Rajalahden torppa: Kertomus viimeisestä Suomen sodasta

RAJALAHDEN TORPPA

Kertomus viimeisestä Suomen sodasta

Kirj.

J. O. ÅBERG

Mailta ja meriltä 28.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

1.

Eräänä kauniina, leppoisana kesäiltana 1808 kulki kolme miestä varovasti hiipien pitkin Näsijärven läntistä rantaa. Meidän nyt ensi kerran tehdessämme heidän tuttavuuttaan olivat he saapuneet punaiseksi maalatun sotilastorpan lähistölle, jonka pieni hyvin hoidettu puutarhapalanen ulottui vesirajaan asti.

Pieni torppa oli parisataa kyynärää Rajalahden kylän eteläpuolella, ja tämä taas oli aivan lähellä Näsijärven pohjoisinta päätä.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Sen pitkät säteet kultasivat Ruoveden kirkontornin, tanssivat hilpeästi Näsijärven väreilevällä pinnalla, tunkeutuivat leikkien metsien kätköihin ja valaisivat sammuvalla hohdollaan pienen sotilastorpan turvekattoa ja pienen puutarhatilkun kukkia. Jätettyään viimeisen jäähyväissuudelman ne katosivat, hetkisen kuluttua taas tervehtiäkseen samoja esineitä hehkuvilla aamusuudelmillaan.

Kolme miestä, kaikki suomalaisia, pysähtyi vähän matkan päähän torpasta osittain nuorta metsää kasvavalle, osittain autiolle maakielekkeelle, joka pisti vain viidenkymmenen kyynärän päähän ulapalle päin. Tältä ylen kapealta kaistaleelta oli näköala kuitenkin vapaa; pohjoiseen näkyi edelleen Ruovettä, etelään Kurua sekä vielä sen eteläpuolella olevia seutuja. Idässä taas siintivät avarat vedet monimuotoisine vaihtelevine saarineen ja luotoineen, ja näiden takana oli epäsäännöllinen itäinen ranta kylineen, yksityisine rakennuksineen, vainioineen, niittyineen ja metsineen, joiden yläpuolelle siellä täällä kirkontornin kapea huippu kohosi kohti taivasta kuin sanaton rukous kaiken elämän alkuunpanijalle, tahi kevyt sininen sauhu liiteli ylös milloin nopeissa, milloin hitaissa kiemuroissa.

Auringonsäteiden kadotessa itäisten metsien taakse näkyivät ääriviivat vastakkaiselta rannalta vielä selvempinä.

Rotevin kolmesta miehestä oli mennyt maakielekkeen päähän asti. Pienet laineet melkein koskettelivat hänen jalkojaan. Hänen takanaan seisoi hänen hieman pienempi seuralaisensa ja kauempana niemekkeellä kolmas henkilö, jäntevä ja luiseva, supisuomalaisen miehen perikuva.

"Katsokaa", sanoi kielekkeen päässä oleva mies ja viittasi järvelle, "kauniimpaa seutua ei tässä maassa ole, ja pian kuitenkin vihollisen saaliinhimoiset laumat ovat sitä tuhoamassa ja…"

"Mutta sitähän meidän on estettävä", sanoi toveri.

"Niinpä niin", lisäsi toinen ja tarttui asetoverinsa käteen, "minä kyllä tiedän, että sinä, Spof, et väisty, milloin tosi on edessä. Suuresti minua lohduttaa myöskin se, että kansa tukee meitä niin paljon kuin mahdollista. Etkö sitä usko?"

"Sen tahdon uskoa", vastasi Spof, "muutoin meidän hankkeestamme ei olisi juuri mihinkään."

Kielekkeen päässä seisova roteva mies oli vääpeli Roth Porin rykmentistä ja Ruoveden komppaniasta, jota historioitsija on nimittänyt "urhoollisten kehdoksi ja opinahjoksi tässä sodassa."

Lapuan tappelun jälkeen rupesi Roth harkitsemaan rohkeaa suunnitelmaa. Partioretkiä tekemällä olisi viholliselle tuotettava mahdollisimman paljon vahinkoa. Hänen samanmielinen toverinsa suostui ehdotukseen, ja Adlercreutz, joka ymmärsi miten sovelias maa oli tällaiseen sodankäyntiin, kannatti heti tätä rohkeaa suunnitelmaa.

Roth pyysi ja sai 40 rykmenttinsä sotamiestä, jotka hän itse valitsi. Kun sanoma retkikunnasta tuli sotamiesten tietoon, koettivat he kaikki kilvan päästä mukaan, sillä vaarat ja seikkailut, mutta samalla suuri kunnia odotti näitä urhoollisia miehiä, onnistuisivatpa he yrityksissään tahi eivät.

Huomattava on kuitenkin tässä asiassa, että vääpeli Roth ja hänen reipas toverinsa Spof eivät saaneet pienintäkään kunnianosoitusta siitä, että olivat saattaneet venäläisen kenraali Rajevskin sellaiseen ahdinkoon, että se oli vähällä aiheuttaa koko venäläisen sotajoukon hajaantumisen. Tiedot, joihin meidän historioitsijamme nojautuvat, eivät myöskään, omituista kyllä, ole saadut ruotsalaisista eikä suomalaisista, vaan venäläisistä lähteistä.

Tämän urhoollisen pikku joukon etunenässä läksivät Roth ja Spof Lapualta, saatuaan vanhoista varastoista mukaansa aseita noin sadalle miehelle.

Ylen vaivalloisen marssin ja monien seikkailujen jälkeen metsissä onnistuivat he vihdoin pääsemään ohi venäläisten Alavudelle sijoittuneen sotavoiman.

Hävitettyään muutamia venäläisten kuormastoja ja muutoin tuotettuaan Rajevskille monia tuntuvia vahinkoja pääsi Roth vihdoin vihollisten sotavoiman selkään. Hänen menestymisensä vaikutti senkin, että rahvas tarjoutui hänen palvelukseensa, niin että reipas Roth oli muutamassa päivässä asestanut toista sataa talonpoikaa ja renkiä.

Tultuaan vakuutetuksi, että he olivat saavuttaneet jonkinmoisen aseidenkäyttämistaidon, ja harjoitettuaan heitä yksinkertaisimpiin marsseihin läksi hän Näsijärven rannalle, johon odotettiin vesitse saapuvan useita venäläisiä muonavarastoja. Halki metsien hän oli lännestä saapunut Rajalahden lähistölle. Koska hänen joukkonsa oli jonkun verran uupunut pitkistä marsseista, kätki hän sen varmaan paikkaan, rytöisen metsän suojaan, ja hiipi itse Spofin ja Hiukka nimisen talonpojan kanssa Rajalasta Rajalahtea kohti hankkiakseen itselleen tarkempia tietoja vihollisen paikkakunnalla olevasta sotavoimasta.

Tällä tutkimusretkeilyllä olemme tehneet hänen ja hänen toveriensa tuttavuutta.

Kun Roth ja Spof olivat hetkisen neuvotelleet keskenään, miten venäläisten hankkeita voitaisiin mahdollisimmassa määrässä keskeyttää, viittasi edellinen Hiukan luokseen.

Hiukka, talonpoika Rajalasta, oli oikea suomalainen visakoivu. Paitsi pitkällekantavaa pyssyään riippui hänen vyöllään pitkä puukko.

"Kuuleppas, Hiukka", virkkoi vääpeli ja viittasi pieneen torppaan, joka niemekkeen kärjestä näytti niin houkuttelevalta, "tiedätkö, keitä tuolla asuu?"

"Ka tiedänhän tuon", tuumi Hiukka. "Sehän se vanha Yrjö Kinnunen siellä asuu poikansatyttären kanssa. Ilma se onkin koko Näsijärven seutujen kaunein tyttö."

"Va-ai niin", huudahti vääpeli, ja leveä hymy levisi hänen leukapieliinsä, "sinä sanot häntä kauniiksi, vaikka et ole edes enää naimaiässä."

"Enpähän minä hänestä", vastasi Hiukka kuivasti. "Eukkoni kuoleman jälkeen välitän enää viis kaikista tytönheilakoista, Ja sitäpaitsi on meillä kyllä nyt muutakin tekemistä kuin niiden jäljessä juosta."

"Siinä olet oikeassa", vastasi Spof. "Mennäänpä nyt katsomaan Yrjö Kinnusta. Kenties hän voi antaa meille tärkeämpiä tietoja kuin mitä voimme aavistaakaan."

"Siinä olet oikeassa", toisti myöskin Roth, joka toverin näin lausuessa näytti heräävän syvistä ajatuksistaan. "Hiukka on kyllä oikeassa. Nyt ei ole aikaa nukkumiseen eikä rakkaudenhaaveisiin. Eteenpäin siis!"

Pian nämä kolme suomalaista olivat pienen puutarhatilkun veräjällä.

"Onko tuo vanha Yrjö?" kysyi Roth viitaten valkopartaiseen ukkoon, joka oli istuutunut tuvan vieressä olevalle turvepenkille ja juuri korjaili puujalkaansa.

"Niin, hän se juuri on. Edellisessä sodassa hän oli melkein kaikissa taisteluissa, kunnes menetti jalkansa. Ja tyttö, joka juuri tulee ulos, on Ilma. Reipas ja kelpo tyttö hän on, ja se, joka saa hänet vaimokseen, ei varmaankaan ole naimistaan koskaan katuva."

Nähdessään kolme aseellista miestä peräytyi Ilma kauhistuneena muutamia askeleita ja huudahti:

"Isoisä, me saamme vieraita! Keitä he mahtanevat olla?"

Vanha sotilas varjosti toisella kädellään silmiään nähdäkseen paremmin. Lopuksi hän sanoi:

"Ensimäisenä kulkija on Hiukka Rajalasta. Kumpaakaan toista en tunne."

2.

Alavudella kenraali Rajevski käveli epäröivänä edestakaisin suurimmassa asuinhuoneessaan. Näkyi selvästi, että hänessä kuohuivat mitä ristiriitaisimmat tunteet.

Usein hän pysähtyi pöydän ääreen, jossa oli joukko erilaisia karttoja siitä maasta, jonka valloittamisen hän oli saanut tehtäväkseen. Mutta vielä useammin hän istuutui ikkunan ääreen, josta näköala Lapuan tasangoille oli jokseenkin vapaa.

Hyvillä ja täydellisen voiton toiveilla oli Rajevski tullut Suomeen. Tämä toive näyttikin, ainakin alussa, toteutuvan. Lakkaamattomien pikku taistelujen perästä vetäytyi kelvoton Klingspor alinomaa pohjoiseen, ja Luoja yksin tietää, olisiko hän uskaltanut pysähtyä ennenkuin Tukholmassa tahi Jäämeren rannalla, jollei urhoollinen Adlercreutz olisi tehnyt asiaan käännettä ja Siikajoella käynyt niin kiivaasti Rajevskin kimppuun, että hän oli pakoitettu vetäytymään takaisin.

Hänen alipäällikkönsä Balytoffin tappio Revonlahdella ainoastaan muutamia päiviä Siikajoen tappion jälkeen sai hänet peräytymään yhä etemmäksi. Heinäkuun 14 päivä oli myöskin kovanonnen päivä Rajevskille. Itsepäisen vastustuksen jälkeen hänen täytyi jättää jokseenkin vahva asemansa Lapualla.

Katkerin mielin täytyi ylpeän Rajevskin kiiruhtaa pakoon etelään päin. Hän pysähtyi, kuten edellä on mainittu, Alavudelle ja asetti etuvartionsa hyvän joukon alemmaksi Visuvedelle ja Näsijärvelle päin. Sitäpaitsi hän lähetti partiojoukkoja kaikille ilmansuunnille helpoittamaan elintarpeitten tuontia.

Juuri nämä tuottivat Rajevskille enin epäröimisen aihetta hänen levottomana kulkiessaan edestakaisin huoneessaan. Hänen korviinsa oli tullut hämäriä huhuja heitä kohdanneista esteistä, ensin hämäriä, mutta lopuksi varmempia.

"Ei ole mahdollista se, mitä eversti Stolypin kertoi aamulla", huudahti Rajevski itsekseen ja rupesi samalla astumaan kiivaammin. "Aivan mahdotonta täytyy olla, että kourallinen sotamiehiä ja talonpoikia olisi voinut saada aikaan sellaista, mitä Stolypin kertoi. Kolme maitse ja kaksi vesitse tulevaa kuormastoa anastettu, minä…"

Samassa astui sisään Rajevskin nuorempi ajutantti, kapteeni Sergejevitsh. Nuori mies oli ylen liikutettu, ja kenraali vavahti hänen ensimäisestä katseestaan.

"Olisivatko huhut mahdollisesti tosia? Senpähän nyt näemme. Mitä teillä on sanottavaa, kapteeni?" kysyi hän väkinäisen levollisena.

"Huonoja tietoja, kenraali", vastasi kapteeni Sergejevitsh tuskin kuuluvalla äänellä.

"Antakaa tulla vaan, olivatpa ne mitä tahansa", kehoitti Rajevski. "Minun täytyy tietää kaikki."

"Eräs elintarvekuormasto on otettu Visuvedellä, ja pitkäsilta on poltettu. Kaksikymmentä soturiamme olemme menettäneet."

Tämän ilmoituksen saatuaan Rajevski nosti toisen kätensä otsalle ja nojasi toisella pöytään.

"Vai niin", sanoi hän vihdoin, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastaan. "Kuka on suomalaisten johtaja?"

"Roth niminen sissi."

"Hänen nimeänsä en ole koskaan kuullut."

"Hän lienee myöskin upseeri Porin rykmentissä. Sitäpaitsi olen myöskin kuullut kerrottavan…"

"Vielä muutakin", keskeytti Rajevski ja alkoi samalla kulkea kiivaasti edestakaisin huoneessa.

"Vesilläkin…"

"Vai niin, sielläkin", huudahti kenraali harmistuneella äänellä. "Milloin tästä tulee loppu! Yhtäkaikki, kapteeni, esille onnettomuusviestit!"

"Kurun tienoilla otettiin kaksi päivää sitten eräs meidän aluksiamme, jossa oli viisisataa jauhokulia."

"Ja sitä en ole saanut tietää ennemmin!" huusi Rajevski ja polki lattiaa.

"Juuri vasta sain sen tietää", vastasi kapteeni Sergejevitsh levollisena.

"Miksi?"

"Siksi että sanansaattajamme vain mitä suurimmilla ponnistuksilla kykeni selviytymään vaaroista, joita kapinalliset talonpojat…"

Kuultuaan viimeiset sanat Rajevski hypähti paikoiltaan, katsoi kapteenia tuikeasti silmiin ja huusi:

"Kapinalliset talonpojat! Mitä sillä tarkoitatte, kapteeni Sergejevitsh?"

"Koko seutu on kapinassa. Kansa on kaikkialla kuohuksissa."

"Kuka on teille siitä kertonut?"

"Olen itse kokenut."

"Ah, selittäkää."

Kapteeni kertoi silloin seuraavaa:

"Aamulla läksin pikku retkeilylle Tuulijoelle, sata miestä mukanani. Erääseen paikkaan olivat talonpojat kuitenkin kaataneet metsää etumurrokseksi, ja koettaessani päästä sen ylitse ympäröi meidät valtava talonpoikaislauma, jossa oli myöskin melko joukko sotilaita. Tein voitavani, mutta vihdoin minun täytyi palata menetettyäni puolet miehistäni. Maa oli karua, ja kun me emme tunteneet sitä niin paljon kuin olisi tarvinnut päästäksemme ehein nahoin, menetin vielä lisää miehistöäni. Palattuani puolen tunnin kuluttua oli jäljellä ainoastaan kymmenen miestä ja…"

"Mikä on hänen nimensä, joka anasti vesitse tulevat kuormastot?" kysyi Rajevski ankarasti.

"Olen kuullut häntä sanottavan Spofiksi!"

Rajevski ei vastannut mitään pitkään aikaan. Hän oli ruvennut käyskentelemään nopeasti ympäri huonetta.

"Vai niin", ajatteli hän, "nyt tästä näyttää kaikesta päättäen muodostuvan tosileikki. Tämä pieni sota on mitä vaarallisin sotajoukolle, joka ei tarkoin tunne paikkoja. Sitäpaitsi ovat suomalaiset taitavia tällaisessa sodankäymistavassa, jonka ohella maan laatu heitä erinomaisesti tukee. Kuulkaapa, kapteeni", jatkoi hän pysähtyen pöydän ääreen ja laski kätensä mahdollisimman yksityiskohtaiselle Näsijärven ja sen ympäristön kartalle, "teidän täytyy oppia tarkoin tuntemaan seutu, sillä…"

Rajevski ei ennättänyt puhua loppuun, ennenkuin ovi aukeni ja toinen hänen ajutanteistaan astui sisään. Ajutantin takana näkyi punatukkainen miesolento, joka vilkuili Rajevskiin kavalin katsein.

Kenraali itse peräytyi pari askelta huomatessaan vastenmielisen olennon.

"Vanki, kenraali", sanoi ajutantti lyhyesti.

"Missä otitte hänet kiinni?"

"Kylän ulkopuolella hänen tarkkaavasti katsellessaan meidän puolustuslaitoksiamme."

Rajevski viittasi vankia astumaan esille. Tämä totteli heti osoittamatta minkäänlaista epäröimistä.

Tarkasteltuaan hetkisen punatukkaista aloitti Rajevski kuulustelun. Sitä kesti sangen kauan.

Kuulustelun loputtua hän hieroi tyytyväisenä käsiään mutisten itsekseen:

"Nyt en ollenkaan pelkää. Punatukkainen on kyllä pitävä sanansa, sillä mustasukkaisuus ajaa häntä ottamaan tämän askeleen, ja kun ihminen saa sen taudin, niin hän on aivan sokea eikä välitä muusta kuin kostosta."

Tunnin kuluttua läksi lähes kahdensadan miehen suuruinen retkikunta Alavudelta ja samosi eri osastoina etelään päin.

Joukon johtajana oli Rajevskin ajutantti, rohkeudestaan ja tarmostaan tunnettu kapteeni Sergejevitsh.

Kapteeni itse oli ensimäisessä joukossa ja punatukkainen oli hänellä — oppaana. Heidän saavuttuaan Virroille hän mutisi itsekseen:

"Nyt, Ilma, saat nähdä, että punatukkainen Niilo, jolle aina olet nauranut, saattaa kostaa ja tavalla, jota et ole edes uneksinut."

3.

Erittäin pitkän harkitsemisen jälkeen ja nautittuaan mitä pieni sotilastorppa voi tarjota läksivät Roth ja hänen ystävänsä liikkeelle vanhan Yrjön heille antamien ohjeiden mukaan.

Pienen sotilastorpan matalasta eteisestä näkyi pieni metsäinen saari lähempänä itäistä kuin läntistä rantaa. Tätä saarta kansa nimitti "Varassaareksi."

Nimensä saari oli saanut varasliitosta, joka siellä isännöitsi vuosisadan ensimäisinä vuosina majaillen eräässä luonnon muodostamassa rotkossa. Pitkän etsimisen jälkeen oli väestö vihdoinkin saanut vihiä liiton olinpaikasta. Jotta rohkeat varkaat luulisivat olevansa turvassa, ei pitkään aikaan oltu tehty mitään heidän vangitsemisekseen.

Mutta eräänä pimeänä syyskuun yönä, noin viikko sen jälkeen kun rohkea murtovarkaus oli tehty Teiskon kirkkoon, kokoontui kolmen pitäjän väki, ja heidän onnistui vaivalloisen soudun jälkeen päästä toisten huomaamatta "Varassaareen".

Täällä he piirittivät luolan suun ja nostivat melun, jolloin rosvot hyökkäsivät ulos hampaisiin asti asestettuina. Ankara taistelu syntyi. Kuusi varasta ja yhtä monta talonpoikaa makasi maassa.

Mutta tarkoitus oli myöskin saavutettu. Eloon jääneet varkaat vietiin lähimpään kaupunkiin, jossa heidät tuomittiin ja mestattiin.

Tähän saareen Yrjö Kinnunen nyt neuvoi Rothia menemään, koska se oli erittäin sovelias tyyssija samoiluretkillä. Venäläiset eivät sitä tunteneet, ja luolan suuta olisi tarpeen vaatiessa ollut erittäin helppo puolustaa. Saaren matalaa itäistä rantaa eivät myöskään mitkään suuret alukset voineet lähestyä.

Menettämättä kallista aikaansa Roth kiiruhti odottavan joukkonsa luokse ja samoili sen kanssa muutamia tunteja Rajalahden rannoilta Kuruun asti. Tarkoituksena oli polttaa niin monta venettä kuin mahdollista.

Retki onnistui paremmin kuin voi odottaakaan. Anastettiin 20-30 venettä, joista toiset olivat varsin isoja.

"Niin", sanoi Roth, kun kaikki oli selvänä, "nyt sinä Spof otat päällikkyyden vesillä, sillä sinä olet siihen tottuneempi. Minä pysyttäydyn kernaammin maan puolella."

Lyhyen soutamisen jälkeen rohkeat sissit nousivat "Varassaareen" kohtaamatta ainoatakaan vihollista.

Pienessä sotilastorpassa herätti partioretkeläisten läsnäolo erilaisia tunteita. Vanha Yrjö tunnusti suoraan, ettei hän pitkiin aikoihin ollut tuntenut itseään niin iloiseksi kuin nyt. Kanuunain jyrinä ja kiväärien soitto oli hänelle muistuttava aikoja, joina hän taistellen kolmannen Kustaan puolesta oli kostuttanut verellään melkein jokaista taistelukenttää. Näistä hän nyt innostuneena jutteli kuten ennenkin. Ja lopetettuaan hän lisäsi:

"Olen iloinen, että Suomella on vielä miehiä, jotka uskaltavat uhrata henkensä, omaisuutensa ja verensä maansa pelastukseksi vihollisen orjuudesta."

Ilmassa oli sitävastoin vallalla toisenlaiset tunteet. Luonnollisestikaan hän ei olisi kernaasti nähnyt sotanäyttämöä muutettavan tälle paikalle. Isoisän tahtoa hän ei kuitenkaan uskaltanut vastustaa, sillä hän tiesi, miten itsepäiseksi ukko tuli, kun joku uskalsi olla toista mieltä.

Vihdoin ei Ilma voinut enää vaieta. Yrjö ukon mennessä levolle hän laski kätensä vanhuksen olalle sanoen:

"Isoisä, nyt tulee kauhea aika."

"Joutavia", sanoi vanhus.

"Mutta ajattele, jos Onni nyt on…"

Nuori tyttö ei lausunut ajatustaan täydellisesti. Hehkuva puna levisi sen sijaan hänen poskilleen.

"Onni", huudahti vanha Yrjö ja peräytyi pari askelta. "Ajatteletko vielä tuota hourupäätä?"

"Hourupäätä", toisti Ilma heittäen samalla isoisään syvän, moittivan katseen. "Ei hän ole mikään hourupää, ei."

"Niin", vastasi Yrjö Kinnunen, "mutta sen pojan saat kyllä jättää mielestäsi. Sinun isäsi on mennyt manalle, ja nyt minä olen sinun naittajasi. Sinä tiedät, että minä olen valinnut Pekkalan Eerikin mieheksesi, ja…"

"Mutta isoisä, minä kammoan häntä enemmän kuin ketään toista", keskeytti nuori tyttö.

"Sinä olet hullu", väitti vanha Yrjö. "Jokainen tyttö Näsijärven ympäristöllä nuolisi huuliaan, jos saisi hänet miehekseen, ja sinä…"

"Minä en välitä hänen rikkauksistaan", keskeytti Ilma toisen kerran ja nyt hyvin päättävästi.

Vanha Yrjö oikein vavahti. Sellaista itsepäisyyttäpä hän ei olisi koskaan odottanut. Kesti kauan, ennenkuin hän voi saada mielensä hillityksi. Vihdoin hän huudahti ankarasti:

"Onnia et koskaan saa mieheksesi! Ja muista se, että minä en sanojani peruuta."

Ilman ihanat kasvot tulivat kalmankalpeiksi.

"Mutta isoisä", huudahti hän, ja hienot huulet värähtelivät mielenliikutuksesta, "miten voit olla noin julma!"

"Lapseni", vastasi vanha soturi, ja hänen äskeinen jyrkkä äänensä tuli lempeämmäksi, "minä huolehdin vain sinun tulevaisuudestasi. Eerikki on rikas, kun Onni sitävastoin on köyhä kuin kirkonrotta eikä voi koskaan…"

"Mutta hänessä on raitista voimaa ja hän on uuttera", keskeytti Ilma nopeasti, "ja kun me rakastamme toisiamme, niin Jumala on kyllä kanssamme."

Nuoren tytön näin lausuessa loisti niin lämmin lohdutus hänen kauniista kasvoistaan, että Yrjö alkoi tuntea itsensä aivan noloksi. Hän yski ja änkytti ja sai lopultakin sanotuksi:

"On kyllä kaunista, Ilma, että olet uskollinen sille, jolle olet luvannut rakkautesi, mutta sinun tulee myöskin muistaa, että olen edesvastuunalainen Herrallemme, jos teen sinut onnettomaksi. Sinun velvollisuutesi on…"

"Olethan kuullut, isoisä, että en tule onnettomaksi, jos saan Onnin", keskeytti nuori tyttö uudestaan. "Jos sitävastoin otan rikkaan Eerikin, tulen heti onnettomaksi."

Samassa koputettiin ovelle.

Tuskin oli nuori tyttö ehtinyt sen puoliksi avata, kun hän äkkiä peräytyi ja huudahti: "Niilo!"

Tässä huudahduksessa oli niin paljon kammoa ja pelkoa, että yksin vanha Yrjökin tunsi sydäntään ahdistavan. Eikä hän kuitenkaan ensimäisenä säikähtänyt.

"Vai niin", sanoi punatukkainen ja tuli kursailematta sisään. "Tulen vielä kerran luoksenne vierailulle. Tuloni syyn kyllä ymmärrätte, jos vähän tahdotte ajatella." Ja hänen huulensa levisivät ilkeään irvistykseen.

Ilma vetäytyi isoisän taakse. Hän pelkäsi todellakin Niiloa tässä silmänräpäyksessä.

"Asiasi kyllä tiedämme", vastasi vanha Yrjö, joka tuskin saattoi hillitä vihaansa. "Ja vastaukseni olet myöskin kyllin usein kuullut."

"No kun olette niin sananne pitävä, vanha Yrjö, niin voitte kernaasti maksaa minulle viime vuonna lainaamanne rahat. Kaksi kuukautta sitten on jo velka joutunut maksettavaksi."

Vanhan Yrjön kasvot tulivat ensin punaisiksi ja sitten valkoisiksi hänen vastatessaan:

"Ja kaksi kuukautta sitten sinä lupasit, että velka saisi olla, kunnes sota loppuisi. Voithan ymmärtää, että tällaiseen aikaan rahan hankkiminen on mahdotonta."

"Sen kyllä ymmärrän", vastasi Niilo ivaten. "Mutta silloin luulin, että Ilma ja sinä olisitte myöntyväisemmät. Sitäpaitsi ei lupaus ollut kirjallinen eikä se merkitse mitään oikeudessa."

Niilon puheen röyhkeä sävy saattoi Yrjö Kinnusen veren kiehumaan. "Viheliäinen lurjus!" huusi hän ja tarttui halkoon, jolla teki uhkaavia liikkeitä. "Sinä tiedät varsin hyvin, missä arvossa olet koko paikkakunnalla. Ja mistä olet rahasi saanut? Etkö luule tiedettävän, että isäsi varasti minkä jaksoi kruunulta. Ja että sinä et ole yhtään parempi, sen tietää jok'ikinen kylän poika ja tyttö."

Nyt loisti Niilon kavalissa silmissä sellainen sanomaton viha, että Ilma vetäytyi isoisänsä suojaan.

"Vai niin te puhutte", vastasi Niilo ivaten, jonkun verran toinnuttuaan. "Vielä saatte nähdä, kenenkä kanssa olette tekemisissä." Ja nyrkkiään puiden läksi hän ulos ja löi oven kiini, niin että koko tupa tärisi.

Yrjö istui hetkisen päätään liikauttamatta ja saamatta suustaan sanaakaan. Vihdoin hän nosti kätensä ristiin rinnoilleen ja sanoi:

"Hyvä Jumala, suojele meitä niissä koettelemuksissa, jotka aivan varmaan meitä kohtaavat. Sinä yksin voit torjua vaaran."

Ja ankarassa mielenliikutuksessa lisäsi Ilma:

"Ah, jos Onni olisi täällä! Mikä lohdutus hän olisikaan minulle!"

4.

Kun reipas Roth oli ollut yön "Varassaaressa", tuli hänen luokseen seutuun täysin perehtynyt talonpoika, joka omasta aloitteestaan oli ruvennut ottamaan selkoa vihollisten liikkeistä.

Hän kertoi, että eräs muonakuormasto oli matkalla Venäjältä Alavudelle. Hän oli itse nähnyt sen pysähtyvän Kuorehveden kirkolle, vähän yli kolmen peninkulman päähän suoraan itään "Varassaaresta".

"Milloin sen näit?" kysyi Roth miettiväisenä.

"Eilen puolenpäivän aikana", vastasi viestintuoja mitä rauhallisimpana.

"Perkele!" huudahti vääpeli ja peräytyi muutamia askeleita, "silloin he ovat varmaankin jo päässeet livistämään kynsistämme."

"Eikös mitä", vastasi talonpoika mahdollisimman levollisena, "niin nopeasti se ei kuitenkaan käy. Kaikki näyttivät ylen uupuneilta, ja varma on, että he ottavat perinpohjaisen levon."

"Paljonko heitä suunnilleen oli?" kysyi Roth miettiväisenä.

"Koin pari- kolmekymmentä."

Reipas vääpeli harkitsi asiaa hyvän aikaa. Sitten hän keskusteli Spofin kanssa, joka oli yhtä mieltä asiassa. Tunnin kuluessa olivat tarpeelliset alukset kunnossa, ja puolenpäivän aikana olivat partioretkelle valitut sotamiehet ja talonpojat myöskin valmiit.

"Varassaaresta" pitkälle puusillalle, joka yhdisti Visuveden ja Vaskiveden väliset salmet toisiinsa ja jossa Tampereen ja Vaasan välinen maantie kulkee, oli noin kaksi peninkulmaa.

Spofin kulkiessa vesitse, mukanaan puolet joukosta, samosi Roth toisten kanssa pitkin rantoja, kuitenkin niin, että hän, mikäli mahdollista, voi pitää silmällä vesitse kulkevia.

Pian huomasikin Spof kaksi alusta, jotka pakenivat minkä airoista pääsi.

Jahti alkoi heti ja molemmat saatiin kiinni. Saaliiksi tuli paljon aseita, parikymmentä kulia; aluksissa olevat sotamiehet vangittiin, jonka jälkeen heitä vartioitiin tarkasti.

Iltapäivällä Roth ja Spof saapuivat Visuveden sillalle.

Saatuaan eräältä vanhalta akalta, ainoalta, joka oli uskaltanut jäädä kotipaikoilleen, tietää, että venäläisten muonakuormasto ei ollut vielä kulkenut sillan poikki, asetti Roth heikon vartioston sillan eteläiseen päähän ja piiloutui itse, mukanaan vahvempi joukko, sen pohjoispuolelle.

Sillan alla oli Spof kätkössä veneineen, niin että etelästä maanteitse tuleva vihollinen ei voinut häntä huomata.

Roth aikoi antaa venäläisten kuormaston tulla sillan puoliväliin. Hän hyökkäisi silloin heidän kimppuunsa edestäpäin, samalla kun Spof, mukanaan riittävä joukko, kapuaisi rannalle ja hyökkäisi takaapäin venäläisten kuormaston niskaan. Saadessaan viholliset kahden tulen väliin piti Roth voiton varmana.

Jotta venäläiset vangit eivät voisi millään tavalla varoittaa tovereitaan, oli Spof sidotuttanut heidän kätensä ja jalkansa, pannut kapulat heidän suuhunsa ja asettanut heidät suurimman veneen pohjalle.

Hyvän aikaa odottelivat partioretkeläiset tässä asemassa, eikä mitään kuulunut. Roth alkoi jo tulla kärsimättömäksi, ja usein hän hiipi sillalle tähystelemään. Vihdoin hän alkoi epäillä saamiensa tietojen todenperäisyyttä. Mutta hänen aikoessaan lähteä kuudennelle tähystysretkelleen huudahti Hiukka viitaten kädellään:

"Mikäs hullu tuolla tulla viilettää?"

"Ah", huusi Roth, "sanantuoja!" Hän aikoi mennä tulijaa vastaan. Mutta monta syltä hän ei ollut astunut, ennenkuin tulija viittasi häntä peräytymään.

Heti vetäytyi vääpeli takaisin sillankorvalle.

"Nyt ne ovat täällä", huusi talonpoika heti kun arveli äänensä kuuluvan. "Aikaa ei ole yhtään hukattavissa."

Tutkittuaan tarkemmin viestintuojaa järjesti vääpeli pienen joukkonsa taisteluun. Sillankorvalla olevat valtavat kivilohkareet ja maanlaatu olivat vaanijoille varmana suojana, niin että he saattoivat turvassa odottaa hyökkäyksen hetkeä. Mutta heidän vilkkaat liikkeensä ja säkenöivät silmänsä kertoivat selvästi, mikä leikki venäläisillä oli edessään.

Vihdoin alkoikin venäläisten kuormasto näkyä viidakosta, järven toiselta puolelta. Ensimäisenä ratsasti upseeri. Sen jälkeen tulivat muonavaunut kasakkain ja jääkärien kulkiessa sivuilla. Viimeisenä ratsasti neljä aivan hampaita myöten asestettua kasakkaa.

Niin kauan kuin venäläiset olivat metsässä, noudattivat he mahdollisimman suurta varovaisuutta, mutta heidän päästyään sillalle laukesivat heidän kielensä siteet.

Huolettomina he nauroivat ja lauloivat, ja majuri jo hieroskeli tyytyväisenä käsiään. Pianhan oltaisiin Alavudella.

Vapisi vanha silta hevosten kavioiden kopsaessa ja vaunujen rätistessä.

Samassa huomasi eräs kasakoista aseita vilahtelevan kivien takaa.

Kohta hän aavisti niiden merkityksen ja ratsasti majurin eteen huomauttaen häntä asiasta. Tämä komensi heti pysähtymään.

Mutta Rothkin huomasi, että hänet oli keksitty. Ja samassa hän antoi hyökkäysmerkin.

Nopeasti hyökkäsivät talonpojat ja soturit sillalle. Venäläiset ottivat heidät vastaan tuimalla tulella. Mutta ainoakaan luoti ei osunut määräänsä. Rothilla sitävastoin oli parempi onni. Jo ensimäinen laukaus osui majurin hevosen rintaan. Tuskasta hirnuen eläin nousi takajaloilleen, niin että ratsastaja töintuskin ehti heittäytyä syrjään.

"Takaisin", karjui hän, mutta tuskin oli viimeinen tavu päässyt hänen huuliltaan, kun hän jo huomasi olevansa saarroksissa.

Spof oli joukkoineen noussut eteläiselle sillankorvalle ja lähestyi pikamarssissa.

Venäläisten vastarinta ei kestänyt kauan. Ainoastaan kerran koetteli majuri, jättämällä vaunut jälkeensä, pelastua jälleen viidakkoon, mutta hän ei voinut murtaa Spofin rivejä. Silloin hän kutsui kaikki hornan voimat avukseen. Hän rukoili ja uhkasi, mutta yhä enemmän likistyi hän aseineen vaunujen väliin.

Nähtyään kaiken vastustuksen turhaksi hän käski polttaa muonavarat, jotta suomalaisetkaan eivät niistä mitään hyötyisi. Mutta kasakan, joka riensi käskyä toimeenpanemaan, singahutti Spofin riveistä tullut luoti salmeen. Samoin kävi myös eräälle jääkärille. Hän sai tehdä toverilleen seuraa.

Nyt aikoi majuri itse sytyttää kuormat, mutta samassa kuului hänen takaansa karhea ääni:

"Antautukaa tahi olette kuoleman oma!"

Majuri tarttui äkkiä pistooliinsa, mutta ennenkuin hän pääsi sitä käyttämään, tunsi hän olevansa puristuksessa kahden käden välissä kuin ruuvipenkissä.

Majuri huusi ja potki kaikin voimin, mutta Roth piti lujasti kiinni saaliistaan. Venäläisen avuksi lähestyi kuitenkin kaksi jääkäriä, jolloin vääpelin asema näytti varsin uhkaavalta.

Mutta apu tuli oikeassa hetkessä. Hiukka oli huomannut Rothia uhkaavan vaaran. Nopeasti hän kokosi niin monta miestä kuin taisi ja ehti piikinpistolla kaataa kasakan, joka juuri oli nostanut miekkansa Rothin päätä kohti. Lyhyen käsikähmän jälkeen vihollinen laski aseensa nähdessään johtajansa vangittuna.

"Uh", puhisi Roth, selviydyttyään viimein sekasorrosta. "Enpä luule Lapuallakaan olleeni pahemmassa pinteessä. Kiitos, kelpo Hiukka", sanoi hän sitten ja ojensi talonpojalle kätensä. "Sinä olet pelastanut henkeni. Ole varma, etten sitä koskaan unohda."

"Oh, joutavia", vastasi suomalainen jurosti, "Jollen minä olisi teitä pelastanut, niin olisi joku toinen sen tehnyt."

Venäläiset olivat täydellisesti antautuneet. Hyvin varustettu kuormasto oli nyt Rothin ja Spofin käsissä ja se vietiin heti takaisin sillan eteläiseen päähän.

Tuskin oli reipas suomalainen joukko sinne ehtinyt, kun jo kavioiden kapse kuului pohjoisesta. Yksinäinen ratsumies ajoi aivan täyttä laukkaa.

Suomalaiset katselivat toisiaan hämmästyneinä. Kuka se mahtoi olla? Venäläinen se ei ollut, niin paljon he ainakin saattoivat nähdä.

Mutta pian he saivat vastauksen kysymykseensä. Ratsumies oli nuori talonpoika Virtain kirkonkylästä. Hänen täyteläät kasvonsa olivat aivan purppuranpunaiset.

Hiki valui niistä virtanaan, ja epävarmaa oli, kumpi hikoili enemmän, mies vai hevonen. Pian näkyi kuitenkin, että jälkimäinen oli uupuneempi, sillä se kaatui kuoliaana maahan.

Mies taas sai vasta monien ponnistusten perästä suustaan sanat:

"Vihollinen… tuolla kaukana… tu… lee… pian… Suuri… joukko… Kiiruhtakaa. Poltta… polttakaa…"

Ponnistus oli nuorelle miehelle ollut liian suuri, ja puhumisyritys oli vaikuttanut häneen vahingollisesti. Hän ei voinut puhua lausettaan loppuun, sillä hän menetti tajuntansa.

"Korjatkaa hänet ja hoivatkaa häntä hyvin", käski Roth ja laski toisen kätensä pyörtyneen sydämelle. "Hän on vielä hengissä ja antaa varmaan toinnuttuaan meille tärkeitä tietoja. Mutta mitä hän käski polttamaan? Kenties muonavaroja?"

"Luuletko sitä?" kysyi Roth ja katsoi miettivästi maahan. "Mutta ei kaiketikaan Rajevski ole vielä lähtenyt Alavudelta."

"Ei kaiketikaan. Mutta hän on kyllä saanut tiedon meidän partioretkistämme ja on lähettänyt joukkonsa kostamaan. Minusta tuntuu…"

"Vihollisia kaukana sillan pohjoispuolella", huusi samassa sillan päässä oleva vartija.

Kaikkien katseet kääntyivät osoitettuun suuntaan. Parintuhannen sylen päässä sillasta pohjoiseen on autio kukkula, jonka yli maantie kulkee. Tällä kukkulalla, josta avautuu mitä laajin näköala yli salmen sekä Visuveden ja Vaskiveden, näkyi neljä ratsumiestä. Näki selvästi, että he olivat huomanneet suomalaiset, sillä eräs heistä läksi ajamaan täyttä laukkaa alas.

"Nyt huomaan, että talonpojan renki on kertonut totta", huusi Roth. "Sillalle kaikki miehet ja sytyttäkää se keskeltä. Sinä Spof saatat tehdä samoin veneistä käsin, niin joudutaan pikemmin."

Sanottu ja tehty. Suomalaiset hyökkäsivät palavin pärein sillalle. Helposti tarttui tuli kuivaan puuhun, ja kun Spof, joka silmänräpäyksessä oli kiiruhtanut veneille, sytytti sillan altapäin, yltyi tuli niin valtavaksi, ettei se enää ollut sammutettavissa.

Ensimäisen tulipatsaan noustessa keskeltä siltaa taivasta kohti oli pieni kukkula täynnä vihollisia. Jyrisevällä äänellä käski silloin Sergejevitsh joukkoansa pikamarssissa rientämään eteenpäin. Hän luuli näet vielä voivansa ehtiä perille oikeaan aikaan voidakseen sammuttaa tulen.

Tämä ei kuitenkaan olisi missään tapauksessa enää onnistunut, sillä monipäiväinen pouta ja tuuli olivat tehneet sillan niin kuivaksi, että se paloi kuin taula.

Sitä mahdottomammaksi kävi tulen sammuttaminen, kun suomalaiset lähettivät lakkaamatta surmaavia luotejaan joka kerta kun venäläiset koettivat lähestyä sillan pohjoista päätä.

Sergejevitsh oli itse äärimäisen rohkea. Valittuaan muutamia uljaimpiaan hän kiiruhti sillanpäätä kohti.

Silloin Roth komensi uudelleen ampumaan. Sergejevitshin hevosen kaulaan osui luoti. Tuska ajoi haavoitetun eläimen kohti leimuavia leikkejä.

Turhaan kapteeni koetti hillitä ratsua. Hän tunsi jo tulen kuumuuden. Jollei hän saisi ratsua kääntymään, niin hän syöksyisi sen kanssa rätiseviin liekkeihin. Ja jos hän olisi tässä huimaavassa vauhdissa hypännyt alas, niin hänen henkensä olisi ollut vaarassa.

Pistooli oli jo ammuttu tyhjäksi. Silmänräpäys oli vakava. Kuumuus lisääntyi lisääntymistään.

Mutta tällä hädän ja epätoivon hetkellä pisti kapteenin päähän hyvä ajatus. Hän tempasi miekan huotrastaan ja pisti sen syvälle pillastuneen hevosen kaulaan. Muutamia hyppyjä, ja hevonen syöksyi maahan. Sergejevitsh sinkosi monen kyynärän päähän. Muutamiin minuutteihin hän ei kyennyt nousemaan ylös, mutta lisääntyvä kuumuus ja rätisevien liekkien läheneminen herättivät hänet tajuihinsa.

Muutamat apuun kiiruhtaneet soturit nostivat hänet jälleen jalkeille. Hän oli, kumma kyllä, melkein vahingoittumaton. Muutamia mustelmia vain siellä täällä.

Koko silta oli syttynyt tuleen. Siitä lähtevä kuumuus vaikutti sen, että Sergejevitshin joukkoineen täytyi vetäytyä kauemmaksi rannalle. Koska veneitä ei ollut missään saatavissa, sai se vain tyhjäntoimittajana harmissaan katsella, miten Roth maitse ja Spof vesitse vetäytyivät takaisin mukanaan runsas muonavarasto ja kaikki taistelussa saadut vangit.

"Miten uljas renki jaksaa?" kysyi Roth parituntisen marssin jälkeen. "Ilman häntä olisimme joko joutuneet vangeiksi tahi kärsineet pahan häviön, sillä venäläisten partiojoukko oli kaksi kertaa näin suuri kuin meidän."

"Hyvin", vastasi Hiukka, jolle kysymys oli tehty, "hän virkistyy kyllä."

5.

Yllämainittu Tampereen ja Vaasan välinen maantie koskettelee ainoastaan Vaskiveden molempia päitä. Tämän itäinen ranta tekee näet käänteen länteen päin.

Eteläinen pää on Rothin äsken polttama pitkä silta, pohjoinen ei ole kaukana Virtain kirkolta, jossa venäläisillä on suuria muona-aittoja. Vähän Visuveden tapahtuman jälkeen näkivät he hyväksi polttaa Virroilla olevat varastot, koska pelkäsivät rohkeain partioretkeläisten pian tulevan niitä tervehtimään.

Suunnilleen Visuveden salmen ja Virtain kirkon keskivälillä on Johduspohjan kylä maantien vierellä. Sanotusta kylästä Vaskiveden itäiselle rannalle on tuskin neljännes peninkulmaa. Tämä seutu on milloin vuorista, milloin metsäistä ja soveltuu sen vuoksi erittäin hyvin sekä hyökkäys- että pakolaisten piiloutumispaikaksi.

Samaan aikaan kun Sergejevitsh samosi täältä eteenpäin, hiipi kaksi henkilöä vuorenhalkeamien välitse. Heidän kuluneet soturipukunsa ilmaisivat heti, että he kuuluivat urhoolliseen Porin rykmenttiin.

"Tule tänne, Jussi", sanoi vihdoin pitempi, noin kahdenkymmenenneljän vuotias nuorukainen. "Täältä minä olen löytänyt hyvän piilopaikan, jota vihollisen on mahdoton keksiä."

Tiheän viidakon läpi, joka näytti siltä, kuin ihmisjalka ei olisi siihen koskaan astunut, tulivat molemmat pakolaiset pieneen onkaloon, joka oli niin matala, että he eivät voineet siinä seisoa suorina, vaan saivat olla joko kumarassa tahi kokonaan pitkällään.

"Uh", sanoi Onni ja heittäytyi melkein rentonaan epätasaiselle lattialle, "pahempaa retkeä en ole koskaan tehnyt."

"Enpä minäkään", vastasi Jussi, Onnin paras toveri ja osanottaja kaikkiin hänen uhkarohkeihin yrityksiinsä sekä mailla että vesillä.

Lukija on jo varmaankin arvannut, että Onni oli sama, jolta Kinnus-ukko oli kieltänyt kauniin tyttärensä.

Kun nuori karhunampuja, koko pitäjän reippain poika, joka asui Rajalahden kylän pohjoispäässä, tuli vanhan Yrjön luokse pyytämään Ilmaa omakseen, oli vanha soturi kohdellut häntä tavalla, joka loukkasi hänen arkatuntoista mieltään.

Yrjö oli näet syyttänyt häntä siitä, että hän ei ollut ryhtynyt mihinkään hyödylliseen työhön, vaan sen sijaan vetelehtänyt metsissä painiskellen villien petojen kanssa, eikä hän ottanut ollenkaan huomioon, että hän hävittämällä vahinkoeläimiä teki ympäristölleen varsin suuria palveluksia. Ja harmissaan siitä, että köyhä metsämies uskalsi kiinnittää katseensa tyttöön, joka kuitenkin hänen kuoltuaan saisi periä ei ainoastaan pientä torppaa, vaan hieman rahojakin, unohti Yrjö, että Onni oli kerran pelastanut hänenkin kolme lammastaan susien kynsistä. Mutta pääasia oli, että Onni oli köyhä eikä sen vuoksi voinut saada Ilmaa puolisokseen.

Tähän asti oli nuori mies ollut jotenkin levollinen, mutta kun Yrjö Kinnunen rupesi puhumaan hänen köyhyydestään, seikasta, jolle hän itse ei mitään mahtanut, kuohahti hänen mielensä. Ainoastaan tytön läsnäolo sai hänet estetyksi lausumasta kovia moitteita Yrjölle. Lähtiessään sanoi hän ainoastaan:

"No niin, ylpeilkää vaan, vanha Yrjö, mutta saattaapa tapahtua, että tulen kerran kotiin rikkaampana kuin aavistattekaan."

Nyt joutui ukko hämilleen ja huudahti juuri Onnin lähtiessä ovesta: "Niin, silloinhan saattaisi tapahtua, että voisit saada Ilman, mutta en minä silti lupaa."

Onni riensi Ruoveden kirkonkylään, missä Jussi asui, ja ehdotti, että he yhdessä menisivät sotajoukkoon.

Sanottu ja tehty. Jo samana iltana he menivät hyvät pyssyt olalla Porin rykmentin kokoontumispaikalle, jossa heidät heti otettiin rekryyteiksi. Verrattain lyhyessä ajassa he kävivät rekryyttikoulun, jonka jälkeen heidät otettiin sotureiksi siihen rykmenttiin, joka koko sodan ajan erikoisesti kunnosti itseään.

He ottivat osaa Siikajoen ja Revonlahden tappeluihin, mutta Lapualla he erityisesti osoittivat rohkeuttansa. He hyökkäsivät näet ensimäisinä pajunetit käsissä Lapuan kirkonkylään. Vähän matkan päähän oli neljä venäläistä soturia asettunut puolustusasentoon pieneen mökkiin, jonka luukuista lakkaamatta ampuivat pikamarssissa hyökkääviä suomalaisia.

Onni ja Jussi loivat lyhyen katseen toisiinsa, tarttuivat yhdessä oveen ja valtasivat sen nopeasti. Sen jälkeen he hyökkäsivät rinnakkain mökkiin, surmasivat kaksi venäläistä, vangitsivat kolmannen ja ajoivat neljännen päistikkaa ikkunanluukusta, niin että hän syöksyi suoraa päätä hyökkäävien suomalaisten syliin.

Döbeln oli katsellut molempien suomalaisten sankarillista taistelua. Kahakan loputtua heidät kutsuttiin rykmentin eteen, jolloin Adlercreutz antoi heille omakätisesti kunniamerkit urhoollisuudesta.

Miten kuohahtelikaan Onnin povi riemusta ja toivosta hänen katsellessaan "rahaa" rinnallaan! Vieläkin kasvoi hänen toivonsa, kun Jussi huudahti: "Nyt ei varmaankaan vanha ruudinhaistelija kieltäydy antamasta tytärtään vertaiselleen."

Muutamia päiviä tämän jälkeen olivat molemmat ystävykset siinä joukossa, jonka urhoollisen Eekin johdolla tuli tehdä tutkimusretki Alavudelle. Heti Kuortaneen kirkon eteläpuolella kohtasi Eek äkkiä ylivoimaisen venäläisen joukon.

Peräytymistä ei uljas upseeri ajatellutkaan. Hän hyökkäsi tavallisella reippaudellaan heidän kimppuunsa ja oli vähällä murtaa heidän rivinsä, mutta silloin he saivat äkkiä lisäväkeä.

Silloin täytyi Eekin väistyä ylivoiman tieltä. Mutta hän piti joukkonsa ihmeellisessä järjestyksessä ja peräytyi ainoastaan askel askeleelta monasti torjuen kasakkain hyökkäykset.

Keskellä taistelun temmellystä oli Eek käskenyt pientä joukkoa tekemään erään upseerin johdolla uhkaavan liikkeen venäläisten vasenta sivustaa vastaan.

Liikkeellä oli toivottu vaikutus. Kuullessaan hurraahuudon metsästä luulivat venäläiset suuremman joukon lähestyvän ja rupesivat sen vuoksi peräytymään.

Aliupseeri alkoi rohkeana ajaa heitä takaa. Hän uskalsi kuitenkin liian pitkälle, ja vihollisen saatua apuväkeä huomasi pienoinen rohkea joukko äkkiä olevansa saarroksissa.

Vastustuksen tekeminen olisi nyt tuottanut suorastaan turmion. Päätettiin sen vuoksi, että joukko nopeasti hajaantuisi ja että kaikki kaksittain, venäläisille tuntemattomia teitä, koettaisivat päästä Lapuan joukkoon tahi johonkin muuhun suomalaiseen osastoon.

Onni ja Jussi pysyivät nytkin eroittamattomina toveruksina.

He syöksyivät salaman nopeudella metsään ja kääntyivät pohjoiseen päin. Mutta pitkälle he eivät olleet ehtineet, ennenkuin suuri venäläisten joukko oli heidän edessään.

Kaikeksi onneksi oli venäläisillä siksi paljon tekemistä tähystellessään Eekin joukkoa, joka oli tuottanut heille varsin tuntuvan tappion, että he eivät kiinnittäneet huomiotaan pakeneviin ystävyksiimme. Nämä pääsivät sen vuoksi livahtamaan pakoon ja käänsivät kulkunsa etelään päin.

Heidän tarkoituksensa oli nyt koettaa saavuttaa Rothin ja Spofin joukot. Sen vuoksi he kääntyivät länteen päin päästäkseen mahdollisimman kauaksi Alavudelta.

Monien seikkailujen jälkeen he vihdoin saapuivat Virtain kirkolle. Saatuaan täällä tietää, että kapteeni Sergejevitsh ainoastaan pari tuntia ennen oli lähtenyt etelään päin vievää tietä, kiiruhtivat he läpi Vaskiveden itäpuolella olevien metsien Näsijärveä kohti.

Tällä retkellä, jota saattoi tehdä ainoastaan öisin, koska venäläisiä oli läheisyydessä, olemme tehneet pienessä epämukavassa onkalossa olevien ystäviemme tuttavuutta.

Kun he olivat aterioineet hyvällä halulla syöden puolet leivästä ja lihasta, jota eräs vanha eukko oli heille hankkinut, sanoi Onni:

"Jospa olisi kotona, niin…"

Nopeat askeleet keskeyttivät hänen sanansa. Molemmat ystävykset hiipivät rotkoon niin syvälle kuin pääsivät ja olivat valmiina laukaisemaan ladatut kiväärinsä, heti kun tarvittaisiin.

Heidän hämmästyksensä kasvoi yhä suuremmaksi, kun he huomasivat, että ohi kulkevat olivat venäläisiä. Vaikea oli kuvata heidän tunteitaan, kun he tunsivat vihollisten oppaan — Niiloksi.

He pidättivät henkeään hetkisen, joka tuntui aivan ikuisuudelta. Muutamien minuuttien kuluttua sanoi Jussi:

"Erityinen Luojan onni, ettei petturi tunne tätä onkaloa."

"Ohoo, kyllä hän sen tuntee", oli Onnin vastaus. "Mutta hän ei voi aavistaa ihmisten, kaikkein vähimmän meidän olevan täällä piilossa. Siinä tapauksessa olisimmekin hukassa."

"Niin, sinä olet oikeassa. Niilohan on myöskin kosinut Ilmaa, ja te olette siis kilpakosijat."

Onni nyökäytti päätään mitään virkkamatta. Hetkisen kuluttua hän vastasi:

"Eivät Ilma eikä hänen isoisänsä tahdo hänestä mitään tietää. Oh", jatkoi hän ja kavahti ylös kiivaasti: "Minä aavistan, että hän on antautunut venäläisten palvelukseen kostaakseen Yrjö Kinnuselle."

"Niinkö luulet?" sanoi Jussi.

"En ainoastaan luule, vaan tiedän", vastasi Onni. "Siksi meidän täytyy mahdollisimman nopeasti aloittaa jälleen vaelluksemme. Kävi miten kävi, mutta tänä yönä tahi viimeistään huomisaamuna varhain täytyy meidän olla Rajalahdessa, sillä minä aavistan, että siellä tapahtuu jotakin kauheaa."

"Seuraan sinua", vastasi Jussi ojentaen toverille kätensä.

Hämärän muututtua melkein puolipimeäksi läksivät molemmat pakolaiset onkalosta kulkien hiljaa etelää kohti.

Äkkiä Jussi pysähtyi erään puuryhmän ääreen. Kuunneltuaan tarkkaavasti kuiskasi hän Onnin korvaan:

"Ihmisiä on lähistössä."

Onnikin kuunteli hetkisen ja sanoi:

"Nukkujia on kaksi."

"Mitäs on tehtävä?"

"Täytyy kai lähteä katsomaan", sanoi Onni vihdoin.

Puukot hampaissa ja pajunetit pyssyihin ruuvattuina kulkivat molemmat miehet varovaisesti eteenpäin. Vihdoin he olivat ainoastaan parin kyynärän päässä nukkujista. Samassa hajaantuivat pilvet sen verran, että he saattoivat eroittaa edessään kaksi venäläistä sotamiestä. He kuuluivat varmaankin siihen joukkoon, joka äsken oli kulkenut ohi pienen onkalon, missä Onni ja Jussi olivat olleet kätkössä.

Mutta miksi he siinä nukkuivat? Tähän kysymykseen saivat Onni ja Jussi pian vastauksen. Toisen sotilaan vierellä oli tyhjä viina- ja toisen olutpullo.

"Näistä kai on päästävä, muutoin he saattavat hälyttää toisia", sanoi Onni.

"Mutta on ikävä surmata turvattomia", sanoi Jussi. "Jos herättäisimme heidät."

Onni ei ehtinyt vastata, vielä vähemmin pidättää toveria. Yhdellä hyppäyksellä oli tämä toisen venäläisen kimpussa ja iski häntä pyssynperällä päähän. Iskun saanut nousi nuolen nopeudella ylös ja hapuili aseita, mutta kaatui jälleen maahan ja menetti tajuntansa.

Toverin huudosta heräsi toinenkin venäläinen. Hän tarttui heti kivääriinsä ja aikoi juuri nousta ylös, mutta samassa Onni, joka huomasi, että aikaa ei ollut yhtään hukattavissa, iski pitkän pajunettinsa hänen rintaansa.

Venäläinen kaatui ääntäkään päästämättä.

Melkein kädenkäänteessä oli Jussi pukenut päälleen vihollisensa puvun, samalla kun hän kietoi omansa venäläisen pitkään takkiin.

Onni seurasi silmänräpäyksessä esimerkkiä, ja pian olivat molemmat porilaiset muuttuneet venäläisiksi sotamiehiksi. Se joka oli kaatunut Jussin pyssyniskusta, alkoi nyt osoittaa elonmerkkejä.

"Pian täältä!" huusi rohkea suomalainen. "Ennenkuin hän tulee tajuihinsa ja ehtii toveriensa luokse, on meidän oltava kaukana täältä!"

Tehtyään venäläisten aseet kelvottomiksi ja otettuaan mukaansa ainoastaan heidän pajunettinsa kiiruhtivat molemmat suomalaiset eteenpäin minkä jaksoivat. Tulipalosta ja taistelusta Visuveden sillalla ei heillä ollut vähintäkään aavistusta.

6.

Onnistumattoman tulipalonsammutus-yrityksen jälkeen oli kapteeni Sergejevitsh sijoittanut miehistönsä sillan pohjoiseen päähän.

Surkean näköinen oli leveä salmi. Ainoastaan vähäinen osa siltaa, nimittäin molemmat päät, olivat jääneet vahingoittumatta. Siellä täällä riippui hiiltyneitä palkkeja päällekkäin kauheassa sekamelskassa. Monet olivat myöskin vedessä, ja ainoastaan se seikka, että ne olivat vielä osittain kiinni toisissa pölkyissä, esti virran viemästä niitä mukanaan.

Mutta veneitä ei löytynyt mistään. Ainoastaan uimalla olisi siis voinut päästä yli syvän salmen. Mutta useimmat venäläiset soturit eivät olleet uimataitoisia. Tämä keino ei siis voinut tulla kysymykseen.

Kiertämiseen Vaskiveden tahi Visuveden ympäri olisi taas mennyt liian pitkä aika.

Mitä siis oli tehtävä?

Sergejevitshin tätä mietiskellessä läheni häntä Niilo inhoittavasti irvistäen ja sanoi:

"Tahtoisin ilmoittaa teille tärkeän asian. Sitäpaitsi toivoisin toki saavani jotakin palkkaa siitä, että olen teille tänne tien näyttänyt."

"Palkaksi saat pitää henkesi", vastasi kapteeni kärtyisästi. Mutta huomattuaan, ettei Niilo ollut tyytyväinen tähän vastaukseen, vaan aikoi kääntyä ympäri, jatkoi hän: "Mikä tärkeä asia sinulla on sitten ilmoitettavana?"

"Minä harkitsen miten voisimme päästä yli salmen." Ja samalla hän viittasi rannalle.

"Sinä", huudahti kapteeni halveksivalla äänellä. "Ei, kyllä sinä saat mennä!"

"Ja kuitenkin se on maailman yksinkertaisin asia", vastasi punatukkainen levollisesti.

Tässä silmänräpäyksessä tarttui kapteeni miehen hartioihin ja ravisteli häntä valtavasti.

"Ilmaise tietosi", karjui hän, "muutoin hakkautan sinut tuhansiksi kappaleiksi!"

"Menkäämme lähemmä rantaa", sanoi Niilo. "Siellä tahdon ilmoittaa ehtoni."

Heidän saavuttuaan aivan veden partaalle sanoi punatukkainen viitaten salmelle:

"Kun olen auttanut teidät salmen toiselle puolelle, niin lainaatte minulle kaksikymmentä miestä muutamiksi tunneiksi."

"Mitä sinä niillä teet?" kysyi kapteeni epäluuloisesti katsellen Niiloa.

"Tahtoisin vain käväistä kyläilemässä eräässä pienessä sotilastorpassa Rajalahden eteläpuolella. Kaunis tyttö odottaa minua siellä, mutta ukonkäppärä on aivan mahdoton. Lopun ymmärrätte."

"Kyllä ymmärrän", sanoi kapteeni ja katseli tutkivasti punatukkaista.