Sekaherelmiä: Eteläpohjalaisia murrejuttuja

SEKAHERELMIÄ

Eteläpohjalaisia murrejuttuja

Kirj.

VAASAN JAAKKOO [Jaakko O. Ikola]

Jyväskylässä, K. J. Gummeros Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYSLUETTELO:

Maantiähuutokauppa.
Miäs jäätyny kivhen kiinni.
Kiälestä pala pois.
Alajärven mailmanloppu.
Se isännänpalkka.
Friijaripoijan hevoone.
Kellonfiäteri.
Kaffipannunvaraas.
Tehtahan merkki.
Se elää viälä.
Kukoot tappeli.
Jupiaasen kualemanloukku.
Rautakanki.
Kauhavan hullupoika.
Hallitushoito erestä ja takaa.
Aliokettu.
Mattu, mökin miäs.
Ässiiri.
Pikku-Lasse.
Vallankumoukset Kristiinas.
Torppari Suami
Hilima, kuuleksä.
Vanhaanpoikaan vero.

MAANTIÄHUUTOKAUPPA.

Oottako kuullu siitä maantiähuutokaupasta, joka pirettihin täs menhellä viikolla yhres pitäjähäs täällä meirän puoles?

No s'oli sillä lailla, jotta tiälautakunnan miähet pistivät paperit plakkarihinsa, sihteeri hioo pännänsä teräväksi ja, niin lährettihin.

Menthin tiätä pitki ja miäsroikka tuli peräs. Ensin myythin kirkonplassilta ja sitte painuttihin syrjäkylihi päi. Sitä mukaa ku mentihin, väheni huutajajoukko. Jok'oli maantiänpalansa saanu, lähti kotiansa laskeskellen itteksensä, paljonko siinä tuli tiänestiä.

— No ainaki kunnanverot saa maksuhun, — nupajivat äijät, kun olivat palansa saanehet. — Eikä tuas mun palasnani näytä erityystä korjaamista olovankaa kolmen vuaren aikana. Nii jotta tulua se vaa on…

Ja tiälautakunta paineli aina vai ethenpäi, myyrä prätkii paloja ja teki onnellisia valtion saamamiähiä.

Oli jo ilta myähä ku päästihin pitäjän kauimmaaselle loukolle, yhtehe puskikkomäkehen.

Siinä tuli äkkinääne ja orottamatoon pirätyspaikka ethen. Aiva tiän viäres, n'otta tiältä reiruhu näki, oli — — pontikkatehras kaarevan kuusen alla täyres käynnis!

Tiälautakunta kattoo toistansa silmihi, eikä puhunu mitää hyvähän aikahan, vaikka jokahitten silmät lipaji ja suupiälistä suanta nykii.

Samoon kattoovat huutajakki ku tinaknapiilla.

Hymyyltihin kauan aikaa ja katteltihin toine toistansa. Ja taas pränniä. Jokahitten silmistä loisti rehellisyys ja vilpitöön hämmästys.

— Kenen pränni? — pääsi lopuksi yhreltä.

— Sanos muuta! Kenen pränni?

— Mitäs nyt tehrähän? — kysyy puheenjohtaja ja kattoo jokahista vooron perhän.

Ja ku kukaan ei ymmärtäny, mitä tiälautakunnan olis pitäny tällääses tapaukses tehrä, nii puheenjohtaja kysyy jotta:

— Mennähänkö?

— Mennähän, mennähän! — huutivat heti toiset.

— Mä kysyn; jotta mennähänkö ja hävitethän pränni? — kysyy puheenjohtaja korkialla ja kirkkahalla äänellä.

— Mennähän, tiätysti…

— Onko se yleene miälipires?

— Oo-on se!

Ja niin menthin ja hävitettihin pränni.

Pannut, pötit ja muut vehkehet hakattihin prisaksi ja »jumalanvilja» kaarettihin tarkasti suuhu joka nokka.

Ilta hämärti ja tiälautakunta ja huutajat istuuvat monta suloosta ja pitkää tiimaa ringis hävitetyn viinaprännin ympärillä.

Puheenfläsinä ja iloone huikkaalu kohos sitä mukaa ku aika ja aines kuluu, n'otta lopuksi pistettihin lauluksi ja moniäänisesti liikutetuun miälin, toiset paitahiaasilla ja paljahin päin, laulettihin rakas kansanlaulu jotta:

Olet maamme armahin synnyinmaa ihanuuksien ihmeenmaa…

Ja se laulettihin monta kertaa.

Aina ku loppuu, niin otettihin uurestansa.

Ja aina vai se petras.

Lopuksi nousi puheenjohtaja puuta vastahan seisomhan ja sanoo jotta:

— Ei heikkaris miähet, kuulkaa, meirän pitää myyrä sitä maantiätä…

Ja ku tiälautakunta oli aikansa yrittäny nousta pystyhy, niin pääsiväkki muut maantiälle asti, mutta kriivari ja vanhin lautamiäs pylliivät vain mättähillä erestakaasi ja kummallekki pualelle.

— Hih! — huikkas kriivari, ja meni taas noukallensa sammalikkohon.

— Tuata tuata — paneskeli lautamiäski itteksensä jotta — oom mä vain sellaane poika — —jotta sepä ny on peijakasta ku aina vai kallistaa…

Kun puheenjohtaja oli pääsny viimmeen tiälle asti ja kääntäny ittensä ja oikaassu kruppinsa ja huutanu jotta:

— Tuuk sä kriivari siältä? — niin samas sitä rupes niin kallistamhan ja viämistämhän, jotta vaikka se kuinka yritti poispäi, niin — sinne meni!

Maantiänojahan ketarat pystyhyn nakkas.

Ja toiset, jokka koittivat auttaa sitä ylhä, kuuppiivat saman tiän n'otta lopuuksi oli koko maantiälautakunta ja huutajat yhres rypähäs maantiänojas.

Siinä ähyyttihin ja puhuuttihin ja pakkas vähä manoottamhankin toisia, kun justhin kun oli päästä kontillensa, niin toinen kans siinä prököölöö ja pukkii peijakas n'otta kolmaski meni noukallensa.

Puheenjohtaja, joka makas alimmaasna, ei lopuksi jaksanu enää yrittääkkää. Se jenkkas vain vähä toista lonkkaansa, turaji jotaki itteksensä ja viimme nukahti.

Mutta hornaaminen ei tahtonu käyrä oikee ratihinsa. Aina ku puheenjohtaja meinas vetää vähä pirempää seinähirttä, niin se katkes. Ne maantiänhuutajat ku siinä keikkuuvat vattan päällä ja pukkiivat…

Aamuyöstä huomaattivat ja lähtivät viluusisnansa yhtehe mökkihi, jok' oli siinä likellä.

Mökin muija kyllä keitti kaffit, mutta mökin miäs oli kovasti suuttunhen näkööne.

Sanooki jotta:

— Sen tuhannen rumaaset ootta särkeny mun patani ja juanu viinat…

Tiälautakunta ja huutajat kattoovat suu auki jotta

— Nyt otti ohraleipä valkian! — —

— Joo, — sanoo mökin miäs.

Ja se merkitti paljo.

Tiälautakunta kokoontuu heti ylimäärääsehen kokouksehe pihalle ja sen tuloksena oli jotta, ku tultihin takaasi mökkihin, niin jokahinen aukaasi hiljaa massikkansa, otti rahaa ja sanoo jotta:

— Tuas olis multa. Räkkääkö se?

Ja kun mökin miäs sitte räknäs yhthen kaikki, paran, pannut, pötit, viinat ja vaivat ja kaffit ja kaikki tyynni, niin sekin rupes puhumhan aiva toisella äänellä ja sanooki jotta:

— Hojaa, on täs jo vähä liikaaki. Pankaa ny toisehenki kuppihi sokuria sulamahan, niin mä vähä lurahutan joukkoho.

Ja lurahutti kans.

Ja sitte juatihin kaffit ja lährettihin jatkamahan sitä maantiä-huutokauppaa, ku se jäi illalla pualimoohi.

MIÄS JÄÄTYNY KIVHEN KIINNI.

Oottako kuullu jotta Ylistaros on yks miäs jäätyny kivhen kiinni?

Siälä Ylistaros rakennethan nyt parastaikaa suurta sähkölaitosta ja koko talven on saran miähen voimalla punnastettu kosken pohjas. S'oon koko joki ollu aivan kuivilla; sit'on paroottu ja paaluutettu pitkin ja poikin. Pohjaa on ammuttu, monttua kaivettu ja aina vai syvemmäs mennähän, kun ei tahrota päästä oikee kovahan kalliohon asti, jonka päälle ne suuret simenttiparot sitte valethan. Neljättä meeteriä jo on ammuttu rauskaa kalliota pois ja aina vai kallion halkioomista vesi lirajaa.

Itte pääinsnööri on sanonu jotta:

— Vaikkas ikännä kaivaasija, nii niin syvälle mennähän, jotta yhtää ei pirä luraata.

Sen tiätää, jotta poträssikät ja pikkupaasikki manaavat ja repivät tukkaansa, mutta mikää ei auta, ku aina vai vuataa. Kiirus olis ja valmihiksi pitääs saara. Tyätä on tehty yätä päivää, miähiä lisätty ja litviikiä maksettu, mutta sittekkää ei tahro joutua, vaikka toista sataa miästä on pitelemäs lapionvartta pystys kolmes vooros voorokauret ympärinsä.

Mutta niin se kuuluu olovanki ku noiruttu, jotta jos ei vai satu tuuli puhaltamhan, nii yhrenkää ei tuppi huisku muuta ku palkanmaksus ja ku kello soi.

Ja kyllähän sen ymmärtääki, jotta raskastahan se onkin seisua ja pirellä kahreksan tiimaa lapionvartta pystys. Siinä rupiaa jalaat puutumhan ja puheenaiheet loppumhan, vaikka kuinka koittaas.

Ja sitä varte se yks miäs jahkaasiki jotta:

— Sen tuanaasiako me täs seisomma? Miksei me istuta? — Käyhän se lapionvarresta kiinnipiteleminen yhtä hyvi isthaltansakki ku seisahalta —.

Niin sanoo ja istahti kivelle.

Toiset kyllä panivat vastahan ja koittivat selittää jotta:

— No ei ny taas niin, jotta aivan istua —. Pitäähän sitä ny kumminkin eres sen verran viittiä täs tyänjyrinäs, jotta eres seisoo, jos ei ny muuta erityystä tekisikkää…

Mutta s'ei viittiny.

Se istuu vai. Sanoo jotta:

— Saman tyänhän mä teen ku tekki, enkä enempää palkkaa pyyrä liijoon!

Se istuu uskollisesti kahreksan tiimaa, poltteli ja hikos, n'otta sen housunperä oli aiva märkä, ku kello soi.

Silloon kans tuli tyämaalla heti kiirus. Tupet huiskuuvat, lapiot ja rautakanget heiluuvat ilmas, kottikärryt pukattihin silmällensä nurinniskoon tiän syrjähän, juastihin ja hypittihin kilvan ilmoottamhan tyätunnit mestarille ja sitte juaksujalkaa, toisetoikee pualtahyssyä, jokitörmää ylhä ja kortteeripaikkahan.

Se istuja-miäs meinas kans poukahtaa ylhä ja lähtiä toisten perähän, muttei päässykkää!

Housut oli jäätynhet kivehen kiinni!

Se nykii ja riipoo, huitoo ja manas, mutta kiinni oli ja lujas.

Rupes lopuksi huuthon apua, mutteihän kukaa kaveri sitä joutanu kuulla.

Ne menivät jo hyväs matkaa maantiällä.

Onneksi kuultihin sen hätähuurot osuuskauppahan ja siältä lähti ihmisiä apuuhi.

Monen miähen voimalla sitä verettihin käsistä ja jaloosta n'otta rotaji ja prätäji.

Vesissilmin se pyyteli jotta:

— Älkää hyvät ihmiset repikö mua aivan juurinensa irti…

— Onko se tarttunu aiva pohjia myäri kiinni, vai housukko vai? kyselivät ihmiset.

— Tuntuu kylmännehen koko hoiron — valitteli miäsparka itkua pirätellen. — Mithän akka sanoo…

Siinä tuumattihin ja funteerattihin jos jollakin lailla, kuinka se saataasihin irti.

Yks ehrootti lopuksi jotta:

- Ei taira olla täs muutakaa neuvvuaku pistää pualiska tinamyytiä sen housuuhi ja ampua se irti kivestä.

Mutta ku miäs sen kuuli, nii se huitoo käsin ja jaloon vastahan jotta:

— Älkää herrantähre sitä tehkö hyvät ihmiset, menöö hajalle koko takamaa…

Yks haki sitte lean, toinen toi poran ja niillä ne yrittivät sitä kangertaa ja paukuttaa irti, mutt'ei se kauan kärsiny sitäkää.

Vasta ku itte insinööri tuli paikalle, nii se tiäsi konstin. Käski hakia tyäkopista sellaasen uurenaikaasen juattolampun, joka puhaltaa sisältänsä pitkän sinisen tulenkiälen n'otta sihajaa.

Sillä sitte ruvettihin sulattamhan miähen housuja ympärinsä n'otta käry nousi.

Kyllähän se pakkas siinä vähä krääkymhän ja voivoottelemhan jotta:

— Polttaa — ja — — kirvelöö!

Mutta mikäs siinä autti? Eihän sitä passannu jättää siihenkää kesää orottamhan.

Housuuhi paloo aikamoone reikä, mutta muutoon se lohkes koko lailla hyvin irti. Mithän ny vähä kärventyy ja piäniä palanehenhaavoja sai. Siinä koko asia.

Tohtuuriki oli sanonu ku plaasteria päälle löi jotta:

— Intte so faali, tämä kestää istua viälä vaikka sata vuatta!

KIÄLESTÄ PALA POIS.

Oottako kuullu mitä siältä kosken pohjasta ny taas kuuluu?

Siäl'on ollu kova kraateeri siitä kuka peijakas sen housuusta kivhen jäätynhen miähen jutun on lehtehe pannu. Miähet ovat uhaannehet jotta, jos ne sen ketalehen kiinni saavat, niin silloo vissihin tupet huiskuu vaikkei tuulisikkaa.

Mutta jottei väärää miästä myllyytettääsi, niin tunnustan ny suarahan, jotta ku mä täs kolome vilkkua sitte reissasin Seinäjojella erestakaasi, nii tuli junahan yks miäs, joka kauhiasti posmitti sitä koskityämaata jotta:

— En totisesti oo ennen nähäny nii hullua tyäpaikkaa, josta paras miäs pannahan pois — —

— No kuinka niin? — kysyyn mä.

— No sanokaas muuta! Min'en tehny yhtää mitää ja pois pantihin! En tikkua ristihin pannu — vakuutteli miäs vesis silmin.

— Mutta jos s’olis ollu tarkootus, tuata nuan, jotta olis pitäny silloon tällöön panna niitä tikkuja vähä niinku risthin eres harvaksensa — arvelin mä, jok’en oo oikee perillä tällääsis koskiasioos.

— Hui, hai, ei sinnepäinkää! — vakuutti miäs. — Min’en eres reisuakaa jäätyny kivhen kiinnikkää niinku kaverille käythin.

Ja sitte se kertoo koko jutun niinkun se oli. Niin on asia! Miähen nimiä en tiärä, mutta sanoo lähtevänsä Lestijärvelle, john’on kuulemma hyvät tukkityät käynnis.

Mutta nyt mulle on kerrottu taas yhrestä toista asiasta, joka on siälä kosken pohjas hiljan tapahtunu.

Siäl'on tullu sellaane tulemus, jotta yks miäs on purru vahingos kiälen päästä palan pois.

Täs yhtenä päivänä ku aurinko jo korjasti paistoo ja suloosesti lämmitti kahren laiskanpulskan jullin selkää, nii rupes toista nii sainehesti väsyttämhän ja raukaasemhan, kun s’oli ollu illalla yäjalaas, n’otta aiva se oikohonsa haukotteli. Siihen meinas seisahallensa nukkua ja olis vissihin kaatunukki, jonsei s’olsi toisella kärellä pirelly lapionvarresta kiinni.

— Älä sä nuan kauhiasti levittele tuata leipälaukkuas jotta aivan muakin alkaa nukuttaa — sanoo toinen.

— Mitä se sulle kuuluu? — tiuskaasi toinen ja aukaasi viälä leviämmälle leukaperänsä.

— Kuuluu se vai nii paljo, jotta jonses pirä tussua soukemmalla, niin otan ja täräytän jotta vissisti onkin knapis.

— Säkö? — kysyy se leviäsuunen miäs.

— Mä! — sanoo se toinen ja väänti päätä.

Silloon aukaasi se leviäsuunen kitansa oikeen koko pituurelta n’otta korvihi asti.

Ja samas kans flinahutti se toinen miäs nii poskelle jotta het oli leuvat sijooltansa.

— Viäläkös pullikoottet siinä? — kysyy, eikä se toinen saattanu muuta ku vähä toista suupiältä flänkyttää.

— Vai viälä irvistelet? — karjaasi miäs ja otti ja paukahutti toisen kerran poskelle — n’otta leuka loksahti takaasin tiloollensa!

Siinä se tapahtuuki se onnettomuus. Muutoonhan s’oliski menny kovasti hyvin. Miähen kiäli jäi hampahien välhin ja pala kiälenpäästä pois!

Miähille tuli hätä.

Yhres lährettihin tiakonissan tuvalle, jok’on siinä aivan likillä. Lyäjä otti kiälenpalan maasta, käärii tarkasti paperihin, toi tiakonissalle ja kovasti pyyti, jotta se neuloos sen kaverin kiälenkantuumihin takaasi kiinni.

Mutta niin oli tiakonissa sanonu jotta:

— S’ei käy päinsä, ku se on aivan eree irti. Ja siksi toiseksi ei s’oo tarpehellistakaa ku kiäles näyttää kovasti olvan viälä muutoonkin mittaa jäljellä.

— No sepä hauskaa, ku kaverin värkiis on varaa! — tuumas toinen.

ALAJÄRVEN MAILMANLOPPU.

Hyh heikkaris ku mä säikährin tänä aamuna, ku soitettihin Alajärveltä jo kuuren aikana aamulla jotta:

— Nyt s’oon täälä Alajärvellä jo alkanu se mailmanloppu! — Kinaporin kentällä on akat lyänehet pellit kiinni, peittänhet klasit fällyyllä ja pöngännehet porstuan ovet seipähillä. Kakarat on ajettu kellarihin ja lyäty hakoluuralla päähän jotta:

— Pysykää siälä takkupäät, ku rupiaa täräjämhän!

Itku ja ulina on ny kauhia ennen niin hasuusella ja iloosclla Kinaporin kentällä, johna tähän asti on vain riirelty, paiskittu kenkärajoolla toisiansa ja näytelty välistä töllinportahilta toisillensa mitärookaa ja trossattu kuinka.

— Meillä aina pärjäthän, mutta kuinkas teillä pihkanoukat toimhen tullahan!?

Sellaasta syntistä elämää s’oon ollu Alajärven Kinaporin akkaan maallinen vaellus. Ja ompas siinä passannu lonkkiansa levitellä ja suuta pruukata toisten ämmään kiusalla, ku kumiseva kangas on alla ja näköalaa vaikka kuinka pitkältä ja korkiaatte.

Mutta sitte tuli yhtenä päivänä kamala sana Kinaporihi.

Lehris kerrottihin jotta:

— Nyt tuloo maailmanloppu n’otta naskahtaa!

Ja silloo kans Kinaporin akat rupesivat haukkoomhan ilmaa ja ku olivat hetken aikaa räpytellehet silmiänsä ja painellehet syränalaansa, nii vähä hiljaa livahtivat mökkihinsä ja painoovat oven kiinni eiväkkä sanonehet enää sanakaa.

Se oli sellaane miälenmuutos ja nii äkkinääne hiljaasuus, jotta koko
Alajärvi säikähti jotta:

— Mikäs nyt tuli mailmahan ku melu nuan loppuu, jottei Kinaporista kuulu sanaakaa? — —

Alajärvelääset rupesivat haukkoomhan ilmaa jotta:

— N-y-h se taitaa totisesti sittekki se maihnanloppu tulla. Kinaporista ei kuulu enää hivausta ja siälä ne kumminki pahinta elämää pitäävät loppuhu asti — —

Viimmee oli lähteny yks rohkia miäs kattelemhan Kinaporihi, kuinka siäl’on asiat, mutta vähä vinkiää oli tullu takaasi aiva harmaana jotta:

— N’oon kuulkaa siälä jo kaikki kuallu! Ei yhtä ihmistä näjy mihnää!
Kualemanhiljaasuus koko mäjellä. Ei pihausta kuulu — —

Ja mitäs siält'olis kuulunukkaa, ku koko Kinapori pirätti hengitystä, kakarat istuuvat syränkurkus perunakellaris ja toisille oli äitee tukkinu perunan suuhu, jottei ne krääkyysi.

Pata pääs pöyrän alla istuuvat kaikkihin turskimmakki Kinaporin ämmät ku tuamiolla.

Siitä leves säikährös ympäri koko Alajärviä n’otta ihmisiä kokoontuu kauhiasti kirkolle ja kunnantuvalle ja ku justhin yks meinas ruveta sanomhan jotta —

Nii samas rupes kuulumhan kankaasta kolinaa ja huminaa mettän takaa, jotta sekin miäs löi vähä äkkiää suupellit kiinni ja lähti juaksujalkaa kotiappäi viämhän sanaa jotta:

— Nyt se tuloo — —

Ja vaikka atteekari siäl’ on friski miäs eikä pelkää kirkkomaan kummajaasiakaa, nii karvat pystys oli poukahtanu kuuren aikana sängystä, ku ovhen lyäthin jotta troppipullot hyllyyltä piraji.

Ku atteekin ovi oli saatu auki, nii pihall’ oli olin miästä ku meren mutaa, ainaki toista sataa hevooskuarmallista.

Ja niilläkös oli hätä jotta:

— Saisko kahrella markalla hokmannin troppia ja toisella tiilesmannia?

— Ja mun hevooseni tarvittis vähä päänparannusta — hoki toine.

Mitä se kolmas ja neljäs miäs sanoo, sitten m’oo kuullukkaa, mutta kovasti n’oli totisen ja vakavan näköösiä, jotteikähän vai n’ollehet itte kipeetä, ainaki ne siltä näytti.

Koettihan se atteekari jakaa lääkitystä jokahittelle niinku laki ja tohtorit määrää, mutta yhren miähen oli menny potut nii sekaasinsa, jotta se holppas väärästä pullosta ja heti kans oli lyäny jalaat nii klinkkuhu, jotta sen piti olla vähä hiljaa ja pysytellä vai nurkkapualis ehtoopäivähän asti. Sakiasti oli manannu äijäparka.

Ja aina vai kuuluu jytinää ja huminaa ku Alajärvelle tuli hevoosia ja miähiä häntäpystys ja täyttä lentua, jotta koko Alajärvi oli kauhun vallas.

— Ny ne paasoottaa mailmanloppua pakhon kaikki ihmiset muista pitäjehistä tänne, jotta me itte ahristumma järvelle — — olivat Alajärvelääset voivootellehet.

Kun siitä rytäkästä sitte vähä seliittihin, nii saathinki kuulla:

— Jottei täs oo hätäpäivää, eikä mailmanlopusta tiatuakaa! N’oon vai hevoosmiähiä, jokka tänne on tullehet näyttelyjä ja kokouksia pitämhän.

— Hoo-oh, soo-oh — haikaasivat Alajärvelääset jotta:

— Vai nii! No sepä hyvä! —

Kinaporihinki lähretettihin heti yks miäs sanaa viämhän, jottei se mailmanloppu viälä tallukkaa.

— Tulkaa ämmät pihalle vai, ei täs oo hätiä mitiä! — oli huikannu.

Ja kohta kans rupes Kinaporista kuulumhan sama mökä ku ennenki, n’otta nyt on asiat Alajärvellä taas oikialla tällillä.

SE ISÄNNÄNPALKKA.

No nyt siitä vasta eri meno tuli mailmahan tuasta isännänpalkasta! Koko maakunta on varpatullansa ja käyy sellaane sihinä ja kohina, jotta mitähän tästä lopuksi tulookaa?

Esti se isännänpalkka otettihin vastaha joka taloos Kyrööski niinku taivas olis auennu — ja nyt kuljethan taloosta taloohi nyrkit pystys kyselemäs jotta:

— Oottako kuullu, minkälaane räkninki se isännän palkka oikiastansa onki?

Mäkituvan Kaappoo-isäntäki oli revetä riamusta ku se luki lehrestä sen maaherran kuulutuksen, jotta täski läänis ruvethan nyt räknäämhän isännänpalkkaa kuuresta tuhannesta aina 38.000 markkahan asti vuares.

Se hiaroo silmiänsä ja takoo kuhmuusella nyrkillä päähänsä jotta:

— Tuu ny akka säkin kattomhan, mitä täsoikee seisoo? — Eikö tuas sanota, jotta ensi veronmaksus tullaha taloon isännille laskemhan palkkaa 6.000:sta 38.000 markkahan asti? Ja jotta siihen palkkahan räknäthän sekä rumhillinen tyä että jokin »henkinen johtoki» ja jotta se henkine johto on paljo tyyrihimpää ku tavallinen ojankaivu.

Emäntä Maija oli hakenu oikeekahret silmäklasit päähä, tavannu ja tankannu koko kirjootuksen läpitte ja tullu samahan tuloksehen jotta:

— Nii siinä seisoo, Kaappoo! — Sellaaset palkat isännille nyt tuloo.

Kauan oli tuvas ollu hiljaasta, isäntä istunu ja imehrelly jotta:

— Olisko totisesti valtiopäivillä ny tehty sellaanen laki, jotta täs ruvethan maksamhan maanviljelijöölle isännänpalkkoja valtion pualesta, niinku n'oon höväänny nua akitaattorit ja ollehet kovaa poikaa, jotta parannuksia täs pitää saara taloonpoijan verootuksehe? — Ja nykkö sitä tuloo nuan rommaamalla oikee Porvoon mitalla, jotta joka isäntämiähelle palkkaa vuares kuuresta kolmehekymmenehekahreksahan tuhantehe asti! Pikkutaloon isännille manttaaliluvun mukhan väheet vissihi ja rusthollariille eneet.

Ja vaikka Mäkituvan Kaappoo-isäntä olis kuinka lukenu, niin sillä lailla siinä seisoo maaherran kuulutukses', jotta niin suloosesti nyt on asiat. Iloksi remahti äkkiää elämä Mäkituvan nutuuses huushollis. Kaappoo riamastuu jotta:

— Voi erinomaasta sentähre Maija tätä mailman menua! Kyllä tästä ny tuloo henua olua meillekki ku rupiaa mullekki valtiolta palkka juaksemhan. Laita vähä joutua oikee pystykaffit ja haje puarista korppuja. Nyt se meiltäki kitu loppuu. Saas nährä, mihkä kraatihi ne herrat munki räknäävät, mutt' en perusta vaikkeivät antaasi enämpää ku 10.000 vuares. Siinäki sit' on jo liikaa. — Nousoohan siitä kyllä sitte tiätysti veroäyrikki, mutta kontillani ja lakki kouras kiikutan vaikka tuhannen markkaa takaasi valtiolle veropenningiksi. En totisesti enää valita enkä maruteeraa verootuksista. Kyllä ny loppuu veromarinat taloonjussiilta. Helposti sitä 10.000:sta jo veroja maksaaki ja loppu on purkista tulua n'otta hei elämää eikä mitää kituelämää! — Korppukaffit ja Amerikan fläskit on tiaros täski huushollis tästälährin joka päivä, eikä niinku tähän asti, jotta vai palkkaväjelle syättää ja itte nualla hyppyysiänsä.

Nii se Kaappoo innostuu siitä »isännänpalkasta» n'otta vaikka s'oon totinen ja harvapuheene, eik'oo viittiny enää pitkihin aikoohi primputella, nii eikös känttyrä hairannukki Maijaansa käsikynkästä kiinni ja viipoottanu ympärinsä laattialla sellaasta heipparitirallaa n'otta Maija oli aiva saumoosta hajota.

Jos ei totisesti Maija olsi saanu viimmee hairatuksi Kaappojansa kaulasti kiinni, nii hajonnu oliski siihe paikkaha ku aluushamhen liirinki jo pritkahti poikki n'otta aiva syltys oli Maijan muutoonki väärät sääret.

Kyllä s'oli nii juhlaa ja iloosta ja herraasta olua Kaapoon huushollis sinä iltana ku kinkeriillä ainaki. Kaffia keitettihin ja panthin sulamhan ja ku kropsuaki laitettihin, nii oikee voita lyätihin joukkoho.

Nii ne riamastuu Maijaki sitä isännänpalkan tulua, jotta otti ja haki menhenvuatiset siansyltyt pöythän ja sanoo jotta:

— Mitäs me täs nyt enää turhia nuukaalemma, otethan ja syärähän nämä sianräntykki pois ennenku aiva pahentuuvat, n'otteivät kelpaa enää väjellekkää…

Ja kyllä jee Kaappoo pisteliki poskehe, jotta aiva leuka kiilti.
Häntäki meni n'otta kerraasti vai vilahti.

Nii tuli Kaappoo isäntä jo korko-oloohi, jotta kessupussinsa paiskas uunin loukkoho ja sanoo jotta:

— Kaikenlaasia tunkiontakaasia täs onki isäntämiähen pitäny höyryyttää ja henkehen vetää, mutta tästä lähri se savuaa Mekka paperossi tämänkin poijan nenän alla ku herroos vai. — Ja sinä saat Maija ostaa heti ensi palkanmaksus ittelles plynssikapan niinku tyämiästen frouvillaki on…

Sellaasen ilon ja riamun se isännän palkka maakunnas nosti.

Ja ihanalta se näytti viälä seuraavanaki aamuna ku Kaappoo lähti voorollansa meijärikuarmaa viämhän.

Mutta ku takaasin tuli, niin oli ku olis pirun syäny ja toista ettiny.

— Mikä herran jukeli sun on oikee tullu, kun sä nuan kovasti raskahasti hengität! — peljästyy Maija.

— Ääääh! ähkyy Kaappoo vai.

— Kuule, mikä sun on oikee toresta tullu?

Äääh-hääh, puhkuu Kaappoo isäntä. — Siinä se ny oli se isännänpalkka! Ei penniäkää! Lisää vai veroja lyärähän ja sanothan jotta »isännänpalkkaa» maksethan. Voi nuata tuhannen juupelia, minkälaasen verohuajennuksen ne ny on keksinhet.

— No eikö sitä isännänpalkkaa sitte maksetakkaa? — hätääli Maija.

— Kissinhäntiä kans! — Mä rookasin meijäris kunnankirjurin ja ihastelin kovasti sille, jotta nyt meiränkin taloonpoikaan passaa, ku ruvethan niitä isännänpalkkoja täs maksamhan — —, nii nauroo vai kriivari ja sanoo, jotta ne on kaikille jo aikoja sitte maksettu ja kiitollisuurella kuitattu —.

— Ku mä sitte haikaasin — manas Kaappoo — jotta koska jutinan tähre ne on maksettu, ku en m'oo kuullukkaa, vaikka mulle tuloo oma aviisiki, johna kaikki kuulutukset seisoo — —, nii kriivari seliitti, jotta se isännänpalkka maksethan sillä lailla, jotta se vai »kiitollisuurella kuitathan» ja merkithän paperille pohjahan maksetuksi.

— Mutta em m'oo mitää rahaa saanu, pääsi multa.

— Et ookkaa, mutta se on niinku olsit saanu -, sanoo kriivari.

— Mutta s'oon sitte vähä helkutinmoone ero asias saara ja olla saavanansa! — Kymmenentuhatta markkaa, niinku m'oon ittelleni kaavaallu tulevan, s'oon isoo raha ja jumalatoon erootus siinä saako sen vai ei.

— No se on ny nii kus s'olsit sen saanu.

— Eikä peijakas viä ookkaa niin!

— Siitä sitte laskethan ääniä niinku kovasta rahasta ainaki! — nauroo kriivari.

— Mutta silloo min'en enää saattanu kuullakkaa — sähisi Kaappoo. — Mä ruataasin kriivaria muatoho, jotta ketarat pystyhyn, — vaikk'eihän se sen vika ollu — ja sinne jätin koko meijärikuarman, niin mun sappeni kiahuu. — Saa ny nährä haastaako se mun viälä vastaamhan — pahkulootti Kaappoo-isäntä.

— Ja ne syltykki ku tuli syätyä etukäthen — siunaali emäntä.

Kauan istuu Kaappoo klasipenkillä pää käsien varas, ähkyy ja manas herraan merkillisiä palkanmaksutapoja.

Viimmee nousi, meni uuniloukolle, ettii siältä putuläjästä vanhan kessumassinsa ja huakaasi raskahasti jotta:

— On se ny eres luajan lykky, jottei ne viälä oo havaannehet ruveta emännillekki palkkoja räknäämhän.

— Sanos muuta — siunaali Maijaki.

FRIIJARIPOIJAN HEVOONE.

Tuata, tuata, asiat menestyys monta kertaa paljo paremmin ku ei toiset tulsi sotkemhan. Niinku ny tua vanhaanpoikaan veroki. Heti ku siitä ruvettihin puhumhan, nii monelle vanhallepoijalle tuli hätä käthen ja hiljaane meininki miälehen jotta:

— Taikaa olla parasta kattua aikanansa ethen, mistäpäi ittellensä parhultaasen takkupään hairaa, jottei jää aivan tutkaamet käthen.

Sitä varte se Ilimajojen Ylisenpään poikaki täs menheellä viikolla keskiviikko-iltana rupes ittiänsä nii kovasti trööttäämhän ja laittamhan, jott'oikee ruskianahkaaset plankkisaappahat veti jalkoohinsa ja mustan silkkikrusetin tälläs kaulahansa. Oikee kahres veres pesi silmänsäkki ja hinkkas n'otta nahka naraji, mutta kyllä sitte kans oli purkis ja puhuras ku nualtu lusikka ja niin silunaamaane, jottei yhtää tuntunu kröpelööseltä ku kärellä koitti. Hiuksekki kampas komjasti tupeetille ja se passas, ja pysyy kovasti hyvi, mutta keskipääs seisua törrötti sellaane kamala ja kankia tupsu, jotta siinä saiki vähä sainehesti sylkiä ja manata, eikä se sittenkää totellu.

Vaikka s'olis sitä kuinka lyäny ja taputellu, nii aina se vai nousi pystyhy ku fiäteri. S'oli nii kamala paikka, jotta kiukuusnansa se koitti jo repiä sitä juurinensa irtiki. Muttei saanu.

Ojkee se lopuksi hyppii tasapökkää kamarinsa laattialla ja saratti aiva oikohonsa.

Viimmee tormas päänsä seinähä ja puski ku vihaane härkä sitä tupsua seinää vastahan jotta:

— Sitte on jisiskrais joset sä usko!

Mutta ku sitte kattoo peilihi — nii justihin taas rupes pönköttämhän!

S'oli aiva tukehtua kiukkuhunsa ja repii jo sitä silkkikrusettiaki kaulasta jotta:

— Täst'ei tuu mitää vaikka itkis.

Meinas jo ottaa saappahakki jaloosta, kuhoksaski konstin. — Otti lammasraurat ja leikkas pois koko tupsun!

— Ja tuan kans m'oon täs pualenpäivää tapellu ja pyäriny ku päästä sekaantunu pässi. Kyllä sit'on ihimine hullu — imehteli itteksensä karvatukku käres.

Ja ku se siitä takusta selves, nii oliki jo parhultaane ilta lähtiä ponkimhan sinne, johka se meinas. Sill'oli vähä kuusaa entisestä ja hyppäs pyärän sarvihi ja rupes tramppaamhan Suamulan huanua siltaa ylitte. Siitä kääntyy kalvehen pualelle ja ajoo taloon päärylle. Katteli esti yliskamarin klasihi, johna se Justiina makaa, ja sitte kääntöö pihaan ja uuniklasin kohras kyykisti ittensä nii matalaksi ku kissi, jottei nähtääsi.

Pyäränsä vei katos-alustahan elolavan viärehen nojollensa ja sitte kryhysniskoon taas pihan poikki Justiinan klasin ala takaasi. Noukkii pikkuusia kiven murenoota, nakkas hiljaa yliskamarin klasihi ja kuunteli ku syrän nii pompotti ja muutoonkin pakkas raistelhon jotta:

— Kuinkahan täs oikee käyrähän? Päästääkö se hialle, vai antaako nahaat n'otta kolajaa —. Kotona se ainaki on, koska kuuluu hornoo…

Se orotteli horvin aikaa, mutta ku ei kravahtanukkaa, nii piti ottaa vähä suuremman kiven ja paiskata uurestansa. Ja s'otti nii lujaa klasihi n'ott'oikee paukahti, mutta kyllä kans Justiina poukahti vähä äkkiä klasista luuraamhan. Ja ku näki, jotta friiari on, nii kyllä tuli kiirus muuttamhan verhaa päällensä. Hurstisen kivijalkapaitansa pisti parjan ala ja puki oikee krekkuamatantun yllensä.

Vintinportahat naraji ja pian kans salpa klapsahti.

Ja sitte ei kuulunu enää mitää — — enneku vasta aikaan päästä, ku pihalle tuli muitaki kottia kuuholla korvin kurkkimhan. Mistähän olivakki päässehet jäljille, ku tulivat peräs kattomhan.

Ja heti oli kurit miäles.

Ku eivät muuta keksinehet, nii hakivat sen friiarin polkupyörän katosalta ja köyttivät kriimunvarrella lujasti sarvista kiinni sähkötolppahan keskelle pihaa. Hakivat tarhalta sontalavan ja tälläsivät oikee ränkipelillä sen polkupyörän aisoohi kiinni niinku ainaki orhin.

Ja loimenki panivat selkähän jottei tuu vilu ku oli jo kylmät yät.

Ja eikö nua raakkulehen ketalehet hakenehet viälä saunan loukosta vihtaaki ja pistänhet siitä pyärälle häntää, jotta s'oli justihin niinku elävä hevoone!

Heinätukun heittivät viälä etehen.

— On sillä Justiinan friijarilla hurja hevoone…

Aamu valkeni sitte aivan kalpiana ja huanosti s'oli nukkunu Justiinaki. Friijaripoijan käret oli molemmat aiva turtana, ku s'oon se Justiina sellaane rössikkä.

Ku sitte taloonväki rupes nouseskelhon aamulla ylhä ja isäntä tuli portahille, nii se hiaroo kauan aikaa silmiänsä jotta:

— Kenenkäs hevoone se siinä seisoo?

Kattoo ja kattoo, kynsii päätänsä ja piteli toisella kouralla housujansa jotta:

— Onko se hevoone, vai mikä s'oon, ku sill'on nuan kamala häntäki —?

Piti lähtiä paljahin jaloon oikee kärestäpitään kattohon.

Ja ku näki, mikä s'oli, niin nauroo nii molemmin käsin hartahasti, jottei muistanukkaa pitää enää kiinni, ku housut putos maahan n'otta mossahti.

Sen kuuli emäntä tupahan ja tuli vähä joutua kattomhan jotta:

— Mitä herranähköhön tääll'on tapahtunu?

— No tuu ny Maija-Kaisa säkin kattomhan — voivootti isäntä mones vintturas keikistellen.

— Näjenhän mä täältäki — — hullupöllöö — — verä ne housut jalkahas siinä…

— Tätä hevoosta kattomhan! — - hohuutti isäntä.

— Kenenkä hevoone s'oon? Mitä se siinä seisoo?

— Tuu ny kattomhan konhollista värkkiä, ku häntäki on puusta!

Ja kyllä se emännänkin vatta rupes nytkymhän eri lailla n'otta aiva se piteli lonkkiansa ja huuti kans oikohonsa. Ja niin heljä ääni ku sillä emännällä on, nii se paniki vähä komiasti ku se kaikki kiakurat oikee pitkähänsä helisteli.

Yliskamarista rupes kuulumhan kans kolinoota ja Justiina pisti päänsä räystäsklasista jotta:

— Häh mitäh, mitä emäntä siälä nauraa?

— Minkälaane se Justiinan friiari on, kun sill'on tuollaane kummalline hevoone? — huuti isäntä.

Justiina kattoo aiva suu auki ja silmät silanrenkahina ennenkö käsitti, mutta kyllä sitte kans katos vähä äkkiää kamarihinsa ja siälä ku nousi eri sipinä. Justiina siunas ja voivootti hiukset hassallansa ja friiari hyppii ku orava häkis jotta:

— Kuinka mä pääsen pois täältä?

Meinas jo hypätä klasista pihalle ja peltoja pitkin, mutta Justiina sai kaulasta kiinni jotta:

— Älä rakas kulta hyppää, sä katkaaset jalkas — — orotethän ny hetken aikaa, eikhän ne lähre siältä, jotta pääset livahtamhan johnaki välis…

Samas kans rupes emännän kaffipannu kiahumhan ja se lähti juaksujalkaa kattomhan.

— Tuu säkin sieltä — huuti isännälle mennesnänsä. — Ja ota ne housus joukkohos!

Silloo isäntäki vasta havaatti ja lippas vähä äkkiä tuphan.

Kuuluu vai yks tomahros ku friijari truiskas portahia alaha ja lenti ku vaapsahaane repimhän pyäräänsä aisoosta. Loimen riuhtaasi seljästä, repii silat ja ku sai pyärän viimmee irti, nii hyppäs selkähän ja lähti ajamhan sellaasta vauhtia, jotta pyärät aiva oikoosna.

Nii kiirus oli, jottei havaannu eres sitä vihtaakaa irti ottaa. Ajoo häntä suarana kotia ku tuuliaaspää, eikä taira sen erän perhän flikkoohi yrittää sekää poika, ku tualla lailla tehtihi.

KELLONFIÄTERI.

Oottako kuullu jotta Kylänpään loukoll'on yks suutari meinannu ruveta kräätäriksi — — ei ku kellosepäksi?

Tämä suutari, muutoon erinomaane piaksunikkari ja pikilangan vetäjä, kovasti siivo ja rehellinen miäs, sai päähänsä täs menny viikolla ylpiän tuuman, ku s'oli Jussi-Pässiläs tekemäs emännälle kenkunoota ja isännän umpikuarine kuustoista rupiinine silinterikello oli lakannu käymästä.

Oli sanonu vai jotta:

— Tuakaas isäntä se kellokrämppännä tänne, niin s'ei oo ku yks hengensiunaama ku mä paan sen tikuttamhan!

Niin oli suutari sanonu ja vähä mahtavaa flätkäässy viimmeesen plikinaulan emännän kantapäähän. Oli viälä vähä vasaralla knakutellu ympärinsä kruusooksia, oikaassu sitte hollin päähän, pää kallella kattellu kenkää ja kehahtanu jotta.:

— Sillä ny passaa emännän mennä vaikka seittemän sorttista knakutesta! Kyllä kestää eikä kallistele, vaikk'olis lonkkia kaksiillekki kärryylle. — — Nii, mikä sitä isännän kellua oikee vaivaa, ku se ei käy?

— En mä tiärä, mikä sen on tullu — sanoo isäntä.

— S'oon ollu tuas kellokaapin viäres naulas toista viikkua ja hyvin s'oon käyny. Mutta ku tänä aamuna meinasin pistää plakkarihi, ku lährin meijäri kuarmaa viämhän, niin ei se käynykkää. — — En tiärä, mikhän sen on ny tullu — pahkulootti isäntä.

Suutari otti kellon käthensä, kattoo esti vastapläsiä, huiskahutti sitte käresnänsä ja painoo korvaa vastahan.

Ja oli totisen näkööne.

Kuunteli ku Teuvan tohturi keuhkotautia ja sanoo sitte jotta:

— Kamalasti se krahisoo! — — Se fiiraa niinku olis fiäteri irti. — — Kuulkaas ny isäntä tekki — sanoo suutari ja painoo kellon isännän korvalliselle.

— Mhyy-yh — sanoo isäntä, jok'on harvapuheene.

— No se on piäni vika! — sanoo suutari, hairas naskalin tiskiltänsä ja painoo kuaren auki jotta helähti. Ja ku oli aikansa naskalin tutkaamella kruuvannu ja väännelly, niin nosti rukkooviisarin, sikunttihaan, pintelin fiäterin ja printin pois ja haikaasi jotta:

— Mitäs juuttahia tääl' on? Kun on tulitikun pää katkaastu fiäterirattahan ja ankkurihaan välhin niinku Ilkan ilmapuntaris?

Siihen oli kokoontunu koko talonväki suutarin ympärille, emäntä, piika, pojat ja kersat. Ja kaikki olivat niin säikähryksis ja isäntä itte nii pörhistyksis jotta kukaa ei huamannu ku yks poijista, se nuoreet vesa, Iisu, tuli aiva valkooseksi naamasta. Sitä rupes pyärryttämhän, jalaat petti ja hiljaa putos ovisängyn ethen laattialle, n'otta se meni pyäriensä sängyn ala ja veti roirin etehensä.

— Ku-ku kuka — —? — huuti isäntä, ja yhrestä suusta vastathin jotta:

— E-e-emm'ainakaa!

— Mi-mi mihn' on Iisu?

Niin. — — I-i-i-sua ei ollu mihnää! Ei mihnää sit'ollu.

S'oli karonnu ku kastet maasta, eikä hengittänykkää.

— Ky-ky-kyllä mä sen korvennan — kirmuseeras isäntä ja emäntäki siunaali ja varjeli oikohonsa.

Ja suutari kaivoo ja kruuvas naskalilla kellon sisusvärkkiä. Se sai fiäteripunkin irti, kangotti kannen auki ja samas reisuusti vai präsähti ku fiäteri hyppäs ylhä, meinas esti lentää emäntää silmhän, mutta putoski sitte piian levjälle navettapiaksulle ja siitä se saatihin kiinni.

Piika säikähti siitä nii mälyttömästi jottei se hoksannu heti krääkäästäkkää ennenku vasta hyvän aijan päästä. Mutta s'oonkin aika pössöö muutoonkin. Nykki krääkääsi vasta varttitunnin päästä, jotta emäntä voorostansa peljästyy aivan perättömäksi.

Ja suutariki meinas mennä oikee pois tilooltansa ja manas jotta:

— Sille pitää antaa polviremmiä, ku tualla lailla jäliistäpäi krääkyy —.

No ku suutari sitte syynäs sitä fiäteriä ja vähä väänti, nii se meni poikki n'otta pritkahti. Se fiäteri.

Tuas tuuman pituune kappales katkes ja s'oli paha paikka, ku siinä pääs oli tapinreikä, josta se pannahan kiinni.

Siinä tuli suutarille pitkä ja sitkiä manaaminen.

Esti se piti sitä fiäteriä toises käres, kattoo ja manas ja vain toisella kärellä repii hiuksiansa. Mutta sitte se suuttuu aina vai enemmän, pani fiäterin ethensä pyörälle ja repii molemmin käsin.

Eikä kukaan tohtinu huiskahtaakkaa.

Isäntä vai sanoo jotta

— Taisi nyt tulla vahinko…