ELEONORA LUBOMIRSKI

Historiallis-romantillinen kertoelma Kaarle X ja Kaarle XI ajoilta

Kirj.

J. O. ÅBERG

Suomensi Linnea

Tampereella, Emil Hagelbergin ja Kumpp. kirjapainossa, 1891.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa. 1658:

I. Eversti Kruse ja hänen holhokkinsa II. Eversti Kruse tekee päätöksen. — Neuvottelu. III. Seikkailu. IV. Mikolaiovissa. — Kaksi vieraissakäyntiä. V. "Jota rakastetaan, sitä kuritetaan." — Muukalainen. VI. Eversti Kruse tulee liikutetuksi. — Isä ja poika. — Taistelu. VII. Sandomirissa. VIII. Kanssapuhe. — Vankeus. IX. Kersantti pettää puolalaiset. — Göran Czarnecki käy vankiensa luona. X. Ehkäistyt tuumat. XI. Sandomirin häviö. XII. Sotamarski, — Taaskin Göran Czarnecki. XIII. Lyhyt luku, jossa Czarny kertoo erään kertomuksen ja sitten tulee muille ajatuksille. XIV. Öinen kohtaus. — Walchovitz on sukkelampi kuin Czarny luuleekaan. XV: Sisarukset. — Ramoski tekee tyhjäksi Walchovitzin tuumat. XVI. 25 päivä Maaliskuuta 1656. — Kaksintaistelu.

Toinen osa. 1677:

I. Lukija tutustuu kahteen uuteen henkilöön ja tapaa kaksi vanhaa. II. Äiti. — Czarny tapaa taaskin vanhan tuttavan, ja riemastuu tältä saamistaan tiedoista. III. Kaarlo yhdestoista sotapäällikköineen Herrevadin luostarissa. IV. Ramoski tuumailee seikkoja ja joutuu sentähden ahtaalle. — Jesuiitta. V. Berta. VI. Torpassa. — Valmistuksia. — Pelastus. VII. Onnettomuus tulee harvoin yksin. — Jatkoa kolmanteen lukuun. VIII. Landskronan tappelu. — Tirupin kirkkotarhassa. IX. Päätös.

ENSIMMÄINEN OSA.

1658.

I.

Eversti Kruse ja hänen holhokkinsa.

Veikselin ja Vislokan yhtymäpaikoilla sijaitsee pieni Mielec'in kaupunki. Jo aikaisin aamulla 10 p. Maaliskuuta, vuonna 1656, huomattiin siellä erinomainen vilkkaus, jota ei koskaan ennen oltu nähty täällä kaukaisessa kolkassa. Ruotsalaiset tulivat etelästä päin, menivät Vislokan yli ja sijoittivat leirinsä kaupunkiin sekä sen ympäristölle.

Oli ennenmainitun päivän ilta, laineet nousivat korkealle ja heittivät valkoista vaahtoansa mataloille rannoille. Koko ruotsalainen armeija oli jo tullut yli virran, ainoastaan yksi rykmentti seisoi vielä toisella rannalla. Sotamiehet olivat aseissa ja odottivat joka silmänräpäys käskyä seurata pääjoukkoa.

Vähän matkaa itse rykmentistä seisoi kaksi upseria. Toinen heistä oli lyhytläntä mies totisilla ja säännöllisillä kasvonpiirteillä. Päänsä muoto oli jalo, ja suurista, vaaleansinisistä silmistä säteili rohkeutta ja päättäväisyyttä, hänen suonikkaat jäsenensä osoittivat sekä voimaa että notkeutta. Tämä mies oli eversti Kustaa Kruse, oiva ja luotettava sotilas.

Toinen oli nuorukainen, milt'ei naisellisilla kasvonpiirteillä. Mutta jos likemmin tarkasti hänen korkeaa rintaansa, huomasi heti, että hänelläkin oli voimaa ja notkeutta. Silmänsä olivat vaaleansiniset ja suu, jota varjosi pienet viikset, osoitti alakuloisuutta, joka hyvin paljon kaunisti häntä. Hänen nimensä oli Vilho Stjernfelt; 20 vuotiaana oli hän ensi kerran taistellut Kaarlo X Kustaan lippujen alla ja joka kerran taistelussa osoittanut rohkeuttansa. Niinkuin kaikki Ruotsalaiset piti hänkin sankarikuningasta esikuvanaan ja hänen tähtensä hän mielellään uhrasi elämänsä ja verensä.

Kun eversti oli muutamia minuuttia tarkasti katsellut miehiään, kääntyi hän tuimalla liikkeellä nuorukaiseen päin, pyyhkäisi kädellään partaansa ja sanoi:

"Ennen ei minulla koskaan ole ollut syytä epäillä luutnantti Stjernfeltin uskollisuutta kuninkaalleen, mutta nyt…"

"Eversti, pidättäkää", huudahti Vilho kiivaasti. "Koska olen antanut teille syytä tästä varoittamaan? Koska näitte minun väistyvän taistelussa. Voitteko sanoa, ett'ei minun rinnassani syki yhtä uskollinen sydän, kuin teidänkin. Oletteko nähnyt minun peräytyvän mennessäni ruoppeimpien virtojen yli, tahi kun yhdessä olemme kahlanneet syvimpien soiden läpi? Ja vihdoin oletteko nähnyt minun kalpenevan tartarien hurjimmissa päällekarkauksissa?"

Näin sanoen pyörähti luutnantti ympäri korollaan, ja aikoi vihoissaan mennä, kun eversti kiivaasti tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi:

"Nuori huimapää, veri kuohuu rinnassanne korkeammalle kuin Vislokan aallot? Te luutnantti Stjernfelt, joka olette tunnettu yhdeksi levollisimmista upseereistamme, hurjistutte niinkuin tulivuori. Sitäpaitsi en tarkoittanutkaan niin pahaa, joksi te sen selititte."

"Teidän sanojenne mukaan voisi minua luulla isänmaan ja kuninkaan petturiksi", vastasi Vilho, joka heti leppyi everstin tavallisen äänen kuultuansa. Hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

"Minä myönnän, että vimmastuin, mutta minä tahdon varoa kunniatani, joka on meidän kallein omaisuutemme, ja sitä ette voi kummeksia. Suokaa anteeksi, eversti Kruse. Vimmastumiseni oli pikaisuus."

"Sen teen mielelläni", vastasi eversti, ojentaen nuorukaiselle kätensä. "Minä myönnän, että pidän teistä ja pidän arvossa teidän rohkeuttanne, vieläpä pikaista luontoannekin. Mutta kyllä uskon, että urhoollinen sotilas ei tyydy ainoastaan kunniaan ja maineesen, jotka tosin mairittelevat ylpeyttä, vaan jotka kuitenkin jättävät tyhjän sydämeen; kyllä voin aavistaa, että kauniit neidon silmät…"

"Eversti", huudahti Vilho iloisesti; "ettekö luule, että urhea sotilaskin on kyllin arvokas saamaan silmäyksen kauniista, loistavista silmistä."

"Sen kyllä luulen, nuori mies", sanoi eversti jonkinlaisella innolla; "mutta palatkaamme nyt teihin ja teidän matkaanne. Kuinka kauvaksi jäätte pois, jos nyt annan teille luvan mennä?"

"Kello 12 yöllä olen taaskin oleva täällä."

"Ja kuinka pitkälle aiotte mennä?" kysyi eversti huolettomasti.

"Rzochoviin."

"Ahaa, kreivi", sanoi eversti hymyillen, "joko niin pitkälle olette joutuneet? Kun minä kuukausi sitten olin Rzochovissa, kerrottiin minulle, että te olette hyvissä kirjoissa Eleonora Lubomirskin luona, mutta jos asian laita tosiaankin niin on, surkuttelen teitä kaikesta sydämestäni."

Vilho säpsähti, ikäänkuin sähkövoiman vaikutuksesta. "Kuinka niin", kysyi hän muutaman minutin vaitiolon jälkeen.

"Ettekö tiedä, että Eleonora-kreivittärellä on veli, joka…"

"Joka on teidän vihollisenne", lisäsi Vilho kiivaudella. "Sen kyllä tiedän", jatkoi hän sitten matalammalla äänellä, "mutta minä tiedän myös, että huhu, jonka kuulitte Rzochovissa, on kokonaan perätön. Minä kunnioitan ja ihailen kreivitär Eleonoraa, ja teille, eversti, voin julkisesti tunnustaa, että minä sydämessäni häntä kohtaan kannan syvempiäkin tunteita, kuin pelkkää ihailua. Mutta minä en ole sitä koskaan hänelle ilmaissut. Hän, arvossa pidetty puolalainen ruhtinatar, kiinnittäisikö hän silmänsä alhaiseen luutnanttiin, joka sitäpaitsi on hänen synnyinmaansa vihollinen, kun tuhansia vapaasukuisia puolalaisia kilvoittelevat hänen suosiostaan. Ei, eversti, tosin olen kunnianhimoinen, mutta niin korkealle en kuitenkaan voi ajatellakaan."

Näin sanoessaan painoi hän päänsä rintaansa vastaan ja vaipui syviin mietteisiin, joista hänen herätti eversti, joka lempeästi pani kätensä nuorukaisen olkapäälle, sanoen:

"Entiset muistot murehduttavat mieltänne."

"Niin", sanoi nuorukainen, ikäänkuin heräten unelmista, "te olette oikeassa, eversti, ne tekevät minut synkäksi, mutta eivät kuitenkaan vähennä rohkeuttani. Te tiedätte, että minä Golumbon taistelussa haavoituin, niin että minun täytyi jäädä muista. Minulle tarjottiin silloin hoitoa ja huolenpitoa kreivittären tilalla, jossa paranin, ja tästä saan kiittää sitä huolta, jota minulle siellä osoitettiin, Siitä ajasta en ole nähnyt ketään näistä hyväntahtoisista ihmisistä, sentähden nyt, poistaakseni velkani, tahdon heille sanoa viimeiset jäähyväiseni. Sota kutsuu meitä kauemmaksi, kukapa tietää, saanenko koskaan enään nähdä näitä seutuja?" Hän sanoi viimeiset sanat milt'ei kuiskaten, jonka jälkeen hän vaikeni, ja syvä huokaus tunki hänen rinnastaan.

"Hm, hm", mutisi eversti, "tällaiset hyvästijätöt ovat tavallisesti ratkaisevat. Menkää, ja tulkaa pian takasin, mutta älkää palatko synkkämielisenä, sillä sellaiset ihmiset ovat minun kauhistukseni, vaan samalla uskaliaisuudella ja samalla voimalla käsivarressa, kuin teillä nytkin on! Menkää ystäväni", sanoi hän, kun Vilho ei heti vastannut, "menkää ja olkaa onnellinen muutama silmänräpäys, sitten alkavat vaivat, vastukset!"

Vaijeten puristi Vilho everstin kättä ja oli juuri lähtemäisillään, kun eräs ratsastaja täyttä laukkaa tuli heidän luokseen.

"Kuningas käskee eversti Krusea heti menemään virran yli, majoittua Mielec'iin ja päivän koittaessa marssia Niscoviin, pysähtyä sinne ja odottaa tarkempia käskyjä."

Näin sanottuaan ratsasti airut takaisin, odottamatta everstin vastausta. Puolen tuntia senjälkeen alkoivat everstin miehet mennä Vislokan yli.

Pitkän aikaa seisoi Vilho samalla paikalla ja katseli innostuneena virran ylimenoa. Kun viimeinen alus työnnettiin rannasta, astui hän ratsulle ja nelisti pois Vislokan vasenta rantaa myöten. Kauan näki hän ruotsalaiset nuotiotulet, vaan pian katosivat nekin, ja kun ei hän enään nähnyt ihmisjälkeäkään, hiljensi hän vauhtiansa ja antoi hevosen mennä mielensä mukaan.

Hänen ympärillään vallitsi hiljaisuus. Ainoastaan silloin, kun hän tuli virran lähelle, kuuli hän aaltojen loiskeen, ja tämä olikin ainoa, joka muutamiksi minuuteiksi voi haihduttaa hänen synkät ajatuksensa.

Heti Rzochovista etelään päin oli vanha Mikolaiovin linna, Lubomirskin suvun perintötila. Ei ainoastaan valkoisella sammalella peitetyt muurit, vaan myöskin pienellä tornilla varustettu, linnaa ympäröivä muuri, osoittivat, että se oli rakennettu kaukaisessa muinaisuudessa, jolloin sellaiset linnat olivat tarpeen, antamaan suojaa sekä sisällisiä että ulkonaisia vihollisia vastaan.

Siellä asui nuori Eleonora-kreivitär erään sukulaisensa, Katarina-rouvan, kanssa, joka muutama vuosi sitten oli jäänyt leskeksi valtiokanslerin veljen, eversti Lubomirskin jälkeen. Suojeluksena oli näillä kahdella naisella lukuisa joukko palvelijoita, ja nämä olivatkin onnellisesti taistelleet ruotsalaisia partiojoukkoja vastaan, jotka olivat koettaneet valloittaa linnan, toivoen sieltä saavansa suuren sotasaaliin. Tämän pienen joukon johtajana oli Czarny, Josef Lubomirskin uskollinen palvelija, jolle tämä oli antanut rajattoman vallan koko linnassa. Ja tätä valtaa Czarny käyttikin. Joka ilta hän itse asetti vartijat ja kävi heitä tarkastamassa usean kerran yön kuluessa. Tämä hänen ankaruutensa tekikin hänet ja vanhan kreivittären vihollisiksi, sillä tämä ei voinut kärsiä sellaista pakollisuutta, mutta nämä riidat päättyivät tavallisesti siten, että kreivitär vihoissaan meni pois, ja Czarny vannoi kalliin valan, ettei mikään voisi häntä saada unhoittamaan velvollisuuksiaan.

Leveällä linnanportilla seisoi Katarina-rouva, katsellen tarkasti linnan kartanolle. Vanhus näytti suuttuneelta, sillä hänen poskillansa hehkui puna, joka ei ennustanut hyvää.

"Missä on Czarny, minkätähden hän ei tule, kun käsken?" huusi hän korkealla äänellä. "Käskekää hän heti tänne, ja sanokaa, että minä tahdon häntä puhutella. Minä vaadin häntä tottelemaan!"

Muutaman minutin odotuksen jälkeen, jotka kreivittärestä tuntuivat liian pitkiltä, sillä hän polki usein kiivaudella jalkaansa maahan, tuli Czarny ja paljasti päänsä, syvään kumartaen.

"Sinä käytät valtaasi väärin", alkoi kreivitär uhkaavalla äänellä. "Kenraali Lubomirski on käskenyt sinua suojelemaan meitä vihollista vastaan, mutta ei kieltämään ystävältä sisään pääsyä tänne. Minkätähden olet sulkenut portin ruotsalaiselta upseerilta, joka esti miehensä sytyttämästä linnan tuleen, kun he olivat majoitetut Rzochoviin? Etkö tiedä, että hänen kauttansa sekä sinä että minä olemme pelastetut? Sinä olet kiittämätön, Czarny, kuinka kauan on ratsastaja odottanutkaan päästä sisään? Mene heti aukasemaan, ethän mahdakaan peljätä yksinäistä miestä?"

Tämän ivallisen kysymyksen johdosta vihan puna levisi Czarnyn poskille, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi nöyrällä äänellä:

"Mutta hänhän on ruotsalainen ja siis myöskin vihollisemme."

"No sitte menen itse aukaisemaan", vastasi kreivitär, ja alkoi astua portaita alas, mutta palvelija pysähdytti hänet, ja vastasi hieman vapisevalla äänellä:

"Minä aukasen, mutta en ota syytä päälleni."

Katarina-rouva aikoi juuri vastata tähän puheesen, muistuttamalla, mitä palvelijan velvollisuuteen kuuluu, kun eräs ratsastaja täyttä laukkaa ajoi linnan kartanolle, sekä Czarnyn että kreivittären suureksi hämmästykseksi.

Ratsastaja oli Vilho Stjernfelt.

"Suokaa anteeksi, kreivitär", sanoi Vilho, reippaalla hypyllä seisoen tämän vieressä, "minä tulen sanomaan jäähyväiset, ja sentähden käytin ainoata keinoa kuin minulla oli tarjona, nimittäin sitä, että itse raivasin itselleni tien."

Kreivitär ei heti vastannut luutnantin puheesen, vaan kääntyi Czarnyn puoleen, joka nähtävästi vapisi, huomattuaan ankaran silmäyksen, joka häneen kiinnitettiin.

"Minä tiedän, kreivi, että te ette tarkoita meille pahaa", sanoi hän viimein, "mutta että Czarny ei ole pitänyt porttia kiinni, se on pelkkää huolimattomuutta, joka tulee hänelle kalliiksi, ja minä kyllä siitä kerron kenraalille. Mene nyt toimillesi, ja ole valppaampi kuin ennen!"

Nytkään ei Czarny uskaltanut vastustaa vihaista haltijatartaan, vaan poistui nöyrällä kumarruksella. Mutta heti kun hän oli nähnyt kreivittären ja kreivin astuvan sisään linnaan, juoksi hän portille, jonne oli kokoontunut joukko palvelijoita, ja kysyi:

"Kuka päästi sisään ruotsalaisen?" Ei kukaan vastannut. Vaan kun johtaja lupasi antaa kaikille selkäsaunan, astui yksi vanhimmista esiin, ja sanoi:

"Minä luulin, että ruotsalainen upseeri, joka kerran pelasti meidät sekä linnamme, olisi tervetullut tänne; minä aukasin portin!"

Czarny katseli tarkasti miestä muutaman silmänräpäyksen, jonka jälkeen hän poistui sanaakaan sanomatta.

Esi-isäin valokuvilla koristetussa Mikolaiovin linnan salissa istuivat vanha kreivitär, Vilho Stjernfelt ja Eleonora, vilkkaasti puhellen keskenään. Eleonoralla oli säännölliset kasvonpiirteet, joista sydämellinen hyvyys loisti. Hänellä oli sorea vartalo, vaaleanruskea tukka ja suuret, tummansiniset silmät, joista joskus säteili tulta, ikäänkuin etelämaiden lapsien. Näiden suloisien kasvojen yli lepäsi nyt synkkä varjo. Ehkä häntä painoi jokin suru; oliko hän rakkauden tarpeessa, tahi poistuivatko kaikkein sydämet hänestä?

Siihen vastaaminen nyt ei ole meidän asiamme. Keskusteluna oli enimmäkseen valtiolliset asiat, ja kumpainenkin puolue koetti, niin paljon kuin mahdollista, ett'ei loukkaisi toistaan varomattomilla sanoilla. Vanha kreivitär, joka melkein koko ajan oli koettanut pitää vireillä keskustelua, nousi viimein ylös ja poistui, sanoen menevänsä katsomaan, kuinka Czarny täytti velvollisuutensa. Tuskin oli hän mennyt näkyvistä, ennenkuin Eleonora tulisesti heittäytyi Vilhon syliin, huudahtaen:

"Täytyykö meidän nyt erota? Voi tuota kauheata sotaa, joka taasen eroittaa meidät toisistamme!"

"Armas Eleonora", vastasi Vilho, painaen hänen päänsä rintaansa vastaan; "meidän eromme on lyhyt. Tämäkin taistelu kerran päättyy, ja sitten seuraat sinä minua synnyinmaahani…"

"Hiljaa, Vilho", keskeytti Eleonora, ja laski toisen kätensä nuorukaisen huulille, "sinä unohdat, että minulla on veli, joka tulee kiroamaan minua."

"Sinun veljesi ei kiroa", sanoi Vilho luottamuksella, "minä toivon, että kenraali Lubomirski on liian jalo mies ja rakastava veli, tehdäksensä sisarensa onnettomaksi. Rohkaise itseäsi siis, armaani, meidän tulevaisuutemme ei olekaan niin synkeä kuin luulet."

Eleonora ei vastannut, vaan kietoi käsivartensa nuorukaisen ympärille ja vaipui hänen rinnoilleen.

Katkerin tuska ja suurin ilo ovat mykkiä. Eleonoran tuska olisi voinut vaikkapa tappaa hänet.

Kun Vilho, niinkuin jo ennen on kerrottu, sairasti Mikolaiovissa, oli Eleonora huolenpidollaan vaikuttanut hänen pelastukseensa. Hänen onnettomuutensa, hänen jalo käytöksensä ja hänen sivistyksensä olivat Eleonoran tuliseen sieluun juurruttaneet ensimmäisen kipinän rakkautta, ja kuta enemmän aika kului, sitä enemmän tunsi hän rakastavansa tuota ruotsalaista upseeria. Mutta selityksen ensimäistä askelta ei Vilho ollut ottanut. Tosin näki hän jo lähteissään Mikolaiovista parantumisensa jälkeen, että hän oli rakastettu, mutta hän päätti kuitenkin vielä hillitä tunteitaan. Nyt hän ei kuitenkaan enään voinut itseänsä pidättää, ja ellei Eleonora ensin olisi murtanut jäätä, oli hän päättänyt sen tehdä. Hän heittäytyi ensiksi nuorukaisen syliin, ja hänen huulensa puhui ensin rakkaudesta. Tätähän ei kukaan voi sanoa rikokseksi?

"Mutta eikö kukaan neitonen synnyinmaassasi tunge minua sydämestäsi?" kysyi Eleonora, levottomana silmäillen Vilhoa.

"Ei" huudahti tämä, "ei kukaan nainen ole ennen sinua vallinnut sydäntäni, eikä kukaan tule sitä vast'edeskään tekemään."

"Sanasi ovat kuin miehen ainakin", vastasi Eleonora säihkyvin silmin. "Kuule sinäkin minun lupaukseni: Ei kukaan, paitsi sinua, saa levätä rinnallani, ei kukaan muut kuin sinä tulla osalliseksi syleilyistäni ja suuteloistani, sillä kun Puolan neito on antanut sydämensä pois, ei hän koskaan ole uskoton."

Ihastuneena sulki Vilho tuon ihanan tytön syliinsä, ja hän jatkoi:

"Paljon olen kärsinyt rakkauteni tähden. Minä luulen, että veljenikin sen tietää; vanha kreivitär, joka valvoo minua haukan silmillä, on kyllä kertonut hänelle siitä. Jo lapsuudesta olen minä määrätty puolisoksi ruhtinas Göran Czarnekille, joka isänsä rinnalla taistelee teitä vastaan. Minä olen tutkinut sydäntäni ja koetellut rakkauttani. Toisella puolen on isänmaa, joka uhkaa minua kirouksella, jos annan sydämeni sen viholliselle; mutta synnyinmaasi minua ei kiroo. Toisella puolen ovat vanhempaini ja veljeni lupaukset Czarnekille, mutta nämäkään eivät voi vähentää rakkauttani. Minä olen voittanut, sinä saat sen jakamattomana."

"Mutta eivätkö veljesi ja ruhtinas Czarneki pakoita sinua suostumaan lupauksiin, jotka he ovat antaneet toisilleen?"

"Puolan neito ei anna itseänsä pakottaa", sanoi Eleonora ylpeästi. "Sen tekee ainoastaan se, jolla on horjuva sydän, ja joka ei tunne, mitä rakkaus on."

Nyt kuului askeleita viereisestä huonneesta, ja vanha kreivitär astui sisään, tehtyään tutkimusretken linnassa ja tiedusteltuaan, olivatko vahdit tehneet velvollisuutensa. Hän tuli niin äkkiä sisään, että rakastavat tuskin ennättivät paikoilleen. Sittenkuin hän Vilholle oli pitänyt pitkän puheen palvelijain, ja etenkin Czarnyn, uskottomuudesta, ja kuinka hänen joka yö täytyi olla levoton, sanoi hän:

"Jos te, herra kreivi, tahdotte jäädä tänne yöksi, niin on yksi huone…"

"Vaikka mielelläni jäisin, en voi", vastasi Vilho. "Ennen kello 12:sta täytyy minun olla Mielec'issä, seuratakseni päivän koitteessa rykmenttiä. Minä olen antanut eversti Kruselle kunniasanani olla siellä määrätyllä tunnilla, ja niin paljon kuin mahdollista, koetan täyttää tämän lupaukseni."

"No en minä tahdo teitä, kreivi, estää", sanoi vanha kreivitär, katsahtaen Eleonoraan, joka tunsi, kuinka hieno puna nousi hänen poskillensa. "Ja minä sanon teille, kreivi, että täällä linnan ympäristöllä ei juuri voi olla varma", lisäsi vanhus päättävällä liikkeellä. "Vanha Czarny tosin ei tahdo myöntää, että mitään vaaraa olisi, mutta…"

"Oh mitä siihen tulee, on minulla oivallinen hevoseni ja lisäksi hyvä turva tässä", lisäsi hän, tarttuen kädellään miekan kahvaan "ja älkää luulko, että minä olen tottumaton kuljeksimaan metsissä ja soissa, se on ollut suurin iloni aina lapsuudesta saakka, ja luulenpa, että minulla on yhtä terävä näkö ja tarkka kuulo, kuin teidänkin maamiehillänne."

Vanha kreivinna katsoi toisaalle, joten nuoret saivat tilaisuuden vaihtaa muutamia merkitseviä silmäyksiä.

Vielä muutamia minuuttia pitkitettiin keskustelua: sen jälkeen otti Vilho jäähyväiset vanhalta kreivittäreltä, ja riensi ulos, Eleonoran seuraamana.

"Jumala olkoon kanssasi, Vilhoni!" kuiskasi nuori tyttö ja hiipi nuorukaisen rinnalle, "minä rukoilen aina sinulle onnea."

Muutamia silmänräpäyksiä syleilivät he toisiaan, viimein irtausi Vilho milt'ei väkivallalla Eleonorasta, keikahti satulaan ja ratsasti täyttä laukkaa avatusta portista ulos, katsomatta taaksensa. Hän ei kuullut Eleonoran heikkoa huudahdusta, kun hän katosi näkyvistä.

Samassa silmänräpäyksessä kun Vilho saapui virran rannalle, näkyi neljä ratsastajaa kiireesti laukkaavan metsästä, joka ympäröi linnaa, ja ottavan saman suunnan kuin luutnanttikin.

"Nyt on hän joutunut paulaan", nauroi yksi ratsastajista, joka punnitsi kädessään raskasta karbiinia, "Czarny ei ole meitä pettänyt."

II.

Eversti Kruse tekee päätöksen. — Neuvottelu.

Oli jo pimeä kun eversti Kruse rykmenttineen saapui Mielec'iin, jossa vallitsi suuri epäjärjestys tämän uuden tervehdyksen tähden. Sittenkun eversti oli kutsunut kokoon asukkaat ja pitänyt heillä ankaran puheen, uhaten heitä perikadolla, jos näyttäytyisivät tottelemattomilta, meni hän majataloonsa. Hänen isäntänsä, nimeltä Izrovitsh, oli yksi kaupungin kuuluisimmista miehistä.

Pidettyään muutaman minutin neuvottelun upseriensa kanssa, antoi eversti käskeä luoksensa Izrovitshin, ja, käskettyään häntä istumaan, sanoi:

"Voitteko sanoa minulle, josko puolalaisia kuljeskelee täällä metsissä? Minä kehoitan teitä puhumaan totta, muuten… te tunnette sodan lait."

Muutamia minuuttia mietittyään vastasi puolalainen katkeralla äänellä:

"Minua ei laisinkaan kummastuta, että nyt puhutte tuolla tavalla, kyllä toisella tavalla puhuisitte, jos…"

"Minä en ole kutsunut teitä tänne kuunnellakseni valitusvirsiänne", keskeytti eversti häntä vihaisesti; "minä kehoitan teitä vielä kerran vastaamaan kysymykseeni, muuten tiedän kyllä keinon pakottaa teitä." Ja antaaksensa sanoilleen enemmän painoa, tarttui hän kiivaasti miekkansa kahvaan.

"Niin", sanoi Izrovitsh, "minä kerron teille siis, että Czarnekin joukot kuljeksivat täällä metsissä."

"Kuinka pitkälle ulottuvat heidän matkansa?" kysyi eversti taas.

"Niscoviin."

Eversti hypähti ylös tuoliltaan.

"Ovatko Rzochovin ympärystät myöskin täynnä vihollisia?" kysyi hän, selvästi osoittaen liikkeissään levottomuutta.

"Ovat!" vastasi Izrovitsh lyhyesti. "Ja Sanin luona seuraa kenraali Lubomirski tarkkuudella teidän kuninkaanne liikkeitä", lisäsi hän hetken vaitiolon jälkeen.

"Sinä olet uskalias, Izrovitsh", sanoi eversti, katsellen miestä läpitunkevilla silmäyksillä.

"Te käskitte minun puhumaan totta, ja minä olen nyt kertonut teille kaikki, mitä tiedän", vastasi puolalainen kumartaen.

Enempää eversti ei saanut tietää, ja hän käski Izrovitshin menemään, mutta antoi ajutantilleen salaisen merkin pitää silmällä puolalaista. Sittenkun hän yksinäisyydessä oli tutkinut saatuja tietojaan, kutsui hän jälleen sisään ajutantin ja sanoi:

"Valitse mielesi mukaan urhoollisimmat upseereista ja miehistöstä, minä tahdon tutkia, josko puolalainen puhui totta. Sitäpaitsi pelkään, että luutnantti Stjernfelt, joka juuri on paluumatkalla, voisi joutua noiden pensasryömiöiden käsiin. Luultavasti täällä ei enään ole veneitä jälellä?"

"On, herra eversti, neljä kappaletta."

"Ota ne heti takavarikkoon!" huudahti eversti innostuneena.

"Se on jo tehty."

"Hyvä! Lähetä siis kersantti Lundberg kahdeksan miehen kanssa suurimmalla veneellä virtaa ylöspäin, ja käske heitä suurimmalla tarkkuudella tutkimaan rantoja Rzochoviin saakka."

Ajutantti poistui, täyttääkseen käskyä.

"Olisipa vahinko, jos puolalaiset saisivat tuon vallattoman rakastajan kynsiinsä", mutisi eversti, heittäytyen pitkäkseen vuoteelleen, nauttiakseen muutaman minuutin lepoa. Peijakkaan soma oli tuo puolalaistyttö kuitenkin, enkä minä laisinkaan ihmettele, että meidän tulinen luutnanttimme on ilmi tulessa. Sanotaan, että tyttö on silmittömästi rakastunut häneen, ja minä lyön vaikka vetoa aimo miekkani sataan dukaatiin, ettei kukaan meistä tule viemään kotimaalleen niin ihanata saaliista. Hänellä on veli, tuo kenraali, joka itse on antanut itselleen arvonimen. Muuten hänestä ei taida olla sotapäälliköksi paljon enemmän kun minun huonommasta korpraalistani, mutta urhoollinen hän taitaa olla, ja aika työn saamme, ajaessamme hänet husaarineen ja kvartiaanineen takaisin soihin, josta he ovat tulleetkin. Nuori Czarnecki on kai määrätty hänen langokseen, mutta vielä voi kaikki muuttua, ja ell'ei asiat aivan hullusti mene, teen minä herroille tänä yönä kepposen, jota he eivät aivan pian tule unohtamaan. "Nyt tiedän, mitä teen", huusi hän ja hypähti ylös nuorukaisen vilkkaudella, "vaan kepponen pitää heti tehtämän, ennenkun rakastaja ennättää kiepata pois morsiamensa kehdosta!"

Eversti tuskin sai sanottua viimeiset sanat, ennenkuin ovi aukeni ja varteva sotilas astui sisään.

"Terve tuloa, majuri Berdan", sanoi eversti ja meni vastatullutta tervehtimään, "missä olette olleet ja minkälaisia uutisia tuotte?"

"Mikolaiov'in luona", vastasi majuri. "Minä tapasin siellä joukon Lubomirskin husaareja. Ilman muita mutkia hyökkäsin heidän päälleen ja ajoin koko parven Visiokaan. Muiden muassa, jotka joutuivat käsiimme, oli yksi hyvin epäiltävän näköinen, sillä hän vältti aina joutumasta taisteluun ja koetti useoita kertoja paeta. Tutkiessani häntä, löysin tämän kirjeen, joka oli ommeltu hänen takkinsa helmaan."

Majurin mentyä, avasi eversti kirjeen, sanoen itsekseen: "Olenpa varma, että tämä sisältää jotain saakelin vehkeitä. Arvasinpa oikein!" huudahti hän, luettuaan kirjeen, "veli on peloissaan ja tahtoisi siskonsa varmaan paikkaan. Saakelin mukavasti ajateltu nämä vehkeet, mutta peijakkaan paha oli, että minä osaannuin joutua väliin, tekemään tyhjäksi nämä hankkeet. Ha, ha, haa! Tahtoisinpa nähdä sekä veljen että aijotun sulhasen kasvot, kun he huomaavat tuon vanhan karhun, Kustaa Krusen, vieneen pois heidän saaliinsa. Nämä vehkeet kyllä ansaitsevat kävelymatkan, vaikkapa se olisikin kahta virstaa pitempi."

Näin sanoen solmi eversti miekan vyölleen, heitti ratsukaapun hartioilleen, pisti pari pistoolia nahkavyöhön ja kiiruhti ulos. Tuo pieni joukko seisoi jo valmiina, odottaen ainoastaan käskyä lähteäkseen liikkeelle.

"Majuri Berdan", huusi eversti, "vanki on kai takavarikossa?"

"On, ja varmassa". vastasi majuri.

"Älä päästä häntä karkuun, minä tutkin häntä palattuani." Tämän sanottuaan komensi eversti joukon liikkeelle, kannusti hevostaan ja kiirehti joukkonsa etupäässä etelään päin.

* * * * *

Noin neljännespenikulma itäänpäin Mielec'istä seisahtui Kaarlo Kustaa, antaakseen joukkojensa hengähtää rasittavien marssien perästä. Koko sotavoima, noin 8,000 miestä, oli majoittunut ympyrään, minkä keskukohdalla oli vanha, rappiolle joutunut luostari, jonka kuningas otti asunnokseen.

Suurista saleista ei enään kuulunut munkkien eikä nunnain ykstoikkoisia lauluja, ja pienissä, vankilan tapaisissa kopeissa vallitsi haudan hiljaisuus. Salaiset huokaukset ja kyyneleet eivät häirinneet hiljaisuutta, eivätkä myöskään tukahutetut hätähuudot ihmisparkoja kidutettaissa muistuttaneet keskiajan tyrannisuudesta ja suuremmasta jumalanpelosta; ainoastaan rumpujen äänet ja sotamiesten naurut muistuttivat, että toinen sukupolvi polki jumalisten isäin entistä asuntoa.

Ajatuksiin vaipuneena läheni Kaarlo Kustaa luostarin muurin porttia. Hänen rinnallaan käveli eversti Kaarlo Sparre.

"Teidän majesteettinne", sanoi tämä, juuri kun kuningas astui rikkoutuneelle kynnykselle, "täällä täytyy olla varovainen, sillä juuri tällaisissa paikoissa ryövärit ja salamurhaajat mieluummin oleskelevat."

"Rakas Sparre", vastasi Kaarlo Kustaa ja laski kätensä everstin olalle tuolla tavallisella hymyllään, jolla hän lumosi jokaisen, joka tuli hänen läheisyyteensä, "tämähän on asumukseni, enkö uskaltaisi sinne? Kas niin, herrani", sanoi hän iloisesti muille päälliköille, jotka seurasivat häntä, "nyt olemme nykyisessä kodissani, jonka täten uudistan."

Näin sanoen astui kuningas ensiksi sisään, pysähtyen keskelle lattiaa, johon oli asetettu kiviä ympyrään. Yhdelle näistä istui kuningas ja käski seuransa noudattamaan hänen esimerkkiään. Kaarlo-kuninkaan äsken niin iloiset kasvot näyttivät nyt murheellisilta, suuret, kirkkaat silmänsä katsoivat tutkistellen kaikkiin ja jäivät vihdoin majuri Kaarlo Kristeri Liljenberg'iin.

"Herrani", alkoi kuningas, "tämä sotaneuvottelu on päättävä sekä meidän että Puolan kohtalon. Näissä soissa kadotamme tuhansittain urheita sotilaita ilman sanottavaa edistystä. Kenraali Lubomirskin johtamana kokoontuvat puolalaiset ja Czarnecki koettaa kukistaa siipeämme. Tämän täytyy muuttua, minä en voi nähdä, että urhoolliset poikani tulevat pelkojen vihollistemme saaliiksi; vielä kerran: tämän täytyy muuttua." Kaarlon silmät säihkyivät ja hän aikoi jatkaa, mutta näki, että majuri Liljenberg aikoi puhua.

"Puhukaa, majuri", sanoi hän, "me tahdomme kuulla ajatuksenne."

"Teidän majesteettinne", alkoi majuri, "sekä minun että muiden neuvosta pitäisi meidän niin pian kuin mahdollista murtaa tämä kolmio, jonka rajana ovat Veiksel ja San. Edellisen luona seisoo Czarnecki, jälkimäisen litvalaiset, ja heillä on kyllin ruokavaroja kummallakin. Minä en sano tätä pelosta, vaan nälkä, tämä vihollinen, joka on tulta ja miekkaakin kamalampi, on kintereillämme. Sandomirin luona on Cronlod, mutta hänkin on elatusvarojen puutteessa, ja jos puolalaiset monta kertaa tekevät väkirynnäkköjä, luulen minä, että tämäkin linnoitus pian antautuu."

"Teidän sananne eivät juuri ole iloittavia", vastasi kuningas, vaipuen ajatuksiinsa, "mutta minä ymmärrän aivan hyvin, että te olette oikeassa. Noh, hyvä siis!" huudahti hän muutaman minuutin mietittyään, "seuratkaamme majurin neuvoa. Sandomirin luona menemme Veikselin yli, sieltä heti marssiaksemme Varsovaa kohden. Pitäkää joukkonne kunnossa, ja te, Sparre, antakaa käsky eversti Kruselle, että hän kuta pikemmin, sitä parempi, yhtyy meihin." Näin sanoen nousi kuningas paikaltaan, hänen silmänsä säihkyivät ja hän sanoi itsekseen: "Juhana Kasimir, vartioitse nyt pääkaupunkiasi!"

Päälliköt erosivat. Ainoastaan Liljenberg ja kenraalimajuri Bülov menivät samaan suuntaan leirin pohjoisosaan. Viimein sanoi Bülov katkeralla äänellä:

"Kuinkahan tämäkin päättyy. Kuningas sanoo menevänsä Veikselin yli, mutta sehän tie on suljettu."

"Suljettu", huudahti Liljenberg hämmästyksellä, "te puhutte leikkiä!"

"En, se on täyttä totta."

"Minkätähden ette sitä ennen ole ilmaisseet?"

"Minä en nyt tahtonut vastustaa teitä", vastasi Bülov röyhkeästi, "sillä minä tiedän, että kaikki neuvomiseni nyt olisivat menneet kuuroihin korviin. Kaarlo Kustaa on sekä sotapäällikkö että sankari, mutta kun hän on valmis rynnäkköön, on hän liian hätäinen."

Liljenberg ei vastannut.

"Minä olen varma asiastani", jatkoi Bülov, "hän ei olisi päättänyt mennä yli Veikselin; semminkään ei nyt."

"Selittäkää selvemmin!"

"Heti. Tunti sitten tuli tänne airut eversti Cronlodilta. Tämä urhokas mies on jo lyönyt takasin kolme väkirynnäkköä, ja useita pienempiä kahakoita on tapahtunut, kun puolalaiset ovat koettaneet valloittaa linnan. Vihollisen laumat lisääntyvät aina enemmän ja enemmän. Sandomir on jo monta kertaa sytytetty palamaan, ja jos kaupunki antautuu, täytyy myöskin linnan ennen tahi myöhemmin joutua puolalaisten käsiin. Vaan tässä ei vielä ole kaikki mikä vielä enemmän vaatii varovaisuutta, on se, että Czarnecki, tuo viekas partioretkeläinen, on arvannut hankkeemme, ja nyt on hänen tarkoituksensa pakottaa meitä vielä kauemmaksi kolmion kärkeen, voidakseen sitten yhdellä iskulla hävittää meidän pienen sotavoimamme."

"Helpommin sanottu kuin tehty", jupisi Liljenberg. "Me emme anna turkkilaisten eikä barbaarien vangita itseämme." Ääneensä sanoi hän: "Minkä neuvon te, kenraalimajuri, antaisitte?"

"Jospa tässä", vastasi Bülov, osoittaen Veikseliä, "olisimme menneet yli ja marssineet Czarneckia vastaan, ennenkuin hän olisi joutunut kutsumaan avukseen litvalaiset. Hänen lyömisensä olisi ollut hyvin helppo, ja Cronlod olisi myös tullut vapautetuksi heidän rynnäköistään. Lubomirskin joukot ovat liian heikot vastustamaan meitä, ja Juhana Witebski, joka on sijoitettu virtojen yhtymäpaikoille, ei myöskään olisi joutunut omaisiensa avuksi. Ainoastaan täten olisi tie Varsovaan nyt ollut auki. Tämä olisi ollut minun neuvoni."

Nyt pysähtyi keskustelu, mutta ikäänkuin sattumalta katsoi Bülov taaksensa ja seisahtui. Muutaman silmänräpäyksen katseli hän tarkasti luostarin harmaita muuria, jotka hämärässä näyttivät jättiläiskummituksilta.

"Tuo vanha luostari näyttää minusta niin salaperäiseltä", kuiskasi hän Liljenbergille; "aina siitä asti kun tulimme tänne, olen sitä katsellut epäilyksellä. Minä olen varma, että jotain salaista on siellä kätkettynä. Katsokaa, katsokaa", jatkoi hän kuiskaavalla äänellä, ja tarttui majurin käsivarteen, "luuloni ovat toteutuneet. Siellä on vakoojia aikalailla, ja jos teillä on hyvät silmät, voitte helposti nähdä pään, joka liikkuu edestakaisin tuolla seinällä. He ovat olleet siellä piilossa, jo ennenkuin me tulimme tänne, mutta minä vangitsen koko joukkion. Älkää kadottako heitä näkyvistänne, majuri, minä tulen heti takasin."

Näin sanottuaan Bülov katosi. Liljenberg ei ottanut silmiään vakoojasta seinällä, ja hän näki nyt selvästi, mitä Bülov ei ollut huomannut, että siellä oli useita päitä. Suurimmalla levottomuudella odotti hän toverinsa takaisintuloa. Neljännestunnin kuluttua tulikin Bülov takaisin, kuiskasi muutaman sanan majurin korvaan ja veti hänen mukanaan.

Hiljaa hiipien lähestyivät he nyt sitä osaa muurista, jossa varjo oli näkynyt, ja ilokseen huomasivat he siellä ikkunan, josta voivat paremmin nähdä, mitä sisällä oli tekeillä. Bülov nousi varpailleen ja koetti katsoa sisään, mutta tässä epämukavassa ja väsyttävässä asennossa ei hän voinut olla niin kauan, että olisi mitään nähnyt.

"Tukekaa minua olallanne", kuiskasi hän Liljenbergille.

Tämä teki hänen pyyntönsä jälkeen.

"Kuinka monta heitä on?" kysyi Liljenberg hiljaa kuiskaten.

"Kymmenen minä olen lukenut", vastasi Bülov, "ja yhden näistä luulen tuntevani; tahtoisin kuitenkin nähdä hänen kasvonsa; vartalo on samallainen kuin hänelläkin, mutta hän istuu selin tännepäin, ja takin kaulus on nostettuna ylös, melkein silmiin asti."

"Hän on siis merkittävä henkilö?" sanoi majuri, puoleksi kysyen.

Bülov ei vastannut.

Noin puolentunnin vaitiolon jälkeen sanoi kenraalimajuri, astuessaan alas.

"Nyt näyttää heidän neuvottelunsa päättyneen, mitähän nyt seurannee?"

Tämän sanottuaan vetäytyivät he muutamia kyynäriä muurista ja aikoivat juuri piiloutua erään suuren kivilohkareen taakse, kun äänekäs "wer da!" kaikui yön hiljaisuudessa.

Vielä kerran kuului tämä röyhkeä kysymys ja senjälkeen kova laukaus, jonka kaiku monenkertaisesti kertoi luostarin saleissa. Samassa silmänräpäyksessä kuului kavioin kopse aivan vakoojien takana, Bülov hypähti heti sivulle, mutta Liljenberg, joka oli kömpelömpi, ei kerinnytkään väistymään. Salaman nopeudella kiiti eräs ratsastaja esiin, ja ennenkuin majuri sai ajatelluksikaan vastustusta, makasi hän jo melkein tainnotonna maassa. Juuri silloin pilvet haihtuivat, ja kuu loi kirkkaan valon kaikkiin esineihin. Tuntematon ratsastaja kääntyi Bülovin puoleen, paljasti kasvonsa ja huusi pilkallisesti hymyten:

"Kiitos viimeisestä Donajekin luona, herra kenraalimajuri!"

"Tuhat tulimmaista", jupisi Bülov, hakien innokkaasti pistoolejaan, vaan samassa laukkasi ratsastaja tiehensä.

Liljenbergin tainnottomuus ei kestänyt kauvan; tuntemattoman huudosta hän jo heräsi, nousi ylös ja sanoi Büloville:

"Tuo veijari näkyy tuntevan teidät, ja minä muistuttelen myöskin kuulleeni tämän äänen ennenkin."

"Hiljaa", kuiskasi Bülov, katsoen ympärilleen, "ei kukaan saa tietää, että meillä on ollut tällainen seikkailu Göran Czarneckin kanssa."

Samassa astui eräs korpraali esiin, ilmoittaen että kuusi puolalaista on vangittu.

"Vartijoitse heitä hyvin", käski Liljenberg, "huomenna tulen minä heitä tutkimaan."

III.

Seikkailu.

Hiljakseen lähestyi Vilho virran rantaa, ratsastaakseen sitä pitkin, luullen siten välttävänsä kaikki vaarat. Ennen oli ollut pimeä kuin säkissä, vaan vähitellen pilvet hajosivat, ja juuri vähää ennen sydänyötä nousi kuu aivan pilvettömälle taivaalle. Nyt voi Vilho helposti eroittaa hänestä etäämmälläkin olevat esineet. Vaan nyt voivat myöskin väjyvät viholliset helposti huomata hänet.

Mutta nyt ei Vilho ajatellutkaan petosta eikä pauloja; hänellä oli parempia seikkoja ajateltavana. Hän muisteli Eleonoraa ja noita ihania hetkiä, jotka olivat menneet; hän ajatteli epävarmaa tulevaisuutta, millaisia tauluja se toisi hänen silmäinsä eteen, eikä hän saattanut olla olematta vähän suruissaan, muistaessaan ruhtinasta ja hänen suhdettaan Eleonoraan.

Vaan toivo, tuo lohduttaja, kun murheet painavat mieltä, se vilkastutti myöskin Vilhoa ja enensi hänen rohkeuttaan. Hänellä oli mielestään voimia painiskella vaikka kohtalonsa kanssa, vaikkapa se olisi kuinkakin vihollismielinen häntä kohtaan.

Äkkiä pysähtyi hevonen, ja ellei Vilho olisi ollut niin taitava ratsastaja, olisi hän varmaan pudonnut selästä. Ajatuksiinsa vaipuneena ei hän huomannut, että oli ohjannut hevosensa päin virtaa, jonka aallot loiskivat.

Ainoastaan pari kyynärää hänestä. Hän kuunteli hetken ja säikähti, kun kuuli kavioin kopsetta. Äkkiä ohjasi hän hevosensa aina virtaan saakka, aikoen uiden mennä yli Vislokan, joka tässä kohtaa oli hyvinkin kapea, vaan muutti äkkiä päätöksensä ja ajoi läheiseen pensaikkoon. Takaa-ajajat tulivat aina lähemmäksi, he puhuivat äänekkäästi ja hyvin vilkkaasti sekä mainitsivat usein Czarnyn nimen.

"Ahaa", sanoi Vilho itsekseen, joka kuuli koko heidän puheensa, "se on tuo Czarny-lurjus, jota saan kiittää tästäkin seikkailusta, mutta kyllä sen hänelle vielä maksan."

Hänen täytyi nyt etsiä itselleen sopiva lymypaikka, mutta huomasi surukseen, että hänen oman pelastuksensa tähden täytyi jättää hevonen kohtalonsa nojaan. Pitkittä ajatuksitta hyppäsi hän maahan, paljasti miekkansa ja ryömi pensaikkoon, huolimatta terävistä oksista, jotka repivät sekä hänen vaatteensa että kasvonsa ja kätensä. Kun hevonen tunsi itsensä vapaaksi, hyppäsi se takajaloilleen, hirnui hurjasti ja syöksyä virtaan päin. Mutta äkkiä kääntyi se takasin, nosti korviaan ja katosi metsään. Muutaman minutin kuluttua tulivat takaa-ajajat pensaikon luo, ja Vilho kuuli selvästi yhden heistä sanovan: "Hän on päässyt pakoon; virta ei ole leveä, hän on uinut sen yli."

Vilho valmistautui kovimpaan vastarintaan, jos hänen piilopaikkansa keksittäisiin. Hän puristi miekankahvan käteensä ja tarttui karbiniin, voidakseen heti sen laukaista.

Eräs takaa-ajajista virkkoi taas: "Minä olen aivan varma siitä, että hän on uinut yli; nämä kirotut ruotsalaiset uivat kuin kalat. Vaan jos hän on piiloutunut tänne lähelle, saamme hänet pian käsiimme. Yksi mies jää tänne, me muut tutkimme rannan, sillä hän ei saa päästä meiltä pakoon!"

Tämän sanottuaan he poistuivat. Neljäs jäi ja istui niin lähelle Vilhoa, että tämä aivan helposti olisi voinut tarttua häneen kädellään.

Hetken odotuksen jälkeen, joka Vilhosta tuntui hirveän pitkältä, asetti puolalainen kiväärin viereensä, nojasi päänsä puunrunkoa vasten ja nukkui.

Tämä oli Vilhon pelastus. Tuskin 20 askelta hänestä lirisi pieni lähde, ja vasemmalla puolella oli ranta vapaa niin kauaksi, kuin silmä kannatti. Mutta silmänräpäystäkään ei nyt saanut hukata, jotta pelastus onnistuisi. Käärmeen notkeudella hypähti Vilho pensastosta nukkuvan puolalaisen luo, ottaen tämän kaikki aseet itselleen. Hiipien lähestyi hän nyt rantaa, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan paikalleen, huomattuaan vedenpinnalla mustan esineen, joka luikerteli sinne tänne. Hän huomasi heti, että se oli vene, vaan oliko siinä ystäviä vai vihollisia, sitä ei hän vielä eroittanut.

Tuskin oli Vilho poistunut piilopaikastaan, ennenkuin puolalainen hypähti ylös, olematta laisinkaan unisen näköinen. Hän katseli tarkasti ympärilleen ja jupisi itsekseen:

"Kyllähän ruotsalaiset ovat varovaisia, mutta me olemme kavalia kuin käärmeet. Tuo poikaraukka on nyt itse joutunut paulaan." Näin sanoen meni hän kiirein askelin samaan suuntaan kuin hänen toverinsakin. Venettä ei hän huomannut.

Vilhon silmät eivät eronneet veneestä; hänen sydämensä tykytti kuultavasti. Rapina, joka syntyi lehden pudotessa puusta, pelotti häntä. Hänen edessään oli vedenpinta ja takanaan synkkä metsä, vaikka hän kääntyisi minnepäin tahansa, täytyy hänen tavata vihollisia. "Kävi kuinka kävi", jupisi hän itsekseen, "minä en voi täällä kauemmin olla, täytynee lähteä tutkimaan, josko minulla on pelastuksen toivoa. Ell'en pääse pakenemaan ennen päivän koittoa, on se sitten jo liian myöhäistä."

Näin sanoen nousi hän makaavasta asennostaan ja aikoi juuri mennä alas rantaan, kun kuuli takanaan kovan paukauksen, ja luoti vinkui niin läheltä hänen päätään, että luuli itsensä haavoittuneen. Puoleksi houreissaan odottamattomasta päällekarkauksesta hän kaatui, mutta tuli kohta tuntoihinsa, kun viholliset ilohuudolla syöksyivät metsästä. Nyt riippui kaikki yhdestä hiuskarvasta. Vene lähestyi hyvin nopeasti, vaan huomaamatta, ja juuri kun puolalaisten piti ottaa Vilhon kiinni, pamahti kaksi laukausta, ja yhtä monta vihollista kaatui verissään.

Yhdellä hypyllä oli Vilho taaskin pystyssä, laukasi karbiininsa yhtä puolalaista vastaan, joka vaipui maahan metsänrinteessä. Neljäs, joka oli Vilhon entinen vartija, pyysi armoa, joka hänelle myönnettiinkin, ehdolla, että hän antautuisi. Senjälkeen meni Vilho nopein askelin veneen luo, jossa häneltä kysyttiin:

"Oletteko te luutnantti Stjernfelt?"

"Olen", vastasi Vilho, "kuka tässä veneessä on päällikkönä?"

"Kersantti Lundberg", vastasi eräs ääni, jonka Vilho tunsi olevan kersantin.

Vanki oli jo annettu sotamiesten käsiin, ja luutnantti oli juuri astumaisillaan veneesen, kun kersantti sanoi:

"Olettehan ratsastanut, luutnantti, missä on hevosenne?"

"Hevoseni", sanoi Vilho ikäänkuin itsekseen, "niin", lisäsi hän ääneensä, "tuo uskollinen eläin ei saa joutua puolalaisten käsiin; kersantti, ottakaa muutama mies mukaanne ja seuratkaa minua, me menemme noutamaan hevoseni takaisin. Ja sinä", jatkoi hän, kääntyen vankiin päin, joka hänen käskystään oli päästetty irti, "sinä osoitat meille tien, vaan jos vähänkään näytät petoksen merkkiä, olet kuoleman oma. Eteenpäin!"

Vanki ei vastannut sanaakaan, mutta hänen yhteen-purruista hampaistaan ja hurjista silmäyksistään huomasi aivan selvästi, että viha kiehui hänessä.

Pian saapuivat he siihen paikkaan, johon hevoset olivat sidotut. Vilho tunsi heti omansa, ja hyppäsi keveästi satulaan. Sotamiehet ottivat kukin hevosen itselleen, niin pitkältä kuin riitti, ja kun vanki oli pakotettu istumaan erään sotamiehen eteen satulaan, komensi Vilho hiljaa: "eteenpäin!"

Tukahutettu huuto keskeytti samassa hiljaisuuden, eräs sotilaista haparoitsi muutamia silmänräpäyksiä käsillään ilmassa ja kaatui sen jälkeen maahan, leveäteräinen puukko rinnassaan. Puolalainen oli myöskin kadonnut. Muutamia korahduksia kuului, ja sotilas oli kuollut. Tämä salamurha vihastutti kaikkia, samalla kun se kiihoitti heitä kostamaan toverinsa kuoleman. Silloin kuului ylt'ympäri tuota pientä joukkoa hurja sotahuuto, ja joka pensaasta tuikahti esiin painetti.

"Me olemme petetyt!" huudahti Vilho, vetäen miekan tupestaan, "puolustakaamme itseämme kuin urheat sotilaat ainakin!"

Sotamiehet, jotka olivat tottumattomia ratsastajia, astuivat alas ratsuilta, asettuivat jääkäriketjuun ja odottivat rynnäkköä.

Tätä ei heidän tarvinnutkaan kauan odottaa; vaan ruotsalaiset ottivat ryntääjiä vastaan tunnetulla kylmäverisyydellään. He huomasivat myös pian, että puolalaisten luku ei ollutkaan niin suuri kuin alussa näytti. Nyt kysyttiin, kummatko ennen ehtii veneen luo, sillä puolalaisten selvä aikomus oli päästä ruotsalaisten edelle. Mutta tämä aikomus havaittiin ajoissa. Vihollisen luodit vinkuivat ruotsalaisten korvissa, riistivät kuoren puista ja nakkelivat puun oksia sinne tänne, vaan yhtään miestä kadottamatta pääsivät ruotsalaiset metsästä.

Mutta nyt tuli kysymys, miten hevonen saataisiin viedyksi yli. Pitkää miettimisen aikaa ei ollut, sillä puolalaisten yhä enenevät laumat tunkivat päälle. Jokainen näki, että hevonen täytyi jättää, ja Vilho itsekin oli samaa mieltä. Muutamia sekuntia hyväiltyään uskollista sotatoveriaan, löi hän sitä keveästi lanteelle. Hevonen hirnahti, pani korvansa nujuun ja nelisti virran rantaa käyvää tietä myöten Mieleciin.

Suuritta vaikeuksitta saapuivat ruotsalaiset veneen luo. Viivyttelemättä sysättiin vene rannasta ja he astuivat pian maalle Mielecin luona.

Ensimäinen, jonka Vilho tapasi, oli majuri Berdan. Tältä sai Vilho kuulla sekä everstin partioretkestä että myöskin vangin kiinniottamisesta Mikolaiovin luona.

"Saattakaa minut vangin luo", sanoi Vilho, '"minä ymmärrän jotensakin hyvin puolan kieltä, ja koetan parastani, saadakseni häneltä kiskotuksi totuuden."

Majuri myönsi tämän, ja muutaman minutin kävelyn jälkeen seisahtuivat he talon eteen, jossa vanki säilytettiin. Sittenkuin upserit olivat toisilleen jättäneet hyvästi, aukaisi Vilho matalan oven ja astui sisään.

IV.

Mikolaiovissa. - Kaksi vieraissakäyntiä.

Kun Eleonora oli kadottanut näkyvistään Vilhon palasi hän hitain askelin saliin. Vanha kreivitär oli vielä siellä ja tuli Eleonoraa vastaan, sanoen pilkallisella äänellä:

"Mikä suosionosoitus Puolan tyttäreltä, valtiokansleri Josef Lubomirskin sisarelta, on että hän saattaa halpaa ruotsalaista upseria portaille asti."

Hetken hämmästyneenä katseltuaan vanhaa kreivitärtä, sanoi Eleonora:

"Onko tämä totta, vai puhutteko leikkiä?"

"Tämä on aivan totta", vastasi Katarina-rouva, antaen joka sanalle painon. "Sinun tulee muistaa, Eleonora", jatkoi hän vähän lempeämmällä äänellä, "että kreivi Stjernfelt on vihollisemme, ja meidän tulee pitääkin häntä sellaisena, vaikka…"

"Ei", huudahti Eleonora, "hän ei ole meidän vihollisemme!"

"Eikö hän ole vihollisemme?" kysyi vanha kreivitär. "Se on totta, että hän kaikessa ystävyydessä on käynyt meitä tervehtimässä, mutta annas, kun sotaa ruvetaan käymään näillä seuduin, niin voit olla varma siitä, että hän ei ole kaikkia muita parempi. Minä en juuri luota noihin ruotsalaisiin", jatkoi hän kiivaudella, "sillä heidän kuninkaansakin on siveettömin kuningas, joka milloinkaan on istunut valtaistuimella."

"Minä taasen olen aina kuullut päinvastoin", sanoi Eleonora, "kaikki kiittävät hänen viehättäväisyyttään, ja minä tahtoisin juuri tietää, keltä olette kuulleet kaiken tämän."

Katarina-rouva oli muutamia silmänräpäyksiä vaiti, hän ei voinut katsoa Eleonoran vakaisiin silmiin. Vaan kun tämä toisti kysymyksensä, vastasi kreivitär hiljaa: "Göran Czarneckilta."

"Kaikki hänen puheensa ovat pelkkää lörpötystä", sanoi Eleonora kylmästi.

"Eleonora!" huudahti vanhus, tuijottavin silmin katsellen uskaliasta tyttöä, "kenen luvalla uskallat puhua tällaista siitä, jonka Jumala, isänmaa ja vanhempasi ovat määränneet puolisoksesi? Onneksi ei ruhtinas nyt ole läheisyydessä."

"Minä kyllä uskallan toistaa sanani ruhtinaankin kuullen", sanoi Eleonora vakavalla äänellä. "Minulla ei ole mitään peljättävää hänen puoleltansa, sillä ruhtinas Göran Czarnecki on — pelkuri."

"Ruhtinas Göran pelkuri!" huudahti vanha kreivitär hehkuvin poskin. " Ruhtinas Göran on pelkuri!" toisti hän, antaen joka sanalle painon. "Hän, joka Donajekin luona kaatoi kahdeksan ruotsalaista, hän, joka aina on ensimäinen sodissa, häntäkö kutsut sinä pelkuriksi?"

"Minä en tarkoita sellaista pelkurimaisuutta", sanoi Eleonora äkkiä. "Voihan sitä näyttää muullakin tavalla. Ruhtinas ei uskalla katsoa minua silmiin, kun minä soimaan häntä jostakin, hän katsoo aina maahan, kun kiinnitän silmäni häneen. Minä kutsun tämänkin pelkurimaisuudeksi."

"Voiko sitä sanoa pelkurimaisuudeksi?" kysyi kreivitär hiljaa.

"Voi, sillä tämä on sielun pelkurimaisuutta. Totinen isänmaanystävä ja mies, joka hyvin tuntee itsensä, ei valloita naisen sydäntä miekalla, vaan osoittaa teoillansa olevansa sen ansainnut. Tahi voiko sitä sanoa muuksi kuin pelkurimaisuudeksi, kun ruhtinas kahdeksan päivää sitten ilman armoa antoi ampua kuoliaaksi kymmenen aseetonta ruotsalaista? Tällä hirveällä teolla hän näyttää, että kuitenkin pelkää näitä vihollisiaan, vaikka hän usein kerskailee teoistansa. Ennen en pitänyt ruhtinaasta väliä, nyt kammoksun häntä."

"Jumalan pyhä äiti", huudahti vanhus, lyöden rintojaan, "kuka on sinuun tuonut nämä ajatukset?"

"Oma sydämeni", vastasi Eleonora.

"Tämä on ruotsalaisen kanssa seurustelemisen hedelmä", jatkoi Katarina-rouva liikutettuna, "ell'ei hän olisi tullut tänne, en olisi nyt kuullut hulluja puheitasi."

"Niin, Vilho Stjernfelt on todellakin istuttanut sekä nämät, että monta muuta hyödyllistä opetusta kokemattomaan sydämeeni", sanoi Eleonora ja nyykytti punehtuen kaunista päätään.

"Jumala ja kaikki pyhimykset varjelkoon minua!" huudahti vanhus, tehden ristinmerkin; "nyt täytyy minun kai vielä kuulla, että rakastat häntä ja…"

"Sitä teenkin, ja tulen aina tekemään", vastasi Eleonora ja katseli vakavasti vanhusta silmiin.

"Ah, tämä menee todellakin liian pitkälle! Sinä, jalosukuinen Puolan nainen, rakastat tuota ruotsalaista, joka ei taida ollakaan kreivi, vaan joku alhaissukuinen, joka vielä lisäksi on kerettiläinen. Sinä kysyit äsken, josko minä puhuin leikkiä, nyt voin minä kysyä sinulta samoin."

"Tällaisissa asioissa en minä puhu leikkiä", sanoi Eleonora.

"Mitä luulet veljesi sanovan, kun hän saa tiedon päätöksestäsi?"

"Jos hän rakastaa minua, hänellä on jalo sydän, eikä hän tahdo tehdä minua onnettomaksi."

"Ja ruhtinas Göran, joka…"

"Lörpötyksiä; hän tulee kuulemaan tämän sanoman hyvin levollisena, siitä olen varma; hän kyllä löytää yhtä jaloista suvuista puolison itselleen kuin minäkin olen."

"Sinä et siis tahdo ruveta ruhtinaan puolisoksi?"

"En", vastasi Eleonora päättävästi. "Minä en tulisi viihtymään siinä loistossa ja kunniassa, joka silloin minua ympäröitsisi. Kaikki olisi minulle vierasta. Ei mikään ilahuttaisi minua, ja juhlallisuudet hovin saleissa vaan kammoksuttavat minua." Näin sanoen nojasi hän päänsä kättänsä vasten ja vaipui syviin mietteisiin. Äkkiä nousi hän ylös, katseli hetkisen kreivitärtä ja sanoi sitten kuumeentapaisella kiivaudella: "Jos puolisoni nimi on loistavin Puolassa, voiko se parantaa sydämeni haavoja; jos hän osoittaa minulle hellyyttä, voinko tuntea siitä lohdutusta, kun hänessä aina näen rauhani ja onneni murhaajan; jos hän kiirehtii voitosta voittoon, voiko hän siitä iloita, kun minä en saa hänen iloansa. Ei, tuhannen kertaa onnellisempi on kuolla köyhänä, rakastetun rinnoilla, kuin kuihtua rikkaudessa, jalokiviä käsivarsien ympärillä."

Näin sanoen tarttui hän yhteen timantti-rannerenkaasen ja heitti sen ylenkatseella kauvas lattialle, ja oli juuri aikeessa tehdä toiselle samalla tavalla, kun ovi äkkiä aukeni, ja nuori puolalainen komeassa sota-asussa näyttäytyi kynnyksellä.

Molemmat naiset tuijottivat häntä, ikäänkuin olisi hän ilmestys henkien maailmasta, ja aivan eri tunteilla sanoivat he yht'aikaa: Göran Czarnecki!

Iloa osoittaen meni vanha kreivitär ruhtinasta vastaan, sanoen häntä tervetulleeksi, mutta Eleonora tuskin katsahtikaan häneen. Tämän nähtävän välinpitämättömyyden huomattuaan, levisi vihan puna ruhtinaan kauniille kasvoille, ja itsekseen ajatteli hän: "Aika ja tapahtumat kyllä taivuttavat mielesi, ylpeä kaunotar." Vihdoin kysyi Eleonora:

"Mikä on syynä, että ruhtinas Czarnecki tähän aikaan käy tervehtimässä näitä yksinäisiä seutuja: ehkä kunnianosoituksien toivo!"

Ruhtinas ei huomannut ivaa Eleonoran äänessä, vaan vastasi, lähestyen häntä:

"Halu nähdä teitä; ihana Eleonora. Sodan tähden saamme ainoastaan harvoin tavata toisemme, ja minä toivon kaikesta sydämestäni, että nuo verenhimoiset kerettiläiset vetäytyisivät takaisin vuorimaahansa, sillä sitä ennen ei meidän yhtymisemme voi tapahtua."

"Sitä saatte odottaa kauemmin kuin sodan päättymiseen asti", vastasi Eleonora, "ja jos tulette tänne sanomaan ainoastaan tätä, niin minä esitän, ett'ette enään väsytä hevostanne vaarallisilla marsseilla ruotsalaisten rivien läpi."

"Minä matkustaisin vaikka tuhannen kertaa vaarallisempia teitä myöten, jos ne veisivät minua teidän tykönne, Eleonora. Ei metsät, ei suot eikä vihollisten keihäät voi estää minua tulemasta sen luokse, joka…"

"Kuinka voipi Josef?" keskeytti Eleonora häntä äkkiä. "Ajatteleeko hän vielä siskoraukkaansa, joka jokainen silmänräpäys on peloissaan hänen tähtensä?" Ruhtinas ei vastannut tähän kysymykseen. Harmissaan kääntyi hän Eleonorasta vanhan kreivittären puoleen, kun tämä taaskin kysyi:

"Kuinka käy sodassa, ruhtinas Göran? Onko Juhana Kasimir jo rohkaissut mielensä, julkisesti vastustamaan Ruotsin kuningasta?"

"Kreivinna", vastasi ruhtinas punehtuen, "onneksenne olette valtiokanslerin sisar, muutoin… Mutta me emme enään puhu onnettomasta kuninkaastamme. Ruotsalaiset ovat nykyään sellaisessa hädässä, ett'ei meidän tarvitse muuta kuin solmita kiinni säkki, saadaksemme heidät kaikki vangiksi." Tyytyväisyyden hymy levisi hänen huulilleen, leikitellessään jalokivillä koristetun miekkansa kanssa. "Nyt heidän on mahdoton päästä pakoon", jatkoi hän ylpeästi, "ja pian täytyy koko kerettiläisjoukon antautua vastuksitta, siliä se on kokonaan ympäröitty."

"Oletteko aivan varma, ruhtinas, ett'ei tuossa säkissä ole reikiä?" kysyi Eleonora pistelevällä äänellä. "Epäilemättä tiedätte, että Ruotsin kuninkaalla on hyviä saksia."

Ruhtinas punehtui, huomattuaan Eleonoran tarkoittavan hänen käytöstään Donajeckin luona, jossa hän pikaisuutensa tähden päästi koko ruotsalaisen rykmentin pakenemaan, joka jo oli melkein ympäröitty.

"Te ette punnitse sanojanne, ihana Eleonora", vastasi ruhtinas taaskin tointuen. "Mutta", jatkoi hän, näyttäen aivan välinpitämättömältä, "ette luultavasti ole kuulleet, että tuo ruotsalainen upseeri, kreivi Stjernfelt, jota te niin uskollisesti hoiditte, tänä yönä on otettu vangiksi, ja vakoojana…"

Eleonora ei kuullut enempää. Kiljahtaen vaipui hän tuolilta maahan ja pyörtyi.

Tätä ei ruhtinas ollut odottanut. Hän huomasi nyt menneensä liian pitkälle ja koetti hellällä huolenpidollaan peittää varomattomuutensa. Kaikin keinoin koetettiin nyt herättää Eleonoraa, vaan turhaan.

"Ruhtinas, te olette tappanut hänet", valitti vanha kreivitär, "te olitte liian ankara sanoissanne."

"Turhuuksia", vastasi ruhtinas ivallisesti hymyillen, "nainen ei kuole niin vähästä. Mutta ihmeellistä, ett'ei palvelijani jo ole tullut, hänen pitäisi tuoda mukanaan kirje valtiokanslerilta, jossa tämä käskee teitä heti seuraamaan minua leiriinsä."

"Täytyykö meidän lähteä pois täältä?" huudahti Katarina-rouva, selvästi tyytymättömyyttä osoittavalla äänellä.

"Täytyy. Ja tunnin kuluttua pitää teidän olla valmiit matkalle. Minä menen nyt tekemään valmistuksia, ett'ei mikään hätä olisi meille tarjona."

Tämän sanottuaan poistui ruhtinas kiireesti.

Monien koetuksien perästä sai vanha kreivitär vihdoin Eleonoran hereille. Mutta kuinka hän oli muuttunut! Silmien äsköinen loiste oli himmentynyt. Hän katseli aivan välinpitämättömänä ympärilleen ja sanoi, huomaamatta Katarina-rouvaa, joka etäämmällä huolestuneena häntä katseli:

"Onko tämä kaikki unta, vai puhuiko ruhtinas totta? Ei", jatkoi hän tuskallisesti, "Vilho ei ole vangittu, hän ei ole mikään vakooja! Ruhtinas puhui vaan ilkeätä leikkiä, sanokaa, eikö niin ole?"

"Minä en tiedä mitään tästä seikasta", vastasi vanha kreivitär vältellen. "Eleonora, ole nyt levollinen! Ruhtinas on tullut tänne, viedäkseen meitä veljesi luo, tunnin kuluttua pitää meidän olla valmiit."

"Lähteä täältä? Ruhtinas on tullut saattamaan meitä veljeni luo!" toisti Eleonora melkein kuiskaten. "Ei, seuratkaa te ruhtinasta, minä jään tänne!"

Vanhus hämmästyi, sillä hän ei ollut odottanut vastustusta. Hän koetti hyvällä saada Eleonoraa myöntymään, hän kuvaili hänelle kaikkia niitä vaaroja, kun hänellä täällä olisi tarjolla, ja koetti vihdoin saada häntä myöntymään rakkaudesta veljeensä. Mutta kun tämä kaikki oli turhaa, ja Eleonora pysyi vaan päätöksessään, sanoi Katarina-rouva kiivaudella:

"No, niin, tyttö-houkka, nyt annan minä Göran Czarneckin pakottaa sinua: ajattelepas, mitä siitä voi seurata, ett'et kuule veljesi käskyjä."

Eleonora ei vastannut. Hänen päänsä oli vaipunut alas, ja kyyneleet valuivat hitaasti hänen lumivalkeille käsivarsilleen. Katarina-rouva ei häntä häirinnyt, vaan meni pois hiljaisilla askeleilla. Eleonora ei kuullut mitään, hän ei kuullut kolinaa, kun palvelijat juoksivat sinne tänne, valmistaen lähtöä, ei vartijain aseiden kalsketta, eikä ruhtinaan lyhyitä, vaan äänekkäitä käskyjä. Eleonora rupesi itkemään ja itki, kunnes uni, tuo "laupias samarialainen" ummisti silmäluomet…

Päivänkoitto alkoi jo näkyä idästä, kun piti lähdettämän matkalle. Eleonoran uni oli milloin rauhatonta, milloin rauhallista, ja usein oli Vilhon nimi hänen huulillaan. Katarina-rouva oli ruhtinaan käskystä useita kertoja käynyt Eleonoran luona häntä herättääkseen, vaan joka kerta oli ikäänkuin näkymätön voima olisi estänyt häntä. "Nukkukoon vielä hetken", ajatteli hän, "matkalla täytyy hänen valvoa."

Ruhtinas tuli sisään kiirein askelin, ja silmissään näkyi selvästi levottomuus. Hänen kätensä puristi miekan kahvaa, ja hänen huulensa vapisivat, kun hän huudahti:

"Teidän viivytyksenne on tullut minulle suureksi hämmennykseksi; ruotsalaiset ovat kintereillämme, ja ell'emme nyt heti lähde, on tie tunnin kuluttua suljettu."

"Ruotsalaiset", huudahti vanha kreivitär, "kuinka se on mahdollista?"

"No, pian saatte itse nähdä, puhunko totta", sanoi Göran Czarnecki tulistuneena, vieden vanhan kreivittären ikkunan luo. "Näettekö tuota joukkoa, joka lähestyy tuolla tiellä? He ovat ruotsalaisia ratsumiehiä. Voi, vielä on tie meille avoinna, kiiruhtakaa!"

"Tässä tilassa ei Eleonora voi seurata teitä", vastasi kreivitär, "minä pelkään, että hän tulee oikein sairaaksi, katsokaa, kuinka hänen kasvonsa hehkuvat!"

"Kirous", jupisi ruhtinas ja läheni ovea kiirein askelin. "Hyvästi, kreivinnani, minä en anna ruotsalaisten viedä itseäni pois. Mutta pian palaan takasin, ja olkaa silloin valmiit seuraamaan minua. Haa, he ampuvat jo", huudahti hän, kuullessaan pyssyjen paukkeen, "minun täytyy jo lähteä, jääkää hyvästi, armollinen kreivitär!"

Näin sanoen syöksyi hän ulos, ja oli tuskin lyönyt oven kiinni, ennenkuin luoti lensi eräästä ikkunasta sisään ja lävisti oven. Katarina-rouva säikähti kovin, jalat eivät enään jaksaneet häntä kannattaa, ja hän vaipui tunnottomana eräälle sohvalle.

Laukaukset herättivät Eleonoran. Hänen poskensa hehkuivat, ja silmissä paloi outo tuli. Huomattuaan Katarina-rouvan kalpeat kasvot, kysyi hän: "Onko ruhtinas vielä täällä?"

"Ei", vastasi vanhus vapisevalla äänellä, "hän on taistelussa. Ruotsalaiset ovat karanneet päällemme, he hävittävät linnamme; oi pyhä neitsyt, me olemme hukassa!"

"He eivät tee meille mitään pahaa", sanoi Eleonora luottamuksella, "he kunnioittavat kuitenkin surua ja kahta turvatonta naista."

Katarina-rouva ei vastannut. Joka ampumasta kiljahti hän, ja nyt oli Eleonoran vuoro lohduttaa ja rohkaista vanhusta. Sodan melske taukosi pian ja myrskyä seurasi tyyneys. Eleonora oli juuri aikeissa Katarina-rouvan rukousten tähden mennä tiedustamaan taistelun päättymistä, hän olikin jo ovella, mutta pysähtyikin siihen ikäänkuin kiinni naulattuna, kun eräs ruotsalainen soturi seisoi kynnyksellä. Tämä oli lyhytläntä mies, avarassa ratsukaapussa.

"Suokaa anteeksi, että tulen näin kutsumatta", alkoi hän. "Kreivitär Lubomirskiä ja kreivitär Eleonoraahan minun on kunnia nähdä?"

"Niin", vastasi Eleonora, tointuen hämmästyksestään. Katarina-rouva ainoastaan tuijotti vastatullutta.

"Minä pyydän anteeksi, että tulen näin sopimattomalla ajalla; mutta sota-ajalla ei saa olla niin tarkka", jatkoi ruotsalainen, astuen muutamia askeleita eteenpäin. "Nyt tahdon vaan viedä naiset parempaan olopaikkaan, ja lisään ainoastaan, että kiire olisi tarpeen, sillä minä en halua enään saada Czarnecki-veijaria niskaani."

"Ihminen, minne tahdotte meidät viedä!" huudahti Katarina-rouva, joka vihdoin rohkaisi mielensä ja meni ruotsalaisen eteen. "Ettekö tiedä, että me olemme sukua Puolan valtiokanslerille, ja te voitte siis pelätä hänen kostoansa?"

"Minä en pelkää kahtakaan valtiokansleria", sanoi ruotsalainen partaansa silitellen.

"Kuinka hirveän raaka mies", sanoi Katarina-rouva itsekseen, "nuo ruotsalaiset eivät edes ole oppineet siveitä tapoja."

"Kunnioitan suuresti tapojanne, kreivinna", vastasi vieras, joka oli kuullut vanhuksen puheen, "tämän ajan paras tapa on sota-tapa, ja eihän minun tarvitse tietää, miten se muuten kuuluu." Näin sanoen pyörähti hän ympäri ja poistui.

Tässä oli nyt toteltava, tämän tiesi Katarina-rouva kyllä, ja monta minuuttia ei kulunutkaan, ennenkuin he täydessä matkapuvussa jättivät salin.

Vitkallisesti astuivat he nyt leveitä portaita alas, joita myöten he luultavasti eivät koskaan enään kulkisi. Täällä oli heitä vastassa eräs upseri, joka kohteliaasti vei heidät vaunujen luo. Eleonora ei voinut hillitä uteliaisuuttaan; hän kysyi seuralaiseltaan lyhyessä ratsukaapussa olevan miehen nimeä.

"Eversti Kruse", vastasi upseri.

Eleonora oli kuullut Vilhon usein puhuvan tästä miehestä sekä kunnioituksella että rakkaudella ja iloitsi nyt, saatuaan tietää, että hän oli heidän suojelijansa. Eleonora oli äsken tuskin ollenkaan katsonut tuota parroittunutta ruotsalaista, vaan nyt katseli hän häntä mitä suurimmalla kunnioituksella. Eversti taasen loi usein kummeksuvan katseen ihanaan puolalaistyttöön, ja kun heidän katseensa usein kohtasivat toisensa, levisi hymy aina hänen huulilleen.

Hetken kuluttua annettiin käsky lähtöön, ja aika vauhdilla pyörivät vaunut linnan portista ulos. Tämä oli naisille tuskallinen hetki; he jättivät nyt vankina esi-isäinsä komean linnan, ja kun metsän synkät puut ympäröivät heitä, ja he kuulivat ainoastaan ruotsalaisten upserien komentosanat, silloin eivät he enään voineet tuskaansa hillitä. Kolkolla huudahduksella heittäytyi Eleonora kreivittären syliin, ja vanhus itsekin oli niin liikutettu, että hän alkoi itkeä kuin lapsi.

Sittenkun eversti oli järjestänyt matkuen ja lähettänyt partiojoukkoja tiedustelemaan, ratsasti hän vaunujen luo, lohduttaakseen murheellisia vankejaan. Hänen koristelematon puheensa ja rehelliset kasvonsa miellyttivät naisia, ja vanha kreivitärkin rauhoittui pian, kuultuaan, ettei mitään vaaraa ollut tarjona. Vihdoin kysyi hän:

"Eversti, näittekö nuorta ruhtinas Czarneckia?"

"Tottahan hänen näin. Hän pakeni toisen ryntäyksen ajalla, mutta miten hän pääsi pakenemaan, sitä en saata selittää. Kaikki aukot ja portit muurissa olivat tarkoin vartioitut, vaan tällä kertaa luiskahti hän käsistäni."

"Ja palvelijani?" kysyi kreivitär taas.

"Yksi heistä aina oli ruhtinaan rinnalla ja pääsi luultavasti pakoon. Toiset ovat osaksi kuolleet osaksi vangittuina."

"Minkä näköinen oli hän, joka seurasi ruhtinasta?" kysyi kreivitär huomattavasti vapisevalla äänellä.

"Hän oli vanhanpuoleinen mies, harmaalla tukalla ja parralla."

"Czarny", sanoi kreivitär itsekseen, "nyt olen minä tyytyväinen."

Keskustelu päättyi tähän, ja hetken kuluttua näkyivät jo etäällä ruotsalaisten nuotiotulet.

V.

"Jota rakastetaan, sitä kuritetaan." — Muukalainen.

Vangin tutkimisesta ei Vilholla ollut mitään hyötyä, sillä niin pian kuin tuli puhe sodasta, oli tämä vaiti. Vilho kyllä uhkasi kohdella häntä sotalakien mukaan, mutta sekään ei auttanut.

Vilho alkoi nyt kysellä häneltä hänen matkansa tarkoitusta Mikolaioviin, ja koristelematta hän nyt kertoi vievänsä kirjettä valtiokanslerilta hänen sisarelleen, ja että tämä kirje sisältäisi, että naiset valmistautuisivat seuraamaan ruhtinas Göran Czarneckia, joka tämän kautta menisi Sandomiriin.

Kuultuaan tämän uutisen säpsähti Vilho, sillä tällaista päätöstä hän ei ollut odottanut. Tehtyään vielä muutamia kysymyksiä vangille, lähti Vilho pois, muistuttaen häntä siitä rangaistuksesta, joka seuraisi, ell'ei hän hyvällä vastaisi niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtäisiin. Viivyttelemättä kiirehti hän everstin asuntoon, jossa vartija äreällä äänellä huusi häntä vastaan:

"Ei nyt pääse kukaan everstin luo."

"Enkö edes minä?" kysyi Vilho.

"Ette; eversti on kieltänyt päästämästä ketään sisään."

"Mutta minun täytyy päästä sisään", huudahti luutnantti, lyöden jalkaansa maahan, "tiedä se, mies!"

"Minä olen kuuliainen hänen käskyillensä", vastasi sotamies järkähtämättä.

Vilho oli päättänyt tavata everstin, maksoi mitä maksoi, ja oli nyt aikeessa väkivallalla tunkeutua sisään. Sotamies esti kuitenkin tämän, ojentaen pajunettinsä hänen rintaansa vasten. Vikkelällä liikkeellä vetäytyi Vilho sivulle, työnsi pajunetin tieltä ja tarttui lukkoon. Samassa aukeni ovi, ja eversti Kruse, joka oli kuullut sanakiistan, astui ulos.

"Mitä asiaa on luutnantti Stjernfeltillä?" kysyi eversti ankarasti, "ja minkä tähden ette tottele vartijaa?"

Vaijeten painoi Vilho päänsä alas; hän huomasi nyt menneensä liian pitkälle innossaan. "Suokaa anteeksi, eversti Kruse", lausui hän vihdoin: "minä luulin, että minulla nyt, niinkuin ennenkin, olisi vapaa pääsy teidän luoksenne."

"Noh, astukaa sitten sisään, koska kerran näin kauvaksi olette uskaltaneet tulla.'" sanoi eversti muuttuneella äänellä.

Sittenkun molemmat upserit olivat istuutuneet pienen pöydän ääreen, kysyi eversti:

"Tiedättekö, että majuri Berdan on ottanut erään vangin Mikolaiovin luona?"

"Tiedän", vastasi Vilho, hieman peloissaan, mikä lopuksi tulisi tästä puheesta.

"Oletteko puhutellut häntä?"

"Olen."

"Mitä sanoo hän sodasta?"

"Ei mitään, herra eversti; aivan mahdotonta on saada häntä sanallakaan ilmoittamaan mitään puolalaisten liikkeistä, hän on niitä jesuiittia, ja helpolla häntä ei saada tunnustamaan."

"Hm, hm", myhähti eversti. "Puhukaa nyt miten matkanne kului?"

Vilho teki nyt tilin kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut, jonka lukijat jo tuntevat, ja kun hän oli lopettanut, huudahti eversti, lyöden häntä olalle:

"No sehän vasta oli noiden väjyvien koirien nenästä vetämistä! Mutta miten jaksoi teidän ihana kreivittärenne? Minä olen utelias kuin vanha akka."

Hieman punehtuen vastasi Vilho:

"Hyvin, eversti."

"Kaitpa hän vielä on yhtä kaunis, kuin tavatessamme hänet Rzochovissa?"

"Miksi sitä kysytte?"

"Olenhan sanonut olevani utelias", vastasi eversti hymyillen.

"Teidän äänenne on niin kummallinen, teillä on varmaan jokin salaisuus, jota ette mielellänne tahdo minulle ilmoittaa. Ehkä jokin onnettomuus on tapahtunut Mikolaiovissa", sanoi luutnantti, nousten ylös, levottomuus kuvattuna kasvoissaan.

"Ei mikään onnettomuus", vastasi eversti, "vaan kuitenkin hyvin tärkeitä tapauksia. Ruhtinas Göran Czarnecki…"

"Onko hän jo ollut siellä?" puuttui Vilho everstin puheesen, "Oi, sitten on kaikki hukassa!"

"Tiedättekö, että hänen piti sinne tuleman?" kysyi Kruse kummastellen.

"Tiedän; vanki kertoi siitä minulle."

"Luuletteko siis, että kaikki on hukassa?" kysyi eversti, pannen painon viimeisille sanoille.

"Mitä muuta voin luulla?" vastasi Vilho kolkosti.

"So-o", sanoi eversti tyynesti, "mutta minä sanon teille, että tapasin Eleonora Lubomirskin. No, no", lisäsi hän, kun Vilho aikoi keskeyttää häntä, "anna minun puhua pisteesen! Niinkuin sanoin, minä tapasin hänet ja näin vielä Göran Czarneck'inkin, joka juuri oli tervehtimässä aijottua morsiantansa, mutta minä tulin sinne ja ajoin hänet pois."

"Te olette siis itse ollut tappelussa?"

"No, totta peijakas olenkin. Luuletteko, että tuo poikanulikka sieltä ilman pois läksi! Ei mar; hän teki ankaraa vastarintaa, vihdoin täytyi hänen kuitenkin pötkiä pakoon, ja aika kyytiä. Nykyään on linna aivan tyhjä, kaikki ovat poissa. Nuori kreivitär itki katkerasti, eikä vanhakaan ollut paljon rohkeampi. Mutta tässä minä nyt hulluja puhun, ja te näytätte kuin olisitte kuolemaan tuomittu. Seuratkaa minua, kreivi, minulla on teille jotain näytettävää. Mikolaiovin salissa löysin kalliin helmen, joka minulla on tallella toisessa paikassa, tulkaa, niin näytän sen teille."

Näin sanoen nousi eversti istualtaan ja lähestyi ovea Vilhon seuraamana, joka ei tiennyt, mitä ajattelisi everstin kummallisesta puheesta.

Muutaman minutin kuluttua tulivat he erään virranrannalla olevan rakennuksen luo, jonka edustalla eräs sotamies vartioitsi. Eversti astui ensin sisään, viitaten luutnanttia seuraamaan itseänsä, ja sanoi, avatessaan toisen oven:

"Jota rakastetaan, sitä kuritetaan."

Tämän sanottuaan vetäytyi tuo urhokas sotilas syrjään, eikä siis kuullut kahta nimeä, jotka yht'aikaa lausuttiin:

"Eleonora!"

"Vilho!"

* * * * *

Maaliskuun 17 päivänä saapui Kaarlo Kustaa pienen Niscovan kaupungin luo, jossa hän majoittui, antaakseen sotilaittensa voimistua kestämään niitä monia taisteluita, jotka vielä tulivat. Leiriä suojelivat ahtaat vuorensolat, ja valmistuksia tehtiin kovaan vastarintaan, jos Czarnecki, joka alinomaa kuljeskeli pitkin, karkaisi päälle. Tämä pelkäämätön partiolainen, jota Kaarlo Kustaa vähää ennen oli vaatinut julkiseen taisteluun, koetti kaikin tavoin vahingoittaa ruotsalaisia. Kuormasto oli hävinnyt, ja heidän oli hankkiminen ruoka-aineita maaseuduilta, ja että nämä eivät riittäneet koko armeijalle, voi kyllä ymmärtää. Mutta vaikka nälkä vaivasi väsyneitä ruotsalaisia ja alinomaiset taistelut kysyivät heidän voimiansa ja tekivät vahinkoa, ei kukaan heistä luopunut kuninkaastaan. Kaarlon kehoitukset ja hänen oma urhollisuutensa kiihoittivat heitä niihin vaivoihin ja ylläpitivät monen epäilevän rohkeuden.

Ihmetellen sekä kuninkaan viisautta että sotilaitten suuria kärsimyksiä, täytyy meidän lukea tästä sodasta, joka vetää vertoja matkoille Ison ja Vähän Beltin yli. Kaarlo Kustaan päämääränä oli Varsova, muuta ei hän nähnyt. Sinne piti hänen mennä, vaikka tuhansia virtoja olisi hänen tiellään, ja samoin ajatteli alhaisinkin sotilas. Päivä päivältä lähestyi hän yhä enemmän sitä kolmiota, johon Czarnecki Veikselin luona oli pysähtynyt, ja Sapicha Witebski seisoi litvalaisineen Sanin luona, estämässä häntä pääsemästä yli. Vaara yhä eneni, vaan ruotsalaiset menivät pelkäämättä eteenpäin. Kaikki päälliköt pitivät kuninkaan aikomusta oikeana, paitsi kenraalimajuri Bülov, joka ei voinut antaa anteeksi sitä, ett'ei hän alempana Veikseliä mennyt sen yli.

"Te punnitsette hyvin kaikki seikat, rakas Bülov", sanoi kuningas hymyillen, "mutta teidän tuumaanne ei voi seurata."

"Voi kyllä, teidän majesteettinne", vastasi Bülov vilkkaasti. "Eihän ole vaikeata mennä yli tästä, lyödä Czarnecki ja…"

"Ja tulla lyödyksi toisilta kahdelta kylläksi levänneeltä armeijalta", keskeytti kuningas. "Sillä aikaa kun me menemme virran yli, voivat puolalaiset valmistautua vastarintaan, ja mikä vielä pahempi, Cronlod on avunpuutteessa pakoitettu antamaan heille Sandomirin. Niinkauan kun tämä linna on meidän, ei kukaan voi ajaa meitä täältä pois. Sandomirin luona koetelkaamme, onko onni vielä meidänkin aseillamme. Jos kerran voimme lyödä litvalaiset, on Czarneckin armeija niin pieni, että se ei voi vaikuttaa mitään, ja Sandomirin luona Cronlod kyllä pitää Lubomirskin toimessa, niin että hän ei voi lähettää apua muille armeijoille."

Bülov vaikeni ja vetäytyi takasin.

Muutamia minuuttia kului, jolloin kuningas tarkasti tutki Puolan karttaa. Päälliköt keskustelivat vilkkaasti, kukin naapurinsa kanssa, mutta niin hiljaa, ett'ei kuningasta häiritty syvissä mietteissään. Kaikki nämä miehet olivat sankaria, tämän sanan oikeassa merkityksessä, kaikki olivat he verikasteen saaneet joko Saksan- eli Puolanmaalla, ja kaikilla oli ainoastaan yksi ajatus: Isänmaan ja sen kunnian edestä! Sellaiset miehet sivullaan, raivasi Kaarlo itselleen tien Puolan aarniometsän läpi, ja sellaisilla sotilailla kun ruotsalaiset, mursi hän puolalaisen armeijan toisensa jälkeen.

Eräs ajutantti astui sisään ja ilmoitti, että eräs korkea-arvoinen puolalainen upseeri airue-lipun suojassa pyysi päästä kuninkaan puheille.

"Tuo hänet sisään!" käski Kaarlo Kustaa; ja kääntyen päällikköjen puoleen, sanoi hän: "Jääkää tänne, herrani, minä tahdon, että puolalainen saa teidät nähdä." Tuskin oli hän sanonut viimeiset sanansa, ennenkun puolalainen astui sisään. Hänellä oli roteva ruumis, harmaat kiharat, korkea otsa ja silmät, jotka näyttivät siltä, kuin voisivat katsoa ihmisen läpi. Juhlallinen tyyneys osoittautui hänen kaarevalla otsallaan, ja suu, jota ympäröi tuuheat viikset; osoittivat alakuloisuutta. Hän oli puettu komeaan puolalaiseen asuun ja suuriin ratsusaappaisiin, jotka ulottuivat hiukan polven yläpuolelle.

Kaarlo Kustaan seuralaisten joukossa oli eräs puolalainen päällikkö, nimeltä Sapicha. Tämä tuli ensi silmäyksellä, jonka vieras loi häneen, levottomaksi, eikä vastannut Liljenbergin kysymykseen. Vieras kääntyi heti kuninkaan puoleen ja sanoi joksikin hyvällä ruotsin kielellä:

"Puolan valtiokansleri, mahtava palatiini Josef Lubomirski, lähettää minut Ruotsin kuninkaan Kaarlo Kustaan luokse ja vaatii häneltä takasin molemmat puolalaiset kreivittäret, jotka ovat otetut vangiksi Mikolaiovin linnassa."

Kaarlo Kustaa vastasi:

"Viekää tervehdykseni palatiini ja valtiokansleri Lubomirskille, ja sanokaa hänelle, että hänen sisarensa, kreivitär Eleonora, on hakenut turvaa minun luonani, ja minä en häneltä sitä kiellä, niinkauan kuin hän itse tahtoo täällä olla."

"Kreivitär Eleonora on ruhtinas Göran Czarneckin morsian, ja hän vaatii häntä takasin omana tavaranaan", vastasi puolalainen, ja hänen silmänsä säihkyivät.

Kaarlo Kustaa nousi ylös, ja katseli hetken tarkasti puhujaa.

"Juuri ruhtinas Czarneckia ja veljeänsä vastaan on hän pyytänyt minulta turvaa", sanoi kuningas, nojaten kättänsä pöytää vastaan. "Vanha kreivitär on päättänyt jäädä sukulaisensa luo, ja koska tämä ei tahdo eritä itse valitsemastaan sulhostaan, niin jää hänkin minun turviini. Ilmoita tämä vastaukseni Lubomirskille, mutta sano myöskin, että heitä täällä pidetään yhtä suuressa kunniassa ja vapaudessa kuin maanmiestensäkin luona. Ja koska kreivitär Eleonora on ottanut luterilaisen uskon omakseen, on hänellä sitä enemmän syytä etsiä turvaa minun luonani."

Puolalainen kalpeni huomattavasti, kuultuaan tämän; hänen huulensa vapisivat, ja kolkolla äänellä lausui hän tämän kirouksen:

"Siis langetan minä hänen, meidän puhtaasta kirkostamme luopuneen, ylitse Jumalan ja kirkon kirouksen. Mitään turvapaikkaa ei hän saa Puolan rajojen sisäpuolella, ja jos hän eli hänen lapsensa tahtovat nojata päätään kiveä vastaan, on se polttava kuin tuli. Me tapaamme toisemme Sandomirin luona, kuningas Kustaa!"

Näin sanottuaan katosi hän, kenenkään koettamatta häntä pidättää.

Kaarlo Kustaa pyyhkäsi kädellään otsaansa, ikäänkuin haihduttaakseen jonkun surullisen ajatuksen. Kaikkia läsnäolevia kauhistutti tämä kirous ja kummallinen muoto hänen kasvoissaan. Vihdoin rikkoi kuningas hiljaisuuden, sanoen:

"Kuka oli hän? Minä muistelen ikäänkuin ennen olisin nähnyt nämä jalot kasvot!"

"Teidän majesteettinne", vastasi Sapicha, "hän oli… Tapani Czarnecki."

Jokaisen kasvoissa kuvautui hämmästys.

"Tapani Czarnecki", sanoi Kaarlo Kustaa puoliääneen, "sitä en ollut odottanut." Sen jälkeen huusi hän hieman vapisevalla äänellä, vaikka hymy hänen huulillaan vastusti hänen sisällistä taisteluaan: "Me olemme näyttäneet Potockille ja Koniecpolskille olevamme miehiä, näyttäkäämme sama Czarneckille. Tulkaamme puolta varovammaksi ja nauttikaamme käsi miekan kahvassa untamme."

Puolituntia senjälkeen päättyi neuvottelu. Bülovin miettivällä otsalla huomattiin pilviä. Liljenberg kiroili rohkeata puolalaista, ja Sparre nauroi ääneensä kepposelle, jonka Kruse oli tehnyt Czarneckille. Ainoastaan Sapicha kiirehti totisena ja uhkaavana kolmen tuhannen kvartiaaninsa majoituspaikalle. Maansapettäjän sydämeen oli isänmaanystävän, Czarneckin, katse jättänyt unhoittamattoman muiston.

VI.

Eversti Kruse tulee liikutetuksi. — Isä ja poika. — Taistelu.

Samalla silmänräpäyksellä kun Czarnecki jätti kuninkaan teltan, saapui Eversti Kruse ratsumiehineen leiriin.

Muutamia minuuttia seisahtui Czarnecki katselemaan ruotsalaisten sotilaiden asemaa ja liikkeitä, ja syvä huokaus tunki hänen rinnastaan, nähdessään heidän temppujaan ja vilkkaita marssejaan. Tuolla vanhalla päälliköllä oli oikea sotilaan muoto, ja niinkuin hän nyt seisoi, nojaten kullalla koristettuun sapeliinsa, oli hän kuin kuningas, joka voisi hallita urhoollisinta kansaa. Jos Puolalla olisi ollut tuhannen Czarneckin luontoista miestä, ei Kaarlo Kustaan olisi päässyt sinne, jossa hän nyt oli. Juhana Kasimir ei ollut oikea henkilö hallitsemaan Puolaa, sillä häneltä puuttui sekä voimaa että viisautta hallitakseen ylpeitä puolalaisia ylimyksiä, joiden suuret edut paljon vähensivät kuninkaan valtaa. Heikko ja hekumallinen kun oli, olisi Juhana Kasimir tuottanut valtakunnalleen vielä suurempia onnettomuuksia, ellei olisi löytynyt sellaisia miehiä, jotka ymmärsivät, että sopu ja pontevuus veisivät päämaaliin. Näiden miesten joukossa saa Tapani Czarnecki epäilemättä ensimäisen sijan.

Vanhuksen herätti pian syvistä mietteistään eräs upseeri, joka kohteliaasti muistutti häntä, että aika, jonka hän oli pyytänyt neuvotteluun, oli nyt kulunut. Nyykäyttäen päätään seurasi Czarnecki upserin käskyjä ja meni hiljaa odottavan seurueensa luokse. Juuri hänen noustessaan satulaan, ratsasti suuri joukko ruotsalaisia sotilaita esiin. Keskellä joukkoa näkyi kuuden hevosen vetämät vaunut. Sivumennen katsahti Czarnecki vaunuihin ja säpsähti, kun hänen katseensa kohtasi molempien kreivittärien pelästyneitä silmäyksiä. Hekin näyttivät hyvin hämmästyneiltä, nähdessään täällä tuon puolalaisen sankarin.

"Kuka oli tämä mies?" kysyi eversti Kruse, joka ratsasti vanhan kreivittären rinnalla. "Te näytitte tuntevan hänet."

"Hän oli kenraali Czarnecki", vastasi Eleonora.

"Czarnecki!" huudahtivat eversti ja Vilho yht'aikaa, ja eversti jatkoi: "Noh, jopa vihdoinkin sain nähdä tuon kuuluisan sotilaan. Niin, kaksi miestä löytyy, joita minä sekä kunnioitan että ihailen, nimittäin: Kaarlo X Kustaa ja Tapani Czarnecki. Toisella on kruunu ja toinen luotu sellaista kantamaan, vaikka kohtalo on määrännyt hänet etäälle Puolan valtaistuimesta."

Czarneckin joukko katosi pian näkyvistä, vaan kukaan ei milloinkaan unohtanut partiolaisen miehuullisen kauniita kasvoja.

Saman päivän iltana pidettyyn neuvotteluun otti myöskin eversti Kruse osaa, ja kun hän Liljenbergin seurassa palasi sieltä, huudahti hän, mielihyvällä hieroen käsiään:

"Nyt saamme koetella voimiamme Czarneckin kanssa, ell'ei hän taas pötki pakoon, niinkuin Trzinkankin luona. Mitä asiaa hänellä oli; ehkä mietti hän aselepoa?"

Majuri kertoi tapahtumat kuninkaan teltassa ja lisäsi sitten:

"Luultavasti hän odottaa sopivaa tilaisuutta, ottaakseen kreivittäret takasin."

"Hoh, hoh", huudahti eversti, tehden vilkkaita liikkeitä käsillään, "sen hän kyllä antaa olla tekemättä. Mutta kyllä hän on tervetullut, minä otan hänet vastaan avosylin ja kirkkailla aseilla. Hyvästi, majuri! Olkaa varoillanne, sillä yks' kaks' ovat nuo kirotut husaarit niskassamme. Minun täytyy nyt mennä naisten luo, katsomaan, ett'ei heiltä mitään puutu, hyvästi!"

Näin sanottuaan palasi eversti takasin, astuen pitkin askelin naisia varten varustetun talon luo, joka oli aivan lähellä kuninkaan asuntoa.

Hän astui kursailematta sisään. Vastassaan oli vettyneitä silmiä ja murheellisia kasvoja; tuskin ennätti hän panna pois lakkinsa, ennenkuin Eleonora kysyi, josko Czarnecki todellakin jo aikoi rynnätä ruotsalaisten leiriin.

"Mitä minä tiedän?" vastasi eversti, kohottaen olkapäitään. "Mutta jos niin olisi, ja minä en laisinkaan pidä sitä mahdottomana, on teidän muuttaminen enempi leirin keskelle, sillä tämä paikka on paraiten rynnäkköä vastaanottamassa. Mutta pyyhkikää nyt pois kyyneleenne, ihana kreivinna! Ettehän mahdakaan pelätä, kun minä ja teidän rakas kreivinne vartioitsemme teitä, ja…"

"En itse tähteni, vaan… vaan…" sanoi Eleonora, koettaen vastustaa kyyneleitään.

"Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän", sanoi eversti ja pyyhkäsi salaa pois jotain silmäkulmastaan, "te olette peloissanne Vilhon tähden; se on kyllä kauniisti tehty, mutta… mutta… minä kärsin myöskin, nähdessäni teidän tuskaanne."

Ja tuo urhoollinen eversti, joka ei vielä koskaan ollut kääntänyt selkäänsä viholliselle, pakeni nyt kahta kirkasta kyyneltä ihanassa nais-silmässä.

"Tuhat tulimmaista", jupisi eversti, tultuaan ulos, "tämäpä oli pahin seikkailu, johon olen ottanut osaa. Muutamia sellaisia vielä, ja minä tulen yhtä hennoksi kuin naiset, ja silloin ei käsivarteni kykene vastustamaan miekan iskuja."

Näin puhuen oli eversti tullut oman telttansa luo ja astui sisään, kiellettyään vartijata päästämästä sisälle ketään, joka ei tulisi virka-asioissa.

* * * * *

Czarnecki oli synkempi kuin ennen, ja puhumatta sanaakaan kumppaneilleen saapui hän leiriinsä. Paljon oli hän nähnyt sillä lyhyellä ajalla, kun oli ollut ruotsalaisten leirissä. Kuinka paljon erilaisuuksia hän näki, tullessaan joukkonsa sekaan. Joka paikassa näkyi sotilaita, jotka kiroilemalla ja riidoilla jopa tappelullakin kuluttivat aikaansa. Täällä oli kauhea hälinä, jota tuskin voi ajatellakaan. "Se on totta", sanoi kenraali, ohjatessaan hevostaan meluavain sotamiesten joukkoon, "minun sotilaani ovat vielä raakoja, puolittain barbaareja, joilla on paljon opittavaa vastustajiltansa. Koska tulevat he ymmärtämään, että järjestys ja yksimielisyys ovat sotajoukon vahvin ase, koska tulee tämä tulinen veri hillityksi niin paljon, että sitä voi voimakkaalla tahdolla hallita?"

Huomattuaan kenraalin, eivät sotilaat vaienneet, päinvastoin koetti jokainen huutamisella ja liikkeillä osoittaa iloansa. Hetkeksi valaisi hymy päällikön jaloja kasvoja, nähdessään tämän hurjan joukon nöyrtyneenä hänen jalkojensa eteen, mutta pian tuli hän vakaiseksi kuin ennenkin, ja osoittaen ruotsalaisten leiriin päin, hän sanoi:

"Lapset; äsken näin sotajoukon, nyt näen järjestymättömän joukon, joka, saadakseen halunsa täytetyksi, unohtaa järjestyksen. Olen käynyt vihollisemme luona, ja olen myös nähnyt keinon, jolla he ovat voineet voittaa meidät. Minun vanha sydämeni on surullinen, nähdessäni teidän tottelemattomuuttanne käskyilleni. Meillä ei ole toivoakaan voittaa ruotsalaisia, ell'ette noudata järjestystä taistelussa; nämä harvat viholliset hajoittavat meidät kuin akanat tuuleen, ja me tulemme lyödyiksi aina viimeiseen mieheen asti. Lapset, totelkaat minun käskyjäni, ja voitto on meidän!"

Tämän sanottuaan kannusti kenraali hevostaan ja nelisti pois. Ainoastaan epäselvästi tunkivat nämä sanat hänen korviinsa: "eläköön Czarnecki, eläköön Puola!"

"Niin, eläköön Puola!" kajahti miehekäs ääni vanhan kenraalin korvissa, ja, katsottuaan taakseen, huomasi hän poikansa säihkyvät silmät.

"Sinä täällä, Göran", sanoi kenraali kummastuneena ja puristi poikansa kättä, "kuinka kaukana olet ollut?"

"Joka paikassa, Veikselin, Sanin ja Sandomirin luona", vastasi nuori ruhtinas hehkuvin poskin, ja jatkoi, ohjaten ratsunsa nopealla liikkeellä isänsä rinnalle: "Mihin vaan tulin, löysin kansan vihan vimmassa ruotsalaisiin ja heidän kerettiläiskuninkaasensa. Isä, kaikki käy hyvin, Kaarlo Kustaa joutuu nyt itse paulaan; vakoilijoilta olen kuullut hänen tuumansa."

"Miten ne kuuluvat?"

"Mennä Veikselin yli, lyödä meidät ja mennä Sandomirin avuksi, jotta Lubomirski tulisi viivytetyksi, ja sen jälkeen suorastaan marssia Varsovaa kohden."

"Mitä aikoo hän tehdä litvalaisille?" kysyi vanhus taaskin.

"Ne hän kait on unhottanut", vastasi ruhtinas pilkallisesti, "tahi ehkä hän pitää heitä niin mitättöminä, ett'ei heitä tarvitse ottaa huomioon."

"Sapicha Witebski on kokenut sotilas", sanoi kenraali, kohottaen ääntänsä. "Potocki on urhoollinen, vaan ei viekas. Kaarlo Kustaa on muuttanut tuumansa, ja koko ruotsalainen armeija menee Sandomiriin. Ehkä hän siellä koettaa päästä yli, mutta tämä ei onnistu hänelle, niinkauan kuin Lubomirski ja Witebski ovat yhteydessä toistensa kanssa. Tule, Göran", lisäsi hän, hypäten ratsulta, "minä tahdon puhua kanssasi eräästä tärkeästä asiasta."

Isä ja poika astuivat heti sen jälkeen kenraalin telttaan, jossa ei näkynyt muita koristeita kuin Puolan lippu, joka liehui teltan katolla.

"Göran", alkoi vanhus, heidän istuttuaan, "minä olen niin synkkä ja tyytymätön kaikkeen."

"Miksi niin", kysyi Göran, katsoen hellästi isäänsä.

"Sinä et tunne sitä kuormaa, joka on laskettu sotapäällikön hartioille, ja ehkä et koskaan tule sitä tuntemaankaan", vastasi vanhus, nojaten päätään poikansa olkapäätä vasten. "Mitä voin minä saada toimeen kun ne, joilla on valtion ohjat käsissään, eivät ole yksimielisiä? Ainoastaan sinulle voin tunnustaa, että Juhana Kasimir on liian heikko kantamaan Puolan kruunua. Mies, sellainen kuin Kaarlo Kustaa…"

"Kaarlo Kustaa!" huudahti ruhtinas säpsähtäen.

"Niin, Kaarlo Kustaa", vastasi kenraali miettiväisenä, "hän on suuri sekä valtiomiehenä että sotapäällikkönä. Jos meidän heikolla kuninkaallamme olisi edes puolet hänen luonteensa lujuutta, niin ei maa nyt olisi kadotuksen partaalla."

"Eihän epätoivo mahdakaan valloittaa sydäntänne, isäni?" sanoi ruhtinas, katsellen isäänsä surullisin silmin.

"Rehellinen isänmaan ystävä ei tule epätoivoiseksi", vastasi vanhus vakavalla äänellä. "Älä koskaan unhoita näitä sanoja Göran, äläkä niitä neuvoja, joita olen sinulle antanut jo siitä saakka, jolloin voit ymmärtää, mitä isänmaa merkitsee ja mitä ymmärretään isänmaan ja sen kansan rakkaudella. Isänmaan ystävän käsi ei saa heikontua, eikä hänen toiveensa sammua, vaikka kuinka vaaroja ympäröitsisi häntä. Niin on minun laitani. Tapaukset seuraavat toisiaan kun salamat pilvisellä taivaalla. Jos ruotsalaisten onnistuu murtaa itsensä meidän läpitsemme, on kaikki kadotettu. Mutta Jumala ja pyhä neitsyt eivät hylkää kansaansa hädässä", huudahti hän, hypäten tuolilta nuorukaisen vilkkaudella. "Puola vuotaa verta, mutta pian sen syvät haavat tukitaan ja tuhannet jälkeläiset tulevat siunaamaan meitä! Göran", kuiskasi hän muutaman silmänräpäyksen vaitiolon perästä, ja katseli levottomin silmin poikaansa, "Göran, morsiamesi on ruotsalaisten leirissä!"

Kauheasti vannoen ja vapisevin huulin hypähti Göran Czarnecki ylös. "EIeonora ruotsalaisten leirissä!" huusi hän raivoissaan, puristaen nyrkkiään. "Tämä vaatii kostoa, ja kostaa tahdon noita naisryövääjiä!"

"Göran, Göran", sanoi vanhus, laskien kätensä poikansa olalle. "Älä kiivastu! Vastustajasi ovat voimallisia, ja voivat uhata sinua; älä syökse itseäsi kadotukseen!"

"Enkö saa kostaa tätä ryöstöä?" huudahti ruhtinas tarkasti katsoen isäänsä. "Saako rankaisematta ryöstää minulta iloni ja autuuteni. Ei; isäni! Minulla on nyt ainoastaan yksi ajatus: mitenkä saisin morsiameni takasin. Koskaan eivät he saa olla rauhassa minulta; ikäänkuin varjo tahdon seurata heitä kaikkialla, ja sinä, eversti Kruse, joka minulta hänen veit, sinä tulet tuntemaan kostoni voiman!"

"Rauhoitu, poikani", pyysi vanhus. "Jos tahdot kostaa kärsimääsi solvausta, niin älä sitä tee syyttömälle. Eleonora rakastaa erästä ruotsalaista Stjernfelt-nimistä upseria: tältä tulee sinun vaatia takasin morsiamesi!"

"Se on mahdotonta, että hän rakastaa häntä", sanoi Göran rauhoitettuna. "Kyllä olen kuullut siitä puhuttavan, mutta minä en voi uskoa, että hän siihen määrään unhottaisi säätynsä sekä olevansa Puolan tytär. Mutta jos niin on, kuin isäni sanoo, niin voi häntä ja voi kaikkia, jotka unohtavat velvollisuutensa!" Näin sanoen syöksyi hän ulos, kuulematta isänsä varoittavaa ääntä.

* * * * *

Ruotsalaisten leirissä vallitsi tuo pettävä hiljaisuus, jolla usein on seurauksena suuria onnettomuuksia. Czarneckin tiedettiin olevan läheisyydessä, ja suurin varovaisuus olisi ollut tarpeen. Nuo marsseista ja puutteista uupuneet sotilaat olivat panneet levolle, aseet vieressään, mutta uni saikin voiton, ja pian nukkuivat he niin turvallisesti kuin ei olisi ollut mitään hätää.

Kello oli juuri lyönyt yksi, kun eräs mies varovasti läheni telttaa, jossa kreivittäret asuivat. Hänen yllään oli leveä kaapu, ja korkea nahkatakki oli painettu alas otsalle. Askel askeleelta lähestyi hän telttaa ja piti itsensä aina varjossa. Kenenkään huomaamatta saapui hän teltan luo, vaan pysähtyi hetkeksi siihen, ikäänkuin miettimään, mitä olisi tehtävä. Kauan ei hän epäillyt; nopeasti ottaen tikarin, lävisti hän sillä teltan uutimen aivan maan läheltä ja katosi siitä sisään.

Teltassa oli aivan pimeä; kreivittäret nukkuivat. Varovaisin astelin meni vieras erään pöydän luo, sytytti kynttilän ja läheni Eleonoran vuodetta.

Nuori kreivitär nukkui rauhallisesti.

Mistä uneksi hän? Ehkä onnesta ja autuudesta.

"Ihana kreivitär-parka!" sanoi tuntematon itsekseen ja katseli nukkuvaa säälivin silmin. "Niin nuori, niin ihana, ja on kuitenkin jo ilkeiden ihmisten pahojen juonien alaisena! Mutta vanha Czarny on pelastava teidät näiden susien kynsistä. Ruhtinas Göran sanoi, että he vastoin omaa tahtoansa ovat tänne tuodut ja samoin luulen minäkin. Mutta nyt on pelastus lähellä; jo tänä yönä tulette olemaan meidän luonamme: koska jo tiedän tien, ei enään ole vaikea teitä pelastaa. Hän herää", jatkoi mies, vetäen äkkiä kynttilän takasin, "vielä ei ole aika tullut antaakseni itseni ilmi, mutta tunnin kuluttua", lisäsi hän hitaasti, "silloin täällä on toinen elämä." Näin sanoen sammutti hän kynttilän, asetti sen entiselle paikalle ja lähestyi aukkoa. Juuri kun hän oli aikeessa ryömiä ulos, kuului ääni, joka kysyi:

"Onko siellä ketään?"

Eleonora oli herännyt. Czarny tuskin uskalsi hengittää. Vielä kerrottiin kysymys, jonka jälkeen taasen kaikki oli hiljaa.

"Nyt on pääseminen täältä pois", jupisi puolalainen ja kumartui aukkoa kohti; mutta tuskin oli hän pistänyt päänsä aukosta, ennenkuin käsi tarttui hänen kaulaansa ja veti hänet väkisin ulos. Czarny oli vähällä joutua ymmälle ja katsoa töllisteli miestä, joka oli tehnyt tyhjäksi hänen aikeensa; Czarny ymmärsi nyt mahdottomaksi päästä pakoon.

"Ole hiljaa, puolalainen, tahi kuristan sinut heti", mörisi hänen korvissaan karhea ääni. "Tule nyt, äläkä seiso siinä töllistellen. Minä tahdon nauttia sinun seuraasi muutamia minuuttia. Kas niin, eteenpäin mars!" Czarny huomasi, että tottelemattomuus tässä olisi sama kuin kuolema, jonka tähden hän vastustelematta seurasi voittajaansa tämän telttaan. Nähtyään ruotsalaisen kasvot, hypähti Czarny taaksepäin ja sanoi värisevin huulin:

"Eversti Kruse! Sitä en olisi odottanutkaan."

Myöskin eversti näytti kummastuneelta, huomattuaan vankinsa vanhaksi tutuksi.

"Jaha, vai sinä veijari se oletkin, joka hiivit täällä pitkin", huudahti hän katsellen ankarin silmin Czarnya. "Kai tunnet minun; olemmehan nähneet toisemme ennen, vai kuinka?"

"Olemme!" vastasi Czarny vavisten.

Vihoissaankaan ei eversti voinut olla hymyilemättä, nähdessään Czarnyn surkean muodon, vaan samassa silmänräpäyksessä oli hän taasen tuona ankarana tuomarina.

"Mikä oli tämän käynnin tarkoitus?" kysyi eversti uhaten. "Paras on, että heti tunnustat kaikki."

"Rakkauteni valtijattareeni ja…"

"Ja halusi täyttää Göran Czarneckin käskyjä, kait oli varsinainen vaikutin, luulen minä", keskeytti eversti jyrkästi.

"Herra eversti, minä vakuutan, että ainoastaan uskollisuuteni…"

"Puolalaisen vakuutuksiin ei ole luottamista", keskeytti eversti taasen. "Sinä olet niin viekas, sinä harmaapää syntinen, että tekisin sekä itselleni että sinulle suuren palveluksen, jos muitta mutkitta hirttäisin sinut. Mutta voithan nyt vielä elää, vaan ainoastaan sillä ehdolla, että todenperäisesti vastaat kysymyksiini: Oletko ollut sittemmin Mikolaiovissa, kun ajoin teidät sieltä pois?"

"En", vastasi Czarny rohkeasti.

"No, missä sitten olet ollut?"

"Ruhtinas Czarneckin seurassa."

"Missä hän on?"

"Sandomirin luona", vastasi Czarny, joka ei tietänyt kenraalin käynnistä ruotsalaisten leirissä.

"Sinä valehtelet!" huusi eversti, niin että Czarny pelästyneenä hyppäsi tuolilta. "Hän ei ole Sandomirin luona!"

"Sitte en tiedä, missä hän on", vastasi Czarny! vähätellen, ja aikoi juuri jatkaa puollustustaan, kun kova korvapuusti kaatoi hänet lattiaan.

"Sinä valehtelet, konna!" huudahti eversti vielä kerran ja tarttui vangin kaulukseen, nostaen hänet niinkuin lapsen seisoalleen. "Minä tiedän, että Czarnecki on täällä!"

Hilliten vihaansa vastasi Czarny: "niin, hän on täällä; ja tännekin hän on pian saapuva", aikoi hän juuri lisätä, mutta vaikeni kuitenkin. Kiukku kuohui hänessä, mutta everstin voimakas oikaisu pakoitti hänet nöyrtymään.

"Vastaa nyt todenperäisesti kysymyksiini", sanoi eversti, laskien kätensä painavasti Czarnyn olalle. "Kuka lähetti sinut tänne?"

"Göran Czarnecki!"

"Missä tarkoituksessa?"

"Kat… kat… kat…"

"Noh", huudahti eversti,kohottaen kättänsä, "muista, että vielä on sinulla saatavana korvapuusti minulta."

"Katsomaan ovatko kreivittäret täällä", sanoi puolalainen kiireesti.

"Eikö ruhtinas sitä tietänyt?"

"Ei, hän luuli, että he olivat viedyt Sandomiriin", vastasi Czarny, taaskin hengittäen keveästi. Hädässään tarttui hän olkeen, ja onni seurasikin häntä nyt sillä eversti ei enään jatkanut kuulusteluaan. Annettuaan vangille käskyn olemaan valmiina seuraavana päivänä jatkettavaan kuulusteluun, jätti hän tämän kahdelle sotamiehelle, varoittaen heitä ankarasti päästämästä häntä karkuun.

Ruotsalaisten leirin toisessa päässä näkyi mustia pilkkuja liikkuvan edes ja takasin. He lähenivät, ja pian voi huomata suuren keihäsmetsän. Vaan ruotsalaiset makasivat vielä. Äkkiä heräsi eräs sotamies, hieroi unen silmistään ja huusi käheällä äänellä: puolalaiset ovat täällä! Hänen varoituksensa tuli kuitenkin liian myöhään, sillä puolalaiset husaarit olivat jo ratsastaneet ensimäiselle telttakadulle, kun he huomattiin, ja juuri tämä vei kuninkaan teltalle. Rummut kaikuivat, ja puolipukeisina kiirehtivät ruotsalaiset ulos; muutamilla oli kivääri, toisilla ainoastaan pajunetti kädessä. Upserien komentosanat kaikuivat, ja hirveä sekamelska oli kaikkialla. Osa ruotsalaisista, tultuaan puolalaisten rivien keskelle, saivat surmansa näiden hevosien jaloissa, toiset taasen eivät tienneet upseereistaan mitään, vaan juoksivat sinne, tänne. Vähitellen saavutettiin kuitenkin järjestys, ja kun husaarit ennättivät kuninkaan teltan luo, oli heitä vastaanottamassa hyvin tähdätty ristituli, joka teki suuria aukkoja heidän tiheissä riveissään. Tämän yöllisen ryntäyksen tarkoituksena oli selvästi kuninkaan ryöstäminen, vaan tämä ei ollenkaan onnistunut. Tuskin oli taistelu alkanut, ennenkuin Kaarlo kuningas huomattiin sotilaittensa keskellä: hän oli, saatuaan vaatteet päälleen, itse heti tullut taistelukentälle. Hänen läheisyytensä innostuttikin niin ruotsalaisia, että he muutamain minuuttien kuluttua olivat karkoittaneet puolalaiset husaarit.

Rajummaksi tuli taistelu kreivittärien teltan luona. Lukuisan voiman johtajana oli Göran Czarnecki rynnännyt eversti Krusen teltan luokse asetettujen sotilaitten päälle sekä pakoittanut heidät peräytymään. Hänen aikeensa oli lähes onnistua, kun eversti sai apua, ja kadotettu maa otettiin takasin.

Jo ensimäisiä laukauksia kuultuaan, oli Vilho kiirehtinyt lemmittynsä luokse, ja hänen vastassaan oli heti valitushuutoja. Hänen vakuutuksistaan, ett'ei mitään hätää olisi tarjona, rauhoittui Eleonora, vaan Katarina-rouva valitti yhä. Eleonora oli heittäytynyt nuorukaisen rinnoille ja katseli häntä huolestunein silmin; jokaisen laukauksen kuultuaan vapisi koko hänen ruumiinsa. Jota enempi taistelun into eneni, sitä rauhattomammaksi tuli Vilho, ja kun hän vihdoin huomasi taistelun jatkuvan pitkälle, päätti hän viedä naiset rauhallisemmalle paikalle. Tämän päätöksensä ilmaisi hän Eleonoralle, joka vastustelematta myöntyi siihen. Vaan toisin vanha kreivitär. Saatuaan tietää, että heidän oli jättäminen asuntonsa, valitti hän ääneensä, eikä laisinkaan tahtonut jättää telttaa.

Silloin syöksyi eversti Kruse sisään.

"Vie kiireesti naiset täältä pois!" huudahti hän. "Tuo saakelin Czarnecki koettaa kaikin tavoin päästä tänne, ja minä en voi vakuuttaa voivani häntä estää. Kiirehtikää, kreivi, ell'ette tahdo nähdä morsiantanne hänen käsissään!"

Eversti syöksyi ulos.

"Tulkaa, rouvani!" sanoi Vilho, tarttuen vanhan kreivittären käteen. "Te kuulitte nyt, että todellakin on vaara tarjolla, ja täällä ei voi olla turvassa puolalaisten luodeilta."

Syvään huoahtaen seurasi Katarina-rouva' heitä nyt ulos teltasta.

Mutta tuskin olivat he ennättäneet ulos, ennenkuin he takanaan kuulivat äänen, joka saattoi heidät kalpenemaan. Vilho kääntyi ja näki ruhtinaan tulevan häntä vastaan. Hän ratsasti mustalla hevosella, ja silmissään leimusi taistelunhimo ja vimma.

"Haa, vihdoin saavutin päämääräni!" huudahti hän, kannustaen hevostaan. "Anna minulle takasin morsiameni, tahi lyön sinut kuoliaaksi!"

Vilho ei vastannut vihollisensa huutoon, vaan valmistautui vastustamaan hänen hyökkäystään. Vasemman käsivartensa oli hän kietonut Eleonoran ympäri, toisessa piteli hän miekkaansa. Katarina-rouvan, joka oli pyörtynyt, veivät kaksi sotamiestä syrjään.

Mitä liikuttavimmilla sanoilla pyysi Eleonora ruhtinasta jättämään heidät rauhaan, mutta tämä ei kuunnellut hänen rukouksiansa. "Juuri sinun tähtesi olen tullutkin tänne", huusi hän, "enkä minä väisty, ennenkuin olet vallassani."

"Ainoastaan minun ruumiini yli käy tie hänen luoksensa", vastasi Vilho ja ojensi miekkansa. "Tulkaa, minä odotan teitä; ratkaiskoon tämä taistelu kumpaisenkin elämän ja kuoleman."

Ruhtinas kannusti hevostaan niin voimakkaasti, että eläin nousi kahdelle jalalle ja olisi varmaan musertanut Vilhon allensa, ellei hän olisi vetäytynyt takasin. Göran Czarnecki huudahti vimmasta, nähdessään vihollisensa pelastuneen. Hän ei uskaltanut ampua, sillä luoti olisi yhtä helposti voinut sattua Eleonoraan. Uudelleen kannusti hän hevosensa ja nosti sapelin lyödäkseen. Vilho huomasi nyt, että ainoastaan onni voisi hänet pelastaa. Kuumeentapaisesti veti hän Eleonoran rintaansa vasten, painoi huulensa hänen huulilleen ja valmistautui puollustamaan itseänsä viimeiseen asti. Toisen kerran nousi hevonen pystyyn, ja sen etukaviot olivat Vilhon pään yli. Eleonora kiljahti, ja vaipui tunnotonna maahan. Vaan silloin kokosi Vilho kaikki voimansa, tarttui kaksin käsin miekkaansa ja työnsi sen syvälle hevosen rintaan. Tuo komea eläin tempasi kerran taaksepäin ja kaatui kuolleena maahan.

Ruhtinas kalpeni nähtyään tämän; hirveällä kirouksella nosti hän pistoolinsa ja laukasi, vaan luoti ei sattunutkaan Vilhoon.

Ruhtinaan tila ei nyt ollut paras. Hevosetta oli ja miehittäkin, sillä nämä vetäytyivät jo takasin. Pitkää aikaa ei hänellä ollut miettimiseen, sillä eversti Kruse lähestyi jo jalkaväkineen. Tuskalla ja vimmalla näki hän, ettei nyt voinut saada Eleonoraa kanssaan, ja heittäen surullisen silmäyksen uskolliseen hevoseensa, kiiruhti hän kumppaneinsa luo, jossa hän sai erään kaatuneen miehensä hevosen.

Kun Vilho näki aseensa saavuttaneen päämääränsä, ei hän enään välittänyt ruhtinaasta, vaan piti ainoastaan huolta Eleonorasta. Hän heräsikin pian horroksistaan ja vietiin turvallisempaan paikkaan.

Vilhon sydämessä riehui ankara taistelu, hän katseli ympärilleen, nähdäkseen vihollisensa, jonka hän pian huomasikin pakenevain puolalaisten riveissä. Avopäin ratsasti hän rivien keskellä, kehoittaen husaareitaan ryntäykseen, mutta he eivät häntä kuulleet, ja vastoin tahtoansa täytyi hänen seurata mukana.

"Luutnantti, tässä on teille hevonen", huusi eversti Kruse jo etäältä, "luulen, että tahdotte tulla oikeaan taisteluun tuon veitikan kanssa; kiiruhtakaa, muuten hän pääsee pakoon!"

Vilho heittäytyi satulaan ja nelisti epäjärjestyksessä olevien puolalaisten luo. Ruhtinas huomasi hänet heti, ja myöntyi taisteluvaatimukseen.

Taistelu kesti kauan, sillä kumpanenkin olivat yhtä taitavia sekä ratsastajia että miekkailijoita.

Pian kuitenkin näkyi, että Vilho voitti ruhtinaan voimissa. Tämän huomasi puolalainen itsekin, ja koetti notkeudella täyttää, mitä häneltä voimissa puuttui. Hän teki yhden vaarallisen kierroksen toisensa jälkeen, hän pyöri ympäri kuin tuuli, mutta luutnantti oli aina varoillaan ja vältti ihmeteltävällä kylmäverisyydellä vastustajansa raivokkaita huimauksia. Ruhtinas tuli joka silmänräpäys yhä kiivaammaksi. Hänen lyöntinsä seurasivat toisiaan kuin raesade, ja hänen silmissään leimusi sammumaton viha. Taistelijat olivat nyt niin lähellä toisiaan, että he alkoivat raivoisan nyrkkitaistelun. Mutta ruhtinaan käsi heikontui pian, ja huomattuaan tämän, koetti hän koko jälelläolevalla voimallaan karata vastustajansa päälle. Molemmin käsin tarttui hän miekkaan, nosti sen ylös ja aikoi yhdellä iskulle halaista vastustajansa pään: mutta tämä oli varoillansa, veti hevosensa taaksepäin, jännitti käsivartensa lihakset ja otti lyönnin sellaisella voimalla vastaan, että ruhtinaan ase särkyi kahtia. Puolalainen ei odottanut seuraavaa hyökkäystä, jolloin hän epäilemättä olisi hävinnyt, vaan käänsi hevosensa ja nelisti pois, huutaen:

"Me tapaamme toisemme Sanin luona!" Ruhtinaan tappiolla päättyi taistelu, ja puolalaiset pakenivat.

"Noh, tämän voi sanoa miehen otteluksi", sanoi eversti Kruse, ratsastaen Vilhon luo, joka hitaasti palasi omiensa luo. "Te annoitte hänelle aikalailla selkään. Kiitos siitä!"

Näin sanoen ojensi hän kätensä Vilholle, joka sitä luottamuksella puristi.

Eräs ajutantti nelisti esiin ja kysyi kuningasta. "Eikö hän ole teltassaan?" kysyi eversti. "Ei! Minun täytyy heti tavata hänet, saadakseni ilmoittaa, että Sapicha on mennyt kaikkine joukkoineen maanmiehiensä puolelle. Tuo konna tuntee meidän hankkeemme!"

Tämän sanottuaan ratsasti ajutantti pois, ja eversti vaipui syviin mietteisiin, josta hänen herätti eräs sotamies, joka ilmoitti, että Sapicha oli vapauttanut vangitun Czarnyn.

Silloin sanoi eversti Kruse, laskien kätensä Vilhon olalle:

"Jos teillä on teräshaarniska, pukekaa se päällenne, sillä Czarny hiipii täällä ympäristöllä väjyvän kissan tavalla."

"Czarny", sanoi Vilho hämmästyneenä, "oletteko nähnyt hänet?"

Eversti kertoi nyt yöllisen retkeilynsä.

Vilho ei vastannut mitään, vaan kiirehti niin pian kuin mahdollista oli Eleonoran luo.

VII.

Sandomirissa.

Veiksel-virran vasemmalla rannalla, aivan Puolan ja Galitsian rajalla, sijaitsi pieni Sandomirin kaupunki, jossa eversti Cronlod oli päällikkönä, ankaralla sotakurilla ja lempeydellä kaupungin asukkaita kohtaan oli hän voittanut kaikkien luottamuksen. He pelkäsivät omia maanmiehiään enemmän kuin ruotsalaisia, ja tämä ei tapahtunut tämän sodan aikana ainoastaan täällä, vaan monessa muussakin paikassa. Hillitsemättömät puolalaiset sotilaat eivät totelleet sotakuria, he kuljeskelivat pitkin, tehden väkivaltaa missä vaan sopi, jotavastoin ruotsalaiset tarkoin välttivät sellaisia väkivaltaisuuksia, jotka olisivat voineet maakansaa vihoittaa. Usein tapahtui, samoinkuin 30-vuotisenkin sodan aikana, että asukkaat hakivat vihollisiltaan suojaa maanmiestensä ryöstöjä vastaan.

Lubomirski oli ottanut valloittaakseen linnan, mutta hänelle tehtiin niin tehokasta vastarintaa, että hän, muutamien hyökkäysten jälkeen päätti ruveta piirittämään sitä. Joka päivä tanssivat puolalaisten tykkien luodit linnan muureja vastaan, mutta Cronlod lähetti yhtä lämpimiä tervehdyksiä takasin, eikä jättänyt linnoitusta. Vihdoin sai tuo rohkea päällikkö tiedon, että Kaarlo kuningas lähestyi nopeasti, mennäkseen kaupungin luona virran yli.

Oli 19 päivä maaliskuuta. Aurinko oli jo aikoja sitten mennyt mailleen. Kova rankkasade edellisenä päivänä oli tehnyt tiet melkein käyttämättömiksi. Kaupungissa vallitsi hiljaisuus, mutta sitä vilkkaampi oli liike linnassa. Vartijoita muutettiin vähän päästä ja kaikin tavoin koetettiin pitää vähälukuista linnaväkeä toivossa.

Linnan portit olivat suljetut, ja kartesseilla ladattujen tykkien luona seisoi sotilaita valmiina ampumaan. Eversti Cronlod kävi itse tarkastamassa, josko kaikki oli hyvässä järjestyksessä.

Eräällä kapealla syrjäkadulla näkyi kaksi kulkijata leveissä kaapuissa. Samana päivänä olivat ruotsalaiset vetäytyneet linnan muurien sisäpuolelle, ainoastaan silloin tällöin kulki muutamia vartiajoukkoja kaupungin läpi. Molemmat kävelijät voivat siis olla jokseenkin varmat ett'ei heitä huomata. Eivät he myöskään koettaneet salatakaan itseään, vaan antoivat kaapujen luikua alas kasvoiltaan ja kiirehtivät huolettomina eteenpäin.

Huomaamattansa olivat he tulleet aivan lähelle linnaa, ja pysähtyivät heti, havaittuaan edessään linnan uhkaavat muurit. Synkkä tuli hehkui kumpaisenkin silmissä ja kuumeentapaisesti puristivat he aseitaan.

"Ruhtinas, minä sanon teille", sanoi lyhempi heistä, "kuuden päivän perästä on linna oleva valtiokanslerin vallassa. Ruotsalaiset kyllä puollustavat itseään urhoollisesti, mutta vihdoin hekin väsyvät ja tulevat pakoitetuiksi antaumaan. Puolan kansa ei tule pakenemaan, eikä se päivä ole aivan kaukana, jolloin Sigismundon pojanpoika ja Ladislaun poika taas varmana istuu Puolan valtaistuimella. Teitä, ruhtinas, ihmetyttää, että minä, halpa palvelija, puhun kuin oppinut mies, mutta kuninkaistani minulla toki on selko."

"Sen kyllä kuulin, Czarny", vastasi ruhtinas, tarttuen palvelijansa käsivarteen. "Sinä puhut rohkeasti. Pyhä neitsyt armahtakoon meitä tänä hirveänä aikana ja antakoon tulevaisuuden olla valoisamman."

"Amen", jupisi Czarny tuskin kuuluvasti; sitten jatkoi hän puoliääneen: "Niinkauan kun tämä linnoitus on ruotsalaisten hallussa, ei kukaan voi estää heitä tästä menemästä virran yli. Ja jos he kerran ovat menneet yli, niin…"

"Niin silloin on Varsova toisen kerran heidän kostonsa esineenä", sanoi Göran Czarnecki kolkosti.

"Ja kreivitär-raukat, jota ovat vankeina", virkkoi palvelija surullisella äänellä.

"Sehän on Eleonoran oma tahto", sanoi ruhtinas enemmän itsekseen kuin palvelijalleen vastaukseksi. "Hänelle, joka onneni ryösti, tahdon kostaa. Vilho Stjernfelt on veriviholliseni, ja niinkauan olen etsivä hänen sydäntään, kunnes löydän sen." Näin sanoessaan pysähtyi ruhtinas ja sanoi, nojaten päänsä kättänsä vasten: "Sinä mainitsit äsken, että eräs palvelijoista, joka pääsi pakoon Mikolaiovin verilöylystä, asuu täällä. Vie minut hänen luoksensa."

"Hän asuu tässä", vastasi Czarny, pysähtyen pienen, mitättömän hökkelin eteen.

"Mikä on miehen nimi?" kysyi ruhtinas välinpitämättömästi.

"Ramoski."

"Voimmeko luottaa häneen?"

"Yhtä varmasti voitte luottaa häneen, kuin minuunkin."

"Hyvä; vie minut hänen luokseen."

Portti aukeni, Czarnyn sitä voimakkaasti lykättyä, ja miehet astuivat pihaan, joka oli täynnä kaikenlaista roskaa.

"Antakaa kätenne minulle, ruhtinas", sanoi Czarny kiireesti. "Ei kukaan, paitsi minä, tunne näitä kurjia portaita; pysykää aivan lähelläni!"

Ruhtinas teki niin, ja he alkoivat nyt kiivetä noita jyrkkiä ja vinoja puuportaita ylös, peläten joka askeleella taittavan jalkansa. Hetken kiivettyään tulivat he pienehköön huoneesen, jossa oli melkein pimeä.

"Ylös, Ramoski!'" sanoi Czarny hiljaa. "Vielä kosto elää!"

"Niinpä kyllä", sanoi käheä ääni nurkasta, ja muutamia minuuttia kului, ennenkuin puhuja tuli näkyviin, tehden kömpelön kumarruksen ruhtinaalle, joka nähtyään hänen ryysyiset vaatteensa ja pörröisen tukkansa, inhosta vetäytyi takasin. Czarny ei ollut näkevinään tätä, vaan kääntyi Göran Czarneckiin, sanoen:

"Tässä on puhumani mies!"

Ruhtinas läheni. Hän katseli tarkkaan Ramoskia hetkisen, ja sanoi sitten: "Sinähän olet palvellut kreivitär Lubomirskia Mikolaiovissa?"

"Niin olen", vastasi Ramoski huoaten, "enpä sitä koskaan unohda."

"Oletko sittemmin kuullut mitään kreivittäristä?"

"Czarnyn puheiden mukaan pitäisi heidän oleman ruotsalaisten vankeina", vastasi Ramoski, katsellen kysyvästi Czarnya.

"He ovat vangitut", sanoi ruhtinas katkerasti. "Mutta nyt asiaan! Czarny sanoi sinun olevan uskottavan ja vilkkaan miehen; minä tarvitsen apuasi, tahdotko auttaa meitä?" Tämän sanottuaan otti ruhtinas taskustaan raskaan kukkaron, punniten sitä välinpitämättömänä kädessään.

Ramoskin silmät säkenöivät ja ehdottomasti ojensi hän kätensä. "Kyllä, kyllä tahdon auttaa teitä, mitä vaan minulle käskette", sanoi hän kiireesti, ikäänkuin peläten että ruhtinas muuttuisi.

"Tuossa on palkkasi", virkkoi Göran Czarnecki, heittäen kukkaron Ramoskin jalkoihin. "Sinun tehtäväsi on tutkia, ovatko kreivittäret vielä ruotsalaisten leirissä, vai ovatko he tuodut tänne. Et sinä sillä tee ainoastaan minulle ja valtiokanslerille suurta palvelusta, jos voit tuoda ne tänne, vaan koko Puola on sinua siunaava."

Otettuaan kukkaron lattialta ja punniten sitä hetken aikaa kädessään, sanoi Ramoski:

"Korkea ruhtinas, minä olen kuullut, että kreivitär tuotaisiin tänne, ollakseen hyvässä turvassa."

"Vai niin", vastasi Göran Czarnecki purren huultaan, "mitä muuta täällä puhutaan?"

"Sanotaan, että linnassa vietetään piakkoin häitä."

"Kuka sieltä nai?" kysyi Czarny kummastuneena.

"Kreivitär Eleonora ja…"

"Mies, sinä valehtelet!" huusi ruhtinas, polkien jalallaan maata.

"En, korkea ruhtinas", vastasi Ramoski nöyrästi, "minä kuulin sen eilen eräältä tuttavalta korpraalilta."

"Hoh, hoh!" huudahti ruhtinas pilkallisesti. "Hyvä vaan; minä kyllä valmistan heidän morsiusvuoteensa Veikselin aaltoihin, jossa heidän rakkautensa varmaan jäähtyy. Czarny!" huusi hän vihoissaan, "kiiruhda isäni luo ja sano hänelle, että minä menen litvalaisten leiriin, eikä kauan ole viipyvä, ennenkuin tämä linna on meidän."

"Amen, amen", jupisivat Czarny ja Ramoski yht'aikaa, "pyhä neitsyt olkoon meille armollinen!" Tuskin olivat he sanoneet viimeiset sanansa, ennenkuin kuulivat tykin laukauksen. Pian kuului useampiakin, vähän väliä jokaisen.

"Ne on ruotsalaisten merkkilaukaukset", huusi ruhtinas ja juoksi huoneen ainoan akkunan luo, "linna saa apuväkeä! Haa, sen täytyy kuitenkin joutua meille, vaikka kymmenentuhatta miestä jäisi sen muurien edustalle!"

Molemmat palvelijat loivat toisiinsa tuskallisia silmäyksiä, ikäänkuin olisivat tahtoneet tutkia toistensa sisimpiä ajatuksia. Itse ruhtinaskin oli kiihoittunut, kiirein askelin käveli hän pitkin huoneen lattiaa, katsellen joka kerta lähetessään Ramoskia epäilevästi. Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus, ei kukaan puhunut, ja melkeinpä kuuli näiden kolmen miehen sydämen tykytyksen.

Äkkiä juoksi Ramoski akkunan luo ja kuunteli hengittämättä. "Minä kuulen tännepäin marssivien sotilasten askeleita", kuiskasi hän. "Luultavasti on se joku yövahtijoukko… mutta he seisahtuvat tälle portille", huudahti hän kauhistuen, "Czarny, eivätkö ruotsalaiset nähneet, että toit ruhtinaan tänne? He pitävät aina vartijoita valleilla, ja jos he vain sattuvat näkemään yhden tai kaksi henkilöä muurien edustalla, pitävät he heti niitä vakoojina."

Vaan nyt lyötiin pari kertaa voimakkaasti porttiin ja joku huusi:

"Aukaise heti!"

Ruhtinas ja Czarny katselivat toisiaan levottomasti, vaan Ramoski sanoi heti: "Jos tahdotte totella minua, ruhtinas, ja annatte minun määrätä, niin pelastutte."

Ruhtinas myöntyi.

"Astukaa sitten tänne", sanoi Ramoski. "Tästä huoneesta johtavat portaat eräälle toiselle kadulle; mutta joutukaa!"

Ruhtinas astui huoneesen, ja Ramoski sulki oven hänen jälkeensä, sitten kääntyi hän Czarnyyn päin, sanoen:

"Pysähtykää tähän, minä menen heitä vastaan, jotta sitten saatte aikaa pakenemaan. Hyvästi; sano ruhtinaalle, että koetan kykyni mukaan täyttää hänen käskyjänsä."

Näin sanoen kiiruhti Ramoski portaita alas.

"Aukaise, kuninkaan nimessä!" käski taaskin joukon johtaja.

"Heti, heti", ärjäsi Ramoski, ja kiiruhti portin luo, joka oli vähällä kaatua voimakkaista sysäyksistä.

Czarny oli kuitenkin hiipinyt akkunan luo, jossa hän voi kuulla sotilaitten puheen. Hän kuuli portin aukaistavan ja vartiajoukon päällikön sanovan Ramoskille: "Sinä pidät vakoojia luonasi, me olemme nähneet heidän tulevan tänne sisälle."

Enempää ei Czarnyn tarvinnut kuulla, tietääkseen mitä heillä oli odotettavana. Hän kiiruhti heti ruhtinaan luo ja kertoi, mitä oli kuullut, pyytäen tätä pakenemaan. Melske pihassa eneni, ja pian kuulivat pakolaiset kiivaita askeleita portailla.

"Nyt kiireesti pois", kuiskasi ruhtinas, ja kiirehti Ramoskin näyttämiä portaita myöten alas. "Löytynee kai täällä ovi, jonka kautta pääsee ulos, muutoin…"

"Minä löysin sen jo", vastasi Czarny, "mutta yksin en voi sitä aukaista, teidän täytyy auttaa minua, ruhtinas." Ponnistaen kaikki voimansa, onnistui heidän vihdoin aukaista ovi, ja syvä huokaus tunkeutui heidän rinnoistaan, vihdoinkin seistessään ulkoilmassa.

Czarny, joka tunsi pienimmänkin sopukan kaupungissa, kulki edellä, ja seikkailuksitta saapuivat he kaupungin ulkopuolella olevaan metsikköön, jonne olivat jättäneet hevosensa.

Samassa silmänräpäyksessä kun ruhtinas ja Czarny tulivat kadulle, astui ruotsalainen upseri ensimäiselle portaalle. "Hm, hm", jupisi hän "tässä on vielä selviä jälkiä, epäilemättä olivat he vakoojia."

Ruotsalainen palasi takasin ja sanoi, mitaten terävällä silmäyksellä Ramoskia kiireestä kantapäähän:

"Sinulla oli, niinkuin sanoin, vakoojia luonasi, ja he ovat päässeet pakoon."

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty", jupisi Ramoski. Ääneensä lisäsi hän: "Herra upseri, he eivät olleet vakoojia."

"Mitkä olivat heidän nimensä?" kysyi upseri uhkaavalla äänellä.

"Ruhtinas Göran Czarnecki ja hänen palvelijansa", vastasi Ramoski.

Puolalaisen täytyi vangittuna seurata myötä linnaan, vaan hän ei valittanut; päinvastoin oli hän hyvin mielihyvissään siitä, että vieraansa olivat pelastuneet.

Noin puolen tuntia kului, ennenkuin ruhtinas ja hänen palvelijansa erosivat toisistaan. Vihdoin hyppäsi Göran Czarnecki satulaan, antoi Czarnylle muutamia käskyjä ja riensi pois, idässäpäin olevaa, litvalaisten leiriin vievää tietä pitkin. Czarny kannusti myös hevostaan ja ohjasi tiensä päinvastaiseen suuntaan. Ratsastettuaan noin puolen tuntia, ohjasi hän hevosensa virtaan ja kahlasi toiselle rannalle. Sen jälkeen haki hän yksinäisen paikan, josta ei kukaan voisi löytää hevosta, sitoi sen puuhun kiinni ja kiirehti ylös rannalle, sekä saapui hetken kuluttua erään metsän rinteellä olevan mökin luo.

Czarnyn lähestyessä tuota enemmän eläimiä kuin ihmisiä varten tehtyä mökkiä, tuli häntä vastaan roteva mies, puettuna puolalaisen talonpojan tapaan korkeaan karvalakkiin ja pitkään viittaan. Hetken katsoi hän vaiti Czarnya, sitten sanoi hän, hyväntahtoisuuden hymyn kuvastuessa koville kasvoilleen:

"Terve tuloa Czarny-ystävä! Onko sinulla hyviä vai huonoja uutisia. Mutta oli miten oli, tule sisään levähtämään. Sinähän tulet Sandomiristä, mitenkä siellä voidaan?"

"Senhän sinä kait tiedät paremmin, kun asut näin lähellä", vastasi Czarny äreästi. "Mutta nyt toisiin asioihin; kuinka meidän asiaimme laita on?"

"Hyvin, kuinkas myös?"

"Hyvä; onko joukko valmiina?"

"Se odottaa minun merkkiäni; kuinka suuren luulet ruotsalaisten joukon olevan?"

"Noin viisikymmentä miestä! Kuulehan, Walchovitz", jatkoi Czarny, astuessaan matalasta ovesta huoneesen, "tuolla rotkotien äärellä tulee sinun odottaa heitä."

"Miten tahdot, mutta miksi ei Ramoski ole kanssasi?"

Czarny kertoi nyt tapauksen kaupungissa, ja lisäsi vielä:

"Tämä oli saakelin tyhmästi; hän saa ehkä nyt virua jossakin kurjassa linnan kopissa. Olisi ollut tarpeen täälläkin, sillä kukaan ei niin hyvin tunne kaikkia Sandomirin ja Mikolaiovin välisiä teitä kuin hän."

"Noh, sinä nyt toki jäät tänne?" kysyi Walchovitz.

"En!" vastasi Czarny kiireesti, "ruhtinas on määrännyt, että minun ennen päivän nousua pitää oleman kenraali Czarneckin luona, ja aika on niukka. Hyvästi, Walchovitz, tee mitä voit, palkinnon kyllä tulet siitä saamaan."

Senjälkeen haki Czarny hevosensa, kahlasi toisen kerran virran yli ja kiirehti sitten koilliseen päin, jossa osa Czarneckin joukosta majaili.

Tuskin oli hän ratsastanut puolitoista tuntia, kun kaksi husaarijoukkoa tuli häntä vastaan; näiltä sai hän tietää Czarneckin olevan tulossa, sillä Sapicha oli tälle ilmoittanut ruotsalaisten aikovan Sandomirin luona mennä San-virran yli. Czarny kääntyi siis takasin, ohjaten kulkuaan jälleen Sandomiriin.

VIII.

Kanssapuhe. — Vankeus.

Vaikka Niscovan voitto itsestään ei ollut erittäin suurenmoinen, oli sillä kuitenkin tärkeitä seurauksia: Sapicha nimittäin meni silloin 3,000 miehen kanssa maanmiestensä puolelle. Suurin ja vaarallisin seuraus oli kuitenkin se, että puolalaiset saivat tietää kuninkaan aikeet eikä voivat sentähden estää häntä menemästä virran yli, joten hän joutuisi kahden virran ja kahden äärettömän suuren sotajoukon väliin. Ruotsin armeija oli mitä surullisimmassa tilassa. Sotilaat tuiki uupuneina ravinnon puutteessa pitkien marssien jälkeen, tuskin voivat he jatkaa kulkuansa. Myöskin odotettiin yleistä kapinaa, eikä ihme olisi ollutkaan, jos nuo paljon kärsineet sotilaat sekä upserit tulisivat epätoivoon, sellaisia hirmuja nähdessään. Mutta Kaarlo kuningas pysyi yhtä rauhallisena kuin ennenkin. Puhutellessaan ulkomaiden lähettiläitä, hän kyllä ilmaisi ajatuksensa, vaan sotilaitaan johtaessaan oli hän aina rauhallinen, ollen heille esimerkkinä.

Majuri Liljenberg, joka kuormaston kanssa oli tullut Sandomiriin viittä päivää ennen kuningasta, oli heti ruvennut rakentamaan siltaa virran yli, huolimatta Lubomirskistä, joka häntä kaikin tavoin koetti estää. Päivää jälkeen Niscovan tappelun olivat sotajoukot saaneet käskyn alkaa marssia. Kaarlo Kustaa oli istuutunut akkunan luo, tarkasti katsellen joukkoja. Hänen tarkka silmänsä havaitsi pienimmänkin epäjärjestyksen, ja hän huokasi syvään, ajatellessaan miten paljon nämä sotilaat saivat kärsiä. Mutta myöskin oli hän ylpeä, että hänellä oli sellaisia joukkoja, ja hänen katseensa kirkastui, nähdessään tuon kunnianarvoisen marskin, Kaarle Kustaa Wrangelin, tuovan esiin osastonsa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa, kuningas nyykäytti iloisesti päätään kokeneelle sotatoverilleen, ja sotilaatkin saivat ikäänkuin uutta eloa, nähdessään kuninkaan iloiset ja toivolliset silmäykset.

Kuninkaan näin tarkastellessa joukkojaan, tuli eversti Kruse huoneesen, kysymään josko puolattaret pääsisivät kuninkaan puheille.

"Tuokaa he tänne, eversti", vastasi Kaarlo Kustaa, "sitten annatte käskyn luutnantti Stjernfeltille viedä heidät 50 miehen kanssa Sandomiriin. Luulen, että luutnantti mielellään ottaa tämän tehdäkseen", lisäsi kuningas hymyillen, "onhan hän mielellään mukana seikkailuissa, ja voisipa tapahtua, että hän vielä kerran saa ihanalle kreivittärelle osoittaa olevansa urhean sotilaan." Näin sanoen viittasi kuningas kädellään, ja eversti poistui. Hetkisen sen jälkeen tuotiin kreivittäret huoneesen ja kumarsivat nöyrästi hallitsijalleen. He seisoivat ensikerran aikakautensa suurimman sotilaan edessä, ja olivat hieman hämillään häntä puhutellessaan.

"Olkaa tervetulleet", sanoi Kaarlo Kustaa kohteliaasti, mennen heitä vastaan. "Toivon, ett'ei aikanne leirissä ole tullut aivan pitkäksi."

"Teidän majesteettinne", sanoi Katarina-rouva, suudellen kuninkaan kättä, "ajatellessamme kurjaa isänmaatamme, olemme tulleet synkkämielisiksi, emmekä voi muuta kuin surkutella onnettomuutta, joka…"

"Kreivittäreni, älkää puhuko valtiollisia asioita", keskeytti häntä kuningas, veitikkamaisesti uhaten sormellaan, "siitähän voisi johtua mieleeni, että jonkinlaiset aikeet…"

"Ei, teidän majesteettinne", lausui Eleonora pikaisesti, koettaen auttaa Katarina-rouvaa, joka kuninkaan puheesta oli nähtävästi punehtunut, "vakuutan, että olemme aivan syyttömät tästä asiasta."

"Näin todellakin", sanoi vanha kreivitär vakuuttaen. "Teidän majesteettinne ei ymmärrä sanojamme oikein."

"Samoin teette tekin, rouva", virkkoi Kaarle Kustaa. "Mutta lopettakaamme nyt tämä aine ja alkakaamme uusi. Kuten näette marssimme nyt Sandomiriin, jossa taaskin kerran koetellaan. Sentähden olen antanut luutnantti Stjernfelfille käskyn saattaa teidät Sandomiriin, jossa vähemmin tulette tuntemaan leiri-elämän vaikeuksia. En voi antaa teille parempaa turvaa kuin luutnantin, vaan olenpa varma, että hän tekee kaikki, mitä voi, saadakseen teidät viedä vahingotta määräpaikkaan."

Eleonora punehtui ja hänen äänensä värähteli hieman, vastatessaan.

"Me kiitämme teidän majesteettianne tästä suojeluksesta, jonka annatte meille turvattomille, ja aina olemme rukoilevat Jumalan säästämään teidän majesteettinne kallista elämää."

Katarina-rouva säpsähti, hän ei ollut odottanut tällaista puhetta. Itse kuningaskin hämmästyi.

"Te rukoilette Jumalaa elämästäni", sanoi Kaarle Kustaa, "ja minä olen sekä teidän että isänmaanne vihollinen. Todellakin tunnustan, että puheenne kummastuttaa minua."

"Samoin minuakin", sanoi vanha kreivitär hiljaa, katsellen Eleonoraa ei juuri hyvillä silmillä.

Sitte sanoi nuori kreivitär, miellyttävällä liikkeellä vieden kuninkaan käden huulilleen: "Vilhon kuningas on minunkin kuninkaani."

Katarina rouva vaaleni, vaan oli vaiti: hän ei tiennyt mitä ajatteli Eleonoran käytöksestä ja hän päätti vaatia siitä selitystä.

"Te olette siis alamaiseni, ja minun suojelukseni alla", lausui kuningas, katsellen ihaillen Eleonoraa.

Kuultuaan nämät sanat, jotka taaskin toivat levon Eleonoran sydämeen, kumarsi hän nöyrästi kaunista päätään ja vetäytyi etäämmälle.

Katarina-rouva olisi puhunut, mutta se oli häneltä mahdotonta. Hän oli tullut vapautta pyytämään ja kuuli sen sijaan sanoja, jotka tekivät lopun hänen matka-ajatuksistaan. Eleonoran sanoista kuninkaalle huomasi selvään, että nuori nainen ei toivonut takaisin maanmiestensä luo, ja Katarina-rouva, jonka isänmaanrakkaus tytön puheesta loukattiin, rakasti kuitenkin niin "harhaan joutunutta", joksi hän aina puhutteli Eleonoraa, että hän laiminlöi omat etunsa moisen sukulaisensa onnesta. Kun hetkinen vielä oli puhuttu jokapäiväisistä seikoista, sanoi kuningas:

"Aika kuluu, joka hetki on kallis ja läsnäoloni armeijassa on tarpeen. Joukko on valmis milloin tahdotte, teitä seuraamaan."

Vastaanotto oli päättynyt. Kreivittäret olivat juuri aikeessa poistua, kun kuningas tarttui Eleonoran käteen, katsoi häntä tarkasti silmiin, sanoen:

"Jätättekö kaipauksetta maanne ja isänne uskonnon, seurataksenne itse valitsemaanne puolisoa, eikö katumus…"

"Minä kieltäydyn kaikesta puolisoni tähden", sanoi Eleonora kiihkoissaan. "Paavi ja papit heittäkööt omansa ja kirkon kirouksen päälleni, rakkauteni sekä kuninkaani ovat olevat turvanani", lisäsi hän, heittäen luottavaisen silmäyksen Kaarlo Kustaasen.

Kuningas aikoi vastata, vaan hänen huulensa jäivät kiinni. Hän pusersi lujemmin Eleonoran kättä ja kääntyi sitten äkkiä pois, mennen läheiseen huoneesen.

"Lapsi, lapsi", sanoi Katarina-rouva heidän tultuaan pihalle, "mitä sanoja olet…"

"Hiljaa", huudahti Eleonora veitikkamaisesti, "minä olen nyt Ruotsin alamainen, ja luulenpa saavani kääntymään teidänkin sydämenne."

"Varjelkoon minua siitä pyhä neitsyt ja kaikki pyhimykset", kuiskasi vanhus hartaasti, tehden ristinmerkin.

Kun kreivittäret astuivat huoneesensa, tuli Vilho heitä vastaan, ja kysyi huolehtien, miten kuninkaan luona oli käynyt.

"Kysykää häneltä itseltä", vastasi Katarina-rouva, heittäen päätään taaksepäin ja osoitti Eleonoraa, "hän voi parhaiten vastata, sillä hän yksin piti puhetta."

"Niin", vastasi Eleonora, kietoen kätensä Vilhon kaulan ympäri, "minä antauduin kuninkaamme suojeluksen alaiseksi, ja sitä ei vanha kreivitär voi kärsiä. Minä olen nyt otettu Ruotsin alamaiseksi", lisäsi hän, katsellen nuorukaista hehkuvin silmin, "ja nyt on vaan kysymyksenä, josko et sinä ole sitä vastaan."

Vilhon vastaus oli suutelo.

Matkapuuhiin ei mennyt suurta aikaa, ja vaunut olivat jo odottaneet yli puolen tunnin, kun eversti Kruse astui sisään.

"Kiiruhtakaa, naiseni", huusi hän, "hukkaan mennyttä puoltatuntia ei saa takasin, erittäinkin kun tiet ovat niin huonoja, että täytyy ajaa aivan hiljakseen. Rykmentti toisensa perään marssii täältä, minä jään viimeiseksi, nähdäkseni uskaltaako tuo Sapicha lurjus näyttäytyä. Kiiruhtakaa, ell'ette tahdo joutua husaarien käsiin!"

Vanhempi naisista ei juuri pitänyt kiirettä, mutta Eleonora auttoi, minkä voi. Vihdoin olivat he valmiit, ja matkue läksi liikkeelle. Vilho komensi joukkoa sekä hänen alapäällikkönsä, kersantti Lundberg, nuori, kaunis mies, joka sotamiehestä oli kohonnut kersantiksi. Sekä eversti että Vilho pitivät hänestä hänen uskaliaisuutensa sekä jalon luonteensa tähden, eikä mitään tärkeätä asiaa toimitettu, ellei hän ollut siinä osallisena. Hän ratsasti seurueen etupäässä, Vilhon ollessa naisten turvana.

Löytyy hetkiä, jolloin itsessään tuntee vaaran olevan lähellä, ja tällainen luulo oli tunkeutunut Eleonoran sydämeen. Vilhon vakuutukset ja hellät kehoitukset vaan hetkeksi poistivat hänen levottomuutensa, mutta kun siihen tuli vielä vanhan kreivittären äänekkäät valitukset, oli Eleonoran rohkeus tykkänään kadonnut.

Tuli ilta. Kuu, joka ensin niin surumielisesti oli valaissut tantereita, metsiä ja virtoja, piiloutui pian lännestä tulevien raskaiden pilvien taakse. Aseet valmiina rynnäkköön, ratsastivat ruotsalaiset eteenpäin, ympäröivät vaunut lähemmin sekä lähettivät vakoojia joka taholle. Vanha kreivitär nukkui ja Eleonora oli juuri nojannut päätään käteensä, seuratakseen hänen esimerkkiään, kun hän äkkiä heräsi etujoukossa syntyneestä äänestä.

"Mitä tämä merkitsee? Oi jumalani, meitä vastaan tehdään rynnäkkö", huokasi hän, kun kersantti täyttä laukkaa ajaa karahutti Vilhon luo. He keskustelivat hetken aikaa innokkaasti hiljaisella äänellä.

Eleonora katseli tarkasti Vilhon kasvoja tämän puhuessa kersantin kanssa, ja hän näki selvään Vilhon vaalenevan, kersantin osoittaessa metsään, joka oli heistä parin kivenheiton matkan päässä.

"Vilho", kuiskasi hän ja tarttui nuorukaisen käteen, "onko vaara tarjolla?"

"On, armaani", vastasi hän, nojaten alas Eleonoraan, "en tahdo sitä sinulta salata, meitä uhkaa vaara. Metsän alussa, jonka läpi meidän tulee mennä, on aukko, ja kersantti Lundberg joka äsken oli siellä, sanoi nähneensä aseita etuvarustuksen takana. Takasin palaaminen olisi vielä vaarallisempaa, sillä silloin tulisimme aivan Sapichan ojennettuihin käsiin. Ole levollinen, armaani", lisäsi hän hellästi, pusertaen Eleonoran kättä omassaan. "Niin kauan kun yksikin meistä elää, ei kukaan tule riistämään hiuskarvaakaan päästäsi."

Näin sanoen jätti nuorukainen vaunut ja kiirehti päävoiman luo, joka järjestäytyi rynnäkköä vastaan ottamaan.

"Itse tie on vapaa", sanoi kersantti, joka palasi toiselta tarkastusmatkaltaan, "mutta kummallakin puolella sitä on viholliset piiloutuneet. Emme voi päästä metsän läpi muutoin, ell'emme houkuttele puolalaisia tänne, saadaksemme nähdä, onko heitä paljonkin. Minä kyllä otan tehdäkseni tämän parin miehen avulla."

"Tämäpä on hyvä ehdotus", vastasi luutnantti puristaen kersantin kättä, "minä järjestän päävoiman vaunujen ympärille teidän houkutellessanne nuo koirat piilostaan."

Kersantti ratsasti viiden miehen kanssa pois ja hetki kului jännittävässä odotuksessa. Vanha kreivitär oli herännyt ja Vilho koetti kaikin tavoin ehkäistä hänen hätähuutojaan.

"Jumalan tähden älkää valittako niin äänekkäästi", sanoi Vilho. "Huudoillanne saatatte meidät juuri siihen vaaraan, jota koetamme paeta. Minä käsken teitä vaikenemaan", lisäsi hän tuimasti, "muuten on minun rupeaminen toimeen."

Tämä puhetapa, jota tarve vaati häntä käyttämään, auttoi heti, sillä Katarina-rouva vaikeni ja jupisi nyt vaan hiljaa itsekseen.

Ei pieninkään ääni häirinnyt hiljaisuutta heidän ympärillään, jopa luultiin että oli annettu väärä hälytys, kun aseiden kalsketta kuului metsästä. Kauan ei viipynyt, ennenkuin kersantti viiden miehensä kera ratsasti tantereelle lukuisan vihollisjoukon seuraamana.

Ratsumiehet ympäröivät vaunut ja odottivat rynnäkköä, joka ei kauan viipynytkään. Epäjärjestyksessä ja huutaen syöksyivät puolalaiset metsästä ja karkasivat vähälukuisten ruotsalaisten päälle. Mutta nämä vastustivat heitä epätoivon rohkeudella, ja heidän etupäässään taisteli kersantti kuolemaa halveksien. Puolalaisten oli vihdoin peräytyminen, ja juuri kuin he aikoivat alkaa paluumatkaansa, antoi Vilho merkin hyökkäykseen. Ratsumiehet syöksyivät esiin, ja puolalaisten pako oli yleinen.

Mutta ruotsalaiset tahtoivat myös käyttää hetken sekasortoa hyväkseen, koettaen päästä metsän läpi. Vaunut pantiin nopeaan liikkeesen, ja ratsumiehet nelistivät metsää kohden, jossa puolalaisten rivit olivat hirveässä epäjärjestyksessä. Tuo uskalias koe oli juuri onnistumaisillaan, ja vaunut olivat jo metsäaukon sisällä vahingoittumatta, kun molemmat etumaiset hevoset kaatuivat, estäen takimaisia pääsemästä eteenpäin. Tien poikki oli kaadettu hirveän suuri puu, jota eivät ruotsalaiset ennen olleet huomanneet.

Hirmuinen sekamelska syntyi; metsästä molemmin puolin tietä syöksyivät puolalaiset ratsumiesten niskaan, pannen toimeen kauhean verisaunan. He eivät voineet palata takaisin, sillä puolalaiset olivat asettautuneet sinne, ja vaunut taasen olivat etupuolella. Pimeys saattoi taistelun vielä hirmuisemmaksi.

Vilho ei ollut jättänyt Eleonoraa hetkeksikään, hän oli päättänyt puolustaa itseään viimeiseen asti. Hänen ympärillään kaatui ratsumies toisensa perään, ja hän kuuli kauhulla vihollisten joukon yhä enenevän. Hänen vieressään taisteli kersantti raivoisana. Silloin kuuli hän järeän äänen käskevän puolalaisia ottamaan haltuunsa vaunut, sillä kaivattu saalis olisi siellä. Hän oli lähellä joutua epätoivoon, sillä pelastusta ei näkynyt missään. Kaikki tuli hänelle nyt selville; ruhtinas oli tämän päällekarkauksen pannut toimeen.

"Eleonora", sanoi Vilho sortuneella äänellä, "me joudumme nyt vihollisten käsiin, mutta minä tahdon kuitenkin kuolla urhon lailla; elävänä en koskaan antaudu!"

"En minäkään", kuului ääni luutnantin lähellä, ja kersantti seisoi hänen takanansa. "Ainoastaan kymmenen miestä on jälellä", sanoi hän synkästi, "ja nämät kymmenen pian saavat loppunsa, sillä meitä vastustaa satakunta hurjaa vihollista. Antakaa minun kuolla kanssanne, luutnantti, ja niin totta kuin Jumala elää, ei yksikään puolalainen ole koskeva Eleonora-kreivittäreen, niinkauan kuin minä voin liikuttaa käsivarttani."

Vedet silmissä ojensi Eleonora jalolle kersantille kätensä, jonka tämä vei huulilleen, sitten hän yhdellä iskulla halkaisi jättiläisen kokoisen puolalaisen pään, tämä kun oli tullut liiaksi lähelle vaunuja, joiden luona jälellä olevat ruotsalaiset vielä taistelivat epätoivon hurjuudella.

"Jalo ystäväni", sanoi Vilho, pannen kätensä kersantin olalle, "minä kunnioitan ja ihailen rohkeuttanne ja uljuuttanne, mutta ne eivät meitä hyödytä. Tehkää sentähden neuvoni mukaan: koettakaa paeta ja kertokaa tämä onnettomuus eversti Kruselle; ainoastaan tällä tavoin voimme toivoa pelastuvamme."

Ja kun Eleonora pyysi samaa, huusi kersantti:

"Kyllä koetan; ja jos vaan ihmisvoimat auttavat, niin…"

"Kiitos, kiitos", sanoivat Vilho ja Eleonora yhteen ääneen.

Kersantti lisäsi:

"Puollustakaa itseänne vielä hetkinen, minun pannessani tuumani toimeen, sitten voitte antautua." Näin sanoen astui hän hevosen selästä, haki sen puolalaisen ruumiin, jolta äsken oli halaissut pään, puki itsensä hänen lakkiinsa sekä viittaan, ja tunkeutui pelkäämättä vihollisten joukkoon.

Vilho katseli hetken aikaa hänen jälkeensä, ja kersantti katosi näkyvistä. "Sallikoon Jumala hänen rohkean tekonsa onnistua!" sanoi hän hiljaa. "Kaikki mitä minulla on, tahtoisin uhrata hänen hyväkseen."

Kimakka avunhuuto vaunujen luota veti hänen huomionsa puoleensa. Puolalaiset olivat syösseet vaunuille; ainoastaan neljä tai viisi ruotsalaista oli jälellä. Katarina-rouva oli pyörtynyt, eikä siis tiennyt, että hän vietiin pois; Eleonora kyllä koetti vastustaa vihollisia, jotka puoleksi olivat vetäneet hänen vaunuista ulos, mutta mitä voi hän saada aikaan heikoilla voimillaan? Silloin hän päästi huudon, joka toi Vilhon hänen luoksensa. Parin minuutin kuluttua olivat puolalaiset verisin päin lyödyt maahan ja Eleonora vapaa. Melkein yliluonnollisilla voimilla nosti Vilho hänet satulaan, kannusti hevosta ja ohjasi sitä heikompaa paikkaa kohti. Mutta turhaa oli toivoa pelastusta niin suurta ylivoimaa vastaan. Ne harvat ratsumiehet jotka olivat seuranneet nuorta komentajaansa, kaatuivat pian, ja Vilho aikoi juuri kumartua, painaakseen jäähyväissuutelon Eleonoran värittömille, vapiseville huulille, kun samassa miekanisku takaapäin sattui hänen vasempaan käsivarteensa niin voimakkaasti, että hän tunnottomana vaipui maahan. Mailma musteni hänen silmissään ja hän meni tunnottomaksi.

Kaksi jälelle jäänyttä ratsumiestä antautuivat, nähdessään luutnantin kaatuvan, ja metsäaukossa vallitsi pian kuolonhiljaisuus, jota ainoastaan silloin tällöin häiritsi haavoitettujen valitushuudot.

IX.

Kersantti pettää puolalaiset. — Göran Czarnecki käy vankiensa luona.

Uskalias kersantti ei milloinkaan ollut peljännyt, mutta nyt häntä vähän kammotti näin tunkeutua vihollisten joukkoon. Kielen taisi hän aivan hyvin; nyt tuli hänen vaan pitää kasvojaan piilossa. Vedettyään lakin syvään kasvoilleen ja viitankauluksen ylös, meni hän rohkeasti eteenpäin, sysäten tieltään kansalaisiaan, eikä ollut kuulevinaan äänekästä nurinaa jälessään.

"Maanmiehet, minun kasvoni ovat haavoittuneet", sanoi hän, vetäessään kaulusta vielä ylemmäksi, "ja vaikka luin viisikolmatta Pater Nosteria [Isämeidän rukousta. Suoment.] ja lupasin kymmenen paria messua kuolleelle veljelleni, ei pyhä neitsyt kuitenkaan ole minua armahtanut. Saakelin ruotsalainen veti koko poskeni halki; minun täytyy kiirehtiä kotiin, muuten vereni juoksee kuiviin."

"Ha, ha, haa!" nauroivat muutamat talonpojista, jotka kuulivat tuon vale-puolalaisen valitukset, "tuleehan siitä kelpo työ akallesi, kun neuloo tuon haavan umpeen."

"Niin, niin, minua miesparkaa", voivotteli valepukuinen, kiiruhtaen askeleitaan, "enpä enään luule ehtiväni kotiakaan."

"Istupas tähän, toveri", sanoi eräs toinen talonpoika, tarttuen kiinni kersantin käsivarteen. "Minä olen hieman lääketaitoinen, ja jos tahdot, niin kyllä tarkastan haavasi."

"No nytpä todellakin olen joutunut pulaan", sanoi kersantti itsekseen, "tuo puoskari voisi mennä hiiteen." Ääneensä lisäsi hän: "kiitos vaivastasi, naapuri, mutta heti kun ilmaa pääsee haavaan, rupeaa se kirvelemään, kuin olisi tulessa: kyllä koetan mennä kotiin, tie ei ole erittäin pitkä." Näin sanoen nousi hän istualtaan ja aikoi poistua, mutta lääketaitoinen, joka toverilleen tahtoi näyttää taitoansa, pidätti kersantin ja sanoi hyväntahtoisesti:

"Vedä viitta pois, eihän se nyt mahda olla niin vaarallinen, sinä vaan olet pelko raukka."

Kersantti kirosi kaikkia lääketaitoisia puolalaisia. Näyttää kasvonsa oli hänestä sama kuin mennä kuolemaan. Hetki oli mitä vaikein. Toisella kädellään viitan alta koetettuaan, olivatko pistoolinsa ja sapelinsa tallella, teki hän rohkean päätöksen.

"Ystäväni", sanoi hän yksinäiselle puolalaiselle, joka yhä piti hänen käsivarrestaan kiinni, "olisitpa vaikka kuinka taitava, et kuitenkaan voi hoitaa minua niinkuin vaimoni. Näetpäs, kun pyhä neitsyt viime vuonna pelasti Torkan hukkumasta Veikseliin, lupasin minä hänelle, ett'ei kukaan muu kuin vaimoni saisi minua hoitaa, kun joudun sairaaksi. Tämä on aivan totta, toverit, ettekä te voi uskoa, miten hyvä hän on sairaita hoitelemaan. Nyt, toverit, laskekaa minut menemään, ja jos sinä todellakin olet niin lääke-oppinut kuin kerskailet, niin onhan sinulla kyllä tekemistä tuolla."

"Hän on tehnyt pyhälle neitsyeelle lupauksen, pyhä neitsyt on pelastanut hänen vaimonsa", puhelivat läsnäolijat toisilleen hiljaa, ja yksi heistä meni lääkeoppineen luokse, sanoen: "meidän täytyy kunnioittaa pyhää neitsyttä ja hänen suojeluksensa alla olevia; anna hänen mennä!"

Puolalainen irroitti kätensä, ja kersantti luuli jo pelastuneensa, kun roteva talonpoika lähestyi parin kyynärän päässä kersantista olevaa joukkoa, kysyen, josko he olivat nähneet hänen veljeänsä, jonka puvun hän tarkasti kertoi.

Kersantti vavahti ja tunsi tuskan hien otsallaan. Ensi kerran eläissään hän pelkäsi, huomatessaan kantavansa väärää pukua. Mutta vanha vikkelyytensä, joka ei koskaan ennen ollut häntä jättänyt, nytkin hänet pelasti. Hän keksi äkkiä keinon, joka oli hänelle hyödyksi.

"Puolalaiset", huusi hän, nostaen kättään, "me olemme ympäröidyt, nyt juuri näin painetteja puiden välitse, tulkaa, katsokaamme keitä siellä on, eläköön Puola" näin sanoen kiiruhti hän ennen muita poispäin, "Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" huusi hän tuskin voiden iloaan hillitä, nähdessään että ainoastaan kaksi voivat häntä seurata. "Ruotsalaiset ovat tuolla edessäpäin, mutta nuo koirat pakenevat, eläköön Puola!"

Puolalaiset juoksivat sen minkä voivat, mutta kersantti juoksi henkensä edestä. Toinen niistä, jotka voivat häntä seurata, väsyi yhä enemmän ja enemmän, vihdoin seurasi häntä ainoastaan tuo lääketaitoinen.

He olivat kahden, sillä kersantti oli hänen huomaamattansa vaihtanut suuntaa, niin että nyt olivat aimolailla pettämänsä joukon sivulla. Hän kuunteli; silloin tällöin kuului yksinäinen laukaus, mutta tulivatko ne metsäaukosta tai häntä takaa-ajavilta puolalaisilta, sitä hän ei voinut varmaan sanoa. Hän otaksui kuitenkin, että viimemainitut olivat huomanneet petoksen, ja raivossaan ampuvat hänen jälkeensä.

Kersantti pysähtyi. Toverinsa teki samoin.

"Jos olet yhtä hyvä lääkäri kuin juoksija, niin todella kadun, ett'en antanut sinun sitoa haavaani", sanoi kersantti salaperäisesti hymyillen, jota ei puolalainen kuitenkaan huomannut.

"Eipä haavasi mahda olla erittäin vaarallinen, koska voit juosta niin hyvin", puuhkaili puolalainen hengästyneenä. "Mutta koska emme saavuttaneetkaan noita saakelin ruotsalaisia, niin jos nyt tahdot näyttää, niin kyllä minä…"

"Tässä näet", vastasi kersantti, vetäen kauluksen pois kasvoinsa edestä ja heittäen viitan taaksepäin.

Puolalainen hämmästyi ehdottomasti, nähdessään ruotsalaisen univormun.

"Missä on tie Sandomiriin?" kysyi kersantti, paljastaen miekkansa ja mennen puolalaista vastaan. "Tässä ei auta salaaminen, totuus ilmi!"

Puolalainen ei ennättänyt vielä tointua hämmästyksestään, nähdessään puolalaisen talonpojan sijaan edessään ruotsalaisen sotilaan, ennenkuin kersantti veti keihään hänen kädestään ja ojensi sen hänen rintaansa vasten.

"Minun on kiire", sanoi hän, lyöden jalkaansa maahan, sillä hän epäili ensi hetkellä saavansa koko puolalaisjoukkion niskaansa. "Missä on tie Sandomiriin? Sano heti, muuten lävistän sinut keihäällä, ja se haava ei olisi niin hyvä parannettava."

"Tuolla… tuolla… tuolla…" änkötti puolalainen, osoittaen oikealle. "Menkää aivan suoraan ja puolentunnin kuluttua tulette tielle. Säästäkää henkeni, minulla on vaimo ja lapsia…"

"Etkö valehtele?" kysyi kersantti tuimasti.

"En, se on totta", vastasi puolalainen vaikeroiden, "kahdeksan pientä lasta ja…"

"Välitänkö minä lapsistasi", huudahti kersantti, joka vaivoin saattoi olla totisena, "voitko vannoa, että oikea tie on tuossa edessämme?"

"Pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten kautta vannon sen", vakuutti puolalainen.

"Noh, nyt uskon sinua. Saat mennä matkaasi, vaan muista, jos nyt olet valehdellut, et koskaan tule saamaan rauhaa, vaan olet ijankaiken vaivattava kiirastulella, vaikka vaimosi ja kahdeksan lastasi lukisivat messuja ylitsesi. Keihään pidän minä, jää hyvästi!"

Näin sanoen kietoutui kersantti jälleen viittaansa, kiiruhtaen puolalaisen osoittamaan suuntaan. Kun ei enään nähnyt ketään, alkoi hän juosta minkä jaksoi, ja tulikin vähän ajan kuluttua maantielle, jossa suureksi ilokseen tapasi noin sata miestä omasta rykmentistään.

* * * * *

Molemmat kreivittäret vietiin kiireesti Walchovitzin asunnolle, joka, kuten lukija kai muistaa, oli Veikselin rannalla. Paitsi asuinhuoneita, löytyi siellä kaksi muutakin rakennusta, ja niihin majoitettiin vangitut ratsumiehet. Näiden joukossa oli Vilhokin, joka Walchovitzin käskystä heitettiin pimeään, epäterveelliseen kellariin, mikä tuskin oli niin suuri, että hän voi siellä ojaista itseään. Kreivittäret saivat isännän huoneen asuakseen. Tämäkään ei juuri ollut kehuttava, mutta olivathan kuitenkin suojassa yökylmää vastaan.

Vanha kreivitär osoitti useamman kerran iloansa, ollessaan jälleen maanmiestensä luona, ja kiusasi alinomaa Eleonoraa, kertoessaan miten suuria tulevaisuuden toiveita hänellä oli. Eleonora ei ollut kuulevinaankaan soimauksia armastaan kohtaan, vaan kärsi vaijeten nämä kaikki. Mutta tämä ei ollut vanhuksen mieleen.

"Kreivittäreni", virkkoi Eleonora katkerasti, "asemamme on muuttunut, nyt pidän minä itseäni vankina, mutta tahdon kuitenkin tyytyä onneeni, kun vaan tiedän, että Vilhoa kohdellaan niinkuin jalojen voittajien on tapana. Toivon kuitenkin kerran pääseväni taasen vapaaksikin."

"Älä sitä luulekaan", sanoi Katarina-rouva äkkiä. "Veljesi ei niinkään pian laske sinua käsistään, ja mitä tuohon hullunkuriseen rakkauteesi tulee, ei se ole muuta kuin tyhjää luuloa, jonka järki pian on ajava tiehensä. Kukapa sitäpaitsi tietää, jääkö kreivi elämään. Kuulin Walchovitzilta, että hän oli saanut vaarallisen haavan."

"Missä hän on, mihinkä he ovat hänen vieneet?" huusi Eleonora, hypähtäen seisoalleen. "Armosta, rouvani, päästäkää minua hänen luokseen, minä pyydän teitä."

"Käänny pyyntöinesi Walchovitzin puoleen", vastasi vanhus. "Mutta hän ei sitä tule myöntämään, sillä hänelle on annettu ankara käsky pitää teitä erinään."

"Kuka on antanut hänelle tämän käskyn?" kysyi Eleonora äkkiä.

"Ruhtinas", vastasi Katarina-rouva kääntyen poispäin.

"Tuo konna! Hän ansaitsisi vihani ja kammoni, mutta ei ole edes sen arvoinen, tuskin ansaitsee hän syvimmän ylenkatseeni. Luuleeko hän tällä julmuudella voivansa kuolettaa rakkauteni? Tietämättänsä tekee hän sen yhä vahvemmaksi, enkä milloinkaan herkeä rakastamasta Vilho Stjernfeltiä. Kuuletteko, kreivittäreni", jatkoi hän, tarttuen vanhuksen käsivarteen, " en milloinkaan herkeä rakastamasta Vilho Stjernfeltiä!"

Katarina-rouva peräytyi, nähdessään Eleonoran silmissä palavan epätoivon tulen; hän ei enään lausunut sanaakaan Vilhosta, vaan meni huoneen nurkassa olevalle yksinkertaiselle vuoteelle. Pian hän vaipui syvään uneen, eikä kauan viipynyt, ennenkuin Eleonorankin valtasi uni. Mutta hänen unensa oli rauhaton, hän oli aina kuulevinaan kuolevaisten hätähuudot, ja näiden joukosta eroitti hän Vilhon heikon äänen. Kiljahtaen nousi hän vuoteeltaan. Aurinko oli juuri noussut, ja sen lämpimät säteet valaisivat lempeinä köyhästi sisustetun huoneen. Taivas oli selkeä, ilma lämmin ja suloinen.

Eleonora jätti vuoteensa ja meni akkunan luo. Edessään päilyi Veikselin pinta. Pienet, värähtelevät aallot kimaltelivat kuni timantit ja kuohuivat leikkien kivien ympärillä. Kaikki heräsi uuteen eloon, ja kevään ensi sanansaattajat, kukkaset, nousivat verhostaan, auringonsäteitten lämpimästä tervehdyksestä.

Lumottuna katseli Eleonora silmäinsä edessä olevaa kaunista maisemaa, ja hän oli juuri aikeessa mennä ulos, saadakseen paremmin nauttia kaunista aamua, kun etäältä kuuluvat äänet pakottivat hänen pysähtymään.

Äänet tulivat yhä lähemmäksi ja voimakkaimmiksi. Eleonora tunsi rohkeutensa menehtyvän, sillä äänien joukosta oli hän eroittavinaan ruhtinaankin äänen.

Edessään oleva näky saattoi Eleonoran vapisemaan. Hän näki seuraavaa:

Ruotsalaiset vangit vedettiin yksi erältään esille ja ruoskittiin poikkimenneellä keihäällä, ja mitä vaan nuo raivoisat puolalaiset käsiinsä saivat. Turhaan pyysivät nuo onnettomat armoa; heidän kiusaajansa vaan nauroivat pilkallisesti.

Tähän asti oli Eleonora kärsivällisesti katsellut tuota hirveätä menettelyä, vaikka veri monta kertaa oli jähmettymäisillään hänen suonissaan, kun hän näki ruhtinaan, joka etäältä katseli näyttelyä, vaan nauravan onnettomain tuskille: mutta kun vihdoin Vilhokin tuotiin esille, silloin päästi Eleonora sydäntä vihlovan hätähuudon, kaappasi oven auki ja syöksyi ulos. Kun hän huomattiin, vaipuivat kohotetut sauvat, ja ruhtinaskin vaaleni.

"Vilho, Vilho!" huusi hän, kumartuen rakastettunsa viereen, sekä peittäen hänen veriset kasvonsa suuteloillaan, "Herää; Vilho, Eleonorasi on luonasi!"

Vaan vanki ei kuullutkaan tuota kallista ääntä, hän oli pyörtynyt.

"Ja tämän olette te tehneet!" huusi Eleonora, katsoen ruhtinasta ylenkatseella. "Jos tällaisella menettelyllä luulette murtavanne rakkauteni, niin tykkänään erehdytte, ruhtinas!"

"Ihana Eleonora", sanoi Göran Czarnecki, antaen merkin viedä vangit pois, "te siis todellakin kunnioitatte tuota ruotsalaista enemmän kuin hän ansaitseepi, te, puolalainen neito…"

" Minä olen kreivi Vilho Stjernfeltin puoliso ", vastasi Eleonora painavasti. "Ja ellette usko minua, voitte kysyä eversti Kruselta. Muistakaa", jatkoi hän, ylpeästi kohottaen päätään, "minä olen hänen puolisonsa ja voin siis vaatia teitä edesvastaukseen menettelystänne."

"Hänen puolisonsa", jupisi ruhtinas, töllistellen Eleonoraa, "se ei voi olla mahdollista!"

"Jumalan ja ihmisten edessä olen minä hänen puolisonsa", vastasi Eleonora vakavasti.

Ruhtinas vaaleni, vaan hän tuli kuitenkin pian ennalleen ja vastasi: "Tämä avioliitto ei ole laillinen, ja kirkko on sen purkava."

"Minä en tunnusta teidän kirkkoanne", sanoi taaskin Eleonora säihkyvin silmin. "Puolisoni uskonto on minunkin uskontoni, ja minä olen lutherilaisen kirkon suojassa."

"Kuolema ja kirous", jupisi ruhtinas ja riensi pois, "mutta minä olen kostava verisesti."

Horjuvin askelin palasi Eleonora asuinhuoneesen. Hänen rukouksistaan ja kyyneleistään huolimatta, oli Vilho viety takasin entiseen koppiinsa.

X.

Ehkäistyt tuumat.

Kaarlo Kustaa oli tullut Sandomiriin vaivaloisen marssin perästä, Heti kaupungin eteläpuolella aikoi hän mennä yli Veikselin, mutta saatuaan tietää, että Czarnecki oli sinne majoittanut hyvin varustetun leirinsä ja kaikin voimin päättänyt tehdä vastarintaa, marssi hän sivutse ja majoittui juuri kolmioon, jonka Veiksel ja San muodostavat yhtyessään. Oli ilta, kun ruotsalaiset saapuivat Sandomiriin, ja puoliyön aikana kaikui ruotsalaisten tykinlaukaus piiritettyjen lohdutukseksi, joita yhä ankarammin suuri puolalainen armeija hätyytti.

Kaarlo Kustaa oli kaikkialla, hän ei säästänyt ketään, ei edes itseään: hän otti itse osaa vallitustoimiin. Öin, päivin sateli luoteja ja pommia kaupunkiin sekä linnaan, mutta muureissa ei huomattu mitään vaikutusta. Silta, jota majuri Liljenberg rakensi virran yli, oli jo melkein valmis. Sinnepäin puolalainen tykistö enimmäkseen luotejaan lähettelikin, vaan ne eivät tehneet mitään vahinkoa. Liljenberg oli antanut tehdä vahvoja etuvarustuksia, ja niiden takana tehtiin yhtämittaa työtä. Ainoastaan kaksi päivää vielä, ja ylimeno voitaisiin panna toimeen.

Eversti Kruse joukkoineen oli asetettu aivan virran luo linnan eteläpuolelle. Tuon ankaran sotilaan otsa oli ollut synkkä ja miettiväinen aina kreivittärien lähdöstä saakka, ja usein oli hän katunut, ett'ei ollut lisännyt saattojoukkoa. "Minä olen niin levoton luutnantin tähden", sanoi hän majuri Berdanille, joka ratsasti hänen vieressään virran rannalla, "jos he ovat joutuneet näissä pirun metsissä niin runsaasti kuljeskelevien salajoukkojen käsiin."

"Asiat eivät ole oikein", vastasi majuri, "ja minulla on syytä uskoa pahinta."

"Miten niin?" kysyi eversti pikaisesti.

"Tuon nuoren ruhtinas Czarneckin sanotaan kuljeskelevan näillä tienoilla: niin kertovat jotkut minun väestäni."

"Niin, tuo saakelin ruhtinas", murisi eversti, "hän on tuottanut minulle suurempia suruja kuin olen voinut aavistaakaan. Hän kuljeksii täällä ympäristöillä, koettaen saada valtaansa nuoren kreivittären, eikä tiedä, että vaimo on pidettävä kunniassa." Näin sanoen varjosti hän vasemmalla kädellään silmiänsä ja katseli tarkasti puolalaisten leiriä.

"Puolalaiset valmistautuvat rynnäkköön", sanoi hän, kääntyen majuri Berdanin puoleen, "mutta Liljenberg ja Cronlod kyllä ajavat heidät matkoihinsa."

Tykit alkoivat paukkua, ja kietoivat läheisimmät esineet savuun. Taistelijain liikkeitä ei voinut eroittaa, toisinaan näkyi puolalainen joukko toisensa perään kiirehtivän virtaa kohden. Näytti siltä, kuin olisi Lubomirski aikonut ottaa valtoihinsa tämän paikan. Mutta Liljenberg otti heidät lämpimästi vastaan, ja pakoitti ryntääjät peräytymään.

Ruotsalaisen leirin keskukohdalta ohjasi pienilukuinen ratsujoukko kulkuaan virran ainoan sillan eteen. Siinä oli Kaarlo Kustaa, kenraalimajuri Essen, eversti Kaarlo Sparre, kenraalimajuri Bülov ja eversti Kustaa Kruse sekä Fredrikki La Chapell ja muutamia ulkomaiden lähettiläitä. Kuningas ratsasti aivan virran partaalle, ja voi aivan hyvin kuulla komantosanat toiselta rannalta. Hän viittasi toisia seuraamaan itseänsä, ja sanoi, kääntyessään lähettiläiden puoleen:

"Herrani, te olette nyt melkein kahakan keskellä; nyt näette, miten puollustetaan linnoja ja suojellaan virran ylimenoa."

"Teidän majesteetillanne on yhtä urhokkaita päälliköitä kun sotilaitakin", vastasi Ranskan lähettiläs D'Avaugour, kohteliaasti kumartaen.

Kuningas hymyili kuullessaan tämän todenperäisen kiitoksen sotajoukostaan, ja sanoi:

"Sotamieheni ovat syntyneet tällaisiin leikkeihin, työttöminä he eivät voi ollakaan."

Näin sanottuaan käänsi hän hevosensa ja ajaa karahutti täyttä laukkaa takasin leiriin, mutta oli tuskin ennättänyt puolitiehen, kun hänet saavutti majuri Bertan, joka huomautti häntä vaarasta, joka jälleen uhkasi linnaa; syystä, että puolalaiset olivat tuoneet esiin suuren joukon polttoaineita, ja sytyttääneet linnan palamaan.

Kuningas pysähtyi ja katseli kauan aikaa levottomasti linnaa.

Tuli leveni hirveällä nopeudella, ja liekit kiemurtelivat valleja myöten ylöspäin; yht'äkkiä kääntyi tuuli ja ohjasi liekit kaupunkiin päin, joka hetken kuluttua oli yhtenä tulimerenä. Puolalaisten aije ei ollut onnistunut, ja suurella tappiolla vetäytyivät he takasin.

Tuskin oli eversti Kruse tullut telttaansa, ennenkuin kersantti Lundberg syöksyi sisään.

"Mikä Herran nimessä onkaan?" huudahti eversti hypäten kersanttia vastaan, "miten on luutnantin ja kreivittärien laita?"

Kersantti kertoi kaikki, ja lopetti puheensa, sanoen: "Pikainen apu on tarpeen, sillä ruhtinas Czarnecki on raivoissaan luutnantille. Eräs vanki, jonka minun onnistui saada käsiini, kertoi minulle tämän."

"Minä tahdon nähdä tuon vangin", sanoi eversti.

Kersantti toi vangin sisään.

"Kas niin", huusi eversti, mielistyneenä hieroen käsiään. "Tervetuloa, ystäväni Czarny! Sinä näyt mielelläsi oleskelevan ruotsalaisten leirissä, mutta ole varma siitä, että tällä kertaa et pääsekään pakenemaan. Nyt ei täällä enään löydy Sapichaa, joka pelastaisi sinut."

Czarny vapisi.

"Vastaa nyt todenperäisesti kysymyksiini", jatkoi eversti, pannen kätensä Czarnyn olalle. "Muuten tiedät minulla olevan keinon, jolla saan sinulta totuuden."

"Minä vastaan", jupisi vanki.

"No niin, onko Göran Czarnecki virran tällä puolella?"

"On."

"Oletko tavannut häntä?"

"En."

"Sinä valehtelet", ärjäsi eversti kohottaen nyrkkinsä. "Mistä sitten tietäisit hänen olopaikkansa?"

"Olen kuullut puhuttavan."

"Soo'o; koska hänestä erkanit?"

"Toissapäivänä."

"Ja kuitenkin sanot, ett'et ole häntä tavannut täällä: tuo kuuluu hiukan epäiltävältä."

"Erotessani ruhtinaasta olimme virran toisella puolella. Ruhtinas oli silloin menossa litvalaisten luo, vaan onko hän nyt muuttanut aikeensa, sitä en tiedä."

"Noh", jatkoi eversti ja asteli nopein askelin edestakaisin lattialla, "mitä siitä tuumaat, että molemmat kreivittäret ovat ruhtinaan hallussa?"

Czarny tuskin voi pidättää ilon-huudahtusta.

"Huomaan, että sinä tunnet tuon seikan", sanoi eversti, joka koko ajan oli tarkasti katsellut vankia, "sinä ehkä tiedät, minne ruhtinas on heidät piiloittanut?"

"Tiedän", vastasi Czarny, joka näki, että ainoastaan suora totuus saattoi hänet pelastaa.

Eversti kutsui luokseen sotamiehen, jolle sanoi: "Pidä tarkka huoli tästä vangista, muuten, minä takaan, pääsi ei juuri ole erittäin lujassa."

* * * * *

Ruhtinas oli pari kertaa käynyt Vilhon luona. Tuo mustasukkainen ja kostonhimoinen puolalainen piti Vilhon tuskat suurimpana ilonaan, eikä sallinut lääkärin eikä Eleonorankaan tulla hänen luokseen. Haava, aluksi vaan vähäpätöinen, tuli hoidon puutteesta hyvin vaaralliseksi, ja varmaan olikin ruhtinaan tarkoitus niin pidentää aikaa, ett'ei sittemmin enään mikään lääkäri voisi sitä auttaa. Kärsivällisesti piti nuorukainen hyvänään kaikki vihollisensa rääkkäykset, jopa, kun nämä tulivat käsillisiksi, hän vaan vastineeksi heitti viholliseensa silmäyksiä, joista esiintyi syvin ylenkatse.

Kosto on tunne, joka voi kuolettaa kaiken jalouden, jonka Luoja on istuttanut ihmis-sydämeen. Luonnostaan oli Göran Czarnecki jalo, ja voi, kuten kaikki vaihtelevat henkilöt, usein näyttäytyä oikein ylevänä; hänessä olivat kaikki avut yhdistettyinä. Eleonoran tunnustus, että hän oli luutnantti Stjernfeltin puoliso, oli kiukuttanut häntä, ja hän vannoi kostavansa hirveästi. Hänen ylpeyttään oli kovasti loukattu, ja hän tuli raivoihinsa, tietäessään halvan ruotsalaisen upserin voittaneen hänet. Eleonoran luopuminen uskostaan häntä myöskin harmitti, ja katoolilais-innossaan luuli hän palvelevansa sekä kirkkoa että Jumalaa, kun hän valmisti verivihollisensa perikadon. Ja hän oli päättänyt sen saada aikaan. Nyt tiesi hän ei milloinkaan voittavansa Eleonoran rakkautta, ja tämä vielä yllytti hänen vihaansa.

Lähtöpäivä oli tullut. Vanha kreivitär, joka sai kuljeskella missä tahtoi, oli vähää ennen mennyt rannalle. Hän huokasi syvään, ajatellessaan luutnantin tilaa. Hänkin oli Göran Czarneckilta pyytänyt saada hoitaa sairasta, vaan oli aina saanut kieltävän vastauksen. Hän kyllä kärsi, nähdessään Eleonoran tuskat, ja koetti lohduttaa surullista, enempää ei hän voinut, sillä ruhtinas oli niin julma ja luulokas, että eroitti heidät toisistaan, ja he saivat siis asua erikseen kumpikin huoneessaan, Walchovitzin tuvassa. Tämä konna, jonka ruhtinas oli ostanut kultaläjällään, oli pantu hänen tuumiansa täyttämään, ja tämän Walchovitz tekikin mielellään, koska vihansa vieraita kohtaan oli yhtäpitävä ahneuden kanssa, ja hän ruotsalaisia hävittämällä luuli välttävänsä taivaan rangaistuksen.

Tällaisissa käsissä oli nuorukaisen kohtalo, vaikk'ei hän itse sitä tiennyt, sillä vahdit eivät milloinkaan vastanneet hänen kysymyksiinsä, eivätkä edes vähimmälläkään viittauksella ilmoittaneet, mitä tapahtui.

Päivä oli jo lopussa, ainoastaan pari tuntia oli enään hämyyn. Puolalaiset järjestyivät tuvan edessä ja odottivat vaan käskyä, alkaakseen marssinsa.

Kiirein askelin lähestyi ruhtinas Eleonoran asuntoa ja käski vahdin avaamaan.

"Ovi on sisäpuolelta suljettu, armollinen ruhtinas", sanoi mies nöyrästi.

Göran Czarnecki koetti avata, mutta hänen ponnistuksensa raukenivat tyhjiin.

"Avaa se väkisin!" käski hän sotamiestä.

Tämä epäili hetkisen, mutta teki vihdoin käskyn jälkeen ja mursi sen yhdellä ainoalla keihään iskulla. Ruhtinas syöksyi sisään, mutta seisahtui hämmästyneenä kynnykselle.

Eleonora oli polvistunut tuolin eteen ja piti käsissään pientä kultakantista kirjaa. Hän ei ollut huomannut, kun ovi murtui, mutta ruhtinaan astuessa huoneesen nousi hän ylös, ja meni levollisen näköisenä häntä vastaan, sanoen:

"Takasin! Jos tulette ilmoittamaan minulle puolisoni kuolemaa, niin säästäkää minua kuulemasta niitä kärsimyksiä, joita olette hänelle tuottanut. Takasin!" huusi hän koko voimallaan, "te ette ole arvollinen astumaan tämän matalankaan katon alle."

Hänen vakava käytöksensä, ja kaikissa kasvonjuonteissa ilmaantuva päättäväisyys, hämmästyttivät ruhtinasta. Hän oli odottanut näkevänsä Eleonoran, kyyneleet silmissä, ja nyt hän olikin noin rohkea. Mutta hän ei tiennyt, että tämä rohkeus vaan oli teeskenneltyä, ja että vaan epätoivo häntä rohkaisi. Ruhtinas ei voinut sanoa sanaakaan, ja oli juuri menemäisillään pois, kun huomasi pienen kirjasen Eleonoran kädessä.

"Tuo varmaan on rakas muisto, koska siitä niin huolellisesti pidätte vaarin", sanoi hän ivallisesti nauraen, ja meni Eleonoraa kohden.

"Se on lutherilainen raamattu, ihana ja opettavainen kirja, jossa käsketään antamaan anteeksi myöskin vihollisilleen; sen olen saanut Vilholta", vastasi Eleonora, painaen raamatun huulilleen. "Teidän, ruhtinas, pitäisi lukea se", jatkoi hän lempeästi, "että näkisitte, miten väärin olette tehnyt."

"Pitäisikö minun sääliä sitä, joka on anastanut iloni ja ryövännyt morsiameni?" vastasi ruhtinas katkerasti. "Ei", huudahti hän, raivoissaan puristaen nyrkkiään; "minä olen vannonut kostavani ja kostoni on oleva hirveä. Hän on vääräuskoinen, ja hänen on kuoleminen, niin sanoo meidän oppimme."

"Menkää, menkää", huusi Eleonora, ja peräytyi, nähdessään ruhtinaan hehkuvat silmät. "Menkää, muuten huudan apua."

"Kenen luulet auttavan sinua?" vastasi Göran Czarnecki hurjalla äänellä, ja kietoen kätensä Eleonoran vyötäisille. "Sinä olet nyt minun vallassani."

"En milloinkaan!" huudahti Eleonora, kokosi kaikki voimansa ja sysäsi ruhtinaan takasin niin voimakkaasti, että tämä oli vähällä kaatua. Samassa kiillähti leveä tikari hänen kädessään. "Te olette konna, ansaitsematon jaloon nimeenne, jonka syntymisenne on teille saattanut", lisäsi hän, kohottaen äänensä. "Kuulkaa nyt päätökseni. Älkää tulko minua liki, nyt en enään pidä teitä ruhtinaana, maanmiehenäni, vaan vihollisenani, ja tämän pyhän kirjan kautta vannon puollustautuvani viimeiseen saakka. Puolalainen veri liikkuu suonissani, ja te tiedätte, että puolalaistyttö on rohkea, kun on puhe hänen rakkaudestaan ja maineestaan."

Ruhtinas kyllä näki, että Eleonora voisi pitää sanansa, mutta intohimot ja viha, nämä hirmuiset haltijat, jotka alentavat ihmisen eläimiäkin alemmaksi, olivat niin vallanneet hänen sydämensä, ett'ei hän nähnyt uhkaavaa vaaraakaan.

"En voi pitää käytöstänne muuna kuin leikkinä", sanoi hän teeskennellyllä hymyllä ja astuen askeleen eteenpäin. "Olettehan liian nuori ja ihana kuolemaan; tuhannet lepäävät jalkainne juuressa, ja minä olen niistä yksi." Näin sanoen syöksyi ruhtinas hänen eteensä maahan, ja tarttui hänen hameesensa.

"Menkää, Jumalan tähden, menkää!" huusi hän, koettaen irtautua. "Jos toivotte ijäistä autuutta, niin olkaa minulle armelias! Kunnioittakaa veljeäni, minua ja itseännekin, älkää tuottako päällenne onnettoman kirousta, vaan sallikaa minun mennä, sitä teiltä pyydän kaikkein pyhäin kautta. Minä rukoilen teiltä armoa, rukoilen jalkainne juuressa."

Ruhtinas karkasi seisaalleen, hänen rintansa huokui kovin, nähdessään Eleonoran jalkainsa juuressa. Hän olisi puhunut, mutta kielensä ei taipunut siihen, ja yhdellä hyppäyksellä seisoi hän Eleonoran vieressä. Kimakka kiljahdus kuului Eleonoran huulilta, tikari välähti, hän työnsi sen eteensä, mutta kalisten putosi se maahan oven luona.

"Hän on minun", kähisi ruhtinas ja nojautui tunnottoman Eleonoran yli; "hän on minun", riemuitsi hän, ottaessaan hänen käsivarrelleen, kun samalla tämä hirmuinen sanoma kuului ulkoa:

"Ruotsalaiset ovat hyökänneet kimppuumme!"

Eleonora oli pelastunut.

Joka näin sopimattomaan aikaan kävi ruhtinasta tervehtimässä, ei ollut kukaan muu kuin eversti Kruse. Puolalaisia oli noin viisikymmentä sotilasta, ja näistä ruhtinas vaivoin sai kootuksi kolmekymmentä, toiset pakenivat heti, nähdessään ruotsalaiset.

Vanha kreivitär ei vielä ollut palannut, eikä sitä kukaan huomannutkaan, Göran Czarnecki kun vaan mietti keinoa, miten saada Eleonora pelastetuksi.

Ruotsalaiset syöksyivät joka taholta esiin, ja sotilas, jonka ruhtinas oli lähettänyt tiedustelemaan, oliko pakotie metsään suljettu, palasi sanomalla, että he olivat joka puolelta ympäröidyt. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin koettaa tunkeutua ruotsalaisten rivien läpi virran puolelta, vaan tämäkin oli ruhtinaasta melkein mahdotonta, kun hän katseli silläkin puolella seisovia tiheitä ratsumiesrivejä. Mutta jotain oli tehtävä, ell'ei hän tahtonut tykkänään antautua, ja sitä ei hän mielinyt tehdä. Ruhtinas, koottuaan vähälukuiset sotamiehensä ja kehoitettuaan heitä urheasti puollustaumaan, kiiruhti tupaan, missä Eleonora vielä tunnottomana lepäsi lattialla. Nopeudella, jossa hyvin näkyi hänen suuri sielunsa kiihko, tarttui hän Eleonoraa vyötäisiltä ja kantoi hänet kuin lapsen pihalle, nousi ratsulle ja antoi ryntäysmerkin. Hänen sivullaan juoksi Walchovitz, joka tuskallisella huolella seurasi vähintäkin liikuntoa ruhtinaan kalmankalpeilla kasvoilla.

Ruhtinas ohjasi ryntäyksensä etenkin eversti Krusea kohti, mutta häntä vastustettiin täällä niin urheasti, että seuralaisistaan toinen toisensa perään kaatui. Nähdessään, ett'ei hän voinut päästä aikeittensa perille, ell'ei nyt onni häntä auttaisi, kuiskasi hän muutaman sanan Walchovitzin korvaan ja käski miehiään peräytymään.

Pirullinen ilo välähti Walchovitzin tummissa silmissä, kun hän sai hiljaisen käskyn: hän meni kiireesti takasin tupaansa, ja hetken kuluttua oli sekä tämä että muutkin rakennukset ilmi tulessa.

Ruotsalaiset hämmästyivät, huomattuaan sen, ja heidän aiottu ryntäyksensä estettiin, koska eversti antoi käskyn sammuttaa tulen. Sytytetyistä huoneista kaikui sisälläolevien onnettomien hätähuudot, ja tämä vielä enensi ruotsalaisten pelastusintoa. Ratsumiesten rivit harvenivat huomattavasti, ja tätäpä ruhtinas juuri oli odottanutkin. Hiljaisella äänellä hän taaskin antoi käskyn ryntäykseen, ja tämä onnistuikin. Heikot rivit murrettiin, ja puolalaiset kiirehtivät virtaa kohti. Mutta eivätpä he vieläkään olleet pelastuneet.

Kun eversti näki, että kaikki vangit olivat pelastuneet hirmuisesta kuolemasta, kokosi hän kaikki ratsumiehensä ja syöksyi puolalaisten perään. Kahakka oli raivoisa, mutta päättyi pian puolalaisten tappiolla. Ruhtinaskin oli vähällä joutua saman kohtalon alaiseksi kuin muutkin; hevosensa oli ammuttu, ja toinen luoti oli niin läheltä viiltänyt hänen päätään, että suuri osa tukasta oli seurannut sen myötä. Hän seisoi nyt maassa, tunnoton Eleonora käsivarsillaan; ympärillään kaatui sotamiehiä, ja hänenkin perikatonsa näkyi yhä lähenevän. Silloin virkkoi eräs sotamiehistä:

"Me saamme apua, hätämme on huomattu ja tuolla riennetään auttamaan."

Hän oli oikeassa, sillä vastakkaisella rannalla kiirehti joukko jalkaväkeä virtaa kohti.

Tämä näky antoi ruhtinaalle uusia voimia. Hän kiihoitti jälelläolevia puolustautumaan urheasti, ja kiirehti rannalle. Mutta vaikka hän olikin voimakas ja notkea, esti Eleonoran ruumiin paino kuitenkin kulkua, ja hän oli tuskin ehtinyt puolitiehen, kun eräs ratsastaja saavutti hänet. Ruhtinas pysähtyi ja antoi Eleonoran vaipua maahan, ja ojensi pistoolin, siten odottaen vihollistaan. Tämä vihollinen oli kersantti Lundberg.

"Jättäkää saaliinne, muuten olette kuoleman oma", sanoi kersantti, kohottaen sapelinsa. "Eikö siinä ole kylläksi, kun koetitte mitä hirveimmällä tavalla kuolettaa hänen puolisonsa, tahdotteko myös murtaa tuon onnettoman rauhan. Te ette voi paeta, antautukaa!"

Ruhtinaan silmät hehkuivat, hänen koko ruumiinsa tärisi vihasta.

"Minä en antaudu milloinkaan", vastasi hän raivoisena ja kohotti pistoolinsa: "ennen kuolen!"

Sapeli halkasi ilmaa ja sattui ruhtinaan karvalakkiin, niin että tämä meni lerpalleen, mutta samassa kuului pistoolin laukaus, ja mies sekä ratsu kierielivät maassa. Kun savu oli hälvennyt, seisoi kersanttikin taasen jaloillaan, mutta hevonen jäi ennalleen; luoti oli sattunut jalon eläimen sydämeen.

Eversti Kruse herätti hänet mietteistään, sanoen:

"Mihin joutui ruhtinas, pakeniko hän ehkä 'pyhän neitseensä' avulla?"

Eversti Kruse oli aina sama. Hän ivaili juomaseuroissa ja keskellä verisintä kahakkaa, kun tuhannet kuolleet häntä ympäröivät.

"Hän on tuolia", vastasi kersantti, osoittaen virralle päin; "hän pääsi taaskin pakenemaan."

"Ei vielä", virkkoi eversti ja ajaa karahutti takasin, "vielä on minulla sanomista hänelle pari sanaa."

Sillä aikaa oli ruhtinas ennättänyt rannalle ja odotti siinä mitä suurimmalla kärsimättömyydellä toiselta rannalta vesille laskettua venettä. Eleonora oli tointunut. Mitä liikuttavimmilla sanoilla pyysi hän ruhtinaan jättämään hänet, hän rukoili ja itki, vaan turhaan.

"Ei mikään maallinen voima enään voi teitä riistää käsistäni", vastasi hän röyhkeästi. "Veljenne määrätköön kohtalonne, minä vien teidät hänen luokseen." Näin sanoen tarttui hän lujasti Eleonoran käsivarteen ja pakoitti hänet astumaan veneesen, joka juuri tuli rantaan.

Puoleksi tukahutetulla huudahtuksella vaipui Eleonora veneen pohjalle; ruhtinas ja sotamies ottivat kumpikin aironsa ja ponnistivat kaikki voimansa päästäkseen pakoon.

Ruotsalaiset syöksähtivät rannalle, ja heidän vauhtinsa oli niin nopea, ett'eivät voineet hillitä ratsujaan, vaan ajoivat pitkän matkaa veteen. Tämä olikin monen onnettomuus, sillä vastaisella rannalla piilevät puolalaiset alkoivat tulen, ja matka oli niin lyhyt, että useimmat heidän luodeistaan sattuivat. Ruotsalaiset vastasivat tuleen pitkillä kivääreillään, vaan ani harva luoti ennätti sinne.

Pakolaiset olivat noin puolitiessä matkaa, kun sotamies huudahti, lakaten soutamasta:

"Pyhä neitsyt, luulenpa, että he koettavat tulla virran yli!"

"Ohoh", sanoi ruhtinas, halveksivaisesti vääristäen suutaan: "se ei ole onnistuva, sotamiehemme antavat heille toisen jälkimuiston, ja sitten he kyllä kadottavat halunsa."

Ruhtinas oli noussut seisomaan veneen perässä ja katsoa tuijotti ruotsalaisten puoleiselle rannalle, juuri kuin olisi siltä etsinyt jotakin. Peitteetön tukkansa liehui tuulessa, takki oli aukeutunut, niin että jäntevä rintansa näkyi, posket liekkuivat, ja oikeassa kädessään piti hän kalliisti kirjaeltua pistoolia. Tällä hetkellä hän oli ihana.

"Haa", mutisi hän kohottaen pistoolia, "tuossa hän on, nyt ei hän pääse pakenemaan!"

Rantaäyräälle ratsasti eversti Kruse, tietämättä mitään uhkaavasta vaarasta, sillä häntä juuri Göran Czarnecki tarkoitti.

"Nyt ei hän voi päästä käsistäni", jupisi ruhtinas taaskin ja nosti toisen kerran pistooliaan; hänen huulensa vapisivat suonenvedon tapaisesti, hän laukasi, mutta pistooli ei ottanut tulta. Vielä kerran kosketti sormi liipasinta, ja pistooli laukesi. Hengittämättä odotti ruhtinas savun haihtumista. Tuuli haihdutti pian kevyen pilven, ja hän näki nyt everstin nelistävän rantaäyrästä ylöspäin.

"Kirottu ase", ärjäsi hän ja heitti vihoissaan pistoolinsa virtaan, "kirottu ase, sinä et löydä tietä viholliseni sydämeen!"

Ruotsalaiset, nähdessään takaa-ajamisen turhaksi, vetäytyivät takasin, ja ruhtinas saapui pian maanmiestensä luokse.

XI.

Sandomirin häviö.

Kuka oli iloisempi kuin eversti Kruse, lääkäriltä kuullessaan, ett'ei Vilhon haava ollutkaan niin vaarallinen, jolta se näytti. Hän kiiruhti heti vanhan kreivittären luo, joka oli löydetty tainnuksissa rannalla olevasta pensaikosta, ja kertoi hänelle tämän iloisen uutisen. Mutta kuinka hämmästyi hän, kun Katarina-rouva ei ainoastaan näyttänyt välinpitämättömältä, vaan alkoi nuhdella häntä sekaantumisestaan "ruhtinaan asioihin", kuten hän sanoi. Eversti tuijotti rouvaan, löytämättä sanoja hämmästyksessään ja harmissaan. Vihdoin hänen kielensä siteet irtautuivat ja vanhus sai nyt pitää hyvänään aika saarnan. Kuunneltuaan tätä hetkisen, vastasi Katarina-rouva:

"Puhukaa kuinka paljon tahansa sääliväisyydestänne kreivi Stjernfeltiä ja Eleonora Lubomirskia kohtaan, minä en voi sitä hyväksyä, niin kauan kuin sen päämääränä on saattaa harhaanjoutunutta vielä etäämmälle veljensä sydämestä. Hän on nyt tämän hallussa, ja voittepa olla varma siitä, ett'ei hän niin pian sieltä pääse takaisin."

"Mutta minä käyn hänet hakemassa, aivan valtiokansleri Göran Czarneckin ja Witebskin nenän edestä", vastasi eversti, joka nyt alkoi tulistua. "Kylläpä saarnaan heille, ett'ei laisinkaan sovi ryöstää toiselta omaisuutta, ja vielä kalleimpaa, niinkuin vaimo on. Aivan vimmastun tätä ajatellessani", jatkoi hän, lyöden otsaansa, "ja jospa nyt tuo ruhtinas olisi hallussani, kyllä hänen opettaisin. Onko tämä nyt enään laitaa; ensin aikoo paistaa luutnantin ja sitten ryöstää hänen vaimonsa! Ei, kreivittäreni, teidän ruhtinaanne ovat vielä niin raakoja, että voisivat ottaa esimerkin minun halvimmasta sotamiehestäni."

Näin sanoen hyökkäsi eversti ulos ja löi oven niin kovaa kiinni, että vanha kreivitär pelästyneenä hypähti tuoliltaan.

"Pyhä neitsyt minua varjelkoon tuollaisesta ihmisestä!" rukoili hän kädet ristissä. "Jos vaan olisin Varsovassa, antaisin mielelläni lukea sata messua mieheni haudalla."

* * * * *

Jättäkäämme vanhus rukoilemaan pyhää neitsyttä ja kaikkia pyhimyksiä, muutamalla sanalla tehdäksemme selkoa siitä tapauksesta, joka veti leveän piirron Kaarlo Kustaan tuumien yli.

Kuninkaan aije oli, näet, seuraava: hän tahtoi auttaa lujasti piiritettyä linnoitusta, ajaa Lubomirskin takasin ja sen jälkeen karata Czarneckin päälle, joka seisoi noin kolme penikulmaa kaupungin yläpuolella. Tuuma kyllä oli rohkeasti mietitty, vaan täyttämisestä ei tullut mitään, sillä koko kokoontunut sotaneuvosto hylkäsi sen; olipa tuolla uljaalla Rietrikki La Chapelle'llakin tähän vastustamisen syytä. Ruotsalaisten mennessä virran yli, jota kuitenkin Lubomirski kaikin tavoin koettaisi estää, voisi Witebski joutua hänen avukseen, ja sitten ruotsalaiset joutuisivat kahden tulen väliin. Lähemmin harkittuaan huomasi kuningaskin tuumansa jäävän tekemättä, mutta kuitenkin päätettiin, että koetetaan viedä linnoitukselle apua.

Puolalaisten tykit alkoivat paukkua linnoitusta ja kaupunkia vastaan, joka viimemainittu oli melkein rauniona. Kaikista valmistuksista päättäen näyttiin hankittavan rynnäkköä.

Tämä tapahtui maaliskuun 24 päivänä. Parvi jalkaväkeä toisensa perään tunkeutui linnoitusta kohden, vaan pakoitettiin peräytämään. Maa järisi tykkien jyskeestä, ja toisella rannalla oleva koko ruotsalainen armeija katseli jättiläistaistelua, joka tuotti ikikunnian Cronlodin nimelle. Czarnecki tuli nyt Lubomirskille avuksi, ja ruotsalaisten asema tuli yhä epätietoisemmaksi. Puolalaiset voittivat yhä enemmän alaa ja koettivat päästä rantaan, siellä valloittaakseen Liljenbergin aseman ja ympäröidä linnan. Tätä estääksensä antoi Kaarlo Kustaa järjestää kaksitoistatykkisen patterin vastapäätä siltaa ja piti siinä vireillä niin kuolettavan tulen, että viholliset heti peräytyivät.

Hyökkäävien puolalaisten joukossa nähtiin rakuunarykmentti, joka pelkäämättä riensi Liljenbergin varustuksia kohden. Tiheät rivit kyllä harventuivat, mutta tämä ei estänyt jälellejääneitä menemästä eteenpäin. Annetulla merkillä astuivat rakuunat hevosten selästä ja hyökkäsivät jalkasin läheisimpiä asunnoita vastaan. Ruotsalaiset puollustivat itseään urheasti, mutta pakotettiin viimein peräytymään, ja linna ympäröittiin.

Kaarlo Kustaa viittasi eversti Krusea tulemaan luoksensa.

"Tunnetteko häntä, joka ratsastaa mustalla hevosella?" kysyi kuningas ja osoitti ratsastajaa, joka täyttä laukkaa riensi rannalle, pitämättä vähääkään lukua vaarasta, joka häntä uhkasi.

Eversti katseli häntä hetkisen tarkoin, sitten sanoi hän niin hiljaa, ett'ei kukaan lähelläseisovista voinut sitä kuulla:

"Teidän majesteettinne, hän on Göran Czarnecki."

"Holhokkinne kilpakosija?"

"Niin, teidän majesteettinne", vastasi eversti ajatuksissaan.

Samalla alkoivat rannalle asetetut haja-ampujat hirveän tulen. Ruhtinaan hevonen kavahti pystyyn ja kaatui, vieden mukanaan ratsastajan. Eversti tuskin uskalsi hengittää; hetkinen kului. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat, nähdessään Göran Czarneckin hyppäävän toisen hevosen selkään, ja hän mutisi itsekseen: "Hänen aikansa ei ole vielä tullut."

Linnoitus ei enään voinut kestää vihollisten hyökkäyksiä, sen näki kuningas nyt, ja hän päätti sentähden pelastaa minkä voi, ajan vielä sitä myöntäessä. Hän käski siis everstiluutnantti Törnsköldin mennä yli virran ja viedä pois ruokavarat. Tämä ei ollut mikään helppo tehtävä, kun puolalaisten joukko yhä eneni, mutta Törnsköld päätti tehdä kokeen. Valittuaan 30 miestä jalkaväestä, kiiruhti hän rantaan ruotsalaisten tykkien suojelemana, vei pienen joukkonsa veneissä virran yli ja astui onnellisesti maalle.

Senjälkeen marssittiin eteenpäin, kuin ei vastarintaa olisi tehty laisinkaan. Kyllähän luodit tuiskivat urheilijoiden ympärillä, ja Göran Czarnecki koetti ehkäistä rynnäkköä, mutta Törnsköld ei antanut itseään hillitä. Huoneusto toisensa perään puhdistettiin vihollisista, rakuunat hajoitettiin, ruhtinas kadotti toisenkin hevosensa ja oli vähällä joutua vangiksi; kartessein, sapelien ja keihäitten välistä riensi Törnsköld päämääräänsä kohden. Linnan portilla tuli häntä vastaan Cronlod, joka marssi miehineen pois. Suurin osa varoista, joiden joukossa 180 vatia ruutia, pelastettiin. Paluumatka meni samaten vihollisten murtuneitten rivien läpi, ja Czarneckin aikomus, voimakkaalla rynnäköllä, valloittaa sekä urheat ruotsalaiset että heidän veneensä, meni turhaan; Törnsköld vei miehistön ja varat samaa tietä, kuin oli tullutkin ruotsalaisten leiriin.

Linna oli puolalaisten hallussa, ja kauan ei viipynyt, ennenkuin sen salit täyttyivät väellä, joka kaikin tavoin osoitti iloaan.

Kuningas näki tämän ja hänen sydämensä sykki levottomasti, miettiessään kärsittyä tappiotaan. Urhea Cronlod, joka koko armeijan nähden oli saanut kuninkaalta kiitoslauseen rohkeudestaan, ratsasti kuninkaan rinnalla ja hänen vieressään Essen.

Kun kuningas hetkisen oli katsellut vilkasta näytelmää toisella rannalla, kääntyi hän Essenin puoleen, sanoen:

"Tämä linna on aina oleva etuisa turvapaikka puolalaisille, ja vaarallinen asema takanamme."

Cronlod oli vaiti, mutta selittämätön hymy levisi hänen jalopiirteisille kasvoilleen, kun hän kuuli kuninkaan sanat.

Tämä hymy ei jäänyt Kaarlo Kustaan terävältä silmältä huomaamatta, ja hän kääntyi everstiin, sanoen:

"Te hymyilette, Cronlod, ettekö pidä puhettani totena?"

"En, teidän majesteettinne", vastasi eversti rohkeasti.

Kuninkaan muoto synkistyi, ja hän aikoi juuri vastata tähän, kun kaukaisen ukkosen tapainen jylinä kuului etäältä.

Kaikki katselivat kummastellen toisiaan, mutta Cronlod sanoi entisellä hymyllään:

"Teidän majesteettinne, ratsastakaa takasin; olette liian lähellä tuliaukkoa ja…"

Hän ei ennättänyt lausua loppuun, ennenkuin tuon komean linnan nähtiin kohoavan perustuksiltaan; muurit raukesivat ja kukistuivat yhdeksi ainoaksi muraläjäksi, ja Sandomirin linnaa ei enään ollut olemassa.

XII.

Sotamarski, — Taaskin Göran Czarnecki.

Sandomirin hävityksen kautta ruotsalaisten asema tuli entistä vaikeammaksi. Mikään ei estänyt Czarneckia milloin tahansa menemästä virran yli ja yhtyä litvalaisiin. Mutta silloin Kaarlo Kustaa lausui tuuman, jota heti päätettiin seurata, nimittäin mennä Sanin yli, karkoittaa litvalaiset ja senjälkeen marssia suoraan Varsovaa kohden. Tämä oli uhkatyö, jolla ei ollut vertaistaan; hän pani tässä sekä omansa että koko armeijan onnen "yhdelle kortille", mutta hädällä ei ole lakia.

Kenraalimajuri Bülovin johdolla rakennettiin silta Sanin yli ja oli jouduttu eräälle pienelle saarelle keskellä virtaa; siis vasta puolitiehen. Kuningas oli levoton, päivät pitkään hän päällikköjensä kanssa työskenteli. Itse hän tarkasteli, menikö kaikki hänen tahtonsa mukaan, sekä uuvutti itseään kuin halvin sotamies.

Pistäytykäämme kuninkaan telttaan päivää jälkeen Sandomirin hävityksen. Kaarlo Kustaa ei ollut yksin. Hän istui kartoilla peitetyn pöydän ääressä; silmänsä lensivät välinpitämättömänä esineestä toiseen, kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet toisaalla. Hän oli hajamielinen. Edessään seisoi mies, jota hän oli oppinut kunnioittamaan ja arvossa pitämään uskollisimpana neuvonantajanaan, nimittäin, sotamarski Kaarlo Kustaa Wrangel, suuren Kustaan oppilas. Saksanmaan tantereilla oli hän saavuttanut maineensa, ja hänpä johti ruotsalaisia armeijoita Lützenin taistelun jälkeen. Paljon oli hän nähnyt, vaan ei milloinkaan hetkeä tämän laista. Hän oli ollut useissa retkeilyissä osallisena, vaan ei milloinkaan nähnyt ruotsalaisten soturien urheutta niin paljon kysyttävän kuin nyt. Nähdessään tämän joukon, valvomisesta, marssista, nälästä ja janosta tuiki uuvuksissa vielä tarjoavan miekankärkeä paljoa lukuisammalle viholliselle, tämä herätti hänen ihailunsa, ja hän tuli kuin nuoreksi jälleen.

Kuninkaan silmät pysähtyivät Wrangeliin, joka, pää nojautuneena oikeaan käteensä ja vasen miekan kahvassa kiinni, tarkasti silmäili erästä pöydällä olevaa karttaa.

Vihdoin sanoi kuningas, hiljaa koskettaen sotamarskin käsivartta:

"Mitä mietitte tuumastani, Wrangel?"

"Teidän majesteettinne aikoo siis todellakin murtautua läpi?"

"Minun täytyy se tehdä, muuta keinoa ei minulla ole tarjolla."

Hetken äänettömyys seurasi tätä. Vihdoin sanoi Wrangel:

"Mitä teidän majesteettinne aikoo vastata ulkomaiden lähettiläille? Hehän uhkaavat sekottaa hallitsijansa asioihimme."

"Minä aijon vastata heille, ett'ei Ruotsin kuningas seuraa muitten kuin omia ja läheisimpiensä neuvoja", vastasi Kaarlo Kustaa säihkyvin silmin. Hän tahtoi olla itsenäinen sekä ajatuksissa että töissä, eikä mikään häntä niin vimmastuttanut kuin huomionsa, että muiden kautta koetettiin vaikuttaa hänen taipumukseensa. Hän ei ollut mikään huimapää, sen hyvin voi sanoa, mutta hänellä oli oma, itsenäinen tahtonsa. Ulkomaiden lähettiläiden alinomaiset muistutukset, että antavat hallitsijainsa tietää hänen toimistaan, häntä enimmän vimmastuttivat. Ruotsi oli suurvalta, sen päälliköt ja soturit Europan kauhistua, ja kuitenkin uskallettiin Kaarlo Kustaalle tuoda esiin kuvauksia. Hänen ylpeytensä kärsi siitä, ja hän ei taas tullut levolliseksi kuin pitkän ajan kuluttua. Mikä häntä kaikkein enemmän vihastutti, oli jesuiittain lähettämät kuvailut, sillä heitä hän vihasi luonnostaan. Hänen avoin ja rehellinen sydämensä ei voinut kärsiä noita "imartelevia ja tekopyhiä epäkelpoja", ja hän koetti voimiensa mukaan tehdä heidän neuvonsa tyhjäksi.

"Puhukaa, Wrangel", sanoi kuningas syvään huoaten, "tahdon kuulla neuvojanne!"

"Kuninkaani", sanoi Wrangel vienolla äänellä, "suuri kunnia tapahtuu minulle, saadessani olla neuvonantajanne näinäkin hetkinä, jolloin itse kyllä voisitte neuvotella kaikkien parhaaksi. Mutta minä tottelen tahtoanne, ja neuvoni on: että Jumalan nimessä koetatte päästä virran yli. Minä ja koko sotajoukko seuraamme teitä voittoon eli kuolemaan."

"Wrangel", vastasi sankarikuningas ja katseli lempeästi sotamarskia silmiin, "te tunnette heikkouteni, te tiedätte, että tuo utukuva, jota nimitämme kunniaksi, leikkii mielessäni. Tällä hetkellä, jolloin tuhannet vaarat meitä ympäröivät, tahdon muistella kuluneita aikoja. Omistamallani sotajoukolla, ja te neuvonantajana ja ystävänä, voisin vastustaa puolta Europaa. Valtioviisaat ympäröitkööt meitä juonillaan, me vapautamme itsemme heistä. Minä menen etsimään Sapichaa ja näyttämään hänelle, ett'emme vielä ole rohkeuttamme kadottaneet. Sparre kiiruhtakoon sillan rakentamista ja pitäköön tulen vireillä, niin että litvalaisten tulee kuuma vaatteissaan. Jos vaan kerran saamme heidän äkkinäisen luontonsa kuohumaan, niin sitä piankin kintereillä seuraa malttamattomuus."

Wrangel lähesty; ovea, kuin tämä samalla aukeni ja ajutantti ilmoitti Ranskan lähettilään, D'Avangourin, odottavan pääsevänsä kuninkaan puheille.

"Anna hänen tulla", sanoi Kaarlo Kustaa, viitaten Wrangelia jäämään.

D'Avangour astui syvään kumartaen telttaan, ja sanottuaan pari kohteliasta sanaa, lisäsi hän:

"Hallitukseni puolesta, tulen kuvailemaan teidän majesteetillenne alituisia kieltojanne seuraavaa vaaraa…"

"D'Avangour-hyvä", keskeytti häntä Kaarlo Kustaa synkistynein kasvoin, "Joko taasen tulette kuvauksinenne? Mutta hauskapa olisi kuulla, mitä minulta nyt taasen vaaditaan."

"Ne rauhan ehdot, joita…"

"Joita minä, jos Jumala suo, parin päivän kuluttua olen saneleva Varsovassa", vastasi kuningas rohkeasti, lyöden keveästi ranskalaista olkapäälle.

D'Avangour jatkoi:

"Myöskin on minun toimekseni annettu puhua teidän majesteetillenne eräästä yksityisestä asiasta. Lubomirski ja Czarnecki vaativat kreivi Stjernfeltiä jätettäväksi Puolan senatin haltuun, syystä, että kreivi on vietellyt ensimainitun sisaren luopumaan isäinsä uskosta."

"Vaativatko he sitä?" kysyi kuningas kummastellen. Sen jälkeen lisäsi hän, taaskin taputtaen lähettilästä olalle: "Olipa onni, ettei eversti Kruse kuullut teitä."

D'Avangour ei ollut ymmärtävinään kuninkaan puhetta, vaan jatkoi. "Muuten aikovat he jättää tämän seikan paavin ja muiden valtain päätettäväksi."

Ivallinen hymy leikitsi Kaarlo Kustaan huulilla, kun hän vastasi:

"Näillä puolalaisilla herroilla on todellakin kummallisia aikeita. Voinko minä auttaa sitä, että valtiokanslerin sisar on rakastunut erääsen luutnanteistani. Sitäpaitsi ei kreivi Stjernfelt ole viekastellut puolisoaan luopumaan uskostaan, hän on sen itse tehnyt omasta vapaasta tahdostaan ja sisällisestä kutsumuksesta. Mutta mikä seuraa, ellen täytä puolalaisten herrain sanelemia ehtoja?"

"Te saatte koko katolisen kirkon kimppuunne, ja pannaan julistaminen…"

"Pysähtykää, D'Avangour-hyvä", keskeytti kuningas hymyillen. "Te unohdatte, että olen paavin vallan ulkopuolella, kiivautenne on teitä viehättänyt, mutta pitäkää muistossanne, että pian voisin luulla ranskalaisen lähettilään — jesuiitaksi." Näin sanoen pyörähti kuningas korollaan ympäri ja viittasi D'Avangouria poistumaan. Ranskalainen puri huultansa vihasta yhtä paljon kuin neuvottomuudestakin, astuessaan ulos teltasta.

* * * * *

Litvalaisten leirissä Sanin luona oli mitä hillitsemättömin ilo valloillaan. Sotamiehet lauloivat, tanssivat ja kiistelivät keskenään. Sandomirin valloitus hurmasi mielet ja pilkkapuhe toisensa jälkeen tuli ruotsalaisten osaksi.

Mutta löytyipä kuitenkin miehiä, jotka keskellä tätä melua ja sekasortoa huolella ajattelivat tämän sodan loppua; löytyi niitä, jotka eivät jakaneet sotamiesten iloa, vaan päinvastoin alakuloisina katselivat pientä saarta, jossa ruotsalaiset seisoivat. Nämä miehet olivat Lubomirski ja Czarnecki. He olivat tulleet leirille keskustelemaan litvalaisten johtajan, Sapicha Witebskin, kera mitä olisi tehtävä, ja olivat kokoontuneet viimeksimainitun telttaan neuvottelemaan.

"Hyvät herrat", alkoi Lubomirski vakavalla äänellä, "Puolan valtiokanslerina saan lämpimästi kehoittaa teitä yksimielisyyteen ja rohkeuteen. Vielä emme voi riemuita voitosta, jonka voimme saada; vielä on meillä paljon opittavaa vihollisiltamme. Niin, herrani, teitä ehkä lausumani sanat ihmetyttää, mutta minä puhun omasta kokemuksestani. Ruotsalaiset eivät ole halveksittavia vihollisia, vaan tulisi meidän päin vastoin pitää heidän sotatapaansa esimerkkinämme. Sandomirin luona seisoo sotajoukkoni valmiina millä hetkellä tahansa kiiruhtamaan avuksi. Kenraali Czarneckin armeija on sijoitettu Veikselin vasemmalle rannikolle ja litvalaiset täällä. Edessämme on Ruotsin kuningas, voimallisten sotajoukkojemme ympäröimänä. Ruotsalaisten selässä kuljeksii Sapicha joukkoineen, jotta viholliset ovat tykkänään ympäröidyt. Mutta nyt emme saa pikaisuudellamme antaa viekkaalle kuninkaalle tilaisuutta pakenemaan, täällä pitää meidän hänet vangita; täällä voittoretkensä on pysähtyvä. Vannokaa verellä ja voimalla puolustavanne asemianne ja Puolan kunniaa!"

"Me vannomme", huusivat kaikki; "pyhän neitseen kautta sen vannomme."

"Niin, se vala on kaunis", sanoi vanha Czarnecki, kohottaen kaunista päätään; "pyhä neitsyt on valamme kuullut, ja kadotus sen, joka sen rikkoo! Tähän saakka olen aina vetäytynyt sodasta, nyt jään ottamaan Kaarle Kustaata vastaan julki taistelussa ja ennen värjään tantereen verelläni, ennenkuin tuumaakaan peräydyn. Käsivarteni on vielä voimakkaampi, kuin moni luuleekaan, ja sydämeni sykkii vielä yhtä lämpimästi Puolalle kuin kuudentoista vuotiaan rinnassa. Ell'ei päätöksen hetki nyt ole tullut, näen Puolan tulevaisuuden sumun peittämänä, ja vieläpä moni synkkä yö varjoo sen metsät ja arot, ennenkuin vapauden päivä koittaa."

Vanhus vaikeni, ja kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutetut hänen sanoistaan. Vihdoin nousi Sapicha Witebski seisomaan, ja sanoi:

"Minä olen valmis häntä ottamaan vastaan. Linnoitukseni ovat niin lujat ja tykillä varustetut virtaa vasten, ett'ei satatuhattakaan ruotsalaista voi niiden yli päästä."

Witebskin arvokas ryhti ja tulinen vakuutus saattoi kaikki levollisiksi, ja valtiokansleri aikoi juuri puuttua puheesen, kun hänet häiritsi Göran Czarnecki, joka tuimilla liikkeillä syöksyi huoneesen.

"Maanmiehet", sanoi hän, vaativana katsellen ympärilleen. "Te tiedätte, että vala, joka jo kehdossa yhdistää kaksi henkilöä toisiinsa, on pyhä, ja tähän saakka ei kenkään ole sitä rikkonut. Nyt on sen rikkonut nainen, joka niin on unohtanut kantamansa nimen, että on luopunut isiensä uskosta ja mennyt avioliittoon erään vihollisemme kanssa. Mitään messuja ei saa laulaa hänen haudallaan, ja Jumalan ja kaikkein pyhimysten viha hänen päällensä langetkoon. Te tunnette hänet, nimensä on Eleonora Lubomirski. Isämme olivat yhdistäneet meidät; minä tulin morsiantani syleilemään, vaan hän työnsi minut halveksien pois, sillä toinen oli jo varastanut hänen sydämensä. Ja tämä toinen on ruotsalainen", jatkoi hän hehkuvin poskin. "Vääräuskoinen pappi on heidät vihkinyt. Nyt vaadin takaisin omaisuuteni sinulta, hänen veljeltään", lisäsi hän, kääntyen valtiokansleriin, joka vaieten oli puhetta kuunnellut, "minä vaadin oikeutettua perintöäni, ja Puolan nimessä vaadin, että pakoitat langenneen palajamaan isiensä uskoon."

Ruhtinas vaikeni. Läsnäolevien silmät seurasivat tuskallisella odotuksella väliin Lubomirskia, väliin Göran Czarneckia; vanha isä oli syvästi liikutettu.

Valtiokansleri oli mitä epätietoisimmassa tilassa, ja jokainen odotti hänen lausuvan päättävän tuomion; hetken vaitiolon jälkeen lausui hän:

"Puolalaiset! Totta on, mitä Göran Czarnecki on sanonut. Onneton sisareni on itse valinnut puolisonsa, olkoon hän siis vihollisemme, niinkuin hänen puolisonsakin on: hän on luopunut katoolisesta uskostaan, sattukoon siis paavin ja kirkon kiroukset hänen päällensä. Minä en voi kirota, vaan en tällä hetkellä voi häntä siunatakaan", jatkoi valtiokansleri, pyyhkäisten hikipisarat otsaltaan. "Hän on minulle vieras. Seuratkoon hän puolisotansa tämän maahan, Puolan rajain sisäpuolelle hän ei saa astua jalallaan; hän on hyljätty."

Hengittämättä kuuntelivat muut tätä tuomiota, mutta ruhtinas sanoi pilkallisesti hymyillen:

"Niin ei siis Puolassa enään löydy oikeutta. Jos hän olisi minun sisareni, painaisi kiroukseni hänet maahan!"

Kuultuansa nämä sanat nousi Lubomirski seisomaan ja syvällä, vakavalla äänellä sanoi hän:

"Meillä on eri luonteet, ruhtinas Göran! Te voisitte kirota sen, joka kanssanne on levännyt saman sydämen alla: minä en sitä voi. Tämä on vastaukseni, ja nyt käsken teitä jättämään tämän asian."

Sellainen vakavuus oli valtiokanslerin sanoissa, ett'ei ruhtinas heti voinut hänelle mitään vastata. Mutta ennenkuin vetäytyi takaisin, kysyi hän:

"Minne vien kreivitär Stjernfeltin?"

Valtiokansleri ei ollut huomaavinaan ruhtinaan sanoissa ilmestyvää uhkaa, vaan kysyi lyhyesti:

"Onko Eleonora täällä?"

"On", vastasi ruhtinas.

Valtiokansleri kääntyi nyt Sapicha Witebskin puoleen, sanoen:

"Teidän haltuunne jätän sisareni. Pitäkää tarkoin hänestä huolta, ja jos mikään onnettomuus tapahtuu hänelle, tulette te siitä edesvastaukseen."

Ruhtinas kiiruhti pois, ja jokaisesta tuntui kuin raskas taakka olisi nostettu hartioiltaan, kuin viimeinen vilauskin Göran Czarneckista oli kadonnut.

Keskeytetty keskustelu tuli taasen entiselleen, ja pian oli synkeä tapahtuma unhotettu. Käsi kädessä kävelivät nuo kolme sotapäällikköä alas etuvarustuksien luo. Nähdessään virran ja tykeillä varustetut vallit, kirkastui Lubomirskin synkeä muoto, ja korkealla äänellä huusi hän, niin että ympärillä seisovat sotamiehet sen kuulivat: "Tässä ruotsalaiset löytävät hautansa, ei mikään vihollinen voi päästä näiden vallien yli." Ja kokoontuneiden sotamiesten huulilta kaikuivat huudot: "Eläköön Puola, kuolema ruotsalaisille!"

XIII.

Lyhyt luku, jossa Czarny kertoo erään kertomuksen ja sitten tulee muille ajatuksille.

Kun Göran Czarnecki astui teltasta ulos, kavahti hän äkkiä, nähdessään olennon, joka kiirein askelin tuli häntä vastaan. Hän varjosi oikealla kädellä silmiään, tullakseen vakuutetuksi, ett'ei edessään oleva ollut mikään harhakuva.

"Onko se mahdollista", jupisi hän, vitkaan mennen tulevaa vastaan, "olisiko Czarnyn onnistunut paeta, vai onko se hänen haahmunsa?"

Todellakin oli tuo Czarny, joka lähestyi. Kun ruhtinas teeskennellyllä hymyllä oli vastannut palvelijan nöyrään tervehdykseen, sanoi hän:

"Noh, Czarny, olen hyvin utelias kuulemaan, miten pääsit karkuun. Sinun oli onni äkkiarvaamatta vierailla vihollistemme luona."

"Siitä onnestapa ei kenkään minua kadehtine", sanoi Czarny tyytyväisyyden ja harmin välisellä hymyllä. "Mutta saattepa kuulla kummallisia asioita: Sapicha on lyöty!"

"Sapicha lyöty?" huudahti ruhtinas uhkaavalla äänellä, "puhutko totta?"

"Aivan totta", vastasi Czarny alakuloisesti, "ja kerronpa teille kertomuksen, oman kertomukseni, niin saduntapaisen, että varmaan kysytte, miten oli mahdollista minun pelastua. Mutta pyhä neitsyt on kummallisesti minua auttanut", mutisi hän, tehden ristinmerkin.

"Kerro, kerro!" huudahti ruhtinas.

Czarny alkoi:

"Ruotsin kuningas oli päättänyt hakea Sapichan ja antaa hänelle muistomerkin, kuten hän ylpeydessään sanoi. Hän oli kovin vihoissaan Sapichan luopumisesta ja meidän häneltä saaduista tiedoistamme. Minua käskettiin oppaaksi, ja vaikka minä kaikkein pyhimysten kautta vakuutin, ett'en Sapichasta mitään tiennyt, ei minua uskottu. Eversti Kruse, jota pyhä neitsymme ei suinkaan laske paratiisiin, uhkasi minut heti ampua, ell'en tottelisi, ja täytyihän minun siis nöyrtyä kohtalon alle. Minä turvauduin onneeni, joka ei vielä milloinkaan…"

"Asiaan, asiaan!" keskeytti ruhtinas häntä maltittomasta.

"Minä ratsastin ensimäisenä, ja takanani eversti Kruse, joka ei suinkaan kursaile, jakaessaan iskujaan. Harmista ja vimmasta purin rikki huuleni ja vannoin kalliin valan neitsyt Maarian, kaikkein pyhimysten ja luostarimme suojeluspyhän kautta kostaakseni niin pian kuin suinkin. En nyt muista, montako Avea ja Pater nosteria luin, mutta kyllä niillä jo sain monet synnit anteeksi, ja sen tiedän, että innolla etsin tilaisuutta, saattaakseni nuot ylpeät ruotsalaiset pulaan. Ja tilaisuus tähän ilmestyikin, ennenkuin voin aavistaakaan. En laisinkaan tiennyt, missä Sapicha seisoi, ratsastin vaan onnenkaupalla. Näin olimme tulleet eräälle santakummulle; sen alapuolella oli suo, tämän huomasin heti, vaikk'eivät viholliset sitä keksineet. Kävi kuinka kävi, mietin, nyt on koston hetki tullut. Kyllä myöskin tiesin olevani kadotetun, ell'en onnistuisi, mutta minä turvasin onneeni. Kannustin hevostani, ruotsalaiset seurasivat, ja olimme suolla. Tämä tila oli kaikkea muuta paitsi kadehdittava, erittäin minulle, sillä kun eversti huomasi, minkä kepposen olin hänelle tehnyt, veti hän esiin pistoolinsa. Mutta käsi vapisi, ja luoti tuiskahti olkapääni ohi. Minä antauduin pyhän neitseen turviin ja odotin kuolemaa. Vaan se ei tullutkaan, sen sijaan Sapichan kvartiaanit, ja kauan ei kestänyt, ennenkuin ruotsalaiset olivat lyödyt maahan. Minä olin kuitenkin pelastunut ja etsin everstiä, vaan hän oli kadonnut. Voittoa ei kuitenkaan kestänyt kauvan, sillä kuningas, joka sillä aikaa oli ehtinyt perille, karkasi päällemme. Kyllähän Sapicha tuli avuksemme, vaan hänenkin täytyi kovan taistelun jälkeen paeta. Vaivalla vältin kolmannen kerran joutumasta ruotsalaisten käsiin, sillä olisipa silloin ollut loppuni lähellä. Huolenpito on tarpeen, ruotsalaiset aikovat tässä mennä yli ja…"

"Se ei heiltä tule onnistumaan", virkkoi Göran Czarnecki ja hymyili ylpeästi. "Ennen voisivat ottaa auringon taivaalta, ennenkuin mennä Witebskin etuvarustuksien yli. Tiedätkö mitään kreivi Stjernfeltistä?"

"Hän on jo jaloillaan ja istuu satulassa."

"Olet siis nähnyt hänet?"

"No, olisitpa säästänyt hänelle luodin", vastasi ruhtinas kylmästi. "Everstistä minä kyllä pidän huolen."

"Te unohdatte, että minä olin aseeton vanki", vastasi Czarny.

"Sepä totta", mutisi ruhtinas, purren hammastaan: "mutta jos hän vielä kerran tulee läheisyyteeni, niin ei käteni kolmatta kertaa vapise."

Czarnya kammotti ruhtinaan silmissä leimuava viha, ja hän aikoi juuri tehdä kysymyksen, kun Göran Czarnecki jatkoi:

"Kuulepas, Czarny, Eleonora on vankina täällä, sinun tulee tarkoin seurata hänen askeleitaan. Hänen täytyy kuulua minulle, vaikkapa sitten panisin henkenikin alttiiksi. Minä olen tämän vannonut, ja tiedäthän, että Czarnecki pitää sanansa. Kuten voi huomata, aikoo Kaarlo Kustaa tähän leiriin rynnätä. Hän kyllä murtaa otsansa etuvarustuksiin, mutta silloin syntyvässä hyörinässä tahdon minä viedä kreivittäreni pois. Sitten haen hänen puolisonsa, jonka käteni on kuolettava. Sinä, Czarny, autat minua. Walchovitz on jo valmiina, ja Ramoskin uskollisuudesta olet sinä vastaava. Palkkanne on oleva suuri ei ainoastaan täällä, vaan taivaassakin, ja pyhä neitsyt, joka varmaan mielihyvillä katselee pyrintöjämme ja saattaa langennutta pois perkeleen pauloista, hän kyllä meitä auttaa."

Ruhtinas vaikeni, hän näytti levottomana odottavan palvelijan vastausta.

"Korkea ruhtinas", vastasi Czarny välinpitämättömänä, "minun tulee totella ja auttaa teitä pyrinnöissänne, koska teidänkin päämääränänne on kreivittären onni ja hänen sielunsa pelastus kadotuksesta."

"Niin on", virkkoi ruhtinas, joka ei ollut huomannut Czarnyn huulilla olevaa ivallista hymyä. "Hyvästi, Czarny, seuraa kreivitärtä kuin varjo! Parin päivän päästä kysytään." Näin sanoen poistui hän kiirein askelin virralle päin. Czarny jäi seisomaan samalle paikalle, kunnes näki ruhtinaan solakan vartalon katoavan puiden väliin: senjälkeen hän kääntyi ja asteli hiljalleen päinvastaiseen suuntaan. Kasvonsa synkistyivät askel askeleella, ja vihdoin jupisi hän, painaen kättään sydämelleen:

"Tuntuu niin kummalliselta sydämessäni; onpa kuin olisin tehnyt väärin, ja kuitenkin olen tehnyt minkä voin heidän pelastuksekseen. Pelastuksekseen", toisti hän ja pysähtyi, "pelastuuko hän joutuessaan ruhtinaan käsiin? Ei, sepä onkin hänen kadotuksensa. Ja minä olen luvannut apuni, saattaakseni hänet siihen. Pyhä neitsyt, mitä olenkaan tehnyt? Olenhan liittoutunut Eleonora-kreivitär parkaa hukuttamaan! Oi, olenpa konnien konna, ja tästä hetkestä eversti Krusen nyrkkien tarpeessa! Minä kreivittären surun aikaan saatoin, sillä saatoinhan hänet vankeuteen. Menenpä hänen luokseen, tunnustan hänelle kaikki ja tahdon häntä palvella. Hän ei rakasta ruhtinasta, ja on toisen puoliso. Niin, tahdon häntä palvella! Ramoski tottelee minua, sillä hän ei voi saattaa kreivitär-paralle niin suurta surua. Asuessamme Mikolaiovissa, ja Jumala suokoon sen ajan palajavan, olimme Ramoski ja minä Eleonora-kreivittären suosikit. Ja me olemme hänet pettäneet! Ruhtinas on meille valhetellut, kreivitär vihaa häntä! Päätökseni on tehty!" huudahti hän pontevasti. "Tahdonpa etsiä Ramoskin, ja sitten .. sitten nähdään, ovatko ruhtinas ja Walchovitz Ramoskia ja minua sukkelammat. Jos vaan ruotsalaiset voittavat, niin ei minun ole hätää, sillä sittehän seuraan hallitsijatartani, ja itse eversti Kruse antaa minulle anteeksi, vaan jos he voitetaan, niin sitten menen kreivin puolelle", jatkoi hän päättävästi, "ja sen jälkeen palvelen häntä uskollisesti. Nyt tunnen itseni niin levolliseksi, melkeinpä iloiseksi, ja luulenpa, ettei pyhä neitsy pidä lukua siitä, vaikka teenkin ruhtinaalle tämän kepposen." Näin sanoen oikaisi Czarny vartalonsa, pyyhkäsi harmaat kiharat otsaltaan ja poistui nopein askelin, sivumennessään hartaasti tehden ristinmerkin Sapicha Witebskin teltan ääressä olevalle madonnan kuvalle.

XIV.

Öinen kohtaus. — Walchovitz on sukkelampi kuin Czarny luuleekaan.

Raivoisa myrsky viskeli pienen San-virran laineita ja ukkonen jyrisi etäällä vähän väliä. Ilta kului, ja pimeys eneni yhä. Litvalaisten leirissä vallitsi haudan hiljaisuus, jotavastoin ruotsalaisten leirissä toimittiin hyvinkin ahkeraan. Keskellä virtaa olevalla pienellä saarella oli liike suurin, ruotsalaisten tykit lähettivät tervehdyksen toisensa jälkeen vastaiselle rannalle, vaan eivät saaneet mitään vastausta. Ruotsalaiset sotamiehet rakensivat levähtämättä siltaa, ja kenraalimajuri Bülov itse heitä innostutti, sekä auttoikin heitä siinä, missä tarvittiin.

Sydänyö oli tulossa, kun yksinäinen kulkijan keskellä litvalaisten leiriä aateli rantaa kohden. Hän oli kääriytynyt avaraan viittaan ja vetänyt lakkinsa silmiin saakka. Ripein askelin kiirehti hän etuvarustuksien yli, ja oli pian rannalla, jota kaikkialla varjosi pieni metsikkö. Täällä juoksi hän pensaasta pensaasen ja katseli levottomasti ympärilleen, ikäänkuin olisi joka hetki odottanut kuulevansa takaa-ajajainsa huudot. Mutta hän pääsi kenenkään näkemättä rantaan asti, pysähtyi siihen hetkisen, katsellen tarkoin pientä saarta, joka ikäänkuin synkkä kallio kohosi vedestä.

"Silmäni ovat heikot", jupisi hän, vetäen viitan kasvoiltaan; "kaksikymmentä vuotta takaperin oli minulla kotkan silmät, nyt tuskin näen mitään." Näin sanoen vei hän kätensä huulilleen, joka aikaansai heikon, kähisevän äänen, ja hetkisen odotettuaan kuului toinen samanlainen ääni hänen vieressään.

"Hän onkin niin lähellä", mutisi tuntematon ja otti askeleen sivulle, "en luullut hänen vielä olleen täällä."

Tuskin oli hän lausunut viimeiset sanat, ennenkuin pieni vene tuli kaislojen välistä esiin ja laski rantaan, aivan tuntemattoman jalkojen eteen.

"En odottanut sinua niin pian", sanoi soutaja häädetyllä äänellä: "tämä uhkatyö on…"

"Hiljaa, hiljaa", varoitti toinen, pannen sormensa huulilleen. "Elä puhu niin lujaa, Ramoski! Kaisloilla on korvat ja vakoojia lymyy joka pensaikossa." Sen jälkeen astui hän veneesen ja töyttäsi sen rannalta. "Ilmoitan sinulle Ramoski", jatkoi hän häädetyllä äänellä, "että tilamme on mitä vaarallisin, sillä jos me huomataan, niin…"

"Oh, siitä ei ole mitään vaaraa", vastasi Ramoski tyynesti. "Kuka voisi aavistaa, että ruhtinaan uskollisimmat palvelijat, Czarny ja Ramoski, tekevät tällaisia yömatkoja hieman kuullustellaksensa. Mutta koska tuli ruhtinaasta puhe, mikä on hänen suhteensa kreivitär Eleonoraan?"

"Tämä vihaa ruhtinasta, joka on vimmoissaan mustasukkaisuudesta", vastasi Czarny, vetäen viitan kasvoiltaan. Sitten hän asettautui etukeulaan. Ramoski hoiti airoja niin taitavasti, ettei Czarnykaan kuullut, milloin ne laskivat veteen. Muutamalla voimakkaalla vedolla vei Ramoski veneen kaislistosta ja souti äänettömästi pientä saarta kohti. Laineet loiskuivat aina Czarnyn kasvoihin asti, sillä tuuli oli vastainen, vaan hän ei sitä huomannut, tirkisteli vaan alakuloisena syvyyteen. Kuu ei vielä ollut noussut, mutta vilkkuvat tähtöset katselivat niin lempeästi maahan. Tykistötuli oli lakannut, ja tuulikin vähän seisahtunut; rauha vallitsi nyt seudussa, jossa niittomies ennen pitkää korjasi niin monta uhria.

Ramoski ei ohjannut kulkua suoraan saarta kohti, sillä pian olisivat he sinne ehtineet, vaan souti välistä oikeaan, välistä taasen vasempaan, mutta lähestyi sittenkin vähitellen päämäärää. Tämän huomasi Czarny, ja hetken sitä katseltuaan, kysyi hän:

"Miksi et souda suoraan saarta kohden?"

"Minulla on omat tuumani", vastasi Ramoski yhtä hiljaa.

Czarny ei tahtonut näistä tuumista selkoa ottaa, vaan antautui täydellä luottamuksella Ramoskin johdatettavaksi.

Sydänyö oli tullut, pimeys oli niin syvä, että pientä saarta tuskin voi eroittaakaan. Ainoastaan aaltojen loiske häiritsi hiljaisuutta. Äkkiä teki Ramoski liikkeen säikähtymisestä, ja laski airot niin kiivaasti veteen, että se roiskahti hänen kasvoilleen.

Czarny kääntyi ja sanoi pidätetyllä äänellä:

"Näetkö aaveita, Ramoski, vai tahdotko vetää vihollisen huomion puoleemme?"

"Se on jo tehty, luulen ma", vastasi tämä yhtä hiljaa; "minä kuulen airojen loisketta sivullamme."

Molemmat kuuntelivat levottomina, ja Ramoski aikoi juuri taasen kastaa aironsa veteen, kun samassa kuului huuto:

"Kuka siellä? Vastatkaa, muuten ammun."

Puolalaiset koettivat pimeässä ottaa selon äkillisestä esteestä, mutta turhaan; oli niin pimeä, että tuskin näkivät neljää kyynärää eteensä. He katselivat toisiaan neuvottomina, eivätkä itsekään tienneet, tottelisivatko vai ei, kun toisen kerran kuulivat ankaran käskyn, nyt vaan parin kyynärän päässä.

"Vastaa sinä, joka ymmärrät ruotsia", kuiskasi Ramoski, vetäen airot veneesen; "me emme voi päästä karkuun."

* * * * *

Samaan aikaan kun Czarny ja Ramoski työnsivät litvalaisten leiriltä veneen vesille, lähestyi kolme ratsastajaa pienen saaren rantaa. He eivät puhuneet montakaan sanaa, vaan oli heillä kuitenkin sama päämäärä. Tultuaan eräälle paikalle rannalla, jossa kaksi venettä oli säilytetty ja sidottuaan hevosensa puuhun kiinni, sanoi toinen ratsastajista, kalpea nuorukainen, lyhyelle, oikealla puolellaan seisovalle miehelle:

"Onko todellakin aikomuksenne seurata meitä?"

"On, kreivi Stjernfelt", vastasi puhuteltu, joka ei ollut kukaan muu kuin eversti Kruse, "onpa todellakin aikomukseni seurata teitä tällä mielettömällä retkellä. Nuoruus kyllä tarvitsee kokeneen veneessään, ja tunnustanpa vielä, että odotan suurta iloa tästä huvimatkasta, ehkä kuinkakin pöllömäiseltä se näyttää. Tulkaa nyt", jatkoi hän, ottaen Vilhon käsivarresta kiinni, "kersantti Lundberg on jo, näen mä, pannut veneen kuntoon: jota enemmän viivyttelemme lähtöä, sitä vaarallisemmaksi se tulee."

Näin sanoen hyppäsi eversti ketterästi pieneen veneesen, ja jälessä seurasi heti Vilho, jolla oli kova kiire lähtöön.

"Kersantti Lundberg hoitaa airoja; te, luutnantti, pidätte tarkkaa vaaria etukeulassa, ja minä ohjaan laivastoa", komensi eversti iloisesti. "Mutta pitäkää silmänne auki, kreivi-hyvä", lisäsi hän, "Tarkastakaa tarkoin jokaista lainetta, sillä nuo saakelin litvalaiset ovat kuin kaloja, ja te kersantti, laskekaa airot niin hiljaa veteen, kuin jos kuikka kastaisi siihen siipensä!" Kersantti teki tarkoin käskyn jälkeen, ja keveä alus kiiti melkein äänettä laineitten yli.

"No, luutnantti", sanoi eversti hetken äänettömyyden perästä, "ettekö näe mitään epäiltävää? Minusta tänä iltana itse ilmakin on niin kummallinen, tunnenpa itsessäni, että joudumme johonkin rettelöihin."

"En näe mitään", vastasi luutnantti hiljaa, "mutta minäkin aavistan, että jotain tänä yönä tapahtuu, en voi käsittää, mikä levottomuus minua kiusaa."

"Aijotteko todellakin mennä vihollisten leiriin?" kysyi eversti sitte.

"Aijon", vastasi Vilho päättävästi, "minun täytyy saada tietoa Eleonorasta, minun…"

"Huimapää", mutisi eversti enemmän itsekseen kuin vastaukseksi luutnantin puheesen; sen jälkeen lisäsi hän ääneensä: "Pysytte siis varmana päätöksessänne heittäytyä aivan verivihollisenne käsiin? No niin, kuitenkin olen teille seurakumppanina, ja kersantti Lundberg kai myöskin seuraa meitä?"

"Kuolemaan saakka", vastasi urhea kersantti vakavalla äänellä, "ja niin kauan kuin luutnantti ja minä voimme sormeammekin liikuttaa, ei everstin päässä tulla hiuskarvaakaan liikuttamaan."

Eversti ei vastannut tähän miehuulliseen vakuutukseen, mutta kiitollinen katse kauniista silmistään puhui enemmän kuin sanat. Vähän ajan kuluttua sanoi hän:

"Kersantti, ettehän unohtaneet viittoja ettekä lakkeja? Meidän täytyy olla aivan puolalaisten näköisiä."

"Ne ovat täällä", virkkoi Vilho, "emmehän niitä nyt vielä tarvitse?"

"Ensin täytyy meidän päästä perille", tuumaili eversti; "emmehän saata narrien tavoin kuljeskella ympäri noissa epämukavissa puvuissa."

Vilho ei vastannut mitään, vaan kuunteli tarkasti. Äkkiä tarttui hän kersantin käsivarteen ja kuiskasi:

"Olen kuulevinani jonkinlaista kohinaa edessämme, voisiko…"

"Se on vene", keskeytti kersantti yhtä hiljaa, "nyt kuulen sen aivan selvään."

"Näettekö mitään?" kysyi eversti, varovasti muuttaen kersantin viereen istumaan.

"En, eversti", vastasi tämä ja lepäytti airojaan, "mutta parin minuutin perästä."

"Vaadi heiltä tunnussanaa", käski eversti.

"Mutta ell'ei vene ole yksin, niin olemme joutuneet aivan suden suuhun", kuiskasi Vilho. "Odottakaa vielä hetkinen, niin saamme nähdä, josko koko venejoukko meitä hätyyttää."

"No, tapahtukoon sitten kuten tahdotte", vastasi eversti nurjasti.

Kolme ruotsalaistamme pinnistivät näköänsä, mutta näkivät alussa vaan synkän pimeyden, ja eversti oli jo aikeissa äänekkäillä huudahduksilla ilmaista malttamattomuuttansa, kun kersantti samassa nojautui häneen päin ja kuiskasi:

"Nyt näen veneen, se on aivan yksin. Mutta sitä en voi nähdä, montako miestä siinä on."

"Vaadi heti heiltä tunnussanaa!" käski eversti toisen kerran, äänellä, joka ei sietänyt vastustamista.

Kersantti teki niin, kuten ennen on kerrottu. Senjälkeen sanoi hän: "Nyt näen veneen aivan hyvin, se on pienempi kuin meidän."

"Minä näen sen myöskin", sanoivat eversti ja luutnantti yht'aikaa.

Pari minuuttia kului vastausta odotettaessa, vaan kun sellaista ei kuulunutkaan, sanoi eversti, vetäen esiin pistoolinsa:

"Huutakaa vielä kerran, ja ell'eivät nuo koirat sitte vastaa, ammun heidät heti."

Toisen kerran kaikui kersantin huuto, nyt sillä seurauksella, että ääni veneestä vastasi:

"Me olemme salaisia ystäviä ja…"

"Meillä ei ole keitaan salaisia ystäviä", vastasi eversti äreästi, "sanokaa meille asianne."

Czarny tunsi heti everstin äänen ja mutisi: "Voinpa olla vanna, että kreivi on mukana; pyhä neitsyt on kanssamme ja pitää tekomme oikeana." Sitten lisäsi hän ääneensä: "Asiamme on tavata kreivi Stjernfeltiä."

"Hän on täällä", vastasi Vilho, ja nousi seisomaan veneessä, "kuka tahtoo minua puhutella?"

Czarny ei odottanut tämänlaista kysymystä eikä tietänyt, ilmoittaisiko itsensä, vai ei. Mutta kun Vilho uhkaavalla äänellä toisti kysymyksensä, päätti Czarny ilmaista nimensä, ja vastasi:

"Czarny tahtoo puhua kanssanne Eleonora-kreivittärestä."

"Czarny", mutisi eversti puoliääneen, "onko tuo lurjus taaskin liikkeellä? Hän se oli, joka meidät suohon vietteli."

Czarny vapisi kuullessaan everstin sanat. Ramoski oli parilla vedolla vienyt veneensä aivan ruotsalaisten viereen.

"Mitä on teillä ilmoitettavaa puolisostani?" kysyi Vilho, ja odotti sykkivällä sydämellä vastausta.

"Puolisonne on litvalaisten leirissä", vastasi Czarny, "ja me olemme tulleet teidän kanssanne neuvottelemaan hänen pelastuksestansa."

"Älkää uskoko häntä, luutnantti!" sanoi eversti innoissaan. "Hän on kavala veijari, tuo Czarny; hän tahtoo vietellä teitä ruhtinaan valmistamaan ansaan."

"Ei, eversti Kruse", vastasi Czarny rohkeasti, "minä en viettele kreiviä paulaan, sillä olen päättänyt pyhän neitsyen avulla pelastaa kreivittären."

"Millä keinoin?" kysyi Vilho äkkiä. "Mainitse se minulle heti, ja minä olen valmis mihin uhrauksiin tahansa."

"Vielä ei ole aika tullut", virkkoi Czarny, "mutta jos syttyy taistelu."

"Mitä sitten tapahtuu, jos taistelu syttyy?" kysäsi eversti äkkiä.

"Silloin pelastan hänet", vastasi puolalainen suoraan. "Mutta", lisäsi hän vitkaan,. "teidän täytyy minua auttaa; muuten ruhtinas vie hänet pois, se on hänen aikomuksensa."

"Tiedätkö taistelun edes syttyvänkään?" kysyi eversti epäluuloisena.

"Me luulottelemme sitä", vastasi Czarny pelkäämättä.

"Mutta miten tapaammekaan toisemme?" kysäsi Vilho.

"Jättäkää se minun huolekseni", virkkoi puolalainen; "minä pidän huolta kreivittärestä, ja ruhtinasta on kielletty hänen luonansakaan käymästä."

Syvä keveyden huokaus tunkeutui esiin Vilhon rinnasta.

"Lähtekäämme nyt", sanoi Czarny taas; "vielä tänä yönä täytyy meidän olla ruhtinaan luona, muuten huomaa hän poissaolomme ja alkaa epäillä; hän, näette, epäilee kaikkia, ja täytyypä olla erinomainen viekkaus, ett'ei anna itseään ilmi."

"Ja sitä sinulla kyllä on tarpeeksi", mutisi eversti itsekseen, mutta kuitenkin niin lujaa, että Czarny sen kuuli.

Czarny ei ollut kuulevinaan everstin pistosanaa, sanoi vaan, kääntyen Vilhoon päin:

"Ottakaa tarkoin huomioonne, mitä tästälähin saaren ulkopuolella tapahtuu; sieltä olette saava vastaukseni."

Tämän sanottuaan viittasi hän salaa Ramoskille, niin että tämä sen vaan huomasi, ja ennenkuin Vilho ennätti tehdä uuden kysymyksen, sai vene sellaisen tölmäyksen, että hän oli vähältä kaatua yli laidan. Ramoski tarttui airoihin, ja pian oli vene näkymättömissä.

"Kuolema ja kirous", huusi eversti, kohottaen pistoolinsa. "He olivat kuitenkin vakoojia, — soutakaa, kersantti, voimienne perästä, meidän täytyy heidät saavuttaa!"

Kersantti souti minkä voi, mutta vihdoin nousi Vilho seisomaan etukeulassa ja huusi:

"Eversti, tällaista kepposta ei vielä yksikään puolalainen ole meille tehnyt, kiiruhdammehan takasin saareen, kuin jos koko litvalaisten armeija olisi kintereillämme."

Kiihkossaan ei kukaan ollut huomannut, että vene, Ramoskin sitä työntäessä, oli kääntynyt.

"Ha, ha, haa", nauroi eversti, joka taaskin sai takaisin iloisen luonteensa, "sellaisia veitikoita, oikein aimo jesuiittoja, ha, ha, haa!"

Ramoski souti myöskin kaikin voimin ja keveä vene kiiti aalloilla. Czarny, joka, kuten lukija muistanee, matkalla sinne, oli istunut etukeulassa, oli nyt asettunut perään, ja tuijotit alas pimeään syvyyteen, ikäänkuin tahtoisi hän tutkia sen salaisuudet. Ei kumpikaan puhunut sanaakaan. He olivat enään parin kyynärän päässä rannasta, kun Czarny äkkiä säpsähti ja sanoi, kääntyen Ramoskiin:

"Nyt eivät ole asiat oikein; minä luulin nähneeni ihmisen pään tuolla takanamme, ehkä…"

"Sinä näet aaveita, Czarny", virkkoi Ramoski kylmästi hymyillen, "mielikuvituksesi on teroitettu nyt."

Varmaankin oli ruohokimppu tarttunut köliin.

Czarny ei vastannut; hän koetti katsoa läpi syvyyden, vaan turhaan, hän pisti kätensä veteen, mutta siellä ei tuntunut olevan mitään. Vielä pari minuuttia, ja vene kiiti hiljaa kaislistoon. Czarny hyppäsi ensin maalle, ja kun Ramoski oli sitonut veneen kiinni ja peittänyt sen irtonaisilla kaisloilla, riensivät he yhdessä rannalta ja pääsivät onnellisesti leiriin.

Tuskin olivat he kadonneet näkyvistä, kun kaislisto rupesi liikkumaan sinne tänne veneen kohdalta, ja pian näyttäytyi mies aivan alastonna, mutta niin ruohoilla ja kaisloilla peitettynä, että olisi voinut luulla hänen maanneen jo enemmän aikaa järven pohjassa. Vesi tippui hänen pitkästä tukastaan, tehden hänen enemmän eläimen kun ihmisen näköiseksi.

"Uh, uh", henkäsi hän ja ryömi rannalle, "enpä luule, etu vaivat kiirastulessa ovat nyt kärsimiäni suuremmat. Niin, niin ystäväni, Walchovitz ei olekaan niin tyhmä, kuin luulette, olenpa nyt ottanut selon salaisista vehkeistänne ja saanut teidät valtaani. Usein oli vähällä päästä vene näkyvistäni, mutta Walchovitz on kuni kala, ja jos pyhä neitsy oli teidän kanssanne veneessä, olivat kaikki pyhimykset minun kanssani vedessä. Tuo Czarny ryökäle oli vähällä huomata minut, kun olin vähän ilmaa ottamassa, mutta Ramoskin tyhmyys pelasti minut taaskin. Nyt täytyy minun kiiruhtaa ruhtinaan luo… ha, ha, haa! olenpa näkevinäni Czarnyn ja Ramoskin nenät, kun matkin heidän ystävällisen keskustelunsa ruotsalaisten kanssa, ha, ha, haa!"

Näin sanoen hieroi hän mielihyvissään käsiään yhteen, puhdisti itsensä ruohoista ja kaisloista sekä puki itsensä vähän matkan päässä veneestä oleviin vaatteisiinsa.

Hetkinen sen jälkeen oli ranta autio. Ainoastaan aaltojen hiljainen loiske ja tuulen kohina kaislikossa häiritsi yön hiljaisuutta.

XV.

Sisarukset. — Ramoski tekee tyhjäksi Walchovitzin tuumat.

Ruhtinas oli ostanut Walchovitzin, niinkuin ennen Ramoskin, mutta edellämainittu oli kuten tiedämme uskollisempi. Tämän liittolaisensa kautta, jonka oli onnistunut päästä valtiokanslerin suosioon niin, että sai palvella Eleonoraa, oli Göran Czarnecki silloin tällöin tilaisuudessa käydä häntä katsomassa. Mutta hän ei ollutkaan enään tuo entinen kiivas rakastaja intohimoineen, hän ei tehnyt enään niin ajattelemattomia tekoja kuin ennen. Mutta tuli välkkyi tuhan alla, sen näki Eleonora ja pelkäsi häntä yhtä paljon. Hänen käyntinsä olivat lyhyet, ja aina hän silloin puhui ruotsalaisista sekä heidän varmasta perikadostaan, ja Eleonora näki aivan hyvin, että hänen vihansa tarkoitti hänen puolisoaan. Hän kauhistui, kuullessaan ruhtinaan kirouksia, sillä hän tiesi mitä Vilholla olisi odotettavana., joutuessaan tämän käsiin. Tyynesti hän vastaili raivostuneelle puolalaiselle ja koetti niin paljon kuin mahdollista levottomuuttaan peittää. Kun sitten Göran Czarnecki hänet jätti, alkoi hän katkerasti itkeä ja ainoastaan Czarnyn huolenpito ja vakuutukset, ett'ei ruhtinas tekisi hänelle eikä puolisolleen mitään pahaa, saattoivat hänet hetkeksi tyyneksi. Mutta tämäkään tila ei kestänyt kauan; kun hän vaan näki ruhtinaan, joka päivittäin käveli hänen asuntonsa sivu, oli koko levollisuutensa kadonnut.

Päivää jälkeen viime luvussa kerrottujen tapausten oli Eleonora yksin huoneessaan. Hän ei koko päivänä ollut nähnyt ruhtinasta ja iloitsi siitä suuresti. Mutta miksi ei veljensä tullut hänen luokseen? Oliko hän ikipäiviksi hyljätty? Näihin kysymyksiin oli hän kauan turhaan odottanut vastausta, ja katkeralta hänestä tuntui, että se, joka häntä ennen niin oli hellinyt, nyt oli aivan muuttunut. Hän kertoi murheensa Czarnylle, mutta tämä vaan pudisti päätään ja koetti häntä saada toivomaan, että veljensä sydän kyllä oli heltyvä, ja kaikki tulisi hyväksi. Myöskin koetti hän huomauttaa Eleonoralle, että valtiokanslerin aika ehkä oli niin täpärällä, ett'ei hän voi irtautua toimistaan. Mutta silloin Eleonora aina vastasi:

"Hänen aikansa ei ole niin vähissä, ett'ei hän voisi minulle lahjoittaa ainoatakaan tuntia."

Itsekseen Czarny kyllä myönsi Eleonoran sanat tosiksi ja piti tarkan vaarin, ett'ei häntä aivan paljon vastustellut.

Tuli ilta. Eleonora oli tänään, niinkuin muinakin päivinä itkenyt, ja hänen povensa aaltoili levottomasti. Hän lepäsi puoleksi nojaavassa asennossa, pää painettuna vasempaan käteensä. Välistä ummisti hän silmänsä ja näytti siltä, kuin olisi hän nukkunut, mutta äkkiä hän säpsähti, koko ruumiinsa vapisi ja kasvot kauhusta kankeina huudahti hän: "Älä pakene minua, veljeni, minä kyllä olen rakkautesi arvoinen!" Koko hänen sielunsa oli liikutettuna, eikä hän kärsinyt pienintäkään kolinaa, ennenkuin hän säpsähti ja luuli hänelle tultavan ilmoittamaan veljensä kirousta eli Vilhon kuolemaa. Ja kun Czarny näki tämän, kirosi hän sydämessään sen hetken, jolloin antautui ruhtinaan vehkeisin, ja hän voi tunnittain polvistuneena madonnan kuvan edessä lukea Pater nosteriaan suurimman surun ja levottomuuden valtaamana. Hänellä oli nyt vaan yksi ajatus: Eleonoran vapauttaminen, ja tämäpä antoi hänelle rohkeutta mennä Vilhoa etsimään, kun niin äkkiarvaamatta hänet tapasi.

Tätä tapaamistaan hän ei ollut Eleonoralle kertonut. Hän ei maininnut mitään aikeistaan häntä pelastaa ja yhdistää puolisoonsa, sillä jos ne raukeisisivat tyhjiin, olisi se hänelle vielä katkerampaa. Czarny oli siis vaiti, mutta työskenteli sen sijaan lakkaamatta tuumainsa täyttämisessä.

"Suokoon Jumala hänen sydämensä pehmenevän", kuiskasi hän, peittäen kasvonsa käsillään. "Hän ei voi minua kirota, sillä hän on jalo ja pitää sisarparastaan." Kyyneleet tunkivat väkisin esiin, ja hän nyyhkytti ääneensä. Nyyhkytykset kuitenkin pian taukosivat, ja hän vaipui lyhyeen uneen.

Tässä tilassa oli hän ollut noin puolen tuntia, kun ovi hiljaa avattiin, ja solakka mies vakailla jaloilla, vaan surullisilla kasvonpiirteillä näyttäytyi kynnyksellä. Silmänsä kohtasivat heti Eleonoran, ja pidättäen huokaustaan hiipi hän varpaillaan tämän luokse. Hetkisen katseli hän makaavan riutunutta ruumista ja huokasi syvään; hän ojensi kätensä, herättääkseen häntä, mutta veti sen takasin; hän aukasi suunsa puhuakseen, mutta ääntä ei kuulunutkaan. Vihdoin sanoi hän, hiljaa laskien kätensä Eleonoran käsivarrelle:

"Eleonora, herää sisareni!"

Nuori kreivitär säpsähti; veljensä lempeät sanat, joissa jo anteeksianto kajasti, herättivät hänet. Sekä iloa että tuskaa ilmaiseva huudahdus kuului hänen huuliltaan, heittäytyessään veljensä syliin.

"Veli, ethän voi kirota!" sanoi hän, nojaten päätänsä veljensä rintaan.

"Vähällä olin sinut kirota", vastasi valtiokansleri liikutettuna, "mutta ainoa rakastettu sisar voi vaatia anteeksi antoa ja unhotusta, vaikkapa hän olisi rikkonut niinkin suuresti, kuin…"

"Mikä siis on rikokseni?" kysyi Eleonora, mennen pari askelta taaksepäin.

"Sinä rakastat ruotsalaista upseria, kreivi Stjernfeltiä?"

"Niin."

"Sinä olet hänen puolisonsa?"

"Niin olen", vastasi Eleonora taaskin, hiukan vapisevalla äänellä.

Valtiokansleri vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin. Vihdoin sanoi hän:

"Itse olet valinnut puolisosi, kukaan ei ole sinua pakottanut. Lapsuudessasi olit määrätty Göran Czarneckin puolisoksi, ja tästä liitosta riippui monet hauskat toiveet. Muun muassa toivoin puolan kuningaskruunun koristavan jälkeläisiäsi, sillä Czarneckin suku on valtaistuinta lähellä; mutta kohtalo tahtoi toisin", lisäsi valtiokansleri huoaten syvään ja painoi päänsä rinnalleen.

"Veli Josef", vastasi Eleonora hiljaa, hiipien hänen rintaansa vasten, "sinä puhut niin lempeästi, ei ainoakaan kova sana käy huuliesi yli. Sinä rakastat siis vielä sisarparkaasi? Minä rakastan Puolaa, minä jumaloitsen maata, joka on nähnyt minun syntyvän, mutta olen myös niin itsekäs rakkaudessani, että panen oman onneni etusijaan. Minä olen ottanut lutherilaisen uskon omakseni, tunnustan siis samaa uskoa kuin puolisonikin. Enkä olekaan milloinkaan voinut hyväksyä niitä loistavia seremonioita, jotka ovat katoolisen uskon päätoimitukset. Mutta älkäämme nyt kiistelkö uskonnosta", lisäsi hän, "kerran vielä tahdon kuulla, oletko antanut minulle kaikki anteeksi."

Tällä hetkellä olivat he aivan niinkuin ennenkin, jolloin he, kädet kiedottuina toistensa uumille, juoksivat Mikolaiovin saleissa tahi eksyivät Vislokan aaltoihin kuvastelevaan synkkään metsään, josta pelästyneet palvelijat vaivoin heidät löysivät, tahi kiikkuivat keveässä veneessä aalloilla: he olivat veli ja sisar.

"Lutherilaiset eivät rukoile neitsyt Mariaa", virkkoi valtiokansleri puoleksi kysyvällä äänellä.

"Eivät, he kääntyvät rukouksineen suorastaan Jumalan puoleen", vastasi Eleonora, "myöskin rukoilevat he…"

"Pyhä neitsyt!" sanoi Lubomirski lempeästi, pannen kätensä Eleonoran huulille. "Jos joku joutuisi kuulemaan, että puhut tällä tavalla Puolan valtiokanslerille, luultaisiin minä kerettiläiseksi."

"Kerettiläinen", toisti Eleonora vitkaan ja vastenmielisesti, "mitä tarkoitat kerettiläisellä?"

Veljen tuli hänelle vastata; hän punehtui tietämättään, eikä voinut kestää Eleonoran vakavaa silmäystä.

"Puhukaamme jostain muusta!" sanoi hän vihdoin kiivaasti. "Ainoastaan sinulle voin tunnustaa, että aina tulen hämilleni, kun on puhe uskonnosta."

"Sinä epäilet siis jesuiittain oppia?"

"Vaiti, pyhän neitseen tähden!" huudahti valtiokansleri, taaskin pannen kätensä sisarensa huulille. "Seinillä ovat korvat, sadat vartijat eivät voi heidän vakoojiaan vastustaa… he ovat perkeleitä."

Eleonora kauhistui.

"Tämä on pelottava liitto", jatkoi valtiokansleri entisellä kuiskaavalla äänellään. "Minä olen oikeauskoinen katolilainen, enkä jesuiitta. Minä sydämessäni vihaan noita konnia ja saan kyllä taistella ankaran taistelun heidän kanssaan sinun avioliittosi tähden. Heidän salaiset vehkeensä kyllä tulevat minua ympäröimään joka taholta, mutta enpä minäkään pelkää sanomasta heille, että verisiteet ovat vahvemmat, kuin kaikki jesuiittain kahleet. Minä en voi sinua kirota, armas sisareni", sanoi hän sitten ja veti Eleonoran rinnoilleen, "minä annan sinulle kaikesta sydämestäni anteeksi."

"Kiitos", kuiskasi nuori kreivitär, ja kietoi kätensä veljensä kaulan ympäri, "mutta minä en tyydy ainoastaan tähän, pyydän vielä enemmän."

"Vielä enemmän", toisti valtiokansleri todella hämmästyksissään, "mitä toivot vielä?"

"Vapauden ja siunauksesi."

Nämä sanat kuiskasi Eleonora niin vapisevalla äänellä, että veli säpsähti.

"Vapauden", sanoi hän, suudellen Eleonoraa otsaan, "vapauden täytyy minun kieltää sinulta, kuitenkin sodan kestäessä. Minä en voi lähettää sinua puolisosi luokse, silloinpa Göran Czarnecki heti ärsyttäisi jesuiitat päälleni. Vielä täytyy sinun epämääräisen ajan tyytyä kohtaloosi", jatkoi vaitiokansleri, lempeästi syleillen sisartansa, "tuleehan aika sekin, jolloin taistelut taukoavat ja rauha vallitsee Puolassakin. Mutta siunaukseni voin sinulle antaa, ja sen lahjoitankin sitä rikkaammassa määrässä." Kauan syleilivät sisarukset toisiaan; näytti siltä, kun eivät laisinkaan tahtoisi erota. Ilta-auringon säteet valaisivat huoneessa olijoita ja leikkivät Eleonoran pitkissä hiuksissa, jotka olivat valuneet alas povelle ja hartioille. Tämä kuva olisi ansainnut taiteilijan pensselin.

"Hyvästi, rakas sisareni!" kuiskasi vihdoin valtiokansleri, painaen suudelman Eleonoran huulille. "Älä pelkää laisinkaan, sillä niin kauan kun minä seison vieressäsi, ei kenkään ole sinua vahingoittava: jää hyvästi, Eleonora, Jumala sinua siunatkoon!"

Tämän sanottuaan poistui veli kiirein askelin, ja tuskin oli hän poistunut, ennenkuin ihmiskasvot katselivat vastapäätä ovea olevasta akkunasta sisään. Eleonora kalpeni, nähdessään paksuilla huulilla lepäävän ilkeän hymyn, hänen täytyi tarttua kiinni tuoliin, ettei kaatuisi kun vakooja kolkolla äänellä sanoi:

"Sinun ja jälkeisesi on Puola kironnut! Jesuiitat ovat sinua seuraavat mailman ääriin, ja milloinkaan et sinä voi meitä paeta."

Elenoran korvat suhisi, mailma musteni hänen silmissään, ja kiljahtaen vaipui hän lattialle.

Kuka oli tuo tuntematon? Eleonora tunsi hänet heti ja tiesi hänen myöskin olevan ruhtinaan liittolaisen. Se oli Walchovitz. Valtiokanslerin ollessa Eleonoran luona, oli hän piillyt akkunan alla ja selvään kuullut kaikki, mitä huoneessa puhuttiin. Lausuttuaan jesuiittain kirouksen Eleonoran yli, kiiruhti hän piilopaikastaan erittäin varovaisin askelin, ett'ei häntä huomattaisi, ja meni ruhtinaan luo tapahtumasta kertomaan.

Pari minuuttia sen jälkeen, kun hän oli piilopaikkansa jättänyt, läheni taaskin eräs mies varovasti akkunaa, ja katsoi siitä sisään.

"Kreivitär parka", jupisi hän, ja katseli säälivästi Eleonoraa, jonka palvelijatar oli laskenut sohvalle, "kreivitär parka", jatkoi hän, huoaten syvään, "hän varmaan saa kärsiä hirveästi!" Mies vaikeni ja poistui akkunan luota, mutta juuri ollessaan aikeessa sieltä lähteä, pysähdytti hänet käsi, joka takaapäin pantiin hänen olalleen. "Miksi olet täällä, Czarny?" kysyi vastatullut. "Ah, sinäkö se oletkin, Ramoski", huudahti Czarny, sillä hän se todellakin oli vakoillut Walchovitzia, "ah, sinäkö se oletkin, Ramoski! Olipa hyvä, että tapasimme toisemme, sillä minulla on tärkeitä seikkoja sinulle ilmoitettavana."

"Puhu ne pian", huusi Ramoski maltittomasti, "minä myöskin olen uutisia urkkimassa."

"Meillä on vihollisia niskassamme", sanoi Czarny, varovasti katsellen ympärilleen.

"Vai niin", sanoi Ramoski huolettomasti, "kuka tuo rotta sitten on, joka koettaa jyrsiä rikki meidän verkkomme?"

"Walchovitz", vastasi Czarny miettiväisestä, ja kertoi sitten näkemänsä tapauksen.

"Walchovitz ei ole niinkään vaarallinen", sanoi Ramoski hetken asiata harkittuaan, "enempi tulee meidän pelätä ruhtinasta, sillä hän on käärmettäkin kavalampi."

"Niinkö luulet?" kysyi Czarny säpsähtäen.

"Niin. Hän kuljeksii täällä pitkin puettuna munkiksi, ja puolentuntia sitten näin hänen pensaikossa rannalla. Hän pelkää joko ruotsalaisten hyökkäystä eli että joku salainen vihollinen veisi pois kreivittären. Mutta olenpa keksinyt tuuman, millä oikein voimme häntä vetää nenästä. Meidän täytyy ilmoittaa kreivi Stjernfeltille, että tänä yönä on aika, mutta niin kauan, kun ruhtinas hiipii rannalla, en voi päästä veneelläni lähtemään. Sinun, Czarny, täytyy minua auttaa tuumaini täyttämisessä. Mene alas rannalle ja näytä siltä, kun pelkäisit tulla huomatuksi. Ruhtinas on näkevä sinut, hän seuraa sinua ja sinun tulee silloin johdattaa hänet niin kauaksi veneestä kuin mahdollista. Oletko valmis?"

"Olen", vastasi Czarny, "mutta jos tapaat Walchovitzin, miten…"

"Näin", kuiskasi Ramoski, paljastaen teräväkärkisen tikarin, jota heilutti päänsä yli.

Czarny nyykäytti myöntävästi päätään, ja molemmat ystävykset lähtivät astumaan rantaa kohden. Kun he olivat tulleet etuvarustuksien ulkopuolelle, kätkeytyi Ramoski pensaan taakse, josta hän kenenkään huomaamatta saattoi nähdä, miten Czarnyn matka päättyi. Näin puolen tuntia maattuaan, silmät yhä seuraten toveria, oli hän vähällä huudahtaa ilosta: hän näki nimittäin, kuinka ruhtinas hiipi eteenpäin, Czarnyn jälkiä seuraten.

"Nyt on minun vuoroni", mutisi hän ja ryömi esiin, "jospa nyt pyhä neitsyt olisi minulle suosiollinen, niin jättäisi hän Walchovitzin käsiini."

Tuo viekas Walchovitz oli määrännyt Ramoskin veneen lähellä olevan paikan heidän yhtymäpaikakseen, ja siellä odotti hän ruhtinasta, joka pian tulikin.

"Walchovitz", sanoi Göran Czarnecki, istuen rannalle, "jos sinun onnistuu viedä kreivitär Krakovaan, niin on myös onnesikin taattu. Mutta sen pitää tapahtuman vielä tänä yönä."

"Olkaa huoletta, korkea ruhtinas", vastasi Walchovitz. "Niin totta kun olen oikeauskoinen jesuiitta, teen kaikki mitä voimassani on, ja olisinpa erehtynyt aika tavalla, ellei…"

"Mutta sinähän sanot sekä Czarnyn että Ramoskin vastustavan meitä", keskeytti häntä Czarnecki.

"Niin, he ovat vihollisiamme", vastasi Walchovitz, "mutta tarvitsisipa heillä olla aimo hyvät jalat, voidakseen seurata minua, parasta soutajaa Veikselillä, ainakin viiden penikulman ympäristöllä. Minä tuon kreivittären tänne, ja Ramoski saa suoda anteeksi, että lainaan hänen veneensä pariksi viikoksi", jatkoi hän raa'alla naurulla. "Teidän, korkea ruhtinas, tulee tehdä hänet siitä levolliseksi."

"Minä kyllä saan hänen kielensä vaikenemaan", vastasi ruhtinas, leikitellen kauniiksi kirjaillulla pistoolilla. "Czarny eikä Ramoski eivät enään ole tiellämme, kun keskipäivän aurinko ensikerran valaisee litvalaisten leiriä."

Ei aivan etäällä siitä paikasta, jossa istuivat, hiipi Ramoski käärmeen notkeudella esiin, ja pysähtyi parin kyynärän päähän Walchovitzista.

Tiedämmehän, että ruhtinas oli huomannut Czarnyn ja jättänyt Walchovitzin vaan pari minuuttia siitä, kun Ramoski oli mennyt piilopaikkaansa.

Walchovitz oli nyt yksin. Pian hän tuli levottomaksi ja jupisi vähän väliä pitkiä lauseita hampaittensa välistä. Ramoski kuunteli hengähtämättä, mutta kun hän vaan voi saada selon yksityisistä sanoista, täytyi hänen itse tehdä niistä loppupäätös.

Walchovitz tuli yhä levottomammaksi ja nousi seisoalleen sekä lähestyi venettä. Ramoski seurasi jälessä niinkuin pantteri, joka seuraa saalistaan pensaikossa: hänen silmänsä säihkyivät, ja tikari oli kohotettu iskuun. He olivat tulleet aivan rantaäyräälle, ja Walchovitz aikoi juuri astua veneesen, kun Ramoski syöksi hänen jälkeensä. Walchovitz säpsähti, kuullessaan kahinan takanaan ja vihollisensa huokuvan hengityksen: hänen kasvonsa tulivat tuhkan harmaaksi nähdessään Ramoskin hehkuvat silmät ja tikarin välähtävän hänen kädessään. Hän olisi huutanut apua, olisi pyytänyt armoa, mutta Ramoski ei antanut hänelle siihen aikaa; kissan vikkelyydellä juoksi hän vihollisensa päälle, ja tikarin terävä kärki lävisti Walchovitzin käsivarren. Ääntämättä sanaakaan, vaipui Walchovitz maahan. Ramoski seisoi yhdellä hyppäyksellä veneessä, ja ennenkuin ruhtinas oli takasinkaan tullut, kiikkui hän jo aalloilla noin mantereen ja saaren keskivälillä.

"Haava tekee hänet kuitenkin täksi yöksi vahingoittamattomaksi", mutisi Ramoski itsekseen. "Nyt on vaan ruhtinas jälellä, ja hänet voi helposti estää. Mutta", lisäsi hän, ja katseli tarkasti rantaa, "onpa kummallista, ett'ei Czarny anna minulle sovittua merkkiä, hän ei siis vielä ole päässyt eriämään ruhtinaasta. Ennenkuin näen tämän merkin, en voi lähteä täältä."

Puolen tuntia kului, ja Ramoski rupesi jo tulemaan levottomaksi, mutta äkkiä selkenivät hänen synkät kasvonsa, kun hän näki punaisen lipun liehuvan etuvarustuksien alapuolella. Ainoastaan kaksi kertaa heilutettiin lippua edestakasin, ja sitten se katosi.

"Czarny on pelastunut", mutisi hän ja souti hiljaa saarta kohti; "hän on pettänyt ruhtinaan, ja mitä hän on alkanut, tahdon minä päättää, sillä tänä yönä on kreivitär Eleonora oleva vapaa."

Pimeä oli tulossa, mutta Ramoski ei siitä näkynyt välittävän. Niinkuin viime kerrallakin, ei hän nytkään soutanut suoraan, vaan oikealle ja vasemmalle ja tarkkasi ympäristöään kaikin puolin. Kuta pimeämpi tuli, sitä lyhemmiksi tulivat nämä kaarrokset, ja pian ne aivan loppuivat. Silloin veti hän airot veneesen ja antoi tuulen kulettaa sitä saarta kohden, ja tykkien laukauksien välillä kuuli hän pian voimakkaan huudon:

"Kuka siellä!"

XVI.

25 päivä Maaliskuuta 1656. — Kaksintaistelu.

Katarina-rouvan luonne oli tullut synkäksi ja alakuloiseksi aina Eleonoran vangitsemisesta saakka. Hän puhui harvoin, ei Vilhon rukoukset eikä everstin pilapuheet saaneet häntä hymyilemään eikä puhumaan sanaakaan; hän kieltäytyi kaikesta, ja näyttäytyi harvoin ulkona. Tämä suututti everstiä kovin ja hän ei salannut ajatuksiaan, vaan puhui vanhalle vaimolle hieman äreästikin. Tämä silloin vaan huokasi syvään ja pakeni neitsyt Maarian ja kaikkein pyhien suojiin, ja tänlaisien ihmisten kanssa ei eversti päässyt pitkälle. Tora tavallisesti päättyi siten, että eversti vimmoissaan meni matkaansa, niinkuin edelliselläkin kerralla, ja Katarina-rouva lupasi veisuuttaa sata messua miehensä haudalla Varsovassa.

Koittipa 25 päivä maaliskuuta, päivä, joka Ruotsin historiassa on niin loistava. Jo aikasin aamulla oli Kaarlo Kustaa pitänyt neuvottelun päällikköjensä kanssa, jossa yksimielisesti päätettiin mennä Sanin yli. Kun ilta rupesi lähenemään, vietiin tykistö saareen, jonne kuningas oli asettautunut jalkaväkineen. Tykit alkoivat paukkua, ja paksuina pilvinä leijaili savu yli virran. Rannalla työskentelivät sotamiehet, siellä olevia veneitä kuntoon saadakseen. Kaikkialla oli vilkas liike; kaikki, sekä ylhäiset että alhaiset, puuttuivat työhön. Mantereelta saareen johtava silta oli ahdinkoon asti täynnä sotamiehiä, jotka pyrkivät saareen. Kolmesataa miestä pääjoukosta olivat tulleet yli, ja asettuneet rannalle, joka oli vastapäätä litvalaisten leiriä.

Aivan veden reunalla seisoi kolme miestä vilkkaassa keskustelussa, he olivat Kustaa Kruse, Rietrikki La Chapelle ja Vilho Stjernfelt.

"Siis koko rynnäkön edesvastaus on pantu meidän päällemme", sanoi eversti Kruse, kääntyen La Chapellen puoleen. "Me menemme edellä koettamaan, ovatko Witebskin vallit niin voittamattomia, kuin sanotaan. Tuhat tulimmaista", jatkoi hän ja kierteli viiksiään, "saanpa vaan smålandilaiseni tämän puron yli, niin kyllä opetan litvalaisia tanssimaan tahtoni jälkeen. Minä en peräydy: kun vaan kerran olen päässyt yli, niin annan vaikka lyödä itseni maahan, ennenkuin käännyn takasin."

"Tottahan teen sinulle seuraa!" huudahti La Chapelle innostuen.

"Kernaasti otan sinun vastaan", vastasi Kruse, puristaen sotatoverinsa kättä. Sitten kääntyi hän Vilhoon, kysyen:

"Oletteko jo kuullut mitään Czarnysta ja hänen yhtä viekkaasta toveristaan? Minusta heidän jo pitäisi näyttäytyä, jos puheissaan todella oli perää."

Nytpä juuri Ramoskilta vartija vaati tunnussanaa. Vilho kuunteli tarkkaan ja aikoi juuri vastata everstin puheesen, kun sotamies tuli ilmoittamaan, että eräs soutaja tahtoo puhutella luutnantti Stjernfeltiä.

"Se on hän", mutisi Vilho ja kääntyi everstiin pyynnöllä saada kuulla, mitä vieraalla oli ilmoitettavana.

"Tehkää niin, luutnantti", vastasi tämä, puristaen Vilhon kättä, "mutta pitäkää varalla tuota lurjusta, sillä…"

"Ei ole hätää, ei ole hätää", keskeytti Vilho äkkiä, "pian olen täällä takasin." Näin sanoen kiiruhti hän siihen suuntaan, jossa soutaja odotti, ja seisoi pian veneen vieressä.

"Mitä tahdot puolalainen?" kysyi luutnantti heti. "Minä olen se, jota haet. Sano pian asiasi, sillä minulla on kiire."

"Niin on minullakin", vastasi Ramoski. "Aika on tärkeä. Mutta pian asiaan: puolisonne odottaa, kiiruhtakaa."

"Eleonora!" huudahti Vilho, juosten pari askelta eteenpäin, "odottaako hän minua: mutta miten saan hänen tavata?"

"Seuratkaa minua", sanoi puolalainen hiljaa.

"Seurata sinua!" huudahti Vilho säpsähtäen. "Ken voi vastata, ett'et ole vakooja, eräs ruhtinaan…"

"Minä en ole vakooja", vastasi Ramoski; "olen Czarnyn uskottu."

"Olkoonpa niin", sanoi Vilho hetkeä mietittyään. "Sillä ehdolla seuraan sinua, että saan ottaa edes yhden kumppanin kanssani, ja että odotamme siellä, kunnes evesti Kruse on mennyt yli virran."

"Aikooko kuningas jo tänä yönä mennä virran yli?" kysyi Ramoski.

Vilho ei vastannut, vaan riensi eversti Krusen luo asiasta kertomaan.

"Huimapää", huudahti eversti, katsoen Vilhoa puoleksi kummastellen, puoleksi kunnioituksella; "tämän askeleen otatte puolisonne tähden! Niin, niin, tuo on kyllä kaunista ja ansaitsee palkinnon. Mutta noin syöksyä aivan vakoojien suuhun, sehän on hulluutta. Menkää, luutnantti! En minä tahdo estää teitä tapaamasta puolisoanne, mutta suutunpa kun suutunkin, jos vaan palaatte ajamatta asiaanne. Ottakaa kersantti Lundberg mukaanne ja seuratkaa hänen neuvojaan, ne eivät ole halveksittavia."

Näin sanottuaan käänsi eversti selkänsä luutnantille ja kiiruhti La Chapellen seurassa ylöspäin saareen, joukkojansa järjestämään. Vilho kiiruhti takasin Ramoskin luo, joka häntä jo maltittomana odotti. Kun hän oli kutsunut kersantin luokseen ja parilla sanalla ilmoittanut aikeensa, sanoi tämä milloin tahansa olevansa valmis seuraamaan häntä. Luutnantti hyppäsi keveästi veneesen, kersantti seurasi häntä aivan kintereillä ja Ramoski työnsi sen heti rannasta. Samassa kuului everstin ääni sotatoverilleen, jotka kumpikin komensivat puoltansa päävoimasta, ja pian rivi veneitä laski aivan ääneti vesille saaresta. Tykistötuli oli yhä enennyt, ja paksut savupilvet pyörielivät virran yli litvalaisten leiriä kohden.

Ramoskin vene oli kaikkia muita edellä.

"Kuulkaa, luutnantti", sanoi Ramoski, nojautuen Vilhoon, "voitteko huomata ihmisiä tuolla vastapäisellä rannalla?"

"Kyllä olen näkevinäni henkilöitä liikkuvan tuolla rannalla", vastasi Vilho hiljaa.

"Ruhtinas siellä varmaankin hiipii, ottaakseen Czarnyn kiinni", sanoi Ramoski päättävällä äänellä; "mutta Czarny ei anna itseään vangiksi, sen voin teille vakuuttaa."

Tuskin oli hän viimeiset sanat lausunut, ennenkuin tuli välähti rannalla olevassa pensaikossa, ja ruotsalaiset näkivät tiheitä rivejä puolalaista jalkaväkeä, valmiina ottamaan ryntääjiä vastaan.

Luodit sattuivat veneisiin, mutta eivät tehneet sanottavaa vahinkoa.

Pieni vene-joukkio ryntäsi rantaan ja syöksyi maalle. Metsikkö puhdistettiin lyhyen käsikahakan jälkeen, ja pian seisoivat Kustaa Kruse ja Rietrikki La Chapelle sadan miehensä kera "voittamattomilla" etuvarustuksilla, joita Sapicha Witebskin sanojen mukaan ei satatuhatta ruotsalaista voinut valloittaa.

Vilho ja kersantti Lundberg olivat olleet ensimäisten joukossa nousemassa vallituksille. Ramoski oli niin innostunut pääsemään eteenpäin, ett'ei huomannut vaaraa, joka alkoi uhata sekä häntä että seuraajiaan.

"Tännepäin, tännepäin, seuratkaa minua luutnantti!" huusi hän ja veti Vilhon mukanaan vasemmalle. "Pyhä neitsyt antakoon kaikki mennä hyvin!"

Heidän ympärillään pakenivat puolalaiset joka taholle, heittäen pois aseensa ja jättäen hyvin varustetun leirinsä. Vilho näki ainoastaan tummia, järjestymättömiä joukkoja, joilla kaikilla oli pakoon pääseminen päämääränään, ja vasta pitkän ajan mietittyään sai hän ajatuksensa selville. Kaikki oli hänestä kuin unta, ja hän hieroi silmiään, tullakseen vakuutetuksi, että oli hereillään. Rynnäkkö rantaa ja vallia vastaan oli toimitettu muutamassa hetkessä, ja nyt he seisoivat melkein ilman mieshukkaa leirissä, jonka valloittamisen Kaarlo Kustaa oli luullut vaativan tuhansia uhria.

Mutta pian hänen näistä unelmistaan herätti Ramoski, joka, keveästi pannen kätensä hänen olalleen, sanoi:

"Tulkaa, luutnantti, puolisonne odottaa teitä."

Vaijeten seurasivat hän ja kersantti, sapelit paljastettuina, johtajaansa, joka vei heidät melkein leirin keskelle. Kaikkialla vallitsi mitä hirmuisin sekasorto ja kiire pako!

Äkkiä pysähtyi Ramoski ja oli kauan epätietoinen, mille suunnalle menisi, sillä kaikkialla ympäröitsi heitä kiroilevia puolalaisia. Ruotsalaiset kietoivat viitat ympärilleen ja odottivat kärsivällisesti, kunnes joukko hiukan hälventyisi.

"Tulkaa nyt", sanoi Ramoski, tarttuen Vilhon kaapuun, "nyt, tai ei koskaan!"

Samassa löi joku häntä sivulta keveästi olkapäälle, ja kääntyessään näki hän Czarnyn kasvot.

"Minä olen jo kauan nähnyt sinut, Ramoski", sanoi Czarny, kumartaen nöyrästi ruotsalaisille. "Aika on nyt tullut; jos teillä on rohkeutta, niin on hyvä, muuten…"

"Ell'ei meillä olisi rohkeutta, niin emme nyt olisi tässä, muista se, ukkoseni", vastasi kersantti, lyöden Czarnya olalle, "mutta jos rohkenette katsella ruhtinasta silmästä silmään, niin vie meidät hänen luokseen."

Czarny katseli hetkisen tarkasti puhujaa, sitten kääntyi hän Vilhoon, sanoen: "Seuratkaa meitä, luutnantti, puolisonne on tästä vaan sadan kyynärän matkan päässä."

Czarny kävi edellä, sitten Vilho; kersantti ja Ramoski päättivät seurueen. Äkkiä pysähtyi Czarny, tarttui kovasti Vilho-kreivin käsivarteen kiinni, ja sanoi häädetyllä äänellä:

"Luvatkaa, ett'ette kiivastu, mitä ikinä tulettekin näkemään!"

"Sen teen", vastasi Vilho, katsoen kummastuneena Czarnya.

"No hyvä! Näettekö ryhmää tuolla? Se on ruhtinas ja tuo Walchovitz-konna, jotka rientävät rannalle. He vievät kreivitärtä välissään."

Vilho säpsähti ja aikoi kiiruhtaa ruhtinaan jälkeen. Mutta Czarny pysäytti hänen, sanoen: "Muistakaa lupaustanne antaa minun päättää."

Näin sanoen huomautti hän Ramoskille vaaraa, joka uhkasi Eleonoraa, sekä käski kersantin ja Ramoskin mennä sulkemaan pakolaisilta paluutien; hän itse ja Vilho seurasivat heitä. Ramoski viittasi kersantille, ja molemmat katosivat.

Ruhtinas oli jo päässyt rantaan, mutta seisahtui sinne hetkeksi odottamaan Walchovitziä, joka haavansa tähden ei voinut joutua niin pian. Eleonora lepäsi tunnotonna ruhtinaan käsivarsilla. Taistelu oli vetäytynyt enemmän leirin keskustaan ja ainoastaan pienempiä osastoja litvalaista ja ruotsalaista sotaväkeä marssi ohi. Mutta ruhtinas ei sitä huomannut.

Sillä aikaa kun Göran Czarnecki odotti liittolaistaan, olivat Ramoski ja kersantti hiipineet rantaa pitkin ja piiloutuivat aivan lähelle sinne kiinnitettyä venettä, jota ruhtinas epäilemättä tulisi käyttämään.

"Odota hetkinen, Walchovitz!" sanoi Göran Czarnecki ja lähestyi venettä. "Minä vien ensin kreivittären veneesen ja tulen sitten sinua noutamaan."

Näin sanoen kiiruhti hän rantaan, astui veneesen ja laski Eleonoran varovasti pohjalle, jonka jälkeen hän taasen hyppäsi rannalle, auttaakseen verenjuoksusta heikkoa toveriaan. Tätä hetkeä käytti kersantti hyväkseen. Mennen hiljaa veteen, löi hän sapelillaan kiinnitysnuoran poikki, kiekahti veneesen sekä antoi sille aimo töyttäyksen, niin että se samosi viisi tahi kuusi kyynärää rannasta. Sitten tarttui hän airoihin ja laski ne veteen, voidakseen, jos tarve vaatisi, heti soutaa tiehensä. Urhea kersantti hieroi mielihyvissään käsiään, kun oli tehnyt tällaisen kepposen ruhtinaalle, ja riemuitsi itsekseen Eleonoran pelastuksesta, joka nyt oli varma.

Ruhtinas läheni taaskin rantaa, ja sanoi Walchovitzille, osoittaen veneesen päin:

"Vaan muutama askel enään, ja me olemme pelastetut. Kas niin, tässä on vene, mutta… mutta", änkkäsi hän ja tirkisteli aaltoihin, "onko vene päässyt tiehensä — tahi…"

"Eipä niinkään, ruhtinas Göran Czarnecki", vastasi kersantti ivaten. "Minä, kersantti Lundberg, täällä vaan tein teille saman kepposen, kuin te minulle Veikselin luona; me olemme nyt kuitit."

"Kuolema ja kadotus", äänsi ruhtinas yhteenpurtujen hampaittensa välistä. "Antakaa minulle kreivitär takasin, muuten ammun teidät."

"Ampukaa!" käski kersantti kylmäkiskoisesti. "Teidän kätenne on kuitenkin vapiseva."

Tuskin oli hän sanonut viimeisen sanan, ennenkuin kuului laukaus, ja luoti lensi niin läheltä hänen oikeata korvaansa, että hän tietämättään nojautui sivulle päin.

Ruhtinas aikoi juuri juosta veteen, kamppailemaan rohkean vastustajansa kera, mutta seisahtui kuni ukkosen lyömänä puolitiehen, kuullessaan takanaan sanat: "Pysähtykää, ruhtinas Göran Czarnecki!" Edessään seisoi Vilho Stjernfelt ja hänen kädessään välähteli hirmuinen miekkansa.

Ruhtinas joutui alussa hämilleen, mutta pian sai hänen sielunsa takasin koko jäntevyytensä, ja hän huusi: "Noh, samapa tuo, toisen meistä on kuoleminen nyt!"

Näin sanottuaan karkasi hän Vilhon päälle. Tämä ei vastannut mitään, odotti vaan tyynenä verivihollisensa hyökkäystä.

Terät sattuivat yhteen, ja kumpainenkin osoitti suurta notkeutta ja taitoa. Yö ei ollut niin pimeä, ett'eivät taistelijat hyvin voineet eroittaa toistensa liikkeitä.

Sillä aikaa olivat Czarny ja Ramoski ottaneet huostaansa Walchovitzin sekä sitoneet hänen haavansa uudelleen.

Kahakka tuli yhä raivoisammaksi, erittäinkin puolalaisen puolelta, sillä hän koetti vaan kaikin keinoin antaa vastustajalleen kuoliniskun.

"Te olette varomaton, ruhtinaani, te paljastatte itsenne", sanoi Vilho mitä suurimmalla mielen maltilla.

"Toisen meistä täytyy kuolla", vastasi ruhtinas kolkosti, "te tahi minä emme elä yli tämän yön."

Vilho tuli yhä varovammaksi, kun ruhtinas yhä kiivaammin hyökkäsi hänen päällensä, niin että hänen oli peräytyminen. Hän vetäytyi hiljakseen takaperin, kunnes tunsi aaltojen loiskivan jaloissaan, sitten hän seisahtui.

Samassa ruhtinaan ase viilsi hänen käsivarttaan, repäsi vaatteen rikki ja teki ihoon pienen naarmun. Tämän huomasi Göran Czarnecki ja lisäsi yhä ryntäyksiään. Hän ei enään pitänyt itsestään huolta, hän näki ainoastaan vihollisensa. Vilho tiesi, että hän vihdoin olisi joutuva tappiolle, ell'ei voitto sitä ennen olisi hänen, ja hän päätti myöskin tehdä ryntäyksen. Tämän näki ruhtinas ja koetti kaikin tavoin sitä estää; hän tarttui molemmin käsin miekkaan ja tähtäsi hirveän iskun Vilhon päähän. Tämä juoksi taaksepäin ja ojensi miekkansa, välttääkseen iskun, mutta ruhtinas, joka ei huomannut suippoa terää, syöksi eteenpäin, rauta tunkihe hänen rintaansa, ja pienintäkään äänettä vaipui hän maahan. Czarny karkasi esiin, hän oli kalman kalpea, ja kiiruhtipa Vilhokin haavoitetun luo. Tämä koetti nousta, mutta vaipui takasin, ja henkensä pakeni. Hän oli — kuollut.

Vilho tunsi tuskan hien nousevan otsalleen ja Czarnyn täytyi nojautua puuta vasten, ett'ei kaatuisi. Samassa kuului veneessä kiljahdus, ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi Eleonora puolisonsa rinnoilla.

"Missä on ruhtinas?" kysyi kreivitär, joka taistelusta ei tiennyt mitään; "missä on Göran Czarnecki?"

Vilho osoitti ruhtinaan ruumista, jonka marmorikalpeille kasvoille vasta noussut kuu heitti vaaleat säteensä.

"Kuollut!" huudahti Eleonora. "Te olette siis taistelleet?"

"Hän tahtoi niin", vastasi Vilho, "oma varomattomuutensa tuli hänelle kadotukseksi."

"Niin, hän tahtoi sen", kuului ääni aivan rakastavaisten takana, ja kun Eleonora äkkiä kääntyi, näki hän veljensä synkeät, totiset kasvot takanaan. "Hän tahtoi niin", jatkoi valtiokansleri ja nojautui kuolleen yli; "intohimonsa on saattanut hänet ennen aikaansa hautaan." Sitten kääntyi Lubomirski Vilhoon, sanoen: "Vilho Stjernfelt; Jumalan ja ihmisten edessä olet sisareni puoliso! Teidän kuninkaanne on voittanut, tie on hänelle avoin. Ole aina Eleonoralle lempeä, ja salli hänen synnyinmaassasi löytää se rauha, jonka Puola häneltä kieltää! Siunaukseni ja rukoukseni ovat aina seuraavat teitä. Jääkää hyvästi!"

Näin sanoen heittäytyi hän ratsulle, jota palvelija piteli vähän matkan päässä, ja katosi, kuulematta Eleonoran huudahdusta.

"Kuka teistä ottaa haltuunsa ruhtinaan ruumiin?" kysyi Vilho.

"Minä", vastasi Ramoski kolkosti, "ja sitten palaan poltettuun asuntooni Sandomiriin."

"Ota tämä niin kauaksi!" sanoi Vilho, pannen raskaan kukkaron Ramoskin käteen. "Minä en ole sinua unohtava. Ja sinä Czarny", jatkoi hän kääntyen tämän puoleen, "tahdotko seurata meitä?"

"Tahdon", vastasi Czarny vedet silmissä, "tahdon seurata teitä; Mikolaiovia en kuitenkaan enään tule näkemään."

"Meidän luonamme saat kodin lopuksi ikääsi", vastasi Eleonora, puristaen palvelijan kättä; "sinun avuttasi emme nyt olisi yhdistetyt."

Samassa hyökkäsi eräs ratsastajaparvi esiin.

"Halloo!" huusi eversti Kruse, "onko luutnantti Stjernfelt täällä?"

"On", vastasi luutnantti.

"Oletteko nähnyt Göran-ruhtinasta?"

Vilho osoitti äänetönnä ruhtinaan ruumista.

"Hän on kuollut", mutisi evesti, "olipa vahinko niin urheasta soturista; mutta tässäpä voi sanoa, että mustasukkaisuus on hänet syössyt hautaan. Pitäkäämme toki hänelle kunnialliset hautajaiset ja kutsukaamme tänne katoolilainen pappi."

Näin sanoen aikoi hän juuri käskeä sotamiehiänsä viemään pois ruumiin, kun kavioiden ääni tunki hänen korviinsa. Hän kuunteli; se läheni, ja pian huomasi hän yksinäisen ratsastajan syöksevän esiin.

Ramoski oli vähää ennen kadonnut; hän se oli tuonut isän.

Vastatullut oli Tapani Czarnecki, ja hänet nähdessään vetäytyivät kaikki syrjään.

"Missä on poikani, Göran? Jättäkää minulle edes hänen ruumiinsa!" pyysi vanhus, katsellen ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja tuuli heilutti hänen vaaleita kiharoitaan.

"Täällä, kenraali", vastasi eversti Kruse, ja laski ruumiin kenraalin syliin. "Hän oli urhea sotilas, mutta kohtalo oli määrännyt hänet kuolemaan."

Vanhus peitti poikansa kasvot suuteloilla, mutisi sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt, ja ajaa karahutti tiehensä.

Hetkisen äänettömyys seurasi; sen katkasi vihdoin eversti, sanoen:

"Me olemme voittaneet; Kaarlo Kustaa on rikkonut verkon, nyt marssimme Varsovaan!"

Näin sanottuaan kiiruhti hän rantaa ylös; Vilho ja Eleonora seurasivat häntä hiljakseen. He olivat nyt yhdistetyt, ja selvään kuvastui heidän silmissään ilo, jonka heidän yhdistyksensä heille saattoi.

Kun he saapuivat leiriin, tuli heitä vastaan Kaarlo Kustaa, joka ilosta säihkyvin silmin ratsasti pitkin sotilaittensa riviä. Nähdessään puolisot, nyykäytti hän iloisesti päätään ja jatkoi matkaansa. Hetkinen sen jälkeen tuli eversti Kruse Vilholle ilmoittamaan, että hän oli korotettu katteiniksi, sekä lisäsi:

"Missä on kersantti Lundberg? Hänellekin on minulla jotain sanottavaa."

"Tässä", vastasi kersantti, astuen esiin.

"Onnea luutnantille!" huudahti eversti iloisesti. "Toivon, ett'ette unohda katteinia ja hänen puolisotansa."

"En milloinkaan", vastasi äsken nimitetty luutnantti ja puristi Vilhon ojennettua kättä.

"Ja hän on nyt kuninkaasi", sanoi Vilho, kun kuningas taaskin tulisella ratsullaan vilahti ohitse.

"Ei, sinä olet minun kuninkaani", vastasi Eleonora suloisella hymyllään ja nojasi kaunista päätänsä puolisonsa rinnoille.

"Niin se on", virkkoi eversti; "vaimon tulee olla miehelleen alamaisen, vaikka hän olisi puolalainenkin."

"Pilapuheet eivät varmaan milloinkaan kuole huuliltanne", sanoi Eleonora, uhaten everstiä veitikkamaisella hymyllä.

"Ei milloinkaan", huudahti eversti hymyillen, "pilapuhe on, näette, kaikkivaltiaan paras lahja. Jääkäät hyvästi!"

Näin sanoen laukkasi hän pois, ja oli pian kadonnut näkyvistä. Sen jälkeen ohjasivat vastayhdistetyt askeleensa everstin osoittamaan asuntoon.

Riemu leirissä oli ääretön, mutta he eivät kuulleet eivätkä nähneet muita kun toinen toisensa.

TOINEN OSA.

1677.

I.

Lukija tutustuu kahteen uuteen henkilöön ja tapaa kaksi vanhaa.

Oli kesäkuun alkupuoli vuonna 1677, tämä vuosi, joka on historiassamme niin muistorikas. Päivä oli jo kulunut, ja valoisa kesäyö levitti huntunsa yli maan. Ilma oli niin vieno, kuin etelän lempeän taivaan alla, ja lukematon lintuparvi liverteli vielä laulujaan. Vaaleansinisellä taivaalla vilkkuivat tähdet kuni timantit, ja idässä kulki kuu yksinäistä rataansa. Puoliyö alkoi lähetä, ja lintujen laulut taukosivat vähitellen, pian taaskin kohotakseen luojaa ja luontoa ylistämään.

Eräällä niistä monista teistä, jotka johdattavat Herrevadin luostariin, matkasi yllämainittuna iltana kolme henkilöä. He kulkivat ratsain, ja vilkkaat eläimet, jotka itse halusivat pysäkepaikkaa, nelistivät ripeästi eteenpäin, tarvitsematta käyttää kannuksia tahi ratsuraippaa. Pieneen seurueesen kuului kaksi miestä ja nainen, joka viimemainittu ohjasi tulista ratsuaan yhtä taitavasti kuin molemmat seuralaisensakin.

Oikeanpuolinen ratsastaja oli nuorukainen, peräti pohjolaisilla kasvonpiirteillä, ja voimaa sekä notkeutta osoittavalla vartalolla. Kasvonsa olivat kalpeat; hän näytti olevan noin kahdenkymmenen vuotias. Hienosti muodostunutta suuta varjosti pienet, vaaleat viikset: silmillä oli tämä puhdas, kirkas sini-väri, joka tavallisesti on pohjolaisen tunnusmerkki; otsa oli korkea ja valkonen, kauniiden, miehekkäiden kasvojensa ympäri, joille intohimot eivät vielä olleet painaneet rumentavaa kuvaansa, kierielivät kullankeltaiset hiuksensa, ja valuivat pitkinä kiharoina hartioille. Mutta ilon hymy ei tällä kertaa levännytkään hänen huulillaan; murhemielin katseli hän vuoroin seuralaisiaan, vuoroin synkkää metsää, joka raittiina, viheriänä kehyksenä ympäröi somaa kesämaisemaa, ja jos hän aika-ajoin kohottikin kaunista päätään, teki hän sen vaan, voidakseen esteettömämmin huoahdella. Pukunsa oli sotilaan. Hänellä oli pitkät, kannuksilla varustetut ratsusaappaat, jotka menivät kappaleen yli polven; keltainen nahkakylleri peitti hänen leveän rintansa; olkavyöstä riippui pitkä miekka, ja leveälierinen töyhtöhattu piti hänen kiharan tukkansa asemillaan. Tämän nuorukaisen nimi oli Bernhard Stjernfelt, ja hän oli kornettina Aschebergin ratsumiehissä.

Hänen vieressään ratsasti tyttö. Ensi katsannossa luuli hänen olevan noin kahden- eli neljäntoista vuotiaan lapsen, matta jos tarkoin katseli hänen somia kasvojaan terhonruskeiden kiharoiden ympäröimänä, ja vartaloa, joka kyllä oli keskipituutta lyhempi, mutta toki täydellisesti varttunut, huomasi heti, että edessään seisoi kuitenkin kahdeksantoista vuotias immyt. Häntä ei tosin voinut sanoa kauniiksi, mutta suloisin viattomuus loisti hänen kasvonsa piirteistä. Vastakohtana veljelleen oli tämä tyttö, jonka nimi oli Berta Stjernfelt, aivan tummanverinen, ja hänen mustanruskeissa silmissään oli jotakin, joka muistutti etelästä. Kuten nuorukainen, näytti hänkin yhtä surumieliseltä, ja usein huomasi, miten kirkkaat vesihelmet värähtelivät pitkissä silmäripsissä. Kevyt kaapu ympäröi hänen solakkaa vartaloansa, sallien ainoastaan pienten jalkain pistäytyä näkyviin.

Kolmas henkilö tässä seurassa oli ukko, joka varmaan oli nähnyt kahdeksankymmenen vuoden lumen peittävän maan, mutta kukaan ei voinut huomata, että niin monen vuoden vaivat painoivat hänen hartioitaan. Vartalonsa oli suora kuin honka aarniometsässä, tukka ja parta lumivalkeat. Tämä mies oli vanha Czarny, jonka tuttavuuden teimme kaksikymmentä vuotta sitten.

Hetki kului äänettömyydessä, mutta vihdoin sanoi nuorukainen, silmäillen kuun valaisemaa seutua:

"Eihän enään ole pitkältä Torppaan, vai miten, Czarny?"

"Ei", vastasi tämä, osoittaen etelään päin, "tuon metsän takana on linna."

"Oletko jo ollut niin kauan poissa, että olet unohtanut Luostariha'an, jossa lapsena niin monta kertaa leikimme?" sanoi tyttö, surullisesti hymyillen; "ab, silloin eli isämme vielä, eikä äitimme tarvinnut itkeä, kuten nyt." Kyynelvirta tukahutti hänen äänensä, ja jatkona oli vaan hiljainen nyyhkytys.

Nuorukaisen kasvot muuttuivat, mutta voimakkaalla liikkeellä syrjäytti hän hellemmät tunteensa ja vastasi: "Isämme kuoli kuten urhea sotilas ainakin, sen tiedät sinä, Czarny, joka olit lähellä, kun hän ja majuri Lundberg kaatuivat Lundin luona."

"Josko hän kuoli kuin urho!" huudahti Czarny, kohottaen oikeata kättänsä. "Tahtoisinpa nähdä sen, joka sanoisi, ett'eivät kreivi Stjernfelt ja majuri Lundberg kuolleet sankarikuolemaa. Jumal' avita, herra kornetti, en ole nähnyt kenenkään käyttävän miekkaansa sellaisella uljuudella! Te haavoituitte heti taistelun alussa, ettekä siis nähneet miten Ascheberg taputti isäänne olkapäälle, huudahtaen että kaikki lähellä olevat sen kuulivat: te olette urhoollisin miehemme, Stjernfelt, ja tämä päivä on teidän kunniapäivänne! Niin", jatkoi Czarny, "Lupstarihaka, jota nykyään kutsutaan Mörkanskogiksi, oli pohjoiseen Herrevadin luostarista" ja hänen päänsä vaipui rinnalleen, "sepä olikin hänen kunniapäivänsä. Ja kun sitten taistelun jälkeen menimme kaatuneita ystäviämme etsimään, löysimme isänne ja majurin. He syleilivät toisiaan; yhdessä olivat he taistelleet, yhdessä saivat he kuolla. Heidän ympärillään oli kasa kaatuneita tanskalaisia, melkein kaikki halastuin päin eli läpi pistetyin rinnoin. Siellä oli kahakka ollut ankarin; tarkastellessamme isäänne ja majuria, laskimme heidän ruumiissaan olevan kahdeksan haavaa. Vasemmassa kädessään piti kreivi sen pienen kuvasäiliön, joka Berta-neidillä nyt on, ja oikeaan käteensä oli miekka melkein kasvanut kiinni, sillä meidän oli vääntäminen sormet auki, saadaksemme aseen pois. Katkennut keihään kärki oli vielä hänen rinnassaan, se oli antanut hänelle kuoliniskun. Kummeksien katselimme näitä kahta miestä, jotka pari tuntia ennen olivat olleet niin täynnä terveyttä ja rohkeutta. Kenraali Helmfelt, joka myöskin oli seurassamme, sanoi, nojautuen kuolleiden yli: 'uroot tuollaiset ansaitsevat todellakin tällaisen kuoleman!' Kenraali ei tahtonut näyttää meille liikutustaan, mutta minä huomasin, miten kyyneleet valuivat hänen poskilleen, ja vapisevalla äänellä käski hän hautaamaan heidät siinä asennossa kuin olivat. Oi, se oli katkera hetki, kun näiden urhojen maalliset jäännökset laskettiin heille erittäin kaivettuun hautaan! Minä luulin tuskan särkevän sydämeni, kaksin käsin tartuin päähäni ja syöksyin sieltä kuin mielipuoli, Kaikki ilo oli nyt jättänyt jalon hallitsijattareni ja…"

"Äitimme kantaa surutaakkaansa kuten kristitty ainakin", keskeytti Bernhard, kohottaen päätään. "Ja onpa ainakin lohdutuksenamme se, että isämme kuoli isänmaansa edestä ja niin ihanana päivänä. Niin", jatkoi kaunis nuorukainen, tarttuen kädellään miekan kahvaan, "minäkin tahtoisin voittaen kuolla Ruotsin edestä. Tai mitä sanot sinä, Berta?" kysyi hän, kääntyen sisareensa, "jos olisit mies, etkö tahtoisi sillä tavalla kuolla?"

"Tahtoisin, Ruotsin ja Kaarlo yhdennentoista edestä", vastasi Berta hiljaa, painaen päänsä alas.

"Berta-neitihän oli Torpassa, kun kreivitär sai tuon surusanoman?" kysyi Czarny.

"Olin", vastasi Berta, kääntäen kasvonsa poispäin, "oli ilta; aijoimme juuri mennä levolle, kun vanha Martta toi sisään kirjeen. Mutta älä kysy minulta enempää", pyysi nuori tyttö, peittäen kasvonsa käsillään, "toista kertaa en tahtoisi nähdä äitiämme siinä tilassa."

"Älkäämme puhuko siitä enään", virkkoi Czarny, "iloisempia aineita kyllä löytyy. Tahi ehkä nuori hallitsijaväkeni mieluummin on yksinään?"

"Ei, ei", keskeytti Bernhard, ohjaten hevosensa Czarnyn viereen, "kerro meille jotain, vanha ystäväni! Meillä on vielä runsas penikulma kotia, todella olisi hauska kuulla jotain mieltä virkistävää. Muistanpa vielä, kun sinä monta, monta vuotta sitten lupasit kertoa eräästä tapahtumasta, joka oli tapahtunut Tanskassa. Luulenpa sen olleen paon, josta sinun piti kertoa."

Iloinen hymy, joka oli levännyt Czarnyn huulilla, katosi heti nuorukaisen puheen kuultuaan, ja hän jupisi itsekseen:

"Pako! Niin, se ei milloinkaan mene mielestäni. Minä kerron teille tuon tapauksen, joka ehkä tulee minun ja monen elämässä paljon vaikuttamaan", virkkoi hän synkällä äänellä.

"Kuinka niin?" kysyivät Bernhard ja Berta kuin yhdestä suusta.

"Ainoastaan tulevaisuus on tämän selvittävä", sanoi vanhus vakavasti. "Mutta kuulkaapas nyt, niin kerron teille tuon tapauksen, joka, aina kun se mieleeni juolahtaa, saattaa minut levottomaksi. — Neljästoista päivä marraskuuta 1659 oli valjennut, ja sitä päivää en unohda milloinkaan. Me seisoimme Fyenillä ja olimme kokonaan suurilukuisten vihollistemme ympäröimät, joiden joukossa oli maanmieheni Czarneckikin [kuoli Sobolavkon kylässä v. 1665]. Ennen mainittuna päivänä oli Nyborgin tappelu, ja Sulzbachin pfalz-kreivin, joka ennen oli meitä johtanut, oli täytynyt jättää päällikkyys Kustaa Otto Stenbockille. Niin, niin", virkkoi vanhus, kun nuorukainen aikoi keskeyttää hänen puheensa. "Kummastelette kai, että halpa palvelija puhelee, kuin olisi hän oppinut mies, mutta uskokaa pois, vanha Czarny on sekä nähnyt että kokenut paljon. Tietäsinpä minä vielä enemmänkin", jatkoi hän matalammalla äänellä ikäänkuin puhuen itsekseen, "mutta palvelijan tulee pysyä asemillaan, vaikka hänellä olisikin kirjallisia tietoja. Nuoruudessani oli rakkain ajanviettoni lueskella Mikalaiovin kirjastossa, ja jalo valtiokansleri, enonne, joka huomasi haluni, kiihoitti minua kaikin tavoin. Puolan historian taisin melkein ulkoa, ja tunnempa pian jokaisen erinomaisemman miehen Puolan armeijassa. Mitä sen jälkeen on tapahtunut, olen nähnyt omin silmin, ja häpeä sille, joka tämän unohtaa, olkoon hän sitten kuinka vanha tahansa. Mutta jatkakaamme nyt kertomusta."

"Isossa Beltissä sijaitsi hollantilainen laivasto amiraali Ruyterin johdolla, ja tuiki mahdoton oli Kaarlo X:nen päästä luoksemme, vaikka kuinkakin mielellään hän olisi tahtonut. Kaartemünden luona nousi yhä uusia vihollisjoukkoja maalle, ja Middelfartin luona meni itävaltalaisia, puolalaisia ja brandenburgilaisia yli Vähän Beltin. Taistelu alkoi, ja me sodimme hurjasti: mutta vihdoin täytyi urhean Henrik Hornin väistyä, jonka jälkeen pfalz-kreivi vetäytyi takasin kaupunkiin. Tässä osastossa olimme mekin, ja minulla oli hirveä vastus rauhoittaa jaloa herraani, sillä hän tahtoi palata taisteluun ja mieluummin kuolla kuin paeta, mutta vihdoin onnistui minun saada hänet seuraamaan mukanani. Minä olin seurannut Ruotsin armeijaa sen matkalla Pommerin läpi, Fredriksuddissa olin mukana, kun sotamarski Wrangel voitti urhean Billen, otin osaa kuluissa Belttien yli, mutta en milloinkaan ole ollut pahemmassa kiipelissä kuin Nyborgin taistelun perästä. Rynnäkkö kaupunkia vastaan tehtiin viidentenätoista päivänä, ja ruotsalaisten oli antautuminen ehdoitta. Tämä onnettomuus koski herraani niin syvästi, että luulin hänen sairastuvan, mutta tavattuaan pfalz-kreivin ja majuri Lundbergin, ja kauan heidän kanssaan keskusteltuaan oli hän taas kuin toinen ihminen ja käski minua asettamaan kuntoon tarpeellisinta, sillä nämä kolme miestä olivat päättäneet paeta hollantilaisen laivaston läpi, ainoata tietä, joka oli avoinna. Tuskin uskoin kuulleeni oikein, nämä sanat kuultuani, mutta näin kuitenkin, että kreivi todella tarkoitti, mitä oli sanonut, ja kiirehdin, minkä voin. Ilta tuli, ja koko Ruotsin armeija antautui. Heti kun pimeyden vaippa oli peittänyt kaupungin ja sen lähiseudun, hiivimme eräästä portista ulos ja kiiruhdimme rantaan, jossa lymytimme itsemme tiheään pensaikkoon. Siellä odotimme yön tuloa, ja heti kun luulimme olevamme turvatut takaa-ajosta, lähdimme pienessä veneessä matkaan. Minä hoidin airoja, ja luulenpa, ett'ei villikissa hiivi varovammin kuin meidän pieni veneemme, joka kiiti eteenpäin vihollisten laivojen välissä. Aaltojen kuohu löi kasvoihimme, ja jääkylmä vesi pani meidät vilusta pöyristelemään, mutta kukaan ei lausunut sanaakaan. Pfalz-kreivi istui etukeulassa, isänne hoiti peräsintä, ja majurilla oli sormi liipasimella, valmiina ampumaan. Onnellisesti tulimme laivaston keskelle, mutta nyt olikin pahin jäljellä, ja kaiken onnettomuuden lisäksi olivat laivat niin lähellä toisiaan, että tuskin tiesimme, miten päästä lävitse. Täällä ei kuitenkaan ollut aikaa hukata, meidän täytyi päästä eteenpäin. Kevyt alus kellui kuin lastu korkeilla aalloilla, ja meillä oli suuri työ pitää sitä tyhjänä vedestä; tuuli vinkui vihollisten laivojen köysissä ja viskeli aina vähän väliin lyhdyt kauas merelle. Ilma oli hirmuinen, mutta suotuisa sellaisille toimille kuin meidän. Joka hetki luulimme veneen vajoavan, mutta kukaan ei näyttänyt pelkäävän: vaara lisäsi rohkeuttamme. Vastuksitta pääsimme ensimäisen laiva-rivin ohi ja luulimme jo pelastuneemme, koska laivat sittemmin olivat harvemmassa, mutta tämä toivomme sammui pian, kun pfalz-kreivi antoi meille kaikkia muuta paitsi ilahuttavan tiedon, että olimme jo huomatut. Minkä vaikutuksen tämä sanoma teki meihin, voi jokainen helposti arvata. Mutta ei valituksen sanaa tullut huuliemme yli. Majuri Lundberg, joka vaaroissa aina oli kylmäverisin meistä, tarttui toiseen airoon ja ponnisti niin voimiaan, että hiki valui kasvojaan pitkin, yhä vaan lyöden leikkiä hollantilaisten nukkumishalusta. Me emme yhtyneet pilaansa, mutta osoittauduimme niin rohkeina kuin mahdollista. 'Soutakaa, minkä suinkin voitte', kuiskasi pfalz-kreivi äkkiä ja nosti pistoolin hanan, 'minä näen lyhdyn takanamme.' Me ponnistimme viimeiset voimamme, mutta pian oli vihollinen meidät saavuttanut. Silloin heitti majuri aironsa veneen pohjalle ja huudahti, kohottaen pistoolinsa: 'Minä en enään pakene kyynärääkään, mutta kylläpä näytän noille koirille, että olemme ruotsalaisia.' Nämät sanat antoivat meille uusia voimia, ja me valmistauduimme hurjaan taisteluun, kuten näytti, monilukuisempien hollantilaisten kanssa. Ja monta minuuttia ei viipynytkään, ennenkuin heidän veneensä oli rinnallamme. Taistelu alkoi heti ja hollantilaiset kokivat kaikin voimin lävistää veneemme, mutta se ei onnistunut, sillä miekkamme ja pistoolimme pitivät heitä etäämmällä. Uh, tämä oli hirveä yö! En milloinkaan unohda näitä hetkiä! Nuo kolme upseria seisoivat rinnan, ja heidän hurjista lyönneistään kierieli hollantilainen toisensa perään aaltoihin. Ei yksikään luoti tai miekan isku sattunut urhoihin, nähtävästi heitä suojeli korkeampi voima. Vihdoin alkoivat hollantilaiset yhä enemmän ja enemmän vetäytyä poispäin, ja kun majuri huomasi tämän, huudahti hän äänellä, joka kuului yli myrskyn ja aseiden kalskeen: 'Souda, Czarny, koetetaanpa, kestävätkö nuo konnat enemmän selkäänsä!' Minä tottelin, ja nyt oli vihollisten veneen vuoro paeta, ja mitä kiireimmin sittenkin. Pari minuuttia soudettuamme, lopetimme takaa-ajon, koska vielä oli koko pitkä matka Seelannin rannikolle; mutta juuri kun olimme herenneet takaa-ajamasta, kuulimme äänen hollantilaisesta veneestä, ja ne pari sanaa, jotka korviimme ehtivät, saivat sekä kreivin että minun kauhusta säpsähtämään. Ja vieläkään, näin monen vuoden kuluttua, eivät nuo sanat ole menneet mielestäni; minä kuulen ne minne vaan menen, ja Jumala yksin tietää, miten tämä päättynee."

Nämä viimeiset sanat lausui Czarny enemmän itsekseen, pyyhkäisten kädellään otsaansa, mutta hetkisen mietittyään jatkoi hän: "Samassa silmänräpäyksessä kun käänsimme, valasi kirkas salama meren, ja sen valossa näin miehen seisovan pakenevan veneen perässä.. En milloinkaan ole unohtava sen miehen kasvoja, enkä vihaa, joka niissä kuvautui! Hänellä oli tuuhea, musta parta, ja silmänsä paloivat kuin tuli!" Tässä vaikeni Czarny hetkeksi ja nojasi miettiväisenä päänsä oikeaan käteensä.

"Mitä hän sanoi?" kysyi nuorukainen, laskien kätensä Czarnyn olalle.

Vanhus jatkoi:

"Jo tuon tuntemattoman näkeminen sai minut värisemään, ja kun hän kovalla äänellä lausui nämä merkitsevät sanat: 'sinä olet Czarny; muista 25 päivää maaliskuuta 1656', horjuin, ja samoin isänne, joka kauhistui yhtä paljon kuin minäkin, ja täytyi turvautua minuun. Sittemmin emme puhuneet sanaakaan asiasta, enkä myöskään sittemmin ole tuntematonta tavannut. Mutta aavistus sanoo minulle, että onnettomuus on tulossa."

"Mitä tapahtui 25 päivänä maaliskuuta, niin monta vuotta sitten?" kysyi Berta, tähystellen Czarnya kysyvin silmin.

"Vielä ei ole aika tullut puhua siitä", vastasi vanhus; "mutta jos saatte elää, on kaikki tuleva teille ilmi."

"Kas niin!" huudahti hän, teeskennellyllä ilolla, viitaten eteensä. "Nyt olemme pian Herrevadin luona, ja sitten…"

Tuskin oli hän lausunut viimeiset sanat, ennenkuin hevonen syöksyi sivulle niin vauhdikkaasti, että ratsastaja oli pudota selästä.

Samassa töyttäsi esiin joka taholta aseilla varustettuja miehiä, ja parissa silmänräpäyksessä olivat kolme ratsastajaa ympäröidyt.

"Antautukaa!" virkkoi yksi sisseistä, — sillä niitä hyökkääjät olivat, — ja astui Czarnyn eteen, joka pistooli kohotettuna häntä odotti.

"Ei milloinkaan!" huudahti Bernhard, paljastaen hukarinsa. "Luuletteko, että Aschebergin ratsumies antautuu järjestämättömälle talonpoikaisjoukolle vangiksi; pois tieltä, roistot, meillä on kiire!" ja näin sanoen kohotti nuorukainen aseensa.

"Hiljaa, hiljaa, nuori kreivi", vastasi se, joka ensin oli puhunut, jättiläisen kokoinen talonpoika, inhottavan hymyn tehdessä hänen julmat kasvonsa vielä hirvittävämmiksi, "nyt haluttaa meitä komentaa tässä, ensi kerta ehkä on teidän vuoronne, mutta nyt on teidän totteleminen."

"Mitä te sitten tahdotte?" kysyi Bernhard, tarkastaen talonpojan kasvoja, jotka himmeässä kuunvalossa näyttivät aaveentapaisilta.

"Me tahdomme nauttia seurastanne, hieno herrani", vastasi talonpoika raa'asti nauraen, "ja tuo ihana neiti palkitsee kaikki kärsimämme vaivat, ha, ha, haa!"

Berta vapisi kuin haavan lehti ja hän kuiskasi, hiipien lähemmäksi Czarnya:

"Oi Jumalani, ajatteles, jos nuo hirviöt aikovat meidät tappaa!"

"Ainoastaan kuolleiden ruumiidemme yli käy tie luoksenne", vastasi Czarny, luoden rohkaisevan katseen Bertaan. "Niin kauan kuin vanha Czarny ja nuori kreivi voivat käsivarttaan liikuttaa, ei yksikään sissi ole koskeva teihin."

"Ei yksikään konna tule sinuun koskemaan, rakas sisareni", vastasi Bernhard, joka oli kuullut Czarnyn sanat. "Me puollustamme sinua viimeiseen saakka."

"No, miten käy tottelemisen", huusi talonpoika, vetäen esiin hirveän karpiinin, "tahi näytänkö ehkä keinon, jolla voin teidät pakottaa?" Näin sanoen kohotti hän karpiinin ja tähtäsi Bernhardia. Ylt'ympäri seisoi kaksinkertaiset rivit sissejä, ja heidän villit silmänsä tähystivät sammumattomalla vihalla nuorta soturia. Aschebergin nimen he kyllä tunsivat, sillä hän oli useamman kuin yhden kerran hajoittanut heidän joukkonsa ja hävittänyt heidän asumuksensa. Aschebergiä ja nuorta Hummerhjelmiä, jotka innokkaasti ajoivat sissejä paikasta toiseen, he sentähden hiukan pelkäsivät, ja ainoastaan silloin, kun vähälukuiset partiojoukot tunkeutuivat sissejä viliseviin metsiin, uskalsivat nämä hirviöt tulla esiin. Bernhard tiesi kyllä, miten nämä pedot ihmishaahmussa kohtelivat vankejaan, ja hän olikin päättänyt ennen kuolla miekka kädessä, kuin elävänä joutua heidän käsiinsä. Czarny oli samaa mieltä. He ottivat Bertan väliinsä ja odottivat hetkeä, joka päättäisi heidän kohtalonsa. — "Antautukaa", lausui taaskin päällikön ääni. "Teillä on kahden minutin ajatusaika, kiirehtikää vastaustanne."

"Tämä on vastauksemme", huudahti Bernhard kannustaen ratsuaan talonpoikaan päin ja kohottaen miekkansa. "Varokaa, ett'ei miekkani terä anna teille verisiä otsia, niin ett'ette milloinkaan tule unohtamaan, miten Aschebergin ratsumies voi tapella."

Hevonen töyttäsi esiin. Berta ja Czarny seurasivat hurjistunutta. Nuorukaisen ase koski talonpoikaan niin voimakkaasti, että hän sanaakaan sanomatta vaipui maahan.

"Hyvin, hyvin", kiitti Czarny, ja halkasi toiselta talonpojalta pään, "opettakaamme noille lurjuksille, että kuninkaan miehet osaavat tapella, kuin sotilaat ainakin."

Ratsastajain rynnäkkö oli vastustamaton ja rivit olivat pian murretut. Mutta vihollisten luku näytti yhä enenevän, ja pian olivat urhot jälleen ympäröidyt. Talonpojat karjuivat hurjasti kostosta ja raivosta, ja satamalla alkoi lyöntejä sataa ratsastajain yli, ainoakaan kuitenkaan sattumatta. Rinnakkain taistelivat Bernhard ja Czarny, ja kahdenkymmenen vuotias nuorukainen osoitti sellaista voimaa ja notkeutta, että vanhus suurimmalla kummastuksella tätä katseli. Berta oli kalman kalpea, ja seurasi, ääretön levottomuus kuvautuneena kasvoissaan, veljensä ja Czarnyn pienimpiäkin liikkeitä.

"Oi Jumalani", kuiskasi hän, pusertaen kätensä ristiin rinnan yli, "niin lähellä kotia, eikä enään saa sitä nähdä."

Taistelu kävi yhä hurjemmaksi, samalla kun sissien luku eneni; enemmän ja enemmän työnnettiin ratsastajat takasin, eikä heidän voimakkaat iskunsa enään käyneet niin tiheään.

"Me emme voi avata itsellemme tietä", virkkoi nuorukainen, katsellen sisartaan surullisin silmin, "ainoastaan kuolla voimme, ja sen teemme, kuten urhojen tuleekin."

Czarny ei vastannut tähän, koki vaan kaikin voimin väistellä talonpoikain iskuja. Hattu oli pudonnut hänen päästään, ja valkeat kiharat valuivat hartiolleen. Suuri miekkansa halkasi ilmaa nuolen nopeudella, eikä milloinkaan syrjään luiskahtanut. Useita kertoja peräytyivät talonpojat ja joutuivat joko hevosen jalkain alle tahi kaatuivat vanhuksen iskuista. Hänen sivullaan taisteli Bernhard.

Äkkiä kuulivat he sydäntä särkevän kiljahduksen takanaan, ja katsoessaan taakseen, näkivät he kahden talonpojan aikovan viedä nuoren tytön mukanaan, hänen innokkaasta vastarinnastaan ja rukouksistaan vähintäkään huolimatta.

"Pidä nuo lurjukset etäämmällä, niin opetan heille, mitä on ryöstää naisia", huudahti Czarny säihkyvin silmin. "Älä päästä ainoatakaan perkelettä eteenpäin, vaan anna heille läksy, jota eivät ikinä tule unohtamaan, minä päätän asian noiden kanssa tuolla." Näin sanoen työnsi Czarny kannukset hevosensa sivuihin ja syöksihe Bertan rinnalle. Toinen talonpojista kaatui heti poikki omin käsin, mutta toinen teki äkäistä vastarintaa. Vasemmalla kädellään piteli hän vankasti ohjista, jotka oli tempaissut Bertan käsistä, oikeassa heilutti hän pitkävartista kirvestä, jolla koetti satuttaa Czarnyn hevosta. Vanhus näki heti, että tämä oli vaarallinen vastustaja, ja koetti sentähden notkeudellaan palkita, mitä ei rohkeudella voinut voittaa. Ainoastaan jaloillaan ohjasi hän ratsuansa, ja tuulen nopeudella risteili hän vastustajansa ympärillä, mutta tämä oli aina varoillaan.

"Sinäpä et olekaan tavallinen talonpoika, sinä", huudahti Czarny ja tarkasti vihollisensa synkkiä kasvoja, joita ympäröi tulipunanen tukka ja parta.

"Kenties, Czarny-ystävä", virkkoi tämä, juosten esiin ja temmasten äkkinäisellä liikkeellä pois parran ja tekotukan, "kenties, Czarny-ystävä. Kaksikymmentä vuotta sitten sanoin sinulle samaten mökkini luona Veikselin vannalla, muistatko sen?"

Ja miten käyttäytyi Czarny tämän kuultuaan? kysynee lukija. Entisen toverinsa äkkinäinen ilmaantuminen melkein masensi hänen. Kiivaasti tempasi hän hevosensa takaperin: silmänsä säihkyivät kovin, vielä kerran kohosi miekka, ja kannukset tunkivat syvälle kuorskuavan eläimen sivuihin.

"Ja viimeksi tapasimme toisemme Isossa Beltissä", jatkoi valetalonpoika, laskien Bertan hevosen ohjat ja tarttuen kirveesen kaksin käsin. "Minä käskin sinua silloin muistamaan maaliskuun 25 päivää, ja vielä kerran muistutan sinua siitä päivästä. Toinen manner näkee tämän taistelun; mutta turhaan en ole kahtakymmentä vuotta kostonhetkeä odottanut. Yksi lenkki ketjuista on jo katkennut, Lundin luona se taittui…"

"Pyhä neitsyt", huudahti Czarny kauhistuen, "se olit siis sinä, joka…"

"Niin, minä se olin, joka kätkin keihääni yhtä syvälle Vilho Stjernfeltin sydämeen, kun hän kätki Göran-ruhtinaan sydämeen miekkansa", keskeytti tuntematon, käheästi nauraen. "Ja myöskin hänen vaimonsa ja lapsensa ovat kuolemaan tuomitut", jatkoi hän, kohottaen, kirvestään. "Kaikkialla olette tapaava minut mitä erilaisimmissa muodoissa, ja kirous, jonka Tapani Czarnecki langetti valapaton yli, on käypä toteen, ja sinä olet oleva toinen uhri!"

Näin sanoen karkasi hän Czarnyn kimppuun, ja kuinka notkea tämä olikin, ei hän kuitenkaan ehtinyt tarpeeksi äkkiä peräytyä. Terävä kirves halkasi ilmaa ja sattui hevosen rintaan niin, että tuo tulinen juoksija heti kaatui maahan. Tämä kaikki oli tapahtunut parissa silmänräpäyksessä, ja vanhus tointui vasta silloin, kun huomasi makaavansa hevosen alla. Hän odotti kuolemata joka hetki, sillä yläpuolellaan näki hän verivihollisensa julmistuneet kasvot. Tämä kohotti kirveensä, ja Czarny, joka turhaan oli koettanut irtautua kuolleesta hevosestaan, ummisti vasten tahtoaan silmänsä, vapisevin huulin jupisten Pater nosteria. Mutta isku ei langennutkaan. Sen sijaan sanoi tuntematon niin matalalla äänellä, kuin olisi hän pelännyt kuulijoita:

"Ainoastaan sentähden säästän henkesi, että saisit nähdä, miten kostan. Hänen lapsensa ovat nyt hallussani, ja sinä tunnet jesuiittain koston."

"Saatana!" ähkyi Czarny ja koki kaikin voimin päästä irti, "kerran olet vastaava töistäsi!"

"Minä olen jesuiitta, ja sinä tiedät minkä me pidämme rikoksena", vastasi toinen, ylenkatseellisesti kohottaen hartioitaan. "Sitäpaitsi seuraan minä vaan ruhtinaani määräyksiä."

Monien vaikeuksien perästä oli Czarnyn vihdoinkin onnistunut päästä vapaaksi kuolleesta hevosestaan. Äkkiä hypähti hän pystyyn, ja juoksi vastustajaansa päin.

"Ja minussa olet löytävä sen, joka kaikin tavoin ehkäisee tuumasi", huudahti Czarny äkkiä; "valmistaudu taisteluun, elämästä ja kuolemasta. Minä olen oikeauskoinen katolilainen, mutta noita jesuiitti-konnia vihaan minä kuin syntiä, ja kaikki voimani uhraan heidän hävittämiseensä. Ole valmis taisteluun."

Verivihollisten ympärillä riehui taistelu yhä kiivaammin; urhean nuorukaisen avuksi oli tullut muutamia ratsumiehiä, jotka olivat olleet partioretkellä, ja joita laukaukset ja taistelun melske oli sinne houkutellut. Heitä oli noin kaksikymmentä luvultaan, ja päällikkönä oli nuori, kaunis mies, Bernhardin ikäinen. Sissit pakotettiin askel askeleelta peräytymään, mutta he taistelivat kuolemaa halveksivalla rohkeudella, tietäen, ett'eivät voineet odottaa mitään armoa, joutuessaan ruotsalaisten käsiin, ja nämä taasen tunsivat, minkä hirveän kohtalon saisivat, jos he voitettaisiin. Ei mitään armoa pyydetty, ei mitään annettu, ja tämä juuri olikin varjopuolena niissä hirveissä sissisodissa, jotka raivosivat uusien maakuntien rajain sisäpuolella. Ilta kului, ja yhä vaan taisteltiin vähentymättömällä raivolla. Jotakuinkin itseään suojellakseen, olivat sissit peräytyneet läheiseen vuoren rinteesen, ja ampuivat siellä puista niitä ratsumiehiä, jotka laukkasivat heitä vastaan. Kahakka oli siirtynyt sille kohdalle, jossa Czarny verivihollisensa kanssa seisoi vastasusten, ja Berta, joka turhaan oli koettanut paeta, huomasi muutamassa hetkessä olevansa ihan taistelijain keskellä.

"Ole valmis taisteluun", oli Czarny huutanut, astuessaan lähemmäksi vihollistaan, mutta tämä ei hyökkäystä odottanutkaan, vaan vetäytyi hiljakseen seuralaistensa luokse.

Äkkiä havaitsi Bernhard, miten kaksi sissiä tempasi hänen sisarensa ratsulta, ja laahasivat poispäin. Epätoivo kuvautuneena kasvoissa, karahutti hän ryövärien perään, mutta juuri ollessaan heidät saavuttamaisillaan, kohtasi hän ankaran vastarinnan. Czarny, joka oli keikahtanut Bertan hevosen selkään, löi ja pisti kuin hurja, ja talonpoika toisensa perään kierieli maassa hänen voimakkaista iskuistaan. Koko ratsujoukko syöksyi sissien synkkiä rivejä vastaan, jotka peräytyivät yhä kauemmaksi metsään. Ratsumiehet ja talonpojat sekautuivat keskenään hirveässä kahinassa, ja kiroukset sekä haavoitettujen valitukset kohousivat öiselle taivaalle.

Mutta ratsumies-joukko oli liian pieni, ja sitäpaitsi esti heitä tiheät pensaikot takaa-ajamasta, jonkatähden heidän harmilla oli näkeminen, miten talonpojat katosivat saaliineen. Juuri kun viimeinen sissi katosi ratsumiesten silmistä, kuului metsästä iljettävä pilkkanauru, ja väkevä ääni huusi:

"Czarny-ystäväni, muista aina maaliskuun 25 päivää 1656, äläkä milloinkaan unohda, että Walchovitz voi kostaa, ja että Puolan kiroukset seuraavat valapattoa ja hänen lapsiaan. Ha ha haa!"

Kaikki katselivat kummastellen toisiaan, ja Bernhard huudahti, ohjaten hevosensa Czarnyn rinnalle:

"Taaskin muistutus, mutta kuka on tuo valapatto?"

Czarny vapisi, eikä ollut oikein varma, ilmaisisiko kaikki, vai olisiko vaiti. Vihdoin päätti hän tehdä jälkimäisen, ja vastasi:

"Mitä sanoin, kertoessani tapahtumasta Isossa Beltissä; olin niin hirveän levoton, ja nyt on kaikki käynyt toteen."

Bernhard ei kysynyt enään, selittämätön tuska salpasi hänen kielensä.

Kun kuolleet olivat haudatut ja vielä elossa olevat sissit ripustetut tienviereen pelottavaksi esimerkiksi tovereilleen, lähti ratsujoukko eteenpäin, ja puolen tuntia rivakasti ratsastettuaan, kuulivat he ruotsalaisten vartijain kysymyshuudon Herrevadin luona.

II.

Äiti. — Czarny tapaa taaskin vanhan tuttavan, ja riemastuu tältä saamistaan tiedoista.

Puolen penikulman päässä Herrevadista sijaitsi kertomuksemme aikana vanha Torpan herraskartano. Sitä ympäröi joka puolella tiheät metsät, jotka salasivat sen uteliailta silmäyksiltä. Ainoastaan yksi tie vei sinne.

Että linna oli jäännös muinaisilta ritariajoilta, sen osoittivat vallihauta ja vipusilta selvään. Joka nurkka korkeissa, synkissä saleissa kantoi muinaisajan merkkejä, ja monissa paikoin ei ihmiskäsi ollut koskenutkaan vanhoja esineitä, joten ne olivat paksun tomukerroksen peitossa, ja tämä kyllä todisti, että ainakin yksi vuosisata oli kulunut siitä, kuin ritarijoukkojen rummunpärinä ja iloinen hyörinä turnajaisissa kajahteli linnassa. Hiljaisuus vallitsi nyt autioissa saleissa, ja hämähäkit olivat ainoat asujamet siellä, missä muinoin jalot ritarit ja vapaasukuiset immet olivat pyörineet piiritansseissa. Kuka voi kertoa kaikista huokauksista, joita näissä saleissa oli huokailtu, kaikista kaihon silmäyksistä, jotka harhailivat pienistä lyijypuitteisista akkunoista, kun vipusilta laskettiin alas ja loistava metsästäjäjoukko palasi takasin saliin, maljasta juomaan vaahtoavaa olutta; tahi kaikista salaisista kyyneleistä, jotka täällä oli vuotanut jonkun petetyn neitosen silmistä? Ah, joka voisi ymmärtää pilaririvien ja tomuhiukkasten kieltä, hänellä olisi monta kertomusta kerrottavana, jotka nyt ijäti lepäävät unhonyön helmassa.

Linnaan kuului vaan kaksikerroksinen, ilmoihin kohouva päärakennus, sekä kaksi sivurakennusta, pienine, pyöreine tornineen. Päärakennus, joka olikin varsinainen ritarilinna, oli autio; ainoastaan sivurakennuksissa asui kertomuksemme aikana leskikreivitär Eleonora Stjernfelt, jonka huoneet sijaitsivat oikeassa sivurakennuksessa, palvelijain asuessa vasemmanpuoleisessa. Nämä sivurakennukset olivat kreivi Vilho Stjernfeltin rakennuttamat, vähää ennen toisen Tanskan sodan syttymistä, eikä niillä sentähden ollutkaan tuota synkkää ulkomuotoa, joka oli vanhan linnan varsinainen tuntomerkki. Molemmat sivurakennukset olivat holvikäytävän kautta yhteydessä linnan kanssa, jolla näitä paitsi oli eri sisäänkäytävät molemmilta sivulta.

Oikeanpuolisessa sivurakennuksessa, joka myöskin kohosi kaksikerroksisena, asui, kuten jo mainittiin, leskikreivitär Eleonora Stjernfelt. Pimeän ja pitkän etehisen kautta tultiin aliseen kerrokseen, jossa perhe enimmäkseen oleskeli, paitsi kun vieraita kävi Torpassa, niin silloin avattiin juhlakerros (ylinen), joka sen ajan tavan mukaan oli koristettu kauniilla seinäpapereilla, ja leikkauksilla tahi maalauksilla varustetuilla huonekaluilla, sekä sukutauluilla raskaissa, kullatuissa kehyksissä.

Eräässä näillä kaunistetussa huoneessa tapaamme Eleonoran samana iltana, josta edellisessä luvussa kerrottiin. Mutta eipä kukaan tuntisi hilpeätä ja tulista puolatarta, jonka ensikerran tulimme tuntemaan Mikolaiovin linnan salissa. Tosi on, että kaksikymmentä vuotta on siitä kulunut, mutta ainoastaan pari kuukautta takaperin oli hän vielä iloinen ja vilkas, neljästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta. Suru oli nyt astunut hänen ennen rauhaisan kotinsa kynnyksen yli, ja tämä synkkä vieras ryösti häneltä kaiken ilon. Se toi mukanaan sanoman, että hänen puolisonsa oli kuollut, että se, jonka edestä hän oli uhrannut kaikki, ei ollut enään olemassa.

"Mutta yksi lohdutus minulla on kuitenkin", sanoi hän itsekseen, nojaten vieläkin kauniin päänsä käsiinsä, "se on lohdutukseni, että hän kuoli sankarikuoleman, ja että hän viimeiseksi ajatteli Jumalaa ja minua! Niin", jatkoi hän, nostaen päätään ja kyynelsilmin katsellen pientä raamattua helmassaan, "suuri lohdutus on tämä kirja, jonka hän, hän, jota yksin rakastin, lahjoitti minulle hääpäivänämme. Se on monta kertaa rauhoittanut minua, tehköön nytkin samoin." Näin sanoen vei hän raamatun huulilleen ja kuiskasi: "Tässä suloisessa sanassa, joka tarjoo rauhaa ja sovitusta, ja lasteni rakkaudessa olen löytävä sen levon, joka nyt häirittiin. Mutta en ymmärrä tätä", virkkoi hän, kiivaasti nousten seisomaan, "kello on jo kaksitoista, eivätkä he vielä ole palanneet." Tätä sanoessaan tarttui hän pieneen kilistimeen, jonka kimakan äänen kuultuaan, vanha palvelija heti näyttäytyi ovella.

"Sinä voit olla luonani, Martta", sanoi kreivitär, pyyhkäisten kädellään otsaansa, "tänä iltana olen taas niin levoton; onhan levollisempaa olla seurassa kun yksin murheineen. Bernhard ja Berta eivät ole vielä tulleet kotia, miten sen selitän?"

"Sehän on ihan luonnollista", vastasi vanha palvelijatar, istahtaen jakkaralle emäntänsä jalkain juureen, "majuritar Lundberg, joka myöskin tarvitsee lohdutusta majurin kuoltua, ei ole tahtonut laskea neitiä luotaan tänä iltana, ja…"

"Mutta", virkkoi kreivitär, "Berta on ollut hänen luonaan lähes kuukauden, ja voinee hän toki ymmärtää, että minäkin kaipaan lastani."

"Niin, todellakin näyttää tämä kummalliselta", vastasi Martta, pannen koron joka sanalle, "ehkä jokin onnettomuus…"

"Sanot onnettomuus", huudahti kreivitär, hypähtäen seisomaan, "mikä onnettomuus se olisi! Ovathan ruotsalaiset Herrevadin luona, ja heidän etuvartijansa puolen penikulman päässä sen ympäristössä."

"Sehän vaan oli arvelu", virkkoi Martta jäykästi. "Sitäpaitsi Bernhard herra ja Czarny kyllä ovat sellaisia miehiä, että voivat tapella vaikka kymmentä sissiä vastaan! Niin, sen sanon", jatkoi vanhus, ja löi yhtämittaa käsillään polviaan, "minkätähden kuningas Kaarlo-vainaa meidän kuninkaamme isä, välittikään Skoonesta; sillä se voitto ei milloinkaan tule muuksi kuin harmiksi. Eihän täällä enään saa yörauhaakaan noilta hurjilta sisseiltä, ja juuri paraasta unestaan tulee herätetyksi laukauksilla ja muilla vehkeillä. Tuskin uskallan mennä vallihaudan toiselle puolelle keskellä päivää, sillä joka pensaassa pelkään näkeväni partasuun skoonelaisen, jonka Jumala on lähettänyt vitsaukseksi synteimme tähden."

"Martta-hyvä", vastasi kreivitär, eikä voinut levottomuudestaan huolimatta, joka häntä vaivasi, pidättää hymyä, jonka palvelijan sanat synnyttivät. "Sinä puhut kuin ymmärtämätön lapsi. Eihän se ole kuninkaamme syy, että talonpojat ovat nostaneet kapinan; tanskalaisille siitä voit antaa syyn."

"Minä luulen, mitä luulen", virkkoi Martta, nousten seisomaan, ja meni vipusillan puoleiseen akkunaan, "ja vielä kerran sanon, että kuninkaamme teki hullusti, koettaessaan tehdä tanskalaisista ruotsalaisia. Eihän nyt tiedä illalla, josko aamulla enään elää. Eilen kuulin Erkin kertovan muille rengeille, että sissijoukko oli polttanut neljä talonpoikaistaloa, vaan penikulman päässä täältä, ja miten luulette, kreivitär, voiko maata levossa sellaisia hirmuja nähdessään."

"Sinä olet oikeassa, uskollinen Marttaseni", vastasi kreivitär, mennen vanhuksen luo; "mutta vanha Torppa on niin lähellä ruotsalaisten leiriä, ett'ei yksikään sissi uskalla tänne tulla."

"Voi olla", sanoi Martta matalalla äänellä, "mutta kauheata on kuitenkin elää tällaisina aikoina."

Kreivitär ei vastannut näihin palvelijattarensa valituksiin. Sen sijaan nojasi hän oikean käsivartensa erään nojatuolin selkälautaa vasten ja tähysteli ympärillä olevia metsiä, joissa puiden latvat loistivat kuin hopea, kirkkaassa kuutamossa. Ja kaukana, kaukana olivat hänen ajatuksensa. Merien yli lentelivät ne synnyinmaahan, Mikolaioviin, sen synkkiin metsiin ja Visloka-virralle, jonka hopeoidut laineet nyt, kuten kaksikymmentä vuottakin sitten, leikkivät syntymälinnan juurella. Hän eli vaan muinaisuuden muistoissa, ja koko hänen lapsuutensa, sekä viimeiset tapahtumat Puolassa olivat niin vireillä hänen muistossaan, että hänestä tuntui kuin olisivat ne tapahtuneet vaan pari päivää sitten.

Mikäpä elämä olisikaan, ell'ei löytyisi suloisia nuoruuden muistelmia, jotka murheen hetkinä rauhoittavat sydäntä? Laiva, joka avutonna ajeleisi myrskyisällä merellä. Näistä nuoruuden muistelmista sai Eleonoora hetkisen iloa, ja hän nautti sitä koko tulisen sielunsa voimalla. Mutta todellisuus karkoitti pian tämän ilon.

"Voi suuri Jumalani", huudahti Martta ja löi käsiään yhteen, "tuolla tulee Bernhard herra ja Czarny, ja suuri joukko ratsumiehiä. Nyt he ovat vipusillan luona. Erkki laskee sen alas, ja nyt he laukkaavat pihaan. Mitähän tämä merkinnee, täytyypä ottaa siitä selko."

Eleonora värisi kuin vilutautinen, mutta ennenkuin hän ehti sanaakaan sanoa, oli Martta poissa. Levottomuudesta menehtymäisillään vaipui hän sohvalle ja kätki itkien kasvonsa käsiinsä. Hän ei nähnyt, miten Bernhard hiljaa tuli huoneesen ja lähestyi varpaillaan, mutta äkkiä nousi hän, ikäänkuin näkymättömän käden koskettamana, seisomaan, ja seuraavassa hetkessä lepäsi rakastettu poikansa hänen rinnoillaan.

Puolen tuntia sen jälkeen tunsi hän Bertan kohtalon, mutta että se oli heidän verivihollisensa, joka tällä tavalla kosti, sitä hän ei tiennyt. Bernhard yksin tiesi tämän, sillä matkalla oli Czarny, vaitiololupauksella, kertonut kaikki. Tulinen nuorukainen paloi kostonhalusta, ja ainoastaan Czarnyn varoitukset, että kavaluus ja keinottelu tässä yksin olivat auttavat maalin päähän, häntä hiukan rauhoittivat.

"Berta on sissien hallussa", vaikeroi kreivitär Czarnyn ja Bernbardin häntä tukiessa, hänen ollessa kaatumaisillaan. "Mikä hirveä kohtalo on hänellä tarjona näiden saaliinhimoisten laumojen keskessä, joilla ei löydy Jumalata! Oi, mitä olen tehnyt, että tämäkin suru tuli osakseni!"

Niin vaikeroi tuo paljon kärsinyt äiti ja vaipui tunnotonna sohvalle. "Jää luokseni, Bernhard", jatkoi hän ja tarttui poikansa käteen, "minä olen niin levoton, ja aavistan mitä kauheinta!"

"Rakas äitini", sanoi nuorukainen vakavalla ja levollisella äänellä, "Czarny ja minä olemme päättäneet ett'emme lepää, ennenkuin olemme tullut sissien olopaikan perille. Akseli Lundberg on yhtynyt seuraamme, ja jo tänä yönä alamme tutkimusretkemme. Jos tahdot, äiti, kutsuu Martan tänne, että hän…"

"Niin, tee se", vastasi kreivitär hiljaa, sitte jatkoi hän kovemmalla äänellä.

"Älkää palatko takaisin, ennenkuin tiedätte, missä Berta on; en voi saada lepoa, tuntemattani hänen kohtaloansa. Mutta kiiruhda, poikani", huudahti hän kiivaasti, "jokainen hetki kuin menee hukkaan on ijäisyys. Sano myöskin Erkille, että hän uskollisesti vartioitsee vipusillan luona, sillä näinä aikoina ei voi kukaan olla tarpeeksi varovainen."

"Kyllä, äitini", huusi nuorukainen, syleili äitiänsä ja ja kiiruhti pois.

Pihalla tapasi hän Czarnyn ja Akseli Lundbergin, majuri Lundbergin pojan, solakkaan ja kauniin nuorukaisen ja kornetti Aschebergin ratsumiehissä, kuten Bernhardikin.

Kuten heidän isänsäkin, olivat nämä molemmat nuorukaiset, vapaasukuinen ja aateliton, solmineet lujan ystävyyden-siteen, ja yhdessä kamppailussa sodissa olivat he oppineet luottamaan omiin voimiinsa, ja tämä yhä innostutti heitä uusiin voittoihin. Sydämestään vihaten noita sisseiksi nimitettyjä uhkavaltaisia, menivät he Aschebergin osastoon, sillä tämä oli ottanut ajaakseen nuot pakosalle ja hävittääkseen heidän laumansa. Uudet maakunnat olivat saaneet maistaa kaikkia siitä hirmuja, jotka ovat partiosotain ehdottomia seuralaisia, ja erittäin raivosi viha Skoonessa, jossa pääkahakat taisteltiinkin. Ei voi löytyä kauheampaa kuin näiden sissien retkeilyt, ja lukiessa kertomuksia näistä luulisi elävänsä maassa pakana-ajalla, jolloin murhat ja ryöstöt pidettiin Jumalille otollisena. Kyllähän ruotsalaiset koettivat hillitä hurjien talonpoikain ryöstönhalua, mutta turhaan, ja juuri se, kun sotilaat armahtamatta kostivat tovereinsa kohtalon, lisäsi yhä raivoa.

"Seuratkaa minua", sanoi Czarny mennen vasenta sivurakennusta kohti, "neuvotelkaamme, miten parhaiten keksisimme noiden konnien olinpaikan, ja sitte", huudahti hän kovemmalla äänellä miekkaansa pudistellen, "sitte olkoon suurin huolemme Berta-neidin pelastaminen. Mutta meitä on vaan kolme, ja…"

"Useampia ei tarvitakaan", keskeytti Aksel vakavasti. "Usko minua Czarny, kolme urhoollista ja virkeätä miestä voi tässä tapauksessa toimittaa enemmän kuin kelpo miesjoukko."

"Totta", virkkoi Bernhard, astuessaan ensimmäisenä matalaan etehiseen, "me olemme tekevät enemmän, kuin jos kokonainen armeija meitä seuraisi."

Czarny ei vastannut, vaan seurasi vaieten nuorukaisia.

* * * * *

Neljä päivää oli kulunut, eikä Czarnyn seurueineen ollut onnistunut saada mitäkään vihiä Bertan olopaikasta. Partioretkillään kyllä olivat saaneet kaksi talonpoikaa vangittua ja pakolla koettaneet tulla totuuden perille, mutta turhaan. Nuo karaistut roistot kärsivät mitä suurimpia tuskia valittamatta ja kuolivat mieluummin kun pettivät toverinsa. Vihansa ruotsalaisia kohtaan oli niin suuri, että nuo hurjat skoonelaiset koettivat kaikin tavoin heitä vahingoittaa, eivätkä silloin panneet ainoastaan omaisuuttaan alttiiksi, vaan antoivat myös ruumiinsa kiusattaa mitä hirveimmällä tavalla, ainoastaan voidakseen tehdä rahtusen haittaa vihollisilleen. Tämä kova vastarinta tietysti suututti Czarnya, ja sai usein hänen puolalaisen verensä kuohumaan, ja usein Akselin ja Bernhardin täytyi mennä väliin niitä hirmuisuuksia estämään, joita hurjistunut puolalainen oli tekemäisillään.

Aamusta iltaan ja vielä öisinkin kuljeskeli vanhus Herrevardin ympärillä olevissa metsissä; hän tarkasteli melkein joka pensaan ja tähysteli puiden tuuheita latvoja, "sillä", oli hänellä tapana sanoa, "minä tunnen noiden lurjuksien sotimis-tavan, ja valveilla täytyy olla, jott'ei saa luotisadetta ja keihäitä ylitsensä sekä puunlatvoista että pienimmästä pensaasta." Ja oikein hänellä olikin, puolalaisvanhuksella, sillä talonpojat käyttivät vähintäkin tilaisuutta hyväkseen, ollessaan partioretkellä.

Oli neljäs yö yllämainittujen tapausten jälkeen: Noin kahden penikulman päässä Torpasta, tiheän metsän siimeksessä, käyskeli kolme miestä hiipivin askelin. Varovasti kuin intiaanit astuivat he maassa olevien puun oksien yli, eikä silmänsä jättäneet yhtäkään esinettä, ennenkuin se oli tarkoin tutkittu. Kesä-ilta oli lämmin ja suloinen, ja synkeät pilvet ajoivat toisiaan takaa taivaalla. Silloin tällöin kuului ukkonenkin tuonnempaa, ja kirkkaat salamat katkaisivat ilman. Mutta nuo kolme kulkijanta eivät näyttäneet huomaavan tätä, he olivat niin kiintyneet puoliääniseen keskusteluunsa, ett'eivät huomanneet kapinaa luonnossa.

"Tästäkö metsästä meidän siis pitäisi löytää heidät", sanoi Czarny ja kääntyi Aksel Lundbergin puoleen, joka käveli hänen vasemmalla puolellaan, "mutta jos olette erehtynyt…"

"En, Czarny, en", vastasi nuorukainen tulisesti, "minä en erehtynyt: täällä tulee joukkion olla, se ei Erkin puheen mukaan olisi kerinnyt kauvemmaksi, sillä eilen iltapäivällä oli hän nähnyt heidän Torpan läheisyydessä. Ja voittepa uskoa, että tuo vanha kettu oli kavala kuin itse Sven Paavonpoika [kuuluisa sissien päällikkö]", huudahti nuorukainen nauraen; "hän pukihe itsensä sissiksi ja sanoi kuuluvansa Marsvinholmassa asuskelevaan seurueesen. Kyllä häntä kovin tutkittiin, mutta hän antoi myös sellaisia vastauksia, että talonpojat hätä pikaa palasivat takaisin. Torppaan he juuri pyrkivät, mutta Erkki kertoi heille, että 20 Aschebergin ratsumiestä oli siellä majoitusväkenä, anteeksi annettava valhe, tietysti eivät he uskaltaneet mennä kauvemmaksi, ja seurueen päällikkö…"

"Näkikö Erkki hänen?" kysyi Czarny kiivaasti.

"Tietysti näki! Tämän kanssa hän puhuikin koko ajan."

"Millainen hän oli, tiesikö Erkki sen?"

"Tiesipä niinkin", vastasi nuorukainen, tähystellen Bernhardia ja Czarnya, jotka nähtävästi levotonna odottivat vastausta. "Hänellä oli pitkä vartalo, punainen tukka ja parta."

"Väärennetyt kaikki", jupisi Czarny itsekseen, vaihtaen Bernhardin kanssa merkitsevän katseen. Sitte kuiskasi hän kumpaisellekin seuralaiselleen: "Pitäkää nyt silmänne auki, sillä hän on se, joka ryösti neidin."

"Mutta sanokaa", virkkoi Aksel ja seisahtui, "teillä on jokin salaisuus, ja miksi sinä Bernhard salaat sen minulta? Se on ehkä yhteydessä sisaresi kanssa", jatko hän, hienon punan noustessa hänen poskilleen, "ja minä vaadin, että sinä ystävänä teet minun osalliseksi siitä. Ja", jatkoi hän vakavalla äänellä, "jos toimin kanssanne, on minun myös…"

"No, siis'" keskeytti Bernhard ja tarttui ystävänsä käteen, "Czarnyn tutkiessa paikkaa, tahdon kertoa sinulle kertomuksen, jossa sinunkin isäsi ei näytellyt vähäpätöisintä osaa. Mutta istahda, Aksel, se on pitkä kertomus."

Emme tahdo kuunnella tätä kertomusta, jonka sisällön lukija jo ennaltaan tuntee, vaan sen sijaan seuraamme Czarnya, hänen etsiessään sissien jälkiä. Kokonaisen tunnin käyskenteli vanhus edestakasin löytämättä yhtään jälkeä. Varovasti hiipi hän laveihin pensakkoihin ja ravisteli pienempiäkin puita, mutta kaikki turhaan. Hän rukoili pyhää neitsyttä ja kaikkia tuntemiansa pyhiä, mutta yhtä turhaan, ja hän oli juuri aikeessa antaa sovitun merkki-huudon, kun äkkiä huomasi savua vähän matkan päässä. "Tuossa sain heidät näkyviini", mutisi hän, pyyhkäisten tyytyväisenä partaansa, "pyhä neitsyt kuuli kuitenkin rukoukseni; nytpä nuo konnat eivät pääse kynsistämme." Näin sanoen paljasti hän miekkansa, otti ladatun karpiinin vasempaan käteensä ja rupesi astelemaan sitä paikkaa kohti, mistä savu näytti tupruelevan taivaalle. Mutta astuttuaan pari askelta seisahtui hän ja kuunteli. Ei pieninkään ääni häirinnyt hiljaisuutta. "Heitä mahtaa olla suuri joukko", jupisi hän itsekseen, "sillä pari kolme sissiä ei niin pelkäämättä antaudu julkitulemiselle alttiiksi, tietäessään että Kaarlo-kuningas oleilee Herrevadissa ja Ascheberg Erkin puheen mukaan Torpan luona. Ha ha haa!" nauroi Czarny tuskin kuuluvalla äänellä, "onpa oikein hauskaa saada nuo lurjukset petetyksi, ja niin totta kun nimeni on Czarny, on Erkki saava kymmenen kirkasta tukaatia siitä, ja ellei Martan kova sydän nyt pehmene, kun hän saa kuulla vanhan rakastajansa urotyön, en tahdo enään rehellisen nimeä kantaa. Aksel-herra sanoi heidän kuuluvan marsvinholmalaiseen seurueesen; no niin, samapa tuo minusta on, mitä lurjuksia he ovat, kyllä miekkani puree yhtä syvään sen seutulaista sissiä kun roostaadilaista ja torekovalaistakin. Mutta täytyypä tarkastaa lähemmin, miten tuon savun laita oikeastaan on."

Näin sanoen rupesi hän taasen astelemaan varovaisin askelin, havaitsematta, miten synkkiä sadepilviä äkkiä nousi taivaalle ja tuuli alkoi vinkua puiden latvoissa. Hän piti ainoastaan silmällä tulta, joka kirkkaasti valaisi tummat puunrungot vähintäänkin kymmenen kyynärän päässä.

Parin minuutin kuluttua oli hän tullut määräpaikalle, ja piiloutui tiheän pensaan taakse, josta voi silmäillä seutua ympärillään.

Iloisesti räiskyvän nuotion ympärillä makasi viisi henkeä, joiden kovia kasvoja ja säihkyviä silmiä leimuavat liekit valaisivat, tehden nuo jättiläiskokoiset, huonosti vaatetetut olennot hirvittävän pelottavan näköisiksi. He makasivat kehässä, jalat sisäänpäin, ja jokaisella oli vieressään aseensa, pitkä pyssy. Mutta tämä ei ollut kylliksi, nahkasiin vöihin oli kiinnitetty pistooleja ja veitsiä, joiden terävät terät useammin kuin kerran olivat löytäneet tien usean ruotsalaisen soturin sydämeen. Tukka, samoinkuin partakin, olivat epäjärjestyksessä, ja lian sekä haavain rumentamat kasvot olisivat mainiosti sopineet malliksi hornanhenkeä kuvattaessa. Kaikilla viidellä oli roteva ruumis ja leveät hartiat sekä korkea rinta, joka sieltä täältä loisti esiin.

Kun Czarny tarkoin oli tutkinut, ett'ei yhtäkään väjyvää vihollista löytynyt läheisyydessä, ja koetellut miekkansa terää, sekä katsonut, oliko luoti paikallaan pistoolissa, valmistautui hän, jos tulisi huomatuksi, taistelemaan elämästä ja kuolemasta. Mutta äkkiä säpsähti hän ja vetäytyi kauemmaksi pensaikkoon, pitäen pistoolinsa koholla. Syy tähän hänen liikkeesensä oli se, että sissit olivat nousseet seisoalleen ja rupesivat liikkumaan edes takaisin, jolloin Czarny usein oli vähällä joutua ilmi, sillä hän huomasi kauhukseen nyt vasta, mitä ei ennen tullut ajatelleeksikaan, että tuli valaisi hänen piilopaikkaansa. Tämä ei ollut mikään hupainen tieto, ja nyt ruveta sieltä hiipimään pois, olisi sama, kuin mennä suoraan kuolemata kohti. Vanhuksen koko ruumis värisi, sillä vaikka hän olikin urhea, kauhistutti häntä kuitenkin se tappamistapa, jota sissit käyttivät, nimittäin, keihään lävistämänä vitkaan kiusaantua kuoliaaksi. "Mieluummin kärsin kaikki kiirastulen tuskat, kuin kuolen sillä tavoin", jupisi vanhus, pyyhkäisten hikeä otsaltaan: "ennen olivat eversti Krusen nyrkit peloittavimmat mitä tiesin, mutta nämä pirut keksivät sellaisia keinoja kiduttaakseen ihmisparkoja, ett'ei itse paholainenkaan sellaisia ymmärtäisi. Uh, tämä on hirveämpää, kuin olla puolen vuotta kiirastulessa!"

Kun sissit noin puolen tunnin ajan olivat astelleet tulen ympärillä, poistuivat he yksi toisensa perästä metsään, kunnes vaan yksi enään oli jälellä. Jokaisen poistuneen talonpojan jälkeen hengitti Czarny vapaammin, ja kun kaikki, paitsi viimeinen, olivat menneet, levisi voittoriemuinen hymy hänen kasvoilleen, ja hän jupisi puoliääneen, pistäen päänsä esiin pensaiden välistä paremmin nähdäkseen sen yksinäisen vihollisensa, joka makasi tulen ääressä entisessä asennossaan:

"Ryövärien leiri on tietysti kauempana: tämä on ehkä vartiopaikka, mutta tuollainen talonpoika-ryökäle juuri sopiikin kuninkaan sotilaita vartioimaan! Ha ha haa", naurahteli hän ja hieroi mielihyvissään käsiään, "mielestäni jo näen noiden ruojain pitkät nenät, kun takasin palatessaan huomaavat vartijan olevan poissa! Mutta jos tahtovat vaivata itseään kappaleen matkaa edemmäksi, saavat hänet kyllä nähdä niin korkeassa asemassa, kuin hänen arvolleen sopii, ha ha haa! Kun Puolassa olin mukana hirttämässä eversti Krusen ratsumiehiä, oli se minusta hauskaa, ja oikein olin riemussani, kun sain muutamia ryöstetyksi ja voin panna heidät killumaan Mikolaiovin linnanmuureille, tietysti muurin ulkopuolelle, sillä muuten kai olisin pelottanut vanhan Katarina-rouvan, joka nyt vihdoin lepää miehensä luona Varsovassa, mutta jos saisin tuon repaleisen lurjuksen niskasta kiinni, lukisin kaksikymmentä Pater nosteria ennen auringon nousua, ja vielä lisäksi niin monta Avea, kuin ennättäisin. Nyt tai ei koskaan tulee koettaa, josko onni minua seuraa."

Näin sanoen rupesi vanhus vähitellen hiipimään pensaikosta esiin, ja pian oli hän vapaa. Kuten kissa kapuili hän puiden välissä yhä pitäen miekkaa edessään.

Sissi makasi yhä valkean ääressä, liikuttamatta jäsentäkään.

"Nyt on konna paulassa", jupisi Czarny, ryömien esiin uhrinsa takaa, "ja ell'ei itse saakeli häntä auta, ei hän pääse pakenemaan."

Ainoastaan neljä kyynärää oli vihollisten väliä, mutta sissi ei liikahtanut paikaltaan. Czarny otti viimeisen askeleen, kohotti miekan, ja aikoi juuri yhdellä kauhealla lyönnillä halaista vihollisensa pään, kuin tämä aivan tyynesti katsoi takansa ja sanoi ystävällisesti:

"Hyvää iltaa, Czarny!"

Kun Czarny ensimmäisen kerran kuuli nimensä mainittavan, ei hän hetkiinkään säpsähtänyt niinkuin nyt. Olihan hän ihan varma asiastaan, ja juuri vihastuen vihollisensa yli voittoriemua viettämäisillään ollessaan, kuulee hän tyynen tervehdyksen: "hyvää iltaa, Czarny!" Tämä oli rehellisen vanhuksen mielestä liikaa. Veri pakeni hänen kasvoiltaan, miekka putosi kädestä, ja vähältä piti, ett'ei hän itse syössyt maahan, kun vihollisensa rivakasti hypähti hänen rinnalleen ja tuki häntä voimakkailla käsillään.

Mutta tuskin tunsi vanhus vihollisen kädet ympäröivän häntä, ennenkuin hän voimakkaalla liikkeellä vetäisi itsensä irti ja huudahti, tarttuen miekkaan:

"Konna, sinun täytyy taistella kanssani, enkä minä mene täältä, ennenkuin olen nähnyt veresi."

"Niinkö luulet, Czarny?" virkkoi vastustajansa mitä levollisimmalla äänellä maailmassa. "Sinä olet vielä yhtä kiivas kuin ennenkin, eikä kaksikymmentä vuotta lisää niskoillasi ole saanut vertasi lauhtumaan."

"Kyllä sinut tunnen, kurja!" huudahti Czarny ja astui lähemmäksi. "Monessa eri muodossa saisin sinut nähdä', nämä olivat omat sanasi, mutta minä sinut kyllä tunnen, ja vaikka nyt koko sissiseurueesi olisi kanssasi, et pääsisi pakenemaan käsistäni."

Vieras rupesi nauraa hohottamaan, ja tämä tietysti kiukutti Czarnya vielä enemmän. Kuuntelematta, mitä sanomista vastustajallaan olisi ollut, syöksyi hän tätä vastaan, ja olisi epäilemättä lävistänyt hänet, ell'ei tämä nopealla liikkeellä olisi väistynyt syrjään. "Hurja ihminen", kuiskasi tuntematon ja tarttui kovasti Czarnyn käteen, "kiivautesi pilaa tykkänään sen, mitä petoksella voisi saada aikaan. Jos itse saisit päättää, saattaisit parin päivän kuluttua sekä itsesi että minut onnettomuuteen."

Näin sanoen repäsi vieras suuren, sysimustan parran kasvoiltaan ja jatkoi:

"Tahtoisitko minut tappaa, vanhus, vai oletko kentiesi unohtanut minut? Sinä olet nyt niin monta vuotta ollut ruotsalaisena, että varmaan olet unohtanut vanhan ystäväsi ja liittolaisesi. Tai ehkä lisään muistoasi hieman, niin että…"

"Ramoski, vanha, uskollinen ystäväni!" huudahti Czarny, ja heittäytyi ystävänsä rinnoille, "mutta miten ymmärrän sen, että…"

"Että näet minun näiden roistojen keskuudessa", sanoi Ramoski iloisesti, "siitä syystä, että olen täällä silmällä pitämässä erästä konnaa, joka on unhottanut sen kauniin opin, että sopiminen vihollistensakin kesken on kristityn velvollisuus. Mutta tule tänne valkean ääreen, niin kerron sinulle vaiheeni, jotta tulisit huomaamaan, että vielä pidän sen liiton, joka tehtiin litvalaisten leirissä."

"Mutta jos toverisi tulevat ja löytävät minun täällä!" intti Czarny, tuntien kylmän väreen selässään ja ajatellessaan sitä kohtaloa, mikä sitten tulisi hänen osaksensa.

"Ei ole hätää, ei ole hätää", vastasi Ramoski levollisesti, "he nukkuvat parin sadan kyynärän päässä tästä, ja luottavat täydellisesti valppauteeni."

"Niin, kyllähän sinä valpas olitkin", virkkoi Czarny, joka taasen rupesi tulemaan hyvälle tuulelle.

"Minä näin sinut kaiken aikaa", sanoi Ramoski läheten valkeata ja heitti siihen muutamia risuja. "Jo tullessasi näin sinut, ja pelkäsin hirveästi, että hekin sinun huomaisivat. Sentähden otinkin tällä kertaa vartioidakseni, koska siten mainiosti saisin keskustella kanssasi. Mutta vähältä piti, ett'ei kiivautesi tehnyt tätä toivoani turhaksi."

"Älä siitä enään puhu, Ramoski", pyysi Czarny hieman häpeillään, "minun raivoni on anteeksi annettava, koska luulin, että Walchovitz oli se, joka…"

"Hänestä nyt juuri tahdon puhuakin", virkkoi Ramoski, istahtaen valkean ääreen. "Istu nyt viereeni, niin saat kuulla mitä on tapahtunut, sitten kun Puolasta lähdit."

"Olemmeko aivan varmat täällä?"

"Aivan varmat", oli Ramoskin lyhyt vastaus. Sitten alkoi hän: "Toukokuun 25 päivän jälkeen, joka päivä on meille onnettomuutta tuottava, tuli Walchovitz yhä kummallisemmaksi ja hiljaisemmaksi. En tiedä, josko hän erittäin vihasi sinua tai minua, mutta usein kuulin hänen jupisevan kostosta, jesuiitoista ja valapattoisista. Aluksi en ottanut tätä huomioonikaan; hän tuli usein luokseni Sandomiriin, ja minä kävin häntä tervehtimässä uudessa mökissään Veikselin rannalla. Me puhuimme usein sinusta ja kreivi Stjernfeltistä, enkä minä havainnut hänen koskaan tulevan liikutetuksi, kun hänestä tuli puhe. Ainoastaan kerran, kun tulin maininneeksi Czarneckia, tuli hän alakuloiseksi ja meni tiehensä, joten sittemmin aina varoin puhua tästä asiasta. Vuosi kului, ja Walchovitz hoiti maataan mitä suurimmalla innolla, mutta äkkiarvaamatta hän katosi, ja vaikka miten olisin hakenut, en tullut hänen jäljilleen. Vuodet vierivät, ja minä unhotin pian kaikki, kunnes taasen noin kymmenen vuotta pakonsa jälkeen tapasin hänet Varsovassa; mutta arvaathan hämmästykseni, kun näin hänen olevan puettuna munkkipukuun. Tuskin uskoin silmiäni, mutta lähemmin tarkastettuani tunsin hänet. Mikähän on tämän valepuvun tarkoitus? — ajattelin, ja päätin ottaa selon hänen toiminnastaan. Minä hiivin sentähden pois kirkosta, juoksin asuntooni isäntäni luo ja pyysin häntä lainaamaan minulle kaapunsa sekä pari pistoolia. Kun tällä tapaa olin varustainnut, astelin pitkin askelin takasin kirkkoon, ja tulin sinne, juuri kun messu oli päätetty. Minä asettauduin vihkimysveden luo ja tarkastelin kaikkia, jotka kulkivat ohitseni. Vihdoin näin Walchovitzin; hän kastoi pari sormeansa vihkiveteen ja mutisi hiljaa itsekseen, jonka jälkeen hän seurasi joukkoa kirkosta ulos. Hetkeäkään odottamatta kiirehdin pihalle ja tulin juuri parahiksi näkemään, miten Walchovitz kääntyi eräälle sivukadulle ja alkoi mitata sitä pitkin askelin. Tämä tietysti kiihoitti uteliaisuuttani ja, vedettyäni kaapuni kauluksen paremmin kasvoilleni, kiirehdin hänen perässään. Puolen tuntia pysähtymättä käveltyään moniaiden ahtaiden katujen läpi, ja kertaakaan taaksensa katsomatta, joka seikka tietysti oli minulle hyödyksi, seisahtui hän vihdoin aivan kaupungin ulkopuolella olevan luostarin tykönä. Raskas portti sulkeutui hänen jälkeensä, enkä minä voinut ymmärtää, miten päästä sisään. Siten seisoessani mietteisiini vaipuneena, lähestyi eräs munkki, joka imartelevalla äänellä kysyi, josko ha'in ketään. Minä mainitsin Walchovitzin nimen, mutta sain heti vastaukseksi, että sen nimistä henkilöä ei löytynyt. Tämän sanottuaan poistui munkki, innolla tehden ristinmerkkinsä, ja minä olin juuri aikeessa palata asuntooni, kun tuttu ääni tunkeikse korviini. Se tuli luostarin puutarhasta, jonka muurin ääressä seisoin, ja minä tunsin äänestä Walchovitz'in. Hänellä oli toinen munkki seurassaan. Niin varovasti kuin mahdollista oli, lähenin muuria, ja kun se oli jotenkin matala, hyppäsin sen yli, ja piilouduin sen vieressä kasvavaan pensaikkoon. Onni oli minua seurannut, niin ett'eivät olleet minua huomanneet. Walchovitz ja hänen seuralaisensa, joka ei ollut kukaan muu kuin luostarin pää-pappi, tulivat yhä lähemmäksi ja istuivat eräälle turvepenkereelle parin askeleen päässä minusta. Liian pitkäksi tulisi kertoa kaikki, mitä kuulin, mutta muun muassa sain tietää, että Walchovitz oli tavannut sinut Tanskan maalla, ja hän mainitsi päivänkin, jolloin…"

"Se oli yöllä marraskuun 15 ja 16 päivän välillä vuonna 1659", vastasi Czarny synkästi.

"Aivan niin", virkkoi Ramoski matalalla äänellä, ensin tarkastettuaan, ett'ei kukaan ollut kuulemassa.

"Nyt tahdon vaan kertoa sinulle syyn, miksi Walchovitz oleskeli luostarissa, jotta tulet huomaamaan, mikä leppymätön ja kamala vihollinen hän meille on. Kertomuksessa pää-papille, joka useita kertoja osoitti mieltymystään nyykäyttäen päätään ja vihdoin siunasi hänen aikeensa, tunnusti hän, että ainoastaan kosto oli saattanut hänen ottamaan tämän askeleen, ja silloin tulin tietämään, mitä ennen emme olleet voineet aavistaakaan, että ruhtinas Göran Czarnecki oli vannottanut Walchovitz'ia kostamaan Eleonoora-kreivittärelle ja hänen lapsilleen, vaikka ruhtinas eläisikin. Täyttääkseen velvollisuutensa, kuten hän sanoi, oli hän kymmenen vuotta oleskellut tässä luostarissa, tutustuakseen jesuiittain oppiin.

"Minä hikoilin tuskasta, en niin paljon peläten vaaraa, joka sinua ja minua uhkasi ruhtinaan vastustajina, vaan kreivittären tähden, ja parissa minuutissa olin tehnyt päätökseni. Kun Walchovitz ja pää-pappi olivat poistuneet, kiiruhdin minä takasin samaa tietä, kun olin tullutkin, ja riensin pitkin askelin asuntooni. Pari tuntia sen jälkeen olin matkalla Sandomiriin, myin siellä pienen taloni, ostin aseita ja palasin takasin Varsovaan. Useita tuntia vakoilin vanhan luostarin ympäristössä, ja kaksi päivää turhaan odotettuani, onnistui minun vihdoin tavata Walchovitz. Hän säpsähti yhtä suuresti kuin sinäkin, nähdessään minut, sillä tiedä, että tuo konna on pelkuri", kuiskasi Ramoski, nojautuen lähemmäksi Czarnya, "mutta parilla sanalla, jotka oikein olivat hänen mieleensä, onnistui minun haihduttaa hänen epäluulonsa. Me menimme yhdessä kaupunkiin ja keskustelu päättyi niin, että teimme liiton, ja käyskentelimme yhdessä läpi Pommerin, Tanskan sekä koko etelä-Ruotsin, kunnes vihdoin saimme teistä vihiä, hiukkasen ennen Lundin tappelua."

"Sinä olet siis liitossa Walchovitzin kanssa", huudahti Czarny, tehden uhkaavan liikkeen.

"Etkö ymmärrä kavaluuttani?" kysyi Ramoski, pyyhkien partaansa. "Jos tahtoo saada jesuiittoja petetyksi, täytyy…"

"Kyllä nyt ymmärrän", vastasi Czarny ja laski kätensä Ramoskin olalle, "sinä olet vielä liitollemme uskollinen?"

"Kautta pyhän neitseen ja kaikkien pyhimysten olen minä uskollinen", huudahti Ramoski ja teki ristinmerkin. "Mutta nyt on sinun aika mennä, kauemmin en voi turvallisuuttasi taata", jatkoi hän ja tarkasteli taivasta, joka alkoi hieman valjeta, rajuilman mentyä ohi, "päivä koittaa jo pian, ja toverini voivat milloin tahansa palata."

"Ja Berta-neiti", kysyi Czarny levottomana, "miten häntä kohdellaan?"

"Älä huolehdi hänestä", vastasi Ramoski luottavasti. "Niin kauan kun minä olen siellä, ei hiuskarvaakaan oteta hänen päästään."

"Emmeköhän voisi ottaa häntä väkivallalla?"

"Vielä ei; Walchovitz tappaisi hänet heti. Anna minun toimia, niin takaan, että kaikki päättyy onnellisesti. Minä olen kietova tuon vanhan ketun niin pauloihini, ettei hän huomaakaan, kun luiskahdan hänen käsistään. Tule tapaamaan minua täällä kahdeksan päivän kuluttua samaan aikaan kun nytkin, ja anna minun yksin toimia, niin on nuori neiti, sen takaan, pian oleva äitinsä luona.'"

Näin sanoen viittasi Ramoski kädellään jäähyväisiksi ja oli hetkisen kuluttua kadonnut näkyvistä. Czarny ei viipynyt kauvan, vaan lähti heti kiirein askelin sille paikalle, missä Aksel ja Bernhard häntä odottivat. Nämä huomasivat heti Czarnyn huulilla lepäävästä mieltymyksen hymystä, että jotain tärkeätä oli tapahtunut, eivätkä lakanneet kyselemästä, ennenkuin Czarny oli kertonut heille koko tapahtuman.

"Ja minä olen ensimäisenä syöksevä tuon pedon luolaan", huudahti Aksel merkitsevällä liikkeellä heilauttaen miekkaansa; "kylläpä näytän tuolle pirun jesuiitalle, etteivät hänen juonensa auta häntä laisinkaan."

"Ja minä olen aikonut vankalla ratsujoukolla tutkia koko seudun", virkkoi Bernhard miettiväisenä; "ehkä voisimme löytää jotain jälkiä, sillä kahdeksan päivän odotusaikahan on milt'ei ijäisyys."

"Oli miten tahansa", sanoi Czarny, "varokaa kaikin mokomin vähimmälläkään sanalla herättää kreivittären luuloa, sillä tämä on arka seikka ja vaatii suurinta varovaisuutta."

Kättä lyöden lupasivat nuorukaiset seurata vanhuksen neuvoa, ja kiirein askelin riensivät kaikki kolme Herrevadiin päin, jonne saapuivat päivän koittaessa.

III.

Kaarlo yhdestoista sotapäällikköineen Herrevadin luostarissa.

Aivan niillä seuduin, jossa pieni, Sarödjärvestä virtaava puro yhtyy Rönne-jokeen, löytyi ennenmuinoin kahlauspaikka, josta ritarien oli tapana mennä yli, oltuaan metsästämässä Söderåsissä, paikkakunnan kauneimmassa ja otuksista vilisevässä metsässä. Tämän kahlauspaikan luo perussettiin Bernhard Clairvauxlaisen tänne lähettämien Bernhardnimisen munkkikunnan munkeille luostari vuonna 1144. Silloinen piispa, Eskil, antoi tähän muuttoon myöntymyksensä, ja toukokuu 1 päivänä 1150 vihittiin Herrevadin luostari neitsy Marian kunniaksi. Jälkeen vuoden 1229, jolloin kaunis luostari paloi poroksi, rakennettiin se uudestaan ja tuli aikojen kuluessa kuolleiden pää-pappien tekemistä lahjoituksista äärettömän rikkaaksi. Viimeisen pää-papin nimi oli Laurids, hän kuoli lokakuun 30 p:nä 1527, sittenkun Kristian III:s toukokuun 2 päivänä 1565 julistamansa määräyksen mukaan oli ottanut häneltä luostarin hallinnon. Tämän käskyn pani täytäntöön Sten Bille, ja tuon ennen niin rikkaan papin täytyi elämänsä loppupuolella syödä armoleipää siellä, missä ennen oli ollut rajaton hallitsija. Kristinusko löysi tien pohjoismaihinkin, ja luostarit hävitettiin, mutta vielä Kaarlo XI:nen aikana olivat Herrevadin muurit ennallaan, vaan revittiin kuitenkin pian alaa ja rakennettiin uudestaan Malmöstä tuoduista korukivistä. Kun ruotujako-laitos tuli kuntoon, määrättiin Herrevadi virkataloksi Skånelaisen ratsurykmentin päällikölle, ja tähän aikaan (vuodesta 1691 vuoteen 1695) oli Niilo Gyllenstjerna sen omistaja.

Tässä jylhän romantillisessa seudussa, jossa Söderåsin äärettömät metsät lumosivat katsojan, ja jossa pieni Rånne-joki hopeavyönä kierteleikse viheriäin salojen ja kauniiden laitumien läpi, viettivät hurskaat isät koko elämänsä hartauden harjoituksissa. Mutta tämä aika oli pian ohi, ja toisia, pysyväisempiä, muistoja on tämän luostarin yhteydessä.

Syyskuun 14 päivänä 1305 oleskelivat Erik ja Waldemar herttuat Herrevadissa ja kirjoittivat siellä nimensä erääsen asiakirjaan sekä myönsivät täten Birgerin pojan hänen seuraajakseen.

Toinen, meidän aikojen läheisempi muisto on se, kun Kaarlo XI majaili siellä maaliskuun keskipäivistä 12 päivään heinäkuuta 1677.

Historiassamme kerrotuista vuosista on 1677 se, joka enemmin vetää huomiota puoleensa. Lundin taistelun jälkeen, 4 pnä joulukuuta, ei seurannutkaan varsinaisia pääkahakoita ennenkuin Landskronan luona. Sitä kiivaammin käytiin sitävastoin tuota niin kutsuttua sissisotaa, joka kokonaan hävitti Ruotsin uudet maakunnat, erittäin Skånen, joka vaati tuhansia uhria. Tanskalaiset puoltivat kovin tätä partiosotaa, joka tietysti oli suurena haittana pää-armeijalle, ja heidän everstinsä, Schwanenwedel, tiesikin käyttää näitä järjestämättömiä talonpoikaisjoukkoja hyödykseen.

Sissijoukkoja perustettiin vuonna 1649 Holsteinissa ja Ditmarschenissa, kun Kristian IV siellä kävi sotaa, mutta jo Kaarle IX aikana ilmaantui näitä seurueita Göingen kihlakunnassa, eli, kuten naapurikansat sitä kutsuivat, "Pikku Turkissa", Skånen ja Blekingen rajalla.

Sodan syttyessä lähetti Tanskan kuningas käskyn entisille alammaisilleen, että he joka mies nousisivat ruotsalaisia vastaan. Nämä taas kyllä koettivat houkutella talonpoikia puolelleen, ja niiden tanskalaisten aatelisherrain joukossa, jotka todella suosivat Kaarloa, huomataan Kr. Barnekow, Nuutti Tott ja Jörgen Krabbe, jolla viimeksimainitulla onkin tärkeä osa sen ajan historiassa, mutta talonpojat mieluummin ryöstivät aatelisten linnoja ja koettivat niin usein, kun vaan saivat tilaisuutta, hävittää uusia maanmiehiään. Varsinaisia sissiseurueita perustettiin Göingen, Farsin, Björen ja Fromestin piirikuntiin, ja ne valittiin johtajaksi, jotka osoittivat suurinta rohkeutta ja kavaluutta. Näistä olivat mainittavimmat Niilo Tidemand, Hollandsåsista, Fridsholman Ubbe, Göingestä ja Sven Pålsson (Påfvelson), joka jo esiintyi Selannisaa v. 1659, siis Kaarlo Kustaan aikana. Hirveitä olivat ne työt, joita nämä joukot harjoittivat, ja jos löytyisi joku, joka näitä kaikkia voisi kertoa, tulisi siitä varmaan nidoksia.

Mutta eivätpä ainoastaan sissit näin hurjia olleet, ruotsalaiset eivät olleet sen parempia, kun kosto tuli kysymykseen, ja luonnollistahan on, että raivo siitä yhä yltyi. Niiden ruotsalaisten joukossa, jotka kaikkialla hätyyttivät sissejä, huomataan, paitsi ennen mainituita Aschebergiä ja Hummerhjelmiä, Johan Gyllenstjerna, joka kookkaan vartalonsa ja raa'an esiintymistapansa tähden yleensä kutsuttiin "Grof-Joniksi" [Roteva Jon] eli "Grobiaaniksi". Hän oli syntynyt helmikuun 18 päivänä 1635 sekä kuoli kesäkuun 10 päivänä 1680 ja oli enemmän kuin kukaan muu lainannut apuaan sissien hävittämiseksi. Helmikuussa v. 1677 majaili hän Kristianopolin edustalla ja antoi siellä teilata noin 70 vangiksi otettua talonpoikaa. Myös kerrotaan, että eräs sissijoukko, joka riehui Matterödissä, 4 penikulmaa Kristianstadista pohjoiseen, siellä vangittiin ja hävitettiin. Lackalängan luona, kolmeneljäsosa penikulmaa pohjoiseen Lundista, seisoi everstiluutnantti Rehbinder, ja oli rakentanut etuvarustuksen, josta piti silmällä niitä sissiseurueita, jotka olivat Ystadin seuduilta, heidän leirinsä oli nimittäin Marsvinholmassa, josta tekivät partio-, ryöstö- ja hävitysretkiään sisämaahan päin.

Kyllähän Tanskan kuningas koetti järjestää näitä hurjia joukkoja lähettämällä heidän luokseen upseereja, ja oli tätä varten maaliskuussa vuonna 1677 kutsunut hajanaisia joukkioita kokoon Landskronaan, aikoen yhdistää ne rykmentteihin, mutta hänen täytyi jättää nämä tuumat, kun talonpojat röyhkeästi vastasivat: me olemme upsereja jokainen [katso Kronholm, Skånen valtiollinen historia. Il osa, sivu 194]. He tahtoivat mieluummin tehdä urotöitään omin päin ja omien päällikköjen komentamina, ja seurasivat ainoastaan silloin muiden neuvoja, kun näkivät oman etunsa sen vaativan.

Suurimpia sotaliikkeitä vuoden 1677 alkupuolella oli Kristianstadin piiritys. Pääkortteeristaan, Vää'stä, lähti Kaarlo maaliskuun 24 päivänä marssimaan mainittua kaupunkia kohti, jota puollusti tanskalainen kenraali Meerheim. Piiritys alkoi, mutta kun Kaarlo näki, ett'ei mitään voinut toimittaa, jätti hän kenraali Schantzin kaupunkia hätyyttämään ja meni Rönnebergan kummuille, puolen penikulman päähän Landskronasta. Siellä oli Kristian häntä vastassa, ja ainoastaan tanskalaisten kenraalien Arendorffin ja Ridaun vastalause Goltzin tekemiä ehdotuksia vastaan teki sotatuumista lopun. Tämä eripuraisuus vihollisten kesken pelasti ruotsalaiset varmasta perikadosta, sillä ilman sitä, että he olivat paljoa vähälukuisemmat vastustajiansa, oli heillä vielä paljoa huonompi asema. Kaarlo, joka aina oli pelkäämätön, tahtoi kuitenkin tehdä rynnäkön, mutta muutti sentään useiden kenraalien kehoituksesta tuumansa. Paluumatka aljettiin, ja ruotsalaisten onnistui niin pettää vihollisensa, että olivat ennättäneet Linderödiin saakka, kun tanskalaiset saavuttivat heidät. Ruotsalaiset joutuivat ahtaalle siellä, mutta Schoultzin saavuttua Kristianstadista, aljettiin yhä pienien kahakoiden kestäessä marssia Herrevadin luostaria kohden.

Tämän paluumatkan jälkeen Rönnebergan kummuilta seuraa Schvanenvedelin toimittama Ystadin valloitus, Erkki Sjöbladin tappio merellä ja kuningas Kristianin toimeenpanema Malmön piiritys. Kesäkuun 6 p:nä saapuivat tanskalaiset niin kutsuttujen Kirsikkamäkien luo kaupungin ulkopuolelle, ja yöllä 25 ja 26 päivän välillä tehtiin rynnäkkö. Mutta tuo oiva Fabian Fersen puollusti 3,000 miehellään Malmöta niin uljaasti, että tanskalaisten täytyi palata takasin suuria vahingoitakin kärsittyään.

Lyhykäisesti selitettyämme, millä kannalla asiat olivat v. 1677, tahdomme nyt palata Herrevadin luostariin.

Noin 50 kyynärää itse luostarista, jossa kuninkaan pääasunto oli, sijaitsi Rönne-virran rannalla pienempi rakennus, sisältäen vaan kaksi huonetta, toisen suuremman ja toisen pienemmän. Tässä rakennuksessa asuivat sotamarskit Ascheberg ja Helmfelt, kumpikin silloisen sodan mainittavimmat ruotsalaiset päälliköt.

Rutger von Ascheberg oli syntynyt Kuurinmaalla vuonna 1621, ja alkoi sotilasuransa Kustaa II:sen Aadolfin lippujen alla, sekä tuli erittäin mainituksi niin kutsutussa "pikkusodassa." Puola, Tanska ja Skåne saivat sittemmin katsella hänen urotöitään. Mielensä oli raitis ja teeskentelemätön, ja hänessä näki "tosi ruotsalaisen" kuvattuna. Puolisonsa, Maria Eleonoran von Bussein, kanssa oli hänellä 25 lasta. Hän kuoli Göteborgissa huhtikuun 17 päivänä 1693, ja sikäläiseen saksalaiseen kirkkoon on kohotettu muistopatsas hänelle. Hänen vertaisensa urhoudessa ja kaikkia kärsivässä isänmaanrakkaudessa oli Simon Grundel Helmfelt, todellinen sotilasnero, jonka tanskalaisetkin myönsivät. Hän syntyi Tukholmassa v. 1617, jossa hänen isänsä, Jaakko Grundel, oli pormestarina. Äidin nimi oli Elisa Döpkens. Urhous ja päättäväisyys olivat hänen luonteensa pääkohdat, ja Riigan puollustus venäläistä tsaaria Aleksiusta vastaan, joka 90,000 miehellä piiritti kaupunkia, on kaunein sankarityö hänen voittorikkaassa elämässään. Hänen kuolemastaan, joka tapahtui tämän kertomuksen jatkuessa, kerrotaan lähemmin vastedes.

Huoneet, joissa nämä kaksi mainiota päällikköä asuivat, olivat jotenkin yksinkertaisesti sisustetut, ainoastaan tarpeellisimmat kalut niissä löytyivät. Oli kesäkuun 10 päivä 1677.

Luostariin päin olevan akkunan ääressä seisoi Ascheberg ja nojasi päänsä vasenta kättään vastaan, oikean melkein tietämättään leikitellessä miekan kahvalla. Hänen suuret, puruvat silmänsä olivat tarkkaan kiinnitetyt luostariin, jossa juuri tänä päivänä vallitsi erinomainen vilkkaus. Viestejä ja ajutantteja tuli ja meni joka silmänräpäys, ja eri päällikkyyteen kuuluvia upsereja sekä sotamiehiä tunkeili pihassa. Syynä tähän vilkkauteen oli se, että Kristoffer Gyllenstjerna ja Pietari Hierta olivat pari tuntia sitten saapuneet rykmentteineen.

Virran puoleisen akkunan ääreen oli sitävastoin Helmfelt istahtanut huonomaisen sängyn reunalle. Hänkin oli miettiväisen näköinen ja näyttipä siltä, kuin olisi hänen terävä silmäyksensä tahtonut tunkeutua välkkyvien laineiden läpi. Vihdoin sanoi hän, nousten kiivaasti seisoalleen ja mennen Aschebergin luo:

"Mitä sanot kuninkaan tuumasta? Se on hieman uhka-rohkeanlainen mielestäni. Hänen olisi edes pitänyt, odottaa…"

"Mitä kuulenkaan!" huudahti Ascheberg, lyöden Helmfeltiä olalle. "Sinä puhut uhkarohkeudesta, etkö juuri itse ole uhkarohkein koko Ruotsin armeijassa. Minä kyllä muistan, mitkä kepposet teit tanskalaisille viime vuonna Lundin luona, ja lyönpä vetoa siitä, ett'eivät nämäkään unohda niitä niin helposti. Ei, veli Helmfelt", jatkoi hän hilpeästi ja silmäili ystävällisesti sotatoveriaan, "sen, joka kalpeamatta astuu kohden tulimerta, ei sovi puhua uhkarohkeudesta, ja vielä vähemmin nuhdella ketään tästä! Sitäpaitsi on minun mielipiteeni se, että meidän juuri nyt on iskeminen, jos tahdomme voittaa mitään, sillä Köpenhaminasta tulee yhä Landskronaan apujoukkoja, ja olenpa kuullut puhuttavan, että Tanskan armeija on jo suurempi kuin meidän."

Helmfelt aikoi juuri vastata tähän, kun ovi aukeni ja sisään astui neljä sotilasta. Nämä olivat Kristoffer Gyllenstjerna, Pietari Hierta, Nokka Pietariksi kutsuttu, Schönleben ja Lybecker.

"Tervetuloa, toverit", tervehti Ascheberg ja ojensi tulleille molemmat kätensä, "mitä uusia tiedätte?"

"Eipä mitään muuta kuin pirun kujeita, mihin vaan nokkansa kääntää", vastasi Pietari Hierta, istahtaen puupenkille Helmfeltin viereen ja alkoi vilkkaasti keskustella hänen kanssaan.

"Nokka Pelle ei kumminkaan ole vastuuton", huokasi Lybecker, vieden Aschebergin ikkunan luo. "Minulla on jotain teille kerrottavaa", lisäsi hän äänekkäämmin, "asia, joka on suuresta arvosta."

Gyllenstjerna ja Schönleben käyskentelivät sillä välin käsi kädessä edestakasin lattialla ja keskustelivat vilkkaasti.

"Mitä teillä on kerrottavaa?" kysyi Ascheberg, vetäen puoleksi miekan tupestaan. "Jostakin sissikujeista arvattavasti, sillä nämä konnat eivät anna kenellekään ihmiselle lepoa."

"Te ette arvanneet väärin", vastasi Lybecker synkästi. "Eräs kornetti rykmentissänne, Bernhard Stjernfelt…"

"Mikä hänen on", keskeytti sotamarski, kiivaasti tarttuen puhujan käsivarteen, "tottapa ei häntä liene kohdannut mikään onnettomuus?"

Lybecker ei heti vastannut tähän kysymykseen, vaan sanoi, salaa tarkastaen Aschebergiä:

"Te näytätte hyvin huolehtivan hänestä, ja…"

"Sen teenkin", vastasi Ascheberg vakavasti. "Minä tunsin hyvin hänen isänsä, ja koska hän on urhokas poika, joka ei vielä milloinkaan ole taistelussa peräytynyt, niin… niinpä niin, kyllähän itse ymmärrätte", jatkoi hän, pyörähtäen ympäri kantapäillään.

"Kyllä ymmärrän", virkkoi Lybecker lämpimästi, "te pidätte hänestä. Mutta nyt on siten laita, että eräs sissijoukkio pari päivää sitten on ryöstänyt hänen sisarensa, ja veli on nyt minulta pyytänyt lupaa saada parin ratsumiehen kanssa etsiskellä noita lurjuksia. Niin, toissapäivänä hän sitä juuri pyysikin. Hän on nyt äitinsä luona, vaan palaa pian sieltä takasin."

"Hm, hm", rykäsi sotamarski, pyyhkäisten vasemmalla kädellään otsaansa, "tämä todellakin on vaikeanlainen seikka, koska nyt tarvittaisiin joka käsivartta."

Ascheberg oli lausunut viimeiset sanansa niin kovaa, että kaikki läsnäolijat ne kuulivat.

"Kuinka niin, kuinka niin", huudahtivat Pietari Hierta ja Gyllenstjerna yht'aikaa, "tuleeko tässä jonkinlainen leikki kysymykseen?"

"Sen kai te tiedätte, herrani, jotka olette tulleet tänne kuninkaan käskystä", vastasi Ascheberg kummastellen.

"Me aavistamme sen", vastasi Gyllenstjerna vakavalla äänellä, "ja toivomme suuresti, jotta sitten saataisiin rauha, mutta lähempiä tietoja emme vielä ole saaneet."

"Niin, emme olekaan", vakuutti Pietari Hierta, ja katseli kysyvin silmäyksin Aschebergia. "Vanhat käsivarteni alkavat jo kangistua", jatkoi hän kuivasti nauraen, "siitä kun viimeksi sain niitä käyttää, on jo niin pitkä aika, että…"

"No, no, ehkäpä ne pian pääsevät liikkeesen", virkkoi Ascheberg hymyillen.

"Sitä toivon, sitä toivon", jupisi vanhus, mennen jälleen istumaan Helmfeltin viereen.

"Niin, herrani", jatkoi Ascheberg ja veti kiivaasti miekkansa tupesta, ja kohotti sen päänsä yli, "parin päivän päästä taas kysytään voimia, ja tanskalaiset saavat maistaa terästämme. Kuningas on niin kauan oleskellut täällä mitään toimittamatta, että hän nyt rupee pitämään sitä ikävänä, ja luonnollistahan on, että me ja koko armeija olemme samaa mieltä. Sissit kohottavat taasen niskojaan, vaikka niihin usein piirrellään verisiä merkkejä, ja Kristian kokoo yhä sotamiehiä, masentaakseen pienen joukkomme, mutta Jumalan ja Kaarlo-kuninkaan avulla tahdomme mennä eteenpäin, kuten ruotsalaiset sotilaat ainakin, eikä milloinkaan…"

"Oikein, Ascheberg", kuului miehekäs ääni ovelta, ja samassa seisoi nuori, ruskeakutrinen, sinisilmäinen ja hymyhuulinen sotilas jäykkien vanhuksien keskellä.

"Oikein, Ascheberg", toisti hän ja löi sotamarskia toiselle olkapäälle, "siten tulee ruotsalaisen puhua." Tämä nuorukainen oli Kaarlo XI:sta. Päälliköt vetäytyivät nöyrästi pari askelta takaperin, mutta Kaarlo jatkoi:

"Tulkaa lähemmäksi, sotatoverit, ja kuulkaa, mikä on tuumani. Nyt marssimme Landskronaan, ja siellä koetelkaamme vielä kerran sotaonneamme. Onko kukaan teistä eri mieltä?"

Ei kukaan vastannut.

"No, hyvä", jatkoi kuningas, hetken tarkasti silmäiltyään kokoontuneita urhoja, ikäänkuin olisi hän tahtonut tutkia heidän syvimmät ajatuksensa, "hyvä; päätös on tehty, ja Jumala yksin tietää, miten tämä loppuu. Minä luotan häneen ja teihin ja…"

"Parasta on kuitenkin aina luottaa omiin voimiinsa", virkkoi Pietari Hierta puoliääneen.

"Sinä olet aina samanlainen, vanha rehellinen ystävä!" huudahti Kaarlo, tarttuen Hiertan käteen. "Vahva ja uhkaava kuin tammi myrskyn raivotessa, yksinkertainen ja vaatimaton kuin omintakeinen ruotsalainen talollinen, sellainen on vanha Pietari Hierta. Ja, omaten sellaiset tuet rinnallani, kaksinkertaisesti luottaen omiin voimiini, en ansaitsisi viedä teitä taisteluun isänmaan edestä!"

Loistavin silmin katseli nuori vieras kaikkia läsnäolevia, ja meni sitten akkunan luo, jossa Helmfelt ennen oli istunut, ja antoi katseensa haaveilla kaukana etäisyydessä. Mitähän hän ajatteli?

Sitä ei kukaan saanut tietää, mutta Ascheberg, jonka silmät ei hetkeksikään häntä jättäneet, näki miten hän pyyhkäsi pois poskelle kierähtäneen kyyneleen. Haudan hiljaisuus vallitsi suuressa huoneessa. Aurinko katosi Söderåsin synkkien puulatvojen taa, ja Mörkanskogista kuului jääkärijoukon torvenpärinä. Pyhä rauha levitti siipensä tämän ihanan seudun yli, ja Rönne-joen pienet laineet löivät sointuvasti viheriöitä rantoja vastaan. Hiljaa nojasi kuningas päänsä oikeaan käteensä ja näytti aivan muuttaneen unelmien maailmaan; hän ei kuullut, kun läsnäolevat päälliköt kuiskaten alkoivat keskustella keskenään, eikä yhä kuuluvammat torventoitotuksetkaan Mörkanskogista häntä häirinneet. Hänen silmänsä olivat yhä kiinnitetyt samaan paikkaan, ja huulensa liikkuivat hiljaa.

Hetkinen kului. Äkkiä säpsähti hän ja pyyhkäsi kädellään otsaansa ikäänkuin selvittääkseen ajatuksiaan.

"Mikä meteli tuolta kuuluu?" kysyi hän, astuen askeleen eteenpäin.

Ratsujoukko läheni täyttä vauhtia, se pysähtyi asunnon eteen, ja ennenkuin kukaan oli ennättänyt sanaakaan lausua, temmattiin ovi auki ja nuorukainen näyttäytyi kynnyksellä. Hänen kasvonsa osoittivat ääretöntä mielenkiihkoa, univormunsa oli monesta kohden repaleilla, ja tukkansa valui epäjärjestyksessä hartioille.

"Missä on sotamarski Ascheberg?" kysyi hän värisevällä äänellä. "Jumalan tähden, sanokaa, missä hän on."

"Täällä, nuori mies", vastasi Ascheberg ja astui esiin, "mutta mitä on tapahtunut, te olette niin liikutettu?"

Nuorukainen ei heti vastannut tähän kysymykseen, sillä samassa astui kuningaskin esiin.

IV.

Ramoski tuumailee seikkoja ja joutuu sentähden ahtaalle. — Jesuiitta.

Kun Ramoski oli jättänyt Czarnyn tulen ääreen, kuten lukija muistanee, kiirehti hän nopein askelin metsään päin, toisinaan pysähtyen ja jupisten itsekseen:

"Vähitellen, tästä kuitenkin aljetaan selvitä, ja saadaanpa nähdä, emmekö vielä kerran varovaisuudellamme saa tuon lurjuksen tuumia ehkäistyiksi. Haa! jo löysin keinon", huudahti hän puoliääneen ja astuen nopeammin, "hän on sellaisella innolla karkaava paulaan, ett'ei Czarnyn, jos hänessä vähänkin löytyy kavaluutta, ole laisinkaan vaikea saada häntä käsiinsä. Hänessä riehuu kosto, samoin kuin minussa ja jokaisessa oikeauskoisessa katolilaisessa jesuiittoja kohtaan, ja tällä kertaa ei hän tule pääsemään niin helposti pakenemaan kuin Sanin luona. Sillä tämä ase on hiottu hänen sydäntään varten", jatkoi hän synkästi, "ei yhdenkään veri ole sitä kostuttanut, ja Sandomirin luostarikirkossa vuodatin siihen vihkivettä. Pyhä neitsyt on ohjaava kättäni, ja se synninpäästö, jonka Andreas-isä minulle myi puolesta taloni hinnasta, on hyvittävä syntini. Niin, minä olen vakuuttava hänelle voivansa olla aivan varman, eikä hän tule mitään aavistamaan, ennenkuin kuolema iskee sydämeensä." Näin sanoen seisahtui Ramoski hetkeksi, otti esille leveän, pitkäteräisen tikarin, tarkasteli sitä joka puolelta ja koetteli suippoteräistä kärkeä sormeansa vastaan. Laisinkaan tarvitsematta painaa sitä, tunkiihe kärki sormeen, ja vedettyään sen pois, oli terä hänen oman verensä kostuttama. Ramoski säpsähti. "Tätä ennen ei yhdenkään veri ole sitä kostuttanut, ja minä olen lujasti vannonut, ett'ei tämä tulisi tapahtumaankaan, ennenkuin Walchovitzin veri olisi priiskoittunut tälle terälle", jupisi hän, tarkasti pyyhkien tikarin kärkeä takkinsa helmaan. "Olisiko tämä nyt enteenä siitä, ett'en milloinkaan tule tilaisuuteen päättää aikomustani, eli kentiesi se ensin kääntyy omaa sydäntäni kohden? Olkoonpa", jatkoi hän, kätkien aseen takkinsa alle, "oma vereni ei tule kysymykseen tässä asiassa, ja yksi ainoa pisara ei ansaitse mainitsemistakaan", Sitten kiirehti hän eteenpäin ja oli pian tovereinsa luona.

Samassa nousi aurinko, värjäten puiden latvat veripunaisiksi, mutta sissit makasivat vielä. Kolmeen vuorokauteen ei uni ollut virkistyttänyt heidän väsyneitä ruumiitaan, ja sentähden se olikin sitä syvempi. Ramoski ei heti mennyt heidän luokseen, vaan seisahtui pienen matkan päähän erään tammen taa ja mutisi: "Pian on punainen kukko laulava Torpassa, kun nämä pedot tulevat sinne ryöstämään ja hävittämään. Mutta", jatkoi hän, miettiväisesti, nojaten päätänsä käteensä, "sen täytyy toki tapahtua. Jos Czarny saisi määrätä ja sotajoukoilla nyt karata Walchovitzin kimppuun, tulisi tämä raivossaan tappamaan uhrinsa. Ei, kavaluudella täytyy hänet voittaa ja saaliinsa temmata hänen käsistään juuri silloin, kun hän vähimmän sitä voi aavistaakaan. Mutta nyt on aika lähteä täältä, sillä Ascheberg kuljeksii täällä ympäristöissä, ja me olemme liian vähälukuiset tekemään vastarintaa."

Näin sanoen meni hän nukkuvien talonpoikain luo, katseli hetkisen tarkasti heidän synkkiä, kovia kasvojaan ja jättiläisvartaloitaan, sekä huudahti sitten lujalla äänellä, jalallaan liikuttaen lähinnä olevaa:

"Herätkää, laiskurit! Hävetkää maata auringon jo ollessa korkealla taivaalla!"

Yksi seurueessa heräsi, virueli hetken ja haukotteli, hypähti sitten pystyyn, huudahtaen puoleksi vihaisella äänellä:

"Sinä käyt varmaan unissasi, toveri, minä en näe aurinkoa, eikä kellokaan vielä niin paljon liene."

"Tarpeeksi paljon, saadakseen ruotsalaiset liikkeelle", oli Ramoskin äreä vastaus, "ja jos tahdotte päästä eheällä nahalla Finjaan, nousette nyt ylös."

"Sinäpä et olekaan tyhmä, sinä, vaikka oletkin puolalainen", virkkoi talonpoika inhottavalla hymyllä, "ja useammin kuin kerran olet kai metsissä risteillyt."

"Siitäpä voit olla varma", jupisi Ramoski itsekseen, ja lisäsi sitten ääneensä: "Noh, kiirehtikäähän nyt, sillä minä olen saanut kuulla, että Ascheberg kuljeksii täällä ympäristöissä, ja olisipa se kaikkea muuta, vaan ei tervetullut aamutervehdys, jos hän hyökkäisi päällemme."

Kuultuaan Aschebergin nimen, synkkeni talonpojan synkät kasvot vielä enemmän, ja hän jupisi, uhkaavasti häristäen nyrkkiään Herrevadin luostariin päin: "Hänet tahtoisin tavata yksinäisellä paikalla ja siellä tehdä tilin. Mutta sinä olet kyllä oikeassa, puolalainen", huudahti hän ystävällisesti, lyöden Ramoskia olalle, "meidän täytyy lähteä matkaan, teiden vielä ollessa vapaat, sillä Finjaan on koko pitkä matka."

Samassa kuului kaukaa laukaus, jonka kaiku selvään toisti laajassa metsässä. Lintujen laulut vaikenivat hetkeksi, mutta pian kajahtivat ne taasen yhtä riemuisasti kuin ennenkin. Laukaus oli herättänyt sissit, ja monta sekuntia ei ollut kulunut, ennenkuin tuo pieni joukko kiirein askelin riensi eteenpäin Finjaan ja Matterödiin johtavilla kiertelevillä metsäpoluilla.

Noin puolen penikulman päähän olivat he ennättäneet, kun tiedustaja, sama joka oli puhellut Ramoskin kanssa, äkkiä pysähtyi ja tuli takasin toveriensa luo.

"Ruotsalainen jääkärijoukko lepää tuolla", kuiskasi hän puoliääneen, "minä näin heidät selvään, mutta he eivät vielä ole nähneet meitä. Arvatenkin makaavat he nyt vahvassa rauhassa, koettakaamme hiipiä heidän ohitsensa."

Hetken neuvoteltua tehtiin vihdoin Ramoskin tahdon mukaan, että he vetäytyivät kauemmaksi sivullepäin, siten saartaen ruotsalaiset. Päätös pantiin heti toimeen, ja marssi alkoi. Parin kyynärän päässä toisistaan kiirehtivät he eteenpäin aivan toista suuntaa kuin ennen, ja olisivat, jos sitä vähän aikaa olisivat pitkittäneet, tulleet Herrevadiin, mutta äkkiä tekivät he suuren käänteen etelään ja enensivät vauhtia. He olivat päässeet tarkoituksensa perille ja olivat sen osaston sivulla, jonka tiedustaja oli nähnyt, mutta he olivat erehtyneet, luullessaan nyt välttäneensä vaaran, sillä tuskin olivat he päässeet sadan askeleen päähän, kun äänekäs kysymyshuuto ehätti heidät.

Samassa silmänräpäyksessä jännittivät talonpojat kivääreinsä laukaisimet ja vetivät pitkät puukot tupeistaan. Verityö oli taas alkava.

Ramoski, joka marssissa oli ollut viimeinen, kiirehti esiin heti, huomattuaan että vaara uhkasi, ja hänen käskystään oltiin niin varovaisia kuin suinkin. Talonpojat heittäytyivät maahan puiden ja pensaiden taa ja odottivat puukot koholla vastustajiaan, joita heidän ei kauvan tarvinnutkaan odottaa. Pensaikko rapisi, oksat painettiin varovasti syrjään ja kaksi ruotsalaista jääkäriä tuli esille ainoastaan parin kyynärän päässä vesakosta, jossa Ramoski ja kolme talonpoikaa piilivät. Kummallinen ahdistus valtasi puolalaisen, nähdessään molemmat ruotsalaiset, mutta hänen kasvoissaan ei piirrekään muuttunut, ei pieninkään liike ilmaissut riehunaa hänen sisällään.

Sotamiehet lähenivät ja tutkivat paineteilla pienimmänkin pensaan.

"Nyt", kuiskasi Ramoski, tehden viimeisen ponnistuksen, jääkärien juuri aikoessa yhtä tarkkaan tutkia pensaikon, jonka hän oli ottanut piilopaikakseen, "käyttäkää nyt puukkojanne, mutta niin hiljaa, ett'ei kukaan sitä huomaa!"

Käärmeen tavoin ryömielivät sissit eteenpäin, puukot kampaissa: julmat ja saaliinhimoiset silmäykset olivat yhä kiinnitetyt vihollisten kasvoihin; lihakset ja suonet jännitettiin, ja kun sotamiehet nojautuivat syrjäämään paineteilla pensaikon ensimäisiä oksia, syöksyivät talonpojat heidän päällensä ja iskivät nuolen nopeudella terävät puukkonsa onnettomien sydämiin. Kaikki oli käynyt niin nopeaan, ett'eivät jääkärit olleet joutuneet käyttämään aseitaankaan. Sanaakaan virkkamatta vaipuivat he maahan ja olivat parin minutin kuluttua kuolleet.

Silloin seisoi Ramoski yhdellä hyppäyksellä murhaajain rinnalla.

"Eteenpäin!" komensi hän puoliääneen. "Tie on vapaa!"

Mutta toisen kerran erehtyi hän. "Hakatkaa maahan nuo konnat!" huudahti nuori vaan kuitenkin miehekäs ääni aivan hämmästyneiden sissien edessä. "Älkää päästäkö ainoatakaan pirua pakenemaan, vaan hakatkaa ne pienille palasille!" jatkoi ääni, ja samassa mursi tumma jono jalkaväkeä pensaston. Ensi rivissä oli nuori mies, kauniilla, nerokkailla kasvonjuonteilla. Hän oli päällikkö, ja hänen äänensä se ensisilmänräpäyksessä oli sissejä pelottanut. Mutta tämä tila kesti vaan hetkisen.

Ramoski kalpeni, sillä hän näki, että ainoastaan onni pelastaisi hänet tästä hengenvaarasta. Mutta hän päätti koettaa murtautua läpi sotilasrivin, sillä tämä oli ainoa pelastuskeino. Sissien kiväärit kohoutuivat, laukaus kajahti, pelottaen varesparven, joka iljettävällä kirkunalla lensi kuolon tantereen yli, ikäänkuin riemuiten ateriasta, jota heille valmistettiin. Koston ja vihan huudot ruotsalaisten riveistä ilmaisivat rohkeille talonpojille, että heidän luotinsa olivat sattuneet, ja se saattoi heidät rohkeimmiksi. Puukot välähtivät, yhteinen kiljunta kummaltakin puolen kaikui ilmassa, ja kahakka alkoi. Ramoski oli etupäässä ja löi kuin hurja, sillä hänen riippui elämänsä ja kuolemansa tästä. Yksi sissi toisensa perään kaatui, hän yksin oli haavoittumatta.

Äkkiä tunsi hän käden tarttuvan kiinni hänen vasemmasta käsivarrestaan, ja ennenkuin oli joutunut tekemään vähintäkään vastarintaa, makasi hän maassa; tultuaan jälleen tuntoihinsa huomasi hän kauhukseen olevansa vangitun.

"Pyhä neitsyt minua suojelkoon", jupisi hän vapisevin huulin, "enhän minä ole Sandomiristä saakka tullut koirana kuolemaan Skånessa."

Hänen mietteensä keskeytti tässä ääni, joka jäähdytti veren hänen suonissaan. Se oli sama ääni, jonka hän ennenkin oli kuullut. "Hirttäkää nuo roistot!" olivat ainoat sanat, jotka päällikkö lausui, ja raivostuneet sotamiehet eivät viipyneet täyttää tätä käskyä.

Ei yksikään sissi ollut päässyt pakenemaan, he olivat joko kaatuneet tahi vangitut. Ramoskin täytyi nyt katsella, miten yksi toisensa perään hänen elävistä tovereistaan teki viimeisen matkansa korkeihin mäntyihin, ja hän oli vähällä mennä tainnoksiin, ajatellessaan omaa kohtaloansa. Mutta vielä toivoi hän pelastusta ja päätti tehdä viimeisen kokeen.

Hän antoi merkin eräälle sotamiehelle, että halusi puhutella päällikköä.

"Hän ei kuuntele sellaisen roiston puheita, kun aina olet", vastasi sotamies äreästi ja käänsi hänelle selkänsä, "sitäpaitsi ei hän nyt ole täällä; hän poistui vähän aikaa sitten."

Ramoskin koko ruumis värisi, ja hän luki paraillaan aveansa, kun kaksi sotamiestä ivallisesti nauraen lähestyivät.

"Kas niin, kirotut murhapolttajat", huusi toinen jääkäreistä ja heilutti paksua köyttä Ramoskin ja tiedustajan silmäin edessä, pitkittääkseen heidän tuskiaan, "lukekaa nyt Isämeitänne, jos milloinkaan olette sen oppineet! Sitten pääsette matkalle korkeuteen."

"Ja varikset iloitsevat jo lihavista paisteista", nauroi toinen sotamies, potkaisten Ramoskia.

"Onnea matkalle, lurjukset, pian lähetämme toisia perässänne", virkkoi kolmas, ja siten yhä ivattiin onnettomia, ennenkuin köysi pantiin heidän kaulaansa.

Ramoski näki nyt viimeisen hetkensä olevan tulleen, ja epätoivon rauhallisuudella antautui hän kohtalonsa alaiseksi. Mutta ajatellessaan Walchovitzia, ja ettei nyt saisi kostaa viholliselleen, raivostui hän, ja puolittain rukoilevalla ja puolittain uhkaavalla äänellä huudahti hän, turhaan kokien päästä vapaaksi:

"Laskekaa minut irti, minun on kostettava eräälle lurjukselle, joka…"

"Joka on samanlainen kuin sinäkin", keskeytti eräs sotamies kohottaen painettinsa. "Mitäpä sinä puhut kostosta, sinä, joka olisit lävistänyt meidät kaikki tulikuumilla rautapistimillä, jos vaan olisit saanut käsiisi? Ei, kuolla sinun täytyy! Kyllä sinut tunnen, poltithan sinä juuri pari päivää sitten isäni talot Torpan luona. Mutta sinua ei kuoletetakaan hirttämällä", jatkoi hän, katkaisten puolalaisen jaloissa olevat siteen, "ampukaamme pilkkaan hänen ruumiisensa, ja jokainen luoti, joka vaivojasi lisää, on oleva kosto pienten sisarieni kuolemasta. Kuulkaapas, toverit", lisäsi hän sitten raivoissaan kiristellen hampaitaan, "kun talot paloivat ja pienet sisareni koettivat pelastua, tarttuivat sissit heihin, lävistivät paineteillaan ja heittivät sisälle palaviin taloihin. Ja silloin vannoin kalliisti kostaa", ärjäsi hän, niin että metsä kajahti, "minä vannoin kostaa hirmuisesti tämän julmuuden ensimmäisille sisseille, jotka saisin käsiini, ja nyt olen löytänyt heidät. Ladatkaa heti pyssyt, ja tähdätkää, minne muualle tahansa, vaan ei sydämmeen!"

Tätä käskyä ei tarvinnut toistaa, kiväärit olivat heti valmiit.

Silmät tujolla katselivat Ramoski ja toverinsa näitä hirmuisia valmistuksia, heidän huulensa olivat sinimustat ja jalat eivät tehneet palvelusta. He olivat vapaat, mutta vaikka ei yhtään sotamiestä olisi ollut läheisyydessä, eivät he olisi voineet paeta, niin oli kauhistus heidät heikontanut. Ei se kuoleman pelko ollut, joka masensi heidän hurjan rohkeutensa, vaan tapa, jolla heidät kuoletettaisiin.

Ramoski luki kaikki rukoukset, mitä osasi, toverinsa sitävastoin laverteli mitä raaimpia kirouksia, joille sotamiehet ivalla vaan nauroivat.

Päätöshetki tuli, ja vangit sidottiin kahteen puuhun, aivan lähelle toisiaan. Ramoski oli kalmankalpea, ja sotamiesten täytyi tukea häntä. Tämä heikkous, joka oli hyvin harvinainen sissien kesken, vihoitti sotamiehiä yhä enemmän, ja pilkkasana toisensa perään tuli onnettoman osaksi. Mutta Ramoski oli vaiti, ei sanaakaan mennyt hänen huuliensa yli, ennenkuin ennen mainittu sotamies komensi "olkaa varuillanne", silloin jupisi hän tuskin kuuluvalla äänellä:

"En minä taloja polttanut, en ollut mukanakaan."

"Se on samantekevä", sanoi päällikkö, "jos et polttanut siellä, teit sen muualla!"

"Ha, ha, haa!" nauroivat sotamiehet, varustaessaan itseään kuntoon, "hän koettaa päästä vapaaksi, tuo konna!"

"Ojentakaa pyssyt. Tähdätkää!" kuului päällikön luja ääni.

Haudan hiljaisuus vallitsi ympärillä.

"Jumalan pyhä äiti, armahda minua!" jupisi Ramoski ja antoi päänsä vaipua rinnalleen.

"Kuolema ja helvetti", karjui toverinsa, luoden hurjistuneita silmäyksiä vihollisiansa. "Kuinka kauan pitää minun seisoman pilkkatauluna noille pelkuri-lurjuksille?"

"Siksi, kunnes olet aivan seulan näköinen, sen ruoja!" vastasi eräs sotamies, joka takaapäin oli lähestynyt.

Ramoski tunsi tuskan hien nousevan kasvoilleen ja ummisti silmänsä.

Aurinko oli jo noussut korkealle taivaalle. Ystävälliset säteet raivasivat itselleen tien puiden oksien välistä ja valaisivat onnettomia, ikäänkuin korkeudesta vuodattaen lohdutusta heidän sydämiinsä. Linnut lauloivat tavallista aamukiitostaan, ja pienet kukkaset hymyilivät niin suloisesti vankien jalkain juuressa. Mutta heidän sydämensä olivat toivotonta epäilyä täynnä, ja kun Ramoski, raitista aamuilmaa hengittäen, katsahti ylöspäin, kauhistui hän, ajatellessaan nyt kuolla, nyt, kun luontokin näytti hänestä niin hymyilevältä.

Päällikkö katseli hetkisen vankeja, ikäänkuin olisi hän tahtonut saada selville heidän sisimmät ajatuksensa, mutta hänen silmissään ei huomattu rahtuakaan sääliä. Sitten kääntyi hän vitkaan tovereihinsa ja komensi lujalla äänellä:

"Ampukaa!"

Epätoivoinen parkaus kuului Ramoskin vapisevilta huulilta, sitten kävi hän tunnottomaksi. Luoti oli Hipaissut hänen käsivarttansa ja tehnyt nahkaan naarmun. Hänen toverinsa sitävastoin nauroi täyttä kurkkua ja huudahti ivallisesti, katsahtaen jääkäreihin: "Kehnosti te ammuttekin!"

"Senpä näytän sinulle", vastasi yksi sotamiehistä ja astui rivistä kohottaen kiväärinsä, ja ennenkuin muut olivat ehtineet tehdä pienintäkään liikettä, kuului laukaus, ja luoti vinkuen lävisti uhrin kaulan.

Onneton koki puhua, mutta paksu verivirta melkein tukahutti hänet. Sitä hurjistuneempia silmäyksiä loi hän sotamiehiin.

Toisen kerran kohotti sotamies kiväärinsä, jonka oli tempaissut eräältä toveriltaan, ja tähtäsi Ramoskia. Mutta tämä ei nähnyt mitään, hänen silmänsä olivat ummessa, ja pää nojasi rintaa vasten. Sotamies kosketti liipasinta, mutta kivääri ei lauennutkaan.

"Luulenpa, että piru itse suojelee tuota lurjusta", huusi hän, ja heitti kiväärin kauas luotaan, "toinen tänne!"

Kolmannen kerran nosti hän kiväärin, mutta juuri aikoessaan koskettaa liipasinta, vinkui luoti ilmassa ja lävistetyin käsivarsin kaatui jääkäri maahan. Samassa silmänräpäyksessä syöksyi joka taholta esiin sissejä, ja vähälukuiset sotamiehet olivat pian hakatut maahan.

Ramoski oli pelastunut, mutta kauhu ja pieni haava vaikuttivat sen, ett'ei hän vielä ollut herännyt tainnostilastaan. Hänen toverinsa hengitti vielä vaikka hyvin heikosti.

"Kuka oli sotamiesten päällikkö", kysyi mustaverinen mies, nojautuen tainnoksissa olevan Ramoskin yli, "tietääkö kukaan sen?"

"Aleksanteri Hummerhjelm", vastasi kuoleva sissi, ja veti viimeisen henkäyksensä.

Mustaverinen ei vastannut.

* * * * *

Se sissileiri joka sijaitsi noin pyssynkantaman päässä Finjajärvestä, ei ollut järin lavealle ulottuva. Asuinhuoneet olivat pienet, ja useimmissa rakennuksissa ei löytynyt kuin yksi huone, jossa usein asui kahdeksan, jopa kymmenenkin henkeä. Matterödissä oli pääasunto, ja Finjan sissejä voi siis pitää vaan etuvartijoina. Tämän joukkion päällikkö asui omassa tuvassaan, noin kahdenkymmenen kyynärän päässä järven rannalta.

Alkoi jo tulla hämärä. Sissimajoissa ei huomattu sitä liikettä, mikä aina on leirin ominaisuus; päin vastoin näytti siltä, kuin koko leiri olisi hyljätty, tai koko seurue vaipunut uneen. Ei yhtäkään hurjannäköistä kasvoa näkynyt mökeissä tahi järven vannalla, ei edes koiraa eikä kissaa loikonut auringon lämpimässä paisteessa. Mutta kauempana metsässä ja pienellä saarella, pyssynkantaman päässä mannermaasta, havaittiin valppaiden vartijain hehkuvat silmät.

Astukaamme päällikön asumukseen. Pienessä rakennuksessa oli kaksi huonetta. Täällä olivat köyhän talonpojan lavitsa ja vapaasukuisen kirjaeltu sänky rinnatusten; erikokoisia kuvastimia, patjoja, kupariastioita ja kirjava kokoelma vaatteita sekä muita esineitä oli kaikki heitetty yhteen läjään huoneen nurkkaan. Yhdellä seinällä riippui pistooleja ja miekkoja, toisella kunnianarvoisien miesten valokuvia. Ja nämä kaikki olivat saaliita ryöstöretkiltä.

Pienet akkunanruudut päästivät vaan niukasti valoa huoneesen, jonka tähden nämä monenlaiset esineet ikäänkuin peittyivät tumman hunnun alle, tehden huoneen vielä pelottavamman näköiseksi.

Pitkin askelin käveli eräs mies edestakasin lattialla. Hän näytti olevan suuressa mielenkiihkossa ja vähän väliin kuului hän jupisevan epäselviä sanoja kokoon purtujen hampaittensa välistä. Hän oli pitkä varreltaan, leveät olkapäät sekä rinta ja kätensä olisivat olleet jättiläisellekin omansa. Tukka oli musta ja valui epäjärjestyksessä kasvoille, joilla vieläkin huomasi kadonneen kauneuden jälkiä. Piirteet olivat nyt jäykät, ja sysimustissa silmissä hehkui tuli, kyllin valtava masentamaan jokaisen. Ryhtinsä oli suora, ja jokainen liikkeensä osoitti jäykkyyttä ja ynseyttä, jotka kuitenkin tarpeen vaatiessa katosivat. Tämä mies oli sissiseurueen päällikkö ja hän näyttikin siltä, että pelkän ulkomuotonsa kautta voisi pitää nuot hurjat vimmapäät kurissa.

"Minä olen lannistanut heidät", virkkoi hän, lisäten askeleitaan, "vähältä piti, ett'eivät he lähettäneet minua muihin maailmoihin, kun annoin edellisen päällikkönsä kadota Finjajärven aaltoihin, mutta käsivarteni pidätti heidät. Viisikymmentä kiväärin suuta olivat kohotetut sydäntäni kohden", jatkoi hän puhettaan ja seisahtui akkunan luo, antaen silmänsä hapuilla järven tyynen pinnan yli, "mutta luodit eivät lentäneetkään piipuista, minä lannistin talonpojat. Haa, minulla on valtaa ja viekkautta, ja kunnia on minua seuraava. Tuo vanha narri sanoi, että pian olen seuraava häntä, mutta ennen omalla tikarillani lävistän sydämeni, kuin annan koiran tavoin upottaa itseni. He ovat hirveän herkkäuskoisia, nämä tuhmat talonpojat", jatkoi hän pilkallisesti nauraen ja leikki koneentapaisesti kylteristä pistäyvällä tikarin kahvalla, "he luulevat, että kohtalo vallitsee meidät, mutta näytänpä heille, että itse olen kohtaloni herra, sillä luja tahto voi tehdä mitä tahansa!"

"Kauhea oli se vala, jonka ruhtinas minun pakoitti tekemään", virkkoi hän hetkisen mietittyään ja pyyhkäisten kädellään otsaansa, ikäänkuin haihduttaakseen kaikki mieleensä tunkeuvat levottomat ajatukset; "käsi ristinkuvalla vannoin, ett'ei käsivarteni lepäisi, ennenkuin olisin kostanut. Silloin en minä eikä ruhtinaskaan voinut edes aavistaa, että hän kaksi päivää sen jälkeen olisi ruumis. Hän ei tahtonut kostaa tuota avioliittoa, sillä se oli päättämätön, mutta hänen kääntymisensä kerettiläisten uskoon, tämä on rikos, jonka ainoastaan palautuminen voi sovittaa. Ruhtinas kuoli, minun tuli yksin koettaa, ja vielä ei käsivarteni ole horjahtanut. Niin, minä olen alkanut tehtäväni!" huudahti hän, intohimon hymyn kuvastuessa hänen kasvoilleen. "Lundin luona kaatui ensimmäinen uhri, ja toinen on nyt hallussani." Näin sanoen vaikeni hän hetkeksi ja siveli vasemmalla kädellään kasvojensa aliosaa peittävää, mustaa partaa. "Ja nämä jesuiitat", puuttui hän taasen puheesen kuiskaavalla äänellä, "he ovat hornan henkiä! Minä tunnen sydämestäni heitä vihaavani, mutta täytyy notkistaa pääni heidän ikeensä, kirouksiensa ja tikariensa alle, jotka ehättäisivät minut, vaikka pakenisin maailman ääriin. Minun täytyy heitä palvella, samoinkuin heidän pirulliset oppinsa palvelevat minua tuumiani täyttäessäni. Ne imartelevat myöntyväisyydellään, mutta kuolettavat kaikki jalommat tunteet. Ei saa ajatella eikä toimia vapaasti. Mutta mitä hyödyttävät minua nyt kymmenen oppivuottani Varsovan luostarissa? Kosto ei nyt tarvitse tiedettä avukseen, vaan ainoastaan hiotuita tikareita. 'Sinun tulee hiipiä perheisiin, ja siellä kylvää eripuraisuuden-siemeniä, tiedoillasi ensin mielet hurmattuasi', nämä sanat sanoi pää-pappi minulle, ja lisäsi vielä: 'jesuiitan on tunkeutuminen matalimpiin mökkeihin ja palatsien kammioihin, ja sentähden täytyy hänen olla oppinut.' Ja minä paloin tiedonhalusta, jotta myrkky vaikuttaisi kuolettavammin. Mitä hyödyttää tämä minua nyt?" jatkoi hän kolkolla äänellä. "Tapahtumat ovat ehkäisseet tuumani, ja tässä ei auta kirjallinen tieto enään mitään."

"Oh", huudahti hän, hetken vaiti oltuaan, "tietoni on oleva minulle hyödyksi. Hän, tuo ylpeä tyttö, joka raivostuttaa minua levollisuudellaan, hän ei enään minussa tunne tuota raakaa sissiä, joka ainoastaan janoo verta, vaan viekas jesuiitta on niin kietova hänen pauloihinsa, että hän tietämättään lankee niihin. Ha ha haa!" nauroi hän hurjasti ja viskasi tikarin kauas lattialle, "minä saarnaan hänelle oppiani; puhun hänelle rakkaudesta, yhdyn mielipiteisiinsä, ja sillä tavoin aivan tietämättänsä tulen aikomusteni perille. Ah, ei oppi sentään olekaan halveksittava", jupisi hän, ottaen tikarin lattialta ja pistäen sen paikalleen, "kyllä pyhät isät tiesivät mitä tekivät, kirjoittaessaan näitä oppeja, joita voi osoittaa aina kunkin mielen mukaan. Ja jos nyt kunnianarvoinen pää-pappi, joka värisi, kuullessaan kuolemasta ja verestä puhuttavankin, tietäisi, että minä, joka kymmenen vuotta kaksi kertaa päivässä kidutin itseäni madonnan kuvan edessä, nyt olen ryövärijoukon päällikkö, ja käsittelen tikaria ja pistoolia yhtä taitavasti kuin ennen rukouskirjaa, lähettäisi hän minulle varmaan jo edeltäkäsin parin vuoden synninpäästön. Minä olen jesuiitta", jatkoi hän hetkisen mietittyään, "mutta kukaan ei voi aavistaakaan, että entinen ruhtinaan palvelija, Walchovitz, ensin puki päälleen munkkikaapun, sitten ryövärin vaatteet, päästäkseen tarkoituksensa perille. Haa!" kiljahti hän, hypähtäen seisoalleen, "unohdinpa, että Czarny elää! Hän tuntee minut ja voisi vahingoittaa tuumiani. Mutta hänen täytyy kuolla", lisäsi Walchovitz levollisemmin, "hän, kuten kaikki muutkin viholliseni, katoo tietämättömiin, eikä kukaan ole milloinkaan löytävä heidän ruumiitaankaan. Minä hyödytän kirkkoamme: heidän täytyy kuolla, mutta huomiota herättämättä, sillä niin kuuluu lakimme."

Raju intohimo säihkyi jesuiitan silmissä; moniaita minuuttia istui hän mietteisiinsä vaipuneena, sitten nousi hän seisoalleen ja asteli vitkaan ulko-ovea kohden, jupisten itsekseen:

"Nyt hänen luokseen! Tahdon helliä pientä kyyhkystäni, ja kahden päivän kuluttua lepää hän joko rinnoillani tahi Finjajärven aalloissa."

Näin sanoen astui hän tuvasta pihalle, katseli hetkisen tarkasti ympärilleen ja ohjasi sitten askeleensa yksinäistä mökkiä kohden aivan järven rannalla.

V.

Berta.

Tässä matalassa mökissä oli Berta vankina. Akkunoita oli ainoastaan yksi; se oli järvenpuolella ja niin pieni, ettei ihminen olisi siitä mahtunut kulkemaan. Se ei oikeastaan akkunan nimeä ansaitsisikaan, sillä se oli vaan räppänä, johon täksi tilaisuudeksi oli sovitettu likainen, viheriään vivahtava lasi. Ja tässä inhottavassa luolassa, sisältäen vaan vuoteen, sohvan ja pari tuolia, tuli Bertan oleskella, hänen, joka pari päivää ennen lapsellisissa leikeissä oli hyppinyt majuritar Lundbergin avarissa saleissa.

Sellainen on elämä, toisena hetkenä valoisa ja ilokas kuni hymyilevä kevätaamu, toisena pimeä kuin myrskyinen marraskuun yö.

Berta ei voinut itkeäkään enään, sillä hän oli itkenyt liian paljon. Aamusta aina siihen asti kun hämärä levisi maan ja vetten yli, istui hän pienen ikkunan ääressä, ja loi levottomia silmäyksiä vedenpinnan yli, ikäänkuin toivossa nähdä pelastajan tulevan. Mutta toivonsa oli turha. Hänen edessään kuohuivat pienet laineet leikkien, ja leirissä tuolla joivat sissit hänen ja päällikkönsä maljoja laulellen laulujaan. Berta ei kuullut mitään.

"Jospa hän toki tulisi", kuiskasi hän, pusertaen kätensä ristiin, "mutta virkansa sitoo hänet, ja ehkä hän ei tiedä, missä olenkaan."

Ainoastaan synkät seinät kuulivat hänen valituksensa, ja vieno kesätuuli vei sen Finjajärven loiskuvien aaltojen yli.

Hänen ei tarvinnut katsella niitä hirmuisuuksia, joita sissien leiriin tuotuja vankejansa kohtaan oli tapana harjoittaa, sillä kuten tiedämme, oli hänen akkunansa järvelle päin. Hän pääsi harvoin ulos, mutta kun tämä hänelle myönnettiin, käveli rinnallaan aina eräs vanha, inhoittava akka, nimeltä Kaisa, jonka luultiin voivan noituakin. Tämä ei juuri ollut hienolle neidille sopiva seuralainen, mutta Bertan täytyi tyytyä kohtaloonsa. Aniharvoin puhutteli hän Kaisaa, ja kun tämä puhua laverteli tanskalaisten voitoista, oli tyttö vaiti ja antoi hänen sekä puhua että vastata.

Niin kului pari päivää, kun sissien päällikkö tuli vangin huoneesen. Mutta miten hän oli muuttunut! Ensi kerran kun hän kävi Bertan luona, aamulla sen päivän jälkeen, jona oli ottanut hänet vangiksi, oli hän ollut raju ja hillitsemätöin ja vannonut, että ennenkuin ensi täysikuu valaisisi Finja-järveä, täytyisi tytön joko olla hänen, tahi valmistautua kuolemaan.

Teko-hymy huulillaan astui Walchovitz huoneesen. Hänen silmänsä eivät nyt hehkuneet vihasta eikä hekumasta, mutta tämä teeskennelty levollisuutensakin oli hirveä nähdä.

Intohimot, jotka vallitsivat hänen tulista luonnettaan, olivat, myrskyn kaltaiset luonnossa; ne tarvitsivat lepoa, päästäkseen uudestaan valloilleen, ja silloin entistä kiivaammin.

Nähdessään vihollisensa, vetäytyi Berta takaisin, painaen kätensä sydämelleen.

"Älkää pelästykö, hurskas lapseni!" sanoi Walchovitz, mennen tytön luo. "Minä olen vaan tahtonut teitä koetella."

Berta oli kokematon; hän ei nähnyt hukkaa karitsan taljan alta.

"Laskekaa minut jälleen kotia äitini luo", pyysi hän rukoilevalla äänellä, tarttuen jesuiitan käteen.

Tätä pyyntöä ei Walchovitz ollut odottanut, ja hän oli hetkisen vaiti sekä nähtävästi hämillään, mutta sitte sanoi hän teeskennellyllä sydämellisyydellä:

"Mahdoton, tätä pyyntöänne en voi täyttää. Ajatelkaapas", jatkoi hän, istahtaen tuolille, "ajatelkaapas, että koko seutu vilisee sisseistä, ja että…"

"Mitä se tekee", virkkoi Berta rohkeasti. "Lähettäkää pari miestä mukaani, minä lupaan, että lähetän heidät takasin."

"Kuulkaahan neiti", vastasi hän vakavalla äänellä, "meillä ei ole voimassa turvakirjeet eri osastojen kesken, kuten vakinaisissa armeijoissa. Jokaisella seurueella on omat lakinsa, ja tuskin on esimerkkiä siitä, että he antaisivat muiden lupauksille arvoa. Ja onhan se luonnollistakin", lisäsi hän painolla, "sillä mitä minä lasken käsistäni, voi olla muille hyödyksi, ja päinvastoin. Älkäämme siis puhuko siitä enään; elämänne kuluu kait jota kuinkin, eikä mitään tule teiltä puuttumaan."

"Mutta vapaus, vapaus", virkkoi Berta, "ettekö sitä pidä minään, sillä kun…"

"Minä en ole kieltänyt teitä menemästä pihalle milloin tahdotte", keskeytti Walchovitz kiivaasti, "ja ettehän sitä paheksune, että vanha Kaisa on seurassanne käskyjänne täyttämässä."

"Ellei minun täytyisi häntä totella", vastasi Berta vapisevin äänin. "Minä en enään ole lapsi, jota voi kulettaa mielensä mukaan", jatkoi hän sitten, ylpeästi kohottaen päätään, "vaan vapaasukuinen aatelisnainen, ja tuhansia käsiä tulee kohoutumaan puolustuksekseni. Minä vaadin, että laskette minun vapaaksi, ett'en kauemmin tarvitse olla näiden ilkeiden ihmisten parissa."

Walchovitz oli vähällä unohtaa päätöksensä, mutta hän hillitsi kuohuvat tunteensa, ja sanoi niin levollisesti kuin mahdollista oli:

"Olenpa hyvin pahoillani, ett'en voi pyyntöänne täyttää, nuori neitiseni. Minun täytyy pakosta pitää teitä täällä."

" Pakosta ", toisti Berta, pannen painon joka tavulle, "minkätähden puhutte arvoituksia?"

"Kun aika tulee, saatte kyllä kaikesta selon", vastasi Walchovitz, kädellään pyyhkäisten otsaansa. Oltuaan hetkisen vaiti, jatkoi hän, nojautuen lähemmäksi tyttöä ja katsellen häntä tarkasti: "Tapahtumia löytyy, jotka pakoittavat minua käyttäytymään aivan vastoin luonnettani. Katsokaas, me ihmiset, jotka luulemme olevamme niin voimakkaat ja rohkeat, emme olekaan muuta kuin tapahtumain uhria; nämä enimmäkseen kohtalomme määräävät." Viimeiset sanansa lausui hän niin matalalla ja intohimoisella äänellä, että Berta pelästyneenä vetäytyi syrjään. Walchovitz huomasi nyt liiaksi kiivastuneensa ja virkkoi sentähden levollisesti:

"Neitiseni, kohtalonne on nyt minun käsissäni; minun määräyksestäni voitte olla joko onnellinen tahi onneton, miten vaan…"

"Muuta ette voi kuin tappaa minut", keskeytti nuori tyttö ja seisahtui puolalaisen eteen; "minä tiedän, miten kohtelette vankejanne; teistä ei ole mikään pyhää, vaimoja ja lapsia, miehiä ja ukkoja, kaikkia koetatte kiusata mitä julmimmalla tavalla. Kylläpä aavistan, mikä kohtalo minua ennemmin tahi myöhemmin odottaa", jatkoi hän ja kätki kasvonsa käsiinsä, "mutta Jumala on minua auttava, ja kun vähemmän sitä aavistattekaan, on pelastaja oleva luonani."

Nämä viimeiset sanat herättivät jesuiitassa epäluuloja, ja hän jupisi itsekseen, pitkin askelin kävellen edestakasin lattialla: "Haa, olisiko kukaan kavaltaja joukossani; kenties Ramoski… Ei, ei", jatkoi hän puoliääneen, "minä pelastin kerran hänen henkensä, hän ei ole minua pettävä." Ääneensä lisäsi hän: "Näettehän tuon saaren tuolla! Siellä käyskentelee kaksi vartijaa yöt ja päivät. Samoin ovat valppaimmat miehet lähetetyt tiedustusretkille ympäristöihin. Heillä on ilveksen näkö, huuhkajan korvat ja vihollisten verestä hurmeiset pistimet! Miten siis luulette kenenkään voivan hiipiä luoksenne? Vaikka hän olisi repoa kavalampi ja ja käärmettä liukkaampi, niin ottaisimme hänet kuitenkin kiinni."

Berta kauhistui näitä sanoja kuullessaan.

"Suurenko lunastushinnan vaaditte?" kysyi Berta hetkisen mietittyään. "Mainitkaa summa ja lähettäkää sana Torppaan, niin…"

Silloin nousi Walchovitz seisoalleen ja oikasi vartalonsa; silmänsä säihkyivät, ja ennenkuin Berta oli puhunut loppuun, keskeytti hän hänet lujalla äänellä:

"Minä en tarvitse kultaa, sillä sitä minulla jo on tarpeekseni. Jos lupaisitte minulle koko Torpan, niin en ottaisi sitä vastaan."

"Mitä sitten vaaditte?" kysyi Berta, tuskin uskaltaen hengittää.

Walchovitz oli hetkisen ääneti, ikäänkuin epäröiden vastausta. Intohimot ja järki taistelivat hänen rinnassaan, mutta vihdoin voitti viimeksimainittu, ja hän sanoi, istahtaen tuolille sekä viitaten vankiakin istumaan:

"Aluksi vaadin, että kuuntelette minua kärsivällisesti; lopun saatte kuulla huomenna."

Berta ei vastannut.

"Älkää pelätkö laisinkaan, ihana neitini", jatkoi hän hellällä äänellä, "tahdon kertoa teille pienen sadun, jonka kuulin eräältä vanhalta mieheltä; mutta se on sisältörikas ja erittäin sopiva nuorisolle. Se kuuluu näin: 'Kaukana, Puolan synkissä metsissä, asui kaksi sisarusta sovussa ja ystävyydessä. He toimivat uutterasti ja kokosivat rikkautta, ja heidän tiluksensa ulottuivat kauas toisellapuolen vuorten olevien järvien luo. He olivat veli ja sisar. Veljellä oli paljon puuhaa ympäristössä asuvien naapurien kanssa; hän sovitteli heidän riitojaan ja auttoi heitä ajamaan maasta niitä hurjia vihollisia, jotka toisinaan tulivat vuorien yli, jolloin hänellä aina oli apuna eräs naapurinsa poika, kaunis nuorimies, joka oli hänen siskonsa kihlattu. Tämä nuori mies ratsasteli pelkäämättä vuorilla hevosellaan ja ajaa karahutti urheasti hopeapurojen yli, ja luotinsa ehätti kotkan korkeimmalla kallionhuipulla. Monta, monta vuotta sitten nuo pakanat taasen tulivat vuorten yli, tallasivat viljan, polttivat talot ja sanoivat omaavansa oikeuden ratkaista naapurusten väliset riitaisuudet. Veli ja sisar erosivat; veli meni paenneiden maanmiestensä luo ja kehoitti heitä urheasti suojelemaan kotejaan. Sisar oleskeli kotona erään vanhan sukulaisensa ja muutamain palvelijain seurassa, jotka veli oli jättänyt hänelle huviksi, sillä hänen sulhonsa taisteli vihollisia vastaan vuorilla ja tasangoilla. Eräänä päivänä tuli sitten eräs haavoitettu nuorukainen sisaren taloon: vaikka vihollinen, laskettiin hän sisälle, ja tuo nuori tyttö hoiti häntä siksi, kunnes hän parani…"

"Jatkakaa, jatkakaa", huudahti Berta, kun Walchovitz vaikeni ja pyyhki hikihelmiä otsaltaan.

"Nuorukainen lähti matkoihinsa", jatkoi hän kuiskaavalla äänellä, "vaan muutaman ajan kuluttua tuli eräs toinen mies, useiden vihollisten seurassa takasin, vei mukanaan sisaren ja tuon vanhan sukulaisen, sekä osaksi tappoi, osaksi ajoi pakosalle palvelijat. Se mies, joka oli nauttinut niin paljon hyvyyttä nuoren tytön kodissa, vietteli hänet sittemmin ja teki rikoksensa yhä suuremmaksi murhaamalla sisaren sulhon, joka tuli vaatimaan armastansa takasin. Tyttö seurasi häntä vuorten toiselle puolen, sillä rakkautensa isänmaatansa ja jumaloitansa kohtaan ei ollut sen suurempi. Mutta ilmestyipä kostajakin, joka löysi pakolaisten jäljet. Yöt, päivät kuljeskeli hän korkeimpien vuorten yli; usein joutui hän harhateille synkissä metsissä, jossa petojen kiljuna häntä kammostutti; hän ui jokien ja purjehti merien yli ja ainoastaan koston tuumat täyttivät hänen sydämensä. Hän tuli noiden hurjien miesten maahan, siellä tapasi hän viettelijän ja…"

"Mikä teitä vaivaa, te kalpenette?" huudahti Berta, itsekin tullen pahoille mielin, ja unhotti nyt kokonaan vihollisen olevan edessään.

"Eipä mikään", vastasi Walchovitz pyyhkäisten hikeä otsaltaan. "Minä sanoin että kostaja löysi vihollisensa. Kaksikymmentä vuotta oli hän häntä etsinyt ja nyt… nyt vihdoinkin ehätti hän tuon kavalan sydämen."

Parahtaen syöksi Berta sohvalta, ja olisi kaatunut ellei Walchovitz olisi häntä tukenut.

"Ja nyt hakee kostaja tuota kavalaa tyttöä, joka jätti isänmaansa ja jumalansa sekä polvistui muukalaisen alttarin juureen", kuiskasi jesuiitta, pelästyneen Bertan korviin. Pari minuuttia epäröi hän, iskisikö viimeisen iskun, mutta vihdoin jupisi hän hampaittensa välistä ja silmänsä säihkyivät: "Nyt on aika pehmittää hänen sydämensä, huomenna rukoilee hän polvillaan armoa äidilleen, ja silloin on hän minun. Olipa oikein hyvä, että tulin puhuneeksi tuon kertomuksen, nyt pääsen tuumaini perille tarvitsematta teeskennellä hurskaaksi; hetken päätös on auttanut minua."

Berta oli juossut akkunan luo, koko ruumiinsa vapisi, ja posket olivat kalman kalpeat.

"Tahdotteko tietää tuon naisen nimen?" kysyi Walchovitz ja meni häntä lähemmäksi.

"En, en!" huusi nuori tyttö, kauhulla katsellen vihollisensa synkkiä kasvoja. Hirveä aavistus sanoi hänelle, että miehen kertomus sisälsi jotain salaperäistä ja hirmuista, ja hän teki häätävän liikkeen kädellään, ikäänkuin olisi hän tahtonut työntää Walchovitzin syrjään.

"Teidän täytyy se tietää", kuiskasi jesuiitta, hypähtäen hänen rinnalleen, "kostaja olen minä, ja tuo valapatto on… äitinne!"

Mailma musteni nuoren tytön silmissä ja hän aikoi huutaa, mutta kielensä ei tehnyt palvelusta, ja pienimmättäkään äänettä vaipui hän tainnottomana lattialle.

Walchovitz syöksyi ulos, ja kaukana metsissä vastasi kaiku hänen ivanauruunsa.

Samassa silmänräpäyksessä kun Walchovitz katosi, näkyi toiset kasvot ruudun takana. Niiden omistaja oli Ramoski.

"Tyttöparka", jupisi hän, ja pyyhkäsi huuran lasista nähdäkseen paremmin, "niin totta kun elän, et huomenillalla ole enään täällä."

Näin sanoen poistui hän ja lähestyi pitkin askelin Walchovitzin tupaa, jonka matalasta ovesta astui sisään.

VI.

Torpassa. — Valmistuksia. — Pelastus.

Aivan Torppaa ympäröivän vallihaudan partaalla, lähellä ylös nostettua vipusiltaa, istui kolme miestä ja puhuivat kuiskaten keskenään. Oli seuraava ilta sen jälkeen, kun Walchovitz oli käynyt Bertan luona. Keskustelevien ympärillä tekivät talon palvelijat innokkaasti työtä; suuren suuria kivilohkareita tuotiin esille, jotka tarvittaissa saatiin vierittää vihollisen päälle, risukimppuja pidettiin valmiina, ja matalille valleille istutettiin pari pientä tykkiä, joiden kartessien piti levittämän kuolemaa ja tuhoa vihollisissa. Jokainen näytti levottomasti odottavan jotakin, ja kaikkien silmät tähystelivät metsänrinnettä, ikäänkuin odottaen näkevänsä joka silmänräpäys hurjien vihollisten syöksevän esiin.

"Tänä iltana siis rynnäkkö on tapahtuva", sanoi yksi ennenmainituista kolmesta miehestä, leikiten kauhean miekkansa kahvalla, "eivätpä he voi aavistaakaan, että kova vastarinta heitä odottaa."

"Eivät laisinkaan", toisti Czarny, joka oli käärinyt kaapun paremmin ympärilleen, sillä tuuli oli kylmä ja ilta tavattoman kostea.

"He toivovat saavansa heti ensi rynnäköllä linnan haltuunsa, mutta vanha Czarny ja Ramoski ovatkin tällä kertaa olleet heitä viekkaammat."

"Eikö olisi paras viedä kreivitär täältä pois?" virkkoi Aksel. "Hän kyllä saisi turvapaikan Herrevadissa, ja…"

"Ei, ei", keskeytti Czarny, tehden kieltävän liikkeen kädellään, "kreivitär on yhtä turvattu täällä kuin Herrevadissakin. Älkää luulko, nuoret herrani", jatkoi hän säihkyvin silmin, "älkää luulko, että sotaiset näytelmät ovat niin vieraat Eleonora-kreivittärelle; vaikka kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä, luulen että vanhat tapahtumat vielä säilyvät hänen muistossaan."

Ei kukaan vastannut näihin Czarnyn sanoihin, mutta hetkisen mietittyään sanoi Bernhard, nojautuen lähemmä vanhusta:

"Ramoski on kait uskollinen, niin että…"

" Ramoski on uskollinen ", vastasi Czarny, pannen joka sanalle painon. "Jo lapsina otti enonne meidät huostaansa ja vei Mikolaioviin. Tapahtumat eroittivat meidät, mutta aina olimme haltiaväellemme yhtä uskolliset. Hän asui Sandomirissa, minä kotkan tavoin välistä siellä, välistä täällä. Me luotimme kuitenkin toisiimme, sillä siitä saakka kun puolialasti juoksentelimme Vislokan rannoilla ja kylvöimme sen laineissa, tekivät yhteiset pyrinnöt meidät yhdeksi. Sopimuksemme mukaan tapasimme toisemme toissapäivänä, ja silloin kertoili hän tuumistaan. Heti kun Walchovitz on marssinut matkoihinsa, pelastaa hän neidin. Niin, Ramoski on repoakin kavalampi", jatkoi vanhus säihkyvin silmin, "hän on itse keksinyt tämän ryntäyksen ja kehoittanut jesuiittaa sitä tekemään. Walchovitz vihaa minua minkä ihminen voi vihata, ja hän on koettava minua saada hengiltä, kunnes itse joutuu hukkaan… tahi saa minut uhrikseen." Nämä viimeiset sanat lausui hän enemmän itsekseen ja pyyhkäsi kädellään otsaansa.

Molemmat nuorukaiset katselivat häntä puoleksi levottomin puoleksi uteliain silmäyksin; vihdoin katkasi Bernhard äänettömyyden ja kysyi, kevyesti laskien kätensä Czarnyn olalle:

"Eikö meidän tulisi sanoa äidilleni, kuka…"

"Älkää milloinkaan enään puhuko siitä!" keskeytti Czarny vielä kerran. "Mitä luulette, olisi seurauksena siitä, jos kreivitär saisi tietää, että eräs Göran Czarneckin palvelija on ryöstänyt hänen tyttärensä. Ei, ei nuori herrani! Paras on, että tämä niin kauan kuin mahdollista pidetään häneltä salassa. Jos voisimme saada sen toimeen, ettei hän milloinkaan saisi nähdä Walchovitziä tahi kuulla hänestä puhuttavankaan, ei hänenkään rauhansa tulisi häirityksi."

"Äiti ei unohda niin helposti", vastasi Bernhard, kohottaen päätään, "ja vielä vähemmin sellaisia asioita."

"Ei, Jumala paratkoon", jupisi vanhus ja nousi seisomaan. "Ilon unohtaa kyllä pian, mutta suru, se painuu mieleen."

Samassa lähestyi vanha uskollinen palvelija, Erkki, ja pyysi saada puhutella Bernhardia.

"Sano suoraan, mitä on mielessäsi", sanoi nuorukainen, hypähtäen pystyyn. "Olethan ollut Finjassa?"

"Olen", vastasi Erkki, heiluttaen painavaa miekkaa, ikäänkuin se olisi ollut putkisauva, "niin pitkällä kävin kun pääsin. Nuo kirotut sissit olivat yhä kintereilläni, mutta minä olen liian kauan metsissä kuleksinut, antaakseni tuollaisten kömpelöiden lurjuksien ottaa itseäni kiinni. Eipä auta, että sotamarski ja luutnantti Hummerhjelm heitä ahdistavat, he tulevat kuitenkin taas esiin, missä vähemmän odotetaan. Nyt on asia se, että he mielihyvällä katselevat Torppaa, ja vaan se seikka, että Herrevadi on niin lähellä, arveluttaa heitä, mutta…"

"Mitä mutta", keskeytti Czarny, vakavasti katsellen puhujaa, "epäilitkö mitään?"

"Jotain sinnepäin", vastasi Erkki, nyykäyttäen päätään, "tuolla rapisi joka taholla sekä pensaikossa että puissa, ja sieltä täältä näin nokisia kaavoja pistäytyvän esiin; nuo pedot ovat nyt partioretkellä, ja Herra yksin tietää, kenen vuoro ensin tulee."

"Ah, yhä useampihan tuon asian tunteekin", virkkoi Czarny, kevyesti lyöden Erkkiä olalle. "Sinunpa silmäsi eivät ole peitossa: sissiä hiipii todellakin täällä ympäristöllä, ja ensi yönä karkaavat he niskaamme."

"No, Jumala nyt lisätköön voimiani", huudahti Erkki, tehden uhkaavan liikkeen nyrkkiin puristetulla, tarmokkaalla kädellään, "monta kertaa olen käsikahakassa ollut, ja tietäkää se, että ukko Erkki Erkinpoika ei olekaan juuri heikompia, kun on kysymys miekan käsittelemisestä. Muistanpa vielä kun majailimme Sonderburgin linnassa erällä Als-nimisellä saarella, Tanskanmaalla. Tämä ei ollut mikään leikki, sen voitte uskoa, sillä tanskalaiset, saksalaiset ja puolalaiset hätyyttivät meitä kaikin voimin. Mutta kas, urhea Askenbergimme [ruotsalaiset sotamiehet eivät voineet oppia lausumaan Aschenbergin eikä monien muidenkaan nimiä oikein], hän ei sittenkään joutunut kiipeliin. Tietäkää, että siihen aikaan palvelin ratsumiehenä, ja vieläkään en ole heikontunut." Niin sanoen ojensi puhuja oikean kätensä suoraksi ja pudisti vahvaa käsivarttaan. "Mutta tällaista kahakkaa eivät vanhat silmäni vielä milloinkaan ole nähneet", jatkoi hän: "itse kuninkaan sotamiehet eivät häpeä ryöstää ja rosvoilla kuten pahimmat ilkitöiden tekijät. Olisipa tämä vaan tapahtunut hänen isävainajansa aikana: niin, sepä oli toisenlainen aika se", jupisi Erkki itsekseen, mutta lisäsi taas heti ääneensä: "Silloin sekä päällikkyyttä että miehistöä pidettiin kurissa, eikä kukaan uskaltanut koskea omenatakaan. Nuo kirotut sissit eivät tunnusta Jumalaa eikä perkelettä, sentähden elävätkin he villipetojen tavalla, ja tunnenpa itseni kuin nuoremmaksi, ajatellessani miten lämpimästi nuo pienet esineet tuolla valleilla tulevat tervehtimään konnia", huudahti vanhus, osoittaen tykkiä. "Itse tahdon niitä hoitaa, ja olisipa todellakin merkillistä, ell'en voisi pitää heidän järjestämättömiä joukkojaan kurissa. Jos on, kuten sanotte, Czarny, että nuo verta janoovat koirat kuljeksivat täällä ympäristössä, tervehtiäkseen meitäkin, niin olkaa varoillanne, silloin kuin vähemmän aavistaa, ovatkin he jo niskassa. Minä asetun tänne vallille, ja heti ensimäinen sissi, joka näyttää tukkuisen päänsä, saa tämän suuren risukimpun tukkaansa, ja tuli on leimuava siinä kuten katajapensaassa. Tämä on viimeinen sanani, ja Erkki-vanhus ei syökään sanojaan koskaan."

Vanhus oli hetkisen vaiti, sitten osoitti hän oikeata sivurakennusta, huudahtaen:

"Kas todellakin, tuolla seisovat kreivitär ja vanha Martta, joka on vannonut ei milloinkaan menevänsä naimisiin. Mutta", lisäsi hän, naurahtaen itsekseen, "saammepa nähdä, eikö tuon vanhan neitosen sydän helly, kun oikein toden perästä alkaa häntä piirittää."

"Hyvästi, hyvät herrat", sanoi hän sitten vakavalla äänellä, "minä menen nyt määräpaikalleni."

Mutta ennenkuin Erkki oli montakaan askelta ehtinyt ottaa, pidätti hänet Martta, joka kädet lantioilla asettui hänen eteensä hyvin vihastuneen näköisenä.

"Kreivitär kysyy, mitä tämä merkitsee", sanoi vanha palvelijatar ja katseli kummastellen varustuksia.

"Eipä mitään erinomaista", vastasi Erkki tyynesti ja aikoi jatkaa matkaansa, "täällä taidetaan tänä yönä pitää pienet tanssiaiset, ja jos olet tanssihaluinen, Martta, niin sopii mainiosti…"

"Tanssihaluinen;" toisti Martta, tehden ylenkatseellisen liikkeen päällään, "nuoret liehakot sellaisesta turhuudesta välittävät, rehellinen nainen…"

"Ei tee muuta kuin katselee ja huokailee", keskeytti Erkki vuorostaan ja astui pari askelta eteenpäin. "Mutta yhden neuvon annan sinulle, Martta", jatkoi hän vakavasti, "sinä saat pian nähdä kummallisen näytelmän; pysy silloin huoneissa äläkä pistä nokkaasi ovesta, sillä silloin on hyvin mahdollista, että peset huomenna koipiasi vallihaudassa." Näin sanoen jätti hän vanhuksen, joka itsekseen jupisten joitakin epäselviä sanoja ohjasi askeleensa isoja portaita kohden, jonne Czarny ja molemmat nuorukaiset jo olivat ehtineet.

"Miksi et ole kertonut tästä uhkaavasta vaarasta ennenkuin viimeisessä silmänräpäyksessä", sanoi kreivitär lempeällä vaan surullisella äänellä, nojautuen Bernhardin käsivarteen. "Ja sinä, vanha Czarny", jatkoi hän kääntyen Czarnyn puoleen ja loi häneen puoleksi nuhtelevan katseen, "sinä, joka tiedät että vaadittaissa voin kärsiäkin, sinäkin salasit minulta tämän?"

"Jalo kreivittäreni", vastasi vanhus nöyrästi, paljastaen päänsä, "minun on kaikki syy, sillä minä kielsin Bernhard- ja Aksel-herraa puhumasta, koska en syyttä tahtonut saattaa teitä levottomaksi. Jo ennalta kannatte niin paljon suruja hartioillanne, että minua arvelutti kertoa tästä vaarasta, ell'ei, kuten nyt, tarve vaatisi sitä tekemään. Mutta ehkä kaikki onkin vaan pelkkää pelotusta", jatkoi hän, tähystellen metsäänpäin. "Olkaa kuitenkin ihan levossa, niinkauan kun käsivarsikin liikkuu, olemme teitä puollustava."

Toivon säde valaisi hetkisen Eleonoran surumielisiä kasvoja, vaan se katosi pian ja hän kuiskasi:

"Berta-parka, jospa vaan tietäisin kohtalosi! Koko Torpan, niin, kaikki mitä omistan tahdon antaa sille, joka jälleen tuo lapsen helmaani."

"Huomenna Aksel ja minä lähdemme Herrevadiin", vastasi Bernhard: "sotamarski Ascheberg ei varmaankaan kiellä pyytämääni apua, ja parin päivän päästä on siskoni oleva vapaa."

"Niin, se on varma", vakuutti Aksel, oikealla kädellään tarttuen miekkaansa.

"Jumala suokoon, että puhuisitte totta", huokasi kreivitär, ollen valmis poikansa käsivarteen nojaten tekemään kierron linnan huoneuksessa. Mutta silloin astui Czarny esiin ja sanoi:

"Armollinen kreivitär, älkää lisätkö mieltänne nyt painavaa surua, katselemalla kaikkia niitä hirmukeinoja, joita olemme keksineet, ottaaksemme sissejä vastaan niin tuntuvasti kuin mahdollista! Minä olen…"

"Uskollinen Czarnyni", vastasi Eleonora, tarttuen palvelijan käteen, "minä luotan uskollisuuteesi, jota on koetettu niin monta vuotta. Sinähän vielä muistat vanhaa sukulaistani, Katarina Lubomirskiä, ja enpä milloinkaan unohda, miten sinä ja hän aina olitte riidassa, sillä hän, kuten minä nyt, tahtoi aina ottaa osaa Mikolaiovin puolustukseen. Vanhus lepää nyt levossa", jatkoi Eleonora liikutettuna, "rauha hänen tomullensa!"

"Amen", jupisi Czarny itsekseen, "pyhä neitsyt häntä varjelkoon!" Ääneensä sanoi hän: "Ja minä vakuutan, ett'ei yksikään ihminen toista kertaa tule viemään teitä kodistanne, olisipa se sitten vaikka eversti Kruse itse!"

Eleonora hymyili katkerasti kuultuaan tämän muistutuksen, ja vastasi kuiskaten: "Tämä oli siihen aikaan, kun riemu asui sydämessäni."

"Voihan se vielä kerran palatakin", intti Czarny.

Eleonora ei vastannut. Syvään huoahtaen palasi hän huoneisiinsa.

Kauan katsoi Czarny hänen jälkeensä, ja yksinäinen kyynel vieri hänen lumivalkeaan partaansa, kun hän jupisi: "Niin kauan kuin tämä käsivarsi voi asetta käsitellä, ei yksikään ole häneen tarttuva."

Yön vaippa peitti yhä enemmän maan, ja kylmä tuuli vinkui metsissä ja tantereella. Raskaat pilvet, jotka koko päivän olivat estäneet auringon lämpimät säteet paistamasta, olivat haihtuneet, ja miljoonia tähtiä loisti nyt kirkkaalla taivaalla, ystävällisesti tuikkien Skånen verisen tantereen yli. Puoliyöstä nousi Mörkanskogin viheriöiden puunlatvojen takaa kuu, ensin kullaten kukon oikean sivurakennuksen torninhuipulla, sitten luoden värisevän valonsa jokaisen esineen yli.

Kolmekymmentä rivakkaa miestä oli linnan puollustusväkenä, todellakaan ei suuri joukko, mutta mitä luvussa puuttui, sai urhous palkita. Yksi ajatus innostutti kaikkia: hengellä ja verellä puollustaa asematansa. Hiljaa kuin varjot hiipivät he toimillaan ja tekivät tehtävänsä kuumeentapaisella kiireellä, sillä joka hetki odottivat he saavansa kuulla sissien hurjia sotahuutoja. He kyllä tiesivät, minkälaista vihollista vastaan tulisivat taistelemaan, ja Czarny, joka puollustustyötä johti, oli ytimekkäässä puheessa valmistanut heitä ankaraan taisteluun. Jollakuilla heistä oli kostettavana äidin, isän, sisaruksen tahi puolison kuolema, sillä suurin osa oli paennut poltetuista taloistaan ja hurjistuneiden talonpoikain puukoilta. He olivat kaikki ruotsalaismielisiä, ja tiesivät siis, mikä kohtalo heitä odottaisi, joutuessaan vihollisten käsiin. He olivat vannoneet mieluummin tulla haudatuksi raunioiden alle, kuin uskoa sissien lupauksia ja vakuutuksia.

Akselin ja Bernhardin järjestäessä omia puolustusasemiaan käveli tuo väsymätön Czarny ympäri ja piti tarkan huolen, että kaikki oli kunnossa. Ei mikään jäänyt häneltä huomaamatta.

"Hyvä, hyvä", puuttui vanhus puhumaan, istahtaen tykille, "minä olen nyt keittänyt heille keitoksen ja valmistanut niin lämpymän tervehdyksen, ett'eivät suinkaan tule palelemaan, vaikka yö onkin jotenkin kylmä. Tulkaa nyt vaan", jatkoi hän, nojaten kauniin päänsä käteensä, "vielä kerran tahdon katsella Walchovitzia silmiin, ja pyhä neitsyt on kyllä pitävä huolta siitä, ettei miekkani tällä kertaa luiskahda hänen otsalleen. Ja Ramoski kyllä tekee velvollisuutensa. Haa!" huudahti hän, nousten seisoalleen. "Tahtoisinpa nähdä hänen raivonsa, kun takasin palatessaan neiti onkin poissa, jos, nimittäin, hän milloinkaan palaa takasin", jatkoi hän vitkaan. "Minun miehieni kanssa ei ole leikkimistä, ja vanha Erkki kyllä antaa heille kullekin ansioittensa mukaan. Tästähän tulee koko hauska leikki vanhoilla päivilläni ja…"

Samassa tunsi hän raskaan käden vasemmalla olallaan ja katsottuaan takansa, seisoi Bernhard hänen vieressään.

"Ethän vielä huomaa mitään?" kysyi nuorukainen, silmäillen seutua ympärillään, "ja vaikea onkin tässä epämääräisessä kuunvalossa havaita noita hiipiviä vihollisiamme."

"Ei ole hätää, nuori herrani", vastasi Czarny varmasti, "Erkillä, joka, kuten näette, seisoo tuolla vipusillan luona, on hyvät silmät, eikä kissakaan voisi, hänen sitä huomaamatta, hiipiä tänne sisälle. Miten on kreivittären laita, onko hän mennyt nukkumaan?"

"Maata nyt!" huudahti Bernhard kummastuneena. "Kyllähän hyvä äitini nyt on levollinen ja hyvässä turvassa, mutta olisihan aivan hullua nyt antautua levolle, kun sota riehuu oven edessä. Ei, Czarny hyvä, niin rauhallinen ei hän suinkaan ole."

"Niin, parasta lienee pitää silmät auki aikoinansa", vastasi vanhus hiljaa, "ei kukaan tiedä, mitä noilla konnilla on mielessä."

Keskustelu päättyi tähän, ja Bernhard, jonka tuli vartioida vipusillan luona, Akselin seisoessa toisella puolen vanhan linnan sisäänkäytävän luona, lähti paikalleen. Hitain askelin lähestyi Erkki Czarnya ja sanoi, osoittaen vipusiltaa:

"Kestävätkö ketjut?"

"Ei yksikään sissi saa niitä poikki", vastasi Czarny, "ja voidakseen sen tehdä, tulee heidän ensin mennä vallihaudan yli, joka vie heiltä vähintäänkin pari tuntia."

"Kuulkaa, Czarny!" virkkoi Erkki, tarttuen puolalaisen käsivarteen ja vei häntä vallin partaalle, "ei se ole pelko, vaan varovaisuus, joka saattaa minut puhumaan teille. Lähettäkää sana Herrevadiin ja hankkikaa lisäväkeä, jota pikemmin, sitä parempi. Pelkäänpä, että kaikki apu pian on meiltä kielletty ja…"

"Mitä nyt, ukko?" huudahti Czarny astuen takaperin. "Mitä tarkoitatte tällä pelolla? Olittehan aivan levollinen äsken, eli ehkä omatunto…"

"Vaiti!" ärjäsi vanhus liikutuksesta vapisevin äänin ja astui taaksepäin, paljastaen miekkansa. "Minä tiedän, mitä aijotte sanoa. Vanhalla sotamiehellä kuin minä, joka on sotinut rehellisen 'Askenbergin' rinnalla ja halaissut sekä saksalaisten, tanskalaisten että puolalaisten pääkalloja, on aina puhdas omatunto, sen sanon teille. Katsokaas, minä annan sotilaskunniani vastapantiksi uskollisuudestani, ja jos kerran vielä uskallatte lausua sellaisen epäluulon, ei neitseenne, tai miksi häntä nimitätte, voi pelastaa teitä Erkki Erkinpojan kostolta. Tämä on viimeinen sanani, ja niin totta kuin sissit nyt tulevat tuolla metsässä, niin totta olen rehellinen mies. Hakekaa sitte itse apua, mistä tahdotte, kun nuo kirotut roistot piirittävät meitä niin, ett'emme edes saa vallihaudasta vettä janoomme, mutta älkää toista kertaa tulko luokseni sellaisella puheella!"

Näin sanoen pisti ukko miekan taas huotraansa ja poistui, jupisten sanoja, joita ei Czarny ymmärtänyt. Tämä jäi hetkeksi seisomaan paikalleen ja näki vaijeten Erkin jättiläiskokoisen vartalon katoavan sinnepäin, jossa tykit olivat; sitten kiirehti hän nopein askelin oikeaan sivurakennukseen, ilmoittaakseen kreivittärelle, että päättävä hetki oli tullut.

Mutta juuri astuessaan ensimäiselle portaalle katsoi hän takansa, ja näki vanhan Erkin seisovan erään tykin päällä. Hänen kookkaan vartalonsa eroitti selvään kirkkaassa kuunvalossa, ja oli enemmän kuvapatsaan kuin elävän ihmisen kaltainen.

"Mitä nyt, mitä nyt?" jupisi Czarny ja seisoi kuin naulattuna paikoillaan. "Mitä tämä merkitsee? Haa, merkki, tuo…"

Viimeinen sana jäi lausumatta, kun hän samassa huomasi Erkin kadonneen. Pari sekuntia odotti Czarny hengittämättä ja aikoi juuri palata takasin, kun samassa paikassa, missä Erkki oli seisonut, salama välähti, ja korkeissa puissa kajahteleva jyske seurasi heti sen jälkeen.

Joka taholta metsässä vastattiin laukaukseen korkeilla sotahuudoilla, ja vallilta kuului Erkin voimakas huuto:

"Aseisin! Sissit ovat hyökänneet kimppuumme!"

* * * * *

Tuskin oli viimeinen sissi kadonnut Ramoskin näkyvistä, kun hän nopein askelin kiiruhti tuvalle, jossa Berta asuskeli.

"Hän meni paulaan", jupisi puolalainen, kiiruhtaen kulkuaan, ja tämä kiire kummastutti jälelle jääneitä, syystä, että hän, Ramoski, aina oli vastahakoinen ja kankea töitään toimittaessaan. "Nyt, jos milloinkaan, saan hänet pelastetuksi", jatkoi hän, naurahdellen itsekseen kepposelle, jonka oli tehnyt ystävälleen.

Hiljaa hiipi hän tuvalle ja saavutti, kuten hän luuli, kenenkään huomaamatta, pienen akkunan, jonka alle hän erinomaisella huolella kätki pienen veneen.

Hänen tarkoituksensa oli paeta yli järven Bertan kanssa.

"Herrevadiin täytyy meidän matkamme ohjata", ajatteli hän, ryömien akkunan alla kasvavien pensaiden väliin, "Herrevadiin täytyy meidän päästä, vaikka sitten joka saari vilisisi vahdeista, ja sissien kiväärit pilkistelisivät joka pensaikosta."

Tapansa mukaan istui Berta akkunan ääressä, ja synkeä suru oli painanut leimansa hänen kasvoilleen. Hän oli kalpea, ja usein vei hän molemmat kätensä polttavalle otsalleen. Silmien entinen kirkkaus oli kadonnut, ja suu ei enään hymyillyt.

"Huu, tämä on kauheata", huokasi hän kauhusta väristen, "huomenna tulee hän takasin. Äitini, rakas äitini", huudahti hän tuskastuneena, peittäen kasvonsa käsillään, "mikä kohtalo sinua ja minua odottaakaan! Hän on kostava kauheasti! Oi, mikä hirmuinen salaisuus peittää vanhempaini entisen elämän! Nyt tiedän, miksi äitini suree niin syvästi ja aina huokailee, ollessaan yksin. Miten on tämä päättyvä, ja milloin pääsen pois tästä kurjasta luolasta?" Tätä sanoessaan vierivät runsaat kyyneleet esiin, hän itki katkerasti, ja kuumeentapainen väristys puistutti hänen ruumistaan.

Hän ei nähnyt, miten silmäpari säälivästi katseli häntä, eikä kuullut näitä hiljaa lausuttuja sanoja: "Hänen täytyy tulla pelastetuksi!"

Se oli Ramoski, joka akkunan läpi oli häntä katsellut.

Kyyneleet herkesivät vuotamasta ja tuskallisella liikkeellä nosti Berta päänsä, mutta huudahti samassa kauhusta ja peräytyi, huomatessaan vieraat kasvot akkunan ulkopuolella.

Ramoski viittasi häntä lähestymään, ja hetken epäiltyään totteli hän, nähdessään vieraan ystävälliset ja samassa murheelliset kasvonjuonteet.

Ramoski koetti sitten avata akkunan, mutta se vastusti kaikkia hänen kokeitaan. Hetken mietiskeli hän, mitä tehdä, ja tuli vihdoin selville siitä, että täytyi tällä tavoin puhua Bertan kera, sillä se olisi herättänyt huomiota, jos hän olisi mennyt suoraan ovesta.

"Mutta tästä aukosta ei yksikään ihminen voi päästä", mutisi hän ja tempasi akkunaa, "meidän on odottaminen, kunnes tulee pimeä."

Usean kokeen perästä onnistui hänen vihdoin tempaista irti akkuna.

"Älkää pelästykö, ihana neiti", sanoi hän Bertalle, joka vavisten oli peräytynyt toiselle puolen huonetta, "älkää pelästykö! Minä tahdon pelastaa teidät."

"Te tahdotte minut pelastaa!" huudahti nuori tyttö, toivon säteen kirkastaessa hänen kasvojaan. "Onko tämä totta, tahi kenties on se petos, vietelläksenne minut uusiin vaaroihin."

"Luottakaa minuun, niin kaikki käy hyvin", vastasi Ramoski, joka ei ollut kuulevinaankaan Bertan viimeisiä sanoja. "Mutta teidän täytyy uskaltaa minuun", jatkoi hän kuiskaten, "teidän täytyy antaa minun määrätä, ja minä lupaan, että tänä iltana olette vapaa."

Berta tuskin uskoi korviaan. Hän pääsisi vapaaksi, saisi mennä ulos tästä kamalasta huoneesta, jossa sade lapasi seinät, eikä tarvitsisi enään katsella tuota iljettävää Kaisaa, joka alati häntä kiusasi. Ja paras kaikista oli, että pääsisi häneltä pakoon, jonka katse vielä poltti hänen sielussaan. Eikö tämä kaikki ollut ihana unelma? Ei! Jota enemmän hän tarkasti tuntemattoman kasvoja, (meidän tulee tässä muistuttaa, että Ramoski oli muuttunut paljo kauniimmaksi, sittekuin tutustuimme häneen Sandomirissa) sitä varmemmaksi tuli hänen uskonsa, ettei tuo tuntematon tahtonut häntä pettää. Hän lähestyi vähitellen ja sanoi vihdoin, lapsellisella viattomuudella katsellen Ramoskia:

"Sinä näytät liian hyvältä, tahtoaksesi saattaa minut vielä onnettomammaksi, ja minusta nähden ei sinun silmäsikään ole sellaiset kuin tuon toisen. Mutta jos teet minulle jotain pahaa, niin että äiti-parkani saa itkeä vielä enemmän, on Jumala sinua siitä rankaiseva."

Nämä yksinkertaiset sanat tunkeutuivat Ramoskin sydämeen ja hän jupisi itsekseen: "Pyhä neitsyt minua tästä varjelkoon." Ääneensä sanoi hän: "Minä tahdon pelastaa teidät äidillenne, ja vanha Czarny on…"

"Czarny!" huudahti Berta ja seisoi yhdellä hyppäyksellä akkunan luona, "tunnetteko vanhan, rehellisen Czarnyn?"

"Tunnen", vastasi Ramoski, "minä olen hänen maanmiehiänsä."

"Sittenpä et voi minua pettää", vastasi nuori tyttö luottavasti, ja lisäsi hän heti jälkeenpäin uteliaasti tarkastellen Ramoskia, "sittenhän rukoilet sinäkin neitsyt Mariaa, kuten Czarnykin. Minä pidän hänestä paljon", virkkoi hän viattomasti, "mutta sekä äiti että minä emme voi hyväksyä, että hän siten kunnioittaa syntistä naista."

Tämä puhe kummastutti Ramoskia, mutta nyt ei ollut aikaa kuluttaa tärkeitä minuuttia missään keskustelussa, ja hän vastasi vakavasti:

"Puhukaamme siitä sittemmin; nyt on vaan pidettävä huolta, miten parhaiten pääsette pakenemaan."

"Niin, niin, pelasta minut, pelasta minut!" huudahti Berta, joka nyt vasta taas huomasi tilansa, "mutta kiiruhda, sillä tuo toinen voi joka hetki palata takasin; minä olen usein nähnyt hänen kävelevän täällä rannassa vakoilemassa."

"Hän ei tule takasin vähintäinkään useaan tuntiin", vastasi Ramoski, sekä jupisi itsekseen, "ja pyhä neitsyt suokoon, ett'ei hän enään palaisi milloinkaan!"

"Missä hän sitten on?"

"En tiedä", vastasi Ramoski; "arvattavasti partioretkellä."

Berta tunsi kylmän väristyksen jäsenissään. "Älä viivy, älä viivy!" huusi hän yhä tuskallisempana. "Vie minut heti täältä; uh, minä tukehdun!"

"Meidän täytyy odottaa, kunnes tulee hämärä", vastasi Ramoski, "minä olen kätkenyt tänne veneen, jolla pakenemme yli järven. Mutta olkaa tarkoin varoillanne, vanha Kaisa väjyy kaikkialla."

Näin sanoen hypähti hän notkeasti maahan, katsoi vielä kerran, oliko vene paikoillaan, ja katosi mökkien väliin.

Tuskin oli hän kadonnut, ennenkuin vanhanpuoleinen naishenkilö tuli esille pensaikosta parin kyynärän päässä akkunasta. Se oli Kaisa.

"Niin, vanha Kaisa väijyy kaikkialla", jupisi hän käheästi nauraen, "kyyhkynen aikoo lentää haukan pesästä, mutta siitä ei tule mitään, hä, hä, hä!"

Kiirein askelin riensi hän toisen veneen luo, joka oli kiinnitetty parin kyynärän päähän Ramoskin veneestä, ja pian näki hänen kaikin voimin soutavan pientä saarta kohti, jossa vartija oli.

Kuten lukija muistaa, oli ilta kuutamoinen, ja tämä seikka oli suurena haittana Ramoskille.

"Oli miten tahansa", jupisi hän, astellen rantaan, "hätätilassa voin tehdä tietä näillä", Puoliääneen sanoessaan tämän, otti hän vyöstään pistoolin, tutki sitä tarkoin, ja käyttäytyi sitte samaten tikarilla.

Berta odotti häntä mitä suurimmalla malttamattomuudella. Vihdoin hän tuli, ja Berta oli vähällä syöstä hänen helmaansa, kun hän hiipivin askelin astui matalasta ovesta huoneesen. Ramoski näki nuoren tytön riemun, ja tunsi itsensä melkoisesti vahvistetuksi, kun hän kysymykseensä, josko Berta olisi altis kärsimään kaikki paon vaarat, sai vastauksen:

"Vaikkapa tie kulkisi kuohuvien aaltojen tahi pimeimpien metsien läpi, en laisinkaan epäilisi seurata sinua, ja myöskään en epäilisi, jos meillä olisi vaikka kuinka monta penikulmaa kuljettavaa, kun vaan jälleen saan nähdä äitini ja pääsen tuon hirviön luota, joka niin vihaa häntä ja minua."

Ramoski säpsähti: "Vihaa häntä ja minua", toisti hän hiljaa, "tienneekö hän mitään?"

"Minä tiedän paljon", vastasi Berta, joka oli kuullut hänen viimeiset sanansa, "minä tiedän, mikä kohtalo tuli isäni osaksi, ja tiedänpä myös mikä on meidän, jos hän saa määrätä." Hän ei vapissut, kuiskatessaan näitä sanoja, mutta niin syvä suru kuvautui hänen kalpeille kasvoilleen ja äänensä oli niin vaikeroiva, että Ramoskin mieltä aivan karvasteli.

"Tulkaa, tulkaa, älkäämme viipykö kauempaa!" huusi hän, ja tarttui tytön käteen, "jokainen hetki on kallis."

Ulkona paistoi kuu, levittäen haamoittavan huntunsa pienen järven laineille ja rannoille. Ilta oli huumaavan ihana, ja Berta nauttikin syvin henkäyksin luonnon kauneudesta. Nopein askelin riensivät he veneen luo. Ramoski meni edellä, ja nuori tyttö oli juuri aikeissa hypätä veneesen, kun hän seisattui ja kuiskasi, nostaen sormen huulilleen:

"Saarestapäin tulee vene; me olemme tulleet huomatuksi."

Ramoski seurasi katseellaan hänen kädellään osoittamaan suuntaan ja huomasi ihmeekseen, että vene lähestyi kiireesti rantaa. Ja tarkemmin katsottuaan näki hän, miten kiväärejä välkkyi kuun valossa.

"Niin, he ovat todellakin huomanneet meidät", sanoi hän harmin tunteiden valtaamana, "nyt ei meillä ole muuta keinoa, kun koettaa paeta metsän läpi."

"Tule siis", kehoitti Berta, joka nyt sai rohkeutensa jälleen, "minä olen kyllin voimakas…"

"Haa, nyt tiedän", huudahti Ramoski, hypäten veneestä, "käyttäkäämme niitä hevosia, jotka otettiin pari päivää sitten. Osaattehan ratsastaa?" jatkoi hän, kääntyen Bertan puoleen.

"Kyllä maar", vastasi hän, hienosti hymyillen, Ramoskin sitä kuitenkaan huomaamatta.

Minuuttiakaan empimättä riensivät he kopille, jossa hevoset olivat. Ramoskin potkauksesta aukeni ovi, hevoset tuotiin ulos semmoisenaan, sillä satuloimiseen ei nyt ollut aikaa, ainoastaan ohjat ja peite, ja valmistukset olivat tehdyt.

"Jumala meitä auttakoon!" huokasi Berta ja keikahti Ramoskin avulla ratsulle. "Kiirehdi, vene on pian rannassa, ja sitten on liian myöhäistä."

Ramoski oli pian valmis, mutta juuri aikoessaan hypähtää ratsulle, peräytyi hän, kauhu kuvautuneena kasvoissaan. Pakolaisten edessä seisoi vanha Kaisa.

"Niin, vanha Kaisa väijyy kaikkialla", huudahti hän pilkkanaurulla, "kyllähän arvasin, että katteinin ystävä kierteleikse ihanan neidin ympärillä, mutta vanha Kaisa tuntee kaikki sellaiset salatiet, ha ha haa!"

Ramoskin hämmästys ei kestänyt kauan. Hän huomasi heti, että ratkaiseva ja pikainen päätös oli tehtävä, ja vielä enemmän, koska hän huomasi vanhuksen levottomasti seuraavan katseellaan venettä.

Ja Ramoski täyttikin heti tekemänsä päätöksen. "Pois tieltä, vanha kummitus", huudahti hän, tykkänään unohtaen kaiken varovaisuuden, "pois tieltä, taikka kyllä sinut opetan!"

Vanhuksen silmät säteilivät, ja koko hänen ruumiinsa vapisi raivosta. "En mene", vastasi hän, purren hammastaan, "minua käskettiin vartioimaan vankia, ja sen teenkin."

Näin sanoen tarttui hän Bertan hevosen suitsipieliin, kimakoilla huudoilla kutsuen apua.

Berta parahti ja olisi pudonnut hevosen selästä, ellei Ramoski olisi häntä tukenut.

"Rauhoittukaa", kuiskasi hän tukahutetulla äänellä, "meidän täytyy päästä täältä, vaikka sitten tiemme kulkisi tuon kummituksen ruumiin yli."

Nämä sanat kuuli Kaisa, ja sitä lujemmin rupesi hän huutamaan. Tuonnempana leirissä huomattiin jo vilkasta liikettä, ja vene oli enään parin sylen päässä rannasta.

"Tahdotko pitää suusi kiinni, niin saat jäädä eloon?" sanoi Ramoski, mennen aivan vanhuksen eteen.

"En", huusi hän niin kovaa kuin jaksoi, "tännepäin, pakolaisia, ryövärejä, mur…"

Tätä viimeistä sanaa ei hän ehtinyt lausua, sillä Ramoskin käsi likisti hänen kurkkuaan. Mutta sittenkin piti hän suitsista kiinni.

"Päästä irti ohjat", käski Ramoski vielä kerran.

Vanhus ei voinut vastata, mutta yhä lujemmin tarttui hän ohjista kiinni.

"No, saakoon sitten saatana uhrinsa", jupisi Ramoski kolkosti, "parempi on, että tuollainen kummitus kuin sinä, tulet helvettiin, kuin että viaton tyttönen jäisi sinun ja vertaistesi kidutettavaksi. Pyhä neitsyt suokoon minulle tämän anteeksi. Tarve minut pakottaa sen tekemään."

Vanha Kaisa oli sillä välin turhaan kokenut päästä vapaaksi, mutta Ramoskin käsi puristi hänen kurkkuaan, ikäänkuin se olisi ollut pihtipenkissä.

"En, en!" kähisi hän taas, ja puristi suonenvedon tapaisesti ohjaksia, "aa-aa-auttakaa." Tikari työntyi hänen rintaansa, käden jäntereet tulivat hermottomiksi, vaahto näkyi vapisevilla huulilla, ja ähkyen vaipui hän maahan.

Kaikki oli tapahtunut parissa silmänräpäyksessä, joiden kuluessa ei Berta ollut uskaltanut katsoa ylös. Mutta kuultuaan vanhuksen putouksen ja nähdessään verta valuvan tikarin Ramoskin kädessä, valtasi hänet kauhu, ja hän kuiskasi, kääntäen pois päänsä ja osoittaen Kaisaa: "Hän oli toki ihminen."

"Ei, vaan piru hän oli", jupisi Ramoski, keikahtaen ratsulle, "ellen olisi tehnyt häntä vahingoittamattomaksi, olisi hän pian tappanut teidät."

Takaapäin kuuluvat hurjat huudot vetivät heidän huomionsa ruumiista vaaran puoleen, joka yhä lähempänä uhkasi heitä. He huomasivat nyt takanaan sissiparven, joka hurjasti huutaen syöksyi esiin, hampaisiin saakka varustettuna. Hetkisen viivytys, ja pako olisi ollut mahdoton. Silloin kannusti Ramoski hevostaan ja kiiti ensimäistä tietä, minkä näki, Bertan seuraamana. Luodit vinkuivat heidän korvissaan ja tempoivat irti oksia, jotka peittivät pakolaiset, mutta korkeampi voima näytti suojelevan heitä; ja kuu valaisi kirkkaasti heidän yksinäisen tiensä. Puhtaan sydämensä pohjasta kiitti Berta Jumalaa, pyhälle neitsyelle ja kaikille pyhimyksille lausui Ramoski hartaan kiitoksensa hänkin, ja äänettöminä riensivät he sitten täyttä vauhtia korkearunkoisten puiden ohi tuntematonta päämäärää kohden.

VII.

Onnettomuus tulee harvoin yksin. — Jatkoa kolmanteen lukuun.

Erkki-vanhuksen laukauksesta syntyi hälinä linnassa, ja jokainen kiirehti hänen käskystään vahtipaikalleen. Mutta se oli myöskin herättänyt hiipivät viholliset, ja nämä kun näkivät olevansa huomatut, koettivat ensi hämmästyksissään rynnäköllä valloittaa linnan.

Vimmatulla sotahuudolla heittäytyivät he hautaan ja kapuilivat urheasti vallille, mutta täällä otettiin heitä niin tarmokkaasti vastaan, että heidän hetken ottelun perästä ylen niskojansa täytyi peräytyä.

"Tämä oli ensimäinen hyvästijättö", mutisi Erkki, ladaten tykkinsä uudelleen, "toisella kerralla käy paremmin, sillä nyt nuo pirut tulivat liian äkkiä. Kas niin, pojat, sillä tavalla kunnon sotilas taistelee!"

Kauan ei tarvinnut odottaa toistakaan rynnäkköä. Mutta nyt muuttivat sissit sotimistapansa. Himmeä kuunvalo kun oli, voivat sissit edukkaasti piillä pensaikossa, mutta sitävastoin selvästi nähdä puollustajat, ja he käyttivätkin tätä etua hyväkseen. Metsästä välähteli joka hetki, ja jokunen luoti aina vei uhrinsa. Erkki kiroili kyllä sala-ampujia, mutta ne eivät sittenkään tulleet esille: piilopaikastaan lähettelivät he vaan luoteja, ja vanhus itsekin menetti hattunsa, juuri aikoessaan viedä sytyttimen sankkireikään.

"Tuolla, tuolla, ampukaa tuonnepäin!" huusi nuori talopoika tarttuen Erkin käsivarteen. "Minä huomasin sissijoukon olevan piilossa siellä pensaikossa."

Osoitettu pensaikko oli aivan lähellä vallihautaa, ja nähtävästi oli sissien aikomus koota sinne niin suuri joukko kuin mahdollista, voidakseen sitten rynnätä, kun hajoitettujen ampujain luodit ensin olivat vähentäneet puollustajain rivejä. Tämä ajatus juolahti heti Erkin mieleen, ja hän jupisi itsekseen, kääntäen tykit kenenkään huomaamatta pensaikkoa kohti:

"Hiljaa, hiljaa vaan, lurjukset, kyllä tunnen nämä kujeet; aivan samoin nuo kettumaiset saksalaisetkin tekivät Sonderburgin luona, ja minä silloinkin kanuunia hoidin. Paremmat ne tosin olivat kuin nämä leikkikalut, mutta kun panee kahdenkertaisen latauksen, niin toivon, ett'ei ainakaan pari heistä enään näe ensi päivänkoittoa." Näin sanoen nosti hän sytyttimen: välähdys, kumiseva paukaus, ja pensaikosta kuului ääretön parku, jota sotaan tottunut Erkkikin kauhistui. Hän oli niin hyvin tähdännyt laukauksensa, että ainoastaan pari henkeä vältti hävityksen.

Näiden joukossa oli eräs roteva mies, joka nopein askelin juoksi metsään, mutta ennenkuin katosi, katsoi hän taakseen, veti kaapun kasvoiltaan, nosti oikean kätensä kirkasta taivasta kohden ja jupisi: "jo tänä yönä täytyy teidän olla minun vallassani."

"Näetkö tuota yksinäistä miestä metsän rinteessä?" kuiskasi Erkki eräälle paraista ampujista. "Ota hänet huomioosi ja lähetä hänelle tervehdys, että ukko Erkinpojalla vieläkin on hyvät silmät."

Tuntematon seisoi paikallaan, ja himmeässä kuunvalossa näyttivät sysimustan parran ympäröimät kasvot enemmän henkiolennon kuin ihmisen kasvoilta.

Vielä kerran lausui hän äsken mainitsemamme sanansa, mutta pääsi tuskin loppuun, kun luoti lävisti puoleksi alas käärityn kauluksen ja pysähtyi nuoreen puuhun parin kyynärän päässä hänen takanaan.

Mies vavahti, nosti kaapun päänsä yli ja riensi pois. Erkki Erkinpojan vieressä seisoi Czarny. "Tunsitko häntä?" kysyi Czarny, osoittaen kädellään sinne päin, missä sissi oli seisonut.

"En", vastasi Erkki, "ken hän oli?"

"Ehkä saamme nähdä hänet vielä kerran tänä yönä", vastasi Czarny hiljaa. "Pidä kuitenkin silmäsi auki, sillä nuo koirat koettavat millä tavalla tahansa saavuttaa päämääränsä."

Odottamatta Erkin vastausta, ohjasi Czarny askeleensa oikeaan sivurakennukseen.

Taistelu oli herennyt, ainoastaan laukaus silloin tällöin osoitti, että yhä vartioittiin toisiaan.

Kalpeana ja vapisten oli Eleonora istahtanut sohvalle samaan huoneesen, jossa kertomuksemme alussakin hänet näimme. Joka laukauksella värisi hän, ja kädet ristissä rinnallaan rukoili hän sielunsa syvyydestä menestystä omaisilleen. Hän kuunteli hengittämättä, ja oli monta kertaa valmis menemään akkunan luo, mutta vanha Martta esti aina häntä sitä tekemästä, päättävästi asettuen hänen eteensä.

"Ette saa itseänne näyttää, kreivitär", huudahti vanhus, tarttuen Eleonoran käteen, "nuo ilkeät sissit eivät sääli ketään, ja pian voisi tapahtua, että heidän luotinsa eksyisivät tännekin."

Eleonora totteli vanhuksen varoitusta, sillä hän huomasi, etteivät tämän neuvot olleet halveksittavat. Syvään huoaten vetäytyi hän takasin, mennen entiselle paikalleen istumaan.

"Eikö taistelu nyt ole päättynyt?" kuiskasi hän puoleksi nousten istualtaan, "minä en enään kuule laukauksia."

"Luulenpa todellakin", vastasi Martta, mennen akkunan luo, mutta tuskin oli hän seisonut siellä pari minuuttia, kuin hän kimakalla äänellä huusi, peittäen kasvonsa käsillään: "Oi, ei, he ampuvat vielä: oi, eikö lopu milloinkaan tämä hirveä taistelu! Tällaista en ole milloinkaan ennen nähnyt. Kas, onpa todellakin Erkki tuolla näyttämässä kykyään!" jatkoi hän, painaen kasvonsa ruutua vasten.

"Huu, huu, nyt hän ampuu taasen! Jumala meitä varjelkoon noilta villipedoilta, jotka…"

Czarnyn tulo keskeytti tässä Martan puheen. Synkkä pilvi verhosi vanhuksen otsan, ja kasvoissaan huomasi levottomuuden, jota hän turhaan koki peitti.

"Czarny, Czarny!" huudahti Eleonora, mennen vanhusta vastaan, "ulkomuotosi ei ennusta hyvää. Mitä arvelet taistelusta?"

"En tahdo salata ajatuksiani", vastasi Czarny vakavalla äänellä' "enkä myöskään antaa teille pettävää toivoa, vaan suoraan ilmaista, että vaara todellakin on suuri. Kyllä tunnen nuo lurjukset; he sotivat omalla tavallaan, ja ell'eivät heti onnistu saamaan valtoihinsa väkivallalla jotain paikkaa, koettavat he petoksella tulla sen omistajaksi. Jos vaan tämän yön voimme pitää heitä etäällä, tahdon huomenna pyytää apua Herrevadista. Olkaa toki rauhallinen", jatkoi hän, nähdessään Eleonoran huolen yhä enentyvän hänen puhuessaan, "me olemme valmiit viimeiseen saakka puollustamaan asemiamme, ja ainoastaan ruumiidemme yli voivat vihollisemme päästä tänne."

"Kiitos, kiitos!" muuta ei Eleonora voinut puhua.

Synkkä aavistus oli hiipinyt hänen sydämeensä, pitäen sitä jännitettynä. Mennyt aika tunkeutui hänen katseensa eteen ja ajatukset kuluneiden päivien iloista ja suruista valtasivat hänet kokonaan.

Ei kukaan häntä häirinnyt. Czarny oli mennyt Martan luo ja puhui hänelle matalalla äänellä. Ison seinäkellon yksitoikkoinen pakutus oli ainoa ääni, joka häiritsi hiljaisuutta huoneessa. Puolen tuntia kului, ja vielä istui Eleonora samassa asennossa. Metsästä ja vallilta kuului yksiäänisiä laukauksia, ja vähä väliin antoi Erikki-vanhus kanuuniensa paukkua, näyttääkseen sisseille, että vielä oli valveilla. Kuu liikkui verkalleen yhä kauvemmaksi länteen, puiden varjot pitenivät, ja itäisellä taivaan rannalla näkyi vaaleanpunainen juova, joka vähitellen yhä suureni. Toisen kerran aukeni ovi, ja Bernhard astui huoneesen.

"Poikani! poikani!" huudahti Eleonora, ojentaen kätensä nuorukaista kohden, "miten hirveäksi on tämä yö tulevakaan! Czarny sanoo ett'ei sota vielä ole päättynyt."

Molemmat miehet vaihtoivat pitkän silmäyksen keskenään, mutta vihdoin sanoi Bernhard, syleillen äitiään:

"Niin on, armas äitini, mutta valitus ei tee sankaria. Rohkeus ja päättäväisyys, mutta ennen kaikkia varovaisuus ovat nyt tarpeen. Sissit vakoilevat joka pensastossa, vaan eivätpä ole meidänkään miehet joutilaat, ja linnan toisella puolen seisoo Aksel miehineen estämässä ryntääjiä siltä puolen hyökkäämästä. Äitini tietää että Aksel on urhea ja taitava sotilas, joten luulen, ett'ei siltä puolen ole mitään pelättävää."

"Niin on kuten Bernhard-herra sanoo", virkkoi Czarny, pyyhkästen kädellään ruudulta näköä estävän huuran, "ja jos tahtovat vielä tehdä rynnäkön, on se tapahtuva pian, ennenkuin päivä valkenee, jolloin helposti voimme heidät huomata."

Tuskin oli hän saanut viimeiset sanat lausutuiksi, kun hirveä melu kuului toisesta huoneesta. Czarny syöksi ovelle, mutta ei vielä ehtinyt sitä avata, kuin jo eräs palvelijoista töyttäsi sen selälleen.

"Mitä nyt, mitä nyt?" kysyi Bernhard, mennen palvelijaa vastaan, "tulethan sinä sellaista vauhtia, kuin jos sissit olisivat kintereilläsi."

"Heikeinpä niin", vastasi mies hengästyneenä, "nuo lurjukset ovat hyökänneet kornetti Lundbergin kimppuun, kun hän rohkeni mennä kappaleen matkaa metsään, seutua tutkimaan. Hän taistelee kuin hurja, mutta mitä voivat hänen muutamat miehensä niin montaa sissiä vastaan."

"Puhutko totta, mies", ärjäsi Czarny, tarttuen palvelijan käsivarteen, "eikö säikähdys ole tehnyt vaaraa suuremmaksi kuin se todella onkaan?"

Samassa tuli Erkki huoneesen.

"Ei", vastasi tämä, joka oli kuullut Czarnyn viimeiset sanat, "hän on puhunut totta."

Eleonora ei voinut sanoa sanaakaan; pidätetyin henkäyksin kuunteli hän palvelijain usein äänekästäkin keskustelua ulkohuoneessa, ja aikoi juuri mennä heitä rauhoittamaan, ehk'ei itsekään juuri ollut rauhallinen, kun Czarny sanoi:

"Tahdonpa itse mennä katsomaan, miten asianlaita oikeastaan on."

"Seis", kajahti nyt ääni kaikkien muitten yli, "ei kukaan saa mennä ulos."

"Ken voi minua estää?" kysyi Czarny, joka ei ensihämmästyksissään huomannut sitä, joka puhui.

"Minä voin sen tehdä", vastasi sama ääni, ja samassa seisoi Aksel hänen edessään. Vaatteensa olivat repaleilla, ja tukka valui epäjärjestyksessä hartioille.

"Minä taistelin niin kauan kuin voin", jatkoi hän, pyyhkien hikeä otsaltaan. "Sissit ovat monilukuisemmat kuin aavistimmekaan, sillä he ovat kokonaan piirittäneet meidän. Kyllähän lähetimmekin useoita heistä toiseen maailmaan, vaan uusia tuli taas sijaan, ja meidän täytyi väistyä. Viisi miestä on joukostani jälellä, ja nämä koettavat vielä vastustaa vihollisia vanhan linnan luona. Löytyykö täällä yksinäistä huonetta, jonne voisimme viedä kreivittären, niin…"

"Ei, minä en pakene", vastasi Eleonora, ylpeästi heittäen päänsä taaksepäin. "Teidän kanssanne tahdon jakaa vaaramme."

Kaikki katselivat häntä ihastuksella, ja hän jatkoi:

"Ehk'en omaakaan miehen voimia, olen toki yhtä rohkea, ja yhtä levollisesti voin kyllä katsella vaaroja silmiin kuin tekin, ystäväni. Sotiessanne en tahdo jäädä joutilaaksi tänne, minä tulen mukaanne."

"Ei, äitiseni", vastasi Bernhard uskaliaasti, "siihen en minä voi myöntyä. Teidän täytyy myöntyä siihen, että viemme teidät suojaan."

Eleonora ei vastannut. Hetkisen oli hän mietteisiinsä vaipuneena, sitten ojensi hän pojalleen kätensä ja sanoi hiljaa:

"Kentiesi lienee parasta, että äiti tottelee poikaansa."

Sissit olivat menetelleet hyvin viekkaasti. He olivat vetäytyneet takasin, pettääkseen linnan puollustajia, joka onnistuikin. Sitten ryntäsivät he yhdistynein voimin Akselin johtaman pienen joukon kimppuun, ja häneltä itseltä kuulimme jo, miten tämä ottelu päättyi.

Erkki oli melkein kaikkien palvelijain seuraamana rientänyt taisteluun, joka yhä vaan kiihtyi kiihtymistään. Kumpikin puolue koetti sen, minkä ihmisvoimilla suinkin voi, ja jo näyttikin kuin jos sissit olisivat joutuneet häviölle, semminkin kun Czarny alkoi hätyyttää heitä sivulta, mutta he olivat liian lukuisat.

Vanha Erkki taisteli urhokkaasti, ja rohkaisi miehiäkin sekä sanoilla että teoilla, ja hänen raskas miekkansa halkasi monta otsaa. Näyttipä Czarnykin, ett'ei kahdeksankymmentä vuottansa vielä paljon olleet heikontaneet käsivarren tarmoa. Joka tilaisuudessa koetti hän päästä taisteluun verivihollisensa Walchovitsin kanssa, mutta tämä piti itsensä yhä syrjässä. Ainoastaan kerran Czarny hänet näki, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kadonnut.

Puolentunnin ankaran taistelun perästä olivat vallit sissien hallussa, ja nämä rupesivat nyt tunkeutumaan sivurakennuksiinkin, jossa menettelivät vanhan tapansa mukaan. Kaikki mitkä käsiinsä saivat, taulut, kuvastimet ja huonekalut, kaikki hävitettiin tahi vietiin takavarikkoon, ja salit, joissa ainoastaan pari tuntia sitten oli vallinnut lepo, olivat nyt hirveiden väkivaltaisuuksien näyttämöpaikkana.

Eleonora luuli omaavansa enemmän rohkeutta, kuin mitä hänellä todella olikaan. Niinkauan kuin taistelu riehui ulkona, oli hän jotenkin levollinen, mutta kuultuaan, että viholliset olivat tunkeutuneet hänen omiin huoneisiinsa, silloin loppui hänen rohkeutensa, ja tuskanhuudahduksella vaipui hän poikansa syliin.

"Viekäämme hänet vanhaan linnaan", sanoi Aksel, joka parin tanakan miehen kanssa suojasi sisäänkäytävää, "pääseehän sieltä alas toiselle puolen."

Tämä ehdotus hyväksyttiin, ja harvoin käytetyn holvikäytävän kautta vei Bernhard nyt kiireesti äitinsä, jott'ei tämä tulisi näkemään niitä hirmuisuuksia, joita ennen pitkää tultaisiin täällä harjoittamaan.

Ei Eleonora olisi voinut uskoa niin pian pakolaisena astuvansa vanhan linnan pimeisiin saleihin, joissa kaiku kertoi joka askeleen, ja joissa kostea ilma tuntui niin tukahuttavalta.

Pimeys vallitsi siellä; vaan silloin tällöin, kun tuli ulkona kiivastui, näkyi kirkas kajastus pienillä akkunoilla, joiden läpi tuskin kuukaan pääsi valaisemaan.

Hurja meteli tuli yhä kuuluvammaksi Eleonoran korvissa, ja sai hänet vapisemaan.

"Bernhard, Bernhard, miten on tämä päättyvä?" valitti hän, väännellen käsiään. "Jospa toki jollakin keinoin pääsisimme pakenemaan Herrevadiin!"

"Se on liian myöhäistä", vastasi Bernhard kolkosti, "kaikki uloskäytävät ovat miehitetyt, meidän täytyy taistella täällä."

Keskustelu pysähtyi tähän, sentähden että Erkki ja Czarny syöksyivät huoneesen, noin kymmenen palvelijan seuraamana.

"Missä on Aksel?" huudahti Bernhard, rientäen Czarnyn luo, joka käski palvelijoitten sytyttämään tulta kahteen jälellejääneesen lamppuun. "Eihän vaan hänelle mikään onnettomuus liene tapahtunut?"

"Hän se sotii kuin 'Askenbergin' ratsumies ainakin", kiirehti Erkki sanomaan, "ja nuo kirotut talonpojat tulevat kyllä huomaamaan, että hänen miekkansa iskee syvään. Mutta nyt on kysymys, miten voitaisiin saada kreivitär turvaan, sillä nuo koirat voittavat yhä enemmän alaa."

Lamput olivat sillävälin sytytetyt, tehden valollaan vanhat esineet kummannäköisiksi.

"Emmekö koettaisi viedä kreivitärtä ulos tätä tietä?" sanoi Erkki, ja osoitti avaraan etehiseen johtavaa ovea, "täältä taasen pääsee vanhan linnan takana olevalle polulle. Vaara lähenee joka hetki yhä enemmän, ja pian…"

Viimeiset sanansa haihtuivat siihen yhteiseen kauhunhuutoon, joka kajahti salissa, kun holvikäytävän ovet kukistuivat sisään, ja sissien hurjistuneet kasvot tulivat näkyviin.

Kaksi sissiä juoksi huoneesen, mutta olivat tuskin päässeet pari kyynärää eteenpäin, kun raadelluin ruumiin kaatuivat lattialle. Aksel se taasen pienen joukkonsa kanssa tuli vähälukuisten palvelijain avuksi saliin. Mutta sissit tunkeilivatkin mitä nurjimmalla kiivaudella sisään.

"Jumalan tähden pelastakaa kreivitär!" huudahti Czarny, juosten Bernhardin luo, jonka rinnoilla puoleksi tainnoton kreivitär lepäsi, "pelastakaa hän", toisti Czarny, tarttuen kornetin käsivarteen, "pelastakaa hän, ell'ette tahdo nähdä hänen joutuvan Walchovitzin käsiin!"

Kuin käärmeen pistämänä nousi Eleonora seisoalleen, sanoen:

"Minä kuulin sanan, kauhean sanan!" huudahti hän, horjuvin askelin mennen Czarnyn eteen, joka nyt kauhulla huomasi menneensä liian pitkälle. "Oi, nimi entisiltä ajoilta kaikui korvissani! Czarny, sano, kuulinko oikein?"

Vanhus kääntyi vavisten poispäin.

Eleonora jatkoi:

"Minä kuulin nimen, joka herättää valveille kaikki muistot hirmupäiviltä Sanin luona, nimen, joka muistuttaa kaikista niistä hirmuisuuksista, joista tulin osalliseksi tuossa pienessä mökissä Veikselin rannalla! Sano, Czarny, etkö maininnut Walchovitzin nimeä?"

"Kreivittäreni", vastasi Czarny sortunein äänin, "minä… minä…"

"Levottomuutesi toteuttaa aavistukseni", vastasi Eleonora kätkien kasvonsa käsiinsä. "Oi Jumalani, mikä tuleekaan osakseni! Haa!" huudahti hän, peräytyen pari askelta, kauhu kuvautuneena kasvoissaan, "tuolla on hän, ruhtinaan palvelija, ja…"

"Ja ruhtinaan kostaja", vastasi luja ääni takaapäin.

Eleonora meni tainnuksiin, ja tämä olikin paras hänelle, sillä nyt ei hänen tarvinnut katsella sitä hirveätä näytelmää, mikä vanhassa linnassa näyteltiin. Joka taholta olivat sissit tunkeutuneet sisään, toivossa saada enemmän saalista.

Czarny kääntyi, kuullessaan äänen takanansa, ja Walchovitzin säkenöivät silmäykset kohtasivat häntä.

"Antautukaa!" jatkoi Walchovitz kohottaen pistoolin. "Vastarinta ei enään hyödytä mitään."

"Antautua!" huudahti Erkki, joka tähän saakka oli vaijeten katsellut kohtausta. "Puhutko kuninkaan sotamiehille antautumisesta?" jatkoi hän, korottaen äänensä ja heiluttaen miekkaa päänsä päällä. "Ei, ennenkuin tämä käsivarsi on hervoksissa, et saa minua peräytymään!"

Näin sanoen syöksyi tämä rajupäinen vanhus päin Walchovitzia, joka ei odottanut ryntäystä, vaan vetäytyi äkkiä takasin.

Tämä oli merkki yleisen kahakan alottamiseen. "Puollustakaamme kreivitärtä, niinkauan kuin yksikin käsivarsi on jälellä", huudahti Czarny pelästyneille palvelijoille, jotka tämän kehoituksen kuultuaan liittyivät yhteen, Erkki-ukon johdolla. "Näyttäkäämme noille roistoille, ett'ei voitto vielä ole heidän." Sitten kuiskasi hän Bernhardille, joka, äitinsä sylissään, seisoi aivan hänen takanaan: "Koettakaa päästä metsänpuoleiselle ovelle. Tie näyttää olevan vapaa; minä puollustan teitä."

Bernhard teki niin, ja oli jo noin puolitiessä, kun Walchovitz äkkiä pidätti hänet, kiukkuisin katsein astumalla hänen eteensä.

"Haa!" huudahti puolalainen, heiluttaen sapeliansa päänsä päällä, "vihdoinkin olen tullut määräni päähän!"

"Etpä vielä, kirottu ryöväri", sanoi ääni aivan Walchovitzin vieressä, joka tuskin sai aikaa välttääkseen Erkin iskuja. "Ensin tapat minun", jatkoi vanhus, asettuen Bernhardin eteen, "mutta tulehan vaan tänne, niin merkitsen sinut koko elinajaksesi."

Silmänräpäyksessä sulkivat sissit tien, ja kreivittären puollustajilla ei nyt ollut muuta neuvoa kuin sotia viimeiseen mieheen.

Hänen ympärillään seisoivat Bernhard, Aksel, Czarny ja Erkki, ja heidän onnistui yhdistetyin voimin lyödä takasin ensimäinen rynnäkkö. Veri valui lahonneelle permannolle, ja siellä täällä kaatui sissejä halaistuin otsin tai ruumis lävistettynä. Mutta kreivittären palvelijainkin luku oli vähentynyt, ja surulla huomasi Bernhard, että kaikki pelastus nyt oli ajattelemattomissa.

"Czarny, Czarny, emmekö enään voi pelastua?" kuiskasi hän, hirveä tuska kuvautuneena kasvoillaan, "onko onneton äitini joutuva heidän käsiinsä. Silloin on hän hukassa."

"Koettakaamme murtautua läpi", vastasi Czarny hiljaa; "ottakaa te kreivitär, Erkki ja minä suojelemme teitä; vielä on meitä niin monta jälellä, että koe voi onnistua."

Pieni joukko kokoontui Czarnyn käskystä kreivittären ympärille, joka taistelun ajalla oli herännyt ja nyt, posket kalman kalpeina ja polvet horjuen, nojautui Bernhardin käsivarteen.

"Oi Jumalani, eikö tämä ollut harhanäky, vai onko hän täällä?" huudahti Eleonora tuskastuneena. "Czarny, kautta kaiken mikä pyhää on, vastaa todenperäisesti!"

Mutta Czarny ei kuullut näitä sanoja, sillä juuri samassa syöksi hän pienen joukkonsa etupäässä sissien keskelle ja teki heille suuren tappion. Vanha Erkki seurasi häntä uskollisesti. Järjestämättömät talonpojat peräytyivät, ja suurin osa heistä pakeni nurinniskoin samaa tietä kuin tulivatkin.

Vielä paloivat molemmat lamput ja valaisivat himmeästi tuota hurjaa melskettä, mutta samassa kun Erkki löi maahan erään niistä talonpojista, mitkä vielä tekivät vastarintaa ovella, kuului pistoolin laukaus eräästä salin nurkasta, ja luoti murskasi toisen lampuista pienille palasille. Taaskin pamahti laukaus, mutta tämä hairahtui maalistaan.

"Hakatkaa nuo kirotut konnat tuhansiksi palasiksi!" huusi Czarny lujalla äänellä. "Meidän täytyy päästä ulos, ennenkuin ehtivät ampua toisenkin lampun sirpaleiksi."

"Ei niin kiirettä, Czarny-ystäväni!" kuului ivaava ääni hänen takanaan, ja lampun levittämässä puolihämärässä valossa tunsi Czarny verivihollisensa synkät kasvot. Mutta Walchovitz ei ollut yksin, hänellä oli suuri joukko seurassaan.

"Ei niin kiirettä!" toisti hän taas, ottaen pari askelta eteenpäin. "Minulla on pari sanaa puhuttavaa kreivitär Eleonora Stjernfeltille, valapatolle ja…"

"Pidättäkää! Kaiken sen tähden, mikä pyhää on, olkaa armelias!" huudahti kreivitär, nostaen molemmat kätensä Walchovitzia kohden. "Eikö minua ole kohdannut hirveä onnettomuus, kun kadotin sekä puolisoni, että tyttäreni!"

"Ja vielä minun hauttani!" täytti Walchovitz vitkaan, pannen viimeisille sanoille painoa.

Eleonora tuijotti puhujaan tylsin silmäyksin; alussa ei hän näyttänyt ymmärtävän näiden sanojen merkitystä, mutta vihdoin kävi kaikki hänelle selville, ja parauksella, joka sai tuon paatuneen Walchovitzinkin kavahtamaan, vaipui hän tainnuksissa lattialle.

"Saatana", ärjäsi Czarny, ja syöksyi ase koholla esiin, "eikö sinussa löydy rahtuakaan ihmistunnetta?"

"Hm", sanoi jesuiitta, halveksivaisesti koukistaen ylähuultaan, "kuka minulle puhuu siitä, kun kosto viittaa?"

"No valmistaudu sitten taistelemaan elämästä ja kuolemasta", vastasi Czarny, kolkon epätoivon valtaamana, "toisen meistä täytyy jäädä paikalle."

"Minä tahdon ensin katsella häntä silmästä silmään", kuului luja ääni Czarnyn takaa, ja ennenkuin tämä ehti antaa ainoatakaan iskua, juoksi Erkki esiin ja asettui hänen ja Walchovitzin väliin. "Puollusta itseäsi", ärjäsi hän, nostaen molemmin käsin miekkaansa, "minä olen ennenkin sinua etsinyt, mutta joka kerta olet päässyt pakoon. Äskettäin puhuit kostosta, saammepa nähdä, eikö se ennemmin tahi myöhemmin saavuta sinuakin."

Walchovitz ei tällä kerralla peräytynyt, vaan väisti taitavasti Erkin hurjia iskuja. Kaksintaistelu tuli yhä rajummaksi.

Turhaan koki Walchovitz käyttää kaikki voimansa ja notkeutensa, masentaakseen vastustajansa; Erkki-ukko seisoi vaan järkähtämättä paikallaan.

"Takasin!" huusi puolalainen, kun sissit aikoivat karata vanhuksen niskaan. "Hän on vaatinut minua miekkasille, on siis minun velvollisuuteni kaataa hänet." Czarnyn, Bernhardin ja Akselin tunteet, tätä taistelua katsellessaan, voi helposti arvata. Jos Erkki kaatuu, ei olisi toivoakaan, mutta jos voitto olisi hänen, löytyisi vielä pelastuksen siinto jälellä.

Kuten ennen on sanottu, oli salia ja oikeata sivurakennusta yhdistävä ovi särjetty, kun sissit pakottivat Akselin peräytymään. Toisen uloskäytävän luona metsäänpäin seisoivat Erkki ja Walchovitz.

"Ettekö luule, että voisimme päästä pakoon tätä tietä?" kysyi Bernhard, osoittaen uloskäytävää. "Kaikki sissit ovat nyt koolla salissa, ja yhdistetyin voimin pitäisi kokeen onnistuman."

"Sitä olen minäkin ajatellut", vastasi Czarny, nojautuen Eleonoran yli, joka tainnottomana lepäsi eräällä oven luona olevalla rahilla. "Koettakaamme, eikö meitä onnestaisi", lisäsi hän ja otti tainnottoman syliinsä sekä kiiruhti käytävään.

Aksel ja Bernhard suojelivat paluumatkaa muutaman haavoittumattoman palvelijan kanssa, mutta ennenkuin viimemainittu meni salista, huusi hän Erkille olemaan hyvässä toivossa, sillä apu oli pian tuleva.

Samassa kajahti heidän takanaan niin hornallinen pilkkanauru, että nuorukainen hämmästyksissään ja kauhistuneena kääntyi takasin. Hänen edessään seisoi Walchovitz, ja parin kyynärän päässä siitä nojautui vanha Erkki seinää vastaan. Puolalaisen miekka oli sattunut hänen rintaansa, ja kalman kalpeus levisi hänen kasvoilleen.

"Pelastakaa… kreivitär… minä tein… minkä… voin", ähkyi hän, vieritellen tuskissaan. Sitten vaipui hän lattialle ja veti viimeisen henkäyksensä sissien pilkkanaurun ja kirouksien kajahdellessa. Eipä toki Walchovitzkaan ollut välttänyt Erkin hurjia iskuja, sillä useista kohden olivat vaatteensa repaleina, ja vasemmasta käsivarresta vuoti veri virtana lattialle.

"Ha, ha, haa!" nauroi hän uhalla, purren hammastaan raivosta, "käytävään on asetettu vahdit, vaan ei miehiä painetit ja keihäät käsissä, katsokaa, katsokaa!" jatkoi hän, syösten Bernhardia vastaan, "mitä tuumitte noista vahdeista? Ha ha haa!"

Kauhun ja hämmästyksen huuto kaikui kuin yhdestä suusta käytävässä, kun punaset tulen liekit välähtelivät sieltä täältä sisään. He huomasivat nyt sivurakennuksen olevan pistetyn tuleen, ja että todellakin olisi kummallinen kohtalon oikku, jos voisivat pelastua.

Heidän asemansa oli todella kauhea; edessään riehuivat liekit yhä rajummin, ja sissit lähenivät samaten. "Kas, miten ihanasti tuo loistaa! Tämä vanha pesä on palava, kunnes ei löydy muuta kuin perustus jälellä", huudahti Walchovitz, juosten saliin. "Sissit, tännepäin, ottakaa kaikki valtoihinne, joko elävinä tai kuolleina!" Tämä yksi käsky oli kylliksi, sillä heti täyttivät hurjat talonpojat käytävän.

Kuumeentapaisella kiivaudella painoi Bernhard äitiään rintaansa vasten ja tarttui kovemmin miekan kahvaan, Aksel ja Czarny asettuivat hänen eteensä, ja päättivät, niin kalliista kuin mahdollista uhrata elämänsä, ennenkuin antautuisivat.

Sissit syöksivät esiin, mutta kovapintainen vastarinta pakotti heidät heti ensi rynnäkössä peräytymään, ja noin kymmenen minutin ottelun perästä onnistui Czarnyn jälellejääneiden palvelijain avulla työntää talonpojat saliin takasin. Walchovitz koki kaikin keinoin pakottaa vihollisensa holvikäytävään, vaan turhaan; tuuma tuumalta täytyi hänen peräytyä, ja sanomattomalla vimmalla näki hän miehistään toisen toisensa perään kaatuvan, vastustajiensa saadessa ikäänkuin kahdenkertaiset voimat. Myöskään ei hän saanut apua ulkona olevilta sisseiltä, sillä nämä osaksi eivät totelleet hänen käskyjään, osaksi eivät voineet päästä holvikäytävästä, joka nyt oli ilmitulessa. Metsätie oli ainoa, jonka kautta olisivat voineet tulla hätyytetyn päällikkönsä avuksi, mutta juuri sille ovelle oli Czarny taistelun kestäessä vetäytynyt. Akkunoita ei vielä kukaan ajatellutkaan.

"Armas äitini", kuiskasi Bernhard, tukien käsivarsillaan kreivitärtä, "pian olemme pelastetut, sillä vihollisten täytyy peräytyä yhä kauvemmaksi, ja kun nyt vaan Czarny ja Aksel ehtivät ovelle saakka, on pääsy vapaa, ja kun kerran olemme metsässä, ei ole ensinkään vaikeata päästä pakenemaan Herrevadiin."

Eleonora ei vastannut; hänen katseensa harhaili salin toisesta päästä toiseen, ja olipa kuin jos hän joka hetki olisi odottanut näkevänsä jotakin hirveätä.

"Ethän ole nähnyt häntä, tuota kauheata?" kysyi hän hiljaa.

"Hän ei voi päästä käsistämme", vastasi Bernhard lujalla äänellä, "koko Czarnyn pyrintö on antaa hänelle ansaitun palkkansa ja kostaa urhean Erkkimme kuoleman."

Syvä huokaus tunkiihe kreivittären rinnasta, kuullessaan uskollisen palvelijansa kuolemasta, ja hän sanoi, kyynelten valuessa poskilleen:

"Rauha tomulleen! Mutta oletko saanut vihiä siitä, missä Martta lienee?"

"Hän on sissien luona", vastasi Bernhard surullisesti, "mutta jos he ovat vieneet hänet pois, vai onko hän täällä, sitä en tiedä."

Keskustelu päättyi tähän, sillä kookas talonpoika, joka hänen huomaamattaan oli tullut aivan lähelle, pakoitti häntä puollustaumaan vihollisen kiivasta hyökkäystä vastaan.

"Kyllä minä suojelen kreivitärtä, selvitä sinä asiasi sissin kanssa", sanoi Aksel, kiirehtien esiin. "Czarny koettaa juuri…"

"Tuossa, ota hänet!" huusi Bernhard ja laski äidin ystävänsä helmoihin, jonka jälkeen hän kääntyi talonpojan puoleen, joka raivosta säihkyvin silmin syöksyi häntä vastaan. Kamppaus ei kuitenkaan kestänyt kauvaa, sillä nuorukaisen miekkailu-taito päätti pian taistelun hänen eduksensa. Voimakkaalla iskulla löi hän vastustajansa keihään pirstaleiksi, ja kun tämä siitä huolimatta hyökkäsi hänen kimppuunsa puukko koholla, työnsi Bernhard väkevästi miekkansa hänen rintaansa. Samassa kun sissi tunsi terävän teräksen tunkeuvan ruumiiseensa, tarttui hän lappeesen ja veti Bernhardin mukanaan maahan. Eleonora, joka tuskastuneena oli katsellut kaksinkamppausta, aikoi kiljahtaessaan irtautua Akselista, luullen poikansa olevan haavoitetun, mutta kauvan ei viipynyt, ennenkuin tämä taas seisoi pystyssä. Miekka oli vielä vastustajan rinnassa, mutta voimakkaalla tempauksella veti nuorukainen sen sieltä. Sekava kirous vain kuolevan huulilta, ja suusta sekä ammottavasta haavasta valui veri lattialle. Hurja, vihanvimmainen katse, ja kaikki oli loppunut.

Sissien vastarinta laimeni yhä ja vihdoin olivat he työnnetyt takaisin erääseen nurkkaan salissa. Walchovitz ei hänkään säästänyt itseään. Hän oli saanut useita haavoja, mutta kieltäytyi vaan antautumasta, vaikka Czarny ja Aksel lupasivat hänelle vapaudenkin.

"Elävänä ette milloinkaan tule minua saamaan!" huusi hän riemastunein katsein. "Mieluummin annan paloitella itseni pala palalta, mutta sitä ennen täytyy yhden teistä jäädä paikalle."

Pihalta kuului selvään sissien hurjia lauluja ja miten he riemuitsivat saaliista; salissa taistelivat heidän toverinsa ja päällikkö henkensä edestä.

"Nuo saakelit", jupisi Walchovitz, purren hammastaan. "Jos vaan pääsen vapaaksi olen kaksinkertaisesti kostava noille kataloille."

Mutta hämärältä hänen pelastumisensa näytti, sillä holvikäytävä oli taistelun kestäessä kokonaan syttynyt tuleen, ja vaikka toinen lampuista oli sammunut, valaisivat kuitenkin leimuavat liekit koko tappelukentän ja sotivien kasvotkin. Helpoin keino kyllä olisi ollut hypätä akkunasta pihalle ja siten paeta, mutta senkin teki juuri vaikeaksi se, että Czarny joka paikkaan oli sulkenut tien.

Vihdoin ei Walchovitzilla ollut kuin kymmenen miestä jälellä.

"Minun täytyy menettää heidät", ajatteli hän, "nuo konnat voisivat muuten myydä minut, saadakseen armoa, ja vielä en ole maalin päässä." Näin sanoen käski hän miehiään suunnata hyökkäyksensä Bernhardia vastaan, joka Akselin rinnalla kaatoi sissin toisensa perään. Samassa silmänräpäyksessä kun Walchovitz syöksi esiin väkivallalla raivatakseen itselleen pelastuksen tien, kuului hirveä karjunta akkunan ulkopuolelta, nämät kun olivat vaan pari kyynärää maasta, ja kauvan ei viipynytkään, ennenkuin yhdet villit kasvot toistensa perään tulivat esille: ruudut särettiin, heikot lyijypielet katkottiin, ja sissit hyppäsivät huoneesen. Tämä näky enensi taas Walchovitz'in rohkeutta, sillä vaikka Bernhardin ja Akselin hyvin tähdätyt luodit kaatoivat monta vihollista, eneni heidän lukunsa kuitenkin joka hetki.

"Haa!" huudahti Walchovitz syösten esiin, "jopa vihdoinkin apu tuli!" Näin sanoen karkasi hän Bernhardia päin ase koholla ja niin kiivaasti, että nuorukainen peräytyi. Mutta juuri vetäytyessään taaksepäin, kompastui hän kuolleen sissin yli ja kaatui äitineen lattialle.

Nuolen nopeudella syöksi Walchovitz kreivittären luo, ja ennenkuin Czarny tai Akselikaan ehtivät apuihin, tarttui hän hänen ruumiinsa ja kantoi hänet, sydäntä särkevistä apuhuudoistaan huolimatta, vastatulleiden sissien keskelle.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Bernhard taas jo pystyssä.

"Äitini, armas äitini, pelastakaa hänet, ja koko kiitollisuuteni, niin, koko Torppa on oleva teidän!" huusi nuorukainen epätoivon kuvastuessa kasvoillaan. "Hän on hukassa, joutuessaan noiden konnien käsiin!"

"Älkää vaivatko itseänne, hieno herrani", vastasi Walchovitz ilkkuen, "ensi kerralla on teidän vuoronne. Haa, äiti, tytär ja poika vallassani! Tämä on enemmän kun voin toivoakaan, ja pyhä neitsyt nähtävästi kostaa…"

"Mainitsepas vaan hänen nimensä, lurjus!" huusi Czarny, juosten Walchovitzin luo, "sinun suusi on liian saastainen mainitsemaan tätä kunnioitettavaa nimeä. Sitäpaitsi taitanet saada pitkän nenän mitä tyttäreen kuuluu, ja pitäisipä sinun muistaa, että Ramoskin viekkaus ennenkin kerran teki tuumasi tyhjäksi."

"Ramoski", jupisi Walchovitz itsekseen, "olisiko hän ehkä pettänyt minut, niin voi häntä! Ei, Ramoski on uskollinen", lisäsi hän kovempaa, "kaksikymmentä vuotta olen koetellut hänen uskollisuuttaan, ja aina huomannut sen lujaksi."

"Saatpa nähdä, kun tulet kurjaan koppiisi", vastasi Czarny, "mutta minäpä tahdonkin sinulle edeltää, että kotiin tullessasi ehkä lintu on tiessään ja häkki tyhjä, sillä vanha noita ei voi vastustaa vihki-veteen kastettua tikaria, joka on pyhitetty onnettomain puolustukseksi ja kostamaan eräälle lurjukselle!"

Vastaamatta sanaakaan vetäytyi Walchovitz takaisin. Taistelu oli hetkeksi tauonnut, mutta kummallakin puolen valmistauduttiin sitä jälleen jatkamaan. Kaatuneet viskeltiin sivuun; ystävät ja viholliset kaikki sikin sokin. Kuumuus oli lisääntynyt, ja liekit alkoivat jo sytytellä lahonneita permannoita salissakin. Akkunan luona seisoivat sissit ja keskellä salia palvelijat, tosin harvat luvultaan, mutta valmiina sotimaan viimeiseen saakka. Bernhard nojautui Akselin olkapäätä vasten, hänen silmänsä hehkuivat, rinta huokui rajusti, ja oikea käsi puserti kuumeentapaisesti miekan kahvaa.

"Antakaa meille takaisin kreivitär!" pyysi Czarny, mennen pari askelta sissejä kohden. "Kaikki, mitä täällä löytyy, on oleva teidän, ja minä hankin teille vielä suuremman lunastushinnan."

Talonpojat katselivat hieman epäröiden toisiaan, sillä sana lunastushinta soi niin suloiselta heidän korvissaan, mutta he eivät saaneet pitkää miettimis-aikaa, sillä Walchovitz juoksi nyt esiin huudahtaen:

"Antaisitpa minulle miten suuria aarteita tahansa, en sittekän jättäisi kreivitärtä takaisin. Ota hänet väkisin, jos voit, mutta…"

Yön hiljaisuudessa selvään kuuluva kavioiden kolke keskeytti tässä hänen puheensa.

"Apu tulee nyt meillekin", huudahti Czarny ilosta loistavin kasvoin, "käykää noiden roistojen kimppuun nyt, kun he ovat joutuneet kahden tulen väliin!"

Hurraahuudoilla vastasivat palvelijat tähän Czarnyn kehoitukseen.

Kopina kuului kuitenkin yhä selvemmin, ja tämä kiivastuttikin palvelijoita ponnistamaan viimeiset voimansa. Mutta kun Walchovitz huomasi nyt todella vaaran uhkaavan ja näki, ett'ei laisinkaan ollut varma, saisiko hän pitää saaliinsa, päätti hän äkkiä palata takaisin. Sen tähden tarttui hän vielä tainnottomaan Eleonoraan, nosti hänet syliinsä ja läheni akkunaa. Mutta tätä ei hän ollut tehnyt huomaamatta. Bernhard ja Aksel syöksyivät esiin, ja hurja käsikahakka syttyi sissipäällikön ympärillä. Bernhard menetteli kuin vimmattu ainakin; hän ei varonut mitään, ja monta kertaa olisivat talonpoikain keihäät ja puukot hänen lävistäneet, ell'ei Aksel olisi iskuja hänestä torjunut. Ja keskellä tätä kamppailua, jossa intohimot olivat niin hirveässä vallassa, seisoi Walchovitz, kreivitär sylissään. Ei yksikään isku, ei yksikään luoti löytänyt tietä hänen sydämeensä; hän hymyili pilkallisesti ympärillään riehuville kuoloille. Kuumuus eneni yhä, ja pian oli se hetki tuleva, jolloin sekä ystäväin että vihollisten täytyi paeta, välttääkseen varmaa kuolemaa liekeissä, mutta Walchovitz ei odottanut tätä hetkeä, vaan etsi tilaisuutta päästä pakoon, niin pian kuin mahdollista.

Äkkiä kuului pistoolinlaukaus vipusillalta päin, ja heti sen jälkeen syöksyi pieni sissiparvi esiin, kehoittaen tovereitaan hakemaan pelastustaan paossa, sillä lukuisa joukko ruotsalaisia ratsumiehiä oli väkisin ajaa karahuttanut kapean vallihaudan yli ja koettivat nyt paraillaan murtaa porttia.

"Pysähtykää", komensi Walchovitz lujalla äänellä, "ottakaa tämä nainen mukaanne!"

Sissit juoksivat akkunan luo ja ottivat vastaan kreivittären, joka akkunasta heitettiin heille. Sitten aikoi Walchovitz itsekin hypätä ulos akkunasta, kun Czarny, joka melkein yliluonnollisilla voimilla oli raivannut itselleen tien sissien rivien läpi, äkkiä seisoi hänen edessään.

"Puollusta itseäsi, konna!" ärjäsi vanhus, kohottaen aseensa. "Elävänä et täältä pääse!" Näin sanoen langetti hän aseensa, mutta Walchovitz heittäytyi nopealla liikkeellä syrjään, ja vältti siten iskun, joka nyt sattui hattuun, vetäen sen päästä. Hetkeäkään viipymättä, keikahti hän sitten akkunalle, ja aikoi juuri hypätä maahan, kun luoti Akselin karpiinista lävisti hänen vasemman käsivartensa.

Mutta samassa silmänräpäyksessä katosi hän, hurjasti kiroillen, ja vaikka Czarny ja Aksel heti samassa hyppäsivät pihalle, tulivat he kuitenkin liian myöhään. Sissit olivat jo ehtineet metsään, ja kun ratsumiesten vihdoin onnistui päästä sisään, antautuivat jälelle jääneet, ja hirtettiin puolen tuntia sen jälkeen metsässä.

Bernhard oli lohduton, ja ainoastaan Czarnyn vakuutukset, että hän tekisi kaikki, minkä ihmisvoimat voi, pelastaakseen kreivittären, rauhoittivat häntä hiukkasen. Hän tahtoi heti kiirehtiä sissien jälkeen, mutta vihdoin onnistui Akselin saada hänet suostumaan odottamaan, kunnes tarpeelliset valmistukset olisivat tehdyt.

Talo paloi kaikkialla, hurjistuneet sissit olivat sytyttäneet tuleen kaikki, mikä palaa voi. Liekit heijastivat kohden kirkasta taivasta, ja kuluttivat ahnaasti kaiken, mikä palaa saattoi.

Kun kaikki, mikä suinkin voitiin, oli hävittävästä elementistä temmattu pois, ja hevoset hankittu, kiirehtivät kaikki sieltä, ja juuri kun Bernhard, joka viimeisenä jätti syntymäkotinsa, aikoi ratsastaa vipusillan yli, pelästyi hänen ratsunsa ja oli heittää hänet selästään. Kummastuneena katsahti Bernhard, mikä oli syynä hevosen pelkoon, ja huomasi edessään naisen ruumiin.

"Se on vanha Martta", huudahti hän valittavalla äänellä, "ja Erkki on myöskin kuollut; nyt olemme kadottaneet uskollisimmat palvelijamme!"

"Mutta minä olen jälellä", vastasi ääni nuorukaisen takaa, ja katsottuaan takansa, näki hän Czarnyn surulliset kasvot.

"Äitini, armas äiti-parkani", valitti nuorukainen, pyyhkäisten kädellään otsaansa, "milloinkahan saan nähdä sinut taasen!"

"Ehkä piankin, nuori kreivini", vastasi Czarny pontevasti, "parin tunnin päästä tahdomme kiirehtiä sissien kimppuun."

Sitten astuivat he ratsulta ja menivät Martta-vanhuksen luo, joka suorastaan virui verissään, jota vuoti suuresta haavasta sydämessään. Vanhus oli kuollut, ja vääristellyistä kasvoista sekä suonenvedontapaisesti nyrkkiin puristetuista käsistä huomasi hänen kuollonkamppauksensa olleen hirveän.

"Martta tässä ja Erkki-vanhus tuolla", huokasi Bernhard, pyyhkien pois silmistä vierähtäneen kyyneleen, "he eivät edes saaneet kuolla toistensa rinnalla."

"Tulkaa, tulkaa", huudahti Czarny, tarttuen Bernhardin käsivarteen, "pian palaamme takasin hautaamaan kuolleet. Mutta nyt on meidän kiirehtiminen Herrevadiin, jos toivomme saada apua sotamarski Aschebergilta."

Bernhard totteli vanhuksen käskyä, ja rivakasti nelistäen jättivät he Torpan, joka pian oli kuin tulimeri, jonka liekkien veripunainen valo heijastui kauvaksi Mörkanskogin äärettömien puiden väliin.

* * * * *

"Nimenne, nuori mies", sanoi kuningas, mennen Bernhardin luo, joka, nähdessään hallitsijansa, jota ei täällä luullut näkevänsä, oli vetäytynyt pari askelta taaksepäin.

"Bernhard Stjernfelt, kornetti Aschebergin ratsumiehissä", vastasi nuorukainen, kumartaen nöyrästi.

"Oletteko sen kreivi Stjernfeltin poika, joka kaatui Lundin luona, ja joka niin kunnosti itseään Puolassa, isävainajani hallituksen aikana?" kysyi kuningas vielä.

"Olen, teidän majesteettinne", vastasi Bernhard hiljaa.

"Mutta te näytätte niin kauhistuneelta, onko mikään onnettomuus tapahtunut?" virkkoi kuningas taasen, säälien silmäten nuorukaisen kauniita kasvoja.

Muutamin sanoin kertoi Bernhard nyt viimeksi tapahtuneista seikoista, ja lopetti tällä pyynnöllä: "Teidän majesteettinne, sallikaa minun saada viisikymmentä ratsumiestä mukaani, ja minä en anna miekkani huoata, ennenkuin olen tuonut äitini takasin sissien leiristä ja nähnyt leirin palavan poroksi. Päivänkin viivytys tekee hänet yhä onnettomammaksi, ja kuitenkin pelkään nytkin tulevani liian myöhään."

"Nuori mies, ottakaa sata ratsumiestä, jos tahdotte", sanoi kuningas lempeästi hymyillen, "eipä juuri sovellu että nyt poistutte, kun teitä kyllä tarvittaisiin täälläkin, eli oikeammin tuolla", sanoi kuningas, viitaten kädellään pohjoiseen, "mutta pojallisen rakkauden ääni on kovempi, minä tiedän sen", jatkoi hän, tehden ehkäisevän liikkeen kädellään, kun Bernhard aikoi häntä kiittää. "Kiirehtikää sissien perässä, ja jos onnistutte, voitte tulla jälestäpäin Landskronaan."

Näin sanoessaan nyykäytti kuningas ystävällisesti päällään läsnäoleville päälliköille, puhui vielä pari kehoittavaa sanaa Bernhardille, ja poistui sitten nopein askelin.

Puolentuntia sen jälkeen istui Bernhard ratsulla, viisikymmentä tarmokasta ja koeteltua ratsumiestä ympärillään, ja Aschebergiltä saatuaan vielä lisää neuvoja, ajoi hän täyttä laukkaa eteenpäin, pienen joukkonsa etupäässä Torpan ohi johtavaa tietä myöten.

VIII.

Landskronan tappelu. — Tirupin kirkkotarhassa.

Varhain aamulla 14 päivänä heinäkuuta 1677, saapui Ruotsin armeija pienelle Tirupin kirkolle, koilliseen päin Landskronasta. Armeija oli sotakunnossa, ja odotti joka hetki tanskalaisia. Mutta kaikki oli hiljaista, ei millään suunnalla huomattu vihollisia. Nuori kuningas oli kovin kärsimätön, kun ei jo saanut näyttää vertoja vetävänsä vastustajilleen, ja hänen huono tuulensa ilmaantui monin tavoin. Hänen takanansa seisoi vähälukuisa ja vihollista tosin paljoa heikompi armeijansa, mutta kaikki mielivät veristä ottelua juuttilaisen kanssa, ja tähysteli yhtä innokkaasti kuin kuningaskin, nähdäkseen tanskalaisten leiriä.

Keskirintaa johti Schoultz, ja siihen kuuluivat henkivartiakaartin jalkaväki, Kristoffer Gyllenstjernan komennon alla, länsigötalaiset, Börstel päällikkönä, sekä muita valittuja joukkoja. Oikeassa siivessä, jota kuningas itse ja Ascheberg johtivat, seisoivat Niilo Bjelke henkivartiarykmentin hevosväen kanssa ja Siegrothin henkivartijat. Vasemman siiven pääjoukkona olivat länsigötalaiset rakuunat Pietari Hiertan komennolla, ja tätä siipeä, jolla oli verisin taistelu kärsittävänä koko päivänä, johti Helmfeld.

Kun armeija täten oli järjestetty Tarläsan luona, annettiin käsky lähteä marssimaan, ja pian seisoi se, kuten ennen mainitsimme, Tirupin kirkolla.

Aschebergin, Helmfeltin ja Niilo Bjelken seurassa oli kuningas asettunut kirkko tarhan ääreen ja antoi katseensa harhailla paikasta toiseen. Usein polki hän jalallaan maata ja rypisti korkeata otsaansa, kun aika kului yhä, eikä vihollista kuulunut eikä näkynyt.

"Juuttilainen on juossut pakoon, eikä uskalla tulla näkyviin", sanoi hän, kääntyen Aschebergin puoleen, "meidän täytyy mennä häntä etsimään, ja vaikka hän piilisi Landskronan muurien alla, tahdon kutsua häntä otteluun, vielä kerran näyttääkseni heille, ett'emme pelkää heidän voimakkaampia joukkojaan. Armeija kulkekoon eteenpäin, mutta te, herrani, jäätte minun luokseni tänne."

"Ah, teidän majesteettinne", vastasi Aschenberg hienosti hymyillen, "päivän kuluessa kyllä saamme heidät kiinni, enpä tahtoisi uskoa, että kuningas Kristian on vetäytynyt takasin, taistelua välttääkseen, vaan paremmin kootakseen uusia voimia."

"Ja juuri tätä meidän tulee estää", sanoi kuningas kiivaasti, ottaen kiikarin silmiltään. "Nouskaamme kuitenkin ratsaille, hiljalleen seurataksemme armeijaa, Schönleben on jo, näen mä, ruvennut marssimaan."

Pari minuuttia sen jälkeen nelisti kuningas seurueineen keskirinnan ohi, hymyili rattoisasti uskolliselle Pietari Hiertalle, joka ratsasti rakuunainsa etupäässä, ja ohjasi kulkunsa oikeata siipeä kohden.

Äkkiä pysäytti Aschenberg ratsunsa, ja sanoi, merkitsevällä liikkeellä osoittaen matalata multavallia, joka tuskin nähtävästi kohosi Yllehedin [kutsutaan myöskin Sillehediksi] tasaisen pinnan yli.

"Tuohon minä en suuresti luota; jos teidän majesteettinne, ennenkuin marssimme eteenpäin, suvaitsisi minun lähemmin tutkia seutua edessämme, voitaisi ehkä saada tietoja, jonka kautta kaikki muuttuisi."

"Epäilettekö mitään, sotamarski?" kysyi kuningas vakavasti. "Luulette, kentiesi, että serkkuni lymyilee vallin takana tuolla, mutta minä en ymmärrä, miten hän voisi kätkeä koko armeijansa tuon matalan varustuksen taa. Kuitenkin tahdomme seurata neuvoanne ja komentaa armeijan pysähtymään, teidän tarkastellessanne seutua."

Ascheberg ei odottanut jatkoa kuninkaan puheesen, vaan ratsasti täyttä nelistä Torstan kylään vievää tietä myöten. Levottomin silmäyksin seurasi kuningas urheata sotapäällikköänsä, ja kun hän vihdoin kiikarin avulla näki hänen ratsastavan kummulle, joka koilliseen päin ennenmainitusta kylästä jatkuu pitkälle vielä alangollakin, kirkastui hänen varjolla peitetty otsansa, ja hän sanoi, kääntyen Bjelken puoleen:

"Jos nyt löytyy yksikin juuttilainen vallien takana, on Ascheberg huomaava hänet, ja tarvittaisiinpa todellakin suutia läpiä, joihin kokonainen armeija voisi kätkeytyä, jos sukulaiseni luulee, ett'ei sotamarskin kotkansilmä häntä huomaa. Mutta katso", jatkoi hän; hehkuvan punan levitessä poskilleen, "Ascheberg palaa takasin ikäänkuin koko armeija olisi kintereillään! Mitähän tämä merkitsee?"

"Ei muuta mitään, kuin että Ascheberg on nähnyt tanskalaiset", vastasi Bjelke äkkiä. "Kas tuolla puhuu hän innokkaasti Gyllenstjernan kanssa, joka nyt nelistää väkensä luo! Jotain tärkeätä lienee varmaan tapahtunut."

Kuningas ei vastannut, vaan kannusti hevostaan ja riensi Aschebergiä vastaan.

"Oletteko nähnyt mitään?" kysyi Kaarlo innokkaasti niin etäältä, kuin sotamarski voi häntä kuulla. "Ulkomuodostanne huomaan, että teillä on tärkeitä ilmoitettavia."

"Niin on, teidän majesteettinne", vastasi Ascheberg, joka sillä välin oli tullut perille, "koko Tanskan armeija on tuolla vallin takana. He ovat niin hyvin kätkeneet sekä liput että teltat, että minä ainoastaan onnellisen sattuman kautta tulin tämän tietämään. Ennen tekemämme rynnäkkötuuma ei kelpaa; se täytyy muuttaa."

"Tehkäämme niin", vastasi kuningas miettiväisesti, käänsi äkkiä hevosensa ja ratsasti takasin, kolmen seuralaisensa seuratessa häntä kappaleen matkan päässä, vilkkaasti puhellen keskenään.

* * * * *

Oikea siipi töyttäsi esiin, ja nuori kuningas oli itse tulessa. Rämeitä ja mäkiä oli tiellä, mutta ruotsalaiset sotamiehet juoksivat vaan rohkeasti eteenpäin, ja tässäpä rynnäkössä juuri Aschebergin ratsu, "Friskopp", ammuttiin hänen altaan, ja Kaarlo-kuningas oli joutumaisillaan vangiksi; mutta vihdoin täytyi tanskalaisten vasemman siiven peräytyä, sen johtajan, Arendorffin, kaaduttua. Estääkseen kuningas Kristianin saamasta apua, ja voitetun siiven yhtymästä maanmiehiinsä, asettui kuningas Asmundstorpan kirkolle, siis tanskalaisten selän taakse. Täällä järjesti hän joukkonsa taisteluasentoon, ja lähetti Niilo Bjelken varaksi muulle armeijalle, joka kuninkaan voittoretken aikana oli otellut paljoa lukuisamman vastustajajoukon kanssa, ja sentähden täytynyt peräytyä. Henkivartiakaartin jalkaväkeä komensi tuo ponnekas Kristoffer Gyllenstjerna ja hänen rinnallaan tuo urhea Hastfer.

"Taidammepa saada koko kuuman päivän", sanoi Gyllenstjerna, jännittäen vyötään, "sekä aurinko että juuttilaisten kanuunat koettavat yhdistetyin voimin jakaa meille kuumuuttaan."

"No, kyllä luulen, että se tanskalaisia vaivaa yhtä paljon kuin meitäkin", vastasi Hastfer, "ja jospa vaan tulevat tänne, niin saavat nähdä, että vastustajansa ovat vanhoja, tottuneita sotamiehiä."

Ja tanskalaiset tulivatkin, ennenkuin kukaan voi aavistaakaan. Mutta henkivartiakaarti taisteli todellisella kuoleman halveksimisella, ja useita kertoja kimmahtivat viholliset takasin tästä muurista, joka järkähtämättä seisoi paikallaan. Rynnäkkö toisensa perään työnnettiin takasin, ja voitto oli jo ruotsalaisten puolella, kun Gyllenstjerna sai kuulla vasemman siiven onnettomuudesta. Vanha sotauros ei kuitenkaan olisi tahtonut vetäytyä takasin, mutta täytyi vihdoin myöntyä tähän, annettuaan käskyn kenraali Sperlingille suojelemaan peräytymystä. Tämä tuli taalaalaisten ja Kalmarin osaston etupäässä, ja otti hyökkäävät tanskalaiset vastaan niin tarmokkaasti, että nämä seisahtuivat. Näitä minuutteja käytti Gyllenstjerna järjestääkseen joukkojaan, ja kenraali Schoultzin tuotua lisäväkeä valmistauduttiin taaskin lyömään ensi rynnäkkö takasin.

Ankarin oli kumminkin taistelu, johon vasemman siiven oli ottaminen osaa. Ruotsalaiset tappelivat täällä kuten muuallakin hurjina, vimmastuneina, mutta vihollisten monilukuisuus pakoitti heidät peräytymään, semminkin kun tanskalaisen kenraali Meerheimin onnistui murtaa heidän rivinsä. Schönleben otettiin vangiksi.

Mutta kun ruotsalaiset sotamiehet yhä enemmän vetäytyivät takasin, nelisti solakka ratsastaja rivien keskelle; hänen silmänsä säihkyivät ja poskillaan hehkui vihan puna. Hänen katseensa kulki miehestä mieheen Ympärillään vinkuivat luodit, mutta hän ei välittänyt muista kuin sotilaistaan. Sanoilla ei hän heitä nuhdellut, mutta sanaton silmäyksensä oli sitä ymmärrettävämpi. Keskellä peräytymistä tarttuivat kädet lujemmin kiväärin tyveihin, murretut rivit järjestyivät taas, ja kun hän vihdoin sanoi ainoastaan nämä sanat: "Kaarlo-kuningas on voittanut!" silloin seisahtui joka mies, painetit tekivät taasen tuhoaan tanskalaisten joukossa, ja kaikkien yli näkyi Helmfeld levollisena ja kylmänä vielä kerran johtavan joukkoaan hyökkäykseen.

Mutta tuoni hiipi hänen jälessään ja päätti hänen elämänsä. Hän kaatui, mutta tuntiessaan luodin rinnassaan, huusi hän viimeisellä hetkellään: "eteenpäin!" ja kaatui ratsultaan maahan. Hämmästys kuvautui kaikkien läsnäolevien kasvoille, ja tuo vanha, muulloin niin levollinen Pietari Hierta, vaaleni, nähdessään sotamarskin kaatuvan. Tosin koetti hän vielä ylläpitää järjestystä, vaan turhaan, peräytyminen oli kerran alkanut, ja vasta Tirupin kirkon luona seisahtuivat nuo uupuneet pataljonat.

* * * * *

Eräällä niistä suurista hautakivistä, jotka ilman mitäkään järjestystä ovat sijoitetut sinne tänne ennenmainitussa kirkkotarhassa, istui kolme miestä vilkkaasti keskustellen. Taistelu oli hiljan alkanut, ja tykkien sekä kiväärien savu peitti kirkon alapuolella olevan tantereen, niin että tuskin laisinkaan voi nähdä taistelevien liikkeitä. Mutta nuo kolme miestä eivät sitä huomanneetkaan, eikä heitä häirinnyt äänekäs hälinä ympärillään. Varajoukoksi oli nimittäin kirkkotarhaan jätetty 4,000 Smålannin talonpoikaa, ollakseen tarvittaissa saapuvilla. Tämä joukko tosin ei ollut harjaantunut, eikä kantanut univormuakaan, mutta siitä huolimatta oli se pelottava vastustaja, sillä säihkyvistä silmistä ja nyrkkiin puristetuista jäntevistä käsistä huomasi, että sotainto oli näiden Värendsin metsien pojissa ainoa vallitseva tunne. Ennen olivat he voitokkaasti murtaneet kiviperäistä maataan, eivätkö sitten nyt murtaisi tanskalaisten rivejä! Loppu tämän osoitti. Joka hetki odottivat he käskyä saada rynnätä esiin, ja jota enemmän päivä kului tätä käskyä kuulumatta, sitä levottomammaksi kävi joukko.

Ääneensä eivät he uskaltaneet lausua tätä pelkoaan, vaan kuiskailivat keskenään, tehden arveluita.

Kun nämä kolme ennenmainittua miestä hetkisen olivat kuunnelleet hälinää ympärillään, sanoi yksi heistä, jonka tunnemme Czarnyksi:

"Merkillistä, ett'ei Ramoski vielä ole tullut takasin."

"Noh, hän ei pidä kiirettä", vastasi Bernhard hiljaa, "hän ei tahdo jättää sisar-parkaani, ennenkuin on saanut hänet jotenkin turvatuksi. Berta-parka", jupisi hän sitten itsekseen, "vähältä piti, ett'et toista kertaa joutunut sissien käsiin."

"Kertokaapa minulle kohtauksenne Walchovitzin kanssa!" pyysi Czarny, joka oli kuullut nuorukaisen viimeiset sanat. "Enpä voi milloinkaan antaa itselleni anteeksi sitä, että olin niin hiiden yksipäinen ja menin toista tietä, enkä sitten saanut ottaa osaa otteluun. Mutta ensikerralla on minun vuoroni, ja sitä ennen hion miekkani niin, ett'ei se luiskahda jesuiitan ruumiin ohi, vaikka tämä olisikin priskoitettu vihkivedellä."

"Kuule siis!" vastasi Bernhard, astuen lähemmäksi Czarnya, kolmannen henkilön, joka oli Aksel Lundberg, kädet ristissä rinnan yli astellessa heidän edessään.

"Kaksi metsää olimme kulkeneet ristiin rastiin, näkemättä ainoatakaan sissiä, ja aijoimme juuri lähteä tänne, kun aivan äkkiarvaamatta tapasimme erään hyvin epäiltävän näköisen miehen. Me pidimme häntä vakoojana. Hän asteli yksin metsässä eikä näyttänyt huomaavankaan meitä. Kauan pidettyämme häntä silmällä, lähestyimme niin varovasti kuin suinkin, luullen hänet todella vakoojaksi. Pian huomasi hän meidät, ja näytti ensi silmänräpäyksessä kovin hämmästyneeltä, mutta tätä ei kestänyt kauan, sillä seuraavalla hetkellä seisoi hän keskellämme ja kertoi, että hän erään naisen kansaa oli paennut Finja-järven luona sijaitsevasta sissileiristä. Alussa emme häntä uskoneet, mutta kun hän sitten vei meidät kurjaan, puolittain rappeutuneesen mökkiin, pari sataa askelta metsän sisässä, näimme että hän oli puhunut totta. Ja tämän, puoleksi lattialla viruvan naisen tunsin sisarekseni. Hän kertoi nyt paostaan, miten he olivat kuleksineet pitkin metsiä, ja peläten sissejä eivät olleet uskaltaneet lähetä talojakaan. Sattumalta olivat tulleet tälle mökille, ja vanha vaimo, joka nyt oli ruoan haussa, oli hyväntahtoisesti ottanut heidät vastaan. Mutta vaivat ja levottomuus sekä nautitsemansa kehno ravinto olivat niin heikontaneet Bertan voimia, että hän vaan mitä suurimmilla ponnistuksilla saattoi jatkaa matkaansa tänne. Vanha eukko tuli pian takasin, ja annettuani hänelle kaikki vähät rahani, jonka palkkion hän vasta pitkän kursastelemisen jälkeen otti vastaan, lähdimme matkaan, koska ennen yön tuloa vielä toivoimme saavuttaa ruotsalaisen armeijan. Minä lähetin partiokuntia sinua etsimään, mutta kuten tiedät, oli kaikki turhaa. Minulla oli Berta edessäni satulassa, ja rivakasti nelistäen kiiruhdimme eteenpäin kapeata metsätietä myöten, joka eukon puheen mukaan johti valtamaantielle. Noin tunnin ajat olimme siten kulkeneet, kun äkkiä sivultapäin tullut luoti kaatoi erään ratsumiehistäni maahan. Me olimme joutuneet salajoukon pariin, sen huomasimme heti, ja sulkien rivimme, päätimme yhdistetyin voimin raivata itsellemme tien."

"Joka paikka vilisi sisseistä, ja juuri kannustaessamme ratsujamme rynnäkköön, huomasin Walchovitzin, joka aivan levollisena nojautui puuta vastaan, hornanhymy huulillaan katsellen sisarparkaani ja minua. Mutta äkkiä hän säpsähti, ja minä näin hänen nostavan pyssyn poskelleen. Hän oli huomannut Ramoskin ja tahtoi nyt kostaa. Mutta tämä ohjasi äkkiä hevosensa syrjään, ja vältti siten luodin, joka tunkiihe puuhun ei kaukana hänestä. Sissit eivät kauan voineet hyökkäystämme vastustaa, vaan hajautuivat pian, jättäen tien vapaaksi. Walchovitzia en enään nähnyt, mutta milloinkaan en unohda sitä vihan silmäystä, jonka hän loi minuun, ja joka kyllin ilmaisi, minkä kohtalon tämä konna valmistaisi äitiparalleni. Czarny, uskollinen ystäväni", jatkoi nuorukainen surullisesti ja tarttui vanhuksen käteen, "koska pääsemme tästä verivihollisestamme, joka alati on meitä vainoova?"

Czarny oli hetkisen vaiti, ikäänkuin tahtoisi hän tuumia, mitä vastaisi, mutta sitten nousi hän seisoalleen, pyyhkäsi vitkaan kädellään otsaansa ja vastasi:

"Heti tämän toimituksen päätyttyä jatkamme takaa-ajoa. Eilen kuulin eräältä korpraalilta, että luutnantti Hummerhjelm aikoo käydä vierailemassa Finjassakin, ja tuohan sopii mainiosti. Sitäpaitsi voitte olla jotenkin levollinen kreivittären suhteen, sillä ei Walchovitz niin pian toteuta uhkaustaan. Minä tunnen jesuiittain tavat; heidän kostonsa ei kohtaa nopeasti, vaan…"

"Sitä vaarallisempihan se sitten on", virkkoi Aksel.

"Mutta sillävälin voimme me ryhtyä tarpeenmukaisiin toimiin ja siten ehkäistä kavalan vihollisemme tuumat", vastasi Czarny lujasti.

Bernhard aikoi juuri vastata tähän, kun Ramoskin tulo antoi keskustelulle toisen suunnan.

"Miten on Bertan laita?" kysyi Bernhard, levottomana katsellen vastatullutta.

"Neiti on parempi jo", vastasi Ramoski tyynesti, "hän ei enään itke niin katkerasti ja näyttää olevan aivan varma siitä, ett'ei mitään pahaa tule tapahtumaan kreivittärelle."

"Jumalan kiitos", jupisi Aksel, vitkaan astellen edestakasin. "Nyt, jos koskaan, on tyyneys ja varmuus tarpeen, sillä mitä päältäkatsellen voi havaita, on meillä vaikein työ jälellä."

Keskustelun keskeytti tässä rummunpärinä, joka kutsui joka miehen paikalleen.

Etäältä näkyi epäselvä, tumma joukko lähenevän, mutta vielä ei kukaan voinut sanoa, oliko se ystävä vai vihollinen. Jokaisen sydän tykytti huolesta. Äkkiä kuului uhkaava jupina tuosta äänettömästä parvesta, sillä se oli tuntenut ruotsalaiset liput. Jokainen katseli kysyvin silmäyksin naapuriansa, ikäänkuin kysyen häneltä, eikö kaikki ollut vain harhanäkyä. Tämän levottomuuden hetkessä tuntui lohdulliselta lähestyä toistaan.

"Armeija on lyöty, kuningas on hyljännyt meidät", jupisivat talonpojat, luoden uhkaavia silmäyksiä peräytyvään siipeen, "ken on meitä nyt johtava?"

"Kuningas ei ole meitä hyljännyt", huusi muuan ajutantti, joka juuri nelisti esiin; "hänen siipensä on voittanut ja seisoo tanskalaisten takana, mutta vasemman siiven täytyi väistyä ylivoiman edestä. Ottakaamme me nyt juuttilainen vastaan, että toverimme ehtivät hiukan malttaa mieltänsä."

"Onko niin kuin sanotte, herra, niin tahdomme seisoa viimeiseen mieheen", vastasi ijäkäs, harmaapäinen talonpoika, puristaen keihästään, "turhaan en ole tehnyt sotapalvelusta kuningas-vainajan aikana, ja tiedän kyllä, kuinka paljon juuttilainen sietää saada selkäänsä."

"Oikein, ukkoseni", huudahti muuan upseereista, lyöden vanhusta olalle; "sinä, joka ennenkin olet ollut verisissä otteluissa, voit innostuttaa tovereitasi ja…"

"Me voimme tapella yhtähyvin sitä ilman", keskeytti toinen talonpoika kiivaasti. "Jos siksi tulee, että juuttilaista huimitaan hänen vehkeistään, tahdomme kaikki olla mukana."

"Niin, sen tahdomme", huusi satakunta ääntä. "Viekää meitä heti taisteluun!"

"Täällä tulee oikeen olemaan helteessä, ole siitä varma", sanoi Aksel, Bernhardin seurassa tunkeutuessaan talonpoikaisparven läpi, yhtyäkseen Czarnyyn ja Ramoskiin, jotka vähää ennen olivat poistuneet. "Jos on totta, kuten sanotaan, että kuningas siivellään on voittanut, ei ole mitään hätää, mutta vastaisessa tapauksessa meidän kyllä on vaikea tästä suoriutua."

"Seuratkaamme kuitenkin talonpoikia", vastasi Bernhard miettiväisesti; "niin, pian meillä ei muuta keinoa ole tarjollakaan, sillä kohta tanskalaiset leviävät takammekin."

"No, mitä tuumit asemasta, Czarny", jatkoi hän, tarttuen tämän käsivarteen, "toivotko menestystä?"

"Onpa vaikea sanoa", virkkoi tämä, hiukan pudistaen päätään. "Kuten minusta näyttää, ovat tanskalaiset melkoisesti lukuisammat, ja sen voin sanoa jo ennakolta, että taistelu, jos se syttyy, on oleva mitä verisin, sillä talonpojat ovat vannoneet mieluummin kaatua kuin peräytyä askeltakaan."

"Ja tehkäämme mekin samoin!" huudahti Bernhard säihkyvin silmin. "Voittamatta kaatua on sotilaasta mitä suloisinta, sen olemme oppineet. Luvatkaa minulle vaan, että, jos kaadun, viette sisarparkani turvaan", jatkoi hän vakavasti.

"Ja tämä lupaus ei ole ainoa, jonka teiltä otan; minä pyydän vielä, että kaikin tavoin koetatte pelastaa äitiraukkaani. Lupaatteko sen?"

"No, mitä kujeita nämä ovat?" huudahti Czarny. "Te puhutte kuolemasta, lupauksista ja vapauttamisesta, aivan kuin jo tuntisitte luodin tahi keihään sydämessänne. Nämä ovat pelkkiä haaveita, sillä olenpa ihan varma, että te, yhtähyvin kuin mekin, elätte yli tämän päivän."

"Sinullapa on luja usko", virkkoi Aksel epäilevän näköisenä, "täytyypä tunnustaani, että ennemmin puoltaisin Bernhardin mielipidettä."

Czarny ei vastannut tähän, vaan johti keskustelun toiselle tolalle.

Tällä välin läheni ruotsalaisten vasen siipi yhä enemmän kirkkotarhaa, ja seisahtui sinne, järjestääkseen rivinsä. Talonpojat saivat käskyn astua esiin. Kaikuvilla hurraahuudoilla marssivat he suoraan vihollisten joukkoja kohden, ja kauan ei viipynyt, ennenkuin taistelu alkoi uudestaan. Sen hurjimmillaan raivotessa, kiiruhtivat neljä tuttavaamme erääsen pieneen talonpoikaistaloon, ainoastaan parin pyssynkantaman päässä taistelukentästä. Berta oleskeli siellä, ja Akselin kehoituksesta tahtoi Bernhard nyt viedä hänet sieltä, koska näytti siltä, että taistelu vähitellen vetäytyisi sinne päin.

Nämä neljä miestä eivät katsoneet takansa eikä sivulleen, juoksivat vaan kaikin voimin, ett'eivät tulisi liian myöhään. Siten saavuttivat he talon ja aikoivat juuri astua ovesta sisään, kun korkeat huudot takanaan pakottivat heidät pysähtymään.

"Haa", huudahti Czarny, nuolen nopeudella tempaisten miekan huotrastaan, "tanskalaiset ovat seuranneet meitä, valmistaukaamme nyt ankaraan otteluun."

"Berta-raukka", jupisi Bernhard, pyyhkäisten toisella kädellään otsaansa, "taaskin saat nähdä kamppailtavan elämästä ja kuolemasta; tämä on hirveätä!"

"Bernhard", kuiskasi Aksel, pusertaen toverinsa kättä, "minä annan mielelläni henkeni alttiiksi sisaresi edestä. Koeta paeta takatietä, niin…"

"Sinä, Aksel", keskeytti Bernhard, katsellen toveriaan säihkyvin silmin, "sinäkin tahtoisit kuolla Bertan edestä, sinä, jolla vielä on kunniarikas ura kuljettavana. Eihän sinun tarvitsisi ottaa yksityisiin kamppailuihimme osaa, mutta kuitenkin teet sen! Kauan olen jo huomannut, että salaisesti rakastat sisko-raukkaani; olenko oikeassa vai väärässä?"

"Sinä olet oikeassa", vastasi Aksel, luoden vakavan katseen toveriinsa, "yhdessä olemme Bertan kanssa kasvaneet pienestä asti, ja minä tunnen, että hän tulee minulle kalliimmaksi päivä päivältä. Niin, minä rakastan sisartasi", jatkoi hän melkein kiivaasti ja tarttui Bernhardia käteen; "mutta minä olen aateliton, ja äitisi kentiesi estelee yhtymistämme."

"Ole huoleti, veli", vastasi Bernhard, syleillen ystäväänsä; "äidilläni on paremmat mielipiteet kuin nämä, hän ei välitä nimestä, kun sydän vaan on jalo ja kelpo. Tämä yksin antaa miehelle tosiarvon, ja se on todella surkuteltava, joka ajattelee toisin."

Aksel aikoi juuri vastata, kun Berta samassa näyttäytyi rakennuksen korkeilla portailla.

Muutamalla hypyllä seisoi Aksel hänen rinnallaan.

"Mikä on hätänä, Aksel", kysyi hän, luoden silmäyksen seudulle ympärillään, "minä kuulen taistelun hälinää ja…"

"Berta, Berta", huudahti nuorukainen, tarttuen hänen molempiin käsiinsä, "ole valmis näkemään mitä tahansa. Tanskalaiset käyvät yhä ankarammin kimppuumme ja peräytyminen voi olla mahdoton. Sinä tunnet nämä tiet; mitä myöten pääsemme parahiten vaarasta?"

"Tätä tietä eivät tanskalaiset vielä mahda tuntea", vastasi Berta, osoittaen kädellään puutarhaa, joka otti jotenkin avaran tilan asuinhuoneiden takana. "Se tie johtaa suoraan tuonne metsään, ja jos kerran sinne pääsemme, niin ei yksikään vihollinen ole meitä enään ahdistava."

"Berta", virkkoi Aksel, ja loi nuoreen tyttöön suurinta hellyyttä ilmaisevan katseen, "antaudutko minun turviini, tahi…"

"Miksi en sitä tekisi", keskeytti hän kummastellen, "olethan sinä ystäväni, Bernhardin ystävä", oikasi hän, petollisen punan levitessä poskilleen.

Tämän keskustelun kestäessä oli Aksel vienyt nuoren tytön hänen asuinhuoneesensa, joka sijaitsi puutarhaan päin. Bertan posket hehkuivat, ja nuorukaisen kädessä vielä lepäävä pieni kätönen vapisi. Heidän korviinsa tunkeutui tykin- ja musketinlaukauksia sekä taistelevien huudot, vaan he eivät näyttäneet niitä kuulevankaan; se hetki, jolloin heidän sydämissään uinaileva rakkaus heräsi eloon, oli liian viehättävä, että todellisuus heidän ympärillänsä olisi voinut sitä häiritä. He kuulivat ja näkivät ainoastaan toinen toisensa ja heräsivät vasta tuntoihinsa, kun Bernhard töyttäsi oven auki ja syöksyi huoneesen.

"Suuri vaara uhkaa meitä", huusi hän, ja syleili sisartaan, "tanskalaiset vetäytyvät tännepäin, ja selvään näkee, että heidän aikomuksensa on saartaa tämän paikan. Kyllähän näen, että nyt mieluummin tahtoisitte olla kahdenkesken", jatkoi hän hymyillen ja löi keveästi Akselia olalle, "mutta jos tahdot pelastaa hänet, jolle olet luvannut miehekkään ja lämpimän rakkautesi, niin älä viivyttele. Puutarhatien huomasin vielä vapaaksi; käyttäkäämme siis sitä, niin kauan kun aika sen vielä myöntää."

"Niin, niin, sinä olet oikeassa, meillä ei ole laisinkaan aikaa hukata", vastasi Aksel, syleillen Bertaa ja lähestyen ovea, jota pari aseilla varustettua talonpoikaa vartioitsi. Bernhard seurasi heitä. Hetkeksi pysähtyivät he portaille, ja silmäilivät levottomasti tannerta, jolla taistelu paraallaan riehui, ja aikoivat juuri alottaa matkansa, kun Ramoski hengästyneenä tuli juosten puutarhasta.

"Kiirehtikää, kiirehtikää!" huusi hän jo etäältä, "lukuisa joukko aikoo tuolla sulkea meiltä tien, ja ainoastaan suurimmalla kiireellä voimme pelastua. Czarny vartioitsee tuolla ja on hirveästi levoton."

Käskyä ei tarvinnut toistaa, sillä jokainen huomasi kyllä Ramoskin olevan oikeassa. Sentähden riensivätkin he minkä voivat puutarhaan, jossa Czarny, kävellen kiivaasti erään tuuhean puun alla, oli heitä vastassa.

"Kas tuolla!" huudahti puolalainen, osoittaen kädellään sotilasjoukkoa, joka rientomarssissa läheni sivultapäin, "he koettavat saavuttaa meitä, mutta vielä on heillä aika matka kuljettavana, ennenkuin saavat meidät kiinni. Paljastetuin miekoin ja sormi liipasimella on meidän nyt lähteminen liikkeelle, sillä eipä ole toivoakaan, että ruotsalaiset tulisivat meille avuksi. Rohkaiskaa mieltänne, neiti Berta", jatkoi vanhus lujemmalla äänellä, "minun käsivarteni ja jalkani voivat vielä aivan hyvin tehdä hyötyä, kun teidän palveluksenne tulee kysymykseen. Lähtekäämme heti matkaan; joka hetki on kallis."

"Czarny on oikeassa", vastasi Bernhard, katsellen sisartaan säälivin silmin. "Ei kukaan voi sanoa, kuinka kauan talonpojat voivat vastustaa juuttilaisten ylivoimaa."

Samassa jyskähti joukkolaukaus heidän takanansa, ja muuan talonpoika, joka oli lähetetty vartioimaan, tuli juosten takasin ja kertoi tanskalaisten yhä enemmän tunkevan päälle, ja että heidän voittanut siipensä hajautui yhä enemmän Sireköpingeen johtavalle tielle.

"Onko totta, mitä puhut", kysyi Bernhard, iskien terävän silmäyksen talonpoikaan, "eikö pelko mahdollisesti ole tehnyt vaaraa suuremmaksi, kuin se todellisuudessa onkaan?"

"Ei, herrani", vastasi talonpoika, levollisena kestäen Bernhardin terävän katseen, "minua ei juuri malttamattomuus vaivaa, mutta ell'ette minua usko, voitte itse mennä katsomaan."

"Talonpoika puhuu totta", vastasi Czarny, joka sillä välin oli käynyt syrjemmällä, "tanskalaiset aikovat todella saartaa sekä vasemman siipemmc että talonpojat, mutta tämäpä ei tulekaan heille helpoksi, arvaan ma, sillä siipemme taaskin järjestyy. Nyt täytyy meidän kuitenkin katsoa, miten pääsisimme parhaiten pakoon, sillä he ovat jo tuolla", jatkoi hän, osoittaen metsään, jostapäin ennenmainittu joukko läheni; "he koettavat kaikin keinoin sulkea meiltä tietä. Kirottu liike tuo", jupisi hän itsekseen, "nyt saamme heidät vielä selkäämmekin, ja ell'emme ehdi joko metsään tahi Sireköpingeen, olemme hukassa."

Hetkisen mietittyään, lisäsi hän ääneensä:

"Metsään emme enään ehdi paeta, sillä ennenkuin ehdimme tasangon yli, saavuttaisi vihollinen meidät. Parempi on siis mielestäni, että poikkeamme Sireköpingen tielle, siellä voimme mahdollisesti tavata ystäviäkin. Tämä talo ei missään tapauksessa kelpaa suojaksi, sillä puolen tunnin kuluttua ovat joko tanskalaiset tahi meikäläiset pistäneet sen palamaan."

"Czarny on oikeassa", vastasi Aksel, ja lähestyi Bertaa, joka vähän matkan päässä silmäili taistelua aiempana kentällä. "Berta, meidän on kiiruhtaminen, Sireköpingen luona odottaa pelastus meitä."

"Minä seuraan sinua minne vaan menet", vastasi Berta matalalla äänellä ja katseli luottavasti nuorukaista silmiin; "nyt vasta on minulla voimia kärsiä mitä vaivoja tahansa."

"Ja nämät sanasi lisäävät minunkin rohkeuttani, armas Bertani", vastasi Aksel, Iempeällä väkivallalla vetäen Bertan rinnoilleen; "jos on tarpeellista, kannan sinut koko kentän yli, ja voitpa olla varma siitä, että miekkani iskee syvemmälle nyt, kuin pari tuntia sitten."

"Pidä sanasi, ystäväni", lausui heleä ääni rakastavain takana, ja kääntäessään silmänsä sinne, huomasivat he Bernhardin. "Pidä sanasi, pian ehkä saamme nähdä, että tämä on tarpeen."

Keskustelu päättyi tähän, sillä samassa tuli Ramoski ilmoittamaan, että jo oli aika lähteä.

Etupäässä astelivat Czarny ja Bernhard, sitten Aksel ja Berta ja viimeksi Ramoski. Pian olivat he jättäneet talon ja riensivät nopein askelin Sireköpingeen johtavaa tietä myöten. Tykkien pauke ja kiväärituli enenivät joka hetki, ja pakolaisten silmien eteen levitettiin nyt niitä hirveitä kuvia, jotka ovat sodan erkanemattomat seuralaiset. He eivät enään olleet yksin kentällä. Joka taholta töyttäsivät tanskalaiset esille, aikoen piirittää Tirupin luona seisahtuneen joukon, mutta pian saivat taasen tuntea innokasta vastarintaa, sillä talonpojat, jotka jo olivat tehneet onnistumattoman rynnäkön, karkasivat toisen kerran vihollistensa kimppuun.

Hetkeäkään viipymättä jatkoivat pakolaiset matkaansa Sireköpingeen päin, ja he hengähtivät jo vapaammin, voidessaan viimemainitussa paikassa eroittaa ruotsalaisia univormuja, ja kun näkivät, miten eräs osasto ruotsalaisia sotamiehiä rientoaskelin samosi hyökkäävää vihollista vastaan.

"Tällä kertaa tulevat tanskalaiset peijatuiksi, ja oikein aimo lailla", sanoi Czarny, luoden kehoittavia silmäyksiä nuoreen tyttöön. "Me olemme jo puolitiessä ja Sireköpingistä lähetetään partiojoukkioita joka suunnalle. Rohkeutta vaan, ja pian saamme nauraa juuttilaiselle tekemällä kujeellamme."

"No, no, eipä vielä ole riemuitsemista", vastasi Ramoski, joka kulki pari askelta jälessä ja oli kuullut Czarnyn sanat. "Katso itse ja sano, eivätkö vihollisemme ole kettujakin kavalammat!"

Samassa pamahti musketin laukaus pakolaisten takana, ja kauhulla huomasivat he nyt vasta, että vihollinen oli melkein saartanut heidät. Hetkisen epäröi Czarny, jatkaisiko matkaansa vai jäisikö levollisesti odottamaan ruotsalaisia, jotka ponnistivat kaikki voimansa, päästäkseen aikanaan perille. Vihdoin valitsi hän toki ensiksimainitun ja antoi merkin, että matkaa taasen jatkettaisiin.

Äkkiä pysähtyi Berta, kuollon kalpeuden levitessä kasvoilleen.

"Minä en kykene kauvemmaksi", kuiskasi hän, ja olisi vaipunut maahan, ell'ei Aksel olisi ottanut häntä vastaan. "Pelastakaa itsenne. Minulle ei varmaankaan kukaan tee mitään pahaa."

"Minä en väisty luotasi!" huudahti Aksel, painaen suudelman tytön huulille. "Yhdessä kuolkaamme, yhdessä jakakaamme vankeuskin."

Tuskin oli hän viimeiset sanansa lausunut, kun luoti lensi heidän ylitsensä. Se tuli ruotsalaisten joukosta, jotka nyt juosten lähenivät. Tanskalaiset tekivät, minkä tehdä voivat, päästäkseen ensin perille; ja heille, kun oli lyhempi matka, se onnistuikin. Tultuaan noin sadan askeleen päähän pakolaisista, kehoittivat tanskalaiset heitä antautumaan, etteivät turhaan ryhtyisi taisteluun. Mutta Czarny, joka toivoi voivansa viivyttää tanskalaisia kunnes ruotsalaiset ehtisivät perille, ei luvannut myöntyä heidän ehdotukseensa, ell'ei heille annettaisi varmaa suojaa. Upseri kielsi ja uhkasi heti ampua, elleivät heti antautuisi.

"Ampukaa sitten!" huusi Czarny, asettuen Bertan eteen; "voittehan koettaa."

Tämä ynseys kiukutti upseria, ja lujalla äänellä komensi hän väkensä tähtäämään. Berta kuuli tämän käskyn ja vaipui tainnotonna Akselin syliin.

Toisen kerran vinkuivat luodit pakolaisten yli, ja yksi niistä sattui Bernhardin käsivarteen.

"Aavistukseni toteutuu", jupisi hän, nojaten Ramoskin olkapäähän, Akselin nenäliinallaan sitoessa haavaa, "ensimäinen luoti oli minua varten, mutta kenen on toinen?"

"Älä puhu sellaisia, Bernhard", keskeytti Aksel, luoden nuhtelevan katseen ystäväänsä. "Sitenhän tykkänään masennat rohkeutemme, jota nyt niin hyvin tarvitsemme."

Bernhard aikoi vastata, mutta joukkolaukaus tanskalaisten puolelta keskeytti hänet. Taistelu oli nyt tullut alkuun ja jatkui äärettömällä kiivaudella. Ruotsalaiset tosin olivat melkoisesti vähälukuisammat, mutta kuollon halveksiminen, jolla he taistelivat, teki sen, ett'eivät tanskalaiset voineet heitä työntää takasin. Näiden kahden taistelevan joukon ympärille kokoontui joka hetki yhä enemmän väkeä, ja pian syttyi Tirupin ja Sireköpingen välillä yleinen kahakka. Tämä oli jälkinäytelmä sille kauhealle draamalle, joka alettiin Yllehedin luona. Tanskalaisia tosin elvytti vasemman siipensä voitto, ja he koettivat sen täydentää, mutta tässä heillä olikin ylipääsemätön este tiellä, sillä Lybecker, joka taasen oli koonnut melkoisen sotilasvoiman, otti miehekkäästi vastaan heidän ryntäyksensä. Vihdoin oli tanskalaisten pakeneminen, ja kun kuningas Kristian oli saanut kuulla, että vastustajansa seisoivat Asmundstorpan kirkolla ja siis uhkasivat sulkea häneltä tien Landskronaan, vetäytyi hän kiireesti takasin.

Tätä käskyä pantaessa täytäntöön koko tanskalaisten armeijassa, uhkasi pakolaisiamme joka hetki mitä suurin vaara, ja ainoastaan Czarnyn ja Ramoskin sukkeluus pelasti heidät vankeuteen joutumasta. Ihmeteltävällä tyyneydellä katseli Berta tätä veristä työtä, ja vaikka usein kaatuneiden sotilaiden veri priskoi hänen päälleen, ei hän peräytynyt askeltakaan.

"Maanmiehemme ovat voittaneet!" huudahti Aksel ja koki vetää nuoren tytön ahdingosta. "Muutaman minuutin kuluttua olemme pelastuneet ja…"

"Haa", huudahti Czarny, keskeyttäen Akselin puheen, "tuolla se hylkiö menee! Seuratkaamme häntä ja älkäämme päästäkö, ennenkuin hän on jättänyt takasin kreivittären!"

Näin sanoen syöksiihe vanhus pakenevien tanskalaisten perään, tehden ankaralla miekallaan verisen niitoksen pelästyneiden vihollisten riveissä.

"Ken on hän, ken?" kysyi Bernhard, joka vaivoin voi seurata ystäviänsä. Tuska, jonka läpiammuttu käsivarsi vaikutti ja sen lisäksi verenvuoto, olivat vähentäneet hänen voimiaan.

"Äsken juuri hänet näin", vastasi Czarny, ikäänkuin puhuen itsekseen, "tuo konna puhui totta, sanoessaan minulle, että tulisin näkemään hänet eri haahmoissa. Se oli Walchovitz. Hänen onnistui päästä pakoon tällä kerralla, ja kiittäkäämme pyhää neitsyttä, joka piti suojelevan kätensä ylitsemme, sillä nyt ymmärrän, että se olikin jesuiitta, joka ensin vakoili ja sitten koki saartaa meidät."

"Ha ha haa!" kuului samassa pilkkanauru tanskalaisten riveistä. "Czarny-ystäväni, vielä ei kaikki ole päättynyt; pian tapaamme toisemme taaskin."

Pakolaiset katselivat kummastuneina toisiaan, mutta hetkisen kuluttua sanoi Ramoski, melkein väkisin vieden Czarnyn taistelupaikalta:

"Seuratkaa minua! Minä tunnen tien sissien leirille, ja jospa horna itse olisi ottanut tuota jesuitta-roistoa suojellakseen, täytyy hänen sittenkin kuolla. Luulisinpa jesuiitan kostoksi pyhitetyllä tikarilla olevan voimaa murtaa kaikki siteet!"

Czarnyn viittauksella yhtyivät kaikki hänen rinnalleen ja ennen pitkää olivat pelastetut Tirupin kirkkotarhassa, josta kaikki tanskalaiset olivat paenneet tahi epäjärjestyksessä vetäyneet takaisin.

Tämä oli Landskronan voitto, joka hetkeksi pani rajan tanskalaisten tuho-töille. Kun taistelu päättyi, oli kello kuusi illalla, ja koska ruotsalaiset olivat olleet tulessa melkein koko päivän, olivat he niin menehtyneet, ett'eivät voineet ajaa takaa. Kuningas Kristian sai siis järin suuritta tappiotta vetäytyä Landskronaan takaisin ja siellä linnoituksen tykkien suojassa pitää silmällä vastustajiaan, jotka jäivät ulkopuolelle kaupunkia.

IX.

Päätös.

Kirkas kuutamo valaisi pientä Finja-järveä tuuheine rantoineen, ja koko seudussa vallitsi tähän asti niin harvinainen rauhallisuus. Yö oli jo tullut, kun lukuisa joukko jalkaväkeä varovasti lähestyi sissien leiripaikkaa.

Pari kyynärää joukon edellä käveli kaksi miestä, puhellen matalalla äänellä: nämä olivat joukon johtaja ja Czarny.

"Tässähän tie käynee, jos vaan ymmärsin Ramoskin puheen oikein", virkkoi Czarny, varovasti tähystellen ympärilleen. "Sissit luulevat nyt olevansa turvassa, mutta vielä ei heidän päällikkönsä ole päättänyt laskuaan kanssamme, ja ell'ei Ramoski järin paljon ole erehtynyt, tulee yrityksemme kyllä onnistumaan."

"Sepä olisi mainiota", vastasi johtaja, eräs nuori katteini, merkitsevällä liikkeellä lyöden kätensä miekankahvaan, "nämä villipedot ovat häirinneet paikkakuntaa niin kauvan, että ansaitsevat mitä tuntuvamman rangaistuksen, ja minäpä en suinkaan tahdo vetäytyä takaisin, tulisipa sitte puolet enemmänkin sissejä tieheni."

"Jospa nyt Ramoski palajaisi pian", sanoi Czarny pusertaen miekankahvaa, "en ymmärrä, missä hän näin kauvan viipynee."

"Estettä voipi tulla, ja sissejähän vaanii kaikkialla."

"Ne eivät Ramoskia estä", vastasi Czarny jyrkästi: "hän hiipielee kyllä niiden välistä, sillä kuten minäkin, tuntee hän joka puun metsässä, ja olisipa todellakin kummallinen kohtalon oikku, ell'ei hän sieltä suoriutuisi. Mutta kas tuossa hän jo onkin", jatkoi vanhus, juosten erästä miestä vastaan, joka nopein askelin lähestyi. "No miten on, onko tie vapaa vai ei?" virkkoi hän tultuaan kuultaviin.

"Tie on vapaa, ja voitte heti jakaa sotilaat, kuten olemme sopineet", vastasi Ramoski, mennen katteinin luo, joka oli seisahtanut. "Ei yksikään sissi ollut näkyvissä tällä puolen järveä, ja voinpa melkein vannoa, että saamme lähestyä heidän leiriänsä yhtä esteettömästi kuin mitä rauhallista kylää tahansa."

"Älkää olko niin varma!" keskeytti katteini puoleksi hymysuin. "Talonpojat ovat varovaisia, ja mitä vähemmin sitä aavistammekaan, voivat he karata kimppuumme."

Ei kukaan vastannut tähän; joukko järjestettiin taas, ja sitte kun katteini oli käskenyt eri päälliköitä noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta, lähti jokainen määrätylle suunnalleen. Itse marssi katteini pääjoukkoineen suoraan leiripaikkaa kohden, Czarny ja Ramoski, viidenkymmenen tarmokkaan miehen etupäässä, kiirehtiessä rannalle, jonne kaksi venettä oli kätketty.

"Onko siellä kukaan?" kysyi Czarny, tultuaan parin kyynärän päähän veneistä.

"On, täällä on pelastus", vastasi miehekäs ääni, ja samassa kohouivat Aksel ja Bernhard vedenreunalla kasvavasta pensaikosta.

"Eikö mitään epäiltävää ole tapahtunut?" kysyi Czarny, epäilevin silmäyksin katsellen metsää ja itse veden pintaa.

"Ei mitään", vakuutti Bernhard. "Hetki sitten huomasin toisen veneistä risteilevän leirin ja tuon pienen saaren välillä, mutta pian rauhoittui kaikki, ja luulenpa melkein, että koko pesä nyt nukkuu, kuin jos ei kuninkaan sotilaita olisi olemassakaan. He luulevat olevansa turvassa."

Czarny ei vastannut, vaan komensi sitä vastoin jokaista, niin hiljaa kun mahdollista asettumaan paikoilleen. Kiireesti astuttiin nyt veneisin, ja hetken kuluttua kiitivät alukset keveillä airon vedoilla kohden pientä saarta, missä vartija oli.

* * * * *

"Ja minä sanon, että nyt olette minun hallussani, eikä yksikään voi teitä pelastaa. Antautukaa nöyrästi kohtalonne alaiseksi, sillä jos yhä vaan osoitatte tuollaista uppiniskaisuutta, käyn minä tarpeenmukaisiin toimiin käsiksi, jolloin luulen voivani pakoittaa teitä alamaisuuteen. Te tiedätte, että Göran-ruhtinas ja Tapani Czarnecki samoin kuin jesuiitatkin kirosivat teidät. Meidän uskontoomme palaaminen voi yksin pelastaa teidät siitä, joka vastaisessa tapauksessa on teitä kohtaava. Tuumikaa tätä, sillä pian vaadin minä varmaa vastausta."

Nämä sanat lausui Walchovitz samassa kurjassa tuvassa, jossa Berta oli ollut vankina. Hänen paikallaan istui nyt äitinsä, jota verivihollisensa paljoa enemmän kiusasikin. Yöt päivät Walchovitz häntä hätyytti, tuskin suoden hänelle tunnin lepoa, ja vaikka hän aina saikin saman vastauksen, koki hän kuitenkin milloin rukouksilla milloin väkivallalla päästä tuumiensa perille.

"Te olette jo kuulleet vastaukseni, se on sama nyt kuin ennenkin", vastasi kreivitär ylpeällä liikkeellä. "Minä en enään tahdo kuunnella ehdotuksianne, ja vielä kerran sanon teille, että viimeiseen hetkeeni asti olen uudelle uskonnolleni uskollinen. Olettepa todella pettynyt, jos luulitte uhkaustenne menetystapaani muuttavan. Tehkää minulle mitä tahdotte, minä voin nyt kärsiä kaikki, tietäessäni lasteni olevan turvassa. Niin, minä voin kestää kaikki", jatkoi hän, tyynesti katsellen jesuiittaa, "sillä suloista on kärsiä rakkautensa tähden. Jumala kerran välimme tuomitsee, ja on silloin päättävä kenellä on oikeus, silläkö, joka seuraa tuota ylevää käskyä: 'sinun pitää rakastaman lähimmäistäsi niinkuin itseäsi', vai sillä, joka käyttää hänen ihanata oppiaan usein halpamielistenkin keinottelujensa menestykseksi." Tätä sanoessaan tuli hänen äänensä uhkaavaksi ja katseensa milt'ei masentavaksi.

"Menkää pois minun luotani!" jatkoi hän, tehden poistavan liikkeen kädellään. "Jo teidän näkemisenne voi saada minut unohtamaan uskontoni sovinto-oppia, ja kentiesi tekisin jotain, jota sittemmin tulisin katumaan." Walchovitz vetäytyi pari askelta takasin, hän ei voinut kestää Eleonoran silmäystä. Mutta tämä huoli, joka toisinaan ikäänkuin jäähdytti hänen sieluansa ja pakoitti levottomat intohimot laskeutumaan, ei kestänyt kauvan. Kylmästi hymyillen lähestyi hän kreivitärtä, sanoen:

"Göran ruhtinas ei voinut lannistaa teitä. Veljenne varoitukset litvalaisten leirissä eivät myöskään pehmittäneet mieltänne, mutta minä sen teen, olkoonpa sitten vastustuksenne miten kovapintainen tahansa. Ah! kaksikymmentä vuotta sitten vannoin kostavani häväistyksen, jonka uskosta luopumisellanne opillemme saatoitte", jatkoi hän säihkyvin silmin, ja suonenvedon tapaisesti puristaen nyrkkiään. "Luuletteko, että kaikkien näiden vuosien vaivat jäisivät palkkiotta vaan sentähden, ett'ette tahdo seurata tahtoani? Ei! Valaa, jonka ruhtinaalle palvelijana vannoin, ja jesuiitoille antamia lupauksiani en riko. Olkaa valmis ottamaan kaikkia vastaan! Te tunnette minun; te ette ole tuntematon miehenne kostajalle, ja minä jo sanoin teille, kenen kautta kosto hänet saavutti. Minä ikävöin takasin Puolaan. Pieni mökkini Veikselin rannalla on vielä pystyssä, ja Varsovan luostari, jossa kostoa vannoin, vaatii minua jälleen astumaan muuriensa sisäpuolelle. Minä en ole, ihmisiltä palkkioita voittaakseni, ottanut täyttääkseni kostoa, vaan saadakseni lievennystä kiirastulessa! Te katselette minua ilkkuen", jatkoi hän. oltuaan hetkisen vaiti, "mutta se on tosi, minä unohdin, että puhuin oppimme viholliselle, jonka olen masentava, vaikkapa sitten uhraamalla omankin henkeni."

Näin sanoen lähestyi hän ovea kiirein askelin ja aikoi juuri kiiruhtaa ulos, kuin Eleonora juoksi esiin ja pidätti häntä.

"Minä tiedän, että murhasitte mieheni", sanoi hän kyynelten sumentaessa silmiänsä; "mutta jos rahtuistakaan säälitte onnetonta äitiä, niin laskekaa minut vapaaksi! Uskokaa minua, Walchovitz", jatkoi hän rukoilevin katsein, "sovinto tuntuu niin suloiselta, ja voittepa olla varma siitä, ett'ei Jumala tuomitse teitä niinkään ankarasti kuin ansaitsisitte, jos otatte rukoukseni korviinne. Minä tiedän kyllä, että ruhtinas Göranin ja jesuittain kiroukset lepäävät päälläni, mutta tiedän myös sen, että nämä kiroukset eivät laisinkaan minua haittaa. Tahraisinko Vilho Stjernfeltin nimen ja oman vakuutukseni palajamalla katoliseen uskoon? En! Eikö minulla ole velvollisuuksia täytettävänä lapsianikin kohtaan? Ja mitäpä he ajattelisivatkaan, jos heidän äitinsä horjuisi ja antaisi vaurion tullessa haihduttaa perusaatteensa? Walchovitz, laskekaa minut vapaaksi ja minä siunaan teitä!"

Walchovitz silmäili häntä hetkisen terävästi, eikä näyttänyt oikein tietävän mitä vastaisi, kun kreivitär jatkoi:

"Miksi pitäisitte minua kauemmin tässä kurjassa asunnossa? Minua inhoittaa teidän juomakarkelonne, ja tänä iltana enemmän kuin muulloin. Kauan kyllä olen jo alentunut tahtonne alle; nyt en enään tahdo olla orjattarenne. Minä vaadin vapauttani, ja muistakaa, että kuninkaallani on valta yhdellä iskulla musertaa sekä teidän että kokoon haalittu talonpoikaisparvenne. Ajatelkaa, mikä on oleva oma kohtalonne, jos kauemmin pidätte minua täällä. Poikani on kuninkaan leirissä; tosin hän on haavoitettu, mutta pian voi hän taasen asetta käsitellä, ja…"

"Riittää jo, riittää!" keskeytti Walchovitz, työntäen Eleonoran takasin. "Minäkin selitän nyt kyllin kauan kuunnelleeni teitä ja ilmaisen viimeisen kerran tekemäni päätöksen."

Näin sanoen meni hän Eleonoran luo, joka sillävälin oli vetäytynyt pienelle räppänälle.

"Joko luovutte tämän ristinkuvan kautta uskostanne", virkkoi hän, uhkaavalla äänellä ojentaen tuon pienen kuvan esiin, "tahi seuraatte minua Puolaan. Varsovan luostarissa kyllä löytyy miehiä, jotka voivat taivuttaa mielenne. Minä voisin paeta kanssanne milloin vaan tahdon. Tanskalaisia laivoja löytyy pitkin rannikkoa, ja kun kerran olemme laivassa, ei kukaan voi saada teitä käsistäni. Voisinhan tappaa teidät heti", lisäsi hän, hirveän hymyn kuvastuessa yhteen puristetuille huulilleen, "mutta tämä ei olisi tuumieni mukaan, sillä kun olette kuollut, olisi kostokin päättynyt. Tiedättehän, että kosto on ihana, ja vielä ihanampi, kun saa kostaa uskonsa hylkääjälle. Nyt olen puhunut, mitä aijon tehdä; punnitkaa tätä tarkoin, sillä huomenna vaadin päättävän vastauksen! Minä en uskalla viipyä täällä kauempaa. Tanskalaiset ovat kaikkialla voitetut, ja nämä kirotut sissit, jotka äsken riemuitsivat, kun lupasin viedä heitä ryöstöstä ryöstöön, katselevat minua nyt epäilevin silmin. Huomaattehan siis, että tilani tulee joka päivä epävarmemmaksi, ja että minun on ottaminen tilaisuudesta vaari ja poistua tien vielä ollessa vapaan. Te tunnette myös Ramoskin", jatkoi hän vitkaan; "tuo heittiö on elossa, siis voi häneltä odottaa mitä tahansa, sillä hän on kavalampi kuin minä."

Näin sanoen kiirehti Walchovitz ovelle, mutta juuri sitä avatessaan, kuuli hän kauhean metelin leiriltä. Walchovitz pysähtyi hetkeksi, ja kasvonsa tulivat kalman kalpeiksi, kun hän selvään kuuli huudon: ruotsalaiset ovat hyökänneet kimppuumme. Ensi hämmästyksessä ei hän tiennyt rientäisikö jo alkaneesen taisteluun, vai pakenisiko heti. Hänen katseensa harhaili joka taholle; hän näki talonpoikia pakenevan laumottain ja ruotsalaisten sotamiesten rientoaskelin kiiruhtavan leirin keskustaa kohti, mutta vielä hän vaan seisoi paikallaan, Joukkolaukaus toisensa perästä kajahti metsässä, ja kuun valossa näki hän tummia pilkkuja liikkuvan edestakasin, sekä sissien että sotamiesten vähentymättömällä kiivaudella kiväärin tulta pitkittäessä.

"Mitä nyt on tehtävä?" jupisi hän itsekseen ja silitteli toisella kädellään otsaansa. "Se on Ramoski, joka kaiken tämän on matkaan saattanut, ja jos vaan tapaan hänet, niin kyllä uhraan hänet kostolleni. Haa!" jatkoi hän, ikäänkuin sattumalta luoden katseensa järvelle päin, "haa, tuolla saarella olen suojassa; muita veneitä kuin minun, ei löydy, ja tuonne ei siis kenkään voi minua seurata." Näin sanoen töyttäsi hän taasen auki pienen tuvan oven. "Seuratkaa minua!" huusi hän kreivittärelle ankaralla äänellä ja astui hänen luokseen. "Minun täytyy paeta; ruotsalaisten on äkkiarvaamatta onnistunut karata leiriin."

"Minä en seuraa teitä", vastasi Eleonora tyynesti, itsekseen päättäen tehdä vastarintaa niin kauan kuin mahdollista.

"Teidän täytyy seurata minua!" huudahti Walchovitz, tarttuen hänen käsivarteensa; "minä en tahdo jättää teitä heidän käsiinsä."

Eleonoran heikot voimat olivat pian loppuneet, ja hetken kuluttua lepäsi hän pienen veneen pohjalla, joka puolalaisen väkevän käden ohjaamana kiiti nopeasti saarta kohden.

Leirissä eneni meteli joka hetki, ja veripunaset liekit ahmivat haluisasti sissien puukojuja. Taistelu raivosi pitkin rantaa ja päättyi vasta, kun kaikki sissit olivat maahan hakatut tahi otetut vangiksi.

Walchovitz souti sillävälin voimiensa takaa; henkensä edestä hän nyt teki työtä, ja tämä enensi hänen voimiaankin. Äkkiä hän seisahtui; koko ruumiinsa vapisi ja hampaat kalisivat suussaan. Luoti suhisi aivan hänen korvansa ohi, ja samassa kehoitettiin häntä antautumaan.

Kiroillen nousi hän seisoalleen ja katseli säihkyvin silmin vihollisiaan. Ei pieninkään tuulenhenkäys liikuttanut Finja-järven pintaa; kaikki oli niin tyyntä ja rauhallista kirkkaassa kuutamossa, liekit vaan palavasta leiristä heijastuivat julmasti tyynelle veden pinnalle.

"Antaudu Walchovitz!" käski Czarny, joka myöskin oli noussut seisomaan sen veneen kokassa, jossa häntä paitsi vielä Ramoski, Bernhard ja Akselkin olivat. "Antaudu, sillä kaikki vastarinta on turhaa! Koko leiripaikka on piiritetty, etkä sinä voi paeta. Viekkautemme voitti sinut vihdoinkin; saarella, jonne aijot, on joukko sotamiehiä, ja vaikka pääsisitkin meiltä pakoon, et kuitenkaan ehdi pitkälle, ennenkuin olet otettu kiinni. Jokainen sotamiehemme tuntee sinut, käyttäisitpä sitten mustaa tahi punasta partaasi, ja palkkion, jonka päällikkömme antaa päästäsi, tahtoisi moni voittaa."

Walchovitz ei vastannut, mutta samassa näytti pirullinen ajatus juolahtaneen hänen mieleensä. Hiljaa nojautui hän Eleonoran yli ja nosti hänet ylös väkevillä käsivarsillaan.

"Minä sanon teille nyt ehdot, mitkä katson hyväkseni", huudahti hän pilkkanaurulla. "Jättäkää tie vapaaksi, ja kreivittärelle ei tule tapahtumaan mitään pahaa, vastaisessa tapauksessa on hänellä kaikki kärsittävänä."

Toinen vene oli sillävälin lähestynyt häntä melkein huomaamatta, ja molemmat alukset olivat nyt niin lähellä toisiaan, että parilla aironvedolla olisivat voineet törmätä yhteen.

"Minä en pelkää teitä", jatkoi Walchovitz samalla pilkkanaurulla. "Sinä, Ramoski olit kavalampi kuin luulinkaan, mutta vielä ei meidän välimme ole selvillä, tottapa kerran sinut tulevaisuudessa löydän, jolloin…"

"Ellei tämä järvi olisi hautasi, jesuiitta", vastasi Ramoski, osoittaen kädellään tyyntä veden pintaa.

Walchovitzin kasvot tulivat tuhkanharmaiksi, kuullessaan nämä Ramoskin sanat, sillä vastustajansa uhkaavasta äänestä huomasi hän selvään, ettei armoa ollut toivomistakaan.

Eleonora oli sillävälin tointunut, ja huomatessaan haavoitetuksi luulleen poikansa, huudahti hän ilosta.

"Pelasta minut, pelasta minut!" huusi hän tuskastuneena. "Tuo hirviö on muuten ottava henkeni."

"Niin, hänen elämänsä on minun käsissäni", vastasi Walchovitz synkästi ja kohotti karpiininsa. "Tie auki ja heti, muuten saatte hakea kreivitärtä tuolta", lisäsi hän, osoittaen järveen. "Minä vaikka itse teen hänelle seuraa", jatkoi hän pirullisella hymyllä, joka näytti vielä iljettävämmältä, kun kuun säteet sattuivat hänen kalpeille kasvoilleen, tehden ne melkein aaveentapaisiksi. "Kunhan vaan kosto täyttyy, ei tee mitään, jos kostaja seuraa uhriansa kuolemaan!"

Samassa laukesi pistooli, ja äänekkäällä kirouksella vaipui Walchovitz veneensä pohjille. Tämän hetken käytti Aksel hyväkseen ja ohjasi veneen parilla vedolla toisen rinnalle. Hetkeäkään kadottamatta juoksi Bernhard suoraan jesuiittaa kohden, joka koki nousta seisomaan, ja iski häntä niin voimakkaasti vasempaan käsivarteen, että hän uudestaan horjahti takaperin. Sitten tarttui hän äitiinsä, ja kantoi hänen varovasti veneesensä. Tämä kaikki oli tapahtunut nopeammin, kuin sitä voi kertoa, ja kun Walchovitz vihdoinkin heräsi horroksistaan, oli saaliinsa temmattu hänen käsistään.

Hirveä vala kalpeilla huulillaan nousi hän seisoalleen ja päin Ramoskia, joka juuri koetti kiinnittää hänen venettään omaansa, tällä tavoin saadakseen vihollisensa käsiinsä.

"Haa", huudahti jesuiitta, heiluttaen leveäteräistä tikaria päänsä yli, "sinun vuorosi on nyt, ja minä tahdon nähdä sydänveresi. Sinä olet pettänyt minun! Kaksikymmentä vuotta olet tuntenut tuumani, salaisimmat ajatukseni ilmaisin sinulle, mutta sinä olit vaan nimeksi jesuiitta, sillä sinä petit ja annoit minun ilmi. Sellainen vaatii kostoa. Sinun täytyy kuolla, ja sinussa taasen heittiö jesuiitaksi haudataan laineisin!"

Surullisin katsein seurasivat muut vihollisten pienimpiäkin liikkeitä, ja Eleonora tuskin uskalsi hengittää. Jokaista kammotti se raivon tunne, joka kuvautui Walchovitzin kasvoissa, ja jokainen näki myös, että ratkaiseva taistelu pian oli alkava.

Ramoski ei vastannut vihollisensa puheesen, vaan valmistautui taisteluun elämästä ja kuolemasta.

Aivan sivuttain olivat nämä pienet alukset, ja koko järvellä ei voitu huomata muita eläviä olentoja kuin molemmissa veneissä.

"Pyhä neitsyt minua suojelkoon", jupisi Ramoski, tarttuen lujemmin tikarinkahvaan. "Minä luettaisin hänelle niin monta messua kuin voisin, jos hän sallisi minun kostaa sille, joka on väärin käyttänyt hänen nimeänsä halpamielisten tuumiensa täyttämiseksi; minä…"

Kauemmaksi ei hän ehtinyt, sillä kissan notkeudella karkasi Walchovitz hänen kimppuunsa. Kirkkaat tikarit välähtelivät kuutamossa ja synnyttivät ääniä, jotka tässä kohden kuuluivat kuolonsanomilta. Molemmat vastustajat olivat yhtä notkeat, ja yhtä taitavasti he aseitaankin käyttelivät. Kauan oli voitto epätietoinen, mutta vihdoin lankesi Ramoski airoon ja horjahti takaperin. Kiljunnalla, joka enemmän oli verenhimoisen pedon kuin ihmisen, syöksyi Walchovitz onnettoman vihollisensa päälle, ja ennenkuin Bernhard ehti apuun, työnsi hän aseensa syvälle onnettoman sydämeen.

Ähkyen kaatui Ramoski, ja hänen viimeiset sanansa olivat:

"Tappakaa hänet! Te ette milloinkaan saa rauhaa, niinkauan kuin tuo konna elää."

Czarny nojautui kuolevan yli ja kuuli hänen viimeisen huokauksensa; sitten syöksyi hän pystyyn, suonet hänen otsallaan paisuivat, ja, puristaen kätensä nyrkkiin, kääntyi hän murhaajaan päin. Mutta tämä oli jo täydessä taistelussa Bernhardin kanssa, joka ei ollut välittänyt äitinsä rukouksista, vaan nuoruuden innolla antautui kamppailuun.

Walchovitz vältti taitavasti ne miekan iskut, joilla Bernhard tavoitteli hänen sydäntään, mutta tuntiessaan voimansa yhä heikkenevän, koetti hän vietellä vihollisensa ansaan. Hän näki selvään, että jos hänen onnistuisikin voittaa Bernhard, olisivat Czarny ja Aksel taasen valmiit häntä vastustamaan.

"Koston saakoon niin monta uhria kuin suinkin", jupisi hän, "sitä suurempi armo minulla on odotettava kiirastulessa."

Hiljaa vetäytyi hän askel askeleelta takaisin, vietelläkseen Bernhardin mukanaan, ja nuorukainen seurasi pelkäämättä, Czarnyn sivultapäin huomatessa kaikki liikkeensä.

"Vielä on käsivartenne heikko, nuori kreivini", ivasi jesuiitta ja katseli Bernhardia tuimasti. "Minä voitan teidät ja saan nähdä sydänverenne kuten Ramoskiltakin."

"Lopeta taistelu, Walchovitz", sanoi Czarny, mennen lähemmäksi; "sinä joudut kuitenkin tappiolle, sillä meitä on kolme sinua vastaan."

"En milloinkaan", jupisi jesuiitta käheällä äänellä. "Luuletko että minä antaudun? En! mieluummin heittäydyn tuonne syvyyteen!"

"Kuole siis!" huusi Bernhard ja tähtäsi nopean iskun vastustajansa sydäntä kohti. Isku sattui ja tukahutetulla äännähdyksellä kaatui tuo onneton takaperin. Kerran vielä karkasi hän pystyyn, mutta ei ottanut monta askelta, ennenkuin hän kauheasti kiroillen horjahti veneen laidan yli järveen. Hetkisen vaan liikkui sileä vedenpinta, sitten oli kaikki hiljaista; Walchovitz ei enään ollut elävitten joukossa.

"Huu, mikä hirveä yö!" huokasi Eleonora, peittäen kasvonsa käsillään.

"Tällaista yötä emme enään tule näkemäänkään", vastasi Czarny luottavasti. "Tästä lähin on kaikki oleva hyvin, sillä Tapani Czarneckin lausuman kirouksen voima on nyt kadonnut. Ken olisi kaksikymmentä vuotta takaperin osannut aavistaa, että Sanin rannalla aloitettu taistelu päättyisi Finja-järvellä? Mutta minä huomaan, että meikäläiset ovat voittaneet", jatkoi hän teeskennellyllä hilpeydellä; "tulkaa, yhtykäämme nyt katteinin seurueesen ja palatkaamme Torppaan, jossa ei enään milloinkaan verisiä taisteluja tulla pitämään."

"Berta on siis siellä?" kysyi kreivitär hiljaa.

"Niin on", vastasi Aksel, hienon punan noustessa hänen poskilleen; "Landskronan taistelun jälkeen vein minä hänet sinne, ja jo tänä iltana, kreivitär, tunnustan teille jotakin."

"Odota siksi, kun tulemme kotia", vastasi Eleonora hymyillen ja taputti nuorukaista olalle. "Minä aavistan, mitä se on, mutta ensin tahdon kuulla Bertan mielipiteen asiassa."

Aksel aikoi vastata, mutta samassa antoi Czarny lähtömerkin, ja puolen tuntia sen jälkeen nousivat he onnellisesti maalle. Kiireisesti tehtyyn hautaan pantiin sitten tuo uskollinen Ramoski, ja kun kuu jo alkoi vetäätyä länteen päin, asteli seurue metsään, jättäen sissileirin taakseen savuavana roviona.

Vieno aamutuuli liikutti Finja-järven pintaa, ja ne laineet, jotka olivat helmoihinsa ottaneet entisen sissipäällikön ruumiin, kätkivät yhtä uskollisesti tuon raivoisan jesuiitan ja kostonhimoisen ruhtinaan palvelijan.