MUINAIS-TIEDUSTUKSIA POHJANPERILTÄ

Kirj.

J. W. Calamnius

Helsingissä, Aikakauskirja Suomi, 7 Osa, Suomalaisen Kirjall. Seuran kirjapainossa, 1868.

Muinais-tiedustuksia Pohjanperiltä[1]

Ala-Tornion pitäjä ynnä Karungin kappeli.

Tornio on nähtävästi saanut nimensä ruotsalaisista sanoista torn, torni, ja ö, saari, jonka johdosta onkin nimi ennen ollut Torneö, niinkuin se kirjoitetaankin vanhoissa kirjoissa, ja niinkuin eräs "Suuri-valtaisimman kuninkaan, itse kuningas Karl XI:nen" tekemä kirjoitus Tornion kirkossa sen myöskin kirjoittaa. Asema on vanha kalastuspaikka, jonka asukasten ja kävijäin johdoksi ja tuntomerkiksi torni oli rakennettu Sventsar-saarelle. Tämä saari oli ennen aikaan eroitettu sen eteläpuolella olevasta karista, joka, muutoin veden alainen, ainoastaan kovalla pohjastuulella oli näkyvissä. Taru kertoo sitten, että, kun Hollantilaiset ja etelä-Ruotsalaiset tänne purjehtivat kalan pyyntöön ja heidän laivansa kerran joutui tälle karille, he tänne ensin panivat meriviitan, ja sittemmin rakentivat oikean tornin, josta kari sai nimen "Tornö", jonka Suomalaiset käänsivät Tornioksi. Vähitellen muuttui tämä kari saareksi ja yhdistyi viimein Sventsarön kanssa.[2]

Meren alinomaa tapahtuva laskeminen ja maan nouseminen on kaikissa ranta-pitäjissä vaikuttanut suuria muutoksia. Ehk'eivät nämä lyhyemmässä ajassa niin pääse näkyviin, joutuvat ne kuitenkin ajan pitkään niin suuriksi, että tuleva vuosisata edellistänsä tuskin tunteekaan. Näin on Torniossakin käynyt. Vielä 16 vuosisadan keskipalkoilla mainitaan Torniolaisilla olleen hyötysä kalastuspaikka "Sventzar-niemellä", vaan maan nousu on tätä jo aikaa sitten muuttanut. Niinpä oli myös n.k. Kaupunginlahti muinoin niin syvä, että laivat siellä uivat ja että sen rannoilla laivoja rakennettiin, vaan nyt se jo on niin matala, että ainoastaan veneet siellä pääsevät kulkemaan. Näihin asioihin viittaavat myöskin, nimet Laivanjärvi ja Laivanniemi, joista en kuitenkaan ole mitään likempää kuullut.

Arkeologiallisista muistoista on Tornio köyhä, niinkuin sitä voipikin arvata maan mataluudesta. Muualla kaikkialla ainakin tunnetaan Jättejä, Jättiläisiä, ja osoitetaan heidän jättämiä merkkejä, mutta täälläpä näistä ei saa juuri mitään nähdä eikä kuulla, ja tämä olikin ainoa paikka, missä minä, näistä Jätteistä kysellessäni, itse sain vastata siihen vasta-kysymykseen, mitä ne Jätit sitten olivat, "onko ne niitä munkkilaisia?"

Lappalaisista täällä ei myöskään ole juuri mitään muistoa jälellä. Ainoat heistä muistuttavaiset nimet tässä seudussa ovat Lapinmäki, kunnas, missä Haaparannan kirkko nyt seisoo — mikä siis ei enään kuulukaan meillen — ja Lappikari, mikä Tornion raastuvanoikeuden pöytäkirjoissa mainitaan vuonna 1643 olleen kalastuskarina "aivan kaupungin vieressä." Kari on Laivanniemen ja tuon kohta mainittavan Pirkiön saaren välillä. Kirjoituksessaan "Bidrag till Finlands kännedom i ethnografiskt hänseende", Suomi 1847, mainitsee A. Warelius eräästä Torniovaara -nimisestä vuoresta "pohjoisimmassa Pohjanmaassa", millä vuorella myös olisi raunioita. Nimestä ehkä luulisi tämän vuoren kuuluvan tähän pitäjään. Niin ei kuitenkaan ole laita, ja tämä Torniovaara on luultavasti Kemin Tornivaara, josta edempänä. "Etevimmät vuoret täällä ovat Huitaperi ja Kiimavaara, mutta uskottavain herrasmiesten ja talonpoikain sanomain mukaan", — kirjoittaa eräässä kirjeessä mulle rehtori Thauvon, joka tätä on asian tähden tutkinut ja hyväntahtoisesti mulle ilmoittanut — "löytyy näillä yhtä vähän kuin muillakaan vuoriloilla täällä päin selviä Lapinraunioita tahi kivikumpuja. Kansantarun mukaan olisi kuitenkin Lappalaisia asunut Yli-Tornion vuorikko-asemoilla, ja Huitaperillä taidetaan vielä muutamista epäselvistä merkeistä nähdä, missä heillä on ollut tulisijansa."

Kaksi muuta nimeä täällä sen sijaan löytyy, mitkä ovat paikkakunnan historioitsijain muistoon pantavat. Saari, johon Ala-Tornion maankirkko on rakennettu, on nimeltänsä Pirkkiö (Birkiö, Björkö), ja Helsinki on eräs kylännimi. Edellinen säilyttää historialle Pirkkalaisten, jälkimäinen Helsinkiläisten nimeä — kaksi kansaa, jotka mainitaan täällä harjoittaneen kauppaliikettä.[3] — Myöskin löytyy täällä nimi Danskinsaari, saari Torniojoessa Svensar-saaren ylipuolella, ja Rauma, kylä vähän matkaa itäpuolella Tornion kaupunkia. Tämä nimi juteltiin tulleen Rauman kaupungin siirtolaisista, mutta hyvinkin mahdolliselta näyttää, että nimi on paikalle alkuperäinen, merkiten rämeistä, suoperäistä asemaa — jota se nimi täällä merkitsee. Muuallakin maassamme löytyy tämä nimi, niin esm. Lohtajassakin.

Pirkkiön saarella kerrotaan ensimäiset tänne tulleet Suomalaiset asuneen, ja tästä sen nimikin olisi tullut, koska nämät Suomalaiset olivat Pirkkalaisia, mitkä ensin tulivat tänne kalan pyyntöön, mutta sitten jäivät tänne asumaan. Ne sanotaan omistaneen itsillensä nimen "Lapin kuninkaat", sillä ne kävivät kolme kertaa vuodessa kuninkaan nimessä laittomia veroja ryöstämässä Lappalaisilta, jota pahaa menettelemistä kesti satoja vuosia, siihen asti kuin Ruotsin hallitus vihdoin laski nämät seudut allensa. Kun Pirkkalaiset ajan pitkään rupesivat liian ahneiksi, niin sanotaanpa välistä kovia kahakoitakin syttyneen Pirkkalaisten ja Lappalaisten välillä. Heidän pukunsa, jolla he koettivat pelättää ja voittaa itsillensä kunnioitusta Lappalaisilta, sanotaan olleen merkillinen. Heillä mainitaan olleen korkeat, punasilla nauhoilla ja kulta- sekä hopeareunuksilla varustetut lakit. Samaten oli myös heidän takkinsa punasilla nauhoilla ja palteilla, niinkuin myös kullalla ja hopealla, hyvin koristettu (J.F. Thauvon.).

Kirkkojen ympäri yhdistyy usein pitäjäin historia. Tornion kaupunginkirkko on rakennettu vuonna 1683 ja näyttää häkityksillänsä maalauksellansa vähän katoliselta. Kummallakin puolen alttaria on seinäkoristuksena historiallinen muistomerkki, toinen se jo mainittu: kuningas Karl XI:nen tekemä ja sittemmin tauluun maalattu kirjoitus hänen korkeasta käynnistänsä Tornion kirkontapulissa, kesäkuulla v. 1694, katsomassa kesä-yön aurinkoa, toinen eräs vaakuna, jonka kirjoitus jo on kulunut. Edellinen löytyy jo julkaistuna Murman'in kertomuksessa s. 7, jonka tähden se tästä jääköön. Jälkimäisen mainitsee Brunnius kuuluneen näin: "Kongl. Maij:ts Troman och Major under Westerbotns infanteri, Wälborne Herr Alexander Fredrich Sack genannt von Oster, är föd i Liefland på Oesel d. 10 Novemb. 1655 och blef död i Torne d. 23 Jan. 1694." Vanha kirkko, joka 1682 paloi, on seisonut vähän eteläisempänä, missä nyt joukko aittoja on.

Muinaistaruja täällä ei löydy sanottaviksi. Yksi on taru kuitenkin eräästä pispasta, joka näillä seuduin olisi kastanut joukon Suomalaisia. Jos on tässä tarussa perää, niin se nähtävästi oli pispa Hemming, jonka Geijer mainii kastaneen vuonna 1350 "kaksikymmentä Kemin ja Simon Lappalaista ja Karjalaista suuressa ammeessa Tornion vieressä".[4] Mutta missä paikassa tämä on tapahtunut, siitä ei ole tietoa; eräs himeä taru viittasi Karunkiin. — Myös Iso viha ei näy jättäneen varsinaisia muistoja. Tähän aikaan oli itse kaupunki melkeen kokonansa palanut v. 1714, jonka jälkeen viholliset hävittivät ja ryöstivät mitä tuli oli säästänyt, jopa 9 kertaa "ottivat kaupungin valtaansakin", niinkuin raastuvanoikeuden protokollat oikein todenteolla vakuuttavat. Jos saapi Brunnius'een luottaa, niin olisivat "meikäläiset vielä vuosina 1715 ja 1716 yksimielisesti yhteen liittyneet, varustettuina pyssyillä, keihäillä ja miekoilla, ilman kenenkään kehottamatta. Suuresta isänmaan-rakkaudesta kiihotetuilla olivat he muka nimensä suureksi kunniaksi puolustaneet isänmaatansa, lyöden viholliset pakoon sekä ilmitappelussa että myöskin käyttämällä monenlaisia sukkelasti ajateltuja sota-keinoja. Vihdoin oli kuitenkin vihollinen, näitä tämmöisiä tappioita pahaksi pannen, vuonna 1717 tänne tullut niin suuressa joukossa, että hän ei ainoastaan karkoittanut meikäläisiä, mitkä eivät enään voineetkaan tehdä vastarintaa, vaan myöskin hävittäen kuleksi näitä seutuja aina Paajalan kylään saakka, puolen penikulmaa Kengisten tehtaan toisella puolella. Rikkaan saaliin kanssa olivat he viimein täältä sitten paenneet".[5]

Kemin pitäjä ynnä Tervolan ja Simon kappelit.

Salosten pitäjän ohessa Kemi lienee vanhin asuttu maakunta pohjoisessa Pohjanmaassa, sitä todistavat sen vanhat muistot. Nimensä, joka merkitsee jokea, pää-jokea, joen uraa eli ojannesta, on pitäjä saanut siitä veden-juovasta, joka täällä mahtavana virtana mereen kulkee. Ennen vanhaan sen nimi myöskin kuului Kymi, Kimi, Kiemi tahi vaan Kym, Kim. Eräs taru tahtoi johtaa nimen venäläisestä Kem'istä, josta tänne muka olisi siirtolaisia muuttanut rikkaan kalansaaliin tähden. Toinen taru taas tiesi kertoa eräästä saman-nimisestä joesta "Hämeen ja Venäjän välillä", mistä tänne olisi asukkaita tullut. Mutta verrattomana nimen johdatuksena seisoo kuitenkin ijäti Ol. Rudbeck'in (vanhemman) selitys, että Kemi tulee sanasta "Cimmeria", josta Kemi siis on yhtä kuin "Cimmerialaisten maa."

Merestä aina korkeanlaiseen Kivalo-selänteesen saakka on Kemi jokseen lakeata tasankomaata, joka helposti johtaa mieleen sitä aikaa, jolloin kalat ihmisten sijassa tällä alalla liikkuivat ja aallot lainehtivat Kivalovuoren juurilla. Tähän esi-historialliseen aikaan kuuluu Jatulinletto, se on: Jättiläisten saari, joka nykyään on Kivalo-selän korkeimpia kukkuloita, 3 penikulmaa meren rannasta. Näistä ajoista muistuttaa myös Vammanvuori, joka on korkein vuorenhuippu Tervolassa, noin 3 penikulman päässä Tervolan kirkosta, ja jonka päältä on löydetty laivan runko. Tämän ikää on satu niin korottanut, että jäte viedään aina mailman luomiseen asti ja myöskin mainitaan itse "Noakin arkiksikin." Esimerkkinä tapahtuvasta maatumisesta on myös Merikoski Simojoessa, mikä koski nyt on neljänneksen matkan paikoilla merestä. Ja kun Walmarin niemellä Kemijoen rannalla, noin neljänneksen matkaa merestä, kaivo kerran kaivettiin, niin löydettiin maasta kahdeksan kyynärän syvyydeltä hiiltynyttä puuta ja katajata. Myöskään ei ole joen laskuhaara sama kuin ennen. Entinen on näet kuivennut ja on nyt lampena.

Ehk'ei kyllä nyt enään Kemissä löydy niin paljon muinaismerkkejä kuin muissa tietävästi nuoremmissa pitäjissä, niin on hyvinkin todennäköistä, ett'ei asian laita ole näin aina ollut. Sillä jos missään niin on täällä nuorempi aikakausi hävittänyt vanhemman jälkiä. Tätä todistaapi paraiten satuisa Kivalo, johon vanhimmat muistotarut viittaavat. Muinoin sanotaan täällä olleen paljonkin muinaisjätteitä, vaan nytpä niitä harvassa vaan siellä on.

Jatulinletosta, joka on Jättiläisten viimeinen asuntopaikka näillä tienoin, on jo mainittu. Huomattava on, että Jättiläiset täällä Kemissä ja Tervolassa, niinkuin haja-paikoin Simossakin, vaan ei muissa pitäjissä, kutsutaan Jatuleiksi ja Jotuneiksi. Tälle pitäjälle erinomaiseksi omituisuudeksi luettavana on myös sen rikkaus senkaltaisista kivirakennuksista, joita yleisesti kutsutaan "Pietarin leikeiksi", vaan täällä saavat nimen Jatulin-taraat, se on: Jättiläisten aitauksia (= tarhoja). Näitä havaitaan hyvin tiheässä, ja suuruutensa puolesta ne vaihtelevat kahden ja neljän jopa useammankin syllän välillä. Ne ovat rakennetut päänkokoisista kivistä, jotka ovat yksi-kertaisesti maan päälle laaditut. Mutta välistä on niitä laitettu suuremmalla huolella hyvin matalain muurien tapaisiksi, enemmin tai vähemmin kierteleväisiksi sokkeloiksi eli labyrinteiksi. Kun näitä, meidän tietääksemme, ainoastaan on huvin ja leikin vuoksi rakennettu, niin on heidän paljoutensa milt'ei merkillinenkin. Jatulinletolla on tämmöinen ollut, samaten Ajos saarella, Hannuksenvaaralla Tervolassa myös y.m. Tästä Hannuksenvaaran aitauksesta mainitsee Warelius'kin — kirjoituksensa 62 s. — sanoen tämän olevan kirkonsijan mukaisen. Halu teki siis tätä nähdä, mutta kun ei aika sitä myöntänyt, toimitin itselleni siitä omin silmin näkijältä seuraavan kuvaelluksen. Kertoja on Tervolan silloinen kappalainen M.A. Kolström, joka jo ennenkin oli sen nähnyt, mutta sitten vielä aivan asian tähden sinne matkusti, ja hyväntahtoisesti siitä mulle näin kirjoitti: "Hannuksenvaaralla, joka on noin 3/4 penikulman päässä kirkonkylästä, olen käynyt jäännöstä katsomassa. Se kutsutaan Jatulin eli Jotunin tarhaksi ja on ymmyrkäinen aitaus suuremmista ja pienemmistä kivistä, noin 10 kyynärää poikki-mitaten, melkeen kokonaan jo hajallansa. Pesosen isäntä kertoi mulle tästä Jatulin tarhasta, että se vielä hänen nuorra ollessansa oli ollut korkeampi sekä toisenlaiselta näyttänyt sisäpuoleltansa, ehkä kyllä se jo silloin, hänen isänsä sanoman mukaan, olisi ollut suureksi osaksensa hajonnut. Hän kertoi, että tarhassa oli ollut ovi ja useata ympyrää ja kierrosta, niin että tottumaton näihin pian eksyi eikä enään ovelle osannutkaan, vaan täytyi astua yli aitauksen. Kertoja sanoi myös, että tarhan keskellä oli suurempi kivi, jonka alta he, nuoruudessansa siellä kaivaen, olivat luupalasia löytäneet." Eräästä toisesta, Wiianvaaralla olevasta, "Jatulin haudasta" kerrottiin mulle myöskin Tervolassa. Mutta perille tultuani havaitsin sen olevan, ei ihmisen, vaan luonnon tekemää. Se oli sammal-pohjainen soikea hauta eli kuoppa, noin 15 syllän pituinen, ja 5 syllän levyinen — ilmetty entinen lampi.

Lappalaiset ovat useitakin muistoja pitäjälle jättäneet. Joen itäisellä puolella, vähän matkaa lauttaus-paikasta, Jakun-ojan varrella, sanotaan heidän asuneen, mutta ainoastaan muutamia kuoppia on siellä enään nähtävinä. Nimen ovat he taas antaneet Lapin-ojalle, Wahtolan alapuolella. Kivalo-harjanteella on eräs Tornivaara niminen vuorenkumpu, joka nähtävästi on se Tornionvaara, jota Warelius mainitsee, sanoen siellä löytyvän muinaisjätteitä "eri laatuisia kuin ennen kuvatut Lapin-rauniot, mutta sittenkin kansan jutun mukaan Lappalaisten jättämiä." Sen kuvauksen mukaan, minkä minä näistä sain omin silmin näkijältä — sopimattoman ajan tähden en itse päässyt käymään Kivalolla — ovat ne niin kutsutuita "Lapinhautoja", pieniä ympyrkäisiä kivikumpuja. Ne ovat luvultansa kolme, ovat ennen olleet korkeammat, mutta nyt on niitä hajoitettu, jott'ei ne enään ole kuin kyynärän korkeisia. Ne kutsutaan myös torniksi, ja sanotaan antaneen kummulle nimen. Täällä on myöskin kivistä maahan laadituita syvennyksiä, nämäkin hajoitettuina, joita kutsutaan Jotulin hautoiksi. Penikat nimisillä vuoren-kukkuloilla löytyy myöskin siellä täällä enemmin tai vähemmin selviä Lapinraunioita. _Kokomaalla_kin on näitä n.k. Jättiläisten hautoja ja syvennyksiä.

Simossa löytyy Lapinraunioita lukuisasti. Melkeen joka harjulla niitä näkyy. Niin esm. kaikilla seuraavilla: Marostenmäki, Kiimavaara (selvimpiä), Kirkkovaara, Waresharju, Näätämaa, Isoharju, Peräharju, Ervastin talon taustalla ja Kirnuvaaralla. Mitä näihin Kirnuvaaran raunioihin tulee, niin ovat niistä ne, mitkä ovat enemmin mereen päin, tätä nykyä jo liian epäselviä. Mutta niistä, mitkä harjun toisessa päässä näkyvät, ovat ainakin kaksi ulommaista varsin selviä. Ne ovat kivi-ympyröitä, ulottuen 6-9 jalkaa poikkimittauksessa, joiden seinät, 2-3 jalan korkeiset, ovat kukistuneet, muodostaen sisässänsä kuopakkeen. Heidän pyörämuotonsa on johtanut kansan mieltä näkemään niissä kirnuja, josta nimi Kirnuvaara. Seinien ulkopuolella näkyy syvyyksiä, mitkä kenties ovat siitä tulleet, että seinä-kivet ovat siitä otetut. Mereen päin vähenevät kuopakkeet yhä enemmin sekä suuruutensa että selvyytensä puolesta, eivätkä nouse maanpintaa ylemmäksi.

Mutta vaikka näitä "Lapin-raunioita" näinkin lukuisasti Simossa löytyy, niin astuu sittenkin Tervola esiimme Lappalais-muistojen oikeana pesänä. Täällä on Törmävuori Lappalais-kehinensä, täällä on Wiianvaara Lappalais-jätteinensä, täällä on jo mainittu Hannuksenvaara, jossa on samanlaisia muistomerkkejä, ja Joonin vieressä myös näytetään Lappalaisten vanhoja asuntopaikkoja. Vanhoissa kirjoissa kutsutaan koko Tervolan kappeli Lapinniemeksi, pappila kutsutaan Lapinniemeksi, ja lavea suo, joka alkaa puolentoista virstan päässä joesta ja siitä ulottuu Kivalovuoren seutuihin saakka, kantaa nimen Lapinjänkä. Tässä suossa on sammalen alta löydetty lautta, josta arvellaan, että Lappalaiset muinoin olisivat sitä käyttäneet päästäksensä entisen järven toisesta rannasta toiseen. Tällä jängällä on laskunsa Lapinojan kautta, joka Jurvan edustalla jokeen purkauu, ja tämä Lapinoja tekee yhdessä joen kanssa varsinaisen luonnollisen Lapinniemen. Vihdoinpa löytyy vielä joessa, ihan vastapäätä Lapinniemen pappilata, eräs Seitasaari niminen luoto, mikä luoto ennen on niemukkeena ollut, niinkuin sitä vielä voipikin maan laadusta nähdä, ja on Seitaniemeksi kutsuttu. Tällä saarella, kuten taru tietää mainita, ovat Lappalaiset muinoin pitäneet käräjiänsä, ja siksi tarpeeksi oli tähän laadittu kiviä ympyrään, joidenka kivien päällä Lappalaisten päämiehet ja vanhemmat istuivat tässä tilassa. Keskellä ympyrää oli suurempi kivi, jonka päällä jumalan-kuva eli seita seisoi. Näitä kiviä on vielä meidänkin aikana nähty, mutta nyt ovat jo tulvat ne korjanneet ja ihmiset vieneet tarpeisinsa, esm. kirkon alustukseen ja portaisin.

Kirkollisia muistoja on Kemillä paljon. Nykyinen kirkko on varmaan neljäs, vaan luultavasti ainakin viides. Muuanna aikana tämän vuosisadan alkupuolella seisoi täällä kolme kirkkoa yhtä haavaa, ainoastaan kivenheiton matkaa toisistansa. Vanhin näistä, Kemin kivinen kirkko, jota kansantarussa mainitaan Jättiläis-tekemäksi, on rakennettu vuosina 1519-21 katoliseen rakennustapaan, ja näyttää vallan muinaiselta.[6] Lattian alla säilytetään joukko ruumiita, joiden seassa myöskin eräs Rungius nimisen miehen, joka täällä oli pastorina 1610-29, ja jonka ruumis vieläkin on niin hyvästi säilynyt, että se luullaan balsameeratuksi.[7] Kirkossa, joka ei enään ole käytettävänä, löytyy seuraavat muinaiskalut: 1. "Ristiin naulitun Kristuksen veisto-kuva, öljyväreillä maalattu ja kullattu, Kemin nimismiehen Juhana Matinpoika Wilm'in lahjoittama." Tästä ei ole jälillä muuta kuin rungon yläpuoli ja osa jalkoja; 2. Kristuksen veistokuva, jolla vasemmassa kädessä on maan-pallo, oikea käsi poissa, päässä kruunu. Kuva seisoo eläimen päällä, josta on vaikea ratkaista, onko se leijona, karhu vai elefantti. Kanto-pylväänä on paholaisen kuva; 3. Puolentoista kyynärän korkeinen kuva, luultavasti pyhästä Henrikistä; 4. Neitsy Maarian kuva, jokseenkin säilynyt pait värejä; 5. Lutherus'en kuva, kömpelö; 6. Vaimo-ihmisen kuva (arvattavasti Maarian) lapsensa kanssa, vallan kömpelön-näkyinen.

Ennen tätä kirkkoa seisoi toinen, puusta tehty, Walmarin niemellä, missä sija vielä näytetään ja missä muutamat kuopat muistuttavat entisestä hautausmaasta. Messenius'en mukaan olisi tämä kirkko ollut rakennettu v. 1431. Mutta jos niin on, niin se ei suinkaan olekaan ollut ensimäinen, koska arvellaan, että täällä kirkkoherra-kunta jo vuonna 1248 pantiin toimeen. Kirkon mainitaan Venäläiset polttaneen, minä vuonna, siitä ei tietoa. Luultavasti tapahtui se "suuren venäläis-sodan" aikana 1473-1510? Samassa tilaisuudessa sanotaan myöskin kirkonkellojen tulleen upotetuiksi siihen paikkaa jokea, missä nyt, kun tämä haara on kiini mennyt, pikkuinen lampi on.

E. Frosterus käsikirjoituksessaan "Breves Observationes ad antiquitates Ostrobotniae" sanoo Kemissä olevan messinkisen suitsutus-astian, jota Paavin-aikakautena käytettiin pyhää savua poltettaessa. Tämä savu-astia on kadonnut, ja kenties samaa tietä mennyt kuin muutkin vanhat hopeat. Näistä näet kerrotaan, että niitä kerran sodan aikana kirkkovärti kaivoi vihollisilta piiloon maahan, johonkuhun Wahtolan viereen, vaan että kirkkovärti kuoli, eikä löytänytkään kukaan niitä enään. Vanhimmat kalut ovat nykyään eräs kalkki[8] ja öylätti-lautanen, varustettu munkkikirjaimilla ja koristuksilla ja vuosiluvulla: 1250. Pörhölän pappilassa säilytetään myöskin eräs kupari-kalkki, jota ei enään käytetä; tämän ikä ei kuitenkaan ole korkea, eikä sen muotokaan muutoin tavaton.

Merkillinen on täällä niinkuin Iissäkin kulkeva taru eräästä luostarista, joka muka näillä pohjoisilla seuduilla olisi muinoin ollut. Paikkaa määrätessä, missä tämä luostari olisi seisonut, eivät sadut kuitenkaan vedä yhtä. Mutta kun viimein saapi luostarin asetetuksi Walmarin niemelle, niin joutuu asia selväksi: katolinen kirkko ja luostari sekaantuvat helposti toisiinsa. Montaja on eräs saari Simon ulkopuolella. Tämä kuuluu sekin paikkakunnan katolisiin muistoihin. Tähänkin tahtoo näet taru asettaa luostarin. Mutta asian laita on se, että Montaja vaan on ollut, johonkuhun luostariin kuuluva, kalastuspaikka. Siihen luuloon, että luostari olisi Montajalla ollut, on vaikuttimena myöskin ollut Munkkihiedan läheisyys, joka on maalla aivan vastapäätä saarta. Tämä Munkkihieta on kummallinen luonnon teos. Tasaiselle meren rannalle on veden ja tuulten tuoma hieta pystyttäynyt monimutkaiseksi muuriksi, jonka korkeus veden pinnan yli on noin 36 jalkaa. Merenpuolinen seinä on mereen päin kallattava, mutta maanpuolinen äkkijyrkkä, 26 jalan korkeinen. Koko hietarakennus on jonkunmoisen epämukaisen hevosenkengän muotoinen, jonka leveys toisesta päästä toiseen on 120 jalkaa. Sivut eli kengän santamuurit ovat 20-25 jalan levyisiä. Kummallinen on muodostuminen, kummallista myöskin miten näin korkea hiekkamuuri on kestänyt meren tuulia, ennenkuin siihen on puita kasvanut, niinkuin nyt on. Tämän oudon hietamuodostelman nimestä tietää taru kertoa, että se olisi siitä tullut, että munkkilaislaiva kerran täällä olisi myrskyn valtaan joutunut, kärsinyt haaksirikkoa ja sitten törmännyt hiekkaan, mihin se munkkinensa aarteinensa haudattiin, ja haudan päälle sitten tämä hieta-pylväs noussut. Välistä näkyy vielä muka sydän-yön aikana sininen liekki palavan aarteiden yli santa-pylvään kukkulalla.[9]

Näistä vanhemmista ajoista on paikkakunnalla toinenkin muisto. Se on ruotsalainen siirtokunta. Kemijoen länsi-puolella on koko kylä, jonka nimenä on Liedakkala eli Sihtuna, ja joka on Ruotsin Sigtunasta asujamensa saanut. Tästä tietääkin vielä kansan muisto mainita, että tänne on asukkaita siirtynyt "Liedakkalan eli Sihtunan kaupungista Ruotsin puolelta." Moniaat ruotsalaiset nimet vielä muistuttavatkin tästä alkuperästänsä, esm. Gunnari. Myöskin suomalaisia siirtoja on paikkakuntaan tehty, niinkuin sen kielimurteista voikin päättää. Savo-karjalaisia alkuaineita havaitaan täällä yhtä selvästi kuin hämäläisiä Torniossa. Varsinkin on ison vihan jälkeen asutuksia näihin paikkoihin tapahtunut.

Isoon vihaan kuuluvat seuraavat muistot ja tarut: Venäläiset tulivat kerran tapaansa myöten veneillä alas jokea kuljettaen näissä ryöstämänsä rahat ja kalliit tavarat, joiden seassa myös kaksi kirkonkelloa, mitkä he olivat Rovaniemestä ottaneet. He tulivat Taivalkoskelle, joka on 6 neljännestä Kemin kirkosta. Kun tämä mahtavan suuri koski heistä näytti kovin hirveältä heidän laskeaksensa sitä alas omin neuvoin ilman laskijatta, menivät he maalle hankkiaksensa itsilleen tämmöisen. Mutta kun oli kaikki mies-puolinen suku lähtenyt pakoon, onnistuivat Venäläiset vaan saamaan kiini erään ämmän, joka kerskaili laskemis-taidostansa. Hän otettiin laskijaksi, vene sysättiin vedelle, akka perään. Mutta ämmä oli viekas ja uskalias. Laskiessa viillätti ämmä kallion sivutse, hyppäsi itse kalliolle ja jätti Ryssät menemään itsiksensä yhtä vauhtia vaan. Mitäs muuta, kaikki Ryssät hukkuivat, kaikki tavara painui kosken pohjaan. Täältä kuuluu vielä joskus kirkonkellot soivan. Mutta kallio, mihin ämmä itsensä pelasti, kantaa siitä saakka nimen Ämmänpää. — Itse tapauksen kertomisessa olivat tarut yksimieliset, vaikka eri tarinoitsija siihen asetti eri seurakunnan kelloja. Niin arveli muuan, ett'ei kellot olleetkaan Rovaniemen, sillä nämä kuuluvat olevan Ounasjokeen uponneet, vaan Kemijärven. Toinen taas, että ne oli Tervolan. Tämä tiesi lisätä, että ainoastaan Tervolan suurempi kirkonkello olisi Taivalkoskeen painunut, sillä pienemmän, joka oli niin halpa-arvoinen, ett'eivät Ryssät huolineet sitä kuljettaa, olivat he Tervolassa upottaneet mutaiseen lähteesen, kosk'eivät saaneet tahtonsa mukaan sitä rikki, ja tästä onkin lähde saanut nimen Kellonlähde. — Mikkolan taloon, lähellä Tulkkilaa, liittyy myöskin näistä ajoista muisto. Venäläiset olivat paikan ottaneet ja tähän asettuneet. Mutta Suomalaiset, ruotsalaisen päällikön johdon alla, piirittivät paikan, sytyttivät talon ja tappoivat viholliset. Yksi ainoa pääsi jäälle pakoon, mutta saavutettiin sitten ja surmattiin hänkin. Kun sittemmin kiuas hajoitettiin, oli sieltä löydetty rahoja, joita Ryssät olivat sinne kätkeneet.[10] — Kostaaksensa Ryssäin julmaa käytöstä olivat Suomalaiset kerran piirittäneet pirtin, missä Ryssiä nukkui, ja tuleen kaikki polttaneet. — Sotisaari, johon Kemin uusi kaupunki on määrätty rakennettavaksi, sanotaan saaneen nimensä siitä, että Suomalaiset täällä — ison vihan aikana, sanoo juttu, vaan luultavasti vuosien 1580-90 meteleissä — olivat odottaneet ja sotineet niitä Venäläisiä vastaan, mitkä tulivat jokea alas. — Vallittu-saari, josta en ole sen tarkempaa tietoa saanut, kantaa nimensä luultavasti jonkun samankaltaisen tapauksen nojassa. — Kemistä ryöstettiin muutoin kaksi kirkonkelloa, niin että seurakunta sittemmin torvella kutsuttiin jumalanpalvelukseen.

Kuopasjärven vieressä Simossa, 10 penikulmaa jokea ylöspäin, mainitaan löytyvän Ryssän hautoja;[11] nämä niinkuin muutkin tänlaiset kuuluvat luultavasti 1808-9 vuosien sotaan. — Maassamme jokseenkin yleinen taru Laurukaisesta sovellutettiin täällä samaan Kuopasjärveen. — Laurukais-jutun mukaan kerrottiin täällä myöskin eräästä vaimo-ihmisestä, jonka Ryssät olivat ottaneet ja vieneet saareen. Täältä olisi hän kuitenkin pelastettu miehensä kautta, joka tietysti ei Ryssille suonut kaunista ja nuorta vaimoansa. — Kulkiessansa pitkin joen rantaa olivat Venäläiset myöskin tulleet Yli-Kärppälään, mistä asukkaat heti lähtivät pakoon, antaen Ryssäin, ilman estämättä, ryöstää kaikki tavarat. Mutta kun olivat Venäläiset lähteneet tiehensä, pisti asukkaita heidän oma pelkoisuutensa vihaksi, ja he päättivät ajaa vihollisia takaa, saadaksensa, jos mahdollista, omaisuutensa takasin. Nyt tarjouupi sokea ukkokin seuraan. Häntä ei tahdottu ensin ottaa mukaan, koska mietittiin, ett'ei sokea juuri mitään hyötyä voi tehdä, pikemmin vaan on esteeksi. Mutta ukko ei luopunut tarjoumisestaan, ja vihdoinpa hän otettiinkin. Lähdettiin nyt vihollisia ajamaan, ja tavattiinkin heitä yön aikana. Nuoriso tahtoi heti tehdä päälle-rynnäkön. Mutta vanha sokea kysyi, miltä se vihollisen makuupaikka näytti. Vastattiin, että lukuisia, suuria tulia paloi, ja tulten ääressä ihmisiä liikkui. Vanhus silloin kielsi rynnäköstä. Ajan perästä hän uudisti kysymyksensä ja sai vastaukseksi, että tulet olivat pienenneet, liike samaten. Vieläkin esti hän ryntäämästä. Sitten kysyi hän taas kolmannen kerran, ja kun hälle nyt vastattiin, että tulet olivat ihan sammumaisillaan eikä ihmisiä enään näkynytkään liikkuvan, sanoi hän oikean ajan tulleeksi, sillä nyt nukkuivat viholliset tuhon unta. Suomalaiset karkasivat nyt vihollisten päälle, tappoivat ne ja ottivat omaisuutensa takaisin.[12]

Tervolassa ei löydy, pait mainittua juttua Kellonlähteestä, ison vihan aikuisia muistoja. Luultavasti oli paikkakunta niin harvassa asuttu, ett'ei vihollisilla ollut juuri erinomaista täällä saatavana. Täälläkin, niinkuin Kemissä ja Simossa, löytyy kuitenkin, varsinkin Kivaloon päin, "pakopirttejä" erämaissa; ja näistä ajoista on löydetty hopearaha, joka on säilytetty.[13]

Todistukseksi kirkkojen harvinaisuudesta vanhaan aikaan tiesi eräs juttu kertoa, että ennen muinoin "oli Kemistä lähdetty Salosten kirkkoon ripille". — Vanhinna kauppapaikkana Kemissä mainitaan Brauilan santa, Walmaria vastapäätä. Mutta kun Walmarin kirkko poltettiin, muutettiin markkinat siihen saareen, joka on vastapäätä nykyistä pappilaa. Tämä saari oli täynnänsä aittoja ja kauppa-puoteja, mitkä siinä seisoivat siksi asti, kuin nuotta-nuotiosta irti päässyt tulipalo niitä tuhkaksi poltti, mikä tapahtui noin 40 vuotta sitten. Nykyään pidetään markkinat lauttaus-paikassa, joen itäisellä puolella. — Kallinkangas, kivi-harjus kirkon luoteisella puolella, josta on kaunis näky-ala yli saaristoa, Torniota, kirkonkylää ja jokea, on historiassa tuttu rajana Ruotsia vastaan ennen 1809. Sen nimestä tiesi eräs juttu Tervolassa kertoa, että kun Kemin vanhan kirkon kelloja ensi kerta soitettiin, niin oli tämä outo ääni pahasti viiltänyt niitä Jättiläisiä korviin, mitkä silloin vielä asuivat Kivalo-vuorella, he kun olivat pakanoita eivätkä siis saattaneet kärsiä pyhää ääntä. Viha-päissään oli niistä yksi, jonka nimi oli Kalli, reväissyt vuoresta suuren kallion ja paiskannut sen vasten kirkkoa, aikoen tätä tällä tavalla musertaa. Vaan kallio-möhkäle lensi liiallisesta vauhdista kirkon toiselle puolelle, jossa se meni pirstoiksi, eikä sattunutkaan. Jättiläiset lähtivät nyt pakoon ja katosivat kokonaan, mutta kiviläjä, joka pirstoista tuli, kutsuttiin siitä asti Kallinkankaaksi.

Gananderin jumalais-tarulliset kertomukset "Kipumäestä", missä muka olisi kivi yhdeksällä reiällä varustettu, joiden keskimäiseen "kaikki kivut kiistetähän, turmiot tungetahan", ovat kansan muistolle tätä nykyä peräti tuntemattomat. Nähtävästi on nimi Kipumäki johdatettava sanasta Kivalo. Sananjuuri on näissä nimissä yhtä. — Kaleva-saduista muistuttaa nimi Kalevan väylä Kemijoessa Tervolassa. Satu tietää kertoa, että Kalevalaiset olisivat sauvoneet tätä muinoin väkevätä, vaan nyt kuivennutta, koskea ylös.

Löytämiä: Paakkolan maalla Taivalkosken viereltä on kesällä 1862 eräästä suosta, virstan päässä joesta, löydetty neljä kappaletta kupari-lootuja, joidenka kaikissa neljässä nurkassa oli Karl XII:nen nimimerkki ja vuosiluku 1711. Ne tekivät kappaleeltansa 2 talaria hopeata. Ne oli suon ääreen kaikki yhteen paikkaan pistetyt laidallensa seisomaan. Luultavasti oli joku ne sinne kätkenyt sodan aikana, ja kuollut tahi niitä ei enään löytänyt.[14] — Eräs kiviase on muinoin Kivalo-harjulta löydetty, mutta mihin se on joutunut, ei tiedetä. — Rautainen "Jättiläis-kirves" Ruikan maalta; varren-reikä sanotaan olleen kolmi-nurkkainen, terä tapparan muotoinen; kadonnut. — Rajasen maalta Simossa myntätty kupari-lootu. — Hepolan maalta, 10 vuotta sitten, joukko saman kaltaisia kupari-lootuja, vanhoja. — Pölhön maalta viis virstaa joen suusta, löydettiin kesällä 1861, kaivoa kaivettaissa joen rantaan, rautakeihäs, josta kuitenkaan ei muuta kuin kärki enään ollut jälellä, sekin taittunut. Keihäs, joka löydettiin 1:n syllän syvyydestä, oli löydettäissä ollut noin kolmen tuuman levyinen, multa särkynyt laidoistansa kun multa ja ruoste kaapittiin pois.[15]

Iin pitäjä ynnä Kuivaniemen, Haukiputaan, Yli- ja Ala-Kiimingin kappelit.

Paikkakuntain nimien seassa on Ii tosiaan vaikeimpia selityksen puolesta. Huviksemme mainin tässäkin vanhemman Ol. Rudbeck'in selityksen asiassa. Hänpä arvelee Iin saaneen nimensä muka Isiin jälkeen, joka oli Cimmerialaisten kuningas Inakhon tytär. Tämä Isis kutsuttiin näet myös Rhea, Freja ja Jo, josta Ijo, paikkakunnan ruotsalainen nimitys. Epäiltävä, jos kyllä verrattoman todenmukaisempi, on myös Mathesius'en antama selitys. Tämä näet sanoo,[16] että "kansan-taru johtaa nimityksen eräästä Lappalaisesta, nimeltä Hijo, joka veljinensä Oulas ja Limas, olisi ensimäisenä näitä paikkoja anastanut, antaen itse nimensä Iille, samaten kuin Oulas Oululle, Limas Limingalle". Tätä nykyä on tämä taru jo kokonaan hävinnyt pitäjästä. Mutta jos elikin se täällä Mathesius'en aikana, se on: toista sataa vuotta sitten, niin on sittenkin tarun todenperäisyys varsin epäiltävä, sillä jokseenkin varmaan voipi päättää, että täällä ennen Lappalaisia on asunut muuta kansaa. Jättäen Iin nimen johdatuksen sikseen arvelen nimen olevan tämän entisen kansan jättämän vaan.[17]

Mathesius pitää kuitenkin hänkin mainitun tarun Lappalainen Hijosta epäiltävänä. "Sed vix credi potest — lausuu hän — haec loca, capiendis piscibus maxime idonea, ad adventum usque Lapponum fuisse ignota". Olkoonpa nyi kalan-rikkaus tai mikä tahansa tähän syynä, niin se ainakin lienee varmaa, että paikkakunta jo varhain sai asukkaita, jopa ennen Lappalaisten tuloakin. Tätä todistanevat todeksi sekä muutamat muistomerkit, joista alempana kerrotaan, että myöskin vielä elävä kansantaru. Ennen muinoin — niin tietää tämä taru mainita — oli täällä asunut isokasvuinen kansa, joka oli asuntonsa rakentanut vuorille. Maata he eivät viljelleet, oleskelivat vaan kivikankaillansa ja vaaroillansa, josta ovatkin tämmöiset kivikankaat saaneet nimen Hiiden pellot, sillä Hiiden kansaa tämä oli. Näistä nimensä saaneita paikkoja löytyy vielä paikkakunnassa, esm. Hiidenpato, Hiidenkoski, Hiidenvaara, ja heidän viimeisenä asuntopaikkana osoitetaan vielä Hiidenkangas. Tämä Hiidenkangas on korkeanlainen hiekka-kangas, jonka ylimmäinen harju on laveata kivi-tannerta. Kiviharjun keskellä kasvaa pikku lehdikko, jota kutsutaan "Jättiläisten puutarhaksi", samaten kuin koko kiviharju myöskin kutsutaan "Jättiläisten kirkoksi". Sillä Jättiläiset ja Hiiden kansa ovat kansan mielessä yhtä, ja nämä nimitykset vaihdellaan eroittamatta toisiinsa.[18] Hiidenpato on poikki jokea kulkeva kivipato eli muuri, joka tekee laskeville veneille vaarallisen, lyhyen mutta jyrkän, vedenpudotuksen. Tämäkin mainitaan "Jättiläisten tekemäksi". Mahdollista on, että tämä pato on luonnon rakentama; mahdollista myöskin, että se on ihmisten. Tunnettu näet on, että Suomalaiset varustimena Venäläisiä vastaan sodissa 15 vuosisadan loppupuolella myöskin käyttivät sitä keinoa, että rakensivat kivisalpauksia jokien poikki, millä he estivät vihollisia pääsemästä jokia myöten kulkemaan ja saattoivat heille surman. Tämmöinen salpaus voisi Hiidenpatokin olla.

Että tämä Hiiden kansa olisi Lappalaisia, sitä kieltävät kansan sanomat vakaasti, sillä "eri kansaa ne oli". Lappalaisista puhuukin kansantaru usein jonkunmoisella ylenkatseella, jota vastaan se aina pelolla mainitsee Jättiläisiä eli Hiiden kansaa. Ja niinkuin Jättiläisten viimeistä asuntopaikkaa näytetään, niin näytetään myöskin Lappalaisten. Ne ei ensinkään sovi yhteen.

Hiiden kansa on nyt paennut kauas pois Siperian taakse, kertoo taru. Kuitenkin he vielä silloin tällöin ilmestyvät aaveina. Niin oli esm. muuan mies kerran, iltapuolella puuta hakatessaan Hiidenvaaralla, äkkiä kuullut kaikuvan äänen huutavan: "Mitäs sinä siellä kesken yötä puuta hakkaat, tuossahan talo, mene, pane maata!" Hämmästyneenä loi puun hakkaaja silmänsä ylös, ja todellakin, siinä talo seisoi hänen edessänsä. Ei muuta, tottelihan se puun hakkaaja, meni, pani maata ja nukkui siinä hyvin. Nousi taas aamulla ja meni työlle, niin katsoi hän taaksensa — talo oli kadonnut. Toinen mies taas oli kerran väsyksissään pannut maata erääsen saunaan sydänmaassa. Hiidet toivat oven kautta hälle silloin kauniin tytön. Mutta kun mies ojensi kätensä halataksensa tätä tyttöä, niin jo veivät Hiidet irvistellen tytön pois.

Eräästä "Jättiläis-linnasta" saapi joskus Iissäkin kuulla haastettavan. Se ei kuitenkaan ole mikään linna, vaan luonnon tekemä jyrkkä kallio nimeltä Herukkavaara, joka outoutensa tähden näillä alamailla on saanut kunnia-nimen: linna. Se on Olhavan kylässä, ja tarjoo jotensakin lavean katsanto-alan. Yksinäinen pietarin-leikki eli "Jatulin-taras", niinkuin näitä Kemissä kutsuttiin, kuuluu löytyneen Olhavan lasi-tehtaan tienoilla.

Lappalaisten jättämiä muistoja on pitäjässä useita. Olhavassa on pieni lampi, jolla on nimenä Lapinjärvi. Toinen Lapinjärvi niminen lampi on Oulun ja Iin rajalla, jossa myöskin löytyy Lapinneva. Yli-Kiimingissä on Lapinlampi. Tannilan kylässä on Lapinsaari, jonka ohessa siellä myöskin löytyy Hirsipuun niemi niminen niemeke, jossa Lappalaiset kerrotaan pitäneen käräjiä, tuominneen rikoksia ja hirttäneen syylliset, josta sen nimi. Mitään merkkiä siinä ei nyt enään näy. — Oijärvellä mainitsi eräs nykyisen miespolven mies nähneensä täällä lappalais-kodan, jonka seipäätkin vielä oli seisoneet siten, että ne ylhäällä yhdistyivät. Takkakin oli vielä selvästi näkynyt. Kertojan vanhempain aikana oli täällä vielä muutamia Lappalaisia asunut, mitkä olivat heille poroja kesyttäneet ja taivuttaneet. Näiden Lappalaisten seassa olisi muka myöskin eräs Niilman ollut, jota kesänä ei milloin nähty, hän kun oli kulkenut missä lienee kulkenutkin, vaan talvena aina taas tuli näkyviin, ja jolla silloin, kun ihmeteltiin hänen vielä elävän, oli tapa vastata, "no, mikäs tappoi?" Vanhempain Lappalaisten kuoltua oli muka heidän lapsensa yhdistyneet suomalaiseen väestöön, mikä naimisella, mikä palvelemalla j.n.e., mutta enin osa oli muuttanut pois paikkakunnasta.

Lappalais-rauniot ovat täällä, niinkuin useimmissa muissakin paikkakunnissa, enimmältään ympyriäisiä. Useimmat suuremmat vaarat säilyttävät näitä. Niin esm. Puutikkanenä, Matkavaara ja Poutuaselkä Tannilan kylässä, Mäntyharju Pirttitörmän kylässä, Makkaraharju, Härkövaara ja Metelinvaara Yli-Kiimingissä samaten kuin Wepsän kylässäkin, ja Huttulan kylässä Ala-Kiimingissä. Matkavaaralla on suurin Lapin-raunio, mitä nähnyt olen. Se on poikkimitaten kaksi syltää leveä, ehk'eivät tavalliset juuri yli yhden syllän ole. Puhumatta näistä ylimaissa olevista paikoista, niin on alhaisempiakin, joissa tänkaltaisia raunioita löytyy. Niinpä niitä korkeammilla saarillakin saapi nähdä, esm. Satakarilla, Röytällä eli Papinkarilla ja Krunneilla.

Mutta paitsi näitä ympyriäisiä kiviraunioita, niin tavataan nelinurkkaisiakin. Niin ovat esm. Matkavaaralla enimmät melkeen aivan neliöllisiä eli kvadratin muotoisia. Ne ovat samaten kuin ympyrätkin tehdyt kokoon-laadituista kivistä, yhden kerroksen korkeisiksi, mutta ovat tavallisesti suuremmat kuin ympyrät. Näiden sisällä tavataan välistä toinen pienempi nelikulma, joka luultavasti on takkana ollut. Samalla Matkavaaralla näytettiin myös yksityinen kivistä laadittu nelikulmainen pyykki, kahden kyynärän korkeinen, jota muka suuri-arvoiseksi arveltiin. Vaan uuden ajan väre vivahti rakennuksesta, ja nähtävästi se ei ole tätä vuosisataa vanhempi. Melkeen yhdenlaisen, ehkä pienemmän, sanottiin Portinkankaallakin löytyvän, mikä kivikumpu siis ei sekään vanha ole.

Erikaltaisia taas ovat ne kivi-ympyrät, joita Hiidenkankaalla Putahilla tavataan, ja joita kansa kutsuu "Jättiläisten luoliksi". Ne eivät kohoa maanpinnasta ylöspäin, vaan painuvat päin vastoin suppilon muotoon maan pinnasta alas, ja ovat laaditut suuremmista kivistä, kuin edelliset. Tämmöisiä täällä voipi havaita kymmenittäin. Lappalaisten jättämiksi kansa näitä ei katso, arvelee vaan niitä Jättiläisten tekemiksi. Mikä niiden merkillisyyttänsä koroittaa, on se, että kiviharjun toisella puolella eli missä kivirakka muuttuu tavalliseksi kivikko-törmäksi havaitaan kivi-laadelmia, mitkä kaikista muista eroavat. Kiviä on näet laadittu yhteen kerrokseen niin, että ne muodostavat suora-nurkan eli rektangelin, melkeen yhtä suuren kuin meidän tavalliset haudat. Keskellä havaitaan välistä myös yksi litteä kivikin. Muutamat näitä näyttivät pitkistä sivuistansa sisään päin laskeuneilta, niin että ne kesken olivat syvemmät. Miksi tarpeeksi näitä on rakennettu, on vaikea arvata. Kivet kulkivat ainoastaan yhdellä kerroksella, eikä niiden alla näkynyt juuri mitään, mikä olisi niiden tarkempaan tutkintoon tahi kaivamiseen kiihoittanut.

Merkillisimpiä tämän paikkakunnan muistomerkkejä ovat kivikummut Konttikankaalla Tannilan kylässä, seitsemän neljänneksen päässä soiden ja rämeiden takana Siurua-joesta, ja melkeen saman verran päässä meren rannasta. Avaroista rämeistä kohoaapi täällä vähitellen korkeneva kangas, kantaen niskoillansa korkeanlaisen, puoli-pyörön muotoisen kivirakan, josta rakasta sitten kummut kohoavat. Näitä kumpuja, joita kansa kutsuu "Jättiläisten haudoiksi", on täällä neljättä kymmentä. Ne ovat hyvin selviä, ehk'eivät kaikki ole yhden kokoiset, vaan vaihtelevaiset sekä laajuutensa että korkeutensa puolesta. Hauta-rakennusta ei vaivaa hiekka, niinkuin useimmiten muualla asian laita on, vaan kivien välit ovat tyhjät ja puhtaat, niin että vallan selvään näkee, että kivet ovat ihmisten kokoonlaatimat.

Yhden näitä kumpuja olen syllän avaraan poikkimittaukseen avauttanut. Kun oli purettu itse kumpu, joka oli suuremmista kivistä, — ei mikään kuitenkaan sen suurempi, kuin että yksi mies sen helposti liikutti — ja päästy kivirakan pinnan tasalle, niin alkoi kerros pienempää kivilajia. Nämä pikku-kivet suurenivat kuitenkin suurenemistaan mitä syvemmälle päästiin, ja muuttuivat viimein sen kokoisiksi, että meidän täytyi kolmen miehen yhdistyneillä voimilla niitä haudasta nostaa. Me olimme jo syllän syvyydelle päässeet, emmekä vielä olleet haudan pohjaa saavuttaneet. Arvataankin tämmöisten hautain pitävän 3:n, 5:n jopa 7:nkin syllän syvyyden. Kivien vastus kasvoi vähitellen yli voimiamme. Mutta kun hankalan matkan tähden emme voineet mukaamme vetää tämän, milt'ei arvaamattomankin, esteen poistamiseksi riittäviä rauta-aseita, niin täytyi meidän, pohjaa saavuttamatta, pyrinnöstämme luopua. Haudassa löytyi tiheään homelönttejä, ja hämähäkit näkyi siellä hyvin menestyvän. Alimmalta löytyi kerros punamultaa, melkeen kuin poltetusta tiilistä, mistä mullasta vähän otettiin ja pantiin tallelle. Muutoin on näillä haudoilla heille hyvin sopiva tila tässä erämaassa. Mailman metelisyys ei ainakaan kuolleita täällä vaivaa. Kivirakan kukkulalta seutua katsellen, näkee selvästi, että tämä kadonneen suvun hautausmaa on ennen muinoin meren saarena ollut.

Jos jo näillä muinaisen ajan haudoilla on historiallinen merkillisyytensä ja mielenkiintonsa, niin sama on vielä suuremmassakin määrässä sen muinais-jäännöksen laita, joka nyt on kuvaeltavana ja joka onkin paikkakunnan erinomaisin muinaisjäte. Se on eräs soikean-pyörä raunio, jota kansa sanoo Metelin linnaksi, mutta vielä useammin Metelin kirkoksi. Tämä sadun rakastama muinais-rakennus, kolmen neljän virstan päässä Kakon talosta Karjalan kylässä, on sekin ylängöllä. Puut kasvavat jo syvässä rauhassa tämän raunion päällä, ja sammal peittää ikivanhat muurit. Pari kolme kymmentä vuotta sitten olivat nämä muurit vielä neljän jalan korkeisia, kuten todistavat miehet, mitkä tätä siihen aikaan näkivät, vaan nytpä niistä ei enään ole juuri miksikään.

Ensimäinen kohta, joka silmään astuu, on raunion monikertainen rakennus. Ensin on näet soikea-pyörä valli eli muuri rakennettu, joka pisimmältä suunnaltansa kulkee idästä länteen. Tähän muuriin on tehty neljä porttia, toisiansa vastakkain, antaen koilliseen ja luoteiseen, kaakkoon ja lounaan päin. Sitten on tämän muurin sisäpuolelle vielä toinenkin muuri laitettu, joka kulkee yhtä-suuntaisena ja rinnakkain ulkomuurin kanssa, 8 à 10 jalan kaukaisena tästä. Sisämuurissa ei havaita portin merkkejä. Mutta mainittujen ulkomuurin porttien edessä näkyy hajonneita kivilajia, jotka ensi silmäyksessä näyttävät tehdyiltä ja rinkilöihin vähän vivahtavilta. Tarkempi tutkinto näyttää kuitenkin, ett'ei niin ole laita, tehden todennäköiseksi, että ne vaan hajoomisen kautta ovat sinne tulleet. Mahdollista on, että nämä kiviläjät ovat jonkummoisia hajonneita porrastuksia, koska ne ovat juuri porttien alla. Täten saapi tämä, muihin verrattuna monikertainen, kehämuuri semmoisen ulkomuodon kuin kuva I kuvalehdellä osoittaa. [Kuvia ei ole tässä mukana.]

Kun olin sen ulkomuodosta selvälle päässyt, päätin tarkemmin tutkia rakennuksen ainetta ja rakennustapaa, koska se tämä minusta tärkeäksi näytti päästäkseni oikeaan ymmärrykseen muinaisjäännöksen mahdollisesta tarkoituksesta. Käännyin siis ensin ulkomuurin tutkimiseen ja kaivatin sen kahdesta eri paikasta halki, missä muuri selvimmältä ja korkeimmalta näytti.

Ensimäisessä kaivannossa (a) havaitsin muurin tehdyksi kokoonlaadituista pään-kokoisista kivistä, joiden seasta kuitenkin löydettiin sekä suurempia että pienempiäkin. Hiekkaa ei tässä paikassa juuri sanottavaksi nähty. Sen verta, mitä siellä näkyi, oli aika sinne voinut myöhemmin saattaa. Sammalta oli muurin päällä. Toinen taas kaivanto (b) ei tuonutkaan paljaita kiviä esiin, sillä tässä oli muuri tehty enimmiten someromaasta, jossa kuitenkin tuon tuostakin sekä suurempia että pienempiä kiviä yhä ilmestyi. Lujaa rakennuslajia tämä ei ollut. Muutkin kehä-muurin osat näkyivät samaten olevan eri laatua. Tästä näyttääkin, ikäänkuin rakennettaissa ei olisikaan suuresti lukua pidetty muurin lujuudesta ja vastustus-voimasta, ellei muutoin sen hävinnyt tila arvosteluamme petä. Siitäpä näyttää kuin jos itsekuhunkin paikkaan olisi pantu sitä rakennus-ainetta mitä siinä vaan löytyi. Tästä kenties ne vähäiset syvyydet, joita muurin alla, ulkopuolella, vielä voipi eroittaa.

Mitä enemmin ulkomuurin arvo täten tuli katoomaan sitä enemmin olisi minusta sisämuurin pitänyt itselleen arvo voittaman, jos nimittäin tämä muinaisjäännös olisi linnoitukseksi aiottu. Tämän muurin tutkimiseen kääntyen, kaivatin senkin halki kahdella kaivannolla (c ja d) siinä paikoin, missä se paraiten oli näkyvissä. Kumpasenkin kaivannon te'etin syllän leveäksi. Molemmissa paikoissa oli täälläkin, samaten kuin ulkomuurissakin, järeätä someromaata ja sen seassa kiviä, mitkä täällä kuitenkin olivat pieniä kuin tavalliset käsikivet. Tänkaltainen maa-kerros kesti lakkaamatta syllän syvyydelle saakka, jonka perästä maahan kiintyneitä ja vuorenperäisiä kiviä alkoi ilmi tulla, jotka olivat sitä laatua, ett'ei niitä ole saatettu sinne vääntää. Muutoin löytyi haudasta muutamia savikivettymiä, joiden seassa yksi puukannon muotoinenkin.

Täten näkyy sisämuurinkin laatu osoittavan, ett'ei ole kehä-muuria aiottu varustus-palkaksi. Pitäen vielä lattiankin tutkimisen tarpeellisena, kaivatin sisäkehän keskelle nelikulmaisen kaivannon (e) 8 jalan pitkän, 6 jalan leveän ja 6 jalan syvän. Täälläkään ei mitään erinomaista astunut silmiin, maa oli vaan erästä kovaa ja lujaa rautahiekan lajia, joka teki lapiolle vastusta. Vuori-peräiset kivet estivät viimein täälläkin syvemmälle pääsemästä. Kun nähtävä oli, ett'ei näitä oltu sinne pantu, olimme me siis pohjaa saavuttaneet.

Kaikesta tästä näkyy seuraavan, ettei kehämuuri olekaan varustus-linnaksi aiottu. Tätä vakuuttavat seuraavaisetkin kohdat. Ulkomuuri, jonka lujuudesta ja pätevyydestä tämmöisen linnoituksen vastustus-voima ainakin rippuu, on sisämuuria alhaisempi, jopa alhaisempikin kuin sisäkehän pohjan pinta. Korkoviiva a-b on, näet, g-kohtaa alhaisempi, niin että ulkomuuri ei niin vähääkään suojele sisäkehän sisällä seisovata. Suojelusta eipä myöskään muurien välinen loma tarjoo, sillä nämä, kohdat d ja c, ovat ulkomuurin tasalla olevia. Sisämuurinkin vähäpätöisyyteen katsoen, tulee asia yhä todennäköisemmäksi. Tätä todistaa vielä lisäksi vertaaminen muihin kehämuureihin, joita olen ollut tilaisuudessa omin silmin nähdä, ja jotka alempana tulevat paikoillansa kuvatuiksi.

Näihin katsoen astuu näet heti silmiin se kohta, että niiden paikka jo itsessään ilman linnoituksettakin tarjoo suojaa ja varustusta, mikä ei ole "Metelin kirkon" laita. Niin ovat esm. vähäpätöisemmältä näistä, nim. Linnankankaan linnoituksella Paavolassa, muurit kyllä melkein yhtä kehnot ja alhaisemmatkin kuin Metelinkirkolla,[19] mutta sen sijaan itse luonto tälle tarjoo varustusta jyrkkäin törmäinsä kautta. Mitä taas Pesuankankaan linnalta puuttuu luonnon antaman varustus-voiman puolesta, sitä on koettu korvata lujilla ja vakavilla muurilla. Salosten linnalle vihdoin on sekä luonto että ihmisten työ antanut niin lujan varustuksen, että jos vertaa Metelinkirkkoa tähän ainoaan linnaan, niin ei pääse ensinkään Metelinkirkko linnoituksen arvoiseksi. Ulkomuodoltansa ovat nämä kolme kehämuuria ihan toistensa kaltaiset; Metelinkirkko se tämänkin suhteen eroopi. Näillä on näet vaan yksi muuri, vaan Metelinkirkolla kaksi. Edellisillä on heidän porttinsa yksi joka puolella vastapäätä toisiansa, mutta Metelinkirkolla on ne vaan pitkillä puolillansa, vaan ei päässä. Eroavaisuudeksi saattaa vielä mainita hajassa olevia porrasraunioita, joita semmoisia ei näy muissa linnoituksissa.

Jos tähän nyt vielä senkin todistuksen liittää, minkä kansantaru tarjoo, kun se ei ainoastaan kutsu paikkaa useimmin kirkoksi, kuin linnaksi, vaan myöskin paikasta kertoo sen laatuisia satuja ja juttuja, mitkä paremmin soveltuvat uskonnollisiin kuin sotaisiin käytäntöihin ja menoihin, niin syitä ei puuttune siihen arveluun, että Metelinkirkko on vanha pakanuuden uhripaikka.

Tarkan mittaamisen mukaan on sen laajuus kaikista puolin seuraava: Pituus lännestä itään 126 jalkaa; leveys pohjasesta etelään 90 jalkaa; muurin korkeus on vaihteleva 2:n ja 4:n jalan välillä, sen leveys, suuremman tai vähemmän hajoomisen jälkeen, 6:n, 10:n 12:n jalkain välillä. Poikkimitattuna on sisä-kehä 83 jalkaa pitkä ja 53 jalkaa leveä; muurien välinen loma on 8-10 jalkaa. Ylänne, minkä päällä jäännös seisoo, on pitkä-kallahtava ja vähäpätöinen; itse paikka eriksensä oleva ja rauhallinen. Ylänteen juuressa on suo, joka nähtävästi ennen muinoin on ollut järvenä. Se laskeuupi nyt Kälkäjoen kautta Iijokeen.

Kansa katselee näitä raunioita taikauskolla, ja vaeltaja poikkeepi mielellään pimeässä syrjälle, päästäksensä menemästä raunion ohitse. Tiedetäänpä muka kertoa useista tapaturmista, mitkä täällä olisivat kohdanneet. Niin oli esm. eräs keinoilija, joka täältä oli kultaa etsinyt, tullut sokeaksi. Toinen oli pudonnut ja loukannut jalkaansa. Kolmas oli rammaksi joutunut, j.n.e. Senpä tähden olivatkin myös ne työmiehet, joilla minä teetin mainitut kaivannot, hyvin halukkaat noudattamaan minun tahtoani, kun ma käskin heitä jälleen täyttää kaikki kaivannot, niin että kuului melkeen itseänsä lohduttamiselta, kun heistä eräs, työn tehtyänsä, vakuutti "kirkon ei pahenneen meidän käsissämme". Mutta merkillisimpänä kaikesta, mitä taru tiesi tästä paikasta kertoa, on minusta se, että paikan haltia on — ei ukko-vanhus harmaahiuksinen, pitkäpartainen, sata vuotia hartioilla kantava, vaan — nainen, neitsy. Tätä hentoa haltiata ei kuitenkaan enään saada näkyviin, sillä hän vaikuttaa ja toimii näkymättömänä. Kerta vaan on vanhalle noita-akalle onnistunut saada neitsy esiin, akka kun tiesi loihtu-sanat. Eräs poika oli näet raunioilla "pitänyt ilvettä", josta haltia hänen rankaisi niin pahalla silmän taudilla, että silmät olivat kuopistansa vuotaa. Kysyttiin tähän noita-akalta neuvoa, niin sanoi akka, ett'ei kukaan muu kuin haltia itse voinut tätä parantaa. Akka otti koettaaksensa lepyttää haltiata, ja läksi sairaan kanssa raunion sisään iltahämärässä — sillä sen arvannee, että haltia-neitsy rakastaapi illan hämärää ja aamun sumua. Rukoiltuansa ja loihdittuansa onnistuikin akalle vihdoin saada haltia esiin, joka armahti poikaa ja teki hänen terveeksi. Muutoin ei tarvitse hurskaan pelätä haltiata, sillä se on hurskaille laupias, mutta epähurskaille kova.

Ylänteen rinteellä, joka suohon antaa, on ympyriäisiä ja nelinurkkaisia raunioita. Ne ovat kaikki vallan epäselviä ja vanhoja. Yhden niistä, joka vähän vertaa yleni maasta, kaivatin ma, mutta annoin työn taas heretä, kun ei näkynytkään mitään merkkiä siitä, että kivet olisivat tahalla kokoon laaditut.

Muinaisista kivilaitoksista puhuttaissa mainittakoon myöskin, että viimeisiin aikoihin saakka on ulkosaarilla — esm. Krunneilla ja Tukkikarilla — nähty kivi-roukkioita kokoon-laadituita ihmisen kokoisiksi ja ihmisen muotoisiksikin, mihin roukkioihin on uhrattu rahaa, jotta saataisiin runsas kalansaalis, tyven ilma j.n.e.

Meren ja lähimmäisen ylänteen välinen ala kantaa sekin kivirakennuksia, joita myöskin, ehkä ovatkin vähäpätöisiä, otettakoon mainittaviksi. Ne ovat nelikulmaisia kiviperustuksia, mitkä eivät nouse maanpintaa ylemmäksi, ja joita siis paraiten havaitsee siitä, että ne ovat puista paljaat. Tänkaltaisia saapi nähdä muutamia liki toisiansa, ja usein niistä kulkee kivinen polkukin mereen päin. Jos tätä perustusta otetaan ylös, niin havaitaan sen olevan pientä kivilajia, sitten someroa, viimein santaa, s.t.s tavallista merenpohjan kerrosta. Tämä asia, samaten kuin niiden asemakin, osoittaa, että ne ovat entisten kalasaunain perustuksia, niinkuin niitä tämmöisiä saunoja vielä nytkin saaristossa pidetään. Erinomattain vanhoja ne siis ei saata olla, kosk'ei puutkaan ole niihin vielä oikeen päässeet kasvamaan. Olhavassa näitä paraiten havaitaan.

Merkkinä veden laskemisesta ja maan nousemisesta ovat esm. ne valkamat, mitkä siellä täällä havaitaan paikoissa, jotka nyt ovat vedestä kaukana. Niin esm. Illinsaaren korkeimmalla paidalla, metsässä, Merikosken törmällä y.m. Tämä Merikoski oli muinoin viimeinen koski, niinkuin sen nimikin ilmoittaa, mutta nyt on se jäänyt 7 virstan päähän merestä, ja sillä on nyt neljä koskea allansa. Sittemmin oli joen lasku-paikka Kirkkosaaren vieressä, josta nyt on pari kolme virstaa merelle. — Pitäjän pohjoisessa osassa on Herukka-hieta niminen, nyt jokseenkin mataloitunut, lahdelma, joka muinoin pidettiin Pohjanlahden uloimmaisena perukkana. — Ne Jättiläisten haudat eli kivikattilat, joita Hirvesvaaralla ja uuden tien varrella Tannilassa näytetään, ei ole muuta kuin luonnon tekemiä syvyyksiä, joista vesi on kuivennut.

* * * * *

Noista rajuista sodista XVI vuosisadan loppupuolella säilyttää kansan taru vielä muutamia muistoja, joiden keskuutena on talonpoika Wesaisen urotyöt. Wesainen oli kotosin Wesan talosta Yli-Kiimingistä, ja sanotaan olleen erinomattain neuvokas, urhea ja voimakas mies. Ei ainoastaan kotiseudussa vaan myöskin naapuri-pitäjissä oli hän itselleen voittanut semmoisen arvon ja luottamuksen, että nämä aina panivat hänen päälliköksi, kun heidän oli puolustaminen itseänsä Ryssiä vastaan tai kosto- ja ryöstö-retkiä tekeminen vihollisten omaan maahan. Täällä kerran ryöstöllä käydessään olivat viholliset myöskin sytyttäneet Iin emäkirkkoakin. Se tapahtui itse pyhä-päivänä. Wesainen kuitenkin rohkeudellansa tiesi pelastaa kirkkoon kokoontuneen aseettoman väen sekä itse kirkonkin, vieläpä ajoi viholliset pakoon. Tätä ryöstöretkeä kostaaksensa retkeilivät nyt Suomalaiset syvälle pohjois-Venäjään ja aina Kantalahden kaupunkiin saakka, missä taru mainii heidän polttaneen kaksi kirkkoa, jopa olleen aikeissa polttaa kolmaskin. Tämän he kuitenkin mainitaan säästäneen, muka sen pyhyyteen nähden, ja se siis vielä nytkin muka seisoo. He palasivat sitten kotimaahansa suuren saaliin kanssa. Mutta sillä aikaa, kuin nämä näin ryöstivät Venäjässä pitkin Wienan meren rantoja, olivat Venäläiset niiden sivutse tunkeuneet Suomen maahan, jonka pohjoisia pitäjiä he hirmuisesti hävittivät ja ryöstivät, pitäjät kun nyt olivat paljastetut sotaisasta nuorisostansa ja etenkin johdattajasta. Varsinkin oli heillä syytä kääntää vihansa Iitä vastaan, tämä kun oli vihatun ja peljätyn Wesaisen kotipaikka. Tälle ne sentähden ankaralla hävityksellä kostivat Wesaisen tekoja. Kerrotaanpa myöskin, että eräs vihollinen olisi pahoin menetellyt Wesaisen vaimonkin kanssa, joka sanotaan olleen nuori ja kaunis nainen, ja miehellensä uskollinen. Miehensä kanssa oli hällä kaksi lastakin, mitkä Venäläiset viime retkellänsä tappoivat. Wesainen tulee nyt kotiin juuri parahiksi nähdäksensä, kuinka viholliset hävittävät, kuinka kirkko palaa ilmitulessa, ja kuinka hänen nuori vaimonsa on erään Ryssän vallassa. Tästäkö nyt meteli nousi! Viholliset karkoitettiin, ja Wesainen teki uuden hävittävän kosto-retken. Riistettyänsä raastettuansa monta kylää ja kaupunkia palasi hän sitten vihollisen maasta taas kotiin, mutta tällä paluumatkalla surmasi hänen eräs sotavanki, nimeltä Ahma.

Ison vihan ajoista täälläkin löytyy tavalliset kertomukset rosvoomisesta ja ihmis-kiduttamisesta. Yli-Kiimingiilä sanotaan vihollisten kuitenkin kerran olleen niin hentoina, etteivät kärsineet nähdä verta, jonka tähden he, havaittuansa joukon naisia ja lapsia, mitkä olivat erääsen maan-alaiseen kellariin kätkeyneet, ainoastaan salpasivat oven ulkopuolelta kiini, jotta lapset ja naiset näin siivosti siihen kuolivat. — Viholliset sanotaan olleen erinomattain taitavat vainumaan kätketyitä kaluja ja ihmisiä, niin että kansan taru on heitä kuvaillut Koirankuontolaisiksi s.t.s. ihmisiksi, joilla on koiran naama, niin että he paljaalla vainulla aina löysivät kaikkea salattua. — Erään akan olivat täälläkin viholliset polttaneet olki-tulella. — Missä niin voitiin, tehtiin vasta-rynnäkköä. Kuitenkin on monessa paikoin päässyt kansan mieleen se luulo, että kaikki tämä rajaton viheliäisyys vaan oli Jumalan lähettämä rangaistus ihmisille heidän syntiensä tähden, joka luulo jo oli muka senkin aikuisissa ihmisissä elänyt ja vaikuttanut. Senpä tähden muka olikin semmoinen kauhu ja hirmu turmellut näiden mieltä, että he usein eivät uskaltaneet yrittääkään vastusta, vaan joutuivat kokonaan pelkuriuden alaisiksi. Niinpä esm. kerrotaan, että kaksi ainoata kasakkaa kerran tappoi koko joukon miehiä ja naisia ilman kenenkään vastustamatta. Ja Haukiputahilla, Murhasaari nimisessä paikassa, oli samaten suuri joukko tapettu ja kauheasti kidutettu saunassa, ehkä aseita löytyi millä itseänsä puolustaa, ja ehkä vihollisten lukumäärä oli vähäinen. — Näistä ajoista on lukuisia pakopirttien jäännöksiä erämaissa. Myös ulkosaariin lähdettiin pakoon. Niin esm. tuli pakolaisia Hailuodosta, mitkä pelastivat itsensä Iin Krunneihin.

Kellon kylän läpitse virtaava Kalimänoja on sekin näistä ajoista tuttu. Tässä näet tapahtui se kahakka ruotsalaisen ratsuväen ja kasakkain välillä vuoden 1719 alussa, jossa kasakkain päällikkö, majuori Antamon Antonevitsch, hevosen selästä pudottuansa, piilosi pensaisin, ja sittemin paljain päin vaelsi jään yli Hailuotoon, kun oli hänen väkensä kaikki pakoon lähtenyt, syystä että he luulivat päällikkönsä kuolleeksi, koska näkivät hänen hevosensa laukkaavan irtonaisena sinne tänne (ks. Åbo Tidn. 1791 N:o 24).

Taimenen kivi on suuri litteä kivi Iijoessa Karjalan kylässä, mikä kivi, kun vesi on alhaisella, seisoo veden pintaa ylempänä. Tähän olivat Venäläiset kerran sodan aikana panneet veneillä, luullen itsensä täällä olevan paremmassa turvassa, kuin metsäisillä rannoilla. Heillä oli muassa ollut vangiksi otettu nainen, jota muka pelkäsivät heiltä ryöstettävän. Nimi taimenen-kivi olisi siitä tullut, että Venäläiset täällä taimenia itsilleen keittivät, kun talonpojat, jotka olivat väijyksissä, heitä ampuivat. — Venäjänkari, lohen-pyynti paikka joessa, kirkonkylässä, on nimensä saanut siitä, että joukko venäläis-ruumiita, jotka olivat ylikylissä tapetut, ja jotka nyt kulkea kelluttivat alas virtaa, tarttuivat tälle karille.

Paljon Venäläisiä kerrotaan hukkuneen, kun he omin tuumin jokea laskivat. Kerran olivat he pakolla saaneet erään talonpojan heitä laskemaan. Mutta tämä hyppäsi sivulla olevalle kalliolle, ja kaikki Venäläiset hukkuivat. — Toisen kerran taas olivat Venäläiset saaneet erään talonpojan kiinni ja pakoittivat häntä heitä laskemaan. Myöskin vannoittivat häntä rehellisesti sen tekemään. Mies piti valansa ja laskikin koskia taitavasti. Mutta kun tulivat Raasakkaan, joka on joen uljain ja vaarallisin koski; ja mies täällä viillätti veneen suoraan kallioita kohden, niin eivät Ryssät muuta uskoneet, kuin että mies tahtoi heitä surmata, ja paiskausivat joka mies koskeen vaan, unhottaen kostoa ja kaikkea. Täällä ne musertuivat kallioita ja kiviä vastaan, ja hukkuivat kaikki, sen arvaa. Mutta mies laski vakaana samaa suuntaa vaan, sillä kallion juuressa se väylä kulki, eikä hänellä mitään hätää: valansa oli hän pitänyt, tuli terveenä alas.

Eräästä Jokinen nimisestä miehestä, kotoisin Ala-Kiimingin Jokelasta, kerrotaan, että hän kerran karhunkeihäällänsä pisti kaksi Ryssää yhtä haavaa kuoliaiksi. Toisten oli hän toisen toverin kanssa suksissa ajanut Venäläislaumaa takaa, siksi että näistä eräs jättiläisen kokoinen mies seisahtui ja uhkasi Jokista pampullansa. Vaan Jokinen otti keihäänsä ja syöksi sen Ryssään, niin että tämä kaatui, ajoi sitten toverinsa kanssa toiset pakoon. Muutoin rosvoi vihollinen kirkot hyvin tarkkaan, eikä halveksinut vähimmän arvoistakaan.

1742 vuoden sodan aikana läksi Löfving Kellon kylästä Hailuotoon ja hyökkäsi siellä olevaisten Ryssäin päälle. Mutta kun hänen toimensa ei satu tähän pitäjään, niin ei ole kummaakaan, ett'ei hänestä täällä sen enempätä muisteta. Eipä niitä muitakaan tämän sodan tapauksia muisteta.

Muiden nimien ja muistojen johdosta mainittakoon myöskin, että Kirkkosaari tietysti on nimensä saanut siitä, että kirkko ennen oli siihen rakennettu. Se oli sen ohessa sekä hautaus- että mestauspaikka. Kuinka monta kirkkoa tässä on seisonut, ja onko muuallakin pitäjässä kirkkoa ollut, siitä ei enään tietoa. Hämärä muisto viittaa Illinsaareen, että muka täällä ennen olisi kirkko seisonut. Jopa mainiikin sen muiston mukaan taru, että muinaisessa sodassa kerran kirkonkelloja olisi upoteltu tällä saarella olevaan mutalampeen, mikä lampi muka pohjatonna on, niin ettei kelloja enään saatukaan ylös. Ainakin XV vuosisadan loppupuolella oli pitäjällä oma kirkko, mikä sittemmin, XVI vuosisadan loppupuolella, joutui vihollisten polttamaksi. Nykyinen kirkko seisoo vastapäätä Kirkkosaarta, ja sillä on seuraavat vanhat kalut: Vanha hopeakalkki, päällekirjoituksella "Scvande Banér 1625", jalassa Kristus-kuva; Vanha kummanlainen alttari-peite, kaikenlaisilla eläimillä ja koristuksilla koristettu;[20] Muutamia kuolleiden virkamiesten miekkoja, yksi vuodesta 1721; Vanha mestaus-kirves y.m. Pappila oli ennen muinoin Karhusaarella, jossa sen raunioita vielä nähdään Kirkkosaarta vastapäätä. Tämä poltettiin samassa tilassa kuin kirkkokin, nim. vuonna 1582. Kellari ynnä kivi-perustukset ja tako-alustin ovat vielä nähtävinä. Luultavasti on se tämä kellari, joka on Åbo Tidningar'iin vuodelta 1772, nro 8, tuottanut sen ilmoituksen, että Iissä muka ennen olisi ollut luostari, josta vieläkin kellari näkyy. Koko luostari-taru supistuu muutoin muutamiin niittyihin, jotka kuuluivat Rauman luostariin.[21]

Muutamia erinomaisempia tapauksia, jotka ovat pitäjässä tapahtuneet, on E.J. Frosterus kirjoittanut muistoon. Ne ovat luettavina Iin emäkirkon Inventario-kirjassa käsikirjoituksessa. Näistä on Murman Suomi-kirjassa vuodelta 1865, Toinen Jakso, 3 osa, siv. 30 ss., jo enimmät julkaissut — esm. Mathias nimisestä kappalaisesta, jonka Venäläiset v. 1588 elävältä polttivat, lohiverkkoihin käärittynä; Jacobus Olai nimisestä pastorista, joka 9 vuorokautta makasi jään alla Kintaskoskessa, ja sittenkin vielä otettiin elävänä ylös; kuningas Adolf Fredrikin käynnistä Iissä, pappilassa, 1752, y.m. — jonkatähden niitä ei tarvitse täällä uudestan julkaista. Yksi taru on kuitenkin hänellä jäänyt julkaisematta, jonka tähden se täällä kerrottakoon mainitun Frosterus'en käsikirjoituksen mukaan. Se kuuluu suomennettuna näin: "Jacobus Olai Fellman[22] 1584, ennen kappalainen Isossa Kyrössä, on allekirjoittanut 'Decretum Upsaliense'. Hänestä on muistoon piirretty, että Venäläiset (vuosilukua ei ole mainittu) hänen vangittivat, ja että hänen täytyi rahalla lunastaa sekä oma henkensä, että vaimonsakin jopa sikiönkin emäkohdussa. Mainitun pastorin ovat he vangittuna vieneet kanssansa Pudasjärvelle, 14 penikulmaa Iistä, erääsen paikkaan nimeltä Invi (?) vät,[23] josta he sitten päästivät hänen irti, kun ensin olivat häneltä ottaneet valan sen päälle, ettei hän meikäläisille ilmoittaisi, kuinka suuri vihollinen oli luvultansa. Mutta kun viholliset sitten, mainitussa paikassa, laittoivat itsensä saaliista ilopäihin, niin joutuivat meikäläiset heidän päällensä ja löivät heidät kokonaan".

Muista pitäjän nimistä olen saanut seuraavat tiedot: Kellon kylä on saanut nimensä siten, että eräs alus, jolla oli kirkonkello tänne tuotavana, joutui nykyisen Himottu nimisen sillan paikoilla pahasti kivelle, niin että koko alus meni pirstoiksi ja kello painui veden pohjaan, johon se katosi. Tämä paikka oli näet ennen muinoin järvenä, ehkä se nyt on kuivehtunut. Himottu-silta on Lopakan kestikiivarin vieressä, ja se puro, jonka yli silta viepi, on nyt aivan vähäpätöinen, ehkä täällä ennen jahdilla kuljettiin. Lampi, josta puro laskeuupi, kantaa tästä tapauksesta saakka nimen: Kellonlampi.[24]

Että paikkakunta on saanut vastaanottaa siirtolaisia muistakin maaseuduista, Savosta, Karjalasta ja Hämeestä, se varmaa. Tästä asutuksesta muistuttavat esm. Oijärvet, Karjalat, Hämeenjärvet. Kerran oli näet "Sauvon maasta" siirtokunta muuttanut näille seuduille. Kauvan kuljettuansa erämaita sinne tänne, löytämättä itsilleen sijaa, oli yht'äkkiä muuanna päivänä heidän silmäinsä edessä ilmestynyt viheriäinen tienoo ja sen keskellä järvi. "Oi! järvi!" huusivat he hämmästyneinä. He asettuivat tänne, ja siitä asti kantaakin paikka nimen Oijärvi. — "Karjalasta Venäjän puolelta" oli samaten muutamia perhekuntia tännepäin muuttanut, ja kun he seutuun mielistyivät, niin he tänne asettuivat ja kutsuivat uuden paikan Karjalaksi, entisen asuntopaikkansa jälkeen. — Niinpä oli myöskin, kerrotaan, tänne siirtynyt Hämäläisiä, mitkä kutsuivat järven, jonka ympäri asettuivat, Hämeenjärveksi, joka on järvi Ala-Kiimingissä.

Muiden nimien seasta muistuttaa Helsinginkoski, nykyään pari kolme virstaa merestä, Helsingeistä, joidenka vallassa luultavasti täällä muinoin rikas kalastustila oli; Kyrönlahti ja Kyrönsaari, Putahilla, useassa tavattavasta Kyrö-nimestä: ja Finninkari siitä ajasta, jolloin eri väestöt eivät vielä olleet yhteensulaneet, vaan katsoivat toisiansa vieraiksi.

Löytöjä ei ole tietääkseni muita löydetty kuin Makkarankankaalla etelä-Iin kylässä eräs tappara-keihäs eli hillebardi. Se oli maannut vanhan mänty-kannon juurien alla erään pienen puron rannalla.[25]

Oulun pitäjä ynnä Oulunsalon kappeli.

Oulu-nimen alkuperälle lienee vaikea päästä. Muistamme Mathesius'en antaman tiedon, että kolme Lappalaisia olisi naapuri-pitäjille Ii, Oulu ja Liminka, antanut nimensä. Oulas olisi siten Oulu-nimen synnyttäjä. Merkillistä on, että eräs kertoja Limingassa vielä tiesi tästä kertoa, ehkäpä kyllä hän ei tuntenut kuin kaksi Lappalaista, joista toinen oli asettunut Liminkaan, toinen Ouluun. Oulun Lappalaisen nimi kuului hänen suustansa Olli eli Ulle. Vaikealle kuitenkin tuntuu päättäminen, ettei kalainen Oulujoki olisi tykönsä vetänyt asukkaita jo ennen Lappalaisten tuloa. Senpätähden ei Mathesius'kaan tyydy saamaansa tietoon, vaan antauupi ennemmin nuoremman Rudbeck'in eriskummalliseen selitystapaan, jonka mukaan Oulu on hebrealaista alkuperää.[26]

Kaupungin rientävä, toimelias elämä on haihduttanut enimmät muinaismuistot tästä, laveudeltansa vähäisestä, pitäjästä. Taru ei rakasta kaupunkielämän ulos päin käännettyä mieltä eikä kauppa-liikkeen kiiru-rientoa. Sentähden ei ole ensinkään odottaminen täältä paljon, paikkakunnan muinaisuutta koskevia tietoja. Muistetaanpa täällä kuitenkin puhua maan mainioista Jättiläisistä, ehkä näiden jättämiä muistomerkkejä ei enään ole tiedossa.

Lappalais-muistoja täällä kumminkin löytyy vähän runsaammin. Niinpä niitä vielä näkyy niillä vuoriloilla, mitkä ovat Oulujoen rannoilla, esm. Korkiavaaralla ja Matokankaalla, niinkuin myöskin järvein rannoilla. Eräs talo joen pohjaspuolella kantaa vielä heistä nimensä Lappala. Ja Turkka nimisen saaren kohdalla näytetään vielä joessa paikka, missä Lappalaisten pato olisi ollut lyötynä.

Väitöskirjassansa "Beskrifning öfver Cajaneborgs Län" mainii E. Castrén Metelin-väestä, mitkä muka piti oleman kapinoitsijoita, jotka täällä Suomessa puolustivat Sigismundia Karl IX:tä vastaan, ja joista, hänen saamainsa tietojen mukaan, vielä kuoppia ja luolia näyteltäisiin, missä nämä kapinoitsijat olivat kätkeyneet, mainiten sen ohessa hänelle kerrotuksi, että "etelässä päin Muhoksen kirkosta, Oulun ja Limingan rajalla", vielä näkyisi raunioita eräästä harmaa-kivestä muuratusta vallista, joka olisi ollut linnan-pihan näköinen, ja jossa tämä Metelinväki olisi majaellut. Kumpua, missä tämä linna on seisonut, kutsuttaisiin Metelinvaaraksi. Näin Castrén. Myöskin Mathesius mainii tästä Metelin-vaarasta, mikä hänen määräyksensä mukaan pitäisi oleman Oulun pitäjän "eteläisimmässä osassa" ja niin korkeana, että "sille sopi nimitys tämän maakunnan vuorien Foenix, koska sen kukkulasta selvään voi havaita seitsemän kirkkoa".

Kehoitettuna näin hupaisista tiedoista ko'in saada selvää ensinkin metelinväestä. Havaitsin kuitenkin piankin, että niin taru kuin itse metelinväkikin oli nykyiselle miespolvelle kokonaan tuntemattomia. Vaan eipä sitä mainiota metelinvaaraakaan tunnettu, eikä sen paremmin muurattua valliakaan. Limingassa viittasi hämärä tieto Muhokseen, Oulunjärven seutuihin, mutta Muhoksessa viitattiin taas Liminkaan. Vihdoin onnistuin Oulun pitäjän rajalla saamaan sen tiedon, että vuori, jonka kukkulalta voi nähdä seitsemän kirkkoa, todellakin löytyy, mutta ei Oulussa, vaan Kempeleesen päin, eikä nimellä Metelinvaara, — mikä kertojasta pitäisi oleman Oulunjärven seuduilla — vaan Moukkulanvaara eli Viilaselkä. Mutta linnaa tahi muuta muinaismerkkiä eli rauniota ei ollut kertoilijani nähnyt, vaikka hän siellä oli paljon kuljeskellut ja tänäkin kesänä usein siellä hevosissa käynyt.[27] Ainoa metelinimi, joka Oulussa löytyy, on Metelinmäki, se mäki, jonka päälle pappila nyt on rakennettu. Ennen oli se ollut metsätöyry kaupungin ulkopuolella, mutta on nykyään jo kaupungin keskellä.[28]

Linnansaari kantaa nimensä Oulunlinnan jälkeen, minkä Pehr Bagge 1590 rakenti, sittenkuin 1570 vuoden linnoitus näkyy hävinneen. Saarella näkyy vielä vallit ja kesken saarta kruutikellari. Saaren rannalla samaten kuin mannermaankin vastaavalla rannalla näkyy kivityksiä.[29] Saaren pohjaspuolella oleva koski kutsutaan Linnankoskeksi. Itse linnasta ja sen kohtaloista ei säilytä kansan muisti enään mitään kerrottavaa. Sama on laita myöskin kaupungin. Näiden muistoja ja kohtaloita ovat historiakirjat ottaneet säilyttääksensä, niinkuin luonnollista onkin.[30] Kaupungin kirkko, rakennettu 1763 (entinen kirkko rakennettiin 1613) tallittaa muinaisista mainion Johannes Messenius'en muotokuvan niinkuin ruumiinkin.[31]

Oulunsalon vanha kirkko on näillä seuduin miltei kuuluisakin. Se rakennettiin vuonna 1665, on puusta tehty, pikkuinen ja vähäpätöinen. Katto niinkuin seinät ovat täynnä kömpelöitä hengellisiä maalauksia, joiden seassa myöskin on olennoituita kuvauksia kuolonsynneistä, esm. vihasta, kateudesta y.m., kaikki latinaisilla allekirjoituksilla ("Ira", "Invidia" y.m.) varustetuilla. Sakaristo on niin pikkuinen, että kaksi henkeä siellä tuskin toimeen tulee. Tämä vähäinen, nykyään ihan käyttämätön, kirkko voitti ajan pitkään itsellensä suurenkin maineen paikkakunnassa. Täällä tiesi näet hengellinen into harjoittaa kaikenlaista taika-uskoisuutta ja menoa. Paikkakunnan kauppiaat ja merenkulkijat, joilla oli vaarallinen kulku tehtävä, niinkuin kalastajatkin, mitkä merelle läksivät, samaten kuin muutkin matkustajat, millä oli matka tehtävä, olipa se sitten minne tahansa, kaikki ne tavan mukaan tälle kirkolle ensin uhrasivat, jotta ne täten itsillensä suosittaisivat korkeammat voimat, ja jotta matka heille näin joutuisi onnelliseksi. Tapana oli myös uhrata palatessa, jos näet matka oli onnella päättynyt. Tavalliset uhrit olivat rahat. Täksi oli säästölaatikko asetettu kirkon seinälle, mihin laatikkoon itsekukin pani roponsa. Näin kootut rahat käytettiin paikkakunnan köyhäin hyväksi, ja kun kerrotaan tämän kassan usein olleen runsaankin, niin eivät tainneet köyhät nähdä hätää. Jokiseuduiltakin, niinkuin esm. Braahen kaupungista, mainitaan tänne rahaa tulleen. Se, jok'ei matkalle mennessänsä uhrannut, se teki lupauksen antaaksensa sen eli sen verran rahaa, jos matka onnistuisi. Varsinkin kuuluu pyhän Tapanin päivä olleen uhrauspäivä, jolloin väkeä kokoontui kirkolle paljon. Jos saapi maineesen luottaa, niin olisi täällä ennen aikaa muutakin taika-uskoisuutta harjoitettu, niinkuin esm. kirkossa ja kirkkomaalla valvomista, n.k. Jumalan tuomioita, näkyjä, ilmestyksiä ja senkaltaista. Uhraaminen kuuluu olleen harjoitettuna meidän aikoihin saakka, ehkä eri muodossa ja kenties salaisuudessa.

Syyksi tämän kirkon näin suureen pyhyyteen saapi kuulla seuraavan jutun: Kerran oli eräs pispa seuroinensa miehinensä matkustanut meritse pohjaseen päin. Matkalla joutui laiva pahan myrskyn valtaan. Myrsky ajeli laivan mereltä rannemmalle ja vei sen niin siihen salmeen, joka ennen muinoin teki Oulunsalon saareksi, vaan nyt on kuivehtunut alhaiseksi niityksi. Täällä sattui laiva semmoisella vauhdilla kariin, että särkyi. Saadun avun kautta oli pispa kuitenkin pelastanut henkensä, ja rakennutti sitten, kiitollisuudesta Jumalata kohtaan, joka oli sallinut hänen tulla pelastetuksi, tähän paikkakuntaan kirkon, ja pyhitti itse ensimäisenä paikkaa uhrilla. Näin kertoo taru kirkon pyhyyden alkua.

Tämä kirkko sanotaan olleen rikas muinaiskaluista ja kalliista tavaroista. Näiden joukosta mainii Mathesius maljan ja hopeakannun, molemmat kauniisti tehdyt, jotka silloinen maaherra Paroni Conrad Ribbing oli vuonna 1666 tänne lahjoittanut, niinkuin näkyy nimestä ja vaakunasta ja vuosiluvusta, mitkä ovat niihin piirretyt.[32] Nämät ovat ynnä vanhain hopeakaluin kanssa kadonneet, ja tästä katoomisesta tietää taru mainita näin: Kirkon vierisessä Lääkkö eli Kuivala nimisessä talossa asui kaksi veljestä, nimiltänsä Erkki ja Perttu. Kun oli jo hopeat ja muut kalliit tavarat kirkossa nousseet niin suureen arvoon, että niiden varastaminen kannatti vaivaa ja vaaraa, niin miettivät mainitut veitikat koettaa, onnistuisiko heille asia. Pimeänä syksy-yönä he panivat päätöksensä toimeen. Akkunan kautta menivät he kirkkoon ja ottivat sieltä mitä otettavaa oli. Kaikki vietiin kotiin paitsi ainoastaan kalkkia, joka oli niin kallis, ettei uskallettu sitä ottaa, jonka tähden se kätkettiin erään sillan alle. Kohta sen perästä, ennenkuin varkaus vielä oli huomattu, läksivät molemmat veljet pakoon, niinkuin sanotaan Norjaan, möivät siellä kaikki varastetut tavarat, ja palasivat sitten, 40 vuotta siellä elettyänsä, taas kotipaikkaansa, missä ei kukaan heitä enään hätyyttänytkään, vaikka kyllä kaikki tiesivät, että he ne tavarat ottaneet olivat. Toinen veli kutsuttiin tästä lähin "Norjan Erkiksi", toinen "Pallas Pertuksi". Näin tästä asiasta kerrottiin.

Kun mainittu pispa kulki Oulunsalon saarella katsoaksensa päätetylle kirkolle sijaa, istui hän levähtääksensä eräälle tien vieressä olevalle kivelle, mikä kivi tästä syystä kutsutaan Pispankiveksi. Kivi on nykyisen tien varrella, neljänneksen päässä Oulunsalon pappilasta. Paitsi nämä pispanmuistot on niitä vielä yksi. Oulun sataman suun pohjaspuolella on näet Pispanletto niminen saari, josta taru tietää mainita, että eräs pispa siinä olisi maalla käynyt pohjaseen päin matkustellessaan.

Oulunsalon entinen saari on liiaksi nuori ja alankoinen, niin ettei siellä tarvitse odottaa löytävänsä muinaisjäännöksiä. Isolla vihalla ymmärretään täällä yhtä kuin rosvomista ja ihmis-kiduttamista. Pahajärven vieressä on suuri kuoppa, jota "pakohaudaksi" kutsutaan, ja johon ison vihan aikana oli kätketty paljon kallista tavaraa. Viholliset ne kuitenkin näitäkin löysivät ja veivät. Täällä kerrottiin myös eräästä "Pait-syntinen" nimisestä miehestä, jota näin kutsuttiin hänen tavallisista vannomissanoistansa "paitti mun syntini". Tämä, joka olisi ollut kotona Junttilasta (Limingalla?), sai viekkaudellansa Venäläiset usein petetyiksi. Monta kertaa joutui hän heidän käsiinsä, mutta yhtä monta kertaa pääsi hän taas pakoon. Kerran oli hän, vangiksi jouduttua, saanut juosta laukata kosakki-hevosen jälessä, ansa kaulansa ympäri ja ansan toisessa päässä kosakki, joka häntä näin juoksutti Oulusta Liminkaan asti.

Ennen aikaan seisoi jo mainitulla Turkkasaarella rukoushuone, missä tapana oli pitää Jumalanpalvelusta kun tähän saareen välistä kokoutui sangen paljon väkeä. Paikka on näet vanha lohenpyyntipaikka, jossa ennen mailmassa runsaasti saatiin kalaa. Tämän rukoushuoneen polttivat, senkin, Venäläiset v. 1715. Sen rauniot nähdään vielä saaressa. Perus on pituudeltansa 30 jalkaa, leveydeltänsä 28. Jumalanpalvelus ei kuitenkaan sillä tauonnut. Uutta huonetta ei kyllä enään rakennettu, mutta palvelus pidettiin sittemmin joko ulkona tahi likitaloissa, ja on tapana pysynyt meidän aikoihin saakka.[33]

Poikana ollessani kuulin Oulussa kerrottavan, että Pokkitörmästä, niinkuin Linnansaarestakin, oli löytöjä ennen löydetty, kannuksia, miekan kärkiä, jalustimia ja senkaltaista. Liekö siinä perää, ja, jos niin on, mihin ne ovat joutuneet, siitä ei mulla tietoa.

Muhoksen pitäjä ynnä Utajärven kappeli.

Arkeologialliselta kannalta on Oulun pitäjä likeisessä yhteydessä Muhoksen kanssa, molemmat saman yhdistäjän, nimittäin Oulujoen, ympäri, toinen vaan toista vähän ylempänä. Muhos, muho, merkitsee höllää, kuohkeata maata, niin ikään myös hete- eli noromaata, ja on luultavasti alkunsa saanut joko Muhojoen höltyvistä rannoista tahi jostakusta rämeestä, josta se sitten on koko paikkakunnan nimeksi levinnyt. Jättiläistarut eleskelevät täällä jokseen vilkkaassa muistossa ja todistavat korkeata ikää. Myöskään Lappalais-muistoja ei täällä aivan harvassa ole; useammat korkeammanlaiset ylänteet Oulunjoen kummallakin rannalla kantavat niistä joitakuita merkkejä.[34]

Mutta ei ainoastaan rannoilla vaan myöskin sisempänä järvien tienoilla löytyy Lappalais-raunioita ja "Jättiläisten hautoja". Niinpä näitä on esm. Juorkunan kylässä Utajärven kappelissa Wesalankankaalla ja Korkeamaanharjulla, pohjaspuolella Oulunjokea. Noin kahden penikulman päässä Kosulan kestikiivarista itään päin, pohjaspuolella jokea, kerrottiin Pirttijärvi nimisessä järvessä löytyvän eräs saari, nimeltä Jättläis-saari, jossa saaressa löytyisi kivikehiä — Lappalaisraunioita — ja pait näitä myös eräs n.k. "Jättiläiskirkko". Tämän vähäpätöisestä laajuudesta päätin kuitenkin sen olevan tavallisen suuremman Lapinraunion, enkä huolinutkaan lähteä asian tähden sitä tarkastamaan. Sangin kylässä Utajärvellä on pohjaspuolella jokea Maanselkä niminen selänne, jossa minä myöskin havaitsin muutamia kiviraunioita, ehkä nämä olivat nelikulmaisia. Se erinomaisuus näissä kuitenkin oli, että tulensija, joka tavan mukaan aina löydetään keskeltä rauniota, näissä havaittiin olevan nurkassa.[35] Tämä tekisi epäiltäväksi, ovatko nämä Lappalais-raunioita, ellei taas heidän ikänsä ja pienuutensa, joka on tavallinen lappalais-mukainen, tätä todistaisi. Seinät olivat näet ainoastaan syllän pituisia ja itse perus vallan vähäpätöinen. — Mäkelän talon vieressä samassa Sangin kylässä sanottiin myös löytyvän erinomaisia Jättiläisten hautoja. Mutta perille tultuani havaitsin niiden olevan ainoastaan tavallisia luonnon tekemiä syvyyksiä, joista vesi oli kuivennut. Sitä vastaan havaitsin vähän etäämmällä kaksi selvää ympyriäistä rauniota, kahden syllän levyisiä poikkimitattuina, ja muutamia kyheitä samanlaisiin, ehkä jo niin epäselviä, ettei niitä minkään muotoisiksi enään juuri saanut. Nämä olivat mäen rinteellä järven rannalla. — Lapinraunioita havaitaan myös Hirvenravikolla, joka soista, entisistä järvistä, kohoaapi, niinkuin Mäntyvaarallakin, kolmen neljänneksen päässä itäpuolella Laitilaa, missä ne kutsutaan Jättiläisten luoliksi. Samaten myös niitä on Pitkäselällä, Pilpajärvellä Pikkaralan kylässä y.m.p.

Hiltulan talon kohdalla Utajärvellä on erilainen muisto Lappalaisten täällä olosta. Se on eräs kivi-aita, joka kulkee joen poikki, ja kutsutaan Lappalaisten padoksi. Itse talokin mainitaan Lappalaisten entiseksi asunnoksi.[36]

Jättiläisistä pitäisi tarun mukaan Jäkisalmi -nimen muistuttaman. Tämä, joka on entinen salmi taikka suo neljänneksen matkan päässä Oulunjoesta Engeslevään päin, sanottiin muka merkitsevän yhtä kuin Jättisalmi. Tästä on löydetty vanha ruuhi suosta. Täällä sanotaan myös olevan "Jättiläis-raunioita", mitkä kuitenkin lienevät vaan tavallisia ympyriäisiä Lapinraunioita, osoittaen täten miten Jättiläis- ja Lappalaismuistot sekoitetaan toisiinsa.

Kertoessansa Muhoksen pitäjästä sanoo Mathesius: "Likellä Sotkajärveä, puoli kuudelta penikulmaa Oulusta joen etelä-rannalla, kuuluu Pyhäkoski kuohuvan vanhan linnoituksen raunioin vieressä". Mutta vaikka nämä sanat kyllä kuvaavat romanttisen näky-alan, niin täytyy niitä kuitenkin tyhjiksi tehdä, sillä sen mukaan mitä minä olen asiasta saanut selvää sekä likellä että loitolla asuvaisilta, ei löydy mitään linnoituksen rauniota tässä paikassa, eikä ole miesmuistissa ollutkaan. Mathesius'en sanoma on kuitenkin helppo selittää. Hän on kuullut puhuttavan eräästä "hiien-linnasta" Pyhäkosken rannalla. Tämmöinen Hiienlinna tässä tosiaan löytyy, vaan se ei ole muuta, kuin korkea ja jyrkkä törmä. Linnoitusta siihen ei tarvitse ajatellakaan, sillä kansa kutsuu usein tämmöisiä luonnon tekemiä varustuksia "linnoiksi".[37] Vastapäätä tätä Hiidenlinnan törmää, pohjoisella rannalla, löytyy eräs luolan-muodostus veden ääressä. Näyttää ihan kuin jos pyhä koski raivoissansa kerran olisi kaikilla voimillansa syössyt näiden kallioin päälle, jotka tahtovat hänen kulkuansa säätää, purrut itsensä kallioihin kiini ja niistä naukaissut suuren lohkareen. Se ontelo, joka näin syntyi kallioon, muodostaa luolan. Luola on siinä paikassa, missä veneet, koskea laskeissa, kulkevat ihan likellä kallioitten sivutse. Tämän luolan vieressä on muutamia kivi-istuimia kalliossa, joita sanotaan "Jättiläisten istuimiksi".

Puhuessamme pyhästä koskesta emme saa jättää mainitsematta sen pyhyyden alkua. Taru kertoo tästä tähän tapaan: Oli aika, jolloin ei kukaan vielä ollut uskaltanut laskea Oulujoen kuohuvia koskia. Tuli silloin "Karjalan Venäläinen" jokea myöten matkustaen ja laski kosket. Mutta kun Pyhäkosken yläpuolelle joutui ja näki sen raivoilevia aaltoja, niin kauhistui hän kovin ja teki kosken haltialle sen lupauksen: "jos päästät mun elävänä, niin ollos pyhä, olkoon sulle myös uhri vuodessa!" Sitten otti hän karahkan, joka hänellä oli veneessä, nakkasi sen menemään koskeen ja viillätti veneitänsä tämän uivan karahkan jälkeen — ja tuli terveenä alas. Tästä asti ottaa Pyhäkoski joka vuosi uhrinsa, ja jos yhdeksi vuodeksi "jääpikin velaksi", niin ottaa se toisena kertana kaksin. Kansa näet katsoo sen varmaksi, että joka vuosi ainakin yksi, jos ei useampi, on koskeen hukkuva.[38]

Maantien varrella kaksi virstaa Syväyksen kestikiivarista Muhoksessa löytyy kivi, joka on saanut jonkunmoisen merkillisyyden. Se on niin kutsuttu Ruskonkivi. Käsikirjoituksessaan "Breves Observationes" etc. puhuu Frosterus tästä kivestä näillä sanoilla: "tähän kiveen ovat hakattuina ruotsalainen kruunu, Venäläisten risti ja Lappalaisten vasara, mitkä merkit eivät nyt enään niin tarkkaan ole havaittavat, vaan muutamia aikoja sitten ovat olleet aivan selviä". Se olisi näin muka ollut jonakuna rajakivenä näiden kansain välillä. Myöskin Mathesius mainii tästä kivestä yhdellä lailla, lisäten hän puolestansa, "ettei näitä merkkiä nyt enää voida ollenkaan taikka ainakin ainoastaan hyvin epäselvästi nähdä". Koska tämä kivi täten mainitaan vanhoissa kirjoituksissa, ja se omassa paikkakunnassakin on saanut jonkunmoisen kuuluisuuden, niin otettakoon se likemmin tarkastettavaksi.

Perille tultuani ha'in minä ensinkin mainitut merkit. Näitä havaitsinkin ja näin vanhain kirjoittajain siinä totta puhuneen, että nämä merkit olivat epäselviä. Nenäliinalla kostuteltuani näitä, jotta selvemmin niitä näkisin, ja tarkkaan nyt näitä tarkasteltuani tulin minä siihen vakuutukseen, että asiata oltiin jokseenkin romanttiseerattu. Risti siinä kyllä näkyi, sekin vähäpätöinen, vaan ei oikeata vasarata, eikä kruunua. Oli siinä kyllä semmoinen kolo, jonka sopi vasaran pääksi saada, mutta kun se ensiksikin oli hyvin syvä ja aivan hyvässä säilyksessä, niin että se vallan selvästi näkyi ilman kostuttamattakin, kun sen sijassa muut merkit olivat vallan kuluneet ja epäselvät, niin ettei niitä kostuttamallakaan tahtonut selvään saada ja toiseksi tällä kololla ei ollut vähintäkään varrenkyhettä, jota ilman se ei vasaraksi pääse, niin se minusta näyttää sangen epäiltävältä 1:ksi onko tämä kolo sinne ollenkaan ihmisen käden kautta tullutkaan, koska se minun mielestäni helpommin sopisi yhdenlaiseksi luonnon tekemäksi reiäksi kuin ne, joita useasti muuallakin tavataan kivissä, ja joita esm. Sangin kylässä tätä pitäjätä usein nähdään — ja 2:ksi onko tämä kolo, jos sen nyt ihmisen tekemäksi päättäisikin, aiottu merkitsemään vasarata.[39] Mitä taas kruunuun tulee, niin se on yhtä vaikea saada. Vaan jos se nyt ainakin väkiselläkin on sinne saatava, niin täytyy myöntää, että se taideniekka, joka sen kruunun sinne piirtänyt on, oli pahanpäiväinen nurkkamestari. Mutta minusta tämä "kruunu" yhtä vähän pääsee kruunuksi, kuin "vasara" vasaraksi. Minun nähden se ei ole muuta, kuin yli-puoli kuluneesta A kirjaimesta, semminkin koska se, niinkuin kuvasta näkyy [ei tässä mukana], on yhdessä rivissä toistenkin siihen piirretyin kirjainten H:n ja M:n kanssa. Jos se kruunumerkiksi olisi aiottu, niin se luultavasti olisi pantu yhteen riviin toisten, valta-merkeiksi muka aiottuin, piirrosten kanssa. Ja sijaa ei ole muussa paikassa ollut, eikä olekaan täällä koskaan muita merkkiä nähty, kuin nyt mainitut, sitä vakuuttivat ne uteliaat ihmiset, jotka kokoontuivat kiven ympärille katsomaan minun menetystäni. Vähän syrjälle on piirretty vuosiluku 1681. Kivi on 9 jalkaa pitkä ja 4 jalkaa korkea. Luultavasti on se ennen muinoin näyttänyt paljoa arvoisammalta, kun koko se kangas, jossa se seisoo, ja jonka nimi on Ruskonkangas, oli tasainen ja metsätön.

Ruskonkiven nimen arvelen siten tulleen, että kangas se ensinnä Ruskon-nimen kantoi, kenties siitä ruskeasta sammalesta joka sillä kasvaa, ja kivi sitten saanut Ruskon-nimen, se kun Ruskonkankaalla oli. Niinkuin melkeen kaikkia muitakin merkillisempiä kiviä ja kappaleita varustaa kansa mielessänsä tätäkin kiveä suurilla aarteilla ja salaisuuksilla. Myöskin tietää se mainita, että eräs onnenhaeskelija täällä olisi kaivanutkin kultaa, vaan että hänen on täytynyt yrityksestänsä heretä, kun alkoi näkymään ja kuulumaan kaikenlaisia varottavaisia ilmiöitä. Kiveen piirretyn ristin nenät viittaavat jokseenkin tarkkaan pohjaseen, etelään, itään ja länteen. Itäinen ristihaara viittaa myös Pyhäkosken ensimäiseen pudotukseen Sotkajärvestä.

Vanhojen muistojen joukkoon otettakoon myös Kähkösen talo, jossa ennen muinoin on ollut lato, missä on uhrattu, ja Trattila Pyhäkoskessa, jossa on lohta uhrattu. Näitä molempia mainii Ganander Mythologiassaan, mutta nyt ovat ne muistosta kadonneet, Trattila kokonaan nimeksiki. Myöskin antaa sama kirjoittaja tämän tiedon: " Nykyri, eräs talonpoika, jonka jälkeen talokin vielä Muhoksessa löytyy nimitettynä, kuuluu naapurinensa sukulaisinensa niin kohdelleen kuleskelevia Venäläis-joukkoja suurena sota-aikana, että veri oli jäällä juossut ja kirkko pelastettiin vihollisilta, mikä olisi tapahtunut samana vuotena, milloin Limingan kirkko joutui Venäläisten poltettavaksi v. 1591".

Gananderin antaman tiedon mukaan ko'in tiedustella likempiä tietoja tästä miehestä ja onnistuin saamaan seuraavat sanomat kirjoitetuiksi: Nykyri oli huudossa oleva ja mahtava noitamies, mustaverinen ja näöltänsä kolkko, jonka tähden hän sanottiinkin "Musta-Nykyriksi". Ruumiinsa puolesta oli hän hyvin pitkä ja laihakas, mutta suurilla voimilla ja notkeudella varustettu. Ruumiin-voimiansa hän kuitenkin harvoin vaan ja vasten tahtoansa käytti, sillä loihtu ja noituus oli hälle rakkaampi. Kun nyt Ryssät suurissa laumoissa tulivat idästä päin ja Nykyrin vähäinen väkijoukko pelkäsi vihollisen paljoutta, rohkaisi Nykyri heitä sillä sanomalla, että, jos he pitivät itsiänsä liian vähälukuisina vihollisten rinnalla, hän kyllä esiin loihtisi jos kuin suuren joukon ihmisiä, siihen kait ei paljon tarvittu, suurempia kummia oli hän toimittanut, hän ei tarvinnut muuta kuin kourallisen höyheniä vaan, ja niitä kun hän ilmaan puhaltaisi, niin ne muuttuisivat sota-miehiksi. Ryssät tulivat, Suomalaisten täytyi vetäytyä Nykyrin talosta Walkolaan, ja silloin täytyi Nykyrinkin tarttua loihtutemppuihinsa. Vaan hän puhalsi nyt ei ainoastaan kourallisen vaan säkillisen höyheniä ilmaan, ja heti muuttuivat nämä sotamiehiksi. Tästä kävivät Suomalaiset urhoollisiksi ja tappelu luja nousi nyt jäällä Nykyrin talon ja Walkolan välillä. Vihdoin ajettiin Venäläiset pakoon. Nykyri ajoi niitä takaa aina Nenäkankaalle saakka Limingassa. Tämä tapahtui "uuden vuoden päivänä". Äkkiä oli Nykyri sitten ilmestynyt Limingan kirkossa, missä kansa paraikaa oli kokoontuneena jumalanpalvelusta pitämään, ilmoittanut kansalle vihollisten tuloa, ja, kun kansa ei tahtonut hänen sanojansa uskoa, reväissyt auki vaatteensa ja näyttänyt veristä paitaansa. — Kaiken sen pahan edestä, minkä hän tiesi Ryssille tehdä, vihasivat nämä häntä kovasti ja koettivat kaikin voimin häntä vainota ja hänen perhekuntaansa rääkätä. Itse täytyi hänen viimein lähteä pakoon ja hän katosi sitten tietämättömiin. Ainoastaan pojallensa oli hän sanonut "tuonne jäivät hopeani" ja samalla viitannut suohon, joka on Muhos- ja Oulujokien välillä. Poika oli koettanut hopeat siitä saada ja sen vuoksi suota kaivanut, mutta hopeat olivat kiini lunastussanoissa, jotka isä oli unhottanut antaa, ja sen tähden ne sinne ikuisiksi päiviksi ovat jääneet.

Tämä viidennentoista vuosisadan sodista. Ison vihan jälkinä on erämaissa paljon pakopirttejä, niinkuin esm. Tunturinkankaalla y.m. Tunturinkankaan pirttiin kuuluu paljon väkeä piiloon lähteneen, mutta kun Venäläiset koirankuonolaisten avulla ne sieltä löysivät, niin ne kaikki surmattiin. Ja niin pelkurimainen sanotaan tämä väkijoukko olleen, että ainoastaan 5 Venäläistä tarvittiin koko joukon tappamiseksi.[40] Markuksenvaaralla sanotaan olevan neljä kappaletta pirttiä.[41] Rokuanvaarasta tiettiin kertoa yhdenlainen historia kuin Tunturinkankaastakin. Tällä kertaa olivat Venäläiset yhdeksän ja ne surmasivat paraillaan, ilman kenenkään vastustamatta, väkeä pirtissä, kun äkkiä talonpoika Räisänen ilmautui, joka yksin ajoi kaikki Venäläiset pakoon.

Isosta vihasta mainitaan myös, että Venäläiset Korholassa, talon ensin poltettuansa, olivat elävältä polttaneet talon isännänkin kiven päällä. Niskakosken seudusta kerrotaan seuraavaa: Kaikki väki läksi pakoon Raappana nimiseen saareen. Ainoastaan vanha akka jäi taloon ja kätkeyi lattian alle. Kun Venäläiset tulivat taloon ja näkivät sen tyhjänä, niin oli eräs niistä kummastellen lausunut: "kas, tässäpä asui ennen puhelias akka", johon akka, unhottaen tilansa, lattian alta vastasi: "eipä niinkään puhelias!" — josta hän saatiin ilmi. Hän pakoitettiin nyt ilmoittamaan toistenkin piilopaikka, ja tapettiin sitten hänkin niinkuin ne.

Löytöjä: Kosulan talossa, puoli kolmatta penikulmaa Oulusta, on peltoa kuokittaessa löydetty kivikirves maasta kyynärän syvyydeltä. Se on lujaa kivenlaatua ja ulkomuodoltaan semmoinen kuin kuva III osoittaa [kuva ei tässä mukana]. Sen pituus on 7 3/4 tuumaa, leveys terästä kohden 2 3/4 ja kannasta 1 1/2. Kiven muoto osoittaa, että se on ollut kirves, melkeen samanvertainen kuin se; jonka Nilsson on kuvauttanut, lehti A, kuva IX 2 ja lehti 2, kuvat 11 ja 12. Mitään vartta ei ole nähty.[42]

Keräsen talossa on myös löydetty kiviase, jota en kuitenkaan onnistunut saamaan sillä oli liian myöhään, ase kun oli rikki lyöty, eivätkä palasetkaan enään tallella olleet. Tarkan kuvauksen mukaan oli sen muoto ollut semmoinen kuin kuva IV osoittaa ja näyttää siis olleen jonkunmoinen muodostus niistä aseista, jotka löytyvät kuvattuina Nilssonin tykönä I. X, kuvat 124 ja 127, s.t.s. jonkunmoinen vasara. Kansa sanoi sitä "nuijaksi" eli "kirveeksi". Sitä oli käytetty suolan survoimeksi. Se oli sekin kuokkamaasta löydetty. — Särkijärvellä on myöskin löydetty kiviase, jolla oli reikä ollut keskellä, ja jota sanottiin "nuija-kurikaksi".[43]

Limingan pitäjä ynnä Kempeleen, Lumijoen, Temmeksen ja Törnävän kappelit.

Eräs kertoja selitti Limingan nimen syntyä Mathesius'en hylkäämällä tavalla. Tänne olisi näet tullut Limmi niminen Lappalainen, joka anteliaan kalastuksen tähden olisi tänne asettunut ja nimensä jättänyt paikkakunnalle. Ja tämä asutus ei olisi tapahtunut yksinnä, vaan joukossa. Niin olisi esm. eräs Hirvi (Hirvas) myös tullut ja nimen antanut Hirvasniemelle, samaten kuin Ranto Rantakylälle, Wirkki eli Wirkku Wirkkulalle j.n.e. Näistä kolmesta mainitusta miehestä tiesi sama kertoja mainita, että he kerran kalansaalista jakaessansa joutuivat toraan, jolloin Hirvi ja Ranto yhtyivät ja surmasivat Wirkun.[44]

Vaikka Liminka lienee Salon, Kemin ja Iin rinnalla myöhemmin asujansa saanut, niinkuin sen köyhyydestäkin muinaismuistoista sopii arvata, niin täälläkin on muutamia muistoja, joita kansantaru viepi Lappalaisten edelliseen aikakauteen s.t.s. Jättiläis-aikaan. Tähän aikaan viittaa nimellänsä esm. Jättiläisten kangas elikkä Linnankangas Koskelan taustalla Temmeksessä. Täällä nähdään vielä n.k. "jättiläisten raunioita" s.t.s. hajonneita kivikehiä, Lappalaisrinkilöitä. Temmeksessä on pait tätä Linnankangasta myös Linnanmaa, jossa myös on nähty kiviaitaus, mutta vähäpätöinen ja pieni. Sekin sanottiin olevan "Jättiläis-rakennus". Löytyypä sittenkin vielä yksi Linnankangas eli Linnanmaa Temmeksellä Matilan takana. Huomattava on, että nyt ollaan semmoisilla maaseuduilla, jotka ovat niin alhaiset ja tasaiset, että melkeen joka vaara, jolla vaan on vähänkin linnoituksen luontoa, saapi linnan, linnoituksen nimen.[45] Tällä Linnankankaalla on sen laatuisia raunioita, mitkä maanpinnasta kulkevat ratinmuotoisina alaspäin. Kivet ovat päänkokoisia. Mustosenkankaalla eli -mäellä, kolme neljännestä Wirkkulan talon ylipuolella Limingassa, sanottiin myöskin olevan "Jättiläiskirkko," mutta kun muutamat siellä käyneet miehet taas sanoivat siellä ei löytyvän mitään senkaltaista, niin en katsonut vaivaa maksavaksi sinne lähteä. Viimeinen paikka, missä Jättiläiset olisivat asuneet, sanottiin olevan Tornion puustelli.

Lapinraunioita löytyy muutoin esm. Pukamaalla, pikku ylänne Törnävässä Linnanmaan vieressä, samaten kuin Mutstikkakankaalla y.m.p. Muutoin on Lapinniemi Lumijoella pienemmässä määrässä samaa Limingalle, kuin Tervola Kemille: Lappalaismuistojen keskuspaikka.

Limmi, Lappalainen, joka olisi nimensä antanut paikkakunnalle, sanotaan rakentaneen asuntonsa merta likeisemmän selänteen päälle, mikä selänne tästä oli saanut nimensä Lapinkangas. Tämä kangas eli selänne, joka puoliympyränä juoksee Lumijoelle päin, on näiden alankomaiden ensimäinen rintasuoja merta vasten. Kankaalle noustuamme,[46] havaitsimme vanhojen Lappalaiskotain jälkejä, joiden hävinnyt ja hajonnut tila viittasi hyvin ammoisiin aikoihin. Mitään mahdotonta se ei ollut, että, kuten kansa arvelee, nämät jäljet ovat jäännöksiä Limmin ikivanhasta majasta. Tavallista laatua nämät rauniot eivät ole, vaan nelikulmaisia. Myöskin oli niissä havaittavana se erilaisuus, että keskellä rauniota oli pienempi nelikulma, sekin kivestä, luultavasti tulen sijaksi aiottuna. Nämät rauniot olivat siis samaa lajia, kuin ne, mitkä löydettiin maanselältä Utajärven kappelin Sangin kylässä, eivätkä siis oikeata Lappalais-laatua, ehkä kyllä heidän asemansa hyvin sopii Lappalaisten asuntopaikalle. Sillä kun harjulla seisoo ja katselee sitä tasankomaata, joka harjusta levenee merelle saakka, niin juontuu helposti mieleen se aika, jolloin meren aallot löivät leikkiänsä Lapinkankaan juuressa. Ja silloinpa kangas olikin vallan sovelias kalastaville. Mitä raunioihin tulee, niin ne olivat tavallista suuruutta 8 jalan pitkillä seinillä ja luvultansa kolme. Yhdessä niistä, joka muutoin oli kaikista selvin, ei havaittu mitään tulensijaa eli takkaa.

Meteli-nimiä kohtaa meitä Limingallakin ainakin yksi: Metelinkangas, joka on kivikangas 2:den neljänneksen päässä Lumijoen kirkosta, Sallisen vieressä. Tällä kankaalla ei kuitenkaan ole muuta merkillisyyttä, kuin että siinä sanottiin ennen löytyneen muutamia raunioita.

Myöhemmistä ajoista on Limingalla myös muutamia muistoja, mutta nämät eivät sentään ole noita muinaisia paljoa selvemmät. Virstan päässä nykyisestä kirkosta menee valtatie pohjaseen päin pienen kummun ylitse, josta kummusta taru tietää kertoa, että se on entisiä, jalompia aikoja ja tapauksia nähnyt, vaikka kyllä nykyinen polvi huolimatonna sen yli kulkee, tietämättä siitä, että se polkee vanhoja muistoja. Tässä on näet seisonut kaksi kirkkoa, kumpikin muistossa surullinen, kumpikin muistuttava verisistä naapurisodista XVI vuosisadan loppupuolella, kumpikin vihollisen polttama, tulen saaliiksi joutunut. Näiden tapausten vuosiluvut ovat 1589 ja 1591. Kuitenkin mainitsee Mathesius, että Limingan kirkko on kolmekin kertaa poltettu, ja J. Snellman, että se poltettiin myös vuonna 1582, jolloin Venäläiset myöskin kävivät Pohjanmaalla.[47] Olisiko se tämä kirkon kolmas palo? Silloinpa olisi tämä kumpu ollut ihan kuin tulisoittona näissä rauhattomissa ajoissa. Vaan eipä tähän kyllä. Kumpu kantaa lisäksi nimen Linnukka s.t.s. pikku linna. Tämmöinen nimi ei olisi suotta sille annettu, koska sen luonto itsessään ei ole semmoinen, joka jotain suojellusta tarjoisi, niinkuin laita on muiden paikkain, mitkä näillä seuduilla ovat "linnan" nimiä saaneet kannettaviksi. Luultavaa on sentähden, että tässä joku linna on ennen ollut. Eräs kertoja tahtoikin muistaa kuulleensa, että tässä ennen mailmassa "ennen isoa vihaa" oli ollut linnoitus. Mutta mitään tarkempaa tietoa ei ollut tästä asiasta saatavana.[48]

Paljon selvempää tietoa ei tiedetty antaa toisestakaan muistosta, ehkä tämä on jo kirjoitettuun historiaan kuuluva. Sillä paikalla, missä nyt kirkko ja — likimmiten — kirkontapuli seisoo, on näet ennen ollut linnoitus, varustettuna maavalleilla ja puumuureilla. Tästäkin linnoituksesta mainittiin vaan, että se kuului ison vihan edellisiin aikoihin. Mutta nähtävästi on tämä linnoitus sama, missä asukkaat urhollisesti tekivät Venäläisille vastarintaa vuonna 1591, ja mistä ammuttiin nahalla päällystetyllä puutykilläkin vasten vihollisia, jotka ammuntaa niin oudoksuivat, etteivät voineet mitään tehdä linnoitukselle, ennenkuin epähuomion kautta, tykkiä ladattaissa, koko tykki herkesi laukeilemasta, Jolloin Venäläiset pääsivätkin voitolle.[49] Tämä linnoitus kuuluu olleen nähtävänä vielä meidänkin päivinä, siksi että kirkko sinne rakennettiin linnoituksen päälle.[50]

Isosta vihasta kerrotaan tavallisia murhaamisen kohtauksia ja hirmutöitä, ja tähän rauhattomaan aikaan viedään kaikki muistot, missä vaan surma ja kuolema ovat aineina. Isoon vihaan viedään näin esm. eräs n.k. "kalmisto", joka on Törnävän pappilan vieressä. Tämä Limingan pitäjä se onkin, jolla on kerrottavana hirmuisin tapaus kaikista tämän ajan hirmuisista tapauksista: kertomus äitistä ja hänen seitsemästä lapsesta, hevosen ruumiista ja seitsemästä ihmisruumiista, mitkä kaikki perätysten käytettiin ruvaksi, kunnes viimein tuli lasten vuoro, joista vielä kaksi kerrotaan ruumiillansa ravinneen jälkeenjääneitä omaisiansa. Tapaus tapahtui Haaran talolla emäseurakunnassa.

Suuria vaiheita Pohjanmaan asutuksessa matkaansaatti myös iso viha. Muistoja tästä on Limingalla esm. nimissä Kyrö, Wäisälä, Karjala — kaikki Lumijoen Lapinniemellä. Kyrön ensimäiset asukkaat sanottiin olevan Hämeenmaasta, Karjalan Karjalasta, ja Wäisälän asukkaista sanoi kertojani itsensä olevan viidenneltä polvea siitä suvusta, joka ison vihan jälkeen muutti Wäisälänmäeltä Savossa tänne tähän paikkaan, ja nimitti uutta asuntopaikkaa vanhan jälkeen.[51]

Muita merkittävämpiä nimiä on: Soini, talo Lapinniemellä, josta Ganander Mythologiassaan mainii, että se olisi erään Kalevan pojan rakentama, joka oli muka yhdessä päivässä tänne soutanut Paltamolta asti. Tarua ei enään tunneta. — Pappisaari, entinen saari, nyt niitty Törnävän joen rannalla, jossa kerran oli eräs pappi surmattu — milloin ja miten, on tietämätöntä. — Pispanmäki ja Pispanperä, molemmat Temmeksellä, mitkä taas kuuluvat lukuisiin pispa-taruihin. Edellinen kerrottiin saaneensa nimen siitä, että eräs pispa kerran oli pahan ruton aikana täällä haudannut joukon ihmisiä — luita onkin täältä löydetty. Jälkimäinen taas siitä, että se oli perimmäinen paikka, jossa pispa kulkiessaan täällä päin oli käynyt; pellosta sanottiin ennen löytyneen suuri rautakuula.

Siikajoen pitäjä ynnä Revolahden, Paavolan ja Frantsilan kappelit.

Jo enemmän kun 80 vuotta sitten, nim. vuonna 1783, tutki Ganander tämän pitäjän muinaismuistoja ja julkaisi havaintonsa saman vuoden Åbo Tidningarin 24:ssä numerossa. Tästä syystä en katsonut tarpeelliseksi uudestaan käydä näitä paikkoja tutkimassa. Liitän tähän siis ainoastaan muutamia vanhempia nimiä ynnä tarkempia tietoja Linnan- ja Pesuankankaan linnoituksista, joista Ganander antaa liian vaillinaisen kertomuksen.

Vuorenkankaan kohdalla kulkee Siikajoen poikki vedenalainen kivisilta, joka veden matalalla ollessa näkyy noin kahden kyynärän syvyydeltä, ja nimitetään Jättiläisten sillaksi. Puhuessani Iin pitäjän muinaismuistoista mainitsin sielläkin löytyvän samanlaisen kivisillan, nimeltä Hiidenpato, jonka ohessa tein sen muistutuksen, että se on mahdollista, että silta olisi ihmisten rakentama esteeksi muka niitä vihollisia vastaan, mitkä entisinä sodanaikoina tulivat jokea alas. Luultavasti on tämä Jättiläisten silta aiottu samaan tarpeesen, sillä muutoin ei ymmärrä sen tarkoitusta.

Lappalais-muisto elää täällä ainakin kahdessa nimessä: Lapinniemi Siikajoella, eteläisellä rannalla, ja Lappi, kylä Paavolassa.

Tapahtuneista asutuksista puhuvat muiden joukossa talon nimi Hämet, Siikajoen rannalla, siirtokunta Hämeenmaasta, ja Matilanperä Paavolassa, joka paikalla elävän muiston jälkeen, on siirtokunta Maaningalta Savossa.

Paavolassa, niinkuin Salonkin pitäjäässä, kerrottiin niin ahkerasti eräästä täällä olevasta ristinmuotoisesta kirkonrauniosta, että vanhanaikuinen ristihauta jo alkoi muodostua toivovassa mielessäni, kunnes ma vihdoin onnistuin tulemaan raunion perille, Hemmin talon vieressä, ja havaitsin sen, raunion, olevan ainoastaan kirkonperuksen, ristinmuotoisen, mutta tämänaikuisen, kristillisen. Tähän oli näet päätetty rakentaa kirkko, mutta syystä tai toisesta sitä ei sitten sinne rakennettukaan. — Kokon kestikiivarin vieressä näytettiin mulle Hautapakka niminen paikka, johon mainittiin ruumiita haudatuiksi ison vihan aikana. Paikan omistaja oli siihen aikonut kuokkia itselleen pottumaan, vaan lakannut kuokkimasta, kun oli luita ja pääkalloja alkanut näkyä. Se oli vähän tervahaudan näköinen.

Revolahdella löytyy sielläkin taas Metelinkangas niminen kangas, mutta ilman muuta merkillisyydettä; se oli kivinen santakangas vaan. Toinen Metelikangas sanottiin olevan Pehkolan kylässä Paavolassa etelä-puolella jokea, ja sen päällä samanlainen linna kuin Linnankankaallakin (alemmalla). Kertoja oli kertomuksessaan kuitenkin yksin, enkä ollutkaan minä tilaisuudessa tutkimaan hänen kertomuksensa todenperäisyyttä.

Mitä nyt tulee jo mainittuihin linnoituksiin, niin on ensinkin huomattavana se seikka, että ne ovat toisiansa niin likellä. Kun ei mistään pitäjästä pohjaspuolella Siikajokea tänkaltaisia linnoituksia ole löydetty — Metelinkirkko Iissä ei tule kysymykseen, koska sen tarkoitus nähtävästi on ollut erilainen — niin kohtaa meitä täällä äkkiä kaksikin kappaletta ainoastaan neljänneksen välillä toisistansa. Molemmat ovat näet Paavolassa, toinen Linnankankaalla, toinen Pesuankankaalla.

Linnankankaan linnoitus, Mäkelän vieressä Pehkolan kylässä, on soikea, pikkukivistä tehty muuri, nyt jo hävinnyt ja vallan huonossa tilassa, maata ja puuta päällä. Muurin korkeus on parahimmassa paikassaan ainoastaan 2 jalkaa, sen leveys taas — joka on vaikea tarkoin määrätä syystä että muuri, hajonneena kuin se on, ei selvään nouse maasta — on pantava noin 4 à 6 jalaksi. Vielä vaikeampi on havaita portteja. Muutamista maahan painuneista paikoista voi kuitenkin nähdä, että muurilla on ollut neljä semmoista, jokseenkin säännöllisesti toisiansa vastapäätä. Muurin ulkomuotoa osoittaa [tästä puuttuvalla] kuvalehdellä kuva V.

Pääsuunnaltansa käypi se pohjasesta etelään, on pituudeltansa muurien kanssa 93 jalkaa, ja leveydeltänsä 62. Nykyisessä tilassaan ei tarjoa muuri mitään suojelusta. Vaan näyttääpä kuin se ei ennenkään olisi minäkänä turvana itsessään ollut, koska ei näy merkkejä sen vieremästä. Kuitenkin on luultava, että muuri on varustukseksi eli linnoitukseksi aiottu; sen asema todeksi näyttää, sillä sen puolesta on sen turva hyvä. Eteläpuolella Siikajokea kulkee näet tässä paikassa selänne vasten jokea ja loppuu tässä vuorenniemekkeesen. Tähän niemekkeesen on linnoitus asetettu. Niemekkeen ja joen välillä on alhainen tasamaa — joka kenties oli linnoituksen aikoina vedenalainen — mutta itse niemeke loppuu niin jyrkillä seinillä, että muutamissa paikoissa olisi melkeen mahdotonta päästä ylös, elleivät nyt jo siihen juurtuneet puut ja pensaat ylöskiipeemistä auttaisi. Näiden avulla sinne nyt hyvinkin pääsee, mutta kun näitä ei ollut, niin on luonnollista, että jyrkät seinärinteet olivat parhaat puolustajat rynnäkköä vastaan. Joki on muutoin kiviheiton matkaa niemekkeestä, jonka ympäri se kiertää. Paikasta ei tiedetty antaa selitystä eikä taruakaan. Sama oli laita myös Pesuankankaan sekä Salostenkin linnan, joista ei myöskään mitään muistoa enään ollut jälillä.

Mitä Pesuankankaan linnoitukseen tulee, niin kutsuu sitä väestö Jättiläisten linnaksi (jopa haudaksikin ). Se on sama kivimuuri, josta Ganander Mythologiassaan näin puhuu: "Pesuankangas, kiviylänne, jossa ma syyskuun 16 p. 1783 hajotin neljä kivikumpua; se on suuri kiviympyrä, vanhan vallituksen elikkä linnoituksen näköinen (Linnat) kahdella portilla, ja seisoo vallan jyrkällä mäellä; sisältänsä on se matala ja sileä ilman kivittä, mutta ulkoa harmaasta kivestä muurattu. Kenties on se samanlainen 'kalmisto' kuin esm. Kalmasaari Mangilan järvessä".

Näin Ganander. Mitä ensin hänen kuvaelmaansa tulee, niin on merkittävä, että mäki, jonka päällä linnoitus seisoo, ei ole niin vallan jyrkkä, ei ainakaan nyt enään, eikä läheskään niin jyrkkä kuin Linnankangas. Muurattu ei tämä linna ole enemmän kuin muutkaan samankaltaiset linnamme, vaan irtanaisista kivistä kokoon laadittu. Myöskin havaitaan siinä yhtä selvästi neljä kuin kaksi porttia, joten se tuleekin muiden linnain laatuiseksi (kts. kuvalehden kuvaa VI).

Linnankankaan linnoitukseen verrattuna on tämän linnan omituisuus sen muurin vahva leveys. Linnankankaan muurin suurin leveys oli vaan 6 jalkaa, mutta Pesuankankaan on kahteentoista saakka. Korkeus ei täälläkään ole suuri, suurempi kuitenkin kuin edellisen. Se oli korkeudeltaan 2 jalkaa, tämä on 2:sta aina 6:teen saakka. Mitat ovat muuten muurien mukaan: pituus 106 jalkaa, leveys 74. Ylänne, jonka kukkulalla linnoitus seisoo, on luultavasti ennen muinoin ollut saarena.

Että se olisi ollut "kalmisto", niinkuin Ganander miettii, on tuskin luultavaa. Tämmöisiä olisi silloin pitänyt oleman tiheämmässä ja semmoisissa seuduissa, missä ihmisiä ennen on tietysti ollut. Mutta niin ei ole laita, kosk'ei Salolla, eikä Kemillä, eikä Iilläkään, mitkä nähtävästi ovat tämän maanpuolen vanhimmat asutuspaikat, ole tämmöisiä. Ja jos Pesuankangas olisi kalmisto, niin pitäisipä samalla syyllä Linnankangaskin niin oleman. Mutta mahdoton ymmärtää olisi tässä tapauksessa, mintähden juuri tämä paikkakunta tarvitsisi kaksi kalmistoa näin likellä toisiansa, koska ei ole syytä luulla, että tässä paikkakunnassa väestö, eikä kuolevaisuuskaan, olisi ollut suurempi, kuin muualla. Pikemmin voisi tehdä sen arvelun, että nämä muurit olisivat kahden, keskenänsä riitelevän, suvun taikka heimon varustuksina ja linnoituksina, joista he toisiansa valvoivat ja joissa hakivat suojaa rynnäkköä vastaan.

Missä ne hautakummut ovat olleet, joita Ganander mainii hajottaneensa, ei enään havaita, elleivät ne kenties olleet siinä paikassa muuria, missä näkyy muutamia syvyyksiä — kuvassa merkityt ympyrät — mikä kuitenkin olisi jokseenkin kummallisia. Luultavasti ne seisoivat mäen rinteellä.

Limingan linnan-nimien johdosta tein sen muistutuksen, että ylänteet ja mäet, jotka äkkiä ja jyrkästi nousevat maapinnasta, niin että ne tarjoavat luonnollista varustusta, ja joilla on jokseenkin säännöllinen ulkomuoto, saavat näillä tasankomailla linnain nimen, varsinki jos ne seisovat yksinänsä. Uuden todistuksen siihen antaa taas tämäkin pitäjä, jonka Mangilan kylässä tänkaltainen ylänne seisoo, josta nimitetäänkin se talo, joka sen päälle on rakennettu, Linnalaksi, vaikkei siinä koskaan ole mitään linnaa ollut.[52]

Salosten pitäjä ynnä Wihannin kappeli.

Salosten eli Salon pitäjä on pohjoisen Pohjanmaan vanhin asutuspaikka, niinkuin sen lukuisat rauniotkin osoittavat. Se on myöskin ainoa täällä kysymyksessä olevista pitäjistä, jonka nimen perästä ei tarvitse epäilläkään. Salo on salo, metsä, metsästynyt paikka, varsinkin saari. Nimen alku on sillä selitettynä. Wihannin nimestä kerrotaan näin: Muinaisina aikoina tuli tänne kolme miestä Hämeenmaasta, ja asettuivat sen järven ympärille, mikä on nykyisen kirkon vieressä. Joka asettui nykyisen kirkonrannan vastapuolelle, kuitenkin pian huomasi tulleensa metsän puolesta petetyksi, jonka tähden hän, katsoen vastaisella rannalla olevata metsää, huudahti: "ei — tuollapa vihanta metsä, sinne minä lähden!" Tästä sitten paikan nimi "vihanta", josta ruotsin kieli on tehnyt Wihandi.

Tämänkin pitäjän maatumishistoriasta tuotakoon muutamia muistoja: Piehenginvaaralta on muinoin löydetty laivan emäpuu (kööli) sekä osa rungostakin. Poikainvaavalla näkyy vielä veneen valkamia, ja täältä on myöskin löydetty veneen palasia, joissa on nauloja istunut. Kastelin vieressä on harjulta löydetty aluksen kappaleita, ja samasta syystä on Laivanvaara saanut nimensäkin. Kaikki nämät ovat nyt kaukana merestä.

Myöhempiä nimiä ovat: Kirkonluoto, tähän aikaan jo mannermaata, missä kirkko, ennen vuotta 1622, on seisonut, siksi että se siitä muutettiin, kun suuri kirkkovene täynnä ihmisiä joutui haaksirikkoon ja ihmiset hukkuivat; ja Annansaari, sekin jo mannermaata. Kirkonluodolla näkyy vielä epäselviä merkkejä vanhasta kirkonsijasta: nelikulmainen kiviperus, vastapäätä nykyistä kirkkoa, entisen lahdelman sisäpuolella.[53] Maatumishistoriaan kuuluvia nimiä ovat myöskin "puolen neljänneksen matkan päässä merenrannasta Salonkylän takana niityn vieressä olevaiset Siian apaja ja Silahkan apaja, mitkä nimillänsä osoittavat, että siinä ennen on nuottaa vedetty". Kirjoitukset mainivat myös, että "15 sataluvun loppupuolella on nuottaa vedetty nykyisen pappilan kohdalla".

Jättiläistarut elävät täällä ja ovat samaa laatua kuin muuallakin.[54] Jättiläis-kansasta muistuttavia nimiä ovat vielä "Jättiläishaudat" ja "Jättiläisten linna" Pattijoen kylässä — joista alempana laveammin.

Lappalaisista kantaa melkeen jok'ikinen korkeampi kumpu merkkejä, ja niiden raunioita löytyy tässä pitäjässä niin tiheään, että oikeen kummastuttaa. Näiden joukosta mainittakoon seuraavat: Kopsan kylässä Mäntyselkä nimisellä harjulla on Lapinröykkiöitä, hajouneitten ympyrämuurien näköisiä, jotka poikkipäin koko rauniota ovat 16 jalkaa, ja sisäpuoleltansa — sen mukaan kuin voipi alkukehää nyt enään määrätä — noin 8 à 10 jalkaa, siis suurenlaisia kyllä. Viisi kappaletta tämmöisiä havaitsin selvään, mutta pait näitä oli harjulla useita muitakin epäselvempiä merkkejä tämmöisistä. Kolakankaalla Kangasniemen vieressä näin myös muutamia hämäriä raunioita, joista kuitenkin yksi oli selvempi. Hummastenvaara, Jättiläisten muinainen asuntopaikka, kantaa sekin rinteillänsä lapinraunioita. Sama on laita Mustikkavaaran, Piehenginvaaran, Poikainvaaran ja Rullanmäen.[55] Vihannissa on niitä Lehmikankaalla epäselviä, Wiiankankaalla, ratinmuotoisia kivikehiä, jotka kulkevat alaspäin, maahan, ja joita kansa, kumma kyllä, kutsui "linnoiksi", ja Mustakankaalla sekä Wähän metsän-osassa.[56] Nämät ovat kaikki ulkomuodoltansa ympyriäisiä, mutta nelikulmaisiakin kiviraunioita havaitaan täällä, esm. Jylhävaaralla, jossa niitä on koko joukko melkeen neliönmuotoisia. Ne ovat huoneen perustuksen muotoon kokoonladotuita kiviä, joka seinä noin 12 à 14 jalkaa. Tämän perustuksen sisällä on vielä toinen pienempi samanlainen, joka luultavasti on tulensijaksi rakennettu, ja jonka seinät ovat noin 4 jalkaa pitkät. Nämät nelikulmaiset rauniot ovat täällä, niinkuin muuallakin, jossa niitä näin, epäselvempiä kuin ympyriäiset.[57]

Mutta hupaisemmat kaikkia näitä ovat ne muinaisjätteet, jotka löytyvät Kastellin talon vieressä Pattijoen kylässä, vähän enemmän kuin kaksi peninkulmaa meren rannasta.[58] Virstan päässä Kastellista kohoaa kangasylänne, nimeltä Linnankangas, ja tällä ylänteellä on muinainen kivimuuri, joka nimitetään Jättiläisten linnaksi elikkä, pitäjän jälkeen, "Salosten linnaksi". Muodoltansa on tämä muuri samanlainen, kuin Siikajoen vasta kuvatut muurit ja kuin Metelinkirkko Iissä s.t.s. se on soikea. Mutta näistä eroaa se silmin nähtävällä tavalla kaikin puolin suuremmalla tukevuudellansa. Jo ensimäinen silmäys vakuuttaa varmaan, että muuri on varustukseksi rakennettu. Sen todistavat muurin korkeus ja leveys, niinkuin sen luonto ja asema. Sen todistaapi myös linna'n nimitys, joka sille aina annetaan.

Linnoitus, joka pääsuunnaltansa kulkee pohjasta etelään, on asetettu ylänteen päälle sillä tapaa, että yksi sen pitkäseinistänsä on käännetty merta vasten. Tällä puolen on ylänne aivan jyrkkä, joten linnoitus siltä puolen on vakava päällekarkausta vastaan. Niinkuin muillakin linnoituksilla on tälläkin neljä porttia, säännöllisesti toinen toistansa vastapäätä. Mutta maanpuolisella pitkäseinällä näkyy paitsi säännöllistä porttia vielä kaksi muutakin, kummallakin puolella tätä. Jos nämät aukot ovat varsinaisia portteja vai sittemmin — kaivamisen taikka eläinten tallaamisen taikka muun kautta — sinne tulleita satunnaisia aukkoja vaan, ei voi tarkoin määrätä, koska ne ovat jokseenkin epäselviä. Mutta edellinen tapaus — s.o. jos ne olisivat varsinaisia portteja — osoittaisi, että linnoitus merenpuolelta odotti vihollisiansa, ei maanpuolelta, koska maanpuoleen päin oli kolme porttia, mutta mereen päin ainoastaan yksi (ks. kuvalehden kuvaa VII). Jos muuritkin otetaan lukuun on linnoitus pituudeltansa = 175 jalkaa ja leveydeltänsä = 112. Muurin leveys on noin 20 jalkaa, sen korkeus 6 à 8 jalkaa. Kuitenkin on korkeus ennen ollut suurempi, sillä muurin sivut osoittavat selvästi, että muuri on ajan kuluessa vierinyt alas ja tämän kautta tarpeettomasti itseänsä levittänyt.[59]

Näin leveillä ja korkeilla muureilla tarjoaa linnoitus, joka lisäksi on ylänteen kukkulalla, varmaa suojaa, milt'ei vielä nytkin. Maanpuolella eivät kuitenkaan mäen rinteet ole niin jyrkät kuin mereen päin. Ylänteeltä näkee merenrantaa ja Braahen kaupunkia. Tännepäin on maa lakeana, niin että helpoin havaitsee, että Pohjanlahti ennen mailmassa ulottui ylänteen juuriin asti. Ja tästä ajasta linnoitus lieneekin. Se olisi siis ollut joku merilinna. Sen sivukuvaa osoittaa kuvalehdellä kuva VII æ.

Muurin sulkema sija, elikkä linnoituksen lattia, on tasainen. Mutta sekä tämä lattia että itse muurikin kantaa merkkejä kaivamuksista. Minun tietääkseni ovat viimeiseksi sotavuosina 1854-1855 tohtori Ehrström ja postimestari Wallenius täällä tehneet kaivamisia, vaan eivät mitään löytäneet. Mutta ulkopuolella muuria oli tässä tilaisuudessa saatu löytö, josta täällä annettakoon kuvaelma sen mukaan kuin postimestari Wallenius siitä on suullisesti kertonut. Se oli luupala, 4 tuumaa leveä, 2 à 3 tuumaa korkea, l/2 tuumaa paksu ja muodoltansa semmoinen kuin kuva VIII osoittaa.

Luupala oli kaareva eli kupea, onsipuoleltansa (konkav) valkea, kuperapuolelta (konvex) ruskea. Laitoja myöten oli laitettu ympyriäisiä koristuksia, niinkuin kuva osoittaa. Ylilaidan puolessa oli paitsi tätä reikä, jonka reiän ylikanta näytti kuluneelta. Luupala oli kesken poikki. Tämä luulevy, joka kenties oli joku palanen luupantsarista, on, paha kyllä, kadonnut, eikä vielä löydetty.[60]

Pait tätä linnoitusta säilyttää Linnankangas muitakin muinaisjätteitä. Ylänteen selällä on näet joukko kiviroukkioita, joita kansa kutsuu "Jättiläisten haudoiksi". Vaihtelevalla korkeudella kohoavat ne maasta, kulkevat yhdessä rivissä linnoituksen pohjoisella ja eteläisellä puolella, ja näyttävät sangen vanhoilta, laskeuneilta ja hävinneiltä. Nämätkin näyttävät jälkiä edellisistä tutkimuksista, sillä useammat kummut näyttivät hajoitetuilta ja muuan avoinkin hauta ammoitti meitä vastaan.[61] Koska meidän tietääksemme ei ole julkisesti annettu mitään tietoa näistä vanhoista tutkimuksista, katsoimme tarpeelliseksi kaivattaa pari hautaa, saattaaksemme täten antaa jotakuta tietoa hautojen rakennustavasta ja sisällisestä tilasta.

Tässä tarkoituksessa kaivatimme kaksi hautaa. Ensimäisellä, joka oli pohjoisin elikkä koillisin linnoituksesta, oli 3 à 4 syllän poikkimittainen ja puolen syllän korkeuinen kumpu. Ylinnä kummulla makasi nelikulmainen litteä kivi, 2 kyynärää pitkä, yhden kyynärän leveä, yhden myös paksu. Tämän ympäri oli laadittu suurempia kiviä. Kun oli kummun päällys, jonka ympärys oli suuremmista kivistä, kuorittu, alkoi kerros santamaata, pienempiä kiviä seassa, silloin tällöin joku suurempi kivi joukossa. Tänlainen kerros piisasi lakkaamatta aina muutamain kyynäräin syvyydelle saakka, jossa ylen suuri kivi kohtasi, estäen kaikkia yrityksiä päästä syvemmälle. Kun kaivamisella koetimme kiertää tätä kiveä, satuimme savikerrokseen, jota katsoimme haudan pohjaksi, syystä että kerros ihan äkkiä alkoi, eikä näkynyt mitään jälkeä sekaantumisesta tahi koskemisesta. — Aika lienee muutoin painanut kovasti kummun päälle ja litistänyt hautaa, sillä lomia ja ontevuuksia nähtiin vallan vähän kivien välissä. Home, joka siellä täällä näkyi, osoitti kuitenkin, että maata oli muinoin koskettu.

Toisessa haudassa, jonka kumpu poikkimitattuna oli 4 syltää leveä ja 2 kyynärää korkea, olivat kivet suurempia kuin edellisessä. Maa oli jokseenkin samaa laatua kuin siinäkin, mutta tämä oli nähtävästi reikäisempi ja ontervampi. Tätä hautaa kaivatimme me 3 syllän leveään aukkoon, poikkimitaten, ja tunkeilimme syllän syvyydelle maahan. Kyynärän syvyydeltä löydettiin kiven alta litistetyitä haavan lehtiä, ja toisen verran syvyydeltä palanen koivun kuorta, torven mukaiseksi kierrettynä, jota kaivajat hämmästyneinä viskasivat menemään, arvellen sen olevan "Jättiläisten kurkkutorven". Alempana näkyi hiiltä. Maakerros oli muutoin muuttumatta samanlainen, siellä täällä vaan muutama suurempi kivi. Vihdoin väheni ontevuus selvästi ja tiheä santakerros alkoi, josta päätimme olevamme haudan pohjalla, kosk'ei maa enään näyttänyt kosketulta. Muuta merkittävää emme löytäneet, ei luuta eikä metallipalasia. — Luultavasti ovat nämät "Jättiläisten haudat" vietävät "Jättiläisten linnan" kanssa yhteen.[62]

Linnoja kysellessäni tulin ma myös viedyksi Linnastenkankaalle Wihannissa. Tämä Linnastenkangas osoittaa selvästi, minlaiset ne vuoret ja harjut pitää oleman, joille kansa antaa kunnioitusnimen "linna". Ja missään paikassa ei ole tämä nimi harjulle annettu suuremmalla syyllä, kuin tässä, jossa nimi on melkeen luonnollinen. Kankaan rinteillä kohoo santa-aaltoja muurien näköisiksi, jotka kulkevat kankaan ympäri. Koska näitä santamuureja on monta, niin on luultavasti tästä annettu nimelle monikon päätekin, Linnastenkangas s.t.s. useain linnain kangas, sillä ne näyttävät tosiaan linnoilta elikkä valleilta. Näyttää ihan juuri kuin jos kerran muinaiseen aikaan meren aallot, ylänteen ympäri lainehtien, yht'äkkiä olisivat jähmettyneet ja muuttuneet mullaksi ja sannaksi, niin selvään seisovat he vielä aaltojen-muotoisina. Ja ylänteen kukkulalla on sitten vielä jokseen säännöllinen soikea santamuuri eli aalto, joka kokonaisena kulkee koko kukkulan ympäri, sulkien sisällänsä koveran lakean 156 jalan pituudelta. Tämä aaltovalli, joka sekin on sannasta ja pikkukivistä, on erittäin se, joka tekee ylänteen niin linnoituksen kaltaiseksi. Ettei se kuitenkaan ole ihmisten tekoa, se varmaa. Mutta se kyllä mahdollista, että lappalainen väestö ennen muinoin on käyttänyt tätä "linnaa" poronpelloksi s.t.s. semmoiseksi paikaksi, johon porot kaikki ajetaan yhteen, kun niitä eroitetaan ja vasikat merkitään. Ajatteleminen on tässä tapauksessa, että santavallin päällä vielä oli joku korkeampi puu-aitaus. Mikä minun tähän luuloon sai, oli etenkin muurin ulkopuolella oleva yksinäinen lappalaiskodan raunio, joka oli muurin toisessa päässä juuri sillä paikkaa, missä muuririvit lähenevät toisiansa ja muodostavat kujankaltaisen suun. Tavallisesti ei näe yhden raunion seisovan yksinäisenä, vaan aina on niitä koolta. Täällä ei kuitenkaan näe mitään jälkeä muista. Kun otin raunion sisään vierineitä kiviä pois, näkyi yhdessä paikassa hiiliä, ja kivet osoittivat tulen vaikuttamia merkkejä. Luultavasti on tämä raunio joku vahtikodan sija.

* * * * *

Salolla on myös vanhoja pappis-muistoja, ja sen kirkkokin on muistokas. Kirkolla on seuraavat vanhat kalut: 1. Kuva Maariasta lapsen kanssa. Kuva seisoo kauniissa kaapissa, jolla on kahdenkertaiset ovet, joita saatetaan sulkea. Maarialla on kultainen mantteli, ja muutoinkin on kuva vallan kaunis, ja kunniataivas on laitettu sen yli. Ovien sisäpuolella on kauniita öljymaalauksia, ja varmaan mahtoi se tehdä oikeen lumoavaisen vaikutuksen, kun ovet lyötiin selällensä ja kullat ja kauniimmat värit loisti silmiin; 2. Brigittan kuva, sekin kunniataivaalla ja kaksinovilla varustettu, joidenka sisäpuolet nekin ovat kauniilla maalauksilla koristetut, niinkuin kuvakin on kaunis; 3. Pyhän Yrjön kuva; 4. Pietarin ja Paavalin kuvat; 5. Kolme pienempää kuvaa; 6. Ristiinnaulittu Kristus ja 7. Muutamia vanhoja kirjoja.[63]

Neljänneksen päässä Braahen kaupungin eteläpuolella on Sataman vanha kauppapaikka Satamalahden rannalla. Tämän se oli paikan vilkas kaupanliike, joka saattoi kreivi Brahe'a tänne rakentamaan kaupungin. Tähän satamaan tuli muinoin kauppiaita Inkerinmaalta, Liivinmaalta, Lybekistä, Norrköpingista, Tukholmasta ja Turusta, kenties joskus Hollannistakin.[64] Satama ja lahti ovat nyt mataloituneet ja maatuneet, mutta entisestä vilkkaasta liikkeestä tietää tarukin kertoa. Tästä muistuttaa myös Markkinaniemi, vuoriniemi Satamalahden etelä-puolella. Tämän niemen rannalla nähdään vielä valkamia, joista pohjoisimmat kutsutaan "Kemin valkamoiksi", mikä todistaa, että tänne tuli kauppiaita muistakin paikoista. Ylempänä niemellä on hävitettyjä kivirivejä, jotka luultavasti ovat olleet perustuksia niille kauppapuodille ja vajoille, mitkä tässä ennen ovat seisoneet. Niiden käsikirjoitusten mukaan, joita ylempänä (kts. muist. 64) mainin, olisi täällä myöskin ollut "suuri kirkonhuone, jota kaupungin ensimäinen porimestari Corte muutatti Satamasta, jossa jumalanpalvelus ennen oli markkinaväen tähden pidetty, uuteen käsityö- ja markkinapaikkaan (nim. kaupunkiin), jossa jumalanpalvelus sitten pidettiin siihen asti kuin uusi kirkko joutui valmiiksi. Tämä huone on vielä tämän vuosisadan alussa seisonut torin vieressä rannalla, ollut 8 à 9 syltää pitkä, 5 syltää leveä, ja siihen aikaankin jo käyttämättömänä". Markkinaniemen kaupungin-puolisella rinteellä on paitsi tätä kiviharju, joka näyttää rajoitetulta suoralla kiviperuksella, joka kenties on ollut joku kaji eli rantasilta.

Pait kirkonhuonetta, joka on rannalla seisonut, on kaupungilla ollut toinenkin huone, joka kuuluu paikkakunnan sotahistoriaan ja nyt on kokonaan kadonnut. Se on seisonut "missä tie kulkee sekä etelään että pohjaseen" s.t.s. melkein keskellä nykyistä kaupungintoria. Se on ollut kahdeksankulmainen puuhuone, rakennettu varustukseksi. Se sanotaan rakennetuksi suojelemaan kaupunkia kulkevia vihollis-joukkoja vastaan ja täksi tarpeeksi olleen varustettuna 8 tykillä. Vielä "edellisen venäläis-sodan aikana" — luultavasti ison vihan aikana — mainitaan sen olleen hyvässä kunnossa, mutta kun ne 8 tykkiä vietiin pois (Kajaaniin?), niin oli linnoituksen voimakin poissa. Linnoituksen sekä varhaimmat että myöhemmät kohtalot ovat tuntemattomat.

Täällä, niinkuin muuallakin, on iso viha kovasti raivonnut, ja tähän sotaan ovat muistot entisistäkin metelisistä ajoista kadonneet, niin että kaikki nyt johdetaan vaan "isoon vihaan". Tässä sodassa menivät kaikki kaupungin vanhemmat asiakirjat hukkaan, "kaupunki poltettiin suurimmalta osaltansa, kirkko ja jälkeenjääneet huoneet joutuivat rappiolle ja muuttuivat lintujen ja kärmeiden asunnoiksi", maakuntaa rosvottiin ja hävitettiin, kansa hajotettiin ja surmattiin, ja niin, että esm. Wihannin kappeli oli 7 vuotta ihan autiona.

Salostenlahden suussa on niemi, nimeltä Venäjänniemi. Sillä on nimensä isosta vihasta. Tälle niemelle oli joukko vihollisia asettunut. Mutta asukkaat väijyivät heitä, ja kun yön kuluessa nuotiot sammuivat ja vihollinen oli uneen vaipunut, karkasivat meikäläiset vihollisten päälle ja löivät heidät kaikki kuoliaksi.

Toinen joukko oli kerran veneillä lähtenyt erääsen meren-puoliseen saareen, ja kanssansa vienyt kaksi pikku poikaa. Saarelle asettuivat nyt Venäläiset ja jäivät sinne yötä. Mutta pojat valvoivat tilaa päästäksensä pois. Kun huomasivat kaikkien vihollisten nukkuvan, läksivät he hiljaan rantaan, lykkäsivät kaikki veneet vedelle ja hyppäsivät itse viimeiseen veneesen. Mutta samassa sattui yksi vihollisista heräämään, joka heti juoksi rantaan ja alkoi uida poikia kiini. Vanhempi poika souti voimiansa myöten ja käski nuorempata lyödä vihollista päähän, jota tämä tekikin, ja tämän kautta pelastivat pojat henkensä.[65]

Kun oli ison vihan hirmut menettäneet väestöä, sai paikkakunta uusia asukkaita maamme sisäpuolista, enimmiten, kuten täällä näkyy, Savosta. Tältä ajalta on kylännimi Savolahti Salossa. Wihantiinkin tuli siirtolaisia kuten kerrotaan "Sauvonmaasta", jota todistaakin tämän kappelin väestön ulkomuoto ja luonne, jotka ovat kokonaan Savonmaisia.

Asutukset ennen isoa vihaa taas näyttävät enemmiten tapahtuneen Hämeenmaasta, niinkuin tarutkin tietävät kertoa, esm. taru Wihannin nimen saamisesta. Käsikirjoitukset vakuuttavat tätä, sanoen eräässä paikassa: "vanhat ihmiset sanovat kuulleensa esi-isiltänsä, että Hämeen Suomalaisia ennen muinoin oli tänne muuttanut ja nämät alkaneet maata viljellä, josta kuuluukin se tulleen, että vielä tänäänkin eräs pelto Jusolan maalla kutsutaan Hämäläiseksi ".

Löytöjä, muita kuin jo mainittu luupala ja Wihannissa, Korpi nimisessä kylässä, muutamia "ukon kynsiä", ei ole täältä tietysti löydetty. Yleisesti odottanevat maassa kätketyt kalut ja aseet täällä niinkuin muuallakin vielä laveampata ja ahkerampaa rämeiden ja soiden viljelyä, joka kenties saattaa niitä ilmi antamaan todistuksensa edesmenneistä ajoista.

Viitteet:

[1] Nämät tiedustukset ovat tehdyt moniaita vuosia sitten, parhaasta päästä vuonna 1862. Tekijä.

[2], Rehtori maisteri J.F. Thauvon, jota minun tulee kiittää useista tätä pitäjätä koskevista tiedoista. — Mitä nimeen Sventsarö tulee, niin on se nähtävästi suomesta johdatettava — joko sitten sanoista suun ja saari, niinkuin Yrjö Koskinen sen arvelee, tahi sanoista suvanto ja saari, niinkuin Murman sen tahtoo (Kertomus Tiedustusmatkasta Pohjanperällä s. 6). Brunnius johtaa nimen ruotsin sanasta "Sven" (lisää "Kjöp", se on: köpsven, mercator) ja suomen sanasta "sar", "sari", insula. Se olisi siis yhtä kuin "mercatorum insula", "quod nomen" — lisää hän — "ei optime convenit ob negotiones ibidem jamdudum a Bircarlis habitas" (Ks. Brunnius Disp. De urbe Torna, Ups. 1731, praes. Alstrin, s. 4 muist. f). Itse Tornion nimen johtaa Brunnius "a vocabulo Sveogothis antiquitus usitato torna vel törna h.e. reverti, finire; quia heic sinus Botnicus finitur"!! — Suvanto-saari, nykyään Selkäsaari, on kaupungin saaren ylipuolella, Ruotsinpuolisen Mattilan kylän edustalla.

[3] Ks. Y.K. "Pohjanmaan asuttamisesta", Suomi 1857 s. 122: "Tämä Perä-Pohja tuli tästä lähin" — nim. 1300 vuoden paikoilta — "Pirkkalais-seuran oikeaksi pääpesäksi". — Helsingeistä taas todistaapi Ol. Magnus, Hist. Septentr. I. 20 cap. 1: "Ad hanc enim — nim. Tornioon — confluunt Russi Albi, Lappones, Biarmi, Botnienses, Finni, Sveci, Tavasti, Helsingi et complures alii ex partibus Norvegiæ". — Näin näkyy paikka saavan jokseen korkean iän. Eriskummallisuuden tähden mainittakoon myöskin mainion Rudbeck'in tuumat Atlantica nimisessä kirjassaan: — "primum illud mortalium agmen cum duce suo septentrionalia loca pelens, post Babylonicam dispersionem haec loca primum occupasse, ibidemque consedisse", ja että "Orpheus apellaverit Tornenses Taurous " j.n.e. — ks. Brunnius.

[4] Ks. Geijer "Sv. F. Hist." I. 98 "en svensk ärkebiskop." — Vrt. Y.K. Pohjanmaan asuttamisesta s. 124.

[5] Ks. Brunnius Cap. II. s. 48. — Puheena olevista sotakeinoista mainitsee Brunnius tärkeimpänä sen, jota Kaakamalla käytettiin. Täällä olivat asukkaat, talvella 1715, kaadetuista puista tehneet murroksen kummallekin puolelle tietä, ja näiden suojasta risti-ammunnalla pahasti menetelleet vihollisten kanssa, mitkä syvässä lumessa hyvin vaikeasti pääsivät hevosillansa liikkumaan, kun sen sijaan Suomalaiset murrosten suojassa olivat melkeen vaaratta.

[6] Tämänkin kirkon rakentamisesta kerrottiin tavallinen taru, että, kun oltiin riidassa mihin kirkko olisi rakennettava, niin päätettiin sitä rakentaa "mihin härkä seisahtaa."

[7] Että niin on laita, ei ole niinkään varmaa. Mahdollista on näet myöskin, että säilyminen on siten tapahtunut, että ruumis, talven pakkasessa haudattuna, olisi jäätynyt ja iho kuivennut umpinaisessa säiliössä ja täten tullut varjelluksi ilman vaikutuksesta. Näin arvelevat useat sekä Rungius'esta että toisistakin ruumiista.

[8] Samako kalkki, jonka Mathesius sanoo Sten Sturen lahjoittamaksi?

[9] Katolisiin ja munkki-muistoihin kuuluu myös nimi Tulkkila, tulkin talo, joka on talo itä-puolella jokea, rannalla. Täällä asui näet tulkki, joka Joulunpäivän saarnassa suomensi papin sanat "että Jesus oli Jessen suvusta syntyisin" lauseella hanhen jalasta (Jesse, gäss, gås), jota hän, siitä huomautettuna, paransi näin: "no, jos hän ei ole jalasta, niin olkohon varpahasta." Ganander, Mythologia Fennica.

[10] Tämä taru kenties viittaa siihen tapaukseen, joka löytyy kuvailtuna Åbo Tidn:ssä v. 1789 N:o 49. Päällikkönä olisi siis ollut kapteeni Björkesten, ja vuosiluku 1716.

[11] Forstmestari U. Forsman.

[12] Saman jutun olen kuullut Hailuodossakin, jossa sen kirjoitin muistoon kesällä 1861. Se sovellutettiin täällä Pudasjärven pitäjään, joten se siis jokseenkin sopii yhteen tämän kanssa, sillä Simo ja Pudasjärvi ovat naapuri-paikkakuntia.

[13] Jätetty minun kautta Yli-opiston kokoilemiin.

[14] Yhden näistä olen minä lunastanut ja jättänyt Yli-opiston kokoilemiin.

[15] Tämän keihäs-kärjen on maan-omistaja Pölhö minun kauttani jättänyt Yli-opiston kansa-tieteelliseen museoon Helsingissä.

[16] Ks. Geogr. beskrifning öfver Österb. — Suomi 1843.

[17] Nimen alkuperää haettaessa on muistaminen, että Ii-nimi muuallakin ilmestyy maassamme, esm. nimissä Ii-salmi, Iitti, puhumatta Iijoen seutuihin kuuluvista Ii-nimistä (Iinatti y.m.). Mutta merkillisempää sittenkin lienee, että pohjois-Asiassakin tämä nimi löytyy nimityksenä eräälle Obi-joen syrjäjoelle (Ija), jonka vieressä myöskin löytyy nimi Kem. Kielentutkija Europaeus miettii, että nimi on johdettava Syrjänin kielestä, missä löytyy sana ij (Votjakin kielessä ijä), joka on sama kuin suomen jää. Iijoki olisi siis yhtä kuin Jääjoki.

[18] Kerran kun minä tästä asiasta huomautin kertojaa, antoi tämä sen selvityksen, että Jättiläiset kyllä olivat itsenäistä kansaa, vaan että he olivat Hiiden sukua.

[19] Ks. sitä vertailevata taulua, joka löytyy Sälöisten linnan kuvaelluksen alla.

[20] Edellisen, nim. kalkin, on nykyään yliopiston konsistorio lunastanut kansa-tieteelliselle museollensa. Alttari-peitteestä on palanen jätetty samaan museoon, toinen puoli säilytetään kirkon sakaristossa. Kuivaniemen kirkossa käytetään vielä eräs Venäläisen lahjoittama alttari-peite, mikä todella ei enään ole juuri uuden muodin mukainen sekään.

[21] Ks. Murman'in julkaisemaa Iin kirkko-arkiston kirjaa, Kertomus Tiedustusmatkasta Pohjanperällä Suomi 1865, s. 54.

[22] Sama mies, mikä Kintaskoskessa makasi. Suomentajan muist.

[23] Nimi on käsikirjoituksessa siten kirjoitettuna, että edellinen osa sanaa on toisella rivillä, jälkimäinen toisella. Kun sittemmin on paperia suoraksi leikattu, niin on edellisen osan lopusta yksi tahi kaksi kirjainta mennyt hukkaan, niin ettei nimestä enään saada täysinäistä sanaa. Turhaan olen minä ahkerasti kuulustanut Pudasjärveltä tänkaltaista nimeä. Senmoista ei siellä nykyään ole, eikä muisteta olleen. Kenties onnistuu kuitenkin vielä yritys saada nimestä selvää.

[24] Tämän kansantarun on v. pastori K.A. Calamnius kerännyt ja kirjoittanut muistoon. Häntä on minun kiittäminen useista muistakin hänen keräämistänsä tiedoista ja suuresta avusta tämän pitäjän muinais-jäännösten tutkimisessa.

[25] Tämän hillebardin on v. pastori K.A. Calamnius lunastanut ja lahjoittanut Yliopiston kansatieteelliselle museolle.

[26] Tämän oppineen herran mielestä on nimen juurena sana alah = "hän nousi", josta sitten saataisiin Oulu yhtä merkitseväksi kuin sana olah s.t.s. "nouseva eli itäinen paikka, syystä luultavasti että se on etevimpiä paikkoja Pohjanlahden itäpuolella".

[27] Ylänne on itsessään vähäinen, mutta seudun tasaisuuden pitäisi muka mahdolliseksi tekemän että, ilman kirkkaana ollessa, ylänteen kukkulasta näkisi mainittua määrää kirkkoja. Nämä olisivat: Oulun, Oulunsalon, Kempeleen, Limingan, Tyrnävän, Muhoksen ja joko Temmeksen tai Lumijoen tai jonkun Iin kappelin — si fama vera.

[28] Meteli-sanan eri merkityksistä tehtäköön tässä näytäntö, semminkin koska tämä sana kohtaa meitä jo Iin merkillisimmän muinais-jäännöksen nimessä; Metelin-kirkko, ja vastakin tulee meitä kohtaamaan seuraavissa pitäjissä. Metelin tavallinen merkitys on sota, kapina, melu, melske. Limingalla, Siikajoella, Sälöisissä y.m. kutsutaan Metelinkankaaksi semmoinen kangas eli kivirakka, jossa on tavallista vierre-kiveä, varsinkin jos se on paljaana niin ettei sen päällä kasva puita. Tähän merkitykseen tulee vielä sekin ymmärre, että kivirakka pitää oleman yksinäisenä seisova taikka ainakin itsenäinen, sillä kokonainen selänne ei mielellään näy ottavan tätä nimeä kantaaksensa. Tyrnävän kappelissa Limingan pitäjätä kuulin uuden, omituisen merkityksen (herastuomari Eskolalta). Tämän mukaan olisi meteli-kivi sen laatuista kiveä, joka olisi niinkuin tulenkestävämpää, kovaa ja sinistä. Tätä sanan merkitystä kuulin toisessakin paikassa sillä erityislisäyksellä, että kiven piti oleman litteänä saadaksensa tämän nimen. Tämmöisiä mulle näytettiinkin. Ne olivat litteät, sinertävät, kovat. Jos niitä oli ympyriäisiä seassa, niin näitä ei muka metelikiviksi sanottu. Muhoksessa taas, Utajärven kappelissa, annettiin sanalle eri käsite, nim. kaukaisuuden, etäisyyden käsite. Täällä sanottiin hevosista, jotka olivat sydänmaissa laitumella, että "he olivat metelissä".

[29] Tekeillä oleva silta yli Oulunjokea tulee kulkemaan Linnansaaren poikki. Kenties tuovat siihen tarpeelliset kaivamiset, jos kyllä ne vähän hävittävätkin, jotain ilmi. Oulussa koulua käydessäni kuulin kerrottavan, että Linnansaaren ja Pokkitörmän välillä olisi maansisäinen käytävä, Merikosken alitse, mikä käytävä, ehkä hävinnyt, vielä olisi nähtävä.

[30] Linnasta, josta saapi lukea Joh. Snellmanin väitöskirjassa "De urbe Uloa" § VI, on Murman julkaisnut kartan, ks. Suomi, Toinen Jakso, 3 osa.

[31] Uljas hautakirjoitus kuuluu: Här Hvila Doctor Johannes Messenii Been. Själen i Gudz Rike, Rychtet Kring Hela Verlden. 1636.

[32] Vrt. Gananderin Mythologia Fennica alla nimen: Uhripaikat.

[33] Viime kertaa pidettiin tämmöinen rukous viidenkymmenen luvun keskipalkoilla (1854). Pastori Bäckvall.

[34] Melkeen kummallisen tiheässä löytyy Oulujoen korkeilla rannoilla vanhoja maatuneita tervahaudan-syvyyksiä, joita aika on sattunut välistä niin muodostelemaan, että ne pettävät asujainkin silmää, niin että nämä niitä "Jättiläishautoina" jopa linnoinakin näyttävät vieraille.

[35] Sama oli myös laita niiden raunioiden, joita näin Lapinkankaalla Limingassa.

[36] Ehkei kyllä muinaismuistoihin kuuluvia, mainittakoon tässä ne santakuopat, jotka löytyvät Utosjoen rannalla noin 6 neljänneksen päässä Laitilan kestikiivarista, koska nämä kuopat puhuvat vastoin sitä luuloa, joka arvelee, että ne tavalliset ympyriäiset kivirauniot, joita kiviharjuilla tapaa — esm. Hiidenkankaalla Iissä — olisi kuoppia, joissa poroja pyydettiin. Näistä Utosjoen kuopista, jotka luvullansa ovat 6 à 10, tiedetään näet varmaan, että ne ovat aiotut juuri tämmöiseen poronpyyntiin. Mutta ne ovatkin erilaatuisia. Ensinkin ovat ne tasasella santakankaalla hiekkaan kaivetut, eikä kivistä tehdyt, ja sitten paljon suuremmat niitä, mitkä tavataan kivirakoissa. Näitä santakuoppia käytettiin näin: pohjaan pantiin teräviä seipäitä seisomaan kärjet ylöspäin, kuoppa peitettiin ohueilla päreillä ja näiden päälle pantiin santaa. Kun nyt poroja ajettiin näiden päälle, putosivat he kuoppaan ja haavoitettiin terävillä seipäillä.

[37] Esimerkkiä tästä näemme vastakin. — Tämä Hiienlinna on yksi niitä törmiä, jolla Pyhäkangas laskeepi Pyhäkoskeen. — Warelius puhuu hänkin Muhoksessa löytyvästä "Jättiläis-kirkosta". Se ei voi olla muu kuin joko se Pirttijärven "jättiläis-kirkko" tahi tämä sama "Hiienlinna".

[38] Tämä taru ei suinkaan ole tydyttävä, ja onkin luultavasti myöhemmän sukupolven tekemää, sukupolven, joka ei ole ymmärtänyt syitä, miksi esi-isät pyhittivät semmoiset paikat. Syy, mintähden koskenlaskija tehtiin Venäläiseksi, lienee se, ettei oman maan miehestä ole uskottu niin kovaa ja julmaa uhrauksen-lupausta.

[39] Kansa pitää tämän kolon kyyniläisenä merkkinä erään Venäläisen mahalla-makaamisesta.

[40] Tämmöistä olemme jo ennenkin kuulleet. Tätä kerrottaessa lisättiin "niin silloin olivat miehet, Jumala tiesi mimmoiset nykyiset lienevät".

[41] Näissä raunioissa luullaan myös olevan rahaa, ja tästä kerrottiin seuraava juttu: Eräs "Noki-Matti" niminen mies oli kerran ottanut kaivaaksensa täältä rahaa. Kun rahaa kaivetaan, niin pitää oleman ääneti, sen arvaa. Mutta kun Noki-Matti, kauan kaiveltuansa ahkeroittuansa, viimein löysi raha-arkun ja juuri oli sitä haudasta nostamaisillansa, niin ärjäsi hän kovan vaivansa vimmassa: "aha, perkele, jopa ma sun sain!" — ja samassa painui arkku iki päiviksi maahan.

[42] Tämän kivikirveen olen jättänyt Yliopiston kokoilemiin.

[43] Ylioppilas Carlenius, joka minua ennen oli täällä matkustellut, on kenties onnistunut saamaan tämän.

[44] Limingan nimeä selitettäessä on taas huomaaminen Mathesius'en kummalliset arvelut. Liminka tulee, miettii hän, Lami eli Lima nimisestä kansasta, mikä taas on nimensä saanut hebrealaisesta sanasta lamah = kansa, suku, samasta juuresta lähtevä, josta sitten on tullut sana lauma = joukko, paljous. "Sillä — sanoo hän — niinkuin kaikki tietävät, että meidän Pohjanmaamme ihmisen-siittämisestä on Etelämaita paljoa runsaampi, niin on kansa täällä kenties sikiäväisyydestänsä saanut nimensä, mikä on tullut merkitsemään kansaa, joka harvoista valta-äiteistä polveutuu. Eipä voikaan kukaan kieltää, saman sikiäväisyyden löytyvän muissakin Pohjanmaan osissa, joten tämä nimijohdatus ei millään tavalla näytä uskomattomalta."

[45] Vrt. "Linnastenkangas" Wihannissa, "Linnala" Paavolassa y.m.

[46] V. pastori K.I. Hällfors, joka mua muuallekin suosiollisesti seurasi, kävi kanssani Lapinkangastakin tarkastamassa.

[47] Disp. De Urbe Uloa.

[48] Kenties kuuluu linnoitus "suuren venäläissodan" aikaan, jolloin Venäläiset Kemissäkin kävivät. Mahdollistapa olisi myös, että se kuuluisi 1580-95 vuosien sotavehkeisin. Mutta kenties tässä ei tarvinnekaan ajatella varsinaista linnoitusta, vaan ainoastaan esm. jonkunmoista varustusta vaan, joka olisi sotavuosina rakennettu kirkon ympäri, kun uusi kirkko rakennettiin vanhan palaneen sijaan. — Kaikella tällä on kuitenkin paikka joutunut salaluuloon ja on, samaten kuin muutkin senkaltaiset paikat, sekin saanut haltiansa, niinkuin seuraava juttu osoittaa: Kummulla on viimeisinä aikoina seisonut mylly, joka on ollut Nikulan. Kerran kun oli niin kiire aika, että jauhaminen pitkitettiin yön pitkään, oli myllärille äkkiä ilmestynyt valkeaan paitaan puettu olento, joka myllärille oli virkkanut: "Anna minun luuni rauhassa täällä levätä, äläkä untani estä!" Hämmästyneenä oli omistaja silloin seisottanut myllyn, ja kiitollisuudesta tästä oli ilmiö hälle ilmoittanut aarteen, joka olisi löydettävä samasta paikasta missä linna oli seisonut. Mylläri kaivoi ja löysi aarteen, tuli rikkaaksi ja muutti myllyn. — Hautoja ja luita on löydetty kummun ympärisestä entisestä hautausmaasta, joka nyt on pelloksi raivattu.

[49] Y. Koskinen Nuija Sota II s. 15. — Vrt. Solovetin kronikaa, Suomi 1843. Limingan ostrogista.

[50] Mintähden kirkko juuri tämän vanhan historiallisen muiston päälle rakennettiin, on vaikea ymmärtää. Jos edes kuvakaan tästä linnoituksesta otettiin, ennenkuin se kirkonsijaksi hajotettiin, siitä ei tietoa. Kerrotaan kuitenkin, että linnoitus olisi silloin vielä ollut selvästi näkyvissä.

[51] Muistoonpanoistani, tehdyt vaellusmatkalla 1855, olen havainnut, että todellakin Wäisälänmäki niminen vuori on Onkiveden rannalla, missä se on seudun korkeinna kumpuna.

[52] Syistä, jotka alussa jo mainitsin, en katsonut tarvitsevani kauemmin aikaa tässä pitäjässä viipyä, jonkatähden paikkakunnan tarutkin jäivät kokoilematta. Sitä myöten kuin sivumennessä kerkesin näitä kysyä, näyttää minusta kuin jos olisi paikkakunta näistä tämmöisistä melkeen köyhä. Puhumatta 1808-9 vuoden suurista muistoista, muistaa kansa vielä isoa vihaa. Täälläkin kävivät Venäläiset XVI vuosisadan loppupuolen meteleissä ja polttivat täällä kirkonkin 1591.

[53] "Jos itse vanha kirkonhuone on muutettu Kirkonluodosta nykyiseen kirkonpaikkaan, sitä ei varmaan tiedetä. Nykyisellä kirkkomäellä muistetaan kuitenkin vanhan huoneen seisoneen, millä huoneella, joka oli pituudeltansa ja leveydeltänsä yhtämittainen vanhan kirkonperustuksen kanssa Kirkonluodolla, olisi kumpasessa sivuseinässä ollut pylväs. Sisältänsä oli huone varustetta alttaripöydällä, penkeillä, kuvilla ja lauluilla; mutta sakaristoa ei ollut. Kuitenkaan ei muista kukaan muuta, kuin että tämä huone olisi ollut pitäjäntupa, jossa pitäjänkokouksia on pidetty, ja että papisto siellä toimitti jumalanpalveluksia, kun oli kova pakkanen. Sanottuihin asioihin katsoen on kuitenkin todennäköistä, että huonetta on, vanhan kirkon muuttamisen jälkeen, käytetty kirkkona ennenkuin uusi kirkko oli rakennettu. Tähän kirkkoon on sitten pantu kuvia, joiden joukossa kuva neitsy Maariasta lapsensa kanssa on kaunis ja kaunistettu kalliilla kultauksella. Muutoin löytyy täällä vanhoja paavillisia kirjoja munkkistyylillä präntätyitä, niinkuin myös pari maalattua keppiä, joita epäilemättä on käytetty soittoina paavikunnan aikana".

Näin kertovat eräät Salon kirkonkirjastoon kuuluvat kirjoitukset. Nämät, jotka ovat osa niitä kirjoituksia, jotka tästä kirjastosta ovat kadonneet, ovat tuntemattomien tapausten jälkeen tulleet pelastetuiksi kauppias Sovelius'en kautta ja häneltä aiotut annettaviksi arkistoon takasin. Suosiollisen avun kautta olin minä tilaisuudessa saada näitä kirjoituksia lukea ja niistä kirjoittaa, mitä minun aineelleni sopivaksi näytti.

[54] Yksi näitä kerrottakoon tässä näytteeksi, kuinka vapaasti kansankuvitus kohtelee kaikkia ajanmääräyksiä ja kuinka luontevasti se käyttää anakronismeja. Hummastenvaaralla oli näet Jättiläisiä asunut ammoisista ajoista. Sattuipa näin ajan kuluessa, että Braahen kaupunki rakennettiin. Jättiläiset eivät tätä pahastuneet, vaan läksivät Hummastenvaaralta veneillänsä kaupunkia katsomaan ja poikkesivat niinkuin suuret herrat ainakin sisään kaupungin rikkahimman porvarin Sovion taloon. (Sovio — nykyään Sovellus — on kaupungin vanhimpia sukuja). Täällä tahtoivat he porvarilta tervetulijaisiksi "halstoopin ryypyn", jonka he kerrassaan itsekukin joivat pohjaan, ja kun he sitten taas palasivat kotiin, ottivat he vaivatta kaksi suolasäkkiä kainaloon. Tästä sanottiinkin: "aika miehet läksivät aika taloon". Anakronismi on siinä, kun tehdään Jättiläiset yhdenaikuisiksi Braahen kaupungin kanssa, ja Braahen kaupungin kuvaillaan olleen rakennettuna siihen aikaan, kun Hummastenvaara vielä oli saarena — koska Jätit soudellen kulkivat — s.t.s. aikaan, jolloin se paikka, missä kaupunki nyt seisoo, tuskin vielä oli vedestä kohonnut.

[55] V. maanmittari Juvelius, joka ammattinsa kautta on ollut tilaisuudessa hankkimaan useita tietoja muinaisista muistomerkeistä näissä paikoin, ja on muinaistutkintoon hyvin mielistynyt, suosiollisesti on antanut havainnoistansa mulle osaa.

[56] Mustakangas ja Vähä, maanmitt. Juvelius.

[57] Sivumennen mainittakoon tässä erästä, neljänneksen matkaa Kastellista erämaissa olevata, luolaa, koska vallan luultavaa on, että se ennen muinoin on ollut jonkun köyhän Lappalaisen yksinkertainen koti. Luola on eräässä kivikkomäessä Kastellin eteläpuolella. Sen ulkomuodosta saapi parhaan ymmärteen, jos ajattelee niitä Druidi-alttareita ("Dös, Dyss"), joista Nilson, Skand. Nord. Urinnev. Kap. VI, puhuu, ja joista hän, kuvalehdellä XVII kuva 204, antaa kuvauksen. Nämät Druidi-alttarit olivat rakennetut siten, että litteä kivi oli pantu kahden muun litteän kiven päälle, mitkä jälkimäiset olivat kannallensa pystytetyt. Sama rakennustapa on tällä luolalla. Eroitus on kuitenkin aivan silmin-nähtävä. Sillä ensinkin ovat ne kivet, jotka päällänsä kantavat katon, maaperäisiä ja kiintonaisia, ja toiseksi on kattokivikin niin summattoman suuri, ettei ihmisten voima ole sitä sinne voinut asettaa, puhumatta siitä, että se ylipuoleltansa ei ole litteä, vaan töyrykäs. Kaikki osoittaa luonnon luomaa. Suu elikkä ovi on niin ahdas ja matala, että ainoastaan kontaten pääsee sisälle, mutta sisäpuolelta lavenee luola ja muodostaa niinkuin kaksi kammiota. Katto näytti savusta mustenneelta ja kivet tulen polttamilta. Siinä paikoin, missä kattokivi ei tiheään sopinut yhteen alustansa kanssa, vaan jätti lomia välillensä, olivat nämät lomat tukitut pienillä kivillä — selviä merkkejä ihmistyöstä. Kun luolan lattia on suuta alempana ja kallahtava, on vesi vienyt luolaan multaa, santaa, lehtiä ja muuta roskaa, niin että luola nyt on matalampi kuin se nähtävästi ennen on ollut.

[58] Kastelli (Castellum) ja Linnala ovat nähtävästi saaneet nimensä siitä, että ne ovat Salosien linnan naapuri-taloja. Silveri siitä, että sen pelloista on löydetty hopeaa (silfver).

[59] Vertaeleva taulu, josta näkee täällä kuvattujen linnain mitat, jalka-mitassa määrätyt:

Nimet Koko linnoitus Itse muuri poikkimitaten Pituus. Leveys. Korkeus. Leveys.

Linnankangas (Siikajoella) 93 62 noin 2 noin 6 Pesuankangas " 106 74 2-4 (5) 12 Metelinkirkko (Iissä) 126 90 2-4 10-12 Jättiläisten linna (Salossa) 175 112 6 20

[60] Jos se vastedes vielä löydettäisiin, on postimestari Wallenius suosiollisesti luvannut sen tänne lähettää.

[61] Minun seurassani oli tässä tilassa Fredrik Alfr. Saxbäck vainaja, jonka kanssa jo kesänä 1861 kävin näitä muinaisjätteitä tutkimassa.

[62] Näistä n.k. Jättiläisten haudoista muutama sananen. Yleisesti johdetaan niitä Lappalaisiin, ja tämä lieneekin oikeen. Mutta kumma on, ettei näitä tämmöisiä löydy joka paikassa muuallakin, missä Lappalaisia nähtävästi on asunut. Niinpä niitä ei löydy esm. Siikajoella, Limingalla, Torniossa y.m. Ainoastaan Iissä näin samanlaisia, nimittäin Konttikankaalla. Ja kuitenkin ovat Lappalaiset asuneet mainituissakin pitäjissä. Miksi ei siis täälläkin tämmöisiä? (Vrt. Arvids. Rühs, Bih. s. 127 muist.).

[63] Maarian kuva sanottiin olevan jonkun paavin lahjoittama, mutta minkä? milloin? — Niiden pyhäin miesten joukossa, mitkä ovat Maarian kuvan kaapin-ovilla kuvatut, on myös pispa Henrik, seisoen Lallin (?) päällä; muut ovat epäselvät. Brigittan kaapin-ovilla on muiden joukossa myös "Ericus Rex".

[64] Ks. silloisen porimestari Konst. Hildénin kirjoitusta Braahen kaupungista, painettu Oulun Viikko-Sanomissa 1860.

[65] Ks. Stenbäck: Beskrifning öfver Brahestad 1769.