Markenmoren salaisuus

MARKENMOREN SALAISUUS

Kirj.

J. S. Fletcher

Englanninkielestä ["The Markenmore Mystery">[ suomentanut

V. M. [Väinö Meltti]

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS

I. Kahden matkamiehen kotiinpaluu
II. Isännöitsijän kamari
III. Aamuhämärässä
IV. Markenmoren notko
V. Syytettynä
VI. Valamiesoikeus istuu
VII. Rouva Braxfield todistaa
VIII. Syyttävä kirje
IX. Yöllinen kohtaus
X. Sormus ja piippu
XI. Ensimmäiset toimenpiteet
XII. Dower-talo
XIII. William Pegge
XIV. Poissa
XV. Ryöstömurhako?
XVI. Perheasioita
XVII. Liian myöhään
XVIII. Notkotie
XIX. Yllättävä kuulustelu
XX. Kylän juoruja
XXI. Vangitseminen
XXII. Rouva Braxfield toimii
XXIII. Professorin teoria
XXIV. Mies, joka kykeni arvaamaan
XXV. Hiidenkirnu

ENSIMMÄINEN LUKU

Kahden matkamiehen kotiinpaluu

Braxfield, joka oli palvellut kolmekymmentä vuotta isännöitsijänä sir Anthony Markenmorella, Markenmoren kartanon omistajalla, oli määrättyjä tapoja noudattava mies. Koko elämänsä ajan hän oli totutellut suorittamaan määrättyjä tehtäviä määrättyihin aikoihin; mitä vanhemmaksi hän kävi (nyt hän oli jo vähän yli kuusikymmentä), sitä enemmän tämä tottumus muuttui hänen toiseksi luonnokseen. Itse asiassa hän oli talon herra; sir Anthony oli raihnas mies, joka pysytteli huoneessaan; Guy Markenmore, vanhempi poika, ei ollut muutamiin vuosiin astunut kertaakaan isänsä kynnyksen yli; Harry Markenmore, nuorempi poika, salli mieluummin kenen hyvänsä käyttää rajattomasti kotivaltikkaa kuin olisi ottanut sen omiin käsiinsä; neiti Valencia Markenmore, ainoa tytär, oli vasta hiljan lopettanut koulunkäyntinsä; näin ollen Braxfield harjoitti lempeätä, vaatimatonta itsevaltaa tavalla tai toisella, mutta näyttämättä harjoittavan sitä. Hänellä oli monia hyviä tapoja, joista eräitä voitiin pitää melkeinpä hullutteluina — näihin jälkimmäisiin kuului hänen tottumuksensa lukita talon ovet täsmälleen kello kahdeksan joka ilta.

Jos joku olisi tiedustellut lähemmin Braxfieldilta tästä merkillisestä menettelystä, niin vanha isännöitsijä olisi kyllä selittänyt niitä syitä, jotka hänen mielestään puhuivat tämän itsepintaisen tavan puolesta. Markenmore oli hyvin vanha ja hyvin suuri kartano, joka alkujaan oli rakennettu kuningatar Elisabethin hallituskauden viimeisinä vuosina, laajennettu Kaarlo toisen aikana sekä lopullisesti korjattu ja uudenaikaistettu Yrjö neljännen hallituskaudella. Se sijaitsi loivasti viettävän kukkulan rinteellä, noin virstan päässä kylästä, joka oli saanut nimensä Markenmore-suvusta. Tämä oli asettunut asumaan näille seuduille jo ammoin, Vilhelm Valloittajan päivinä; porttimajaa lukuunottamatta ei sen likeisimmässä ympäristössä ollut ainoatakaan asumusta. Siinä oli tavattoman paljon ovia; niitä avautui kaikkialle, pengermälle, pihamaalle, puutarhaan, puistonurmikolle, tallirakennuksille ja hiljaisille teille, jotka mutkittelivat puiston tiheiden pensasistutusten lomitse; siinä oli myös käytäviä, parvekkeita ja huoneita, joita perhe ja palvelijat käyttivät harvoin.

Perhe oli pieni; palvelijoita oli vähän; sillä Markenmoret olivat verrattain köyhiä ja heidän entisestä loistostaan oli jäänyt jäljelle tuskin rippeitäkään. Mutta vaikka he olivat köyhiä, oli heillä kuitenkin melkoinen määrä kulta- ja hopea-astioita sekä arvokasta porsliinikalustoa ja kallisarvoista lasitavaraa; kartanossa oli vielä maalauksia, jotka olivat omaisuuden arvoisia, ja siellä oli tuskin ainoatakaan huonetta, johon ei olisi asetettu avoimesti jotakin kevyttä pikku esinettä, josta myytäessä olisi saatu sievoinen summa.

Braxfield, perin tunnollinen mies, piti itseään näiden perhekalleuksien vartijana ja eli yhtämittaisen hermostuneen pelon vallassa, että ne varastettaisiin. Jos hän olisi saanut noudattaa omaa mieltään, olisi hän jo aikoja sitten rakennuttanut kassaholvin, tulenkestävän ja varkailta suojelevan, ja sullonut sinne kaikki, mitä vanhassa kartanossa vain oli arvokasta. Mutta Markenmoret, vaikka sallivatkin isännöitsijänsä hallita itseään muutamissa asioissa, olivat ihmisiä, jotka eivät olisi suvainneet sekaannuttavan talon ikivanhoihin tapoihin ja järjestykseen ja niin välkkyivät kultamaljat ja hopealautaset, hohtaviksi kiilloitettuina ja huolellisesti puhdistettuina, sikin sokin jykevillä, tammisilla sivupöydillä, ja harvinaiset norsunluusta valmistetut esineet ja suunnattoman kalliit porsliinit komeilivat avoimilla hyllyillä ja vanhanaikaisissa kaapeissa — aivan kuin, sanoi Braxfield valitellen, niillä ei olisi enempää arvoa kuin sillä rojulla, joka oli asetettu näytteille naapurikauppalan museoon. Ja sentähden hän lukitsi talon ovet kello kahdeksalta joka ilta ja vei nelisentoista oven avaimet visusti kamariinsa; kuka hyvänsä, herra tai palvelija, kamarineiti tai rouva, halusi poistua Markenmoren kartanosta tämän kellonlyömän jälkeen, hänen oli käännyttävä Braxfieldin puoleen päästäkseen ulos.

Eräänä iltana huhtikuun kolmannella viikolla vuonna 1912 Braxfield lähti lukitsemaan ovia tapansa mukaan, kun yksinkertainen päivällinen, jolle Harry Markenmore ja hänen sisarensa Valencia istuutuivat joka ilta kello seitsemältä, oli päättynyt jo hyvän aikaa sitten. Aina hän aloitti kiertokulkunsa pienemmistä ovista ja lopetti sen suureen kolmiosaiseen oveen, joka avautui pengermälle. Ja tällöin voitiin todeta hänen toinen omituinen tapansa — ennenkuin Braxfield lukitsi ja telkesi lopullisesti tämän oven, astui hän joka kerta ulos pengermälle, käveli sen poikki suoja-aidalle, joka eroitti sen avarasta, vastapäätä leviävästä puistosta, ja tarkasteli kaikkea, mikä avautui hänen silmäänsä eteen; näin hän teki vuodenaikoihin katsomatta; sentähden hän näkikin toisinaan pelkkää pimeyttä, kuten synkkinä talvi-iltoina; kesällä hän näki koko joukon kaunista. Tällä kertaa hän näki hämärän verhoavan vaippaansa vanhat jalavat ja pyökit ja laskeutuvan aaltoileville niityille, jotka sijaitsivat Markenmoren ja etelään leviävien tasankojen välillä. Hämärä oli nopeasti laskeutumassa: niinä muutamina minuutteina, jotka Braxfield seisoi siellä katsellen ympärilleen, hän huomasi sen luonnon synkkenemisestä. Puut ja pensaat kävivät sekaviksi ja epäselviksi ääriviivoiksi, ja niiden takana, puolentoista kilometrin päässä, alkoivat kylän valot vilkkuilla pimeässä. Tällöin hän kääntyi ovelle päin — mutta pysähtyi äkkiä. Jostakin hänen takaansa läheni mies, kävellen pitkin ja nopein askelin pengermän alapuolella olevan nurmikon poikki.

Juuri suuressa oviaukossa riippui voimakas lamppu; sen säteet levisivät viuhkan tavoin pengermän ja astuinten yli, jotka veivät nurmelle. Kun Braxfield vitkasteli ihmetellen mielessään, kuki sieltä mahtoi tulla (sillä näinä aikoina olivat kaikki vieraat harvinaisia Markenmoren kartanossa), astui pitkä hahmo tähän valokaareen ja riensi kiireesti rappuja ylös suunnaten kulkunsa ovelle — ison, atleettimaisen miehen hahmo, jonka iltapukua peitti vain osaksi kevyt, napittamaton päällystakki. Hän ei ollut tullut kaukaa, mitä ilmeisesti osoitti se tosiasia, että hän oli paljaspäin; hän näytti itse asiassa mieheltä, joka on kaikessa kiireessä noussut ruokapöytänsä äärestä rientääkseen nopeasti naapuritaloon. Mutta isännöitsijä päästi kiihkeän, hämmästyneen huudahduksen nähdessään hänet.

"Herra hyvästi siunatkoon!" sanoi hän syöksähtäessään varjosta, missä oli seisonut. "Herra John Harborough? Tervetuloa takaisin, sir — en osannut ajatellakaan, että olisitte jälleen kotona."

Mies, jota oli puhuteltu näin ja joka seisoi nyt lampun huikaisevassa valossa, käänsi pronssinväriset kasvonsa ja silmänsä, jotka olivat terävät, tummat ja syvällä kuopissa, vanhan isännöitsijän pyöreisiin kasvoihin ja pyylevään olemukseen päin. Hän ojensi nauraen oikean kätensä.

"Hei, Braxfield!" sanoi hän reippaasti sellaisella äänenpainolla, jolla tervehditään vanhaa tuttavaa. "Tekö se olette, ja yhtä hyvissä voimissa kuin koskaan, vai mitä? Ette näytä vanhentuneen hitustakaan."

"Minun iässäni ei muututa paljon, sir", vastasi Braxfield puristaen kunnioittavasti tarjottua kättä. "Se tapahtuu vasta myöhemmin, herra Harborough. Mutta — te olette todellakin tullut takaisin, sir? Minä en ollut kuullut siitä — vielä, me emme kuule paljoakaan viettäessämme omaa elämäämme, joka nyt on — hiljaisempaa kuin koskaan ennen Markenmoren kartanossa, sir."

"Saavuin kotiin vasta tänään iltapäivällä, Braxfield", virkkoi
Harborough. "Ja juuri kun olin lopettamassa päivällistäni, kuulin sir
Anthonyn olevan sairaana, ja niin tulin suoraa päätä tiedustelemaan
hänen vointiaan. Onko sairaus vakavaa laatua?"

"Nähkääs, sir, hän on ollut hiukan huonompi viimeisten parin päivän aikana", sanoi Braxfield. "Hänen tilansa on vaihteleva — tietysti, siitä on nyt runsaasti kaksi vuotta, kun hän on ollut yhtä mittaa huoneessaan. Näin meidän kesken puhuen, herra Harborough, hänen päivänsä voivat päättyä millä hetkellä hyvänsä — millä hetkellä hyvänsä. Niin sanovat lääkärit, sir."

"Keitä täällä on?" kysyi Harborough vilkaisten rakennuksen julkisuvun valaistuihin ikkunoihin.

"Ei ketään muita kuin herra Harry ja neiti Valencia", vastasi isännöitsijä. "Herra Guy — voi, me emme ole nähneet häntä Markenmoressa — niin, muistaakseni kokonaiseen seitsemään vuoteen. Hän lähti pois — nähkääs, juuri samoihin aikoihin kuin tekin, herra Harborough, eikä ole senjälkeen käynyt kotonaan — ei kertaakaan! Minä en tiedä, missä hän on — enkä usko, että hänen sisaruksensakaan tietävät."

"Hm!" sanoi Harborough. "Vai Harry — hän oli poikanen, kun minä lähdin maailmalle, ja Valencia — hän oli tytön typykkä."

"Niinpä kyllä, sir", sanoi Braxfield, "mutta herra Harry on nyt kaksikymmentäkolmevuotias nuori mies, ja neiti Valencia — hän on nuori neiti, joka on jo hyvän joukon yli yhdeksäntoista. Te olette ollut poissa kauan, sir! Mutta astukaa sisälle, herra Harborough, astukaa sisälle! Hauskaa nähdä teidät jälleen Markenmoressa, sir."

Harborough asteli vanhan isännöitsijän perässä taloon, vanhanaikaisen, kivisen eteishallin poikki, jossa koristuksena oli hirvensarvia, ketunpäitä, vanhoja musketteja ja muita metsästyksen ja maalaiselämän voittomerkkejä, erääseen huoneeseen, jonka hän muisti varsin hyvin ja jota perhe nyt käytti tavallisena seurusteluhuoneena. Takassa paloi isoja halkoja iloisesti roihuen; Braxfield työnsi tuolin sen ääreen.

"Me emme käytä nykyisin enää milloinkaan vierashuonetta, herra Harborough", kuiskasi hän tuttavallisesti. "Tämä huone on kaikkea — ruokailuhuone, arkihuone ja muuta sellaista. Emme elä enää niin ylellisesti, kuin ennen oli tapana, sir — vai mitä? Mutta — vielä voimme sentään tarjota lasillisen verratonta portviiniä vanhoille ystävillemme! Saanko tuoda teille tilkkasen, herra Harborough? — sanokaahan, sir!"

"Ei pisaraakaan, Braxfield, kiitos vain", vastasi Harborough. Hän katseli ympärilleen ja nyökäytteli päätään tarkastaessaan eri esineitä. "Muistan ne kaikki", mumisi hän. "Kaikki on ennallaan! Kas niin, ilmoittakaapa nuorille, että minä olen täällä, Braxfield."

Hän nojasi tulisijan koristeelliseen reunukseen — raskastekoiseen, hienosti leikkaeltuun, vanhaan tammiseen teokseen — kun isännöitsijä oli mennyt, ja silmäili vielä kerran ympäri huonetta. Tähän huoneeseen hän oli tutustunut jo poikasena, lähes kolmekymmentä vuotta sitten: silloin se suoritti arki- ja olohuoneen tehtäviä ja oli ison, sokkeloisen kartanon hauskin sopukka. Se oli nytkin hauska vanhoine huonekaluineen, vanhoine tauluineen, vanhoine kirjoineen — siellä viittasi kaikki sen perheen entisyyteen, jolle se kuului. Mutta huolimatta huoneen hauskasta sisustuksesta, kodikkaasta ja ylellisestä, Harborough pani merkille terävän katseensa ja nopean havaintokykynsä avulla eräänlaisen ilmapiirin, jonka hän sisällytti kokonaisuudessaan yhteen ainoaan sanaan: rappeutuminen! — Siitä oli todistuksia kaikkialla hänen ympärillään. Kaikki esineet olivat loppuun kulumaisillaan, epäilemättä hitaasti mutta varmasti.

Hän kohotti äkkiä katseensa nukkavierusta lattiamatosta, jolla hän seisoi, näki oven avautuvan, tytön astuvan huoneeseen ja tulevan häntä kohti ojennetuin käsin — hoikan, notkeavartaloisen tytön, joka oli tumma kuten kaikki Markenmoret ja sorea, jollakin tavoin, jota Harborough ei saattanut määritellä heti, ilmaisten eloisuutta ja henkevyyttä. Tyttö oli nuori kaunotar; hänen raikas olemuksensa oli erikoisen vaikuttava tuossa vanhan aikuisessa ympäristössä: se teki Harboroughiin niin syvällisen vaikutuksen, ettei hän saanut sanaa suustaan, vaan piti hänen kättään omassaan ja tuijotti häneen, uskomatta oikein omia silmiään, kokonaisen minuutin ajan ennenkuin sai kiinni puheen päästä.

"Laupias taivas!" huudahti hän viimein katsoen alas tyttöön, vaikka tämä olikin pitkä, kuuden jalan ja kahden tuuman korkeudesta. "Oletteko — oletteko te Valencia?"

"Minä itse — aivan varmasti!" vastasi tyttö naurahtaen. "Ettekö tuntenut minua? Minä tunsin teidät."

"Ah!" sanoi Harborough. "Minä olin jo vanhahko ukkeli, kun lähdin matkalle — kolmenkymmenen korvissa! Mutta te, te olitte —"

"Kolmentoista", keskeytti tyttö nauraen jälleen. "Aika rasavilli kai.
Ja te olette siis todellakin palannut jälleen kotiin?"

Hän viittasi erääseen tuoliin istuutuen itse toiselle; myös Harborough istuutui ja katseli tyttöä edelleen, ihmetellen yhä sitä, että se rumanpuoleinen ja tavallinen lapsi, joka oli säilynyt hänen muistissaan, oli saattanut muuttua täksi viehättäväksi, pirteäksi olennoksi.

"Vasta tänään", vastasi Harborough; "ja niin pian kuin kuulin isänne sairaudesta, riensin suoraa päätä tiedustelemaan hänen tilaansa".

"Kiitos", sanoi tyttö vilpittömästi. "Mutta minusta hän ei ole yhtään huonompi kuin pitkiin aikoihin. Väliin hän on sairaampi, tietysti — eilen hän ei voinut kovinkaan hyvin — siitä kai johtui, että tulitte kuulleeksi mitään. Hän on jo hyvin vanha, tiedättehän — ja hyvin heikko."

"Voinko minä tehdä mitään tässä asiassa?" ehdotti Harborough. —
"Nähkääs — minä olen palannut kotiin jäädäkseni tänne iäksi päiviksi.
Olen vaellellut lähes seitsemän vuotta."

"Varmaan olette nähnyt paljon maailmaa", sanoi Valencia.

"Aivan loppumattomiin", myönsi Harborough. "Olen kolunnut maapallon kaikki nurkat! Mutta — minusta tuntui, etten koskaan ollut nähnyt mitään puoleksikaan niin viehättävää kuin vanha kotitaloni tullessani sinne tänään! Enkä minä aio jättää sitä enää. Asetun alalleni, ymmärrättehän."

"Greycloister on ihastuttava paikka", sanoi Valencia. "Olen usein kävellyt teidän puistossanne kun olitte poissa — ja ihmetellyt, kuinka te saatoitte luopua siitä niin pitkäksi aikaa."

"Minulla oli omat syyni", sanoi Harborough. "Mutta täällä minä olen jälleen ja iloitsen sydämestäni nähdessäni vielä kerran teidät kaikki. Olen tuonut kotiin valtavan suuren kokoelman kaikenlaisia esineitä — toivon, että poikkeaisitte katselemaan niitä pian."

"Varsin mielelläni!" vastasi Valencia. "Te järjestätte kai jonkinlaisen museon?"

"Luullakseni lahjoitan pois osan niistä", sanoi Harborough. "Esineitä on aivan rajattomasti, paikasta jos toisestakin. Mutta — hyväinen aika, onko tuo Harry?"

Ovi oli jälleen auennut ja nuori mies oli astunut hiljaa huoneeseen Hän oli pitkä, hoikka ja tummaverinen; hän käytti silmälaseja ja katseli ympärilleen arasti ja ujosti, mikä herätti ajatuksia ylioppilaasta. Hän hymyili laimeasti puristaessaan vieraan kättä, muttei virkkanut mitään.

"Harry, tietysti", myönsi Valencia. "Muuttunut kai yhtä paljon kuin — kuin minäkin. Vieläkö te muistatte hänet?"

"Muistan, että teimme yhdessä metsästysretken minun metsiini pari kolme päivää ennenkuin lähdin matkoille", sanoi Harborough. Hän katseli veljeä ja sisarta miettivän tutkivasti. Nämä kaksi olivat nuorempaa polvea, ajatteli hän itsekseen: Guy Markenmore, heidän vanhempi veljensä, sir Anthonyn ensimmäisestä avioliitosta syntynyt poika, oli muutamia vuosia heitä vanhempi; hän oli nyt suunnilleen yhtä vanha kuin Harborough. "Olette kai tehnyt koko joukon metsästysretkiä sitten viime näkemän?" jatkoi Harborough silmäten veljeä. "Ennenhän ne olivat, teidän maanne, kuuluisia riistarikkaudestaan."

Harry Markenmore hymyili jälleen, mutta ei nytkään virkkanut mitään; sisar vastasi hänen puolestaan.

"Harry ei harrasta erikoisemmin urheilua", sanoi tyttö. "Häneltä ei riitä aikaa muuhun kuin kirjoihin ja työhön. Hän ponnistelee kovasti — kohentaakseen asioita kuntoon. Syystä tai toisesta on tila alkanut rappeutua. Jäniksiä ja kaniineja ja fasaaneja ja peltokanoja lienee yllin kyllin — kenties — mutta rahaa mitättömän vähän!"

"Meillä oli huono pehtoori", huomautti Harry Markenmore, päästäen kielensä valloilleen ja luoden Harboroughiin merkitsevän katseen. "Hän antoi asioiden mennä menojaan. Viimeiset kaksi vuotta minä itse olen hoitanut pehtoorin virkaa. Mutta — kaikki meidän maamme on annettu vuokralle liian halvasta hinnasta: vuokria olisi lisättävä."

"Rohkea aikomus, se", sanoi Harborough. "Useimmat tahtoisivat mieluummin vuokriaan alennettavan kuin lisättävän. Minä luulen, että minun itsenikin on ruvettava selvittelemään tämänlaatuisia asioita — ehkä voimme lyödä viisaat päämme yhteen."

"Niin, mutta te ette ole riippuvainen vuokratuloistanne!" sanoi Valencia asioihin perehtyneen näköisenä. "Te olette hankkinut kaupunkikiinteimistön. Näettekös, kuinka ymmärtäväinen nuori nainen minä olen! Meidän tulomme supistuvat pelkkiin maakorkoihin — ja me tilanomistajat olemme perikatoon tuomittuja: me emme ole niinkään hyvissä varoissa kuin ne, joille vuokraamme maamme. Jos Harry ja minä voisimme tehdä oman mielemme mukaan, niin myisimme tilamme ja pääsisimme siitä kokonaan irti."

"Hyvä keino — joskus", sanoi Harborough. "Miksette tee niin?"

Veli ja sisar katsahtivat toisiinsa.

"Se on perintötila", sanoi Valencia.

Hän loi Harboroughiin merkitsevän katseen, ja Harborough nyökkäsi.

"Aivan oikein", huomautti Harborough. "Mutta — se vaikeushan saataisiin voitetuksi, jos — jos teidän vanhempi veljenne antaisi suostumuksensa."

Sisarukset silmäsivät jälleen toisiaan.

"Me emme tiedä missä Guy on", sanoi Harry. "Kukaan ei tiedä sitä — ei ainakaan kukaan meidän tuttavistamme. Hänestä ei ole kuultu halaistua sanaa — luullakseni noin seitsemään vuoteen."

"Siitä on seitsemän vuotta", huomautti Valencia. "Minä muistan." Hän katsahti taas Harboroughiin. "Guy lähti pois, yhtäkkiä, juuri vähän ennen kuin te", lisäsi tyttö. "Ja se tapahtui seitsemän vuotta sitten."

Harborough liikahti vähän kiusaantuneena tuolillaan. Hänellä ei ollut pienintäkään halua antautua keskustelemaan Markenmoren perhesalaisuuksista. Mutta hän tunsi eräänlaista uteliaisuutta.

"Tarkoitatteko — kirjaimellisesti, mitä sanotte?" kysyi Harborough.

"Ehdottomasti!" vastasi Valencia, "Kukaan meistä — eikä kukaan tuttavistammekaan — ole kuullut hänestä sanaakaan siitä lähtien."

"Mutta — raha-asiat?" viittasi Harborough. "Hän on kai tarvinnut rahaa. Eikö hän ole koskaan pyytänyt mitään — perintöosuutta esimerkiksi?"

"Hänellä oli rahaa omasta puolestaan", sanoi Harry. "Hän sai kaikki äitinsä rahat tämän kuoltua. Niin — asia on kuten Val sanoo, me emme ole kuulleet hänestä mitään senjälkeen kun hän lähti Markenmoresta emmekä tiedä, missä hän on. Toivoisin, että tietäisimme! — Isäni päivät ovat luetut."

Harborough nousi tuoliltaan.

"No niin, minun on mentävä", sanoi hän. "Jos on jotakin, mitä minä voin tehdä, niin ilmoitattehan siitä minulle? Mutta te sanoitte, ettei sir Anthonyn henkeä uhkaa välitön vaara?"

"Ei", vastasi Harry. "Mutta — milloin hyvänsä, ja kun hän tulee heti levottomaksi, jos hänet jätetään hetkeksikään yksin, niin suonette minulle anteeksi, jos palaan hänen luokseen? Jos hän näyttää vähänkään paremmalta huomenna, niin kerron hänelle teidän kotiinpaluustanne, ja aivan varmaan te saatte nähdä hänet, kun pistäydytte tänne toistamiseen. Toivottavasti tulette pian katsomaan meitä jälleen?"

"Aivan varmasti", sanoi Harborough. Hän astui halliin Valencian kanssa, kun Harry oli mennyt, ja loi tyttöön vielä kerran kehoittavan katseen. "Ettehän vain unohda lähettää noutamaan minua, jos minusta olisi jotakin apua?" jatkoi hän. "Minua ei ole pidettävä vain tavallisena naapurina, tiedättehän — että nyt olen jälleen kotona!"

"Minä en unohda", vastasi Valencia. Hän tähysteli ympärilleen: pimeään verhoutuneen eteishallin toiseen päähän ilmestyi juuri Braxfield avain kädessään; tyttö viittasi Harboroughin syrjään. "Haluaisin kysyä teiltä jotakin", kuiskasi tyttö. "Voitteko selittää, minkätähden veljeni Guy lähti kotoa ja miksei hän ole koskaan palannut? Ja te — te itse?"

Valencian silmät, suuret ja tummat, olivat kiintyneet Harboroughiin omituisen vakavasti, ja hän näki tämän säpsähtävän hiukan ja puristavan huuliaan yhteen.

"Kertokaa — minulle!" sanoi tyttö. "Minulle!"

Harborough katsahti tällöin Braxfieldiin: vanha isännöitsijä, tietämättä mitään tästä arkaluontoisesta kysymyksestä — ja vastauksesta, vetäytyi lähemmäksi.

"Minä tiedän ehkä — jotakin", mutisi Harborough. "Jos — jos minä oikein ajattelen — pitäisi minun kertoa teille — minä kerron. Myöhemmin."

Valencia nyökkäsi hänelle ymmärtävästi, puhuen mykkää kieltä, ja katosi pimeille portaille, jotka olivat heidän takanaan. Braxfield taas vaihdettuaan pari sanaa Harboroughin kanssa päästi vieraan ulos ja lukitsi ison oven sekä työnsi sille raskaan rautasalvan, joka oli suorittanut tätä tehtävää monien sukupolvien ajan Markenmoressa. Kartano oli turvattu yöksi.

Braxfield meni takaisin kamariinsa — siistiin ja kodikkaaseen arkihuoneeseen, joka sijaitsi ison pääkäytävän päässä. Siellä loimusi kirkas valkea, ja hänen mukava, pehmeäksi topattu nojatuolinsa oli sen ääressä. Nyt oli tullut hänen aikansa nauttia lepoa ja virkistystä. Kun päivän työt olivat päättyneet, kun vallitsi täydellinen hiljaisuus, poltteli hän piippuaan, luki sanomalehteään ja maisteli whiskyä lasistaan. Hänen piippunsa oli valmiina käden ulottuvilla, sanomalehdet sen vieressä; hän meni ruokakaapille ottaakseen sieltä viinikulhonsa ja lasinsa. Mutta juuri laskiessaan kätensä näille esineille Braxfield kuuli kolkutusta. Hänen kätensä hellittivät otteensa, painuivat sivuille ja alkoivat vapista. Sillä Braxfield tunsi tuon kolkutuksen — se oli hänelle varsin tuttu, vaikka hän oli kuullut sen viimeksi seitsemän vuotta sitten. Hän seisoi paikallaan, kuunnellen — se kuului jälleen. Komeron ikkunaan naputettiin kolme kertaa peräkkäin, kevyesti mutta selvästi. Silloin hän lähti huoneesta, kääntyi sivukäytävään kävellen sen päähän ja aukaisi oven, josta päästiin ruusutarhaan. Mies astui sisälle, ja läheisen lampun himmeässä valossa isännöitsijä eroitti hänen kasvonsa.

"Herra armahda!" huudahti hän peräytyen taaksepäin seinää vasten.
"Herra Guy?"

TOINEN LUKU

Isännöitsijän kamari

Mies, jonka Braxfield vastaanotti tällä tavoin ja jota hän, huolimatta vanhasta tutusta merkistä huoneen ikkunaan, ei saattanut kuolemakseen aavistaa tapaavansa, loi terävän, tutkivan, epäluuloisen katseen kapeaan solaan, joka avautui rakennuksen pääkäytävään. Se siirtyi aivan yhtä terävänä vanhan isännöitsijän kummastuneille ja hämmentyneille kasvoille — ja kysymys, joka tehtiin senjälkeen, oli yhtä terävä.

"Muut — vuoteessako?"

Braxfield alkoi vavista. Ennen muinoin hän oli usein päästänyt Guy Markenmoren sisälle, myöhään yöllä, tämän saman oven kautta; kolme perättäistä naputusta oli merkki, josta he olivat sopineet keskenään. Ja silloin hän oli tehnyt hänelle tuon saman kysymyksen useammin kuin hän saattoi muistaakaan. Silloin se ei tehnyt häntä levottomaksi, mutta nyt, kuullessaan sen jälleen, kysyjän seitsenvuotisen, selittämättömän poissaolon jälkeen, se pelästytti häntä. Miksi saapui Markenmoren paroonin arvonimen ja tiluksien perijä hiiviskellen isänsä taloon, myöhään yöllä, pyrkien sisälle salateitse, ilmeisesti jostakin hermostuneena? Braxfield katsoi häneen epätietoisena.

"He ovat menneet huoneisiinsa, herra Guy", vastasi hän. "Tai — he voivat olla isänne huoneessa. Sir Anthony tekee — loppuaan, sir."

Guy Markenmore katsahti jälleen käytävään. Tällöin Braxfield silmäsi häntä. Hän oli muuttunut vähän, ajatteli Braxfield. Hänen somat kasvonsa olivat aina, jo lapsuudesta lähtien herättäneet huomiota: vielä kolmekymmentäviisivuotiaanakin hän näytti sievältä; pitkä, solakka, tumma, tuimakatseinen; sitä mieslajia, joka vetää puoleensa ja miellyttää naisia. Mutta hän näytti mieheltä, joka on elänyt hurjasti; mieheltä, joka on nähnyt elämän varjopuolia, ja hänen kauniiden silmiensä seutuvilla ja vaoissa suun ympärillä, jonka huolellisesti hoidetut mustat viikset tuskin peittivät, oli pahaa ennustava ilme, joka olisi varoittanut tarkkaavaa havaintojentekijää luottamasta häneen liiaksi. Sekä silmissä että huulissa ilmeni varovaisuutta ja terävyyttä, kun ne kääntyivät jälleen isännöitsijään.

"Menkäämme sinun huoneeseesi, Braxfield", sanoi hän tyynesti. "Sulje tuo ovi."

Hän käveli nopeasti sivukäytävän päähän ja kääntyi pääkäytävään annettuaan määräyksensä; kun isännöitsijä sen täytettyään seurasi häntä, seisoi hän jo huoneessa pidellen kädellään ovesta. Ja kun Braxfield, yhä hämmästyneenä ja ihmeissään, oli astunut sisälle, veti Guy oven kiinni ja kiersi avainta.

"Kuulehan!" sanoi hän matalalla äänellä viitaten Braxfieldin iloisesti roihuavan takan luo. "Haluaisin tiedustella erästä asiaa — luulin nähneeni jonkun, kun tulin tänne. Sinä kai tiedät. Onko John Harborough jälleen kotona?"

Braxfield tunsi sen äänensävyn, jolla hän teki kysymyksensä, elähdyttävän itseään. Hän nyökkäsi, hakien Guyn kasvoja.

"Kyllä, sir!" hän vastasi. "Saapui kotiin tänään — juuri tänään iltapäivällä."

"Onko hän käynyt täällä?" kysyi Guy.

"Kyllä, sir — tänä iltana."

"Miksi? Minkätähden hän tuli tänne?"

"Hän oli kuullut isänne olevan sairaana, herra Guy — hän tuli tiedustelemaan hänen vointiaan."

"Puhuiko hän minusta?"

"Ei — ei minun tietääkseni, sir. Hän tapasi herra Harryn ja neiti
Valencian."

"Onko hän palannut jäädäkseen tänne — jäädäkseen olemaan?
Kotiutuakseenko?"

"Käsittääkseni, sir."

Braxfield ihmetteli, mitä nämä kysymykset oikein tarkoittivat, ja hänen kasvoillaan ilmeni tämä ihmettely. Mutta Guyn kasvoille oli levinnyt sfinksimäinen ilme. Hän kääntyi isännöitsijästä, tempasi keikarimaisen hattunsa, päällystakkinsa ja hansikkaansa, heitti ne nurkassa olevaan nojatuoliin ja vedettyään rintataskustaan esille kotelon valitsi sikaarin ja sytytti sen rauhallisesti. Braxfield oli siksi hyvä sikaarien tuntija, että saattoi todeta tämän sikaarin olevan kallista lajia; lisäksi hän havaitsi, ettei kadonnut poika muistuttanut kotiin palatessaan seitsemän vuoden poissaolon jälkeen ulkoasultaan suinkaan tuhlaajapoikaa. Guy oli puettu viimeisen muodin mukaan; hänen harmaa tviidipukunsa, joka ilmeisesti oli Savile Row-liikkeen työtä, muodosti räikeän vastakohdan niille kuluneille ja vanhanaikaisille vaatteille, joissa Harry Markenmore kuljeskeli vanhassa kartanossa. Ja kädessä, joka kohosi sytyttämään sikaaria, kimalteli hieno jalokivisormus, joka aivan kuin vartioi toista, keskisormessa komeilevaa, tekotavaltaan ja näöltään harvinaista sormusta.

"Kuulehan!" sanoi Guy uudelleen. "Toinen kysymys. Olen kuullut, että rouva Tretheroe — joka ennen oli neiti Veronica Leighton — on jälleen näillä seuduilla. Onko se totta?"

"Kyllä, sir", vastasi Braxfield. "Hänkin on palannut — aivan äskettäin. Hän on vuokrannut Dower-talon, herra Guy — tiedättehän, sir, sen, joka on puiston perällä. Hän vuokrasi sen noin kuukausi sitten, herra Harryltä — hän huolehtii nyt kaikesta, sir — ja rouva Tretheroe on muuttanut sinne."

"Hän vuokrasi sen!" huudahti Guy korostaen erikoisesti persoonapronominia. "Hän! Mitä?… onko eversti Tretheroe sitten kuollut?"

"Hän kuoli Intiassa, sir — niin olen kuullut — vuosi sitten", vastasi Braxfield. "Ja sitten — rouva Tretheroe palasi kotiin ja tuli tiedustelemaan asuntoa näiltä tienoin, ja kuten sanoin, hänelle luovutettiin meidän Dower-talomme. Eikä hän näytä yhtään vanhemmalta, herra Guy — ei hitustakaan! Kauniimpi kuin koskaan, sir."

Braxfield alkoi saada takaisin varmuutensa ja puhelahjansa. Hän tahtoi puhua nyt.

"Hän kuuluu olevan hyvin varakas nuori leski, herra Guy", jatkoi Braxfield. "Eversti Tretheroe jätti rouvalleen koko omaisuutensa — ja hän oli rikas mies, kuulemma. Ja rikkaus näyttääkin olevan rouva Tretheroelle mieleen — hän on hankkinut aika liudan palvelijoita ja tuhlannut jo koko joukon rahaa taloon ja tuhlaa yhä enemmän. Ja vastikään sinne tuli vieraita — lontoolaisia kai. Hän näyttää pitävän huvittelusta, siltä tuntuu, sir."

"Onko hänellä lapsia?" kysyi Guy.

"Ei ainoatakaan, sir", vastasi Braxfield. "Eikä koskaan ollutkaan, tietääkseni."

Guy tarkasteli vanhan isännöitsijän yksinäisen kamarin tuttuja piirteitä. Mikään ei näyttänyt muuttuneen. Hänen katseensa pysähtyi kulhoon, jonka Braxfield oli pannut pöydälle juuri vähän ennen kuin hän kuuli naputusta ikkunaan.

"Annapas minulle naukku, Braxfield", sanoi hän äkkiä. "Sinulla on kai vielä jäljellä vanhaa whiskyäsi, seitsemän vuodenkin päästä. Ja hieman soodavettä. Otahan itsekin — siitä onkin jo pitkä aika, kun maistelimme yhdessä — ennen muinoin teimme monta kupposta tässä huoneessa!"

Hän naurahti kyynillisesti kohottaessaan lasin, jonka Braxfield ojensi heti hänelle — mutta vanha isännöitsijä ei vastannut naurahdukseen. Braxfield kohotti tietysti kunnioittaen lasinsa ja ilmaisi mutisten onnentoivotuksensa näyttäen tulevan liikutetuksi.

"Siitä on hyvin pitkä aika, sir", sanoi hän. "Niin, hyvin pitkä aika, herra Guy! Mutta rohkenen olettaa, että se on ohitse, sir — toivon teidän tulleen kotiin jäädäksenne tänne ainaiseksi."

"Siinä tapauksessa toiveesi on tuomittu raukeamaan, Braxfield", vastasi Guy puhjeten jälleen kyynilliseen nauruun. "Sitä varten en ole tullut! Markenmoren kartanosta ei ole enää minulle. Olen tullut toimeen vallan mainiosti ilman sitäkin enkä aio ruveta tänne kaalinviljelijäksi, kun missä hyvänsä muualla voin viljellä tuottoisampiakin vihanneksia. Ei, Braxfield, minä en ole palannut jäädäkseni."

"Mutta, herra Guy — teidän isänne?" sanoi vanha isännöitsijä. "Hän ei voi elää kauan, sir. Ja — arvonimi ja tilukset, herra Guy!"

"En voi välttää sitä, että perin isäni paroonin-arvon Braxfield, vaikka annan palttua koko arvonimelle", vastasi Guy; "ja tiluksia taas voidaan hoitaa varsin hyvin ilman minun apuani tai läsnäoloanikin. En tosiaankaan välitä niistä! Olen varoissani — olen puuhaillut arvopaperipörssissä, Braxfield, yli kuuden vuoden ajan ja ansainnut sievoisia summia. Mutta kuulehan nyt", jatkoi hän keskeyttäen vanhan isännöitsijän onnittelut, "sanoit, että Harry toimii jonkinlaisena pehtoorina; menestyykö hän hyvin?"

"Epäilemättä erittäin hyvin, sir, sikäli kuin minä voin päättää", vastasi Braxfield. "Charlesworth — meidän vanha pehtoorimme — muistattehan hänet kai vielä hyvin — hän antoi asioiden mennä hongikkoon, eikä isänne estänyt häntä. Mutta kun veljenne tuli täysi-ikäiseksi, niin hän ja isänne panivat toimeen eräitä muutoksia, ja herra Harry otti ohjakset käsiinsä ja toimitti Charlesworthin eläkkeelle, ja siitä lähtien hän on pitänyt huolta kaikesta. Apua hän on saanut aimo lailla, tietysti, sir, neiti Valencialta — hyvin näppäräksi nuoreksi neidiksi on sisarenne kehittynyt, herra Guy, — sallinette minun noutaa heidät alas, sir, ennenkuin menette makuulle?"

Guy tyhjensi lasinsa pohjaan, sekoitti itselleen uuden juoman ja istuutuen isoon tuoliin loimuavan roihun ääreen ravisti päätänsä.

"Minä en aio mennä levolle, Braxfield", vastasi hän. "Tulin kaupungista suorittamaan erikoista tehtävää ja aion palata jälleen kaupunkiin jo hyvin aikaisin aamujunalla, johon minun on noustava Mitbournen asemalla. Mutta minun on tavattava molempia nuoria — ehdottomasti, asiani koskee heitä. Ensiksi tahtoisin kuitenkin, että kertoisit minulle yhtä ja toista; sitten voit mennä ilmoittamaan heille, että minä olen täällä — rauhallisesti ja häiritsemättä sir Anthonyä - en toivo hänen saavan tietää, että olen lähimaillakaan. No niin, ensiksi — sanoit rouva Tretheroella olevan vieraita Dower-talossa?"

"Kyllä, sir", vastasi Braxfield. "Suurehko joukko."

"Silloinpa ei ole luultavaa, että he tänään menevät kovin varhain levolle", huomautti Guy.

"Olen kuullut heidän huvittelevan hyvin myöhään, sir", sanoi Braxfield.
"Tanssitaan — ja tehdään muuta sellaista."

"Sepä mainiota", jatkoi Guy. "No niin — pitääkö rouva Wrenne kylässä vielä Valtikka-majataloa?"

Väri vaihtui Braxfieldin turpeilla kasvoilla — hän punastui kuin nuori tyttö.

"Nähkääs sir", änkytti hän naurahtaen arasti. "Rouva Wrenne ei pidä sitä enää. Kävi näet niin, sir — varmaan te nauratte minulle, herra Guy — että rouva Wrenne ja minä menimme naimisiin, neljä vuotta sitten, sir. Rouva Wrenne on siis nyt rouva Braxfield."

"Siunaa ja varjele!" huudahti Guy. "Tartuitpa viimein koukkuun, vai mitä, Braxfield? Rouva Braxfield on kai siinä tapauksessa — täällä?"

"Ei, sir, eikä koskaan ole ollutkaan", vastasi vanha isännöitsijä. "Minä asustan täällä vanhaan tapaan. Mutta vaimoni, sir, ja hänen tyttärensä — muistattehan Poppyn, herra Guy, sievä tyttö, josta nyt on tullut kaunis nuori nainen — he asuvat Woodlandin huvilassa puistomme toisella puolen. Vaimoni vuokrasi sen, sir, kun hän luopui Valtikasta."

"Vai niin!" sanoi Guy. "Mutta — kenen käsissä on Valtikka nyt?"

"Erään miehen, jonka nimi on Grimsdale, sir — hän palveli sitä ennen sir James Marchantilla. Hän on laajentanut sitä koko lailla, sir; siitä pitäen kun kaikki nuo uudet kulkuvälineet ovat tulleet käytäntöön, on liikenne vilkastunut melkoisesti valtamaantiellämme."

Guy nyökkäsi ja veti esille kellonsa.

"Ei vielä kymmentäkään", mutisi hän. Hän istui hiljaa pari minuuttia, ilmeisesti syviin ajatuksiinsa vaipuneena, Braxfieldin tarkastellessa häntä uteliaasti. "Hyvä, Braxfield", sanoi hän viimein katsahtaen ylös valkeasta. "Mene ilmoittamaan sisaruksille, että minä olen täällä. Mutta hiljaa! — ja muista teroittaa heidän mieliinsä, ettei isälleni ole hiiskuttava sanaakaan."

"Varsin mielelläni, sir", myönsi Braxfield. "He lienevät hänen luonaan — tai mahdollisesti toinen heistä — mutta minä hoidan sen asian. Täällä talossa on tottunut sairaanhoitajatar, herra Guy, ja vaalikoon hän sir Anthonya sillaikaa kun he ovat alhaalla."

Guy ei vastannut mitään, ja Braxfield poistui astuen äänettömän talon halki ja nousten rappuja ylös Harry Markenmoren huoneeseen. Huone oli valaistu, mutta tyhjä. Harry oli tietenkin isänsä luona, puheli Braxfield itsekseen. Hän astui käytävän poikki ja koputti hiljaa Valencian ovelle. Valencia vastasi kutsuun heti ja astui ulos yöpuvussaan; vanhan isännöitsijän kasvoilla oli jonkinlainen outo ilme, mikä saattoi Valencian luomaan häneen huolestuneen katseen. Mutta Braxfield pudisti päätään. "Ei mitään sellaista, neiti Valencia", kiiruhti hän selittämään. "Te — te ette saa pelästyä — sillä herra Guy on alhaalla. Hän saapui juuri kun te ja herra Harry olitte tulleet tänne yläkertaan, ja hän haluaa tavata teitä, molempia. Mutta — mutta sir Anthonylle ei saa puhua mitään."

Valencian kasvoille tuli kova ilme. Hänen mielessään ei ollut säilynyt lapsuuden ajoilta minkäänlaista hellemmän kiintymyksen tunnetta vanhinta veljeään kohtaan, ja niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa, ei hän ollut koskaan kuullut tästä mitään hyvää, ja Guy oli tosiaankin suhtautunut seitsemän vuoden ajan kotiväkeensä aivan kuin sitä ei olisi ollut olemassakaan. Valencia katsoi arvelevasti ja epäilevästi Braxfieldiin.

"Mitä hän tahtoo?" kysyi tyttö.

"Minä en tiedä, neiti", vastasi vanha isännöitsijä, "muuta kuin sen, että hän sanoo tulleensa tänne tapaamaan teitä ja herra Harrya jonkun erikoisen asian tähden, mutta ei halua kerrottavan mitään isällenne".

Valencia katsahti Braxfieldistä pimeään käytävään. Sen varrella oli lukemattomia ovia, joista päästiin sokkeloisiin huoneisiin — Markenmoren kartanoon olisi voitu sijoittaa pari-, kolmekymmentä vierasta, mutta hän tiesi, ettei ainoaakaan noista huoneista olisi voitu järjestää kuntoon vuorokautta lyhemmässä ajassa; kaikki ne olivat kosteita, kylmiä, asumattomia.

"Mihin ihmeessä aiotte sijoittaa hänet, Braxfield?" sanoi hän. "Tässä talossa ei ole vuodettakaan, joka sopisi hänelle."

"Hän ei jää tänne, neiti Valencia", vastasi Braxfield. "Minä — minä en käsitä hitustakaan hänen puuhiaan, mutta hän lähtee luullakseni heti tavattuaan teidät ja herra Harryn. Hän puhui Mitbournesta hyvin aikaisin aamulla lähtevästä junasta."

Valencia epäröi hetkisen; sitten hän suuntasi kulkunsa isänsä sairashuonetta kohti. "Sanokaa hänelle, että me molemmat tulemme alas muutaman minuutin kuluttua", kuiskasi hän Braxfieldille. "Missä hän on — arkihuoneessako?"

"Ei, neiti — vaan isännöitsijän kamarissa", vastasi Braxfield.

Valencia nyökkäsi ja kääntyi pois, ja Braxfield palasi vieraan luo.

"He tulevat parin minuutin kuluttua, sir", vastasi hän. "Molemmat!"

"He ovat kai muuttuneet", huomautti Guy välinpitämättömästi.

"Kyllä, koko joukon, sir", vastasi Braxfield. "Seitsemän vuotta, sir, on pitkä aika — heidän iässään."

"Katsotaanpas", jatkoi Guy. "Harry lienee — miten sen asian laita oikein on? — kaksikymmentäkolme-vuotias ja Valencia noin kaksikymmentä — melkein kaksikymmentä. Hm! Onko sisarellani mitään rakkaussuhteita."

"Ei minun tietääkseni, sir", vastasi Braxfield. "Neiti Valencia, sir, on nuori lady, joka ei ole näyttänyt välittävän herrojen seurasta, ei ainakaan vielä, sir. Luonnonhelma, herra Guy, vetää häntä puoleensa, luulen — puutarhanhoito, leikit, retkeilyt, silloin tällöin jänisjahti ja muu sellainen. Hyvin reipas nuori lady, sir. Kuulen heidän tulevan, sir — minun lienee parasta lähteä pois."

"Jää sinä vain tänne, Braxfield", sanoi Guy levollisesti. "Tarvitsen sinua täällä."

Hän nousi tuoliltaan veljen ja sisaren astuessa huoneeseen, ja jääden seisomaan takkamatolle nyökkäsi välinpitämättömästi kummallekin, ikäänkuin hän olisi nähnyt heidät vasta eilen. Mutta kun he tulivat lähemmäksi ja kättelivät häntä, nyökkäsi hän uudelleen, tällä kertaa hyväksymisen merkiksi, ja hymyili sisarelleen.

"Kuinka voit, Harry — kuinka voit, Valencia", sanoi hän. "Kumpikin muuttunut aika lailla! Ja sinä, Val — kehkeytynyt kaunottareksi, luonnollisesti! Kaikki te rumat pikku tytöt muututte! No niin — se on oikein. Vanhimpana veljenä minun kai pitäisi lausua se hurskas toivomus, että sinä olisit yhtä hyvä kuin olet hyvännäköinen!"

"Säästä itsesi siltä vaivalta!" vastasi Valencia pisteliäästi. Hän loi
Guyhin terävän katseen istuutuessaan tuolille, jolta tämä oli noussut.
"Toivon sinun olevan sitä", sanoi hän. "Vaikka — epäilen!"

Guy katsoi veljeään, luoden Valenciaan syrjäkatseen.

"Kas vain, hänelläpä on terävä kieli, tuolla meidän sisarellamme, vai mitä, Harry-herra?" sanoi Guy naurahtaen puolittain huvitettuna, puolittain pilkallisesti. "Eipä sillä väliä! — kaikki meidän sukumme naiset ovat aina olleet sellaisia, luullakseni. No niin - iloitsetteko nähdessänne minut jälleen?"

"Miksi iloitsisimme?" kysyi Valencia. "Sinä et ole koskaan ollut meille läheinen, et kertaakaan ole edes kirjoittanut kenellekään meistä, seitsemään vuoteen. Vaikka oletkin veljemme — velipuoli sentään — niin kuitenkin sinä olet vieras."

Braxfield, joka seisoi arastellen pöydän ja oven välillä, vetäytyi huoneen kaukaisimpaan nurkkaan, ja Harry Markenmore kääntyi sisareensa päin.

"Älähän nyt, Val", mutisi hän. "Ei aivan vieras, tiedäthän sen."

Hän katseli vanhempaa veljeänsä, joka silmäsi Valenciaa paikaltaan takkamatolla, miettivin, hymyilevin katsein. "Valencia on hieman suorapuheinen", sanoi hän puolustellen. "Tietysti me iloitsemme nähdessämme sinut, Guy."

"Hyvä, Harry veikkoseni!" vastasi Guy. "Ymmärrän kyllä, että olette iloissanne — tietysti."

"En tiedä, miksi meidän tulisi iloita?" lausui Valencia. "Kuten sanoin — olemme me vieraita. Et kai luule, että minä tuntisin sinut?"

"Ehkä opit minut tuntemaan paremmin, tyttöseni, aivan toisella tavalla, ennen pitkää", vastasi Guy. "Noh, tämä hupaisa perheriita on jo kestänyt kyllin kauan. Tulin tänne erikoisesti tavatakseni teitä molempia", jatkoi hän, istuutuen. "Minusta on parasta siirtyä suoraan asiaan. Kuulkaapas, te molemmat — jollei mitään odottamatonta tapahdu, päättyvät isämme päivät pian, ja minä perin arvonimen ja tilukset. Vai mitä?"

"Kyllä", sanoi Harry.

"Arvonimeä en voi välttää", jatkoi Guy. "Tiluksia en halua. Olen hankkinut itselleni kylliksi omaisuutta ja hankin yhä uutta. Minä en tiedä, miten asioita järjestetään lain kirjaimen mukaan, mutta tavalla millä hyvänsä se käy päinsä, ja niin pian kuin maatila joutuu minun käsiini, aion luovuttaa sen, tavalla tai toisella — annamme lakimiehille työtä — teille kahdelle. Se on teidän omaisuuttanne siitä lähtien. Ymmärrättekö?"

Harry säpsähti ja katsoi sisareensa. Mutta Valencia silmäili Guyta.

"Kuinka jalomielinen oletkaan!" sanoi tyttö äkkiä. "Mutta — mutta miksi olet tullut ilmoittamaan tätä meille juuri nyt?"

"Koska olen lähdössä Amerikkaan, liikeasioissa — New Yorkiin ja pariin muuhun paikkaan, jonkun päivän kuluttua, enkä palaa takaisin ennenkuin runsaan vuoden — kenties vielä pitemmän ajan päästä", vastasi Guy. "Ja halusin ilmoittaa teille siitä, jos sattuisi jotakin tapahtumaan. Jos isäni kuolee — no niin, Harryhan huolehtii kyllä välimme laillisesti. Markenmore olkoon teidän — minä en sitä tahdo. Kuuletteko? — ja kuuletko sinäkin, Braxfield?"

"Kuulen, sir", vastasi isännöitsijä.

"Minä en halua Markenmoresta mitään", jatkoi Guy, "paitsi yhtä asiaa — ja sen tahdon nyt heti. Harry", jatkoi hän vetäen esille pienen avaimen, "tiedäthän vanhan huoneeni? Kipaisepa sinne, aukaise nurkassa olevan kirjoituspöydän oikeanpuolinen laatikko ja tuo minulle vihreä nahkalompakko, jonka löydät sieltä — sen minä tahdon, poikaseni!" Hän katsahti Valenciaan, kun Harry oli ottanut avaimen ja mennyt, ja näki tämän tuijottavan tarkasti hänen oikeaan käteensä. "Mitä"? kysyi Guy naurahtaen kevyesti. "Mitä sinä katselet?"

Valencia oli vaiti hetkisen. Sitten hän alkoi puhua — äkkiarvaamatta.

"Minä katselen tuota kummallista sormusta, joka on keskisormessasi!" vastasi hän.

KOLMAS LUKU

Aamuhämärässä

Braxfield, joka kauempaa syrjäisestä nurkastaan silmäili tarkkaavaisesti Guy Markenmorea uteliain katsein, näki hänen säpsähtävän hiukan Valencian suorasukaisen viittauksen johdosta. Säpsähdystä seurasi naurahdus, joka ei ollut aivan luonnollinen.

"Mitä?" sanoi Guy. "Mitä sormuksesta? Se on — vain sormus."

"Juuri niin — sormus", huomautti Valencia. "Mutta — merkillinen sormus. Tunnen erään henkilön, jolla on aivan samanlainen sormus."

"Kenellä?" kysyi Guy.

"Rouva Tretheroella", vastasi Valencia. "Se on aina hänen sormessaan. Arvelin hänen hankkineen sen itselleen Intiasta. Mutta — sinun sormuksesi on aivan samanlainen. Omituista — että teillä molemmilla sattui olemaan sormukset, jotka ovat ihan toistensa näköiset."

"Rouva Tretheroe käy siis täällä?" huomautti Guy.

"Tietysti! Tunsimmehan hänet kaikki ennenkuin hän meni naimisiin", vastasi Valencia. "Muistaakseni sinulla oli ennen tapana seurustella hyvin paljon hänen kanssaan."

Guy katseli ihmetellen, mutta tuo ihmettely näytti hänen sisarestaan teeskennellyltä.

"Senaikuiset muistot ovat häipyneet melkein kokonaan mielestäni!" sanoi hän yrittäen esiintyä välinpitämättömänä. "Jo kauan sitten — ja minun aikani ovat vaatineet muut asiat, sen jälkeen kun lähdin täältä."

Valencia kääntyi ja loi katseen Braxfieldiin.

"Menkää katsomaan, tarvitaanko ylhäällä mitään, Braxfield", sanoi hän silmäten merkitsevästi. "Te voisitte istahtaa hetkiseksi sir Anthonyn luo — keksiä jonkun tekosyyn, jos hän kysyisi jompaakumpaa meistä."

Braxfield käsitti viittauksen ja poistui, minkä jälkeen Valencia kääntyi veljensä puoleen.

"Guy", sanoi tyttö puhutellen häntä nimeltä ensi kerran, "olen pahoillani siitä, että olin mielestäsi epäystävällinen äsken. Mutta — mutta sinä et ole kohdellut meitä hyvin etkä ystävällisesti. Minä haluaisin tietää, miksi sinä et ole käynyt täällä kertaakaan koko tänä aikana — ja miksi sinä lähdit täältä lainkaan. Voitko sanoa minulle sitä?"

Tytön äänessä oli eräänlainen vakava sävy, joka saattoi Guyn, joka ei ensin näyttänyt ottavan kuuleviin korviinsa hänen kyselyjään, muuttamaan mieltään ja vaipumaan mietteisiin. Hän heitti pois sikaarinsa, nousi ylös tuoliltaan ja työntäen kädet taskuihinsa alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, ilmeisesti syviin ajatuksiin vaipuneena.

"Voisinhan kertoa sinulle joskus", sanoi hän viimein. "Ehkä — myöhemmin — pohdittuani asiaa kerron sinulle."

"Jo toisen kerran tänä iltana olen saanut tuon vastauksen samaan kysymykseeni?" huudahti Valencia. "Ja sanat ovat olleet aivan samat!"

Guy lakkasi äkkiä kävelemästä ja katsoi Valenciaan.

"Kuka antoi ensiksi sellaisen vastauksen?" kysyi hän tiukasti.

"Harborough", vastasi Valencia. "Hänkin on tullut takaisin. Hän oli täällä tänä iltana. Minä tiesin, että te olitte ystäviä ennenmuinoin. Kysyin häneltä, tiesikö hän, minkätähden sinä lähdit kotoa. Hän vastasi — aivan samoin kuin sinäkin."

"Entä sitten?" kysyi Guy melkein mörähdystä muistuttavalla äänellä.
"Entä sitten?"

"Luullakseni hän tietää sen", sanoi Valencia.

Guy alkoi kävellä jälleen ympäri huonetta ja teki muutamia kierroksia ennenkuin rupesi puhumaan.

"Annan sinulle erään neuvon John Harboroughiin nähden", sanoi hän viimein. "Hän on — tietyssä tilanteessa — kauhea ja hurjaluontoinen mies. Olkaa varuillanne. Muuten —"

"Mitä?" kysyi Valencia.

"Muuten minulla ei ole mitään häntä vastaan", lopetti Guy. "No niin — se siitä! Minä en tullut tänne tutkittavaksi. Minä olen sanonut sinulle ja Harrylle, minkätähden tulin, ja tarkoitukseni on tehdä oikein ja kauniisti teille molemmille siten kuin olen esittänyt. Älkää te siitä huolehtiko, miksi lähdin Markenmoresta tai miksi olen pysytellyt poissa!"

"Toivon, että selittäisit minulle kuitenkin erään asian", jatkoi
Valencia itsepintaisesti. "Oliko se jossakin yhteydessä Veronica
Leightoniin, mikä oli silloin hänen nimensä — rouva Tretheroeen?"

"Minä en aio selittää sinulle mitään", vastasi Guy jyrkästi. "Sinulla ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa eikä kellään muullakaan. Minä aloitin oman urani lähtiessäni täältä, ja tämä jää minulta nyt silleen. En koskaan enää tule lähellekään tätä paikkaa, kun lähden täältä tänä yönä; tästä lähtien se on sinun ja Harryn. Kun olen palannut Amerikasta, voitte te molemmat tulla minua katsomaan Lontooseen milloin hyvänsä ja niin usein kuin vain haluatte. Mutta Markenmore ei saa nähdä minua enää — minä vihaan sitä!"

"Mutta isäsi?" huomautti Valencia.

Guy, astellen yhä edestakaisin, pudisti päätänsä.

"Te olitte liian nuoria käsittääksenne mitään", vastasi hän. "Mutta minun ja isän välillä ei koskaan ole vallinnut sopua — alusta alkaen välimme ovat aina olleet kireät. Hän ei kohdellut koskaan minua hyvin, ja välimme huononivat yhä, kun hän meni naimisiin teidän äitinne kanssa. Jollei häntä olisi ollut, niin olisin karannut täältä tieheni jo poikasena. Mutta äitinne oli hyvä ihminen — hän kohteli minua ystävällisesti aina kuolemaansa saakka, jolloin sinä ja Harry olitte lapsukaisia. Juuri siksi, että muistelen häntä ja hänen hellyyttään, aion luovuttaa Markenmoren nyt teille."

"Kiitos!" sanoi Valencia. "Me muistamme tämän aina. Mutta, Guy — isäsi päivät ovat päättymässä. Etkö halua nähdä häntä?"

"En!" vastasi Guy terävästi. "En! Minä olen kuollut häneltä — ja mitä hyötyä olisi kuolevan miehen hämmästyttämisestä? Älä puutu näihin asioihin, Valencia — kuten juuri sanoin sinulle, ehkä myöhemmin saat tietää enemmän ja myös käsität enemmän. Nyt —"

Ovi aukeni juuri tällöin ja Harry palasi huoneeseen. Oikeassa kädessä hänellä oli palava kynttilä; vasemmassa lompakko, vanhanaikuinen esine virttyneine, vihreine nahkakansineen, jota Guy oli lähettänyt hänet noutamaan. Mutisten jotakin kiitoksen tapaista Guy otti häneltä sekä lompakon että kynttilän, ja astuen huoneen poikki sen perimmäiseen nurkkaan laski kynttilän tammikaapille ja alkoi tutkia sen valossa lompakkoa, Harryn ja Valencian seuratessa tarkasti hänen puuhiaan. Tutkiminen ei kestänyt kauan: luotuaan nopean silmäyksen eräisiin papereihin, jotka Guy veti esille vanhan nahkasuojuksen sisältä, hän työnsi muutamia niistä pikku salkkuun, jonka hän oli ottanut esille takataskustaan; tämän tehtyään hän kääri yhteen salkun ja lompakon ja pisti ne sinne, mistä salkku oli ilmautunut. Hän sammutti kynttilän ja kääntyi veljensä ja sisarensa puoleen.

"Eräitä vanhoja papereita siinä, joita kaipasin", sanoi hän välinpitämättömästi. "Ei mitään tärkeitä, mutta halusin vain saada ne." Hän istuutui jälleen ja sytytti uuden sikaarin. "Nyt", jatkoi hän, "kun minun aikani on rajoitettu, keskustelkaamme vain liikeasioista. Kerrohan minulle, Harry, tarkoin, millaisella kannalla ovat tilan asiat: mitä sinä puuhailet täällä ja muusta sellaisesta."

Seuraavan puolen tunnin aikana Valencia tuli huomaamaan, kuunnellessaan noiden kahden miehen keskustelevan vuokra-asioista, korjauskustannuksista, tuloista ja menoista, että olipa Guy mitä hyvänsä, niin hän oli ainakin etevä liikemies; lisäksi hän havaitsi, että Guy koetti rehellisesti ja huolellisesti antaa Harrylle järkeviä neuvoja Markenmoren tilojen hoidosta, kun tämä joutuisi sen isännäksi. Lopuksi hän veti esille käyntikortin ja ojensi sen nuoremmalle veljelleen.

"Siinä on minun liikeosoitteeni Lontoossa", sanoi hän, "ja toisella puolella on osoitteeni New Yorkissa, jolla osoitteella voitte kirjoittaa milloin hyvänsä vuoden kuluessa. Ilmoita minulle, miten asiat luistavat — kaikesta. Ja nyt minun on lähdettävä."

Hän hypähti pystyyn, sieppasi hattunsa ja päällystakkinsa. Valencia katsahti kelloon.

"Mutta miksi sinä lähdet nyt jo?" kysyi hän. "Sinä sanoit aikovasi nousta varhaiseen aamujunaan Mitbournessa? Se lähtee vasta kello neljän jälkeen. Ja nyt on kello vasta puoli yksitoista."

Guy oli jo vetänyt ylleen päällystakkinsa. Hän hymyili vastaukseksi
Valencian kysyvään katseeseen.

"Aivan niin!" vastasi Guy. "Mutta täällä lähellä on vielä eräs henkilö, jota minun on määrä tavata — liikeasioissa. Sopimus, ymmärrättehän — jo aikaisemmin tehty. Minun on lähdettävä tai muuten tulen liian myöhään."

"Mutta — olisihan sinun pitänyt saada jotakin suuhusi — mitä hyvänsä", vastusteli Valencia.

"Illallinen odottaa minua siellä, mihin olen menossa", vastasi Guy. "Älkää vaivatko itseänne! Kutsu Braxfield alas, — se vanha kelpo veikko, minun on sanottava hänelle hyvästi."

Viisi minuuttia myöhemmin hän oli hyvästellyt heidät kaikki, ja Braxfield oli saattanut hänet ulos saman oven kautta, josta hän oli tullut sisälle. Vanha isännöitsijä palasi kamariinsa ja tapasi nuoren emäntänsä seisomassa takkavalkean ääressä, ilmeisesti syviin ajatuksiin vaipuneena. Hän kohotti katseensa Braxfieldin astuessa sisälle.

"Braxfield", sanoi Valencia, "mitä tietä herra Guy meni?"

"Kylään päin, neiti", vastasi Braxfield. "Hän kääntyi pensaikkojen halki kulkevalle tielle."

Braxfield oli niitä miehiä, joita kohtaan jokainen tuntee luottamusta. Valencia ei katsonut tarvitsevansa salata millään tavoin, mitä hänen mielessänsä liikkui.

"Hän sanoi olevansa liikeasioissa jonkun lähiseutulaisen kanssa", jatkoi Valencia. "Kukahan se mahtaa olla, Braxfield?"

"Sitä en tiedä, neiti", vastasi vanha isännöitsijä. "Mutta herra Guy — hänellä oli aika paljon tuttavia näillä tienoin — ennen vanhaan."

"Mutta tähän aikaan yöstä?" sanoi Valencia. "Muuten, onko täällä lähettyvillä sitten ketään? Tarkoitan ketään sellaista henkilöä, jota hän mahdollisesti tahtoisi tavata. Ei muita kuin pari kolme vuokraajaa — ja pastori."

"Hän mainitsi minulle Valtikka-majatalosta, neiti", huomautti Braxfield, "siihen tapaan, että minä jo arvelin hänen aikovan pistäytyä sinne. Mutta —"

Heikko kilahdus — kellonnuorasta oli vedetty varovaisesti — keskeytti Braxfieldin puhelun, mitä hyvänsä hän lienee aikonutkin lausua. Tämän äänen kuultuaan hän ja Valencia loivat toisiinsa pitkän katseen.

"Hän on varmaan tullut takaisin!" huudahti Valencia.

"Ei, neiti Valencia", sanoi Braxfield; "herra Guy olisi tullut puiston puoliselle ovelle — se on aina hänen tiensä, se. Tuo soitto kuului pääoveltamme."

Puhuessaan hän sieppasi käteensä vanhanaikuisen lyhdyn, sytytti sen kynttilän ja astui ulos. Valencia seurasi häntä. Käytävä ja iso eteishalli olivat pimeät; avainta kierrettäessä ja irroitettaessa ketjua rikkoi kova, nariseva ääni hiljaisuuden, joka oli vallinnut jo pitkän aikaa vanhassa talossa. Ja kun Braxfield avasi oven, näytti yö ulkona sysimustalta, ja alhaalla portailla he näkivät lyhdyn valossa vaippaan kietoutuneen, hunnutetun naisen. Mutta verhoavista pukimista huolimatta Valencia tunsi vieraan.

"Rouva Tretheroe!" huudahti hän.

Rouva Tretheroe naurahti vastaukseksi hiljaa, puolittain kiihkeästi, puolittain hermostuneesti. Hän astui sisälle, meni Braxfieldin ohitse, laski kätensä Valencian käsivarrelle ja työnsi häntä hellävaroin eteishallin toiseen päähän, johon tunkeutui heikko valonsäde Braxfieldin kamarin avoimesta ovesta.

"Vaiti!" kuiskasi rouva Tretheroe. "Haluan vaihtaa sanasen kanssasi, Valencia. Pyydä isännöitsijää odottamaan ovella — minä lähden jälleen pois hetken kuluttua."

"Jääkää tänne, Braxfield", sanoi Valencia. "Rouva Tretheroe on päästettävä ulos aivan pian. Tule tänne", jatkoi hän astuen valaistuun huoneeseen päin. "Mistä on kysymys?"

Rouva Tretheroe seurasi tyttöä kamariin, veti oven puoleksi kiinni ja sysäsi syrjään huntunsa ja raskaan vaippansa. Kummastuksestaan huolimatta Valencia ei saattanut olla katselematta häntä ihastunein silmäyksin. Rouva Tretheroe oli puettu mitä loisteliaimmin, hänen yllään oli hienon hieno päivällispuku, jonka vertaista Valencia ei ollut koskaan ennen nähnyt; jalokivet kimaltelivat hänen kastanjanruskeissa hiuksissaan ja valkealla kaulallaan; hänen violetinvivahteiset silmänsä hehkuivat eloisina kiihtymyksestä; hänen tulipunaiset huulensa olivat hiukan raollaan. Valencia teki sen havainnon, että rouva Tretheroe oli paljon hurmaavampi kuin hän oli luullutkaan, ja ensi kerran hän alkoi käsittää, että rouva Tretheroe oli lisäksi vaarallinen nainen.

Violetinväriset silmät katselivat terävästi ympäri huonetta ennenkuin ne pysähtyivät tytön kasvoille. Niissä oli kysyvä ilme — hänen huulensa pukivat sen sanoiksi.

"Veljesi — Guy? Onko hän täällä?"

"Ei!" vastasi Valencia. "Ei ole!"

Rouva Tretheroe rypisti hämmästyneenä hienoja kulmakarvojaan.

"Mutta — ajurini Burton kertoi nähneensä hänen tulevan tänne tänä iltana", sanoi hän puolittain uhmaavasti. "Hänen täytyy olla täällä!"

"Hän ei ole", vastasi Valencia jyrkästi. "Hän oli täällä — mutta on mennyt pois."

"Mennyt? Minne?"

"En tiedä", sanoi Valencia. "Mitä tahdot?"

Rouva Tretheroe naurahti, ja naurahtaessaan hän kietoi vaipan ja hunnun ympärilleen.

"Minä halusin nähdä hänet jälleen, tietysti", vastasi hän pilkallisesti. "Miksi en olisi? Mutta kai hän tulee huomenna käymään luonani."

"Ei!" selitti Valencia. "Hän on mennyt. Palannut Lontooseen."

"Tähän aikaan yöstä ei mene ainoatakaan junaa Lontooseen, lapsukainen", sanoi rouva Tretheroe. Hän naurahti hieman pahanilkisesti. Sitten hänen mieleensä näytti äkkiä juolahtavan jotakin. "Ah!" huudahti hän. "Nyt ymmärrän — hän on varmaankin mennyt käväisemään minun luonani, juuri nyt! Olen päästänyt hänet käsistäni. Hyvästi, Valencia; olen pahoillani, että häiritsin teitä."

Hän pyörähti ulos huoneesta ja riensi kuin siivillä lentäen pitkin käytävää ja eteishallin poikki, ennenkuin Valencia ennätti edes vastatakaan; hetkistä myöhemmin pääovi sulkeutui hänen perässään. Braxfield tuli takaisin.

"Onko minusta mitään apua yläkerrassa, neiti?" hän kysyi.
"Sairaanhoitajatar — halunneeko hän mitään yön varalle?"

"Luulen, ettei hän tahdo mitään, Braxfield, kiitos", sanoi Valencia. Sitten hän aikoi lähteä huoneesta, mutta pysähtyi äkkiä, epäröi ja kääntyi jälleen vanhan isännöitsijän puoleen. "Braxfield", jatkoi hän luoden tähän luottavan katseen, "te olette palvellut perheessämme pitkät ajat, eikö totta?"

"Suurimman osan elämästäni, neiti", vastasi Braxfield. "Lakeijana kymmenen, isännöitsijänä kolmekymmentä vuotta."

"Ja olette perehtynyt koko lailla meidän asioihimme", sanoi Valencia. "Varmaankin paremmin kuin olen osannut ajatellakaan. No niin — toivoisin, että selittäisitte minulle erään seikan. Oliko Guylla ja rouva Tretheroella mitään rakkaussuhteita siihen aikaan, kun rouva Tretheroe oli neiti Leighton? Tahtoisin tietää sen, Braxfield."

Braxfield epäröi vuorostaan. Hän naurahti, hieman hermostuneesti — naurukin todisti, että hän oli tottunut hellimään vanhoja muistoja.

"No niin, ymmärrättehän, neiti, että minun asemassani oleva mies näkee ja kuulee tietysti yhtä ja toista", sanoi hän viimein. "Neiti Leighton, mikä hänen nimensä oli silloin — rouva Tretheroe, joksi häntä nyt nimitetään — oli kuuluisa kaunotar ja, uskokaa pois, monet tavoittelivat hänen kättään. Puhuttiin hänestä ja herra Guysta — he olivat paljon yhdessä, metsästelivät, ratsastivat kilpaa ja tekivät muuta sellaista. Mutta sitten — muitakin juoksi neiti Leightonin perässä."

"Keitä muita?" kysyi Valencia.

"Nähkääs, neiti, muiden muassa herra Harborough, joka oli täällä tänä iltana", jatkoi Braxfield. "Yhteen aikaan hän näytti olevan suuressa suosiossa — te olitte silloin poissa, kävitte koulua, neiti, muuten muistaisitte. No niin, Harborough oli mukana — ja ihmisillä oli tapana ihmetellä miten tuo leikki päättyisi — herra Guy vaiko herra Harborough? Oli muitakin — useampia — mutta noita kahta voisi nimittää ensimmäiseksi ja toiseksi rakastajaksi, kaikesta päättäen."

"Miksei rouva Tretheroe mennyt naimisiin kummankaan kanssa?" sanoi
Valencia. "Voitteko sanoa, Braxfield?"

"En tiedä, neiti — en, minä en tiedä mitään siitä asiasta. Sen vain tiedän, että aivan yhtäkkiä, ilman tunnettua syytä, molemmat nuoret herrat jättivät nämä tienoot. Herra Guy, hän lähti pois aivan odottamatta, totisesti — emmekä kuulleet hänestä mitään ennenkuin vasta tänään. Ja herra John Harborough, hänkin lähti pois — matkusti ulkomaille. Ja vähän heidän lähtönsä jälkeen — tuskin kahdenkaan viikon kuluttua, muistaakseni — levisi tieto, että neiti Leighton aikoi mennä naimisiin eversti Tretheroen kanssa. Eversti palveli rykmentissään, neiti, Selcaster Barracksissa. Muistan hänet varsin hyvin: punakka herrasmies."

"Oliko hän vanhempi kuin rouva Tretheroe", kysyi Valencia.

"Eversti olisi kelvannut hyvin hänen isäkseen, neiti, mutta hän oli varsin rikas herra. Heidät vihittiin täällä meidän kirkossamme pian senjälkeen, ja vähän myöhemmin rykmentti komennettiin Intiaan, ja rouva Tretheroe seurasi tietysti miestään. Eikö olekin merkillistä, neiti", jatkoi Braxfield luoden aran katseen nuoreen emäntäänsä, "että nämä ihmiset, jotka ennen muinoin olivat hyviä tuttavia, rouva Tretheroe ja nuo kaksi herraa, herra Guy ja herra Harborough, ovat palanneet jälleen — tänne — samaan aikaan? Sepä vasta sattuma — vaikka onhan rouva Tretheroe ollut täällä jo kuukauden verran. Mutta nuo toiset — molemmat saapuvat samana iltana — oikein minä säikähdin."

"Se oli kai pelkkää sattumaa", sanoi Valencia. Hän toivotti vanhukselle hyvää yötä ja poistui yläkertaan. Heidän isänsä huoneen ovella hän kohtasi Harryn. Sir Anthony oli, kertoi hän, vaipunut kevyeen uneen; sairaanhoitajatar valvoi hänen luonaan, eikä heillä ollut siellä mitään tekemistä. He lähtivät huoneisiinsa.

"Kuka tuli pääovesta?" kuiskasi Harry, kun he menivät pitkin käytävää.

"Rouva Tretheroe", vastasi Valencia.

"Rouva Tretheroe! Tähän aikaan? Mitä hän etsi?"

"Guyta!"

"Guyta? Mistä hän sai tietää Guyn olevan täällä?"

"Rouva Tretheroen ajuri oli nähnyt hänen tulevan tänne."

"No?" kysyi Harry hetken vaitiolon jälkeen. "Entäs sitten?"

"Minä sanoin, että Guy oli mennyt. Sitten hän lähti pois ja aika kiireesti menikin, Harry!"

"Mitä?"

"Minusta tuntuu, että näiden odottamattomien käyntien takana on jotakin. En tiedä mitä — mutta varmasti jotakin. Rouva Tretheroe tahtoi aivan vimmatusti tavata Guyta! Mutta — minä en luota rouva Tretheroeen. Hän on — niin, en tiedä, mitä hän on! Oli miten oli — menkäämme levolle."

Valencia meni levolle, mutta kesti kauan, ennenkuin hän vaipui uneen, ja hänen uinahduksensa oli kevyttä ja rauhatonta. Hän heräsi vihdoin äkkiä — aamu alkoi jo hämärtää ja avoimista ikkunoista hänen korviinsa tunkeutui huuhkajain huutoa — pahaa ennustavia ja peloittavia ääniä — puiston takaisista metsistä. Jokin käsittämätön voima pakotti hänet nousemaan ylös, hän veti syrjään ikkunaverhot ja katsoi ulos. Hänen huoneensa oli itään; puiston ja matalan kukkularivin takana ja vieläkin edempänä jylhän korven reunassa taivaanrannalla näkyi leveä punainen vyö, joka laajeni verkalleen. Rastaat raksuttelivat jo pensaikoissa ja leivonen kohosi ilmoille kotiniityltä.

Jostakin lähitienoolta kajahti äkkiä laukaus: kaiku vastasi kumeasti synkistä metsistä. Valencia kummasteli parhaillaan, miksi joku heidän metsänvartijoistaan oli lähtenyt liikkeelle niin varhain aamulla, kun ovelta kuului kolkutusta, ovi aukeni ja Harry kurkisti sisään.

Silmäys hänen kasvoihinsa ilmaisi Valencialle, mitä hän oli tullut kertomaan. Valencia astui kiireesti hänen luokseen silmissään äänetön kysymys. Harry painoi päänsä alas vastaukseksi.

"Nukkuessaan", kuiskasi hän.

NELJÄS LUKU

Markenmoren notko

Noin kilometrin päässä koillista kohti Markenmoren kartanosta sijaitsi pieni, kodikas, soma, vanha talo, jolla oli nimenä Puistikko. Sen sivuitse kulki kapea notkopolku, joka erkani kylän valtamaantiestä nousten kauempana kohoaville ylängöille; talon takana taas oli metsiä ja pensaikkoja, jotka ulottuivat noiden ylänköjen juurelta alempana aukeaville tasankomaille asti. Talon oli rakennuttanut 18. vuosisadan keskivaiheilla viides parooni, sir Geoffrey Markenmore, asunnoksi pehtoorilleen, ja kaikki pehtoorit olivat asustaneet siinä viime vuosiin saakka, jolloin heidät siirrettiin mukavampaan taloon keskelle kylää. Siitä lähtien Puistikko oli luovutettu vuokralle talon aseman, hurmaavan näköalan takia puiston niityille ja merelle jokainen tyyntä ja rauhaa rakastava ihminen olisi mielellään halunnut saada sen. Nykyään sen isäntänä oli Samuel Fransemmery, keski-ikäinen mies, ammatiltaan asianajaja, joka viettäessään kerran lomapäiviänsä näillä seuduin sai tietää Puistikon olevan vuokrattavana ja löi heti kaupat kiinni tehden kahdenkymmenenyhden vuoden vuokrasopimuksen. Fransemmery oli tietysti vaaniskellut jo jonkun aikaa tätä paikkaa; vaikka hän oli asianajaja (Middle Templen osaston), oli hän tuskin kertaakaan elämässään laatinut syytekirjelmää eikä tuntenut erikoisempaa mielenkiintoa lakia kohtaan. Hän ei myöskään ollut millään tavoin riippuvainen siitä: hänen yksityisomaisuutensa oli hyvin suuri, niin että hän saattoi siten tyydyttää täydelleen kaikki vaatimuksensa. Nuo vaatimukset olivat vähäiset. Fransemmery kulutti päivänsä kirjojen ja muinaisesineiden kokoamiseen, harjoitti vähäistä kukkaviljelyä ihastuttavassa puutarhassaan ja teki pitkiä retkiä ympäristöön. Hän harrasti hieman kasvitiedettä ja hieman geologiaa: aherrellessa milloin mitäkin hänen aikansa kului hupaisasti — ja rauhallisesti.

Ulkonaiselta olemukseltaan Fransemmery oli reipas pieni mies. Ollen hiukan keskimittaa lyhyempi hänellä oli taipumusta prameiluun; monien lyhytkasvuisten miesten tavoin hän piti vartalonsa hyvin ryhdikkäänä ja ylpeili siitä, että viisikymmenvuotiaana hänen selkänsä oli yhtä suora ja hartiansa yhtä tasasuhtaiset kuin ne olivat olleet kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Hänen sileäksi ajellut kasvonsa olivat pyöreät ja kukoistavat; hänen silmänsä säteilivät kirkkaasti suurten, kultareunaisten silmälasien takaa; hänen hampaansa olivat häikäisevän valkoiset ja tukkansa tuuhea, vaaleanruskea; karttaen tunnontarkasti pienimpiäkin virheitä ulkoasussaan hän näytti aina sellaiselta, kuten kyläläiset sanoivat, kuin hänet olisi juuri otettu ulos hatturasiasta, millä he tarkoittivat sitä, että hän oli kaikin puolin siistitty. Fransemmery henki tietysti ikuista nuoruutta ja raikkautta: hän näytti nuortuvan kevät keväältä. Ihmiset puhuivat ivallisesti tästä hänen nuorukaismaisesta käytöksestään, ja jos hän väliin vaivautui selittämään sitä, niin hän toisti vain juhlallisesti tuon vanhan sananlaskun: "Aamun virkku, illan torkku, se tapa talon pitävi." Fransemmery oli mennyt levolle aina siitä lähtien, kun hän saapui Puistikkoon ja alkoi viettää oikeata maalaiselämää, joka päivä puoli kymmeneltä ja noussut samoihin aikoihin leivosten kanssa.

Tänä erikoisena aamuna hän oli liikkeellä yksiin aikoihin lintujen kanssa; hän puuhaili todellakin nousua makuulta juuri samaan aikaan kuin vajaan kilometrin päässä Markenmoren kartanossa Harry Markenmore kertoi levollisesti sisarelleen Valencialle, että heidän isänsä oli kuollut nukkuessaan. Fransemmery ei luonnollisesti tietänyt tästä mitään; hänen ajatuksensa eivät askarrelleet kuolemassa, vaan elämässä. Hänkin veti syrjään ikkunaverhonsa, näki punertavan aamuruskon ja kuuli rastaiden raksuttelevan läheisissä puutarhoissa; hän tunsi kevään tuoksua ja kaipasi ulos luonnonhelmaan. Hänellä oli tapana tehdä pitkä kävelymatka joka aamu ennen aamiaista, jonka hän söi kello yhdeksältä; hän aikoi tehdä sen tänäkin aamuna. Mutta ensin oli toimitettava yhtä ja toista. Hänen palvelijansa eivät nousseet koskaan ennen kello kuutta; Fransemmery suoriutui aina omin neuvoin. Hän oli tehnyt nerokkaita keksintöjä, jotka säästivät työtä; hänen talossaan oli joka hetki, päivät ja yöt läpeensä, kuumaa vettä saatavissa kaikissa makuuhuoneissa. Fransemmery saattoi näin ollen ottaa kylpynsä ja saada parranajovettä vain hanaa kiertämällä; lisäksi hänellä oli omassa makuuhuoneessaan patenttikeitin, jolla hän valmisti teetä tai kahvia muutamissa minuuteissa. Jo paljon ennen kuin hänen emännöitsijänsä, sisäkkönsä ja eteispalvelijansa olivat avanneet silmänsä, hän kylpi, ajoi partansa, pukeutui, hörppi määrättyyn aikaan hyvätuoksuisen mokkakahvinsa ja pureskeli mureita korppuja. Täsmälleen kello kuusi, yllään keikarimainen, harmaa puku ja jalassa komeat metsästyssaappaat, vankasti varustautuneena kirpeää aamukastetta vastaan, hän laskeutui alas portaita, sieppasi kouraansa saarnipuisen kepin eteishallista, painoi takaa leveämmän hatun päähänsä ja lähti taivaltamaan ylängölle Puistikon alueen poikki.

Fransemmery ohjasi askeleensa aluksi omalta korealta konnultaan, pienen rehevän hedelmätarhan poikki — sen hän oli itse istuttanut — tielle, joka johti Markenmoresta kukkuloiden huipulle. Tämä oli niitä Etelä-Englannille ominaisia polkuja, joita ani harvoin tapaa missään muualla. Se kulki syvässä notkelmassa kahden korkean pengermän välitse; kummankin pengermän harjalla oli yhtä korkea rivi orapihlajapensaita, rautatammia ja seljapuita, joukossa runsaasti orjantappuroita, kanervia ja kuusamia. Tie, epätasainen ja pyörien uurtama, sijaitsi syvällä tämän rehevän kasvullisuuden alapuolella; talvisin se oli tavallisesti pelkkää lokaa; kesäisin sillä oli pölyä nilkkoja myöten. Mutta Fransemmery ei aikonut seurata notkotietä: hän laskeutui sille pengermän vieruun pölkyistä laitettuja maalaisportaita myöten, käveli syväuurteisen pohjan poikki ja alkoi nousta vastakkaiselle pengermälle samanlaista askelikkoa myöten. Kavuttuaan porraspuiden päähän hän lähti astelemaan kaitaa polkua pitkin, jonka molemmin puolin kasvoi tiheitä laakeripensaita. Tämä polku johti hänet soman pikku puutarhan aitaukselle, ja taempana puutarhassa näkyi hauska asuinrakennus, Woodlandin huvila, rouva Braxfieldin olinpaikka. Ja siellä, pienehköllä aukeamalla kasvitarhan laidassa, Fransemmery näki itse rouva Braxfieldin ripottelemassa jyviä kanoilleen.

Fransemmery oli tuntenut rouva Braxfieldin muutamia vuosia. Hän oli asustanut pariin kertaan Valtikka-majatalossa, ennenkuin asettui elämään Puistikkoon. Siihen aikaan rouva Braxfield oli rouva Wrenne, Peter Wrenne-vainajan leski. Hän oli näppärä, rivakka ja toimekas nainen, jonka peukalo ei ollut keskellä kämmentä. Peter oli jättänyt hänelle rahaa ja yhden lapsen — Poppy-nimisen tytön, jonka jo niihin aikoihin, jolloin hän kävi lyhyissä hameissa, voitiin odottaa kehittyvän kaunottareksi, ja hyvin hän oli täyttänytkin tämän odotuksen. Rouva Wrenne piti edelleen Valtikkaa ja kasasi rahaa kokoon; ihmiset sanoivat, että hän aikoi koota Poppylle omaisuuden — ja Poppya kasvatettiin todellakin kuin ladyä, hänet lähetettiin sisäoppilaitokseen ja niin edespäin. Mutta sitten rouva Wrenne vetäytyi aivan odottamatta syrjään ammatistaan, vuokrasi Woodlandin huvilan ja meni naimisiin Braxfieldin kanssa. Kukaan ei saanut koskaan tietää, miksi hän näin teki; Braxfield eleli edelleen totuttuun tapaansa Markenmoren kartanossa, ja, kun hän väliin kävi katsomassa puolisoaan, tapahtui se iltapäivällä tai illalla tahi aivan sattumoisin viikon lopulla, eikä hän viipynyt näillä käynneillään kuin tunnin tai pari. Mutta, kuten naapurit sanoivat, Braxfieldkin vetäytyisi kerran syrjään, luultavasti sir Anthonyn kuoltua — ja sitten hän palaisi epäilemättä kotiin Woodlandin huvilaan vaimonsa luo ainaiseksi.

Fransemmery silmäsi hyväksyvästi rouva Braxfieldia lähestyessään tätä ja tämän tipuja. Hän ihaili rouva Braxfieldia. Ollen itse pieni mies hän tunsi erikoista vetovoimaa vankkarakenteisia naisia kohtaan. Rouva Braxfield oli iso, tukeva, muhkea nainen, noin neljänkymmenenseitsemän ikäinen, mutta näytti vähintään viisi vuotta nuoremmalta — hänen ulkomuotonsa oli miellyttävä, hiuksensa ja hampaansa kauniit, poskensa verevät ja silmänsä, joista pilkisti vielä hieman veitikkamaisuutta, eloisat, älykkäät, vaaleanruskeat. Rouva Braxfield hymyili Fransemmerylle, kun tämä kohotti leveälieristä, ruudullista hattuaan, ja myös Fransemmery hymyili.

"Hyvää huomenta, rouva!" huudahti Fransemmery. "Ja vielä monia hyviä huomenia! Niin, rouva Braxfield, me olemme kai ainoita järkeviä ihmisiä näillä seuduin. Tässä me olemme, raikkaina ja punakkoina — te yhtä kauniina kuin päiväkin — nauttien raikkaasta ilmasta ja näistä maaseudun ihanista näköaloista ja sävelistä, samalla kun useimmat naapurimme — unohtaen tohtori Wattsin ja hänen pienen hyvän neuvonsa — kuorsaavat vielä vuoteillaan. Te olette viisas nainen, rouva!"

Rouva Braxfield naurahti, paljastaen valkoiset hampaansa ja saattaen kuoppaisen leukansa nytkähtelemään.

"Noh, sen asian laita lienee niin ja näin, herra Fransemmery", vastasi rouva Braxfield keimaillen. "Ehkäpä minäkin nukkuisin kuorsaten — aina en silti kuorsaa, enpä vainkaan — vuoteessani, jos voisin. Te nousette aikaisin, koska pidätte siitä — minä taas siksi, että minulla on yhtä ja toista puuhattavaa. Jos minulla olisi kolme voimakasta naispalvelijaa kuten teillä, en minä nousisi ylös aamuisin kello viideltä, enkä vielä kuudeltakaan, sen vakuutan — en vainkaan! Nukkuisin mielelläni paljon myöhempään kuin saan."

"Siinä tapauksessa, rouva", sanoi Fransemmery, "minä tekisin niin taikka näin. Joko hankkisin taloon rotevan palvelustytön tai vaatisin neiti Poppya nousemaan ylös aikaisemmin kanoja ruokkimaan."

Rouva Braxfield heitti jyväntähteet vasustaan kananpojille ja siirtyi lähemmäksi aitausta.

"Niinpä kyllä", sanoi hän. "Poppy ei ole ensinkään aamu-uninen eikä haluton askarteluun. Mutta hän on poissa juuri nyt, vierailemassa erään vanhan koulutoverinsa luona, niin että minä olen yksin. Muuten minä toivoisin, herra Fransemmery, etten lainkaan olisi saanut tyttöä vaivakseni — niistä on enemmän huolta kuin hyötyä. Muuan naishenkilö käy tietysti joka päivä täällä tekemässä karkeat työt — kaikesta muusta me selviydymme vallan hyvin Poppyn kanssa. Mutta en tiedä, miten käy, kun Braxfield tulee tänne asustamaan — miehen laita on toisin, ja meidän täytyy kai ottaa palvelija tai pari, kun hän siirtyy tänne."

"Aikooko hän sitten siirtyä piankin?" kysyi Fransemmery, joka kuunteli halukkaasti kyläjuoruja. "Saanut tarpeeksi palveluksesta, vai mitä?"

"Hän ei eroa niin kauan kuin sir Anthony elää", vastasi rouva Braxfield.

"Sikäli kuin olen kuullut ei hän eläne enää kauan", huomautti Fransemmery. "Kun eilen aamulla käväisin kartanossa tiedustelemassa hänen vointiaan, kuten teen joka päivä, kertoi Markenmoren neiti minulle, että tohtorien lausuntojen mukaan hänen isänsä päivät voivat päättyä millä hetkellä hyvänsä."

"Sir Anthony on hyvin vanha mies, herra Fransemmery", sanoi rouva
Braxfield. "Hän oli miltei kuudenkymmenen ikäinen mennessään toisiin
naimisiin. Mutta olkoonpa hänen elämänsä vielä pitkä tai lyhyt,
Braxfield pysyy hänen rinnallaan loppuun asti."

"Vanha uskollinen kunnon palvelija, se Braxfield", huomautti Fransemmery. "Niin — kun hän muuttaa tänne, niin aika hauskan pesänpä olette hänelle valmistanutkin! Onnen poika — hauska koti, hurmaava ympäristö ja — Etelä-Englannin kaunein nainen! Vai mitä, rouva?"

"Herra siunatkoon, herra Fransemmery, millainen imartelija te olette!" sanoi rouva Braxfield naurahtaen itsetietoisesti. "Menkää tiehenne — muuten puhutte minun pääni ympäri."

Fransemmery naurahti ja lähti pois. Hänellä oli tapana kiusoitella ihmisiä ja hän nautti siitä suuresti; se piti häntä hyvällä tuulella. Nyt hän oli aivan loistavassa vireessä ja alkoi vihellellä mennessään Woodlandin huvilan ohi ja astellessaan sen takana kohoaville lakeille kukkuloille. Mutta hän ei päässyt vielä pitkällekään keväisellä nurmikolla, kun hänen vihellyksensä taukosi äkkiä. Noin sadan yardin päässä hänen edessään, hieman vasemmalla leveästä ruohottuneesta polusta, joka johti Markenmoren kartanosta Mitbourneen, kukkuloiden toisella puolen sijaitsevaan kylään, oli syvänne, jota paikkakunnalla nimitettiin Markenmoren notkelmaksi. Itse asiassa se oli jo aikoja sitten hylätty liitukaivos, tavattoman lavea, mutta sen jälkeen kun siellä oli lakattu työskentelemästä satakunta vuotta sitten, sen pohjan olivat peittäneet kokonaan kanervat ja sinivattupensaat, joiden yllä kasvoi tiheälti Skotlannin mäntyjä, ja paikka oli nyt yhtä yksinäistä kuin villiäkin erämaata. Mutta tällä kertaa se ei ollut yksinäinen. Muutaman Skotlannin männyn luona, aivan lähellä suurta kanervamätästä, seisoskeli miehiä — joista Fransemmery tunsi erään virkapuvustaan heti Markenmoren kylän poliisiksi, toisen taas samettitakistaan sir Anthony Markenmoren metsänvartijaksi; kolmas oli maatyöläinen, jonka Fransemmery kohtasi usein aamulla, kun mies harppoi kukkuloiden poikki työmaalleen kylään.

Mutta yksistään se, että Fransemmery näki nämä kolme miestä, ei saattanut häntä keskeyttämään iloista vihellystään ja pidättämään hengitystään. Hän tunsi nuo kolme miestä — hän oli nähnyt heidät monesti ennenkin. Mutta heidän liikahdellessaan hän äkkäsi, että heidän jaloissaan lepäsi joku tuntematon. Tuo joku näytti olevan mies, se makasi selällään, liikkumattomana, verhottuna jollakin vaatteella, takilla tai vaipalla, joka oli huolellisesti vedetty liikkumattoman olennon ylitse. Ja äkillinen tunne, jota Fransemmery tuskin käsitti, saattoi hänet laskeutumaan notkelmaan, nyt varsin vakavana ja vaiteliaana.

Kyläpoliisi, teräväkatseinen mies, joka kerran oli uskonut Fransemmerylle, että hänellä oli kunnianhimoisia pyrkimyksiä ja että hän aikoi sentähden kohota virkaurallaan, kiiruhti Fransemmeryä vastaan. Hänen kasvoillaan oli paljonpuhuva ilme, ja hän pudisti hiukan päätänsä kohottaessaan kätensä suippokärkisen lakkinsa reunaan.

"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyi Fransemmery hillityllä äänellä.
"Jotakin vialla?"

"Jotakin pahasti vialla, sir", vastasi poliisi. Hän astui lähemmäksi ja kääntyi, viitaten peitettyyn ruumiiseen. "Siellä on kuollut herrasmies, sir. Ammuttu läpi pään — mutta en tiedä, sir, onko kysymyksessä murha vai itsemurha. Luullakseni murha — tavalla tai toisella, sillä revolveria ei ole löydetty läheltä. Mutta murha on tehty revolverilla."

"Hyvä Jumala!" huudahti Fransemmery. "No mutta — kuka hän on?"

Poliisi loi Fransemmeryyn terävän katseen.

"En tiedä, sir", vastasi hän. "Minä olen ollut täällä vasta kolme vuotta, enkä niin ollen tietystikään tunne häntä. Mutta nuo toiset kaksi, he tuntevat: Guy Markenmore, sir."

Fransemmery säpsähti.

"Mitä!" huudahti hän. "Sir Anthonyn vanhin poikako? Ettehän vain tarkoittane häntä."

"Niin he sanovat, sir, ja he tuntevat hänet vallan hyvin", vastasi poliisi. "Tuo kyntömies, Hobbs, löysi hänet. Hän riensi nopeasti metsänvartijan majalle ja minun luokseni, ja me lähdimme tänne heti. Mutta sitä ennen soitin puhelimella Selcasteriin, ja poliisipäällikkö itse on tulossa tänne — hänen ilmoitettiin lähtevän heti liikkeelle lääkärin kanssa. Tulkaa katsomaan häntä, sir."

Fransemmery karkaisi luontonsa tätä ikävää tehtävää varten ja astui lähemmäksi. Metsänvartija ja työläinen kohottivat lakkejaan; poliisi veti syrjään vaipan, jonka työmies oli ottanut hartioiltaan ja levittänyt kuolleen yli. Ja Fransemmery kumartui ihmetellen, mitä tämä kaikki merkitsi.