Hädän hetkellä

HÄDÄN HETKELLÄ

Kertonut

J. O. ÅBERG

Mukailtu suomennos.

Tampereella, Isak Julin'in Kustannusliike ja Kirjakauppa. 1909.

1.

Suuren Otterylängön korkeimmalla kohdalla, joka on Göteborgin läheisyydessä, oli v. 1788 mökkipahanen, jonka omisti vanha sotilaan leski Briitta Kron. Hän ei asunut siinä aivan yksin. Poikansa tytär Agda oli hänen ainoana kumppaninaan, ja tuo kaunis tyttö teki parhaansa saadakseen vanhan isoäidin viimeiset elinvuodet niin levollisiksi ja mukaisiksi kuin suinkin, Agdaa pidettiin kaupungin kauneimpana tyttönä, ja syystä kyllä.

Mutta huolimatta auliudestaan ja huolenpidostaan vanhaa isoäitiään kohtaan, ei tämä kuitenkaan ollut oikein tyytyväinen sukulaiseensa. Syynä siihen oli se, että nuori tyttö oli rakkaussuhteissa erääseen nuoreen Granmar nimiseen seppään. Granmar ei ollut kuitenkaan mikään tavallinen seppä; hänen tehtävänään oli nimittäin aseitten laittaminen, jossa toimessa hän oli kaupungin kuuluisin. Hän ei asunut aivan kaukana lujasti vallitetusta Gullbergin linnoituksesta, jolla Ruotsin historiassa on ollut tärkeä osansa.

Eräänä päivänä oli Briitta-muori tullut kovin touhuissaan Granmarin pajaan, ja alkanut sadatella nuorta seppää. Granmar ei aluksi huolinut vastata, mutta kun Briitta hävyttömyyksineen meni liian pitkälle, antoi hän hänelle hyvät nuhteet, tarttui häntä käsivarresta ja talutti ulos. mutta niin kauvan kun saattoi kuulla, purki eukko ilkeätä sisuaan. Ja kun hän palasi kotiin, mitä kaikkea saikaan Agda kärsiä! Ei auttanut, vaikka hän itki ja rukoili. Briitta jatkoi kaikesta huolimatta suunsa pieksemistä siksi, kunnes itsepintainen yskänkohtaus pakoitti hänet lopettamaan, ainakin siksi kerraksi.

Muutamana päivänä karautti eräs ratsastaja hiessäpäin kaupunkiin, ja heti senjälkeen levisi sellainen tieto, että tanskalaiset olivat ryntäämässä maahan. Joka taholta kokoontuivat ihmiset yhteen ja kaikkien katse oli levoton. Vaara olikin lähellä, sillä kaupunki oli kokonaan kykenemätön puolustautumiseen. Eikä löytynyt edes minkäänlaista säännöllistä puolustusväkeäkään, eikä kukaan tietänyt, tokko sellaista tulisikaan. Ja kuningaskin oli Suomessa, jossa hänellä venäläisten kanssa kamppaillessaan oli täysi työ. Miten nyt siis oli puolustauduttava?

Juuri kun sitä kysymystä paraillaan pohdittiin, hyppäsi eräs eloisan näköinen nuorukainen yhdelle vallin kulmakivelle ja sanoi voimakkaalla, hyvin sointuvalla äänellä:

"Elkäämme joutuko epätoivoon. Pelkurit olkoot tuhonsa omat! Tarttukaamme aseisiin ja 'mies talosta, kaks' parhaasta' vihollista vastaan! Pajani on täynnä aseita, Annan niistä jokaiselle, niin kauvan kuin riittää!"

Puhuja oli Granmar, joka lausui nuo miehekkäät, suurella riemulla vastaanotetut sanat.

"Eläköön Granmar!" kuului kaikilta tahoilta, ja eräs kaupungin yleisesti tunnettu ja kunnioitettu mies, silkinkutoja Gorm, astui hänen eteensä, tarttui häntä kädestä ja lausui niin kovaa, että melkein kaikki kuulivat:

"Kiitos siitä, poika! Jos vielä vaaran ohimentyä elämme, niin saat olla vakuutettu siitä, että me kaikki sinua sydämestämme kiitämme, ja — —"

Ratsastaja, joka oli tuonut tiedon tanskalaisten tulosta, ja joka tähän saakka oli ollut aivan voimaton pitkästä ratsastamisesta, oli nyt virkistynyt niin paljon, että saattoi nousta Granmarin sijalle ja lausua:

"Kuningas on matkalla tänne", keskeytti hän Granmarin puheen. "Eilen leiriytyi hän Lerjeen. Hänellä on mukanaan suuri joukko ruotsalaisia, ja — —"

Huumaava riemunhuuto katkaisi ratsastajan puheen.

Väkijoukossa olivat myöskin Briitta Kron ja Agda. Ensinmainitun kasvot kävivät harmaiksi vihasta Granmarin esiintyessä puhujana, mutta Agdan laita oli aivan toinen. — Nuoren tytön silmät näyttivät iloisemmilta ja posket punakammilta kuin tavallisesti. Hänen rintansa aaltoili, eikä hän voinut olla huudahtamatta:

"Nyt minä rakastan sinua vieläkin enemmän, ja — —"

"Ole vait', tyttö!" ärjäsi Briitta samassa. "En tahdo enää kuulla sellaisesta puhuttavankaan!"

Nuori tyttö ei vastannut mitään, mutta huomattuaan, että hän salaa voi poistua, riensi hän etsimään Granmaria. Hänen tarvitsi ainoastaan lyöttäytyä ihmisvirtaan tullakseen Granmarin asunnolle.

Briitta etsiskeli kauvan kadonnutta poikansatytärtä, mutta kun ei hän häntä löytänyt, kiiruhti hän kotiinsa. Vaikka hän aavistikin, että Agda oli mennyt Granmarin luo, ei hän kuitenkaan uskaltanut mennä perässä, sillä hän tiesi paremmin kuin hyvin, että kaikki häntä inhosivat suhteistaan poikansa tyttäreen. Ja mihin kaikkiin toimenpiteisiin saattaisikaan kiihtynyt väkijoukko ryhtyä? Mutta Briitta teki itselleen sen lupauksen, että Agda kyllä aikanaan saisi niittää, mitä oli kylvänytkin.

2.

Se salaliitto, jonka Göran Magnus Sprengtporten, eversti Hästesko ja suomalaiset majurit Johan Anders Jägerhorn ja Karl Henrik Klick v:nna 1788 olivat tehneet Anjalassa, ja jonka tarkoituksena oli eroittaa Suomi Ruotsista ja tehdä se itsenäiseksi Venäjän suojeluksen alaiseksi valtioksi, oli saattanut Kustaa III:n sangen tukalaan asemaan. Ei yhtenäkään päivänä voinut hän olla varma hengestään eikä vapaudestaan. Sellaisina hetkinä tarvitaan todellakin rohkeutta ja kylmäverisyyttä ja Kustaa kuninkaalta ei puuttunutkaan näitä ominaisuuksia.

Mutta kuitenkin oli kuningas jokseenkin neuvoton siitä, miten olisi paras menetellä. Niin saapui eräänä päivänä sellainen tieto, että Tanska oli julistanut sodan Ruotsia vastaan. Kun kuningas sai siitä tiedon, kerrotaan hänen huudahtaneen:

"Minä olen pelastettu!"

Pian sen jälkeen riensi hän meren yli Ruotsiin, jossa suomalaisen sotajoukon käytös oli herättänyt suuttumusta ja katkeruutta aatelia kohtaan, jonka kansa luuli yllyttäneen ja tukeneen armeijaa sen selkkauksissa. Tämä katkeroituminen ilmeni monin paikoin sangen arveluttavina mielenosoituksina ja ei ollut kaukana, ett'ei yleistä järjestystä arveluttavalla tavalla häiritty.

Jo ennenkuin Kustaa III nousi maihin Ruotsin rannikolla, oli hänellä valmiina selvä suunnitelma. Hän päätti vedota kansaan. Siinä tarkoituksessa lähti hän matkustelemaan ympäri valtakuntaa. Tunnetulla kaunopuheliaisuudellaan keskusteli hän kansan kesken siitä polttavasta kysymyksestä ja niin kuin Kustaa Waasakin ennen, puhui hän kansalle kirkkojen valleilta. Hänen puheensa ei kaikunut kuuroille korville, melkein kaikkialla saivat hänen sanansa vastakaikua ja vapaaehtoisia joukkoja asestautui vihattua vainolaista nastaan, niiden etunenässä marssi kuningas viipymättä uhattua Göteborgia puolustamaan.

Tanskan ylipäällikkö, Hessenin prinssi, oli sillä välin samonnut Norjasta Ruotsin puolelle noin kymmenentuhannen miehen suuruisen joukon etupäässä. Hän lähti heti marssimaan Göteborgiin, jonka kaupungin helposti toivoi valloittavansa, koska se, hänen mielipiteensä mukaan, oli varustamaton.

* * * * *

Sillä tilapäisesti rakennetulla yöleirillä, joka oli Lerjessä eteläpuolella erästä Göta joen haaraa, kiilloitettiin aseita ja miehistö ja päällystö vahvisti itseään ruualla ja juomilla, joita sinne oli runsaasti tuotu lähiseuduilta. Siellä oli edustajia melkein kaikista Ruotsin maakunnista ja erilaiset kielimurteet muistuttivat Babylonin sekamelskasta. Oli suuremmoinen näky, kun katseli niitä lukemattomia tulia, jotka tuikahtelivat puiden välistä, ja loistivat liekehtivää valoansa pimeään vedenkalvoon. Syysilta oli aivan tyyni.

Useammat korkeammat upseerit olivat kokoontuneet kuninkaan telttaan. Keskustelu koski etupäässä päivän tapahtumia; lähetit juoksivat edestakaisin. Oli sellainen elämä ja liike, että sen katselijaan täytyi vaikuttaa erikoisella tavalla.

"Miehistö on kait valmis milloin tahansa marssimaan?" uteli kuningas lopuksi, samalla silmäillen luokseen kokoontuneita.

"Kyllä, teidän majesteettinne", vastasi eräs vanhempi upseeri. "Miehistö on valmiina lähtöön milloin tahansa."

"Minun täytyy päästä kuninkaan puheille", kuului kova ääni, johon toinen vastasi:

"Minua on ankarasti kielletty laskemasta ketään sisään, ilman kuninkaan nimenomaista lupaa."

"Mutta minä tulen suoraa päätä Göteborgista, ja — —"

Samassa aukasi kuningas itse teltanoven.

"Astu sisään raporttinesi", sanoi hän.

Tulija oli se sama ratsastaja, joka oli ilmoittanut Göteborgin asukkaille tanskalaisten aikeista ja kuninkaan saapumisesta. Kun hän nyt kertoi seuralle kaupungin tilasta ja kuinka Granmar puolustusta varten oli tarjoutunut jakamaan hallussaan olevat aseet, loistivat kuninkaan silmät ilosta.

"Otitko selvän siitä, missä nuori aseseppä asuu?" kysyi hän.

"Kyllä, Götan leijonan vallituksen lähellä."

"Hyvä! Saat mennä."

Kun ratsastaja oli poistunut, jatkoi kuningas:

"Äsken saamani ilmoitus oli ilahuttava. Älkää unhoittako muistuttaa minulle nuoresta asesepästä Göteborgiin tultuamme."

Tuskin oli seuraava päivä alkanut kajastaa, kuin jo ruotsalainen sotajoukko oli marssijärjestyksessä. Ja että se valmistautui tehtäväänsä iloisin mielin, osoitti se rattoisa keskustelu, joka tapahtui tuolla lyhyellä matkalla. Pääasiallisesti oli se sisällöltään seuraavanlaatuista:

"Tuhat tulimmaista! kuinka pehmitämmekään vihollisen."

Kustaa III:tta ja hänen joukkojaan tervehdittiin luonnollisesti mitä suurimmalla ilolla heidän saapuessaan Göteborgiin. Ja silloin alkoi toden teolla valmistukset niin voimakkaaseen puolustautumiseen, kuin lyhyt aika salli.

Sitten kun kuningas oli mennyt päämajaansa, ja antanut joukoille ensimäiset tarpeelliset määräykset, lähetti hän erään adjutanttinsa etsimään nuorta aseseppää Granmaria, ja tuomaan hänet mukanaan kuninkaan luokse.

"Hän ei ole nyt kotona", vastasi eräs kisälleistä adjutantin astuessa pajaan kysyäkseen Granmaria.

"Missä minä voin häntä tavata?"

"Varmaankin vanhan sotilaan lesken Briittan luona, jonka tupa on suurella Otterkummulla."

3.

Kun Agda illemmalla oli tullut kotiin, huomasi hän, että ovi olikin lukossa. Turhaan hän sitä kolkutti, ja yhtä turhaan naputteli hän senjälkeen pientä ikkunaruutua.

"Mahtaakohan isoäiti olla ulkona", ajatteli hän kävellessään muutaman kerran tuvan ympäri. "Sen minä kyllä tiedän, että hän on minulle vihainen."

Enemmän kuin tunnin sai nuori tyttö sipsutella kotinsa edustalla, merkilliset ajatukset risteilivät hänen mielessään, ja eihän se niin ihmeellistä ollutkaan. Ketä hän oli loukannut, koska häntä niin kohdeltiin? Oliko se ehkä rikos, että hän rakasti Granmaria? Sitä hän ei koskaan voinut uskoa.

"Hyvä Jumala", rukoili hän itsekseen samalla liittäen kätensä ristiin rinnoillensa, "älä anna isoäidin ajaa tahtoaan perille, ja suojele Granmaria kaikesta pahasta, jolla häntä mahdollisesti koitetaan vahingoittaa! Miks'emme voi tulla yhtä onnellisiksi, kuin toisetkin?"

Väsymyksestä ja mielenliikutuksesta uupuneena vaipui nuori tyttö tuvan vieressä olevalle kivelle, peitti kasvot käsiinsä ja nyyhkytti ääneensä. Hän ei ehtinyt istua montakaan minuttia, ennenkuin kiireelliset askeleet herättivät hänet. Kun hän loi katseensa ylös, seisoi silkinkutoja Gorm hänen edessään.

"Miksi itket, tyttöseni?" kysyi silkinkutoja osaaottavasti.

"Siksi, että isoäiti on niin häijy."

"Vai niin! Niin, kyllä arvaan syyn. Se on kait Granmarin tähden?"

"Niin on."

"Kuulehan tyttöseni", sanoi silkinkutoja Gorm hetkisen ajateltuaan, "ole sinä vain levollinen, minä kyllä saatan asiat oikealle tolalle. Ei sinun tarvitse enää surra, ei myös luopua Granmarista, jollei kuolema tapaa häntä niissä taisteluissa, jotka — —"

"Taisteluissako?" keskeytti Agda ja hypähti ylös. "Taisteluissako?"

"Niin, luuletko sinä, ett'ei Granmar, urhea poika, seuraisi meitä taisteluun vihollista vastaan? Kun hän nyt on jakanut koko asevarastonsa, pettäisi hän sekä itsensä että isänmaansa, jos ei hän ottaisi sotaan osaa. Minä tunnen Granmarin ja tiedän, ett'ei hän luovu velvollisuuksistaan."

"Mutta jos hän kaatuu taistelussa", keskeytti Adga surullisena.

"Paha kyllä sinulle, lapseni, jos niin kävisi, mutta sinulla on kuitenkin se lohdutuksenasi, että hän on kaatunut puolustaessaan syntymäkaupunkiaan."

Nämät sanat kuullessaan alkoi Agda itkeä vielä tuskallisemmin kuin ensi kerralla.

"Ole huoleti, tyttö", sanoi Gorm kädellään hyväillen Agdan päätä, "Minä tiedän kyllä, että nuoruuden suru on vaikeaa, mutta jos muistat Jumalaa ja luotat hänen apuunsa, niin voit olla varma siitä, että kaikki käy hyvin, ja — —"

"Mutta isoäiti", keskeytti nuori tyttö nyyhkyttäen, "pelkään niin kovasti häntä."

"Pelkäät?" toisti Gorm kovin hämillään. "Pelkäät? Minkätähden tarvitsee sinun pelätä?"

"Isoäiti on uhannut mieluummin surmata minut, kuin luovuttaa minut vaimoksi Granmarille."

"Ahaa! Onko asian laita niin?" kysäsi Gorm. "No, silloin minä kyllä tiedän neuvon."

Agda katseli vanhusta ikäänkuin lohdutusta saadakseen ja sanoi:

"Sanokaa se minulle, Gorm-isä."

"Helposti sanottu, lapseni. Sinä seuraat minua, ja siinä kaikki."

"Voi Gorm-isä, mitenkä iloiseksi minut saatattekaan!" huudahti nuori tyttö ja hypähti ylös. "Saanko seurata teitä kotiinne?"

"Minähän olen sen jo sanonut, lapseni. Seuraa minua!"

Poistuessaan eivät Gorm eikä Agda huomanneet, että Briitta Kron seisoi pienen ikkunan luona. Hän näytti synkältä ja uhkaavalta, ja siitä ilmeestä, joka oli hänen kasvoillaan, saattoi lukea:

"Odotahan, senkin riekale! Kyllä minä näen, että seuraat Gormia ja aavistan, että hän aikoo ruveta suojelijaksesi, mutta Briitta Kron ei luovu päätöksestään. Et eloissani saa Granmaria mieheksesi."

Mieleltään vähän iloisempana, kuin ennen, seurasi nuori tyttö silkinkutoja Gormia, ja kun hän astui sisään hänen huoneeseensa, tunsi hän itsensä rohkeammaksi entistään. Hänen aivoissaan syntyi seuraava ajatus:

"Tulkoon isoäiti koska häntä vaan haluttaa! Tiedän kyllä miten puolustaudun."

Pitkien etsiskelyjen jälkeen löysi adjutantti vihdoinkin Briitta Kronin tuvan. Kun hän kovasti jyskytettyään vihdoinkin pääsi sisälle, huudahti Briitta, samalla kun hän hämmästyneenä löi kätensä yhteen:

"Voi, minkä vierailun minä nyt saan osakseni?"

"Oletko sinä Briitta Kron?"

"Kyllä, minä se olen."

"Tunnetko erästä Granmar nimistä aseseppää?"

Briitta Kronin kasvot, jotka tähän saakka olivat olleet kirkkaat ja iloisat, kävivät nyt synkän näköisiksi. Hetken ajateltuaan vastasi hän:

"Kyllä minä hänet tunnen, mutta — —"

"Minä tahdon tietää, missä hän asuu", keskeytti adjutantti hänet ankarasti.

"Minkätähden", vastasi Briitta Kron ärtyisästi.

"Minkätähden?" toisti adjutantti. "Sen sinä kyllä saat tietää, etsin häntä kuninkaan käskystä."

"Kuninkaanko?" matki sotilaan leski samalla kun häntä kohdannut yllätys selvästi kuvastui kasvoillaan. "Mitä kuningas hänestä tahtoo?"

"Sinä olet utelias, eukko", sanoi adjutantti, "mutta enpä todellakaan voi uteliaisuuttasi tyydyttää. On parasta, että itse utelet sitä kuninkaalta. Sano minulle nyt oitis, missä Granmar asuu!"

"Ei!" kuului Briittan äkäinen vastaus.

"No, seuraa sitten minua!"

"Minäkö?"

"Niin, juuri sinä ja heti paikalla!"

"Mihinkä minä sitten seuraisin teitä?" uteli Briitta huomattavan arasti.

"Sittenhän sen näet."

"Minä en seuraa teitä vapaaehtoisesti."

Tuskin oli Briitta saanut lausutuksi viimeisen sanan, ennenkuin adjutantti aukaisi oven ja viittasi ulos. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua seisoi ovella kaksi sotamiestä.

"Ottakaa tuo välillenne!" komensi upseeri lyhyellä ja käskevällä äänellä.

Nyt lannistui Briittan ylpeys kokonaan.

"Herra", lausui hän huomattavasti muuttuneella äänen sävyllä, "mitä minä olen tehnyt, että minua tällä tavoin kohdellaan?"

"Sinä olet vastustanut kuninkaan tahtoa."

Briitta, joka nyt huomasi, että kaikki vastusteleminen olisi turhaa, ilmoitti Granmarin asunnon ja, saatuaan vakavan muistutuksen ylpeän käytöksensä johdosta, poistui adjutantti.

"Mitähän kuningas Granmarista tahtoo", mutisi Briitta itsekseen, kun adjutantti ja sotilaat olivat menneet.

4.

Aivan linnoitusten edustalla Götan joen seutuvilla Pienen Otterkukkulan juurella asui tuo karski ukko Stehn, kaupunkilaisten kesken yleisesti tunnettu nimellä Stehn-Jan. Hän oli ylen juro ukko, joka hyvin harvoin lyöttäytyi kenenkään kanssa puheisiin, paitsi silloin, kun asiat välttämättä vaativat. Mutta jos Stehn-Jan joskus avasikin suunsa osasi hän aina oikeaan.

Ja tuo harvapuheisuus, mistähän se mahtoi johtua? Oliko ukko koko ilmeisen ikänsä ollut yhtä tyly ja itseensä sulkeutunut? Eipä suinkaan. Nuoruudessaan oli hän kaupungin hilpein poika, ja kaikkien tyttöjen huomion esine. Hänen mielensä paloi sotilaselämään, ja kun Hattupuolue v. 1741 julisti sodan Venäjää vastaan, ei hän suinkaan myöhästynyt värväystilaisuudesta. Iloisin mielin, äidin siunaukset muassaan, riensi hän rintamaan. — Mutta palattuaan takaisin, mitenkä olikaan hän muuttunut! Noissa nuorekkaissa kasvoissa ei ollut iloisuuden jälkeäkään. Hiljaisena ja alakuloisena samosi hän tunnittain joella ja usein saattoi vastaantulija kuulla hänen mutisevan itsekseen:

"Mikä hävytön petos! Kun ei saa tapella venäläisten kanssa ja häntä nylkeä." Ja kun joku ystävä uteli häneltä, mitä hän sillä tarkoitti, vastasi hän kiukun punan hohtaessa poskipäillään: "Niin, ajatelkaapas, kun ryntäsimme Lappeenrantaa vastaan kenraalimajuri Wrangelin johdolla. Koko miehistö oli haltioissaan saada tapella vihollisen kanssa, ja kaikki olivat tehneet lujan päätöksen, ett'ei väistetä, kun tosi on kysymyksessä. Mutta juuri ratkaisun hetkellä petettiin meidät toiveissamme ja juuri ne pettivät, joihin eniten luotimme. Ne olivat osaston upseerit, jotka alensivat ruotsalaisen kunniansa niin, että juuri silloin, kun olisivat voineet kunnioittaa Ruotsin nimeä, peräytyivät. Raukkoja he olivat, niin paljon voin sanoa ja sanon sen niin kovaa, että koko maailma sen kuulee. Raukkoja he olivat", niin lopetti ukko Stehn-Jan aina puheensa ja puristi vihanvimmassa laihoja, mutta suonikkaita käsiään.

Ja surullisempaa sotaa kuin se, joka Hattupuolueen toimesta syttyi sanottuna vuonna, ei Ruotsi milloinkaan ole käynyt. Onni onnettomuudessa oli se, että venäläiset, Lappeenrannan voitosta huolimatta, olivat liian heikkoja tekemään rynnäkköä. Vastaisessa tapauksessa olisi ruotsalaisten häviö käynyt vieläkin tuntuvammaksi, ja Suomen menettäminen olisi ollut välttämättömänä seurauksena.

"Pommeja ja granaatteja", oli ukko Stehnillä toisinaan tapa sanoa, silloin, kun hän oikein innostui, "jos minä olisin ollut mahtimiesten paikalla, ei ainoakaan kunniaton upseeri olisi päässyt elävänä takaisin, muitten sovintouhreina täytyi ainoastaan Lewenhauptin ja Buddenbrockin kärsiä kuolemanrangaistus."

Ukko Stehn lauloi tätä valitusvirttään niin usein, ett'ei kaupungissa monta sellaista henkilöä löytynytkään, joka ei olisi sitä tuntenut, muutamat nauroivat hänelle, mutta useimmat olivat ukon kanssa samaa mieltä. Usein sattui kaupunkilaisten kesken kovin kiivas sanasota Stehn-Janin tähden ja toisinaan yltyi se niin, että kaupungin järjestysvalta oli pakoitettu sitä välittämään.

Illalla, samana päivänä, jolloin ennenmainittu adjutantti kävi Briitta Kronin luona, koputettiin voimakkaasti Stehn-Janin ovelle. Vanha soturi oli juuri mennyt levolle, mutta kavahti nyt ylös ja huusi mahtavalla äänellään:

"Kuka siellä? Miks'en saa olla yöllä rauhassa?"

"Haluan puhutella teitä, isä Jan", kuului nuori, mutta miehekäs ääni.

"Onko se Granmar?"

"On."

Muutaman minutin kuluttua avattiin ovi ja nuori seppä kutsuttiin sisään.

"Sinulla täytyy olla jotain tärkeätä puhuttavaa, koska tulet näin myöhään", sanoi vanha soturi.

"Niin on, siitä saatte kyllä olla varma, isä Jan", vastasi nuori seppä. "Nyt saatte tapella tarpeeksenne, ja — —"

"Mitä sanoitkaan, poika?" keskeytti ukko Stehn melkein kirkuen. "Keitä vastaan saamme sitten tapella?"

"Juuttilaisia."

"Kunhan et vaan laskisi leikkiä?"

"En"

"No, Jumalalle kiitos siitä!" sanoi vanha soturi ja asetti kätensä ristiin rinnalleen. "Minä olen heti valmiina. Minne menemme?"

"Valleille."

"Pian sitten! Tässä on muskettikiväärini. Tosin on se jo vanha, mutta kyllä se vieläkin tulta syöksee, siitä voit olla varma. Ja tämä", jatkoi ukko samalla ojentaen vielä vanhanakin suonikkaan käsivartensa, "kyllä se on vieläkin tarpeeksi vahva antamaan juuttilaiselle muistomerkin pitkästä aikaa."

"Niin, kyllä minä sen näen, isä Stehn, ja kun saa mukaansa niin kokeneen soturin kuin te, niin olempa varma, että se kyllä poikia innostuttaa. Mutta", jatkoi hän vältellen, "minulla on eräs toinenkin asia, jonka johdosta aijon kysyä mielipidettänne, ja tahtoisin mielelläni esittää sen teille, jos vaan olisin varma siitä, ett'ette tule pahoillenne."

"Sano suoraan, mitä on sydämmessäsi! Jos voin, niin tahdon auttaa sinua."

Hetkisen mietittyään sanoi Granmar:

"Tehän tiedätte, isä Stehn, että minä ja Agda, joka asuu Suurella OtterkummuUa, olemme rakastuneet, ja että — —"

"Kyllä, kukapa ei sitä tässä kaupungissa tietäisi", sanoi väliin ukko Stehn. "Ja kaikki tietävät senkin, että juoruakka Briitta, Agdan isoäiti, tahtoo ehkäistä naimisiin menoanne. Kyllä minä ymmärrän, että tahtoisit minun apuani, ja minä teenkin kaikki, mitä suinkin hyväksesi voin saada aikaan, siihen voit huoletta luottaa."

"Kiitos, kiitos, isä Stehn", huudahti Granmar. "Saanko sitten, kun vaara on ohi, tehdä teille jotain vastapalvelukseksi, jota niin sydämellisesti tahtoisin?"

"Minä tiedän sen, poikaseni", vastasi Stehn-Jan. "Menkäämme heti työhömme! Kulunee kauvan, ennenkuin tämä juttu selviää, sinä tiedät kyllä, että Briitta ja Saituri-Pelle ovat sangen itsepäisiä ja että heidän kanssaan on vaikea tulla toimeen."

"Saituri-Pellekö", sanoi Granmar hämmästyneenä. "Mitä tarkoitattekaan, isä Stehn?"

"Etkö tiedä, että se saita ukkorähjä kosii Agdaa?"

"Sitä minä en ole tietänyt."

"Muistaakseni on tyttö sellaista itsekin kertonut", sanoi Stehn. "Tule! niin menemme Pellen luokse ja pakoitamme sen itaran ukkopahasen kantamaan aseita. Tulempa oikein iloiseksi nähdessäni, minkä ilmeen ukon kasvot saavat, kun panen toisen muskettikiväärini hänen käteensä, Katsos, minulla on vielä toinenkin", jatkoi Stehn ja veti esille eräästä nurkasta puoliksi ruostuneen kiväärin. Hän viritti hanan ja tarkasteli kivääriä.

"Kyllä se vielä tulta antaa, niin paljon voin nähdä." huudahti Stehn. "Ja kyllä minä pidän huolen siitä, että Saituri-Pelle pannaan kuumimpaan paikkaan. Luulempa", jatkoi hän vähän vahingoniloisena, "ett'ei löydy montakaan göteborgilaista, joka ei toivoisi sen kurjan ukkopahasen saavan otsaansa vähintäin tusinan kuulia!"

Muutaman minutin kuluttua olivat ukko Stehn ja Granmar täysissä tamineissaan matkalla Pellen asunnolle, joka sijaitsi sen kaupunginosan laidassa, jota vieläkin kutsutaan Stampeniksi, ja joka muodostaa Göteborgin lounaisimman kolkan.

5.

Koko Göteborgissa ei löytynyt ainoatakaan niin ylenkatsottua miestä kuin Saituri-Pelle. Mitä suurin saituri ja sitäpaitsi niin siivoton, että oikeen haisi pitkien matkojen päähän, ei hän juuri voinut kaduilla liikkuakaan ilman, ett'eivät suuret poikajoukot ja joella työskentelevät henkilöt olisi häntä pilkaten seuranneet. Kaikki tiesivät, että Saituri-Pelle oli rikas, mutta samalla myös tavattoman itara. Sentähden olikin luonnollista, ett'ei kukaan hänestä pitänyt. Ja kun oli tullut tiedoksi, että hän rakasteli kaunista Agdaa, purskahtivat kaikki pilkalliseen nauruun.

Päivää myöhemmin edellisessä kerrottua ukko Stehnin ja Granmarin välistä keskustelua, oli Saituri-Pelle käynyt Agdaa kosimassa. Ei kuitenkaan kestänyt kaunan, ennenkuin kaikki Otterylängön asukkaat saivat tietää, että köyhä Agda oli antanut rukkaset rikkaalle Saituri-Pellelle. Se oli tapahtunut seuraavalla tavalla:

Varhain aamulla heräsi Briitta Kron kovaan kolkutukseen. Hän pukeutui kiireesti ja avasi oven.

"Onko Agda kotona?" kysäsi Saituri-Pelle ylpeänä.

"Kyllä hän on", vastasi Briitta ja kumarsi syvään, "mutta hän ei ole vielä noussut ylös."

"Sitten minä odotan, sillä tahdon mielelläni puhutella häntä."

Agda, joka kyllä tiesi, mistä oli kysymys, ei pitänyt kiirettä. Kiusatakseen saitaa ukkoa, pukeutui hän niin vitkaan kuin suinkin ja ollessaan ikkunan ääressä, kuuli hän, kuinka ukko tallustellessaan ulkona itsekseen kiroili. Vihdoinkin tuli hän valmiiksi ja meni itse avaamaan ukolle oven.

"Hyvä, että tapasin sinut, tahtoisin puhua kanssasi."

"Käykää sisään, Pelle herra", sanoi Briitta eukko syvään kumartaen, "Astukaa matalan kattoni alle! Ihmettelen juuri, mikähän mahtaa olla syynä herra Pellen varhaiseen käyntiin."

"Miellyttävä asia", vastasi Saituri-Pelle samalla kun hän raskain askelin tallusteli huoneeseen. "Mutta haluaisin mieluimmin puhua kahden kesken Agda neidon kanssa."

"Minunko kanssani?" huudahti nuori tyttö hämmästyneenä. "Mitä te minusta tahdotte?"

"Tahdon puhella kanssasi", toisti Saituri-Pelle ylpeästi. "Kuulithan, mitä sanoin."

"Voittehan sen yhtä hyvin sanoa isoäidinkin aikana", sanoi Agda.

"Tottele minua", tokasi Briitta vielä ylpeämmin, kuin Saituri-Pelle. "Kuuletko, mitä minä sanon?"

"Minä en mene Pellen kanssa toiseen huoneeseen", sanoi nuori tyttö päättävästi.

"Etkö mene?"

"En."

"No, kyllä minä keinon tiedän, mitenkä pakoitan sinut menemään."

"Sitä te ette voi tehdä, isoäiti."

Ilkeä Briitta mummo tarttui Agdaa käsivarresta ja olisi epäilemättä vienyt hänet väkisin, ellei Saituri-Pelle olisi tullut väliin.

"Minä en tahdo, että Briitta käyttäytyy väkivaltaisesti tyttöä kohtaan", sanoi hän.

"Mitä en voi voittaa tänään, sen toivon voittavani jonain toisena päivänä, ja — —"

"Se ei onnistu", keskeytti Agda hänet. "Minä olen luvannut olla uskollinen Granmarille ja tulen aina pysymään sanoissani."

Saituri-Pellen kasvot synkistyivät, kun hän kuuli sellaisen vastauksen nuoren tytön huulilta. Hänen raivonsa oli juuri purkautumaisillaan esille ja huulensa höpisivät jotain karkeaa, kun ulkoa kuului huuto:

"Kuningas on täällä!"

"Jumalan kiitos!" ajatteli Agda. "Nyt pääsen ainakin vähäksi aikaa rauhaan tuosta tungettelevaisesta narrista."

Suuria ihmisjoukkoja riensi Briittan asunnon ohi ja yht'mittaa kuului huuto:

"Kuningas tulee! Kuningas tulee!"

* * * * *

Skaraborgin jalkaväen, Bohusläänin rakuunain ja Nerkenin ja Värmlannin rykmenttien etunenässä saapui Kustaa III lokakuun alkupäivinä Göteborgiin. Vähän jälkeenpäin saapuivat jämtlantilaiset, osa henkivartioväkeä, kaksi saksalaista rykmenttiä ynnä monia muita joukkoja.

Ne väkijoukot, jotka menivät kuningasta vastaan, toivottivat suuresti riemuiten hänet tervetulleeksi. Töintuskin oli hän ehtinyt tulla kaupungin portille, kun jo postimestari astui hänen luoksensa ja jätti hänelle kirjeen. Kuningas Kustaa loi siihen pikaisen silmäyksen ja huudahti sitten:

"Rajanko yli?"

Pieni kirje oli Strömstadin postimestarin lähettämä, ja se oli ensimäinen tieto siitä, että tanskalainen armeija oli marssinut rajan yli.

Kokoontuneiden upseerien kesken syntyi yleinen hämminki, kun kuningas oli lausunut äskeiset sanat ja monen kasvoilta saattoi lukea, että heidät valtasi arka tunne, joka ei kuitenkaan johtunut pelosta. Syynä alakuloiseen mielialaan oli se, että kaupungin puolustautumisneuvot olivat mitä huonoimmassa kunnossa, eikä valleilla ollut ainoatakaan sotakelpoista kanuunaa. Tämän johdosta olikin suuri joukko kaupunkilaisia muuttanut maaseudulle, erittäinkin Boråseen, joka kaupunki erinomaisen huonojen teiden tähden oli jokseenkin turvattu vihollisen hyökkäyksiltä.

Muiden muassa olivat kuningasta menneet ottamaan vastaan myöskin Saituri-Pelle ja Briitta Kron. He olivat asettuneet mahdollisimman lähelle majesteettia. Granmar ja Agdakin olivat tavanneet toisensa. Oli luonnollistakin, että he pysyttelivät ensinmainituista niin etäällä kuin suinkin.

"Minulla on sinulle eräs ehdotus, rakas Agda", kuiskasi nuori aseseppä samalla hellästi puristaen nuoren tytön kättä.

"Mikä ehdotus se on?"

"Sinähän tiedät, että Anna-täti mielellään tahtoo pitää sinua silmällä näin levottomina aikoina. Onko sinulla mitään sitä vastaan, että — —?"

"Kuningas tulee! Kyllä se on varmaankin hän, joka tuolla ratsastaa", kuului samassa huudettavan väkijoukosta. "Eläköön Kustaa kolmas!"

Ja suuresta kansanjoukosta kuului yht'aikaa valtava innostuksen huuto, joka mahtavana jyrinänä levisi kauvas joelle ja kaupungin kaduille saakka. Riemuhuutojen raikuessa marssi Kustaa III joukkojensa etupäässä kaupunkiin.

Mutta juuri silloin kun Granmar oli aikeissa viedä rakastetun Agdansa joen yli, tapasivat Briitta ja Saituri-Pelle heidät.

"Sinä naisryöstäjä!" kirkui Briitta ja näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut hyökätä nuoren asesepän kimppuun, "olipa hyvä, että sinut tapasin, jotta — —"

"Minä seuraan Granmaria!" lausui Agda äkisti, keskeyttäen hänen puhetulvansa.

"Et seuraa", sanoi Briitta. "Kyllä minä sinut vielä aisoissa pidän, sen saat kyllä vielä nähdä!"

Saituri-Pellekin puuttui nyt puheeseen ja lopullisena seurauksena siitä oli se, että nuoren tytön täytyi seurata iso-äitiään. Vahingonilo kuvastui selvään Saituri-Pellen kasvoilta, kun hän sanoi:

"Kyllä se oli viimeinen kerta kun puhuit Agdan kanssa, Granmar. Saat olla varma siitä, että hän kuukauden kuluttua on minun vaimonani."

Granmar ei huolinut vastata. Mutta niistä silmäyksistä päättäen, joita Agda ja Granmar loivat toisiinsa, saattoi päättää, että Saituri-Pellen sanat eivät suinkaan olleet niin luotettavia, kuin hän itse uskoi.

6.

Kun Granmar vihdoinkin seisoi kuninkaan edessä, tunsi hän itsensä kovin araksi. Hän ei vielä koskaan ennen ollut katsonut kuningasta silmästä silmään. Merkilliset tunteet valtasivat hänen mielensä ja hän oli tuntevinaan kuinka hän toisinaan punastui, toisinaan kalpeni. Kuningas, joka huomasi nuoren asesepän mielenliikutuksen, taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja sanoi:

"Älä pelkää, poikani! Olen saanut kuulla, että olet luovuttanut koko asevarastosi kaupunkilaisten käytettäväksi. Tämä sinun isänmaallisuutesi miellyttää minua, ja kun hyvin olemme torjuneet vihollisen hyökkäyksen, pidän sinut kyllä mielessäni. Missä pajasi sijaitsee?"

"Götan Ceijonan vallituksen lähellä", uskalsi Granmar vihdoinkin vastata.

"Ja tunnetko sinä nämä seudut hyvin?"

"Ei valleissa ole ainoatakaan soppea, jota en löytäisi, vaikka olisi miten pimeä tahansa", vastasi Granmar. "Minä olen täällä syntynyt ja pienenä poikasena juossut ympäri kaupunkia, ja — —"

"Hyvä!" keskeytti kuningas. "Sitten saat tulla oppaakseni, kun teen kierrokseni valleilla. Te seuraatte minua, herrani!" jatkoi hän kääntyen upseereihin.

Missä kuningas vaan ratsasti, tervehti kansa häntä ihastuksella ja eläköötä huutaen. Toisinaan hän pysähtyi ja piti mukaansatempaavalla tavalla innostuttavia puheita kansalle, joka tungeskeli hänen hevosensa ympärillä. Kustaa III oli, niinkuin tiedetään, erinomainen kaunopuhuja, ja saavutti sen kautta kansan luottamuksen.

Joukot ja ne, jotka vapaaehtoisesti olivat asestautuneet, olivat muutaman tunnin kuluttua sijoitetut kaupunkiin ja sen valleille. Joka tunti kulki adjutantteja kaduilla vieden joukko-osaston toisensa jälkeen määrätyille paikoille. Sellaista liikettä ja elämää ei Göteborgissa miesmuistiin ole ollut.

Kun Granmar oli tehnyt tehtävänsä näyttämällä kuninkaalle huomattavimmat paikat, riensi hän taasen ukko Stehnin luokse, joka juuri oli lähtemäisillään ulos, kun nuori aseseppä astui sisään.

"Mitä on tekeillä?" kysäsi ukko, ja loi hämmästyneen katseensa Granmariin.

"Tiedättekö missä Agda on?" kysyi Granmar kiihkoisasti.

"Eikö hän ole Briitta Kronin luona?"

"Oletko käynyt siellä?"

"Kyllä."

Ukko Stehn mietti hetkisen, sitten hän sanoi:

"Sitten se ilkeä muija on kait vienyt hänet joen yli."

"Joen yli!" huudahti Granmar. "Mutta tiedättehän, että vihollinen on siellä."

"Totta kyllä; mutta luuletko sinä, että Briitta Kron siitä välittää? Jos hän vain voi ehkäistä teidän naimistanne, ei hän lainkaan pidä teoistaan lukua. Kyllä minä hänet tunnen."

Puolituntia myöhemmin olivat ukko Stehn ja nuori aseseppä matkalla Saituri-Pellen asunnolle.

"Mitä sanoinkaan?" lausui Granmar hyvän aikaa kolkutettuaan ovelle, jota ei kuitenkaan tultu avaamaan. "Se ukkolurjus on varmaankin lähtenyt pakosalle."

"Niin on, olet kyllä oikeassa", säesti ukko Stehn. "Katsohan tuonne joelle! Luulen siellä näkeväni Saituri-Pellen veneen, jossa — —"

"Siinä näkyy olevan kolme henkilöä", keskeytti Granmar. "Kaksi naista! Voi! Ne eivät saata olla ketään muita, kuin Agda ja Briitta Kron."

"Sinä olet oikeassa! Mitä nyt on tehtävä?" kysyi ukko Stehn.

"Luonnollisesti lähdemme ajamaan heitä takaa!" huudahti Granmar. "Mutta mistä saamme veneen?"

Vähän aikaa etsittyään löysivät he pienen, mutta käyttökuntoisen veneen, jolla rohkeasti lähtivät matkalle.

"Käyköön miten tahansa!" lausui Granmar tarttuen airoihin, "mutta kyllä minä teen voitavani saadakseni Agdan takaisin."

"Ja minun apuuni voit huoleti luottaa", sanoi ukko Stehn. "Pellen kanssa on minulla useampi kuin yksi hanhi höyhennettävä. — Souda rivakasti!"

Takaa-ajettava vene oli kuitenkin niin paljon edempänä, ett'ei sitä voinut saavuttaa.

Haikein mielin näkivät ukko Stehn ja Granmar, kuinka Saituri-Pelle ja Briitta Kron väkisin raahasivat Agdaa Hisingenin vuoren rinnettä ylös. Airot notkahtelivat voimakkaista vedoista ja pian olivat takaa-ajajatkin vastakkaisella rannalla.

* * * * *

Vaikka kaupunkia varustettiinkin kaikella sillä innolla, joka suinkin oli mahdollista ja vaikka työhön osallisiksi kutsutut talonpojat eivät ponnistuksissaan uupuneetkaan, oli vaara kuitenkin hyvin suuri, koska vihollisen armeija kaupungin puolustajiin verraten oli suurempi ja sitäpaitsi paremmin harjaantunut ja asestettu. Eikä ilman suurta ja oikeutettua syytä kuningas Kustaa ajatellutkaan, miten saattaisi käydä, jos vihollinen rynnäköllä yrittäisi valloittaa kaupunkia.

Päästäkseen tästä pälkähästä kääntyi kuningas Englannin ja Preussin ministerien puoleen pyynnöllä saada heidän välitystään. Erittäinkin Englannin ministeri, jona siihen aikaan oli Elliot, työskenteli täydellä todella saadakseen aikaan rauhallisen ratkaisun, sillä sellaiseen oli kuningas Kustaa ennenkin ollut hyvin taipuisa. Tanskalaiset täytyi ehkäistä, hinnalla millä tahansa, valloittamasta ja hävittämästä Göteborgia, jossa englantilaiset harjoittivat melkoista kauppaa ja jonne paljon saarivaltakunnan poikia oli asettunut asumaan. Elliot'in tehtävänä oli siis suojella omankin maansa etuja, jotka eivät suinkaan olleetkaan aivan vähäpätöisiä.

"Uskon voivani vakuuttaa, että teidän majesteettinne voi olla täysin levollinen", sanoi Elliot suuresti huolestuneelle kuninkaalle, "sillä minä olen äskettäin saanut hallitukseltani sellaiset määräykset, että tanskalaiset, jos ovat viisaita, eivät uskalla tulla rintavarustusten yli, ja — —"

"Todellakin?" keskeytti kuningas silminnähtävästi kovin hämillään.

"Olen, teidän majesteettinne."

"Ette voi uskoa miten tämä ilahuttaa minua. Mutta mitä tehdään, se täytyy tehdä pian."

"Minä ilmoitan jo tänään Hessenin prinssille siitä päätöksestä, jonka hallitukseni peruuttamattomasti on tehnyt."

Ministeri Elliot pitikin sanansa. Vihollisarmeijan ylipäällikkö, Hessenin prinssi, istui paraillaan päivällispöydässä, kun hänelle ilmoitettiin, että eräs lähetti, joka juuri oli tullut kaupungista, halusi häntä puhutella. Lakeija ilmoitti lisäksi, että lähetillä oli kirje Englannin ministeriltä ja että hän oli saanut ankaran käskyn omakätisesti jättämään se prinssille.

"Hyvä! Tuokaa hänet sisään!" kuului käsky.

Tuskin oli prinssi ehtinyt lukea kahtakaan riviä, ennenkuin hänen muotonsa muuttui. Luettuaan kirjeen loppuun rypisti hän sen vihaisesti, käveli kiihkeästi huoneessa ja kääntyi sitten lähetin puoleen sanoen:

"Vie ministerille terveiseni ja sano, että hän huomenna aamupäivällä saa vastaukseni!"

Töin tuskin oli lähetti poistunut ja ehtinyt sulkea oven jälkeensä, ennenkuin prinssi kiukustuneena heitti kirjeen lattialle ja polki sitä jaloillaan samalla huudahtaen:

"Niin lähellä päämäärää kun jo olin ja silloin ehkäistään! Löytyykö enään mitään kiusallisempaa? Mitä hyödyttääkään minua enää kaikki tähän saakka saavuttamani menestys? Häpeällisellä tavalla temmataan saalis käsistäni juuri ratkaisun hetkellä ja samalla vielä uhataan. Tuntuupa melkein siltä, kuin halkeisi harmista."

Kirje sisälsi todellakin sellaisia uhkauksia, että Englanti julistaisi Tanskalle sodan, ellei Hessenin prinssi heti tekisi aselepoa ja palauttaisi joukkojaan Norjan rajojen sisäpuolelle.

7.

Nykyisen Hisingesillan läheisyydessä vuoren rämeikköön kätkeytyneenä sijaitsi ränsistynyt hökkeli, jossa tuskin kukaan ihminen olisi voinut asua. Saituri-Pelle ja Briitta Kron veivät Agdan sinne siinä luulossa, ett'ei Granmar häntä sieltä löytäisi. Nuori tyttö huomasi, että kaikki vastusteleminen olisi ollut turhaa ja sentähden alistuikin hän kohtaloonsa ajatellen:

"Ehkäpä onni minua vielä suosii niin, että Granmar löytää minut. Suokoon sen Jumala!"

Agda ei suinkaan pelotta astunut sisälle hökkeliin, jonka ovi riippui ja heilui edestakaisin yhden saranan varassa. Hökkeli oli kaikkea muuta, vaan ei suinkaan miellyttävä.

"Täällä saat olla siksi, kunnes täytät toivomukseni", sanoi Saituri-Pelle uhmaillen. "Kuulitko mitä sanoin?"

Agda ei vastannut mitään, vaan kääntyi inholla pois tuosta itarasta, häijystä ja siivottomasta ukosta, joka kuitenkin itsepintaisesti vaati vastausta, jonka tähden hän jankutti niin paljon kuin jaksoi.

Vihdoin huudahti Agda:

"Tehän olette jo kuullut, mitä olen sanonut, nimittäin, ett'en milloinkaan tule kuulumaan kenellekään toiselle kuin Granmarille. Te ette voi minua pakoittaakaan, minä tulen, niin totta kuin nimeni on Agda, panemaan kovan kovaa vastaan!"

"Kuulehan", puuttui Briitta puheeseen, "minkätähden vastustat omaa onneasi, jonka — —"

"En milloinkaan voi Pellen kanssa tulla onnelliseksi", keskeytti Agda.

"Mikä hävytön tyttö!" kirkui ukko. "Etkö sinä tiedä, että olet minun vallassani? Ilman minun tahtoani et milloinkaan pääse täältä hengissä pois!"

"Ja minä kyllä autan sinua, Pelle", lisäsi Briitta. "Ei löydy ainoatakaan ihmistä, jota vihaan niin kovin kuin Granmaria."

"Mutta minkätähden? sitä minä en käsitä", lausui Agda ja lisäsi: "Enhän minä voi uskoa, että hän on tehnyt teille mitään pahaa."

"Kyllä hän on tehnyt!"

"Mitenkä?"

"No etkö sinä sitä muista?"

"En."

"No, sittenpä tahdon virkistää muistiasi. Älä mene pois Pelle, niin saat kuulla ja tuomita sitten."

Kun ovi oli suljettu mahdollisimman tarkoin, painoi Briitta Kron poikansa tyttären kosteaan maahan ja alkoi kertoa, samalla kun hän ylpeästi asetti kätensä lanteilleen:

"Oletko unhoittanut, että olen kertonut sinulle rakastaneeni Granmarin iso-isää? Niin tiedätkös! niin minä olen tehnyt, Alussa luulin, että rakkauteni saisi vastarakkautta, mutta pian tulin kuitenkin huomaamaan, että hän sen sijaan olikin alkanut helliä Marttaa. Ja silloin minä vannoin heti ensi tilassa kostavani hänelle, jonka tilaisuuden nyt olen saanutkin. Älä koskaan usko, että päästän sitä käsistäni. En koskaan!" jatkoi hän silmiensä kiukusta liekehtien.

"Älkää saattako minua onnettomaksi, iso-äiti!" rukoili Agda samalla vaivalloisesti nousten ylös. "Minä tunnen olevani jo kylliksi onneton, ja — —"

"Haa! senkin riekale!" keskeytti ilkeä vaimo, samalla kun hän vihaisesti polki jalkaansa. "Sinä koetat saada minut myöntymään pyyteisiisi, mutta se ei onnistu, siitä voit olla vakuutettu!" Sitten kääntyi hän Pellen puoleen sanoen: "Pidä häntä silmällä siksi, kunnes palaan kaupungista! minä tulen pian!"

Ja ennenkuin Saituri-Pelle tai Agda ehtivät lausua sanaakaan, oli Briitta Kron poistunut.

"Tämäpä ei ole niinkään hauskaa", mutisi Saituri-Pelle päätään raapien. "Mitä minun nyt on tehtävä?"

Alkoi hämärtää ja Saituri-Pelle oli jokseenkin pahalla tuulella.

"Mitähän, jos Granmar tulisikin urkkimaan Agdan olinpaikkaa", ajatteli ukko itsekseen, "silloin en todellakaan tiedä mitä tehdä. Ja jos Stehn saa minut kynsiinsä, niin olenpa totta tosiaan hukassa."

Kun hän oli kävellyt muutamia kertoja lahoomaisillaan olevan hökkelin ympäri ja tullut vakuutetuksi siitä, että ovi ja ikkunat olivat mahdollisimman hyvin suljetut, ryömi hän siilin tavoin hökkelin toisessa päässä olevaan vuorenonkaloon, josta häntä tuskin päivälläkään olisi voinut löytää.

* * * * *

Mäen kirkon viereen Hisingenissä oli leiriytynyt noin satamiehinen joukkue norjalaisia. Väsyneet jalkasotamiehet, jotka pari päivää olivat ponnistelleet pikamarsseissa, ottivat mielihyvällä tilaisuudesta vaarin levätäkseen muutamia tunteja. Makuusijansa valmistivat he kylmästä ja kosteasta maasta ja rensselit saivat olla päänalaisina, mutta siitä huolimatta nukkuivat he pian melkein kaikki, huolettomina, mitä saattaisi tapahtua. Vieläpä vartijasotilaidenkin oli sangen vaikea pysyä hereillä, Siihen vaikutti vielä ruma sääkin, joka painoi heidän mieliään.

Siellä täällä valvoi kuitenkin yksi ja toinen, erittäinkin muutamat upseerit ja osa alipäällystöstä. He olivat luonnollisesti ottaneet huolehtiakseen miehistön turvallisuudesta ja pitivätkin itsensä suuresti vastuunalaisina siitä, ja se seikka vaikutti niin, että uni ei tullut heille vieraaksi. Myöskin ajatus siitä vaarasta, joka heitä mahdollisesti uhkaisi, jos he olisivat vähemmän tarkkoja, sai heidät olemaan vieläkin varovaisempia.

Erittäinkin oli joukon johtaja, nuori kapteeni Sverre Haraldinpoika, alituisesti liikkeellä. Ollessaan Sekkelannissa, Ise järven pohjoispäässä, oli hän saanut Hessenin prinssiltä ankaran käskyn uupumatta ja antamatta minkään itseään pidättää päivin ja öin jatkamaan marssia Göteborgia vastaan. Jos häntä tavalla tai toisella koetettaisiin estää, oli hänen tehtävä kiertoliikkeitä, mutt'ei missään tapauksessa antaa peloittaa itseänsä. Vielä oli prinssi mahtipontisesti lisännyt, että ruotsalaiset olivat osaksi niin pelkoja, osaksi niin harvalukuiset, ett'ei hänellä, Sverrillä, ollut kerrassaan niin mitään pelättävänä.

Marssimisen aikana oli kuitenkin käynyt selville, ett'ei prinssin otaksumat olleet aivan luotettavat. Sillä tuskin oli kapteeni Sverre ehtinyt marssia Ruotsin rajan yli, ennenkuin joukko Bohusläänin rahvasta yhteisvoimin, eikä menestyksettä, oli saattanut hänen kulkunsa sotaiseksi. Ja samoin kävi Bohusläänin tunturiseuduillakin, sillä alas rannikolle ei hän vähäisen joukkonsa kanssa uskaltanut marssia. Monta kertaa noudatti hän Hessenin prinssin antamaa neuvoa kulkien kiertoteitä, mutta niistä oli aina se seurauksena, että maan väestö, joka hyvin tunsi seudut, työnsi hänet takaisin ja silloin kun hän vähimmin odotti, hyökkäsi esiin metsistä ja nuorten onkaloista.

Mitä suurimmalla vaivalla onnistui hän vihdoinkin pääsemään Mäen kirkolle. Niistä kahdestasadasta miehestä, jotka hän oli tuonut mukanaan Sekkelannista, oli jäljellä, kuten äskettäin mainittiin, vain noin sata. Muut olivat joko kaatuneet bohuslääniläisten luodeista ja miekoista tai myöskin joutuneet vangeiksi. Noin kymmenisen miestä, jotka Rajakylän kirkolla olivat onnistuneet pääsemään pakoon, olivat yön pimeydessä tulleet Pohjan joen yli. Heidän johtajanaan oli vanha Gudmar-korpraali, sotakarhu, joka kunniakkaasti oli ottanut osaa kaikkiin viime vuosien sotaretkiin. Hän oli ennenkin oleskellut näillä main, ja tunsi sentähden jokseenkin hyvin paikat.

Kun tuo pieni joukko läpimärkänä ja uupuneena oli vihdoinkin päässyt joen yli sanoi Gudmar tovereilleen:

"Nyt marssimme suoraan etelään, näillä seuduilla meidän täytyy tavata toisetkin."

Ja väsymyksestä huolimatta lähti tuo pieni joukko varovaisesti marssimaan etelää kohti.

Suuresti levottomana astuskeli Sverre Haraldinpoika Mäen kirkkomaalla. Vanha kellotapuli näytti hänestä entisajan peloittavalta kummitukselta ja hänen mieleensä juolahtivat kaikki ne salaperäiset kertomukset, joita hän lapsena oli kuullut sellaisista paikoista juteltavan. Lopuksi alkoi häntä oikein peloittaa. Tämän tunteen lisäksi muisti hän myöskin ne lapsena kuulemansa kertomukset, jotka koskivat niin kutsuttuja Hannibalin eli Balsefeidin sotia, joita oli käyty näillä seuduilla. Vuonna 1644 oli nimittäin Norjan käskynhaltija Hannibal Sehested koettanut valloittaa Göteborgia. Juuri Hisingenin tähän päähän oli hän antanut rakentaa vallituksia, jotta hän niiltä käsin olisi voinut piirittää kaupungin. Mutta 1 p:nä elokuuta samana vuonna hyökkäsi odottamatta urhea soturi Lars Kagg tanskalaisten kimppuun ja ajoi vihollisen päistikkaa Bohusen linnoitukseen.

Tätä tapausta ja paljon muuta mietiskeli nuori kapteeni, samalla kun hän harvakseen astuskellen harhaili eteenpäin pimeällä kirkkomaalla. Ja lopuksi saivat hänen ajatuksensa enemmän pontta päättäen hänen puoli ääneen lausutuista sanoistaan:

"Eiköhän meille mahda käydä samoin kuin esi-isillemmekin, jotka — —"

Vahtisotamiesten huuto keskeytti hänen yksinpuhelunsa. Niin pian kuin suinkin pimeässä saattoi, juoksi hän sille suunnalle, jolta ääni kuului.

"Oletko huomannut mitään epäiltävää?" kysyi hän vahtimieheltä, joka seisoi kivääri valmiina ampumaan.

"Kyllä kapteeni, kuulin joelta päin jotain ritinää."

"Anna rummun soida!" käski Sverre Haraldinpoika erästä luokse rientävää sotilasta. Tämä aikoi juuri kiirehtää takaisin leiripaikalle, kun karhea ääni lausui:

"Ne ovat tovereita. Korpraali Gudmar ja kymmenen miestä."

"Ahaa!" huudahti kapteeni Sverre iloisena. "Hyvä lisä kuitenkin."

Suuri osa nukkuvia sotamiehiä oli herännyt, ja heille sai reipas korpraali kertoa niistä seikkailuista, joissa hän miehinensä oli ollut Rajakylästä paettuaan.

Monet parrakkaat ja parrattomat huulet lausuivat ihmetyksen huutoja ja pian oli, äsken vielä niin raskas uni, ikäänkuin poispuhallettu. Noin tunti keskiyön jälkeen oli nuori ja reipas kapteeni järjestänyt miehensä ja pian oli hän marssimassa sitä vuoristoa kohti, jossa Saituri-Pelle vartioitsi Agda raukkaa kuin lohikäärme aarretta.

"Näillä seuduilla tapaamme kyllä pian ystävämme", mutisi Sverre Haraldinpoika itsekseen. "Muussa tapauksessa käy meidän huonosti."

"Siitä Jumala varjelkoon!" keskeytti korpraali Gudmar, joka oli kuullut kapteenin sanat. "Tunnen itsessäni, että tästä pälkähästä kyllä suoriudumme."

8.

"Niin, mitä nyt on tehtävä?" kysyi ukko Stehn, kun maihinnousu oli käynyt hyvin päinsä.

"Etsimme vuoristosta, luullakseni", sanoi Granmar, "mutta ensin tulee meidän vetää vene maalle, niin ett'ei kukaan sitä meiltä varasta, sillä aikaa kun olemme poissa."

"Luuletko niin?"

"Kyllä, isä Stehn. Kuka tietää, vaikka Pellellä ja Briitta Kronilla olisi urkkijoita, jotka seuraavat jälkiämme, ja — —"

"Sitä minä en usko", keskeytti ukko Stehn päättävällä ja varmalla äänellä.

"Sitä parempi, jos ei olisi", sanoi Granmar. "Joka tapauksessa pidän kuitenkin parhaana olla mahdollisimman varovainen. Se ei meitä ainakaan vahingoita."

"No niin, siinähän voit kyllä olla oikeassa. Mutta mihin varmaan paikkaan piilottaisimme veneen?"

"Etsikäämme jokin sopiva vuorenonkalo. Tuulenpa että täällä sellainen kyllä löytyykin."

Jonkun aikaa etsittyään huudahti ukko Stehn:

"Tule tänne, niin saat nähdä!" Ja kun Granmar tuli paikalle, jatkoi ukko, osoittaen vuorenonkaloon: "Etkö luule, että se tuolla voi olla piilossa?"

"Erinomainen piilopaikka, isä Stehn!" puuttui nuori aseseppä puheeseen. "Onkalohan on mutkikas, ja jos voimme vetää veneen mutkan sisään, niin — —"

"Mutta", keskeytti ukko Stehn miettivän näköisenä, "jos meidän täytyisi lähteä täältä tavallista pikemmin, niin kuinka saisimme tarpeeksi joutuun veneen takaisin veteen?"

"Mitä tarkoitattekaan, isä Stehn?" uteli Granmar hämmästyneenä. "Kyllähän me kahteen mieheen voitamme ukko Pellen ja Briittan."