E-text prepared by Tapio Riikonen

KARHU-ANTIN ANNI JA SPOF'IN PISTOOLI

Kertomus Suomen sodan ajoilta 1808-09

Kirj.

J. O. ÅBERG

Mukaillen suomennettu [Herman Niemi].

Tampereella,
J. F. Olan'in kustannuksella.
Tampereen kirjapainossa, 1882.

I.

Eräänä lämpimänä kesäpäivänä vuonna 1808 nähtiin suomalaisen veneen, jossa varustusväkenä oli viisi porilaista sotilasta ja yhtä monta kiireestä kantapäähän asti varustettua talonpoikaa, joutuisalla vauhdilla ohjaavan kulkuansa suoraan Kurun kirkkoa kohden Näsijärven vasemmalle rannalle.

Soutajain samoin kuin muidenkin miesten kasvoilla kuvautui selvä ja innokas halu saavuttaa matkan päämäärä, nimittäin toinen yhtä suuri vene, joka vähän matkaa edelläpäin pakeni saaren ja luotojen välitse. Silloin tällöin lennätti suomalainen vene luodin pienestä kanuunastansa pakenijain jälkeen, mutta aina seurasi ampujia kova onni; ei yksikään luoti kohdannut tuota pakenevaa venäläistä venettä.

Joka kerralla kun luoti putosi veteen joko venäläisen veneen takana tahi sivulla, kuului suomalaisten huulilta äkäinen huuto:

"Se pääsee varmaankin pakoon meiltä".

Kun välivääpeli Spof, joka ohjasi venettä, oli kuullut tuota lausuttavan jo useita kertoja, sanoi hän:

"Hitto ollen, niinkö luulette, pojat?"

Sotilaat ja talonpojat katsoivat toisiinsa ja heidän silmäyksistään saattoi selvästi lukea toivon välähdyksen. Spof'in sanat nähtävästi loivat uutta rohkeutta heidän sydämiinsä. Hetkisen mietittyään jatkoi hän:

"Vai niin, se voi kyllä tapahtua, että he pääsevät pakoon, mutta se tapahtuu juuri teidän tähtenne."

Nyt kohotti vanha harmaapartainen sotilas päätänsä kärsimättömyydestä liikutettuna, loi ensin silmänsä Spof'iin ja sitten tuohon venäläiseen alukseen, joka juuri samassa katosi kahden saaren väliin, ja jupisi niin äänekkäästi, että sen kaikki kuulivat:

"Tämäpä olisi onnettomin päivä elämässäni, jos niin tapahtuisi. He eivät suinkaan saata olla muita, kuin juuri niitä, jotka tois'päivänä polttivat vanhan Vapun pirtin Paavolassa, kiduttivat kuoliaaksi hänen miehensä sentähden, että hän kaatoi maahan venäläisen kapteinin, ja ryöstivät kauniin Annin. Minä en ole nähnyt muita venäläisiä tällä puolella järveä, en ainakaan kahdeksaan päivään, joten ne eivät voi olla muita kuin juuri niitä".

Kuin ukko mainitsi Annin ja hänen ryöväämisensä, hypähti yksi talonpojista, aivan nuori mies, kiivaasti ylös ja oli vähällä kadottaa aironsa hämmästyksissään. Hänen ahavoittuneet ja terveyttä ilmaisevat poskensa vaalenivat silminnähden ja kätensä alkoivat vavista.

"Venäläiset ryöstäneet Annin?" lausui hän puoliääneen itseksensä. "Sepä olisi onnettomuus, jos…"

"Vai niin, sepä oli tuhmasti, ett'en pitänyt suutani kiini", keskeytti vanha Stooli. "Olisinhan voinut uskoakin sen, että sinä, Pekka, hämmästyt tuosta uutisesta. Olettehan te jo kauan kulkeneet ja lempisilmin tirkistelleet toinen toistanne, jonka kyllä olen sekä kuullut että nähnyt, mutta parempi kyllä on, että tietää saat, miten on asian laita, vaikka se ikävääkin on, kuin jos et mitään tietäisi. Nythän tiedät, että venäläisten kynsissä on tyttö, ja panenpa vetoa mitä tahansa siitä, että tuossa edellämme pakenevassa veneessä on hän!"

Pekka ei vastannut ensin mitään Stoolin puheesen. Sen sijaan sylki hän pari kertaa kovettuneisin kämmeniinsä ja yhtä monta kertaa tempasi hän airollaan niin ankarasti, että vähällä oli ympäri pyörähtää vene. Spof ja Stooli tarkastelivat toinen toistansa puhuvilla silmäyksillä. Viimein lausui ensin mainittu:

"Niin kyllä, hän on oikeassa, Stooli. Naisten vihaajia ei ole tapa olla venäläisten upsierien, ja jos tyttö on kaunis, niin kuin väittää Stooli, niin…"

"Kaunisko?" keskeytti Pekka ja souti niin hurjasti, että rikki oli rauskahtaa tukeva airo. "Kaunisko! niin, minä olen varma siitä että kauniimpaa tyttöä ei ole koko järven rannikoilla aina Alavuteen saakka. Hän onkin tyttö, hän jota sietää tytöksi nimittääkin ja jota monen herrasmiehenkään ei tarvitsisi hävetä nimittää vaimoksensa. Mutta nähkääs, minun on hän, vaikkapa sata venäläistä lotjaa tielläni vetetehtäisi. Reippaita iskuja, pojat! Sepäs olisi tulimmaista, jos me emme saavuttaisi murhapolttajia!"

Pekan sanat soutajia vielä enemmän innostuttivat; airot taipuivat melkein jousen kaaren muotoisiksi ja kiihtyneellä vauhdilla vene kiiti kohden noita kahta saarta, joiden välille pakeneva alus oli kadonnut.

Kun oli saaria eroittavan salmen lävitse päästy, huomasivat suureksi iloksensa suomalaiset, että he olivat jo päässeet paljoa lähemmäksi venäläistä venettä, joka laski suoraan Kurun kirkkoa kohden.

"Riennetään, pojat!" huusi Pekka; "jos saavutamme venäläiset ja minua autatte Annin vapauttamisessa, niin yhdessä saamme olla minun häissäni, ja minä lupaan, että olutta ja viinaa ei ole puuttuva, niin kauvan kuin semmoista on tippakaan saatavilla Tampereella, eikä soiton sävelet lakkaa korvistanne kaikumasta niin kauvan kun häitä kestää", lisäsi hän päättävästi.

"No niin, oikein lausuttu", huomautti vanha harmaapartainen sotilas; "etkä juuri väärin ajattelekaan, pari päivää sitten kuulin vanhan Kyöstin Pirkkalasta kertovan, että joka mökin Tampereella oli Rajevski nuuskituttanut saadaksensa viinaa ja ruokaa sotilaillensa, ja eipä se vielä siihenkään loppunut, vaan kävivätpä nuo hirtehiset Hatanpäältä, Irjalasta, Messukylästä ja Harjustakin tuota mielijuomaansa ja einettänsä etsimässä. Olivatpa vielä matkalla Pirkkalaankin, mutta saivat siellä aika tervetulijaiset juuri siinä, missä hiekkaharju muodostaa laakson keskelleen Harjun tuollapuolen. Siihen olivat kokoontuneet Pirkkalan pojat eivätkä ainoatakaan kasakkaa laskeneet etemmäksi kulkemaan. Eikä mitään viinaa tahi olutta saanut Rajevski sillä kerralla".

"Sitä olen minäkin kuullut kerrottaman", virkkoi Spof. "Roth joutui avuksi noille urhokkaille pojille, ja jos en väärin muista, niin viisi kasakkaa hän silloin nipisti venäläisiltä".

"Aivan oikein", vastasi harmaapartainen sotilas ja nyykäytti päätään vakuutukseksi.

Pekka oli äänetönnä kuunnellut keskustelua. Tuon tuostakin tirkisteli hän tuota venäläistä alusta, jota yhä lähemmäksi takaa ajajat ennättivät. Niin lyhyt oli jo matka, että suomalaiset saattoivat nähdä pakenevan veneen väen. Heidän lukuansa ei vielä voitu tarkoin laskea, mutta se kuitenkin näkyi, että vene oli hyvin varustettu.

"Tuo ei näytä olevan varsin helppo otettava", lausui Spof, kun luoti pakenevan aluksen pienestä tykistä loiskahti aivan lähelle veneen laitaa. "Mutta kummallista kuitenkin on, miksi he pyrkivät Kuruun".

"Luonnollisesti sen tähden, kun heillä on ystäviä siellä", vastasi yksi talonpojista. "Pari päivää sitten polttivat kasakat minun taloni Kapalahdessa".

"Hm, hm, vai niin", tuumaili Spof ja tarkasteli raittiin lehtimetsän lävitse häämöittävää kirkkoa; "sitten ei olekaan aivan viisaasti mennä lähemmäksi".

Kuultuaan nämä sanat Spof'in huulilta, painoi Pekka päänsä alaspäin ja näytti surulliselta. Mutta jonkun minuutin kuluttua hän taas katsantonsa kohotti Spof'ia kohden ja lausui:

"Saanko minä neuvoa, niin ei ainoakaan venäläinen pääse hengissä
Kuruun?"

"Mitä tarkoitat?"

"Olisikohan mahdotonta ampua heidät upoksiin?"

"Mahdotonta", lausui vääpeli miettien. "Kentiesi ja kentiesi ei!"

"Saanko minä kokea?" huudahti Pekka ja hänen silmänsä säihkyivät taistelunhalusta.

"Kyllä, kyllä!"

Vääpeli tuskin oli ennättänyt sanansa lausua ennen kuin Pekka jo hyppäsi ylös ikään kuin joku jänne olisi häntä ponnistanut. Kun sitten eräs sotilaista oli kanuunan täyttänyt, alkoi Pekka tähdätä. Sepä oli tärkeä hetki tuolle nuorelle talonpojalle, sillä paljon uskalsi hän tällä hetkellä panna alttiiksi. Ja jos hän ampuisi, voisihan mahdollista olla, että kuolettava luoti vihollisten sijaan kohtaisikin häntä, jota hän kaikesta sydämestään halusi vapauttaa! Kuumasti paistoi aurinko hiljaa liikkuvan vedenkalvoon, mutta vielä kuumemmalta tuntui veri Pekan suonissa. Hän, joka ennen aina oli ollut tyyni ja vakava kuin kuva, tunsi itsensä tällä kerralla kovasti kiihkeäksi ja liikutetuksi.

Hän tähtäsi ja tähtäsi ja tuli sillä aikaa yhä levottomammaksi. Viimein huudahti vanha Stooli, joka jo kauan oli seurannut hänen liikkeitänsä tuskallisena ja tyytymätönnä:

"Oh, et kelpaa sinä tykkimieheksi, sen voin nähdä! Aikoa ja vaan aikoa, siitä ei milloinkaan mitään tule. Jos ei sattuisi ensimäinen luoti, onhan niitä toisia kyllä varalla!"

Samalla tempasi hän käteensä palavan sytyttimen, jota eräs sotamies piti Pekan varalla, ja ennen kuin hän ennätti estää Stoolin aikomusta, paukahti kanuuna.

Kun viimeinkin ruutinsavu haihtui, nähtiin, miten hyvin kuitenkin Pekka oli tähdännyt. pakeneva venäläinen alus oli luopunut suunnastansa ja ohjasi nyt kulkuansa suoraan kohden pientä saarta, joka sijaitsi vähän matkaa maalta selälle päin. Hätäisestä soudusta ja aluksen kummallisesta kiikertelemisestä ja vaipumisesta näkyi selvästi, että suomalaisten kanuunan luoti oli sitä vahingoittanut. Spof oli myös sitä mieltä ja kehoitti siis väkeänsä vielä enemmän luottamaan voimiinsa.

"Nyt ovat he meidän!" huudahti hän ja hykersi käsiänsä. "Hitto vieköön, pojat, näettehän, miten veneen perä yhä enemmän vaipuu! sepä sai hyvän perätäräyksen".

"Niin, muuten he eivät pyrkisi tuohon saareen", lisäsi Stooli; "mutta jos sinä, Pekka, olisit omilla oloillasi olla saanut, niin et olisi vieläkään ampunut".

Pekka ei vastannut mitään, vaikka ukko Stoolin sanat pistivätkin häntä. Hän seisoi vaan veneen kokkapuolella yhä valmiina lähettämään moskovalaisille vielä lisäksi yhden luodin, tällä kerralla omasta pitkästä musketistaan, jonka hän oli saanut perinnöksi isältänsä, ja joka oli vielä säilynyt muistina edellisen vuosisadan taisteluista. Yhä silmäili hän taukoomatta venäläistä alusta, jossa sekasorto näytti yhä enemmän vallalleen pääsevän. Viimein, kun pakenijat ja takaa-ajajat olivat enää vaan noin pyssyn kantaman päässä toisistansa, huudahti hän:

"Minä näen naisen veneessä, mutta onko se Anni, sitä en voi…"

"Anniko? — ihan varmaan on se hän", keskeytti Stooli. "Eihän se voi kukaan muu olla!"

Nämä sanat tuntuivat lisäävän soutajien voimia ilman Spof'in kehoitusta. Alus kiiti kuin kala halki aaltojen, joiden kuohua veneen käyrä kokka nostatti Pekan kasvoille asti.

Tuo nuori innokas talonpoika ojensi pyssynsä ja tähtäsi.

"Minä luulen näkeväni…"

Hänen lauseensa, jota hän puoliääneensä jupisi, jäi kesken, sillä venäläisestä aluksesta lensi luoti niin läheltä Pekan päätä, että hän sen vaikutuksesta olisi veneestä veteen keikahtanut, jos lähellä seisova sotilas ei olisi tarttunut häntä kaulukseen, juuri silloin kun hän oli kadottaa tasapainonsa. Luoti liippasi sen sijaan haiun vanhan Stool'in päästä ja vei sen mukanansa syvyyteen.

"Hitto heidät periköön!" huusi tuo vanha sotilas ja tarttui liehuviin, liituharmaisin hiuksiinsa; "olisinpa minä itsekin tarvinnut hattuni. Sepäs oli…"

"Katsokaas, katsokaas", huudahti samassa Spof, "nyt vaipuvat venäläiset pohjaan!"

Pekka heitti ampumisen sikseen ja ällisteli sen sijaan suu ja silmät selällään venäläistä alusta, joka äkkiä purahti pohjaan noin kymmenen kyynärää saaren rannasta. Se pakoitti väestön kiireesti kahlaamalla pyrkimään maalle. Vettä siinä ei ollut kuitenkaan enempää kuin noin miesten kainaloihin asti, joten he vaaratta pääsivät maalle.

"No, nythän minäkin näen naisen, jota kaksi jääkäriä raastaa keskellänsä", lausui Spof. "Onko se sinun mielitiettysi, Pekka?"

"On, on; se on juuri hänen sydänkäpysensä", selitti Stooli, joka tässä myöskin tahtoi sanasen joukkoon lausua. Pekka ei kerinnyt vastaamaan mitään, niin taukoamatta tarkasteli hän venäläisten maalle nousua. Mutta miten tarkka näkö hänellä olikin, ei hän kuitenkaan voinut tuota naista tuntea omaksi Annisekseen. Saattoihan se yhtä hyvin olla joku muukin, sillä vanhan tapansa mukaan ryöstivät moskovalaiset nuoria tyttöjä, missä vaan semmoisia mieluisiansa paikalle sattui. Spof oli äsken lausunut, että venäläiset upsierit eivät ole mitään naisten vihaajia, ja sen hän oikein arvasi kyllä.

"Soutakaa paremmin!" huusi Pekka ja pyöritti pyssyä päänsä yli, "muuten ennättävät nuo hirtehiset mennä saaresta salmen yli maalle ja päästä karkuun".

"Vai niin", nauroi vanha Stooli, joka parhaimmin kuin kukaan muu veneessä olijoista tiesi venäläisten aseman Näsijärven rannikoilla. "Ei maar se niin kiireesti käy päinsä. Saaresta päästäkseen tarvitsevat he aluksia ja semmoisia ei ole ainoatakaan saaressa eikä Kurussakaan saatavilla, sen tiedän varmaan, koska vaan kahdeksan päivää sitten olin muiden mukana talonpoikain avulla niitä toisia pois korjaamassa aina Pirkkalasta Rajalahteen asti ja toisia upottamassa järven pohjaan. Saatat siis olla ihan huoletta siitä asiasta. Eivätkä he ole niin vikkeliä uimareitakaan, että he sillä tavalla saaresta maalle pelastuisivat. Siellä saavat he olla ja vartoa meitä, siitä voit olla varma, Pekka".

Suomalainen alus oli jo kuitenkin pääsemässä saareen; muutamia syliä oli vaan enää rantaan.

"Reippaasti kimppuun!" komensi Spof ja hyppäsi ensimäiseksi veneestä veteen. Hänen jäljessään tuli Pekka, sitten Stooli ja kaikki muut miehet paitsi ne, jotka olivat määrätyt veneen vartijoiksi.

Spof ja Pekka astuivat yht'aikaa jalkansa kuivalle maalle ja saivat myöskin yht'aikaa tervehdyksen pienen saaren matalista pensaista. Vähän syntyi siitä hämmennystä, mutta sen poistamiseksi ja suomalaisten rohkeuden innostuttamiseksi tarvittiin vaan muutamia kehoitussanoja vääpelin huulilta. Huolimatta venäläisten tiheistä laukauksista ja kahden kumppalin kaatumisesta ryntäsivät he hurrahuudon kaikuessa suoraan päin venäläistä jääkärilinjaa, joka suurimmaksi osaksi oli kätkeytyneenä matalain rantapensaiden suojassa.

II.

Ennen kuin käymme pitemmältä kertomaan tapausta, tahdomme mainita syyn, minkä tähden vääpeli Spof ja hänen väkensä oli asettunut Näsijärvelle, paljoa etelämmäksi Klingsporin armeijaa.

Siikajoen voiton jälkeen alkoivat useat suomalaisen sotajoukon upsierit ajatella olevan hyvin mahdollista tehdä aseellisten maanasukasten avulla vihatulle valloittajalle yhä enemmän vahinkoa. Mutta turhaan puhuivat he sitä kuninkaan korkeimmalle käskynhaltijalle, sotamarski Klingsporille. Tämä herra, jolla "kaks' ol' leukaa, yksi silmä, sydäntä vaan puolikas", niin kuin Runeberg muun muassa hänestä lausuu; tämä kunnoton virkaansa, johon Kustaa IV Adolfin itsepäisyys oli hänen asettanut; tämä "sotamarski", josta kerrotaan, että hän pakoretkellään eräästä pohjois-Suomen kaupungista — hän matkusti nimittäin aina paljoa ennen sotajoukkoansa — kysyttyään ajutantiltaan, kuuliko hän luotien vinkunaa, sai tämän hänen omaa luonnettaan osoittavan vastauksen: "en, teidän ylhäisyytenne, sitä emme ole koskaan kuulleet"; tämä heitukka, joka katkerasti valitti, että hänen täytyi kärsiä nälkää, kun ei voitu tuoretta voita joka päivä hankkia hänen pöydälleen, silloin kun sotamiehet ja upsierit kärsivät sekä nälkää että janoa eivätkä kuitenkaan kertaakaan siitä nurisseet, vaan kärsivät miehinä ja sankareina, — tämä nolla ei kuunnellut Adlercreutz'in enempää kuin muidenkaan korkeampain upsierien esityksiä, vaan käänsi heille kuuron korvansa.

Mutta Adlercreutz ei kuitenkaan jättänyt asiaa siksensä. Se kuvasteli hänen ajatuksissaan päivät ja yöt, ja kun hän sitten vangiksi otetun G. Löwenhjelm'in jälkeen nimitettiin kenraaliajutantiksi, sai hän vapaamman alan vaikutuksellensa. Vaikka Klingspor sotajoukkoa nimeksi johti, oli Adlercreutz kuitenkin se, joka jotakin toimitti, ja muutoin ei olisikaan pakoretkellään Klingspor pysähtynyt ennen kuin Jäämeren rannalla, ell'ei vielä sielläkään, jos vaan jää olisi ollut niin lujaa, että hän jähmetyksiin palelleine pataljoonineen olisi saattanut sitä myöten paeta Huippuvuorille tahi pohjoisnavalle.

Vähitellen keräytyi Adlercreutz'in ympärillä rivi urhoollisia ja lämpimän isänmaan rakkauden elähdyttämiä miehiä, jotka kaikilla mahdollisilla keinoilla kokivat saada aseita ja ampumavaroja kansalle, eikö kauan viipynytkään, ennen kuin venäläinen kenraali Rajevski näki vastassansa vaarallisia vihollisia, joita hän ei ennen tietänyt olemassakaan olevan, niin kopea kuin hän olikin. Heitä vastaan oli hänen sangen vaikea taistella, jopa niin vaikea, että hän pulassansa viimein oli vähältä jättää Suomen, kun uuden käskynhaltijan, tuon nuoren ja kaikinpuolin kunnollisen kenraali Kamenskin tulo pelasti venäläisen armeijan perinpohjaisesta häviöstä.

Mutta eivät ainoastaan suomalaisen armeijan ylhäisimmät upsierit asettuneet tämän uuden toimen etupäähän; alapäällikötkin puolestansa tekivät suuria ponnistuksia pitääksensä maan asukkaita urhoollisella mielellä. Nämä alaupsierit saattivatkin sitä tehdä paljoa paremmalla menestyksellä, koska he paremmin tunsivat maan asujanten tavat ja seurustelivat heidän kanssansa tavalla, joka heille oli suureksi eduksi.

Oli etenkin kaksi kuuluisaa porilaisen rykmentin alaupsieria, vältvääpelit Roth la Spof, jotka Näsijärven ympäristöllä tuskin enemmällä kuin kourallisella sotamiehiä aseellisten talonpoikain avulla pitivät venäläisen armeijan semmoisessa pelossa, että se ei ainoatakaan päivää saattanut olla huoletonna. Joka päivä korjasivat he itselleen vihollisen ruokatavaroita, ottivat vangiksi tahi hakkasivat maahan venäläisiä partioretkeilijöitä, ja viimein oli Rajevski joutunut niin ahtaalle, että hänellä tuskin oli enää antaa ruokaa kunakin päivänä nuriseville sotilailleen. Nälästä nääntyneinä ollen eivät he enää tahtoneet voida pitää puoltansa talonpoikia ja sotamiehiä vastaan, ja useita löydettiin metsissä nälkäänkin nääntyneinä. Suuret partiokunnat kokivat kyllä ryöstää lähellä olevia taloja, mutta niiden asukkaat olivat jo ennakolta paenneet ja vieneet kaiken ruokatavaran mukaansa. Venäläisen armeijan kurjuus oli hyvin suuri ja melkein kaikki upsierit olivat tyytymättömiä sodan menoon.

Jos yritystä olisi paremmin kannatettu ja autettu niin kuin itä-Suomessa, jossa Sandels ja Malm ajoivat venäläisiä takaperin, olisi se suuresti vaikuttanut sodan menoon ja kentiesi ei Ruotsi olisikaan kadottanut Suomea.

Mutta juuri silloin kun se oli tuottamaisillaan hedelmiä, täytyi sen vähitellen tauota. Joka päivä pyysi Adlercreutz ja erityiset yrityksen johtajat aseita ja ampumavaroja. Suosiollisia lupauksia saatiin aina, mutta niitä ei milloinkaan täytetty. Tästä oli luonnollisena seurauksena kansan nostattamisen kokonaan taukoaminen itsestänsä, suureksi harmiksi niille miehille, joita elähdytti todellinen isänmaan rakkaus ja kunnian tunto.

Kun Roth ja Spof, saatuansa luvan käydä partiosotaa oman tahtonsa mukaan, olivat koonneet riittävän voiman, kulkivat he lukemattomiin lahtiin palastellulle Näsijärvelle ja sen ympäristölle, osaksi sen tähden, että se oli sopivin sellaiselle taistelulle, osaksi myös sen tähden, että venäläinen päävoima oleksi sillä paikalla sekä myöskin siksi, että he kaikki tunsivat hyvin sen paikkakunnan, joka seikka on sangen tärkeä sodan käymiselle.

Roth asettui maalle, Spof järvelle, mutta kun he niin tarvitsivat, auttoivat he niin kuin ainakin sankarit toisiansa.

III.

Me palaamme taas vähän takaperin kertoaksemme Stoolin mainitseman tapauksen vanhan Vapun pirtillä, hänen miehensä surullisen lopun ja Annin ryöväyksen.

Jos käymme Tammerkoskelta eli Tampereelta, niin kuin paikkaa nyt oikeastaan nimitetään, mutkaista, sinne tänne kiertelevää maantietä itäänpäin, tulemme ensin Messukylän kirkolle, ja siitä poikettuamme kapealle ja vielä mutkaisemmalle sivutielle, saamme noin kolmen penikulman matkan kiertää Näsijärven paria pitkää lahden poukamaa pohjaiseen päin ennen kuin pääsemme, viimein maantieltä poikettuamme vielä hetkisen huonoa kylätietä kuljettuamme, Paavolaan, josta varsin hyvin saatamme silmäillä Näsijärven kirkkaan pinnan ylitse Tampereen kaupunkia. Tämän talon maalla, lähempänä kuitenkin tuota kapeata maantietä kuin järven rantaa, oli Karhu-Antin pirtti vahvaa havumetsää kasvavan kunnaan rinteellä.

Turhaan etsit nyt tämän mökin jäännöksiä; et enää sen sijaakaan tunne, jos et satu juuri uuninperustuksissa olleita kiviä muiden samanlaisten joukosta huomaamaan. Siinä missä ennen sodan syttymistä asui niin paljon onnea ja rakkautta, niin paljon murhetta ennen sen loppumista, siinä on sittemmin ollut kaski kerran toisensa jälkeen, kunnes se viimein kokonaan pelloksi käännettiin. Kylän lapset leikkivät ja kertoilivat sekä iloisia että surullisia satuja ja kertomuksia rehoittavan viljapellon pientareilla ja sen keskelle kääntämättä jätetyillä kivikareilla, mutta Karhu-Antista eivät he enää tiedä mitään, sillä heidän vanhempansakaan eivät hänestä enää mitään muista. Sen tähden tahdon minä hetkeksi pyytää jännittää teidän tarkkaavaisuuttanne, kertoakseni Karhu-Antin surullisen lopun, sillä ei hän ollut niin tavallinen ihminen, että hänen muistonsa saattaisi kokonaan unhotuksiin heittää.

Karhu-Antti oli syntyisin Suomen pohjaisilta seuduilta, missä taajat erämaat ja asumattomat seudut vielä tänäkin päivänä ikävöivät ihmiskätten työtä, eli "tuolta Kajaanin puolelta", niin kuin useimmat kyläläiset sanoivat, kun kysymys oli Antin kotipaikasta. Siellä oli hän oppinut pelkäämättä taistelemaan pohjoismaiden petoeläimiä, karhuja ja susia vastaan, ja hän olikin lakkaamattomassa kiistassa näiden kanssa. Sitä eivät paheksineetkaan seudun asukkaat, sillä sitä rauhallisempina he saattoivat olla, mitä enemmän Antti kiisteli metsäläisten kanssa.

Mistä Antti oikeastaan oli tullut ja mistä hän oli kotoisin, sitä ei kuitenkaan varmasti kukaan tiennyt, eipä edes Messukylän kirkkoherrakaan, jolla kuitenkin olisi ollut suurin oikeus se tietää, hän oli merkinnyt kirkonkirjoihin vaan sen, että Antti oli seurakuntaan muualta muuttanut. Ja tästä asiasta oli Antti itse aina vaiti, vaikka hän muita asioita hyvinkin halukkaasti haasteli kunnollisen kumppanin saatuansa. Ja jos joku tätä häneltä kysyikin, vastasi hän aina:

"Mitä huolitte siitä, mistä olen tullut? Että olen syntynyt, senhän
kyllä näette, koska tässä olen elävänä edessänne. Jos ette anna minun
Paavolassa olla ja asua, kyllä minun varakseni on tilaa muuallakin
Suomessa".

Mutta, miten jo on mainittu, ei kukaan Anttia Paavolasta ahdistanut, sillä hän oli oivallinen kuri petoeläville, joita hän metsästi yhtä helposti kuin muut ihmiset jäniksiä, ja melkein aina muuttumattomalla onnella. Yhden ainoan kerran sai hän katsella kuolemaa silmästä silmään ajaessaan erästä vanhaa mesikämmentä, joka pari kuukautta sitä ennen oli repinyt erään torpanmiehen kymmenvuotiaan pojan kuoliaaksi. Metsän voimakas kuningas oli jo tarttunut tukevilla ulottimillaan häntä vyötäisille, mutta Antti ei ollutkaan vaan nimeksi Karhu-Antti, hän ei turhaan hätäillyt. Verkalleen kaivoi hän tupestaan kaksiteräisen metsästyspuukkonsa ja iski sen pontevalla kädellään karvasturkkisen vastustajansa vahvaan rintaan, niin että metsän kuningas kuolleena tanterella horjahti. Siten oli Antti kyllä saanut voiton, mutta koko kahdeksan päivää makasi hän vuoteen omana, sillä kovasti oli koskenut häneen mesikämmenen syleily, joka oli kymmenen kertaa niin ankara kuin painajaisen puristus, ja jotka ovat sitä saaneet kokea, vakuuttavat senkään ei olevan lasten leikkiä.

Mutta olipa toinenkin syy, jonka tähden etenkin nuoret miehet paikkakunnalla, lähisissä taloissa ja kylissä eivät olisi suoneet Karhu-Antin muuttavan pois heidän joukostansa.

Karhu-Antin matalassa ja hämärässä mökissä, johon aivan harvoin auringon säde eksyi pienestä ikkunasta, siellä, näette, kulki kuitenkin ruusu, niin sievä ja ihana ruusunen, että helposti ei saattanut löytää hänen vertaistansa kaukaakaan hakien. Se oli Antin kahdeksantoista vuotias tytär, Anni, joka niin lumosi ja hurmasi seudun miehet, että vielä vanhat harmaapäiset "kyöpelin tiellä matkustavaisetkin", jotka eivät ennen olleet ajatelleetkaan etsiä kadonnutta kylkiluutansa, rakastuivat silmittömästi tuohon keijukaiseen ja vielä vanhalla ijällänsä alkoivat ahkerasti opetella lemmenkielen aakkosia, voidakseen tulkita tuliset tunteensa Karhu-Antin Annille ja siten saadakseen hänet vanhain päiväinsä ikuiseksi iloksi omaan kotiinsa. Kun siis Anni siveenä ja hiljaisena matkusti äitinsä rinnalla kirkkoon sunnuntaisin, saatte olla varmoja siitä, että joka kerralla oli hänen lähellään parvi ihailijoita, ei semmoisia röykkeitä ylvästelijöitä, joita kaupungeissa tavataan, ja jotka kulkevat nenä taivasta kohden etsien ravintoa ahnaille silmilleen, vaan ujoja ja hiljaisia maaseudun poikasia, jotka usein ihastuksiin oikein perinpohjin jouduttuaan katselevat suullaan yhtä paljon kuin silmilläänkin ja vasten tahtoaankin hämillänsä kulkevat tahi ainakin luovat maata kohden viimeksi mainitut, huomatessaan jonkun Eevan tyttären luovan heihin veitikkamaisen silmäyksensä.

Ja aika veitikka olikin tuo Karhu-Antin Anni, sitä ei käy kieltäminen, jopa niinkin sukkela, että seudun velkakirjain kirjoittaja ja päästökirjain y.m. tekijä, äskettäin virkansa menettänyt nimimies, joka lähipaikalle oli sijoittunut, alkoi arvella Annin kyllä saattavan sopia seurakunnan kirjurinkin kodille tarpeelliseksi kaunistukseksi, huonekalu-järjestelmän viimeiseksi pisteeksi, samalla kun hän sydämessänsä hirveätä vaivaa hänen tähtensä kärsi. Kosijoitansa ravitsi Anni vaan ivalla ja pilkalla, kuinka monta heitä tulikin, ja jos joku oli niin itsepäinen, että hän vaati varmaa vastausta, lausui tuo kujeilija tavallisesti näin:

"Lorua! Minäkö tulisin vaimoksesi, minä joka vielä olen näin nuori, lapsi heitukka vielä pitkät ajat. En, saat vartoa ainakin siksi, kunnes olen kaksikymmentä täyttänyt".

Nytpä saattoi tapahtua niin kuin usein tapahtuikin että joku kosijoista tuli vieläkin itsepäisemmäksi ja pyysi päättävää vastausta. Sen antoi usein Anni näillä sanoilla:

"Vai niin, sinä tahdot tietää, pidänkö minä sinusta. Saan siis sanoa, että sitä en tee nyt enkä milloinkaan sitä aio tehdä. Älä enää tule semmoisia tuhmuuksia kyselemään!"

Semmoisen vastauksen sai tuo arvoisa herra, seurakunnan kirjurikin, entinen nimismies, kun hän kohdattuaan Annin matkalla kotiinsa Paavolan talosta, josta hän oli käynyt isällensä Tampereelta tuotua ruutia noutamassa, päätti olla suurimmassa määrässä hyvänsuopa tätä köyhää tyttö raiskaa kohtaan ja teki siis ankaria rynnäkkö-kokeita valloittaakseen tuota niin hyvästi puolustettua keijukaislinnaa, eli Annin nuorta sydäntä näette, korottaakseen siten sen omistajan rouvan istuimelle — jota se ei kuitenkaan oikein ansaitsisi, mutta saisihan loppu mennä lahjaksi, joka varmaankin kiitollisuudella palkittaisiin. Ja vastauksen sai hän niin varman ja kuuluvan, että hongikko vieraanamiehenä sen myöskin kai'ullansa todisti. Sitten juosta tepasteli tuo uljas vastaaja kotiinsa niin kiireesti kuin suinkin jaksoi tämän toimeliaan rakastajan luota, jota yleensä pidettiin juuri semmoisena, mikä hän oikeastaan olikin, nimittäin houkkiona, narrina. Eikä sen päivän jälkeen tämä kopea kirjuri enää vaivannutkaan Annia lemmenloruillaan sanoiksi puettuina.

Mutta kerran joutuu paulaan viisaskin, eikä ole hyvä tulta pitää leikkikalunaan, vaikkapa vaan se olisikin semmoista tulta, jota tuo veitikkamainen rakkauden jumala salaa sytyttelee meidän sydämiimme. Hän tavallisesti kostaa kaikki naurut ja pilkat sillä tavalla, että nauraja itse joutuu naurettavaksi, pilkkaaja pilkattavaksi hänen tenhovoimansa vaikutuksesta ja sen ainaiseksi orjaksi. Niin sanovat runoilijat ja tottapa kai he sanovat oikein, koska runollisuus on taivahinen lahja.

Kauan oli Anni jo nauranut ja pilkannut kosijoitaan, mutta viimein tarttui hän kuitenkin kiini. Olipa rankka Lokakuun ilta, kun Karhu-Antti tuli kotiin karhunpyynniltään. Tämä oli taaskin yksi niitä harvoja kertoja, jolloin hän sai vammoja mesikämmenen kanssa painiessaan; suurella vaivalla pääsi hän liikkumaan, niin hartaasti oli häntä otson tukevat raajat syleilleet.

Hänen mukanaan tuli eräs nuorukainen, jota Anni ei ollut ennen milloinkaan nähnyt. Mutta kun hän sai kuulla hänen nimensä, tiesi hän kuitenkin, että vieras nuorukainen oli myöskin karhuntappaja, jopa melkein yhtä urhoollinen ja kuuluisa kun Antti, niin nuori kuin hän vielä olikin. Pekka oli hänen nimensä ja sen kuultuaan matki Anni sitä huomaamattansa usean kerran — ja olihan se oikein hullunaikaista ja naurettavaa.

Antti tuli kotiin ontuen Pekan nojalla. Kun Vappu ja Anni syöksyivät pirtistä häntä vastaan surkeasti valittaen hänen onnettomuuttaan ja kärsimystään, jota veriset haavat tuottivat jo puoleksi nääntyneelle ukko raiskalle, kääntyi Antti heidän puoleensa ja lausui:

"Häntä saamme kiittää siitä, että vielä näemme toisemme". Vappu lahjoitti nuorelle metsästäjälle semmoisen kiitostulvan, josta ei loppuakaan tahtonut tulla, mutta Anni ei lausunut ainoatakaan sanaa. Hän joka ennen oikein mielityönään piti pilkata ja nauraa seudun nuorukaisia, hän joka ei ennen näyttänyt omaavan ainoatakaan vakavaa sanaa, hän seisoi nyt hämillään eikä edes kiittänyt isänsä pelastajaa; mutta seuraavana yönä hän jo uneksui hänestä jotakin niin omituista — ja olihan se vieläkin hullunaikaisempaa ja naurettavampaa.

Uneksia tuommoisista nuorukaisista, sehän oli Annille oikein kiusallista ja niin harmittavaa, että hän olisi mielellään suonut kaikki nuorukaiset vaikkapa Näsijärven yksinäisimpään ja autioimpaan saareen kaikki, kaikki, arveli hän, paitsi jos juuri — Pekka saisi jäädä pois.

Mikähän se oli, joka Annin tuommoiseksi teki? Olihan se jotakin erinomaista ja hullunaikaista ja vielä niin naurettavaa. Aika, joka kaikki selvittää, salaisimmatkin asiat selvitti tämänkin.

Tuskin oli kuukausi kulunut ennen kuin Anni jo oli muuttunut aivan toisellaiseksi. Ennen oli hän ollut vallattomin viiripää koko seudulla, nyt oli hän varsin vakava, etsi usein yksinäisyyttä ja näytti perinpohjin miettivän jotakin sangen tärkeätä seikkaa, jota hän kuitenkaan ei näyttänyt selville saavan. Tämä muutos antoi, miten varsin luonnollista olikin, juoruakoille hyvin paljon arvelemista, ja tuo herra houkkio, seurakunnan kirjuri, entinen nimismies näette, luuli ihan varmaan, että Anni nyt parhaillaan teki perinpohjaista parannusta ja ihan vilpitöntä katumusta siitä suuresta hulluudesta, johon hän oli tehnyt itsensä vikapääksi hyljätessään hänen sydämensä, tavaransa, arvonsa ja sanalla sanoen koko kunnon köntyksen.

Mutta eräänä päivänä tuli hän huomaamaan, miten surkeasti hän oli tässä luulossansa erehtynyt. Hän, näette, tapasi Annin Pekan seurassa, ja kun hän näki nuo hartaat ja rakkaat silmäykset, joita nämä onnelliset vaihtoivat keskenänsä, katosi tämä hänen arvelunsa, joka hänestä tuntui niin erinomaisen mukavalta ja ihan asianmukaiseltakin.

"Mutta minä kostan", jupisi tämä entinen oikeuden arvoisa palvelija. "Kärsiä semmoista tuollaiselta raukalta, joka on köyhä kuin vaivainen, jolla tuskin on vaatteet yllä, se on liian paljo, sitä ei saata jättää kostamatta. Onhan tyttö ihan köyhä, köyhin mitä saattaa ajatella ja Karhu-Antin pirtti matalin koko kylässä ja — — mutta", jupisi hän melkein vasten tahtoaan, "tuo heitukka on niin kaunis ja se onkin pahin seikka, sillä se palkitsee suureksi osaksi sen, että hän ei mitään saa vanhemmiltansa".

Hyvin mustasukkaisena ollen seurasi hän salaisesti Pekkaa ja Annia, ja kun nämä häntä huomaamatta istuivat kaatuneen puun tyvelle, kätkeysi vakoja tiheään pensaasen muutaman kyynärän matkaa heistä.

Täällä kuuli hän selvästi, miten nuo onnelliset puhuivat rakkaudestansa, miten he menevät naimisiin ja miten he sitten yhdessä alkavat asua Pekan pienessä mökissä, minkä hän oli saanut perinnöksi isältänsä, ja silloin he eivät tienneet rajoja ihastukselleen, ajatellessaan miten onnellisia he tulisivat olemaan tuossa pienessä kodissaan. Annin posket punastuivat tuon tuostakin ja hänen kauniit silmänsä säihkyivät ilosta tätä ajatellessaan, samalla kun koko asia tuntui hänestä niin hullunaikaiselta ja naurettavalta, mutta eihän sitä käynyt enää mitenkään muuttaminen. Kaiken tämän voi tappiolle jäänyt mustasukkainen kosija kuitenkin vielä suurella vaivalla kärsiä, mutta kun tuo keijukainen kaunosilmä ylen onnellisena nojautui vasten Pekan sarkanuttua hänen rintansa kohdalla ja tämä rohkea nuorukainen painoi hehkuvan suutelon hänen ruusuhuulilleen, silloin joutui kätkeytynyt vakoja raivoonsa. Hän vannoi kostoa, toivoi onnettomuutta ja kirousta tuolle onnelliselle kilpakosijalleen ja ähkyi ja väänteleikse tuskissaan kuin käärme muurahaispesässä. Siitä syntyneet rauskahdukset havahduttivat Annin huudahtamaan:

"Mitä se oli?"

"Mikä sitten?" kysyi Pekka.

"No, etkö sinä kuullut mitään?"

"Mitäs minä olisin kuullut sitten?"

"Jotakin rapinaa tuolla takanamme".

"Vai niin", vastasi Pekka tyynesti, "kentiesi siellä oli sitten joku kettu tahi jänis".

"Taikka karhu!" lisäsi Anni ja katseli pelokkaana ympärilleen.

"Niin", jupisi herra kirjuri itseksensä, "jospa soisi korkea kostaja minun tällä hetkellä muuttua karhuksi; silloin repisin teidät tuhansiksi kappaleiksi, jotta vaan ette saisi toinen toistanne — An-nin-kin", lisäsi hän, koetellen sydämensä tykytystä.

Tämän ajatelmansa jälkeen katsoi tämä entinen oikeuden palvelija kuitenkin parhaaksi olla karhuksi muuttaimatta ja jäi siis alallensa. Hän ei pelännyt Pekkaa, mutta olisihan ollut häpeällistä, jos hän olisi ilmaissut itsensä ja yleisö olisi saanut tietää hänen sillä tavalla vakojana olleen. Sitä hän ei olisi millään ehdolla suonut ja sen tähden olikin hän vaiti kuin muuri ja makasi niin liikkumatonna kuin jos hän olisi ollut sidottu kovimmilla kahleilla. Tällaisessa epämukavassa asennossa sai hän olla enemmän kuin tunnin, jonka lisäksi hän vielä kaiken kurjuuden päällisiksi sai kuulla seuraavan keskustelun, joka vielä enemmän lisäsi hänen raivoansa:

"Onko se totta, että nimismieskin on sinua kosinut, ystäväni?" kysyi Pekka, nimittäen muiden mukaan virkaheittoa vielä hänen entisellä arvonimellään.

"On".

"Tuota hölmöä! No, mitä vastasit hänelle?"

"Hölmökö minä olen?" jupisi vakoja itsekseen hampaidensa välistä; "varopas vaan, sinulle en tee ainoatakaan velkakirjaa, vaikka kaikki sillä saamasi rahat lupaisit minulle, en", lisäsi hän, sillä hän se oli, joka teki kaikki paikkakunnan velkakirjat niin kuin muutkin pienet kirjoitukset.

"Voithan sen arvatakin", vastasi Anni.

"Kyllä, kyllä; sinä et huolinut hänestä, koska nyt istut tässä minun rinnallani".

Anni nyykäytti päätään myöntymyksensä osoitukseksi ja jatkoi sitten:

"Tiedätkö, Pekka, että kaikki ihmiset pitävät täytenä narrina tuota nimismiestä?"

"Etkö sinä ole sitä ennen tiennyt", kysyi Pekka nauraen. "Koko pitäjäässä ja vielä muuallakin, missä hän vaan tunnetaan, pidetään häntä semmoisena ja sen tähdenhän virkakin häneltä vietiin".

"Narrina, täysi narri", matki kuuntelija katkerasti itsekseen, "ette ole vertaisianne parempia, sillä ette ymmärrä, mikä on herra; ja kaikkia herrojahan talonpojat narreina pitävät, siksi kun eivät tiedä, mitä on herrana oleminen. Jospa tietäisit sinäkin — sinäkin Anni, mitä olisi olla herrana — tahi oikeammin rouvana, sillä rouva kai sinusta olisi tullut minun hyvästä suomastani, niin etpä tosiaankaan istuisi tuon tuhmeliinin suudeltavana, mutta sinä et tiedä, sinäkin olet tuhmaa sukua, talonpojan sukua".

Näin arveli kiukkuisena kuuntelija, kilpakosija, ja vähältä oli, että hän ei joko karhuna tahi edes ihmisenä syöksähtänyt esiin puolustamaan itseänsä noita tuhmia syytöksiä vastaan, sillä hän oli niin ylpeä ja kopea kuin nimismiehen sopiikin olla vielä viratonnakin. Viimein hän kuitenkin rauhoittui ja koki antaa anteeksi noille onnettomille, jotka eivät mitään tiedä, ja kuitenkin puhuvat.

Kun sitten Pekka ja Anni rinnakkain taas kotia kohden kulkivat, hiipi vakoja lakkaamatta heidän jäljessänsä ja joka kerran, kun hän puiden välitse sattui näkemään, miten armahasti Anni silmäili tuota tuhmaa talonpoikaa, Anni, joka olisi saattanut niin silmäillä herraakin, pisti se häntä sydämeen kuin tikarin terä. Niin, saatatte uskoa, että hän oli suuremmassa tuskassa ja että hän hikoili monin kerroin enemmän, kuin ne köyhät raukat, joilta hän ennen kävi maksuja ryöstöllä ottamassa. Eikä hän ollutkaan tunnettu miksikään taipuvaiseksi mieheksi, ja väitettiinpä hänen usein pilkanneen vielä niitäkin, joilta hän ankaran lain mukaan otti viimeisetkin huonekalut tahi jotka hän talvi-sydännä ajoi puoleksi alastonna lapsineen päivineen kurjasta mökistänsä paukkuvaan pakkaseen. Hän oli ollut, sanalla sanoen, oikea talonpoikain rääkkääjä, jonka tähden häntä yleensä inhottiin ja vihattiin vielä viratonnakin ollessaan, mihin ikänä hän sattuikaan. Ja tätä vihaa ja sen lisäksi vielä halveksimista viritti hän kopealla käytöksellään vielä virkaheittonakin sillä hän yhä tahtoi olla ensimäisellä istuimella tavallisten ihmisten seurassa ja uskoi todella olevansa yhteiskunnan tikapuilla yhtä askelelta ylempänä kuin he. Mutta hän oli niin kuin entisen nimismiehen ja "viisaan ihmisen" tuleekin olla, matelevaisuuteen asti nöyrä ja imarteleva niitä kohtaan, jotka hän uskoi itseänsä ylhäisemmiksi.

Sen tähden hänen kohtalonsa rakkausseikoissakin oi kostaa entisistä teoistansa, ja saatatte olla varmoja siitä ettei kukaan tuntenut mitään sääliväisyyttä, huomattuaan hänen mustasukkaisuutensa, vaan päin vastoin pidettiin hän semmoista hyvin ansaitsevana.

Kun Pekka oli seurannut Annia kotiin ja vähän aikaa viipynyt pirtissä, mistä Karhu-Antti, joka jo usean kerran iii ilmoittanut hyväksyvänsä nuorten rakkauden, saattoi häntä vähän matkaa vilkkaasti keskustellen hänen kanssaan luultavasti tuosta tulevasta nuorten asunnosta, niin kuin vakoja arveli — jäi hän yksiksensä kulkemaan kotiansa kohden.

Verkalleen vaelsi hän pää rintaansa kohden vaipuneena pientä kotiansa kohden, ja hän mietti itsekseen, miten hauskaa ja iloista elämä sitten ollee, kun Anni hänen kansaan asumaan tulee ja alkaa emäntänä hallita hänen matalassa majassaan. Kaikki tulisi olemaan aina järjestyksessä ja puhtaana, sillä Anni ei rakastanut mitään enemmän kuin järjestystä ja puhtautta, ja kun Pekka sitten iltasilla tulisi kotiin saloilta ja halmeilta uupuneena, olisi häntä vastassa pari kauniita silmiä herttaisine silmäyksineen; tuo ruususuukkonen lausuisi hänelle tervehdyksen ja pari pyöreätä kättä kietautuisi hänen ympärilleen, ja sitten tuo suukkonen ruusuhuulineen tulisi niin, niin lähelle hänen omia huuliansa ja — kukapa sitä kaikkea saattaa edeltäpäin arvatakaan!

Näitä ajatellessaan kohotti Pekka päänsä ja ilon huokaus nousi hänen rinnastaan ja puhkesi sanoiksi hänen huulillaan.

"Oi, jospa niin tapahtuisi, jospa se jo pian tapahtuisi! Oi, miten onnellisia me sitten olisimme!"

"Ha, ha, sinäkö tulet onnelliseksi, sinäkö?" parkasi samassa häntä seurannut vakoja korkealla äänellä, ja kun Pekka seisahtui, oli entinen nimismies hänellä edessään synkkine Kainin kasvoineen.

"Sinäkö tulet onnelliseksi, sinäkö?" matki tuo kiivas kilpailija ivallisesti nuorukaiselle. "Sinäkö, sinäkö?"

"Niin, niin, juuri minä", vastasi Pekka, kun hän ensin oli selvinnyt hämmästyksestään, jonka tuo niin odottamaton kohtaus hänessä vaikutti. "Juuri minä".

"Millä tavalla, jos on lupa kysyä?" soperteli ilmestynyt vakoja vielä yhtä ivallisesti.

Pekka oli hetken vaiti. Ilmaisisiko hän kaikki?

"Niin", mietti hän itsekseen; "parempi on sen tehdä ensiksi kuin viimeiseksi". Hän sen kumminkin pian saisi tietää ja sanoisi sen minulle. Hän lausui siis kovalla ääneltä: "Minä tulen onnelliseksi Karhu-Antin Annin kanssa".

Vaikka entinen nimismies kyllä tiesi saavansa tämän vastauksen, pysyi hän kuitenkin välttävällä tuulella siksi kun hän kuuli mainittavan Annin nimen. Se ilo, joka ilmausi tuon onnellisen kilpailijan kasvoilla ja silmäyksissä, sepä pisti onnetonta kilpailijaa ja saatti hänet vielä pahaakin pahemmalle tuulelle. Kiukussaan oli hän vähällä ilmaista olleensa heitä salaa vartioimassa, mutta oikealle ajalla tuli hän miettineeksi asiaa ja oli tosin vaiti siitä. Sen sijaan lausui hän pahanilkisesti kasvojaan väännellen:

"Niin, minä tiedän kyllä sen, että sinä jo kauan olet katsellut Annia mielivillä silmin, mutta…"

Pekka vaan tirkisteli häntä.

"… mutta", jatkoi hän, asettuen uhkaavaan asentoon Pekan edessä, "mutta sinä et häntä kuitenkaan saa".

"Minäkö en häntä saa?" kertoi Pekka pitkäveteisesti. "Minäkö?"

"Sinä kuulit sanani".

"En, niitä en oikein kuullut", vastasi Pekka ärtyisesti. Hänen verensä alkoi kiivaammin liikkua.

"Sinä et saa Karhu-Antin Annia vaimoksesi!" parkasi onneton kilpailija ja polki maata jalollaan.

"Sepä tapahtuukin", lausui Pekka rauhallisella luottamuksella. "Kun isä Antti on itse ilmoittanut suostumuksensa avioliittoomme ja Anni on minun kanssani samaa mieltä, niin olisipa somaa nähdä sitä, joka sen estäisi!"

"Ha, ha", ilkkui entinen oikeuden palvelija; "minäpä tiedän yhden semmoisen, minä!"

"Kenen sitten, hyvä herra?"

"Oman itseni".

"Itsesikö?"

"Niin, niin, juuri itseni, kuulethan sen!"

Nuo kaksi kilpakosijaa olivat kahden metsässä. Ei mitään ääntä, paitsi lehtien rapinaa tuulen puhaltaessa, kuulunut heidän korviinsa. Ei yksikään ihmissilmä heitä nähnyt.

Pekka astui lähemmäksi vastustajaansa, katsoi terävästi häneen ja sanoi:

"Mitä tarkoitat sanoillasi?"

"Mitäkö tarkoitan", vastasi herrasmies yhtä ivallisesti kuin ennenkin, "etkö ymmärrä sitä, tuhmeliini?"

"En".

"Sittenhän olet tuhma, suurempi narri kuin minä…"

Etemmäksi ei ennättänyt hän, sillä samassa loikoi hän pitkin pituuttaan maassa. Korvapuusti, niin ankara, että kaiku siitä kauvan kierteli hongikossa, oli äkkiä saattanut hänet siihen asentoon.

Ikään kuin joustimilla varustettuna hyppäsi hän heti jaloilleen.

"Sinä löit kunniallista kruunun palveluksessa ollutta miestä", ärjyi hän kiukusta tulipunaisena; "siitä joudut sinä kovasti kärsimään!"

"Oh, ei hätää, onpas herra virkaheitto, ja olemmehan täällä kahden metsässä", arveli Pekka. "Minä en olekaan niin tuhma kuin luulet, sinä herrain kumartaja".

Näin sanoen antoi hän vielä hänelle toisen kunnon kolauksen toiselle korvalle, niin että hän vielä entistä hartaammin suuteli meidän kaikkien äitiämme maata. Kun hän sitten vielä oli antanut maassa matelevalle ystävälleen muutamia totuuden lauseita kotiläksyksi, lähti hän kiireisin askelin kotiansa kohden kulkemaan, jättäen onnettoman kilpailijan oman onnensa nojaan.

Nuo ankarat korvapuustit herättivät niiden saaneessa nuorta karhuntappajaa kohtaan tarpeellisen kunnioituksen, jota häneltä siihen asti oli puuttunut, ja hänelle oli nyt päivän selvää, että Pekan kanssa ei ollut terveellistä antautua kilpailemaan ruumiin voimilla. Mutta olihan käsillä muitakin, paljoa vaarallisempia aseita, esimerkiksi kavaluus, siihen oli hän hyvin perehtynyt jo virkamiehenä ollessaan.

Harmista halkeemaisillaan nousi hän ylös niin pian kuin hän huomasi Pekan kadonneen nähtävistänsä. Kun hän sitten oli varistellut vaatteistaan tomun ja roskat, mitkä maasta olivat niihin tarttuneet, alkoi hänkin pitkillä askelilla mitata kotimatkaansa. Oltuansa yön siellä kovin sekaisilla tunteilla ja sangen epätasaisella sydämen tykytyksellä lähti hän matkalle Tamperetta kohden pitkin tuota alussa mainitsemaamme mutkaista maantietä. Mitä lähemmäksi hän ennätti kaupunkia, sitä hehkuvammin leimusi koston tuli hänen silmissänsä, ja kun hän viimeinkin näki edessään kaupungin matalat puurakennukset ja kuuli kosken pauhaavan kaukaisen ukkosen äänellä, huudahti hän itseksensä:

"Sen täytyy onnistua, Annia hän ei kuitenkaan ikinä saa!"

Venäläisen etuvartijan kysyttyä hänen asiaansa, vastasi hän haluavansa puhua kapteini Konoffskin kanssa.

"Hän on tuolla", vastasi jääkäri ja osoitti erästä pitkää, laihaa upsieria, joka verkalleen kulki katua pitkin.

Pian saavutti hän venäläisen, jonka hän oli tullut tuntemaan jo pari viikkoa sitten Tampereella käydessään; hän siis antautui heti vilkkaasen keskusteluun hänen kanssaan. Loppu oli semmoinen, että Konoffski puheen päätökseksi löi kättä kumppanilleen, nyykäytti päätään ja lausui sanojaan tavotellen:

"Myö tullah, myö tullah".

Siihen oli entinen nimismies nähtävästi tyytyväinen, sillä kun hän vähän kaupungissa viivyttyään taas käänsi hevosensa pään kotipuolta kohden, loisti vahingon ilo hänen kasvoillansa ja hän jupisi tuon tuostakin:

"Enpä olisi parempaa kostoa voinut keksiä. Nyt on tyttö minun viimeinkin. No kuinkas muuten, miten se sopisikaan, että herrasmies jäisi kosiessa tappiolle tuhman talonpojan tähden; hei; kotia kohden, ruuna!"

IV.

Pari päivää oli jo kulunut siitä kun entinen nimismies kävi Tampereella. Mustassalahdessa, Näsijärven rannalla kaupungin pohjoispuolella, piileksi parvi venäläisiä sotamiehiä kapteini Konoffskin johdolla, varroten venettä Teiskon puolelta, sen kun avun etsijä oli sinä päivänä luvannut heille toimittaa. Jopa tuonne korkealle kalliolle näkyi noin kymmenhankainen vene vilisevän Näsijärven sinertävillä aalloilla ja pyrkivän samaa lahdelmaa kohden. Sepä olikin juuri toivottu alus, jossa istui muutamia Teiskon eukkoja soutaen piimä- ja maitolastia Tampereelle, missä heidän kehoittajansa, entinen nimismies, oli kertonut venäläisten maksavan semmoisesta tavarasta äärettömät hinnat, jos nimittäin naiset sitä heille vievät; miesten ei sinne olisi hyvä lähestyä, sillä silloin menevät tavarat ilmaiseksi ja myyjät viedään rekryyteiksi Venäjän väkeen.

Eukot ennättivät rantaan ja astuivat maalle veneestänsä, varroten kehuttuja auliita ostajiansa. Pian ilmestyikin tähän asti piileksinyt parvi sotamiehiä, jotka akkain suureksi hämmästykseksi aivan avuliaasti nostelivat kaikki astiat veneestä maalle. Mutta sen tehtyänsä käyttäytyivät he tulleiden mielestä varsin sopimattomasti, he kun itse astuivat kursailematta veneesen ja lähtivät ulapalle aukealle, jättäen akat epämääräiseksi ajaksi tervehtimään kaupunkilaisia tuttaviansa.

"Herra'jesta noita ryssiä, mitä tekivät!" parkuivat eukot tuskissaan, käsi otsalla katsellen rantakivillä, miten heidän veneensä kiiti kotia kohden, vaikka he itse rannalle jäivät, "eivätkä ottaneet edes mukaansa meitä!" — ja kyyneleitä vieri eukkojen poskille.

Pian oli kuitenkin kapteinin joukko joutunut ulapan yli, mihin entinen nimismies oli heitä kehoittanut ja luvannut runsaat määrät ruokavaroja vaivain palkinnoksi. Ja Rajevskilla oli tätä huvimatkaa vastaan kaikista vähimmän ollut sanomista, sillä nälkä alkoi jo tulla tuntuvaksi, ruokavarat olivat vähenemistään vähenneet. Rauhalliset Teiskon rannikot saivat siis yht'äkkiä vieraita, jotka varsin kursailematta käyttivät hyväksensä kaikkia, mitä syötäväksi kelpasi. Sillä kerralla he kuitenkin pian palasivat takaisin, tullaksensa paremmin varustettuina toisen kerran, vieläpä useamminkin, jos jotakin otettavaa seudulla riitti. Kauhulla näkivät siis asukkaat viimein itsensä pakotetuiksi kätkemään tavaransa ja pakenemaan itse piilopaikkoihin.

Hyvin ihmettelivät asukkaat, kuu he näkivät entisen nimismiehen asuntoa säästettävän, vaikka kaikkien muiden saatavilla oleva omaisuus korjattiin veneisiin ja vietiin Tampereelle. Suuremmaksi tuli kuitenkin vielä ihmettely, kun nähtiin tämän herran julkisesti ja ilman mitään vaaraa seurustelevan venäläisen kapteinin kanssa.

"Hän on kavaltaja", sanoivat kaikki.

"Niin, se näkyy kyllä", lausui Karhu-Anttikin, joka äskettäin oli saapunut kotiinsa karhunajosta, jossa hänellä, sen mukaan kuin hän salaisesti puhui ystävilleen, oli ollut semmoinen arvaamaton onni, että hän, paitsi karhua, kotia lähetessään oli saanut ampua myöskin pari venäläistä jääkäriä, jotka kokivat saavuttaa Paavolan lampaita pienessä metsämoisiossa, johon ne olivat piiloon viedyt. "Mutta", jatkoi hän ja hänen mustat silmänsä salamoivat, "hänen aikansa on kyllä pian tuleva, sillä minä tiedän, että vanhurskas kostaja kostaa kaiken vääryyden ja väkivallan."

"Mutta sinun täytyy paeta meidän mukanamme, muutoin kentiesi menetät henkesi," muistutti eräs Paavolan rengeistä, joka Antin mökin ohitse kiirehti metsään pakomatkalle.

"Paetako? Oletko hullu?"

"En ole mikään hullu… mutta…"

"Ei mitään muttaa", keskeytti vanha karhunkaataja urhokkaasti. "Minä jään mökkiini".

Ja kotiinsa jäikin Karhu-Antti perheineen.

Heti venäläisten käyntinsä aljettua rupesi entinen nimismies Pekkaa väijymään. Päivät ja yöt hiipi hän tuon nuoren metsästäjän pienen pirtin ympärillä muutaman sotamiehen keralla, jotka hän oli saanut kapteinilta avuksensa. Mutta Pekka, joka oli saanut vihiä asiasta, karttoi heitä varovasti. Kerran oli hän kuitenkin vähällä joutua väijyjäin paulaan.

Eräänä iltana olivat Pekka ja Anni kohdanneet toinen toisensa ja kauan miettineet, miten he saattaisivat välttää kaikki ne väijymykset, joita tuo onneton, tappiolle jäänyt kosija näytti heitä vastaan niin suurella uutteruudella toimittelevan. Sitte oli Pekka saattanut armahan Anninsa kotiin.

Juuri kun hän sitten hiipi kohden Toijalaa, jossa hän oli itselleen etsinyt varman piilopaikan, kuuli hän äkkiä viheltävän äänen läheltänsä. Silmänräpäyksessä viskautui hän tiheään pensaasen, jossa hän katsoi voivansa olla hyvässä kätkössä.

Kolme henkilöä läheni häntä. Siinä oli hänen kilpakosijansa, venäläinen alaupsieri ja sotamies. He seisahtuivat sen pensaan viereen, missä Pekka parhaallaan varustautui puolustaimaan viimeiseen veripisaraan asti.

Kun johtaja, Pekan kilpaveli, oli hetkisen katsellut ympärilleen, lausui hän:

"Oletteko varmoja siitä, että näitte tässä äsken semmoisen henkilön, josta olen teille puhunut?"

"Ihan varmaan", vastasi alaupsieri, antaen painon kummallekin sanalle.

"Ja hän oli yksin?"

"Niin kuin jo äsken sanoin", lausui alaupsieri taas painokkaasti. "Hän ei ollut yksin, vaan hänellä oli seurassaan kaunis tyttönen, kaunis tyttönen, sanon minä, oikea keijukainen, eikä sitten ole enempää kuin kymmenen minuttia", ivaili venäläinen vasten naamaa tuolle mustasukkaiselle rakastajalle.

"Mene hiiteen!" arveli tämä ja koki näyttäytyä välinpitämättömältä. Kuultavasti lausui hän; "Tytöstä minä viisi piittaan, mutta miehen tahtoisin halukkaammin käsiini".

"Tyttösen tähden", lisäsi venäläinen. "Mutta minä luulin nähneeni häntä jo puristettavan sangen lähelle seuraajansa sarkanuttua, ja olinpa vielä näkevinäni, että tuon sarkanuttuisen huulet kävivät tyttösen huulia hiukkasen lähemmäksi kuin hänen karkea nuttunsa", jatkoi hän ilkkuen, tarkastellessaan, mitä se vaikuttaisi kuulijassa.

"Se ei tähän kuulu", vastasi puhuteltu kiivaasti. "Kapteeni Konoffski on käskenyt teitä tottelemaan minua ilman mitään ivapuheita".

Tämä nuhde auttoi; venäläinen vaikeni heti. Käskijä jatkoi:

"Näitkö, mihin päin he menivät?"

"Paavolaan".

"Oletko varma siitä?"

"Olen".

"Hyvä, sitten me käymme heidän jäljessänsä".

"Hetikö?" kysyi alaupsieri ja näytti tyytymättömältä.

"Ihan heti. Jos sinua ei haluta, niin saat jäädä, minä menen yksinäni".

Mutta se ei venäläistä miellyttänyt. Kun hän oli ottanut kulauksen taskumatistaan, joka hänellä oli mukanansa, ja antanut siitä vähän kumppanilleenkin, näytti hän heti myöntyvän.

"Nyt olen valmis", lausui hän.

Mustasukkainen kostaja lähti molempine kumppaneineen Paavolaa kohden astumaan. Mutta he eivät ennättäneet monenkaan kyynärän päähän, ennen kuin metsästä ilmestynyt mörisevä mesikämmen sulki heiltä tien. Kaikki kolme tarkastelivat hämmästyneinä toistansa.

"Nythän olemme kauniisti joutuneet paulaan", arveli entinen nimismies itsekseen ja koko hänen ruumiinsa vapisi kuin haavan lehti. "Ja minä joka en eläissäni ole karhua ampunut!"

Pekasta tuntui erinomaisen hauskalta nähdä, miten hänen parahiksi ennättänyt ystävänsä, karhu, ryntäsi hänen väijyjäänsä ja hänen seuralaisiansa vastaan. Nämä viimeksi mainitut eivät varronneet tämän odottamattoman vieraan lähemmäksi tuloa, vaan pötkivät kiireesti tien oheen sen mukaan kuin heidän pelosta horjuvat jalkansa ennättivät liikkua; mutta entisen nimismiehen jäsenetpä eivät enää totelleetkaan hänen tahtoansa, vaan kauhusta lähes jähmettyneenä jäi hän melkein paikallensa, parkuen kumppaneitansa seisahtamaan, joka kuitenkin näytti ihan turhalta vaivalta.

Kun mesikämmen, joka nähtävästi oli jostakin syystä kovin ärtynyt, kahdella jalallaan kulki edessään parkuvaa miestä kohden irvistellen niin että hampaansa suusta näkyivät, veti Pekka melkein tietämättään pyssynsä hanan ylös.

"Onpa sääli tuota kurjaa", lausui hän itsekseen. "Voisin kyllä karhun antaa puristella hänet hengettömäksi, mutta se ei olisi oikein tehty. Tuon raukan täytyy saada elää siksi, että saan hankkia koston hänen kurjasta kavalluksestansa".

Mitä lähemmäksi läheni karhu uhriansa, sitä kauhistuneemmaksi tuli hän.
Polvensa voivat häntä tuskin kannattaa enää.

"Herra auta!" soperteli tuo kehno houkkio ja koki ojentaa pyssyänsä, joka hänelläkin oli mukanaan, kentiesi enemmän tavan vuoksi kun turvana, mutta se putosi hänen värisevistä käsistään kun karhu oli enää vaan parin kyynärän päässä hänestä. Tuon entisen talonpoikain rääkkääjän loppu näytti olevan jo lähellä, niin hän ainakin itse luuli. Tuossa kauheassa tuskassansa, joka yhä näytti hänessä enemmän valtaa saavan, vaipui hän polvilleen maahan ja ojensi vaistomaisesti käsiänsä kohden karhua, joka heti pysähtyi ikäänkuin ihmettelemään ja häpeemään sitä, että häntä tuolla tavalla rukoiltiin.

Miten perin vakainen seikka olikin, ei Pekka kuitenkaan voinut pidättää nauruansa kun hän näki, miten heikkona ja horjuvana tuo kopea, urhoollisuudestaan kerskunut mies kohtasi todellista vaaraa.

"Oh, saatathan hetkisen kärsiä", jupisi hän itsekseen ja piti tarkalla silmällä karhua. "Tulethan vähän lauhkeammaksi tuostakin pulasta päästyäsi".

Viimein näytti metsän kuningas kyllästyneen tuommoiseen leikkiin, alkoi hurjistua, pudisti suurta päätänsä ja mörisi vielä kovemmin kuin ennen sekä astui lähemmäksi tuota outoa armonanojaa, joka siitä niin hämmästyi, että hän kokonaan menetti tuntonsa ja kaatui selälleen maahan.

Nyt laukasi Pekka. Luoti sattui oikeaan kohtaan. Mesikämmen kääntyi ärjyen ympäri, irvisteli hampaitaan ja keikahti maahan kyljelleen.

Paukaus oli herättänyt pyörtyneenkin. Hän hyppäsi ylös kuin nuoli ja siinä seisoivat taas kilpakosijat silmä silmää vasten kuolleen metsän kuninkaan kummallakin puolella.

Äsken vaarasta pelastettu riitaveli oli kuitenkin kovin surkean näköinen. Hän tuskin uskalsi luoda silmänsä Pekkaan, muistaessaan, miten kurjan heikko hän oli ollut äskeisessä vaarassa.

Pekka taas tarkasteli kilpailijaansa pilkallisilla silmäyksillä.
Hetkisen kuluttua lausui hän:

"Sinä vainoot minua, ja äsken oli vielä apunasi kaksi venäläistäkin minua etsimässä. Kavaltaja, parempi olisi ollut, jos olisin antanut karhun puristaa sinut hengettömäksi. Mutta sinä saat elää siksi, kun saavutat määräsi. Kyllä löydän sinut vielä, ole varma siitä. Luoti tuosta tuliputkesta" — hän osoitti pyssyänsä — "voi yhtä hyvin kohdata kehnoa kavaltajaa kuin karhuakin".

Tämän sanottuansa käänsi hän selkänsä tuolle kehnolle kavaltajalle ja kiirehti matkaansa.

Kilpakosija seisoi hetkisen karhun vieressä ja silmäili Pekan jälkeen. Äkkiä pisti hänen päähänsä pirullinen ajatus samassa kun paenneet venäläiset arkamaisina hiipivät johtajansa luoksi. Hän näki vielä Pekan reippaasti astuvan eteenpäin; kiireesti nosti hän pyssyn poskelleen ja kuulan, jota hän heikkoudessaan ei uskaltanut laskea karhuun, kun tämä suoraan tuli häntä vastaan, lähetti hän nyt kohden karhun kaatajaa ja omaa pelastajaansa, joka hänet oli rauhaan jättänyt!

Mutta vielä vapisivat ampujan kädet ja horjui kehno ruumiinsa; pyssystään lentänyt luoti kohtasi paksua petäjää Pekan lähellä. Nuori metsästäjä katsahti taaksensa ja näki vielä pyssyn kavaltajan poskella. Ensimäinen mietteensä oli kääntyä takaisin ja ilman sääliä, ilman armoa lähettää toiseen mailmaan tuo kurja, jonka hän juuri äsken oli pelastanut karhun kynsistä.

Jo oli hänen jalkansa ottamaisillaan askeleen aikomaansa suuntaan, kun hän keksi venäläiset, joiden kummankin pyssyt olivat ojennetut häntä kohden ja tuo kehno kavaltajakin täytti uudestaan pyssyänsä.

"Varro, vielä löydän sinut!" huusi hän niin että kaiku hongikosta sen moneen kertaan teroitti kuulijan mieleen, ja samassa katosi hän metsään vainoojansa nähtävistä.

Kiireesti riensivät kaikki kolme vainoojaa saalinsa jälkeen, mutta hän oli kadonnut, häntä ei mistään löytynyt. Koko yön, vieläpä kappaleen seuraavaa päivääkin etsittiin kadonnutta suurella ahkeruudella, sillä runsaasti vakuutti johtaja palkitsevansa väkensä, kahden venäläisen sotilaan, vaivat, jos hän vaan käsiin saataisiin. Mutta kaikki oli kuitenkin turhaa, Pekka tunsi seudun ja jokaisen sivupolun paremmin kuin hänen vainoojansa. Pian oli hän Toijalassa, jossa hän kaksi päivää varustautuneena vartosi takaa-ajajiansa ja jossa hänellä rantapensaiden suojassa oli kätkössä pieni veneensä. Kolmantena päivänä, kun mitään ei kuulunut ja häntä toimettomuus kyllästytti, sysäsi hän aluksensa Näsijärven läikkyville laineille ja sieltä hän kyllä saattoi pistäytyä mihin tahansa.

Kauan ei hänen tarvinnutkaan yksinänsä soudella, sillä jo seuraavana aamuna kohtasi hän Spof'in veneen, viisitoistahankaisen Ruovedellä valmistetun aluksen, joka oli tarpeellisesti varustettu pienempiä kohtauksia varten vihollisten kanssa. Ja uljas ja pulska poika kun hän näytti olevan, kelpasi Pekka siihen muiden urhojen joukkoon. Seikkailuistansa hän ei kuitenkaan mitään kertonut, sillä häntä hävetti puhua kavaltajasta, jolla oli kuitenkin sillä kerralla kotina sama paikkakunta kuin hänelläkin. Miten jo ennen olemme kuulleet, oli se vanha Stooli, joka kertoi Karhu-Antin perheen onnettomuuden ja Annin ryöväyksen.

V.

Kun tuo kiihkoisa kilpailija näki Pekan päässeen käsistään, kääntyi hän vihasta vavisten Paavolaa kohden. Aurinko oli juuri laskemaisillaan, kun hän ennätti Karhu-Antin pirtille. Sen rappusilla istui Antti itse, hänen vaimonsa ja tyttärensä. Lähenijöistä näytti, että heillä oli jotakin tärkeätä keskusteltavana, sillä kaikki olivat hyvin innostuneita ja tuon tuostakin osoitti Antti kädellään Tampereelle päin.

Kun tulleet olivat hetkisen katselleet istujia ikään kuin pedot saalistaan, käski heidän johtajansa, entinen nimismies, venäläisten jäädä paikalleen. Itse kulki hän kiertopolkua pirtin eteen ja oli pian Antin ja hänen perheensä lähellä. Heti nähtyänsä tämän kiihkoisan kosijan ei Anni voinut pidättää huudahdustansa, samalla kun hän kävi lähemmäksi isäänsä ja tarttui häneen kiini.

Antti ei kauan kursaillut tätä virkaheittoa oikeuden palvelijaa ennen kuin hän kohoutui jaloilleen ja lausui ankaralla äänellä, silmänsä vihasta salamoiden:

"Sanotaan sinun olevan kavaltajan! Onko se totta?" Antti, näette, niinkuin monet muutkin, nimitti kaikkia ihmisiä sinuksi, seurakunnan provastiakin, etenkin näin ankaralla tuulella ollessaan.

Kysymys kohtasi syyllistä niin odottamatta, että hän siihen ei heti osannut juuri mitään vastata.

"Noh!" jatkoi Antti, kun vastaus viipyi enemmän kuin hän katsoi tarpeelliseksi.

"Näkyyhän se hänestä päältäkinpäin, että hän on kavaltaja", päätteli
Vappu. "Onhan hän vaiti ja siis myöntää sen".

Nytpä virkosi syytettykin viimein. Vihasta värisevällä äänellä hän parkasi:

"Minun ei tarvitse sinulle tehdä tiliä teoistani".

"Mutta Jumalalle kumminkin", muistutti Anni, joka myös oli jo itsensä rohkaissut.

Nuo pari vakavaa sanaa vaikuttivat kavaltajaan. Hänen ilkeä muotonsa katosi ja hän vaaleni nähtävästi. Mutta tuota kesti vaan niin vähän aikaa, että se tuskin mainitsemista ansaitsee. Hänen päänsä kohosi entiseen kopeaan asentoonsa, ylähuulensa työntyi eteenpäin ja ilkeällä äänellä parkasi hän taas:

"Minä olen jo sanonut en tarvitsevani tehdä tiliä teoistani teille; muistattehan sen".

"Ohhoh, olethan sinä kopea puolestasi", lausui Antti ojentaen itseänsä; "on ennenkin nähty mokomia virkaheittoja, herra raukkoja, joita on kauluksesta kiini otettu".

"Vain niin; sinä uhkaat minua, niinkö?" kähisi herrasmies. "Sitä et teekään ilmaiseksi".

"En pelkää sinua, katala kavaltaja", vastasi Antti kovasti.

Kun tämä kopeilija ei nähnyt pelkillä uhkauksilla mitään voittavansa, muutti hän äänensä oikein mairittelevaiseksi.

"Kas niin," lausui hän ja aikoi istautua myöskin rapulle Annin ja Vapun keskelle, joka ei kuitenkaan onnistunut, sillä Vappu siirtyi lähemmäksi tytärtänsä ja koki mahdollisuuden mukaan vielä levittää muutenkin jo hyvin tilaa vaativaista ruumistansa, "mitäpä suotta riitelemme pikkuseikoista; minulla on sen sijaan hyviäkin uutisia kerrottavina".

"Mitä sitten?" kysäsi Antti kärkkäästi. "Onko meidän joukkomme voittanut taas?"

"Jospa Herra sen soisi!" huokasi Vappu.

"Toivokaamme kumminkin," ennätti jo Annikin puuttua puheesen ja laski hurskaasti kätensä rinnalleen. "Jumala ei kuitenkaan tahdo jättää meitä julmien vihollistemme käsiin".

Mairittelija ei ollut tätä kuulevinansa, hän jatkoi vaan:

"Minä toivon sodan loputtua saavani taas viran ja kentiesi nimismiehen viran sijaan kruununvoudin paikan, ja sitten…"

"Venäjälläkö sitten?" kysäsi Vappu pistävästi.

"Venäjälläkö?" kertoi puhuja ja punastui korviansa myöten, sillä pisto oli liian helposti arvattava. "Ei, vaan täällä Suomessa tietääkseni".

"Jumala varjelkoon meitä sellaisista voudeista", huokasi Antti.
"Silloin luulisin paljoa paremmaksi olla venäläisten alamaisina".

"Niin minäkin", lisäsi Vappu.

Tuolla tavalla kohdeltuna yhtä mittaa, ei tämä entinen nimismies hetkiseen aikaa osannut mitään sanoa. Kiihkeänä käveli hän siis edes ja takaisin pirtin edessä ja loi kiukkuisia katseita milloin yhteen milloin toiseen noista kolmesta henkilöstä. Nämä istuivat vaan paikoillansa ja alkoivat taas omaa hiljaista keskusteluansa juuri kuin ei mitään olisi tapahtunut eikä ketään vierasta henkilöä lähelläkään olisi ollut.

"Niin", lausui Antti vähää kovemmin, jotta vieras edes ja takaisin astujakin sen selvästi kuuli, "se on siis päätetty, että teidän häänne vietetään joulun aikaan. Pekalle on luvattu entiset Veetun torpanmaat Paavolasta ja nehän ovat teille hyvin sopivat ja onhan Pekalla jo pieni tupansa johon…"

"Häätkö?" keskeytti kutsumaton vieras ja asettui hajasäärin seisomaan
Antin eteen. "Mitä tarkoitat häillä?"

"Pekan ja Annin häitä, tietääkseni", vastasi Antti vakaasti. "Sehän jo on päätetty asia se".

"Lienee kyllä teidän keskenne", vastasi herrasmies, ja katkera hymy ilkkui hänen huulillansa.

"Tarvittaisiinko siihen jonkun muun päätöstä myöskin?" kysyi Vappu.

"Tarvitaan kyllä", vastasi entinen nimismies.

"Kenen sitten?"

"Minun, tietääkseni".

Kaikki kolme katselivat toisiansa ihmetellen. Viimein huudahti Antti:

"Mies on tullut hulluksi, nähdäksemme!"

Nuo niin päättäväiset sanat suututtivat asianomaista hirveästi.

"Minäkö hulluksi?" parkasi hän kaikin voimin. "Sinä itse olet hullu, mutta en minä".

"Siltä näyttää kumminkin".

"Niin, hän ei ole oikein viisas, hän", päätteli Vappukin ja nyykäytti vielä päätänsä asian vakuudeksi.

"Minä näytän vielä teille, että olen viisas ihminen", ärjyi loukattu ja laski oikean kätensä Antin olalle; "minä tahdon…"

"Se on saman tekevä, mitä sinä tahdot, mutta älä tule minua niin lähelle", lausui Antti jotenkin ankarana, "taikka lähetän sinut sinne, missä saat tahtosi tarkemmin tietää".

"Minunko, minunko sinä lähetät?" huusi entinen oikeuden edusmies.
"Varro, varro, niitä sanojasi saat vielä katua!"

Samassa nosti hän pienen pillin huulilleen ja puhalsi siihen niin että se antoi viheltävän äänen. Tuskin oli ääni tauonnut ennen kuin venäläinen alaupsieri ja sotamies ilmestyivät myös pirtin eteen. Anni heidät ensin huomasi.

"Katsohan, isä", huudahti hän; "nyt saat olla varoillasi!"

"Niin, sanoinhan sen", ennätti jo Vappukin sanoiksi saada. "Jos ei ole tuo lurjus liitosta vihollisten kanssa, niin en tahdo olla enää kunniallinen ihminen!"

Antti oli heti käsittänyt asemansa vaarallisuuden. Ollen vikkelä ajatuksissaan, oli hän heti tehnyt päätöksensä.

Kun hän oli sanan täydessä merkityksessä ajanut vaimonsa ja tyttärensä pirttiin, meni hän sinne itsekin ja pani tuon matalan ovensa hakaan sisäpuolelta. Sen tehtyänsä avasi hän lauta-ikkunan ja asetti siihen vankan pyssynsä piipun ja tähtäsi sen äskeistä riitaveljeänsä, entistä nimismiestä kohden.

"Kuulepas!" sanoi hän sitten tyynesti. "Nyt olen nähnyt, että olet kurja kavaltaja ja semmoisia minä en milloinkaan armahda. No, pysypäs paikallasi, sillä jos pienenkin liikkeen teet pakoon pyrkiäksesi, lasken minä luodin lävitsesi. Sillä pitkällä ajalla, jona olen karhuja ja muita petoja pyytänyt, olen tottunut näkemään luotini käyvän aina tarkoittamaani paikkaan. Enkä vielä koskaan ole sanaani syönyt, ja kun nyt teen pyhän valan laskeakseni tämän luodin kurjan kavaltajan lävitse jos hän askeleenkin ottaa eteen tahi taaksepäin, niin on oma asiasi, jos tahdot elää tahi kuolla".

Ja kavaltaja olikin juuri päin Antin ikkunaa eikä etempänä kuin tuskin viiden kyynärän päässä tuosta aukosta, josta musta pyssyn piippu liikkumatta tirkisteli ihan vasten hänen rintaansa sysimustalla, pelottavalla silmällänsä. Hänellä oli yhtä kamala asema kuin äskettäin karhun edessä, vieläpä paljoa pahempikin, sillä hän tiesi nyt liiankin hyvin, että tuon vanhan karhunkaatajan kanssa ei ole hyvä leikitellä silloin kun hän on ärsytetty.

Venäläiset huomasivat myöskin hänen onnettoman tilansa ja riensivät paikalle. Alaupsieri ojensi pyssynsä ja aikoi ampua Anttia ikkunan lävitse.

"Vai niin", huusi Antti, "ammu vaan minua; sinä lasket kyllä syrjään, siitä olen varma. Mutta minun maalitauluuni on kumminkin helppo kohdata, sen saatte nähdä; mutta minä annan kuitenkin teidän alkaa".

Tähdätty otus parkui kaikin voimin alaupsierille, ett'ei hän ampuisi, ja hänelle onnistuikin saada hän luopumaan aikeestaan, joka varmaan olisi tuottanut lopun kurjan kavaltajan elämälle, sillä Antti olisi kyllä vuoronsa vastannut.

"Kuulehan, ukko!" kuiskasi Vappu vanhukselle takaapäin. "Jos minä nappaisin tällä toisella pyssyllä pois tuon venäläisen, ett'ei se sinua hätyyttäisi".

"Älä tee sitä, me…"

Enempää ei ennättänyt lausua Antti ennen kuin Vappu jo oli pannut tuumansa toimeen. Voihkien vieritteliihe alaupsieri maassa verissään. Sotamies laukkasi pitkillä askelilla metsään Paavolaa kohden.

Vapun laukaus saatti ukko Antin melkein pyöräpäälle. Tässä häiriössään unhotti hän pariksi sekunniksi vartioittavansa kavaltajankin. Kun tämä onneton näki pyssyn piipun, jota hän taukoomatta katseli samallaisella kuoleman kauhulla kuin äsken karhua, siirtyvän vähän syrjään, käytti hän tilaisuuden hyväksensä ja otti vaistomaisesti pari pitkää harppausta ovea kohden. Sitten kiersi hän tuon matalan mökin toiselle puolelle ja sieltä katosi hänkin metsään. Kavaltaja oli tälläkin kerralta pelastaunut kuolemasta.

Vasta sitten kun hän oli ennättänyt niin kauaksi tuon onnettoman mökin läheisyydestä, että sitä ei enää näkynytkään, uskalsi hän pysähtyä. Ankarasti huokui rintansa ja ilma virtaili hänen hengittäessään kuin kiivaalla myrskytuulella.

"Hän — olisi — kyllä — pitänyt — sanansa", änkkyi hän katkonaisin sanoin itseksensä ja puolitainnuksiin maahan vaipui onneton raukka. "Oh, sepä oli kamala hetki; varjele semmoisesta suuri luoja kunniallista miestä! Mihin minä nyt sitten menen. Kuolema minua uhkaa joka paikassa milloin karhujen milloin ihmisten muodossa".

Mutta äkkiä hyppäsi ylös pelastunut mies. Suonet pullistuivat hänen ohimoissansa ja otsassaan, ja Karhu-Antin pirttiä kohden häristeli hän yhteen puristettua nyrkkiänsä.

"Ole kirottu sinä!" parkasi hän juhlallisella äänellä. "Minä kostan, minun täytyy kostaa!"

Tämän lausuttuansa kiirehti hän kaikin voimin kotiinsa. Päästyänsä omiin suojiinsa vaipui hän voimatonna laattialle ja siitä löysi hänen kapteini Konoffski tultuansa vaatimaan häntä tilille kuolleesta alaupsieristaan.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi kapteini kiivaasti.

Kun puhuteltu oli ennättänyt tointua siitä hämmästyksestä, minkä karhu ja Karhu-Antin pyssy olivat hänessä herättäneet, kertoi hän kaikki ne vastukset, jotka häntä olivat kohdanneet ja lopetti kertomuksensa näillä sanoilla, jotka hän oli keksinyt yllyttääksensä kapteinia kostamaan hänen puolestaan Antille:

"Ja tuo heittiö karhunkaataja uhkasi mennä Tampereelle Rajevskin luoksi ja kertoa hänelle koko asian ja vielä sanoi uskovansa kenraalin olevan niin ihmisellisen, että hän antaa rangaista…"

"Vaiti!" ärjäsi venäläinen, joka ei keksinyt kertojan kujeita. "Kenraali ei huoli semmoisista pikkuseikoista. Missä asuu tuo vanha karhunkaataja".

Hän sai neuvoja osatakseen mennä paikalle.

"Hyvä", lausui kapteini ja jonkunmoinen julmuuden hymy ilmestyi hänen huulilleen, "minä kyllä opetan vanhan konnan ajattelemaan, mitä hänen rauhaansa sopii".

Kavaltaja oli päässyt tarkoituksensa perille, sillä pian oli kaikki kapteini Konoffskin mukana olevat viisikolmatta miestä matkalla Karhu-Antin mökkiä kohden.

VI.

Kun Antti oli tointunut hämmästyksestään, jonka Vapun odottamaton teko hänessä vaikutti ja nähnyt tähtäämänsä kavaltajan menneen matkoihinsa, lausui hän nuhtelevaisella äänellä:

"Sen olisit saattanut jättää tekemättä, Vappu!"