KUPARILIPAS

Kirj.

J. S. Fletcher

Suomentanut

Väinö Nyman

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1925.

SISÄLLYS:

I. Kelpieshawin valtiatar
II. Toinen vieras
III. Kuparia
IV. Keskiöinen varoitus
V. Charles Sperrigoe
VI. Vastustamaton sanomalehtimies
VII. Mitä kuoleva mies sanoi.
VIII. Minuutti jälkeen puolenyön
IX. Peltisepän arkihuone
X. Hänet tunnetaan kruunussa
XI. Takaisin Elisabethin aikoihin
XII. Palkeney-suvun mielilause

I

KELPIESHAWIN VALTIATAR

Vaikka almanakan mukaan olikin jo kevät ja sekin jo hyvällä alulla, ei lumikausi vielä ollut vähääkään ohi tässä villissä rajaseudussa. Oli huhtikuun yhdeksästoista päivä. Voin määrätä sen näin tarkasti sen vuoksi, että syntymäpäiväni on saman kuukauden kahdeksantenatoista, ja minä satuin viettämään sen, täytin silloin kolmekolmatta vuotta, eräässä vanhanaikaisessa hotellissa Woolerissa ja juhlin sitä tilaamalla päivällistä syödessäni palan paineeksi pullollisen niin hyvää viiniä, kuin talo vain voi tarjota. Johtuiko se sitten tuosta viinipullosta vai pikemminkin pelkästä tietämättömyydestä ja liiallisesta itsetietoisuudesta, että minä seuraavana aamuna yritin jotakin sellaista, mikä myöhemmin osoittautui mahdottomaksi voimannäytteeksi. Lähdin matkalle heti aamiaisen jälkeen aikoen ennen iltaa kiertää täydellisesti Skotlannin rajan ja Woolerin välisen seudun kulkemalla Kirknetownin, Coldburnin ja Cheviotin kautta ja palaamalla takaisin lähtöpaikkaani Hedgehope Hillin ja Kelpie Strandin sivuitse. Siitä olisi muodostunut ihana retki jonakin pitkänä kauniina kesäpäivänä, mutta pohjoisen huhtikuun epävarmojen säiden vallitessa oli se niin ajattelematon seikkailu, että se saattoi minut hyvin ikävään tilanteeseen ennen iltapäivän loppua. Aamu oli kirkas ja lupaava, ja kaikki sujuikin mainiosti monta tuntia. Mutta noin kello kolmen aikaan katosi aurinko näkyvistä, taivas synkkeni epäilyttävästi, ja ilma alkoi jäähtyä. Hetkisen kuluttua alkoi sataa luntakin sellaisella tavalla, että se minulle etelämaalaiselle oli vallan outoa. Sitä tuli sakeasti ja sokaisevasti yhtä mittaa: se peitti jäljet nopeasti kasautuen kaikkiin kuoppiin, ja olin jo näkevinäni itseni eksyksissä. Kello viiden ja kuuden välillä olin joutunutkin siihen tilanteeseen. Mikäli voin saada selville taskukartastani, olin jossakin Cheviotin, Cairn Hillin ja Hedgehope Hillin välisessä kulmauksessa Harthope Burnin äärimmäisellä läntisellä laidalla, mutta ympäristöstä päättäen olisin yhtä hyvin voinut olla Andien ylimmäisillä rinteillä. Voin juuri erottaa noiden kolmen korkean kukkulan huiput, mutta en nähnyt jälkeäkään mistään majatalosta enkä asumuksesta, ja vieläkin ikävämpää oli, ettei karttaani ollut merkitty mitään ravintolaa, taloa eikä kylää — tarkoitan kohtuullisen matkan päähän. Ja polultanikin olin jo eksynyt. Lumi alkoi tähän aikaan muodostaa sileän, paksun, valkoisen maton eteeni. Voin ehkä kulkea turvallisestikin tuolla matolla, mutta yhtä mahdollisesti saatoin vajota johonkin kuoppaan voimatta sitten päästä sieltä pois. Ja lähin merkitty paikka, Middleton, oli monen peninkulman päässä, ja ilta alkoi nopeasti pimetä.

Paikka, missä tein nämä ylimalkaiset laskelmani, sijaitsi erään pienen näreikön suojassa. Olin pysähtynyt siihen hetkiseksi levähtämään ja miettimään parasta ratkaisua. Mutta ei ollut muuta tehtävää kuin ponnistella vain eteenpäin ja luottaa onneensa. Valmistauduin siihen ottamalla kulauksen pullostani, jossa onneksi oli vielä jäljellä puolet sen alkuperäisestä viski- ja vesisekoituksesta, ja syömällä loput eväistäni. Kun sitten hetkisen kuluttua poistuin suojastani ja kiersin näreikön toiselle puolelle, eivät näkemäni mahdollisuudet olleet lainkaan miellyttävät. Lunta satoi yhä nopeammin ja sakeammin, ja pimeä oli varmasti tulossa. Näytti aivan siltä, että minun piti joko ponnistella lumessa useampia peninkulmia kuin aavistinkaan tahi pakosta ryömiä ensimmäiseen löytämääni suojaan ja viettää siellä surkea yö. Mutta vielä silloinkin huono onneni oli kääntymäisillään. Kompuroidessani eteen- ja alaspäin korkealta nummelta laaksoa kohti huomasinkin äkkiä päässeeni jonkinlaiselle polulle tahi poljetulle tielle, kovalle ja leveälle, mistä otin selon pistelemällä kepilläni eri paikkoihin. Ja aivan yhtäkkiä, jatkettuani vielä hetkisen matkaani itää kohti, näin jonkin talon kirkkaat ja houkuttelevat valot.

Ilta oli jo niin pimennyt ja tanssivia lumihiutaleita satoi niin sakeasti, että minä olin tullut aivan lähelle taloa, ennen kuin sain selville, millaisen talon oikeastaan olin näin sattumalta onnekseni löytänyt. Se sijaitsi vähän matkan päässä tiestä sen pohjoispuolella jonkinlaisessa nummen lahdelmassa. Korkeampi maa laskeutui penkereittäni sen seinien juurelle kaikilta muilta puolilta, paitsi siltä, missä minä seisoin. Piha ympäröi sitä joka puolelta; seinät sen kolmella sivulla olivat tavattoman korkeat, mutta minun puolellani matalammat — niin matalat, että voin katsella niiden yli. Ja rakennus oli niin kummallisen näköinen, etten milloinkaan ennen ollut sellaista tavannut. Sen keskustassa oli korkea nelikulmainen torni, jossa oli muurinsakaroilla varustettu huippu. Sen läntisiin ja itäisiin kulmiin liittyi matalampia, vaikkakin melko korkeita sivurakennuksia, ja muutamassa näiden siipien yhtymäkohdassa oli toinen torni kartiomaisine huippuineen. Paikka oli kokonaisuudessaan niin keskiaikainen näöltään, että se siirsi ajatukseni rosvoritareihin, karjanryöstöihin ja muuhun samanlaiseen. Muudan seikka vahvisti vielä otaksumaani, että rakennus oli vanha — sen alemmissa osissa ei näet ollut ainoatakaan ikkunaa. Seinät näyttivät olevan muurattuja teräskovista aineista minkään ikkunan tahi oven niitä rikkomatta. Näkemäni valot kajastivat ikkunoista, jotka olivat noin viidentoista tahi parinkymmenen jalan korkeudella maasta — muudan pyöreässä tornissa, muudan vasemmassa ja muudan oikeassa siivessä.

Mutta päästyäni pihalle polvenvahvuisessa lumessa kahlattuani sain vasta selville, missä ovi sijaitsi. Se oli pyöreän tornin juuressa, ja päästyäni sen luo huomasin sen olevan sopusoinnussa kaiken muun kanssa, se kun oli valmistettu jykevistä tammilankuista, jotka olivat jo vuosien mustuttamia. Se oli vahvistettu suurilla rautanauloilla, joiden päät olivat nelikulmaisia, ja sijoitettu yhtä jykeviin puitteihin kuin se itsekin oli. Ovi oli noita ovia, jotka ovat kiinni ollessaan sen näköisiä, kuin ne eivät milloinkaan enää aukeaisi, ja kun minä lyhyen tarkastuksen jälkeen koputin sen hirvittäviin lankkuihin, koska ei mitään soittokelloa ollut näkyvissä, tein sen arvaillen, voiko sellainen heikko kutsu tunkeutua sen ilmeisen paksuuden läpi.

Suuri ovi avautui kuitenkin melkein heti. Edessäni seisoi, pitäen lamppua korkealla päänsä yläpuolella, vanhahko, pitkä, laiha ja tuiman näköinen nainen, joka aluksi selvästi säpsähti nähdessään minut, mutta alkoi sitten tuijottaa minuun ilmeisen epäluuloisesti. Hänen kasvoissaan ei ollut merkkiäkään ystävällisyydestä, ja se huomio karkoitti päästäni kaiken sen, mitä olin aikonut sanoa. Onnistuin kuitenkin änkyttäen kysymään:

"Tuota noin — voitteko ilmoittaa minulle, missä minä olen? Tarkoitan — mikä on lähimmän kylän nimi? Olen matkalla Wooleriin ja —"

Minusta näytti jo melkein siltä, kuin ovi olisi aiottu sulkea nenäni edessä, ja varmasti pienensikin nainen välillämme olevaa kapeaa rakoa.

"Lähin paikka on Middleton", vastasi hän. "Teidän on jatkettava matkaanne vain samaa tietä. Sinne on noin kymmenen kilometriä."

"Kymmenen kilometriä tällaisessa lumipyryssä!" huudahdin minä. "Olen —"

"Se on lähin paikka", kiiruhti hän sanomaan, "koska tämän paikan ja Middletonin välillä ei ole ainoatakaan taloa. Ja neuvoisin teitä jatkamaan matkaanne heti, sillä lumipyry muuttuu vain kovemmaksi illan kuluessa, eikä tiekään ole —"

Jonkun tytön kirkas, sointuisa ja hieman komentava ääni keskeytti naisen töykeän puheen.

"Tibbie, mikä on hätänä? Kuka siellä on?"

Naisen kasvot synkistyivät. Mutta hän raotti kuitenkin ovea tahtomattaankin. Näin silloin hänen seisovan melko pienessä nelikulmaisessa kivieteisessä, ja hänen oikealla puolellaan olevat kiviportaat, joiden askelmat oli nähtävästi vasta äskettäin uusittu, johtivat tämän kummallisen vanhan talon ylempiin kerroksiin. Ja minä näin vielä enemmänkin, nimittäin hennot, kauniit, hienoihin sukkiin ja kenkiin verhotut nilkat, sievän hameenhelman ja portaitten ulkoneman ennen muuta.

"Muudan nuorimies vain, neiti, kysyy tietä", sanoi ovenvartija. "Hän on matkalla Wooleriin ja minä olen sanonut hänelle —"

"Wooleriinko? Ja tällaisessa pyryssä? Mahdotonta, Tibbie! Miksi —"

Sievät kengät sipsuttelivat äkkiä portaita alas. Ja ennen kuin ehdin todeta onneani, katseli niiden omistaja minua uteliaasti ja kiinnostuneena. Olin luullakseni melko kurjan kulkurin näköinen, koska sadetakkini ei ollut enää kaikkein uusimpia ja päässäni oli iänikuinen ruma mielihattuni. Kohotin kuitenkin sitä ja kumarsin niin kohteliaasti kuin suinkin. Ja jos minä jäinkin tuijottamaan, tapahtui se sen vuoksi, että vanhan naisen lamppu valaisi minulle niin kauniin tytön, ettei hyvä onneni ollut milloinkaan tuonut eteeni hänen vertaistaan. Ja ehkä sen tähden, että me molemmat olimme nuoria, uskalsin minä hymyillä hänelle tieten tahtoen.

"Luulette minun eksyvän pyryssä ja otaksutte jonkun löytävän minut kuolleena huomenna?" virkoin minä.

"Niin teille varmasti käy, jos vain koetatte päästä Wooleriin tänä iltana", vastasi tyttö reippaasti. "Sellainen on mahdotonta, vaikka te tuntisittekin tien, ja luullakseni te ette tunne sitä. Teidän täytyy tietysti jäädä tänne. Holhoojani, herra Parslewe, on kyllä poissa, mutta —"

"Herra ei välitä juuri lainkaan vieraista, neiti", keskeytti vanha nainen. "Hänen määräyksiään —"

Tyttö kääntyi hänen puoleensa sellainen ilme harmaissa silmissään, että sain selvän käsityksen hänen käskevästä luonteestaan ja itsevaltiudestaan.

"Joutavia, Tibbie!" huudahti hän. "Isännälläni olisi paljonkin sanomista, jos me vain karkoittaisimme jonkun matkamiehen pois oveltamme tällaisena iltana. Teidän pitää tulla huoneeseen", jatkoi hän kääntyen jälleen hymyillen puoleeni. "Herra Parslewe on mitä vieraanvaraisin mies ja toivottaisi teidät sydämestään tervetulleeksi, jos hän vain sattuisi olemaan kotosalla. En tiedä lainkaan, onnistuuko hän pääsemäänkään kotiin tänä iltana. Mutta minä olen nyt ainakin kotona", lopetti hän silmien välähtäessä veitikkamaisesti. "Seuratkaa vain minua!"

En odottanut toista kutsua. Hän sipsutteli jo portaita ylös varjellen sievästi hamettaan koskettamasta harmaaseen kiviseinään, ja minä kiiruhdin hänen jäljessään. Kiipesimme noin parikymmentä askelmaa vanhan naisen valaistessa matkaamme lampullaan, tulimme sitten toiseen suurempaan samanlaiseen kiviseinäiseen lämpiöön kuin alempikin oli. Se oli koristettu vanhoilla keihäillä, musketeilla, lyömämiekoilla ja ketunraudoilla, ja siihen aukeni pari ovea, jotka sattuivat juuri silloin olemaan selkoselällään. Toisesta näkyi tilava keittiö, jossa muudan vanha mies istui suuren leimuavan takkavalkean ääressä, ja toisesta päästiin tilavaan ja kodikkaaseen arkihuoneeseen, jonka takassa palavan valkean varjot tanssivat laudoitetuilla seinillä.

"Riisukaa märät vaatteenne ja antakaa ne Tibbielle", komensi emäntäni. "Ja sitten, Tibbie, teetä! Ja heti! Tulkaa nyt sisään", lisäsi hän opastaen minut arkihuoneeseen. "Ja jos haluatte viskiä teetä odottaessanne, on sitä tuolla sivupöydällä. Tahdotteko?"

"Kiitoksia vain, mutta siemaisin juuri äsken annoksen", vastasin minä. "Onneksi oli minulla sitä vielä hieman pullossani jäljellä. Olette äärettömän ystävällinen osoittaessanne tällaista vieraanvaraisuutta."

"Joutavia!" sanoi tyttö nauraen. "Kukaan ei voisi karkoittaa koiraakaan oveltaan tällaisena iltana. En tiedä ollenkaan, onnistuuko holhoojani päästä kotiin tänä iltana — hän ja hänen vanha poninsa voivat tehdä ihmeitä ja ovat joskus päässeet läpi, vaikka kinokset ovat olleetkin parin kolmen jalan paksuisia. Mutta te olette nyt ainakin turvassa. Istuutukaa, olkaa niin hyvä."

Hän viittasi takan vieressä sijaitsevaan isoon nojatuoliin, ja minä tottelin häntä ja vajosin siihen voidakseni katsella vapaammin ympäristöäni ja emäntääni. Huone oli varmasti osa siitä nelikulmaisesta tornista, jonka olin nähnyt pihalta, ja täytti erään kerroksen siitä kokonaan. Siinä oli pari suurta värillistä ikkunaa, seiniä kiertävä laudoitus oli jotakin tummaa puulajia, vanha ja vuosien mustuttama; kalusto oli sen mukainen; siellä oli vanhoja tauluja, vanhaa hopeaa ja kuparia, vanhoja kirjoja, ja minusta tuntui aivan siltä, kuin olisin äkkiä joutunut johonkin seitsemännentoista vuosisadan asumukseen.

Mutta tyttö oli sentään tarpeeksi nykyaikainen. Hän näytti olevan noin yhdeksäntoista tai parinkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli pitkä, solakka ja notkea; hänen tukkansa oli ruskea, silmänsä harmaat ja kasvonsa iloiset ja terveenväriset. Luulin sen johtuvan siitä, että hän ehkä kulutti suurimman osan ajastaan ulkosalla, ja minä kuvittelin jo näkeväni hänet urheilupuvussa ja lujissa kengissä kiipeämässä kukkuloille. Mutta juuri nyt hän näytti olevan hyvin näppärä talousaskareissa, ja minäkin olin kiitollinen siitä, että minulla riisuttuani päällystakkini ja hattuni oli ylläni aivan uusi puku, minkä vuoksi nyt näytin paljon paremmalta kuin ovelle koputtaessani.

Pöydällä oli sytytetty lamppu, ja tyttö väänsi sen sydämen ylemmäksi.
Kun valo kirkastui, kääntyi hän ja katsoi minuun tarkkaavaisemmin.

"Olette varmaankin vieras täällä", hän sanoi. "Ette ole kotoisin näiltä seuduilta."

"En olekaan", vastasin, "muussa tapauksessa en olisi ollut niin mieletön, että olisin ruvennut toteuttamaan aikomaani yritystä." Kerroin hänelle sitten lyhyesti aikeeni. "Voitte itsekin nähdä, kuinka onnellinen olen pelastuksestani, mistä minun on kiittäminen teitä. Ja sallikaa minun esitellä itseni: Nimeni on Alvery Craye ja tulen tänne Lontoosta."

"Lontoostako?" huudahti tyttö ihmetellen. "Siellä en ole vielä milloinkaan käynyt. Nimeni — teistä se varmaankin kuulostaa kummalliselta — on Madrasia — Madrasia Durham. Oletteko milloinkaan kuullut niin kummallista nimeä?"

"En milloinkaan!" myönsin minä. "Mistä se johtuu?"

"Olen syntynyt Madrasissa", vastasi hän. "Isäni oli siellä kauppias. Herra Parslewe, holhoojani, jonka kanssa minä nyt asun täällä, oli hänen liiketoverinsa. He kuolivat — tarkoitan isääni ja äitiäni — minun pienenä ollessani, minkä vuoksi herra Parslewe on pitänyt minusta huolta sen jälkeen. Tulimme Englantiin kolme vuotta sitten, ja herra Parslewe osti tämän vanhan paikan laitattaen se kuntoon. Pidättekö tästä?"

"Äärettömästi, siitä päättäen, mitä jo olen nähnyt. Millainen rakennus tämä oikeastaan on tahi tarkemmin sanoen, mikä tämä on ollut?"

"Herra Parslewe sanoo tätä kuudennellatoista vuosisadalla rakennetuksi pieneksi linnakkeeksi — siis jonkinlaiseksi linnoitukseksi", vastasi hän. "Näitä tällaisia on useita siellä täällä Tweedin kummallakin rannalla. Saavuttuamme Englantiin asuimme jonkin aikaa Berwickissä hakien jotakin vanhaa paikkaa. Sitten me löysimme tämän ja majoituimme tänne. Kesällä tämä on ihana, mutta talvella hieman kaamea."

"Onko tällä mitään nimeä? Tätä ei ole merkitty karttaani."

"Nimeäkö? Kyllä. Tätä sanotaan Kelpieshawiksi tätä ympäröivän Kelpie Strandin mukaan ja tämä sijaitsee Langlee Cragsin ja Hedgehope Hillin välillä. Mutta saatte nähdä enemmän huomenna, jos vain myrsky siihen mennessä lakkaa."

Vanha nainen tuli nyt huoneeseen kantaen teetarjotinta. Vaikka hän olisi ollutkin suutuksissaan minun sinne tulostani, tiesi hän kuitenkin tehtävänsä, sillä hänen kotitekoiset kakkunsa olivat yhtä hyvät, kuin hänen kasvonsa olivat ankarat.

"Hän on ainoa palvelijattaremme", huomautti emäntäni kaataessaan teetä kuppeihin. "Tibbie Muir; hän on ollut luonamme tänne tulostamme saakka. Vanhus, jonka näitte keittiössä, on hänen miehensä, Edie Muir. Hän on hyödyllinen apulainen. Hän ruokkii ponin, askartelee kaikenlaista pientä ja nuokkuu takan ääressä. Hänellä on hyvin vähän tehtävää, mutta Tibbie on äärettömän toimelias."

"Toivoakseni hän suo minulle anteeksi tuloni", sanoin minä.'

"Hänen haukuntansa voittaa hänen puremisensa. Hän on noita uskollisia palvelijoita, joista voidaan lukea kirjoista, mutta joita harvoin tavataan todellisessa elämässä. Hän on saanut päähänsä, että jollei herra Parslewe ole kotona, on hänen oltava varuillaan. Luullakseni hän pitää minua vielä lapsena. Mutta minä olen tietysti hänen emäntänsä."

"Herra Parslewe ei toivoakseni suhtaudu minuun kuin tunkeilijaan?
Olisin ehkä sittenkin voinut ponnistella määräpaikkaani."

"Tuskinpa, epäilen sitä suuresti", vastasi hän tiukasti. "Ja herra Parslewe taas ihastuu saadessaan tutustua teihin. Jos vain voitte keskustella hänen kanssaan jostakin ikivanhasta, kuten vanhoista kirjoista tahi tauluista, vanhoista pannuista, padoista ja lautasista, on hän enemmänkin kuin ihastunut."

Katselin ympärilleni huoneessa. Se oli sellainen, jota on hyvin vaikea valaista. Siellä oli pimeitä ja varjoisia paikkoja ja loukkoja. Mutta minä näin kuitenkin kaappeja, laudakkoja ja laatikoita, jotka selvästi olivat aivan täynnä sellaisia esineitä, joista neiti Durham oli juuri maininnut. Siellä oli myös minun vasemmalla puolellani jykevä tarjoilupöytä, joka minusta näytti olevan aivan täynnä vanhaa hopeaa.

"Onko herra Parslewe kokoilija?" kysyin. "Vai onko hän muinaistutkija?"

"Hieman molempia, luullakseni", vastasi hän ojentaessaan minulle teekupin. "Hän tuo joka tapauksessa aina mukanaan jonkin harvinaisen esineen, jonka hän on nuuskinut esille jostakin. Ja hän kuluttaa suurimman osan ajastaan lukemalla vanhoja kirjojaan. — Korkeammalla tornissa on muudan huone täynnä tuollaisia vanhoja teoksia, jotka ovat niin suuriakin, ettei niitä tavallinen ihminen jaksa edes nostaakaan."

"Ja kuinka te sitten vietätte aikanne? Ette suinkaan niinkuin hän?"

Tyttö pudisti nauraen päätään.

"Ei, en ainakaan vielä; siirrän sellaisen harrastelun tuonnemmaksi, kunnes olen vanha ja äreä mummo. Ei, kulutan aikani enimmäkseen ulkosalla. Kalastelen hieman, harjoitan vähän jäniskoiriani ja metsästelen melkoisesti. Etuihimme kuuluvat linnaamme ympäröivien alueiden metsästysoikeudetkin. Seudut ovat kyllä vaikeata murtomaata, mutta riistaa on viljalti."

"Olette siis oikea Diana", huomautin minä. "Entä herra Parslewe, urheileeko hänkin?"

"Eipä juuri sanottavasti. Joskus hän lähtee ongelle ja ottaa silloin tällöin pyssynkin mukaansa. Mutta nähdessään joen hän tavallisesti vaipuu ajatuksiinsa ja katsoo melkein aina muualle, kun joku otus sattuu ilmestymään ampumamatkalle, minkä vuoksi hänen yrityksensä eivät juuri tuota mitään." Hän nauroi jälleen katsoen sitten minuun puoleksi veitikkamaisesti ja puoleksi kysyvästi.

"Ihmettelenpä, mitä te oikeastaan hommaatte", sanoi hän.

"Minäkö? Hm, minä vain maalailen hieman", vastasin minä.

"Niin tekee holhoojanikin joskus. Hän sanoo tekeleitään töherryksiksi, vaikka ne eivät olekaan niin huonoja. Tuolla riippuu pari hänen valmistamaansa taideteosta."

Hän viittasi pariin vesiväriluonnokseen, jotka kullatuissa puitteissa riippuivat loukossa lähellä takkaa. Nousin katsomaan niitä. Toinen oli rakennuksesta ja toinen näköala Cheviotilta. Kummassakin oli hieman taituruutta.

"Mitä te niistä ajattelette?" kysyi tyttö. "Ehkä olettekin oikea tuntija sillä alalla?"

"Hyvin sieviä", vastasin minä. "Ja mielenkiintoisia minulle. Tämänpäiväinen harhailemiseni aiheutuikin siitä, että tahdoin löytää hyvän aiheen. Ja luullakseni olenkin nyt löytänyt sellaisen tästä paikasta. Voisin maalata siitä mainion taulun, jos vain asettaisin nuo kukkulat takalistolle."

"Voi, toteuttakaa kaikin mokomin aikeenne!" huudahti hän. "Ja sitten minä pakotan holhoojani ostamaan sen teiltä, koska hän usein muutenkin ostaa tauluja. Voisitte maalata minutkin siihen koirineni ja pyssyineni. Näytän teille koirani aamulla, suloiset lemmikkini!"

Sovimme mainiosti yhteen jutellessamme näin kevyeen tapaan. Ilta kului, mutta herra Parsleweä ei kuulunut kotiin. Söimme illallisen, eikä hän vieläkään tullut. Ja kello kymmenen aikaan ilmoitti emäntäni päätöksensä.

"Hän ei tule enää tänä iltana", sanoi hän. "Ja nyt on jo sitä paitsi nukkumaanmenoaikanikin. Tibbie tulee pitämään huolta teistä, herra Craye, ja minä voin vakuuttaa teille, että vuoteenne on hyvästi tuuletettu. Älkää pelästykö huonetta. Se on aivan sen näköinen, kuin siellä kummittelisi, mutta se on vain lorua."

Hän ojensi minulle kätensä, hymyili ja poistui. Hetkisen kuluttua vanha nainen tuli huoneeseen ja opasti minut erääseen toisessa sivurakennuksessa sijaitsevaan huoneeseen. Se oli vieläkin keskiaikaisemman näköinen kuin arkihuone, mutta tavattoman kodikas, ja vuoteessa oli kuumia pulloja.

Luullakseni nukuin heti painettuani pääni pielukselle ja vaivuin raskaaseen uneen. En tiedä lainkaan, mihin aikaan yöstä minä heräsin äkkiä säpsähtäen ja näin erään miehen seisovan vuoteeni vieressä ja katselevan minua salalyhdyn valossa puoleksi epäilevästi, puoleksi kummastellen.

II

TOINEN VIERAS

Ponnahdin istualleni vuoteessani ja räpyttelin silmiäni valolle ja sen pitäjälle. Vaikka olinkin vielä puoleksi nukuksissa, sain kuitenkin jonkinlaisen käsityksen vieraastani. Hän oli askeettisen näköinen mies, kasvot sileiksi ajellut, nenä suuri, hienopiirteinen, huulet lujat ja ohuet; ne samoin kuin hänen terävät, tarkkaavaiset silmänsä voivat, kuten myöhemmin huomasin, ilmaista moninaisia tunteita äärettömästä vastenmielisyydestä kummalliseen mieltyväisyyteen saakka. Ja juuri nyt olivat hänen silmänsä ja huulensa hyvin miellyttävät — tosiasiassa hän nauroi hiljaa.

"Ei hätää, nuori herra!" sanoi hän yhtä miellyttävällä ja pehmeällä äänellä kuin hänen hymynsäkin oli. "Paneutukaa pitkäksenne jälleen — halusin vain katsoa, millaisen oudon linnun olimme saaneet pesäämme."

Hän nauroi jälleen lähtien ovea kohti, mutta silloin minäkin sain ääneni takaisin.

"Herra Parslewe varmaankin?" tiedustelin.

"Olen käytettävissänne, herra", vastasi hän hieman ivallisen kohteliaasti. "James Parslewe."

"Toivoakseni en ole —" aloitin.

"Onko teillä tarpeeksi lämmin", kysyi hän tullen äkkiä takaisin vuoteeni viereen ja laskien kätensä peitteelleni. "Yö on purevan kylmä, ettekä luullakseni ole kotoisin näiltä seuduilta."

"Minulla on aivan karpeeksi lämmin, kiitoksia vain", vakuutin minä hänelle. "Vuoteeni ei voisi olla mukavampi."

"Nukkukaa sitten uudestaan", komensi hän naurahtaen jälleen hieman ivallisesti ja kyynillisesti. "Olette sydämellisesti tervetullut ikivanhan kattoni alle."

Hän poistui sitten, sulkien tyynesti oven mennessään, minkä jälkeen minä tottelin hänen käskyään ja nukuin jälleen. Enkä minä herännyt, ennen kuin tuo sama vanhus, jonka olin nähnyt istuvan keittiössä edellisenä iltana takan ääressä, tuli huoneeseeni tuoden minulle kuumaa vettä, parranajovehkeet ja teetä. Hän veti kierrekaihtimet ylös ja uutimet syrjään, jolloin näin taivaan olevan vieläkin harmaan ja synkän.

"Yöllä on varmaankin satanut yhä enemmän lunta?" kysyin häneltä.

Hän säpsähti kuin olisi ollut tottumaton siihen, että häntä puhuteltiin, ja nyökäytti harmaata päätään.

"Kyllä lunta on tuiskuttanut melkoisesti, herra", vastasi hän.
"Rakennuksien ympärillä on sitä monen jalan vahvuudelta."

Nousin, join teeni ja pukeuduin niin huolellisesti kuin suinkin ja lähdin vihdoin siihen samaan tornihuoneeseen, missä olin viettänyt iltani nuoren emäntäni seurassa. Siellä ei ollut vielä ketään, mutta suuressa avotakassa paloi räiskyvä honkavalkea, aamiaispöytä oli katettu sen läheisyyteen, ja keittiöstä tunkeutui huoneeseen ruokahalua kiihottavia tuoksuja. Lämmittelin takan ääressä katsellen ympärilleni ja nyt aamuvalaistuksessa, vaikka se olikin vielä niin synkkä, näin huoneen paremmin. Siitä voi saada hyvin helposti käsityksen sen omistajan mausta — kaunis vanha kalusto, laudoitus, kaappien ja niiden sisällön järjestely, kaikki osoitti kokoilijan alttiutta ja rakkautta niihin esineihin, joita hän hyvällä arvostelukyvyllä oli kerännyt itselleen. Huoneessa oli paljon hyvin mielenkiintoisia esineitä, ja muudan erittäinkin veti huomioni puoleensa ehkä sen vuoksi, että liekit välähtelivät kirkkaasti sen kiilloitetussa pinnassa. Esine oli pieni kuparilipas, noin kuuden tahi seitsemän tuuman levyinen kummallekin suunnalle, ja sijaitsi ikivanhalla tarjoilupöydällä sille asetettujen monien kummallisten kapineiden joukossa. Näin heti, että se oli tavattoman hyvää työtä, ja sen vuoksi meninkin hetkisen kuluttua lähemmäksi ja otin sen käteeni. Kaikenlaiset vanhat vaski- ja kupariesineet ovat aina kiinnittäneet mieltäni ja tämä kummallinen pieni arkkunen tahi lipas vangitsi tarkkaavaisuuteni kokonaan. Se oli niin kaunis ja hieno tyynessä vaatimattomuudessaan. Se oli muuten aivan sileä paitsi kanteen taottua vaakunaa ja kierrekoristeen alle kaiverrettua mielilausetta:

Teen vain sitä, mikä minua miellyttää.

Panin kuparilippaan paikoilleen ja olin juuri kääntymäisilläni pois, ihmetellen, mitä noilla sanoilla oikeastaan tarkoitettiin, kun huomioni kiintyi johonkin sellaiseen, mitä en lainkaan ollut osannut odottaa näkeväni. Tarjoilupöydän kohdalla laudoituksessa, joka oli ollut varjossa edellisenä iltana, mutta joka nyt näkyi tarpeeksi selvästi suuresta ikkunasta tulvivassa valossa, riippui pari pientä maalaamaani taulua, vesiväriluonnoksia Teesdalen maisemista. Ne olivat vuosi sitten olleet näytteillä taidepalatsissa ja olin myynyt ne eräälle Bond-kadun varrella liikettään harjoittavalle taidekauppiaalle. Katselin juuri niitä neiti Durhamin tullessa huoneeseen vanhan palvelijattarensa kanssa, joka kantoi aamiaisruokia.

Tervehdimme toisiamme juhlallisesti. Sitten molemmat hymyilimme ja purskahdimme vihdoin nauruun. Hän nyökäytti päätään huoneen nurkkaan päin.

"Herra Parslewe tuli sittenkin kotiin", sanoi hän.

"Tiedän sen. Hän pistäytyi luonani yöllä."

"Ei suinkaan! Miksi?"

"Hän halusi varmaankin tietää, oliko minulla tarpeeksi peitteitä."

"Toivoakseni teillä oli", kysyi hän. "Oliko teillä? Mutta kuinka —?"

Juuri silloin avautui nurkassa sijaitseva ovi ja isäntäni tuli huoneeseen. Havaitsin hänet melko pitkäksi ja reippaaksi noin viidenkuudetta tai kuudenkymmenen vuotiaaksi mieheksi, jonka kasvot olivat tavattoman henkevät. Niiden ilme oli sfinksimäinen, ja ne voivat, kuten jo ennen olen huomauttanut, näyttää vihaisen tyytymättömiltä tahi liikuttavan hyväntahtoisilta. Ne olivat tarpeeksi miellyttävät nyt hänen tullessaan lähemmäksi ja ojentaessaan minulle kätensä vanhanaikaisen kohteliaasti.

"Hyvää huomenta, herra", kuhersi hän — hänen äänensä rakastettavuutta ei voida ilmaista muulla sanalla. "Nukuitte varmaan hyvin ja virkistävästi kaikkien vaivojenne jälkeen?"

"Vaivani eivät olleet pitkäaikaisia, ja sain niistä mainion korvauksen", vastasin minä jäljitellen hänen puoleksi kujeilevaa puhetapaansa. "Nukuin tavattoman hyvin, kiitoksia vain."

"Oivallista!" sanoi hän hieroen käsiään. "Niin minäkin."

"Teit kuitenkin hyvin ajattelemattomasti, Jimmie, herättäessäsi vieraamme keskellä yötä", sanoi neiti Durham. "Kuinka tyhmää!"

Herra Parslewe kehoitti kumartaen ja viittaamalla kapeasormisella kädellään minua istuutumaan aamiaispöytään suoden holhokilleen ja minulle miellyttävimmän hymynsä.

"No niin, en tiedä, kultaseni", vastasi hän. "Hänhän olisi voinut olla vaikka rosvo — kaiken hyvän lisäksi."

Hän nauroi hyvin iloisesti omalle pilalleen ja kumartui puoleeni ojentaessaan minulle lautasen.

"Olen pahoillani, että herätin teidät", sanoi hän vieläkin hymyillen. "Minusta tuntui niin hauskalta katsella teitä, koska en mielestäni milloinkaan ollut nähnyt niin virkistävän viatonta nuorta kuolevaista elämässäni. Todellisuudessa ajattelin juuri lähteä hakemaan Madrasiaa katsomaan teitä, kun satuitte heräämään."

Hän nauroi vielä sydämellisemmin tälle, ja minä siirsin katseeni hänestä hänen holhokkiinsa.

"Älkää välittäkö hänestä" sanoi tyttö. "Hän on sellainen. Hänen leikillisyytensä on kummallista ja joskus aivan vääräänosuvaa. Sinä olet omituinen mies, Jimmie, älä kielläkään sitä. Ja minä kun annoin sinusta niin loistavan kuvauksen eilen illalla — kerroin, että sinä varmaankin raivostuisit, jos vain saisit kuulla, etten ollut pyytänyt herra Crayea tänne yöksi, ja vielä paljon muutakin — enkö tehnytkin niin, herra Craye?"

"No niin, tahdon varmasti mieluummin nähdä hänen istuvan täällä hengissä syömässä kakkuaan kuin kaivaa hänet esille lumesta kuolleena", huomautti herra Parslewe hyväntuulisesti. "Mutta, Craye, kuulkaahan nyt: satutteko olemaan tuon maisemamaalarin, Crayen, sukulainen?"

"Olen juuri sama henkilö, herra Parslewe", vastasin. "Sen vuoksi olen tullutkin tänne. Hain eilen jotakin viehättävää aihetta."

Hänen kasvonsa kirkastuivat vilpittömästä ilosta ja hän ojensi kätensä pöydän yli puristaen sydämellisesti kättäni.

"Mikä onni!" huudahti hän. "Olen iloinen saadessani teidät vieraakseni. Olette etevä nuorimies, ja minä olenkin ihaillut töitänne siitä hetkestä saakka, jolloin ensi kerran sain tilaisuuden katsella niitä. Olen ostellutkin taulujanne. Tuolla takananne esimerkiksi on pari maalaamaanne vesivärikuvaa ja —"

"Olen nähnyt ne jo."

"Ja yläkerrassa sijaitsevassa työhuoneessani on pari muuta", jatkoi hän. "Niin, olen todellakin hyvin iloinen! Ja te oleskelette nyt näillä seuduilla?"

"Saavuin Woolerin hotelliin kolme päivää sitten katsellakseni Cheviotin ympäristöjä", vastasin minä.

"Lyhyeksikö ajaksi vain?"

"Ei. Olen oman aikani herra."

"Sitten kun vanha Edie voi tunkeutua kinosten läpi, lähetämme hänet hakemaan tavaranne Woolerista, ja te saatte olla täällä kuin kotonanne, herra Craye", sanoi hän nyökäyttäen päätään tavalla, mikä merkitsi, ettei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan kieltäytymisestä. "Olen kuuliainen palvelijanne niin kauan, kuin tahdotte vain vierailla luonani."

"Kas niin!" huudahti neiti Durham. "Tiesin teidän sopivan mainiosti yhteen. Mutta ehkä herra Craye pelkää ikävystyvänsä."

"Herra Craye ei ajattele mitään sellaista", vastasin nopeasti. "Hän on vallan murtunut. Olette äärettömän ystävällinen, herra Parslewe, ja teidän vieraanvaraisuutenne on ruhtinaallista."

"Pyh!" sanoi hän. "Meillä tulee olemaan hauskaa. Ja silloin kun sinä olet läheisyydessä, tyttöseni, ei kellään ole ikävä", lisäsi hän nyökäyttäen holhokilleen. "Hän on hyvin vilkas neitonen, herra Craye, koska hän on hengittänyt kukkuloiden ilmaa keuhkoihinsa."

"Neiti Durham kuuluu varmasti noihin ihailtaviin emäntiin, jotka eivät voi muuta kuin tehdä vieraansa onnellisiksi", sanoin katsahtaen imarteluni esineeseen. "Ja minä olisinkin hyvin kiittämätön", lisäsin vakavammin, "ellen hyväksyisi ystävällistä kutsuanne. Lupaan, etten väsytä teitä."

"Herra Craye luulee voivansa maalata sellaisen taulun asunnostamme, että kukkulatkin tulevat näkymään takalistolla, Jimmie", huomautti neiti Durham. "Sinä ostat kai sen sitten, vai mitä?"

"Vaikene, nainen, vaikene! Sittenpähän nähdään", vastasi herra Parslewe. "Täällä on hienompiakin aiheita kuin tämä vanha paikka, mutta ette voi nähdä niitä tänään", lisäsi hän kääntyen puoleeni. "Lunta on syvälti ja paksulti kaikkialla seiniemme ympärillä ja seuraavan vuorokauden ja ehkä enemmänkin kuluessa voitte katsella seutua vain tornimme huipulta. Mutta mainio katselupaikka se onkin."

Ja hän vei minut sinne aamiaisen jälkeen. Sen muurinsakaroilla varustetulta huipulta oli ihmeellinen näköala ympäröiville seuduille, ja meidän ollessamme siellä ja katsellessamme lumista maisemaa hän näytteli minulle sen pääpiirteet. Silloin näin sen, mitä en ollut voinut huomata edellisenä iltana, että tämä Kelpieshaw oli ehdottomasti eristetty kaikilta puolilta, ainakin minun käsitykseni mukaan, koska ei läheisyydessä näkynyt ainoatakaan lammaspaimenen eikä metsänvartijan majaakaan.

"Pidätte varmaankin yksinäisyydestä, herra Parslewe", huomautin katsellen ympärilleni. "Ja tämä on varmasti yksinäinen paikka."

"Niin on", myönsi hän. "Tämä sopii minulle ja on vieläkin edullisempaa holhokilleni ainakin nykyään. Kun toin hänet Intiasta tänne, missä hän on syntynyt, ryhdyin etsimään miellyttävää asuntoa näiltä seuduilta. Ja sitten löysimme tämän linnan, joka oli silloin melkein raunioina. Ostin tämän, laitoin kuntoon ja kalustin, toin tänne Lontoosta paljon sellaisia esineitä, jotka olin jättänyt sinne säilöön lähtiessäni ensi kerran Intiaan monta vuotta sitten. Niin asetuimme asumaan tänne. Tyttö pitää tästä, kuten minäkin."

Hän hymyili puoleksi vakavasti, puoleksi ivallisesti, ja me laskeuduimme portaita jälleen erääseen suureen arkihuoneen yläpuolella sijaitsevaan huoneeseen, jossa herra Parslewe säilytti kirjojaan ja kokoelmiaan. Se oli jonkinlainen kirjaston ja museon välimuoto, ja minä voin huomata hänen olevan melko ylpeän sinne kokoamistaan tavaroista. Huomasin myöskin, että isäntäni oli varakas mies, koska ainoastaan rikkailla on varaa sellaisten esineiden ostamiseen. Hän ryhtyi, kuten kaikki muinaistutkijat, näyttelemään minulle kalleimpia aarteitaan ja kertomaan niistä, ja kun hän huomasi minunkin tuntevan hieman tätä alaa, ryhtyi hän kaivamaan esille toisia esineitä vanhoista arkuista ja kaapeista. Hänen syventyessään mielitoimeensa katselin muutamia vanhoihin nahkakansiin sidottuja kirjoja, jotka olivat rivissä eräässä syvennyksessä, ja jälleen näin erään kirjan kannessa saman vaalenneen kullatun vaakunan ja mielilauseen, jotka olin jo ennen huomannut kuparilippaan kannessa arkihuoneessa. Hän sattui kohottamaan katsettaan ja huomasi minun katselevan sitä.

"Kuinka kummallinen mielilause tämä onkaan, herra Parslewe. Näin sen vanhassa kuparilippaassanne tahi -laatikossanne tuolla alakerrassa. 'Teen vain sitä, mikä minua miellyttää.' Mitä se tarkoittaa?"

Hän naurahti ivallisesti.

"Se merkitsee luullakseni sitä, että nuo ihmiset, jotka sen keksivät, olivat hyvin taipuvaisia noudattamaan omaa mieltään", hän vastasi. "Kuinka he sitten onnistuivat siinä, on eri asia. Tässä on esimerkiksi muudan viidennellätoista vuosisadalla painettu kirja, jonka kuvat ovat vielä niin kirkkaat, kuin ne olisi vasta painettu. Katsokaa, kuinka hienoa työtä se on."

Olin aikonut kysyä häneltä, minkä suvun vaakuna ja mielilause se oli, koska se oli kiihoittanut uteliaisuuttani, mutta huomattuani hänen joko olevan välinpitämättömän asiasta tahi haluttoman sitä selittämään kiinnitin tarkkaavaisuuteni hänen näyttämiinsä esineisiin. Kulutimme melkein koko aamun katselemalla hänen kokoelmiaan ja sovimme yhteen ihmeellisesti. En ollut kuitenkaan pahoillani, kun neiti Durham tuli huoneeseen vaatien minua mukaansa pihalle katselemaan hevostaan, koiriaan ja muita kotieläimiään. Vanha mies oli puhdistanut pihan melkein kokonaan lumesta, mutta seinien ympärillä oli vielä suuria kinoksia. Katsoin portilta niiden yli melko kärsimättömänä, koska halusin tarkastella lähemmin seutua ja koska sain sellaisen vaikutelman, ettei neiti Durham ollut lainkaan haluton oppaaksi.

"Älkää luulko joutuvanne tänne vangiksi hyvinkään pitkäksi ajaksi", huomautti hän äkkiä keskeyttäen hiljaiset mietteeni, jotka aiheutuivat edessäni leviävän valkoisen laajan erämaan katselemisesta. "Tähän aikaan vuodesta sulaa lumi pian. Teidän ei tarvitse lainkaan hämmästyä, vaikka huomaisittekin sen hävinneen herätessänne huomenna, niin paksulti kuin sitä onkin."

"Jos niin käy ja me voimme lähteä liikkeelle, niin haluatteko näyttää minulle joitakin mielipaikkojanne?" ehdotin minä. "Voisin silloin ehkä tehdä pari luonnosta."

"Tietysti. Roddamin tien varrella on muudan ihana paikka. Vien teidät sinne heti, kun lumi sulaa, ja saatte sitten oikein hekumoida katselemalla sitä."

Meidän täytyi kuitenkin odottaa kolme päivää, ja koko sinä aikana isäntäni ja emäntäni tekivät kaiken voitavansa huvittaakseen minua, ikään kuin he olisivat tunteneet olevansa pakotettuja korvaamaan minulle jotenkin viipymisen, vaikka minä, puhuakseni suoraan, olinkin tarpeeksi kiintynyt heihin persoonallisesti tarvitsematta muuta ajanvietettä. Herra Parslewe oli erikoisluonne täynnä kaikenlaisia päähänpistoja, hyvin leikillinen ja ivallisen järkevä. Hän oli nähtävästi nähnyt paljon ihmisiä ja maailmaa, ja hänen mielipiteensä asioista olivat yleensä yhtä mielenkiintoisia kuin huvittaviakin. Huomasin kuitenkin hänen tietonsa maastamme ja aikakaudestamme melko vanhentuneiksi; hän ei näyttänyt tietävän nykyajasta mitään, vaikka hänellä olikin hieno kokoelma muistelmia entisen sukupolven ajoilta. Mutta muudan hänen satunnainen huomautuksensa selitti sen.

"Lähdin Englannista Intiaan ja Itämaihin yhdenkolmattavuotiaana", sanoi hän minulle eräänä iltana tavallisen keskustelumme lomassa, "ja näin kotimaan rannan uudestaan vasta viisikymmenvuotiaana. Nyt palattuani takaisin ja elettyäni täällä muutamia vuosia en tahdo nähdäkään siitä enempää, kuin mitä näen vanhan rakkaan tornini huipulta. Täällä minä olen ja täällä pysynkin."

Arvailin, aikoiko hän pidättää nuoren ja kauniin holhokkinsakin siellä, mutta olin ollut talossa vielä niin vähän aikaa, etten uskaltanut kysyä sitä häneltä. Olin kuitenkin jo ehtinyt rakastua Madrasiaan; olisihan ollutkin outoa, ellei niin olisi käynyt. Ja aioin panna liikkeelle kaikki taivaan ja maan voimat saadakseni hänet omakseni. Olinkin sen vuoksi äärettömästi kiitollinen, kun neljäntenä päivänä talvi äkkiä hävisi olemattomiin kuin taikavoimasta ja kevät otti jälleen vallan käsiinsä valaen kukkuloille ja laaksoihin lämmintä ja auringonpaistetta. Silloin Madrasia ja minä lähdimme talosta jättäen herra Parslewen kirjojensa ja paperiensa pariin ja aloimme kuljeskella seudulla ja kehittää tuttavuuttamme onnellisissa merkeissä. Ensi kohtauksessamme oli ollut lohduttavaa romantiikan tuntua, mikä luullakseni tehosi meihin molempiin. Se ei ollut vieläkään haihtunut, vaan leijaili ilmassa ympärillämme, ja nyt siihen tuli lisäksi mitä arvoituksellisimman ja kummallisimman salaisuuden aavistus.

Alustavasti sen ilmaisi muudan mies, joka tuli Woopertonista ja Roddamista johtavaa tietä ja sattui näkemään minun ja Madrasian istuvan eräällä kalliopengermällä tien vieressä minun valmistaessani pikaista luonnosta ja Madrasian katsellessa työtäni. Vieras näytti matkailijalta; hänen yllään oli näet sellainen puku, joita matkailijat tavallisesti käyttävät. Muussa tapauksessa olisin ehkä luullut häntä kauppamatkustajaksi tahi joksikin varakkaaksi kauppiaaksi, joka harrastaa kävelymatkoja. Hän oli melko kookas, lihavahko ja punakka mies, teräväsilmäinen ja, kuten hetkisen kuluttua huomasimme, kohteliaskin, niin, melko kohtelias käytökseltään. Hän katsoi meihin tarkasti ja tullessaan kohdallemme pysähtyi tien keskelle kohottaen lakkiaan, joka oli viimeisintä kuosia.

"Anteeksi", sanoi hän hymyillen anteeksipyytävästi ja mielistelevästi. "Voitteko sanoa minulle, sijaitseeko täällä jossakin läheisyydessä muudan Kelpieshaw-niminen talo?"

Madrasia vastasi hänelle heti.

"Kolmen kilometrin päässä tuonnempana laaksossa. Ette voi kulkea sen sivu näkemättä sitä", sanoi hän.

Mies kumarsi hymyillen jälleen mielestäni hieman liian liehittelevästi.

"Herra Parslewe asuu luullakseni siellä?" sanoi hän. "Herra James
Parslewe."

"Kyllä herra Parslewe asuu siellä", myönsi Madrasia. "Haluatteko tavata hänet?"

Mies hymyili jälleen, mutta tällä kertaa arvoituksellisesti.

"Toivoakseni saan kunnian tervehtiä herra Parsleweä hänen kotonaan", vastasi hän. "Herra Parslewe — kenties te tunnettekin hänet — on kai hyvin perehtynyt muinaisesineihin ja kaikkeen sellaiseen?"

"Hänen taipumuksensa vetävät häntä vähän sinnepäin", vastasi Madrasia hieman ajattelemattomasti. "Onko teidänkin laitanne samoin?"

Mies heilautti kättään poistuen kauemmaksi meistä.

"Olen vain harrastelija, pelkkä harrastelija", sanoi hän vieläkin hymyillen. "Vain oppilas, niin sanoakseni."

Hänen kävellessään laaksoon päin katselimme häntä miettiväisinä.

"En pitänyt lainkaan tuosta miehestä", sanoi Madrasia äkkiä.

"En minäkään, vaikka en tiedäkään, miksi. Tohtori Fellin tapauksia, luullakseni. Liian altis hymyilemään, vai mitä?"

"Imelä. Ihmettelenpä, kuka hän on ja mitä hän haluaa?"

"Hän ei missään tapauksessa näyttänyt tomukuivalta muinaistutkijalta", huomautin vielä.

Mutta minkänäköinen mies sitten lienee ollutkin, näimme hänet Parslewen seurassa tultuamme kotiin. He istuivat vastakkain takan ääressä, ja Parslewe esitti hänet meille empimättä herra Pawleyksi.

III

KUPARIA

Herra Pawley, joka näytti istuvan hyvin mukavasti nojatuolissaan lasillinen viskiä ja soodaa lähettyvillään, hymyili meille kuin vanhoille tutuille. Hän oli selvästi muudan tuollaisia herrasmiehiä, jotka kotiutuvat äkkiä joka paikassa ja jotka, kuten hetkisen kuluttua kävi ilmi, ovat melko ovelia ottamaan selkoa asioista. Hän alkoi todellakin heti tehdä johtavia kysymyksiä.

"Luultavasti teidän tyttärenne?" vihjaisi hän katsahtaen Madrasiaan.

"Ei lainkaan", vastasi Parslewe niin suoraan kuin suinkin. "Holhokkini vain."

"Hyvänen aika, ja minä kun luulin huomaavani selvää yhdennäköisyyttä!" sanoi herra Pawley. "Tämä nuori herrasmies on ehkä —"

"Vieraani", vastasi Parslewe. "Herra Craye, kuuluisa taiteilija."

"Olen iloinen saadessani tutustua teihin", mumisi herra Pawley. "Huomasin teidän hommailevan jotakin alaanne kuuluvaa nähdessäni teidät ja neiti — en kuullut oikein selvästi tämän nuoren neidin nimeä, neiti —"

"Durham!" sanoi Parslewe. "Durham!"

"Aivan niin, neiti Durhamin. Oi, kuinka ihanaa tämä seutu onkaan, herra Craye, teidänlaisellenne taiteilijalle — ja millainen mukava asunto teillä onkaan!" lisäsi herra Pawley kumartaen isännällemme. "Ja te aioitte sanoa, herra Parslewe —?"

Katsahtaen minuun kummallisesti Madrasia poistui huoneesta, ja Parslewe, joka jo nähtävästi oli ikävystynyt kuollakseen vieraaseensa, kääntyi hänen puoleensa.

"Aioin vain huomauttaa, että jos todellakin olette kiintynyt sellaisiin seikkoihin kuin hautakumpuihin, kiviympyröihin ja muihin sellaisiin asioihin, olen tuskin sopiva mies teitä neuvomaan. Minä puolestani olen kiintynyt pääasiallisesti kirjoihin. Jos aiotte jäädä paikkakunnalle joksikin ajaksi, voin antaa teille luettelon niiden kirjojen, paikallisten ja muiden, nimistä, jotka voitte lukea. Te voitte luullakseni löytää ne kaikki Newcastlen eri kirjastoista."

"Olette hyvin ystävällinen, herra Parslewe", vastasi herra Pawley.
"Olisin hyvin kiitollinen siitä."

Parslewe nousi tuoliltaan ja poistui huoneesta. Kuulin hänen kiipeävän portaita kirjastoonsa, tornin seuraavaan kerrokseen. Herra Pawley katsoi minuun. Silmäys oli kummallisen tarkasteleva ja arvosteleva antaen minulle sellaisen käsityksen, että mies arvaili juuri mielessään, kuinka paljon hän voi onkia tietoja minulta.

"Herra Parslewe näyttää hyvin etevältä ja oppineelta herrasmieheltä", huomautti hän. "Harvinaisen oppineelta."

"Niin minustakin."

"Hän saa minunlaiseni miehen, joka juuri on alkanut kiinnittää mieltään tällaisiin seikkoihin, tuntemaan, ettei tiedäkään mitään."

"Ymmärrän teidät täydellisesti", myönsin.

"Ja millaisen hirmuisen määrän harvinaisuuksia hän onkaan koonnut ympärilleen. Esineitä jos millaisia! Kas tuollakin on muudan kapine, joka on kiinnittänyt huomioni puoleensa. Kuinka kaunis se onkaan!"

Hän nousi äkkiä ja käveltyään lattian poikki tarjoilupöydän luo otti käteensä kuparilippaan, kohotti sen valoon ja katseli sitä liioitellun ihailevasti.

"Kaunista työtä, herra Craye, hyvin kaunista", sanoi hän lipevästi.
"Tätä ei ole valmistettu eilen. Vanha vaakuna ja mielilause. Hm!
Tiedättekö sattumalta, kenen vaakuna tämä on, herra Craye?"

"En lainkaan. Tiedättekö te?"

"En, en missään tapauksessa. Minähän sanoin jo, tavatessani teidät ja tuon nuoren neidin tuolla tiellä, olevani vain oppilas ja aloittelija, herra Craye. Vaakuna on kuitenkin hieno ja mielilause omituinen. Mitä luulisitte noiden sanojen merkitsevän, herra Craye?"

Ennen kuin ehdin vastata, kuulimme herra Parslewen tulevan takaisin, jolloin herra Pawley pani kuparilippaan paikoilleen ja palasi tuoliinsa nopeasti, kuin hän olisi joutunut kiinni tahi pelännyt isännän tapaavan hänet varastamisaikeista.

"Nämä muinaistutkijat", mumisi hän viitaten minulle varoittavasti, "minä tunnen. He eivät pidä lainkaan siitä, että heidän aarteitaan hypistellään. Kalliita! Vanhat pullot, jotka muille ovat vain kuuden pennyn arvoisia, vastaavat heidän mielestään painonsa kultaa. Juuri niin."

Parslewe tuli huoneeseen paperiarkki kädessään. Herra Pawley otti sen vastaan yhtä liioitellulla kiitollisuudella kuin hän oli ihaillut kuparilipasta, ja hetkisen kuluttua hän alkoi tehdä lähtöä. Minä olen aivan varma siitä, että Parslewe, toivoen siten voivansa kiirehtää hänen poistumistaan, tarjoutui opastamaan hänet portaita alas pihalle ja näyttämään hänelle lyhyen oikotien nummen poikki. Niin he hävisivät näkyvistä, ja kun Parslewe palasi, oli teetarjotin tuotu juuri sisään ja Madrasia hääri sen ääressä. Hän kääntyi holhoojansa puoleen tämän tullessa huoneeseen.

"Jimmie! Kuka kumma tuo ihminen oli?"

Parslewe nauroi istuutuessaan mielituoliinsa.

"Sitä en tiedä sen paremmin kuin sinäkään, kultaseni", vastasi hän. "Hän esitti itsensä vaatimattomaksi työtoveriksi siltä samalta alalta, millä minä olen vanha mestari, kuten hän sanoi. Sanoi tulleensa viettämään lomaansa tänne naapuristoon, ja kuultuaan siellä puhuttavan minusta hän oli uskaltanut tulla tervehtimään minua. Hän halusi tietää, olisiko näillä seuduilla mahdollisesti joitakin tutkimisen arvoisia paikkoja, hautoja ja sen sellaisia. Oli kuitenkin kummallista", jatkoi Parslewe naurahtaen ivallisesti, "hyvin kummallista, etten milloinkaan elämässäni ole tavannut vähemmän muinaistutkijan näköistä miestä."

"Tahi miestä, jonka puheet niistä asioista olivat vähän niin ja näin", vihjaisi Madrasia.

"Hän oli koonnut muistiinsa muutamia kuluneita sananparsia jostakin", huomautti Parslewe. "Hän sanoi ruvenneensa harrastamaan näitä asioita päähänpistosta, 'koska', huomautti hän kuin olisi lausunut jonkin tähän saakka tuntemattoman totuuden, 'jokaisen ihmisen pitää tehdä jotakin.'"

"Hän näyttää kuitenkin kiinnostaneen sinua", huomautti Madrasia.

"Kyllä, miksi ei?" myönsi Parslewe. "Hän ei tietystikään voinut sille mitään, että hän minusta näytti olevan paljon paremmin kotonaan lasi kädessä ja piippu hampaissa kuin kirjojen ja hautakumpujen ääressä."

"En sittenkään voi lakata arvailemasta, mikä hänet tänne oikeastaan toi", sanoi Madrasia. "Todellakin oikea aloittelija kirjavassa urheilupuvussaan ja räikeän värisessä kaulaliinassaan. Luulin häntä joksikin urheilevaksi kapakoitsijaksi, joka on lähtenyt lyhyelle jalkamatkalle."

Minä en lausunut mielipidettäni lainkaan, koska herra Pawley oli todellisuudessa herättänyt minussa kummallisia epäluuloja. Olin huomannut hänen omituisen, ovelan ja tutkivan katseensa, ja minusta oli näyttänyt aivan siltä, kuin hänen matkallaan olisi ollut jokin tarkoitus, kuin hän olisi vakoillut meitä voidakseen tehdä jonkin löydön. En sanonut siitä mitään Parslewelle enkä Madrasialle, koska meillä juuri silloin sattui olemaan tärkeämpää ja mielenkiintoisempaa keskusteltavaa.

Parslewe pyysi minua jäämään taloon joksikin ajaksi, että voisin maalata hänelle erään taulun. Hän piti paljon eräästä asunnon läheisyydessä avautuvasta näköalasta ja tahtoi välttämättä, että joku taiteilija kiinnittäisi siihen oikeutettua huomiota, ja halusi sitä paitsi, että taulu maalattaisiin kevätvehreyden aikana, vaikka minä omasta halustani olisinkin maalannut sen mieluummin syksyllä. Hän oli tarjonnut minulle jo kelpo hinnankin siitä luvaten senkin, että saisin asettaa taulun näytteille ensi taidenäyttelyyn. En ollut lainkaan haluton hyväksymään hänen tarjoustaan, sillä lukuun ottamatta tehtävän suomia etuja merkitsi työn suorittaminen vähintäänkin kuukauden tahi kuuden viikon viipymistä Kelpieshawissa Madrasian seurassa. Ja minähän olin jo rakastunut tyttöön.

Sovimme teepöydän ääressä taulun maalaamisesta. Päätin aloittaa työn heti, mutta ensiksi oli minun hankittava siihen sopiva kangas. Parslewe sanoi minun varmasti saavan ostaa tarvittavan vaatteen Newcastlesta. Päätin siis matkustaa sinne seuraavana päivänä, hakea sieltä käsiini jonkun värikauppiaan ja ostaa tarvitsemani kankaan. Siinä tarkoituksessa saavuinkin Newcastleen noin puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä, ja ensimmäinen siellä näkemäni henkilö oli äskeinen vieraamme, tuo hieman salaperäinen herra Pawley.

Hän ei huomannut minua. Minäkin näin hänet sattumalta, mutta huomattuani hänet nyt päätin pitää häntä hieman silmällä. Hän seisoi tulevien junien portilla hajamielisenä ja nähtävästi odottaen jotakin henkilöä. Etelän pikajuna saapui juuri silloin asemalle, ja matkustajat alkoivat tungeksia portista asema-alueelle. Hetkisen kuluttua herra Pawley, jolla oli vieläkin samanlainen puku kuin eilen, kohotti lakkiaan ja kumarsi kunnioittavan huomaavaisesti. Hänen tervehdyksensä kohteena oli eräs vanhahko, kookas ja hyvin päättäväiseltä näyttävä herra, jonka suuria kasvoja koristi vanhanaikainen poskiparta ja jonka koko olemus mielestäni, silkkihatusta paksupohjaisiin kiilloitettuihin kenkiin asti, ilmaisi hänen olevan jonkin perheen uskottu asianajaja. Se, että hän oli paljon herra Pawleytä tärkeämpi henkilö, näkyi jo selvästi siitä tosiseikasta, että hän vastasi herra Pawleyn huomaavaiseen tervehdykseen vain armollisella nyökkäyksellä ja luovutti heti hänen kannettavakseen matkalaukkunsa ja matkahuopansa. He vaihtoivat muutamia lauseita keskenään, kävelivät sitten laiturin poikki hotelliin, jonka sisäänkäytävään he hävisivät, suuri mies edellä ja herra Pawley jäljessä kuin mikäkin kantaja.

Uteliaisuuteni oli nyt kiihtynyt niin suureksi, että päätin oudosta mielijohteesta seurata Pawleytä ja valkopartaista henkilöä hotelliin saadakseni jos mahdollista selville hieman enemmän heidän keskinäisestä suhteestaan. Mutta ajateltuani tarkemmin lähdinkin toimittamaan omia asioitani. Koska tunsin hieman Newcastlea, menin erääseen kaupungin keskustassa sijaitsevaan ravintolaan, joka oli hyvässä maineessa, söin väliaterian ja vietin siellä vielä tunnin jälkeenkinpäin. Sitten lähdin etsimään tuota liikettä, jonka nimen Parslewe oli antanut minulle. Sen omistajalla ei ollut sen suuruista kangaskappaletta, kuin olisin halunnut, mutta hän lupasi valmistaa minulle sellaisen seuraavaksi päiväksi, minkä vuoksi päätin jäädä Newcastleen yöksi ja menin myöhemmin illalla aseman vieressä sijaitsevaan hotelliin tilatakseni sieltä huoneen itselleni. Sen tupakkahuoneessa istui tuo valkopartainen henkilö kirjoittamassa kirjeitä. Pawley ei ollut hänen seurassaan. Eikä Pawley ollut hänen kanssaan silloinkaan, kun hän samana iltana päivällisen jälkeen tuli jälleen tupakkahuoneeseen ja istuutui tuoliin viereeni erääseen mukavaan nurkkaan. Mutta nyt hän ei ollut yksinään, vaan tuli sinne erään nuoremman keski-ikäisen terävännäköisen miehen kanssa, jolla myös otaksuin olevan jotakin tekemistä lain kanssa.

Nämä molemmat miehet olivat nähtävästi syöneet juuri päivällisensä, koska tarjoilija toi heille kahvia ja likööriä, jolloin vanhempi otti esille sikarikotelonsa tarjoten toverilleen. He rupesivat keskustelemaan puhuen joskus tavallisella äänellä ja joskus taas alentaen äänensä kuiskauksiksi. Mutta he ehtivät tuskin sytyttää sikarinsa, kun pari valkopartaisen miehen lausumaa sanaa sai minut höristämään korviani.

"Epäilemättä!" hän sanoi. "Epäilemättä on tuo kuparilipas — sen oleminen siellä, vaakuna ja kiehkuran alle kaiverrettu kummallinen mielilause — hyvin tärkeä todistus. Heti, kun kuulin puhuttavan siitä —"

Hän kumartui lähemmäksi toveriaan enkä pariin minuuttiin voinut kuulla lainkaan heidän puhettaan. Katsoessani heihin syrjäsilmällä näin kuitenkin nuoremman miehen kuuntelevan tarkkaavaisesti ja hyväksyvästi, koska hän silloin tällöin nyökäytti päätään myöntävästi. Vihdoin hän sanoi:

"Ja Pawleykö arveli häntä juuri sen ikäiseksi?"

"Siitä on tietysti otettava tarkempi selko."

"Pawleyllä on hyvä huomiokyky", huomautti vanhempi mies. "Olen turvautunut hänen apuunsa monissa tapauksissa ja hyvällä menestyksellä. Niin ollen voin luottaa Pawleyn arvosteluun hänen iästään, koska se sopii mainiosti."

Nuorempi mies katseli sikariaan miettiväisesti hetkisen.

"Kummallista!" sanoi hän vihdoin. "Hyvin kummallista! Sanoisin kuitenkin sen olevan niin."

"Sitä ei luullakseni voida epäilläkään", vastasi Valkoparta. "En aio missään tapauksessa matkustaa koko tätä matkaa ja jälleen takaisin saamatta täyttä varmuutta. Minua ei vain niinkään helposti petetä!" lisäsi hän korostaen voimakkaasti sanojaan ja nauraa hihittäen sitten tyytyväisesti. "Ehdoton kieltokaan ei tyydyttäisi minua. Silmiini ei voida heittää tomua!"

"Te olitte siis täydellisesti selvillä kaikista olosuhteista kolmekymmentä vuotta sitten?" kysyi toinen. "Tarkoitan, henkilökohtaisesti."

"Kyllä. Kolmekymmentäviisi vuotta sitten, määrätäksemme ajan tarkasti. Hän on nyt kuudenkuudettavuotias, jos asia vain on niin. Niin, tiesin kaiken, koska olin kaikessa mukana", vahvisti vanhempi mies.

"Erääseen tiettyyn kohtaan saakka, kuten tiedätte, erääseen varmaan pisteeseen saakka. Jos vain pääsen lähettyville, ja Pawley sanoo sen käyvän hyvin helposti päinsä, voin tyydyttää haluni melko ovelasti. Esimerkiksi —"

Ja kerran vielä hän kumartui toverinsa puoleen alentaen ääntään, niin että keskustelu muuttui kuiskailemiseksi. Ja silloin, koska pelkäsin jollakin tavoin ilmaiseväni itseni, nousin tuoliltani, poistuin heidän läheisyydestään ja teeskennellen tahtovani silmäillä keskipöydälle levitettyjä iltalehtiä menin huoneen toiselle puolen. Otin lehden käteeni ja istuuduin muka lukemaan sitä. Mutta todellisuudessa katselin vielä noita kahta miestä arvaillen, mistä he oikeastaan keskustelivat.

Epäilemättä se koski jollakin tavoin isäntääni, Parsleweä. Viittaukset kuparilippaaseen, siihen kaiverrettuun vaakunaan ja kiehkuran alla esiintyvään kummalliseen mielilauseeseen tarkoittivat Parsleweä. Ja mitä taasen Pawleyhin tuli, niin oliko hän vieraillut toistenkin kuin Parslewen luona? Ja Pawleyn arvostelu, joka Valkoparrasta näytti tuntuvan niin arvokkaalta, viittasi tietysti Parslewen ikään. Kaikki koski Parsleweä, eikä minun puoleltani tarvittu ajattelemis-, päättelemis- eikä erottelemistaitoa voidakseni käsittää, että Parslewen entisyyteen liittyi jokin salaisuus.

Mutta millainen? Minusta tuntui Parslewe, jos vain arvostelin häntä lyhyen, mutta hyvin läheisen tuttavuutemme perusteella, erittäin suoralta ja vilpittömältä mieheltä. Hän oli kertonut minulle paljon itsestään. Hän oli poistunut Englannista jo hyvin nuorena, matkustanut Itään, asettunut asumaan Madrasiin, ruvennut erään toisen englantilaisen, Madrasian isän, liiketoveriksi, myynyt pumpulia ja indigoa, ansainnut suuren omaisuuden ja tuonut liiketoverinsa ja tämän vaimon kuoleman jälkeen Madrasian Englantiin asettuakseen asumaan sinne edellä kerrottuun tapaan. Kaikki tämä tuntui selvältä ja suoralta tarinalta, minkään huomattavan tahi salaperäisen asian liittymättä siihen. Mitä nuo miehet niin ollen hakivatkaan? Sillä nyt en enää lainkaan epäillyt, että Pawley oli tullut Kelpieshawiin vakoojana hakemaan jotakin erityistä tietoa, enkä sitäkään, että hän selvästi olikin saanut haluamansa tiedot kyselemällä Parsleweltä ja tutkimalla kuparilipasta.

Tuo kuparilipas alkoi saada tuhoa ennustavan merkityksen ajatellessani sitä ja sen suhdetta tähän asiaan. Mutta millainen se suhde sitten oli? Lipashan se vain oli ja kuparista valmistettu. Kaunista tekoa kylläkin ja varmasti sellaisen miehen valmistama, joka oli ylpeä työstään, koska hän oli kaivertanut vaakunankin siihen niin kauniisti. Mutta se oli joka tapauksessa vain mitätön kuparilipas. Mikä siinä sitten oli tahi mitä siihen liittyi sellaista, mikä pakotti nämä miehet, ellei juuri haluamaan sitä omakseen, niin ainakin ilmeisesti kiinnittämään huomiotaan sen olemassaoloon?

En nähnyt enää noita miehiä tupakkahuoneessa sinä iltana, näin vain vilahdukselta Valkoparran hänen mennessään nukkumaan samaan aikaan kuin minäkin ja samaa käytävää pitkin. Näin hänet jälleen seuraavana aamuna kahviossa aamiaista syömässä, jolloin hän näytti kookkaammalta, juhlallisemmalta ja lainoppineemmalta kuin milloinkaan ennen. Mutta Pawleytä ei näkynyt hänen seurassaan, ja rupesin ihmettelemään, mihin hän oli joutunut. Ehkä hän oli palannut Kelpieshawiin jälleen vakoilemaan, ja minäkin aioin matkustaa sinne heti, kun vain sain kankaani. Olin päättänyt saavuttuani kertoa Parslewelle, että Newcastlessa on henkilöitä, jotka puhuvat hänestä ja kuparilippaasta.

Kauppias, joka valmisteli kangastani, asui erään sivukadun varrella Haymarketissa, ja lähdin sinne vähää ennen puoltapäivää saadakseni tilaamani kankaan ja voidakseni sitten heti matkustaa Wooleriin. Mutta noin Percykadun puolivälissä näin äkkiä Valkoparran kävelevän muutaman askeleen päässä edelläni. Hänen mukanaan oli sama mies, jonka kanssa olin nähnyt hänen keskustelevan edellisenä iltana. He juttelivat nytkin hyvin vakavasti ja ponnekkaasti, päättäen heidän käyttäytymisestään. Valkoparta oli pistänyt kätensä toverinsa kainaloon ja kumartunut hänen puoleensa luottavaisesti, toinen kuunteli hänen puhettaan riemuitsevan tarkkaavaisesti. Seurasin heitä pelkästä uteliaisuudesta. He kääntyivät vihdoin St. Thomas-kadulle alkaen tarkastaa kauppojen kylttejä. Valkoparta kohotti sateenvarjoaan, viitaten erääseen, ja hetkisen kuluttua he astuivat kauppaan. Lyhyen matkan päästä minäkin voin lukea kirjoituksen: Bickerdale, pelti- ja kupariseppä.

Kuparia jälleen, kuparilipas, kupariseppä — koko juttu alkoi käydä yhä salaperäisemmäksi. Tuolla nuo samat miehet, jotka olivat keskustelleet kuparilippaasta edellisenä iltana, olivat aikeissa mennä sellaisen miehen kauppaan, joka valmisti kupariesineitä. Miksi? Halusin tietää sen. Ja sen sijaan, että olisin mennyt toimittamaan omia asioitani värikauppaan, meninkin kadun poikki, kuljin jonkin matkaa eteenpäin ja käännyin sitten pitääkseni silmällä tuota ovea, josta Valkoparta ja hänen toverinsa olivat kadonneet.

He viipyivät siellä noin puoli tuntia. Pysyin vahtipaikallani, vaikka tiesinkin olevani vaarassa myöhästyä junastani. Vihdoinkin he tulivat. He nyökäyttelivät ja pudistelivat päätään, aivan kuin heidän sieltä saamansa tiedot olisivat ratkaisseet kysymyksen. Valkoparta erittäinkin näytti tavattoman tyytyväiseltä. He jatkoivat matkaansa nurkan ympäri Haymarketille, minkä jälkeen minä pelkän uteliaisuuden johtamana menin rohkeasti kuparisepän kauppaan. Sen omistaja, muudan vastenmielisen ja ilkeän näköinen henkilö, vanhahko ja silmälaseja käyttävä, seisoi tiskin takana. Hänen terävät silmänsä kohdistuivat minuun heti niin ovelan kysyvästi, että tunsin kovasti hämmästyväni ja vähitellen punastuvani korviani myöten.

"Olisiko teillä", aloitin laimeasti, "joitakin vanhoja kupariesineitä, joitakin harvinaisuuksia tahi jotakin sellaista, myytävänä?"

Minusta tuntui kuin hän olisi tarvinnut kohtuuttoman paljon aikaa vastauksensa ajattelemiseen, ja kun se vihdoin tuli, oli se lyhyt yksitavuinen.

"Ei."

"Kokoan todella joskus sellaisia esineitä", sanoin. "Olen —"

Hän kumartui äkkiä tiskin yli katsoen minuun terävästi ja tutkivasti.

"Mitä te oikeastaan tahdotte, nuorimies?" kysyi hän tyynesti. "Näin teidän vakoilevan noita herrasmiehiä."

IV

KESKIÖINEN VAROITUS

Katsahdin tahtomattani kaupan ikkunaan ja näin, että hän siitä, niin pieni kuin se olikin, oli varmaankin voinut keskustellessaan Valkoparran ja tämän toverin kanssa pitää silmällä kadun toista puolta ja katsella minun maleksimistani lähettyvillä. Mutta hänen töykeä käytöksensä haihdutti hämminkini ja kömpelyyteni; ryhdyin heti seuraamaan rohkeasti toista suuntaa. Tietääkseni minulla oli joka tapauksessa kysymysten tekoon yhtä suuri oikeus kuin Valkoparrallakin.

"Jos nyt otaksutaan minun vakoilleen heitä, niin entä sitten? Tein sen ehkä pätevistä syistä — hyvinkin pätevistä. Mitä te siihen sanotte?"

Hän alkoi siirrellä esineitä tiskillään tarkoituksettomasti. Pidin häntä yhä silmällä. Äkkiä hän kohotti katseensa hermostuneesti, mutta uhmaavasti.

"Ette saa urkituksi minulta mitään. Olen sanonut sanottavani jo, ja minua on varoitettu teidänlaisistanne miehistä." Sitten hänen katseensa muuttui yhtä ivalliseksi kuin äänensäkin. "Vanhoja kupariesineitä!" sähäytti hän minulle. "Teidän pitäisi hieman hävetä tunkeutuessanne luokseni sellaisilla verukkeilla."

Huomasin nyt tässä piilevän jotakin ja annoin hänelle piston, suunnaten sen arimpaan kohtaan.

"Kupari on hyvä sana!" sanoin minä. "Ja ihmettelenpä, oletteko milloinkaan käsitellyt tahi nähnyt erästä vanhaa kuparilipasta, muutamien neliötuumien suuruista, johon on kaiverrettu vaakuna ja harvinainen mielilause sen alle? Oletteko?"

Hän suoristautui kuullessaan kysymykseni, ja silloin tiesin hänen nähneen sellaisen esineen ja olin varma, että nuo juuri äskettäin poistuneet miehet olivat käyneet kyselemässä sitä häneltä. Ja tehtyäni tämän huomion pyörähdin sanaakaan puhumatta kantapäilläni ja poistuin äkkiä kaupasta jättäen hänet tuijottamaan jälkeeni.

Mutta jos hän oli hämmästynyt, niin olin minäkin. Mitä kummaa merkitsikään tämä salaperäisyys, joka niin selvästi koski Parsleweä ja hänen omistamaansa kuparilipasta? Olin kävellyt kadun päähän, kääntynyt eräässä nurkassa toiselle kadulle ja kulkenut sitäkin vielä pitkälti, ennen kuin muistin kankaani ja junani. Käännyin takaisin, sain kankaani ja lähdin sitten hotelliin ja asemalle. Ja tietysti, koska olin tukkinut nenäni toisten asioihin, olin myöhästynyt Wooleriin menevästä junasta, eikä sinne lähtenyt toista, ennen kuin myöhään illalla. Sen vuoksi söin väliaterian hotellissa ja koetin sitten viettää aikani niin hyvin kuin suinkin ajatellen pääasiallisesti Parsleweä, Pawleytä, Valkopartaa, kupariseppää ja tuota kirottua kuparilipasta, kaiken tämän keskipistettä. Millainen salaperäisyys liittyi heihin ja siihen? Oliko kysymys petoksesta, sakoilla sovittamattomasta rikoksesta vai murhasta? Aioin joka tapauksessa kertoa Parslewelle kaikki huomioni niin pian kuin suinkin.

Minun piti kuitenkin malttaa mieleni kello kuuteen saakka, ja kun vihdoin kävelin laiturille noustakseni junaani, näin Valkoparran seisovan erään ensiluokan vaunun ovella ja keskustelevan saman miehen kanssa, joka oli mennyt hänen mukanaan kuparisepän kauppaan. Valkoparralla oli matkalaukkunsa ja huopapeitteensä mukanaan vaunussa — huomasin ne vilahdukselta mennessäni ohi — hän aikoi siis matkustaa jonnekin pohjoiseen samassa junassa kuin minäkin ja oli tietysti menossa Kelpieshawiin.

Muudan hotellin palvelijoista oli mukanani. Hän kantoi laukkuani ja kangaskappalettani, ja kun hän oli hakenut minulle paikan, sanoin hänelle:

"Tuon ensiluokan vaunun ovella seisoo pari herrasmiestä. Satutteko mahdollisesti tietämään, keitä he ovat?"

Mies katsoi ja nyökäytti sitten päätään.

"En tunne vanhempaa herrasmiestä, herra", vastasi hän. "Hän oli kyllä viime yönä hotellissa, mutta en kuullut hänen nimeään mainittavan. Toinen on herra Pebling."

"Kuka herra Pebling on?"

"Asianajaja — hyvin kuuluisa asianajaja täällä kaupungissamme", vastasi hän. "Pebling, Spilsby ja Pebling, asianajajia — Grey-kadun varrella. Kaikki tuntevat hänet."

Lähdin niin ollen matkalle Kelpieshawiin lain ja salaperäisyyksien täyttämässä ilmapiirissä — kuvittelin saman ilman käyvän paksuksi Valkoparran ympärillä hänen istuessaan ensiluokassa (minä taasen matkustin kolmannessa luokassa pikemminkin periaatteellisista kuin säästäväisyyssyistä) ja sekaantuvan hänen hienon sikarinsa sauhuun. Olisin antanut melko paljon, jos vain olisin saanut tietää ne ajatukset, jotka piilivät hänen suuren, juhlallisen ja sovinnaisen olemuksensa takana, mutta tiesin saavani ehkä kuulla paljonkin huomenna. Sitä, että hän oli matkalla Kelpieshawiin, en epäillyt enää.

Oli jo myöhäinen ilta saapuessamme Wooleriin, todellakin niin myöhäinen, että olin jo päättänyt viettää yöni siellä ja matkustaa Kelpieshawiin varhain aamulla. Aavistin, että Valkoparta menisi tietysti parhaimpaan hotelliin, mihin minäkin aioin, ja luulottelin saavani tietää jotakin enemmän hänestä, ehkäpä päästä jutteluunkin hänen kanssaan. Päättäen siitä, mitä olin nähnyt Newcastlessa, oli hän luullakseni melko puhelias mies, ja Woolerissa oli hänellä hyvin pienet mahdollisuudet tämän taipumuksensa toteuttamiseen. Jos minä vain nyt voisin päästä hänen kanssaan puheisiin tupakkahuoneen takan ääressä, niin —

Mutta heti kun juna saapui Woolerin asemalle, huomasin, että Valkopartaa oli odotettu ja tultu vastaan asemalle. Niin, hänet otettiin vastaan hyvin kohteliaasti, melkeinpä kunnioittavasti, ja vastaanottaja oli muudan sotilaan näköinen hienoon, tummaan, nauhoilla ja napeilla koristettuun virkapukuun pukeutunut mies, joka näytti pitävän suurenmoisena kunnianosoituksena, kun Valkoparta — huomasin sen selvästi — ojensi hänelle pari sormeaan tervehdykseksi. He keskustelivat pari minuuttia ja sitten, puhuen luottavaisesti keskenään, kuten näytti, lähtivät kävelemään rinnakkain. Ja kulkiessani juuri heidän takanaan pois asemalta tulin yhä tiedonhaluisemmaksi.

"Kuka tuo virkapukuinen mies on?" kysyin sähköttäjältä, joka kokosi matkalippuja uloskäytävällä.

"Herra Hilgrave", vastasi hän heti. "Poliisikomissaari. Kiltti herrasmies, mutta hän ei ole ollut täällä vielä pitkääkään aikaa."

Menin hotelliin ihmetellen, mitä kummaa Valkoparralla oli tekemistä paikallisen poliisikomissaarin kanssa. Ja päästyäni hotelliin huomasin heidän olevan toistensa seurassa. Valkoparta aloitteli juuri myöhästynyttä päivällistään kahviossa, Hilgrave istui hänen vieressään virkistäen itseään viskillä ja soodalla ja kuunnellen hyvin tarkkaavaisesti hänen puhettaan. Minäkin annoin lämmittää itselleni hieman päivällistä kuulematta kuitenkaan mitään noiden molempien juttelusta. Keskustelu näyttikin varsin yksipuoliselta: Valkoparta nähtävästi selitteli ja poliisikomissaari nyökäytteli myöntävästi päätään. Mutta tämän keskustelun lopulla sain kuitenkin joitakin tietoja. Kun Valkoparta oli lopettanut aterioimisensa, kutsui hän tarjoilijan luokseen antaen tälle muutamia äänekkäitä käskyjä. Hänet oli herätettävä kello seitsemän aikaan huomenaamulla ja hänelle oli tuotava kuumaa vettä ja teetä. Aamiaisen piti olla valmiina juuri kahdeksan aikaan — täsmälleen. Ja kello yhdeksän aikaan piti kaupungin parhaimpien hevosten olla paikalla viedäkseen hänet Kelpieshawiin. Kuinka kaukana Kelpieshaw onkaan — viiden- vai kuudentoista kilometrin päässä? Hyvä sitten — juuri yhdeksän aikaan, täsmälleen.

Kun tämä oli saatu järjestetyksi, kääntyi Valkoparta Hilgraven puoleen ystävällisesti.

"No niin", sanoi hän tavallisella äänellään, koska hänellä nähtävästi ei ollut mitään salattavaa enää, "mitä sanotte sikarista? Täällä on luullakseni tupakkahuonekin jossakin?"

"Olette hyvin ystävällinen, herra Charles", vastasi komissaari.
"Tupakkahuone on juuri lämpiön toisella puolen."

Heidän mentyään kertasin mielessäni asiat nopeasti. Kello oli silloin melkein kymmenen, ja tunsin jo tarpeeksi Kelpieshawin kotoisia oloja tietääkseni siellä mentävän varhain levolle. Mutta vaistomaisesti tunsin, että Parslewen piti saada tietää uutiseni, ja aavistin, ettei minun sovi siirtää niiden kertomista aamuun. Menin sen vuoksi lämpiöön ja saatuani harjaajan käsiini vein hänet sivulle tiedustellen häneltä mahdollisuuksia hevosen saamiseen, vaikka jo olikin niin myöhäinen. Hän saikin hankituksi minulle kyydin melko pitkän ajan kuluttua suurella vaivalla, ja pidin tarkan vaarin siitä, ettei hän eikä ajaja saaneet tietää matkani päämäärää, ennen kuin olin päässyt kauaksi hotellista.

Viimeinen pätkä Kelpieshawin tiestä oli sellaisessa kunnossa, etteivät ajopelit voineet liikkua muuten kuin matelemalla, ja puoliyö oli jo melkein käsissä, kun näin vanhan rakennuksen tornin kuvastuvan tummana ja aavemaisena kuun valaisemaa taivasta vasten. Kuten olin odottanutkin, ei mistään ikkunasta näkynyt tulta, ei edes tornin ylimmästä kerroksestakaan, missä Parslewellä oli kirjastonsa. Tunsin itseni melko yksinäiseksi ajopelien poistuttua seisoessani tuulen lakaisemalla pihalla yksinäni. Koputin tornin oveen monta kertaa saamatta vastausta, ja tietäessäni seinien ja ovien paksuuden aloin jo pelätä, ettei minkäänlaista koputusta voitaisi kuulla ja että minun olisi pakko viettää yöni jossakin ulkohuonerakennuksessa. Mutta koputukseni herätti koirat, jotka rupesivat hurjasti haukkumaan. Silloin aukeni muudan ikkunakin ja Tibbie Muirin vihainen ääni kuului kysyvän, kuka kummassa siellä pihalla piti sellaista meteliä.

"Älkää olko vihainen, Tibbie", huusin minä. "Minähän täällä vain olen. Ilmoittakaa isännällenne, että olen palannut takaisin, ja päästäkää minut sisään."

Hetkisen kuluttua tuli herra Parslewe itse avaamaan. Hän ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä, soi vain minulle yhden ivallisia hymähdyksiään.

"No niin, nuori herra", sanoi hän kohottaen lamppuaan ja katsoen minuun tarkasti minun tullessani sisään, "te olette hieman väsyneen näköinen". Sitten hän oikullisella ja leikillisellä tavallaan alkoi sulkiessaan ja lukitessaan suurta ovea lausua dramaattisesti:

"'Vaikk' mies ol' heikko, arkakin, hän sentään jotain voi, kun tulen liekit riehuivat ja sotatorvi soi; luo Priamon hän kiiruhti, kun päivä valkeni, ja verhon syrjään sysäten hän suunsa aukaisi: Puol' Troijaas' tulen uhrina on tällä hetkellä, ja vihollinen viipyy viel' kaupungin vierellä!'

"Mutta menkää vain arkihuoneeseen, Craye, niin katsotaan, voiko tippa viskiä vaikuttaa teihin virkistävästi."

Hän nauroi jälleen työntäen minua portaita ylös ja minä menin mielellänikin.

"Herra Parslewe", sanoin, "en ole heikko, en arka enkä surullinenkaan, mutta minun on vilu, koska yö on kylmä ja tuo kurja vanha umpivaunu, jonka onnistuin saamaan, oli niin vetoinen. Ja mitä taasen Priamoon ja Troijaan tulee, on minulla kerrottavana muudan tarina, joka voittaa senkin."

"Niinkö? Keskiöisiä tarinoita kannattaa tavallisesti kuunnella, ja jos teidän on kylmä, on tuolla luullakseni vielä hieman tultakin, jonka me pian voimme kohentaa paremmin palamaan. Mutta —"

Olimme silloin juuri portaitten yläpäässä, kun Madrasia huusi äkkiä huoneestaan.

"Jimmie, onko siellä hän?" kysyi hän välittämättä kieliopista kiihkeydessään. "Ja mitä hän haluaa näin myöhäiseen?"

"Niin, minä täällä olen!" huusin vastaan. "Ja minä olen saapunut turvallisesti ja terveenä perille huolimatta kaikista seikkailuistani —"

"Tuo saa jäädä huomiseen", keskeytti Parslewe työntäen minut huoneeseen. "Mene sinä vain nukkumaan jälleen, tyttöseni!" Hän sulki oven, veti paksut verhot sen eteen ja kohennettuaan tulta ja sytytettyään lampun hän kaatoi meille molemmille lasillisen viskiä karahvista ja sytytti piippunsa. "Ja millainen on tarinanne, Craye?" kysyi hän.

Olin ajatellut sen kertomista koko matkan ajaessani Woolerista ja miettinyt parasta tapaa, kuinka voisin parhaiten esittää eri tilanteet hänelle. Olin katsonut parhaimmaksi kertoa kaikki johdonmukaisesti, jotta hän itse saisi tehdä johtopäätöksensä ja keskeyttää puheeni halutessaan. Sen vuoksi aloitinkin alusta, siis tietysti siitä hetkestä, jolloin huomasin Pawleyn odottelevan etelästä saapuvaa junaa. Katselin häntä tarkasti kertoessani tarinaani, koska halusin välttämättä nähdä, millaisen vaikutuksen se teki häneen ja kuinka samat asiat, jotka olivat vaikuttaneet minuun, vaikuttaisivat häneen. Siirtyessäni kohdasta toiseen huomasin hänen olennossaan jotakin kummallista, puoleksi leikillistä ja puoleksi kyynillistä kylmäverisyyttä; hänen kasvonsa pysyivät muuttumattomina, paitsi pientä välkettä hänen silmissään, ja vain kerran hän näytti heikkoja hämmästymisen merkkejä liikuttamalla hieman huuliaan viitatessani ensi kerran kuparilippaaseen. Ja pari kertaa hän hymyili nyökäytellen vähän päätään. Ensi kerran se tapahtui silloin, kun rupesin puhumaan kuparisepän kaupasta, jolloin hän liikahti hieman sanoen hiljaa:

"Tarkoitatte varmaankin vanhaa Bickerdalea", ja toisen kerran, kun sanoin poliisikomisaarin nimittäneen Valkopartaa herra Charlesiksi. Hän purskahti oikein nauruun kuullessaan sen.

"Hyvin mahdollista, kylläkin", mumisi hän. "Hän on kyllä sellainen, ettei hän aja herra Charlesia ulos. Mutta en ollut kuullut siitä."

"Siinä on koko juttu, herra Parslewe", lopetin minä. "Jätin herra Charlesin ja poliisikomissaarin polttamaan sikarejaan ja juomaan viskiään. Näin heidät tupakkahuoneen avoimesta ovesta, ja he näyttivät kilistelevän lasejaan miesten tapaan. Sitten matkustin läpi yön kertomaan teille."

"Niin. Mutta kertomaan minulle — mitä?"

"Sen, mitä jo olen kertonut."

Hän katsoi minuun kummallisen kysyvästi.

"Kuulostaa melko salaperäiseltä, vai mitä, hyvä mies?"

"Minusta ainakin tavattoman salaperäiseltä", vastasin.

Hän hieroi miettiväisesti leukaansa ryypäten sitten lasistaan.

"Te olette epäilemättä huvittanut itseänne muodostamalla siitä teorioja?" vihjaisi hän.

"Enkä ole", vastasin minä. "Juttu on liian mutkallinen teorioille, herra Parslewe. Tarkoitan, että se on liian sotkuinen minulle."

"No niin, sanokaamme sen sijaan, että olette ajatellut sitä", huomautti hän kuivasti. "Kai olette miettinyt sitä kovastikin?"

Viittasin hänen takanaan sijaitsevaan tarjoilupöytään.

"Olen tietysti ihmetellyt, mitä kummaa tuolla kuparilippaalla on tekemistä asiassa? Saan kuulla erään lihavan, juhlallisen ja itsetietoisen matkustajan, joka ehkä on tullut tänne Lontoosta saakka, puhuvan tuosta kuparilippaasta eräässä Newcastlen hotellissa. Muudan Newcastlen kauppias joutuu hämilleen, kun mainitsen hänelle samasta kuparilippaasta. Ja tuolla on tuo sama lipas liekkien kirkastamana."

"Niin, siinä se on ja siihen se jääkin, hyvä herra!" Hän sulki huulensa tuolla lujalla tavalla, minkä olin oppinut tuntemaan jo melko hyvin huolimatta lyhyestä tuttavuudestamme, ja kun hän avasi ne jälleen, teki hän sen hymyilläkseen. "Mutta se ei selitä mitään, Craye, vai selittääkö?"

"Ei ainakaan minulle", myönsin.

Hän nousi, heitti pari kolme pientä halkoa tuleen ja asettuen seisomaan selin siihen työnsi kätensä aamunuttunsa taskuihin. Hän veti haikuja suuresta piipustaan jonkin aikaa tuijottaen huoneen varjoisiin nurkkiin ja sitten äkkiä purskahti nauruun.

"Voitte kertoa tämän kaiken Madrasialle huomenna", sanoi hän. "Se tulee kiinnostamaan häntä."

"Saattamaan hänet ymmälle, tarkoitatte kai."

"No, molempia sitten, koska ne eivät eroa paljonkaan toisistaan. Ja ilahduttamaan häntä myös, koska hän ajatteli — naisena ja omaten naisellisen aavistuskyvyn — että herra Pawley oli — on, jokin sellainen herrasmies kuin hän näyttää olevankin."

"Luulette siis Pawleyn tulleen tänne tietyssä tarkoituksessa tekemään havaintoja?"

"Ehkä", vastasi hän kylmästi. "Silloin se ei kuitenkaan juolahtanut mieleenikään, koska luulin miehen puhuvan totta, vaikka hänen muinaistieteelliset harrastuksensa eivät kiinnittäneetkään mieltäni. Mutta silloinhan mies sanoikin itseään harrastelijaksi, oppilaaksi. Ja hän olikin kieltämättä sellainen."

"Minä taasen luulen, että herra Pawley oli vakooja."

Tein tämän suoran väitteen siinä tarkoituksessa, että pääsisin selville Parslewen ajatuksista. Mutta lausuttuani sen näin heti, ettei hän tarttuisi siihen. Hänen olennossaan oli jotakin sellaista, mikä ilmaisi minulle, ettei hän tulisi sanomaan sanaakaan salaisuuden selittämiseksi — ei ainakaan vielä. Mutta juuri silloin satuin muistamaan jotakin.

"Olen unhottanut erään tapauksen, joka ei tuntunut minusta silloin minkään arvoiselta. Pawleyn ollessa täällä jätitte meidät kahden tähän huoneeseen mennessänne yläkertaan kirjoittamaan jotakin luetteloa hänelle. Teidän poissaollessanne hän otti kuparilippaan käteensä ja huomautettuaan jotakin sen taiteellisesta valmistustavasta kysyi minulta, tiesinkö minä, kenen vaakuna siinä oli, ja teki sitten vielä muutamia muitakin kysymyksiä. Hän näytti epäilyttävän uteliaalta."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.

"Koska päähäni jälkeenpäin pälkähti, että Pawley olisi ehkä voinut vastata siihen kysymykseen itsekin", vastasin minä. "Vaikka hän tiesikin sen, kysyi hän kuitenkin sitä minulta."

"Siinä tapauksessa mies tiesi hieman enemmän vaakunatieteestä kuin vanhoista hautakummuista", huomautti hän ivallisesti naurahtaen. "Kertokaa tämäkin Madrasialle huomenna, koska hän pitää sepitetyistäkin salaisuuksista ja tässä on muudan todellinen oikeasta elämästä. Juokaa lasinne pohjaan, ja lähdetään sitten nukkumaan."

Ymmärsin, että oli aivan toivotonta vaatiakaan minkäänlaista selitystä Parsleweltä. Tiesin senkin, että hän voisi kertoa minulle melko paljon, jos hän vain haluaisi. Mutta koska tämä kaikki ei missään tapauksessa liikuttanut minua, nousin.

"Sain tarvitsemani kankaan", kerroin hänelle poistuessamme huoneesta.
"Nyt on kaikki valmista."

"Silloinhan voitte aloittaa taulunne maalaamisen. Hyvää yötä!"

Hän nauroi minulle tieten tahtoen sanoessamme hyvää yötä toisillemme huoneeni ovella, minkä jälkeen hän meni omaan huoneeseensa. Hänen ovensa sulkeutui, ja kummallinen vanha talo kävi hiljaiseksi.

Nukuin kuin tukki lopun yöstä — niin raskaasti todellakin, että oli jo melko myöhäinen herätessäni. Koetin kiiruhtaa niin paljon kuin suinkin ajaessani partaani ja pukeutuessani, sillä luulin olevani myöhässä. Ihmeekseni olinkin ensimmäinen arkihuoneessa. Takassa paloi iloinen valkea, pöytä oli katettu, ja lautasellani näin minulle osoitetun kirjeen, ja Madrasian lautasella oli samanlainen hänelle osoitettu. Sieppasin omani ja tunsin Parslewen sotkuisen käsialan. Mursin sinetin ja tuijotin ihmetellen siihen, mitä hän oli kirjoittanut puolelle postipaperiarkille.

"Hyvä Craye!" sanottiin siinä, "te olette hyvä mies ja luottamusta herättävä. Pitäkää huolta tytöstä, kunnes joko kuulette minusta jotakin tahi tapaatte minut jälleen. Se, mitä kerroitte minulle varhain tänä aamuna, taivuttaa minut uskomaan, että minun on lähdettävä heti toimittamaan erästä mahdollisesti hyvinkin tärkeää asiaa. Voikaa hyvin. J. P."

Olin tuskin lukenut tämän todellakin tärkeän kirjeen, kun Madrasia riensi huoneeseen. Hän hyräili jotakin vanhaa kansanlaulua. Mutta se keskeytyi heti, kun hän huomasi minun viittaavan hänen lautaselleen asetettuun kirjeeseen.

V

CHARLES SPERRIGOE

Seisoin paikoillani vaieten ja katsellen Madrasiaa, kun hän repi kuoren auki, veti sieltä esille paperisuikaleen (Parslewe oli, olin sen jo aikoja sitten huomannut, suuri saituri paperin käyttöön nähden ja raapusteli viestejään ensimmäiselle sopivalle suikaleelle) ja luki siihen kirjoitetut sanat. Hänet otsansa matalat, hämmästyksen aiheuttamat juovat muuttuivat syviksi rypyiksi, ja liikkeellä, jota tuskin voidaan kuvata, hän työnsi paperin pöydän yli minulle.

"Mitä ihmettä tämä tarkoittaa?" huudahti hän. "Ja missä hän on?"