Kellanpunainen timantti

KELLANPUNAINEN TIMANTTI

Kirj.

J. S. Fletcher

Englanninkielestä suomentanut

Aino Tuomikoski

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1924.

SISÄLLYS:

I. Sievä panttilainaajatar
II. Rouva Goldmarkin ruokala
III. Kuollut mies
IV. Platinanappi
V. Kaksi kirjettä
VI. Espanjalainen käsikirjoitus
VII. Parlamentin jäsen
VIII. Tutkinto
IX. Kenen ne sormukset olivat?
X. Melky tulee väliin
XI. Takaovi
XII. Peeblesiläinen ystävä
XIII. Avunpyyntö
XIV. Yksityinen laboratorio
XV. Neuvottelu
XVI. Salapoliisi tulee käymään
XVII. Mihin lamppujen valo osui
XVIII. Herra Stuyvesant Guyler
XIX. Purdie pysyy lujana
XX. Parslettin juttu
XXI. Miten kuollut?
XXII. Herra Killick muistelee
XXIII. Herra Killickin mielipide
XXIV. Kellanpunainen timantti
XXV. Vainajan omaisuus
XXVI. Rotta
XXVII. Tyhjä talo
XXVIII. Viidensadan punnan seteli
XXIX. Herra Mori Yada
XXX. Ruumishuone
XXXI. Mirandoletin mielipide
XXXII. Kello yksi yöllä
XXXIII. Salaista työskentelyä
XXXIV. Ymmällä
XXXV. Yada asettuu johtoon
XXXVI. Pilmanseyn teehuoneet
XXXVII. Chang Li
XXXVIII. Juutalainen ja japanilainen
XXXIX. Timanttinen kaulakoriste

I

SIEVÄ PANTTILAINAAJATAR

Paddingtonin väkirikkaan piirin eteläkolkassa, suunnikkaassa, jota rajoittavat etelässä Oxfordin ja Cambridgen pengermät, pohjoisessa Praed-katu, idässä Edgware-tie ja lännessä Spring-katu, on joukko pikku katuja, joiden likaisenharmaa ja synkkä ulkonäkö on jyrkkänä vastakohtana aivan lähellä olevain Sussex-aukion ja Lancaster-portin vaateliaalle ja rakennustaiteelliselle komeudelle. Näillä kaduilla tarkastelija huomaa aina ne masentavan köyhyyden todisteet, jotka ovat silmäänpistävämmät Lontoossa kuin missään muussa Englannin kaupungissa.

Talot ovat aivan sen näköisiä kuin ei niissä koskaan kuuluisi naurua. Missä akkunavarjostimet eivät ole rikkinäiset, siellä ne ovat likaiset. Ihmiset, jotka tulevat esiin asunnoistaan, ovat huolestuneen ja alakuloisen näköiset. Niiden katujen varsilla ei juuri sijaitse muunlaisia liikkeitä kuin kehnoja ruokamyymälöitä; katujen kulmauksissa olevilta kapakoilta puuttuu vetovoima ja itseluottamus kokonaan. Kuka tahansa joutuukin näille kaduille, huomaa niiden kurjan viheliäisyyden ilmaisevan itsensä. Hän pakenee sieltä alakuloisena aprikoiden itsekseen keitä ihmisiä asuu noissa harmaissa ja elottomissa hökkeleissä, mitä he tekevät, mitä he ajattelevat ja millaiselta elämä heistä tuntuu. Yksinpä varpusetkin, jotka tappelevat räystäskouruissa pois heitetyistä sisälmyksistä, ovat hiljaisempia kuin Lontoon varpuset ylimalkaan. Mitä portailla istuskeleviin lapsiin tulee, ovat he sen näköisiä kuin olisivat vieressä olevain Kensingtonin puutarhain puiden kukat ja auringonpaiste niin kaukana kuin Gobin erämaa. Tässä kaupunginosassa eletään suorastaan aivan kuin seisovassa umpivedessä, jota ei mikään eikä kukaan voi saada liikkumaan.

Eräänä marraskuun iltapäivänä seisoi nuori mies katsellen ullakkohuoneen ikkunasta ulos eräässä vähän kunnollisemman näköisessä talossa, joka sijaitsi jonkin verran toisia katuja paremman kadun varrella. Kello oli silloin viisi, ja alkoi tulla pimeä. Pitkin päivää oli hiljainen, hellittämätön sade painanut noen alas synkistä pilvistä jo ennestäänkin likaisille katoille. Näköala, jota tämä nuori mies katseli, oli synkkä ja kurja, mutta ei niin synkkä tai kurja kuin se tilanne, jossa hän itse par'aikaa oli. Hänen alapuolellaan oleva kurja katu ei ollut sen tyhjempi iloisuudesta kuin hänen taskunsa olivat tyhjät rahasta ja hänen vatsansa ruuasta. Hän oli käyttänyt viimeisen penninsä edellisenä päivänä. Hänen loppukolikkonsa olivat menneet pieneen ruuankipeneeseen ja pisaraiseen palan painiketta. Sen koommin hän ei ollut syönyt mitään. Nyt hän oli aivan pyörtymäisillään nälästä — ja hänen tuskiensa lisäksi joku vielä laittoi sillipalleroita alakerroksessa. Paistinpannusta tuleva haju teki hänet melkein saaliinhimoiseksi.

Sitten hän kääntyi äkkiä poispäin akkunasta ja alkoi katsella pientä huonettaan. Se oli köyhän näköinen ja kehnoilla huonekaluilla sisustettu — jonkinlainen, tosin ei kovinkaan häikäisevä puhtaus ainoana suosituksenaan. Siellä oli vuode ja pesuteline ja pari tuolia — muutamilla shillingeillä olisi voinut ostaa ne kaikki joltakin käytettyjen tavarain kauppiaalta. Yhdessä nurkassa oli huoneen asukkaan matka-arkku — hänen koko maallinen omaisuutensa oli siinä muutamia kirjoja lukuun ottamatta, jotka oli huolellisesti järjestetty takanreunukselle, sekä joitakin pikkupöydällä olevia kirjoitustarpeita. Teräväsilmäinen henkilö, joka olisi vilkaissut kirjoihin ja kirjoitustarpeisiin sekä imupaperialustan päällä hajallaan oleviin käsikirjoitusarkkeihin, olisi nopeasti huomannut, että tässä oli taas, kysymyksessä vanha tarina kirjallisesta yrittelijästä, joka sai heti uransa alussa katkerasta kokemuksesta huomata, että kaikkien ammattien joukossa on kirjallinen epävakaisin.

Silloin kuului ovelle puolittain epäröivä koputus, ja heti sen jälkeen astui sisään nainen — sellainen nainen, joita nähdään noilla kaduilla joukottain — pitkähkö, laihanpuoleinen nainen, ennen aikojaan vanhentunut, alituisesti kiusaantuneen ja huolestuneen näköinen, joka hetki aivan kuin onnettomuutta odottaen. Hänen kasvonsa olivat nyt peräti huolestuneen näköiset hänen vilkaistessaan asukkaaseensa, jonka kauniit kasvot punastuivat kovasti hämmennyksestä. Hän tiesi aivan hyvin, mitä tuo nainen tahtoi — ja hän tiesi olevansa kykenemätön tyydyttämään hänen vaatimuksiaan.

"Herra Lauriston", virkkoi nainen melkein kuiskaten, "koska luulette voivanne toimittaa minulle jonkin verran rahaa? Nyt on, nähkääs, jo kuusi viikkoa mennyt näin, ja minä olen niin ahtaalla siitä, kun on vuokranmaksukin ja korot —"

Andrew Lauriston pudisti päätään — ei kieltoa ilmaistakseen, vaan pelkästä neuvottomuudesta.

"Rouva Flitwick", hän sanoi, "annan teille rahanne samalla hetkellä, jolloin vain saan rahaa käsiini! Kerroinhan teille äskettäin myyneeni kaksi kertomusta — niin, pyysin saada niistä maksun heti, ja maksuosoitus voi olla täällä missä postissa tahansa. Ja minä odotan toistakin maksuosoitusta — ihmeellistä, etteivät ne jo ole kumpikin saapuneet. Samalla hetkellä, jolloin ne saapuvat, järjestän meidän asiamme. Tarvitsen rahaa itsekin — yhtä kipeästi kuin te!"

"Sen tiedän, herra Lauriston", myönsi rouva Flitwick. "Enkä minä kiusaisi teitä, jollen olisi itse kovassa ahdingossa. Mutta talonomistaja on kimpussani — hän tahtoo rahaa tänä iltana. Ja — suokaa anteeksi, että mainitsen siitä — mutta miksi ette hanki käsiinne vähän puhdasta rahaa maksuosoituksia odottaessanne, herra Lauriston?"

Lauriston vilkaisi emäntäänsä hämmästyneen ja kysyvän näköisenä.

"Ja kuinka minä hankkisin sitä?" hän sanoi.

"Teillä on oikein hyvä kultakello, herra Lauriston", vastasi rouva Flitwick. "Mikä panttilainaaja hyvänsä — ja niitä on varmasti paljon — lainaa teille muutamia puntia sitä vastaan. Ehkä ette ole koskaan ennen joutunut käymään panttilainaajan luona? Ette? — No niin, en minäkään ollut entiseen aikaan, mutta sitten minun täytyi, tahdoin tai en, kun aloin ottaa vuokralaisia huoneisiini, ja jos minulla olisi niin hyvä kello kuin teillä, en suinkaan rupeaisi olemaan rahattomana! Jos teille on rahaa tulossa, voitte varmasti saada tavaranne takaisin — ja minä olisin kiitollinen vähästäkin, vaikkapa parista punnasta, herra Lauriston. Talonisäntä on kovana —"

Lauriston kääntyi ja otti hattunsa.

"Hyvä on, rouva Flitwick", hän virkkoi tyynesti, "minä koetan parhaani.
En osannut ajatellakaan sitä keinoa ennen."

Kun emäntä oli lähtenyt pois sulkien oven takanaan, Lauriston veti kellon taskustaan ja katseli sitä — se oli vanhanaikuinen hyvä kultakello, joka oli kuulunut hänen isälleen. Epäilemättä joku panttilainaaja antaisi rahaa sitä vastaan. Mutta tähän asti ei hänen ollut tarvinnut koskaan ajatella panttilainaajia. Hän oli tullut Lontooseen melkein kaksi vuotta sitten aikoen ansaita kynällään nimen, mainetta ja omaisuuden. Hänellä oli tullessaan ollut jonkin verran rahoja. Ne olivat huvenneet tasaisesti, ja niitä oli ollut vaikeampi korvata uusilla kuin hän oli arvioinut. Ja siinä hän nyt lopuksi oli tuossa halvassa huoneessa pennittömänä, eikä hänen kahdesta hyväksytystä kertomuksestaan ollut tullut maksuosoitusta. Ei myöskään ollut saapunut lainaa, jota hänen oli ollut kovin vastoin tahtoaan pakko pyytää ainoalta mahdolliselta mieheltä — eräältä vanhalta, Skotlannissa asuvalta koulutoverilta. Hän oli monta kertaa odottanut kuulevansa kirjeenkantajan koputuksen ja toivonut siten saavansa huojennusta neljäksi pitkäksi päiväksi — eikä ainoaakaan kirjettä ollut tullut, ja hän oli aivan epätoivoissaan ja synkkämielinen. Mutta — olihan kello olemassa!

Hän lähti pian ulos ja kohtasi kaasulampun heikosti valaisemilla portailla vuokralaistoverinsa — nuoren juutalaisen, jonka hän tunsi Melchior Rubinsteinin nimellä ja joka asui aivan hänen huoneensa seinän takana. Hän oli hiljainen, säyseä pikku mies, jonka kanssa Lauriston toisinaan vaihtoi sanan pari — ja se seikka, että hän käytti upeasti sormuksia sormessaan, suurta neulaa kaulanauhassaan ja painavia kellonvitjoja, jotka joko olivat oikeaa kultaa tai erittäin hyvästi jäljitellyt, sai Lauristonin ajattelemaan, että häneltä voisi saada jonkin neuvon. Hän pysähdytti Rubinsteinin ujon näköisenä ja kömpelösti punastuen.

"Kuulkaahan", hän virkkoi, "minä — asianlaita on niin, että minä olen nyt jonkin verran ahdingossa — tilapäisesti, nähkääs — ja haluaisin lainata jonkin verran rahaa kelloani vastaan. Voisitteko sanoa minulle, missä on kunnollinen panttilainaaja?"

Melky — jokainen talossa tunsi hänet tuolla nimellä hänen vaateliaamman varsinaisen nimensä asemesta — väänsi kaasuliekin voimakkaammaksi ja ojensi sitten hoikan, pitkäsormisen kätensä. "Näyttäkäähän kelloa", hän sanoi lyhyesti hiljaisella ja sopottavalla äänellä. "Minä tunnen kellot jokseenkin, herra."

Lauriston ojensi kellon hänelle ja katseli Melkyä uteliaasti tämän tarkastellessa sitä sisä- ja ulkopuolelta hyvin asiaa ymmärtävän ammattimiehen tavalla. Äkkiä Melky loi katseensa häneen. "Ettekö haluaisi myydä tätä kelloanne, herra Lauriston?" hän kysyi melkein mairitellen.

"Annan teille kolme puntaa siitä käteisesti."

"Kiitoksia — mutta minä en möisi sitä mistään hinnasta", vastasi
Lauriston.

"Sanokaamme sitten neljää puntaa", ehdotti Melky itsepäisesti. "Kas niin, näin ystäväin kesken annan teille neljä ja kymmenen. Raha kouraan, huomatkaa!"

"Ei", sanoi Lauriston. "Se kuului minun isälleni. Minä en halua myydä — tahdon vain lainata."

Melky työnsi kellon jälleen sen omistajan käteen.

"Menkää Praed-kadulle, herra", hän virkkoi aivan kuin käytännöllinen liikemies ainakin. "Siellä näette myymälän, jonka oven yläpuolella on nimi Daniel Multenius. Hän on minun sukulaiseni — hän tekee mitä haluatte. Mainitkaa minun nimeni, olkaa hyvä. Hän kohtelee teitä rehellisesti. Ja jos haluatte myydä, niin älkää unohtako minua."

Lauriston naurahti ja lähti alas portaita ja ulos rumaan iltailmaan. Oli vain muutaman askeleen matka Praed-kadulle, ja viiden minuutin kuluttua Melkystä erottuaan hän seisoi katselemassa Daniel Multeniuksen akkunaan. Hän muisti nyt usein nähneensä sen, vaikka ei ollutkaan huomannut sen yläpuolella olevaa kummallista nimeä. Akkunassa näkyi monenlaisia omituisia esineitä rautaristien takana timanteista ja helmistä vanhaan norsunluuhun ja kaikenlaiseen korukamaan asti. Harvinaisuuksien keräilijä olisi voinut pysähtyä tuon akkunan eteen puoleksi tunniksi — mutta Lauriston vilkaisi siihen vain pikaisesti, ennenkuin riensi pimeää sivukäytävää myöten ovelle, jonka yläpuolella heikosti valaistussa nimikilvessä näkyi: panttitoimisto.

Hän työnsi oven auki ja huomasi seisovansa muutamien pienten komeroiden edessä, joihin juuri sopi yksi henkilö. Ne olivat kaikki tyhjät tällä hetkellä. Hän meni sisälle yhteen ja, kun ei nähnyt ketään, koputti hiljaa myymäläpöytään. Hän odotti näkevänsä jonkin vanhan juutalaisen ilmestyvän — mutta sen sijaan kuului kevyitä askelia jostakin myymälän loukosta, ja Lauriston huomasi seisovansa hämmästyneenä tuijottamassa nuorta ja erinomaisen kaunista tyttöä, jolla oli kädessään jonkinlainen koruompelu ja joka katseli häntä sen ylitse suurilla, mustilla silmillä. Hetkisen aikaa nämä molemmat tuijottivat toisiaan ääneti.

"Kas niin", virkkoi tyttö vihdoin. "Mitä voin tehdä hyväksenne?"

Lauriston sai takaisin puhekykynsä.

"Niin — onko herra Multenius sisällä?" hän kysyi. "Minä — asianlaita on niin, että tahtoisin tavata häntä."

"Herra Multenius on ulkona", vastasi tyttö. "Mutta minä olen täällä hänen sijaisenaan, jos kysymyksessä on liikeasia."

Hän tarkasteli rauhallisesti Lauristonia ja huomasi tämän terveenväristen kasvojen voimakkaasti punastuvan.

"Minä hoidan isoisän liikettä hänen ollessaan ulkona", jatkoi tyttö.
"Haluatteko lainata rahaa?"

Lauriston veti kellon taskustaan yhä punastellen ja ojensi sen tytölle.

"Arvasitte oikein", hän vastasi. "Tahtoisin lainata rahaa tätä vastaan. Eräs tuttavani — asuintoverini — herra Melky Rubinstein — sanoi minun voivan saada täältä lainan. Tämä on todella hyvä kello, niin kuin näette."

Tyttö vilkaisi asiakkaaseensa, ja hänen katseensa ilmaisi, että hän oli nopeasti ja melkein leikillisesti tajunnut Lauristonin kokemattomuuden. Sitten hän otti kellon jokseenkin välinpitämättömästi.

"Melky siis lähetti teidät tänne", hän sanoi hymyillen. "Vai niin!"
Hän tarkasti kelloa ja naksautti kuoren auki. Sitten hän katsahti
Lauristoniin. "Paljonko haluatte tätä vastaan?" hän kysyi.

II

ROUVA GOLDMARKIN RUOKALA

Lauriston pisti kädet taskuihin ja katseli tyttöä aivan ymmällään. Tämä oli hyvin sievä, tumma olento, melkein yhtä pitkä kuin Lauriston itsekin, hoikkavartaloinen ja hyvin miellyttävä. Hänen silmissään ja suupielissään väikkyi selvästi leikillisyys ja hyväntuulisuus. Lauristonista alkoi äkkiä tuntua, että tyttö oli huvitettu hänen hämmingistään.

"Kuinka paljon voitte lainata minulle?" hän kysyi. "Minkähän arvoinen se on?"

"Ei, se ei ole asiallista!" sanoi tyttö, "vaan — kuinka paljon haluatte lainata? Te ette taida olla tottunut panttaamaan esineitä?"

"En", vastasi Lauriston. "Tämä en ensimmäinen kerta. Voitteko — voitteko lainata minulle muutamia puntia?"

Tyttö otti kellon taas käteensä ja tutki sitä vielä kerran.

"Lainaan teille sitä vastaan kolme puntaa ja viisitoista shillingiä", hän sanoi äkkiä liikemiehen äänensävyllä. "Sopiiko?"

"Kiitoksia", vastasi Lauriston. "Se sopii mainiosti, olen hyvin kiitollinen. Luullakseni saan kellon takaisin milloin tahansa, vai kuinka?"

"Milloin vain tuotte rahat ja maksatte koron", vastasi tyttö. "Kahdentoista kuukauden ja seitsemän päivän kuluttua." Hän otti kynän ja alkoi täyttää paperikuittia. "Onko teillä jokin kuparikolikko?" hän kysyi sitten.

"Kuparirahaako!" virkkoi Lauriston. "Minkä vuoksi?"

"Tästä paperikuitista", vastasi tyttö. Sitten hän vilkaisi pikaisesti nuorukaiseen ja loi katseensa yhtä nopeasti alas. "Ei sillä ole väliä", hän sanoi sitten. "Minä lyhennän sen lainasta. Nimi ja osoite, olkaa hyvä."

Lauriston otti sitten paperikuitin ja sen pienen kasan kulta-, hopea- ja kuparirahoja, jonka tyttö antoi hänelle. Sitten hän empi vähäsen.

"Pidättehän huolta tuosta kellosta", hän sanoi äkkiä. "Se kuului, nähkääs, isälleni ennen."

Tyttö hymyili rauhoittavasti ja osoitti huoneen perällä olevaa raskasta rahakaappia.

"Meillä on tuolla kaikenlaista perheperintötavaraa", huomautti tyttö.
"Olkaa huoletta."

Lauriston kiitti häntä, nosti hattuaan ja kääntyi pois vastahakoisesti. Hän olisi mielellään keksinyt jonkin verukkeen voidakseen jäädä kauemmaksi — hän ei oikein tietänyt mistä syystä. Mutta hänen mieleensä ei juolahtanut minkäänlaista, ja niin hän lähti pois luoden vielä ovella katseen taakseen. Kaunis panttilainaajatar hymyili ja nyökkäsi päätään. Samassa oli Lauriston ulkona kadulla rahat taskussaan ja mielessään omituinen huojennuksen tunne, johon sekaantui myöskin hämmästystä. Sillä hän oli elänyt neljä edellistä päivää kahdella shillingillä — ja tuossa aivan hänen lähellään oli kaiken aikaa ollut paikka, jossa voi lainata helposti ja hyvin miellyttävällä tavalla.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kiirehtiä asuntoonsa ja maksaa emännälleen. Hän oli tälle velkaa kuuden viikon vuokran, kymmenen shillingiä viikolta. Siihen menisi kolme puntaa hänen juuri saamistaan rahoista. Mutta hänelle jäisi sitten vieläkin neljätoista shillingiä elantoon — ja varmasti nuo odotetut kirjeet saapuisivat lähipostissa. Hän oli pyytänyt kustantajaa, joka oli ottanut häneltä kaksi lyhyttä kertomusta, lähettämään hänelle maksuosoituksen niistä ja kokemattomuudessaan hän oli odottanut näkevänsä niiden saapuvan paluupostissa. Niinikään hän oli luopunut kokonaan ylpeydestään ja kirjoittanut pitkän kirjeen vanhalle koulutoverilleen John Purdielle kauas Skotlantiin, selittänyt nykyisen tilanteensa ja pyytänyt häntä entisten aikain vuoksi lainaamaan hänelle jonkin verran rahaa, kunnes hän saisi valmiiksi ja myydyksi erään novellin, josta hänen vakaumuksensa mukaan tulisi oikea pieni kultakaivos. Hän tiesi, että John Purdie oli nyt varakas, nuori mies — isänsä seuraaja hyvässä liikkeessä. Lauriston oli vakuutettu siitä, että häneltä tulisi vastaus. Ja nyt hänellä oli rahaa siksi odotusajaksi, jonka kuluttua kirjeet saapuisivat — ja kun on elänyt neljä päivää kahdella shillingillä, tuntuu neljätoista shillingiä oikealta omaisuudelta. Elämä oli tosiaankin saanut ruusunpunaisen hohteen viime puolen tunnin aikana — ja kaikki johtui panttitoimistossa käynnistä.

Lauriston kiirehti takaisin Praed-katua, mutta hänen askeleensa pysähtyivät äkkiä. Hän huomasi vaistomaisesti kiiruhtavansa vanhanaikuisen ruokalan ohitse, josta tuli ruokahalua kiihoittava valmisteilla olevan ruuan tuoksu. Silloin hän muisti, ettei ollut syönyt mitään kahteenkymmeneenneljään tuntiin. Emännältään hän ei saanut mitään: siitä lähtien, kun hän oli muuttanut asumaan hänen luokseen, hän oli itse hankkinut ruokansa käyden muualla syömässä. Viimeiseen ateriaan, jonka hän oli nauttinut edellisenä iltana, oli kuulunut lasillinen maitoa ja kuivunut joskin kookas pannukakku, ja nyt hänellä oli kerrassaan sudennälkä. Vain kovalla tahdonponnistuksella hän sai itsensä pakotetuksi kulkemaan ruokapaikan sivu. Päästyään sen oven ohitse, hän suorastaan juoksi ja sujahdutti kolme kultaista punnanrahaa rouva Flitwickin käteen.

"Nämä selvittävät välimme tämän viikon loppuun asti, rouva Flitwick", hän virkkoi. "Pankaa kuitti minun huoneeseeni."

"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Lauriston", vastasi emäntä. "Ja olen oikein pahoillani siitä, että teillä on ollut siitä niin paljon vaivaa, mutta —"

"Hyvä on, hyvä on — ei yhtään vaivaa — ei pienintäkään vaivaa", keskeytti Lauriston. "Uskokaa minua, se oli hyvin helppoa!"

Hän lähti taas nopeasti ulos ja meni tuttuun ruokapaikkaan. Hän oli vain kahdenkymmenenyhden ikäinen, hauskan näköinen nuorukainen, joka oli aivan viime päiviin asti saanut tyydyttää tervettä ruokahaluaan. Nyt hänestä tuntui, että jollei hän saisi ruokaa ja juomia, jotakin — hän ei oikein tietänyt mitä — tapahtuisi. Hän tiesi myöskin sen, että hänen äänensä oli hyvin heikko, kun hän mentyään ravintolaan ja vaivuttuaan istumaan erääseen pieneen komeroon, jollaisia huoneessa oli monta, pyysi tarjoilijattarelta ruokaa ja juomia, jota hän tosiaankin tarvitsi hyvin kipeästi. Ja hän oli syönyt lautasellisen kalaa ja kaksi keitettyä munaa sekä muutamia paksuja voileipiä ja juonut kokonaisen kannullisen teetä, ennen kuin kohotti katseensa tarkastellakseen ympäristöään. Mutta hän tunsi nyt olevansa tyydytetty, oikaisi selkänsä ja tarkasteli paikkaa, johon hän oli niin innokkaasti rientänyt. Ja samalla hän huomasi Melkyn.

Melky oli ilmeisesti juuri tullut tähän pikku ruokalaan. Ja selvästikin hänellä ei ollut kiire saada ruokaa tai juomaa. Hän oli pysähtynyt aivan oven luona olevan pöydän luokse, jonka ääressä istui liikkeen omistaja rouva Goldmark, lihava, sievän näköinen nuori nainen, jonka tummat, välähtelevät silmät vuorotellen pitivät silmällä tarjoilijattaria, vuorotellen hymyilivät, asiakkaille heidän tullessaan pöydän ääreen maksamaan laskujaan. Melky, jolla oli keikaroivan näköinen hattu toisella korvalla ja urheilijan takin mallisessa palttoossaan kukka koristuksena, lasketteli selvästikin kohteliaisuuksia rouva Goldmarkille hänen pöytäänsä nojaten. Rouva Goldmark työnsi häntä leikillisesti loitommalle ja kutsui tarjoilijan, jolta tilasi herra Rubinsteinille maukasta paistia. Kääntyessään tyytyväisesti hymyillen poispäin emännästä Melky huomasi Lauristonin ja lähti verkalleen hänen pöytänsä luokse.

"Saitteko pikku asianne järjestetyksi?" hän kysyi tuttavallisesti asettuen istumaan vastapäätä asuntotoveriaan ja kumartuen lähemmäksi häntä. "Tapasitteko vanhan herran myöntyväisenä?"

"En nähnyt häntä" vastasi Lauriston. "Siellä oli eräs nuori nainen."

"Serkkuni Zillah", virkkoi Melky. "Hän on kerrassaan nokkela tyttö, herra — hän on ukolle aivan rahakasan arvoinen — ymmärtää liikeasiat yhtä hyvin kuin vanhuskin. Ehkä ette uskoisikaan, hyvä herra", hän jatkoi pehmeällä, sopottelevalla äänellään, "mutta se tyttö on saanut oikein yliopistosivistyksen — se on totinen tosi. Daniel-vanhus otti hänet luokseen, kun hän oli aivan pienenä jäänyt orvoksi isästään ja äidistään, ja antoi hänelle — niin, sellaisen kasvatuksen, jollaisen olisin tahtonut mielelläni itse saada! Hän on kerrassaan hieno nainen — tuo Zillah — mutta pysyy kiintyneenä vanhaan myymälään — eikä vain puolittain!"

"Hän tuntuu olevan hyvin perillä liikeasioista", huomautti Lauriston sydämessään tyytyväisenä siitä, että oli nyt saanut tietää tuon kauniin panttilainaajattaren nimen. "Hän selvitti asiani pian."

"Se on veressä", virkkoi Melky lyhytsanaisesti. "Me puuhailemme kaikki tavalla tai toisella tuontapaisissa asioissa. No niin, meidän kesken, herra, mitä hän lainasi teille tuota kapinettanne vastaan?"

"Kolme puntaa ja viisitoista shillingiä", vastasi Lauriston.

"Niille paikoin sen arvioinkin", huomautti Melky päätään nyökäyttäen. Hän kumartui vähän lähemmäksi. "Ette suinkaan tahdo myydä panttikuittianne?" hän kysyi. "Annan teille pari puntaa siitä, jos suostutte ehdotukseeni."

"Näytätte kovin innokkaasti haluavan päästä kelloni omistajaksi", sanoi
Lauriston nauraen. "Ei, minä en suinkaan tahdo myydä panttikuittiani.
En millään, hinnalla haluaisi erota tuosta kellosta."

"No niin, jollei, niin ei", sanoi Melky. "Ja mitä tulee siihen, että haluan ostaa — niin se on ammattini. Minulla ei ole mitään säännöllistä liikettä — minä ostan ja myyn mitä vain sattuu olemaan tarjolla kulta- tai hopea-alalla. Ja koska te ette halua millään hinnalla luopua tuosta taskukellosta, niin sanon teille minkä arvoinen se on, niin vanha kuin se lieneekin. Viidentoista punnan!"

"Sehän on hyvä tietää kaiken varalta", sanoi Lauriston. "Minulla on siis aina jotakin mukanani, kun minulla on se taskussani. Te olisitte siis hyötynyt aika lailla, jos olisin myynyt sen teille?"

"Maailmahan olisi peräti kehno, jollei siinä saisi laisinkaan hyötyä, vai mitä, herra?" myönsi Melky tyynesti. "Meillähän on kaikilla tarkoitus hyötyä. Kuulkaahan — näin meidän kesken — tehän olette kirjallinen henkilö, eikö niin? Kirjoittelette vähän, vai kuinka? Tahdotteko ansaita viitosen — mukavalla tavalla?"

"Se olisi hyvin hauskaa", vastasi Lauriston.

"Minulla on ystävä", jatkoi Melky, "jalokivien tukkukauppias Shoreditch-tien varrella, ja hän haluaa julkaista luettelon. Hänellä ei ole laisinkaan kirjallisia lahjoja, nähkääs. Hän suorittaisi viitosen — käteisesti — jos joku kirjaileva henkilö vain pikkuisen tasoittelisi sitä hänelle jotenkin. Hyväinen aika! Eihän siinä olisi teille työtä muuta kuin yhdeksi päiväksi! Mitä arvelette siitä?"

"En minä suinkaan vastusta viiden punnan ansaitsemista tuolla tavalla", vastasi Lauriston.

"Hyvä on", virkkoi Melky. "Siinä tapauksessa vien teidät jonakin päivänä ensi viikolla hänen luokseen — hän on siihen asti matkalla. Ja te maksatte minulle kymmenen prosentin koron tuosta pikku puuhasta, eikö niin, herra? Liikeasiathan ovat liikeasioita."

"Aivan niin", myönsi Lauriston. "Kauppahan se on."

Melky nyökkäsi ja kävi käsiksi paistiinsa, ja Lauriston lähti pois. Pöydän ääressä istuva lihava nainen hymyili hänelle ojentaessaan hänelle rahaa takaisin.

"Toivottavasti tulette taas toisen kerran, sir", hän virkkoi.

Lauriston meni takaisin huoneeseensa tuntien, että maailma oli muuttunut. Hän oli maksanut velkansa emännälle, hänellä oli hopea- ja kuparirahoja taskussaan ja mahdollisuus ansaita viisi puntaa tulevalla viikolla - sitä paitsi hän odotti joka postissa maksuosoitusta kahdesta kertomuksestaan. Ja jos John Purdie antaisi hänelle pyydetyn lainan, voisi hän käyttää kokonaisen kuukauden lopettaakseen novellinsa — ja sitten ehkä tulisi hänen osakseen mainetta ja rikkautta. Ruma marraskuun ilta haihtui olemattomiin ja sijalle tuli toivehikkaita haaveita.

Mutta viikon lopulla Lauristonin toiveet alkoivat laskea nollaan asti. Ei yhtäkään kirjettä ollut saapunut — ei John Purdielta eikä kustantajalta. Sunnuntaiaamuna hänellä oli jäljellä viimeinen puolikruununen. Sinä päivänä hän käytti rahojaan hyvin varovasti, mutta maksettuaan yksinkertaisen päivällisensä eräässä halvassa kahvilassa hän ei omistanut enempää kuin yhden shillingin. Hän lähti sinä iltapäivänä kävelemään Kensingtonin puutarhaan tuumiskellen itsekseen, mitä olisi paras tehdä. Hänen seisoessaan siinä keinotekoisen lammikon rannalla katselemassa vesilintujen puuhia tervehti joku häntä, ja hän huomasi kääntyessään panttitoimiston sievän tytön seisovan vieressään ja hymyilevän hänelle ujosti.

III

KUOLLUT MIES

Lauriston ajatteli Zillahia samalla hetkellä, jolloin tämä puhutteli häntä: tytön tummat silmät ja ystävällinen jäähyväishymyily panttitoimistossa olivat ilmestyneet hänen mieleensä aivan kuin huojentamaan hänen välittömän tulevaisuutensa herättämiä mietteitä. Ja nyt hän, nähdessään Zillahin ilmi elävänä niin lähellä, vieläpä selvästi ystävällisellä mielelläkin, punastui aivan kuin tyttö, sillä hän oli vielä siinä iässä, jolloin ujous kuuluu ehdottomasti luonteeseen. Zillahkin punastui — mutta hän sai hillityksi itsensä paremmin kuin Lauriston.

"Olen puhunut teistä serkkuni Melkyn kanssa", hän virkkoi nopeasti. "Tai paremminkin, hän on puhunut teistä minulle. Hän sanoo aikovansa esittää teidät eräälle miehelle, joka haluaa saada luettelonsa painetuksi — viiden punnan palkkiota vastaan. Älkää tehkö sitä niin vähästä! Minä tunnen tuon miehen — vaatikaa häneltä kymmenen!"

Lauriston käveli hänen kanssaan käytävää myöten.

"Mutta enhän minä voi nyt menetellä niin", hän sanoi heti. "Minä olen, nähkääs, luvannut tehdä sen viidellä."

Zillah vilkaisi häneen nopeasti.

"Älkää olko tyhmä", hän virkkoi. "Jos joku Melkyn tapainen tarjoaa teille viisi puntaa jostakin, niin pyytäkää häneltä kaksin verroin. He antavat sen. Ette taida ymmärtää raha-asioista paljon?"

Lauriston naurahti ja rohkaistuen vähän nyökäytti päätään.

"En paljon", hän myönsi, "muuten ei minun olisikaan tarvinnut hiljattain turvautua tuohon pikku kauppaan, jonka tiedätte".

"Niin, siihenkö?" virkkoi tyttö välinpitämättömästi. "Sehän ei merkitse mitään. Hämmästyisitte, jos saisitte tietää millaisia ihmisiä meidän luonamme juoksee silloin tällöin — voisinpa kertoa teille muutamia salaisuuksia! Mutta — arvasin joka tapauksessa, ettette oikein ymmärrä raha-asioita. Kirjailevat ihmiset harvoin ymmärtävät."

"Te luullakseni ymmärrätte?" huomautti Lauriston.

"Olen koko ikäni ollut niiden kanssa tekemisissä enemmän tai vähemmän", sanoi Zillah. "Muu olisi ollut mahdotonta siinä ympäristössä, jossa elin. Ettehän pidä minua uteliaana, jos kysyn teiltä erästä seikkaa? Olitteko ahtaalla silloin eräänä iltana tuhossanne toimistoomme?"

"Ahtaalla on mieto sana", vastasi Lauriston ujostelematta. "Minulla ei ollut penniäkään!"

"Paitsi kultakello, joka oli kahden- tai viidentoista punnan arvoinen", huomautti Zillah kuivasti. "Ja kuinka kauan olivat asianne olleet tuolla kannalla?"

"Pari kolme päivää — ehkä enemmän tai vähemmän", vastasi Lauriston. "Minä olen, nähkääs, odottanut rahaa kauemmin kuin viikon päivät — niin oli asia."

"Onko sitä tullut?" kysyi tyttö.

"Ei ole", vastasi Lauriston selvästi punastuen. "Niin on laita."

"Tuleeko sitä pian?" kysyi Zillah.

"Niin toivon totisesti!" huudahti Lauriston. "Minä joudun taas lujille, jollen saa rahaa."

"Ja silloin tarjoudutte tekemään viidellä punnalla sellaisen työn, josta voisitte helposti saada kymmenen!" virkkoi tyttö melkein moittien. "Sallikaa minun antaa teille yksi neuvo — älkää koskaan hyväksykö ensimmäistä tarjousta. Vaatikaa ehdottomasti jonkin verran enemmän — etenkin serkkuni Melkyn tapaiselta mieheltä."

"Onko Melky sitten kova pitämään puoliaan?" kysyi Lauriston.

"Melky on juutalaisnuorukainen", vastasi Zillah tyynesti. "Minä en ole — muuta kuin puolittain. Olen sekarotua. Äitini oli juutalainen, isäni ei. Niin, jos tarvitsette rahaa tullaksenne toimeen toistaiseksi ja jos teillä on useampia kultakelloja, niin tiedätte, minne voitte tulla. Älkää kulkeko koskaan tyhjin taskuin Lontoossa, jos teillä on jonkin verran pantattavaa. Te ette varmaankaan ole lontoolainen?"

"Olen Skotlannista", vastasi Lauriston.

"Minä suorastaan arvasinkin sen teidän murteestanne", myönsi Zillah. "Ja koetatte hankkia toimeentulonne kirjoittelemalla! Niin, te tarvitsette rohkeutta — ja rahaa. Onko teillä ollut menestystä?"

"Olen myynyt kaksi kertomusta", vastasi Lauriston, josta tuntui nyt jo aivan kuin olisi tyttö ollut vanha tuttava. "Niistä saan yhteensä kaksikymmentä puntaa sen taksan mukaan, jota aikakauslehdet käyttävät, ja minä olen pyytänyt maksuosoitusta, jota nyt odotan. Sen pitäisi tulla minä päivänä tahansa."

"Vai niin, minä kyllä tunnen tuon pelin!" virkkoi Zillah. "Minulla on kaksi tyttöystävää, jotka kirjoittelevat. Tiedän kuinka he saavat odottaa julkaisemista tai seuraavaa maksupäivää. Mikä vahinko, etteivät jotkut teistä kirjailijoista harjoita jotakin muuta ammattia, josta olisi hyvät tulot! Sitten voisitte huviksenne kirjaillakin olematta riippuvainen siitä työstä taloudellisesti. Ettekö te ole sitä ajatellut?"

"Usein", vastasi Lauriston. "Mutta se ei kävisi päinsä — ainakaan minun suhteeni. Olen tehnyt vaalini. Pysyn kynäni ääressä ja uin pinnalla tai uppoan sen kera. Ja minä en aio upota!"

"Noin pitää tosiaankin puhua!" sanoi tyttö. "Mutta koettakaa pysyä rahoissa, jos suinkin voitte. Älkää kulkeko rahattomana kolmea päivää, jos teillä on jotakin, jolla saatte rahaa irti. Näette, kuinka käytännöllinen minä olen! Mutta niin on oltava tässä maailmassa. Sanotteko minulle erään asian?"

"Niin ihmeellisesti ovat asiat tosiaankin", vastasi Lauriston katsoen häntä tarkoin ja saaden punan kohoamaan hänen poskilleen, "että minä olin jo jokseenkin joutumassa niin pitkälle — että olin kertomaisillani teille jotakin. No niin, mitä haluatte tietää?"

"Paljonko rahaa teillä on jäljellä?" kysyi tyttö hiljaa.

"Täsmälleen shillingi ja pari kuparikolikkoa", vastasi Lauriston.

"Ja jollette saa tuota maksumääräystä?" kysyi Zillah.

"Ehkä minä tulen sitten taas käymään Praed-kadulle", sanoi Lauriston nauraen. "Minulla on vielä vähän jäljellä niin sanottua omaisuutta."

Tyttö nyökkäsi päätään ja kääntyi sivukäytävälle, joka johti puutarhan poikki.

"Hyvä on", hän virkkoi. "Älkää pitäkö minua uteliaana, mutta minusta on ikävä ajatella, että teidän kaltaisenne ihmiset ovat ahdingossa. En ole niin kokonaan vajonnut liikeasioihin. Puhukaamme jostakin muusta — kertokaa minulle, mistä kirjoitatte."

Lauriston kulutti lopun tätä iltaa Zillahin seurassa kävellen Kensingtonin puutarhassa. Hän oli viettänyt hyvin yksinäistä elämää aina siitä lähtien, kun oli tullut Lontooseen, ja hänelle oli aivan uusi ja mieluisa kokemus saada seurustella sivistyneen ihmisen kanssa. Kun he lopulta erosivat, tunsi Lauriston mielensä hyvin iloiseksi. Mitä Zillahiin tulee, meni hän kotiin mietteisiinsä vaipuneena ymmärtäen jo olevansa aika lailla rakastunut tuohon hauskan näköiseen nuorukaiseen, joka oli niin omituisella tavalla joutunut hänen elämäänsä. Praed-kadun nurkassa hän törmäsi Melky Rubinsteinia vastaan, tarttui hänen napinreikäänsä ja puheli kymmenisen minuuttia vakavasti hänen kanssaan. Melky, jolla oli puolestaan täysi syy pysytellä serkkunsa suosiossa, kuunteli nöyrästi kaikkea, mitä hän sanoi, ja erosi sitten hänestä luvaten ehdottomasti totella hänen määräyksiään.

— Zillah ei ole varsin vähääkään pihkaantunut tuohon miekkoseen! — tuumi Melky kävellessään. — Eikö ole tosiaankin omituista, että tyttö, joka joutuu saamaan aikamoisen perinnön, rakastuu suin päin punatukkaiseen nuorukaiseen, jolla ei ole pennin pyöreää! Mitään muuta ei hänellä ole kuin hyvä ulkomuoto ja aivot. Ja aivot ovat vain sittenkin aivot!

Sinä iltana Lauristonin istuessa kirjoittamassa pienessä ja viheliäisessä huoneessaan ovelle kuului koputus ja sisään pujahti Melky, joka painoi sormensa suuren nenänsä syrjää vastaan tuttavallisuuden merkiksi.

"Toivoakseni en häiritse teitä", virkkoi Melky. "Kuulkaahan, herra, olen miettinyt tuota luettelojuttua. Kun nyt olen ruvennut tarkemmin sitä ajattelemaan, luulen ystäväni suostuvan kymmeneen puntaan. Sanokaamme siis kymmenen puntaa, eikö niin? Ja minä vien teidät hänen luokseen ensi perjantaina. Ja sitten vielä, herra, jos punnan tai parin luotto olisi teille joksikin avuksi — niin mainitkaa vain sanakin siitä."

Tämän ystävällisen ehdotuksen tehtyään Melky pisti kätensä takataskuun ja veti sieltä esiin muutamia kultarahoja, joita tarjosi Lauristonille.

"Ottakaa nyt parin kolmen punnan laina, herra", hän sanoi suostutellen.
"Annan ne hyvin mielelläni, ja toivoakseni ne ovat tervetulleita."

Mutta Lauriston pudisti päätään; hän oli jo tehnyt oman suunnitelman siltä varalta, ettei odotettu maksuosoitus saapuisi seuraavana aamuna.

"En suostu tarjoukseenne, kiitoksia vain", hän virkkoi. "Olette tavattoman ystävällinen tehdessänne sen, mutta minä voin tosiaankin selviytyä aivan hyvin ominkin neuvoin. Ensi perjantaina siis tulen kanssanne. Olen hyvin kiitollinen teille."

Melky sujahdutti rahat takaisin taskuunsa täysin tietoisena siitä, että on suorittanut oman osansa. "Aivan kuten haluatte, herra", hän sanoi. "Mutta mielelläni tarjosin teille, herra, uskokaa se. Ensi perjantaina siis — ja voitte luottaa siihen, että siitä puuhasta maksetaan käteisellä."

Mutta maanantai-aamuna ei saapunut kumpikaan Lauristonin odottamista kirjeistä. Hän ei ollut kuitenkaan puhunut turhia sanoessaan Zillahille, että hänellä oli turvanaan vielä jonkin verran omaisuutta — kun hän nyt tiesi kuinka voi helposti saada käteistä rahaa. Hänellä oli arkussaan jonkin verran pantattavaa omaisuutta, ja kun rahakirjeitä ei saapunut, päätti hän turvautua panttaamiskeinoon. Syvällä arkun nurkassa hänellä oli kaksi arvokasta sormusta — siinä olikin kaikki, mitä hän oli perinyt äidiltään lukuun ottamatta kahtasataa puntaa, joiden turvin hän oli uskaltautunut Lontooseen ja elänyt tähän asti. Hän kaivoi sormukset esille maanantai-iltapäivänä päättäen viedä ne Daniel Multeniukselle ja saada niiden avulla tarpeelliset varat ainakin kuukauden, parin elantoon. Hänellä oli hyvin vähän aavistusta sellaisten esineitten todellisesta arvosta ja niinikään oli hänellä omat syynsä olla näyttämättä sormuksia Melky Rubinsteinille. Hänen aikomuksensa oli odottaa iltaan asti, jolloin hän lähtisi panttitoimistoon suunnilleen samaan aikaan kuin edelliselläkin kerralla, jolloin toivottavasti tapaisi Zillahin taas liikkeenhoitajana. Heidän edellisenä iltapäivänä sattuneen kohtaamisensa ja puhelunsa jälkeen hänestä tuntui, että tyttö selvittäisi liikeasiat hänen kanssaan myötätuntoisella tavalla, ja että jos hän voisi saada kaksikymmentä puntaa sormuksillaan, hän olisi vapaa kaikista rahahuolista monta viikkoa eteenpäin.

Kello oli puoli kuusi sinä maanantai-iltana, kun Lauriston kääntyi toisen kerran elämässään astumaan pitkin kapeaa kujaa, joka johti panttitoimiston ovelle. Hän oli jo tarkoin katsellut kadulta akkunan takaa toivoen näkevänsä ZilIahin myymälän etuhuoneessa. Mutta Zillahia ei näkynyt, etuhuone oli tyhjä. Ei edes silloinkaan Zillah ilmestynyt hänen eteensä, kun hän astui pieneen koppi-osastoon. Kaikkialla vallitsi omituinen äänettömyys, jota häiritsi vain kellon hiljainen ja säännöllinen tikitys. Tuo tikitys alkoi hänestä tuntua ahdistavalta niiden parin minuutin aikana, joina hän odotti kuulevansa jonkun astuvan esiin. Vihdoin hän koputti myymäläpöytään, ensin hiljaa, sitten itsepintaisemmin. Mutta kukaan ei tullut. Kello, jota hän ei voinut nähdä, tikitti yhä.

Lauriston kumartui lopulta myymäläpöydän ylitse ja kurkotti kaulaansa, nähdäkseen sisään myymälän takana olevan pikku huoneen avoimesta ovesta. Seuraavassa tuokiossa hän ajattelematta hetken hätää pitemmälle hypähti seinäkaiteen ylitse ja riensi perähuoneeseen. Siellä makasi lattialla pitkänään, pää takan edessä olevalla matolla, kädet velttoina ja hervottomina sivulla vanhus, harmaapartainen ja kunnianarvoisa — epäilemättä Daniel Multenius itse. Hän makasi hyvin hiljaa, aivan kuvapatsaan näköisenä, ja Lauriston tunsi kumartuessaan hänen ylitseen ja laskiessaan vapisevan kätensä hänen korkealle, valkoiselle otsalleen, että hän oli kuollut.

Hän suoristautui sitten ainoana ajatuksenaan avunhakeminen. Koko paikka oli niin äänetön, että hän tiesi olevansa siellä kahden kesken vainajan kanssa. Vaistonsa ohjaamana hän lähti juoksemaan myymälän etuhuoneen kautta katuovelle ja syöksyi juuri sisään tulevan miehen syliin.

IV

PLATINANAPPI

Vastatullut, vanhahko, tukeva mies, joka yksinkertaisista vaatteistaan huolimatta näytti aivan kuin jonkinlaiselta virkamieheltä kädessään olevien asiapaperien vuoksi, joita hän katseli sisään tullessaan, hätkähti ja huudahti, kun Lauriston kiireissään syöksyi häntä vastaan.

"Hohoi!" hän sanoi. "Mikä nyt on? Näytätte olevan kovasti kiireissänne, nuori mies!"

Lauriston, joka oli kovasti hengästyksissään kiihtymyksestä, kääntyi ja osoitti pikku huoneen avonaista ovea.

"Tuolla makaa vanha mies kuolleena!" hän kuiskasi. "Harmaapartainen vanhus — onkohan hän panttilainaaja — herra Multenius?"

Vastatullut tuijotti hämmästyneenä, kurkotti kaulaansa nähdäkseen siihen suuntaan, johon Lauristonin vapiseva sormi osoitti, ja astui sitten lähemmäksi. Mutta äkkiä hän pysähtyi, viittasi Lauristonia menemään edellä ja sulki ulko-oven, ennenkuin meni perähuoneeseen hänen jäljessään.

"Vai niin, missä siis?" hän kysyi. "Kuollutko, sanotte?" Hän seurasi Lauristonia, huudahti kuuluvasti nähdessään maassa makaavan olennon, kumartui sitten alas ja laski kätensä hänen otsalleen. "Olitte oikeassa, nuori mies, hän on kuollut", hän virkkoi matalalla äänellä. "Hän on jo ollutkin kuolleena muutamia minuutteja. Mutta missä tyttö on, hänen tyttärensä tytär? Oletteko nähnyt ketään?"

"En yhtäkään sielua", vastasi Lauriston. "Siitä lähtien kun tulin, on koko paikka ollut yhtä äänetön kuin se on nyt!"

Mies tuijotti häneen jonkin hetken aivan sanattomana. Sitten hän juuri kuin tuntien huoneuston joka sopen meni sisemmälle ovelle, työnsi sen auki ja paljasti siten näkyviin portaat.

"Haloo!" hän huusi kovalla äänellä. "Haloo! Neiti Wildrose! Oletteko siellä?"

Nyt Lauriston kuuli ensimmäisen kerran Zillahin sukunimen. Tuon järkyttävän havainnonkin rinnalla se tuntui hänestä kovin runolliselta. Mutta hänellä ei ollut aikaa ruveta ajattelemaan sitä — mies palasi asuinhuoneeseen.

"Hänen täytyy olla ulkona", virkkoi tämä. "Sanotteko tavanneenne
Multeniuksen näin?"

"Kyllä — tuossa näin hänet", vastasi Lauriston. "Aivan äsken."

"Ja mitä te täällä teitte?" kysyi mies. "Kuka te olette?"

Lauriston luuli huomaavansa epäluuloisen sävyn näissä kysymyksissä, ja hän suoristautui punastuen.

"Nimeni on Andrew Lauriston", hän vastasi. "Asun aivan lähellä. Tulin tänne asioissa. Entä kuka te olette?"

"No, jos siitä on kysymys, nuorukainen", vastasi mies, "olen etsivän osaston kersantti Ayscough — hyvinkin tunnettu näillä seuduin! Tulin tapaamaan vanhaa herraa näiden papereiden vuoksi. Mitä asiaa teillä sitten oli?"

Hän katseli Lauristonia hyvin tutkivasti, ja Lauriston, joka äkkiä tajusi epäedullisen asemansa, päätti puhua hänelle avoimesti.

"No, jos ehdottomasti haluatte tietää sen", hän virkkoi, "tulin lainaamaan rahaa näitä sormuksia vastaan".

Ja hän avasi vasemman kätensä ja näytti salapoliisille ne kaksi sormusta, jotka oli ottanut arkustaan tuskin puolituntia sitten.

"Teidän omaisuuttanne?" kysyi Ayscough.

"Tietysti ne ovat minun!" huudahti Lauriston. "Kenen muun ne olisivat?"

Ayscoughin katse siirtyi sormuksista pöydälle, joka oli melkein keskellä huonetta. Lauristoninkin katse kääntyi sinne päin.

Kaksi seikkaa osui paikalla hänen silmiinsä. Pöydällä oli pieni tarjotin täynnä sormuksia, jokseenkin samanlaisia laadultaan ja ulkomuodoltaan kuin ne, jotka hänellä oli kädessään: vanhanaikuisia sormuksia. Uunin yläpuolella olevien kaasulamppujen valo osui noiden sormuksien timantteihin ja sytytti aivan kuin pieniä tuliliekkejä. Siellä täällä hän näki helmien välkkyvän. Mutta pöydällä oli toinenkin esine. Juuri tuon sormustarjottimen vieressä oli kirja, kauniisti sidottu nelitaitteinen teos, jonka selustassa ja reunoissa oli paljon hienoja kultakuvioita ja jonka raskaita nahkakansia liittivät toisiinsa kullatut soljet. Näytti siltä kuin joku olisi äsken heittänyt kirjan huolimattomasti pöydälle.

Mutta Ayscough kiinnitti tuskin ollenkaan huomiota kirjaan; hänen silmänsä olivat luodut tarjottimella oleviin sormuksiin, ja sitten hän vilkaisi Lauristonin sormuksiin.

"Hm", hän virkkoi sitten. "Omituista, että teillä on juuri samanlaiset sormukset kuin nuo tuolla, nuori mies. Eikö olekin?"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Lauriston kovasti punastuen, "Ettehän vain luule —"

"En luule mitään — nyt vielä", vastasi salapoliisi tyynesti. "Mutta teidän on jäätävä tänne minun kanssani, kunnes saan selville enemmän. Tulkaa ovelle — meidän on saatava tänne apua."

Lauriston huomasi, ettei ollut muuta keinoa kuin totella, ja hän seurasi Ayscoughia katuovelle. Salapoliisi avasi sen, katseli ulos ja odotettuaan joitakin minuutteja viittasi luokseen poliisin, joka sattui kulkemaan ohitse. Kun Ayscough oli kuiskannut hänelle pari sanaa, lähti poliisi pois, ja Ayscough viittasi Lauristonia palaamaan myymälään.

"No niin", virkkoi salapoliisi, "joku meidän miehistä ja lääkäri tulevat muutamien minuuttien kuluttua. Kertokaapa minulle nyt tarinanne meidän odotellessamme heidän tuloaan. Olette rehellisen näköinen nuorukainen, mutta täytyyhän teidän myöntää, että näyttää jokseenkin kummalliselta, kun tapasin teidät juoksemassa ulos tästä myymälästä vanhan Multeniuksen maatessa kuolleena perähuoneessa, etenkin kun teillä on kädessänne kaksi sormusta, jotka kovasti muistuttavat hänen hallussaan olevia sormuksia! Kertokaapa nyt minulle, kuinka kaikki tapahtui."

Lauristen kertoi hänelle suoran totuuden kellon panttaamisesta tähän käyntiin asti. Ayscough katseli häntä tarkoin ja nyökkäsi sitten päätään.

"Tuo tuntuu luotettavalta kertomukselta, herra Lauriston", hän sanoi. "Minulla on suuri halu uskoa teidän joka sananne. Mutta minun on selostettava ne ja kaikki muut asianhaarat, ja teidän täytyy todistaa, että nuo sormukset kuuluivat äidillenne, ja kaikki muu, ja niinikään on teidän jäätävä tänne, kunnes tohtori ja joku poliisimies tulevat. Kuinkas kummallista, että vanhus sattui olemaan yksin! Missähän hänen tyttärensä tytär on?"

Mutta juuri hilloin aukeni katuovi, ja Zillah tuli sisään suuri kimppu kukkia toisessa kainalossa ja muutamia pieniä paketteja toisessa. Nähdessään nuo kaksi miestä hän säpsähti. Lauristonin huomatessaan hän punastui, mutta kalpeni taas nähdessään Ayscoughin ilmeisesti pitävän nuorukaista silmällä.

"Herra Ayscough!" hän huudahti. "Mikä nyt on — onko jotakin hullusti?
Mitä te teette täällä?" hän jatkoi nopeasti kääntyen Lauristoniin.
"Täällä myymälän perällä! Mitä on tapahtunut? Sanokaa minulle,
jompikumpi!"

Salapoliisi pysytteli Lauristonin kanssa tahallaan Zillahin ja myymälän perällä olevan avonaisen oven välillä. Hän kumarsi ystävällisesti Zillahille.

"Kas niin, hyvä neiti", hän virkkoi.

"Älkää pelästykö — isoisännehän oli jo hyvinkin vanha mies, emmekä me voi toivoa vanhusten elävän ikuisesti. Ottakaa siis asia rauhallisesti!"

Tyttö kääntyi ja laski kukkansa ja käärönsä pöydälle. Lauriston, joka tarkasteli häntä levottomana, huomasi hänen koettavan karaista itseään.

"Tarkoitatteko siis, että hän on kuollut?" hän kysyi. "Minä olen rauhallinen — näettehän, että olen rauhallinen. Kertokaa minulle mitä on tapahtunut, kertokaa te minulle", hän lisäsi katsoen Lauristoniin. "Kertokaa minulle nyt heti!"

"Minä tulin sisään enkä nähnyt täällä ketään ja silloin vilkaisin sisään tuon perähuoneen ovesta", vastasi Lauriston, "ja näin isoisänne makaavan lattialla. Silloin hypähdin myymäläpöydän ylitse ja menin hänen luokseen."

Zillah astui lähemmäksi ikäänkuin mennäkseen perähuoneeseen. Mutta salapoliisi pysähdytti hänet katsellen hänestä Lauristoniin.

"Te tunnette tämän nuoren miehen, neiti Wildrose?" hän kysyi. "Olette siis tavannut hänet ennen?"

"Olen", vastasi Zillah varmasti. "Hän on herra Lauriston. Olkaa hyvä ja antakaa minun mennä sisään. Eikö mitään voi tehdä?"

Mutta Ayscough vain pudisti päätänsä. Ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa tohtorin tuloa. He menivät tytön perässä vierashuoneeseen ja seisoivat hänen vieressään hänen kumartuessaan vainajan puoleen. Hän ei ilmaissut millään lailla suruaan, ja kun Ayscough sitten ehdotti, että hän menisi yläkertaan; kunnes tohtori tulisi, hän lähti rauhallisesti pois.

"Eikö meidän olisi paras nostaa hänet sohvalle?" kysyi Lauriston.

"Ei ennenkuin poliisi ja lääkäri ovat nähneet hänet", vastasi Ayscough pudistaen päätään. "Minä tahdon tietää kaikki tarkoin — mahdollisesti hän on kuollut luonnollisella tavalla jonkinlaiseen kohtaukseen tai mahdollisesti ei. Hetken kuluttua he ovat täällä."

Lauriston huomasi pian joutuneensa toimettomaksi katselijaksi, kun poliisikomisarjus, eräs siviilipukuinen mies, ja tohtori tutkivat ruumista kuultuaan Ayscoughin selostuksen äskeisistä tapauksista. Lauriston huomasi itseään katseltavan epäluuloisesti, ja Poliisikomisarjus käski jokseenkin jyrkästi hänen pysyä paikallaan. Ja mahdotonta olisikin ollut päästä pois, sillä eräs poliisi seisoi ovella, jonka hän oli lukinnut esimiehensä käskystä. Koko paikassa vallitsi yleinen, synkkä hiljaisuus tohtorin puuhaillessa vainajan ääressä.

"Tämän miehen kimppuun on hyökätty!" virkkoi tohtori kääntyen äkkiä poliisikomisarjuksen puoleen. "Katsokaahan tätä! — häntä ei ole ainoastaan puristettu lujasti oikeasta käsivarresta — näettehän tuon mustelman — vaan myöskin kuristettu hurjasti kurkusta. Siitä ei ole epäilystäkään. Vanha ja ilmeisestikin heikko kun hän oli, ei hän olisi muuta tarvinnutkaan kuin pelästyksen kuollakseen. Mutta asian vaiheet ovat epäilemättä olleet sellaiset kuin äsken sanoin." Komisarjus katsoi tuimasti Lauristoniin.

"Näittekö jonkun lähtevän täältä tullessanne sisään?" hän kysyi.

"Täällä ei ollut ketään minun tullessani, ei katuovella eikä sivuovella", vastasi Lauriston viipymättä. "Koko paikka oli aivan hiljainen ja autio vanhusta lukuun ottamatta. Ja hän oli kuollut, kun tulin hänen luokseen."

Poliisikomisarjus veti Ayscoughin syrjään ja he puhelivat kuiskaten muutamia minuutteja vilkaisten silloin tällöin Lauristoniin. Viimein he tulivat hänen luokseen.

"Minun tietojeni mukaan teidät tunnetaan täällä, ja asuntonne on täällä", virkkoi poliisikomisarjus. "Eihän teillä liene mitään sitä vastaan, että salapoliisi tulee kanssanne asuntoonne — epäilemättä voitte vakuuttaa hänet luotettavuudestanne ja muista seikoista. Minä en tahdo epäillä mitään, mutta — tehän ymmärrätte!"

"Ymmärrän", vastasi Lauriston. "Minä näytän tai kerron hänelle, mitä hän vain haluaa. Olen ilmaissut teille yksinkertaisen totuuden."

"Menkää siis hänen kanssaan", määräsi poliisikomisarjus. "Tehän tiedätte tehtävänne, Ayscough!"

Puoli tuntia myöhemmin, kun vainaja oli kannettu huoneeseensa ja myymälä ja talo oli suljettu, seisoi Melky Rubinstein, joka oli tullut poliisien vielä ollessa siellä ja jäänyt sinne heidän lähdettyäänkin, yläkerran arkihuoneessa puhellen Zillahin kanssa. Melky oli harvinaisen totinen. Zillah oli jo havainnut, että poliisi epäili Lauristonia.

"Minä lähden nyt katsomaan, mitä salapoliisi puuhaa hänen luonaan", virkkoi Melky. "Minä en ainakaan epäile häntä lainkaan! Mutta hän on hankalassa asemassa — ja sitten vielä nuo sormukset! Jospa hän vain olisi näyttänyt ne ensin minulle, Zillah!"

"Mene nyt, Melky!" pyysi Zillah vesissä silmin. "Tietenkään hänellä ei ole mitään tekemistä tämän jutun kanssa. Voi, jospa en olisikaan mennyt ulos!"

Melky lähti alakertaan. Hän pysähtyi hetkiseksi pieneen vierashuoneeseen katsellen mietteissään paikkaa, jossa vanhus oli tavattu kuolleena. Ja äkkiä hänen terävät silmänsä näkivät esineen, joka oli ihan tuliristikon vieressä, puolittain takkamaton reunakoristuksen alla. Hän kumartui ottamaan sen ja huomasi, että se oli kalvosimen irtonappi, platinasta tehty ja omituisella kuviolla koristettu.

V

KAKSI KIRJETTÄ

Päästyään ulos myymälästä Lauriston kääntyi äkkiä salapoliisin puoleen.

"Kuulkaahan!" hän virkkoi. "Toivoisin teidän ilmaisevan minulle suoran totuuden. Epäilläänkö minua? Olenko minä — tavalla tai toisella vankina?"

Ayscough naurahti tyynesti, pudistaen päätään.

"Ette suinkaan vankina", hän vastasi. "Ja mitä tulee toiseen kysymykseenne, niin — no niin, tuumikaammepa sitä seuraavalta kannalta — otaksukaamme, että te olisitte ollut minun sijassani ja minä teidän sijassanne puoli tuntia sitten. Mitä olisitte ajatellut tavatessanne minut sellaisten asianhaarain vallitessa kuin minä teidät? Mitä sanotte?"

"Niin", vastasi Lauriston vähän aikaa mietittyään, "ehkäpä oli luonnollista, että epäilitte minua tavatessanne minut siellä yksin vanhuksen kanssa. Mutta —"

"Tässä tapauksessa ei ole niinkään kysymys epäluulosta kuin halusta vakuuttautua viattomuudestanne", keskeytti hänet salapoliisi. "Näytätte sivistyneeltä ja hienolta nuorukaiselta, ja luultavasti olette selittänyt kaikki aivan oikein. Minä tahdon vain päästä varmuuteen siitä — haluaisin sitä todella! En suinkaan olisi iloinen, jos tämä juttu selviäisi teidän vahingoksenne, sen vakuutan. Ja jos tahtoisitte kertoa minulle itsestänne ja siitä, kuinka johduitte menemään Multeniuksen luokse, niin se sopisi oikein hyvin."

"Siitä ei ole paljonkaan sanottavaa", vastasi Lauriston. "Tulin Skotlannista Lontooseen noin kaksi vuotta sitten ansaitsemaan elatustani kirjoittamalla. Minulla oli tullessani jonkin verran rahaa, ja sillä olen elänyt tähän asti. Nyt juuri olen vasta alkanut ansaita jotakin. Olen viime kymmenen tai kahdentoista päivän kuluessa odottanut maksuosoitusta parista kirjoituksestani. Viime viikolla jouduin rahapulaan ja niin vein kelloni panttitoimistoon, jossa tapasin tuon nuoren naisen. Kun en ollut vielä tänäänkään saanut rahojani, menin taas panttitoimistoon niiden sormusten kera, joista olen teille puhunut ja jotka näytinkin teille. Ja — siinä onkin kaikki. Se on vielä mainitsematta, että minut neuvoi herra Multeniuksen luokse eräs hänen sukulaisensa, herra Rubinstein, joka asuu samassa paikassa kuin minäkin. Hän tuntee minut."

"Siis Melky Rubinstein!" virkkoi Ayscough. "Tunnen kyllä Melkyn. Hän on nokkela mies, möi minulle kerran tämän neulan, joka on kaulaliinassani. Niin, tuo tuntuu hyvin vilpittömältä kertomukselta, herra Lauriston. En epäile laisinkaan, että asia järjestyy hyvin. Teillä on varmaankin ystäviä Lontoossa?"

"Ei sitten ainoaakaan", Lauriston vastasi. "Ei edes yhtä tuttavaakaan. Olen elänyt aivan yksikseni ja tehnyt kovasti työtä. Minulla ei ollut aikaa eikä haluakaan seurusteluun. Tässä on talo, jossa asun — ei se ole minkään arvoinen, mutta tulkaa sisään."

He olivat nyt tulleet rouva Flitwickin asunnon kohdalle, ja emäntä itse seisoi kapeassa ja kehnonnäköisessä käytävässä heidän astuessaan sisään. Hän otti heti esiin kaksi kirjettä.

"Tässä on kaksi kirjettä teille, herra Lauriston", hän sanoi vilkaisten tutkivasti Ayscoughiin. "Toinen niistä on kirjoihin merkitty, minä allekirjoitin sen. Pidin ne sitten itse hallussani enkä lähettänyt niitä teidän huoneeseenne."

"Kiitos, rouva Flitwick", virkkoi Lauriston. Hän otti kirjeet, näki kirjoihin merkityn kirjeen osoitteesta, että se oli John Purdielta, ja huomasi toisen kirjeen tulleen siltä aikakauslehdeltä, jolle hän oli myynyt kertomuksensa. Sitten hän kääntyi Ayscoughin puoleen. "Tulkaa huoneeseeni", hän jatkoi. "Jutellaan siellä."

Ayscough seurasi häntä hänen huoneeseensa. Kun he olivat päässeet sisään, ja ovi oli suljettu, avasi Lauriston aikakauslehdeltä saapuneen lähetyksen ja otti sieltä esiin painetun kaavakkeen ja kahdenkymmenen punnan maksuosoituksen. Hän vilkaisi niihin ja työnsi ne sitten salapoliisin käteen.

"Kas niin", hän virkkoi huoahtaen sekä mielenhuojennuksesta että voitonriemusta. "Tässä on todistus toisen väitteeni oikeudesta. Tämä on odotettu maksuosoitus, josta puhuin teille. Suokaa anteeksi, että silmäilen toistakin kirjettäni." Kirjoihin merkityssä kirjeessä oli kahdenkymmenen punnan seteli ja pikaisesti kyhätty kirje, jonka Lauriston luki innokkaasti. Se kuului: "Kelpo Andie. Sain vasta nyt kirjeesi, sillä olen ollut matkalla pari viikkoa enkä saanut sinä aikana lainkaan postia. Luonnollisestikin pidät minua luotonantajanasi, kunnes kirjasi ilmestyy — ja vielä sen jälkeenkin, jos se on tarpeellista. Täällä on keskeneräisenä eräs juttu, mutta minä tulen päivän parin kuluttua Lontooseen asioita järjestämään ja käyn heti tultuani luonasi. Suo anteeksi nämä huolimattomat rivit — posti lähtee juuri. Uskollinen ystäväsi John Purdie."

Lauriston ojensi tämänkin kirjeen Ayscoughille.

"Jollei minulla olekaan ystäviä Lontoossa niin tuossa on todistus siitä, että minulla on omassa maassani!" hän huudahti. "Voi, jospa nuo kirjeet olisivat tulleet ennenkuin lähdin Praed-kadulle!"

"Aivan niin!" yhtyi häneen salapoliisi vilkaisten kirjeisiin ja niiden mukana seuranneisiin rahalähetyksiin. "Joka tapauksessa minua ilahduttaa, että olette voinut näyttää minulle nämä, herra Lauriston. Mutta — näin meidän kesken sanoen — toivoisinpa, etteivät nuo sormukset olisi olleet niin suuressa määrin saman näköiset kuin ne, jotka olivat vanhuksen pöydällä tarjottimella. Se oli onneton yhteensattuma, sillä jotkut saattaisivat nähkääs luulla, että te olitte juuri siepannut pari sormusta lähtiessänne panttitoimistosta."

"Sormukseni ovat olleet tuossa arkussa pari kolme vuotta", vakuutti Lauriston. "Ne kuuluivat äidilleni, ja luulen hänen omistaneen ne monta vuotta ennen kuolemaansa. Ehkäpä ne ovat saman näköiset kuin ne, jotka näimme tarjottimella, mutta —"

"No niin, tehän voitte kutsua jonkun, jos se on tarpeellista, todistamaan, että ne olivat äitinne omat, vai kuinka?" kysyi Ayscough. "Se saattaa asiat tolalleen siinä kohden. Ja mitä muuhun tulee, on se onneksenne, että tunnette Melky Rubinsteinin ja että tyttö tunsi teidät entiseksi asiakkaaksi. Mutta olisinpa totisesti suonut, että olisitte vilahdukselta nähnyt jonkun lähtevän myymälästä! Sillä siitä ei ole epäilystäkään, että vanhusta on kohdannut väkivaltainen kuolema."

"Siitä asiasta en tiedä mitään", sanoi Lauriston. "En nähnyt ketään."

Juuri silloin Melky tuli sisään. Hän vilkaisi pöydällä olevaan maksuosoitukseen ja rahoihin ja nyökkäsi Lauristonille päätään aivan kuin olisi ymmärtänyt niiden merkityksen. Sitten hän kääntyi Ayscoughin puoleen melkein levottomana.

"Kuulkaahan, herra Ayscough!" hän virkkoi rukoilevasti. "Ette suinkaan ole niin julma, että sekoittaisitte tämän nuorukaisen äskeiseen tapahtumaan. Hitto vieköön, herra Ayscough, minä en voisi uskoa hänestä sellaista, en millään muotoa, ei myöskään serkkuni Zillah, jonka tunnette hyvin. Herra Lauriston on siivo kuin karitsa, herra Ayscough — tunnenhan minä hänet, me kun olemme asuneet monta kuukautta täällä samassa paikassa. Menen hänestä ehdottomasti takuuseen, herra Ayscough. Ja te, poliisiherrat, tunnette minut. Ettekö tunnekin, herra Ayscough?"

"Kyllä, kyllä, vieläpä oikein hyvinkin, nuorukainen", myönsi salapoliisi lämpimästi. "Ja sanonpa teille jotakin — minun on vaivattava herra Lauristonia tulemaan kanssani poliisiasemalle antamaan vain asiallinen selonteko tapauksista ja sitä paitsi vähän lisävalaistusta. Minä puolestani olen häneen tyytyväinen, ja niin ovat epäilemättä meidän toisetkin miehet. Mutta tulkaa te, Melky, meidän mukanamme sinne ja sanokaa jotakin hänen puolestaan, esimerkiksi, että olette tuntenut hänet jo jonkin aikaa. Se auttaa varmasti."

"Teen mitä tahansa ystävää auttaakseni, herra Ayscough", virkkoi Melky. Hän viittasi Lauristonia panemaan rahat taskuunsa. "On hauska nähdä, että kirjeenne ovat tulleet", hän kuiskasi heidän laskeutuessaan alas portaita. "Kuulkaahan, mitä sanon korvaanne — älkää kertoko näille poliisimiehille muuta kuin mikä on välttämätöntä — minä pidän teidän puoltanne." Salapoliisin selonteko, muutamat Lauristonille tehdyt kysymykset ja Melkyn innokas Lauristonin puolustelu riittivät tyydyttämään poliisiviranomaisia, joten Lauristonin sallittiin lähteä, poliisipäällikön vain ensin ilmoitettua hänelle, että hänen oli saavuttava tutkintoon tärkeimpänä todistajana. Lauriston lähti Melkyn kanssa kadulle.

"Tulkaa syömään illallista rouva Goldmarkin ruokalaan", ehdotti Melky. "Minulla tulee tänä iltana olemaan täysi työ ukkoraukan luona, mutta en ole nauttinut mitään päivällisestä lähtien."

Lauriston kuitenkin kieltäytyi. Hän tahtoi mennä heti kotiin kirjoittamaan kirjeitä. Mutta hän lupasi pistäytyä panttitoimistoon myöhemmin illalla nähdäkseen, voisiko olla miksikään hyödyksi ja kuvatakseen Melkylle tarkoin millaisena oli tavannut vanhan panttilainaajan.

"Vai niin", virkkoi Melky heidän pysähtyessään ruokalan ovelle. "Tulee tosiaankin olemaan jännittävää saada selville mies, joka nitisti vanhuksen. Kyllä kai! Mutta minä aion myöskin ryhtyä siihen leikkiin — saatikka sitten poliisi." Rouva Goldmark oli ulkona. Hänen sijaisenaan toimiva tarjoilijatar kertoi hänen kuulleen uutisen ja lähteneen parhaimpansa mukaan auttamaan Zillahia. Kun ei Melkyllä niin muodoin ollut tilaisuutta päästä puheisiin rouva Goldmarkin kanssa, tilasi hän illallisensa ja mietti ja punnitsi asioita kovasti syödessään. Enimmäkseen hänen ajatuksensa suuntautuivat siihen yksinäiseen platinaiseen nappiin, jonka hän oli huolellisesti sijoittanut liivintaskuunsa.

Melkyn luja vakaumus oli nyt jo, että irtonapin oli pudottanut Daniel Multeniuksen perähuoneeseen joku henkilö, jolla ei ollut sinne mitään asiaa — toisin sanoen sama mies, joka oli surmannut vanhuksen. Siitä lähtien kun Melky oli löytänyt tuon napin, hän oli harkinnut millä lailla saisi sen omistajan käsiinsä. Yhdestä asiasta hän jo oli varma — nimittäin siitä, että sen omistaja, kuka hän lieneekin ollut, ei ollut tavallinen henkilö. Eihän ihmisillä ylimalkaan ole platinasta tehtyjä kalvosinnappeja tai rintaneuloja. Mistä siis johtui, että yksinäinen koristenappi, joka oli tehty paljon arvokkaammasta metallista kuin kullasta ja valmistettu ja somistettu ihan erikoisella tavalla, oli joutunut Daniel Multeniuksen huoneen takkamatolle? Ei ollut todennäköistä, että vanhus olisi pudottanut sen sinne. Ei, Melky oli vakuutettu siitä, että sen oli pudottanut sinne kalvosimestaan joku, joka oli ollut Danielin luona vähää ennen kuin Andie Lauriston oli tullut sisään ja joka oli jostakin käsittämättömästä syystä nitistänyt vanhuksen. Nyt oli vain saatava selville, kuka tuo mies oli.

— Siitä on päästävä selville vaikka millä tavoin, — tuumi Melky. — Muuten tuo poika-parka on kauniisti pinteessä — hitto vieköön, niin hän on. Ja se ei kelpaa.

Vaikka Melky olikin nokkela liikemies ja vaikka hänen olikin täytynyt lapsesta alkaen raivata itse tiensä maailmassa, oli hän nyt tulemaisillaan herkkätunteiseksi. Hän oli tutkinut Lauristonia läheltä ja alkanut tuntea ehdotonta myötämielisyyttä häntä kohtaan. Sitä paitsi hän tiesi serkkunsa Zillahin, joka oli tähän asti ollut monen miehen ihailun esineenä, rakastuneen Lauristoniin. Lauriston oli ehdottomasti pelastettava. Melky tunsi poliisien menettelytavan ja oli vakuutettu siitä, että mitä Ayscough, hyväluontoinen mies, ajattelikin, ylemmät viranomaiset pitäisivät Lauristonin läsnäoloa panttitoimistossa erittäin epäilyttävänä. Oikea syyllinen oli ehdottomasti löydettävä. Ja hänen, Melkyn, täytyi olla mukana siinä leikissä.

Hän lopetti illallisensa yhä syvissä mietteissä. Sitten hän lähestyi kassanhoitajaa maksaakseen laskunsa. Se nuori nainen, jonka rouva Goldmark oli jättänyt sijaisekseen, kohotti pöydän kantta ottaakseen esille vaihtorahaa — ja Melkyn hämmästyneet silmät osuivat samalla erääseen esineeseen, joka oli pienen paperikasan päällä. Se oli sen platinaisen kalvosinnapin pari, joka oli Melkyn taskussa. Muitta mutkitta — tuttu kun oli talossa — hän otti sen heti käteensä.

"Mikä tämä arvoesine on?" hän kysyi.

"Tuoko?" virkkoi tarjoilijatar välinpitämättömästi. "Yksi tytöistä otti sen hiljattain pöydältä, jonka ääressä eräs vieras oli syönyt. Hän oli luultavasti pudottanut sen. Rouva Goldmark väittää sitä arvokkaaksi ja on sen vuoksi pannut sen talteen siltä varalta, että hän taas ilmestyy. Mutta emme ole nähneet häntä sen koommin."

Melky katseli tarkoin tätä toista irtonappia. Sitten hän pani sen takaisin entiselle paikalleen, otti saamansa pikkurahat ja lähti pois — pysyen merkitsevästi vaiti.

VI

ESPANJALAINEN KÄSIKIRJOITUS

Kävellessään takaisin asunnolleen Melkystä erottuaan Lauriston mietti sitä tilannetta, johon ikävä asiain yhteensattuma oli hänet saattanut. Ayscough oli tosin ollut hyvin sovinnollinen, viranomaiset olivat poliisiasemalla kuunnelleet tarkkaavasti hänen esitystään, mutta hän tunsi yhä olevansa jossakin määrin epäluulon alainen. Sitä paitsi hän oli vakuutettu siitä, että poliisi pitäisi häntä silmällä sinä iltana. Ayscough olikin jokseenkin suoraan ilmaissut, että niin tulisi käymään. Ei ollut siis lainkaan mahdotonta, että joku siviilipukuinen poliisi oli nytkin paraikaa hänen lähettyvillään. Joka tapauksessa oli poliisikomisarjus esittänyt hänelle melkein jyrkässä muodossa käskyn saapua seuraavana aamuna ilmoittautumaan poliisiasemalle. Ei voinut kieltää sitä tosiasiaa, että hän oli jossakin määrin epäilyksen alainen.

Hän tiesi, mikä oli suurin aihe epäluuloihin: hänen molemmat sormuksensa, jotka olivat kieltämättä hyvin saman näköiset kuin ne sormukset, jotka hän ja salapoliisi olivat nähneet panttitoimiston perähuoneen pöydällä. Ei ollut vaikea sellaiselle, jolla oli jo jonkin verran kokemusta kertomusten juonien suunnittelemisessa, huomata, millä tavoin poliisit muodostaisivat oman mielipiteensä. He tuumisivat seuraavaan tapaan: — Tässä on nuorukainen, joka on ollut oman tunnustuksensa mukaan niin ahtaalla ja rahattomana, että hänen on täytynyt pantata kellonsa. Hän on päässyt jonkin verran selville nimenomaan tästä panttitoimistosta ja sen hoitajista — hän pitää silmällä, koska tyttö lähtee kotoa, ottaa selvän siitä, että vanhus on yksin, menee sisään ja näkee luultavasti sormustarjottimen esillä; hän sieppaa pari sormusta, vanhus yllättää hänet teossa, hän hyökkää ukon kimppuun vaientaakseen hänen huutonsa; vanhus, jo heikko ennestäänkin, kuolee pelästyksestä. Päivänselvä tapaus, jonka suhteen ei voi erehtyä.

Mikä hän, Lauriston, oli voidakseen kumota niin todennäköisen olettamuksen? Hän tuumi kaikkea, mitä hänen hyväkseen olisi voitu sanoa; Zillahin ja hänen serkkunsa Melkyn ystävällisyyden häntä kohtaan voi jättää huomioonottamatta. Kun tosi tulisi eteen; merkitsi se hyvin vähän kylmiä tosiasioita vastaan, jotka terävä-älyinen lakimies laskisi toiseen vaakakuppiin hyvin järjestettyinä. Hänen oman vastaväitteensä, että tuskin olisi voinut otaksua hänen menneen panttitoimistoon muuten kuin panttaamaan jotakin, nimittäin sormuksia, saisi myöskin hyvin helposti kumotuksi. Väitettäisiin, että hänen todellinen tarkoituksensa oli ryöstö vanhuksen ollessa yksin. Kuinka hän voisi todistaa, että ne, kaksi sormusta, jotka hänellä oli kädessään Ayscoughin tavatessa hänet rientämässä ulos liikkeestä, olivat todella hänen?

Tämän asian selittämisen Lauriston tiesi vaikeaksi. Hän oli pitänyt nämä sormukset turvallisesti kätkössä vanhanaikuisessa arkussaan siitä lähtien, kun tuli Lontooseen, eikä ollut kertaakaan näyttänyt niitä ainoallekaan ihmiselle. Hän ei ollut suorastaan itsekään nähnyt niitä pitkään aikaan, ennen kuin otti ne esille tuona iltapäivänä. Mutta millä hän voi todistaa sen? Hänellä ei ollut lainkaan sukulaisia, joihin olisi voinut vedota. Hänen äidillään oli ollut eläke, joka juuri riitti hänen itsensä ja hänen poikansa elantoon ja Lauristonin kunnolliseen kasvatukseen. Se tulolähde oli ehtynyt äidin kuollessa, eikä mitään muuta jäänyt Lauristonille omintakeisen elämän aloittamiseksi kuin kaksisataa puntaa ja joitakin pieniä yksityisesineitä, joihin muun muassa kuuluivat sormukset ja hänen isänsä kello vitjoineen. Ja hän muisti nyt, että hänen äitinsä oli pitänyt noita sormuksia yhtä tarkoin kätkössä kuin hän itse äitinsä kuoleman jälkeen. Hän oli nähnyt ne vain kerran ennen äitinsä kuolemaa. Äiti oli näyttänyt niitä hänelle hänen ollessaan poikasena ja sanonut niiden olevan hyvin arvokkaita. Olikohan mahdollista, että kaukana Skotlannissa oli joku, joka oli tuntenut hänen äitinsä ja tulisi avuksi — jos se oli välttämätöntä — todistamaan, että nuo sormukset olivat olleet hänen? Mutta heti tämän kysymyksen herättyä hänen mielessään, hänen täytyi vastata siihen jyrkästi kieltäen — hän ei tuntenut ketään sellaista.

Yksi toivon pilkahdus valaisi kuitenkin tätä arveluttavaa tilannetta. John Purdie tulisi Lontooseen. Lauriston oli aina tietänyt voivansa luottaa John Purdieen ja juuri saanut todistuksen siitä, ettei hän suotta turvautunut tähän vanhaan koulutoveriinsa. John Purdie kyllä sanoisi hänelle, mitä olisi tehtävä. Mahdollisesti hän voisi mainita joitakin rouva Lauristonin vanhain ystäväin nimiäkin. Ja ehkä se ei tulisikaan välttämättömäksi — varmasti keksittäisiin jokin johtolanka, jonka avulla saataisiin selville vanhan panttitoimiston omistajan murhaaja. Poliisi pääsisi varmasti selville asiasta. Nämä ajatukset kevensivät hänen mieltään, ja kun hän oli kirjoittanut vastaukset molempiin tervetulleisiin kirjeisiin ja pyytänyt John Purdieta käymään luonaan heti kaupunkiin saavuttuaan, lähti hän taas ulos mennen postitoimistoon ja sitten täyttäen Melkylle antamansa lupauksen käydä panttitoimistossa.

Lauristonin huomiokyky oli tietystikin hyvin vireillä. Hän näki nyt astuessaan huonosti valaistulle, synkälle kadulle, että eräs mies käveli edestakaisin hänen asuntonsa edustalla. Tämä mies ei kiinnittänyt lainkaan huomiota häneen hänen mennessään ohitse, mutta ennen Praed-kadulle saapumistaan hän vilkaisi taakseen ja näki miehen seuraavan itseään. Mies tuli hänen jäljessään Spring-kadun postitoimistoon pysyi hänen takanaan sittenkin, kun hän saapui panttitoimiston eteen. Niin joutilaasti ja välinpitämättömästi kuin mies näyttikin kuljeskelevan, oli Lauriston varma siitä, että hänen jälkiään seurattiin — ja hän mainitsi Melkylle tästä seikasta, kun Melky päästi hänet panttitoimistoon yksityisovesta.

"Hyvin todennäköistä, herra", huomautti Melky. "Mutta minä en vaivaisi sillä mieltäni, jos olisin teidän sijassanne. Tästä asiasta kuuluu varmasti lisää ennen pitkää. Kuulkaahan nyt", hän jatkoi astuen edellä pieneen perähuoneeseen, jossa Lauriston oli tavannut Daniel Multeniuksen kuolleena makaamassa, "nyt me olemme kahden — Zillah on yläkerrassa, ja rouva Goldmark on hänen luonaan. Kertokaahan nyt millaisena näitte tämän huoneen sisään tullessanne, herra Lauriston — älkää välittäkö poliisista — kertokaa minulle vain tosiseikat. Minä en, nähkääs, ole tyhmyri ja minä aion ottaa selvän tästä asiasta."

Lauriston kertoi Melkylle perin pohjin, mitä tiesi asiasta. Melky väänsi sormiaan yksitellen jokaisen tärkeän tiedon kohdalla. Sitten hän kääntyi pöytään päin ja näytti hienosti sidottua kirjaa, jonka Lauriston oli huomannut luotuaan yhdessä salapoliisin kanssa ensimmäisen tarkastelevan silmäyksen huoneeseen.

"Poliisi käski Zillahin panna tuon sormustarjottimen lukon taakse erääseen laatikkoon, joka hänen oli tyhjennettävä niitä varten, ja se sinetöitiin huomiseen asti. Eikö ole sitä paitsi otettu teidänkin sormuksianne, herra?"

"He sanoivat, että minun oli parasta jättää ne heille", vastasi Lauriston. "Ayscough neuvoi sitä. He antoivat minulle kyllä kuitin niistä."

"Hyvä on", Melky virkkoi. "Mutta on eräs asia, jonka arvoa he eivät ole osanneet huomata — nimittäin tuo hieno kirja. Kuulkaahan, tuo kirja ei ollut tässä perähuoneessa eikä myymälässä eikä koko tässä talossa neljännestä vailla viisi tänä iltapäivänä, kun Zillah-serkkuni lähti ulos jättäen vanhusraukan yksin. Hän voi vannoa sen. Kuka siis toi sen tullessaan ja jätti tänne? Sillä välin, kun Zillah lähti pois ja te tulitte sisään nähden sen mitä näitte, joku oli ollut täällä ja jättänyt tuon kirjan jälkeensä! Ja huomatkaa, se ei ollut pantattukaan. Se on varma juttu. Eikä se ole mikään tavallinen kirja. Katselkaahan sitä, herra Lauriston — teidänhän pitäisi ymmärtää jotakin kirjoista. Vilkaiskaapa sitä — hitto vieköön, minusta tuntuu aivan, että koko jutun johtolanka on tuossa teoksessa, kenen se sitten lieneekin!"

Lauriston otti kirjan käteensä. Hän oli aikaisemmin vain vilkaissut siihen pintapuolisesti. Nyt hän tutki sitä tarkasti Melkyn seisoessa hänen rinnallaan sitä katselemassa. Tuota salaperäistä nidosta kannatti tosiaankin tarkastella perin pohjin — se oli pieni nelitaitteinen, ihmeteltävän kauniisti sidottu kirja, jonka kannet olivat tummanpunaista sahviaania ja koristetut, harvinaisilla kultaisilla arabialaisilla kuvioilla samoin kuin selkäkin. Raskas solki, niinikään monimutkaista valmistetta, liitti kansia toisiinsa. Lauriston, kirjain ihailija, jota luontainen vaisto olisi houkutellut uhraamaan viimeisen shillingin mieluummin kirjaan kuin pihviin ja leipään, katseli ihaillen tätä kaunista kirjansitojan työtä käännellen sitä käsissään.

"Eikö tämä ole aivan täyttä kultaa?" hän kysyi avatessaan soljen.
"Tehän ymmärrätte sen."

"Täyttä kultaa se on, herra — sitä ei tarvitse epäilläkään", myönsi Melky. "Mutta mitä se sisältää? Siitä ainakin voin lyödä vetoa, ettei se ole mikään hieno tilikirja!"

Lauriston avasi nidoksen ja paljasti siten näkyviin vanhaa, hienoa nahkapaperia olevat lehdet, joita peitti kaunis, siro kirjoitus. Hän ymmärsi vieraita kieliä tarpeeksi ollakseen selvillä siitä, mitä hän nyt katseli.

"Se on espanjankielinen", hän virkkoi. "Vanha espanjalainen käsikirjoitus — ja siitä olen vakuutettu, että se on hyvin kallisarvoinen. Kuinka se on voinut joutua tänne?"

Melky otti vanhan niteen Lauristonin kädestä ja pani sen erääseen kaapin nurkkaan.

"Aivan niin, aivan niin, herra", hän sanoi. "Mutta me pidämme tämän asian omana tietonamme toistaiseksi. Älkää mainitko poliisille mitään tuosta vanhasta kirjasta — minä vihjaisen asiasta Zillahille. Siitä seikasta riippuu enemmän kuin me vielä tiedämmekään. Kuulkaahan nyt — huomenna alkaa poliisitutkinto. Olkaa varovainen! Noudattakaa minun neuvoani älkääkä ilmaisko heille enemmän kuin on välttämätöntä. Minä tulen kanssanne. Jään tänne nyt yöksi vahtikoiran virkaan, nähkääs. Rouva Goldmark ja eräs toinen tuttava tulevat myöskin olemaan täällä, joten Zillahilla on kylliksi seuraa. Ja kuulkaahan, Zillah haluaa vaihtaa jonkun sanan kanssanne — odottakaahan täällä, minä käsken hänen tulla alas."

Pian Lauriston oli Zillahin kanssa kahden kesken pienessä perähuoneessa. Tyttö katseli häntä ääneti levottoman ja tuskallisen näköisenä, äkkiä Lauriston ymmärsi; että tyttö oli levoton hänen vuokseen.

"Älkää huolehtiko", hän virkkoi mennen aivan Zillahin luokse ja laskien kätensä hänen käsivarrelleen. "Minä en pelkää!"

Zillah loi häneen suuret tummat silmänsä.

"Entä nuo sormukset?" hän kysyi. "Saatteko varmasti todistetuksi niiden alkuperän? Poliisi — voi, kuinka levoton olenkaan teidän vuoksenne!"

"Sormukset ovat minun!" huudahti Lauriston. "Sillä ei ole mitään väliä, mitä poliisit sanovat tai ajattelevat tai tekevät — tai ainakaan sillä ei saa olla väliä. Ettekä te saa olla levoton. Aivan pian tulee eräs hyvä ystäväni Skotlannista. Melky varmaankin kertoi teille, että sain tänään kahdessa kirjeessä hyviä uutisia?"

Zillah nyökkäsi päätään mitään sanomatta ja vilkaisi taas häneen.

"Hyvää yötä", hän virkkoi sitten. "Tulettehan huomenna?"

Hetkisen kuluttua Lauriston oli kadulla — muistaen vain sen, että Zillah ja hän olivat suudelleet toisiaan mitään puhumatta. Hän asteli poispäin voimakas riemun tunne mielessään ja naurahti vain nähdessään erään miehen erkanevan kadun toisella puolella seisoskelevasta joukosta ja lähtevän hitaasti astelemaan hänen jäljessään. Pitäköön vain poliisi silmällä häntä, vartioikoon hänen asuntoaan koko yön, jos haluaa — hänellä oli muuta ajattelemista. Eikä hän kotonaan viitsinyt edes vilkaista akkunastaan nähdäkseen oliko siellä vartijaa, vaan meni nukkumaan uneksiakseen Zillahin tummista silmistä.

Mutta kun aamu tuli ja Lauriston totesi, että hänellä oli kohtalokas päivä edessään, eivät hänen ajatuksensa olleet aivan yhtä ruusunpunertavat. Hän nosti akkunan kaihtimensa ylös — vastakkaisella katukäytävällä asteli tosiaankin mies edes takaisin. Päivänselvää oli, että hän ei voinut välttää valvonnanalaisuutta; esivalta piti häntä silmällä! Mitähän, jos esivalta ennen iltaa tarttuisi häneen oikein käsinkin kiinni?

Hän lähti pois akkunan luota kuullessaan sanomalehden putoavan oven taakse. Hänellä oli vain yksi ylellisyys: kappale Timesiä joka aamu. Se maksoi kolme pennyä päivältä, mutta hänen oli aina onnistunut hankkia nuo kahdeksantoista pennyä viikkoa kohti. Hän otti sen nyt lattialta, vilkaisi välinpitämättömästi etusivua ja oli aikeissa kääntää lehteä, kun hänen silmänsä osuivat erääseen huomiota herättävään ilmoitukseen, ja hän luki kiihkeästi:

"Kadotettu Holbornista Chapel-kadulle menevässä raitiovaunussa noin klo 4 eilen iltapäivällä espanjalainen käsikirjoitus, sidottu tulipunaisiin vanhoihin sahviaanikansiin. Löytäjä palkitaan kunnollisesti, kun tuo sen parlamentinjäsen Spencer Levendalelle, Sussex-aukio 591."

Lauriston luki sen kahteen kertaan, pani sitten lehden taskuunsa, lopetti pukeutumisensa ja meni suoraa päätä poliisiasemalle.

VII

PARLAMENTIN JÄSEN

Melky Rubinstein tuli esiin eräästä sivukäytävästä Daniel Multeniuksen liikkeen luona Lauristonin lähestyessä sitä. Hänelläkin pisti sanomalehti esiin takintaskusta. Lauristonin nähdessään hän veti sen näkyviin ja heilutteli sitä kiihkeästi.

'"Mitä minä sanoinkaan teille, herra!" huudahti Melky Lauristonin tullessa hänen luokseen siviilipukuinen silmälläpitäjä yhä takanaan. "Näettekö mitä tässä on?" Hän osoitti lehdessään olevaa ilmoitusta, jonka hän oli merkinnyt sinisellä lyijykynällä. "Katsokaahan, herra Lauriston! Sitä samaa vanhaa kirjaa, joka on Multeniuksen perähuoneen kaapissa, ilmoitetaan ja luvataan hyvä palkintokin tässä Daily Telegraphin numerossa. Enkö sanonut, että siitä kuuluu vielä enemmänkin?"

Lauriston veti esiin Timesin ja näytti erästä ilmoitussareketta.

"Se on tässä myöskin", hän virkkoi. "Tämä mies, herra Levendale, on ilmeisestikin erittäin halukas saamaan kirjansa takaisin. Eikä hän myöskään ole tahtonut menettää lainkaan aikaa sen ilmoittamiseksi! Mutta millä ihmeen tavalla se joutui Multeniukselle?"

"Herra Lauriston!" virkkoi Melky juhlallisesti. "Meidän on nyt puhuttava asiasta poliisille. Tuosta kirjasta tulee varmasti hyvä johtolanka. En aikonut puhua siitä mitään poliiseille, mutta nyt tuon ilmoituksen jälkeen ei kannata pitää asiaa omana tietonamme. Menkäämme poliisiasemalle."

"Sitä juuri aioinkin sanoa", virkkoi Lauriston. "Etsikäämme Ayscough käsiimme."

Ayscoughin he näkivätkin ensimmäisenä poliisiasemalla noustessaan yläkertaan. Hänelläkin oli sanomalehti kädessään. Nähdessään molemmat tulijat hän viittasi heitä seuraamaan itseään sisälle toimistoon, jossa pari kolme muuta poliisilaitoksen virkailijaa puheli yhdessä. Ayscough vei Lauristonin ja Melkyn syrjään.

"Kuulkaahan", hän virkkoi. "Tämä on kummallinen juttu! Tuota kirjaa, jonka me näimme Multeniuksen perähuoneen pöydällä eilen illalla — tuota hienosti sidottua kirjaa ilmoitetaan Daily Mailissa, ja siitä luvataan hyvä palkinto."

"Niin, samoin Timesissä ja Daily Telegraphissakin", sanoi Lauriston. "Niin kuin näette — juuri sama ilmoitus. On aivan päivänselvää, että omistaja haluaa erittäin hartaasti saada sen takaisin."

Ayscough vilkaisi molempiin sanomalehtiin ja viittasi sitten oven luona seisovaa konstaapelia luokseen.

"Jim", hän virkkoi miehen tullessa hänen viereensä, "pistäytykää kadun toisella puolella olevan sanomalehtikauppiaan luona ja tuokaa minulle News Chronicle, Standard ja Morning Post. Haluaisinpa tietää", hän lisäsi kääntyen taas Lauristonin puoleen, "onko omistaja niin halukas saamaan kirjan takaisin, että on pannut ilmoituksen kaikkiin aamulehtiin. Mitä tuosta kirjasta tiedetään panttitoimistossa?" hän kysyi vilkaisten Melkyyn. "Tietääkö serkkunne mitään?"

Melkyn kasvoille levisi niiden kaikkein juhlallisin ilme.

"Herra", hän virkkoi vakavasti. "Kirjasta ei tiedetä panttitoimistossa rahtustakaan enemmän kuin täällä. Se ei ollut siellä silloin, kun Zillah jätti vanhuksen yksin neljännestä vailla viisi eilen iltapäivällä. Se oli siellä, kun tämä herra tapasi vanhuksen. Mutta sitä ei ollut lainattu eikä myyty, herra Ayscough. Multeniuksen kirjoissa olisi ollut merkintä siitä, jos se olisi otettu pantiksi tai ostettu hänen myymäläänsä — mutta sellaista merkintää ei ole. Kuka siis on jättänyt sen sinne?"

Toinen poliisivirkamies oli tullut tämän ryhmän luokse — yksi niistä miehistä, jotka olivat kuulustelleet Lauristonia edellisenä iltana. Hän kääntyi Lauristonin puoleen Melkyn lakattua puhumasta.

"Ettekö te tiedä mitään tuosta kirjasta?" hän kysyi.

"En mitään, paitsi että herra Ayscough ja minä näimme sen perähuoneen pöydällä sormustarjottimen vieressä", vastasi Lauriston. "Minun silmäni kiintyivät heti kirjan kauniisiin kansiin."

"Missä kirja nyt on?" kysyi virkamies.

"Se on hyvässä turvassa", vastasi Melky. "Ei siitä ole huolta. Mutta tämä herra, joka ilmoittelee sitä —"

Juuri silloin palasi konstaapeli tuoden muutamia sanomalehtiä, jotka ojensi Ayscoughille. Tämä levitti ne heti pulpetille ja rupesi katselemaan ilmoituksia toisten seisoessa ryhmittyneinä hänen ympärillään.

"Se on joka ainoassa lehdessä!" huudahti Ayscough hetken kuluttua. "Sanasta sanaan samoin jokaisessa Lontoon aamulehdessä! Hänen on täytynyt lähettää tuo ilmoitus kaikkiin sanomalehtikonttoreihin eilen illalla. Ja tässä näette", hän lisäsi kääntyen toisen poliisivirkailijan puoleen, "että tämä herra Levendale kadotti kirjansa noin kello neljä eilen iltapäivällä. Sen on siis täytynyt joutua Multeniuksen toimistoon sinä lyhyenä aikana, joka oli kello neljän ja sen hetken välillä, jolloin me näimme sen."

"Vanhus ehkä löysi sen raitiovaunusta", arveli kolmas poliisivirkamies, joka oli tullut paikalle. "Se olettamus tuntuu hyvin todennäköiseltä."

"Ei, herra", virkkoi Melky lujasti. "Herra Multenius ei liikkunut missään poissa asunnostaan eilen iltapäivällä. Serkultani olen kuullut sen. Vanhus ei siis löytänyt kirjaa. Se tuotiin sinne."

Ayscough otti käteensä yhden sanomalehdistä ja kääntyi Melkyn ja
Lauristonin puoleen.

"No niin", hän virkkoi. "Pian saamme valaistusta tähän asiaan. Tulkaa te molemmat kanssani — pistäydymme herra Levendalen luokse."

Kymmenen minuutin kuluttua nämä kolme miestä seisoivat Sussex-aukion laidalla erään komean talon oven ulkopuolella. Hetkisen päästä heille avasi oven miespalvelija, joka katseli heitä tyhmän uteliaasti. Lauriston sai yleisvaikutuksen suuresta varallisuudesta ja ylellisyydestä, pehmeistä matoista, hienoista tauluista ja kaikesta muusta sellaisesta, joka kuului hyvin rikkaan miehen asuntoon. Sitten hänet ja hänen toverinsa kutsuttiin suureen huoneeseen, joka oli puolittain herran työhuone, puolittain kirjasto. Siellä istui suuren, kauniisti puuleikkauksilla koristetun pöydän ääressä, jolla oli sekaisin kirjoja ja papereita, keski-ikäinen teräväkatseinen mies, joka loi silmänsä rauhallisesti tulijoihin papereistaan.

"Hiivatti! — Meikäläisiä!" kuiskasi Melky Rubinstein, joka seisoi
Lauristonin vieressä. "Sopiipa se!"

Lauriston ymmärsi aivan heti, mitä Melky tarkoitti. Herra Spencer Levendale oli varmisti juutalainen. Hänen tumma tukkansa ja partansa, hänen suuret tummat silmänsä, ihon kellertävä väri, hänen nenänsä ja huultensa kaaret, kaikki ilmaisi hänen olevan seemiläistä alkuperää. Ilmeisestikin hän oli hyvässä asemassa oleva lujaluonteinen mies, tyyni ja itsensä hillitsevä, jolla ei ollut taipumusta lavertelemiseen. Hän vilkaisi nimikorttiin, jonka Ayscough oli lähettänyt, ja kääntyen hänen puoleensa virkkoi:

"Mistä on kysymys?"

Ayscough kävi suoraan käsiksi asiaan.

"Herra Levendale, tulin sen ilmoituksen johdosta, joka on ollut kaikissa aamulehdissä", hän virkkoi. "Voin kertoa teille, että tuo kirjanne löydettiin eilen iltapäivällä omituisten olosuhteitten vallitessa. Ehkä tunnette herra Daniel Multeniuksen, Praed-kadun varrella asuvan jalokivikauppiaan ja panttilainaajan?"

"En ollenkaan", vastasi Levendale. "En ole koskaan kuullut hänestä."