Rajalahden torppa: Kertomus viimeisestä Suomen sodasta

RAJALAHDEN TORPPA

Kertomus viimeisestä Suomen sodasta

Kirj.

J. O. ÅBERG

Mailta ja meriltä 28.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

1.

Eräänä kauniina, leppoisana kesäiltana 1808 kulki kolme miestä varovasti hiipien pitkin Näsijärven läntistä rantaa. Meidän nyt ensi kerran tehdessämme heidän tuttavuuttaan olivat he saapuneet punaiseksi maalatun sotilastorpan lähistölle, jonka pieni hyvin hoidettu puutarhapalanen ulottui vesirajaan asti.

Pieni torppa oli parisataa kyynärää Rajalahden kylän eteläpuolella, ja tämä taas oli aivan lähellä Näsijärven pohjoisinta päätä.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Sen pitkät säteet kultasivat Ruoveden kirkontornin, tanssivat hilpeästi Näsijärven väreilevällä pinnalla, tunkeutuivat leikkien metsien kätköihin ja valaisivat sammuvalla hohdollaan pienen sotilastorpan turvekattoa ja pienen puutarhatilkun kukkia. Jätettyään viimeisen jäähyväissuudelman ne katosivat, hetkisen kuluttua taas tervehtiäkseen samoja esineitä hehkuvilla aamusuudelmillaan.

Kolme miestä, kaikki suomalaisia, pysähtyi vähän matkan päähän torpasta osittain nuorta metsää kasvavalle, osittain autiolle maakielekkeelle, joka pisti vain viidenkymmenen kyynärän päähän ulapalle päin. Tältä ylen kapealta kaistaleelta oli näköala kuitenkin vapaa; pohjoiseen näkyi edelleen Ruovettä, etelään Kurua sekä vielä sen eteläpuolella olevia seutuja. Idässä taas siintivät avarat vedet monimuotoisine vaihtelevine saarineen ja luotoineen, ja näiden takana oli epäsäännöllinen itäinen ranta kylineen, yksityisine rakennuksineen, vainioineen, niittyineen ja metsineen, joiden yläpuolelle siellä täällä kirkontornin kapea huippu kohosi kohti taivasta kuin sanaton rukous kaiken elämän alkuunpanijalle, tahi kevyt sininen sauhu liiteli ylös milloin nopeissa, milloin hitaissa kiemuroissa.

Auringonsäteiden kadotessa itäisten metsien taakse näkyivät ääriviivat vastakkaiselta rannalta vielä selvempinä.

Rotevin kolmesta miehestä oli mennyt maakielekkeen päähän asti. Pienet laineet melkein koskettelivat hänen jalkojaan. Hänen takanaan seisoi hänen hieman pienempi seuralaisensa ja kauempana niemekkeellä kolmas henkilö, jäntevä ja luiseva, supisuomalaisen miehen perikuva.

"Katsokaa", sanoi kielekkeen päässä oleva mies ja viittasi järvelle, "kauniimpaa seutua ei tässä maassa ole, ja pian kuitenkin vihollisen saaliinhimoiset laumat ovat sitä tuhoamassa ja…"

"Mutta sitähän meidän on estettävä", sanoi toveri.

"Niinpä niin", lisäsi toinen ja tarttui asetoverinsa käteen, "minä kyllä tiedän, että sinä, Spof, et väisty, milloin tosi on edessä. Suuresti minua lohduttaa myöskin se, että kansa tukee meitä niin paljon kuin mahdollista. Etkö sitä usko?"

"Sen tahdon uskoa", vastasi Spof, "muutoin meidän hankkeestamme ei olisi juuri mihinkään."

Kielekkeen päässä seisova roteva mies oli vääpeli Roth Porin rykmentistä ja Ruoveden komppaniasta, jota historioitsija on nimittänyt "urhoollisten kehdoksi ja opinahjoksi tässä sodassa."

Lapuan tappelun jälkeen rupesi Roth harkitsemaan rohkeaa suunnitelmaa. Partioretkiä tekemällä olisi viholliselle tuotettava mahdollisimman paljon vahinkoa. Hänen samanmielinen toverinsa suostui ehdotukseen, ja Adlercreutz, joka ymmärsi miten sovelias maa oli tällaiseen sodankäyntiin, kannatti heti tätä rohkeaa suunnitelmaa.

Roth pyysi ja sai 40 rykmenttinsä sotamiestä, jotka hän itse valitsi. Kun sanoma retkikunnasta tuli sotamiesten tietoon, koettivat he kaikki kilvan päästä mukaan, sillä vaarat ja seikkailut, mutta samalla suuri kunnia odotti näitä urhoollisia miehiä, onnistuisivatpa he yrityksissään tahi eivät.

Huomattava on kuitenkin tässä asiassa, että vääpeli Roth ja hänen reipas toverinsa Spof eivät saaneet pienintäkään kunnianosoitusta siitä, että olivat saattaneet venäläisen kenraali Rajevskin sellaiseen ahdinkoon, että se oli vähällä aiheuttaa koko venäläisen sotajoukon hajaantumisen. Tiedot, joihin meidän historioitsijamme nojautuvat, eivät myöskään, omituista kyllä, ole saadut ruotsalaisista eikä suomalaisista, vaan venäläisistä lähteistä.

Tämän urhoollisen pikku joukon etunenässä läksivät Roth ja Spof Lapualta, saatuaan vanhoista varastoista mukaansa aseita noin sadalle miehelle.

Ylen vaivalloisen marssin ja monien seikkailujen jälkeen metsissä onnistuivat he vihdoin pääsemään ohi venäläisten Alavudelle sijoittuneen sotavoiman.

Hävitettyään muutamia venäläisten kuormastoja ja muutoin tuotettuaan Rajevskille monia tuntuvia vahinkoja pääsi Roth vihdoin vihollisten sotavoiman selkään. Hänen menestymisensä vaikutti senkin, että rahvas tarjoutui hänen palvelukseensa, niin että reipas Roth oli muutamassa päivässä asestanut toista sataa talonpoikaa ja renkiä.

Tultuaan vakuutetuksi, että he olivat saavuttaneet jonkinmoisen aseidenkäyttämistaidon, ja harjoitettuaan heitä yksinkertaisimpiin marsseihin läksi hän Näsijärven rannalle, johon odotettiin vesitse saapuvan useita venäläisiä muonavarastoja. Halki metsien hän oli lännestä saapunut Rajalahden lähistölle. Koska hänen joukkonsa oli jonkun verran uupunut pitkistä marsseista, kätki hän sen varmaan paikkaan, rytöisen metsän suojaan, ja hiipi itse Spofin ja Hiukka nimisen talonpojan kanssa Rajalasta Rajalahtea kohti hankkiakseen itselleen tarkempia tietoja vihollisen paikkakunnalla olevasta sotavoimasta.

Tällä tutkimusretkeilyllä olemme tehneet hänen ja hänen toveriensa tuttavuutta.

Kun Roth ja Spof olivat hetkisen neuvotelleet keskenään, miten venäläisten hankkeita voitaisiin mahdollisimmassa määrässä keskeyttää, viittasi edellinen Hiukan luokseen.

Hiukka, talonpoika Rajalasta, oli oikea suomalainen visakoivu. Paitsi pitkällekantavaa pyssyään riippui hänen vyöllään pitkä puukko.

"Kuuleppas, Hiukka", virkkoi vääpeli ja viittasi pieneen torppaan, joka niemekkeen kärjestä näytti niin houkuttelevalta, "tiedätkö, keitä tuolla asuu?"

"Ka tiedänhän tuon", tuumi Hiukka. "Sehän se vanha Yrjö Kinnunen siellä asuu poikansatyttären kanssa. Ilma se onkin koko Näsijärven seutujen kaunein tyttö."

"Va-ai niin", huudahti vääpeli, ja leveä hymy levisi hänen leukapieliinsä, "sinä sanot häntä kauniiksi, vaikka et ole edes enää naimaiässä."

"Enpähän minä hänestä", vastasi Hiukka kuivasti. "Eukkoni kuoleman jälkeen välitän enää viis kaikista tytönheilakoista, Ja sitäpaitsi on meillä kyllä nyt muutakin tekemistä kuin niiden jäljessä juosta."

"Siinä olet oikeassa", vastasi Spof. "Mennäänpä nyt katsomaan Yrjö Kinnusta. Kenties hän voi antaa meille tärkeämpiä tietoja kuin mitä voimme aavistaakaan."

"Siinä olet oikeassa", toisti myöskin Roth, joka toverin näin lausuessa näytti heräävän syvistä ajatuksistaan. "Hiukka on kyllä oikeassa. Nyt ei ole aikaa nukkumiseen eikä rakkaudenhaaveisiin. Eteenpäin siis!"

Pian nämä kolme suomalaista olivat pienen puutarhatilkun veräjällä.

"Onko tuo vanha Yrjö?" kysyi Roth viitaten valkopartaiseen ukkoon, joka oli istuutunut tuvan vieressä olevalle turvepenkille ja juuri korjaili puujalkaansa.

"Niin, hän se juuri on. Edellisessä sodassa hän oli melkein kaikissa taisteluissa, kunnes menetti jalkansa. Ja tyttö, joka juuri tulee ulos, on Ilma. Reipas ja kelpo tyttö hän on, ja se, joka saa hänet vaimokseen, ei varmaankaan ole naimistaan koskaan katuva."

Nähdessään kolme aseellista miestä peräytyi Ilma kauhistuneena muutamia askeleita ja huudahti:

"Isoisä, me saamme vieraita! Keitä he mahtanevat olla?"

Vanha sotilas varjosti toisella kädellään silmiään nähdäkseen paremmin. Lopuksi hän sanoi:

"Ensimäisenä kulkija on Hiukka Rajalasta. Kumpaakaan toista en tunne."

2.

Alavudella kenraali Rajevski käveli epäröivänä edestakaisin suurimmassa asuinhuoneessaan. Näkyi selvästi, että hänessä kuohuivat mitä ristiriitaisimmat tunteet.

Usein hän pysähtyi pöydän ääreen, jossa oli joukko erilaisia karttoja siitä maasta, jonka valloittamisen hän oli saanut tehtäväkseen. Mutta vielä useammin hän istuutui ikkunan ääreen, josta näköala Lapuan tasangoille oli jokseenkin vapaa.

Hyvillä ja täydellisen voiton toiveilla oli Rajevski tullut Suomeen. Tämä toive näyttikin, ainakin alussa, toteutuvan. Lakkaamattomien pikku taistelujen perästä vetäytyi kelvoton Klingspor alinomaa pohjoiseen, ja Luoja yksin tietää, olisiko hän uskaltanut pysähtyä ennenkuin Tukholmassa tahi Jäämeren rannalla, jollei urhoollinen Adlercreutz olisi tehnyt asiaan käännettä ja Siikajoella käynyt niin kiivaasti Rajevskin kimppuun, että hän oli pakoitettu vetäytymään takaisin.

Hänen alipäällikkönsä Balytoffin tappio Revonlahdella ainoastaan muutamia päiviä Siikajoen tappion jälkeen sai hänet peräytymään yhä etemmäksi. Heinäkuun 14 päivä oli myöskin kovanonnen päivä Rajevskille. Itsepäisen vastustuksen jälkeen hänen täytyi jättää jokseenkin vahva asemansa Lapualla.

Katkerin mielin täytyi ylpeän Rajevskin kiiruhtaa pakoon etelään päin. Hän pysähtyi, kuten edellä on mainittu, Alavudelle ja asetti etuvartionsa hyvän joukon alemmaksi Visuvedelle ja Näsijärvelle päin. Sitäpaitsi hän lähetti partiojoukkoja kaikille ilmansuunnille helpoittamaan elintarpeitten tuontia.

Juuri nämä tuottivat Rajevskille enin epäröimisen aihetta hänen levottomana kulkiessaan edestakaisin huoneessaan. Hänen korviinsa oli tullut hämäriä huhuja heitä kohdanneista esteistä, ensin hämäriä, mutta lopuksi varmempia.

"Ei ole mahdollista se, mitä eversti Stolypin kertoi aamulla", huudahti Rajevski itsekseen ja rupesi samalla astumaan kiivaammin. "Aivan mahdotonta täytyy olla, että kourallinen sotamiehiä ja talonpoikia olisi voinut saada aikaan sellaista, mitä Stolypin kertoi. Kolme maitse ja kaksi vesitse tulevaa kuormastoa anastettu, minä…"

Samassa astui sisään Rajevskin nuorempi ajutantti, kapteeni Sergejevitsh. Nuori mies oli ylen liikutettu, ja kenraali vavahti hänen ensimäisestä katseestaan.

"Olisivatko huhut mahdollisesti tosia? Senpähän nyt näemme. Mitä teillä on sanottavaa, kapteeni?" kysyi hän väkinäisen levollisena.

"Huonoja tietoja, kenraali", vastasi kapteeni Sergejevitsh tuskin kuuluvalla äänellä.

"Antakaa tulla vaan, olivatpa ne mitä tahansa", kehoitti Rajevski. "Minun täytyy tietää kaikki."

"Eräs elintarvekuormasto on otettu Visuvedellä, ja pitkäsilta on poltettu. Kaksikymmentä soturiamme olemme menettäneet."

Tämän ilmoituksen saatuaan Rajevski nosti toisen kätensä otsalle ja nojasi toisella pöytään.

"Vai niin", sanoi hän vihdoin, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastaan. "Kuka on suomalaisten johtaja?"

"Roth niminen sissi."

"Hänen nimeänsä en ole koskaan kuullut."

"Hän lienee myöskin upseeri Porin rykmentissä. Sitäpaitsi olen myöskin kuullut kerrottavan…"

"Vielä muutakin", keskeytti Rajevski ja alkoi samalla kulkea kiivaasti edestakaisin huoneessa.

"Vesilläkin…"

"Vai niin, sielläkin", huudahti kenraali harmistuneella äänellä. "Milloin tästä tulee loppu! Yhtäkaikki, kapteeni, esille onnettomuusviestit!"

"Kurun tienoilla otettiin kaksi päivää sitten eräs meidän aluksiamme, jossa oli viisisataa jauhokulia."

"Ja sitä en ole saanut tietää ennemmin!" huusi Rajevski ja polki lattiaa.

"Juuri vasta sain sen tietää", vastasi kapteeni Sergejevitsh levollisena.

"Miksi?"

"Siksi että sanansaattajamme vain mitä suurimmilla ponnistuksilla kykeni selviytymään vaaroista, joita kapinalliset talonpojat…"

Kuultuaan viimeiset sanat Rajevski hypähti paikoiltaan, katsoi kapteenia tuikeasti silmiin ja huusi:

"Kapinalliset talonpojat! Mitä sillä tarkoitatte, kapteeni Sergejevitsh?"

"Koko seutu on kapinassa. Kansa on kaikkialla kuohuksissa."

"Kuka on teille siitä kertonut?"

"Olen itse kokenut."

"Ah, selittäkää."

Kapteeni kertoi silloin seuraavaa:

"Aamulla läksin pikku retkeilylle Tuulijoelle, sata miestä mukanani. Erääseen paikkaan olivat talonpojat kuitenkin kaataneet metsää etumurrokseksi, ja koettaessani päästä sen ylitse ympäröi meidät valtava talonpoikaislauma, jossa oli myöskin melko joukko sotilaita. Tein voitavani, mutta vihdoin minun täytyi palata menetettyäni puolet miehistäni. Maa oli karua, ja kun me emme tunteneet sitä niin paljon kuin olisi tarvinnut päästäksemme ehein nahoin, menetin vielä lisää miehistöäni. Palattuani puolen tunnin kuluttua oli jäljellä ainoastaan kymmenen miestä ja…"

"Mikä on hänen nimensä, joka anasti vesitse tulevat kuormastot?" kysyi Rajevski ankarasti.

"Olen kuullut häntä sanottavan Spofiksi!"

Rajevski ei vastannut mitään pitkään aikaan. Hän oli ruvennut käyskentelemään nopeasti ympäri huonetta.

"Vai niin", ajatteli hän, "nyt tästä näyttää kaikesta päättäen muodostuvan tosileikki. Tämä pieni sota on mitä vaarallisin sotajoukolle, joka ei tarkoin tunne paikkoja. Sitäpaitsi ovat suomalaiset taitavia tällaisessa sodankäymistavassa, jonka ohella maan laatu heitä erinomaisesti tukee. Kuulkaapa, kapteeni", jatkoi hän pysähtyen pöydän ääreen ja laski kätensä mahdollisimman yksityiskohtaiselle Näsijärven ja sen ympäristön kartalle, "teidän täytyy oppia tarkoin tuntemaan seutu, sillä…"

Rajevski ei ennättänyt puhua loppuun, ennenkuin ovi aukeni ja toinen hänen ajutanteistaan astui sisään. Ajutantin takana näkyi punatukkainen miesolento, joka vilkuili Rajevskiin kavalin katsein.

Kenraali itse peräytyi pari askelta huomatessaan vastenmielisen olennon.

"Vanki, kenraali", sanoi ajutantti lyhyesti.

"Missä otitte hänet kiinni?"

"Kylän ulkopuolella hänen tarkkaavasti katsellessaan meidän puolustuslaitoksiamme."

Rajevski viittasi vankia astumaan esille. Tämä totteli heti osoittamatta minkäänlaista epäröimistä.

Tarkasteltuaan hetkisen punatukkaista aloitti Rajevski kuulustelun. Sitä kesti sangen kauan.

Kuulustelun loputtua hän hieroi tyytyväisenä käsiään mutisten itsekseen:

"Nyt en ollenkaan pelkää. Punatukkainen on kyllä pitävä sanansa, sillä mustasukkaisuus ajaa häntä ottamaan tämän askeleen, ja kun ihminen saa sen taudin, niin hän on aivan sokea eikä välitä muusta kuin kostosta."

Tunnin kuluttua läksi lähes kahdensadan miehen suuruinen retkikunta Alavudelta ja samosi eri osastoina etelään päin.

Joukon johtajana oli Rajevskin ajutantti, rohkeudestaan ja tarmostaan tunnettu kapteeni Sergejevitsh.

Kapteeni itse oli ensimäisessä joukossa ja punatukkainen oli hänellä — oppaana. Heidän saavuttuaan Virroille hän mutisi itsekseen:

"Nyt, Ilma, saat nähdä, että punatukkainen Niilo, jolle aina olet nauranut, saattaa kostaa ja tavalla, jota et ole edes uneksinut."

3.

Erittäin pitkän harkitsemisen jälkeen ja nautittuaan mitä pieni sotilastorppa voi tarjota läksivät Roth ja hänen ystävänsä liikkeelle vanhan Yrjön heille antamien ohjeiden mukaan.

Pienen sotilastorpan matalasta eteisestä näkyi pieni metsäinen saari lähempänä itäistä kuin läntistä rantaa. Tätä saarta kansa nimitti "Varassaareksi."

Nimensä saari oli saanut varasliitosta, joka siellä isännöitsi vuosisadan ensimäisinä vuosina majaillen eräässä luonnon muodostamassa rotkossa. Pitkän etsimisen jälkeen oli väestö vihdoinkin saanut vihiä liiton olinpaikasta. Jotta rohkeat varkaat luulisivat olevansa turvassa, ei pitkään aikaan oltu tehty mitään heidän vangitsemisekseen.

Mutta eräänä pimeänä syyskuun yönä, noin viikko sen jälkeen kun rohkea murtovarkaus oli tehty Teiskon kirkkoon, kokoontui kolmen pitäjän väki, ja heidän onnistui vaivalloisen soudun jälkeen päästä toisten huomaamatta "Varassaareen".

Täällä he piirittivät luolan suun ja nostivat melun, jolloin rosvot hyökkäsivät ulos hampaisiin asti asestettuina. Ankara taistelu syntyi. Kuusi varasta ja yhtä monta talonpoikaa makasi maassa.

Mutta tarkoitus oli myöskin saavutettu. Eloon jääneet varkaat vietiin lähimpään kaupunkiin, jossa heidät tuomittiin ja mestattiin.

Tähän saareen Yrjö Kinnunen nyt neuvoi Rothia menemään, koska se oli erittäin sovelias tyyssija samoiluretkillä. Venäläiset eivät sitä tunteneet, ja luolan suuta olisi tarpeen vaatiessa ollut erittäin helppo puolustaa. Saaren matalaa itäistä rantaa eivät myöskään mitkään suuret alukset voineet lähestyä.

Menettämättä kallista aikaansa Roth kiiruhti odottavan joukkonsa luokse ja samoili sen kanssa muutamia tunteja Rajalahden rannoilta Kuruun asti. Tarkoituksena oli polttaa niin monta venettä kuin mahdollista.

Retki onnistui paremmin kuin voi odottaakaan. Anastettiin 20-30 venettä, joista toiset olivat varsin isoja.

"Niin", sanoi Roth, kun kaikki oli selvänä, "nyt sinä Spof otat päällikkyyden vesillä, sillä sinä olet siihen tottuneempi. Minä pysyttäydyn kernaammin maan puolella."

Lyhyen soutamisen jälkeen rohkeat sissit nousivat "Varassaareen" kohtaamatta ainoatakaan vihollista.

Pienessä sotilastorpassa herätti partioretkeläisten läsnäolo erilaisia tunteita. Vanha Yrjö tunnusti suoraan, ettei hän pitkiin aikoihin ollut tuntenut itseään niin iloiseksi kuin nyt. Kanuunain jyrinä ja kiväärien soitto oli hänelle muistuttava aikoja, joina hän taistellen kolmannen Kustaan puolesta oli kostuttanut verellään melkein jokaista taistelukenttää. Näistä hän nyt innostuneena jutteli kuten ennenkin. Ja lopetettuaan hän lisäsi:

"Olen iloinen, että Suomella on vielä miehiä, jotka uskaltavat uhrata henkensä, omaisuutensa ja verensä maansa pelastukseksi vihollisen orjuudesta."

Ilmassa oli sitävastoin vallalla toisenlaiset tunteet. Luonnollisestikaan hän ei olisi kernaasti nähnyt sotanäyttämöä muutettavan tälle paikalle. Isoisän tahtoa hän ei kuitenkaan uskaltanut vastustaa, sillä hän tiesi, miten itsepäiseksi ukko tuli, kun joku uskalsi olla toista mieltä.

Vihdoin ei Ilma voinut enää vaieta. Yrjö ukon mennessä levolle hän laski kätensä vanhuksen olalle sanoen:

"Isoisä, nyt tulee kauhea aika."

"Joutavia", sanoi vanhus.

"Mutta ajattele, jos Onni nyt on…"

Nuori tyttö ei lausunut ajatustaan täydellisesti. Hehkuva puna levisi sen sijaan hänen poskilleen.

"Onni", huudahti vanha Yrjö ja peräytyi pari askelta. "Ajatteletko vielä tuota hourupäätä?"

"Hourupäätä", toisti Ilma heittäen samalla isoisään syvän, moittivan katseen. "Ei hän ole mikään hourupää, ei."

"Niin", vastasi Yrjö Kinnunen, "mutta sen pojan saat kyllä jättää mielestäsi. Sinun isäsi on mennyt manalle, ja nyt minä olen sinun naittajasi. Sinä tiedät, että minä olen valinnut Pekkalan Eerikin mieheksesi, ja…"

"Mutta isoisä, minä kammoan häntä enemmän kuin ketään toista", keskeytti nuori tyttö.

"Sinä olet hullu", väitti vanha Yrjö. "Jokainen tyttö Näsijärven ympäristöllä nuolisi huuliaan, jos saisi hänet miehekseen, ja sinä…"

"Minä en välitä hänen rikkauksistaan", keskeytti Ilma toisen kerran ja nyt hyvin päättävästi.

Vanha Yrjö oikein vavahti. Sellaista itsepäisyyttäpä hän ei olisi koskaan odottanut. Kesti kauan, ennenkuin hän voi saada mielensä hillityksi. Vihdoin hän huudahti ankarasti:

"Onnia et koskaan saa mieheksesi! Ja muista se, että minä en sanojani peruuta."

Ilman ihanat kasvot tulivat kalmankalpeiksi.

"Mutta isoisä", huudahti hän, ja hienot huulet värähtelivät mielenliikutuksesta, "miten voit olla noin julma!"

"Lapseni", vastasi vanha soturi, ja hänen äskeinen jyrkkä äänensä tuli lempeämmäksi, "minä huolehdin vain sinun tulevaisuudestasi. Eerikki on rikas, kun Onni sitävastoin on köyhä kuin kirkonrotta eikä voi koskaan…"

"Mutta hänessä on raitista voimaa ja hän on uuttera", keskeytti Ilma nopeasti, "ja kun me rakastamme toisiamme, niin Jumala on kyllä kanssamme."

Nuoren tytön näin lausuessa loisti niin lämmin lohdutus hänen kauniista kasvoistaan, että Yrjö alkoi tuntea itsensä aivan noloksi. Hän yski ja änkytti ja sai lopultakin sanotuksi:

"On kyllä kaunista, Ilma, että olet uskollinen sille, jolle olet luvannut rakkautesi, mutta sinun tulee myöskin muistaa, että olen edesvastuunalainen Herrallemme, jos teen sinut onnettomaksi. Sinun velvollisuutesi on…"

"Olethan kuullut, isoisä, että en tule onnettomaksi, jos saan Onnin", keskeytti nuori tyttö uudestaan. "Jos sitävastoin otan rikkaan Eerikin, tulen heti onnettomaksi."

Samassa koputettiin ovelle.

Tuskin oli nuori tyttö ehtinyt sen puoliksi avata, kun hän äkkiä peräytyi ja huudahti: "Niilo!"

Tässä huudahduksessa oli niin paljon kammoa ja pelkoa, että yksin vanha Yrjökin tunsi sydäntään ahdistavan. Eikä hän kuitenkaan ensimäisenä säikähtänyt.

"Vai niin", sanoi punatukkainen ja tuli kursailematta sisään. "Tulen vielä kerran luoksenne vierailulle. Tuloni syyn kyllä ymmärrätte, jos vähän tahdotte ajatella." Ja hänen huulensa levisivät ilkeään irvistykseen.

Ilma vetäytyi isoisän taakse. Hän pelkäsi todellakin Niiloa tässä silmänräpäyksessä.

"Asiasi kyllä tiedämme", vastasi vanha Yrjö, joka tuskin saattoi hillitä vihaansa. "Ja vastaukseni olet myöskin kyllin usein kuullut."

"No kun olette niin sananne pitävä, vanha Yrjö, niin voitte kernaasti maksaa minulle viime vuonna lainaamanne rahat. Kaksi kuukautta sitten on jo velka joutunut maksettavaksi."

Vanhan Yrjön kasvot tulivat ensin punaisiksi ja sitten valkoisiksi hänen vastatessaan:

"Ja kaksi kuukautta sitten sinä lupasit, että velka saisi olla, kunnes sota loppuisi. Voithan ymmärtää, että tällaiseen aikaan rahan hankkiminen on mahdotonta."

"Sen kyllä ymmärrän", vastasi Niilo ivaten. "Mutta silloin luulin, että Ilma ja sinä olisitte myöntyväisemmät. Sitäpaitsi ei lupaus ollut kirjallinen eikä se merkitse mitään oikeudessa."

Niilon puheen röyhkeä sävy saattoi Yrjö Kinnusen veren kiehumaan. "Viheliäinen lurjus!" huusi hän ja tarttui halkoon, jolla teki uhkaavia liikkeitä. "Sinä tiedät varsin hyvin, missä arvossa olet koko paikkakunnalla. Ja mistä olet rahasi saanut? Etkö luule tiedettävän, että isäsi varasti minkä jaksoi kruunulta. Ja että sinä et ole yhtään parempi, sen tietää jok'ikinen kylän poika ja tyttö."

Nyt loisti Niilon kavalissa silmissä sellainen sanomaton viha, että Ilma vetäytyi isoisänsä suojaan.

"Vai niin te puhutte", vastasi Niilo ivaten, jonkun verran toinnuttuaan. "Vielä saatte nähdä, kenenkä kanssa olette tekemisissä." Ja nyrkkiään puiden läksi hän ulos ja löi oven kiini, niin että koko tupa tärisi.

Yrjö istui hetkisen päätään liikauttamatta ja saamatta suustaan sanaakaan. Vihdoin hän nosti kätensä ristiin rinnoilleen ja sanoi:

"Hyvä Jumala, suojele meitä niissä koettelemuksissa, jotka aivan varmaan meitä kohtaavat. Sinä yksin voit torjua vaaran."

Ja ankarassa mielenliikutuksessa lisäsi Ilma:

"Ah, jos Onni olisi täällä! Mikä lohdutus hän olisikaan minulle!"

4.

Kun reipas Roth oli ollut yön "Varassaaressa", tuli hänen luokseen seutuun täysin perehtynyt talonpoika, joka omasta aloitteestaan oli ruvennut ottamaan selkoa vihollisten liikkeistä.

Hän kertoi, että eräs muonakuormasto oli matkalla Venäjältä Alavudelle. Hän oli itse nähnyt sen pysähtyvän Kuorehveden kirkolle, vähän yli kolmen peninkulman päähän suoraan itään "Varassaaresta".

"Milloin sen näit?" kysyi Roth miettiväisenä.

"Eilen puolenpäivän aikana", vastasi viestintuoja mitä rauhallisimpana.

"Perkele!" huudahti vääpeli ja peräytyi muutamia askeleita, "silloin he ovat varmaankin jo päässeet livistämään kynsistämme."

"Eikös mitä", vastasi talonpoika mahdollisimman levollisena, "niin nopeasti se ei kuitenkaan käy. Kaikki näyttivät ylen uupuneilta, ja varma on, että he ottavat perinpohjaisen levon."

"Paljonko heitä suunnilleen oli?" kysyi Roth miettiväisenä.

"Koin pari- kolmekymmentä."

Reipas vääpeli harkitsi asiaa hyvän aikaa. Sitten hän keskusteli Spofin kanssa, joka oli yhtä mieltä asiassa. Tunnin kuluessa olivat tarpeelliset alukset kunnossa, ja puolenpäivän aikana olivat partioretkelle valitut sotamiehet ja talonpojat myöskin valmiit.

"Varassaaresta" pitkälle puusillalle, joka yhdisti Visuveden ja Vaskiveden väliset salmet toisiinsa ja jossa Tampereen ja Vaasan välinen maantie kulkee, oli noin kaksi peninkulmaa.

Spofin kulkiessa vesitse, mukanaan puolet joukosta, samosi Roth toisten kanssa pitkin rantoja, kuitenkin niin, että hän, mikäli mahdollista, voi pitää silmällä vesitse kulkevia.

Pian huomasikin Spof kaksi alusta, jotka pakenivat minkä airoista pääsi.

Jahti alkoi heti ja molemmat saatiin kiinni. Saaliiksi tuli paljon aseita, parikymmentä kulia; aluksissa olevat sotamiehet vangittiin, jonka jälkeen heitä vartioitiin tarkasti.

Iltapäivällä Roth ja Spof saapuivat Visuveden sillalle.

Saatuaan eräältä vanhalta akalta, ainoalta, joka oli uskaltanut jäädä kotipaikoilleen, tietää, että venäläisten muonakuormasto ei ollut vielä kulkenut sillan poikki, asetti Roth heikon vartioston sillan eteläiseen päähän ja piiloutui itse, mukanaan vahvempi joukko, sen pohjoispuolelle.

Sillan alla oli Spof kätkössä veneineen, niin että etelästä maanteitse tuleva vihollinen ei voinut häntä huomata.

Roth aikoi antaa venäläisten kuormaston tulla sillan puoliväliin. Hän hyökkäisi silloin heidän kimppuunsa edestäpäin, samalla kun Spof, mukanaan riittävä joukko, kapuaisi rannalle ja hyökkäisi takaapäin venäläisten kuormaston niskaan. Saadessaan viholliset kahden tulen väliin piti Roth voiton varmana.

Jotta venäläiset vangit eivät voisi millään tavalla varoittaa tovereitaan, oli Spof sidotuttanut heidän kätensä ja jalkansa, pannut kapulat heidän suuhunsa ja asettanut heidät suurimman veneen pohjalle.

Hyvän aikaa odottelivat partioretkeläiset tässä asemassa, eikä mitään kuulunut. Roth alkoi jo tulla kärsimättömäksi, ja usein hän hiipi sillalle tähystelemään. Vihdoin hän alkoi epäillä saamiensa tietojen todenperäisyyttä. Mutta hänen aikoessaan lähteä kuudennelle tähystysretkelleen huudahti Hiukka viitaten kädellään:

"Mikäs hullu tuolla tulla viilettää?"

"Ah", huusi Roth, "sanantuoja!" Hän aikoi mennä tulijaa vastaan. Mutta monta syltä hän ei ollut astunut, ennenkuin tulija viittasi häntä peräytymään.

Heti vetäytyi vääpeli takaisin sillankorvalle.

"Nyt ne ovat täällä", huusi talonpoika heti kun arveli äänensä kuuluvan. "Aikaa ei ole yhtään hukattavissa."

Tutkittuaan tarkemmin viestintuojaa järjesti vääpeli pienen joukkonsa taisteluun. Sillankorvalla olevat valtavat kivilohkareet ja maanlaatu olivat vaanijoille varmana suojana, niin että he saattoivat turvassa odottaa hyökkäyksen hetkeä. Mutta heidän vilkkaat liikkeensä ja säkenöivät silmänsä kertoivat selvästi, mikä leikki venäläisillä oli edessään.

Vihdoin alkoikin venäläisten kuormasto näkyä viidakosta, järven toiselta puolelta. Ensimäisenä ratsasti upseeri. Sen jälkeen tulivat muonavaunut kasakkain ja jääkärien kulkiessa sivuilla. Viimeisenä ratsasti neljä aivan hampaita myöten asestettua kasakkaa.

Niin kauan kuin venäläiset olivat metsässä, noudattivat he mahdollisimman suurta varovaisuutta, mutta heidän päästyään sillalle laukesivat heidän kielensä siteet.

Huolettomina he nauroivat ja lauloivat, ja majuri jo hieroskeli tyytyväisenä käsiään. Pianhan oltaisiin Alavudella.

Vapisi vanha silta hevosten kavioiden kopsaessa ja vaunujen rätistessä.

Samassa huomasi eräs kasakoista aseita vilahtelevan kivien takaa.

Kohta hän aavisti niiden merkityksen ja ratsasti majurin eteen huomauttaen häntä asiasta. Tämä komensi heti pysähtymään.

Mutta Rothkin huomasi, että hänet oli keksitty. Ja samassa hän antoi hyökkäysmerkin.

Nopeasti hyökkäsivät talonpojat ja soturit sillalle. Venäläiset ottivat heidät vastaan tuimalla tulella. Mutta ainoakaan luoti ei osunut määräänsä. Rothilla sitävastoin oli parempi onni. Jo ensimäinen laukaus osui majurin hevosen rintaan. Tuskasta hirnuen eläin nousi takajaloilleen, niin että ratsastaja töintuskin ehti heittäytyä syrjään.

"Takaisin", karjui hän, mutta tuskin oli viimeinen tavu päässyt hänen huuliltaan, kun hän jo huomasi olevansa saarroksissa.

Spof oli joukkoineen noussut eteläiselle sillankorvalle ja lähestyi pikamarssissa.

Venäläisten vastarinta ei kestänyt kauan. Ainoastaan kerran koetteli majuri, jättämällä vaunut jälkeensä, pelastua jälleen viidakkoon, mutta hän ei voinut murtaa Spofin rivejä. Silloin hän kutsui kaikki hornan voimat avukseen. Hän rukoili ja uhkasi, mutta yhä enemmän likistyi hän aseineen vaunujen väliin.

Nähtyään kaiken vastustuksen turhaksi hän käski polttaa muonavarat, jotta suomalaisetkaan eivät niistä mitään hyötyisi. Mutta kasakan, joka riensi käskyä toimeenpanemaan, singahutti Spofin riveistä tullut luoti salmeen. Samoin kävi myös eräälle jääkärille. Hän sai tehdä toverilleen seuraa.

Nyt aikoi majuri itse sytyttää kuormat, mutta samassa kuului hänen takaansa karhea ääni:

"Antautukaa tahi olette kuoleman oma!"

Majuri tarttui äkkiä pistooliinsa, mutta ennenkuin hän pääsi sitä käyttämään, tunsi hän olevansa puristuksessa kahden käden välissä kuin ruuvipenkissä.

Majuri huusi ja potki kaikin voimin, mutta Roth piti lujasti kiinni saaliistaan. Venäläisen avuksi lähestyi kuitenkin kaksi jääkäriä, jolloin vääpelin asema näytti varsin uhkaavalta.

Mutta apu tuli oikeassa hetkessä. Hiukka oli huomannut Rothia uhkaavan vaaran. Nopeasti hän kokosi niin monta miestä kuin taisi ja ehti piikinpistolla kaataa kasakan, joka juuri oli nostanut miekkansa Rothin päätä kohti. Lyhyen käsikähmän jälkeen vihollinen laski aseensa nähdessään johtajansa vangittuna.

"Uh", puhisi Roth, selviydyttyään viimein sekasorrosta. "Enpä luule Lapuallakaan olleeni pahemmassa pinteessä. Kiitos, kelpo Hiukka", sanoi hän sitten ja ojensi talonpojalle kätensä. "Sinä olet pelastanut henkeni. Ole varma, etten sitä koskaan unohda."

"Oh, joutavia", vastasi suomalainen jurosti, "Jollen minä olisi teitä pelastanut, niin olisi joku toinen sen tehnyt."

Venäläiset olivat täydellisesti antautuneet. Hyvin varustettu kuormasto oli nyt Rothin ja Spofin käsissä ja se vietiin heti takaisin sillan eteläiseen päähän.

Tuskin oli reipas suomalainen joukko sinne ehtinyt, kun jo kavioiden kapse kuului pohjoisesta. Yksinäinen ratsumies ajoi aivan täyttä laukkaa.

Suomalaiset katselivat toisiaan hämmästyneinä. Kuka se mahtoi olla? Venäläinen se ei ollut, niin paljon he ainakin saattoivat nähdä.

Mutta pian he saivat vastauksen kysymykseensä. Ratsumies oli nuori talonpoika Virtain kirkonkylästä. Hänen täyteläät kasvonsa olivat aivan purppuranpunaiset.

Hiki valui niistä virtanaan, ja epävarmaa oli, kumpi hikoili enemmän, mies vai hevonen. Pian näkyi kuitenkin, että jälkimäinen oli uupuneempi, sillä se kaatui kuoliaana maahan.

Mies taas sai vasta monien ponnistusten perästä suustaan sanat:

"Vihollinen… tuolla kaukana… tu… lee… pian… Suuri… joukko… Kiiruhtakaa. Poltta… polttakaa…"

Ponnistus oli nuorelle miehelle ollut liian suuri, ja puhumisyritys oli vaikuttanut häneen vahingollisesti. Hän ei voinut puhua lausettaan loppuun, sillä hän menetti tajuntansa.

"Korjatkaa hänet ja hoivatkaa häntä hyvin", käski Roth ja laski toisen kätensä pyörtyneen sydämelle. "Hän on vielä hengissä ja antaa varmaan toinnuttuaan meille tärkeitä tietoja. Mutta mitä hän käski polttamaan? Kenties muonavaroja?"

"Luuletko sitä?" kysyi Roth ja katsoi miettivästi maahan. "Mutta ei kaiketikaan Rajevski ole vielä lähtenyt Alavudelta."

"Ei kaiketikaan. Mutta hän on kyllä saanut tiedon meidän partioretkistämme ja on lähettänyt joukkonsa kostamaan. Minusta tuntuu…"

"Vihollisia kaukana sillan pohjoispuolella", huusi samassa sillan päässä oleva vartija.

Kaikkien katseet kääntyivät osoitettuun suuntaan. Parintuhannen sylen päässä sillasta pohjoiseen on autio kukkula, jonka yli maantie kulkee. Tällä kukkulalla, josta avautuu mitä laajin näköala yli salmen sekä Visuveden ja Vaskiveden, näkyi neljä ratsumiestä. Näki selvästi, että he olivat huomanneet suomalaiset, sillä eräs heistä läksi ajamaan täyttä laukkaa alas.

"Nyt huomaan, että talonpojan renki on kertonut totta", huusi Roth. "Sillalle kaikki miehet ja sytyttäkää se keskeltä. Sinä Spof saatat tehdä samoin veneistä käsin, niin joudutaan pikemmin."

Sanottu ja tehty. Suomalaiset hyökkäsivät palavin pärein sillalle. Helposti tarttui tuli kuivaan puuhun, ja kun Spof, joka silmänräpäyksessä oli kiiruhtanut veneille, sytytti sillan altapäin, yltyi tuli niin valtavaksi, ettei se enää ollut sammutettavissa.

Ensimäisen tulipatsaan noustessa keskeltä siltaa taivasta kohti oli pieni kukkula täynnä vihollisia. Jyrisevällä äänellä käski silloin Sergejevitsh joukkoansa pikamarssissa rientämään eteenpäin. Hän luuli näet vielä voivansa ehtiä perille oikeaan aikaan voidakseen sammuttaa tulen.

Tämä ei kuitenkaan olisi missään tapauksessa enää onnistunut, sillä monipäiväinen pouta ja tuuli olivat tehneet sillan niin kuivaksi, että se paloi kuin taula.

Sitä mahdottomammaksi kävi tulen sammuttaminen, kun suomalaiset lähettivät lakkaamatta surmaavia luotejaan joka kerta kun venäläiset koettivat lähestyä sillan pohjoista päätä.

Sergejevitsh oli itse äärimäisen rohkea. Valittuaan muutamia uljaimpiaan hän kiiruhti sillanpäätä kohti.

Silloin Roth komensi uudelleen ampumaan. Sergejevitshin hevosen kaulaan osui luoti. Tuska ajoi haavoitetun eläimen kohti leimuavia leikkejä.

Turhaan kapteeni koetti hillitä ratsua. Hän tunsi jo tulen kuumuuden. Jollei hän saisi ratsua kääntymään, niin hän syöksyisi sen kanssa rätiseviin liekkeihin. Ja jos hän olisi tässä huimaavassa vauhdissa hypännyt alas, niin hänen henkensä olisi ollut vaarassa.

Pistooli oli jo ammuttu tyhjäksi. Silmänräpäys oli vakava. Kuumuus lisääntyi lisääntymistään.

Mutta tällä hädän ja epätoivon hetkellä pisti kapteenin päähän hyvä ajatus. Hän tempasi miekan huotrastaan ja pisti sen syvälle pillastuneen hevosen kaulaan. Muutamia hyppyjä, ja hevonen syöksyi maahan. Sergejevitsh sinkosi monen kyynärän päähän. Muutamiin minuutteihin hän ei kyennyt nousemaan ylös, mutta lisääntyvä kuumuus ja rätisevien liekkien läheneminen herättivät hänet tajuihinsa.

Muutamat apuun kiiruhtaneet soturit nostivat hänet jälleen jalkeille. Hän oli, kumma kyllä, melkein vahingoittumaton. Muutamia mustelmia vain siellä täällä.

Koko silta oli syttynyt tuleen. Siitä lähtevä kuumuus vaikutti sen, että Sergejevitshin joukkoineen täytyi vetäytyä kauemmaksi rannalle. Koska veneitä ei ollut missään saatavissa, sai se vain tyhjäntoimittajana harmissaan katsella, miten Roth maitse ja Spof vesitse vetäytyivät takaisin mukanaan runsas muonavarasto ja kaikki taistelussa saadut vangit.

"Miten uljas renki jaksaa?" kysyi Roth parituntisen marssin jälkeen. "Ilman häntä olisimme joko joutuneet vangeiksi tahi kärsineet pahan häviön, sillä venäläisten partiojoukko oli kaksi kertaa näin suuri kuin meidän."

"Hyvin", vastasi Hiukka, jolle kysymys oli tehty, "hän virkistyy kyllä."

5.

Yllämainittu Tampereen ja Vaasan välinen maantie koskettelee ainoastaan Vaskiveden molempia päitä. Tämän itäinen ranta tekee näet käänteen länteen päin.

Eteläinen pää on Rothin äsken polttama pitkä silta, pohjoinen ei ole kaukana Virtain kirkolta, jossa venäläisillä on suuria muona-aittoja. Vähän Visuveden tapahtuman jälkeen näkivät he hyväksi polttaa Virroilla olevat varastot, koska pelkäsivät rohkeain partioretkeläisten pian tulevan niitä tervehtimään.

Suunnilleen Visuveden salmen ja Virtain kirkon keskivälillä on Johduspohjan kylä maantien vierellä. Sanotusta kylästä Vaskiveden itäiselle rannalle on tuskin neljännes peninkulmaa. Tämä seutu on milloin vuorista, milloin metsäistä ja soveltuu sen vuoksi erittäin hyvin sekä hyökkäys- että pakolaisten piiloutumispaikaksi.

Samaan aikaan kun Sergejevitsh samosi täältä eteenpäin, hiipi kaksi henkilöä vuorenhalkeamien välitse. Heidän kuluneet soturipukunsa ilmaisivat heti, että he kuuluivat urhoolliseen Porin rykmenttiin.

"Tule tänne, Jussi", sanoi vihdoin pitempi, noin kahdenkymmenenneljän vuotias nuorukainen. "Täältä minä olen löytänyt hyvän piilopaikan, jota vihollisen on mahdoton keksiä."

Tiheän viidakon läpi, joka näytti siltä, kuin ihmisjalka ei olisi siihen koskaan astunut, tulivat molemmat pakolaiset pieneen onkaloon, joka oli niin matala, että he eivät voineet siinä seisoa suorina, vaan saivat olla joko kumarassa tahi kokonaan pitkällään.

"Uh", sanoi Onni ja heittäytyi melkein rentonaan epätasaiselle lattialle, "pahempaa retkeä en ole koskaan tehnyt."

"Enpä minäkään", vastasi Jussi, Onnin paras toveri ja osanottaja kaikkiin hänen uhkarohkeihin yrityksiinsä sekä mailla että vesillä.

Lukija on jo varmaankin arvannut, että Onni oli sama, jolta Kinnus-ukko oli kieltänyt kauniin tyttärensä.

Kun nuori karhunampuja, koko pitäjän reippain poika, joka asui Rajalahden kylän pohjoispäässä, tuli vanhan Yrjön luokse pyytämään Ilmaa omakseen, oli vanha soturi kohdellut häntä tavalla, joka loukkasi hänen arkatuntoista mieltään.

Yrjö oli näet syyttänyt häntä siitä, että hän ei ollut ryhtynyt mihinkään hyödylliseen työhön, vaan sen sijaan vetelehtänyt metsissä painiskellen villien petojen kanssa, eikä hän ottanut ollenkaan huomioon, että hän hävittämällä vahinkoeläimiä teki ympäristölleen varsin suuria palveluksia. Ja harmissaan siitä, että köyhä metsämies uskalsi kiinnittää katseensa tyttöön, joka kuitenkin hänen kuoltuaan saisi periä ei ainoastaan pientä torppaa, vaan hieman rahojakin, unohti Yrjö, että Onni oli kerran pelastanut hänenkin kolme lammastaan susien kynsistä. Mutta pääasia oli, että Onni oli köyhä eikä sen vuoksi voinut saada Ilmaa puolisokseen.

Tähän asti oli nuori mies ollut jotenkin levollinen, mutta kun Yrjö Kinnunen rupesi puhumaan hänen köyhyydestään, seikasta, jolle hän itse ei mitään mahtanut, kuohahti hänen mielensä. Ainoastaan tytön läsnäolo sai hänet estetyksi lausumasta kovia moitteita Yrjölle. Lähtiessään sanoi hän ainoastaan:

"No niin, ylpeilkää vaan, vanha Yrjö, mutta saattaapa tapahtua, että tulen kerran kotiin rikkaampana kuin aavistattekaan."

Nyt joutui ukko hämilleen ja huudahti juuri Onnin lähtiessä ovesta: "Niin, silloinhan saattaisi tapahtua, että voisit saada Ilman, mutta en minä silti lupaa."

Onni riensi Ruoveden kirkonkylään, missä Jussi asui, ja ehdotti, että he yhdessä menisivät sotajoukkoon.

Sanottu ja tehty. Jo samana iltana he menivät hyvät pyssyt olalla Porin rykmentin kokoontumispaikalle, jossa heidät heti otettiin rekryyteiksi. Verrattain lyhyessä ajassa he kävivät rekryyttikoulun, jonka jälkeen heidät otettiin sotureiksi siihen rykmenttiin, joka koko sodan ajan erikoisesti kunnosti itseään.

He ottivat osaa Siikajoen ja Revonlahden tappeluihin, mutta Lapualla he erityisesti osoittivat rohkeuttansa. He hyökkäsivät näet ensimäisinä pajunetit käsissä Lapuan kirkonkylään. Vähän matkan päähän oli neljä venäläistä soturia asettunut puolustusasentoon pieneen mökkiin, jonka luukuista lakkaamatta ampuivat pikamarssissa hyökkääviä suomalaisia.

Onni ja Jussi loivat lyhyen katseen toisiinsa, tarttuivat yhdessä oveen ja valtasivat sen nopeasti. Sen jälkeen he hyökkäsivät rinnakkain mökkiin, surmasivat kaksi venäläistä, vangitsivat kolmannen ja ajoivat neljännen päistikkaa ikkunanluukusta, niin että hän syöksyi suoraa päätä hyökkäävien suomalaisten syliin.

Döbeln oli katsellut molempien suomalaisten sankarillista taistelua. Kahakan loputtua heidät kutsuttiin rykmentin eteen, jolloin Adlercreutz antoi heille omakätisesti kunniamerkit urhoollisuudesta.

Miten kuohahtelikaan Onnin povi riemusta ja toivosta hänen katsellessaan "rahaa" rinnallaan! Vieläkin kasvoi hänen toivonsa, kun Jussi huudahti: "Nyt ei varmaankaan vanha ruudinhaistelija kieltäydy antamasta tytärtään vertaiselleen."

Muutamia päiviä tämän jälkeen olivat molemmat ystävykset siinä joukossa, jonka urhoollisen Eekin johdolla tuli tehdä tutkimusretki Alavudelle. Heti Kuortaneen kirkon eteläpuolella kohtasi Eek äkkiä ylivoimaisen venäläisen joukon.

Peräytymistä ei uljas upseeri ajatellutkaan. Hän hyökkäsi tavallisella reippaudellaan heidän kimppuunsa ja oli vähällä murtaa heidän rivinsä, mutta silloin he saivat äkkiä lisäväkeä.

Silloin täytyi Eekin väistyä ylivoiman tieltä. Mutta hän piti joukkonsa ihmeellisessä järjestyksessä ja peräytyi ainoastaan askel askeleelta monasti torjuen kasakkain hyökkäykset.

Keskellä taistelun temmellystä oli Eek käskenyt pientä joukkoa tekemään erään upseerin johdolla uhkaavan liikkeen venäläisten vasenta sivustaa vastaan.

Liikkeellä oli toivottu vaikutus. Kuullessaan hurraahuudon metsästä luulivat venäläiset suuremman joukon lähestyvän ja rupesivat sen vuoksi peräytymään.

Aliupseeri alkoi rohkeana ajaa heitä takaa. Hän uskalsi kuitenkin liian pitkälle, ja vihollisen saatua apuväkeä huomasi pienoinen rohkea joukko äkkiä olevansa saarroksissa.

Vastustuksen tekeminen olisi nyt tuottanut suorastaan turmion. Päätettiin sen vuoksi, että joukko nopeasti hajaantuisi ja että kaikki kaksittain, venäläisille tuntemattomia teitä, koettaisivat päästä Lapuan joukkoon tahi johonkin muuhun suomalaiseen osastoon.

Onni ja Jussi pysyivät nytkin eroittamattomina toveruksina.

He syöksyivät salaman nopeudella metsään ja kääntyivät pohjoiseen päin. Mutta pitkälle he eivät olleet ehtineet, ennenkuin suuri venäläisten joukko oli heidän edessään.

Kaikeksi onneksi oli venäläisillä siksi paljon tekemistä tähystellessään Eekin joukkoa, joka oli tuottanut heille varsin tuntuvan tappion, että he eivät kiinnittäneet huomiotaan pakeneviin ystävyksiimme. Nämä pääsivät sen vuoksi livahtamaan pakoon ja käänsivät kulkunsa etelään päin.

Heidän tarkoituksensa oli nyt koettaa saavuttaa Rothin ja Spofin joukot. Sen vuoksi he kääntyivät länteen päin päästäkseen mahdollisimman kauaksi Alavudelta.

Monien seikkailujen jälkeen he vihdoin saapuivat Virtain kirkolle. Saatuaan täällä tietää, että kapteeni Sergejevitsh ainoastaan pari tuntia ennen oli lähtenyt etelään päin vievää tietä, kiiruhtivat he läpi Vaskiveden itäpuolella olevien metsien Näsijärveä kohti.

Tällä retkellä, jota saattoi tehdä ainoastaan öisin, koska venäläisiä oli läheisyydessä, olemme tehneet pienessä epämukavassa onkalossa olevien ystäviemme tuttavuutta.

Kun he olivat aterioineet hyvällä halulla syöden puolet leivästä ja lihasta, jota eräs vanha eukko oli heille hankkinut, sanoi Onni:

"Jospa olisi kotona, niin…"

Nopeat askeleet keskeyttivät hänen sanansa. Molemmat ystävykset hiipivät rotkoon niin syvälle kuin pääsivät ja olivat valmiina laukaisemaan ladatut kiväärinsä, heti kun tarvittaisiin.

Heidän hämmästyksensä kasvoi yhä suuremmaksi, kun he huomasivat, että ohi kulkevat olivat venäläisiä. Vaikea oli kuvata heidän tunteitaan, kun he tunsivat vihollisten oppaan — Niiloksi.

He pidättivät henkeään hetkisen, joka tuntui aivan ikuisuudelta. Muutamien minuuttien kuluttua sanoi Jussi:

"Erityinen Luojan onni, ettei petturi tunne tätä onkaloa."

"Ohoo, kyllä hän sen tuntee", oli Onnin vastaus. "Mutta hän ei voi aavistaa ihmisten, kaikkein vähimmän meidän olevan täällä piilossa. Siinä tapauksessa olisimmekin hukassa."

"Niin, sinä olet oikeassa. Niilohan on myöskin kosinut Ilmaa, ja te olette siis kilpakosijat."

Onni nyökäytti päätään mitään virkkamatta. Hetkisen kuluttua hän vastasi:

"Eivät Ilma eikä hänen isoisänsä tahdo hänestä mitään tietää. Oh", jatkoi hän ja kavahti ylös kiivaasti: "Minä aavistan, että hän on antautunut venäläisten palvelukseen kostaakseen Yrjö Kinnuselle."

"Niinkö luulet?" sanoi Jussi.

"En ainoastaan luule, vaan tiedän", vastasi Onni. "Siksi meidän täytyy mahdollisimman nopeasti aloittaa jälleen vaelluksemme. Kävi miten kävi, mutta tänä yönä tahi viimeistään huomisaamuna varhain täytyy meidän olla Rajalahdessa, sillä minä aavistan, että siellä tapahtuu jotakin kauheaa."

"Seuraan sinua", vastasi Jussi ojentaen toverille kätensä.

Hämärän muututtua melkein puolipimeäksi läksivät molemmat pakolaiset onkalosta kulkien hiljaa etelää kohti.

Äkkiä Jussi pysähtyi erään puuryhmän ääreen. Kuunneltuaan tarkkaavasti kuiskasi hän Onnin korvaan:

"Ihmisiä on lähistössä."

Onnikin kuunteli hetkisen ja sanoi:

"Nukkujia on kaksi."

"Mitäs on tehtävä?"

"Täytyy kai lähteä katsomaan", sanoi Onni vihdoin.

Puukot hampaissa ja pajunetit pyssyihin ruuvattuina kulkivat molemmat miehet varovaisesti eteenpäin. Vihdoin he olivat ainoastaan parin kyynärän päässä nukkujista. Samassa hajaantuivat pilvet sen verran, että he saattoivat eroittaa edessään kaksi venäläistä sotamiestä. He kuuluivat varmaankin siihen joukkoon, joka äsken oli kulkenut ohi pienen onkalon, missä Onni ja Jussi olivat olleet kätkössä.

Mutta miksi he siinä nukkuivat? Tähän kysymykseen saivat Onni ja Jussi pian vastauksen. Toisen sotilaan vierellä oli tyhjä viina- ja toisen olutpullo.

"Näistä kai on päästävä, muutoin he saattavat hälyttää toisia", sanoi Onni.

"Mutta on ikävä surmata turvattomia", sanoi Jussi. "Jos herättäisimme heidät."

Onni ei ehtinyt vastata, vielä vähemmin pidättää toveria. Yhdellä hyppäyksellä oli tämä toisen venäläisen kimpussa ja iski häntä pyssynperällä päähän. Iskun saanut nousi nuolen nopeudella ylös ja hapuili aseita, mutta kaatui jälleen maahan ja menetti tajuntansa.

Toverin huudosta heräsi toinenkin venäläinen. Hän tarttui heti kivääriinsä ja aikoi juuri nousta ylös, mutta samassa Onni, joka huomasi, että aikaa ei ollut yhtään hukattavissa, iski pitkän pajunettinsa hänen rintaansa.

Venäläinen kaatui ääntäkään päästämättä.

Melkein kädenkäänteessä oli Jussi pukenut päälleen vihollisensa puvun, samalla kun hän kietoi omansa venäläisen pitkään takkiin.

Onni seurasi silmänräpäyksessä esimerkkiä, ja pian olivat molemmat porilaiset muuttuneet venäläisiksi sotamiehiksi. Se joka oli kaatunut Jussin pyssyniskusta, alkoi nyt osoittaa elonmerkkejä.

"Pian täältä!" huusi rohkea suomalainen. "Ennenkuin hän tulee tajuihinsa ja ehtii toveriensa luokse, on meidän oltava kaukana täältä!"

Tehtyään venäläisten aseet kelvottomiksi ja otettuaan mukaansa ainoastaan heidän pajunettinsa kiiruhtivat molemmat suomalaiset eteenpäin minkä jaksoivat. Tulipalosta ja taistelusta Visuveden sillalla ei heillä ollut vähintäkään aavistusta.

6.

Onnistumattoman tulipalonsammutus-yrityksen jälkeen oli kapteeni Sergejevitsh sijoittanut miehistönsä sillan pohjoiseen päähän.

Surkean näköinen oli leveä salmi. Ainoastaan vähäinen osa siltaa, nimittäin molemmat päät, olivat jääneet vahingoittumatta. Siellä täällä riippui hiiltyneitä palkkeja päällekkäin kauheassa sekamelskassa. Monet olivat myöskin vedessä, ja ainoastaan se seikka, että ne olivat vielä osittain kiinni toisissa pölkyissä, esti virran viemästä niitä mukanaan.

Mutta veneitä ei löytynyt mistään. Ainoastaan uimalla olisi siis voinut päästä yli syvän salmen. Mutta useimmat venäläiset soturit eivät olleet uimataitoisia. Tämä keino ei siis voinut tulla kysymykseen.

Kiertämiseen Vaskiveden tahi Visuveden ympäri olisi taas mennyt liian pitkä aika.

Mitä siis oli tehtävä?

Sergejevitshin tätä mietiskellessä läheni häntä Niilo inhoittavasti irvistäen ja sanoi:

"Tahtoisin ilmoittaa teille tärkeän asian. Sitäpaitsi toivoisin toki saavani jotakin palkkaa siitä, että olen teille tänne tien näyttänyt."

"Palkaksi saat pitää henkesi", vastasi kapteeni kärtyisästi. Mutta huomattuaan, ettei Niilo ollut tyytyväinen tähän vastaukseen, vaan aikoi kääntyä ympäri, jatkoi hän: "Mikä tärkeä asia sinulla on sitten ilmoitettavana?"

"Minä harkitsen miten voisimme päästä yli salmen." Ja samalla hän viittasi rannalle.

"Sinä", huudahti kapteeni halveksivalla äänellä. "Ei, kyllä sinä saat mennä!"

"Ja kuitenkin se on maailman yksinkertaisin asia", vastasi punatukkainen levollisesti.

Tässä silmänräpäyksessä tarttui kapteeni miehen hartioihin ja ravisteli häntä valtavasti.

"Ilmaise tietosi", karjui hän, "muutoin hakkautan sinut tuhansiksi kappaleiksi!"

"Menkäämme lähemmä rantaa", sanoi Niilo. "Siellä tahdon ilmoittaa ehtoni."

Heidän saavuttuaan aivan veden partaalle sanoi punatukkainen viitaten salmelle:

"Kun olen auttanut teidät salmen toiselle puolelle, niin lainaatte minulle kaksikymmentä miestä muutamiksi tunneiksi."

"Mitä sinä niillä teet?" kysyi kapteeni epäluuloisesti katsellen Niiloa.

"Tahtoisin vain käväistä kyläilemässä eräässä pienessä sotilastorpassa Rajalahden eteläpuolella. Kaunis tyttö odottaa minua siellä, mutta ukonkäppärä on aivan mahdoton. Lopun ymmärrätte."

"Kyllä ymmärrän", sanoi kapteeni ja katseli tutkivasti punatukkaista.

"No, saanko?"

"Olkoon menneeksi, kun vain ilmaiset ehdotuksesi."

"No hyvä, kapteeni, katsokaa noita hiiltyneitä pölkkyjä. Hakkaamalla ne erikseen ja sitten liittämällä lujalla köydellä toisiinsa saatte lautan, joka kuljettaa enemmän kuin puolet joukostanne, ja virta on kyllä teille silloin avullinen. Toisella puolella on varmaankin veneitä."

Kapteeni Sergejevitsh löi kiivaasti otsaansa. Kirous oli vähällä päästä hänen huuliltaan. Miksi hän ei itse ollut tällaista keksinyt! "Niin, suomalainen on oikeassa", ajatteli hän itsekseen.

"No, kapteeni", kysyi punatukkainen, odotettuaan kotvasen aikaa vastausta, "miltäs ehdotukseni tuntuu?"

Kapteeni Sergejevitsh ei vastannut mitään. Hän mutisi vain itsekseen ja poistui kiiruusti.

Puolen tunnin kuluttua venäläiset olivat irroittamassa sillan pohjoispuolella olevia palkkeja toisistaan. Tähän tarvittiin melkoisia ponnistuksia. Monet putosivat veteen ja ainoastaan suurella vaivalla voitiin heidät onkia ylös. Kolme vei virta mukanaan.

Vihdoin oli lautta kuitenkin puolittain valmis.

Hämärän tulo keskeytti lopuksi kaiken työn. Ja väki pääsi hyvin tarpeelliseen lepoon, jatkaakseen lautan rakentamista päivän koittaessa.

* * * * *

Keskiyö oli tullut. Hieno sumuharso teki pimeän sankemmaksi.

Pitkin rantapensaikkoa hiipi kaksi miestä palaneelle sillalle. Tultuaan parin kyynärän päähän sillan paikasta he pysähtyivät.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Onni ja tuijotti läpi hämärän eteensä. "Missä on silta?"

Jussi kohotti molemmat kädet silmilleen, mutta yhtä turhaa oli tähystäminen.

"Olemmeko kulkeneet harhaan?"

"Mahdotonta, sillä minä tunnen tämän yhtä hyvin kuin Rajalahden seudut."

"Mutta silta on poissa."

"Poissa. No niin, sodassahan ei saa mitään ihmetellä", vastasi Onni. "Sen ovat hävittäneet joko ryssät tahi meidän partioretkeläisemme."

Harkittuaan vähän aikaa mitä olisi tehtävä, rupesivat ystävykset etsimään venettä. Mutta mistään ei löytynyt. Vihdoin he päättivät uida salmen yli.

Nopeasti he heittivät päältään venäläiset sotilaspuvut, mutta samalla Onni viittasi sillalle:

"Mikäs musta esine tuolla on?"

"Mennään katsomaan", sanoi Jussi.

Ilosta huudahtivat molemmat huomattuaan sen lautaksi.

Mutta samassa kuului pyssynhanan napsaus. Ja heti sen jälkeen seurasi laukaus, ja luoti lensi vinkuen heidän välitseen. Tulen välähtäessä huomasivat Jussin terävät silmät punatukka Niilon.

"Taivaan tähden", huudahti hän, "nyt olemme joutuneet vihollisten sekaan. Niilo ampui."

Yhdellä iskulla hän samalla katkaisi puukollaan köyden, tarttui seipääseen, joka onneksi oli lähellä, ja pian he liukuivat lautalla jokseenkin vuolaassa virrassa kohti toista rantaa.

Laukaus herätti jok'ikisen venäläisen. Muutamien minuuttien kuluttua he olivat kaikki jalkeilla, ja kun laukaus kuului rannasta, hyökkäsivät he kaikki sinne.

Siellä juoksi punatukkainen Niilo aivan kuin hullu edestakaisin ja huusi:

"Ampukaa keskelle salmea. Ne lurjukset ovat ryöstäneet lautan."

Kuultuaan tämän kehoituksen heittäytyivät Jussi ja Onni pitkäkseen lautalle.

Eikä tämä suinkaan ollut tarpeetonta varovaisuutta, sillä pian vinkuivat venäläisten luodit aivan heidän päänsä ylitse.

Kapteeni Sergejevitshin raivolla oli tuskin mitään rajoja. Hän juoksi rannalla kuin ärsytetty peto, ja kaikki sotamiehet vetäytyivät sen vuoksi hiljaa ja varovasti takaisin, niin että kapteeni huomasi vihdoin olevansa aivan yksin.

Niilo oli kätkeytynyt rantapensaikkoon, josta hän vihdoin hiipi esille huomattuaan kapteenin alkavan rauhoittua.

"Vai näin, siinä sinä pahanilman lintu", karjui tämä. "Paras että sidottaisin sinut käsistä ja jaloista ja lähettäisin virran mukana varastetun lautan perästä."

"Kukas silloin veisi teidät Rothin ja Spofin lymypaikkoihin?" vastasi punatukkainen levollisesti. "Enpä luule, että tällä paikkakunnalla toinen suomalainen tahtoisi sitä tehdä."

Kapteeni Sergejevitsh huomasi punatukkaisen sanojen totuuden ja sanoi sen vuoksi levollisempana:

"Luulen, että voimme aamulla alkaa hakata uutta lauttaa."

"Siitä asiasta ei tarvitse ollenkaan huolehtia", sanoi Niilo. "Metsässähän on riittävästi puita, ja niistä saadaankin paljoa parempi ja kantavampi lautta."

Käyskenneltyään hetkisen kiivaasti edestakaisin rannalla sanoi kapteeni:

"Aamulla heti aletaan tehdä uutta lauttaa, sillä huomenna minun täytyy olla toisella rannalla."

"Sepä hyvä", ajatteli Niilo itsekseen käsiään hieroen. "Ah, Onni, pääsitpä kyllä edelle, mutta suoraan oletkin loukkuun joutunut! Sinä riennät luonnollisesti sotilastorpalle, mutta sielläpä otankin sinut kiinni. Siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Kaikki käy oivallisesti."

Päivän koitossa alettiin tehdä uutta lauttaa, ja ennen iltaa liukui jo kapteeni Sergejevitsh joukkoineen samaa tietä, jota edellinen lauttakin oli kulkenut.

7.

Rothin ja Spofin partioretket maitse ja vesitse ilmaisivat selvästi, mitä kunnollisesti johdettu rahvas voi aikaansaada.

Kului tuskin päivääkään, jona molemmat partioretkeläiset eivät olisi tehneet jotakin urotyötä.

Niinpä he olivat tehneet yöllisen hyökkäyksen Tamperetta vastaan ja olivat vähällä saada tämän kaupungin valtaansa. Ainoastaan suurilla ponnistuksilla sai siellä oleva päällikkö ylivoimallaan pakoitetuksi rohkeat partioretkeläiset peräytymään.

Tämä vaikutti kuitenkin niin paljon, että kenraali Rajevskin silmät aukenivat vaaralle, jonka tämä kourallinen sankareita uhkasi hänelle tuottaa.

Mutta mitä tekikään ruotsalais-suomalaisen joukon ylipäällikkö, Klingspor? Ei suorastaan mitään. Sen sijaan että olisi vahvistanut Rothin ja Spofin osastoja antamalla heille uusia voimia ja aseita, ei hän edes kuunnellut niitä ääniä, jotka sitä varten kohotettiin. Ei Adlercreutzin taivuttamiskykykään voinut temmata unteluudestaan tätä miestä, jolla oli "kaksi leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas."

Vaikea on vapautua siitä synkästä ajatuksesta, että tähän liittyi petturuuttakin.

Pari päivää partioretkeläisten onnistumattoman hyökkäyksen jälkeen Tamperetta vastaan olivat Roth ja Spof kahdeksalla veneellä noin puolen peninkulman päässä "Varassaaresta."

Tuuli oli elpynyt, ja veneet purjehtivat kysymyksenalaista saarta kohti. Ennen sinne saapumistaan oli heidän kuljettava useiden lähempänä maata olevien pikku saarien ohi.

Näiden saarien välinen kulkuväylä on ahdas ja purjehtimiselle vaarallinen, etenkin myrskyssä.

Äkkiä huusi tähystäjä siinä veneessä, missä Roth ja Spof olivat: "Purje saarien sisäpuolella!"

Tähystäjä viittasi heti näkemäänsä esineeseen. Se oli jokseenkin suuri purjealus, ja täysin purjein se koetti päästä pohjoista kohti. Vesi kuohui vaahtona keulan ympärillä, ja sen kallellaan olevasta asennosta saattoi päättää, että päällikkö teki kaiken mahdollisen joutuakseen sekä että se ei ollut lastissa.

Viimeksimainitun seikan johdosta ehdotti Spof, että sitä ei seurattaisi.

"Sen ahdistamisesta ei ole kuitenkaan mitään hyötyä", sanoi hän. "Saalis tulee kuitenkin niin pieni."

"Kukaan ei voi tietää, mitä sillä on kätkössä laiteittensa sisällä", vastasi Roth. "Sitäpaitsi on kai aluskin jonkin arvoinen."

Neuvottelun tulokseksi tuli, että takaa-ajo päätettiin aloittaa.

Suomalaiset alukset ohjasivat heti kulkunsa saarien väliseen kapeaan salmeen ja olivat pian niiden sisäpuolella.

Kolme aluksista (ensimäisessä olivat molemmat johtajat) kiiruhti ampumaan suurta purjealusta edestä päin. Toiset viisi ajoivat suoraan takaa.

Mitä lähemmäksi suomalaiset veneet tulivat, sitä suuremmaksi tuli sekamelska aluksella. Veneiden miehistö saattoi selvästi nähdä, miten väki aluksella juoksenteli peljästyneen lammaslauman lailla.

"Onko pikkukanuuna kunnossa?" kysyi Roth.

"On, vääpeli. Valmis käytettäväksi minä hetkenä hyvänsä."

"Hyvä, annammepa sitten heille lämpöisen tervehdyksen näyttääksemme, että täysi tosi…"

Vääpeli ei ehtinyt saada lausettaan loppuun, ennenkuin tuli välähti purjealuksesta ja luoti sinkosi veteen ainoastaan parin kyynärän päähän suomalaisten veneestä.

"Vai niin, te tahdotte aloittaa leikin", huudahti Roth, "Mutta minä luulen, että tämä kanuuna lennättää hieman kauemmaksi." Ja hän komensi ampumaan.

Samassa laukaistiin. Ruudinsavu hälveni heti, mutta vielä olivat purjeet jäykkinä ja jännityksessä. Lisääntyvästä liikkeestä aluksen kannella saattoi kuitenkin selvästi huomata, että luoti oli osunut, mutta näytti siltä, kuin jotakin olisi laahustettu pois.

Toisistakin aluksista ammuttiin kiivaasti, mutta vähemmällä menestyksellä.

Vihdoin Roth käski jälleen ladata pikkukanuunan. Kun tämä oli tehty, tähtäsi vääpeli itse ja laukaisi myöskin.

Samalla kuului purjealuksesta rytisevä ääni suomalaisten veneisiin. Aluksen suurmasto oli pitkänään kannella. Raikas hurraahuuto kajahti suomalaisten veneistä. Ilo häiriytyi kuitenkin heti, kun uljaat partioretkeläiset huomasivat, miten vesille laskettiin vene, joka oli täynnä soutajia ja miten se sitten ohjasi kulkunsa suoraan rantaa kohti.

"Nopeasti perästä", huusi Roth, "maihin viedään varmaan nyt joku merkkihenkilö, koska he soutavat henkensä edestä."

Sekä airoin että purjein kiitivät suomalaisten veneet purjealusta kohti, joka nyt oli kääntänyt kokkansa maata kohti ja koetti päästä turviin kahdella jäljelle jääneellä pienellä etupurjeella.

Se ei kuitenkaan onnistunut, jonka vuoksi päällikkö rupesi luovaamaan käydäkseen vihamiehiään vastaan. Hän antoi myöskin kerran laukaista ainoan pikku kanuunansa, joka hänellä oli, mutta luoti lensi yli veneiden eikä sen vuoksi tehnyt mitään vahinkoa.

Jätettyään seitsemän venettä vartioimaan purjealusta kiiruhti Roth kahdeksannella ajamaan takaa pientä venettä, joka tosin oli melko lailla edellä, mutta jonka hän yhtäkaikki oli vähällä saavuttaa. Onni venäläisille oli myöskin, että ranta ei ollut kaukana ja että se oli niin matala, että syvempikulkuinen suomalaisten vene ei uskaltanut tulla sen perästä.

Mutta siitä huolimatta ei pakeneva vene ollut vielä välttänyt vaaraa. Sen ollessa ainoastaan muutamain sylien päässä rannasta mursi hyvin osunut pikkukanuunan luoti sen takaosan ja singahutti perämiehen ja kaksi muuta sotilasta veteen.

Suomalaisten vene läheni kauhistavalla nopeudella. Kuolema ja vankeus uhkasi miehistöä. Onnettomuuden lisäksi vajosi venäläisten vene niin nopeasti, että miehistö ainoastaan töin tuskin ehti pelastua joutumasta pyörteeseen.

Kaikeksi onneksi ulottui vesi haaksirikkoontuneille ainoastaan kainaloihin asti; ja pian he pääsivätkin maihin ja katosivat heti läheiseen viidakkoon.

Miehistön joukossa oli mies, jolle kaikki osoittivat mitä syvintä kunnioitusta. Hän oli kookas ja ryhdikäs, ja hänellä oli ankarat soturin piirteet.

Kun hänen mukanaan olevat upseerit toivottivat hänelle onnea vaarasta pelastumisen johdosta, vastasi hän:

"Niin, hyvät herrat, myönnän kernaasti, etten koko edellisenä soturiaikanani ole koskaan ollut pahemmassa pinteessä kuin tänään. Olisi kyllä saattanut tapahtua, että venäläisen armeijan päällikkö kenraali Rajevskin jälkeen ei olisi koskaan saanut ryhtyä tehtäväänsä."

Kun Roth ja Spof palasivat purjealukselle, olivat toiset veneet sen jo anastaneet.

Täällä saivat rohkeat partioretkeläiset tietää, millainen saalis oli ollut vähällä joutua heidän käsiinsä. Sanotaan, että molemmat siitä päivästä lähtien tulivat sulkeutuneemmiksi ja harvapuheisemmiksi.

Aavistivatkohan he kenties muutosta siinä voittoradassa, jota he niin onnellisesti olivat kulkeneet.

Tultuaan "Varassaarelle" huomasivat he jonkun matkan päässä rannasta vajoavan veneen ja siinä kaksi miestä, jotka kiihkeästi viittoillen pyysivät apua.

Roth käski heti rientämään heille avuksi. Jonkun sylen päässä katosi vene aaltoihin. Kumpaakaan miestä ei näkynyt muutamaan silmänräpäykseen, mutta vihdoin he ilmestyivät jälleen vedenpinnalle ja uivat nopein vedoin venettä kohti, jolloin heidät heti vedettiin ylös.

Luotuaan heihin silmäyksen huudahti Roth ylen hämmästyneenä:

"Mitä näen, Onni ja Jussi, oman komppaniani miehiä!"

* * * * *

Niilon edelläkerrotun käynnin jälkeen vanhan Yrjön luona oli tämä tullut yhä kärtyisemmäksi poikansa tyttärelle. Siitä, että Ilma tästä kärsi, ei vanha soturi paljoa välittänyt. Hän pysyi vain lujasti päähänpistossaan, että tytön piti välttämättä tulla Pekkalan Eerikin vaimoksi.

Eräänä aamuna hän sanoi tytölle:

"Pane pöytään nopeasti mitä sinulla on. Puolenpäivän aikaan minä tulen kotiin vieraita mukanani."

"Keitä sitten, isä?" uskalsi nuori tyttö kysyä.

"Sittenpähän saadaan nähdä", vastasi Yrjö Kinnunen ja nilkutti pois puujalallaan niin hyvin kuin taisi.

"Hyvä Jumala, nyt hän menee Pekkalan Eerikin luo", huudahti Ilma itsekseen katsellessaan ikkunasta isoisän kookasta vartaloa. "Ah, jospa Onni nyt olisi täällä! Mutta hän on kaukana vaaroissa, ja Luoja tietää, onko hän edes hengissä." Näin sanoen hän peitti kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti puoliääneen.

Jokapäiväiset tehtävät eivät olleet koskaan ennen hänestä tuntuneet niin raskailta kuin nyt.

Hänen kattaessaan yksinkertaista päivällispöytää, joka isän käskystä oli tehtävä jokapäiväistä hienommaksi, aukeni ovi ja pieni ryppyinen eukko astui sisään.

"Ah, Vappu muori", huudahti Ilma ja juoksi vanhusta vastaan, "minä olen niin onneton, niin onneton!"

"Sinä, tyttöseni, joka olet niin kaunis ja kaikkien suosima! Mutta sinä et välitä muista kuin yhdestä, minä tiedän, Onnista, joka juuri on taistelemassa karkoittaakseen venäläisen maahansa: no etkö voi häntä saada?"

"En, isoisä ei sitä salli", sanoi Ilma vielä surullisempana.

"Mitäs joutavia! Pian Onni ja Jussi tulevat kotiin kunniamitalit rinnassaan."

"Se ei ole totta, Vappu!" huudahti Ilma, ja hänen kauniit silmänsä loistivat ihastuksesta. "Sanokaa, Vappu muori, puhutteko totta vai ettekö?" huudahti hän ja tarttui vanhuksen käsiin.

"Puhun, Ilma, puhun täyttä totta. Ruoveden kirkonkylän Antti, joka haavoittui pahoin Lapualla ja lähetettiin kotiin, näki omin silmin, miten kenraali omakätisesti ripusti Onnin ja Jussin rintaan mitalit, kirkkaat kuin hopearahat. Mutta miksi noin innostut?"

Ilman ilo hävisi kuitenkin pian eukon kosketellessa toista aihetta.

"Isäkö? Niin hän on ulkona ja sanoi tulevansa vieraan kanssa päivälliselle."

"Kenen?" kysyi Vappu ja näytti kovin hämmästyneeltä.

"En tiedä", vastasi nuori tyttö ja käänsi äkkiä pois päänsä,

Mutta juuri tämä nopea liike herätti vanhassa eukossa epäluuloja. "Kevennä minulle sydämesi", sanoi hän. "Kenties voin auttaa sinua."

"Sitä ette voi, Vappu muori, mutta kerronhan kuitenkin. Isoisä tuo mukanaan erään kosijani."

"Kuka se mahtaa olla?"

"Pekkalan Eerikki", vastasi Ilma ja peitti kasvonsa käsiinsä.

"Pekkalan Eerikki", toisti vanhus, ja hänen hyvänsävyiset kasvonsa synkkenivät. "Vai niin, se kitupiikki. Mutta muista minun sanojani, tyttö: jos tulet hänen vaimokseen, niin et saa välttämättömintäkään mitä tarvitset, kun olette olleet kuukauden tahi pari naimisissa. Mutta tuollahan Yrjö ja Eerikki tulevat. Pidä siis vaan puoliasi, tyttö, ja koeta mitä Onnin mitalikin saattaa vaa'assa painaa."

Näin sanoen Vappu läksi.

8.

Yksinkertainen ateria viinoineen oli nautittu, jonka jälkeen Ilma toi esille piiput ja vaahtoavan oluen ja läheni ovea mennäkseen ulos.

"Mihin, lapseni?" kysyi vanha Yrjö ja loi poikansa tyttäreen vakavan katseen.

"Menen kastelemaan kukkapenkkejäni", sanoi nuori tyttö, ja hieno puna nousi hänen poskilleen.

"Niillähän ei ole mitään kiirettä. Istuppa nyt tarinoimaan hetkeksi. Älä siihen", jatkoi ukko ja viittasi Eerikin vieressä olevaan tuoliin.

"En", vastasi Ilma niin päättävästi, että ukko oli vähällä tulla hämilleen. Ja muitta mutkitta hän istuutui puusohvaan mahdollisimman kauaksi vihatusta kosijasta.

Yskiskeltyään hetkisen voimatta heti aluksi koota ajatuksiaan sanoi hän:

"Ilma, sinä tiedät, miten pyhässä sanassa sanotaan, että miehen ei ole hyvä yksinänsä olla. Sen vuoksi on Pekkalan Eerikki nyt…"

"Mitäs se minuun kuuluu?" keskeytti Ilma hilpeästi, sillä nyt hän huomasi koko aseman hullunkuriseksi.

"Hän tahtoo sinut vaimokseen."

"Minut!"

"Niin, juuri sinut!"

"Ha ha haa!" nauroi nuori tyttö, ja hänen häikäisevän valkoiset hampaansa loistivat. "On sekin mies, joka ei osaa itse kosia. Mutta minä tiedän, hän pelkää rukkasia, ja kyllä hän ne ainakin minulta saa."

Silloin kimposi vanha Yrjö tuoliltaan kuin nuoli ja alkoi pikamarssin ympäri tupaa. Hänen otsasuonensa paisuivat, ja puujalka paukkui lattiaan kuin pistoolinlaukaukset. Vihdoin hän pysähtyi Ilman eteen. Tässä oli linnoitus, joka hänen nyt oli valloitettava.

"Oletko suunniltasi, tyttö?" karjaisi hän kaikkein karheimmalla äänellään. "Katso tuota miestä", ja näin lausuen hän viittasi Pekkalan Eerikkiin, "eikö hän todellakaan ole sen arvoinen, että voi astua vihkituolin eteen."

"Enhän ole sitä kieltänytkään", vastasi nuori tyttö levollisesti. "Mutta ei minun kanssani."

Nyt kimposi Pekkalan Eerikkikin paikoiltaan.

"Mi… mitä sanot? Enkö ole kylliksi hyvä sinulle? Tahi mikä minussa on vikana?"

"On montakin vikaa", vastasi Ilma vakavasti, "mutta ennen kaikkea olet ahne ja ilkeä alustalaisillesi. Joku sanoi minulle, että pian kidutat minut nälällä kuoliaaksi, jos saat minut vaimoksesi."

Polttava puna lensi Pekkalan Eerikin kasvoille. Hän yski hetkisen eikä tiennyt mitä sanoa.

Saatuaan nähdä, miten kosija joutui tappiolle, saapui Yrjö-ukko avuksi apujoukkoineen.

"Ne ovat vain pahoja puheita", sanoi hän.

"Sitä ne eivät ole", vastasi nuori tyttö. "Koko pitäjä siitä puhuu ja tietää sen."

"Mutta olkoon miten hyvänsä", vastasi Yrjö Kinnunen. "Pekkalan Eerikki sinun on otettava mieheksesi."

"Sinä olet siis myynyt minut kuin kauppatavaran. Mutta tiedä, että siitä ei tule mitään."

"Mutta Onnille, tuollaiselle kirkonrotalle, sinä olet myynyt itsesi", sanoi nyt kosija vuorostaan kiivaasti.

"Niin, minä olen myynyt itseni hänelle ja hän minulle", vastasi nuori tyttö, "Ja jos hän olisi täällä, niin olisipa hän yhtä komea kuin isoisäkin, sillä hänelläkin on mitali!"

Tytön viimeisiä sanoja lausuessa ponnahti Yrjö Kinnunen muutamia askeleita taaksepäin.

"Mitali! Onnilla mitali! Hah — haa, nyt on minun vuoroni nauraa."

Ja Pekkalan Eerikkikin nauroi.

"Se on totta", vastasi Ilma. "Jussikin sai mitalin samalla kertaa."

Sen jälkeen Ilma kertoi mitä Vappu oli puhunut. Hänen lopetettuaan lausui Yrjö Kinnunen miettiväisenä:

"Niin, niin, Lapualla oli kauhea taistelu, ja porilaiset kunnostautuivat kaikkein enin. Niin, niin, voi olla mahdollista. Hm!"

Nähtyään ukon mielialan muutoksen sanoi Pekkalan Eerikki:

"Sitten kai minulla ei ole enää syytä avata teidän oveanne, isä Yrjö."

Yrjö oli pahemmassa kuin pulassa. Vihdoin hän keksi hyvän ajatuksen.

"Kuule nyt", sanoi hän rikkaalle kosijalle, "ensiksikään ei ole aivan varma, että Antti on oikeassa, ja toiseksikaan", nyt hän kuiskasi kosijan korvaan, "ei ole varma, että Onni enää tulee kotiin sodasta."

"Voitte olla oikeassa, Yrjö-vaari", sanoi kosija, ja hänessä heräsi uusi toivo.

"Siksi arvelen, että kernaasti voimme lykätä naimasuunnitelmat sodan loppuun. Vai miten?"

"Mi-miten tahdotte, Yrjö-vaari", vastasi Pekkalan Eerikki taipuvaisena. "Minä suostun siihen."

Hän otti sen jälkeen hattunsa ja rupesi lähtemään, mutta peräytyi ovelta takaisin kalmankalpeana ja huudahti:

"Herra Jumala! Herra Jumala! Venäläisiä, venäläisiä!"

* * * * *

Partioretkeläisten saavuttua "Varassaareen" puettiin Onni ja Jussi jälleen sotilaspukuihin. Mitalinsa he olivat kumpikin paetessaan kiinnittäneet nauhaan ja ripustaneet kaulaan lähimmäksi ruumistaan. Nämä olivat heille kauniita ja kalliita muistoja, joita he eivät mitenkään tahtoneet kadottaa.

Levättyään parisen tuntia ja virkistyttyään hieman ponnistuksistaan läksivät he kiertelemään saarta. Tosin olisi Onni suoraapäätä halunnut rientää hänelle niin rakkaaseen sotilastorppaan, jonka turvekaton saattoi eroittaa läntisen rannan puitten välistä, mutta hänen täytyi vielä malttaa mieltään jonkun verran. Roth aikoi tehdä retkeilyn ympäristöön, ja hänen oli kai tehtävä seuraa.

Jussin puhellessa muutamain kotikylän tuttujen kanssa käveli Onni yksin saaren läntistä rantaa katsellen alakuloisena kohti pientä sotilastorppaa, jonka piipusta vaaleansininen sauhu kieri taivasta kohti. Mutta yhtäkkiä hänen mietteensä keskeytti miehevä ääni:

"Mitäs siinä niin surkean näköisenä kuljet. Mikä sinulle on tullut?"

Onnin kohottaessa päätään seisoi vääpeli Roth hänen edessään.

"En… en… ajattele juuri mitään", änkytti nuori sotilas ja punastui korviaan myöten.

"Etpä vaan! Totta totisesti punastuit kuin nuori tyttö", keskeytti Roth hilpeästi. "No, no, sellaista kai ajattelitkin?"

Onnin koettaessa puolustautua keskeytti vääpeli hänet lausuen:

"No no, jättäkäämme se asia. Tuleppa nyt kertomaan minulle seikkailuistanne."

Onnin lopetettua kertomuksensa hykersi vääpeli käsiään pelkästä tyytyväisyydestä ja huudahti:

"Voisinpa minä antaa mitaleja, niin olis teillä kummallakin vielä toinen rinnassanne. Mutta kuka on se punatukkainen, josta puhuit?"

"Muuan Rajalahden talonpoika."

"Tiedätkö, miksi hän on antautunut viholliselle?"

"Luulen tietäväni sen", vastasi Onni viivytellen. Ja sitten hän kertoi koko jutun Niilon onnistumattomasta kosimisesta.

"Onko hän myöskin kierosilmä?" kysyi vääpeli.

"On."

"Siinäpä se. Heti tultuani tänne näin tuollaisen otuksen piilevän rantapensaissa. Annoin hänen olla alallaan, koska luulin, että hän pelkäsi minun pistävän kiväärin hänen käteensä ja pakoittavan tulemaan mukaani. Tuo konna on vakoillut olinpaikkaani ja ilmiantanut sen vihollisille. No no, toivonpa saavani hänet vielä kerran käsiini. Mutta kuuleppa, Onni, asiasta toiseen. Olen kuullut kerrottavan, että Yrjö Kinnusen pojantytär rakastaa sinua. Onko asia niin?"

"Kyllähän se niin on", vastasi Onni.

"Rakastatko sinäkin häntä?"

"Kyllähän minä."

Samassa kavahti vääpeli Roth pystyyn ja ojensi Onnille kätensä huudahtaen:

"No hitto vieköön, ota hänet silloin myöskin vaimoksesi. Sinähän olet oiva poika niin kauniille tytölle!"

"Mutta… mutta…" änkytti Onni nolona, "vanha Yrjö ei siihen suostu!"

"Miksi ei?"

"Siksi että minä olen köyhä."

"Se vanha kettu. Mutta kyllä minä opetan hänet suostumaan."

Ja näin sanoen läksi reipas vääpeli onkaloon päin.

Toisena päivänä juuri ennen lähtöä meni Onni jälleen läntiselle rannalle luoden kaipaavia katseita hauskaa pikku torppaa kohti. Seisoessaan siinä syvissä ajatuksissaan huomasi hän äkkiä pienen aluksen lähenevän saarta. Se liiti nopeasti juuri kohti sitä paikkaa, missä Onni seisoi.

Suuri oli Onnin hämmästys, kun hän veneen tultua lähemmäksi huomasi soutajan naiseksi. Voimakkain vedoin hän souti kohti rantaa. Vihdoin hän tunsi siinä istujan Vappu-muoriksi.

"Jotakin on varmaan tapahtunut, koska eukko noin rientää", ajatteli Onni itsekseen. "Mutta mitä?"

Pian kolahti veneen kokka rantaan, ja yhdellä hyppäyksellä oli Vappu-muori maalla.

"Mitä näen, Onni", huudahti hän iloisena. "No, olipa hyvä, että sinut tapasin. Minulla on sinulle oikein tärkeää ilmoitettavaa. Mutta katsoppa miten mitali sinua kaunistaa. On varmaa, että Yrjönkin suu on hyvällä paikalla, jahka saa sinut nähdä."

"Luuletteko niin, Vappu-muori?" kysyi Onni, ja hänen entinen hilpeytensä alkoi palata.

"Luulen kylläkin, mutta nyt minulla on pieni uutinen sinulle kerrottavana."

Samassa tuli eukon ilme niin vakavaksi, että Onni peljästyen huudahti:

"Mitä sitten on tapahtunut, Vappu, koska olette niin ylen juhlallisen näköinen?"

"Niin, Yrjö tahtoo heti naittaa Ilman Pekkalan Eerikille."

"Pekkalan Eerikille", huudahti Yrjö hämmästyneenä, "milloin on ollut puhetta siitä?"

"Heti lähdettyäsi sotaan." Ja Vappu kuvasi tarkoin käyntinsä Rajalahden torpassa vakuuttaen, että Ilmaan ei pysty Yrjö Kinnusen enemmän kuin Pekkalan Eerikinkään rukoukset. "Siksi ei sinun tarvitse ollenkaan peljätä", sanoi hän lopuksi, "että tuo kitupiikki veisi hänet sinulta."

Eukon viimeisissä sanoissa oli sellainen äänenpaino, että se sai Onnin levottomaksi. Hän kysyi sen vuoksi:

"Miksi puhutte niin, Vappu-muori? Onko mitään muuta tapahtunut?"

"No, poikaseni, älähän peljästy, ei kai se ole niin vaarallista. No niin, kuulehan sitten. Poikettuani sotilastorpasta metsäpolulle näin väkijoukon, joka piiloutui pensaihin. Huomasin selvästi, että se oli sotaväkeä, mutta en voinut ensiksi huomata, olivatko ne venäläisiä vaiko suomalaisia. Pian kuitenkin tunsin heidät vihollisiksi. Kätkeydyin niin hyvin kuin voin ja huomasin nyt punatukka Niilon noin kahdenkymmenen sotilaan etunenässä kulkevan Yrjö Kinnusen kotia kohti. Minä…"

"Niilon", keskeytti Onni jyrisevällä äänellä. "Niin, tuo konna on tullut salmen poikki ja viholliset hänen mukanaan!"

"Niin, Onni, se on totinen tosi. Nähtyäni tuon heittiön vihollisten joukossa aavistin hänellä olevan konnanjuonia. Päätin sen vuoksi ilmoittaa vääpelille vaarasta ja nyt olenkin kohdannut sinut. Oli onni, sillä…"

"Kiitos, kiitos, Vappu-muori!" huudahti Onni ja tarttui eukon molempiin käsiin. "Jos onnistun pääsemään kaikista koetuksista, jotka ovat edessäni, on teillä oleva leipää ja lepoa kuolinpäiväänne asti."

"En tee sitä oman voittoni vuoksi", vastasi kelpo eukko, "vaan siksi että pidän sinusta ja Ilmasta ja vihaan pahuutta. Mutta nyt kiiruhda sinne mahdollisimman nopeasti!"

Näin sanoen Vappu-eukko riensi jälleen veneeseen, viittasi ystävällisesti jäähyväisiksi ja sousi kaikin voimin mantereelle.

Onni taasen kiiruhti mahdollisimman nopeasti vääpeli Rothin luo ja selvitti muutamin sanoin mitä eukko oli kertonut ja lausui pelkäävänsä, että punatukka Niilo pääsisi ennen heitä.

"Ole rauhassa, poikani", vastasi vääpeli levollisena, "ennen meitä hän ei pääse."

Hetkisen kuluttua oli suurin osa Rothin joukosta matkalla mantereelle.

9.

Pekkalan Eerikin huuto: "Herra Jumala, venäläisiä, venäläisiä", oli kovin kauhistuttanut Yrjö Kinnusta ja Ilmaa, mutta ainoastaan hetkiseksi.

"Ah, se ei varmaankaan ole niin vaarallista", vastasi vanha soturi hieman toinnuttuaan, "missä niitä on?"

"Tuolla, tuolla", huusi Pekkalan Eerikki ja viittasi pieneen puutarhatilkkuun. "Kas vaan, tuolla ne tulevat."

Yrjö Kinnunen oli sillä välin mennyt ikkunan ääreen.

"Niin, tuolla niitä lurjuksia on. Sulkekaa hyvin ovet. Hyväpä että saan vielä kerran temmeltää heidän kanssaan!"

"Mitä!" huudahti Pekkalan Eerikki, ja hänen katseensa ilmaisi sillä hetkellä mitä syvintä epätoivoa. "Aiotte tapella niin monen kanssa? Te yksin."

" Minä yksin ", huudahti Yrjö vanhus korostaen viimeistä sanaa. "Etkös sinäkin ole mukana, emmekö voisi pidättää heitä, kunnes Roth ja Spof kuulevat laukaustenvaihdon ja rientävät avuksemme! Kiiruhda, Ilma, ja ota kiväärit. Ne ovat latingissa. Luoteja ja ruutia voit ottaa isosta arkustani."

Pahemmassa pulassa ei Pekkalan Eerikki ollut koskaan ollut. Sydämessään hän kirosi sitä hetkeä, jona astui Kinnusen Yrjön kotiin.

"Kas tässä", sanoi Yrjö ja ojensi Eerikille pyssyn.

Pekkalan Eerikki vetäytyi taaksepäin ottamatta vastaan kivääriä. Nyt hän ei välittänyt halveksivista silmäyksistä, joita Yrjö loi häneen.

"Mikä hitto sinua vaivaa?" huusi vanha soturi suuttuneena. "Miksi sinä et tahdo…"

"Rikas Pekkalan Eerikki on raukkamainen pelkuri", sanoi Ilma ivallisesti.

"Minä en tahdo tapella, sillä minä olen rauhan mies", vastasi rikas talonpoika ja vetäytyi yhä kauemmaksi nurkkaan.

"Niin, niin", vastasi nuori tyttö halveksivaisesti. "Kun on kysymys torppareista ja niistä raukoista, jotka ovat sinulle velkaa, niin karjut villipetoakin pahemmin ja olet kiveäkin kovempi. Isoisä, nyt näet, minkä raukan tahdoit antaa minulle mieheksi."

"Eikä hän siksi pääsekkään", huudahti Yrjö Kinnunen vihaisesti, "mutta tapella hänen täytyy."

Pekkalan Eerikki oli vetäytynyt nurkkaan niin pitkälle kuin taisi.

"Kas niin, ota pyssy nyt!" huusi Yrjö ja kävi kauhistuneen miehen kimppuun.

Mutta tämä torjui molemmin käsin huutaen: "Minä en osaa ampua! Minä en ole koskaan opetellut ampumaan!"

"Se ei ole ollenkaan vaikeata. Minä näytän. Opit muutamissa minuuteissa."

"En, en, en, en!" huusi rikas talonpoika kauhusta käheällä äänellä ja teki käsillään torjuvia liikkeitä.

"No, seiso sitten siinä, raukkamainen pelkuri", karjui Yrjö Kinnunen, "mutta muista minun sanani, että joka raukkamaisena ensiksi karttaa vaaraa, sitä se myös ensiksi kohtaa."

Venäläiset olivat sillä välin hiipineet lähemmäksi sotilastorppaa. Sotamiesten takana kulki punatukka Niilo.

Nähtyään aamupäivällä joukon veneitä risteilevän Näsijärvellä arveli hän Rothin ja Spofin olevan partioretkillä, jonka jälkeen hän päätti tehdä uskaliaan retkensä pientä sotilastorppaa vastaan.

Pahimmillakin rikollisilla on hetkiä, joina heidän parempi "minänsä" pääsee voitolle, ainakin vähäksi aikaa. Niin oli Niilonkin laita. Hän oli rikollinen pahinta laatua, sillä hän oli isänmaanpettäjä. Kauan hän oli koettanut nukuttaa omantunnonnuhteita, ja aluksi se oli hänelle onnistunutkin.

Mutta nyt tullessaan tuottamaan tuhoa pienelle sotilastorpalle rupesi hän hetkiseksi epäröimään. Hän oli jo kutsumaisillaan pois hiiviskelevät sotilaat, mutta silloin Onnin kuva äkkiä ilmeni hänen eteensä. Hän oli näkevinään hänen kuiskivan helliä sanoja Ilman korvaan, ja äkkiä hänen kostonhimonsa heräsi uuteen eloon.

Ja hän käski sotilaita hyökkäämään torppaa vastaan. Itse hän tuli viimeisenä, sillä hän tunsi vanhan Yrjön päättäväisyyden ja pelkäsi hänen tarkasti ampuvan kiväärinsä luotia.

Venäläiset lähestyivät jokseenkin huolettomina suljettua ovea aivan kuin olisi ollut kysymys rauhallisesta vierailusta.

He naputtivat, mutta kukaan ei avannut. He jyskyttivät, mutta tulos oli sama. Sen jälkeen he koettivat kiskoa ovea auki, mutta se oli niin lujasti kiinni, että kaikki yritykset olivat turhat.

Kiväärinperät saivat sitten tehdä palvelustaan, mutta sekään ei auttanut.

Eräs sotamiehistä meni ikkunan ääreen. Mutta kun häntä samalla kohtasi kaksi uhkaavaa pyssynsuuta, vetäytyi hän nopeasti syrjään ja riensi Niilolle kertomaan näkemiänsä.

"Ampukaa pari laukausta ilmaan, niin varmaankin he taipuvat", sanoi punatukkainen. Mutta kun tämäkään kehoitus ei tuottanut tarkoitettua tulosta, huusi hän suuttuneena:

"No lähettäkää heille tervehdys ikkunasta, niin saamme nähdä, mitä se vaikuttaa."

Pekkalan Eerikki parka oli, kuten edellä mainittiin, tulisessa tuskassa. Venäläisten ensi laukausten pamahtaessa hän päästi hätähuudon ja olisi kellähtänyt selälleen, jollei seinä olisi ottanut vastaan. Vielä pahemmin kävi, kun uudelleen ammuttiin. Eräs venäläisten luodeista lensi seinään ainoastaan pari tuumaa hänen päänsä yläpuolelle. Sydäntäsärkevä huuto, ja Yrjö ja Ilma kuulivat raskaan ruumiin kaatuvan lattiaan.

Rikas Pekkalan Eerikki oli mennyt paljaasta kauhusta tainnoksiin.

"Olkoon siinä", sanoi Yrjö Kinnunen, kun Ilma aikoi rientää taintunutta auttamaan.

"Mutta jos hän kuolee, isä", huudahti nuori tyttö säälien.

"Mitä joutavia. — Sen sijaan että olisi ollut hyödyksi, tuo möhkäle nyt lepää tuossa ja…"

"Nyt näet, isä, ettei hän kelpaa minun miehekseni… Toistapa olisi jos Onni olisi täällä…"

Samassa lensi luoti ikkunan yläosasta ja tunkeutui vastakkaiseen seinään.

"Kah, nyt alkaa tulla täysi tosi", huudahti Yrjö. "Käy rinnalleni, Ilma, ja rupea lataamaan. Näytänpä miten suomalainen ennen vanhaan ampui ja ampuu vieläkin, vaikka on jo vanha ja harmaa."

Ja Yrjö Kinnunen, soturivanhus kolmannen Kustaan loistavilta päiviltä, näytti, että hänen jänteissään vieläkin oli voimaa ja katseessaan tarkkuutta.

Ennen pitkää hän oli kaatanut maahan kolme venäläistä soturia, mutta itse hän ei ollut saanut naarmuakaan.

Kun kaatuneiden toverit huomasivat tämän, alkoivat he nurista. Niilo käski keskeyttämään ampumisen.

Kun punatukkainen oli ottanut mielenvahvistusta viinapullosta, meni hän yksin ikkunan ääreen, josta näkyivät Yrjön harmaat hapset.

"Tule tänne, Ilma, niin saat nähdä, ketä meidän on kiittäminen tästä pienestä seikkailusta."

"Niilo", huudahti nuori tyttö, "voiko se olla mahdollista."

"Onpa kylläkin", vastasi Yrjö. "Olen nähnyt, miten tuo lurjus on koko ajan puutarhan takaa piilosta jaellut käskyjään. Juuri hän on tuonut venäläiset tänne, mutta kyllä minä…"

Yrjö ei puhunut loppuun, vaan nosti kiväärin silmälleen.

Ilma syöksähti kuitenkin väliin ja huudahti:

"Isoisä", sanoi hän moittivalla äänellä, "ei ole sotilastavan mukaista aseettoman miehen surmaaminen."

"Hän piiloittaa kyllä vaatteissaan aseita", väitti ukko. "Mutta tahdonpa kuulla, mitä hänellä on sanomista."

Tultuaan niin likelle, että Yrjö saattoi kuulla hänen äänensä, sanoi Niilo:

"Etkö ammu, jos tulen keskustelemaan kanssasi."

"En, sinä et ansaitse laukausta kunniallisen miehen kivääristä", vastasi vanha Yrjö.

Punatukkainen ei ollut kuulevinaan näitä ivallisia sanoja, Tultuaan lähemmäksi hän sanoi:

"Tiedät kenties, mitä varten olen tänne tullut?"

"En tiedä enkä myöskään siitä välitä", vastasi Yrjö Kinnunen jyrkästi.

Hieman nolostuneena vastasi punatukkainen:

"Minulla on sama asia kuin viimekin kerralla."

"Silloin saat myös saman vastauksen."

"Mutta ajattele tarkoin, Yrjö-vaari. Jos pysyt edelleen kiellossasi, niin ei tuvastasi ole illalla puupalaakaan jäljellä."

"Jumala ohjaa meidän kohtaloitamme. Ilman hänen tahtoaan ei varpunenkaan putoa maahan. Me olemme hänen turvissaan."

Olisi luullut tällaisen hurskaan luottamuksen vaikuttavan Niiloon, mutta turhaan.

"Nyt puhut tyhmyyksiä, ukko", vastasi punatukkainen, ja jääkylmä hymyily väreili hänen suupielissään. "Sinä olet tullut lapseksi uudelleen, eikä muutoin voi ollakaan, koska olet jo haudan partaalla."

"Juuri sen vuoksi en sinua pelkää, petturi!" karjui Yrjö Kinnunen ja ojensi pyssynsä punatukkaista kohti. "Kuule minun sanani: niin kauan kuin on vanhurskas Jumala, joka meidät tuomitsee tekojemme mukaan, niin totta hän myöskin sinut tuomitsee, viheliäinen konna!"

"Vai niin, sinä et siis tahdo suostua ehdotukseeni!" sanoi Niilo kylmästi, vastaamatta Yrjön sanoihin.

"En, vaikka sinulla olisi kaiken maailman rikkaudet, sillä sinä olet isänmaankavaltaja."

"Onko tämä viimeinen sanasi?"

"On."

"No, hyvä. Silloin saat syyttää itseäsi, härkäpää!"

Näin sanoen Niilo vetäytyi takaisin, ja muutamien minuuttien kuluttua alettiin sotilastorppaa jälleen ampua, mutta entistä ankarammin.

10.

Heti noustuaan maihin pyysi Onni vääpeliltä, että saisi kiiruhtaa edeltäpäin venäläisten uhkaamalle paikalle.

"Niin, mutta ota mukaasi vähintään viisitoista miestä sille varalle, että eukko olisi nähnyt väärin", vastasi Roth.

Onni arveli vääpelin olevan oikeassa. Valittuaan sen vuoksi reippaimmat talonpojista ja sotilaista hän kiiruhti sotilastorpalle.

Ainoa, joka pysyi hänen tasallaan, oli Jussi. Vihdoin hänkin pysähtyi ja huudahti:

"Mutta tuhat tulimaista, jos tällä tavalla kiiruhdat, niin väsymme pian emmekä voi taistella niin reippaasti kuin tarvitaan."

"Olet oikeassa", lausui Onni ja rupesi kulkemaan hiljempaa. Heidän odotettuaan jäljessä tulevaa joukkoa kävi marssi tavallisessa tahdissa.

Sateen liottama maa hidastutti marssia, mutta vihdoin alkoi kuitenkin sotilastorpan turvekatto häämöittää kaukaa puiden välistä.

"Nyt olemme vihdoinkin perillä", puhisi Jussi ja katseli pyssyään.

Hän oli tuskin ehtinyt lausua viimeisiä sanoja, kun kuului laukaus torpasta päin.

"Mitäs sanoin", huudahti Onni säpsähtäen. "Vappu-muori ei ole nähnyt peikkoja selvällä päivällä. Tuo viheliäinen on jo ehtinyt sinne! Nyt ei enää ole vitkastelemista."

Ja yli kivien ja kantojen hyökkäsi pieni suomalainen joukko pikamarssissa.

Uudistunut laukausten vaihto oli herättänyt Pekkalan Eerikin tajuihinsa. Samalla häntä rupesi myöskin hävettämään ja hän hypähti pystyyn ja huudahti:

"Minä olen viheliäinen raukka, kun en voi edes auttaa teitä puolustautuessanne…"

Enempää hän ei ehtinyt. Venäläisten luoti lävisti samassa hänen sydämensä ja sammutti silmänräpäyksessä hänen elämänsä, Nyt vuosi tuvassa ensi kerran veri tässä taistelussa.

"Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen", kuiskasi nuori tyttö, kumartui nuorta miestä kohti ja levitti liinan hänen kasvoilleen.

Tämä hänen osanottavaisuutensa sai myöskin palkintonsa, sillä juuri hänen kumartuessaan Pekkalan Eerikin yli suhahti toisen luoti aivan hänen ylitsensä, niin että hänestä olisi aivan varmaan tullut toinen uhri, jos hän olisi seisonut suorana.

Samassa huudahti Yrjö Kinnunen väsyneellä äänellä:

"Minä olen haavoittunut."

Ilma kirkaisi ja hyökkäsi esiin, niin että juuri paraiksi ehti ottamaan ukon käsivarsilleen.

Melkein samassa silmänräpäyksessä näkyivät Niilon vastenmieliset kasvot ikkunassa.

"Ah, nyt hän on minun", huusi hän riemuiten itsekseen ja hyppäsi ketterästi tupaan, kiskaisi Ilman luokseen, niin että Yrjö-vanhus, joka menetti tukensa, kaatui valittaen lattialle.

Turhaan nuori tyttö pyysi ja rukoili. Punatukkainen oli taipumaton. Silmänräpäyksessä oli ovi avattu.

"Auttakaa minua kantamaan hänet metsään", sanoi punatukkainen sotamiehille. "Sitten pääsette ryöstämään mielin määrin."

Mutta tuskin olivat venäläiset ehtineet puutarhatilkun puoliväliin, kun näytelmä yhtäkkiä muuttui.

Joka taholta hyökkäsi talonpoikia ja porilaisia sotilaita vihollisten kimppuun, ja etunenässä olivat Onni ja Jussi.

Punatukkainen oli heti tajunnut tilansa vakavuuden. Hän näki Onnin hyökkäävän vastaansa, ja hänen huulensa vääntyivät julmaan hymyyn.

Ilma lepäsi pyörtyneenä hänen käsivarsillaan. Ajatuksen nopeudella hän veti esiin puukkonsa. Hän nosti sen turvatonta tyttöä kohti, ja koko hänen rajaton mustasukkaisuutensa keskittyi tähän huudahdukseen:

"Koska en voi häntä saada omakseni, niin ei häntä tuokaan saa!"

Onni päästi sydäntäsärkevän huudon, hänen pajunettinsa teki umpimähkään puoliympyrän; hän kuuli miten jokin sitä vastaan kilahti, ja katsoessaan eteensä näki hän Niilon puukon maassa Ilman vieressä. Sattuman oikku auttoi häntä viimeisessä hetkessä torjumaan Ilmalle tarkoitetun kuoliniskun.

Samassa silmänräpäyksessä kun hänelle onnistui iskun torjuminen, oli Jussi takaapäin heittäytynyt punatukkaisen kimppuun. Molemmat taistelijat piehtaroivat maassa, mutta vihdoin voitti vahvempi Jussi ja pani polvensa punatukkaisen rinnalle kuristaen häntä kurkusta.

Niilon kasvot olivat melkein mustanpunaiset Onnin tullessa esille.

"Päästä hänet", sanoi Onni. "Heti vääpelin saavuttua saa hän kyllä sen palkan, jonka jokainen isänmaanpetturi on ansainnut."

Vastarintaa tekevät venäläiset sotamiehet surmattiin, toiset vangittiin.

Kun vääpeli Roth puolen tunnin kuluttua ehti paikalle, osoitti Onni sidottua, raivoissaan sihisevää punatukkaista.

"Kas tuossa lepää isänmaanpetturi", sanoi hän. "Hänet tavattiin aivan teossa."

"Tiedät kyllä minkä palkan hän saa", sanoi Roth ja meni Niilon eteen. "Valmistaudu kuolemaan. Saat puoli tuntia armonaikaa."

Punatukkainen vastasi ainoastaan kauheasti kiroten, menipä hänen rohkeutensa niinkin pitkälle, että hän sylki vääpeliä kasvoihin.

Tämä ei kuitenkaan siitä välittänyt, vaan poistui täysin rauhallisena.

Ilma oli kannettu tupaan, jonne Yrjö-vanhus, joka oli saanut luodin vasempaan olkapäähänsä, myöskin pian saapui.

"Miten ihmeessä ovat asiat?" kysyi vanhus.

Hiukka seisoi hänen vierellään ja kertoi taistelun lopusta.

"Onni on siis meidät kaikki pelastanut", sanoi Yrjö Kinnunen hiljaa, nähtävällä ponnistuksella.

"On."

Vanhan soturin kasvoille nousi polttava puna.

"Missä hän sitten on?" kysyi hän muutamia minuutteja epäröityään.

"Hän saapuu, kun vain punatukka Niilo on saanut ansaitun rangaistuksensa."

Tämän tiedon saatuaan Yrjö hengähti helpommin.

Kun Rothin määräämä aika oli tullut, ripustettiin Niilo vannomisistaan ja vastalauseistaan huolimatta lähimpään puuhun. Hänen kuolemansa varoitti kaikkia käymästä hänen jälkiään.

Tämän jälkeen Onni kiiruhti tupaan. Rinnallaan hän kantoi kunniamerkkiä Lapuan taistelusta. Saatuaan sen nähdä käänsi Yrjö pois päänsä hetkiseksi.

Mutta katkeruus, joka vieläkin asui hänen sielussaan, hävisi pian ja nähdessään Ilman toipuvan pyörryksistä ja rientävän Onnin rinnalle, liitti ukko heidän kätensä siunaten yhteen.

Onni otti sittemmin osaa kaikkiin taisteluihin, ja rauhanteon jälkeen hän tuli kotiin korpraalina, kaksi kunniamerkkiä rinnassaan.

Nuorten häät vietettiin kaikella sillä upeudella, minkä Yrjö Kinnunen voi hankkia, eikä hänen koskaan tarvinnut katua sitä, että oli antanut tyttärensä miehelle, jota ennen niin halveksivasti oli nimittänyt kirkonrotaksi.

Kun Kamenski sittemmin lähetti eversti Sabanejeffin Näsijärvelle, täytyi urhoollisen Rothin ja hänen toverinsa Spofin väistää ylivoimaa.

Jos heitä olisi ajoissa autettu, ei Rajevskin taitavalle jälkeläisellekään olisi onnistunut jo niin suureen ahdinkoon joutuneen venäläisen sotavoiman pelastaminen.