Välkehtivä Rubiini

VÄLKEHTIVÄ RUBIINI

Kirj.

J. S. Fletcher

Englanninkielestä suomentanut

Jussi Tervaskanto

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

I. Sekatavarakauppias
II. Kiinalainen
III. Päivänkoittareni
IV. Liitukaivos
V. Vanha näyttämökuningatar
VI. Kolme outoa miestä
VII. Kymmenentuhannen punnan maksuosoitus
VIII. Ensimmäinen murha
IX. Keskiöinen vieras
X. Quartervayne
XI. Juna lähtee
XII. Toinen murha
XIII. Neiti Hepple puuttuu asiaan
XIV. Kolmas murha
XV. Amerikkalainen matkailija
XVI. "Admiral's Folly"
XVII. Kädet ylös!
XVIII. Kädet esille!
XIX. Neljäs murha
XX. Park Lanen taloudenhoitaja
XXI. Varoitus
XXII. Marengo-huvila
XXIII. Birmalainen rubiini
XXIV. Satuloimisaitaus
XXV. Kiinalainen voittaa

ENSIMMÄINEN LUKU

Sekatavarakauppias

Tarpeetonta on kertoa, mistä syystä eräänä kevätaamuna olin päätynyt Portsmouthin Clarence-laiturille, sananmukaisesti muutamia pennyjä taskussani; tärkeämpi kertomuksessani on vain se tosiasia, että olin siellä noin tukalassa asemassa, ilman ketään, jonka puoleen olisin voinut kääntyä pikaista apua saadakseni, ja kerrassaan käsittämättä, mitä lähinnä olisi tehtävä. Olin antanut pari viimeistä kuparikolikkoani päästäkseni tuolle laiturille — mielessäni epämääräinen ajatus, että sieltä ehkä sattuisin saamaan jotakin kantohommaa, joka tuottaisi shillingin.

Shillingillä voisin lähettää sähkösanoman sille ainoalle tuntemalleni miehelle, joka luultavasti sähköttäisi minulle rahaa — hän oli viimeinen hätävarani, sillä olin jo pantannut kelloni ja päällystakkini, ja kun joka hetki odotin muuatta rahalähetystä, jota ei tähän mennessä ollut saapunut, olin ollut haluton kirjeellisesti pyytämään sitä, mitä nyt olin niin kiihkeän innokas sähköteitse pyytämään. Joku voisi laivasta tulla laiturille ja antaa shillingin laukkunsa kantamisesta — minä ottaisin sen hyvin halukkaasti tehdäkseni. Mutta tunnin kuluttua olin yhä työtönnä ja mietin jo lähteä koettamaan onneani rautatien asemalla; silloin, aivan äkkiä, näyttämölle ilmestyi mies, joka suin päin syöksi minut toimintaan ja seikkailuihin.

Mies oli tulossa pilettitoimiston ikkunan luota, josta sai ostaa matkalippuja Rydeen ja Cowesiin ja Southamptoniin, ja kädessä hänellä oli lippu, vaikka hän tuskin itse siitä oli tietoinen. Tämä kookas, tanakkatekoinen mies, oli puettu siniseen sarssipukuun, jonka päällä oli urheilutakin tapainen päällysnuttu, ja katseli minua kuin mikäkin hyvinvoipa tullimies tai ehkä vedonvälittäjä. Niin ainakin minusta tuntui. Mutta olihan mikä oli, tällä hetkellä hänet näytti valtaavan yksi ainoa suuri ajatus. Tehdä jotakin tai päästä jonnekin hirveän kiireesti. Avonaiselle laiturille päästyään hän silmänräpäyksessä tarkasti koko ympäristön, vastapäisen, sumuisen rannikon ja itse vedenkin, aivan kuin olisi etsinyt Ryden laivaa, joka juuri paraillaan puski meitä kohden, ja katseli sitten ensin toisen ja taas toisen olkansa yli aivan kuin olisi joko odottanut tai peljännyt tapaavansa jonkun.

Siinä kiireessään tai kenties hermostuneisuudessaan hän nosti lihavat tylppäpäiset sormensa poskelleen ja huomasi silloin pitelevänsä kädessään matkalippua. Olen aivan varma, että hän siihen hetkeen asti oli peräti unohtanut sen ostaneensa. Mutta nyt hän sen pisti sukkelaan liivintaskuunsa ja löysi silloin jotakin muuta, minkä hän ilmeisesti myöskin oli unohtanut. Taskusta ilmestyessään sormet pitelivät kolmion muotoiseksi kokoon taitettua paperinpalasta. Ja tällöin varmistuin siitä, että mies oli hirveän mielenliikutuksen vallassa, sillä tuijoteltuaan tyrmistyneenä tähän löytöönsä, hän teki kiusaantuneen eleen ja katseli ympärilleen tavalla, josta erehtymättömän selvästi ilmeni, että häneltä oli unohtunut tekemättä jotakin, mikä pitäisi saada viipymättä suoritetuksi. Mutta hädänalainen tilani, jossa kahtena viime päivänä olin ollut, oli teroittanut älyäni ja empimättä astuin hänen luokseen.

"Saanko minä toimittaa sen perille, hyvä herra?" sanoin minä osoittaen paperinpalasta, jota hän sormissaan hypisteli ja käänteli. "Te nähtävästi haluatte sen vietäväksi jollekulle."

Hän säpsähti enemmän kuin olisi luullut mahdolliseksi noin jykevissä, lihakkaissa puitteissa — ja katsahti minuun tiukasti ja epäilevästi, mutta sittenkin mielestäni melko lailla rauhoittuneena.

"Häh, mitä?" hän huudahti, tarkastaen minua kiireestä kantapäähän. "Tekö — työn puutteessa?" Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Ulkonainen ihmiseni oli ilmeisesti kunnioitusta herättävä: hyvät vaatteet, hyvät jalkineet ja moitteettoman puhtaat liinavaatteet. Mutta laiva oli rantaan saapumassa, enkä minä siis epäröinyt.

"Olisin iloinen, jos pääsisin tilaisuuteen ansaita muutaman shillingin", vastasin kiireesti. "Joutunut tuuliajolle — odottamatta — ymmärrättehän. Minä toimitan kirjelippunne perille — ja voitte luottaa minuun."

Hän oli nähtävästi tehnyt päätöksensä, sillä sanaakaan sanomatta hän upotti toisen kätensä — paksuissa sormissa oli pari kolme jykevää timanttisormusta — housuntaskuunsa, ja veti sen ulos sieltä kultaa täynnänsä. Ja poimittuaan siitä punnan rahan yhtä huolettomasti kuin se olisi ollut shillingi, pisti hän minulle käteen sen ja taitetun paperilipun.

"Kuulkaahan", sanoi hän tuttavallisesti, "tuossa paperissa on nimi — Holliment. Sen nimiselle miehelle se on tuleva — Holliment. Menkää sinne jonnekin High- ja Hard-katujen välimaille — tiedättehän, kysykää Hollimentia — sekatavarakauppiasta — ihmiset kyllä neuvovat. Ja antakaa tuo hänelle. Menkää nyt, ja tuossa on punta itsellenne. Laivani! — Toimitatteko heti asian?"

"Heti paikalla!" sanoin. "Hän saa sen muutaman minuutin kuluttua. Olen teille hyvin kiitollinen."

"Hyvä on!" vastasi hän kummasti irvistäen. "Samat sanat!"

Hän lähti laivaa kohden, ja taakse katsomatta minä kiiruhdin pois tuolta laiturilta, tuntien mieleni keveämmäksi kuin se oli ollut neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin. Punta! — kymmenen minuutin kävelystä. Lähdin Highkadulle päin, ja minusta tuntui kuin olisin yhtäkkiä tullut Englannin pankin omistajaksi. Eräästä kadunkulmasta kääntyessäni ja sattumalta katsahtaessani merelle päin, näin höyrylaivan savua tuprutellen poistuvan rannasta — siellä oli minun mieheni, kiitäen iloisesti vettä pitkin. Minne? — ja miksi niin kiireesti! — niin kovassa kiireessä todellakin, että oli unohtanut lähettää sen paperinpalasen, joka nyt oli kädessäni — mikä lähetys ilmeisesti oli siksi tärkeä, että hän maksoi mitä tahansa sen perille saattamisesta. Nälkä oli teroittanut havaintokykyäni (en ollut syönyt aamiaista, ja edellinen päivä oli myöskin ollut kovin kehno), ja arvasin, että mies tunsi suurta huojennusta päästessään tuosta kirjelipusta ja luopui varsin mielellään punnastaan.

Aloin käydä uteliaaksi tuon taitetun, rypistyneen paperin johdosta. Kuka oli Holliment? Mitä sisälsi tämä ylen tärkeä kirje? Mitä kaikki tämä tarkoitti? Ennenkuin saavuin High-kadulle, oli uteliaisuuteni käynyt ylivoimaiseksi; vedin kirjelipun taskustani ja kääntelin sitä käsissäni pari kolme kertaa. Huomasin silloin, että se oli halpahintaisesta tilikirjasta kiireessä reväisty paperinpala — kehnoa paperia, mitä oli ensinnä käteen sattunut. Enkä minä tämän kaltaisissa olosuhteissa tuntenut kovinkaan suuria omantunnon vaivoja aukaistessani sen ja katsoessani, mitä siihen ehkä oli kirjoitettu. Tämä seikkailuni tuntui jo jonkun verran salaperäiseltä ja salaperäisyys tietää aina vaaraa; halusin saada edes jossakin määrin tietää, minkälaiseen asiaan olin sekaantunut.

Pysähdyin hetkeksi avoimelle kadulle ja luin sanat, jotka siihen oli kirjoitettu. Kaksi sanaa, paksusti alleviivattuina:

Lähtö eteen.

Siinä kaikki. Ei nimeä, ei osoitetta, ei mitään. Olin yhtä viisas kuin ennenkin. Taitoin siis paperinpalasen entiselleen, pistin sen taas taskuuni ja kuljettuani High-kadun poikki tunkeusin sen ja Hardin välisille syrjäkaduille.

Portsmouthissa on kummallisia paikkoja, ja minusta tuntui, että Holliment, kuka hän sitten olikin, asui kaikkein kummallisimmassa osassa. Hän oli ilmeisesti hyvin tunnettu, ja käännyttyäni eri kertoja oikealle ja taas vasemmalle, näin hänen nimensä likaisen valkeilla kirjaimilla maalattuna mustaan nimikilpeen, joka oli huomattavimpia tienviittoja tällä omituisen likaisella kadulla. Tämä nimikilpi oli asetettu matalakattoisen, yksikerroksisen rakennuksen ikkunoiden yläpuolelle, joka näytti puoleksi kaupalta puoleksi vajalta; tästä jatkui toinen, paljon korkeampi, tornin tapainen rakennus, jonka minä arvioin vanhaksi purjeneulomoksi; tämänkin rakennuksen kyljessä oli hänen nimensä, vaikka pienemmillä kirjaimilla ja pienemmässä nimikilvessä.

Matalamman rakennuksen seinässä oli kaksoisovi, joka oli sepposen selällään kadulle, ja kun astuin siitä sisään, näin heti, että Hollimentin sekatavarakauppa käsitti paljon ja hyvin vaihtelevaa tavaraa, sillä en ollut omin silmin vielä milloinkaan ennen nähnyt sellaista romutavaravarastoa, kuin minkä hän oli ympärilleen koonnut; huone oli oikea rikkatunkio, kaikenlaisen töryn kaatopaikka, alkaen aikoinaan koreanvärisistä kokkakuvioista ruostuneisiin rautanauloihin.

Ainoa esine, mikä näytti kaikin puolin uudenaikaiselta, oli vasta maalattu ilmoitustaulu, joka oli ripustettu jonkinlaisen toimistontapaisen luukkuun; se teki tiettäväksi, että siellä otettiin vastaan hiilitilauksia, ja sisälsi hintaluettelon. Mutta sillä hetkellä ei ollut toimistossa ketään eikä tilavan, vajan tapaisen huoneen pimennossa, ja useita minuutteja sain odottaa ja kolkutella ennenkuin ilmestyi pimennosta mies, joka lähestyi minua, lyhyt, lihavahko, salamyhkäinen, paitahihasillaan oleva mies, joka selvästi näytti ihmettelevän, mitä minulla saattoi olla asiaa.

Vedin paperin taskustani.

"Herra Holliment?" kysyin.

"Minä se olen", vastasi mies.

"Eräs herrasmies, jonka tapasin Clarencen laiturilla ja jolla oli kiire joutua laivaan, pyysi minua antamaan tämän teille", jatkoin minä. "Tulin tänne oikopäätä; hän näytti pitävän tärkeänä, että saisitte sen niin pian kuin suinkin."

Pistin kirjelipun hänen likaiseen kouraansa ja silmäilin häntä tarkasti, kun hän jonkun verran kömpelösti sen aukaisi. Voin vakuuttaa, että hän näytti mieheltä, joka tavallisissa oloissa kykeni hallitsemaan kasvojensa ilmeet ja hyvin salaamaan tunteensa, mutta tällä kertaa hän nähtävästi tuli liian voimakkaasti yllätetyksi kyetäkseen mitään salaamaan. Hänen pöhöttynyt naamansa kävi kalmankalpeaksi — se toi minulle hetkeksi mieleen teurastajan myymäkojuissa olevia vasikanpäitä — ja kun siihen taas tuli jonkun verran väriä, oli se likaisen harmaata. Hänen kätensä vapisivat aivan silminnähtävästi, ja hän sai huudahduksen tuskin pidätetyksi. Minä en ollut mitään näkevinäni, vaan käännyin poispäin. Mutta samassa tunsin, että hän katseli minua.

"Tunnetteko miehen, joka tämän teille antoi?" kysyi hän hätäisesti.

"En vähääkään", vastasin. "Outo minulle — ja minä hänelle. Mutta nähkääs, etsin tointa, ja kun näin, että hän halusi tuon paperin viedyksi jonnekin, tarjouduin sitä kuljettamaan."

"Antoiko hän teille mitään?" kysyi hän katsoen minua melkein samanlaisella katseella kuin oli tuo toinenkin mies katsellut.

"Jos teidän on tarpeellista se tietää", vastasin, "niin antoi kyllä.
Hän antoi minulle punnan."

Hän ei näyttänyt vähintäkään hämmästyvän. Sen sijaan hän äkkiä meni takkinsa luo, joka riippui seinällä aivan hänen vieressään. Hän rupesi kopeloimaan sitä.

"Kuulkaapas!" sanoi hän. "Minun täytyy lähteä kaupungille — asialle, tuon takia!" Hän osoitti paperinpalasta, jonka oli puristanut kokoon ja viskannut lattialle. "Minun täytyy viipyä poissa joitakin tunteja — aivan välttämätöntä. Tehän sanoitte olevanne työtä vailla? Jääkää tänne ja hoitakaa kauppaa siihen asti kun minä palaan — illalla palaan. Saatte toisen punnan — eikä työtä ole mitään."

"Mitä täällä on tehtävää?" kysyin. "Pystynkö siihen?"

"Ei ole mitään tekemistä — olette vain täällä", vastasi hän kiireesti. "Pidätte vain asioita silmällä. Jos joku tulee hakemaan joitakin noista vanhoista tavaroista, antakaa heille, mitä he haluavat, ja kysykää heidän nimiään ja merkitkää muistiin, mitä he ovat ottaneet. Jos joku tilaa hiiliä, niin merkitkää se tuohon kirjaan. Palaan siinä seitsemän, kahdeksan seuduissa, että saatte rahanne."

Vain hetkisen epäröin — kannattihan toki uudesta punnasta muutaman tunnin ajan noin helppoa työtä tehdä.

"Olkoon menneeksi", sanoin. "Minä olen täällä siihen asti kun te palaatte. Mutta on eräs asia."

"No?" sanoi hän, edeten ovelle päin ilmeisesti hyvin kärsimättömänä.
"Mikä on asia?"

"Päivällinen!" sanoin. "Olen sen tarpeessa."

"Ei siitä hätää", hän vastasi. "Muuan mies tuo minun päivälliseni tänne täsmälleen kello yhdeltä — ottakaa se. Saatte nähdä, että se välttää teille. No, näkemiin sitten iltaan asti."

"Minä hoidan asiat", vakuutin hänelle.

Sen pitemmittä puheitta hän meni ovelle — mutta ennenkuin astui kadulle kurkisteli varovasti pielien takaa kumpaankin suuntaan; koko hänen esiintymisensä sai minut vakuutetuksi siitä, että hän oli hyvin hermostunut Sitten hän töytäsi tiehensä, ja minäkin katselin ovesta kadulle, nähdäkseni minne hän meni Ulkona ei satanut, mutta hän hiipi nopeasti seinänviertä pitkin, niin kuin olisi ollut aivan rankkasade, ja pää kumarassa, hatun lieret silmille vedettyinä ja koko ryhtinsä sen näköisenä kuin olisi lähtenyt pakoon.

Samassa hän kääntyi yhteen niistä kapeista kujista, joita niillä seuduin on niin paljon, enkä häntä enää nähnyt. Mutta olin nähnyt tarpeeksi asti päästäkseni varmuuteen siitä, että jos oli ollut tuon salaperäisen paperin lähettäjä kovin hermostunut, niin kylläpä oli vastaanottajakin melkein suunniltaan pelästynyt, enkä tiennyt miksi.

Mitä oli sinä aamuna tapahtunut noiden kahden miehen asioissa, joka sai heidät noin suin päin pakenemaan? Jotakin ilmeisesti — mutta en kaikella järkeilylläni kuitenkaan olisi pystynyt arvaamaan, mitä se oli. Vaan olihan mitä oli, minä ainakin olin romukaupan hoitajana, jossa hommassa minun oli kulutettava koko iltapäivä, ja toinen punta oli toivossa. Ainakin oli näin parempi kuin kuljeskella Portsmouthissa ja miettiä, mitä sitten tekisin, kun ensimmäinen punta oli kulutettu.

Kello oli jo yli kahdentoista, eikä ennen kello yhtä tapahtunut mitään. Istuin pienessä toimistossa ja luin sanomalehteä. Ei kuulunut ostajia; ei tullut ketään. Mutta täsmälleen kello yhdeltä astui huoneeseen mies, joka ilmeisesti oli jonkun läheisen ravintolan viinuri. Hän kantoi tarjotinta, jolla oli vaatteen alla tinalautasten peitossa olevia erilaisia astioita, puolikas paahdettua leipää ja pullo vaahtoavaa olutta. Hänen tarjottimeltaan tuli hyvä tuoksu, ja minä siunasin häntä mielessäni. Hän tuijotti minuun hämmästyneenä, ja minä riensin helpottamaan hänen huolestumistaan.

"Herra Holliment on lähtenyt pois täksi iltapäiväksi", sanoin minä. "Hän on jättänyt kaupan minun hoitooni, ja minun oli määrä saada hänen päivällisensä."

"Hyvä on", vastasi hän ja asetti tarjottimensa läheiselle pöydälle, "ja hyvä on päivällinen, ja toivotan hyvää ruokahalua teille".

"Samat sanat", vastasin kohteliaasti.

Hän irvisteli tuttavallisesti vastaan ja meni matkoihinsa, ja minä olin riuhtaissut sekä vaatteen että tinalautaset tarjottimen päältä ennenkuin hänen jykevien jalkainsa astunta oli lakannut kuulumasta katukäytävältä. Herra Hollimentilla oli ilmeisesti hyvin ilahduttava käsitys kodikkaasta päivällisestä, ajattelin. Siinä oli käristettyä siankinkkua siihen kuuluvine omenakastikkeineen, perunoineen ja vihanneksineen; oli luumupiirakkaa ja munakakkua; oli iso kimpale hyvää juustoa. Ja sitten oli olutta — koko pullollinen parasta lajia, vaahtokukkuraista. Tunsin itseni aivan uudeksi ihmiseksi, kun olin lopettanut Hollimentin päivällisen. Seikkailuni kävi perältäkin miellyttäväksi. Niin ylellisesti en ollut useaan päivään aterioinut, ja taskussa minulla oli punta ja toinen toivossa. Kykenisin kustantamaan itselleni säädyllisen majapaikan ensi yöksi ja seuraavana päivänä matkustamaan rautateitse Lontoota kohden, sen sijaan että olisin maantietä sinne tallustellut. Kaikki tuntui todellakin sillä hetkellä ruusunhohteiselta, ja kun vielä toimiston pöydältä löysin laatikon, jossa oli aika hyviä sikaareja, sytytin niistä yhden ja valmistauduin vastaanottamaan iltapäivän liiketoimia tyynenä ja hyvillä mielin.

Kun olin saamassa sikaarini poltetuksi, tuli minulle mieleen, että Holliment olisi yhtä hyvin voinut lukita koko liikehuoneustonsa kuin jättää minut tai ketään muutakaan sitä hoitamaan. Kello oli jo yli kahden, eikä yksikään elävä sielu ollut astunut kynnyksen yli siitä lähtien kun Holliment siitä oli mennyt — paitsi tuota tervetullutta viinuria. Aloin pitkästyä olooni. Ja ajan kuluksi tein kierroksen huoneustossa tutkien sitä itseään ja sen sisältöä.

Matalan, majamaisen rakennuksen romurautakasoineen, köysikierukkoineen hylkytavaraläjineen tarkastin yhdellä silmäyksellä; siinä ei ollut juuri mitään mielenkiintoista. Mutta mielenkiintoisempi oli vieressä oleva suurempi rakennus. Se näytti olevan korkea, pimeän kolkko huone, joka suuresti muistutti kirkontornin sisustaa ja oli melkein yhtä huonosti valaistu En saanut selville, mihin tarkoitukseen se aikoinaan oli rakennettu. Sen lattialla oli vielä enemmän romua, tai ainakin minusta siltä näytti, ja seinät olivat paksunaan pölyä ja lukinverkkoja. Eräästä nurkasta alkoivat kapeat, kehnossa kunnossa olevat portaat, joissa oli sillakkeet ja jotka kiersivät ympäri huoneen ja häipyivät vihdoin holvin korkeimpaan pimentoon. En jaksanut käsittää, mihin täällä rappuja tarvittiin; ei ollut mitään ovia niillä kolmella tai neljällä sillakkeella, jotka näin, eikä näkynyt mitään merkkiä siitä, että olisi milloinkaan ollut välikattoja kivilattian ja tuon korkealla pääni päällä olevan laudoittamattoman katon välillä.

Mutta kun silmäni olivat ehtineet tottua tähän pimeyteen, huomasin, että rappujen yläpäässä, ihan karkeatekoisen seinän ylärajan ja siitä alkavan paanukaton alapuolella, oli ovi tai ainakin joku aukko — musta luolamainen paikka.

Ja mietin itsekseni, mitä sen takana mahtoi olla ja minne se mahtoi viedä, kun samassa kuulin jonkun tulevan kauppaan ja lattiaan kolkutettuaan huutavan ääneen kaupan omistajaa.

TOINEN LUKU

Kiinalainen

Tämä oli ensimmäinen ostaja, minkä olin nähnyt — mies, joka halusi jotakin vanhaa rautaa ja jolla oli vähäiset rattaat kadulla, joilla hän aikoi kuljettaa sen pois. Itse hän sitä haki, kun olin kertonut miten asiat olivat, ja huomautettuaan, että nimensä oli Toller ja että herra Holliment hänet hyvin tunsi, vei hän ostoksensa ulos ja meni menojansa. Tämä antoi alkusysäyksen alkoi tulla muitakin ihmisiä. Kaikki näyttivät tuntevan talon tavat ja olivat valmiit mainitsemaan nimensä; sitä eniten kummastelin, mihin he oikeastaan tarvitsivat noita tuollaisia esineitä, joita valitsivat varastosta ja veivät mukanaan. Kukaan ei näyttänyt olevan siitä kummissaan, että Holliment oli poissa; eikä tuntunut kukaan ihmettelevän sitä, että minä häntä edustin. Sain sen käsityksen, että tämä oli omituista kauppaa, mutta iltapäivän kuluessa tein vähin hiilikauppojakin: muuan mies tilasi vaununlastin, toinen halusi neljä tonnia; ennen pimeän tuloa olin ehtinyt merkitä näitä hiilitilauksia pitkän luettelon, joka edusti huomattavaa rahaerää. Niin kului aika puoli viiteen, kun taas astui sisälle tuo ystävällinen viinuri mukanaan uusi tarjotin. Aika tilava teekannu tällä kertaa, kiehuvan kuuma, sen vieressä läkkiastia, jossa oli iso kasa voipiiraita. Tulin uudestaan varmuuteen siitä että Holliment osasi elää mukavasti.

Viinuri vei päivällisastiat mennessään; niitä kootessaan hän ilmoitti minulle tulleensa "Amiraali Hawkesta", joka oli seuraavassa kulmassa, ja kysyi, olisinko ehkä tässä virassa huomennakin, sillä huomenna tarjottiin häränpaistia ja viiniä, ja hän huolehtisi siitä, että saisin runsaan annoksen. Sanoin hänelle, että minun tietääkseni pitäisi Hollimentin jo kohta palata, ja minun väliaikainen toimeni oli silloin päättynyt, mutta, sanoin, jos vielä seuraavana päivänä puolen päivän tienoissa olisin Portsmouthissa, tulisin käymään "Amiraali Hawkessa" ja söisin siellä päivälliseni, jos sinne vain sopi tulla. Hän vastasi, että sopi hyvinkin; kello yhdeltä siellä tarjottiin puolen kruunun ateria, jolloin sai paljon parempaa ruokaa, kuin hotelleista, joissa isoiset ihmiset kävivät.

Sitten hän meni tiehensä kilisevine tarjoittimineen ja astioineen, ja minä join teetä ja söin kuumia piiraita tyytyväisenä elämääni. Ja pian sen jälkeen alkoi hämärtää ja sitten pimetä, ja avonaisista kaupan kaksoisovista näin tulien alkavan loistaa kadun poikitse. Vastapäätä olevien talojen välistä kujaa pitkin, josta pilkisti satama ja kaukainen Gosportin ranta, näin toisten tulien välkehtivän, punaisten, viheriäin ja keltaisten, jotka lankesivat ohikulkevien laivojen raakapuille. En tiedä, miksi noiden valojen näkeminen sai minut toivomaan, että Holliment palaisi ja maksaisi minulle palkkani tästä valvonnasta ja laskisi minut menemään.

Toimistopahasen karkealla pöydällä oli lamppu, ja heti kun olin teeni ja piirakkani nauttinut, sytytin sen — pimeys alkoi käydä liian kiusoittavaksi. Katuovesta tuleva ilmanveto pani lampun savuamaan. Lähdin sitä sulkemaan. Samassa kulki katua poika huudellen jonkun sanomalehden kello viiden painosta; ostin yhden ja palasin toimistoon, ja koska minulla ei ollut omaa tupakkaa, otin Hollimentin varastosta uuden sikaarin ja istuin kehnoon nojatuoliin lukemaan ja tupakoimaan.

Kului näin tavoin noin kymmenen tai ehkä viisitoista minuuttia — kun katsahtaessani sattumalta sanomalehden yli likaisiin ikkunaruutuihin päin, näin lasia vastaan puristuneina keltanaamaisen kiinalaisen litistyneen nenän ja vinot silmät.

Tuo inhoittava ja vastenmielinen näky katosi yhtä pian kuin oli ilmestynytkin — niin äkkiä todellakin, että hetkisen epäröin, olinko nähnyt harhanäyn. Mutta samassa riensin kaupasta kadulle ja katsahdin sinnepäin, missä kiinalaisen olisi pitänyt olla. Siellä häntä ei ollut; siellä ei ollut ketään, katu oli siltä kohdalta aivan tyhjä. En nähnyt edes vaatteen vilahdusta sen kujan kulmasta, mihin Holliment oli muutamia tunteja aikaisemmin hävinnyt. En muuta nähnyt kuin heikot, himmeät valot, joita oli tuon likaisen kadun varrella, ja toisia valoja, vihreitä ja punaisia, jotka liukuivat tumman vesikaistaleen pinnalla.

Palasin toimistoon ja sen lampun ystävälliseen seuraan ja tunsin, että sydämeni tykytti tavallista nopeammin. Olin pelästynyt. Eikä ollut ihmekään. Mitä tuo pergamenttinaamainen kiinalainen tahtoi? Miksi hän kurkisti ikkunan ruudun kulmasta sisään sen sijaan että olisi tullut kauppaan? Jo paljas tietoisuus siitä, että oli tarkastelun alaisena, oli ilkeätä, mutta noiden silmien ilme sai minut varmaksi siitä, että niiden omistaja urkki. Miksi? Ketä hän haki? Totta Hollimentia. Toivoin kaikesta sydämestäni, että Holliment tulisi. Eihän ollut sopimukseemme sisältynyt, että minun tuommoisen ilkeänaamaisen itämaalaisen tarkastuksen alaisena piti istua tällaisessa kehnossa, pimeässä luolassa. Ja välittämättä sen enempää mahdollisista ostajista palasin heti katuovelle ja tutkittuani sen sulkemislaitteita panin jykevän teljen paikoilleen. Kolkuttakoon Holliment, kun palasi; sitä ennen ei tarvinnut yhdenkään elävän olennon yrittää tuon likaisen kynnyksen yli.

Sen ikkunan yläpuolella, josta kiinalainen oli kurkistanut, oli kaihdin, ja kun palasin toimistoon, tartuin sen nuoraan vetääkseni sen alas. Koko vehje lähti käteeni vanhuuttaan ja käyttämättömyyttään mädäntyneenä. Mutta olin lujasti päättänyt, etteivät enää mitkään kasvot tulisi kurkistamaan ikkunastani; löydettyäni muutamia nauloja, kiipesin Hollimentin pulpetille ja naulasin kaihtimen ikkunan puitteisiin, estäen siten pimeyden ja vastapäisten talojen valontuikkeet näkymästä. Tämän tehtyäni yritin taas lukea sanomalehteä.

En ehtinyt lukea monta riviä, kun kuulin äänen — hiljaisen, mutta selvän — sen oven ulkopuolelta, jonka juuri olin sulkenut. Hiivin lattian poikki ja kuuntelin. Ensin oli kaikki hiljaista, mutta viimein kuulin liikettä ulkoa — hyvin hiljaista tassutusta. Ja sitten väännettiin oven ripaa, hiljaa ja hitaasti. Näin messinkisen rivan liikkuvan, mutta kuka siellä lieneekään ulkoripaa pidellyt, huomasi kai pian, että huone oli häntä vastaan turvattu, ja kohta kuulinkin noiden hiiviskelevien askelien poistuvan. Epäilemättä se taas oli kiinalainen.

Olisin mielelläni lähtenyt pois ja jättänyt nämä tämmöiset hommat sikseen; olin saanut tästä kylläkseni. Mutta tuntui vastenmieliseltä poistua huoneesta, kun ei omistaja ollut saapuvilla. En myöskään ymmärtänyt, miten olisin oven lukinnut ulkopuolelta — jos siihen oli olemassa avain, oli Holliment luultavasti pistänyt sen taskuunsa. Olisi sopimatonta heittää kauppa oman onnensa nojaan. Ja sitäpaitsi halusin saada puntani. Ja mieshän oli sanonut palaavansa sinä iltana, ja kellohan oli jo paljon yli kuuden.

Istahdin taas ja taas yritin lukea. Se oli kurjaa hommaa; hetket kuluivat kovin hitaasti. Mutta vihdoin kuulin läheisen tornikellon lyövän seitsemän ja heti sen jälkeen kuulin jotakin muuta — hiljaista, hiipivää liikettä kaupan vieressä olevasta tornimaisesta rakennuksesta. Mutta tuskin ennätin sen huomata, kun se jo taukosi. Minuutin tai parin kuluttua kuulin sen taas — ja taas se taukosi. En tosin epäillyt sitä, että talossa oli rottia, mutta hillityssä äänessä oli jotakin, joka sai minut varmaksi siitä, että sen aiheutti ihmisolento.

Ei minua haluttanut siinä istua kuuntelemassa ja miettimässä, mitä se oli, vaan otin lampun ja menin huoneeseen. Lamppu vaikutti siellä yhtä mitättömästi kuin yksinäisen tulitikun valo pimeässä luolassa; sen valossa näin vain pienen alueen jalkojeni ympäriltä, mutta päälläni oleva avara tila oli pimeänä. En tietenkään nähnyt enkä kuullut mitään. Mutta olin aivan varma siitä, että jokin taikka joku siellä oli. Ja kun palasin toimistoon, olin tehnyt päätökseni, että jos Holliment ei ollut palannut siihen mennessä kun tornikello seuraavan kerran löisi niin minä lähtisin.

Kahden tai kolmen viime päivän tapahtumat — huoli ja levottomuus sen johdosta, että olin joutunut tuuliajolle ja että olin epätietoinen tulevaisuudestani — nämä seikat eivät suinkaan olleet hermojeni tilaa parantaneet, ja tunsin, että jos vielä kauan viipyisin tässä paikassa kuvittelemassa, miten kiinalainen nuuskien kierteli taloa, niin menisivät hermoni vielä paljoa pahemmin pilalle kuin suinkaan olisin halunnut. Punta, jonka poismenemällä kadottaisin, ei suinkaan ollut sen arvoinen — lähtisin siis varmasti, jos ei Holliment äkkiä ilmestyisi.

En kuullut enää tuota liikehtimistä isosta rakennuksesta, ja aika raahusti hitaasti eteenpäin, kunnes ensimmäinen kahdeksanlyönti katkaisi vallitsevan hiljaisuuden. Sen kuullessani hyppäsin tuoliltani, viskasin sanomalehden kädestäni ja hain kynän ja paperinpalasen. Aioin jättää lipun pöydälle, jossa ilmoittaisin Hollimentille, etten jaksanut olla kauempaa. Tunsin itseni sillä hetkellä aivan välinpitämättömäksi siitä, löytäisikö hän lipun sinä iltana vai vasta seuraavana aamuna. Puntaani en myöskään surrut. Halusin päästä ulos siellä raitista ilmaa hengittämään. Mutta tuskin olin ehtinyt kahta riviä kirjoittaa, kun kuulin hiljaisen suhisevan merkkiäänen ja pyörähtäen ympäri paikallani aivan kuin luodin osaamana näin sen miehen, jolle paraillaan kirjoitin, seisovan kaupan pimennossa kuuden metrin päässä toimiston oven ulkopuolella ja nyökkäävän minulle. Miten hän minun huomaamattani siihen oli tullut, sitä en ruvennut miettimään, vaan olin sanomattoman iloinen hänet nähdessäni ja lähdin melkein riemumielin astumaan häntä kohden. Hän kohotti kätensä selvän varoittavasti.

"Vetäkää toimiston kaihdin alas!" hän kuiskasi. "Aivan alas, niin ettei kukaan näe huoneeseen!"

"Se on alhaalla", vastasin. "Se on ollut alhaalla jo kello kuudesta alkaen."

"Hyvä on, vääntäkää lamppukin alas", hän jatkoi. "Ja teljetkää katuovi.
Sukkelaan."

"Sekin on ollut teljettynä jo kello kuudesta alkaen", sanoin, tarttuen samassa lampun ruuviin. "Kyllä se on hyvästi kiinni."

Hän odotti kunnes liekki oli alentunut himmeäksi hehkuksi, niin että parahiksi erotimme toinen toistemme kasvot, ja tuli sitten varjossa pysytellen lattian poikki asettui toimiston nurkkaan ja katsahti kysyvästi minuun.

"Onko käynyt ketään?" kysyi hän merkitsevästi.

Osotin muistilistaa, jonka olin valmistanut ja pannut kirjoituspöydälle.

"Kaikki on merkitty tuohon", vastasin. "Siinä on kaikki, mikä kauppaa koskee."

Vastaukseni oli tahallisen tarkoittava, ja kohta hän sen huomasi.

"Ja — mitä muuta?" sanoi hän huolekkaana. "Entä — kauppaa koskematonta."

"En tiedä, koskeeko se kauppaa, vai eikö koske, herra Holliment", vastasin, "mutta pimeän tultua, ja ennenkuin olin tuon kaihtimen paikoilleen kiinnittänyt, satuin katsomaan tuohon ikkunaan ja näin rumat kiinalaiskasvot niitä vastaan painautuneina."

Tarkastin häntä. Toistamiseen minä sinä päivänä näin hänen kasvojensa käyvän kalmankalpeiksi — se vain erotusta, että ne tällä kertaa, mikäli tässä himmeässä valaistuksessa saatoin nähdä, olivat vielä entistäkin kalpeammat — ja hän veti henkeä aivan kuin nyyhkyttäen.

"Kii-kiinalainen!" hän kuiskasi "Oletteko varma?"

"No en ole vielä eläissäni ollut mistään niin varma", vastasin.
"Kerrassaan varma!"

"Entä sitten?" sai hän vaivoin kysytyksi.

"Sitten — kun olin kaihtimen kiinnittänyt ja teljennyt oven — kuulin hiipiviä askelia ulkoa ja näin jonkun koettelevan oven ripaa", jatkoin. "Sen jälkeen minä — vähän ennen teidän tuloanne — kuulin merkillisiä ääniä tuosta teidän tornihuoneestanne, mutta kun menin sinne, en nähnyt mitään. Kummallisia asioita, herra Holliment."

Kädet hänellä oli ristissä rinnalla, ja minä huomasin, että sormet olivat kovassa puuhassa. Jos lienevät olleet vialliset minun hermoni, niin kylläpä hänen olivat aivan pilalla.

"On kyllä", myönsi hän päätään nyökäyttäen. "Te — te ette tietenkään käsitä —"

"En käsitä vähääkään enkä haluakaan, herra Holliment", keskeytin minä. "Mutta olisin kiitollinen, jos antaisitte minulle punnan, jonka lupasitte, ja laskisitte minut menemään. Haluan pois täältä."

Hän veti heti paikalla rahaa taskustaan ja hämmästyksekseni antoi minulle kaksi puntaa ja työnsi ne tulemaan pöytää pitkin luokseni eleellä, joka ilmeisesti tarkoitti, että ne minä kyllä sain aivan kernaasti.

"Niin", sanoi hän puoleksi hajamielisesti, "tietenkin haluatte lähteä täältä. Mutta — tuosta ovesta ette voi kadulle mennä! Voisi maksaa teidän henkenne — kenen hyvänsä hengen — mennä tuosta ovesta ulos tänä iltana."

Olin jälkeenpäin iloinen siitä, että hän sen sanoi. Se reipastutti minua, tyynnytti hermojani. Sen sijaan että minulla tähän asti oli ollut vain epämääräisiä arveluja ja epäilyksiä, ininä nyt tiesin, että meitä todellakin väijyi jokin tosivaarallinen, ja käteni oli aika vakava, kun otin pöydältä nuo kaksi puntaa ja pistin ne taskuuni.

"Kiitos", sanoin. "Paljon kiitoksia. Tuosta luettelosta saatte kyllä kaikki kauppa-asiat selville. Mutta — entä nuo muut seikat, herra Holliment? Mitä tuo kaikki oikein tarkoittaa?"

Näin, että hänen korvansa olivat kaiken aikaa olleet valppaat. Mies kuunteli niin tarkkaan kuin suinkin; ja kun hän taas puhui, tapahtui se vieläkin hiljaisemmalla äänellä.

"Sanoinhan — että te ette käsitä", vastasi hän. "Mutta minä selitän teille vähäsen. Se kirjelippu, jonka minulle aamulla toitte — senhän olitte saanut eräältä toveriltani, kookkaalta, komealta mieheltä, eikö niin? Ja se oli varoitus. Hän ja minä — me olemme vaarassa. Täällä Portsmouthissa on liikkeellä niitä, jotka tahtovat omansa takaisin — ymmärrätte hän."

"Tuo kiinalainen!" sanoin.

"Niin, hänkin on niitä, vaikka en oikein odottanut kuulevani hänen ryhtyneen toimeen", vastasi hän. "Kuuluu niihin — niitä on enemmän. Laittautua tiehensä — se on tunnussana, kun tuo saki on lähellä. Quartervayne — hän, jonka näitte — hän on kyllä poistunut johonkin rauhalliseen Paikkaan, vesimatkan taa, ja saman teen itsekin, kunhan täältä pääsemme. Tietäkää — minä olen ollut pakosalla kaiken aikaa, minkä te olette täällä ollut — niin, vaan en ole ollut sadankaan metrin päässä! Lymyillyt hiljaisuudessa — turvallisessa paikassa — tämän kadun varrella. Ja — meidän täytyy täältä lähteä aivan heti!"

"Mistä kautta te sisään pääsitte?" kysyin.

"Samaa tietä, jota nyt lähdemme täältä", hän vastasi. "Emme ainakaan tuon katuoven kautta, olkaa siitä varma! En halua puukkoa pistetyksi kylkiluitten lomaan. Kuulkaas nyt — vääntäkää tuon lampun liekki ylös! Jättäkää se palamaan. Siinä ei ole paljon öljyä, ja se kyllä pian palaa loppuun. Kun jätämme sen palamaan — niin he luulevat, että me olemme — ainakin, että minä olen — täällä vielä. Ja nyt seuratkaa minua."

Hän pujahti taas kaupan pimentoon, viitaten minua seuraamaan itseään viereiseen tornimaiseen rakennukseen. Siellä hän pysähtyi, tarttuen minua käsivarteen. Siihen kohtaan sattui vähän valoa ulkopuolella olevasta katulampusta juuri sen verran, että näimme ne raput, joita olin iltapäivällä katsellut. Hän osoitti niitä ja viimeisen sillakkeen yläpuolella olevaa pimeyttä.

"Tuonne — noita rappuja ylös — tuon oven kautta tuolla korkealla ja naapuritaloon, joka on tyhjänä", hän kuiskasi. "Mutta raput eivät kestä kahta! Lahot! — mutta yhden kerrallaan ne kyllä kestävät; tulin vasta äsken niitä alas. Minä menen edellä — kun pääsen ylös, niin vihellän, lähtekää te sitten ylös. Pysytelkää hyvin lähellä seinää — nojatkaa sille puolelle, ymmärrättekö? Silloin ei ole mitään vaaraa."

"Minua ei haluta niskaani taittaa, herra Holliment", huomautin. "Eikö ole muuta pääsyä täältä — mitään takaovea?"

"No jos ette puukkoa pelkää, niin onhan tuolla toisella puolella", sanoi hän. "Tulkaa vain, kyllä se kestää. Minähän painan kaksin verroin kuin te!"

Samassa hän hellitti otteeni käsivarrestani, ja minä huomasin hänen pujottavan kätensä lanteilleen, ja kohta kuulin jotakin metallin kilkettä.

"Mikä se on?" kysyin.

"Revolveri", hän kuiskasi, "ei silti, että luulisin sitä tarvittavan, mutta — no niin, nyt sitä mennään! Pysykää poissa portailta siihen asti, että vihellän."

Hän livahti pois viereltäni ja hävisi pimentoon; kohta sen jälkeen kuulin hänen varovasti hiipivän portaita ylös. Ne äänet, jotka hän tällöin aiheutti, muistuttivat minulle niitä, joita olin tästä huoneesta kuullut aikaisemmin illalla. Mutta kovin hän liikkui hiljaa, sillä nuo äänet olivat kovin heikkoja, ja ensimmäiselle porrassillakkeelle päästyä ne kokonaan lakkasivat kuulumasta — siellä oli nähtävästi pölyä niin paksulti, että se pehmeän maton tavoin peitti paikat.

Kerran näin hänet välähdykseltä, kun hän meni erään toisen sillakkeen poikki — siihen kohtaan sattui nimittäin seinään valoa katulyhdystä. Hän hiipi seinän viertä pitkin, niin kuin oli kehoittanut minua tekemään, ja hänellä oli enää vain yhdet portaat kiipeämättä, päästäkseen katon alla olevalle mustalle oviaukolle. Jännittyneenä jo valmistausin häntä seuraamaan.

Mutta juuri kun hapuillen tavoittelin mädänneitä käsipuita ja työntäysin niistä poispäin likelle seinää, kuulin kolkutusta katuovelta, mikä ääni sai hermoni värähtelemään äkkiä näpäytetyn viulunkielen tavoin.

KOLMAS LUKU

Päivänkoittareni

Tuo kolkutus oli jossakin suhteessa omituinen. Se ei ollut yhden nyrkin hellittämätöntä sisäänpääsyvaatimusta, vaan monen — säännöllistä ja ehdottoman vaativaa rystyjen taontaa. Holliment kuuli sen yhtä hyvin kuin minäkin, ja kesken kaiken hän korotti äänensä, joka tähän asti oli ollut aika hiljainen, melkeinpä huudon tapaiseksi.

"Tulkaa toki sieltä!" hän huusi. "Tulkaa — sukkelaan. Kulkekaa seinän puolta — aivan läheltä!"

Ja toistamiseen ja ehkä kolmannenkin kerran hän näin muistutti seinästä, ja uskokaa pois, etten minä suinkaan tälläkään vaaran hetkellä sitä varoitusta halveksinut. Mutta itse seinä oli melko inhottava, eikä ollut hauska sitä liiaksi lähestyä. Se oli niitä seiniä, jotka tuntuvat — jos todella on pakko niihin koskea — siltä kuin olisi vuosisatojen pöly ja törky asettunut niiden pinnalle; siinä oli ihan paksunaan sellaista kerrostumaa, ja kun minä kiireesti kiertelin sen kaikki mutkat, luikerrellen halki pimeyden kuin pakeneva varas ja peläten joka hetki, että nuo vanhat ja selvästi lahonneet portaat romahtaisivat altani maahan, tuntui kuin olisi lukinverkkosuikaleita tarttunut minua olkapäihin ja kuin olisi joitakin elollisia olentoja liukunut yli kasvojeni ja sormieni ympäri.

Kolkutus ovelle kävi joka hetki kovemmaksi, ja se kannusti minua, sillä siinä oli jonkinlainen pahaenteinen, ehkei kuitenkaan aivan henkeä uhkaava tuntu, ja minä kiipesin yhä ylemmäs — kunnes vihdoin huohottavana ja hermot pilalla kaikesta tästä saavuin Hollimentin luo ylimmälle sillakkeelle, ja samassa silmänräpäyksessä kolkutus taukosi ja aivan yhtä äkkiä kuin se oli tauonnut, kaikui korviimme toinen ääni, joka oli vähällä säikäyttää meidät peräti tolkultamme, ja tämän äänen aiheutti katuoven murtuminen.

Olen jo maininnut, että olimme jättäneet lampun, sydän korkealle kierrettynä, palamaan tuohon pieneen toimistopahaseen ja että ulkona oli jossakin kaasulamppu, joka jonkun verran valaisi tornin alaosan ikkunan läpi, niin likainen kuin se olikin. Kun Holliment ja minä tässä valaistuksessa levottomina tuijotimme korkealta orreltamme allamme olevaan syvyyteen, näimme sekavan joukon, jossa oli kolme, ehkä neljä, ehkä viisi tai ehkä kuusikin miestä ryntäävän murretusta ovesta läpi kaupan ja peräkaupan torniin johtavaan holvikattoiseen käytävään, melkein samalla tavalla kuin koirat hyökkäävät kaadetun ketun kimppuun.

Minusta nähden nämä miehet luultavasti olivat joutoväkeä ja katujätkiä, jotka maksusta avustivat tänne aiottua ryöstöretkeä, kavereita, jotka olivat vetäneet lakinreuhkansa silmilleen, ynnä muuta sellaista; olin myöskin näkevinäni puukon välkehtivän siellä täällä, kun he yhä uudestaan kulkivat valojuovien poikki. Tietenkin Holliment näki kaiken sen, minkä minäkin — mutta erään heistä varsinkin kumpikin meistä epäilemättä näki.

Kun tuo roskaväki romukasojen joukosta siirtyi torniin, sattui keltainen valojuova suoraan kiinalaisen kasvoille. Ja tämän nähdessään ja pikemmin kuin minä ennätin tarttua häntä käsivarteen ehkäistäkseni häntä, sieppasi Holliment revolverinsa ja laukaisi yhdesti, kahdesti, kolmasti vainoojiemme joukkoon.

Sitä seurasi kaksi huudahdusta — toinen oli kova tuskan parahdus, samanlainen, mikä pääsee ihmiseltä, kun häntä ampiainen pistää; toinen oli paremminkin yltyvää murinaa. Mutta olen varma, ettei yksikään miehistä kaatunut, ja kuten olin aavistanut, eivät nämä laukaukset suinkaan hidastuttaneet takaa-ajoa, vaan paremminkin kiihdyttivät. Hetken aikaa näimme ylöspäin suunnattuja kasvoja, ja seuraavassa silmänräpäyksessä koko joukko syöksyi vanhoille portaille ja ryntäsi niitä ylös. Kuulin heidän jalkojensa jyskeen ja töminän; mutta samalla kuulin likeltäni Hollimentin naurua. Se ei ollut hyvänsuopaa naurua; naurun sävyssä oli jotakin, mikä sai minut pelästymään pahemmin kuin vielä tähän asti olinkaan peljästynyt, ja minä siirryin loitommas hänestä, mutta juuri nauraessaan hän äkkiä tarttui lujasti ja vavisten käsivarteeni.

Juuri sillä hetkellä vanhat portaat romahtivat. Luulen, että miehet sillä hetkellä olivat puolitiessä ylös, rynnäten raivohuudoin eteenpäin. Ne hajosivat äkkiä pauhulla ja ryskeellä lahopuiksi ja ruostuneiksi rautapulteiksi sekä mahtavaksi ja tukahuttavaksi pölypilveksi, ja samassa tunsin myöskin, että Holliment veti minua jonkun takanamme olevan käytävän läpi ja että seisoimme pilkkosen pimeässä lujalla ja kestävällä alustalla.

Mutta Holliment ei ilmeisesti myöskään aikonut sallia meidän vitkastelevan; oli myös selvää, että joko hän näki tässä pimeydessä taikka sitten tunsi tämän uuden alueen kuin viisi sormeaan. Tässä pölypilven alta kuuluvassa huutojen, voihkinain ja kirousten sekamelskassa hän tiukensi otettaan käsivarrestani ja lähensi huulensa minun korvaani.

"Joutukaa!" hän kuiskasi. "Tuosta joukosta olemme nyt selviytyneet! Joutukaa — astukaa vain eteenpäin älkääkä pelätkö. Tämä kyllä kestää — suoraan tätä käytävää pitkin — sitten rappuja alas! Juotavaa! Jumal'avita — toivoisinpa, että jotkut noista olisivat niskansa taittaneet, toivoisin, että kaikki olisivat! Joutukaa!"

Annoin hänen kuljettaa itseäni halki pimeyden ja pitkin lattiaa, joka noiden lahonneiden portaiden perästä tuntui oikein virkistävän tukevalta, ja heittäydyin hänen johtoonsa siinä mielessä, että tuli mikä tuli, pahempaa ei ainakaan voisi tulla kuin se, mistä vastikään olimme selviytyneet.

Kymmenkunta askelta astuttuaan hän pysähtyi, hellitti käsivarteni, aukaisi oven, työnsi minut siitä läpi, heitti minut taas ja väänsi salalyhdyn valaisemaan, joka hänellä luultavasti oli ollut kaiken aikaa taskussaan. Huomasin silloin, että seisoimme aivan tavallisten portaitten yläpäässä. Se seikka, että ne näyttivät niin jokapäiväisen tavallisilta, viihdytti mieltäni, vaikka ne ilmeisesti olivat aika ränstyneet.

Ensi töikseen Holliment asetti paikoilleen kaksi tukevaa salpaa siihen oveen, mistä juuri olimme tulleet; sitten hän kohotti vapautuneen kätensä ja pyyhkäisi hihan laskoksella otsaansa. Tässä hänen menetelmässään oli jotakin, mikä sai minut seuraamaan esimerkkiä; huomasin silloin, että kasvoni valuivat hikeä — isoja, raskaita karpaloita — ja samassa huomasin, että kieleni ei vain tuntunut liian suurelta suuhuni, vaan että se oli kuiva ja halkeillut kuin ikivanha nahka. Katsahdimme merkitsevästi toisiamme silmiin; hän pudisti vain päätään, mutta minun onnistui saada soperretuksi pari sanaa.

"Sanoitteko — juotavaa?" minä änkytin "Juotavaa —"

Hän osoitti rappuja alas ja alkoi laskeutua viitaten minua seuraamaan itseään.

"Kyllä vain — juotavaa täällä alhaalla", sanoi hän vapisevalla äänellä olkansa yli. "Turvallinen paikka, tämä. Tyhjä talo — minun omaisuuttani sekin. Olen piileillyt täällä kaiken päivää. Tulkaa! Jumal'avita! — olisipa vain tuo joukko hyökännyt kimppuumme, ennen kuin ennätimme nousta noita vanhoja portaita! Tulevaisessa elämässä oltaisiin tällä haavaa molemmin! Mutta — täällä ollaan turvassa. Eipä turvallisempaa paikkaa voisi löytää."

Laskeusimme useita porrasjaksoja — montako lieneekään ollut? Sivuutettiin monta sillaketta; kuljettiin monesta ovesta. Niistä toiset olivat kiinni, toiset auki. Ovet aukenivat aina tyhjään, luolamaiseen huoneeseen. Vaikka vapisinkin, koetin kuitenkin pysytellä valppaana ja tehdä huomioita kaikesta näkemästäni.

Vanha talo; aikoinaan komea; veistellyt pilariaidakkeet; koristellut katot; rakennustaiteellista aistikkuutta; kaikesta näkyi, että se oli aikoinaan ollut jonkun varakkaan kauppiaan talo. Samoin näkyi kaikesta, ettei siinä ollut asuttu pitkiin vuosiin; viiteen-, kuuteen-, seitsemäänkymmeneen vuoteen — häviö, rappeutuminen, lika, pöly kaikkialla. Ja hiljaisuus, jonkalainen vallitsee vain autioissa taloissa, ja samanlainen haju kuin jonkun vanhan kirkon alaisessa syvässä holvissa. Saavuimme vihdoin suureen, kolkkoon huoneeseen, joka nähtävästi oli talon eteissali — mikäli nimittäin minä kykenin erottamaan, sillä siellä Holliment piteli salalyhtyään vielä entistäkin varovammin, niin että näin vain epämääräisiä välähdyksiä ympäristöstäni.

Taas hän pysähtyi ovelle, aukaisi sen ja viittasi minua menemään siitä sisään. Taas oli edessämme rappuja, jotka nähtävästi veivät kellarikerrokseen, mutta niiden alapäässä oli valoa, mikä tuli avonaisesta ovesta. Ja tämän oven sisäpuolella näin tuossa valaistuksessa lämminvärisen maton reunan, punaisen luullakseni, mutta ainakin se oli viihdyttävä ja kodikas — todella outo ja odottamaton näky tässä muuten niin autiossa talossa! Hetkistä myöhemmin — kun tämä viimeinen ovi vielä oli lukittu ja teljetty — olimme näiden portaiden juurella, ja siellä oli sanomattomaksi hämmästyksekseni sievä ja viihtyisä arkihuone, joka oli siististi kalustettu vanhanaikaisilla, hyvillä huonekaluilla, ja pesässä paloi kirkas tuli.

Vasta tämän tulen hehkun nähdessäni tunsin, että minun oli kylmä — hirveän kylmä, mutta samalla oudon kylmä. Hollimentilla oli nähtävästi sama tunne; ainakin hän, heti kun oli laskenut lyhdyn luotaan ja vääntänyt isommaksi pöydällä olevan lampun liekin, meni oikopäätä nurkkakaapille, otti sieltä pullon ja laseja ja kääntyen päin viittasi minua tuomaan osoittamaltaan sivupöydältä vesiastian. Annoin sen hänelle, että hän pääsi juomaa sekoittamaan; ei huvittanut minua tällä hetkellä muu kuin saada juotavaa ja väkevää sittenkin. Ja sainkin — aika väkevää.

Hän huokasi syvään nielaistuaan puolet lasinsa sisällöstä ja laskettuaan sen pöydälle, ja kun hän vielä oli huokaissut, pudisti hän minulle päätään ja nyökkäsi pulloon päin.

"Konjakkia!" sanoi hän. "Tuskin sitä ainetta milloinkaan maistan — whisky on minun juomani, enkä sitäkään paljoa ryyppää — olen kohtuuden mies, periaatteellisista syistä. Mutta tällaisen seikkailun jälkeen on konjakki paikallaan. Kelpasipas minulle nyt hyvin- ja kelpasipa teillekin, nuori mies! Miltä tuntuu nyt?"

"Paljon paremmalta, herra Holliment", vastasin minä, kun olin kulauttanut kurkkuuni saman verran kuin hänkin, "niin paljon paremmalta, että olen tarpeeksi ujostelematon uudestaan kysymään samaa, mitä jo — oliko se kymmenen minuuttia sitten vai sata vuotta aikaisemmin? — ennen teiltä kysyin. Mitä tämä nyt kaikki tietää?"

"Ja minä vastaan teille, kuten ennenkin, nuorimies", vastasi hän aivan hyväntuulisena, "te ette kuitenkaan ymmärrä. Mutta olen pahoillani, että olette sattunut sekaantumaan asiaan. Teillä ei kuitenkaan ole mitään vaaraa. Olemme molemmat turvassa — täällä. Mutta juuri paraaseen aikaan pelastuimme. Mutta toistan vieläkin — olemme turvassa! Vieläpä ehjin nahoin!"

Join loput konjakista ja laskin lasin pois.

"Annatte minun nyt siis mennä, herra Holliment?" sanoin minä. "Te luultavasti osaatte neuvoa jonkun turvallisen tien tästä talosta pois, ja —"

Hän tuijotti minuun ikään kuin olisin esittänyt jotakin erinomaisen haaveellista ja mahdotonta asiaa, ja näin heti, että jo olin tuomittu johonkin arvaamattomaan paljastukseen.

"Turvallisen tien tästä talosta!" hän toisti. "Ei ole mitään turvallista pääsytietä tästä talosta, nuori mies, muutamaan tuntiin, jos mahdollisesti loppuyöllä! Viimeisen penninne voitte siitä veikata! Olkaa tyytyväinen! Kuten sanoin, olemme turvassa täällä. Mutta ulkopuolella —"

Hän irvisteli merkitsevästi, samaan aikaan survaisten vapaata kättään ulos puukoniskua muistuttavalla tavalla. Ja taas hän joi, ja minusta näytti, että toiseen kertaan lasi vähän kalisi hänen hampaitaan vastaan. Katsoin epäilevästi.

"Tarkoitatteko — noita kavereita?" kysyin.

"Niitä heistä, jotka eivät ole taittaneet kirottuja niskojaan tai jalkojaan tai käsiään", vastasi hän julmasti. "Jotkut kyllä pääsivät vahingoittumattomina, siitä voi vaikka vetoa lyödä — sellaiset paholaisen sikiöt aina pääsevät. Ja niitä on varmasti väijyksissä joka haaralla tässä ympäri, enkä minä antaudu mihinkään vaaraan enää tänä yönä. Ne eivät voi päästä tänne sisään — mutta, kuten sanoin, ulkopuolella — huu!"

"Mutta poliisi, herra Holliment?" sanoin. "Varmaankin tuollainen nielu on herättänyt heidän huomionsa, puhumattakaan katuoven rikkomisesta ja kaikesta muusta? Luulisin heidän tällä haavaa olevan huoneustossanne."

"Ei ole niinkään varmaa vastasi hän". "Tämä on autiota seutua, niin sanoakseni — ei paljon väkeä ulkona öisin, ja lähin poliisi on saattanut olla monen kadunkulman päässä, neljännestunti sitten. Ainakin — turha heittäytyä vaaraan! Sitä paitsi, mikä teillä täällä on hätänä? Ottakaa vielä tilkkanen konjakkia, kuten minäkin aion, ja pankaa sauhuksi — tuolla on sikaareja, hyvää laatua, tuossa laatikossa — ja kun olemme pikkusen rauhoittuneet, haemme esille vähän illallista, ja sitten tuumimme edelleen. Tärkein asia, nuori mies, on ettemme viru selällämme varastohuoneessa, muutama tuuma kylmää terästä kurkussamme! Kaatakaa itse tällä kertaa."

Minä kaadoin itse ja tarpeen se olikin, sillä olin vielä järkytetty, ja sytytin sikaarin, ja istuuduin sohvalle tulen läheisyyteen. Holliment seurasi esimerkkiä ja vaipui vastapäätä olevaan nojatuoliin; jonkun aikaa istuimme maistellen laseistamme ja tupakoiden — äänettöminä. Kului ehkä kokonainen tunti, ennenkuin kumpikaan meistä puhui tai liikkui; silloin Holliment äkkiä nousi ja heitti sikaarin pätkän uuniin.

"Olen kunnossa taas!" hän sanoi. "Aivan entiselläni! Sen se konjakki tekee. Miltä teistä itsestänne tuntuu nyt?"

"Siltä kuin en olisi mitään juonutkaan", sanoin. "Mutta ellei tuota tappelua olisi ollut lähellä, olisin tällä hetkellä päihdyksissä."

"Juuri niin — juuri niin!" hän vakavana myönsi. "Samanlaiselta minusta itsestänikin lie tuntunut. Jotakin hermostosta riippuvaa, epäilemättä — lääkärin asioita, sellaiset, enkä minä ole mikään lääkäri. Mutta asiasta toiseen, minun on — nälkä. Haemme esille vähän syötävää — minulla on maukas kimpale kylmää häränlihaa ja lohkare oivallista vanhaa juustoa — miltä se kuuluu? Oluen kanssa tietysti. Minulla on runsaasti pullo-olutta täällä."

"Kuuluu tavattoman houkuttelevalta, herra Holliment", vastasin. "No toimeen sitten", hän sanoi, "alanpa valmistella". Hän alkoi hyöriä ja pyöriä ja minä jäin sohvalle istumaan häntä joutilaana tarkastellen. Näin heti, että hän oli järjestyksen mies, kuten myöskin mies, joka oli tarkkatapainen, mitä syömiseen ja juomiseen tulee. Pöydän keskellä olevasta laatikosta hän otti esille puhtaanvalkoisen pöytäliinan ja ruokaliinoja sekä huolellisesti puhdistettuja ja kiilloitettuja veitsiä ja haarukoita; hän otti alas lautasia telineeltä ja puhtaita laseja sivupöydältä, ja oli tuota pikaa järjestänyt pöytänsä yhtä sievästi ja näppärästi kuin harjaantunut sisäkkö. Ja tuotuaan jonkinlaisesta huoneen perällä olevasta ruokakaapista kimpaleen kylmää näränpaistia, mainion juustokappaleen, leipää, voita ja ruukullisen säilykepähkinöitä, hän veti korkit parista olutpullosta, tyhjensi niiden sisällön laseihin ja nyökäten minua tulemaan pöydän ääreen, kävi käsiksi paistihaarukkaansa ja veitseensä.

"Te olette nälissänne tähän aikaan - niin kuin luonnollista on", hän jutteli. "Nyt onkin jo kenen hyvänsä illallis- tai päivällisaikaa myöhempi, eikö niin?"

"Minun on nälkä, herra Holliment", myönsin. "Ja paistinne näkeminen tekee minut nälkäisemmäksi."

"Minulla on aina varattuna muutamia ruokapaloja tänne", hän sanoi, leikaten herkullisia viipaleita. "Tulee hyvään tarpeeseen. Mutta saitte päivällisenne kunnollisesti, vai miten?"

"Ja teetä, kiitos", vastasin. "Molemmat oikein hyvää ja runsasta.
'Amiraali Hawken' tarjoilija toi ne — kuten olitte luvannut."

"Jim", hän nyökäten huomautti. "Niin, siivo, kohtelias poika, tuo Jim. On ollut viinurina siellä monta vuotta. Te ette tunne tätä osaa kaupunkia?"

"En", sanoin. "Mutta löysin aivan helposti talonne — ystävänne, herra
Quartervaynen, antamien ohjeitten mukaan."

Hän säpsähti vähän tätä sanoessani, antaen paistiveitsensä pysähtyä.

"Niin, tietysti!" hän mutisi. "Quartervaynepa tietenkin teidät lähetti.
Olin hetkeksi unohtanut, kuinka tulitte luokseni — kumma kyllä. Ja —
ellette pane pahaksi kysymystäni — missä hommissa olitte kohdatessanne
Quartervaynen?"

"Jos tahdotte tietää, herra Holliment, olin Clarence-laiturilla, tuuliajolle joutuneena", vastasin. "Pari päivää olin oleskellut täällä Portsmouthissa odottaen erästä rahalähetystä, joka ei ollut saapunut — ainakaan sitä ei ollut saapunut Quartervaynen tavatessani."

"Muistan — muistan!" hän sanoi. "Hän antoi teille punnan. Ja mihin nyt oli aikomuksenne mennä?"

"Lontooseen", vastasin. "Olisin lähtenyt Lontooseen Quartervaynen punnalla, jollette te olisi pyytänyt minua huolehtimaan liikkeestänne."

Hän oli jo alkanut syödä, mutta tämän kuullessaan hän, posket paistia pullollaan, laski pois veitsensä ja haarukkansa ja tuijotti hetken suoraan eteensä.

"Lontooseen?" hän äkkiä mutisi. "Lontooseenko nyt? Se ei ole tosiaankaan hullumpi tuuma. Jos maailmassa on olemassa turvallista paikkaa —"

Hän keskeytti lauseensa kääntyen minuun päin.

"Yhäkö haluatte mennä Lontooseen?"

"Ensimmäisellä junalla, jonka tavoitan päästyäni täältä", vastasin.

Hän otti käsiinsä veitsen ja haarukan taas ja alkoi syödä tasaisesti.

"Kuulkaahan!" sanoi hän hetken kuluttua. "Minä vien, teidät Lontooseen ja lähden sinne itsekin! Paras paikka. Niin kauan kuin tuo kirottu kiinalainen on hengissä — jos on — ja yhtä hyvin voi koettaa myrkyttää paholaista — ei tule olemaan… mutta välipä tuolla! Lontooseen piletti! Nyt kuulkaa. Minulla on auto — ei uusi, mutta hyvä tässä aivan lähellä, ja siinä on vielä runsaasti petrolia, kaikki valmiina. Kun olemme illallisemme lopettaneet, käyn huolellisesti tarkastamassa ympäristöä, ja jos asiat näyttävät selviltä, pujahdamme ulos, menemme autooni ja sitten matkaan. Vai mitä arvelette?"

"Mikään ei minulle paremmin sopisi, herra Holliment", vastasin. "Minä olen mukana!"

"Asia on siis päätetty, ja syökääkin vankasti illallista, sillä meillä on edessämme kylmä ajo kautta loppuyön", hän sanoi. "Enemmän paistia nyt!"

Molemmat söimme hyvän illallisen — vankan illallisen. Sitten me korjasimme hänen pöytänsä, pesimme lautaset ja muut tavarat sinkkikulhossa ja asetimme ne kaikki paikoilleen taas. Ja sen jälkeen hän, kehoittaen minua olemaan pelkäämättä hänen poissa ollessaan, lähti portaita ylös ja meni ulos. Hän ei ollut ulkona kymmentä minuuttia kauemmin, ja palattuaan hän ensi töikseen otti alas kaksi raskasta päällystakkia, antoi toisen niistä minulle samalla nyökäten merkiksi, että kaikki oli hyvin. Sitten hän sammutti lampun, johdatti minut ulos ja ylös eteissaliin, josta jo olen puhunut. Menimme ulos jollakin hänelle tietyllä tavalla ja sitten lehtikäytävien ja pihojen kautta aitaukseen, jossa pimeässä törrötti auto. Aivan vieressä oli puoliavoin ovi, josta loisti valo — Holliment poikkesi sinne sisään ja tuli heti takaisin kädessään kaksi lasia, joista hän toisen ojensi minulle huomauttaen, että se oli tilkkanen whiskyä kylmää vastaan. Me joimme — ja sitten hän käski minun mennä autoon sisään ja jos halusin ruveta nukkumaan. Hän itse ajaisi, ja minä noudatin hänen kehoitustaan… ja ennenkuin olimme kaupungista päässeet, olin jo vaipunut sikeään uneen.

Heräsin äkkiä kovasti säikähtäen. Keltanaamainen kiinalainen oli ollut iskevinään puukon kylkiluitteni väliin. Mutta huomasin, etten ollutkaan Hollimentin autossa. Sen sijaan huomasin makaavani laajan nummen ylimmällä huipulla. Kaikkialla ympärilläni oli keväisen päivänkoiton täysi kirkkaus ja vieressäni, pidellen tulista oritta kuolaimista ja uteliaasti katsellen säikähtyneisiin silmiini, seisoi viehättävin tyttö, minkä kaksikymmentäkolme-vuotisen elämäni aikana olin nähnyt.

NELJÄS LUKU

Liitukaivos

Niin perin hämmennyksissä kuin tällaisesta heräämisestä olinkin, oli minulla kuitenkin tarpeeksi ymmärrystä käsittääkseni mitä näin. Ja tärkein asia oli tyttö. Hän oli jotenkin pitkä ja hoikka olento, puettuna ratsastustakkiin ja polvihousuihin ja sievästi viimeistelty aina valkoiseen kravattiin ja kiilloitettuihin saappaisiin asti, huolimatta varhaisesta aamuhetkestä; jonkinlainen amatsoonityttö, vaikkakin perin naisellinen; hänen hiustensa kullanpuna hämmästytti minua samoin kuin ruskeitten silmien välke ja poskien ja huulten lämmin väri, ja hänen huulensa olivat juuri silloin vakavat, melkeinpä kovat, ja hänen hienosti kaartuvien kulmakarvojensa välissä oli vähän ryppyjä, ilmeisesti todistaen, että hän oli melkein kiihtyneessä mielentilassa. Näin myöskin, mikä oli saattanut minut ajattelemaan kiinalaisen veistä kylkiluitteni yhteydessä. Tytöllä oli kädessään tukeva ratsupiiska, ja löydettyään minut nukkumasta hän oli puskenut sillä minua, kunnes heräsin. Paraikaa hän oli työntämässä sitä jotenkin pontevasti kainalokuoppaani, kun alistuin sen kutsuun ja aukaisin silmäni häntä kohden.

Ponnistelin istuma-asentoon ja katsoin pitkään häntä ja hänen orittansa, ja nurmea ja kanervikkoa ympärilläni. Kun silmäni taas kohdistuivat häneen, alkoi hän puhua.

"Mitä teette täällä? Puhukaa suunne puhtaaksi!"

Hänellä oli miellyttävä ääni, mutta milloinkaan en ole kuullut koulunopettajan puhuvan vaativammin, ja juuri hänen sanontansa jyrkkyys selvitti pääni — jotakuinkin.

"Sitäpä juuri haluaisin itsekin tietää", vastasin minä.

Ryppy kulmakarvojen välissä syveni ja minä näin hänen hoikkien sormiensa lujemmin puristavan ratsupiiskaa.

"Älkää siinä omianne panko!" huusi hän. "Olette nukkunut täällä ulkona. Mutta uni tietenkin petti, ja minä sain teidät kiinni ennenkuin ehditte herätä ja piiloutua. Älkää siinä valehdelko tai tehkö verukkeita minulle. Olette nukkunut täällä ulkona vakoillaksenne noita!"

Äkkiä hän kohotti ratsupiiskansa ja pyörittäen sitä vähän ympäri osoitti pitkin takanansa olevaa nummea. Ja silloin minä näin ylängöllä olevalla tasaisella paikalla jonon kilpa-ajohevosia käyntiharjoituksessa. Koneellisesti laskin ne — yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Ja minä käsitin hänen tarkoituksensa. Hän oli luullut minua joksikin vakoilijaksi, joka hiiviskeli ympäri saadakseen kilpa-ajojen vedonlyöntiä varten varkain silmäillä jotakuta arvattavasti hyvinkin kallisarvoista hevosta.

"Vastatkaa!" tiukkasi hän. "Eikö olekin asia niin?"

Minä puistelin päätäni, epäilemättä hyvin vaisusti hymyillen.

"Ei sinne päinkään!" sanoin minä. "Hevosiako? Hyvä Jumala! Tuskin hevosta kameelista erotan! Ovatko nuo kilpa-ajohevosia? Niin kai — vaan minä en ole milloinkaan edes kilpa-ajoja nähnyt! Ei, sen vuoksi en ole täällä!"

"No, miksi sitten olette täällä?" hän tiedusti, tarkastaen minua yhä enemmän kummastuen. "Puhutte kuten herrasmies — olette hyvin puettu — olette — niin, mitä tämä kaikki tietää? Tämä on yksityisaluetta nummella — minun omaisuuttani. Mitä teette täällä — nukkumassa maaliskuun aamuna? Katsokaa — vaatteenne ovat kasteen peittämät!"

Se oli minusta hyvin vähäpätöinen seikka. Katselin asuani ja näin, että siisti sininen verkapukuni näytti siltä kuin olisi hämähäkin verkkoja kudottu siihen. Yritin nyt nousta — pääsin polvilleni — sitten jaloilleni — ja samassa hoipertelin kuin juopunut. Tuota pikaa tyttö kietoi käsivartensa ympärilleni, ja hänen äänensä muuttui naisellisen huolestuneeksi.

"Mikä nyt tuli?" hän pelästyneenä huudahti. "Oletteko — sairas?"

Minä tein nyt lujan ponnistuksen ja sain kiinni oriin satulasta. Se oli vankka elukka, ja siihen nojaamalla tunsin itseni turvalliseksi. Silloin tyttö äkkiä pisti kätensä lievetakkinsa taskuun, otti esiin pienen hopeapullon, kiersi sen pään auki ja työnsi pullon vapaaseen käteeni. "Juokaa!" hän käski.

Minä join. Konjakkia — hyvää vanhaa konjakkia. Se johdatti mieleeni Hollimentin ja viime yön, ja se vahvisti minua. Työnsin hänelle pullon takaisin nyökäten ja katselin hitaasti ympärilleni. Tuolla puolella maa aleni laaksoksi; laakson toisella puolen näkyi harjuja loppumattomana jonona, siellä täällä kohosi joku torni ja toisaalla kartanoitten ja maatalojen päätyjä ja savupiippuja ja siintävässä etäisyydessä häämötti jonkun kaupungin rakennuksia ja torneja; sen takana oli meri. Osoitin kaupunkia. "Mikä paikka tuo on?" kysyin häneltä. "Tuoko?" huudahti hän. "Portsmouth!" Oikaisin itseni oriin lapoja vastaan. "Hyvä on!" sanoin minä. "Viimeinen asia, jonka muistan ennen kuin herätitte minut, on se, että ajoin ulos Portsmouthista autossa! Minulla ei ole sen enempää käsitystä kuin teilläkään siitä, miten tänne olen joutunut. Mutta minulle on juotettu unijuomaa. Missä minä olen?"

Hänen silmänsä olivat tällä hetkellä hämmästyksestä sepposen selällään; kuitenkin hän vastasi melko nopeasti:

"Missäkö olette? Tämä on Chilverton-nummi — kahden penikulman päässä
Portsmouthista", hän sanoi. "Sanoitteko, että lähditte sieltä autossa?
Milloin?"

"Puoliyön seutuvilla", vastasin minä. "Mutta minkä puoliyön, sitä en tiedä. Olipa nyt minkä hyvänsä — aivan varmaan minulle on juotettu unijuomaa. Nukahdin oitis autoon mentyäni enkä sen jälkeen enää tiedä mistään mitään. Kulkeeko mikään tie Portsmouthista Lontooseen tämän nummen kautta?"

"Ei mikään suora tie", vastasi hän, "mutta vähän matkan päässä tästä, missä seisomme — juuri tuon suuren keltatappuraviidakon takana kulkee tie. Kuka teitä kuljetti?"

"Hm!" sanoin minä. "Sitä itsekin ihmettelen! En ole asiasta varma. Luulin — mutta ei kannata aprikoida. Nukuttamisen vaikutti tietenkin viimeinen ryyppy."

"Olitteko — juovuksissa?" kysyi hän äkkiä suorasukaisesti.

"Juovuksissako? En ollut!" vastasin nauraen. "Jos tietäisitte —"

Mutta siihen paikkaan minä pysähdyin. Tarvitsin nenäliinaa ja olin pistänyt käteni povitaskuuni ottaakseni sen esiin. Sielläpä oli muutakin kuin nenäliina. Rahaa! Sormeni koskettivat jotakin kovaa, metallimaista.

"Hyvä Jumala!" sanoin minä. "Mitä ihmettä tämä on?"

Aloin lappaa niitä taskusta, syytäen kädestä toiseen — puntia! — loputtomasti: viimein oli minulla koura täynnä, aivan kukkuroillaan. Niihin aikoihin ei punnan näkeminen yleensä ketään ihmetyttänyt; siitä huolimatta tyttö huudahti hämmästyksestä.

"Niin!" sanoin minä. "Olenpa totisesti itsekin ihmeissäni. Mutta — heipä hei, täällä on vielä jotakin!"

Taskun pohjassa oli paperi, jotenkuten mykerrettynä. Vedin sen esiin ja koetin parhaani mukaan aukaista sitä. Vain kolme lyijykynällä töherrettyä sanaa siinä oli:

Pitäkää kielenne kurissa!

Tiesin, että tytön teki mieli nähdä tuota paperia. Enkä minä aikonut sitä näyttää hänelle. Pistin sen takaisin, pistin rahatkin taskuuni ja ponnistin kaiken ajatusvoimani. Sitten minä katsoin häneen.

"Olen hyvin pahoillani, että minut on löydetty teidän yksityiseltä alueeltanne", sanoin niin kohteliaasti kuin suinkin, "ja olen kiitollinen teille konjakista ja — ja osanotostanne. Totta puhuen, olin sattumalta sekaantunut mitä harvinaisimpaan seikkailuun viime yönä Portsmouthissa. Se mies, joka oli ollut osatoverinani, lupasi ajaa minut Lontooseen ja antoi minulle väkevän ryypyn juuri ennen lähtöä. Hän on selvästikin antanut minulle unijuomaa ja tänne tultuaan jättänyt minut siihen, mistä minut löysitte. Nyt minä lähden. Mutta olen vielä vähän sekaisin ja heikkona — voitteko sanoa minulle jotakuta majataloa tai mökkiä, mihin voisin mennä hetkeksi levähtämään?"

Hän oli kuunnellut kaikkea tätä hyvin hartaasti, tarkastaen minua läheltä, ja nyt hän sanaa sanomatta veti hopeapillin taskustaan ja puhalsi siihen kimakasti. Mies, jonka olin nähnyt istuvan liikkumatta hevosen selässä vähän matkan päässä, kääntyi nopeasti tämän äänen kuullessaan ja tuli nelistäen luo. Hän oli perikuvallista hevosmiehen lajia, rohkeakasvoinen, teräväsilmäinen, ja lähestyessään hän tarkasteli minua kysyvästi.

"Bradgett!" sanoi tyttö. "Lähden alas kartanoon. Pidäpä kaikesta huolta — en tule enää tänä aamuna tänne." Mies kosketti lakkiaan tallirengin tapaan ja poistui yhtä äänettömänä kuin oli tullutkin, ja tyttö kääntyi minuun. "Tulkaa mukaan minun talooni", hän sanoi. "Annan teille vähän aamiaista. Pitäkää kiinni oriin satulasta, niin teidän on helpompi kävellä."

Siitä olin varsin iloinen, sillä tällä haavaa tunsin oloni oudommaksi kuin tuntoihin tullessani.

"Te olette kovin hyvä aivan oudolle — joka on tavattu omituisissa olosuhteissa", sanoin minä, kun hän johdatti minua mäenrinnettä alas. "Saisinko tietää, kenelle olen niin suuressa kiitollisuudenvelassa?"

Hän katseli minua omituisesti, hymykuoppien alkaessa ilmestyä hänen poskilleen.

"Sanoitte, muistaakseni, ettette ole milloinkaan nähnyt kilpa-ajoja", hän huomautti.

"En milloinkaan", vastasin minä. "En tiedä kilpa-ajoista mitään — en kerrassaan mitään."

"Ette kai", vastasi hän naurahtaen. "Muussa tapauksessa olisitte tuntenut minut. Olen neiti Margaret Manson, valmentaja. Ettekö ole kuullut puhuttavan suuresta Kit Mansonista, joka valmensi viisi Derby- ja kuusi Sr. Leger-ajojen voittajaa? Hän oli isäni, ja hänen kuoltuaan perin minä hänen ammattinsa. Ja syynä siihen, että niin tiukasti tahdoin tietää, miten olitte tänne tullut ja mitä olitte tekemässä, oli se, että olen saanut Derby-ehdokkaan vaimennettavakseni, enkä kärsi mitään vieraita ihmisiä ympärilläni kurkkimassa ja nuuskimassa, ymmärrättekös? Luulin teitä vakoilijaksi."

"Viaton olen minä, neiti Manson", vastasin. "Nimeni on Cranage, James Cranage — ammatiltani olen oikeastaan näyttelijä, mutta viimeksi olen ollut Barret Oliverin, tuon kuuluisan teatterinjohtajan, sihteerinä; Oliver on mennyt Australiaan, kiertueelle, eikä minua haluttanut mennä hänen mukanansa, ja olen etsimässä itselleni jotakin muuta tointa. Ehkäpä tässä kerron teille, miten satuin sekaantumaan vasta mainitsemaani seikkailuun —" "Odottakaa, kunnes olette saanut vähän aamiaista", keskeytti hän. "Näytätte vielä kehnonlaiselta. Mutta meillä ei ole pitkä matka — vain tuon metsikön ympäri."

Kohta tulivatkin näkyviin talo ja tallit, jotka siihen saakka olivat olleet hänen juuri osoittamansa tiheän metsikön peitossa. Kun en milloinkaan ollut nähnyt valmennuslaitosta, hämmästytti minua rakennusten koko ja laajuus sekä melkein palatsimainen yksityisasunto, johon minut nyt johdettiin. Ja kynnyksellä minä pysähdyin.

"Palvelijanne", sanoin minä, "luulevat, että olette tuonut aamiaiselle jonkun maankiertäjän".

"Eivät luule, kun olette kunnollisesti peseytynyt!" vastasi hän naurahtaen. "Vain sen puutteessa te näytätte olevan — ensi hätään. Mutta tulkaa ensin ruokahuoneeseen." Hän oli ilmeisesti ymmärtäväinen ja neuvokas tyttö. Hän vei minut hienoon ruokahuoneeseen, johdatti sivupöydän ääreen ja otti pullokaapista pienen samppanjapullon, jonka hän sitten hyvin näppärästi aukaisi hennoilla sormillaan.

"Te juotte tämän!" sanoi hän käskevästi, kaataen lasiin kuohuvaa nestettä. "Ja tunnette itsenne uudeksi ihmiseksi. Sitten saatte mennä kylpyhuoneeseen, ja aamiaisen aikana kerrotte, — eikö niin?"

Hän nauroi iloisesti ojentaessaan minulle lasin, ja minäkin nauroin tyhjentäessäni sen.

"Terveydeksenne!" sanoin minä. "Olette oikeaa lajia joka tapauksessa.
Pitkää ikää ja paljon onnea teille!"

Tunnin kuluttua tunsin itseni uudeksi ihmiseksi — hän oli varustanut minulle kylpyhuoneeseen partaveitset ja muut, ja kun minä pestynä ja puhdistettuna palasin alas aamiaiselle, saatoin tuskin todeksi uskoa, että minut pari tuntia sitten oli hylkytavarana korjattu avonaiselta kedolta. Näin hänenkin hyväksyvästi katsovan minuun, kun astuin huoneeseen, jossa hän odotti minua miellyttävän näköisen vanhanpuoleisen naisen seurassa, jonka hän esitti minulle tädikseen, neiti Millie Heppleksi.

"Voitteko paremmin?" kysyi hän aamiaiselle ruvetessamme.

"Totta kai, muuten olisin kiittämättömämpi ja säädyttömämpi kuin olenkaan!" sanoin. "Kiitos teille, voin nyt niin paljoa paremmin, että jos teitä haluttaa kuulla, saatan kertoa teille eilispäiväiset ja viimeöiset seikkailuni."

"Enpä tahdo kieltää, että olen aivan naisellisen utelias niitä kuulemaan", nauroi hän, leikatessaan edessään olevaa hienoa yorkilaista lampaanpaistia. "Kertokaa minulle kaikin mokomin — jos vain teitä huvittaa."

"Huvittaa hyvinkin!" vastasin päättävästi. "Olette arvostelukykyinen ja järkevä nainen, ja mielisinpä tietää teidän ajatuksenne asiasta. Sillä se käy kerrassaan yli minun ymmärrykseni, enkä tiedä, eikö minun oikeastaan pitäisi palata Portsmouthiin ja asettua yhteyteen poliisin kanssa. Kuitenkin…"

Aamiaisen aikana minä kerroin noille kahdelle naiselle koko jutun, alkaen kohtauksestani Quartervaynen kanssa Clarence-laiturilla, siihen asti kun heräsin Chilverton-nummen ylimmällä huipulla. En säästänyt yksityiskohtia kertoessani heille sanasta sanaan sen, mitä olen tässä kirjoittanut. Kertominen vaikutti eri tavalla kumpaankin kuulijaan. Neiti Hepple, joka myöhemmin myönsi minulle, että hän piti jännitysromaaneista, oli ihmeissään siitä, että todellisessa elämässä tapahtui sellaisia asioita, jotka olivat ainakin yhtä merkillisiä kuin mitä ammattikirjailijat kuvittelivat mielessänsä; hän ahmi kaikki halulla ja nautinnolla. Mutta neiti Mansonin mielenkiinto oli laadultaan käytännöllisempää; hän näytti harkitsevan asiaa, laskien mahdollisuuksia, miettien todennäköisyyksiä; kuta enemmän kerroin, sitä miettivämmäksi hän kävi.

"Ja tämä on lorun loppu", päätin minä äkkiä.

"Tarkoitatte — asian alku", sanoi hän. "Tai jos se on loppu, on se vain ensi luvun loppu. Asia on tietenkin vasta alkanut. Esirippu laskenut ensi näytöksen jälkeen — siihen asti olette tullut. Nyt seuraa — toinen näytös."

"Jossa minä en esiinny!" sanoin päättävästi.

"Mistä sen tiedätte?" kysyi hän. "Saattaa olla, että te joudutte — teidät pakotetaan — siihen! Oli miten oli, kuten sanoin, on tämä vasta alkua."

"Minä taas tahtoisin tietää", huomautti neiti Hepple teetarjottimensa takaa, "mitä tämä kaikki merkitsee? Te ette tietystikään tiedä, sir?"

"En sen enempää, neiti Hepple", vastasin minä, "kuin Bacon-Shakespeare -väittelyn merkityksestä. Kaikki minkä tiedän — olen teille jo kertonut. Tähän asti on koko asia salaperäisyyden peitossa."

"Oletteko laskenut nuo rahat?" kysyi neiti Manson äkkiä.

"Olen kyllä! Niitä on sata puntaa kultarahoina", vastasin.

"Vaikenemisen palkaksi tietysti", hän huomautti.

"Jotakin sen tapaista epäilemättä", sanoin minä. "Kuitenkin luulen, ottaen huomioon viimeöiset kärsimykseni, olevani oikeutettu niihin."

"Pitämään ne ainakin", hän sanoi. "Mutta mitä tulee poliisille kertomiseen, arvelen, että teidän pitäisi odottaa asiain kehitystä. Odottakaa seuraavia uutisia. Ei koskaan tiedä —"

Hänen vielä puhuessaan tulivatkin jo seuraavat uutiset, asia joutui uuteen vaiheeseen. Ovelle ilmestyi palvelijatar kertomaan, että Bradgett oli eteishuoneessa ja että hänellä oli tärkeää asiaa. Neiti Manson nousikin heti paikalla aamiaispöydästä. Näin, että hän oli jo levoton ja että hän pelkäsi jotakin tapahtuneen kallisarvoisille suojateilleen. Mutta parin minuutin kuluttua hän katsahti sisään huoneen avoimesta ovesta ja nyökkäsi minulle. "Herra Cranage", sanoi hän, "tulisitteko tänne ulos?" Minä menin. Bradgett seisoi avaran eteishuoneen ovipuolessa; neiti Manson vei minut päinvastaiseen suuntaan. "Onko teillä mitään käsitystä siitä, minkälainen se auto oli, jossa teitä viime yönä kuljetettiin?" kysyi hän kuiskaten. "Minkälainen? Tarkoitatteko minkä tehtaan?" vastasin minä. "Ei minulla ole siitä aavistustakaan. Aitauksessa, josta lähdimme, oli pimeä, aivan pilkkopimeä. Muuta en tiedä kuin että se oli auto — melko ränsistynyt — mielestäni? Mutta miksi?"

"Odottakaa hetkinen", vastasi hän. Sitten hän kääntyi Bradgettiin. "Hyvä on, Bradgett", puhui hän. "Lähden sinne itse. Sanoitteko: ylempi liitukaivos?"

"Niin, ylemmässä liitukaivoksessa se on", vastasi Bradgett. "Pohjalla tietysti."

"No niin — nyt minä lähden", sanoi hän. Kun mies oli poistunut eteishuoneesta, kääntyi hän taas minuun. "Muuan tallirengeistämme on juuri tullut sellaisia uutisia tuoden, että kilometrin päässä olevan liitukaivoksen pohjalta on tänä aamuna löydetty auto, kerrassaan murskana tietenkin. — On suoraan porhaltanut yli reunan — ehkä seitsemän tai kahdeksankymmenen jalan putous!"

"Oliko siinä ketään?" huudahdin. "Seitsemän- tai kahdeksankymmentä jalkaa! No sitten —"

"Se juuri onkin merkillinen seikka", sanoi hän. "Ei löydy jälkeäkään kenestäkään. Tietenkin, jos joku olisi ollut siinä sisässä, niin kahdeksankymmenen jalan syöksyminen —"

Hetken aikaa seisoimme molemmat äänettöminä toisiimme tuijottaen. Sitten hän sieppasi vieressä olevasta telineestä saarnipuisen kävelykepin ja viitaten minua tekemään samoin lähti eteishuoneen ovea kohden.

"Lähtekää mukaan!" sanoi hän. "Olemme kumpikin jo lopettaneet aamiaisemme, ja nyt lähdemme sitä katsomaan. Sillä olisipa hauska tietää — onko tämä se auto, joka teidät toi nummen huipulle?"

"Ja jos on", sanoin minä, "niin missä on Holliment? Sillä Holliment varmasti sitä kuljetti. Ja jos tämä on hänen autonsa ja hän sen mukana meni yli reunan —"

"Se on aivan mahdotonta", selitti hän. "Ei kukaan ihminen voi ajaa tuon liitukaivoksen reunan yli, pudota kahdeksankymmentä jalkaa ja sitten hengissä lähteä laputtamaan. Mutta ei kannata miettiä — sittepä nähdään."

Hän johti minut talosta mäenrinnettä pitkin ja ylöspäin jonkinlaista vuoritietä noin puolen kilometrin verran. Äkkiä hän poikkesi siitä ja kuljettuaan vähän matkaa sitkeää ruohoturvetta vei minut suoraa päätä aitaamattoman ja kerrassaan suojaamattoman liitukaivoksen äärimmäiselle reunalle. Kun katselimme alas, näimme auton, Hyvinkin kahdeksankymmentä jalkaa alempana. Minusta auto näytti särkyneen yhtä moneksi sirpaleeksi kuin maailmassa on päiviä. Sen ympäri oli kokoontunut väkeä, paimenia, renkipoikia, töllistelijöitä läheisestä kylästä, ja me menimme alas mäenrinnettä lammaspolkua pitkin ja liityimme heihin. Muuan poliisikin oli siellä; hän kertoi meille, että asian oli täytynyt tapahtua varhain aamulla, sillä hän oli itse käynyt liitukaivoksessa erään metsänvartijan kanssa puoliyön seutuvilla, eikä siellä silloin ollut mitään näkynyt; hän sanoi myöskin, että se renki, joka ensiksi oli löytänyt hylyn kello seitsemältä, ei ollut huomannut ketään ihmisolentoa siinä läheisyydessä. Ja sitten hän kiinnitti huomiomme tärkeään seikkaan — sirpaleiden joukossa ei ollut mitään, josta autoa olisi voinut tuntea — kaikki sellaiset osat oli poistettu.

"Ja asiasta voi tulla vain yhteen johtopäätökseen", hän selvitteli. "Autosta on kuljettaja poistunut ylhäällä tuolla, pannut sen käyntiin ja laskenut menemään reunan yli! Mutta miksi?"

VIIDES LUKU

Vanha näyttämökuningatar

Tämä luonnollinen kysymys epäilemättä askarrutti niiden parinkymmenen paikkakuntalaisen ajatuksia, jotka seisoivat siinä ympäri, vuoroon katsellen murskaantunutta autoa ja vuoroon meitä itseämme.

Mutta poliisi tiesi vielä jotakin ja hän oli innokas kertomaan sitä. "Olen käynyt tuolla huipulla, neiti Manson", hän jatkoi, osoittaen liitukaivoksen reunaa korkealla yläpuolellamme. "Niin, lähdin sinne ylös heti tämän sekasotkun nähtyäni, vaikka tietysti ensin otin tarkan selon, ettei mitään ruumista tai sellaisen osaa ollut täällä alhaalla. Ja minä tarkastin huolellisesti ympäristöä, en ainoastaan tuota paikkaa juuri tuolla ylhäällä, vaan myöskin sen takana kulkevaa maantietä. Tietysti minunlaiseni harjaantunut silmä näkee sellaista, mitä — no niin, mitä eivät muut ihmiset näe. Ymmärrättekö minua?"

"Täydellisesti, Roberts", vastasi neiti Manson. "Ja mitä te näitte?"

"Saattepa kuulla", vastasi poliisi ylpeällä itseluottamuksella. "Tuo auto on tullut tietä myöten, joka kulkee teidän talonne takaa, mäenrinnettä pitkin ja etelästä päin; se ei ole tullut vastaiselta suunnalta. No, miksei? Jo ennenkuin menin tuonne ylös, tarkastin huolellisesti pyöränrenkaita — voitte huomata niiden olevan erikoista mallia ja sen tähden jättävän erikoiset jäljetkin.

"No niin, huomaatte noiden jälkien tulevan ylös teidän taloltanne päin eikä alas, ja jos te ja tuo herrasmies menette tuonne ylös, niin huomaatte, että juuri tämän liitukaivoksen kohdalla nuo tiellä olevat jäljet loppuvat — äkkiä! Kerronpa teille, neiti, mitä tapahtui — se kaveri, joka ohjasi tuota autoa, pysähtyi siihen. Sitten hän luultavasti kävi tarkastamassa tätä hirveätä rotkoa puolelta ja toiselta, vaikka hän nähtävästikin tunsi sen ennestään. Sitten hän vei autonsa ruohikolle tuon ulkoneman kohdalle, hyppäsi itse pois silloin kun se lähti liikkeelle ja antoi sen — huilata. Mies seisoi ylhäällä vahingoittumattomana ja auto meni yli reunan — murskaksi. Miltä selitys kuuluu — neiti?"

"Se on todistus siitä, että teillä on erinomainen kyky tehdä huomioita ja johtopäätöksiä, Roberts", sanoi neiti Manson.

"Teidän sijassanne, niin nuori kuin te vielä olette, rupeisin salapoliisiksi."

"No niin, olen sitä jo ennemminkin ajatellut, neiti", huomautti poliisi mielissään. "Mutta muuan seikka minua oudostuttaa tässä asiassa, nimittäin — mitä syytä saattaisi kellään ihmisellä olla tuolla lailla särkeä autonsa — ehdoin tahdoin. Se ei ollut niin sanottu ensiluokkainen eikä toisluokkainenkaan auto, eipä edes keski-ikäinenkään, mutta se oli kuitenkin vielä käyttökelpoinen ja rahan arvoinen se oli. Te kai ajattelette, että tuo tuommoinen oli hullun työtä, neiti, eikö niin?"

Neiti Manson vastasi olevansa aivan samaa mieltä kuin poliisikin, ja sitten hän ja minä palasimme Iiitukaivoksen huipulle ja huomasimme todeksi poliisin kertomuksen mäkitiellä näkyvistä pyörän jäljistä.

Ei ollut epäilystäkään siitä, että auto oli tullut tähän paikkaan sen paikan läheisyydestä, johon minut oli yöksi jätetty, eikä siitäkään, että sen syöksyminen Iiitukaivoksen reunan yli oli ollut harkittu teko, sillä ajotietä huolellisemmin tarkastaessamme huomasimme paikan, missä se oli käännetty melkein suorakulmaisesta ja toisen paikan, missä se nähtävästi oli seisonut, ennenkuin se oli taas pantu liikkeelle ja lähetetty turmioonsa.

"Auto on sama, jolla teidät viime yönä tuotiin Portsmouthista!" selitti kumppanini lujalla vakaumuksella. "Aivan varmasti."

"Niin", myöntelin minä. "Mutta missä on kuljettaja? Ja minkä tähden hän tämän teki? Ja ettekö luule, että minun olisi parempi mennä takaisin Portsmouthiin ja kertoa poliisille kaikki mitä tiedän?"

"Ei, enpä tiedä, että teidän sijassanne tekisin niin", vastasi hän. "Te ette ole tehnyt mitään, olette vain sattumalta sekaantunut omituisiin tapauksiin. Teidän sijassanne odottaisin nähdäkseni, miten asia kehittyy."

"Ja pitäisittekö nämä rahat?" kysyin minä, taputtaen taskuani, jossa kulta ilkeästi painoi.

"Miksei? Ne on pistetty sinne", hän sanoi. "Ainakin minä ne pitäisin! Mutta saattepa kuulla jotakin — ennemmin tai myöhemmin. Kaikessa tässä piilee joku salaisuus. Ja — mihin nyt aiotte ryhtyä?"

"Mennä Lontooseen kai", vastasin minä. "Missä on lähin asema?"

"Kahdeksan tai yhdeksän kilometrin päässä", vastasi hän. "Mutta — minullapa on eräs tuuma teihin nähden."

"Tuuma — minuun nähden?" huudahdin, osoittaen hämmästystäni. "Mikä sitten?"

"Haluaisitteko uutta sihteerin paikkaa?" kysyi hän.

"Haluan mitä tahansa hyvää ja kunnollista — senlaatuista tointa", vastasin minä. "Totta puhuakseni, ei minulla näyttämöllä juuri ollut menestystä — luulen paremminkin sopivani tuohon toiseen toimeen. Mutta — onko teillä tiedossa ketään, joka tarvitsee sihteeriä?"

"Onko teillä suosituksia ja todistuksia?" tiedusteli hän asiallisesti.
"Oikein hyviä?"

Vastaukseksi vedin esille taskukirjani, otin siitä muutamia kirjeitä ja papereita ja ojensin vaieten hänelle. Äänettömänä hän luki ne kaikki, sitten hän antoi ne takaisin, osoitti yli laakson erästä puoleksi puitten peitossa olevaa suurta taloa pienen kylän yläpuolella, jonka olin huomannut liitukaivoksella käydessämme.

"Näettekö tuota kartanoa?" sanoi hän. "Se on Renardsmere House; lady Renardsmere asuu siinä — silloin kun hän ei ole kaupungissa. Ehkä te ette tunne häntä sillä nimellä. Hän oli — joku aika sitten — hyvin tunnettu näyttelijätär — Helena Reading. Tunnettehan sen nimen. Hän meni naimisiin sir William Renardsmeren kanssa, joka on nyt kuollut, ja rouva on saanut kaikki hänen maansa ja kaikki hänen rahansa — ja niitä on loputtomasti. Ja viimeisten viiden vuoden kuluessa hän on innostunut kilpa-ajoihin, ja minä olen saanut talliini hänen Derby-ehdokkaansa — Välkehtivän Rubiinin…"

"Välkehtivän Rubiinin!" huudahdin minä. "Niin, sen nimen minä tietysti tunnen. Siitä lyödään suuria vetoja, eikö niin?"

"Kolme yhtä vastaan tällä hetkellä", vastasi hän melkein välinpitämättömästi. "Mutta nousee se vieläkin, niin totta kuin nimeni on Peggie Manson! Välkehtivä Rubiini tulee voittamaan Derbyn yhtä varmasti, kuin tuo on minun taloni ja nuo minun tallejani ja tämä tässä minun maatani. Mutta se sikseen. Tärkeintä teille tällä hetkellä on se, että lady Renardsmere, joka inhoo kirjelappusenkin kirjoittamista ja vihaa tilejä — hakee sihteeriä. Luullakseni te todistustenne ja suositustenne sekä erikoisesti tuon Barrett Oliverin kirjeen perustuksella olette juuri hänelle sopiva mies!"

"Olette erinomaisen ystävällinen huolehtiessanne minusta!" sanoin minä.
"Olette laupias samarialainen, neiti Manson."

"Enpä tiedä!" sanoi hän nauraen. "Aina kuitenkin halukas tekemään hyvän palveluksen. Kuulkaahan nyt — mikään ei ole sen parempi kuin toimittaa asiat heti. Vanhalla isäkullallani oli tapana sanoa, että kolme hienointa sanaa maailmassa oli — tee se nyt! Lähden kanssanne lady Renardsmeren luo — minun täytyy tavata hänet tänä aamuna, niin että me lyömme kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Mutta tulkaa ensin talleja katsomaan, niin minä näytän teille sen pikku ladyn, joka tulee voittamaan Derbyn."

Hän johdatti minut taloaan ympäröivien puutarhojen kautta aivan vieressä olevalle valmennuslaitokselle. Minulle, joka en milloinkaan ennen ollut nähnyt tällaista laitosta ja jolla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, millä tavoin täysiverisiä valmennetaan, oli koko paikka ihme; vielä ihmeellisemmältä näytti, että nuori tyttö vain sitä kykeni johtamaan. Mutta kohta näin, ettei neiti Margaret Manson ollut ainoastaan johtaja, vaan täydellinen itsevaltias; kokonainen armeija miehiä ja poikia, joiden sivu kuljimme tarkastusretkellämme, nähtävästi vapisivat hänen viittauksestaan ja kuuntelivat hänen pienintäkin sanaansa — suuremmalla kunnioituksella ja kuuliaisuudella ei komentavaa upseeria kasarmin tarkastuksessa vastaanotettu kuin häntä, kun hän kuningattaren tavoin kulki pienen valtakuntansa läpi.

Yhtäläiseltä kuningattarelta näytti Välkehtivä Rubiinikin ylen tarkasti suojatussa ja erityisesti vartioidussa asunnossaan, johon hänen valmentajansa minut nyt johti. En tietänyt mitään hevosista silloin ja olin hirveän tietämätön täysiveristen erikoisista tuntomerkeistä; ainoa minkä tiesin oli, että erinomaisen kaunis nainen omasta maailmastamme oli kutsunut minua katsomaan vastinettaan hevosmaailmassa, hienosti muodostunutta olentoa, kaikki pelkkää elämää ja tulta, jonka kiiltävän ruskea karva, säihkyvät silmät, herkät sieraimet ja täydellisen siromuotoiset jäsenet olivat minusta jotakin aivan yliluonnollista. Ja kun neiti Manson käsi eläimen kaulalla, parin tallirengin kunnioittavasti vierestä katsoessa, kysyi minulta, eikö tämä ollutkin kaunotar, en voinut muuta tehdä kuin — kuvaannollisesti puhuen — langeta maahan ja palvella.

"Onko — onko se milloinkaan ottanut osaa kilpa-ajoihin?" kysyin arasti.

Yhden hirvittävän sekunnin ajan palvelijat töllistelivät minua suut ammollaan, voiden tuskin korviaan uskoa; seuraavana ne jo taas seisoivat tylsän kunnioittavina. Neiti Manson nauroi.

"On toki, on se ottanut osaa kilpa-ajoihin!" vastasi hän. "Kahdesti jo. Se voitti Champagne-palkinnon viime vuonna Doncasterissa, kahden vuoden vanhana, kolmella pituudella. Ja viime viikolla se vast'ikään voitti tuhannen punnan palkinnon Newmarket'issa, neljällä pituudella. Tässä ovatkin sen pienet saavutukset! Niin — on se siis juossut… vähäisen!"

"Minähän kerroin teille, etten tiedä mitään kilpa-ajoista", sanoin nöyrästi. "No niin — toivotan siis vain parasta onnea ja menestystä sille! Ja minäpä menen Epsom'iin katsomaan, miten se voittaa Derbyn."

"Enpä luule, että teidän menoanne sinne tarvitsee epäillä", huomautti neiti Manson hetkistä myöhemmin, kun hän ja minä lähdimme pilttuusta, "se on jotenkin varmaa!"

"Miten niin?" kysyin katsellen häntä ihmeissäni.

"Sentähden, että luulen lady Renardsmeren antavan sen teille toimeksi", vastasi hän kerkeästi. "Hän on hyvin mieltynyt kaikkiin tai kaikkeen, millä on tai on ollut jotakin tekemistä hänen vanhan virkansa kanssa, ja se tärkeä seikka, että olette polkenut näyttämöpalkkeja ja ollut tekemisissä Barrett Oliverin kanssa, tulee olemaan suunnaton suositus. Mutta tulkaa — lähdetään Renardsmere Houseen."

Hän johti minut — tällä kertaa eri polkua — takaisin laakson ja sitten kylän kautta, jonka jo olin mäenrinteeltä nähnyt. Se oli soma, vanhanaikainen paikka harmaine kirkkoineen, olkikattoisine majoineen ja puitten keskellä olevine talonpoikaistaloineen, kaikissa tyynen onnellisuuden leima. Pienuudestaan huolimatta huomasin siellä tilavan näköisen vanhanaikaisen majatalon; ulkona riippuvalla kyltillä näkyi nimi "Renardsmeren Vaakuna".

"Kaikki täällä on Renardsmereä", huomautti neiti Månson, nähdessään minun katsovan sitä. "Kylän nimi on Renardsmere; majatalo on Renardsmere; iso kartano on Renardsmere. Mutta otaksun, että te ajattelette lady Renardsmereä Helena Readinginä, vai kuinka?"

"Olen nähnyt kuvia hänestä Helena Readinginä", sanoin minä. "Mutta tietysti minä en koskaan ole nähnyt häntä näyttämöllä. Hän oli kuuluisa kaunotar muistaakseni."

"Totisesti, ei hän ainakaan enää ole!" huudahti neiti Manson. "Ehkäpä joitakin jälkiä siitä — mutta olkoon nyt miten hyvänsä. Viiden minuutin kuluttua te näette hänet."

Tapasimme lady Renardsmeren muutamassa laajan puutarhansa kolkassa. Kulkiessamme sen läpi oli minusta tuntunut päivänselvältä, että hän pitää palveluksessaan suuren joukon puutarhureita, mutta itse asiassa, kun me tapasimme hänet, puettuna karkeaan ja hyvin tahraantuneeseen puutarhapukuun ja vanha hattu sidottuna päähän yhtä kehnolla nauhalla, oli hänen armonsa juuri kaivamassa viisihaaraisella tadikolla lantaa multapenkkiin, jonka tarkoituksen hän itse paraiten tiesi. Hän suoristi kookkaan vartalonsa, kun lähestyimme, ja laskien toisen kätensä lanteille tarkasti kiinteästi minua — vierasta. Yhtä kiinteästi minäkin tarkastelin häntä. Merkillinen nainen! ajattelin minä — syvävakoinen, omituisen uurteinen suu ja tummat, vielä tulta säihkyvät silmät.

"Kuka on tuo nuori mies?" tiukkasi hän, ennenkuin olimme päässeet kuuden askeleen päähän hänestä. "Onko hän teidän ystäviänne, Peggie Manson? Pulska poika, niin — hänessä on ryhtiä — hm!"