturin sydämeen ja pusersi monen nöyryytyksen kyyneleen hänen silmistään.

"Pitääkös palausmatkan nyt taas alkaman, juuri kun olemme ruvennet eteenpäin menemään", sanoi vanha jääkäri, joka Kyöstin kanssa oli eteläisimmän vartiotulen vieressä, "silloin minä tahdon puolestani sanoa, etten minä jaksa kulkea edemmäksi. Minun jalkani ovat liian vanhat ja minä olen kyllästynyt noiden sakramenskattujen ryssien edellä 'travaamiseen', jotka me ajaisimme halki koko Suomen, jos vaan saisimme, mutta…"

"Oh, kyllä Adlercreutz menisi eteenpäin", keskeytti vanha rakuuna, joka oli tullut käynnille leiriin, tervehtimään erästä siellä olevaa veljeänsä, "mutta, nähkääs, Klingspor se on, joka asiat johtaa, ja me tiedämme kyllä, ettei hän ensi hädässä päälle käy".

"Rakuuna on oikeassa", virkkoi muuan nuorempi jääkäri. "Mutta minä luulisin Adlercreutzin sanan olevan marsalkille sangen tärkeän ja että eversti saa tehdä melkein mitä hän tahtoo. Jos ei Klingsporilla olisi häntä ja Cronstedtiä, niin tiesi Herra kuinka hän asioistaan selvenisi".

"Silloin hän menisi täyttä nelistä pakoon, siksi kun hän ei enään pääsisi edemmäksi, luulen ma", arveli Kyösti vallan varmana.

Korkeavartaloinen soturi, joka samassa astui tulelle, lopetti keskustelun ja marsalkin soimaamisen, mikä muuten kuului joka päivän "programmiin" ja lisäksi oli hyvin ansaittuakin.

"Eversti, eversti", jupisivat jääkärit ja nousivat seisaalleen.

"Levolla, levolla, pojat", sanoi Adlercreutz lempeästi. "Te kyllä tarvitsette lepoa tämän pitkän taistelun perästä. Meidän täytyy pian lähteä matkalle jälleen".

Näin sanoen tarkasti hän jokaista jääkäriä, ikäänkuin olisi hän ketäkään erityistä heistä etsinyt. Hän loi vihdoin katseensa Kyöstiin, joka juuri hoiti rakkaita suksiansa, ja hän viittasi hänelle astumaan esille.

"Sinä olet kunnon poika", sanoi eversti, "ja nyt saat näyttää oletko sinä, niinkuin sanot, pitäjän paras hiihtäjä".

Kyöstin silmissä säihkyi nuoruuden tuli; hän loi ensin katseen suksiinsa, jotka tuolla loimoavasta tulesta punertavalla lumella olivat niin valkeina ja kiiltävinä, ja sitte kumppaneihinsa, varsinkin vanhaan jääkäriin Porrassalmen tappelusta, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa. Näettekö kuinka hän luottaa minuun. Sitte sanoi hän rivakkaasti:

"Jos sitä on mahdollinen tehdä, koetan minä parastani".

"Mahdollista se on, mutta vaikeata", sanoi Adlercreutz. "Tässä on kirje. Pyri pääsemään metsän lävitse ja etsi Cronstedtin joukko, joka on matkalla Paavolasta taikka on jo ehtinyt Revonlahdelle. Mutta, sen sanon sinulle, jos Venäläiset rupeavat sinua ahdistamaan etkä sinä luule pääseväsi heidän käsistään, niin sinun täytyy hukata kirje. Jumalan haltuun nyt. Lähde oitis matkaan".

Adlercreutz kääntyi ja aikoi mennä, kun Kyösti "hieman" vapisevalla äänellä sanoi:

"Ja jos minun onnistuu viedä kirje perille, ehkä silloin pääsen tilaisuuteen pelastamaan vaarini?"

Eversti kääntyi taas ja katseli nuorta Suomalaista ystävällisin silmin.

"Sinä pidät siis paljon isostaisästäsi", sanoi hän.

"Oi, niin!"

"No! Saattaahan tapahtua että hän pelastetaan jos Cronstedt käy Venäläisten päälle. Mutta joudu nyt. Aika on kallis".

Kyösti ei tarvinnut pitkää aikaa vaatteittensa muuttamiseen. Pian oli hän entisessä puvussaan, sovitti sukset jalkaansa ja kiiti pois, vanhan jääkärin hätäillen huutaessa:

"Pidä puoltasi, poika, ja näytä, että Suomalainen hiihtäjä jättää aron pojan hevosenkin jälkeensä!"

Kyösti ei kuullut vanhuksen sanoja. Kuin ammuttu nuoli katosi hän kookkaitten puiden väliin.

6.

Vaikka Kyösti jo niin nuorella ijällä oli oppinut erinomaisen hyvin ja taitavasti käyttämään suksia, mikä usein oli hänen pelastanutkin uhkaavista vaaroista, saattoi hän puheena olevana aamuna vaan vaivoin päästä eteenpäin, osaksi sentähden, että metsä yhä taajeni, osaksi myös sentähden, ettei lumi pitkillä matkoilla kannattanut. Vaikka hän oli pukeunut sangen keveään pukuun, pitkän mekkonsa oli hän vaihtanut lyhyeesen nuttuun, joka ei ollut hänen kulkemiselleen esteenä, oli hänen lämmin ja hiki jo ennenkuin hän oli kulkenut paria sataa kyynärää. Matka näytti tulevan ylen hankalaksi. Pitkät oksat sivalsivat häntä tavan takaa vasten silmiä ja pyrytti hänen ympärilleen kylmiä lumipilviä, jonka ohessa hänen usein täytyi kiertää pitkiä matkoja välttääksensä liikaa lunta. Mutta toivo isonisän pelastumisesta, joka ehkä juuri riippui tämän matkan onnistumisesta, antoi hänelle voimia ja yllytti häntä ponnistuksiin, joita hän vastaisessa tapauksessa olisi välttänyt.

Se metsä, jonka lävitse Kyöstin piti tunkeutuman Cronstedtin joukolle, oli, niin edellä on sanottu, Siikajoen vanhan jokipohjan itäpuolella, ja sen läntisellä rinteellä olivat talot Korkiala, Jääskelä, Montinen ja Vilmonen, etelästä päin lukien. Kesäisin oli tämä laaja metsä yhteismaana Revonlahtilaisten elukoille, mutta kun talvi tuli, harhaili siellä ristiin rastiin karhuja ja varsinkin susia, ja silloin sitä käytettiin yhteisenä metsästysmaana, jossa pitäjän kasvava nuoriso sai harjoitella voimiansa, norjuuttansa ja ampumataitoansa ärtynyttä petoa vastaan. Kyösti oli monta kertaa isänsä ja isonisänsä kanssa ollut metsästämässä näillä seuduilla, ja tunsi metsän jotenkin tarkoin. Hän pysyi keskellä metsää, välttääkseen venäläisiä, joiden oli tapana käydä partioretkillään kelpo matkoja metsäänkin päin. Petoja hän ei peljännyt, sillä ensiksi oli hänellä hyvät sukset, ja lisäksi oli hän vanhalta rakuunalta saanut lainaksi pitkälle käyvän karpiinin sekä kymmenen laukauksen varat, sillä museetti olisi vaan ollut hänelle vaivaksi.

Vihdoinkin harveni metsä. Kyösti hiljensi vauhtiansa ja katseli tarkasti ympärilleen.

"Vai niin", ajatteli hän, "en ole vielä joutunut edemmäksi kuin Vilmoselle, enkä siis ole puolimatkassa Lunkiin, jossa minun on meneminen joen poikki. Minä olen nyt samalla paikalla, jossa vaari talvella oli heittämäisillään henkensä, elleivät isä ja Antti Kettunen olisi joutuneet hänelle avuksi. Minä olen vielä näkevänäni karhun kamalan muodon, kun se seisoi vaarin päällä, toinen käpälä hänen otsallaan. Isän laukaus kaatoi otson ettei se enään konsanaan kitaansa avannut. Ja tuolla Katri juoksi sutta pakoon, joka mieluummin olisi syönyt hänen, kuin ihaillut hänen kaunista muotoansa. Katri hiihtää myös hyvin; niin, melkein yhtä hyvin kuin minä", lopetti hän ajatuksensa ja hänen piti juuri lisäämän vauhtia, kun hän sen sijaan kokonaan pysähtyi.

Itäisellä sivulla pientä lakeutta, josta Kyöstiä eroittivat muutamat taajassa olevat puut, oli susi. Se oli huomannut hiihtäjän ja odotti nähtävästi hänen tuloansa lakeudelle, että "harmajakoiven" olisi helpompi käydä aiotun suuruksensa kimppuun, jota se nähtävästi piti erittäin tärkeänä. Silmänsä kieppuivat päässään hurjasti ja kieli riippui ammollansa olevasta suusta.

"Tuo nälkäinen riiviö näyttää mielivän minua", mumisi Kyösti sen henkilön koko varmuudella, joka tuntee etevyytensä. "Mutta odotapas, nälkyri, minulta saat maistaa suurusta, jokei ehkä sula varsin helposti".

Näin sanoen otti hän esille karpiinin, ja huomattuansa sen olevan hyvästi ladattuna, painoi hän putkeen vielä luodin, häristäessään sudelle ja huutaen:

"Tule nyt, niin saat kahdenkertaiset 'räätit'. Semmoista ei tarjota joka päivä, mutta kun minulla on kiiru, enkä tahdo sinun tähtesi ruveta viivyttelemään, niin minä uhraan sinulle enemmän, kuin sinä ansaitset. Ahaa, sinä olet vanha metsästäjä, näemmä", huudahti Kyösti, varovasti hiihtäessään lakeudelle, suden liikahtamatta vähintäkään. "Sinä näyt tietävän millä tavalla saalis satimeen viekoitellaan ja miten sitte yht'äkkiä sen kimppuun hyökätään, kun tiedetään ettei se enään voi kynsiäsi välttää. Mutta tällä kertaa olet varmaankin erhettynyt, ole sitte kuinka vanha juupeli tahansa".

Kyösti lisäsi vauhtiansa ja susi seurasi häntä uskollisesti silmillään, sekä liikkui ylen hiljaa eteenpäin, siksi kun hiihtäjä ehti lakeudelle. Silloin hyökkäsi peto esille ja pyrytti ympärilleen niin paljon lunta, että tuo rohkea nuorukainen vaan nauroi vihollisensa kykenemättömyydelle juoksemaan syvässä lumessa niin joutuen kuin tahtoi.

"Nyt saattaisin sinun jättää pitkällä nenällä", ajatteli Kyösti, "mutta sitte sinä tietysti hiivit johonkin taloon ja saatat ehkä saada jonkun maanmieheni saaliiksesi. Mieluummin saisit syödä jokaisen ryssän Revonlahdelta, mutta et sinä huoli mistäkään erosta ihmisissä. Sentähden on kai parasta, että teen sinusta lopun".

Susi juoksi jotenkin nopeaan, vaikka syvä lumi nähtävästi oli sen juoksulle esteenä, ja vähänkin taitamattomamman hiihtäjän kuin Kyöstin olisi ollut sangen vaikeata päästä pakoon. Suomalainen ojensi karpiininsa, kun peto oli vaan muutaman kyynärän päässä ja jo aikoi syöstä hänen päällensä. Taitavuudella, joka pelasti hänen henkensä, sillä hän oli hyvin poikamaisesti päästänyt suden liian lähelle itseänsä, teki hän äkkinäisen käännöksen ja laukasi samassa aseensa. Molemmat luodit menivät suden avattuun kitaan ja tappoivat sen paikalla.

Samassa hetkessä kuin laukaus pamahti, kuului pitkäveteinen, valittava ulvona sieltäpäin, josta kuollut vihollinen oli tullut, ja Kyösti, joka tästä äänestä oli kovin peljästynyt, ehti tuskin, kaiken taitonsa ja voimansa avulla, taajempaan metsään, ennenkuin puoli tusinaa susia, yhtä nälkäisiä kuin ammuttukin, syöksi lakeudelle ja kuolleen toverinsa nähdessään hurjalla himolla kävivät sen kimppuun. Tämä pelasti Kyöstin. Hän ei viipynytkään enään nähtyänsä petojen rupeevan repimään ammuttua; silloin riensi hän matkaan, nopeammin kuin ennen. Varmuuden vuoksi latasi hän karpiinin uudestaan, jos matkalla vielä useampi vaara tarjoutuisi.

Kohtaamatta mitään vastusta hiihti hän Montisen, Jääskelän ja Korkialan ohitse ja oli jo lähellä eteläistä Lodenperää, kohta Lungin pohjoispuolella vanhan jokipohjan vieressä, missä se muuttuu kaidaksi ojanteeksi, joka kesäisin on kuivilla, mutta pari sataa kyynärää etelämpänä juoksee tavallista levyänsä. Kyösti hengitti vapaammin. Kun hän vaan pääsi Lunkiin, kävisi hänen kyllä hyvin, sillä siellä hän toivoi tapaavansa omaa väkeä.

Mutta yht'äkkiä hän pidätti kuultelemaan. Hän ei pettynyt; metsässä oli ihmisiä ja vieläpä hyvin lähelläkin häntä. Epätietoisuus siitä olivatko he vihollisia taikka maanmiehiä, tuskastuttivat nuorta hiihtäjää, sillä hän ei tietänyt odottaisiko hän siksi kuin he näyttäheysivät, vai jatkaisiko hän matkaa. Vähän tuumittuansa valitsi hän jälkimmäisen ja oli jo lähtenyt eteenpäin, kun mahdoton rytinä pakoitti hänen uudestaan pysähtymään, tapahtui mitä tahansa. Pari laukausta kuului ja paukahduksesta päätti Kyösti, etteivät ne olleet suomalaisesta pyssystä kotoisin. Rytinä kasvoi ja viidakkojen lävitse, jotka tallaantuvat kuin heikot ruohot, riensi muhkea täysikasvanut koiraskarhu. Jos Kyösti olisi varmaan tietänyt metsästäjien olleen suomalaisia, olisi hän kyllä ruvennut "nallen" kanssa otteluun, mutta nyt hänen täytyi hillitä metsästysintoansa. Karhun matka kävi noin viisikymmentä kyynärää Kyöstistä.

Metsästäjät tulivat kohta otuksen perässä, ja nuorukaisen tarkka silmä havaitsi heti, että ne olivat venäläisiä, osaksi kasakoita ratsastaen, osaksi jääkäriä suksilla. Nyt oli hänen tilansa vaikeampi, kuin silloin kun susi hätyytti häntä, sillä jos joku Venäläisistä olisi parempi hiihtämään kuin hän, saattoi hän, asioiden näin ollen, ottaa vapaudelta ja ehkä elämältäkin jäähyväiset. Moittien ajattelemattomuuttansa siinä, että hän salli uteliaisuuden vietellä itseänsä pysähtymään, kun hänellä oli niin tärkeä asia ajettavana, lähti hän liikkeelle päästäksensä pakoon, jos suinkin mahdollista oli. Mutta jääkärit olivat jo huomanneet hänen. Onnettomuuden lisäksi tuli vielä se, että ryssien joukossa oli sama vanha jääkäri, jonka vartioittavaksi Kyösti oli jätetty ja tämä tunsi oitis entisen vankinsa, vaikka oli matkaakin heidän välillänsä. Nähdessään Kyöstin, joka paollansa oli ukolle saattanut parikymmentä nuuttaruoskan iskua, heräsi kiukku hänessä, ja hän vannoi verisesti kostavansa. Hän huusi sentähden muutamalle toverilleen sekä parille kasakalle ja rupesi ajamaan nuorta Suomalaista takaa. Venäläiset olivat hyviä hiihtäjiä, varsinkin tuo vanha jääkäri ja voimansa avulla läheni hän yhä Kyöstiä.

Niin oli takaa-ajoa kestänyt hetken matkaa, kun Kyösti yht'äkkiä näki edessään kaksi ratsastavaa kasakkaa. Hän hämmästyi mutta vaan hetkeksi. Seuraavana sekuntina teki hän jo uskaliaan käännöksen parin puun välissä, ja sai siten vastassaan olleet kasakat sivullensa. He kannustivat ja suomivat hevosiansa ja koettivat parastansa päästä kyllin pian osaksi löyhän lumen lävitse, ja toisen onnistuikin lähetä niin, että hän jo nosti keihästänsä. Mutta Kyösti kumartui ja isku meni harhaan. Samaten kävi toisen kasakan luodin.

Nuori Suomalainen tarttui karpiiniin ja juuri kun kasakka sai irti heittoaseensa, joka oli tunkeutunut syvälle erään puun runkoon, ja aikoi syöstä pakolaisen perään, ampui tämä. Luoti sattui hevosen rintaan. Haavoittunut eläin hirnui kivusta ja kaatui. Hiihtäessään henkensä edestä eteenpäin, latasi hän äkkiä karpiinin uudestaan. Toisen kasakan luoti viilsi niin läheltä Kyöstin korvaa, että hän oli vähältä kaatua. Vastaukseksi sai kasakka suomalaisen luodin keskelle rintaansa. Hänen kuolinvuoteensa oli valkea lumi.

Mutta vielä ei oltu vaarasta päästy. Päin vastoin se lähestyi yhä uhkaavampana, vanhan jääkärin muodossa. Kasakkain viivyttäessä Kyöstiä, oli tuo vanha hiihtäjä tuntuvasti lyhentänyt matkaa itsensä ja pakolaisen välillä. Ainoalla silmäyksellä oivalsi Kyösti tämän. Hän ei edes joutunut uudestaan lataamaan asettansa. Kasakoista vapautuneena alkoi hän hiihtää kahta hurjemmin. Vanha Venäläinen ponnisti voimiansa. Puhisten kuin kaksi höyryveturia kiitivät ajettu ja ajaja puiden välitse, Kyösti tehden koukelmia sinne tänne, pettääkseen vainoojaansa, mutta tämä, joka jo luuli olevansa varmana saaliista, seurasi sitä tarkasti, ja vähensi vähitellen sitä väliä, joka eroitti hänen pakolaisesta. Tämän huomasi Kyösti ja hän ponnisti voimiansa niin paljon kuin hän suinkin voi. Henki riippui hiuskarvasta.

Yht'äkkiä häneltä pääsi ilohuuto. Metsän harvojen puiden välistä havaitsi hän joen ja toisella puolen tunsi hän selvästi Lungin rakennukset. Hän teki viimeisen ponnistuksensa. Venäläinen niinikään. Kyösti kiiti rantamaa pitkin ja hänen piti juuri laskeman joelle, kun hän yhtäkkiä syöksähti päällensä pystyyn jäälle. Kun hän äkkiä nousi ylös, näki hän että vasen suksi oli taittunut juuri jalkanahan edestä. Innollisesti himoten toiselle puolen jokea, oli hän päästänyt suksensa menemään päin lumeen peittynyttä kiveä, jonka seurauksena oli sekä hänen kaatumisensa että suksensa menettäminen. Ryssä ilmestyi samassa rantaäyräälle. Salamana kiiti hän jäälle ja hurjalla äänellä huusi hän:

"Antaudu, kloppi, muuten minä ammun!"

"Tuossa näet olenko minä kloppi!" huusi Kyösti takasin ja heitti karpiinin niin voimakkaasti, että se sattui jääkärin käteen, jonka tähden hänen pyssynsä putosi lumeen. Vanha Venäläinen päästi kovan tuskan ja raivon huudon ja töytäsi Kyöstin päälle, joka, odottamatta tätä, ei ennättynyt väistyä, vaan lankesi vihollisensa alle. Turhaan nuorukainen yritti päästä irti, väkevä Venäläinen piti häntä kiinni kurkusta toisella kädellään ja irroitti toisella suksea, sillä antaakseen vastustajalleen iskun, joka veisi hänen tainnottomaksi. Ryssä huomasi, näet, sen olevan ainoan keinon, millä hän kokonaan saisi nuoren vastustajan valtaansa.

Purskahtaen pilkkanauruun ja raivoisasti huutaen heilutti hän irtisaamaansa suksea Kyöstin ylitse. Suomalainen luuli viimeisen hetkensä tulleeksi ja antoi sielunsa Jumalan huomaan. Mutta isku ei pudonnutkaan. Sen sijaan kaatui Venäläinen luodista, jonka oli ampunut toinen kahdesta Suomalaisesta jääkäristä, mitkä otolliseen aikaan olivat saapuneet rantaan. Ainoasti muutama heikko ja korahtava hengenveto ja kaikki oli lopussa.

Suurimmalla ponnistuksella jaksoi Kyösti nousta ylös. Hänen koko ruumiinsa oli mielestään ruhjottu rikki, ja kun hän perästäkin jääkärien avulla pääsi jaloilleen, pysyi hän tuskin pystyssä. Ryssän luja isku hänen kurkkuunsa teki vielä hänelle kipeätä.

Sittekuin hän oli puhunut käheyksestänsä ja ilmoittanut tahtovansa itse jättää kirjeen Cronstedtille, sekä vastannut niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin aamullisen taistelun johdosta, vietiin hän, niinkuin ylempänä kerrottiin, alipäällikön luo.

* * * * *

"Hyvät herrat", sanoi Cronstedt, sittekuin hän oli lukenut Adlercreutzin kirjeen, "meillä on täysi vapaus tehdä mitä tahdomme. Adlercreutz kirjoittaa kirjeen lopussa näin: Jos tahdot rynnätä vihollisen päälle, niin tee se, jos et tahdo, niin vetäydy takasin Paavolaan. Minä olen nyt kutsunut teidän kokoon, kuullakseni mitä mieltä te olette, ja minä olen varma siitä, että te perustatte lausuntonne rakkauteenne isänmaahamme".

Mutta upseerit huusivat yksin äänin:

"Taisteluun, taisteluun!"

Kun huudot olivat hälvenneet, sanoi ukko Lode.

"Jos me nyt hiipisimme pakoon, kun toverimme hiljan Siikajoella osoittivat, mihin he kelpaavat, silloin me ansaitsisimme koko Suomen kansan pilkkanaurun ja häpäisemisen. Ei, tapelkaamme, eversti; se on ainoa, jota pyydämme, ja minä olen varma siitä, että joka mies koko armeijassa toivoo taistelua".

"Niin, sen minä takaan", sanoi Gregori Tigerstedt jalolla ylpeydellä.

"Minä myös", vakuutti Aminoff.

"No niin", sanoi Cronstedt, "se into, joka elähyttää teitä, hyvät herrat, takaa, että me saamme voiton. Eteenpäin siis, ja suokoon Jumala, että Siikajoki ennen auringon laskua on saanut kaksoisveljensä!"

Kaikuva hurrahuuto kaikkien upseerien huulilta oli vastauksena Cronstedtin puheesen. Tämä ilonosoitus ilmoitti sotamiehillekin, että jotakin outoa oli tapahtunut, jonka tähden heitä kokoontui päälliköitten ympärille saamaan tietoa uutisesta. Tietysti ei tarvitse sanoakaan, että sitä tervehdittiin suurella riemulla. Jokaisessa miehessä paloi halu tehdä urotöitä.

Kun Cronstedt ohjasi kulkuansa joelle päin, esti hänen menoansa nuorukainen, joka hengästyneenä juoksi häntä vastaan. Se oli Kyösti. Vaivoista ja kärsimisistä ei enään näkynyt jälkeäkään. Tuli paloi kuin ennenkin hänen kauniissa silmissään ja hänen liikkeistänsä saattoi helposti nähdä että hän oli saanut entisen jäntevyytensä.

"Kuulepas", sanoi Cronstedt katsoen tarkasti nuoreen hiihtäjään, "sinäkö kirjeen Adlercreutziltä toit?"

"Niin".

"Minulle on kerrottu että sinua ajettiin takaa ja että sinä joen jäällä jouduit vainoojiesi käsiin".

"Jos ei sukseni olisi mennyt poikki, ei ryssä milloinkaan olisi saanut minua kiinni", vastasi Kyösti rohkeasti ja vieläpä vähän pikastuneenakin.

"Mitä sinä tahdot?" kysyi Cronstedt äkkiä.

"Antakaa minulle kivääri ja sallikaa minun myös päästä taisteluun. Minä olin mukana aamullisessa ottelussa, joka kesti kolme kokonaista tuntia".

"Vai niin. Sitte sinä olet jotenkin tottunut luotien vitinään".

"Minä olen varsin tottunut", oikasi Kyösti ja katsoi Cronstedtiä syvälle silmiin. "Sitä paitsi", jatkoi hän matalammalla äänellä, "on vaarini haavoitettuna ja vankina pappilassa. Minä tahdon pelastaa hänen, ja onhan se helppoa, jos me voitamme tänään. Muuten hän varmaankin viedään Siperiaan, ja se olisi hirmuista".

Kyöstin yksinkertaiset sanat liikuttivat Cronstedtia. Hetken tuumittuansa sanoi hän, laskein ystävällisesti toisen kätensä nuoren Suomalaisen olalle:

"Mene hankkimaan itsellesi mitä tarvitset taistelua varten. Sinä näytät urhealta ja semmoisia poikia minä tarvitsen tänä päivänä, sillä minä aion vaatia Venäläisiä semmoiseen leikkiin, jota eivät he vähällä unhota".

Kyösti juoksi pois, eikä kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän oli puettuna jääkärin pukuun. Tämä taistelutapa oli hänelle mieluisinta ja sentähden hän valitsi sen. Sitä paitsi oli hänestä mukavampata, käydä vapaana ja irtanaisena etupäässä, kuin olla ahtaassa kolonnassa, jossa hänen mielestään varmaankin oli tilanpuute.

Hän joutui Savon jääkäreihin.

Häntilällä, neljänneksen penikulmaa Lungin pohjoispuolella joen läntisellä rannalla, pidättyi Cronstedt uudestaan ja järjesti joukkonsa seuraavalla tavalla:

Osasto jaettiin kahteen kolonnaan; kumpaisellekin annettiin kaksi tykkiä mukaan. Läntisen kolonnan, jota johti everstiluutnantti Christiernin, ja johon kuului Savon ensimmäinen ja toinen jalkapataljoona, Savon kolmas ja Karjalan ensimmäinen jääkäripataljoona, piti menemän jäätä pitkin Siikajoen poikki kirkkoa kohden. Oikean kolonnan, jonka päällikkönä oli everstiluutnantti Aminoff, ja johon kuului Savon kolmas ja neljäs jalkapataljoona, Savon neljäs ja karjalan toinen jääkäripataljoona, oli käsketty idästä päin hyökkäämään Revonlahden kirkolle, jonka ympärille Venäläiset olivat asettuneet, erään nuoren Häntilän talonpojan kertomuksen mukaan. Katkaisemaan Venäläisiltä palausmatkaa Siikajoelle lähetettiin majuri J. H. Furumark kahdella jääkäripataljoonalla joen vanhaa laskua ylöspäin. Jokaisen kolonnan edessä hiihteli suksilla varustettuja jääkäriä, ja niiden joukossa, mitkä kulkivat Christierninin kolonnan edellä, jota Cronstedt itsekin seurasi, oli Kyösti.

Nyt muutama sana Bulatowin asemasta.

Häntilän miehen kertomus Venäläisten asemasta oli varsin väärä, muttei kuitenkaan muuttanut Cronstedtin järjestelmää. Kun Bulatow sai tiedon Suomalaisten lähestymisestä, ei hän suostunut vetäytymään Raaheen päin, niinkuin hänen useat upseerinsa ehdoittivat. Hän tahtoi nyt ehdottomasti sotia, siitä syystä että hän perin pohjin halveksi vihollisiansa, joita hän luuli helposti voittavansa, koskeivat he milloinkaan ennen olleet häntä todella vastustaneet, ainakaan niin, että siitä suurin kannattaisi puhua, muistamatta kuitenkaan etteivät he saaneet ryhtyä taisteluun. Kun hän sitä paitsi luuli, että Kettuselle lähetetty Garnault, Adlercreutzin joukon karkoitettuansa, heti rientäisi hänen avuksensa, oli hän varsin varmana voitosta. Hän asettui, nelikulmioon eräälle metsäiselle kunnaalle rakennetun pappilan taakse ja molemmin puolin ja varsin toiselle rannalle kuin oli ilmoitettu. Hänellä oli kolme vankkaa jalkapataljoonaa, jääkäriä, kaksi plutoonaa husaaria, viisikymmentä kasakkaa sekä kaksi kanuunaa ja kaksi haubitsia, yhteensä vähän enemmän kuin 1,500 miestä. Niistä lähetettiin jään poikki yksi komppania jalkaväkeä, joka varustui kirkkopihalle.

Kello kahdeksan aikaan aamulla 27:nä päivänä huhtikuuta olivat Suomalaiset valmiina ryntäämään vihollisen päälle.

* * * * *

Kolonnat olivat järjestetyt yhteistä rukousta pitämään. Soittokunta soitti tuon juhlallisen virren "Meidän linnam' on Jumal taivaast", ja kun rummut jokaisen värsyn perästä päristivät säestyksen, koski jokaiseen tämän pyhän toimituksen juhlallisuus. Varsinkin oli Kyösti, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt eikä kuullut semmoista, syvästi liikutettu. Hänen sydämeensä tunki outo, selittämätön tunne ja sykki niin kovasti, muttei kuitenkaan levottomasti, että hän selvään saattoi tuntea sen säännölliset tykähdykset. Minne hän loi katseensa näki hän vaan vankaita katseita, mutta surua ei näkynyt merkiksikään soturien muodossa. Kaikki näytti henkivän riemua ja voiton toivoa vihatuista vihollisista. Runeberg sanoo erinomaisen kuvaavasti tervehdyksessään Gregori Tigerstedtille tämän taistelun viidentenäkymmenentenä vuosipäivänä:

"Se hetki oli ikimuistoinen".

Ajetut ikäänkuin metsän otukset pitkin Suomen talvisia tienoja, saivat he vihdoinkin pisättyä, nämät miehet, joiden vihan ja inhon kyyneleet polttivat syvemmältä ja katkerammin kuin painetin haavat. Vihdoinkin saivat he siis astua vihollisensa eteen, eikä koko joukossa löytynyt ainoatakaan miestä, joka silmänräpäystäkään olisi epäillyt voitosta, sillä jokainen oli lujasti päättänyt ennen kaatua kuin paeta. Ja semmoista joukkoa, joka tämmöisillä päätöksillä menee taistelemaan isänmaansa edestä, saattaa tuskin mikään voima voittaa.

Sittekuin Kyöstin katseet olivat liitäneet kolonnien ohitse, pidättyivät ne everstiin, joka Loden, Aminoffin ja Cristierninin ympäröimänä seisoi saarnamiehen vieressä tuon valtavan neliön keskuudessa. Cronstedtin katseet, samoin kuin hänen paljastettu miekkansakin, olivat käännetyt maahan. Kerran hän nosti silmänsä ylös ja sattumalta kääntyivät ne nuoreen Suomalaiseen. Kyösti näki että eversti katseli häntä tutkivasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea nuorukaisen sydämessä oliko hän valmis kangistumaan kylmälle hangelle. Mutta nuorukaisen katse oli levollinen. Häntä eivät enää kauhistuttaneet tummat tykkien suut, jotka nyt äänettöminä katselivat lumitannerta, minkä ne pian Venäläisten verellä punastivat.

Selvinä kaikuivat saarnamiehen sanat koko joukolle, ja niiden kaiku tunki pitkälle metsään, jossa pohjolan talvivieraat, joko lauloivat lumisien kuusien oksilla taikka, uteliaina näkemään mitä tuossa mustassa neliössä tapahtui, kiertoteitä osaksi puusta puuhun, osaksi hankea pitkin, lähestyi kolonnia niin paljon kuin niiden suuri varovaisuus sitä myönsi. "Isä meidän" ja "Herran siunaus" valuivat kuin kesän kukkaistuoksu talven kylmään ja kun "Amen" lujalla ja selvällä äänellä lausuttiin, valtasi montaa karkeata soturia ainoa ajatus: edessään oleva verinen työ.

Taas kaikuivat soiton säveleet. Kolonnat järjestettiin ja liikkeelle lähdettiin määriteltyjä teitä. Tykit ajettiin kirkolle, josta venäläinen komppania luotia lähettämättä ja saamatta vetäysi pääjoukkoon. Huimaavalla hurrahuudolla ja murhaavassa kartessitulessa syöksyi vasen kolonna hiihtäjiensä jälissä pappilaan ja hyökkäsi venäläisten joukkojen päälle.

Tunne, minkä Kyösti nyt tunsi, lentäessään rantaa ylöspäin museetti ja tykinluotien tanssiessa hänen ympärillään, oli varsin toisenlainen, kuin se, jota hän oli aamulla tuntenut. Silloin oli pimeä eikä hän huomannut kaatuneitten eri asemia. Nyt hän näki yhden toverin toisensa perästä kaatuvan maahan. Hänen takanansa töytäsi taaja kolonna ylöspäin. Maa vapisi; irtain lumi pyöri pilvinä ympärillä ja teki usein sangen vaikeaksi nähdä lähimpiäkään esineitä. Mutta viipymättä riennettiin eteenpäin, huolimatta niistä isoista aukoista, joita vihollisen kartessit tekivät Suomalaisten taajoissa kolonnissa. Kyösti joutui myös tähän raivoavaan myrskyyn. Hän tuskin tiesi mistäkään tuossa tavattomassa sekasorrossa, joka nyt valtasi, kun taisteltiin mies miestä vastaan. Miekat, painetit ja pistoolit kiilsivät yhtenä ainoana, äärettömänä sekaisuutena hänen silmissään; rumpujen päristävä tärinä, torvien soitto, tykkien pamahdukset ja pyssyjen pauke, yhdessä haavoitettujen ja kuolevien tuskan huutojen kanssa muodostivat semmoisen säveleen, että vanhoja, tottuneitakin soturia väristytti. Mitä Kyöstin silloin sopikaan tuntea!

"Pelkäätkö, poika", huusi vanha sotamies työntäessään painetin viholliseen. "Tee niinkuin minäkin, niin kyllä siinä pian leikkiin totut".

"Minä en pelkää", vastasi Kyösti miehevästi, "sen saatte nähdä!"

Sanasta hän heti ryhtyi tekoon ja järjestyksettä iski ympärilleen vuoroin tukilla ja painetilla, että vihollisia kaatui joka taholle. Ei kestänyt kauvan ennenkuin hän oli raivannut itselleen tien sille ulkohuoneelle, jossa vanha Niilo pidettiin vankina. Hänen voimansa paisuivat kahdenvertaisiksi, kun hän huomasi Venäläisten soturien kantavan haavoitetuita pois. Lujalla iskulla kaatoi hän soturin, joka oli ovella, ja kuuden jääkärin etunenässä ryntäsi hän sisälle. Taistelu tuli pitkäksi ja hurjaksi, sillä Venäläiset puolustausivat raivoisesti. Kyöstillä oli verta vuotava haava vasemmassa käsivarressaan ja oikeassa jalassaan, vaan hän ei tuntenut mitäkään kipua. Hän ei nähnyt kuinka monta vihollista hänellä oli tiellään, hän vaan löi, ja löi niin hurjasti, että hän vähässä aikaa oli särkenyt kolme kiväärin tukkia säpäleiksi. Nyt ei hänellä ollut muuta asetta kuin paljas painetti ja se oli Kyöstille varsin outo käytettävä.

Yht'äkkiä syntyi levotonta liikettä pappilaan ahdistetuissa Venäläisissä.

"Kas", huusi muuan savolainen jääkäri, "vihollisen toinen kolonna on saanut jäniksen passin käteensä; se pakenee. Hurraah! Käykää päälle!"

Jäljellä olevat ryssät vetäysivät kokoon peljästyttävään neliöön. Bulatow oli itse myös siinä. Hänen suuttumuksensa, kun hän näki Garnaultin varsin lähellä uskaltamatta lähestyä, purkausi useaan hurjaan kiroukseen. Hän ei nähnyt, että syynä Garnaultin toimettomuuteen oli majuri Furumarkin marssi vanhaa joenpohjaa myöten. Garnault piti varman epävarmaa parempana ja kadotettuansa yhden haubitsinsa, peräytyi hän. Bulatow sai siis turvautua vaan itseensä. Voitto, sen hän näki jo menneeksi, mutta hän päätti ainakin pelastaa kunniansa ja taistella viimeiseen kykyynsä asti. Hän tappeli itse kuin halvin sotamies ja sai monta pahaa haavaa.

Sill'aikaa oli Kyöstin seuranensa onnistunut karkoittaa Venäläiset heidän äkkipikaa laitetusta sairashuoneestansa, pimeästä ja kylmästä huoneesta, jossa sairasraukat makasivat osaksi kurjilla olkilyhteillä, osaksi nihkeällä maalla.

"Tiesinhän minä, että sinä olet urhokas poika" huusi vanha Niilo temmaten käteensä jonkun vihollisen kiväärin. "Onko täällä ketään, joka oli mukana Porrassalmella 13:na päivänä kesäkuuta ja muistaa sen päivän. Hurraah! Nyt on ryssä samassa pinteessä!"

"Minä olin mukana, minä olin mukana", kaikui useasta rivistä ja moni harmajapäinen soturi hymyili ylen tyytyväisenä, kun häntä kuumimmassa taistelussa muistutettiin tästä kunnian päivästä, jonka kokonaan ratkaisivat savolaiset painetit. Kehä näitä vanhoja urhoja kokoontui Niilon ympärille, ja heidät nähdessään sai Niilo-ukko uutta intoa ja rohkeutta. Hänen silmänsä säihkyivät kuin nuoruutensa päivinä ja melkein yhtä lujasti tarttui hän aseesen.

"Nyt me tanssimme saman tanssin kuin Porrassalmella ja Keltin maakuopilla", huusi hän ja ryntäsi erinomaisella vilkkaudella Venäläisten päälle. Ahdistettuina yhä pienemmälle alalle kävi heidän vastustuksensa heikommaksi joka minuutti. Suomalaisten rautavanne kävi yhä taajemmaksi suljetun kolonnan ympärille.

Kyösti, joka oli joutunut Niilosta erilleen, taisteli kuin todellinen urho, vaikka edelliset ponnistukset melkoisesti olivat häntä heikontaneet. Mutta yht'äkkiä tuntui kuin hän olisi saanut kaiken entisen voimansa; hän hyökkäsi venäläisen lipunkantajan päälle, joka vielä miehuullisesti vastusti Suomalaisia.

"Ah, jos voisin valloittaa tuon lipun", ajatteli nuorukainen. "Minä koetan".

Kun Venäläinen näki Kyöstin hoikan vartalon, levisi kamala ja samalla pilkallinen hymy hänen huulilleen. Mutta hän sai pian ruveta ajattelemaan toisin, kun Suomalainen jo kahdesti oli lävistänyt hänen käsivartensa, jolla hän lippua piteli. Estääksensä lipun joutumasta voittajan käsiin, teki vihollinen ankaran ponnistuksen reväistäksensä lipun irti tangosta. Hän paljasti samassa varomattomasti rintansa, ja salaman nopeudella työnsi Kyösti painettinsa siihen ja tempasi käteensä jo puoleksi repaleisen lipun. Kun Venäläiset näkivät lippunsa Suomalaisten vallassa, heikkoni heidän uhkarohkeutensa melkoisesti.

"Hyvin, poikani", huusi vanha Niilo. "Semmoista urhotekoa ei ole kukaan meidän suvussamme vielä tehnyt. Sen pitää — — —".

Ukko ei ehtinyt edemmäksi; luoti tunki vanhuksen rintaan ja katkasi hänen puheensa. Kyösti riensi hänen luoksensa ja ehti ajoissa saamaan ukon viimeisen huokauksen.

"Minä kuolen voitossa", kuiskasi vanhus heikolla äänellä. "Säilytä lippu tarkasti. Jumala siunatkoon sinua. Taistele — — aina — ur — — holli — sesti — — Suo — men — — ede — — —".

Siihen loppui ukon voima. Vahva verivirta, joka juoksi hänen suustansa, vei hänen henkensä mukanaan.

Kyösti näki ettei tässä ollut aikaa huokauksiin ja valituksiin. Synkkänä nousi hän vanhuksen ruumiin vierestä. Hän ei kuitenkaan voinut vastustaa tätä ajatusta, joka kaikkien muiden surullisten ohessa vastustamatta tunki hänen mieleensä:

"Jumalan kiitos; hän ei kuitenkaan joutunut Siperiaan".

Venäläisten voima oli murrettu. He autausivat voittajien armoille. Pahasti haavoittunutta Bulatowia kohteli Cronstedt mitä lempeimmästi. Pian sen jälkeen vaihetettiin hän Pyhäjoella vangittuun G. Löwenhjelmiin.

Turha olisi kertoa sitä riemua, joka vallitsi Suomalaisten rivissä. Voiton ilo tuli vielä suuremmaksi, kun huomattiin kuinka pieni mieshukka oli. Väsyneet sotamiehet saivat lepoa ja virkistystä tarpeeksi.

Kun Cronstedt ratsasti riviä pitkin ja tuli sille paikalle, jossa Kyösti istui maassa kuolleen Niilon pää helmassansa äänetönnä surren, että hän nyt oli yksinä ilman turvaa ja kotoa, pidätti eversti ratsunsa ja viittasi nuoren Suomalaisen tulemaan luoksensa.

"Kuulepas", sanoi hän, "minä näin että sinä tänään ensimmäisenä ryntäsit pappilaan; mutta mikä riepu tuossa vieressäsi on?"

"Se on venäläinen lippu".

Cronstedtin katse kirkastui kauniisti kun hän edelleen kysyi:

"Oletko sinä valloittanut sen?"

"Olen".

"Mutta sinä olet haavoitettu, miksi et sidota haavojasi?"

"Nämä pahimmat haavat sain lipusta taistellessani, mutta ne eivät ensinkään tuskastuta minua. Sitä paitsi pitää minun pitämän huolta siitä, että vaari ensin haudataan kristilliseen tapaan, sitte on kyllä vielä aikaa näiden naarmujen sitomiseen".

Cronstedt loi nuoreen sotilaspoikaan salaamattoman ihailevan katseen. Sitte sanoi hän:

"Sinä olet ansainnut kunniamerkin, poikaseni, ja sen sinä saat. Tahdotko ruveta sotamieheksi?"

"Tahdon mielelläni", vastasi Kyösti riemullisesti. "Vaari on nyt kuollut ja minä olen yksin maailmassa. Minäkin tahdon nyt vuotaa vereni isänmaani armaan Suomeni edestä".

"No tästä hetkestä ruveten sinä kuulut meihin".

"Hurraah! Eläköön Suomi", huusi Kyösti heiluttaen kättänsä, ja ympärillä olevat yhdistyivät tähän mielenosoitukseen. Hän sai itse kantaa valloittamansa lipun "kunnia-asentoon" asetettujen rivien lävitse, ja tämä, niinkuin hän myöhemmin useasti lausui, oli "elämänsä juhlallisimpia hetkiä".

Samana päivänä haudattiin vanha Niilo Revonlahden hautausmaalla entisten Porrassalmilaisten toveriensa ja Revonlahden asukkaiden läsnä ollessa. Liikutusta nähtiin jokaisen kasvoissa, ja kun Cronstedt lausui muutaman soturimaisen tervehdyssanan vanhuksen haudalla sekä pyssyjen laukauksen viimeinen tervehdys eläviltä kuolleelle oli kaikunut, nähtiin kyyneleitä usean silmissä. Ja kun viimeinen sotamies oli poistunut, oli Kyösti vielä yksin haudalla. Mutta rumpu kutsui ja hänen täytyi poistua. Ennen lähtöänsä ajatteli hän kuitenkin itsekseen ja hänen ajatuksensa pukeusivat seuraaviin puoliäänisiin sanoihin:

"Minä tahdon kuolla saman kuoleman kuin hekin Suomen edestä".

"Oikein, poika", kuului ääni Kyöstin takaa ja kun hän kääntyi, kohtasivat häntä Antti Kettusen puoleksi iloiset, puoleksi suruiset katseet sekä Katrin kyyneleiset kasvot.

"Oikein! Niin ajattelee jokainen kunnon Suomalainen", jatkoi Antti ja tarttui Kyöstin käteen. "Jumala olkoon kanssasi!"

"Minä otan kastellakseni Niilon hautaa ja tuon joka sunnuntai sille vereksiä kukkasia", sanoi Katri hymyillen Kyöstille.

Nuorukainen ei voinut vastata mitään; hän oli niin tunteidensa vallassa niiden tapauksien johdosta, jotka muutamassa päivässä olivat häntä kohdanneet. Hän pudisti lämpimästi Antin ja Katrin käsiä ja riensi nopeasti pois. Kyösti ei saanut kuolla taisteluissaan isänmaansa edestä, kuinka hän kuolemaa etsikin. Virran sillalla sai hän pahan haavan, mutta parani pian ja oli jo Oravaisissa ensimmäisinä. Siellä oli hän vähältä joutua vangiksi, mutta hänen pelasti tuo vanha karjalainen jääkäri, jonka kanssa hän oli tutustunut Adlercreutzin osastossa yöllisessä hyökkäyksessä Kettuselta. Vaarallisesti haavoitettuna ei hän saattanut seurata armeijaa enään.

Kun Antti sai kuulla, mikä kohtalo oli tullut nuoren vänrikin osaksi, sillä siihen arvoon oli Kyösti ylentynyt, nouti ukko hänen luoksensa. Katri hoiti häntä mitä suurimmalla hellyydellä, ja sodan loputtua tuli hän, joka salaisuudessa jo kauvan oli rakastanut tuota urheata sotilaspoikaa, hänen vaimoksensa, jonka jälkeen Kyösti sai appensa talot hoidettavikseen.

Rauhaisina kesäiltoina oli hänellä usein tapana istua Niilon haudalla ja pojilleen kertoa kohtaloitansa. Hän sanoi silloin aina, kun hän oli kertonut jotakin vaarallista tapausta:

"Kyllä siitäkin tapauksesta oli paha selvitä ja kyllä sekin vaikea oli, mutta en minä milloinkaan ole pahemmassa pulassa ollut, kun viedessäni Adlercreutzilta Revonlahdella kirjettä Cronstedtille".