ELEONORA LUBOMIRSKI
Historiallis-romantillinen kertoelma Kaarle X ja Kaarle XI ajoilta
Kirj.
J. O. ÅBERG
Suomensi Linnea
Tampereella, Emil Hagelbergin ja Kumpp. kirjapainossa, 1891.
SISÄLLYS:
Ensimmäinen osa. 1658:
I. Eversti Kruse ja hänen holhokkinsa II. Eversti Kruse tekee päätöksen. — Neuvottelu. III. Seikkailu. IV. Mikolaiovissa. — Kaksi vieraissakäyntiä. V. "Jota rakastetaan, sitä kuritetaan." — Muukalainen. VI. Eversti Kruse tulee liikutetuksi. — Isä ja poika. — Taistelu. VII. Sandomirissa. VIII. Kanssapuhe. — Vankeus. IX. Kersantti pettää puolalaiset. — Göran Czarnecki käy vankiensa luona. X. Ehkäistyt tuumat. XI. Sandomirin häviö. XII. Sotamarski, — Taaskin Göran Czarnecki. XIII. Lyhyt luku, jossa Czarny kertoo erään kertomuksen ja sitten tulee muille ajatuksille. XIV. Öinen kohtaus. — Walchovitz on sukkelampi kuin Czarny luuleekaan. XV: Sisarukset. — Ramoski tekee tyhjäksi Walchovitzin tuumat. XVI. 25 päivä Maaliskuuta 1656. — Kaksintaistelu.
Toinen osa. 1677:
I. Lukija tutustuu kahteen uuteen henkilöön ja tapaa kaksi vanhaa. II. Äiti. — Czarny tapaa taaskin vanhan tuttavan, ja riemastuu tältä saamistaan tiedoista. III. Kaarlo yhdestoista sotapäällikköineen Herrevadin luostarissa. IV. Ramoski tuumailee seikkoja ja joutuu sentähden ahtaalle. — Jesuiitta. V. Berta. VI. Torpassa. — Valmistuksia. — Pelastus. VII. Onnettomuus tulee harvoin yksin. — Jatkoa kolmanteen lukuun. VIII. Landskronan tappelu. — Tirupin kirkkotarhassa. IX. Päätös.
ENSIMMÄINEN OSA.
1658.
I.
Eversti Kruse ja hänen holhokkinsa.
Veikselin ja Vislokan yhtymäpaikoilla sijaitsee pieni Mielec'in kaupunki. Jo aikaisin aamulla 10 p. Maaliskuuta, vuonna 1656, huomattiin siellä erinomainen vilkkaus, jota ei koskaan ennen oltu nähty täällä kaukaisessa kolkassa. Ruotsalaiset tulivat etelästä päin, menivät Vislokan yli ja sijoittivat leirinsä kaupunkiin sekä sen ympäristölle.
Oli ennenmainitun päivän ilta, laineet nousivat korkealle ja heittivät valkoista vaahtoansa mataloille rannoille. Koko ruotsalainen armeija oli jo tullut yli virran, ainoastaan yksi rykmentti seisoi vielä toisella rannalla. Sotamiehet olivat aseissa ja odottivat joka silmänräpäys käskyä seurata pääjoukkoa.
Vähän matkaa itse rykmentistä seisoi kaksi upseria. Toinen heistä oli lyhytläntä mies totisilla ja säännöllisillä kasvonpiirteillä. Päänsä muoto oli jalo, ja suurista, vaaleansinisistä silmistä säteili rohkeutta ja päättäväisyyttä, hänen suonikkaat jäsenensä osoittivat sekä voimaa että notkeutta. Tämä mies oli eversti Kustaa Kruse, oiva ja luotettava sotilas.
Toinen oli nuorukainen, milt'ei naisellisilla kasvonpiirteillä. Mutta jos likemmin tarkasti hänen korkeaa rintaansa, huomasi heti, että hänelläkin oli voimaa ja notkeutta. Silmänsä olivat vaaleansiniset ja suu, jota varjosi pienet viikset, osoitti alakuloisuutta, joka hyvin paljon kaunisti häntä. Hänen nimensä oli Vilho Stjernfelt; 20 vuotiaana oli hän ensi kerran taistellut Kaarlo X Kustaan lippujen alla ja joka kerran taistelussa osoittanut rohkeuttansa. Niinkuin kaikki Ruotsalaiset piti hänkin sankarikuningasta esikuvanaan ja hänen tähtensä hän mielellään uhrasi elämänsä ja verensä.
Kun eversti oli muutamia minuuttia tarkasti katsellut miehiään, kääntyi hän tuimalla liikkeellä nuorukaiseen päin, pyyhkäisi kädellään partaansa ja sanoi:
"Ennen ei minulla koskaan ole ollut syytä epäillä luutnantti Stjernfeltin uskollisuutta kuninkaalleen, mutta nyt…"
"Eversti, pidättäkää", huudahti Vilho kiivaasti. "Koska olen antanut teille syytä tästä varoittamaan? Koska näitte minun väistyvän taistelussa. Voitteko sanoa, ett'ei minun rinnassani syki yhtä uskollinen sydän, kuin teidänkin. Oletteko nähnyt minun peräytyvän mennessäni ruoppeimpien virtojen yli, tahi kun yhdessä olemme kahlanneet syvimpien soiden läpi? Ja vihdoin oletteko nähnyt minun kalpenevan tartarien hurjimmissa päällekarkauksissa?"
Näin sanoen pyörähti luutnantti ympäri korollaan, ja aikoi vihoissaan mennä, kun eversti kiivaasti tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi:
"Nuori huimapää, veri kuohuu rinnassanne korkeammalle kuin Vislokan aallot? Te luutnantti Stjernfelt, joka olette tunnettu yhdeksi levollisimmista upseereistamme, hurjistutte niinkuin tulivuori. Sitäpaitsi en tarkoittanutkaan niin pahaa, joksi te sen selititte."
"Teidän sanojenne mukaan voisi minua luulla isänmaan ja kuninkaan petturiksi", vastasi Vilho, joka heti leppyi everstin tavallisen äänen kuultuansa. Hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:
"Minä myönnän, että vimmastuin, mutta minä tahdon varoa kunniatani, joka on meidän kallein omaisuutemme, ja sitä ette voi kummeksia. Suokaa anteeksi, eversti Kruse. Vimmastumiseni oli pikaisuus."
"Sen teen mielelläni", vastasi eversti, ojentaen nuorukaiselle kätensä. "Minä myönnän, että pidän teistä ja pidän arvossa teidän rohkeuttanne, vieläpä pikaista luontoannekin. Mutta kyllä uskon, että urhoollinen sotilas ei tyydy ainoastaan kunniaan ja maineesen, jotka tosin mairittelevat ylpeyttä, vaan jotka kuitenkin jättävät tyhjän sydämeen; kyllä voin aavistaa, että kauniit neidon silmät…"
"Eversti", huudahti Vilho iloisesti; "ettekö luule, että urhea sotilaskin on kyllin arvokas saamaan silmäyksen kauniista, loistavista silmistä."
"Sen kyllä luulen, nuori mies", sanoi eversti jonkinlaisella innolla; "mutta palatkaamme nyt teihin ja teidän matkaanne. Kuinka kauvaksi jäätte pois, jos nyt annan teille luvan mennä?"
"Kello 12 yöllä olen taaskin oleva täällä."
"Ja kuinka pitkälle aiotte mennä?" kysyi eversti huolettomasti.
"Rzochoviin."
"Ahaa, kreivi", sanoi eversti hymyillen, "joko niin pitkälle olette joutuneet? Kun minä kuukausi sitten olin Rzochovissa, kerrottiin minulle, että te olette hyvissä kirjoissa Eleonora Lubomirskin luona, mutta jos asian laita tosiaankin niin on, surkuttelen teitä kaikesta sydämestäni."
Vilho säpsähti, ikäänkuin sähkövoiman vaikutuksesta. "Kuinka niin", kysyi hän muutaman minutin vaitiolon jälkeen.
"Ettekö tiedä, että Eleonora-kreivittärellä on veli, joka…"
"Joka on teidän vihollisenne", lisäsi Vilho kiivaudella. "Sen kyllä tiedän", jatkoi hän sitten matalammalla äänellä, "mutta minä tiedän myös, että huhu, jonka kuulitte Rzochovissa, on kokonaan perätön. Minä kunnioitan ja ihailen kreivitär Eleonoraa, ja teille, eversti, voin julkisesti tunnustaa, että minä sydämessäni häntä kohtaan kannan syvempiäkin tunteita, kuin pelkkää ihailua. Mutta minä en ole sitä koskaan hänelle ilmaissut. Hän, arvossa pidetty puolalainen ruhtinatar, kiinnittäisikö hän silmänsä alhaiseen luutnanttiin, joka sitäpaitsi on hänen synnyinmaansa vihollinen, kun tuhansia vapaasukuisia puolalaisia kilvoittelevat hänen suosiostaan. Ei, eversti, tosin olen kunnianhimoinen, mutta niin korkealle en kuitenkaan voi ajatellakaan."
Näin sanoessaan painoi hän päänsä rintaansa vastaan ja vaipui syviin mietteisiin, joista hänen herätti eversti, joka lempeästi pani kätensä nuorukaisen olkapäälle, sanoen:
"Entiset muistot murehduttavat mieltänne."
"Niin", sanoi nuorukainen, ikäänkuin heräten unelmista, "te olette oikeassa, eversti, ne tekevät minut synkäksi, mutta eivät kuitenkaan vähennä rohkeuttani. Te tiedätte, että minä Golumbon taistelussa haavoituin, niin että minun täytyi jäädä muista. Minulle tarjottiin silloin hoitoa ja huolenpitoa kreivittären tilalla, jossa paranin, ja tästä saan kiittää sitä huolta, jota minulle siellä osoitettiin, Siitä ajasta en ole nähnyt ketään näistä hyväntahtoisista ihmisistä, sentähden nyt, poistaakseni velkani, tahdon heille sanoa viimeiset jäähyväiseni. Sota kutsuu meitä kauemmaksi, kukapa tietää, saanenko koskaan enään nähdä näitä seutuja?" Hän sanoi viimeiset sanat milt'ei kuiskaten, jonka jälkeen hän vaikeni, ja syvä huokaus tunki hänen rinnastaan.
"Hm, hm", mutisi eversti, "tällaiset hyvästijätöt ovat tavallisesti ratkaisevat. Menkää, ja tulkaa pian takasin, mutta älkää palatko synkkämielisenä, sillä sellaiset ihmiset ovat minun kauhistukseni, vaan samalla uskaliaisuudella ja samalla voimalla käsivarressa, kuin teillä nytkin on! Menkää ystäväni", sanoi hän, kun Vilho ei heti vastannut, "menkää ja olkaa onnellinen muutama silmänräpäys, sitten alkavat vaivat, vastukset!"
Vaijeten puristi Vilho everstin kättä ja oli juuri lähtemäisillään, kun eräs ratsastaja täyttä laukkaa tuli heidän luokseen.
"Kuningas käskee eversti Krusea heti menemään virran yli, majoittua Mielec'iin ja päivän koittaessa marssia Niscoviin, pysähtyä sinne ja odottaa tarkempia käskyjä."
Näin sanottuaan ratsasti airut takaisin, odottamatta everstin vastausta. Puolen tuntia senjälkeen alkoivat everstin miehet mennä Vislokan yli.
Pitkän aikaa seisoi Vilho samalla paikalla ja katseli innostuneena virran ylimenoa. Kun viimeinen alus työnnettiin rannasta, astui hän ratsulle ja nelisti pois Vislokan vasenta rantaa myöten. Kauan näki hän ruotsalaiset nuotiotulet, vaan pian katosivat nekin, ja kun ei hän enään nähnyt ihmisjälkeäkään, hiljensi hän vauhtiansa ja antoi hevosen mennä mielensä mukaan.
Hänen ympärillään vallitsi hiljaisuus. Ainoastaan silloin, kun hän tuli virran lähelle, kuuli hän aaltojen loiskeen, ja tämä olikin ainoa, joka muutamiksi minuuteiksi voi haihduttaa hänen synkät ajatuksensa.
Heti Rzochovista etelään päin oli vanha Mikolaiovin linna, Lubomirskin suvun perintötila. Ei ainoastaan valkoisella sammalella peitetyt muurit, vaan myöskin pienellä tornilla varustettu, linnaa ympäröivä muuri, osoittivat, että se oli rakennettu kaukaisessa muinaisuudessa, jolloin sellaiset linnat olivat tarpeen, antamaan suojaa sekä sisällisiä että ulkonaisia vihollisia vastaan.
Siellä asui nuori Eleonora-kreivitär erään sukulaisensa, Katarina-rouvan, kanssa, joka muutama vuosi sitten oli jäänyt leskeksi valtiokanslerin veljen, eversti Lubomirskin jälkeen. Suojeluksena oli näillä kahdella naisella lukuisa joukko palvelijoita, ja nämä olivatkin onnellisesti taistelleet ruotsalaisia partiojoukkoja vastaan, jotka olivat koettaneet valloittaa linnan, toivoen sieltä saavansa suuren sotasaaliin. Tämän pienen joukon johtajana oli Czarny, Josef Lubomirskin uskollinen palvelija, jolle tämä oli antanut rajattoman vallan koko linnassa. Ja tätä valtaa Czarny käyttikin. Joka ilta hän itse asetti vartijat ja kävi heitä tarkastamassa usean kerran yön kuluessa. Tämä hänen ankaruutensa tekikin hänet ja vanhan kreivittären vihollisiksi, sillä tämä ei voinut kärsiä sellaista pakollisuutta, mutta nämä riidat päättyivät tavallisesti siten, että kreivitär vihoissaan meni pois, ja Czarny vannoi kalliin valan, ettei mikään voisi häntä saada unhoittamaan velvollisuuksiaan.
Leveällä linnanportilla seisoi Katarina-rouva, katsellen tarkasti linnan kartanolle. Vanhus näytti suuttuneelta, sillä hänen poskillansa hehkui puna, joka ei ennustanut hyvää.
"Missä on Czarny, minkätähden hän ei tule, kun käsken?" huusi hän korkealla äänellä. "Käskekää hän heti tänne, ja sanokaa, että minä tahdon häntä puhutella. Minä vaadin häntä tottelemaan!"
Muutaman minutin odotuksen jälkeen, jotka kreivittärestä tuntuivat liian pitkiltä, sillä hän polki usein kiivaudella jalkaansa maahan, tuli Czarny ja paljasti päänsä, syvään kumartaen.
"Sinä käytät valtaasi väärin", alkoi kreivitär uhkaavalla äänellä. "Kenraali Lubomirski on käskenyt sinua suojelemaan meitä vihollista vastaan, mutta ei kieltämään ystävältä sisään pääsyä tänne. Minkätähden olet sulkenut portin ruotsalaiselta upseerilta, joka esti miehensä sytyttämästä linnan tuleen, kun he olivat majoitetut Rzochoviin? Etkö tiedä, että hänen kauttansa sekä sinä että minä olemme pelastetut? Sinä olet kiittämätön, Czarny, kuinka kauan on ratsastaja odottanutkaan päästä sisään? Mene heti aukasemaan, ethän mahdakaan peljätä yksinäistä miestä?"
Tämän ivallisen kysymyksen johdosta vihan puna levisi Czarnyn poskille, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi nöyrällä äänellä:
"Mutta hänhän on ruotsalainen ja siis myöskin vihollisemme."
"No sitte menen itse aukaisemaan", vastasi kreivitär, ja alkoi astua portaita alas, mutta palvelija pysähdytti hänet, ja vastasi hieman vapisevalla äänellä:
"Minä aukasen, mutta en ota syytä päälleni."
Katarina-rouva aikoi juuri vastata tähän puheesen, muistuttamalla, mitä palvelijan velvollisuuteen kuuluu, kun eräs ratsastaja täyttä laukkaa ajoi linnan kartanolle, sekä Czarnyn että kreivittären suureksi hämmästykseksi.
Ratsastaja oli Vilho Stjernfelt.
"Suokaa anteeksi, kreivitär", sanoi Vilho, reippaalla hypyllä seisoen tämän vieressä, "minä tulen sanomaan jäähyväiset, ja sentähden käytin ainoata keinoa kuin minulla oli tarjona, nimittäin sitä, että itse raivasin itselleni tien."
Kreivitär ei heti vastannut luutnantin puheesen, vaan kääntyi Czarnyn puoleen, joka nähtävästi vapisi, huomattuaan ankaran silmäyksen, joka häneen kiinnitettiin.
"Minä tiedän, kreivi, että te ette tarkoita meille pahaa", sanoi hän viimein, "mutta että Czarny ei ole pitänyt porttia kiinni, se on pelkkää huolimattomuutta, joka tulee hänelle kalliiksi, ja minä kyllä siitä kerron kenraalille. Mene nyt toimillesi, ja ole valppaampi kuin ennen!"
Nytkään ei Czarny uskaltanut vastustaa vihaista haltijatartaan, vaan poistui nöyrällä kumarruksella. Mutta heti kun hän oli nähnyt kreivittären ja kreivin astuvan sisään linnaan, juoksi hän portille, jonne oli kokoontunut joukko palvelijoita, ja kysyi:
"Kuka päästi sisään ruotsalaisen?" Ei kukaan vastannut. Vaan kun johtaja lupasi antaa kaikille selkäsaunan, astui yksi vanhimmista esiin, ja sanoi:
"Minä luulin, että ruotsalainen upseeri, joka kerran pelasti meidät sekä linnamme, olisi tervetullut tänne; minä aukasin portin!"
Czarny katseli tarkasti miestä muutaman silmänräpäyksen, jonka jälkeen hän poistui sanaakaan sanomatta.
Esi-isäin valokuvilla koristetussa Mikolaiovin linnan salissa istuivat vanha kreivitär, Vilho Stjernfelt ja Eleonora, vilkkaasti puhellen keskenään. Eleonoralla oli säännölliset kasvonpiirteet, joista sydämellinen hyvyys loisti. Hänellä oli sorea vartalo, vaaleanruskea tukka ja suuret, tummansiniset silmät, joista joskus säteili tulta, ikäänkuin etelämaiden lapsien. Näiden suloisien kasvojen yli lepäsi nyt synkkä varjo. Ehkä häntä painoi jokin suru; oliko hän rakkauden tarpeessa, tahi poistuivatko kaikkein sydämet hänestä?
Siihen vastaaminen nyt ei ole meidän asiamme. Keskusteluna oli enimmäkseen valtiolliset asiat, ja kumpainenkin puolue koetti, niin paljon kuin mahdollista, ett'ei loukkaisi toistaan varomattomilla sanoilla. Vanha kreivitär, joka melkein koko ajan oli koettanut pitää vireillä keskustelua, nousi viimein ylös ja poistui, sanoen menevänsä katsomaan, kuinka Czarny täytti velvollisuutensa. Tuskin oli hän mennyt näkyvistä, ennenkuin Eleonora tulisesti heittäytyi Vilhon syliin, huudahtaen:
"Täytyykö meidän nyt erota? Voi tuota kauheata sotaa, joka taasen eroittaa meidät toisistamme!"
"Armas Eleonora", vastasi Vilho, painaen hänen päänsä rintaansa vastaan; "meidän eromme on lyhyt. Tämäkin taistelu kerran päättyy, ja sitten seuraat sinä minua synnyinmaahani…"
"Hiljaa, Vilho", keskeytti Eleonora, ja laski toisen kätensä nuorukaisen huulille, "sinä unohdat, että minulla on veli, joka tulee kiroamaan minua."
"Sinun veljesi ei kiroa", sanoi Vilho luottamuksella, "minä toivon, että kenraali Lubomirski on liian jalo mies ja rakastava veli, tehdäksensä sisarensa onnettomaksi. Rohkaise itseäsi siis, armaani, meidän tulevaisuutemme ei olekaan niin synkeä kuin luulet."
Eleonora ei vastannut, vaan kietoi käsivartensa nuorukaisen ympärille ja vaipui hänen rinnoilleen.
Katkerin tuska ja suurin ilo ovat mykkiä. Eleonoran tuska olisi voinut vaikkapa tappaa hänet.
Kun Vilho, niinkuin jo ennen on kerrottu, sairasti Mikolaiovissa, oli Eleonora huolenpidollaan vaikuttanut hänen pelastukseensa. Hänen onnettomuutensa, hänen jalo käytöksensä ja hänen sivistyksensä olivat Eleonoran tuliseen sieluun juurruttaneet ensimmäisen kipinän rakkautta, ja kuta enemmän aika kului, sitä enemmän tunsi hän rakastavansa tuota ruotsalaista upseeria. Mutta selityksen ensimäistä askelta ei Vilho ollut ottanut. Tosin näki hän jo lähteissään Mikolaiovista parantumisensa jälkeen, että hän oli rakastettu, mutta hän päätti kuitenkin vielä hillitä tunteitaan. Nyt hän ei kuitenkaan enään voinut itseänsä pidättää, ja ellei Eleonora ensin olisi murtanut jäätä, oli hän päättänyt sen tehdä. Hän heittäytyi ensiksi nuorukaisen syliin, ja hänen huulensa puhui ensin rakkaudesta. Tätähän ei kukaan voi sanoa rikokseksi?
"Mutta eikö kukaan neitonen synnyinmaassasi tunge minua sydämestäsi?" kysyi Eleonora, levottomana silmäillen Vilhoa.
"Ei" huudahti tämä, "ei kukaan nainen ole ennen sinua vallinnut sydäntäni, eikä kukaan tule sitä vast'edeskään tekemään."
"Sanasi ovat kuin miehen ainakin", vastasi Eleonora säihkyvin silmin. "Kuule sinäkin minun lupaukseni: Ei kukaan, paitsi sinua, saa levätä rinnallani, ei kukaan muut kuin sinä tulla osalliseksi syleilyistäni ja suuteloistani, sillä kun Puolan neito on antanut sydämensä pois, ei hän koskaan ole uskoton."
Ihastuneena sulki Vilho tuon ihanan tytön syliinsä, ja hän jatkoi:
"Paljon olen kärsinyt rakkauteni tähden. Minä luulen, että veljenikin sen tietää; vanha kreivitär, joka valvoo minua haukan silmillä, on kyllä kertonut hänelle siitä. Jo lapsuudesta olen minä määrätty puolisoksi ruhtinas Göran Czarnekille, joka isänsä rinnalla taistelee teitä vastaan. Minä olen tutkinut sydäntäni ja koetellut rakkauttani. Toisella puolen on isänmaa, joka uhkaa minua kirouksella, jos annan sydämeni sen viholliselle; mutta synnyinmaasi minua ei kiroo. Toisella puolen ovat vanhempaini ja veljeni lupaukset Czarnekille, mutta nämäkään eivät voi vähentää rakkauttani. Minä olen voittanut, sinä saat sen jakamattomana."
"Mutta eivätkö veljesi ja ruhtinas Czarneki pakoita sinua suostumaan lupauksiin, jotka he ovat antaneet toisilleen?"
"Puolan neito ei anna itseänsä pakottaa", sanoi Eleonora ylpeästi. "Sen tekee ainoastaan se, jolla on horjuva sydän, ja joka ei tunne, mitä rakkaus on."
Nyt kuului askeleita viereisestä huonneesta, ja vanha kreivitär astui sisään, tehtyään tutkimusretken linnassa ja tiedusteltuaan, olivatko vahdit tehneet velvollisuutensa. Hän tuli niin äkkiä sisään, että rakastavat tuskin ennättivät paikoilleen. Sittenkuin hän Vilholle oli pitänyt pitkän puheen palvelijain, ja etenkin Czarnyn, uskottomuudesta, ja kuinka hänen joka yö täytyi olla levoton, sanoi hän:
"Jos te, herra kreivi, tahdotte jäädä tänne yöksi, niin on yksi huone…"
"Vaikka mielelläni jäisin, en voi", vastasi Vilho. "Ennen kello 12:sta täytyy minun olla Mielec'issä, seuratakseni päivän koitteessa rykmenttiä. Minä olen antanut eversti Kruselle kunniasanani olla siellä määrätyllä tunnilla, ja niin paljon kuin mahdollista, koetan täyttää tämän lupaukseni."
"No en minä tahdo teitä, kreivi, estää", sanoi vanha kreivitär, katsahtaen Eleonoraan, joka tunsi, kuinka hieno puna nousi hänen poskillensa. "Ja minä sanon teille, kreivi, että täällä linnan ympäristöllä ei juuri voi olla varma", lisäsi vanhus päättävällä liikkeellä. "Vanha Czarny tosin ei tahdo myöntää, että mitään vaaraa olisi, mutta…"
"Oh mitä siihen tulee, on minulla oivallinen hevoseni ja lisäksi hyvä turva tässä", lisäsi hän, tarttuen kädellään miekan kahvaan "ja älkää luulko, että minä olen tottumaton kuljeksimaan metsissä ja soissa, se on ollut suurin iloni aina lapsuudesta saakka, ja luulenpa, että minulla on yhtä terävä näkö ja tarkka kuulo, kuin teidänkin maamiehillänne."
Vanha kreivinna katsoi toisaalle, joten nuoret saivat tilaisuuden vaihtaa muutamia merkitseviä silmäyksiä.
Vielä muutamia minuuttia pitkitettiin keskustelua: sen jälkeen otti Vilho jäähyväiset vanhalta kreivittäreltä, ja riensi ulos, Eleonoran seuraamana.
"Jumala olkoon kanssasi, Vilhoni!" kuiskasi nuori tyttö ja hiipi nuorukaisen rinnalle, "minä rukoilen aina sinulle onnea."
Muutamia silmänräpäyksiä syleilivät he toisiaan, viimein irtausi Vilho milt'ei väkivallalla Eleonorasta, keikahti satulaan ja ratsasti täyttä laukkaa avatusta portista ulos, katsomatta taaksensa. Hän ei kuullut Eleonoran heikkoa huudahdusta, kun hän katosi näkyvistä.
Samassa silmänräpäyksessä kun Vilho saapui virran rannalle, näkyi neljä ratsastajaa kiireesti laukkaavan metsästä, joka ympäröi linnaa, ja ottavan saman suunnan kuin luutnanttikin.
"Nyt on hän joutunut paulaan", nauroi yksi ratsastajista, joka punnitsi kädessään raskasta karbiinia, "Czarny ei ole meitä pettänyt."
II.
Eversti Kruse tekee päätöksen. — Neuvottelu.
Oli jo pimeä kun eversti Kruse rykmenttineen saapui Mielec'iin, jossa vallitsi suuri epäjärjestys tämän uuden tervehdyksen tähden. Sittenkun eversti oli kutsunut kokoon asukkaat ja pitänyt heillä ankaran puheen, uhaten heitä perikadolla, jos näyttäytyisivät tottelemattomilta, meni hän majataloonsa. Hänen isäntänsä, nimeltä Izrovitsh, oli yksi kaupungin kuuluisimmista miehistä.
Pidettyään muutaman minutin neuvottelun upseriensa kanssa, antoi eversti käskeä luoksensa Izrovitshin, ja, käskettyään häntä istumaan, sanoi:
"Voitteko sanoa minulle, josko puolalaisia kuljeskelee täällä metsissä? Minä kehoitan teitä puhumaan totta, muuten… te tunnette sodan lait."
Muutamia minuuttia mietittyään vastasi puolalainen katkeralla äänellä:
"Minua ei laisinkaan kummastuta, että nyt puhutte tuolla tavalla, kyllä toisella tavalla puhuisitte, jos…"
"Minä en ole kutsunut teitä tänne kuunnellakseni valitusvirsiänne", keskeytti eversti häntä vihaisesti; "minä kehoitan teitä vielä kerran vastaamaan kysymykseeni, muuten tiedän kyllä keinon pakottaa teitä." Ja antaaksensa sanoilleen enemmän painoa, tarttui hän kiivaasti miekkansa kahvaan.
"Niin", sanoi Izrovitsh, "minä kerron teille siis, että Czarnekin joukot kuljeksivat täällä metsissä."
"Kuinka pitkälle ulottuvat heidän matkansa?" kysyi eversti taas.
"Niscoviin."
Eversti hypähti ylös tuoliltaan.
"Ovatko Rzochovin ympärystät myöskin täynnä vihollisia?" kysyi hän, selvästi osoittaen liikkeissään levottomuutta.
"Ovat!" vastasi Izrovitsh lyhyesti. "Ja Sanin luona seuraa kenraali Lubomirski tarkkuudella teidän kuninkaanne liikkeitä", lisäsi hän hetken vaitiolon jälkeen.
"Sinä olet uskalias, Izrovitsh", sanoi eversti, katsellen miestä läpitunkevilla silmäyksillä.
"Te käskitte minun puhumaan totta, ja minä olen nyt kertonut teille kaikki, mitä tiedän", vastasi puolalainen kumartaen.
Enempää eversti ei saanut tietää, ja hän käski Izrovitshin menemään, mutta antoi ajutantilleen salaisen merkin pitää silmällä puolalaista. Sittenkun hän yksinäisyydessä oli tutkinut saatuja tietojaan, kutsui hän jälleen sisään ajutantin ja sanoi:
"Valitse mielesi mukaan urhoollisimmat upseereista ja miehistöstä, minä tahdon tutkia, josko puolalainen puhui totta. Sitäpaitsi pelkään, että luutnantti Stjernfelt, joka juuri on paluumatkalla, voisi joutua noiden pensasryömiöiden käsiin. Luultavasti täällä ei enään ole veneitä jälellä?"
"On, herra eversti, neljä kappaletta."
"Ota ne heti takavarikkoon!" huudahti eversti innostuneena.
"Se on jo tehty."
"Hyvä! Lähetä siis kersantti Lundberg kahdeksan miehen kanssa suurimmalla veneellä virtaa ylöspäin, ja käske heitä suurimmalla tarkkuudella tutkimaan rantoja Rzochoviin saakka."
Ajutantti poistui, täyttääkseen käskyä.
"Olisipa vahinko, jos puolalaiset saisivat tuon vallattoman rakastajan kynsiinsä", mutisi eversti, heittäytyen pitkäkseen vuoteelleen, nauttiakseen muutaman minuutin lepoa. Peijakkaan soma oli tuo puolalaistyttö kuitenkin, enkä minä laisinkaan ihmettele, että meidän tulinen luutnanttimme on ilmi tulessa. Sanotaan, että tyttö on silmittömästi rakastunut häneen, ja minä lyön vaikka vetoa aimo miekkani sataan dukaatiin, ettei kukaan meistä tule viemään kotimaalleen niin ihanata saaliista. Hänellä on veli, tuo kenraali, joka itse on antanut itselleen arvonimen. Muuten hänestä ei taida olla sotapäälliköksi paljon enemmän kun minun huonommasta korpraalistani, mutta urhoollinen hän taitaa olla, ja aika työn saamme, ajaessamme hänet husaarineen ja kvartiaanineen takaisin soihin, josta he ovat tulleetkin. Nuori Czarnecki on kai määrätty hänen langokseen, mutta vielä voi kaikki muuttua, ja ell'ei asiat aivan hullusti mene, teen minä herroille tänä yönä kepposen, jota he eivät aivan pian tule unohtamaan. "Nyt tiedän, mitä teen", huusi hän ja hypähti ylös nuorukaisen vilkkaudella, "vaan kepponen pitää heti tehtämän, ennenkun rakastaja ennättää kiepata pois morsiamensa kehdosta!"
Eversti tuskin sai sanottua viimeiset sanat, ennenkuin ovi aukeni ja varteva sotilas astui sisään.
"Terve tuloa, majuri Berdan", sanoi eversti ja meni vastatullutta tervehtimään, "missä olette olleet ja minkälaisia uutisia tuotte?"
"Mikolaiov'in luona", vastasi majuri. "Minä tapasin siellä joukon Lubomirskin husaareja. Ilman muita mutkia hyökkäsin heidän päälleen ja ajoin koko parven Visiokaan. Muiden muassa, jotka joutuivat käsiimme, oli yksi hyvin epäiltävän näköinen, sillä hän vältti aina joutumasta taisteluun ja koetti useoita kertoja paeta. Tutkiessani häntä, löysin tämän kirjeen, joka oli ommeltu hänen takkinsa helmaan."
Majurin mentyä, avasi eversti kirjeen, sanoen itsekseen: "Olenpa varma, että tämä sisältää jotain saakelin vehkeitä. Arvasinpa oikein!" huudahti hän, luettuaan kirjeen, "veli on peloissaan ja tahtoisi siskonsa varmaan paikkaan. Saakelin mukavasti ajateltu nämä vehkeet, mutta peijakkaan paha oli, että minä osaannuin joutua väliin, tekemään tyhjäksi nämä hankkeet. Ha, ha, haa! Tahtoisinpa nähdä sekä veljen että aijotun sulhasen kasvot, kun he huomaavat tuon vanhan karhun, Kustaa Krusen, vieneen pois heidän saaliinsa. Nämä vehkeet kyllä ansaitsevat kävelymatkan, vaikkapa se olisikin kahta virstaa pitempi."
Näin sanoen solmi eversti miekan vyölleen, heitti ratsukaapun hartioilleen, pisti pari pistoolia nahkavyöhön ja kiiruhti ulos. Tuo pieni joukko seisoi jo valmiina, odottaen ainoastaan käskyä lähteäkseen liikkeelle.
"Majuri Berdan", huusi eversti, "vanki on kai takavarikossa?"
"On, ja varmassa". vastasi majuri.
"Älä päästä häntä karkuun, minä tutkin häntä palattuani." Tämän sanottuaan komensi eversti joukon liikkeelle, kannusti hevostaan ja kiirehti joukkonsa etupäässä etelään päin.
* * * * *
Noin neljännespenikulma itäänpäin Mielec'istä seisahtui Kaarlo Kustaa, antaakseen joukkojensa hengähtää rasittavien marssien perästä. Koko sotavoima, noin 8,000 miestä, oli majoittunut ympyrään, minkä keskukohdalla oli vanha, rappiolle joutunut luostari, jonka kuningas otti asunnokseen.
Suurista saleista ei enään kuulunut munkkien eikä nunnain ykstoikkoisia lauluja, ja pienissä, vankilan tapaisissa kopeissa vallitsi haudan hiljaisuus. Salaiset huokaukset ja kyyneleet eivät häirinneet hiljaisuutta, eivätkä myöskään tukahutetut hätähuudot ihmisparkoja kidutettaissa muistuttaneet keskiajan tyrannisuudesta ja suuremmasta jumalanpelosta; ainoastaan rumpujen äänet ja sotamiesten naurut muistuttivat, että toinen sukupolvi polki jumalisten isäin entistä asuntoa.
Ajatuksiin vaipuneena läheni Kaarlo Kustaa luostarin muurin porttia. Hänen rinnallaan käveli eversti Kaarlo Sparre.
"Teidän majesteettinne", sanoi tämä, juuri kun kuningas astui rikkoutuneelle kynnykselle, "täällä täytyy olla varovainen, sillä juuri tällaisissa paikoissa ryövärit ja salamurhaajat mieluummin oleskelevat."
"Rakas Sparre", vastasi Kaarlo Kustaa ja laski kätensä everstin olalle tuolla tavallisella hymyllään, jolla hän lumosi jokaisen, joka tuli hänen läheisyyteensä, "tämähän on asumukseni, enkö uskaltaisi sinne? Kas niin, herrani", sanoi hän iloisesti muille päälliköille, jotka seurasivat häntä, "nyt olemme nykyisessä kodissani, jonka täten uudistan."
Näin sanoen astui kuningas ensiksi sisään, pysähtyen keskelle lattiaa, johon oli asetettu kiviä ympyrään. Yhdelle näistä istui kuningas ja käski seuransa noudattamaan hänen esimerkkiään. Kaarlo-kuninkaan äsken niin iloiset kasvot näyttivät nyt murheellisilta, suuret, kirkkaat silmänsä katsoivat tutkistellen kaikkiin ja jäivät vihdoin majuri Kaarlo Kristeri Liljenberg'iin.
"Herrani", alkoi kuningas, "tämä sotaneuvottelu on päättävä sekä meidän että Puolan kohtalon. Näissä soissa kadotamme tuhansittain urheita sotilaita ilman sanottavaa edistystä. Kenraali Lubomirskin johtamana kokoontuvat puolalaiset ja Czarnecki koettaa kukistaa siipeämme. Tämän täytyy muuttua, minä en voi nähdä, että urhoolliset poikani tulevat pelkojen vihollistemme saaliiksi; vielä kerran: tämän täytyy muuttua." Kaarlon silmät säihkyivät ja hän aikoi jatkaa, mutta näki, että majuri Liljenberg aikoi puhua.
"Puhukaa, majuri", sanoi hän, "me tahdomme kuulla ajatuksenne."
"Teidän majesteettinne", alkoi majuri, "sekä minun että muiden neuvosta pitäisi meidän niin pian kuin mahdollista murtaa tämä kolmio, jonka rajana ovat Veiksel ja San. Edellisen luona seisoo Czarnecki, jälkimäisen litvalaiset, ja heillä on kyllin ruokavaroja kummallakin. Minä en sano tätä pelosta, vaan nälkä, tämä vihollinen, joka on tulta ja miekkaakin kamalampi, on kintereillämme. Sandomirin luona on Cronlod, mutta hänkin on elatusvarojen puutteessa, ja jos puolalaiset monta kertaa tekevät väkirynnäkköjä, luulen minä, että tämäkin linnoitus pian antautuu."
"Teidän sananne eivät juuri ole iloittavia", vastasi kuningas, vaipuen ajatuksiinsa, "mutta minä ymmärrän aivan hyvin, että te olette oikeassa. Noh, hyvä siis!" huudahti hän muutaman minuutin mietittyään, "seuratkaamme majurin neuvoa. Sandomirin luona menemme Veikselin yli, sieltä heti marssiaksemme Varsovaa kohden. Pitäkää joukkonne kunnossa, ja te, Sparre, antakaa käsky eversti Kruselle, että hän kuta pikemmin, sitä parempi, yhtyy meihin." Näin sanoen nousi kuningas paikaltaan, hänen silmänsä säihkyivät ja hän sanoi itsekseen: "Juhana Kasimir, vartioitse nyt pääkaupunkiasi!"
Päälliköt erosivat. Ainoastaan Liljenberg ja kenraalimajuri Bülov menivät samaan suuntaan leirin pohjoisosaan. Viimein sanoi Bülov katkeralla äänellä:
"Kuinkahan tämäkin päättyy. Kuningas sanoo menevänsä Veikselin yli, mutta sehän tie on suljettu."
"Suljettu", huudahti Liljenberg hämmästyksellä, "te puhutte leikkiä!"
"En, se on täyttä totta."
"Minkätähden ette sitä ennen ole ilmaisseet?"
"Minä en nyt tahtonut vastustaa teitä", vastasi Bülov röyhkeästi, "sillä minä tiedän, että kaikki neuvomiseni nyt olisivat menneet kuuroihin korviin. Kaarlo Kustaa on sekä sotapäällikkö että sankari, mutta kun hän on valmis rynnäkköön, on hän liian hätäinen."
Liljenberg ei vastannut.
"Minä olen varma asiastani", jatkoi Bülov, "hän ei olisi päättänyt mennä yli Veikselin; semminkään ei nyt."
"Selittäkää selvemmin!"
"Heti. Tunti sitten tuli tänne airut eversti Cronlodilta. Tämä urhokas mies on jo lyönyt takasin kolme väkirynnäkköä, ja useita pienempiä kahakoita on tapahtunut, kun puolalaiset ovat koettaneet valloittaa linnan. Vihollisen laumat lisääntyvät aina enemmän ja enemmän. Sandomir on jo monta kertaa sytytetty palamaan, ja jos kaupunki antautuu, täytyy myöskin linnan ennen tahi myöhemmin joutua puolalaisten käsiin. Vaan tässä ei vielä ole kaikki mikä vielä enemmän vaatii varovaisuutta, on se, että Czarnecki, tuo viekas partioretkeläinen, on arvannut hankkeemme, ja nyt on hänen tarkoituksensa pakottaa meitä vielä kauemmaksi kolmion kärkeen, voidakseen sitten yhdellä iskulla hävittää meidän pienen sotavoimamme."
"Helpommin sanottu kuin tehty", jupisi Liljenberg. "Me emme anna turkkilaisten eikä barbaarien vangita itseämme." Ääneensä sanoi hän: "Minkä neuvon te, kenraalimajuri, antaisitte?"
"Jospa tässä", vastasi Bülov, osoittaen Veikseliä, "olisimme menneet yli ja marssineet Czarneckia vastaan, ennenkuin hän olisi joutunut kutsumaan avukseen litvalaiset. Hänen lyömisensä olisi ollut hyvin helppo, ja Cronlod olisi myös tullut vapautetuksi heidän rynnäköistään. Lubomirskin joukot ovat liian heikot vastustamaan meitä, ja Juhana Witebski, joka on sijoitettu virtojen yhtymäpaikoille, ei myöskään olisi joutunut omaisiensa avuksi. Ainoastaan täten olisi tie Varsovaan nyt ollut auki. Tämä olisi ollut minun neuvoni."
Nyt pysähtyi keskustelu, mutta ikäänkuin sattumalta katsoi Bülov taaksensa ja seisahtui. Muutaman silmänräpäyksen katseli hän tarkasti luostarin harmaita muuria, jotka hämärässä näyttivät jättiläiskummituksilta.
"Tuo vanha luostari näyttää minusta niin salaperäiseltä", kuiskasi hän Liljenbergille; "aina siitä asti kun tulimme tänne, olen sitä katsellut epäilyksellä. Minä olen varma, että jotain salaista on siellä kätkettynä. Katsokaa, katsokaa", jatkoi hän kuiskaavalla äänellä, ja tarttui majurin käsivarteen, "luuloni ovat toteutuneet. Siellä on vakoojia aikalailla, ja jos teillä on hyvät silmät, voitte helposti nähdä pään, joka liikkuu edestakaisin tuolla seinällä. He ovat olleet siellä piilossa, jo ennenkuin me tulimme tänne, mutta minä vangitsen koko joukkion. Älkää kadottako heitä näkyvistänne, majuri, minä tulen heti takasin."
Näin sanottuaan Bülov katosi. Liljenberg ei ottanut silmiään vakoojasta seinällä, ja hän näki nyt selvästi, mitä Bülov ei ollut huomannut, että siellä oli useita päitä. Suurimmalla levottomuudella odotti hän toverinsa takaisintuloa. Neljännestunnin kuluttua tulikin Bülov takaisin, kuiskasi muutaman sanan majurin korvaan ja veti hänen mukanaan.
Hiljaa hiipien lähestyivät he nyt sitä osaa muurista, jossa varjo oli näkynyt, ja ilokseen huomasivat he siellä ikkunan, josta voivat paremmin nähdä, mitä sisällä oli tekeillä. Bülov nousi varpailleen ja koetti katsoa sisään, mutta tässä epämukavassa ja väsyttävässä asennossa ei hän voinut olla niin kauan, että olisi mitään nähnyt.
"Tukekaa minua olallanne", kuiskasi hän Liljenbergille.
Tämä teki hänen pyyntönsä jälkeen.
"Kuinka monta heitä on?" kysyi Liljenberg hiljaa kuiskaten.
"Kymmenen minä olen lukenut", vastasi Bülov, "ja yhden näistä luulen tuntevani; tahtoisin kuitenkin nähdä hänen kasvonsa; vartalo on samallainen kuin hänelläkin, mutta hän istuu selin tännepäin, ja takin kaulus on nostettuna ylös, melkein silmiin asti."
"Hän on siis merkittävä henkilö?" sanoi majuri, puoleksi kysyen.
Bülov ei vastannut.
Noin puolentunnin vaitiolon jälkeen sanoi kenraalimajuri, astuessaan alas.
"Nyt näyttää heidän neuvottelunsa päättyneen, mitähän nyt seurannee?"
Tämän sanottuaan vetäytyivät he muutamia kyynäriä muurista ja aikoivat juuri piiloutua erään suuren kivilohkareen taakse, kun äänekäs "wer da!" kaikui yön hiljaisuudessa.
Vielä kerran kuului tämä röyhkeä kysymys ja senjälkeen kova laukaus, jonka kaiku monenkertaisesti kertoi luostarin saleissa. Samassa silmänräpäyksessä kuului kavioin kopse aivan vakoojien takana, Bülov hypähti heti sivulle, mutta Liljenberg, joka oli kömpelömpi, ei kerinnytkään väistymään. Salaman nopeudella kiiti eräs ratsastaja esiin, ja ennenkuin majuri sai ajatelluksikaan vastustusta, makasi hän jo melkein tainnotonna maassa. Juuri silloin pilvet haihtuivat, ja kuu loi kirkkaan valon kaikkiin esineihin. Tuntematon ratsastaja kääntyi Bülovin puoleen, paljasti kasvonsa ja huusi pilkallisesti hymyten:
"Kiitos viimeisestä Donajekin luona, herra kenraalimajuri!"
"Tuhat tulimmaista", jupisi Bülov, hakien innokkaasti pistoolejaan, vaan samassa laukkasi ratsastaja tiehensä.
Liljenbergin tainnottomuus ei kestänyt kauvan; tuntemattoman huudosta hän jo heräsi, nousi ylös ja sanoi Büloville:
"Tuo veijari näkyy tuntevan teidät, ja minä muistuttelen myöskin kuulleeni tämän äänen ennenkin."
"Hiljaa", kuiskasi Bülov, katsoen ympärilleen, "ei kukaan saa tietää, että meillä on ollut tällainen seikkailu Göran Czarneckin kanssa."
Samassa astui eräs korpraali esiin, ilmoittaen että kuusi puolalaista on vangittu.
"Vartijoitse heitä hyvin", käski Liljenberg, "huomenna tulen minä heitä tutkimaan."
III.
Seikkailu.
Hiljakseen lähestyi Vilho virran rantaa, ratsastaakseen sitä pitkin, luullen siten välttävänsä kaikki vaarat. Ennen oli ollut pimeä kuin säkissä, vaan vähitellen pilvet hajosivat, ja juuri vähää ennen sydänyötä nousi kuu aivan pilvettömälle taivaalle. Nyt voi Vilho helposti eroittaa hänestä etäämmälläkin olevat esineet. Vaan nyt voivat myöskin väjyvät viholliset helposti huomata hänet.
Mutta nyt ei Vilho ajatellutkaan petosta eikä pauloja; hänellä oli parempia seikkoja ajateltavana. Hän muisteli Eleonoraa ja noita ihania hetkiä, jotka olivat menneet; hän ajatteli epävarmaa tulevaisuutta, millaisia tauluja se toisi hänen silmäinsä eteen, eikä hän saattanut olla olematta vähän suruissaan, muistaessaan ruhtinasta ja hänen suhdettaan Eleonoraan.
Vaan toivo, tuo lohduttaja, kun murheet painavat mieltä, se vilkastutti myöskin Vilhoa ja enensi hänen rohkeuttaan. Hänellä oli mielestään voimia painiskella vaikka kohtalonsa kanssa, vaikkapa se olisi kuinkakin vihollismielinen häntä kohtaan.
Äkkiä pysähtyi hevonen, ja ellei Vilho olisi ollut niin taitava ratsastaja, olisi hän varmaan pudonnut selästä. Ajatuksiinsa vaipuneena ei hän huomannut, että oli ohjannut hevosensa päin virtaa, jonka aallot loiskivat.
Ainoastaan pari kyynärää hänestä. Hän kuunteli hetken ja säikähti, kun kuuli kavioin kopsetta. Äkkiä ohjasi hän hevosensa aina virtaan saakka, aikoen uiden mennä yli Vislokan, joka tässä kohtaa oli hyvinkin kapea, vaan muutti äkkiä päätöksensä ja ajoi läheiseen pensaikkoon. Takaa-ajajat tulivat aina lähemmäksi, he puhuivat äänekkäästi ja hyvin vilkkaasti sekä mainitsivat usein Czarnyn nimen.
"Ahaa", sanoi Vilho itsekseen, joka kuuli koko heidän puheensa, "se on tuo Czarny-lurjus, jota saan kiittää tästäkin seikkailusta, mutta kyllä sen hänelle vielä maksan."
Hänen täytyi nyt etsiä itselleen sopiva lymypaikka, mutta huomasi surukseen, että hänen oman pelastuksensa tähden täytyi jättää hevonen kohtalonsa nojaan. Pitkittä ajatuksitta hyppäsi hän maahan, paljasti miekkansa ja ryömi pensaikkoon, huolimatta terävistä oksista, jotka repivät sekä hänen vaatteensa että kasvonsa ja kätensä. Kun hevonen tunsi itsensä vapaaksi, hyppäsi se takajaloilleen, hirnui hurjasti ja syöksyä virtaan päin. Mutta äkkiä kääntyi se takasin, nosti korviaan ja katosi metsään. Muutaman minutin kuluttua tulivat takaa-ajajat pensaikon luo, ja Vilho kuuli selvästi yhden heistä sanovan: "Hän on päässyt pakoon; virta ei ole leveä, hän on uinut sen yli."
Vilho valmistautui kovimpaan vastarintaan, jos hänen piilopaikkansa keksittäisiin. Hän puristi miekankahvan käteensä ja tarttui karbiniin, voidakseen heti sen laukaista.
Eräs takaa-ajajista virkkoi taas: "Minä olen aivan varma siitä, että hän on uinut yli; nämä kirotut ruotsalaiset uivat kuin kalat. Vaan jos hän on piiloutunut tänne lähelle, saamme hänet pian käsiimme. Yksi mies jää tänne, me muut tutkimme rannan, sillä hän ei saa päästä meiltä pakoon!"
Tämän sanottuaan he poistuivat. Neljäs jäi ja istui niin lähelle Vilhoa, että tämä aivan helposti olisi voinut tarttua häneen kädellään.
Hetken odotuksen jälkeen, joka Vilhosta tuntui hirveän pitkältä, asetti puolalainen kiväärin viereensä, nojasi päänsä puunrunkoa vasten ja nukkui.
Tämä oli Vilhon pelastus. Tuskin 20 askelta hänestä lirisi pieni lähde, ja vasemmalla puolella oli ranta vapaa niin kauaksi, kuin silmä kannatti. Mutta silmänräpäystäkään ei nyt saanut hukata, jotta pelastus onnistuisi. Käärmeen notkeudella hypähti Vilho pensastosta nukkuvan puolalaisen luo, ottaen tämän kaikki aseet itselleen. Hiipien lähestyi hän nyt rantaa, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan paikalleen, huomattuaan vedenpinnalla mustan esineen, joka luikerteli sinne tänne. Hän huomasi heti, että se oli vene, vaan oliko siinä ystäviä vai vihollisia, sitä ei hän vielä eroittanut.
Tuskin oli Vilho poistunut piilopaikastaan, ennenkuin puolalainen hypähti ylös, olematta laisinkaan unisen näköinen. Hän katseli tarkasti ympärilleen ja jupisi itsekseen:
"Kyllähän ruotsalaiset ovat varovaisia, mutta me olemme kavalia kuin käärmeet. Tuo poikaraukka on nyt itse joutunut paulaan." Näin sanoen meni hän kiirein askelin samaan suuntaan kuin hänen toverinsakin. Venettä ei hän huomannut.
Vilhon silmät eivät eronneet veneestä; hänen sydämensä tykytti kuultavasti. Rapina, joka syntyi lehden pudotessa puusta, pelotti häntä. Hänen edessään oli vedenpinta ja takanaan synkkä metsä, vaikka hän kääntyisi minnepäin tahansa, täytyy hänen tavata vihollisia. "Kävi kuinka kävi", jupisi hän itsekseen, "minä en voi täällä kauemmin olla, täytynee lähteä tutkimaan, josko minulla on pelastuksen toivoa. Ell'en pääse pakenemaan ennen päivän koittoa, on se sitten jo liian myöhäistä."
Näin sanoen nousi hän makaavasta asennostaan ja aikoi juuri mennä alas rantaan, kun kuuli takanaan kovan paukauksen, ja luoti vinkui niin läheltä hänen päätään, että luuli itsensä haavoittuneen. Puoleksi houreissaan odottamattomasta päällekarkauksesta hän kaatui, mutta tuli kohta tuntoihinsa, kun viholliset ilohuudolla syöksyivät metsästä. Nyt riippui kaikki yhdestä hiuskarvasta. Vene lähestyi hyvin nopeasti, vaan huomaamatta, ja juuri kun puolalaisten piti ottaa Vilhon kiinni, pamahti kaksi laukausta, ja yhtä monta vihollista kaatui verissään.
Yhdellä hypyllä oli Vilho taaskin pystyssä, laukasi karbiininsa yhtä puolalaista vastaan, joka vaipui maahan metsänrinteessä. Neljäs, joka oli Vilhon entinen vartija, pyysi armoa, joka hänelle myönnettiinkin, ehdolla, että hän antautuisi. Senjälkeen meni Vilho nopein askelin veneen luo, jossa häneltä kysyttiin:
"Oletteko te luutnantti Stjernfelt?"
"Olen", vastasi Vilho, "kuka tässä veneessä on päällikkönä?"
"Kersantti Lundberg", vastasi eräs ääni, jonka Vilho tunsi olevan kersantin.
Vanki oli jo annettu sotamiesten käsiin, ja luutnantti oli juuri astumaisillaan veneesen, kun kersantti sanoi:
"Olettehan ratsastanut, luutnantti, missä on hevosenne?"
"Hevoseni", sanoi Vilho ikäänkuin itsekseen, "niin", lisäsi hän ääneensä, "tuo uskollinen eläin ei saa joutua puolalaisten käsiin; kersantti, ottakaa muutama mies mukaanne ja seuratkaa minua, me menemme noutamaan hevoseni takaisin. Ja sinä", jatkoi hän, kääntyen vankiin päin, joka hänen käskystään oli päästetty irti, "sinä osoitat meille tien, vaan jos vähänkään näytät petoksen merkkiä, olet kuoleman oma. Eteenpäin!"
Vanki ei vastannut sanaakaan, mutta hänen yhteen-purruista hampaistaan ja hurjista silmäyksistään huomasi aivan selvästi, että viha kiehui hänessä.
Pian saapuivat he siihen paikkaan, johon hevoset olivat sidotut. Vilho tunsi heti omansa, ja hyppäsi keveästi satulaan. Sotamiehet ottivat kukin hevosen itselleen, niin pitkältä kuin riitti, ja kun vanki oli pakotettu istumaan erään sotamiehen eteen satulaan, komensi Vilho hiljaa: "eteenpäin!"
Tukahutettu huuto keskeytti samassa hiljaisuuden, eräs sotilaista haparoitsi muutamia silmänräpäyksiä käsillään ilmassa ja kaatui sen jälkeen maahan, leveäteräinen puukko rinnassaan. Puolalainen oli myöskin kadonnut. Muutamia korahduksia kuului, ja sotilas oli kuollut. Tämä salamurha vihastutti kaikkia, samalla kun se kiihoitti heitä kostamaan toverinsa kuoleman. Silloin kuului ylt'ympäri tuota pientä joukkoa hurja sotahuuto, ja joka pensaasta tuikahti esiin painetti.
"Me olemme petetyt!" huudahti Vilho, vetäen miekan tupestaan, "puolustakaamme itseämme kuin urheat sotilaat ainakin!"
Sotamiehet, jotka olivat tottumattomia ratsastajia, astuivat alas ratsuilta, asettuivat jääkäriketjuun ja odottivat rynnäkköä.
Tätä ei heidän tarvinnutkaan kauan odottaa; vaan ruotsalaiset ottivat ryntääjiä vastaan tunnetulla kylmäverisyydellään. He huomasivat myös pian, että puolalaisten luku ei ollutkaan niin suuri kuin alussa näytti. Nyt kysyttiin, kummatko ennen ehtii veneen luo, sillä puolalaisten selvä aikomus oli päästä ruotsalaisten edelle. Mutta tämä aikomus havaittiin ajoissa. Vihollisen luodit vinkuivat ruotsalaisten korvissa, riistivät kuoren puista ja nakkelivat puun oksia sinne tänne, vaan yhtään miestä kadottamatta pääsivät ruotsalaiset metsästä.
Mutta nyt tuli kysymys, miten hevonen saataisiin viedyksi yli. Pitkää miettimisen aikaa ei ollut, sillä puolalaisten yhä enenevät laumat tunkivat päälle. Jokainen näki, että hevonen täytyi jättää, ja Vilho itsekin oli samaa mieltä. Muutamia sekuntia hyväiltyään uskollista sotatoveriaan, löi hän sitä keveästi lanteelle. Hevonen hirnahti, pani korvansa nujuun ja nelisti virran rantaa käyvää tietä myöten Mieleciin.
Suuritta vaikeuksitta saapuivat ruotsalaiset veneen luo. Viivyttelemättä sysättiin vene rannasta ja he astuivat pian maalle Mielecin luona.
Ensimäinen, jonka Vilho tapasi, oli majuri Berdan. Tältä sai Vilho kuulla sekä everstin partioretkestä että myöskin vangin kiinniottamisesta Mikolaiovin luona.
"Saattakaa minut vangin luo", sanoi Vilho, '"minä ymmärrän jotensakin hyvin puolan kieltä, ja koetan parastani, saadakseni häneltä kiskotuksi totuuden."
Majuri myönsi tämän, ja muutaman minutin kävelyn jälkeen seisahtuivat he talon eteen, jossa vanki säilytettiin. Sittenkuin upserit olivat toisilleen jättäneet hyvästi, aukaisi Vilho matalan oven ja astui sisään.
IV.
Mikolaiovissa. - Kaksi vieraissakäyntiä.
Kun Eleonora oli kadottanut näkyvistään Vilhon palasi hän hitain askelin saliin. Vanha kreivitär oli vielä siellä ja tuli Eleonoraa vastaan, sanoen pilkallisella äänellä:
"Mikä suosionosoitus Puolan tyttäreltä, valtiokansleri Josef Lubomirskin sisarelta, on että hän saattaa halpaa ruotsalaista upseria portaille asti."
Hetken hämmästyneenä katseltuaan vanhaa kreivitärtä, sanoi Eleonora:
"Onko tämä totta, vai puhutteko leikkiä?"
"Tämä on aivan totta", vastasi Katarina-rouva, antaen joka sanalle painon. "Sinun tulee muistaa, Eleonora", jatkoi hän vähän lempeämmällä äänellä, "että kreivi Stjernfelt on vihollisemme, ja meidän tulee pitääkin häntä sellaisena, vaikka…"
"Ei", huudahti Eleonora, "hän ei ole meidän vihollisemme!"
"Eikö hän ole vihollisemme?" kysyi vanha kreivitär. "Se on totta, että hän kaikessa ystävyydessä on käynyt meitä tervehtimässä, mutta annas, kun sotaa ruvetaan käymään näillä seuduin, niin voit olla varma siitä, että hän ei ole kaikkia muita parempi. Minä en juuri luota noihin ruotsalaisiin", jatkoi hän kiivaudella, "sillä heidän kuninkaansakin on siveettömin kuningas, joka milloinkaan on istunut valtaistuimella."
"Minä taasen olen aina kuullut päinvastoin", sanoi Eleonora, "kaikki kiittävät hänen viehättäväisyyttään, ja minä tahtoisin juuri tietää, keltä olette kuulleet kaiken tämän."
Katarina-rouva oli muutamia silmänräpäyksiä vaiti, hän ei voinut katsoa Eleonoran vakaisiin silmiin. Vaan kun tämä toisti kysymyksensä, vastasi kreivitär hiljaa: "Göran Czarneckilta."
"Kaikki hänen puheensa ovat pelkkää lörpötystä", sanoi Eleonora kylmästi.
"Eleonora!" huudahti vanhus, tuijottavin silmin katsellen uskaliasta tyttöä, "kenen luvalla uskallat puhua tällaista siitä, jonka Jumala, isänmaa ja vanhempasi ovat määränneet puolisoksesi? Onneksi ei ruhtinas nyt ole läheisyydessä."
"Minä kyllä uskallan toistaa sanani ruhtinaankin kuullen", sanoi Eleonora vakavalla äänellä. "Minulla ei ole mitään peljättävää hänen puoleltansa, sillä ruhtinas Göran Czarnecki on — pelkuri."
"Ruhtinas Göran pelkuri!" huudahti vanha kreivitär hehkuvin poskin. " Ruhtinas Göran on pelkuri!" toisti hän, antaen joka sanalle painon. "Hän, joka Donajekin luona kaatoi kahdeksan ruotsalaista, hän, joka aina on ensimäinen sodissa, häntäkö kutsut sinä pelkuriksi?"
"Minä en tarkoita sellaista pelkurimaisuutta", sanoi Eleonora äkkiä. "Voihan sitä näyttää muullakin tavalla. Ruhtinas ei uskalla katsoa minua silmiin, kun minä soimaan häntä jostakin, hän katsoo aina maahan, kun kiinnitän silmäni häneen. Minä kutsun tämänkin pelkurimaisuudeksi."
"Voiko sitä sanoa pelkurimaisuudeksi?" kysyi kreivitär hiljaa.
"Voi, sillä tämä on sielun pelkurimaisuutta. Totinen isänmaanystävä ja mies, joka hyvin tuntee itsensä, ei valloita naisen sydäntä miekalla, vaan osoittaa teoillansa olevansa sen ansainnut. Tahi voiko sitä sanoa muuksi kuin pelkurimaisuudeksi, kun ruhtinas kahdeksan päivää sitten ilman armoa antoi ampua kuoliaaksi kymmenen aseetonta ruotsalaista? Tällä hirveällä teolla hän näyttää, että kuitenkin pelkää näitä vihollisiaan, vaikka hän usein kerskailee teoistansa. Ennen en pitänyt ruhtinaasta väliä, nyt kammoksun häntä."
"Jumalan pyhä äiti", huudahti vanhus, lyöden rintojaan, "kuka on sinuun tuonut nämä ajatukset?"
"Oma sydämeni", vastasi Eleonora.
"Tämä on ruotsalaisen kanssa seurustelemisen hedelmä", jatkoi Katarina-rouva liikutettuna, "ell'ei hän olisi tullut tänne, en olisi nyt kuullut hulluja puheitasi."
"Niin, Vilho Stjernfelt on todellakin istuttanut sekä nämät, että monta muuta hyödyllistä opetusta kokemattomaan sydämeeni", sanoi Eleonora ja nyykytti punehtuen kaunista päätään.
"Jumala ja kaikki pyhimykset varjelkoon minua!" huudahti vanhus, tehden ristinmerkin; "nyt täytyy minun kai vielä kuulla, että rakastat häntä ja…"
"Sitä teenkin, ja tulen aina tekemään", vastasi Eleonora ja katseli vakavasti vanhusta silmiin.
"Ah, tämä menee todellakin liian pitkälle! Sinä, jalosukuinen Puolan nainen, rakastat tuota ruotsalaista, joka ei taida ollakaan kreivi, vaan joku alhaissukuinen, joka vielä lisäksi on kerettiläinen. Sinä kysyit äsken, josko minä puhuin leikkiä, nyt voin minä kysyä sinulta samoin."
"Tällaisissa asioissa en minä puhu leikkiä", sanoi Eleonora.
"Mitä luulet veljesi sanovan, kun hän saa tiedon päätöksestäsi?"
"Jos hän rakastaa minua, hänellä on jalo sydän, eikä hän tahdo tehdä minua onnettomaksi."
"Ja ruhtinas Göran, joka…"
"Lörpötyksiä; hän tulee kuulemaan tämän sanoman hyvin levollisena, siitä olen varma; hän kyllä löytää yhtä jaloista suvuista puolison itselleen kuin minäkin olen."
"Sinä et siis tahdo ruveta ruhtinaan puolisoksi?"
"En", vastasi Eleonora päättävästi. "Minä en tulisi viihtymään siinä loistossa ja kunniassa, joka silloin minua ympäröitsisi. Kaikki olisi minulle vierasta. Ei mikään ilahuttaisi minua, ja juhlallisuudet hovin saleissa vaan kammoksuttavat minua." Näin sanoen nojasi hän päänsä kättänsä vasten ja vaipui syviin mietteisiin. Äkkiä nousi hän ylös, katseli hetkisen kreivitärtä ja sanoi sitten kuumeentapaisella kiivaudella: "Jos puolisoni nimi on loistavin Puolassa, voiko se parantaa sydämeni haavoja; jos hän osoittaa minulle hellyyttä, voinko tuntea siitä lohdutusta, kun hänessä aina näen rauhani ja onneni murhaajan; jos hän kiirehtii voitosta voittoon, voiko hän siitä iloita, kun minä en saa hänen iloansa. Ei, tuhannen kertaa onnellisempi on kuolla köyhänä, rakastetun rinnoilla, kuin kuihtua rikkaudessa, jalokiviä käsivarsien ympärillä."
Näin sanoen tarttui hän yhteen timantti-rannerenkaasen ja heitti sen ylenkatseella kauvas lattialle, ja oli juuri aikeessa tehdä toiselle samalla tavalla, kun ovi äkkiä aukeni, ja nuori puolalainen komeassa sota-asussa näyttäytyi kynnyksellä.
Molemmat naiset tuijottivat häntä, ikäänkuin olisi hän ilmestys henkien maailmasta, ja aivan eri tunteilla sanoivat he yht'aikaa: Göran Czarnecki!
Iloa osoittaen meni vanha kreivitär ruhtinasta vastaan, sanoen häntä tervetulleeksi, mutta Eleonora tuskin katsahtikaan häneen. Tämän nähtävän välinpitämättömyyden huomattuaan, levisi vihan puna ruhtinaan kauniille kasvoille, ja itsekseen ajatteli hän: "Aika ja tapahtumat kyllä taivuttavat mielesi, ylpeä kaunotar." Vihdoin kysyi Eleonora:
"Mikä on syynä, että ruhtinas Czarnecki tähän aikaan käy tervehtimässä näitä yksinäisiä seutuja: ehkä kunnianosoituksien toivo!"
Ruhtinas ei huomannut ivaa Eleonoran äänessä, vaan vastasi, lähestyen häntä:
"Halu nähdä teitä; ihana Eleonora. Sodan tähden saamme ainoastaan harvoin tavata toisemme, ja minä toivon kaikesta sydämestäni, että nuo verenhimoiset kerettiläiset vetäytyisivät takaisin vuorimaahansa, sillä sitä ennen ei meidän yhtymisemme voi tapahtua."
"Sitä saatte odottaa kauemmin kuin sodan päättymiseen asti", vastasi Eleonora, "ja jos tulette tänne sanomaan ainoastaan tätä, niin minä esitän, ett'ette enään väsytä hevostanne vaarallisilla marsseilla ruotsalaisten rivien läpi."
"Minä matkustaisin vaikka tuhannen kertaa vaarallisempia teitä myöten, jos ne veisivät minua teidän tykönne, Eleonora. Ei metsät, ei suot eikä vihollisten keihäät voi estää minua tulemasta sen luokse, joka…"
"Kuinka voipi Josef?" keskeytti Eleonora häntä äkkiä. "Ajatteleeko hän vielä siskoraukkaansa, joka jokainen silmänräpäys on peloissaan hänen tähtensä?" Ruhtinas ei vastannut tähän kysymykseen. Harmissaan kääntyi hän Eleonorasta vanhan kreivittären puoleen, kun tämä taaskin kysyi:
"Kuinka käy sodassa, ruhtinas Göran? Onko Juhana Kasimir jo rohkaissut mielensä, julkisesti vastustamaan Ruotsin kuningasta?"
"Kreivinna", vastasi ruhtinas punehtuen, "onneksenne olette valtiokanslerin sisar, muutoin… Mutta me emme enään puhu onnettomasta kuninkaastamme. Ruotsalaiset ovat nykyään sellaisessa hädässä, ett'ei meidän tarvitse muuta kuin solmita kiinni säkki, saadaksemme heidät kaikki vangiksi." Tyytyväisyyden hymy levisi hänen huulilleen, leikitellessään jalokivillä koristetun miekkansa kanssa. "Nyt heidän on mahdoton päästä pakoon", jatkoi hän ylpeästi, "ja pian täytyy koko kerettiläisjoukon antautua vastuksitta, siliä se on kokonaan ympäröitty."
"Oletteko aivan varma, ruhtinas, ett'ei tuossa säkissä ole reikiä?" kysyi Eleonora pistelevällä äänellä. "Epäilemättä tiedätte, että Ruotsin kuninkaalla on hyviä saksia."
Ruhtinas punehtui, huomattuaan Eleonoran tarkoittavan hänen käytöstään Donajeckin luona, jossa hän pikaisuutensa tähden päästi koko ruotsalaisen rykmentin pakenemaan, joka jo oli melkein ympäröitty.
"Te ette punnitse sanojanne, ihana Eleonora", vastasi ruhtinas taaskin tointuen. "Mutta", jatkoi hän, näyttäen aivan välinpitämättömältä, "ette luultavasti ole kuulleet, että tuo ruotsalainen upseeri, kreivi Stjernfelt, jota te niin uskollisesti hoiditte, tänä yönä on otettu vangiksi, ja vakoojana…"
Eleonora ei kuullut enempää. Kiljahtaen vaipui hän tuolilta maahan ja pyörtyi.
Tätä ei ruhtinas ollut odottanut. Hän huomasi nyt menneensä liian pitkälle ja koetti hellällä huolenpidollaan peittää varomattomuutensa. Kaikin keinoin koetettiin nyt herättää Eleonoraa, vaan turhaan.
"Ruhtinas, te olette tappanut hänet", valitti vanha kreivitär, "te olitte liian ankara sanoissanne."
"Turhuuksia", vastasi ruhtinas ivallisesti hymyillen, "nainen ei kuole niin vähästä. Mutta ihmeellistä, ett'ei palvelijani jo ole tullut, hänen pitäisi tuoda mukanaan kirje valtiokanslerilta, jossa tämä käskee teitä heti seuraamaan minua leiriinsä."
"Täytyykö meidän lähteä pois täältä?" huudahti Katarina-rouva, selvästi tyytymättömyyttä osoittavalla äänellä.
"Täytyy. Ja tunnin kuluttua pitää teidän olla valmiit matkalle. Minä menen nyt tekemään valmistuksia, ett'ei mikään hätä olisi meille tarjona."
Tämän sanottuaan poistui ruhtinas kiireesti.
Monien koetuksien perästä sai vanha kreivitär vihdoin Eleonoran hereille. Mutta kuinka hän oli muuttunut! Silmien äsköinen loiste oli himmentynyt. Hän katseli aivan välinpitämättömänä ympärilleen ja sanoi, huomaamatta Katarina-rouvaa, joka etäämmällä huolestuneena häntä katseli:
"Onko tämä kaikki unta, vai puhuiko ruhtinas totta? Ei", jatkoi hän tuskallisesti, "Vilho ei ole vangittu, hän ei ole mikään vakooja! Ruhtinas puhui vaan ilkeätä leikkiä, sanokaa, eikö niin ole?"
"Minä en tiedä mitään tästä seikasta", vastasi vanha kreivitär vältellen. "Eleonora, ole nyt levollinen! Ruhtinas on tullut tänne, viedäkseen meitä veljesi luo, tunnin kuluttua pitää meidän olla valmiit."
"Lähteä täältä? Ruhtinas on tullut saattamaan meitä veljeni luo!" toisti Eleonora melkein kuiskaten. "Ei, seuratkaa te ruhtinasta, minä jään tänne!"
Vanhus hämmästyi, sillä hän ei ollut odottanut vastustusta. Hän koetti hyvällä saada Eleonoraa myöntymään, hän kuvaili hänelle kaikkia niitä vaaroja, kun hänellä täällä olisi tarjolla, ja koetti vihdoin saada häntä myöntymään rakkaudesta veljeensä. Mutta kun tämä kaikki oli turhaa, ja Eleonora pysyi vaan päätöksessään, sanoi Katarina-rouva kiivaudella:
"No, niin, tyttö-houkka, nyt annan minä Göran Czarneckin pakottaa sinua: ajattelepas, mitä siitä voi seurata, ett'et kuule veljesi käskyjä."
Eleonora ei vastannut. Hänen päänsä oli vaipunut alas, ja kyyneleet valuivat hitaasti hänen lumivalkeille käsivarsilleen. Katarina-rouva ei häntä häirinnyt, vaan meni pois hiljaisilla askeleilla. Eleonora ei kuullut mitään, hän ei kuullut kolinaa, kun palvelijat juoksivat sinne tänne, valmistaen lähtöä, ei vartijain aseiden kalsketta, eikä ruhtinaan lyhyitä, vaan äänekkäitä käskyjä. Eleonora rupesi itkemään ja itki, kunnes uni, tuo "laupias samarialainen" ummisti silmäluomet…
Päivänkoitto alkoi jo näkyä idästä, kun piti lähdettämän matkalle. Eleonoran uni oli milloin rauhatonta, milloin rauhallista, ja usein oli Vilhon nimi hänen huulillaan. Katarina-rouva oli ruhtinaan käskystä useita kertoja käynyt Eleonoran luona häntä herättääkseen, vaan joka kerta oli ikäänkuin näkymätön voima olisi estänyt häntä. "Nukkukoon vielä hetken", ajatteli hän, "matkalla täytyy hänen valvoa."
Ruhtinas tuli sisään kiirein askelin, ja silmissään näkyi selvästi levottomuus. Hänen kätensä puristi miekan kahvaa, ja hänen huulensa vapisivat, kun hän huudahti:
"Teidän viivytyksenne on tullut minulle suureksi hämmennykseksi; ruotsalaiset ovat kintereillämme, ja ell'emme nyt heti lähde, on tie tunnin kuluttua suljettu."
"Ruotsalaiset", huudahti vanha kreivitär, "kuinka se on mahdollista?"
"No, pian saatte itse nähdä, puhunko totta", sanoi Göran Czarnecki tulistuneena, vieden vanhan kreivittären ikkunan luo. "Näettekö tuota joukkoa, joka lähestyy tuolla tiellä? He ovat ruotsalaisia ratsumiehiä. Voi, vielä on tie meille avoinna, kiiruhtakaa!"
"Tässä tilassa ei Eleonora voi seurata teitä", vastasi kreivitär, "minä pelkään, että hän tulee oikein sairaaksi, katsokaa, kuinka hänen kasvonsa hehkuvat!"
"Kirous", jupisi ruhtinas ja läheni ovea kiirein askelin. "Hyvästi, kreivinnani, minä en anna ruotsalaisten viedä itseäni pois. Mutta pian palaan takasin, ja olkaa silloin valmiit seuraamaan minua. Haa, he ampuvat jo", huudahti hän, kuullessaan pyssyjen paukkeen, "minun täytyy jo lähteä, jääkää hyvästi, armollinen kreivitär!"
Näin sanoen syöksyi hän ulos, ja oli tuskin lyönyt oven kiinni, ennenkuin luoti lensi eräästä ikkunasta sisään ja lävisti oven. Katarina-rouva säikähti kovin, jalat eivät enään jaksaneet häntä kannattaa, ja hän vaipui tunnottomana eräälle sohvalle.
Laukaukset herättivät Eleonoran. Hänen poskensa hehkuivat, ja silmissä paloi outo tuli. Huomattuaan Katarina-rouvan kalpeat kasvot, kysyi hän: "Onko ruhtinas vielä täällä?"
"Ei", vastasi vanhus vapisevalla äänellä, "hän on taistelussa. Ruotsalaiset ovat karanneet päällemme, he hävittävät linnamme; oi pyhä neitsyt, me olemme hukassa!"
"He eivät tee meille mitään pahaa", sanoi Eleonora luottamuksella, "he kunnioittavat kuitenkin surua ja kahta turvatonta naista."
Katarina-rouva ei vastannut. Joka ampumasta kiljahti hän, ja nyt oli Eleonoran vuoro lohduttaa ja rohkaista vanhusta. Sodan melske taukosi pian ja myrskyä seurasi tyyneys. Eleonora oli juuri aikeissa Katarina-rouvan rukousten tähden mennä tiedustamaan taistelun päättymistä, hän olikin jo ovella, mutta pysähtyikin siihen ikäänkuin kiinni naulattuna, kun eräs ruotsalainen soturi seisoi kynnyksellä. Tämä oli lyhytläntä mies, avarassa ratsukaapussa.
"Suokaa anteeksi, että tulen näin kutsumatta", alkoi hän. "Kreivitär Lubomirskiä ja kreivitär Eleonoraahan minun on kunnia nähdä?"
"Niin", vastasi Eleonora, tointuen hämmästyksestään. Katarina-rouva ainoastaan tuijotti vastatullutta.
"Minä pyydän anteeksi, että tulen näin sopimattomalla ajalla; mutta sota-ajalla ei saa olla niin tarkka", jatkoi ruotsalainen, astuen muutamia askeleita eteenpäin. "Nyt tahdon vaan viedä naiset parempaan olopaikkaan, ja lisään ainoastaan, että kiire olisi tarpeen, sillä minä en halua enään saada Czarnecki-veijaria niskaani."
"Ihminen, minne tahdotte meidät viedä!" huudahti Katarina-rouva, joka vihdoin rohkaisi mielensä ja meni ruotsalaisen eteen. "Ettekö tiedä, että me olemme sukua Puolan valtiokanslerille, ja te voitte siis pelätä hänen kostoansa?"
"Minä en pelkää kahtakaan valtiokansleria", sanoi ruotsalainen partaansa silitellen.
"Kuinka hirveän raaka mies", sanoi Katarina-rouva itsekseen, "nuo ruotsalaiset eivät edes ole oppineet siveitä tapoja."
"Kunnioitan suuresti tapojanne, kreivinna", vastasi vieras, joka oli kuullut vanhuksen puheen, "tämän ajan paras tapa on sota-tapa, ja eihän minun tarvitse tietää, miten se muuten kuuluu." Näin sanoen pyörähti hän ympäri ja poistui.
Tässä oli nyt toteltava, tämän tiesi Katarina-rouva kyllä, ja monta minuuttia ei kulunutkaan, ennenkuin he täydessä matkapuvussa jättivät salin.
Vitkallisesti astuivat he nyt leveitä portaita alas, joita myöten he luultavasti eivät koskaan enään kulkisi. Täällä oli heitä vastassa eräs upseri, joka kohteliaasti vei heidät vaunujen luo. Eleonora ei voinut hillitä uteliaisuuttaan; hän kysyi seuralaiseltaan lyhyessä ratsukaapussa olevan miehen nimeä.
"Eversti Kruse", vastasi upseri.
Eleonora oli kuullut Vilhon usein puhuvan tästä miehestä sekä kunnioituksella että rakkaudella ja iloitsi nyt, saatuaan tietää, että hän oli heidän suojelijansa. Eleonora oli äsken tuskin ollenkaan katsonut tuota parroittunutta ruotsalaista, vaan nyt katseli hän häntä mitä suurimmalla kunnioituksella. Eversti taasen loi usein kummeksuvan katseen ihanaan puolalaistyttöön, ja kun heidän katseensa usein kohtasivat toisensa, levisi hymy aina hänen huulilleen.
Hetken kuluttua annettiin käsky lähtöön, ja aika vauhdilla pyörivät vaunut linnan portista ulos. Tämä oli naisille tuskallinen hetki; he jättivät nyt vankina esi-isäinsä komean linnan, ja kun metsän synkät puut ympäröivät heitä, ja he kuulivat ainoastaan ruotsalaisten upserien komentosanat, silloin eivät he enään voineet tuskaansa hillitä. Kolkolla huudahduksella heittäytyi Eleonora kreivittären syliin, ja vanhus itsekin oli niin liikutettu, että hän alkoi itkeä kuin lapsi.
Sittenkun eversti oli järjestänyt matkuen ja lähettänyt partiojoukkoja tiedustelemaan, ratsasti hän vaunujen luo, lohduttaakseen murheellisia vankejaan. Hänen koristelematon puheensa ja rehelliset kasvonsa miellyttivät naisia, ja vanha kreivitärkin rauhoittui pian, kuultuaan, ettei mitään vaaraa ollut tarjona. Vihdoin kysyi hän:
"Eversti, näittekö nuorta ruhtinas Czarneckia?"
"Tottahan hänen näin. Hän pakeni toisen ryntäyksen ajalla, mutta miten hän pääsi pakenemaan, sitä en saata selittää. Kaikki aukot ja portit muurissa olivat tarkoin vartioitut, vaan tällä kertaa luiskahti hän käsistäni."
"Ja palvelijani?" kysyi kreivitär taas.
"Yksi heistä aina oli ruhtinaan rinnalla ja pääsi luultavasti pakoon. Toiset ovat osaksi kuolleet osaksi vangittuina."
"Minkä näköinen oli hän, joka seurasi ruhtinasta?" kysyi kreivitär huomattavasti vapisevalla äänellä.
"Hän oli vanhanpuoleinen mies, harmaalla tukalla ja parralla."
"Czarny", sanoi kreivitär itsekseen, "nyt olen minä tyytyväinen."
Keskustelu päättyi tähän, ja hetken kuluttua näkyivät jo etäällä ruotsalaisten nuotiotulet.
V.
"Jota rakastetaan, sitä kuritetaan." — Muukalainen.
Vangin tutkimisesta ei Vilholla ollut mitään hyötyä, sillä niin pian kuin tuli puhe sodasta, oli tämä vaiti. Vilho kyllä uhkasi kohdella häntä sotalakien mukaan, mutta sekään ei auttanut.
Vilho alkoi nyt kysellä häneltä hänen matkansa tarkoitusta Mikolaioviin, ja koristelematta hän nyt kertoi vievänsä kirjettä valtiokanslerilta hänen sisarelleen, ja että tämä kirje sisältäisi, että naiset valmistautuisivat seuraamaan ruhtinas Göran Czarneckia, joka tämän kautta menisi Sandomiriin.