JAAKKOO LÄHTI PARIISIHI…
Kuvaus Pariisin olympialaiskisoista v. 1924
Kirj.
VAASAN JAAKKOO
Jyväskylässä, K.J. Gummerus Osakeyhtiö, 1925.
SISÄLLYS:
Suamen kansa valmistuu Pariisin kisoohin.
Mäkin lähren — —
Läpi Saksan me reissathan.
Perliinis.
Pariisia kattelemas.
Pariisin Punaases Myllys.
Pelit alkaa.
Keihäänheitto ja 10,000 juaksu.
Viisiottelu ja estejuaksun alku.
Kuula meni plöröksi, mutta 5000 alku oli komiaa kattella.
400 m. juaksu.
Nurmen kunnianpäivä.
Kymmenottelu.
3000 m. joukkuejuaksu.
Se 10,000 murtomaajuaksu.
Kolmiloikka.
Viästinjuaksut.
Kiakonheitto.
Maratoni.
Loppusoitto.
SUAMEN KANSA VALMISTUU PARIISIN KISOOHIN.
Antverppenis meni jo kyllä hyvi, mutta ku takaasi tultihin, nii Suamen poijat putiivat nyrkkiä plakkaris amerikkalaasille jotta:
— Orottakaa jänkit, vai te täs meinaatta pullikoora Suamen tasavaltaa vastahan! Olkaa nii isoja ja rikkahia kus tykkäättä ja komjasta taloosta kotoosi, mutta hyvät pitää olla värkit, jos meinaatta meille viälä Pariisis pärjätä — —
Niin meirän poijat pää vääräs kirrastivat takaasitulles, vaikka Pihkala koitti olla häräs ja sanua jotta:
— Älkää herrantähre puhuko tuallaasia ja sanoko jotta sivulliset kuuloo. Me saamma olla kovasti tytyvääsiä ku nuanki hyvi meni! Se meni oikiastansa paljo paremminki ku m'olin uskaltanu toivuakkaa. Kattokaas sitä voi sattua vahinkoja ja kaikellaasia onnettomuuksia, eikä sitä yhtää tiärä kuinka sitä — —
— No tiätää sen, älä yhtää koitakkaa — — Nirrin me otamma pois amerikkalaasilta Pariisis, se on vissiä se — —
— No, jos otattaki, mutta pitäkää eres mölyt mahasnanna ja suu knapis, jottei ne saa tiätää, mitä me meinaamma. Emma suinkaa me oo ruattalaasia, jokka aina etukäthen lyäävät kaikki mailman kansat lauralta ja sitte saavat kiittää laupiasta taivasta jos niille sattuu tipahtamhan johnaki lajis jokin palkinto. Kyllä ne silloo hoilaa jotta:
»Een lyysande seeger för svenska färger idaag! — Voor venska Petteson tuu priljant under stormande piifall treetje priise i hopp opp!»
(Loistava voitto Ruattin färiille tänä päivänä! Meirän ruattalaane Pettesoni otti timantinkirkkahasti myrskyävin suasionosootuksin kolmannen palkinnon pystyhyn hyppäämises.)
Niin kirjootethan Ruattin sanomalehris suurilla tuuman korkuusilla puustavilla, mutta kuka ensimmääsen palkinnon vei, — siit'ei puhuta mitää. Ja jos sanothanki, nii johnaki lopus ja nii piänellä präntillä, jottei tahro saaraa selvää suurennusklasillakaa jotta:
— 1 p. Mäkkäkkyle, Finlant.
Pihkala päätti pontevan puheensa Antverppenistä palaaville urheelijoollemma näillä' sanoolla:
— Koska näin on asianlaita ruattalaasten kans ja ottamalla huamiohon, jotta ryssät on vain selkhän antamista varte, niin emmeköhän voi yhtyä runoolijan sanoohi jotta: Ruattalaasia emmä ole, ryssiksi emmä koskaa tule, siis olkaamme suamalaasia — olympialaasiski!
— Se on oikee! — huuti heti Perttilän-Masa, joka kans siinä sakis oli.
— Joka sitä vastahan sanoo, sille klupua kalloho!
Ja nii se tuli yhtehööseksi päätökseksi, jotta pirethän suu kiinni ja ruvethan treenaamahan heti Pariisin olymppialaasia varte kaikes hiljaasuures. Ei puhuttu paljo, puhistihin vai. Kankahat kumaji, mettät kahaji ja maantiät pöläji ku meirän poijat truiskiivat murtomaata pualtahyssyä ja täyttä vauhtia n'otta sinitti. Sitä tehtihin pari vuatta ja sitte syksyllä, ennenku Pariisihi lährettihin, alaattihin oikee se viimmeene voitelu. Nurmen-Paavoki lähretettihin Ruattihin koittelhon sen Viiren kinttuja vähä ennakolta, ku ne ruattalaaset nii kovasti trossasivat sen pualesta. Viire oli voittanu Kööteporin kisoos, ku ei Nurmi ollu siälä, ja ruattalaaset kehuuvat sen Viiren olevan ny parhaas kunnos. — Sanoovat jotta meirän Paavo ei töhri enää yrittääkkää Viiren kans, häviääs ku potaska — —
No Paavo pantihin sitte koittamhan ja se ilmootti piruuttansa ruattalaasille etukäthen jotta:
— Ei se Viire mulle pärjää —
Ja ruattalaaset ku pitivät siitä melua ja sanoovat jotta:
— Hah hah haa — — — han e tuuki! (se on hullu).
Ja kyllä meitä täälä kotona ittiäki vähä peljätti jotta:
— Saas nährä, kuinka sen Paavon oikee käyrähän — — Ei sitä ny olsi trengänny heti nii suarahan sanua — —
Tukholman statioonilla sitte juaksivat Nurmi ja Viire ja 18,000 ruattalaasta oli tullu kattomhan ja hurraamahan, kun Viire voittaas
Heti tarttipaikalta otti ruattalaasten hengen kiinni ja niiren piti ruveta huuthon Viirelle jotta:
— Viire, sun pitää plyniä sen fintupin erellä! — eikä peräs — —
Viire puri hammasta, potkii mitä kintuusta lähti, mutta aina vai vilajivat Paavon piaksunpohjat sen nenän eres.
— Faan an namma Viire! — huutivat ruattalaaset nyrkit pystys. — Ota kiinni se!!
— Kun em mä saa! — huakii Viire — Ku se menöö alta pois, eikä anna mun purtata ollenkaa!
Aina vai oli Viire jääny, vaikka Paavo oli lopus jo vähä pirätellykki ja kattellu kehuansa jottei mailmanennätystä ny aiva pilalle krussaa tyhjän tähre. Loikkas sitte vai nuan niinku flikat maaliviivalle ja tykkäs jotta:
— No niinhän se meni prikullensa, ku meinattihinki!
Kyll' olivat ruattalaaset ollehet silmät pyäriääsnä jotta:
— He va nu een faans fintupp he de — — (se ny kauhia finni on) Ja mithän olivat koittanhet seliittää, jotta Viiren vatta ei ollu oikee kunnos. Se on selvää se! Vähemmästäki.
Ku toren sanoo, nii kyllä se nii oli, jotta haukkoomalla täälä kotomaaski orotettihin tiatua Nurmen ja Viiren kaksinkamppaalusta Tukholmas' n'ottei unta tahrottu saara. Ei me silloo viälä uskaltanhet oikee luattaa Nurmen puuheehi, jotta se nii varmaa sen meno on. Ja sitä varte henkikurkus soittelivat ihmiset kaikkihin sanomalehtien toimituksihi jotta:
— Kuuluuko mitää?
— On tääl ollu kauhia tulipalo ja Jaapanis sellaane maanjäristys jotta koko mailma tutajaa ja ihmisiä kuallu ku häkää — — vastaalin mäkin telefoonis.
— Äää, mitä nuasta turhista! — — Kuinka siälä Tukholmas on käyny?
— Nii mihnä?
— Tukholmas! Ettäkö te kuule? Mikä pöllöö siälä puhuu, jok ei tiärä mistää! — — kirrastivat ihmiset.
— Nii siitä juaksustako te meinaatta?
— Siitä justihin! Kuinka sen Nurmen on käyny siälä?
— Ei sen oo käyny kuinkaa! Huamennahan se vasta juaksoo — piti meirän toimittajaan kärsivällisesti seliittää, sillä niit' oli niinki innostunehia kansalaasia, jokka kyselivät jo päivää ennen, ku oli juastukaa.
Ja sitte ku se oli ollu se juaksu, nii koko päivän aamusta iltahan sai huutaa telefoonihi jotta:
— Joo joo, Nurmi voitti! —
Ja vaikka n'olis kysynhet mitä, nii aina vai me huurimma jokahittelle jotta: Nurmi voitti, — oli siälä sitte kihlausilmootuksia eli tulipalo-uutisia tulos.
Kerraasti mä narrasin yhrelle äijälle jotta:
— Viire voitti!
— Vainnii — — — vai voitti — — Kuinka paljolla se pakana voitti?
— Kolmella sekunnilla voitti — —
— No s'ei ollu paljo se — tuumas äijä langan pääs.
Mutta sitte mä oikaasin jotta:
— Ei vaiteskaa! Kyllä se Nurmi voitti!
— No perhana!! Sitähän mäkin! Oikeekko totta, jotta Nurmi voitti?
— Totta!
— Heleijaa!
— Kuinka paljolla se voitti?
— Oli se vähää vaille kolme sekunttia!
— No saakeli! S'oon paljo se! — tykkäs miäs.
Sellaane innostus s'oli joka paikas. Ja ku sitte rahankeräys panthin toimehen ympäri maata jotta saatais rokunoota, jolla poijat lähretethän sinne Pariisihin, nii kyllä vai jokahinen koitti olla touhus ja antaa osansa. Kitupiikikki olivat nii rennolla päällä jott' eivät yhtää nuukaallehet; antoovat heti mitä lämpimimmän kannatuksensa yhteeselle asialle ja olsivat antanehet oikee rahaasta rahaaki, jos olis sattunu olemhan. Joka paikas koottihin kipoolla ja kapoolla ja ku valtiokin purotti pualimiljoonaa, nii syksystä aikaan saattoovat poijat ruveta oikee tosissansa treenaamahan.
Toukokuus pirettihin sitten viimmeene kentraaliharjootus eli nii sanotut »karsintakilpaalut» Helsingis muka erustajaan valittemista varten Pariisin olymppialaasihi — vaikka n'oli valittu ja määrätty jo aikoja sitte! Kattokaas s'oon sillä lailla, jotta se kuuluu taktiikkahan: joka maa koittaa narrata ja puljuttaa kukin laillansa toistansa nualla karsintakilpaaluulla.
Ruattalaaset pitäävät sitä taktiikkaa, jotta ne levittäävät ittestänsä etukäthen paljo parempia tuloksia ku saavat. Ja ovat sitte mahtavia ja trossaavat, jotta heiltä vasta mailmanmestaria tulooki joka lais. — Ja paras taktiikka se ruattalaasille onki, sillä ku koitos sitte tuloo, niin ei niillä oo enää mitää sanomista.
Meillä suamalaasilla ja amerikkalaasilla on taas aiva toisellaane taktiikka. Sellaane, jotta mailmalle ilmootethan vain Jopin-postia, huanoja tuloksia ja kaikellaasia onnettomuuksia, nyrjähtymisiä, venähtymiä ja jalaan katkiamisia ja muuta sellaasta, niinkus muistatta sanomalehristä jott oikee pakkas itkettämhän ku niitä lehriistä luki.
Täs valehtelemisen konstis on amerikkalaasilla kumminkin rekortti. M'ei pärjää niille vaikka kuinka yrittääsimmä. Kerraasti tuli jo Atlantin takaa kamala surunvalitussähkösanoma, jotta niiren paras miäs oli tapaturmaasesti kuallu —
Eihän se korjaa oo, mutta toren pitää aina sanua. Me suamalaaset jo liputimma kiältä jotta:
— Ahas, no nyt ei meill' oo hätää mitää! — Vai on se kuallu? Olipa se surkia paikka — —
Mutta ku kilpaalut sitte tuli, nii ilmestyy se amerikkalaane kuallukki kentälle tervesnä ku pukki ja vei ensi palkinnon!
No nii, ne meirän karsintakilpaalut pirettihin sitte taktiikan mukhan ja kovasti huanoja tuloksia saatihin ja paljo väkiä oli kattomas ja toristamas, jottei mitää fuskua tehty. Amerikan, Ruattin, Enklannin ja monen muun maan konsullit ja tiplomaatit olivat tullehet nuan vain muka muina miähinä kans kattelemhan, mutta tarkasti panivat paperille tulokset ja nopiaa sähkööttivät tiarot kotomaahansa, mihnä kunnos Suamen urheelijat olivat. Eikä me ollu huomaavinamme.
Kaikki meni hyvi niinku ylitreenari Mikkola oli määränny jotta:
— Muistakaa vai pojat, jottetta sofke ja tramppaa maailmanennätyksiä!
Poijat olivat luvannehet ja tekivät tyätä neuvottua, eikä mitää feiliä tullukkaa siihe asti ku Ritola otti ja munas ittensä. Se Ritola ku on sellaane viriä poika, jotta sit' ei tahro saara piretyksi millää aisoos ja sitä se Mikkolaki oli pahite peljänny ja varoottanu.
Ku 10,000 meeterin juaksijat olivat tarttilinjalla, nii Mikkola meni viälä varooksi sen Ritolan puheelle, näytti nyrkkiä ja sanoo jotta:
— Ja muistakki ny Ville, jotta kattot tarkasti ethes, jottes juakse liika lujaa! Kyllä se saa rennolta näyttää sun menos, mutt' älä vai munaa ittiäs!
Ja nii lähtivät poijat painelemhan ympäri rataa. Kiärtivät monta kymmentä kiarrosta tasaasta tahtia pualinukuksis n'ottei havaattukaa ennenku oli enää pualikiarrosta jälellä.
Silloo kattoo Mikkola kellua ja meinas saara laakin jotta:
— Herrenjee tuata Ritolaa!! —
Ja lähti tukka suarana perähän kiljujen jotta:
— Pirätä, pirätä Ville! — kuuleksä! — pirätä helkutis, muutoon menöö mailmanennätys lävelle — —
Mutta Ritola mennä pökkäs vai pualinukuksis, eikä kuullu.
Mikkola painoo peräs senku lyhkääsillä säärillänsä kerkes, mutta kuinkas s'olis mailmanmestarin kiinni saanu?
— Pirätä, pirätä Ville! — karjuu Mikkola. — Voi hyvät ihmiset, ottakaa se kiinni! Nakakkaa sitä puulla, paiskakkaa lakilla, se särköö mailinanennätyksen ennen aikoja —
No silloo käsittivät kattojakki vaaran suuruuren, rupesivat huutamha ja huitoomhan Ritolalle, paiskimhan lakiilla n'otta viimmee se heräs — mutta silloo s'oli jo myähäästä.
Vaikka se pani jarrut päälle ja löi takapakkia sen ku kerkes, n'otta kantapäästä nahka lähti ja savu nousi, nii mikää ei auttanu. Vauhti painoo miähen maaliviivalle ja mailmanennätys meni rikki jotta pritkahti
Ihmiset huutivat ja hurrasivat toisella kärellä jotta:
— Uusi mailmanennätys! — — —
Ja toisella kärellä näyttivät Villelle nyrkkiä jotta
— Sen tuhannen juupeli, ku et yhtää katto etehes!
Ja Mikkola oli itkeny ja repiny hiuksiansa jotta:
— Tuan se ny otti ja teki — —
MÄKIN LÄHREN — —
Hätäkös s'oli niiren urheelijaan Pariisihi lähtiä, ku koko Suamen kansa kokos niille rahaa ja eväspussihi pisteli kokonaasia voitritteliä, kärrynpyärän kokoosia meijerijuustoja ja vaunulastin knäkkileipää, mutta toista s'oli mun! Ja munhan sinne ny ainaki piti päästä kattomhan, kuinka niitä olymppialaasia oikee pelathan. Mutta ku aikani olin hypänny ja hääränny, nii jo nousi ku nousiki rahat ku konttuurista. Ja konttuurista ne nousiki. Oikee hirvitti ku annettihin niin paljo rahaa, jottei mun massikkani oo ikämailmas ollu nii pullollansa.
Oikee kukkaroparka oli revetä, mutta mä tukkin aina vai lisää ja sanoonki jotta:
— Verä ny nahkahas vai kerranki rahaa! Ooppas saanu tähän asti laihaposkisena oleella. — — Ja muista pitää kutis, jottes ennen aikoja rupia haukottelemahan, sillä matka on pitkä Franskanmaalle ja kialtolaki loppuu jo kolmen peninkulman pääs Helesingin rannasta. — Ja takaasi on kans tultava, muista se! Kolkuta hyvä ystävä silloo aijoos, ku on kotia lährettävä — —
Kaikki oli tollarin rahoja, ku Kansallispankis sanottihin, jotta parast' on ottaa Amerikan taaloja, ne kelpaa rahasta joka maas ja joka paikas eikä trenkää hypätä pankiis shekkipaperien kans.
Ja sanoo ne siälä pankis niinki, jotta jos rahat loppuu, nii kyllä kruununkyytillä takaasi pääsöö.
Passit, pussit ja muut sellaaset, n'oli pikku asioota, mutta se franskankiäli mua rupes peljättämhän, jotta kuinka siälä oikee pärjää tällääne rukhisen leivän miäs ku mä, jok' en osaa muuta franskaa ku »koknak», »portviin», »benediktiin», »puljong», »kalsong» ja »oteklong». Siinä s'oli kaikki mun franskani.
Mutta sitte näin yhren kirjakaupan klasilla tulkkikirjan, jonka nimenä oli jokin »Piäni Pariisin kävijä», ja sen mä ostin n'otta naskahti. Ei siin' ollu ku parikymmentä lehtiä, mutta hintaa oli kehrattu panna lähes kakskymmentä markkaa. Eikä yhtää pluutattu. Kyllä mä tykkäsin jotta s'oli liika tyyris, mutta ku lukemhan rupesin, nii havaattiin jotta siin' oli franskaa friskisti koko rahan erestä, liikaaki. En mä tarvinnu pualiakaa koko matkalla.
Sitä mä lujin n'otta pää höyrys Helsinkihi asti. »Mösjöö», s'oon herra. »Matammi», s'oon frouva ja fröökynä, kumpi vai, niinku Pariisis passaaki. »Silvuplee», s'oon jotta olkaa hyvä; »mersii» — kiitoksia paljo, »kompiäng» (sen mä muistin kompiaasesta) — mitä maksaa, »Uii», se merkittöö jotta »kyllä», ja se ny vasta helppo oli muistaa. Mutta laskusanoosta mä en saanu päähäni ku kaks: »sängkant», (sängynkantti), s'oon 50 frankia ja passaa kovasti hyvi. Samoon se toine: »sängsang» (ruattiksi sängsång), jok' oli 500 frankia ja tämmäs erinomaisesti välhin ylitte, välhin alle. Mutta se mukavaa oli, ku kaikkia kyypparia sanottihin »karsong» ja potun nimi oli vai »putei». Ja aina ku mä sitte siälä Pariisis kiljaasin jotta
— Karsong, hesputei!
Nii aina tuli kaks pottua pöythän n'otta helähti.
Ja se muu franskan kiäli oli nii yksinkertaasta, jotta kaffi on kaffee, tee on tee, poliisi — poliisi, teatteri on teatteri, varietee on varietee, olyinpialaaset on olympialaaset, fintuppi on fintuppi — n'otta s'oli melkee purkista suamia.
Ku autollekki sanoo vai jotta: ptruu — nii pysähtyy heti. Ja ku vähä kärellä viisas jotta: annas mennä tuanne — nii sinne lähti. Ku kopisti nyrkillä kuskia selkhän ja sanoo jotta: topp — nii toppas siihe paikkaha. Taksameetris oli numerot, mitä maksaa ja rahoos samallaaset numerot, jottei muuta ku räknätä lantit äijälle käthen ja sanua jotta: saat mennä! Lakkia nosti viälä kaupanpäälliseksi.
N'ottei s'ollu mikää konsti siälä Pariisis kiälen pualesta pärjätä.
S'oli lauantaki päivä ku me Helsingin rannasta lährimmä, me Olymppian pääroikka raskahat miähet, kuulantyäntäjät, moukarin paiskaajat, kiakon ja keihään heittäjät ja painijat, joill' oli niskat ku härjillä. Niit' oli treenannu, harjoottanu, keittäny ja paistanu, kuumas ja kylmäs löylys höyryyttäny Isoo-Armas n'otta n'oli aiva muatopualia. Toisia oli laihrutettu kymmeniä kiloja, jotta n'oli laihoja ku kurkelooset ja pantu kaks sarjaa alemmas. Ja toisia piäniä miähiä oli se Laitine syättäny ja lihoottanu nii sikamaasesti, jotta niiren käret seisoo uloöspäi ku pellon peljättimillä, eikä ne saanehet käsiä plakkarihinsa ollenkaa. Nenää ku niistivät, nii pöyrännurkkahan hinkkasivat, mutta kyllä ne sitte kans olivat väkeviä miähiä.
Kovasti oli paljo ihmisiä rannas saattamas ku lährettihin ja vanha kunnon Vilskmanni piti koko Suamen kansan pualesta puheen meille jotta:
— Muistakaa poijat — —
Ei se pitkä puhet ollu, mutta väheetki olis piisannu. Saman olis tehny, vaikkei olsi muuta ku nyrkkiä näyttäny ja ähkäässy. Kyllä poijat tiäsivät, mitä niiltä orotettihin jotta: kaikki metallit Suamhen! Ja se se oli, joka pani tuumaamahan ja totiselle päälle n'ottei tahtonu ruaka maistaakaa.
Sitä varte mä meninki heti ravintolan pualelle, tavallisten pasiseerarien sakkihi, josta kuuluu iloone kilinä ja alkavan laulun tapailu. — Eikös sitä nii sanota, ku nuan hyräällähän ja otethan nuattia, ennenku oikee laulamhan ruvethan?
— No ka terve! Päivää, ook sä kans täälä Jaakkoo? — huikkas heti yks tuttu lehtimiäs, joll oli jo munkkikvartta nenän alla ja punaaset posket. — Tämä ei maksa ku 28 markkaa, ja jos pualiskan ottaa, nii 6 markkaa aina säästää — —
— Äläh, vai säästää siinä? No, min'oon päättäny elää nii säästävääsesti ku suinkin, jotta taitaa olla paras heti alkaa säästämhän — —
Ja ku me sitte pufetsikalta viälä kysyttihin sitä asiaa ja räknättihin, nii me otimmakin aina koko heelan. — Siinä ku säästi viälä enempi!
Ja kun säästävääsyys näytti kuuluvan niin kaverin kun munkin — tuata nuan, minä tarkootan minunkin — periaatteesihini, nii me päätimmä säästää koko matkan. Ja sen päällehän kannatti vähä ryypätäkki.
Me meinasimma justhin alkaa kaksäänisesti sen laulun jotta »Sellaasen mamman poikia ollaan» — ku siihe meirän pöythän tuli yks fiini herra ja sanoo jotta:
— Pardong, mösjöös, parlee vuu frangsee — — anteeksi saisinko esittää itteni?
— No mitäs siin on, esitä vai — tykkäsimmä me.
— Minä olen mösjöö Tommila. — Herrat kai ovat matkalla Pariisiin? Ah, miten minä rakastan Ranskaa, viinin ja kauniitten naisten maata, sen ruususalonkia, Tuilerian kukkaisistutuksia, oo — — se on ihanaa päästä täältä pirtun hajusta ja tyhmien ihmisten parista sinne, missä silkki kahisee, punaiset hilylet hohtavat, aurinko paistaa ja linnut livertävät Välimeren hehkuvan sinisen taivaan alla! — Siellä on elämä, siellä maailma! Mitä täällä Suomes on — — phty ei mitää! Pitkää piimää ja kalakukkoja, ainaki Savossa. Minua inhottaa järkevät ihmiset — Minä lähden Pariisiin nauttiakseni elämästä! — — Lu-lu, Su-Su, Fru-Fru, Margoo frarallaa laa, kun kerran on rah-hah-hah-haa rahahahhaaa — rupes se laulamhan — — Pardong mösjöös, saisinko luvan juottaa herrat penkin alle — —
— No tottakai, dodakai! — Oikein hauskaa tutustua! — innostuumma jo mekki, jokka olimma luullehet sitä esti vai muutoon pääStäsekaantyneheksi.
Ja ku aikansa juteltihin ja tutustuttihin, nii meistä tuli pesta pruuterit Mösjöö-Tommilan kans. Sillä oli selvät ja kirkkahat periaattehet. Se oli oikia Bakkus ja villi satyyrityyppi, hianostunu rikas sialu, joka puhuu franskaaki ku hevoone, vaikkei ollu käyny rippikouluakaan, n'ottei sillä poikaparaalla ollu aavistustakaa esimerkiksi perisynnistä, joka meitä muita ihmisiä nii kovasti marrastaa.
Keulakannella oli jo tanssi loppunu, ku me kolme veikkosta löimmä kättä päälle, jotta me tahromma kolmiyhteesesti toinen toistamma tukien käyrä rohkiasti Pariisin viättelyksiä päin, ja ottaa kaikki, mitä Pariisi, tua mailman Paapeli, voi meille kirkassilmääsille nuarukaasille iloosta ja opettavaasta tarjota.
Me säästimmä sinä iltana jo aika lailla. — Ja nukuumma hyvin. Mösjöö istahallansa.
Seuraava päivä oli yhtä ihana. Kaunis kesääne päivä, meri peilityyni, »Ariadnen» orkesteri soitteli näitä uurenaikaasia fokstrottia, simmyä ja jassia ja mithän peijakkahan rynkytyksiä ovakkaa. Kovasti siinä näytti pitävän klenkutella ja nytkyttää hoituansa n'otta kumma ku ihmisen vatta sellaasta nytkytestä kestääkää. Passas siinä istua koritualis, kattella muiren mukaa ja maistella niitä suutavesiä ja muita sellaasia herraan suuvesiä.
Surku vai tuli meirän olymppia-urheelijoota, joita pirettihin ku kaleerifankia. Niiren piti syärä eli olla syämätä, justhin nii ku treenari käski. Toiset kitisivät nälkäänsä, toiset natisivat nahkaansa, jottei vatta enempää verä. Mutta mikää ei auttanu, olla piti, niinku oletettihin ja rehellisesti poijat käskyjä tottelivakki, eivät eres salaakaa horjahtanhet. Limunaatia ja kaffetta vai maistelivat ku kyhkyyset.
LÄPI SAKSAN ME REISSATHAN.
Sanothin, kun Helsingistä lährettihin, jotta me tuumma Saksan rannas Stettinin kaupunkhin. Ja niin kans tultihin, mutta esti yhtehe toisehe kaupunkihi, jonka nimi oli Swinemünde. Me hairasimma eväspussimma ja meinasimma astua maihi, mutta laiva kulkiki vai nii liki laituria jotta »nyt se pirättää, nyt se pirättää» — eikä pirättänykkää. Painoo ohi vai n'otta me jäimmä seisomhan kapsäkit kouras kannelle.
— Mihkä se tyyrää, imehtelimmä me suu auki.
— Näyttää ajavan tuata jokia pitkin suaraa pellolle — —
Me saimma seisua ainaki kaks tiimaa kapsäkit käres, ku aina vai ajettihin soukkaa jokia pitki. Eikä kukaa peijakas hoksannu sanua, jotta olis ne kapsakit pysynehet siinä kannellaki.
Maa oli alavaa jokiniittyä kummallaki pualella ja ihmiset hääräsivät justhin parahillansa heinänteos, käsiviikattehilla vai huitoovat.
Ja sitte vasta aikaan päästä tultihin sinne Stettinin kaupunkhin.
Laivalla kerrottihin, jotta Saksan tulli on kovasti kranttu ja kronkeli, mutta meirän sakkia kohreltihin kovasti ystävällisesti, oikiastansa paremmin kun kotomaas. Helsingis hairasivat, ennenku laivahan päästivät, passit ja piletit pois ja hosuuvat perhän, jotta menkää, menkää. Minä pullikoottin vastahan jotta:
— Ei sitä ny nii vai mennä — — Muttei siinä mikää auttanu, passit ja piletit piti antaa pois vängällä.
Toista s'oIi Tettiinis. Siälä kuttuttihin höylisti laivan yläkannelle ja multaki kysyttihin jotta:
— Oottako te Herra Jakop von Vasa?
Aatelismiäheksi heti karahteerasivat! Ja vaikka se ny oliki vähä liikaa, nii noukkaani nostin ja tykkäsin vain jotta:
— No pitääshän sen nährä jo naamastaki, jotta mä se öon, Herr Jakob von
Vasa! Höören sie mahl, von Vasa!!
Kovasti kumartelivat knappiherrat matalaatte, ku antoovat passit ja piletit takaasi.
Ku rantahan laskettihin, kokoonnuttihin koko suamalaassakki yläkannelle ja laulaa hujahutettihin saksmanniille tulijaasiksi vähä Anssin-Jukkaa. Sattuu olemhan matkustajaan joukos jokin itäruattalaanenki Vaasasta, mutta se unohti nii koko venskaprookin jotta hartahasti veteli karskilla Härmän kiälellä purkista suamia meirän muiren finlentarien joukos. Nämä Härmän laulut näyttäävät olevan suamalaasten varsinaaset kansallislaulut ulkomailla. Ruattalaasekki osaavat niitä siälä kirkkahasti, vaikkeivät enää kotona muista.
Ja komeeta ja kovia lauluja ovakki, n'otta Tettiinin rannas tekivät poliisit kunniaa ja ihmiset ottivat lakit päästä.
Tullis meni muutoon kaikki hyvin, mutta kapsäkistä meinas tulla riita.
Kysyyvät jotta:
— Onko tua kapsäkki herra Jaakoon.
Oikee mä jo meinasin suuttua ja loukkaatua jotta:
— En sunkaa mä ny laihnakapsäkiis reissaa.
Ja ku siitä äijästä selves, nii jo tarttuu toisen kans nenästä yhtehen.
Se tutkas jotta:
— Kuinka paljo teill' on rahaa?
Meinasin jo huitaasta ympäri korvia jotta:
— Sen tuanaasiako se sulle kuuluu — mutta maltoon miäleni ja sanoon vai jotta:
— No sit'on paljo näi alkumatkas, mutta herra tiätää kuinka kotia tulles!
— Onko yli 5,000 Smk? — kysyy se saksalaane virkaherra.
— Ja mitäs sä pihkanoukka sillä tiarolla tekisit? — S'oon hävitööntä ruveta täs meirän reissaavaasten rahapussia syynäämähän — sanoon mä ja samoon sanoo kaks suamaiaasta fröökynää, jokka seisoovat mun takanani.
Mutta se herra seliitti sitte, jotta se on laki sellaane jotta, jos on enempi ku 5,000, nii pitää ottaa toristus rahoostansa, sillä Saksasta poislähties ei saa viärä maasta pois yli 5,000 mk rahaa, jos ei oo paperia näyttää, jotta sit'on ollu enempi jo maahan tulles. Ku ei se mitää maksanu, nii mitäs siinä. Mä käännin plakkarit nurin, löin lompsat pöythän ja sanoon jotta
— No laskeppas nyt sitte äijä nua rahat, jotta mäkin tiärän kuinka paljo sitä rahan roskaa tällä poijalla oikee on.
Se laski ja pani tarkasti tollarit ja markat takaasi lompsahan ja sanoo jotta:
— On sitä siinä rahanrenttaa — —
— No nii mäkin tykkään, jotta raamatun tekis, ku ei ny kovin mahrotoonta — —
Mutta niille neiriille, jok'oli mun peräsnäni, niille vasta kamala paikka tuli, ku n'oli pannu rahansa piiloho, niinku mamma oli käskeny, jottei vai varaastetaasi.
Ne hätääli kovasti noukka punaasena jotta:
— Pitääkö meirän ottaa ne esille?
— Kyllä se parasta on, jotteivät toisella rajalla ku ympärinsä tarkastaavat, ota pois.
— Oi voi — ja ai jai — —
— Mihnä ne on? — kysyyn mä.
— Ku ne on — —, ku ne on — sukas! — huakiivat fröökynät.
— No mitäs siinä, ottakaa pois vai.
Ei auttanu muu ku ottaa ja näyttää kinttunsa tullimiähille ja meille muille. Ja nätit kroikottimet niill' oliki, oikee poistiähensä pulskat mööpelit. Siältä sukasta vetivät framille naisellisen tukun punnan seteliä. Rahat räknättihin ja mä kattoon tarkasti päältä, jottei vai sen äijän sormihi tartunu flikkojen lappuja.
— Kyllä se on kauheaa — punastelivat fröökynät, ku lährettihin, mutta mä sanoon jotta:
— Jos mull'olis nuan korjat pohkehet ku teillä, nii kyllä mäkin olsin nostanu pulttua ja näyttäny — —
— Phi hi hi — tykkäsivät fröökynyt ja mä tuhistin kans vähä nenääni.
N'otta meistä tuli oikee hyvät tutut.
Otimma rannasta niinku herrat ainaki vosikan ja käskimmä ajaa rautatiäasemalle. Sen välin olis pitäny maksaa 1:50 Saksan kultamarkkaa. Se oli Suamen rahas nuan 16 mk, mutta ku perille päästihin niin 3 kultamarkkaa piti hellittää, vaikka me rähisimmä oikee poliisivoimalla.
Se vosikka valehteli aiva kirkkahalla naamalla, jotta s'oli meitä orottanu ja kantanu kapsäkkiä. Mä sanoon jotta:
— Valehteloo perhana, ku hevoone. — Ei oo orottanu, eikä kantanu mitää. —
Poliisi nosteli vai olkapäitä ja hoki:
— Mistä mä tiärän!
Häviölle jouruun siinä rähäkäs. Maksoon sen 3 Saksan markkaa ja tarittin viälä pualta markkaa kaupanpäälliseksi.
Sanoon sille vosikalle jotta:
— Ku s'oot nuan riivatun hyvä valehtelemhan, niin maksaahan sekin jotaki.
Se kattoo suu auki mua, eikä meinannu käsittää. Silloon pistin sen puali markkaa poliisille ja sanoon jotta:
— Herra konstaapeli, olkaa nii suuremmoone ja antakaa tämä killinki tualle karvakorvalle erinomaasesta valehtelemisen tairosta. Piatarilaasen vosikan kans m'oon pärjänny rähinäs, mutta tälle minä en piisaa.
Ja poliisi antoo ja nauroo. Ja vosikka nauroo. Mäkin iskin silmää jotta jo oot eri heppuli.
Lakkia nosti ja silmää iski sekin, ku lähti.
Muutoon n'oon vosikat Saksas konun näköösiä. Niil'on jonkinlaane fiini livree yllä ja pääs paffista tehty silinterin mallinen töntterö. Meirän hessulla s'oli satehesta ja päivänpoltosta pahoon viäryny ja takaa revenny jotta hiukset törrötti ku olkitukku saunan luukusta.
PERLIINIS.
Stettinin asemalla meill' oli pari tuntia junan lähtöhön. Juotihin olutta, jota siälä sanothan »piiriksi», pureskeltihin knakkimakkaroota aijan kuluksi ja oltihin kovasti saksalaasia. Tarkasti sai kattua kapsäkkinsä perähän, jottei se lähre kävelemhän. Kyyppariaki piti ottaa kesken kaiken korvasta kiinni ja sanua jotta:
— Totta helkutis täälä Saksas on sama kertomataulu ku muallakin mailmas! — Kattos ny sinä kellnerin-penikka, ku nua numerot räknäthän sormilla yhtehen, niin siitä tuloo 9:45 — eikä 11:45!
— Ooh, pardon mösjöö! — huitoo kyyppi molemmin käsin. — Anteeksi minä en huomannu. —
— Ei mitää! Korvilles tarvittisit, mutten minäkää huomannu heti huitaasta.
Junamatka Stettinistä Perliiniin kestää vähä yli 2 tiimaa. Junasta nähtynä on ympäristö tasaasta laajaa kumpua, joka on kokonansa viljeltyä; ruis, ohra, vehnä ja kaurapeltoja. Ojia ei oo, vilja lainehtii nii kauas ku näköö. Mihnä tie kulkoo, siäl' on tiänvartehe istutettu lehtipuita. Taloonpoikaasasunnot on tiilestä ja outua on nährä, että saksalaasella maanviljelijällä ei oo juuri mitää ulkohuonehia. Korkeentaan yks, john' on talli ja makasiini. Kamppehet seisoo pihalla.
Junat ajaa siälä paljo kovempaa vauhtia ku Suames; nuan 80 km tiimas. Mutta vaunut on huanompia ku meillä. N'oon likaasen näköösiä, kulunehia. Vaunus käytävä ei kulje pitkipäi vaunua niinku meillä, vaan poikkipäi. Joka vaunun kyljes on kymmenkunta ovia ja sellaases poikkiosastos on tilaa 6 hengelle. Ovet suljethan tarkasti ennen lähtöä, eikä pirä kurkistella oviklasista pihalle, sillä yhtäkkiä voi tulla huiskata toinen juna vastahan ja hairata herralta pään mennessänsä, jos ei se oo kovin lujas.
Ku Perliiniin tullahan, ajethan ainaki nuan puolituntia esikaupunkien lävitte, jottei sitä oikee tiärä, koska on kaupunkihin tullukkaa, ennenkuin juna toppaa ja ihmiset lähtöövät hyppäämähän. Silloo on paras hairata eväspussinsa kainaloho ja painaa sakkihin. On niis eri hulina näis suuren mailman asemilla. Mutta ku pussistansa pitää lujasti kiinni eikä hätääle, niin aina sitä pärjää.
Perliinis lährettihin ensiksi ajamhan kaikki julkiset paikat. Otimma pirssiauton, mutta jouruumma ajamhan sellaasilla körökärryyllä jotta silmät päästä varista ja sualet pirinpärin. Ovat nii saksalaasia, jotta kaikis vosikka-autoos käyttävät umpikummia, jokka kolistaavat pirut irti ihmisestä, vaikka koittaas olla kuinka jumalinen. Käytihin Brandenburger-torilla, Sieges-Allee, Sieges-Seule, monet museot, valtiopäivätalo, ja mithän mahtavia pykninkiä kaikki olivat, mutta lopuksi ajettihin Perliinin suurehen hianohon ulkoilmaravintolahan, »Krollihin», Sieges-Seulen luona, siinä suuren oopperan viäres. Mösjöö Tommila seliitti kylmästi jotta: täällä m'oon ollu ennenki.
Se oli komia puistoravintola, rautapetooni-terrassit kaunihit istutukset, hauskat katokset riippukukkinensa. Suuri orkesteri soitteli fiiniä musiikia ja Mösjöö-Tommila keskusteli syvällisesti kyypin kans ruakalistasta, viiniistä ja parahista samppanja-merkiistä.
Fiiniä s'oli istuskella siälä kukkapurkkien ja kahisevan silkin keskellä kukkaterrasilla.
Ja tyyristä.
Siältä lährettihin kattomhan Sieges-Alleen suuria marmori-veistoksia, jokka seisoovat suaras preussilaases rivis kahrenpualen komjaa puistokatua. Oli siinä keisarin kuvia jos jonkinlaasia, oikee kunkku poikinensa, kaikki historiallisesti ja saksalaasesti tarkkaa tyätä.
Mutta sitte sanoo Mösjöö-Tommila jotta:
— Käyrähän ny siinä kuulus »Unter den Linden» kaffilas, johna suamaalaaset pruukaavat istuskella. Käytihin siäläki. Se oli karulle avonaane ravintola, johna ei ollu etuseinää ollenkaa. Karullaki oli viälä pöytiä, johka tarjooltihin ruakaa ja juamista. Saksalaaset joivat vain kaljaa, »piiriänsä», ja söivät nahkalaukustansa voileipiä. Saksas on joka ihmisellä, niin miähellä ku naisella jonkillaane tuamarin nahkalaukku aina följys, johna ne kuljettavat tavarootansa ja evähiä. Ulkomaalaasen tuntoo heti siitä, jotta niil' ei oo nahkalaukkuja ja ravintoloos juavat muutaki ku olutta.
— Ooooh! — huurahti Mösjöö-Tommila justihin ku mä pistin piffinpalaa poskehe, — Quelle ce femme? — ja näytti sormella yhtä kaunista neitiä, joka istuu pöyrän ääres toisella seinää.
— Mitäh? — kysyymmä me, jokkemma franskaa ymmärrä. —
— Oo, teitä minun rakkaat tyhmät maamieheni, jok'etta parleeraa franseeta. Ettekö näe tualla kaunista madmuasellia?
— Tua flikkako tuala?
— Se juuri, kom sii, kom saa, ce bon! — Minä tahdon tarjota hänelle kuahuvaa samppanjaa! — riehuu Mösjöö-Tommila. — Ette saa pahastua veikkoset, että minä olen niin ranskalainen — —
Meirän ei tiätysti passannu panna Mösjöö-Tommilaa vastahan. Se lähretti sanan kyypillä sille neitille, pyyti pariksi tunniksi oppahaksi automatkalle.
Ja neiti tulikin.
Mösjöö-Tommila, joka vissihin oli entisestä tuttu neitin kans, esitti meirät sille ja seliitti, jotta se on harvinaane kappales Thüringenistä. Kun oli syäty ja vähä viinillä virutettu hampahia, lährettihin taas autolla kattelemhan kaupunkia. Me istuumma kaverin kans etupenkillä autos ja Mösjöö-Tommila keskusteli vilkkahasti neitin kans takaistuumella. Ja aina välhin kuuluu niinku lehmä olis vetäny takakoipensa syvästä savesta.
Viimmee mä rupesin epäälemhän, käännyn ympäri ja kysyynki jotta:
— Ettähän te vai siälä peräpenkillä pussaale? —
— Oooh, te rakkaat tyhmät maamiäheni! — huitaasi Mösjöö-Tommila. — Mitä te ymmärrätte näistä suuren mailman tavoista!
— No pruukathan sitä meilläki silloo tällöö tärähyttää — —
— Jo on aika epeli — tykkäs kaveriki kuivilla suin ja pyhkii huuliansa.
Illalla jo lährettihin Perliinistä ja se Mösjöön opasneiti saattoo meitä uskollisesti asemalle asti. Raskas oli eronhetki, n'otta Mösjöö-Tommila sanooki, jotta:
— Jos ei mull' olsi niin paljo tuttuja madmuasellia Pariisis, nii mä ottaasin tämän Freulein Thüringenin joukhoni Pariisihin asti.
Heti sitte lährettihin, ku Mösjöö-Tommila oli viälä kerran pussannu fröökynää kärelle. Kyllä ne suuren maailman tavat on sellaasia, jotta aiva me pakkasimma mennä sekaasinsa. Mutta oli se hyvä jotta meill' oli se Mösjöö-Tommila joukos, jottei me aivan puuhevoosilta näyttäny kaverin kans.
Taisi olla jo hyvästi pimiä ku Perliinistä lährettihin pikajunalla painamhan Kölnin kautta Pariisia kohre. Ainakin tuntuuvat kaikki tavalliset pasiseerarit kovasti väsynehiltä ja fletkuusilta ku makuuvaunuhu kontittihin. Ja paljo meit' oliki suamalaasia samas matkas, kokonaasta neljä makuuvaunullista. Niis' oli urheelijoota kaks vaunullista, ja meitä joukkoho lähtenehiä sivilistiä, huutosakkia, niinku meitä karahteerattihin, toiset kaks vaunua. Mihkä osastoho vai päänsä pisti, nii joka paikas puhuttihin suamia, n'ott'oli aiva ku Suames olis reissannu, sillä erootuksella vai, jotta ei ruattinsanaa kuullu koko matkalla.
Siin oli vähä sellaasta kiirusta ja sekaasta se makuupaikkansa ettimine, jotta Mösjöö—Tommilanki kapsäkit joutuuvat muiren ihmisten pussien joukkohon, eikä Mösjöölle ittelle tahrottu löytää paikkaa ollenkaa. Se ku oli nii liikutettu siitä erosta sen fröökynän kans, jotta vaikka se olis istunu mihkä penkkihi, nii aina hetken päästä jokin pukkas kylkehen jotta:
— Anteeksi, täs on mun paikkani!
Ja Mösjöö, jok' on rauhanmiäs ja aina kohtelias, nousi ylhä, teki fiinin kumarruksen ja jenkkas seuraavahan osastohon.
Min' olin jo nukkunu hyvän aikaa, ku Mösjöö ummes silmin yäpaita käres ilmestyy mun osastohoni ja kysyy jotta:
— Pardong mösjöö, voitteko sanua, herraseni, onko minun sänkyni tuotu tänne! — Se pitäisi olla tässä junassa mukana, mutta minä en jaksa käsittää, minne se on joutunut — — Ihmeellistä — — Mutta sehän on Jaakkoo! Hyvä veli pelasta minut noiden Holopaisten käsistä.
— Minkä Holopaisten? —
— Herra Jumala, minä tulen hulluksi! Koko juna on täynnä Holopaisia! — voihkii Mösjöö. — Minä olen etsinyt sänkyäni, ja mihin vain olen tullut, joka paikas on Holopaisia. Miehiä ja naisia, kaikki ne on Holopaisia. Tualla oli koko vaunu Holopaisia täynnä. Aina vain sanottihin, vaikka olisin minne mennyt:
— Anteeksi, tämä kuuluu Holopaisille!
Löyrettihin se lopuksi toki Mösjöön sänkykin.
Tyytyväisenä Mösjöö oikaasi siihen ittensä ja huakaasi:
— Koko Holopaisten sukukunta on lähtenyt Suamesta liikkeelle! —
Aamulla oltihin Kölnis. Se oli paljo siistimpi ja hauskemmannäkööne kaupunki ku Perliini, johna kaikki taloot on kolisavusta mustia ja likaasia. Kölnis on komeeta puistokatuja, rakennukset vaihtelevia. On ahtahia kiamurtelevia keskiaikaasia katuja, satavuatisia vanhoja taloja, luasteri- ja kirkkoraunicota ja niiren rinnalla uurenaikaasia loistohuviloota. Kölnin vanha tuamiokirkko oli nimensä arvoone ja Reinin mahtava silta saksalaasen teutoonihengen puhuva ilmennys. Franskalaasten miähitysjoukot Reininsillan molemmis päis seisovien jättiläiskokoosten kivisten keisaripatsahien juurella näyttivät hyttyysiltä härjän sarvis. Pari tuntia me suamalaasroikka kiärtelimmä Kölniä suurilla autopussiilla ja kattelimma ympärinsä. Käytihin ravintoloos pistämäs vähä sapuskoota poskehen ja olutta maaruhun ja nii taas junahan.
Kyllä näki jott' oli tultu teollisuusmaahan. Tehtahia ja savupiippuja joka pualella. Pelkias oli tehtahan piippuja ku honkia mettäs. Ykstoikkooseksi se pakkas käyrä kattella sellaasia näköaloja; ei ollu eres korttipakkaa joukos. Nälkäki rupes tulemhan eikä meirän juna seisonu sen enempää asemilla, ku että parahiksi kerkes suklaapussin ostaa, n'otta s'oli yhtehe aikaa oikee murheellista menua.
Franskan tullis meinas tulla tappelu. Sellaaset pikkuuset mustapartaaset franskalaaset äijänkänttyrät meinasivat viärä meiltä paperossit kapsäkiistä joka miäheltä. Ei olsi muka saanu tuara rajan yli muuta ku 20 suamalaasta paperossia, ja meill oli niitä plakkarit täynnä ja loput kapsäkiis. Siinä tuliki eri pulina ja kiälillä puhumine, mutta loppu oli se jotta me voitimma ja pirimmä paperossimma. Mutta kyllä siinä kans piti mekastaa ja huitoja molemmin käsin oikee hiespäin. Ja tupakin pistää tullimiähenkin suuhu, ennenku se oikee käsitti, mitä me meinasimma.
Sitte sitä mennä jurrattihin koko päivä kylien ja kaupunkien läpitte ja tuumattihin vai jotta minkähänlaane se Pariisi oikee on. Lentääköhän siälä heti flikat kaulahan — — —
PARIISIA KATTELEMAS.
Vaikka kyllä lujaa ajettihin, nii kaks tiimaa kumminki myähästyttihi. Vasta klo 12 yällä oltihin Pariisis Pohjoosella asemalla eli niinku ne franskalaaset sanoovat Gaar dy Noordilla. Ei sitä oikee tiänny, koska sitä Pariisihi tultihinkaa, ku mahtavaa kaupunkia oli ollu jo ainakin kaks tiimaa ennenku juna toppas. Silloo me pussit ja kassit käthhen, nytkähytettihin housuja ylemmäs ja nii astuttihin silmät tapilla junasta ku maalaaset ainaki jotta
— Hoo-oh soo-oh, tämäkö se ny on se mailmankuulu Pariisi —
Ihmisiä oli kovasti vastas ja aiva me olimma mennä sekaasinsa ja vähält' oli jottei me jo pyärtäny takaasi ku koko asemasali oli täynnä aiva tavallisia suamalaasia, jokka hurrasivat ja huutivat jotta:
— Hei hei hei, Suami eläköön! — Terve tultua kaupunkihi! — Kah päivää!
Ook säki Jaakkoo tullu? — No terve miäheen, mitäs Vaasahan kuuluu? — —
Peijakas viäkhön, meni koko tämninki penkin ala, ku oli ku ei olsi Pariisihi tullukkaa. M'otin nii noukkahani jotta huitaasin vai mahtavaa toisella kärellä ja sanoon jotta:
— Ai dunt noo, wat jusej! — Parlee vu vai frangseeta, perttanan poijat, ku kerran ollahan Pariisis! — Kyllähän tuata suamia saa aina puhua kotonaki —
Me olimma tilannehet etukäthen huanehen jottei meirän trängänny muuta ku ottaa auto ja sanua jotta:
— Hotel Reshinaa, Ryy Masagraan, anna huippia äijä!
Tämän hotellin nimen ja osoottehen m'oIimma kaverin kans Mösjöö-Tommilalta oppinehet nii hyvi puhtaalla franskankielellä n'otta se meni ku ittestänsä. Oli mihn' oli ja tuuli mistä tykkäs, nii ei tarvinnu koskaa muuta ku ottaa auto ja prätistää nua sanat — sitä paree jota pahemmin ne nenällänsä veti — nii aina tultihin n'otta plutkahti oman hotellin ethen.
Me olimma matkasta nii väsynehiä, jotta heti ku hotellihi päästihin, nii suaraa sänkyhy ja kuorssattihin vähä hartahasti n'otta oikee oli aamulla nenä kipiä ja paisuksis siitä tärinästä, mutta kyllä sitte kans oltihin friskiä poikia. Ja heti aamusta lährettihin kaupunkia kattelemhan ja suuri se pehkana oliki. Meill' oli neljä päivää aikaa kiärtää ja kattella ja me otimma sen asian oikee perinpohjaasesti. Meirän veljesroikkamma kulki joka hoolas, kolus kaikki teparttaamentit. Mutta lujalla siinä oli ja kiirusta sai pitää n'ottei tahtonu keriitä kotia ennenkö kahreksan aikoohi aamulla. Välhin oltihin nii väsyksis n'ottei tahtonu millää jaksaa portahia ylhä. Vahtimestarin piti usee perästä puntata.
Kyllä täytyy sanua, jotta eri kylä s'oon se Pariisi kaiken pualesta. Pinta-alaaki on kuulemma 78 neliökilometriä ja esikaupunkiinensa sanothan olevan asukkahia tuas 5 miljoonaa; s'oon melkeen kaks kertaa eneet ku koko Suames. Siitä sen arvaa mikä kihinä ja kuhina siälä karuulla kans sitten on. Suurimpia puistokatuja sanothan bulevardiiksi ja niitä siälä on jos kuinka pitkältä ja paljo. Saa tuntikaupalla mennä pökkööttää samaa katua, eikä loppua näytä tulovankaan. Ei siälä jalkapatikas jaksa pitkällekkää potkia ja sitä varte käytethän junia, raitiovaunuja, linjaautoja, maanalaasia sähköratoja, jokka mennä rytistäävät n'otta henkiä salpaa. Mutta pian niillä kans pääsöö kaupungin toisesta lairasta toisehen eikä kyyttikää oo ollenkaa tyyristä. Kovasti mukavia on n.s. »taksit» eli taksa-autot, joita siäl' on kymmeniätuhansia. Pohjamaksu on 75 santiimia, Suamen rahas silloon 1:50 mk ja matkan mukhan kohuaa maksu aina 20 santiimilla. Sellaasella nopialla ja mukavalla autolla saa laskettaa monia kilometriä 10 Suamen markalla, nii jotta autolla ajelu on siälä paljo halvempaa ku meillä. Mutta yleene tapa on jotta kuskille annethan viälä 10 prosenttia juamarahaa.
Juamarahan käyttö onkin Pariisis niin yleestä, jottei suamalaanen esti tahro hoksatakkaa kelle kaikille niitä lanttia pitää lykätä. Mutt' ei tarvitte peljätä, jotta siinä skantaali tulis, kyllä ne itte kukin pitäävät varansa ja muistavat osansa vaatia. Ottavat oikee kovillekki, jos ei meinaa antaa. Sanua tuiskaavat jotta, mitä se on herra, maksakaa pois vain. Kun menöö teatterihin, ravintolahan, varieteehi ja melkee mihkä vain, nii heti lentää vastahan jokin haarahäntä ottamhan lakkia, takkia eli sateenvarjua. Kovasti on kohtelias, kumarteloo ja hymyylöö jotta: olkaa hyvä — ja nii viärähän herran mösää johki naulahan jotta vinkuu. Ja poislähties tuarahan taas selkä kumaras ja vinoottaan jotta vassokuu — ja lantit käthen!
Sitte on viälä ovenaukaasijoota ja useen niin nättiä ja koreeta flikkoja; jokka heittäävät häntää ja kattoovat silmihin nii suloosen korjasti jotta rahapussi tahtoo hypätä ittestänsä herran plakkarista ja pakkaa lykkäämhän flikalle liijankin suuria rahoja. Kättä perhän vilkutethan ja sanothan jotta:
— Tulkaa pian takaasi!
Ja moni tulookin, eikä turhaan, kunnes oppii Pariisin tavoolle. Teatteris on erityysiä paikannäyttäjiä, eikä niistä kiittämällä pääse, vaikka kuinka pokkaas. Markat pois vain ja koville otethankin. Jos ei heti lykkää lanttia kourahan, nii melun nostavat jotta kaikki suu auki kattomhan jotta:
— Mikä moukka se tua on, jok'ei hoksaa maksaa flikalle?
• Kyllä siälä kovasti palvellahan ja ollahan huamaavaasia viarahan kukkarolle. Ja ku ulkomaalaasilla, jokka sinne ovat mekastamhan ja rypemhän tullehet, on rahaa, nii mitäs siinä, antaa setelitukkujen lentää, saahan niitä joka aamu pankista uusia. Ja hauskaa on. Ja monellaasta.
Niin mä tykkäsin, jotta koko Pariisi onkin tehty ja tällätty vain ulkomaalaasia varten. Ei ne franskalaaset itte paljokaa niis ilonpiroos oo mukana. Ne hoitaavat vain ruljanssia ja kattoovat, jotta ulkomaalaasill' on lystiä ja lämmintä. Kaikki nua lukemattomat tairemuseot, palatsit, puutarhat, oopperat, varieteet, sirkukset, tanssisalongit ja jos jonkillaaset huvi- ja ilopaikat ovat vain ulkomaalaasia varte. Ja niin se on, jotta satojatuhansia eri kansallisuuksia siälä kulkoo vuaret ympärinsä kattelemas ja mekastamas. Ei oo New-Yorkki amerikkalaasille mitää, Pariisihin pitää siältäki lähtiä ku oikee lystäällä tahrothan. Siinä sivus on sitten viälä se siunattu »taire», jonka nimellä ja varjolla saa ja passaa tehrä mitä tykkää. Onhan siälä Pariisis tiätysti vakavaa ja torellista tairettaki, samoon tiärettä, mutta humpuukia ja hulinaa s'oon pääasia. Pariisi s'oon suarahan sanojen yksinkertaasesti maallisten mekastusten puuronsilmä. Moraali ja siveellisyys näyttää siälä olevan herraparatkohon paljasta kuttaperkkaa. Hoitakhon kukin asiansa ja aapiskirjansa kuinka tykkää, ei siihe viranomaaset sekaannu eikä estettä paa. Keskellä yätäkin, ja yä se onkin Pariisis varsinaane päivä, saa nährä iloosen seurueen kulkevan keskellä katua tanssien ja laulaan täyttä kurkkua. Poliisi kattoo päältä, lysti loistaa senki silmistä ja saattaa kapulallansa lyärä tahtia. Elämä hotellils on omis huanehis yhtä vapaata. Ei siälä juuri suhriteta vaikka kymmenestä kurkusta verethän torvet suarina ja syrämmen pohjasta Anssin-Jukkaaki viiren aikahan aamulla.
»Herrooll' on hauskaa» — sanoo huanepalvelija, eikä verä ollenkaa noukkaa sikkarahan, sillä se ajatteloo juamarahaa, ku herrat lähtöövät. — Ja sit'eivät herrat ajattele.
Hotellia ön Pariisis joka toises taloos. Ei tarvitte peljätä, jottei siälä yäsijaa saa. On niinkin suuria, jott'on tuhannen matkustajahuanesta. Sen arvaa sanomata jotta n'oon sisustettu ja kalustettu kaikella mahrollisella loistolla ja mukavuurella. Hinnat on sen mukhan, mutta 20 frangin huanes on jo sellaane, johna passaa huanonpualeesen keisarinkin käännyyllä. Pääasia huanehes näyttää olevan mahrottoman leviät ja hyvin raurootetut sängyt, suuret peilioviset vaatekaapit ja erityyset ja erikooset pesualtahat, joist'ei ensikertalaane honaa mitää, ennenku kysyy. Suu siinä jää auki ja naama sellaaseksi jotta:
— Vai nii, vai sillä lailla ja oikeeko sitä varte — —
Hotellihuanehien hinnat vaihteloovat kuinka rookaa. Voi olla kaks samallaasta hotellia sisältä ja päältä, mutta toises maksaa pualta enempi kaikki ku toises. Samoon on ravintoloos hinnat. Sama ruaka, samat juamat, mutta hinnat kahta tyyrihimmät. Likööriklasi maksaa yhres paikas 4 frangia, toises 3, kolmannes pualitoista ja koko siistis pikkuravintolas, jok'on aivan viäres, vain 75 penniä. Yleensä juarahan ravintoloos vain klasiittaan parempia juamia. Kyypparit on mennä päästä sekaasin ku pohjoosmaalaaset komentaavat jotta:
— Pottu pitää jäärä pöythän!
Siinä tarvithan itte hotellin isäntä, ennenku se kumma ja summa selviää, mitä koko putilkka maksaa. Ja sivupualehen jäävät isäntä ja kyypit kattelemhan hulluja ulkomaalaasia, jokka maksaavat 50 frangia munkkiheelasta, vaikka sen saa viäreesestä viinapuarista 28 frangilla. Itte franskalaaset tilaavat vain piänen klasin halpaa viiniä, klasin kaffia tai mehua ja katteloovat vesi kiälellä ulkomaalaasia pohatoota, jokka heilutteloovat laskun maksos saran frangin suuria ja koreeta seteliä.
Olo ja elo on Pariisin hianooski ravintoloos kaikista kankeesta pöytätavoosta vapaata. Siälä näköö kunkin syävän kuinka tykkää, kynsin hampain. Sivullisist' ei välitetä juuri mitään, paitti kaikista hianoommis n.s. perhehotelliis. Ruaka-annokset ovat tavallisesti nii suuria, jotta yhrestä piisaa kahrelle. Niin siälä kans yhren portsuuna jaetahan kahrelle, kahren kolmelle j.n.e., eikä siin'oo mitää tavatoonta, s'oon aivan yleestä. Hyviähän n'oon franskalaaset ruakalait, mutta outoja ovat monellekki. Varsinkin harmitti meitä se, jotta liha oli paistinakin aiva veristä. Me kuljimma ravintolasta toisehe ja ettiimmä sellaasta, josta saisimma ruakaa suamalaasehe laihi. Viimmee otimma ittellemmä yhren piänen ravintolan aivan hotellimma likiltä ja rupesimma itte köökkimestariiksi. Menimmä keittiöhön, seisoomma kaasukeittiön ääres, viisasimma ja näytimmä kuinka meille pitää lihat paistaa. Pian ne kokit oppiivakki ja iloosesti kokkaroottivat meille sitten parin viikon aijan. Ruakalajien nimet oli tiätysti kaikki franskalaasia ja siin'oli aluuksi eri klottaaminen, ennenku päästihin kärryylle.
Se keittiöhön meno sai alkunsa siitä, ku meirän Mösjöö-Tommila mahtavuuksisnansa trossas, jotta hän kyllä ymmärtää näiren franskalaasten räättien päälle. Sanoo jottaL
— Ku me nyt oomma kerran Pariisis, nii me tiätysti syärähän oikia
Chatobrianki, ja tilas kans.
Kun ne »satopriangit» monellaasten ruakaöljys kastettujen vihannesten kans tuathin pöytähän, nii koreeta n'oli nährä. Mutta ku Mösjöö sitte suuta maiskutellen veti veittellä piffin syrjästä palan, nii veri truiskas ja raaka liha irvisti vastahan.
Ei se mitää puhunu, koitti vain pistää poskehen ja niällä. Ja me kaverin kans tiätysti peräs. Koitettihin nirhata sitä lihanpalaa ympärinsä, purra ja niällä ja huhtua viinillä alha. Mutta kun toistensa päälle sitte vilkaastihin nii, nii olthin ku lahtisikoja naamasta: veres koko truuttu. Siihen se jäi meiltä koko fiini satoprianki. Nii julmaa ja kovasti fiiniä ku se meirän syäminen oliki, remahti siitä lopuksi aikamoonen nauru jotta:
— Eikhän Mösjöö tilata viälä toinen satsi?
Mutta Mösjöö otti nii ittehensä jotta lähti suaraa päätä ravintolan keittiöhön ja ku oli siälä aikansa pullikoonu, nii jo tuathin tukevat ja hyvin paistetut suamalaaset sianlihakotletit.
— Täm'on nyt poijat »pork rotii», jottas tiärättä! — mahtavootti Mösjöö.
Muttei ne kommellukset siihe loppunhet; pahin munaus tuli lopuksi, ku Mösjöö tilas jälkiruakaa. Me kaverin kans syäthin jotaki kräämiä päälle, mutta Mösjöö seliitti jotta hänen vattansa ei siärä sellaasta. Hän tahtoo »viillettyjä omenoota». Se tilas sitte jotaki »pom'ia» ja oli syvästi loukkaapunu ku flikka toi sille — paistettuja perunan paloja!
Omena ja peruna on kuulemma melkee samoon franskankiälellä ja meirän
Mösjöölle tuli katala mistaaki, josta s'ei kärsiny kuulla puhuttavankaa.
Me kotoonnuumma siinä hotellis nii, jotta teimmä ittellemmä aivan oman ruakalistan, jottei tullu sekaannusta. »Voo a la Myrrha» (Myyrän vasikanlihaa), »Kotlet a la Kolehmaine» (Kolehmaisen kotletti), »Piff a la Peltone» (Peltosen piffi), »Potaash de la Fintupp» (Fintupin soppa), »Omelett Finlandais» (Suamalaasten munasotku) — mutta harikot ja muut hapankaljat tilattihin aina »a la francee».
Paljo siäl'oli Pariisis katteltavaa, monet suuret museot ja tairekokoelmat, maailman kuuluusat puutarhat Tuileriat ja muut mahtavat julkiset rakennukset, kuninkahalliset linnat ja yksityysten palatsit. Muistomerkkiä ja veistokuvia jos kuinka paljo. Tarvitaas kuukausia jos kerkiääs niitä tarkemmin syynätä. Muutamas mekki käyymmä. Se Louvren kuuluusa museo oli niin mahrottoman suuri ja paljo huanehia, jotta hyssytellä sai hyvällaasesti että päivänmittahan läpi pääsimmä. Kuvatauluja, suuria ja piäniä, oli siälä satoja huanehia täynnä. Siäl'on Italian, Hollannin, Espanjan vanhojen mestarien tauluja sylikaupalla. Oli se kuuluusa Monna-Liisakin, joka täs joku vuasi sitte varaastettihin mutta saatihin kumminki takaasi.
Kiärän näköönen flikka s'oon. Kattella luimisteloo kulmiensa alta jotta:
— Mitäs tykkäät pihlajanmarjoosta?
Yhrellä silmällä vain saatoon mäkin sitä silmihin kattella.
Monta suurta huanesta oli täs entises kuninkahallises linnas, josta nyt on tehty museo, viälä siinä kunnos, kun ovat ollehet kuuluusien kuninkahien viirennen- ja kuurennentoista Lutviikin aikana, jokka täs samas raris huushollia ja hovia aikoonansa pitivät. Siäl'oli Lutviikin kirjootuspöytä, pännä, sakset ja sikillit, mutta Lutviikia ittiä ei näkyny. Kattelin sen kaunihin Maria Anttuanetin mahtavaa sänkyratia jotta:
— Vai täs s'oon sekin Maija aikoonansa peppurehtanu? — Joo, joo, mahtuu mahtajat maanrakhon, mutta pykningit, sängyt ja huushollikapinehet, niinku tua Lutviikin nuuskatoosaki, tänne jäävät. Mitäs sillä sitte on väliä, onko ihmine elääsnänsä trenkinä hakannu halkoja toiselle, vai ähkyny rikkauttansa ja puhkunu mahtavuuttansa, komeellu, komennellu ja kurpinnannu toisia? Kummastakaa ei oo, ei isännästä enempää ku trengistäkää enää aivastusta jälellä.
Siälä entisten kuninkahien sänkykamaris muistuu miäleheni yhren vanhan kreikkalaasen filosoofin lystiksensä kirjoottama juttu rikkahan ja köyhän miähen kualemasta:
Se rikas miäs oli ollu suuri herra. Oli vippakonstiilla, vähinsä alkaappäältä varaastamallaki ja sitte muutoon puljuttamalla saanu paljo rahaa ja valtaa, »sivistystä» ja tiätysti ystäviä ja hännänkannattajia, n'otta s'oli lopuuksi siinä maas aika porho. Tapatti viimme hallittijanki ja rupes itte keisariksi. Mutta kesken kaiken tuli kualema ja sanoo jotta:
— Nyt lährethän!
Keisari pani vasthan ja koitti seliittää jotta:
— Mull'on niin kovasti asiat levjällänsä ja viälä paljo tekemätä, jotta min'en ny tahro oikee keriitä!
Mutta se viikatesmiäs sanoo vai jotta:
— Ne saa ny jäärä ne sellaaset — — Täs on justhin kuallu yks köyhä suutarikin ja mun on määrä viärä teirät molemmat samalla paatilla Tuanelan virran yli.
— Orota nyt eres hetken aikaa — tykkäs keisari — Ja joutaahan se yks vaivaane suutari siälä paatis sen verran orottaakki, jotta mä saan määrätä asiani, kuinka pitää olla mun jälkheni ja kuka mun tavarani saa.
— S'oon aiva turhaa! — sanoo viikatesmiäs. — Tuu pois nyt vain.
Ja ku se ruhtinas rupes panhon vasthan, nii viikatesmiäs siappas korvista kiinni ja karjaasi jotta:
— Nyt mennähän, suutari orottaa!
Ja nii kans menthin.
Paatis istuu jo kauan sitte se suutari iloosena ja tyytyvääsenä jotta:
— Eikö jo pian lähretä.
Sitä imehteli se ruhtinas ja kysyy jotta:
— Kuinka sä nuan iloonen oot? —
Ja siitäkös suutari seliittämhän jotta:
— Pääsin nuasta vihliääsistä lestoostani, katkennehesta naskalista ja kenkärauskoosta, hyyrynmaksosta ja kylmän kynsistä. Ilolla mä jätän koko omaasuuteni, lestipussini sinne, viäkhön kuka tahtoo, syrämmestäni annan — —
Kuka tiätää kuinka syvhin ajatuksihin m'olsin siinä vaipunukkaa, jos ei se Mösjöö-Tommila olsi nykäässy käsivarresta ja sanonu jotta:
— Mitäs me näistä vanhoosta romuusta kattelemma! Lährethän me
»Punaasehen myllyhyn», siälä s'oon elämä! — —
PARIISIN PUNAASES MYLLYS.
Pariisin monista kuuluusista huvipaikoost' on se, jota sanothan »Punaaseksi Myllyksi» kaikkihin kuuluusin. Ja vaikkei sitä piretäkkää ensiluakkaasena varieteena, nii kyllä siälä vai jokahinen, joka Pariisis käy, pistäytyy. Sanokhot kukin luakista mitä tykkäävät, mutta eri mylly s'oon kumminki ja hauskempaa siälä vai pakkaa olemhan, ku niis, joita pirethän parempina. Kyllä me kolusimma ne kaikki, Kasinoo dö Parii, Olympic, Foliipersheer, Ampasadöörit ja monet muut, mutta niis oli se vika, jotta niis oli kovasti paljo valmista ohjelmaa katteltavana — mutta Punaases Myllys sai kukin pitää sellaasta mylläkkää ku itte tykkäs. Ja sehän se parasta ohjelmaa kumminki on!
Se Punaanen Mylly sijaattoo Montmartren kaupunginosas, johna enimmät muukki hulinapaikat on. Ennen sillä paikalla on kuulemma ollu oikia vanha mylly, josta sitte se huvipaikka tehtihin, mutta se on sitte palanu ja tilalle on rakennettu suurempi teatteri ku Helsingin Kansallisteatteri, jonka mallinen se Punaanen Myllyki on sisältä. Sen pääkäytävän yläpualella on punaasista sähkölampuusta tehryt myllynsiivet, jokka kaiken yätä pyäriivät. Ilonpito alkaa vasta pualenyän jälkhen ja kaikki karut on valaastu tuhansilla sähkövaloolla n'otta s'oon yhtä tulimerta koko kaupunginosa. Yäkahviloota, teatteria, varieteeta ja tanssisalonkia on joka taloos ja soitto ja tanssin humu kuuluu joka ovesta. Ihmisiä kuhisoo sakiana karuulla, autoja tuloo ja menöö. Fiiniä silkkipyttyherroja, kirjavia sakilaastyyppiä, paksuja isoomaha-pohatoota, erifärisiä naamoja, pikimustia neekeriä, keltaasia jaapanilaasia, konkkanoukka-enklantilaasia, piäniä vikkelöötä franskalaasia ja jos jotaki sorttia väkiä siinä vilisöö. Ja tuntuu siltä, jotta kaikki on hyvällä ja iloosella päällä, naurunremakkaa ja iloosta pulinaa joka pualella.
Paljo menöö väkiä Punaasehe Myllyhynki. Sinne mekki Mösjöö-Tommilan ja kaverin kans painumma.
Ihmisiä oli kaikki paikat täynnä, ja musiikki pelas n'otta katto kohooli. Ku toinen soittokunta lopetti, nii töine jatkoo ja koko se mahrottoman suuri ympyriääne sali oli tupate täynnä tanssivia paria. Kaiken yllä yhtämittaane kohu, ilo ja nauru. Se tanssiva ihmisläjä siinä laattialla porisi ja kuahuu ku pärinäpata. Samppanjakorkit paukkuuvat ja erifärisiä keijukaasia lenteli vasthan joka taholta n'otta henkiä salpas.
Tuskin m'olimma kaverin kans keriinny pöythän istua, ku Mösjöö jo mennä paasootti yhren krepuhännän kans tanssin tohinas keskellä salia ja huikkas meille jotta.:
— Hei te tyhmät rakkahat maanmiäheni! Tämä se on elämää! Min'en lähre enää koskaa Suamehe — —