Produced by Tapio Riikonen

KAARLE XII VANGINVARTIJANA

Kirj.

J. O. Åberg

Suomennos.

Porissa 1912,
Otto Andersin'in kustannuksella.
Otto Andersin'in kirjapaiossa.

1.

Heinäkuun 8:s päivä 1700 oli sekä sateinen että myrskyinen. Seuraavan päivän noustessa oli Riian kirkontornin ympäristö kietoutuneena raskaaseen sumuun, mikä milloin nousi, milloin laskeutui, ja esitti kaduilla kuumeentapaisessa kiireessä eteenpäin rientävät ihmiset todellisina sumukuvina. Eikä usva kietonut vaippaansa yksistään mainittua kaupunkia, myöskin lähiseudun yli levisi tämä harmaan kaamea verho, joka raskaana ja kiusallisena peitti alleen kaikki esineet. Se viehkeän vilkas elämä, joka tätä ennen oli vallinnut metsissä, tasangoilla, järvissä, joissa vieläpä ilmassakin, missä linnut leikkiä löivät, oli äkkiä kuin poispuhallettu. Synkkä raskasmielisyys painoi kaikkien mieliä, ja pitkin vesiperäisiä joenrantoja näyttivät puutkin huoaten kumartavan vetisessä puvussaan, joka niitä jäähdyttäen ympäröi.

Tämä raskasmielisyys näkyi tarttuneen niihin neljään ratsastajaankin, jotka noin puolen penikulman päässä Riiasta hiljalleen ratsastivat pitkin joen pohjoista rantaa. Tuon tuostakin he pysähtyivät koetellakseen rantapengertä, ja myötäänsä kuului heidän huuliltaan tämän tapaisia tunteenpurkauksia: "kirottu ilma! Viheliäiset seudut! Piru olkoon vielä kerta mukana tällaisessa tarkotuksettomassa ratsastuksessa!" y.m.

Vieläpä lausuttiin viimeinen lause niin lujasti, että etunenässä ratsastava nuorukainen äkkiä kääntyi ja kiinnitti suuret siniset silmänsä, jotka tähän asti olivat uinaillen harhailleet esineestä toiseen tai levänneet joen pinnan yli, puolittain ihmetellen, puolittain tyytymättömänä puhujaan.

"Rakas Horn", virkkoi hän sitte juoksijaansa pidättäen, "tehän tiesitte matkan päämäärän ja teillä oli täysi vapaus jäädä kotiin, jos niin olisitte tahtonut. Nyt ei ole paikallaan antaa nuhteita".

Nämä sanat, jotka ilmaisivat, ettei nuorukainen ensinkään ollut tyytyväinen Hornin avomieliseen arvosteluun, vaikuttivat, että tämä heti riensi juoksijoineen esille.

"Teidän majesteettinne", sanoi hän, "olen todellakin pahoillani, jos sanani otettaisi vastaan epäsuosiolla. Niissä ei ole ollut mitään pahaa tarkotusta. Kuitenkin täytyy minun avoimesti tunnustaa, että kardinaali Primaksen kiinniottaminen olisi ehkä tullut menestyksellä kruunatuksi, jos teidän majesteettinne olisi ottanut mukaansa vähintäin sata miestä, niinkuin minä ehdotin. Ja onni olisi mahdollisesti siinä tapauksessa ollut meille niin suotuisa, ettemme olisi voinut saada ainoastaan Puolan kuninkaan lähintä miestä käsiimme, vaan myös viekkaan saksilaisen kenraali Steinaun, jonka pitäisi olla Paykullin oikea käsi, niinkuin vangit kertovat. Tämä on syynä, myönnän sen, jonkunverran kiivaaseen huudahdukseeni".

Kaarle XII tarkasti Arvid Hornia muutaman silmänräpäyksen ajan niin tutkivasti kuin hän olisi tahtonut nähdä hänen sielunsa syvyyteen tullakseen vakuutetuksi, olivatko Hornin sanat totta eli ei. Senjälkeen sanoi hän äänellä, josta kävi ilmi, ettei epäsuosion laatu ollut niin vaarallista kuin Horn oli kuvitellut.

"Teidän uskollisuutenne, kreivi Arvid, ja se urhoollisuus, jota useasti olette osottanut, antaa minulle takeen puheenne totuudesta. Niin", jatkoi hän antaen pään vaipua rintaa vasten, "minua todellakin sapettaa, että kardinaali pääsi karkuun ja Steinau hänen mukanaan. Olisi muuten ollut hyvä saalis saada heidät kumpasenkin käsiinsä. Mutta", lopetti hän lisäten juoksijansa vauhtia, "minä toivon parempaa onnea seuraavalla kerralla".

Toiset ratsastajat, kreivi Horn, kenraalimajurit Stuart ja Cronhjort seurasivat kuningasta, keskenään ainoatakaan sanaa vaihtamatta. He näyttivät päinvastoin olevan erittäin tyytyväisiä kuninkaan vaiti-oloon, koska he siten saivat tilaisuuden syventyä omiin ajatuksiinsa.

Kun Kaarle XII heinäkuun 8 päivän aamulla ratsasti ajamaan takaa kardinaali Primasta, joka häikäilemättömän ja rohkean Steinaun johtaman pienen joukon kanssa oli uskaltanut lähestyä ruotsalaisten leiriä, oli hän ottanut mukaansa ainoastaan viisikymmentä miestä. Varomattomana, niinkuin ruotsalainen kuningas aina oli, katsoi hän tämän voiman aivan riittäväksi vakoilijajoukon pois ajamiseen. Niin kävikin, mutta kiivaassa takaa-ajossa sattui hän joutumaan saarroksiin, josta hän oman ja seurueensa urhoollisuuden avulla vihdoin sentään pelastui menetettyään enemmän kuin puolet joukostaan. Ainoastaan kahdeksantoista miestä oli jälellä. Loput oli joko otettu vangiksi tai makasivat Düna-joen liejuisella rannalla.

Niiden kahdeksantoista joukossa, jotka lyhyen matkan päässä seurasivat kuningasta ja hänen upseereitaan, löytyi myös vanha kersantti Kaski, harmaapartainen ukko, jolla oli vähintäin kuusikymmentä vuotta niskallaan, mutta joka silti oli ihmeen reipas mieleltään. Kaski oli palvellut Kaarle yhdettätoista ja ollut silloin aina tulessa mukana. Suurimmissa vaaroissa oli hän ollut mukana: kuolema oli monet kerrat, niinkuin hänen oli tapa sanoa, "töllistellyt häntä kuin petoeläin", mutta tällaisinakaan hetkinä ei ukko Kaski ollut menettänyt iloista ja reipasta mieltään. Jos joku nuorempi toveri ihmetteli, että Kaski myötäänsä voi olla niin hauskalla tuulella, niin sai hän aina ukon huulilta vastauksen hauskan laulun muodossa.

Sellaista iloista ukkelia eivät pahimmatkaan vastoinkäymiset tehneet alakuloiseksi. Hänen iloinen luontonsa vaikutti siinä määrin tovereihinkin, että harvoin näkyi hapanta naamaa siinä joukossa, missä Kaski oli.

Koko armeija tunsi vanhan kersantin, ja kuningas Kaarlekin tapasi toisinaan, kun hän oli huonolla tuulella, etsiä Kaskin seuraa saadakseen kuulla hänen rohkasevia sotakertomuksiaan.

Vanha Kaski, kaikkia tovereitaan päätänsä pitempi, ratsasti pienen joukon etunenässä, jonka päällikkö hän oli siitä lähtien, kun vänrikki taistelussa oli joutunut puremaan ruohoa. Vasemmasta kädestä tippui verta satulaan, jättäen samalla pieniä punaisia merkkejä valkeanharmaan juoksijan sivuille. Terävä sapeli oli miltei leikannut poikki pikkusormen, joka kuitenkin vielä riippui kiinni jännesuonistaan.

Ainoastaan kuninkaan ehdoton kielto voi estää Kaskia laulamasta reipasta laulunpätkää. Sen sijaan virtasi huoleton pila myötäänsä hänen huuliltaan. Pila koski etupäässä saksilaisia, puolalaisia, venäläisiä ja mitä hänen mieleensä kulloinkin sattui johtumaan, eivätkä omat toveritkaan niin harvoin olleet pilan esineinä. Seurauksena oli, että koko tämä pieni joukko täyttä kurkkua nauraen ratsasti leiripaikalle. Iloisuutta koskeva kielto oli samalla lakannut.

"Turkanen soikoon, nyt on Kaski jälleen kertomassa juttujaan", sanoi paksunpyöreä kapteeni pitkälle laihankalpealle toverilleen. "Se mies on aina samanlainen".

"Niin, hän on paras miehemme", vastasi laihankalpea upseeri. "Jos kaikilla olisi sama huumori, niin ei meidän koskaan tarvitsisi nähdä ainoatakaan hapanta naamaa".

Ilma oli edelleen ikävä 9:nenkin päivän aamulla. Jo aikaseen, vieläpä ennen auringonnousua, oli ruotsalainen armeija järjestyksessä matkaamaan joen yli. Melkein koko kaupungin asujamisto oli kokoontunut valleille, joita ruotsalaiset jo pitemmän aikaa olivat puolustaneet, ja seurasivat sieltä vaihtelevalla mielenkiinnolla joella ristiin rastiin kulkevia veneitä.

Paykull, joka oli kaikessa rauhassa linnotetussa leirissään ja kaikkein vähimmin ajatteli, että kuningas Kaarle uskaltaisi yrittää virran yli näin sumuisen ja epäedullisen ilman vallitessa, kummastui suuresti, kun yksi hänen ajutanteistaan kiireesti saapui ilmottamaan, että koko ruotsalainen armeija oli tulossa joen yli.

Tuskin puoli tuntia takaperin pakomatkalta leiriin saapunut kardinaali Primas, kunnianarvoisa mies, isänmaataan rakastava ja viekas politiikko, epäili aluksi upseerin sanoja, mutta vilkas laukausten vaihto etumaisten ruotsalaisten veneiden miehistön ja Düna-joen eteläiselle rannalle sijotetun tähystäjäjoukon välillä poisti heti sekä hänen että Paykullin epäilyksen. Viime mainittu kävi rauhattomaksi sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän aina tähän asti oli elänyt siinä uskossa, että kuningas Kaarle, jos hän olisi niin häikäilemätön, että uskaltaisi joen yli, olisi tehnyt yrityksen virran ylemmältä kohdalta, jossa löytyi sangen edullinen yli-kulkupaikka. Sinne hän sen takia olikin asettanut kenraali Steinaun johtaman verrattain vahvan joukon. Hevostaan kannustaen täytyi ajutantin rientää kutsumaan kenraalia takasin. Sen jälkeen kiirehti Paykull tanskalaisen kenraali Trampen seuraamana, joka kuninkaansa määräyksestä palveli saksilaisessa armeijassa, joukkonsa etunenässä joen rannalle, missä ensimäiset ruotsalaiset veneet rannassa laskivat maihin.

Mutta kardinaali Primas oli siksi viisas että hän jäi leiriin. Hän kutsui myös heti kokoon lukuisan palvelijakuntansa ja antoi määräyksen, että kaikki olisivat valmiina mahdollisen äkkinäisen lähdön varalta.

Kauan ei tarvittukaan lähtöä odottaa. Paykullin kaikista ponnistuksista huolimatta nousi Kaarle XII maihin, teki tapansa mukaan kohta hyökkäyksen ja pakotti vihollisen joukot lyhyen taistelun jälkeen peräytymään. Paykull lähetti kerta toisen perästä lisäjoukkoja, mutta aina samalla tuloksella, ja seuraus oli, että hänen heinäkuun 9 päivänä ennen auringonnousua täytyi koko armeijoineen jättää kenttä viholliselle alttiiksi.

Puolalainen kardinaali oli etäämpää huolestuneena seurannut tätä vaihtelevaa taistelua. Kun se viimein alkoi kallistua ruotsalaisten voitoksi, kohosi hänen rinnastaan syvä huokaus ja hän mutisi itsekseen:

"Puolan aika on ohi, kuningas Kaarle voittaa".

Nämä sanat lausuttuaan kokosi hän palvelijansa ja jätti huolestuneen näköisenä leirin, josta ei hän luullut tarvitsevansa niin pian poistua.

Hyvän matkan päässä leiristä itäänpäin pysäytti palvelijajoukon johtaja äkkiä juoksijansa ja kääntyi kardinaalin puoleen kysymyksellä:

"Mihinkä teidän ylhäisyytenne aikoo matkan johtaa?"

Kardinaali Primas mietti hetkisen, jonka jälkeen hän reippaasti vastasi:

"Rajzaciin".

Palvelija kääntyi kapealle metsätielle, joka joenrantaa pitkin johti aina Rajzaciin asti, joka oli Sobieskin suvun sukutila ja sijaitsi noin kaksi penikulmaa Riiasta itäänpäin, ainoastaan muutaman sylen päässä Düna-joen rannasta.

Kun kardinaali Primas huomasi pimeän metsän itseään ympäröivän eikä muita ääniä kuulunut kuin hevosten kavioiden kapse ja puiden suhina, tunsi hän itsensä vihdoin levolliseksi, ja helpotuksen huokaus nousi hänen rinnastaan.

Ylikulun aikana oli Anders Kaski ollut kuninkaan aluksen kintereillä seuranneessa veneessä. Vanhuksen kasvot loistivat tyytyväisyydestä, kuten tavallista. Ainoastaan kerran ne synkistyivät, silloin kun toisella rannalla seisovat saksilaiset alkoivat tähtäämään kuningasta ja hänen seuruettaan.

"Ne lurjukset varmaankin ampuvat hänet läpinäkyväksi kuin ryyniseulan", kirkui hän nähdessään, kuinka pari kuningasta ympäröivää hoviherraa kaatui veteen, kun he Kaarle XII:n sivulla kahlasivat rannalla, jossa eivät syvällä uivat alukset enää uineet, "mutta ennen…"

Kaski ei lopettanut lausetta, vaan hyppäsi notkeasti veneestä ja meni sitte laulaen reipasta sotilaslaulua ja toisinaan lähettäen vihollisille kuulan muodossa lämpimän tervehdyksen, muutamia askeleita kuninkaan edelle.

"Pois tieltä, Kaski!" huudahti kuningas. "Sinun mahtava ruumiisi varjoo minulta näköalan".

"Se hyvä se", vastasi Anders. "Silloin voi teidän majesteettinne olla rauhallinen kuulien suhteen".

Kuningas hymyili vanhan kersantin uskollisuudelle ja innolle ja antoi hänen pitää paikkansa. Juuri kun hän laski vasemman jalkansa rannalle, kuului laukaus ja vanhan kersantin hattu heittääntyi pitkälle veteen. Kaski katseli surullisen koomillisesti perässä tulevien sotilasten polkemaa päähinettä ja lausui sitte järeällä äänellä:

"Kiinni noihin lurjuksiin! Minä kyllä hankin itselleni puolalaisen pääkappaleen kadonneen tilalle".

Vanha sotilas pysyttäytyi edelleen joukon etunenässä. Kun hän taistelun päätyttyä lähestyi kuningasta, kulettaen mukanaan kolmea omin käsin ottamaansa vankia ja lipun puolikasta, josta hän hetken oli kovasti taistellut erään saksilaisen upseerin kanssa, oli hänen päälaellaan runsaasti koristettu puolalainen lakki. Tässä päähineessään, joka ei ensinkään ollut sopusoinnussa verestä ja tomusta tahraantuneen ruotsalaisen sotilaspuvun kanssa, oli Kaski niin perin hauskan näköinen, että Kaarle kuninkaankin täytyi vetää suunsa hymyyn. Vanhus nauroi itse eniten, mutta kesken pahinta naurun remahdusta kävivät hänen kasvonsa äkkiä vakaviksi. Jättiläismäinen vartalo värisi liikutuksesta ja äsken niin iloisissa silmissä näkyi kaksi suurta ja kirkasta kyyneltä. Miehekäs äänensä väreili myös liikutuksesta, kun hän huusi:

"Kauan eläköön kuningas Kaarle ja kuolema hänen vihollisilleen".

Ja syy tähän äkkinäiseen muutokseen?

Kesken yleistä riemua, Kaskin juuri tehdessä koomillisia virnistyksiä, oli kuningas sanonut:

"Mene vaihtamaan puolalainen lakkisi, joka sinua ei ensinkään pue, vänrikki Kaski".

2.

Rajzacin linna sijaitsi, kuten mainittu, noin kaksi penikulmaa Riian kaupungista itäänpäin lähellä Düna-joen rantaa. Vuosisatoja oli kulunut siitä kun sen mahtavat peruskivet oli laskettu. Kolme tornia, yksi keskessä ja kaksi pienempää kummassakin päässä, kohosivat huomattavasti sammaleiden peittämien harmaiden seinien yli, ja ne näkyivät pitkälle linnaa ympäröivän metsän yli. Korkea suojelusmuuri, jossa oli useita ampumaluukkuja, antoi Rajzacille linnotuksen muodon, ja sellaiseksi se jossain määrin oli tarkotettukin.

Aika, jota kertomuksemme käsittelee, oli kaikkea muuta kuin rauhallinen, ja tämän edelliset vuosikymmenet olivat samanlaatuisia. Venäläisten, turkkilaisten ja saksalaisten kanssa käytyjen taistelujen vaihteluksi oli myös toisinaan sisällisiä levottomuuksia, jotka saattoivat Puolan asukkaat varustautumaan toisiaan vastaan. Puolalainen ylimistö oli nimittäin vallanhimoista ja itsetietoista väkeä, jonka voi saada ainoastaan asevoimalla tunnustamaan ylempänsä, sellaisen, jolla yksinään oli ratkaiseva voima. Sanaa "puolalaiset valtiopäivät" käytettiin sentähden usein, kun tahdottiin kuvata epäjärjestystä kokouksessa, jossa kaikki jäsenet koettavat kynsin hampain saada oman yksityisen mielipiteensä määrääväksi, siten synnyttäen hajaannusta ja epäjärjestystä.

Ruotsin kuninkaiden sotaretkillä Puolaa vastaan oli tämä sisäinen kateus ja eripuraisuus hyvä ase vallottajan käsissä, niinpä nyt Kaarle kahdennentoistakin retkellä. Tietysti löytyi myös rehellisiä ja isänmaataan rakastavia puolalaisia, jotka tekivät ahkeraa työtä pitääkseen Puolan kansan koossa, mutta he eivät onnistuneet. Jokainen tahtoi olla herra, ei kukaan totellut, ja sentähden onkin Puola jo meidän aikanamme mennyt perikatoaan kohden, s.t.s. lakannut olemasta oma kuningaskuntansa. Kolmen mahtavan naapurinsa, Venäjän, Preussin ja Itävallan jakamana on sillä vain nimensä jälillä.

Mutta me palaamme takasin Sobieskin suvun vanhaan sukutilaan. Sadun jättiläisen kaltaisena seisoi Rajzacin linna siinä näköjään aivan hyljättynä. Sen muurilta eivät kaikuneet mitkään sotahuudot eikä pienten pensaiden ja köynnösten peittämistä ampumaluukuista mitkään kanuunansuut vilkkuneet anastajaa vastaan. Iloiset laulut eivät kaikuneet avarista saleista, ei näkynyt komeasti puettuja ritareita korskuvien ratsujen selässä, ei helliä impyeitä ihanina kesä-iltoina kuuntelemassa luutun sointuvia näppäilyjä, eikä raikuvia metsästystoitotuksia metsikössä, vaan kaikkialla vallitsi raskas ja painostava synkkyys, joka oli täydellisessä sopusoinnussa itse linnan kanssa, jonka keskitornissa oleva rautainen tuuliviiri surkeasti natisten käänteleikse sinne tänne, aikaansaaden niin kamalan ja aavemaisen tunnelman pimeässä yössä. Ainoastaan silloin tällöin näkyi joku ihmisolento pelokkaan laahustavasti hiipivän pitkin vallia eli arasti katsovan jonkun ampumaluukun lävitse, josta hän silloin oli pakotettu ajamaan pois ne pienet nelijalkaiset asukkaat, jotka linnan hallitsijattarelta lupaa pyytämättä olivat sinne asettuneet asumaan. Tuskin kertaa päivässä käännettiin linnan raskasta tammiporttia saranoillaan.

Ja kuitenkin säilytti Rajzacin linna monta hauskaa muistoa erittäinkin niiltä ajoilta, kun Puolan suurin sankari, kuningas, Johan Sobieski, joka puolalaisen armeijan avulla pelasti voittoisan turkkilaisen joukon piirittämän Wienin, oleili täällä. Juhlatilaisuus seurasi toistaan, suuret salit loistivat kullassa ja purppurassa. Ei näkynyt täällä silloin happamia naamoja, kun Puolan parhain ylimystö oli rientänyt tänne, saadakseen nauttia sankarikuninkaan läsnäolosta.

Kuinka ihana olikaan mennyt aika ja sen mukanaan tuoma ritarillisuus ja runollisuus! Mitä enemmän aika riensi eteenpäin, sitä proosallisemmaksi se muodostui. Edellisten vuosisatojen tunnus oli kiitos ja ylistys, nykyajan tunnus on raha, raha! Mammonan takia heittävät nykyajan lapset ajattelemattomasti pois kunniansakin.

Johan Sobieskin kuoleman jälkeen jäi Rajzacin linna suvun omaisuudeksi, ja aikana jota tämä kertomus koskettelee, asui linnassa ruhtinas Sobieskin ijäkäs puoliso. Vanha linna näytti nyt olevan ikäänkuin häpeissään muistellessaan entisiä loisto-aikoja.

Sen päivän iltana, jolloin Kaarle XII kulki Düna-joen yli, oli leskiruhtinatar Martha Sobieski kutsuttanut ympärilleen koko palvelijakuntansa, joka nousi lähes sataan henkeen, ja pitänyt heille seuraavan puheen:

"Olen tänään saanut kirjeen ruhtinas Sergo Panitzkyltä, joka on kihloissa poikani tyttären kanssa. Kirjeessä ilmotetaan, että anastaja, ruotsalainen kuningas, lähestyy näitä seutuja. Kysyn teiltä nyt, tahdotteko uskollisesti palvella Puolaa ja sen kuningasta?"

"Tahdomme", vastasivat kaikki syvään kumartaen sekä asettaen käden rinnalleen uskollisuuden merkiksi.

"Hyvä on. Aseita löytyy vanhassa arsenaalissa. Ne eivät ole olleet anastajan iso-isän aikojen jälkeen käytännössä, mutta tuottakoot ne nyt jälleen kunniaa. Sinä, Joseph", jatkoi hän kääntyen vanhimman palvelijan puoleen, jota vanhuutensa ja uskollisuutensa takia pidettiin suuremmassa arvossa kuin muita palvelijoita, "sinä ryhdyt komentajaksi, minä luotan sinuun".

Vanha uskollinen palvelija teki vielä syvemmän kumarruksen kuin toiset ja sanoi:

"Pyhä neitsyt on todistajanani, että minä uhraan henkeni ja vereni hallitsijattareni edestä, ja minä menen takuuseen siitä, että toisetkin palvelijat tekevät samoin".

Kun Martha Sobieski vielä kerran oli vastaanottanut palvelijainsa uskollisuuden vakuutukset itseään ja Puolaa kohtaan, meni hän pää pystyssä ja pojantyttärensä tukemana sisälle huoneeseen. Tyytyväisyys, joka niin selvästi kuvastui hänen piirteistään uskollisuusvakuutusta tehtäessä kartanolla, hävisi vähitellen, ja kun hän oli tullut suureen raskailla kullatuilla nahkatapeteilla koristettuun salonkiin, jossa kuningas Johan muinoin tapasi vastaanottaa vieraitaan ja jossa Sobieskin suvun kuolleiden jäsenten muotokuvat mykkinä katselivat elossa olevia jälkeläisiä, vaipui hän huohottaen mukavaan nojatuoliin ja kätki muutamiksi silmänräpäyksiksi vanhan liituvalkeiden hiuksien ympäröimän päänsä käsiinsä, samalla kun raskaat huokaukset nostattivat hänen rintaansa.

Eleonora seisoi mykkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena hänen edessään. Nuori ruhtinatar ei ollut kasvonpiirteisiin ja muotoon nähden kaunis, mutta hänen pienillä kasvoillaan lepäsi niin ihmeen sydämellinen hyvyys, mikä hänen tummansinisistä silmistäänkin kuvastui, että sen, joka kerran näki tämän nuoren ruhtinattaren, oli mahdoton häntä unohtaa. Suloinen ja puhdas naisellisuus teki hänet viehättävämmäksi kuin moni häikäisevä kaunotar oli.

Kauan odotettuaan, että leskiruhtinatar alkaisi puhumaan, kävi tämä odotus hänelle vihdoin liian pitkäksi, ja hän virkkoi sentähden vienonpehmeällä äänellä:

"Mitä sinä ajattelet, iso-äiti?"

Tämä lempeä ääni herätti rouva Marthan unelmistaan.

"Lapseni", sanoi hän hetkisen katseltuaan ympärilleen, "vaikeat tapaukset odottavat meitä. Niinkuin äsken kuulit, lähestyy Kaarle XII seutujamme. Ylpeänä menestyksestään tsaarin joukkoja vastaan ei hän tahdo enempää eikä vähempää kuin panna kuningas Augustin pois valtaistuimelta. No, no", jatkoi vanhus viitaten Eleonoraa olemaan hiljaa, "yhdeltä näkökannalta katsoen ei hänen aikomuksensa ole niin perin moitittava. Saat kuulla, lapseni", jatkoi hän, huomatessaan, että pojantytär osotti ihmettelyä, "etkä sinä enää ihmettele. Kuningas Kaarle oli juuri noussut valtaistuimelle, kun tsaari Pietari, kuningas August ja Tanskan kuningas äkkiarvaamatta ja ilman syytä hyökkäsivät hänen päälleen. Viimemainitun kanssa hän selvitti asian miltei samassa silmänräpäyksessä, Venäjän tsaari on lyöty, ja vastapalvelukseksi kuninkaamme osanotosta toisten suunnitelmiin on nyt tämä itsepäinen ruotsalainen saanut päähänsä vallata häneltä Puolan kruunun. Niin ovat asiat nykyisin".

"Mutta", virkkoi Eleonora miettivästi, "kenen hän tahtoo asettaa tilalle? Itsensäkö, niinkuin hänen iso-isänsä teki?"

"Hänen suunnitelmistaan ei vielä tiedetä varmuudella mitään", vastasi rouva Martha vitkaan. "Veljelläni, kardinaalilla, on kyllä lähempiä tietoja siitä, mutta häntä en ole pitkään aikaan nähnyt. Valtiomiehenä ei hän sitäpaitsi ole ylen aulis antamaan tietoja. Olen useasti kysynyt häneltä asioita, jotka koskevat poliittista elämää, mutta aina saanut vältteleviä vastauksia. Niin, herrat diplomaatit ovat, niinkuin entisajan oraakkelit, niukkoja tiedonannoissaan".

Voimiaan ponnistellen lausuttuaan nämä sanat, vaipui leskiruhtinatar takaisin nojatuoliinsa ja kätki taas kasvot käsiinsä. Muutaman minuutin kuluttua nousi hän ylös ja viittasi Eleonoraa luokseen.

"Ota kynttilä, lapseni", sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.

"Paneutuuko iso-äiti levolle?"

"En. Ota kynttilä!"

Rouva Martha otti senjälkeen Eleonoraa kädestä kiinni ja meni hitain askelin Johan Sobieskin muotokuvan luo.

"No niin, no niin", virkkoi leskiruhtinatar, kun kynttilänvalo valaisi kuninkaan kauniita kasvoja, "nyt voivat vanhat silmäni selvemmin nähdä sinut, sinä Puolan suurin sankari! Oi, jospa sinä nyt eläisit! Silloin voitokas käsivartesi musertaisi tämän pohjoisen karhunmaan kuninkaan, joka nyt riehuu viljavilla seuduillamme ja häikäilemättömästi leikkii Puolan kunniakkaalla kuningaskruunulla. Mutta anna kuitenkin henkesi tulla ei ainoastaan Puolan kuninkaan vaan myös koko hänen sotajoukkonsa yli, niin että ne voisivat ajaa pois anastajan ja palauttaa levon ja rauhan vertavuotavaan maahamme. Sinun käsiisi, pyhä neitsyt", jatkoi hän tehden hartaasti ristinmerkkejä kultaisen madonnankuvan edessä, "sinun käsiisi, pyhä Jumalan äiti, jätän Puolan kohtalon, poista paha, ennenkuin vihollinen saa liian suuren vallan maassa. Me luotamme sinun apuusi, joka et koskaan ole kääntynyt pois niistä, jotka rehellisellä sydämellä polvistuvat edessäsi".

Vanhus oli juuri laskeutumaisillaan polvilleen silkkipallille, kun samassa salongin hämärästä nurkasta ääni lausui sanan:

"Amen!"

Ääni kuului niin kumealta, melkeinpä kamalalta, suuressa salongissa, ja naiset kääntyivät kauhistuneina ääntä kohden. Rouva Martha sai kuitenkin heti takaisin mielenmalttinsa ja virkkoi terävällä äänellä:

"Kuka se on, joka uskaltaa ilmottautumatta tunkeutua tänne? Kuinka hoitaa Joseph tehtävänsä!"

"Älä moiti vanhaa, rehellistä miestä", virkkoi vieras, ja samassa astui pitkä, ylevä mies esiin.

Leskiruhtinatar oli nyt tuntenut äänen.

"Veljeni, veljeni", virkkoi ruhtinatar rientäen kardinaali Primasta vastaan, joka sydämellisesti syleili sisartaan. Kardinaalin takana näkyi nuori komeasti puettu puolalainen. Hienojen huulten ympärillä oleva röyhkeä ja ylimielinen piirre vaikutti sen, ettei hän ollut erityisemmin puoleensa vetävä.

Tämä mies oli ruhtinas Sergo Panitzky, viimeinen jälkeläinen aikasempien urotöittensä kautta loistavassa suvussa, joka Kaarle X Kustaan sodassa teki itsensä kuuluisaksi sekä Puolassa että Tanskassa. Ruhtinas Sergo ei kuitenkaan vielä ollut ehtinyt tehdä itseään kuuluisaksi muuten kuin ennenmainituilla "puolalaisilla valtiopäivillä", missä hän sekä sopivissa että sopimattomissa tilaisuuksissa oli ärsyttänyt toisinajattelevat itseään vastaan. Hyväksi onneksi oli kesken kaikkea puhjennut sota, ja kunnianhimoinen ruhtinas riensi heti kardinaali Primaksen luo, jonka piti tulla hänen sukulaisekseen.

Puolassa niinkuin melkein kaikissa muissakin maissa oli vallalla se tapa, että ylhäiset perheet kihlasivat lapsensa jo kehdossa, huolimatta siitä, voivatko he sitte kypsyneemmässä ijässä pitää toisistaan eli ei. Siten luonnollisesti syntyi monta onnetonta avioliittoa, mutta tämä ei kuitenkaan liikuttanut avioliittosopimuksen tekijöiden vanhempia, jotka panivat painoa ainoastaan syntyperään ja rikkauteen.

Juuri sellainen kihlaus sitoi nuoren ruhtinattaren Eleonora Sobieskin Sergo Panitzkyyn, josta rouva Martha hetki sitte oli puhunut palvelijoille. Kihlatut olivat ainoastaan kolme kertaa nähneet toisensa, mutta heti ensi kerralla oli Eleonorassa herännyt ehdoton vastenmielisyys ruhtinas Sergoa kohtaan. Eikä hän mitenkään tahtonut vastenmielisyyttään salata, ei edes iso-äidin ja kardinaalin läsnä ollessa. He eivät olleet tähän asti mitään sanoneet, mutta nyt kun ruhtinas tuli kohteliaasti kihlattunsa luo ja aikoi suudella hänen kättään, mutta Eleonora veti äkkiä kätensä pois, lausui leskiruhtinatar ankarasti:

"Eleonora! Älä unohda, että hän on sinun kihlattusi!"

Nuori ruhtinatar kalpeni huomattavasti ja hänen kätensä vapisi, kun hän vastenmielisesti ojensi sen. Mutta ruhtinas Sergon huulet olivat tuskin koskettaneet sitä, kun Eleonora tulisesti veti kätensä takasin ja riensi kuin pelotettu karitsa pois huoneesta, ennenkun läsnäolevat olivat ehtineet tointua hämmästyksestään ja ihmettelystään.

"Älkää pahastuko hänen sopimattomasta käytöksestään nykyhetkellä", sanoi rouva Martha parhaansa mukaan koettaen salata harmiaan. "Teidän saapuessanne oli meillä vakava keskustelu, ja luultavasti teidän äkkinäinen tulonne hämmästytti häntä siinä määrin että hän riensi pois. Hänhän on vielä niin nuori", jatkoi vanhus onnistuen huultensa ympärille saamaan sovituksen hymyn, "pari vuotta lisää vaan, niin kyllä hän varmaankin on toisellaisessa mielentilassa".

Ruhtinas Sergo kumarsi syvään, samalla purren huuleensa. Hän oli kyllä ennenkin huomannut, kuinka epäsuosiollinen Eleonora oli häntä kohtaan. Mutta hän ei siitä puhunut nyt mitään, vaan suuteli kunnioittavasti vanhan leskiruhtinattaren kättä, jonka jälkeen hän istuutui akkunan viereen, sormillaan naputtaen marssia, joka oli selvä todistus niistä tunteista, jotka hänen sisässään liikkuivat.

Sisar ja veli olivat pian syventyneet keskustelemaan päivän tapahtumista, ja leskiruhtinatar sai nyt kuulla kauan odottamansa tiedon, kenet Kaarle XII oli määrännyt Augustin seuraajaksi Puolan valtaistuimelle.

Stanislaus Leczinskin nimeä lausuttaessa vetäytyi leskiruhtinattaren otsa syviin ryppyihin. Kiivaasti tarttui hän veljensä käteen ja kuiskasi hänen korvaansa liikutetulla äänellä:

"Vastusta tätä nimitystä niin paljo kuin voit. Sinä tiedät, etteivät Leczinskin ja Sobieskin suvut ole koskaan katsoneet toisiaan lempein silmin".

"Mutta kuningas sanoo, ettei hän tunne ketään jalompaa puolalaista", virkkoi kardinaali vitkaan.

"Ei ketään", huudahti leskiruhtinatar nousten ylös ja heittäen samalla silmäyksen veljeensä. "Ei ketään! Äh! Missä sitte hänen silmänsä ovat! Etkö sinä…"

Kardinaali asetti samassa kätensä sisarensa huulille, samalla kun hän heitti merkitsevän sivusilmäyksen akkunaa kohden, jonka luona ruhtinas Sergo oli. "Kahdenkesken", sanoi hän.

"Niin", kuiskasi ruhtinatar, joka ymmärsi kardinaalin viittauksen, "huomen-aamuna rukoushuoneessani".

Siskokset erosivat sen jälkeen ja menivät kumpikin huoneeseensa. Ruhtinas Sergo jäi edelleen akkunan viereen, rummuttaen sormillaan kiivasta marssia. Vihdoin nähdessään Eleonoran menevän linnankartanon poikki, riensi hän ulos pitkin leveitä rappuja, mutisten itsekseen:

"Itsepäinen ja omavaltainen hän on, mutta vielä ovat, taivaalle kiitos, vanhat lakimme voimassa, ja niiden mukaan hänen täytyy tulla minun omakseni".

3.

Kardinaali Primaksen vanha palvelija, harmaapartainen Czary, oli onnettomuudekseen väännähtänyt jalkansa, kun hän ollessaan seikkailuretkellä lähiseuduilla, oli nousemassa hevosen selkään seuratakseen herraansa. Hevonen, joka ei ollut tottunut uuteen ratsastajaansa, heitti Czaryn muitta mutkitta maahan ja nelisti suoraa päätä Ruotsin voitokkaita joukkoja vastaan, mitkä sen sitte ottivat kiinni.

Ja siinä virui nyt Czary kiroten loukkaantuneine jalkoineen, voimatta päästä niin minnekään. Pieninkin liike pakotti tuskasta huutamaan.

"Nyt ne koirat tulevat!" mutisi hän itsekseen, kun hän näki ruotsalaisten lähestyvän, "oi jos voisin paeta!"

Anders Kaski, joka samalla lähestyi, kuuli Czaryn voivotukset.

"Tuon miehen kanssa on varmaankin huonosti", virkkoi hän kumartuen puolalaisen yli. "Kuinka on laitasi?"

Czary, joka ei ollut ymmärtävinään ruotsia, osotti ääneti jalkaansa.

Anders tarttui jalkaan kiinni, mutta hellitti siitä heti, kun puolalainen alkoi hirveästi ulvoa. Kun pahin tuska oli ohi, katsoi Czary parhaaksi antautua ruotsalaisen vaalittavaksi.

"Vasen jalkani on väännähtänyt", sanoi Czary.

"Vähät siitä", tuumi Kaski. "Minun on sekä käteni että jalkani väännähtäneet, ja kuitenkin olen vielä kokonainen".

"Älä jätä minua tähän makaamaan", rukoili Czary onnettomalla äänellä.
"Minä olen kardinaali Primaksen palvelija ja…"

"Ahaa", keskeytti Kaski, joka oli kuninkaan usein kuullut sanovan, että hän mistä hinnasta tahansa tahtoisi saada kardinaalin valtaansa, "sinä saat kait tehdä seuraa toisille vangeille".

Tällä odottamattomalla tavalla tuli Czary ruotsalaisten leiriin. Niin ei hän ollut odottanut seikkailun päättyvän, mutta hädällä ei ole lakia, hänen täytyi taipua kohtaloonsa, tahtoi hän sitte eli ei.

Kun Kaarle XII hetkistä myöhemmin kävi vankeja katsomassa, osotti hänen seurassaan oleva vänrikki Kaski Czarya lausuen:

"Hän on itse sanonut olevansa kardinaalin palvelija".

Aluksi ei Czary tahtonut sanoa, mitä hän tiesi kardinaalin matkasta tämän jätettyä saksilaisen leirin. Mutta kun kuningas mitä vakavimmin uhkasi hirttää hänet jo saman tunnin kuluessa, lähti hänestä irti, että kardinaali luultavasti oli matkannut sisarensa maatilalle.

"Mikä sen nimi on?" kysyi Kaarle kuningas.

"Rajzac", vastasi Czary empimättä.

"Ja missä se sijaitsee?"

Nyt Czary vaikeni. Mutta heittäessään silmäyksen vänrikki Kaskin uhkaavaan muotoon, alkoi Czaryn kieli jälleen liikkua kannittimissaan.

Kun kuningas astui ulos tuosta puolittain rappeutuneesta puuladosta, jossa vankeja tilapäisesti säilytettiin, sanoi hän Anders Kaskille:

"Valitse sata parasta ratsastajaa ja katso, että he ovat kunnossa puoliyön aikaan".

Vänrikki, joka huomasi, että tässä oli erinomainen seikkailu kysymyksessä, rohkeni hetkisen epäiltyään kysyä:

"Minä saan kait seurata mukana?"

"Tietysti", vastasi kuningas ystävällisesti nyökäten, jonka jälkeen hän pitkin askelin poistui.

"Niin, tietysti", virkkoi myös ohikulkeva toveri, joka oli kuullut Kaskin kysymyksen ja kuninkaan vastauksen, "missäpä kauha olisi, ellei padassa".

Vänrikki, joka aina rakasti onnistunutta pilaa, vaikka se lausuttiin hänen omallakin kustannuksellaan, nauroi sydämellisesti toverin puheelle.

"Se sattui naulaan", sanoi hän. "Seuraatko mukana?"

"Tietysti, mihinkä matka?"

"Ajamme kardinaaleja takaa".

"Aluksi ainoastaan yhtä. Ehkä sitte löydämme useampia. Puolalaiset kardinaalit ovat kuin jäniksiä, katsos kukaan ei tunne heidän kulkureittejään. Ha, ha, ha!"

Kun keskiyön varjot heittäytyivät maan yli, ratsasti Kaarle kuningas satalukuisen hyvin asestetun ratsastajan etunenässä pitkin joenrantaa sinnepäin missä Rajzac sijaitsi. Paykullin hajotetusta armeijasta ei näkynyt jälkeäkään, se oli kuin poispuhallettu. Ilman seikkailuja saapui ruotsalainen joukko Sobieskin sukutilalle hetkistä myöhemmin kuin Joseph leskiruhtinattaren vanha, uskollinen palvelija, oli kolmannen kerran tarkastanut muutamat valleille asetetut vahdit. Päästäkseen tarpeettomasti herättämästä linnan puolustusväkeä, pysähtyi Kaarle kuningas tiheään metsään, mihin ei kuuvalo voinut tunkeutua lehtien lävitse. Kauan ei hän kuitenkaan voinut seisoa tässä toimettomana, vaan hiipi hiljalleen vänrikki Kaskin ja äskenmainitun toverin seuraamana tammiporttia kohden. Kullakin oli ase kädessään valmiina käyttämään sitä koko voimallaan.

Ainoaan portin edessä olevaan puista vapaaseen paikkaan oli viimeisten vuosikymmenien aikana ehtinyt kasvaa miehenkorkuisia pensaita joita ei leskiruhtinatar ollut katsonut tarpeelliseksi kiskotuttaa pois. Näiden varjossa onnistui kuningas seuralaisineen hiipimään muutaman askeleen päähän portista, kun portilla oleva vahtimies huomasi heidät.

Täysikuu, joka tällä välin oli ehtinyt koko joukon korkeammalle, valaisi kirkkaasti näitä kahta ruotsalaista ja heidän urhoollista kuningastaan, antaen puolalaiselle oivan tilaisuuden ottaa tarkka tähtäys. Kaarle kuningas huomasi kuitenkin heti aseman vaarallisuuden. Hän juoksi sivulle ja oli kohta varmassa paikassa ihan portin vieressä. Seuralaisensa riensivät hänen kintereillään, ja tämä tapahtui niinkuin on tapana sanoa "kreivin aikaan", sillä samassa laskeutui puolalaisen kivääri viistoon maata kohden ja siitä lähtenyt kuula hipasi Kaskin takin takapuolta.

"Olitpa aika vetelys, sinä unissakävijä", ivaili vänrikki näyttäen puolalaiselle pitkää nenää. "Kylläpä saat tietää, mistä Taavetti olutta osti, jahka tulet alas".

Laukaus herätti kaikki linnassa olevat elävät olennot syvästä unestaan, ja joka nurkasta voi Kaarle kuningas kuulla huudon:

"Ruotsalainen on niskassamme! Aseisiin!"

4.

Kun Eleonora oli tullut ulos pitkään käytävään, pysähtyi hän hengähtämään. Povi nousi rajusti ja ainoastaan vaivoin sai hän puristetuksi helpotuksen huudahduksen:

"Ah!"

Mutta samassa silmänräpäyksessä valtasi hänet kauhuntunne. Hän ajatteli ankaraa iso-äitiään, ja hänen hento vartalonsa alkoi vapista kuin haavanlehti. Minkälaisen rangaistuksen hän tulisikaan saamaan käytöksestään ruhtinas Sergoa kohtaan? Vankeutta ei hän kylläkään odottanut, mutta hän aavisti jotain pahempaa, nimittäin iso-äidin epäsuosiota ja muita sen yhteyteen punoutuneita harmillisuuksia. Varmaankin käyttäisi veljentyttärensä vastustuksesta ärsyyntynyt leskiruhtinatar kaikki vallassaan olevat keinot, jotka eivät suinkaan olleet vähäiset, koska hän m.m. oli hyvissä väleissä "pyhän isän" kanssa, jonka jalkoja hän pari eri kertaa oli suudellut käydessään Roomassa, kiirehtiäkseen toivottua avioliittoa ruhtinas Sergon kanssa, ehkäpä vielä nyt hänen ollessaan Rajzacissa? Oi, suurempi onnettomuus ei koskaan voisi häntä kohdata, sen hän tunsi.

Hän vei kiivaasti kätensä sydämelle ja huuliltaan kuului hellästi kuiskattu nimi: "Ladislas!"

Nopeat askeleet lähestyivät samassa ja saattoivat Eleonoran kiirehtimään mahdollisimman lähelle kylmää käytävän seinää, sillä tässä asennossa hän ei halunnut tulla nähdyksi.

Askeleet tulivat lähemmäksi, ja kun hän oli ne tuntevinaan, mutisi hän itsekseen:

"Se on hän. Hän on ainoa, jolle voin asiani uskoa".

Heikossa hämärässä tunsi Eleonora tulijan, kun tämä meni pienen akkunan ohi. Juuri kun hän oli Eleonoran edessä, kuiskasi tämä tuskin kuuluvalla äänellä:

"Joseph!"

Puhuteltu pysähtyi, sillä hän ei ollut yksistään kuullut nimeään, vaan myös tuntenut sen, joka nimen lausui.

"Pyhä neitsyt, mitä on tapahtunut, koska…"

"Hiljaa, hiljaa", keskeytti Eleonora, "seuraa minua niin että saamme puhua kenenkään häiritsemättä".

Kun he olivat siirtyneet hiukan etäämmäksi, kuiskasi nuori ruhtinatar levottomuudesta väräjävällä äänellä:

"Hän on täällä".

"Tiedän sen, armollinen ruhtinatar, mutta minä en voinut kieltää häneltä sisäänpääsyä, ja kun hän oli hänen korkea-arvoisuutensa kardinaalin seurassa".

"En minä sinua moiti, uskollinen Joseph", virkkoi Eleonora, "mutta etkö voi keksiä keinoa, miten hänestä pääsisimme?"

"Kardinaali ei kait uskalla jäädä pitkäksi aikaa tänne, sillä niinkuin kuulin hänen palvelijoiltaan, on Ruotsin kuningas tänä aamuna aikaiseen tullut joen yli ja lyönyt meidän armeijamme pakosalle, eikä hän niinmuodoin tunne itseään täällä täysin turvatuksi. Silloin tietysti ruhtinas Sergo seuraa häntä ja…"

"Oi, jospa olisi niin hyvin asianlaita!" keskeytti Eleonora huoaten.
"Oi", ajatteli hän itsekseen, "jospa vain Ladislas olisi täällä!"

Eleonora oli tuskin täyttänyt kuusitoista vuotta, kun hän oli Varsovassa kuningas Augustin järjestämissä juhlissa, joihin oli kutsuttu kaupungin ja sen ympäristön ylhäisö. Ruhtinas Adam Sobieski, Eleonoran isä, eli silloin vielä ja asui pääkaupungissa. Hänen kuolemansa jälkeen muutti hänen vanha äitinsä, joka ei enää viihtynyt näissä loistavissa seurapiireissä, Rajzaciin valmistautuakseen näkemään puolisonsa ja poikansa toisessa mailmassa.

Mainitussa juhlassa oli kuusitoistavuotias Eleonora tutustunut Ladislas Leczinskiin, sen miehen veljenpoikaan, joka sittemmin Kaarle XII:nen mahtisanan avulla lyhyemmän aikaa kantoi Puolan kuningaskruunua. Ladislas oli komea, kaunis ja jalomielinen, jotapaitsi hänen urhoollisuutensa oli tunnettu koko puolalaisessa armeijassa.

Nuoret olivat sen jälkeen useat kerrat tavanneet toisensa, ja he tunsivat, etteivät he voi koko elämäänsä olla erotettuina toisistaan. Salaisuudessa he vannoivat toisilleen uskollisuutta.

Viimeisten kahden vuoden aikana olivat he yhden ainoan kerran tavanneet toisensa. Eräänä synkkänä syysiltana oli nimittäin Ladislas uupuneena ja rankkasateesta läpimärkänä kolkuttanut Rajzacin porttia tietämättä, että hän siellä tapaisi sen, joka oli niin lähellä hänen sydäntään. Ja vaikka Leczinskin ja Sobieskin suvut olivat poliittisia vihollisia, osotti leskiruhtinatar Ladislakselle kuitenkin ystävällisyyttä ja vierasvaraisuutta. Tämä jäi linnaan lähes kahdeksaksi päiväksi, ja kun hänen vihdoin täytyi jättää hyvästit, uudistivat hän ja Eleonora jälleen uskollisuuslupauksensa. Niin tarkkanäköinen kuin rouva Martha olikin, ei hän kuitenkaan päässyt veljentyttärensä suloisen salaisuuden jälille. Suurin syy tähän oli se että vanha Joseph, joka oli kantanut Eleonoraa pienenä käsivarsillaan, toimitti aina niin, että rakastavat saivat olla rauhassa.

Ajatusta, jonka Eleonora omisti Ladislakselle, ei Joseph luonnollisesti voinut tietää, mutta hän aavisti sen ja sanoi:

"Ruhtinas Ladislas olisi ehkä ainoa, joka…"

"Hiljaa, hiljaa", keskeytti Eleonora. "Ajattele, jos joku kuulisi".

"Täällä ei voi kukaan meitä kuulla", vastasi Joseph vakuuttavasti. "Mutta ottakaa neuvoistani vaari ja antakaa asiain mennä menoaan. Minä tunnen, että kaikki menee hyvin".

Joseph oli liikutettu, kun hän lausui väräjävällä äänellä:

"Henkeni ja elämäni, kaikki mitä omaan, annan rakkaan herrani tyttären edestä. Luottakaa minuun. Teen kaikkeni, saattaakseni asian onnelliseen päätökseen".

Nämä sanat antoivat Eleonoralle uutta toivoa ja hän riensi, niin ettei hänen kintereillään seuraava ruhtinas Sergo ehtinyt hänen luokseen vaatimaan selitystä, linnanpihan poikki pohjoiseen rakennuksen siipeen, missä hänen huoneustonsa sijaitsi. Sinne tultuaan, rukoili hän kauan ja hartaasti sekä vaipui sen jälkeen vähitellen unen helmoihin, nähden unta Ladislaksesta, rakkaudesta ja onnesta.

Voi hyvin kuvitella mielessään, minkä vaikutuksen odottamaton laukaus teki suloisimmassa unessa lojuviin puolalaisiin.

Kardinaali Primas, jonka korvaa muutama tunti takaperin oli hivellyt sisaren kuvailu, että Puolassa kyllä löytyisi joku arvokkaampi kuin Stanislaus Leczinski kantamaan Puolan kuningaskruunua, näki unta, että hänet kruunattiin Krakaun vanhassa tuomiokirkossa, hän kuuli selvästi kansan riemun, vastaanotti ihastuksella aatelismiesten onnentoivotukset ja antoi itse merkin juhlalaukausten ampumiseen. Ja tämä yksinäinen laukaus, jonka linnassa syntynyt kaiku teki monikertaiseksi, kuului hänen korvassaan täydelliseltä juhla-ammunnalta. Hiestä märkänä nousi kardinaali ylös, mutta hän oli tuskin ehtinyt hieroa unen lyijynraskaista silmäluomistaan, kun hänen palvelijakuntansa johtaja kalmankalpeana syöksyi sisään.

"Teidän kunnia-arvoisuutenne", huusi vanha palvelija polvet vapisevina, "meidän päällemme on hyökätty ja…"

"Kutka? Oletko hullu, mies!" ärjäsi kardinaali ja syöksyi ylös.

"Ruotsalaiset seisovat ulkopuolella".

Tämä selitys pani jalat mukavuutta rakastavan mustatakin alle. Puolittain pukeutuneena syöksyi hän linnanpihalle, jossa hän kutsui koolle kaikki palvelijansa.

Leskiruhtinatar ei saanut pitkään aikaan unta silmiinsä. Viha Leczinskin sukua vastaan ja veljeltään saama tieto, että Kaarle XII aikoi kohottaa Stanislaun Puolan kuninkaaksi, vaivasi häntä sanomattomasti. Ähisten ja puhisten hän käänteli itseään sängyssä ikäänkuin reumatismin vaivaamana, kunnes uni häntä vihdoin armahti, ottamalla hänet helmoihinsa. Mutta ajatus, että Stanislaus korotettaisiin Puolan valtaistuimelle, ei antanut hänelle unessakaan rauhaa. Hän näki unta, että Stanislaus ja kardinaali taistelivat Krakaun torilla Puolan kruunusta. Suuri kansanjoukko katseli tätä omituista taistelua, joka vihdoin alkoi kallistua kardinaalin voitoksi. Juuri kun tämä aikoi riistää kruunun kilpailijaltaan, ampui eräs Leczinskin kannattajista laukauksen kardinaalia kohden.

Rouva Martha heräsi ja koko hänen ruumiinsa kylpi kylmässä hiessä.
Mutta laukaus, oliko se todellinen, vaiko ainoastaan kamala
mielikuvitus, melu, mikä kuului alhaalta, oliko se kansa, joka murisi
Krakaun torilla, eli…

Pitemmälle ei vanha nainen ehtinyt kuvitteluissaan, ovi vedettiin kiivaasti auki ja veli syöksyi sisään. "Minun täytyy joutuin paeta täältä!" huusi hän, samalla kun tuskanhiki juoksi pitkin hänen otsaansa. "Vihollinen on Rajzacin edustalla ja … hyvästi sisko! Me tapaamme toisemme Varsovassa joko Leczinskin eli minun…"

Lause ei tullut päätetyksi, sillä sanat tarttuivat kiinni kardinaalin kurkkuun ja uhkasivat melkein tukahuttaa hänet. Hänen täytyi sentähden saada ilmaa keuhkoihinsa vetämällä muutamia syviä henkäyksiä.

Tätä käytti leskiruhtinatar hyväkseen ja heittäytyi korkeasta ijästään huolimatta äkkiä ylös sängystä ja riensi rukouspallin luo, jossa hän vapisten vaipui alas ja rukoili kiivaasti, että Jumala pyhän neitsyeen esirukouksen takia säästäisi hänen kotiaan ruotsalaisilta, noilta jumalattomilta kerettiläisiltä.

Kardinaali kuunteli muutaman silmänräpäyksen näitä tunteenpurkauksia, kunnes hän epäilevästi pudisti päätään ja jatkoi matkaansa.

Rouva Martha oli siinä määrin pelästynyt, että hän tuskin uskalsi katsahtaa ympärilleen sillä aikaa kun taistelua kesti. Pikemmin kuolleen kuin elävän näköisenä makasi hän madonnankuvan edessä eikä kuullut sitäkään, että pojantytär astui sisälle huoneeseen.

Laukaus herätti Eleonoran suloisimmasta unesta. Hän älysi heti aseman. Äkkiä heitti hän ylleen välttämättömimmät vaatteet ja riensi linnanpihan poikki pääkäytävää kohden. Juuri kun hän aikoi juosta rappuja ylös, huomasi hän ruhtinas Sergo Panitzkyn, joka pistooli ja sapeli kädessä tuli vastaan. Kiireessään ei hän huomannut Eleonoraa, kun tämä äkkiä vetäytyi erään pilarin taakse. Tuskin oli Sergon vartalo hävinnyt palvelijain joukkoon, kun Eleonora kevyin askelin riensi iso-äidin huoneeseen.

Kardinaali ja ruhtinas tapasivat toisensa linnanpihalla. Kun he olivat hetkisen toisiaan tarkastaneet, virkkoi ruhtinas:

"Teidän kunnia-arvoisuutenne ei saa enää jäädä tänne! Teihin on koko Puola nykyhetkellä pannut kaiken toivonsa. Jos teidät vangittaisiin, niin merkitseisi se meidän loppuamme".

"Mutta portti on kiinni, ja vihollisemme seisovat ulkopuolella", vastasi kardinaali surullisesti.

"Löytyy takaportti, jonka minä tiedän!" huudahti ruhtinas. "Tulkaa minä näytän sen teille!"

"Entä te, mitä te aijotte tehdä?" kysyi kardinaali samassa.

"Minä jään tänne ja ryhdyn johtamaan palvelijoita, joista suurin osa taitaa käyttää asetta. Viime kerralla, kun olin täällä, löysin eräästä kellarista kolme kanuunaa. Kuulia ja ruutia löytyy täällä aivan liiemmaksikin, niin että…"

"Hyvä", keskeytti kardinaali Primas ja ojensi tulevalle sukulaiselleen kätensä, "te olette urhoollinen nuorimies, ja jos Puolaan vielä palaa rauha", jatkoi hän huoaten, "silloin voitte olla varma siitä, että tulette saamaan sellaisen paikan, joka vastaa teidän asemaanne ja isänmaanrakkauttanne. Minä otan mukaani ainoastaan vähemmän määrän palvelijoita, sillä pian kait tulen tapaamaan Paykullin armeijan. Hyvästi, nuori ystävä ja tuleva sukulainen, olkoon pyhä neitsyt kanssanne!"

Kun kardinaali vielä oli antanut siunauksensa niille, jotka olivat ruvenneet ruhtinas Sergon johdettaviksi, ja luvannut heille taivaan suosiota, jos he miesmäisesti taistelisivat kerettiläisiä vastaan, riensi hän muutaman palvelijan seuraamana takaportille.

5.

Kun Kaarle kuningas rohkeine seuralaisineen oli varmassa tallessa portin luona, virkkoi hän:

"Tähän asti on kaikki mennyt hyvin, mutta jos hän on vielä jälellä".

"Niin tosiaankin", huomautti Anders Kaski. "Kuulostaa aivan siltä kuin tuossa vanhassa ja rappeutuneessa linnarähjässä olisi oikea ampiaispesä".

"Siinä tapauksessa käy asia vielä pulmallisemmmaksi meille", tuumi toveri. "Tiedän hyvin, että ampiaisten kanssa ei ole erityisen mukavaa tapella. Niillä on terävät piikit ja…"

"Ja meillä on teräviä sellaisia tässä", pisti väliin Anders Kaski ja teki kuvaavan eleen pitkällä keihäällä. "Luulisin, että tämäkin maistuu joltakin."

Kuu valaisi seudun yhä kirkkaammalla valolla, ja sitä mukaa kun se kohosi korkeammalle, veti pitkän valojuovan jokea pitkin ja tunkeutui maagisella hohteellaan syvälle metsän korkearunkoisiin puihin, missä tummia hahmoja näytti huojuvan sinne ja tänne hämärässä valaistuksessa. Se oli ruotsalainen osasto, joka, laukauksen houkuttelemana, lähestyi varovasti ollakseen uskaliaan kuninkaan apuna, mikäli sitä tarvittaisiin.

Kuningas Kaarle iski monta kertaa porttia, mutta aina samalla tuloksella, ikäänkuin hän olisi halunnut lyödä kumoon paksun kai kymmenen syltä korkean muurin. Hän näytti jonkin aikaa pettyneen odotuksissaan ja hänen kasvoillaan kävi tyytymättömyyden ilme.

"Portti on lujempi kuin luulin", mumisi hän itsekseen. "Tämän läpi emme voi päästä sisään."

"No, sitten löytyy varmaan jokin toinen paikka", virkkoi Anders Kaski nyökäten ilmeikkäästi.

"Uskotko niin?"

"Kyllä, antakaa minun vaan yrittää, ja teidän majesteettinne pääsee pian tähän pesään."

"Tee kuten haluat, Anders", sanoi kuningas, "minä ja Pietari Storm", se oli Kaskin toverin nimi, "pidämme kuitenkin täällä vahtia, jotta kukaan ei pääse ulos."

Kun Anders oli saanut vahvistusryypyn Pietarin kenttäpullosta, hiipi hän muuria pitkin, jonka pinta oli sieltä täältä karhea. Toisin paikoin se taas oli niin sileä, että olisi ollut hullutusta yrittää kiivetä siitä ylös.

Tämän huomasi Kaski hiipiessään eteenpäin, ja hän päätti heti käyttää hyväkseen mahdollisimman paljon muurin karheaa pintaa. Huolimatta korkeasta iästään oli vanhalla vänrikillä vielä suurin osa entisestä voimastaan jälellä. Yht'äkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan. Hänen päänsä yläpuolelta kuului jalkojen töminää ja karkeita, innokkaasti kiisteleviä miesten ääniä. Vänrikki ei tosin voinut kuulla sanoja, mutta aavisti, että kiista koski vallin puolustusta. Aavistus ei häntä pettänytkään. Se oli ruhtinas Sergo, joka sijoitti ulos miehiään ja tällöin joutui kiistelyyn siitä, mitä paikkoja tulisi miehittää.

"Niin, riidelkää vaan!" mumisi Anders ja kyyristyi pienen pensaan viereen, joka oli puoliksi kiinni muurissa, "riidelkää vaan, minä kyllä tiedän, mitä puolestani teen."

Hän oli nyt jo niin kaukana, ettei voinut nähdä kuningasta. Äänet vallilla vaikenivat pian, ja vänrikki luuli aluksi, ettei mitään vahtia ollut sinne asetettukaan. Mutta hän erehtyi, askelten ääni soraa vasten ylhäällä vallilla keskeytti hänen tarkastelunsa.

"Hm", mumisi Anders Kaski itsekseen, melkoisen nolona, "kuinkahan monta siellä on?" Hän kuunteli. "Vain yksi, ei, nyt tulee toinen lisää! Ah, hän meni nyt! Niin, siis vain yksi!"

Kyyristyneessä asennossaan hän hankki, niin hyvin kuin taisi, yleiskatsauksen vallin karheasta sivusta. Muuri ei ollut tässä kohtaa aivan niin jyrkkä kuin muualla. Sieltä täältä pisti esiin terävä kivi, ja noin sylen päässä vänrikin pään yläpuolella oli kaksi takiaista saanut jalansijan. Ne olivat aika suuria, ja Anders toivoi siksi lujasti, että ne olisivat hänelle hyödyksi siinä uskaliaassa yrityksessä, joka hänellä oli mielessä.

Hitaasti ja pitämättä pienintäkään ääntä, sillä se olisi ehdottomasti kuultu rauhallisessa yössä, kohottautui vänrikki muuria vasten ja haparoi käsillään ylöspäin. Ensimmäinen kivi, johon hän aikoi tarttua, oli tuskin paria tuumaa ylöspäin ojennettujen sormiensa yllä.

"Pahus!" mumisi hän itsekseen, ja hänen kasvonsa synkistyivät, mitä ei ollut tapahtunut pitkään aikaan. "Mitä nyt tulee tehdä?"

Tottuneena toimimaan ripeästi, ei hän kauankaan tuumaillut. Hyppy vain ja jänteiset sormet ympäröivät voimakkaasti pienen ulottuman. Siinä nyt riippui Anders Kaski jalat pari tuumaa maasta voimatta saada niille sijaa, vaikka kuinkakin hän sitä tunnusteli. Liian kovaa hän ei uskaltanut raapia muuria vasten, sillä tällöin olisi vahti saanut varoituksen. Vähitellen heikkeni voima sormista ja pikku hiljaa alkoivat ne suoristua. Vänrikki oli vähällä tulla epätoivoon, eikä puuttunut paljon, ettei oikea mehevä soturimanaus päässyt hänen huuliltaan. Mutta kun hätä on suurin, on myös apu lähinnä, sanotaan, ja tämän sai myös Anders Kaski kokea. Tunnusteltuaan kauan jaloillaan, tapasi hän vihdoin pienen syvennyksen. Kuin hukkuva, joka tuskallisen halukkaasti tarttuu ohi kelluvaan oljenkorteen, yhtä ahnaasti painoi vänrikki jalkansa pieneen koloon. Onni oli hänelle suosiollinen, hän sai siinä melko hyvän jalansijan.

Mutta miten hän ylös kiivetessään voisi viedä mukanaan aseet, erityisesti pitkän ja vaikeasti käsiteltävän keihään? Tämä oli arvoitus, jota Anders Kaski, huolimatta kekseliäisyydestään, turhaan yritti ratkaista. Ylös kiivetessään hän tarvitsi luonnollisesti molempia käsiään, ja hampaiden välissä ei hän voinut peistä kantaa. Hänen pohtiessaan tätä, kuului nopeita askeleita ja kovia ääniä ylhäältä vallilta. Anders luuli tulleensa keksityksi ja veti varovasti esiin kaksoispistoolin, samalla kun hän painautui muuria vasten niin paljon kuin vain voi.

Hän oli kuitenkin onneksi erehtynyt. Puolalaisten huomio oli sen sijaan kohdistunut ruotsalaisiin ratsastajiin, jotka hiiviskelivät metsän keskellä. Äänet ja huudot kävivät kovemmiksi, ja hälinän kestäessä pamahti pari laukausta suoraan Kaskin pään yläpuolella. Tästä ei kuitenkaan johtunut hänen kokemansa pelästys, vaan siitä, että hänen yläpuolellaan olevasta halkeamasta syöksyi alas joukko kiviä ja soraa osuen häntä suoraan kasvoihin, jotta hänen oli erittäin vaikeata vasemmalla kädellään suojella silmiään.

Mutta pelästys kävi vielä suuremmaksi, kun metsässä olevat sotilaat myöskin alkoivat ampua ja kuulat vinkuivat hänen korviensa ympärillä. Yksi kuula porautui kaiken lisäksi muuriin hänen päänsä ja terävään kulmaan ylös ojennetun oikean käsivartensa väliin. Nyt loppui Kaskin kärsivällisyys.

"Piru viekään ne vietävän … phyi … phyi", keskeytti hän itse vuodatuksensa, kun sai suunsa täyteen irtonaista muurilaastia. "Puh … puh; pahus ja suokoon, etteivät he näkisi minua, minä annan…"

Näin sanoessaan irtosi hänen otteensa ja hän putosi suoraan alas pensaaseen, jossa hän repi rikki kätensä, kasvonsa ja vaatteensa. Mutta tästä onnettomuudesta tulikin hänen onnensa, sillä metsästä tuleva ammuskelu yltyi yhä vaan. Pensas suojasi häntä toki melko hyvin. Jälkeenpäin näytti hän kuitenkin ylpeänä kahden kuulan jättämiä reikiä, toinen hatun lierissä ja toinen takin liepeessä.

Kiivas ammunta metsästä sai kuitenkin aikaan sen hyvän, että se vähitellen ajoi pois puolalaiset siitä osasta vallia, missä Anders makasi. Kun hän taas huomasi, että oli tullut hiljaista ja rauhallista kuten ennen, pisti hän päänsä esiin pensaasta ja katseli metsään päin.

"Ei elävää sieluakaan", mumisi hän. "Nytpä uskallan yrittää uudestaan."

Huolimatta saamistaan vaikeista naarmuista, riippui hän pian taas muurilla. Nyt hänen kävi kuitenkin paremmin eikä viipynyt kauan, ennenkuin hänen päänsä oli vallin korkeimman reunan tasalla.

"Täällä ei ole yhtään vihollista", ajatteli hän, tyytyväisenä siitä, että uhkayritys oli onnistunut. Otettuaan pistoolin hampaiden väliin, tarttui hän vielä lujemmin kiinni erääseen suippoon reunakiveen, ja jännitti reisien ja käsivarsien lihaksia heittäytyäkseen rohkeasti ylös vallille. Hetki oli jännittävä, mutta muuttui siksi vielä mitä suurimmassa määrin, kun samassa parrakkaat ja ivallisesti irvistelevät kasvot kohtasivat Kaskin katseita. Peitsi kohosi ja kuin viimeisenä kuolemaan valmistavana kuuluivat nämä sanat hämmästyneen vänrikin korvissa:

"Kuole, koira!"

* * * * *

Pietari Storm seurasi kaipauksen katsein poistuvaa Anders Kaskia. Hänellä ei nimittäin olisi ollut mitään sitä vastaan, että joko olisi saanut tehdä hänelle seuraa tai myöskin mennä yksin. Kaarle XII:n soturit olivat sellaisia: kuningas oli heidän kaikkensa, rakkaammat kuin vanhemmat, puoliso ja lapset. Sanat "kuningas ja isänmaa" eivät silloin olleet turha lauseparsi, niinkuin nyt useasti on asianlaita.

Kaarle kuningas loi myös katseensa urhoollisen vänrikin jälkeen, mutta hänen silmissään saattoi lukea syvää tyytymystä ja hän mutisi itsekseen:

"Hän kyllä onnistuu, ellei mitään mahdottomia esteitä ilmaannu".

Portin luo oli kokoontunut kymmenkunta puolalaista kiivaasti keskustelemaan, mitä olisi tehtävä. Toiset tahtoivat heti syöksyä portista ulos ja paljastetuin asein ajaa pois uhkarohkeat anastajat. Toiset sitävastoin, viisaimmat nimittäin, ja samalla, kuten tavallista, harvalukuisammat, äänestivät ajan voittamisen puolesta, jotapaitsi koetettaisiin saada sana Paykullille niin että saataisiin tältä apuväkeä. Eräs seurasta huomautti aivan oikein, ettei olisi niinkään vaikea puolustautua, koska ruotsalaisilla, ollen ratsujoukko, ei kaiken todennäköisyyden mukaan ollut kanuunoita mukanaan. Kuinka oikea tämä otaksuma olikaan, ei se kuitenkaan saavuttanut tarpeellista kannatusta, erittäinkin kun ruhtinas Sergo oli antanut äänensä muiden puolelle, jotka toivoivat pääsevänsä mies miestä vastaan taistelemaan. Nuori ruhtinas nimittäin hehkui taisteluhalusta ja tahtoi hinnasta mistä hyvänään päästä hyvään valoon Eleonoran silmissä. Ehkä Eleonoran käsitys hänestä silloin muuttuisi.

Sillä välin kun puolalaiset siten riitelivät keskenään ja tuhlasivat heille kallista aikaa, olivat ruotsalaiset lähestyneet Rajzacin linnaa ja olivat mikä minuutti tahansa valmiit rientämään uhkarohkean kuninkaansa avuksi.

Tammiporttia vastaan nojautuneina, joka ei vähintäkään välittänyt heidän ponnistuksistaan, neuvottelivat kuningas ja Pietari Storm paraillaan siitä, miten helpoimmin voisi päästä linnaan ja valloittaa se ennenkun puolalaiset ehtisivät tointua hämmästyksestään, kun melu sisäpuolella alkoi yhä lisääntyä.

"Mitä", ärjyi ruhtinas Sergo ja polki maata jalallaan, "oletteko sellaisia pelokkaita raukkoja, ettette uskalla avata porttia! Niitä on vain kolme, ja me olemme kymmenen vahvaa ja rohkeata miestä! Avatkaa heti, niin saatte nähdä, että ne juoksevat jalkansa poikki, kunhan vain näkevätkin meidät!"

Ruhtinaan silmät loistivat ylpeydestä lausuessaan nämä sanat, ja ivallinen piirre suun ympärillä kävi yhä selvemmäksi.

"Avatkaa!" ärjyi hän uudelleen, ärsyyntyneenä hänelle osotetusta tottelemattomuudesta.

Pari palvelijaa lähestyi porttia, jonka ulkopuolella Kaarle kuningas ja Pietari Storm henkeään pidätellen ja taisteluun valmiina odottivat sopivaa silmänräpäystä. Mutta vanhan Josephin silmistä lähtenyt ankara katse saattoi palvelijat pysähtymään puolitiessä.

"No", jatkoi Sergo Panitzky. "No-o!"

"Armollinen herra", virkkoi Joseph syvään kumartaen, "me annamme liian paljo alttiiksi, jos avaamme portin. Sitäpaitsi en usko että hallitsijattareni…"

Kun Sergo Panitzky ärsyyntyi vastustuksesta, unohti hän kaiken varovaisuuden. Hän tahtoi saada tahtonsa läpitse, maksoi mitä maksoi. Niin nytkin.

"Mene orja!" huusi hän raivoissaan. "Minä olen täällä päällikkönä ja vastaan ruhtinatar Sobieskin edessä taistelun tuloksesta. Oletko tullut hulluksi, koska asettaudut minua vastaan. Sinun paikkasi on sikojen luona, ja sinne sinut lähetänkin, jahka olemme ajaneet pois nuo ruotsalaiset roistot. Mene!"

Toiset palvelijat vetäytyivät taaksepäin ja muodostivat ympyrän ruhtinaan ja Josephin ympärille. Peläten vanhuksen menettävän henkensä, sillä ruhtinas Sergo oli kautta Puolan tunnettu siitä, ettei hän tällaisissa tilaisuuksissa antanut aseen liian kauan pysyä aloillaan, tarkastivat palvelijat vuoroin toisiaan vuoroin Josephia.

Ja mitä teki Joseph? Luottaen hallitsijattaren voimaan ja valtaan tämän kuumaverisen ruhtinaspojan yli, seisoi hän tämän edessä uhkaavassa asennossa, katsoen tätä terävästi silmiin. Ainoakaan lihas ei liikkunut hänen marmorivalkeissa kasvoissaan, mutta hänen sysimustissa silmissään näkyi ilme, joka oli kyllin selvä kenelle tahansa, ilme, jota ei ruhtinaskaan voinut väärin käsittää. Kun hän näin oli muutaman silmänräpäyksen ajan tarkastanut vastustajaansa, sanoi hän:

"Teillä on päällikkyys täällä, tehkää niinkuin tahdotte, mutta minä en koskaan salli kenenkään avata porttia. Meidän välillämme voi sitte hallitsijattareni tuomita, ja hänen tuomiotaan minä en pelkää".

Näin sanoen käänsi hän Sergo Panitzkylle selkänsä ja riensi nopein askelin pääportaita kohden.

Ruhtinaalla oli hyvä halu rangaista tätä rohkeata palvelijaa, ja hän riensi sentähden sapeli ojossa muutamia askeleita palvelijan jälessä, mutta samassa hän maltti itsensä ja kääntyi takasin.

"No niin", komensi hän, "olkaa nyt valmiina. Ellette voi ottaa ruotsalaisia elävinä, niin lyökää heidät, he eivät saa hengissä päästä täältä!"

Näin sanoen riensi hän portille ja muutamien kiivaiden sysäysten jälkeen putosi raskas ja karkeatekoinen puupuomi maahan. Ruhtinaan piti juuri tarttua kiinni porttiin, kun se samassa silmänräpäyksessä työnnettiin ulkoapäin auki. Vauhti, jolla se työnnettiin auki, oli niin suuri, että ruhtinas, joka oli ihan portin takana, horjahti taaksepäin seinää vastaan.

Ihmeekseen näkivät puolalaiset kahden olennon syöksyvän portinaukosta sisään, ja ennenkun he ehtivät tointua hämmästyksestään vinkuivat ruotsalaisten lyönnit heidän korvissaan. Neljäsosa otti heti jalat alleen, mutta loput jäivät jälille ja panivat kovan kovaa vastaan.

Kaarle kuningas ja Pietari Storm ymmärsivät kuitenkin niin voimakkaasti käyttää pamppujaan, että enempi puoli vastustajista pian kieri heidän jalkainsa juuressa.

Ruhtinas Sergo oli kuitenkin pian saanut takaisin mielenmalttinsa, jonka hän hetkiseksi menetti saatuaan portista töytäyksen. Ja kun hänen terävä silmänsä portin luomasta varjosta huolimatta havaitsi ainoastaan kaksi ruotsalaista, syöksyi hän esiin sapeli lyöntiin valmiina.

"Petturit, lurjukset, viheliäiset!" kirkui hän laimeasti taisteleville palvelijoille, "niinkö te puolustatte hallitsijatartanne, niinkö te pidätte sen lupauksen, jonka te annoitte kardinaalille, kun tämä teidät siunasi. Ettekö häpeä joutua häviöön taistelussa kahta vihollista vastaan!"

Nämä sanat vaikuttivat kuin sähköisku palvelijoihin. Mielettömästi kostoa huutaen syöksyivät vielä haavoittamattomiksi jääneet palvelijat jättiläismäisen Stormin kimppuun, joka nojautuneena lyhyen porttikäytävän erääseen kolkkaan puolusti itseään todellisella sankarimaisuudella. Saamistaan haavoista ei hän välittänyt, mutta eivät olleet hänen lyöntinsäkään tehottomia.

Kun palvelijat hyökkäsivät Pietari Stormin niskaan, sai Kaarle XII levätä muutaman sekunnin. Näitä sekunteja hyväkseen käyttäen vei hän pienen piilin huulilleen. Kimeä ääni tunkeutui korvia vihlovana taistelun aikaansaaman melun lävitse, ja sen kuulivat metsän läpi ratsastavat ruotsalaiset, jotka olivat olleet joka hetki valmiina rientämään apuun.

Ruhtinas Sergon tarkotus oli päästä taistelevien ja portin väliin, sulkea portti ja sillätavoin sulkea häikäilemättömät ruotsalaiset linnaan. Hän olisikin aikeessaan onnistunut, jos hän olisi ollut nopeampi liikkeissään.

Pietari Storm huomasi ensinnä aikeen ja hän huusi jyrisevällä äänellä:

"Suojelkaa porttia!"

Kaarle XII riensi esiin juuri kun ruhtinas oli onnistunut vetämään raskaan tammiportin puoliväliin kiinni. Kuninkaan pitkä pamppu teki kuitenkin lopun Sergo Panitzkyn hommista. Ylimykset seisoivat nyt vastatusten itse portin aukossa, viimemainittu ulompana. Samassa huomasi ruhtinas eteenpäin rientävän ratsastajajoukon. Kauhuissaan siitä ikävästä asemasta, johon hän huomasi joutuneensa, hyökkäsi ruhtinas kiivaasti Kaarle kuninkaan kimppuun, joka nyt oli täysin valmis torjumaan hyökkäyksen. Hyökkäys oli aluksi niin kiivas, että kuningas otti pari askelta taaksepäin, päästen siten samalla portin muodostamaan varjoon. Sergo Panitzky seisoi vielä ulkopuolella kirkkaassa kuun valossa.

Ruhtinas käytti asettaan kiivaasti, mutta hapuilevasti, kun taas Kaarle XII oli kylmä ja perusteellinen. Seurausta ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Hyvin suunnatulla lyönnillä löi kuningas aseen ruhtinaan kädestä, syöksyi sen jälkeen tämän kimppuun, lyöden hänet voimakkaalla nyrkiniskulla maahan. Kaatuessaan löi ruhtinas päänsä portin pilariin, jolloin hän pyörtyi.

"Nyt meidän kait kuitenkin täytyy lähteä käpälämäkeen", puhisi Storm vieden kätensä otsalle, joka oli aivan verinen. "Noita perhanoita emme voi vastustaa, niitä on liian monta!"

Kaarle XII kuunteli tarkkaavasti. Hänen kasvonsa olivat aluksi synkät, mutta äkkiä ne kirkastuivat, kun paikalle rientävien ratsujen kavioiden kapse nyt kuului selvempänä.

"Ainoastaan pari minuuttia, urhea Storm!" huusi hän. "Apu on lähellä!"

"Kyllä, vaikka tuhansia tunteja, jos niin tarvitaan", huudahti Storm riemuiten. "Eläköön, nyt ne ovat täällä!"

"Niin, eläköön, voitto on meidän!" huudahti samassa eräs ääni sivulta, ja pitkin muurin sisäsivua työntäytyi esiin jättiläismäinen olento, vereen tahraantunut, mutta kuitenkin taisteluun valmis. Kaarle kuningas huudahti hämmästyksestä, mutta ei ehtinyt tekemään kysymystä, joka oli hänen huulillaan, sillä samassa syöksyivät ensimäiset ratsastajajoukot linnanpihalle ja ajoivat pelokkaat palvelijat suin päin takaisin piilopaikkoihinsa.

Sergo Panitzkyn pyörtyessä kaatui hän aivan muurin viereen. Tämä oli hänen pelastuksensa, sillä hän olisi ehdottomasti tullut yliajetuksi ja joutunut hevosten ruhjottavaksi.

Kun taistelu oli päättynyt, kannettiin hän linnaan. Tultuaan jälleen tuntoihinsa, kysyi hän, kuka oli hänen voittajansa.

Eräs palvelijoista, joka oli kuullut kerrottavan kamppailusta, vastasi ruhtinaan kysymykseen:

"Kaarle XII".

Hehkuva puna lensi Sergo Panitzkyn kasvoille ja hän kääntyi, niinkuin näytti, häpeissään seinää vasten, samalla kun hänen huuliltaan kuului muutamia epäselviä lauseita.

6.

Jos salama olisi täysin kirkkaalta taivaalta lyönyt alas Kaskin jalkoihin, ei hän olisi enempää hämmästynyt kuin kohdatessaan puolalaisen irvistelevän naaman ja kuullessaan uhkauksen:

"Kuole, koira!"

Mutta Anders Kaski oli siksi usein ollut yhtä vaarallisille seikkailuille alttiina, ettei hän tästä aivan toivottomuuteen joutunut. Pikainen toiminta oli useat kerrat ennemmin ollut hänelle eduksi, ja siitä hän nytkin ymmärsi hyötyä.

Olosuhteet, joilla toisinaan on suuri vaikutus tekoihimme tulivat häikäilemättömän Kaskin avuksi miltei ennemmin kuin hän aavisti eli uskalsi toivoa. Hän kohtasi nimittäin puolalaisen samaan aikaan kuin Kaarle kuningas ja Pietari Storm työnsivät pääportin auki. Melu, joka tästä syntyi, veti puolalaisen huomion puoleensa siinä määrin, että hän käänsi katseensa sinnepäin.

Parempaa tilaisuutta ei Anders Kaski kaivannutkaan. Säärien ja käsivarsien raudankovat lihakset olivat jo jännittyneet, ei tarvinnut enää muuta kuin panna ne toimintaan, eikä vänrikki siinä suhteessa ollut pitkäveteinen. Tämä oli ainoa mahdollisuus, ellei tahtonut puolalaisen keihään lävistämänä syöksyä maahan.

Rajulla nykäyksellä heittäytyi hän vallille, mutta voimat olivat kuitenkin liian vähäiset. Sen sijaan että hän olisi tullut suoraan jaloilleen, kaatui hänen raskas vartalonsa puolalaisen jalkoja vasten sillä seurauksella että näiden omistaja, joka kaikeksi onneksi oli aivan valmistumaton hyökkäykseen, omistettuaan koko huomionsa portin luona syntyneeseen meluun, menetti tasapainonsa. Keihäs teki ilmassa puoliympyrän ja putosi alas vallilta, jolloin se särkyi.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä seisoivat Kaski ja puolalainen jaloillaan toisiaan vastassa. Viimemainittu oli karkearakenteinen ja näytti omaavan verrattain paljo voimaa. Ivallinen ilme oli nyt kuitenkin hänen kasvoiltaan kadonnut. Hän ei voinut käsittää, miten vihollisensa, joka juuri oli riippunut vallin ulkoreunalla ja joka olisi ollut niin helposti syöstävissä alas, nyt seisoi vahingoittumattomana hänen edessään. Päättäen hänen puolittain kauhistuneesta ulkonäöstään, piti hän tätä yliluonnollisena asiana.

Anders Kaski ei kuitenkaan antanut hänelle pitkää miettimisen aikaa. Koko voimallaan syöksyi hän puolalaisen niskaan ja painoi tätä vallia vastaan. Nyt vasta käsitti puolalainen, että tässä oli tosi kysymyksessä, eikä mikään yliluonnollinen lumous. Liukkaana kuin ankeriainen keinotteli hän itsensä pois Anders Kaskin käsistä, ja taas seisoivat taistelijat toisiaan vastassa.

Puolalainen koetti huutamalla kutsua itselleen apua, mutta samassa olivat vänrikin luisevat sormet hänen kurkussaan kiinni, pusertaen sitä niin voimakkaasti, ettei heikompaakaan ääntä päässyt ilmoille. Taistelijat vierivät yhtenä kehänä vallilla, ja Kaski sai nyt kokea, ettei hänen vastustajansa ollut niin heikko kuin hän ensin luuli. Onnistuipa puolalaisen työntää Kaski ihan vallin reunalle.

Nyt vasta huomasi vänrikki vaaran vakavuuden, jonkatähden hän otti uudelleen kiinni puolalaisesta ja sai hänet alleen. Raju nyrkinisku teki puolalaisen hetkiseksi tunnottomaksi, ja tätä ymmärsi vänrikki taitavasti käyttää hyväkseen. Hän hyppäsi pystyyn ja antoi vastustajalleen aimo potkun päähän. Vaikeasti möristen putosi puolalaisen ruumis alas vallilta ja katosi samaan pensaaseen, jonka tuttavuutta Anders Kaski äsken oli tehnyt.

"No niin, hyvästi hänen kanssansa", virkkoi vänrikki tyytyväisenä. "Mutta totta tosiaan, portin luona tapellaan! Kuningas ja Storm ovat varmaankin onnistuneet pääsemään sisälle".

Kun hän muutamien minuuttien etsiskelyn jälkeen sai käsiinsä pistoolin, joka kamppailun aikana oli hukkaantunut, lähti hän rohkeasti ja vaaroja pelkäämättä sinnepäin, mistä taistelun rähäkkä kuului.

Mutta ennenkun Kaski ehti perille, täytyi hänen vielä selviytyä yhdestä seikkailusta, joka olisi voinut käydä hänelle kalliiksi, ellei nopea toiminta jälleen olisi tullut hänelle avuksi.

Portin lähellä työntäytyi valli sisäänpäin. Tässä oli myös ainoa ylöskäytävä. Vänrikki huomasi sen ja koetti hiipien päästä käytävälle. Mutta kohtalo oli toisin määrännyt. Yksi portin luona olevista vahtimiehistä huomasi Kaskin ja pahaa aavistaen otti muutamia tovereita mukaansa. Parin minuutin kuluttua oli Anders Kaski piiritetty.

"Ruotsalainen, ruotsalainen!" kuului huuto puolalaisen huulilta.
"Kuinka hän tänne on päässyt!"

Näihin huudahduksiin vastasi vänrikki ensin kuulalla, joka heitti yhden linnanpalvelijan alas vallilta, ja sen jälkeen miekanlyönnillä, joka kaatoi toisen polvilleen. Siinä oli kylliksi vastausta, tuumivat puolalaiset, ja hyökkäsivät mielettömästi kostoa huutaen Kaskin kimppuun. Anders kylläkin puolusti itseään kaikella kunnialla, mutta vihollisten lukumäärä kasvoi lakkaamatta ja pian hänellä oli lähemmä parikymmentä kirkuvaa puolalaista vastassaan.

Hänen päähänsä löi rohkea ajatus. Kun hän oli koko voimallaan heittänyt pamppunsa vastustajien päiden yli, estääkseen sitä siten joutumasta puolalaisten käsiin (se putosikin vallin ulkopuolelle, josta Kaski itse sen myöhemmin löysi), löi hän tiellään olevaa puolalaista pyssyntukilla päähän ja heittäytyi sen jälkeen maahan, vieriten pitkin kaltevaa vallin syrjää alas. Kirkuvat puolalaiset syöksyivät perässä, mutta heillä oli niin kova kiire, että he joutuivat toinen toisensa niskaan, muodostaen korkean ihmisröykkiön, josta kuului kamalaa melua ja sadatusta.

Niin pääsi Anders Kaski, rypien veressä ja liassa sekä kasvot ja käsivarret mustelmia täynnään, mutta muuten kuitenkin hyvässä kunnossa linnanpihalle juuri samassa silmänräpäyksessä, kun Kaarle kuningas teki selvää ruhtinas Sergo Panitzkystä. Mutta niin ruhjottu ja verinen kuin Anders olikin, ei hän kuitenkaan voinut pidättää naurua, joka väkistenkin työntäytyi hänen huulilleen, kun hän kirkkaassa kuuvalossa näki elävän joukkion vallin vieressä. Niin sydämestään ei hän ollut saanut moneen päivään nauraa.

Sen jälkeen riensi hän pitkin vallin kylkeä portille ja tuli, niinkuin tiedämme, parhaaseen aikaan Kaarle kuninkaan ja Pietari Stormin luo. Kun hän myöhemmin päivällä kertoi seikkailuistaan Kaarle kuninkaalle näytti tämä perin tyytyväiseltä, kun hän taputti vänrikkiä olkapäälle ja sanoi:

"Sinä olet kyllin arvokas pääsemään henkivartioväkeeni. Tästä päivästä kuulutte sekä sinä että Storm tähän joukkoon".

7.

Kun laukaukset, jotka olivat vähällä ottaa muurilla riippuvan Anders Kaskin hengiltä, kävivät yhä rajummiksi, kasvoi kardinaalin levottomuus enemmän ja enemmän.

"Riennä!" huusi hän palvelijain esimiehelle. "Jos linna on piiritetty, ennenkun minä olen poissa, niin taivaan kirous lankee hirvittävimmässä muodossa teidän ylitsenne".

Kuumaverinen puolalainen tömisti jalkaa niin voimakkaasti, että tomu pilvenä nousi hänen ympärilleen.

"Ankara, armollinen herra", lausui esimies pelosta vapisten, sillä hän tunsi liian hyvin kardinaalin taipumattomuuden, kun oli rankaiseminen kysymyksessä, "kaikki on heti järjestyksessä ja — —"

"Mutta sinähän sanoit äsken, että kaikki on järjestyksessä", keskeytti ankara kardinaali, kiinnittäen esimieheen läpitunkevan katseen.

"Kyllä … kyllä … armollinen herra", tapaili tämä, "mutta … mutta…"

Hän ei saanut puhua ajatustaan loppuun, sillä kardinaali tarttui kursailematta kiinni hänen kurkkuunsa rajusti nutistaen esimies-poloista samalla kun hän huudahti:

"Viheliäinen petturi! Oletko sinä ehkä vihollisen kanssa yksissä vehkeissä! Vastaa heti, muuten kiirastulen kaikkien tuskien nimessä olet päätäsi lyhempi".

Näin sanoen hän päästi otteensa. Vapisten joka jäsenestään vaipui vanha palvelija polvilleen ja toisti varmaankin parikymmentä kertaa, että hän oli syytön. Palvelija vakuutti itkien ja vannoen uskollisuuttaan.

"No, no", virkkoi kardinaali kääntyen poispäin, sillä palvelijan kyyneleet koskivat häntä sitäkin enemmän kun hän itse tiesi, että mies raukka, joka nyt makasi hänen jalkainsa juuressa, oli uskollinen ja kokenut palvelija, joka oli ollut hänen isänsäkin palveluksessa, käyttäytyen silloin mitä kiitettävimmällä tavalla. Kardinaalin arvokkuus kielsi kuitenkin näyttämästä liian suurta lempeyttä, jonkatähden hän sanoi:

"Nouse ylös. Saamme nähdä, miten nopeimmin voimme päästä pois täältä".

Toiset palvelijat hengittivät taas kevyemmin, sillä he kaikki pitivät esimiehestään.

Vihdoin oli kaikki järjestyksessä, kardinaali istui jo satulassa.