VALIKOIMA JAAKKO JUTEININ RUNOJA

Kirj.

Jaakko Juteini

Helsingin kustannus-o.y., Helsinki, 1907

SISÄLLYS:

Kuoharista elli salvajasta Tohtorista elli Lääkäristä Veljellinen varoitus naimisessa Lohdutus Vilu-taudista Kasteesta Juttu ylpeydestä turhan taidon ylitse Nuorasta Tapaus Viinasta Perän kuulutus Nuuskasta Armeliaisuus Kehoitus tupakkaa polttamaan Lääkitykset Omenasta Uutena vuotena Laulu elämän nautinnosta Juoma-Laulu Putelille Kesti Laulu Hulivili

Kuoharista elli Salvajasta.

Ah! ett' aivun andais' myöden, kielen liikkuis kerkeästi, ettän toisin taitavasti edes unen varsin uuden, jonga näki, jonga tunsi itse kuohari _Kuhainen.

Mutta, mit' on huokaildava kauan toinda, taipumusta? asia on aljettava jutun juottehen ruveten.

Tämä kuohari Kuhainen salvajana samovainen paljas-pää ja paksu-huuli, teki kerran kaiken päivän virkans' työtä vireästi veitsen verisen terällä, suolas', poltti syvät haavat.

Koska varjo venyneeksi tuli päivän paetessa, kohta kuohari Kuhainen luunsa laskee laverille unen helmaan uupumahan että sitte sieramensa sahisivat sahan lailla.

Tässä meidän Mestarimme rupes näkemään näköjä. Ukko luuli unessansa muuttuneensa mullikaksi, vaikka vielä miehen mieli pysyi aivussa alati.

Koska luulon laitumella kulki sonnina Kuhainen näki unen uudet majat, tunsi tyhmät asujamet, havaitsi hän häijyläisten keskustuksen korvissansa, ett' on sonni salvettava. Nyt on valveilla vavistus koko ruumiissa Kuhaisen alla pahan peljästyksen.

Äijä viedään ähkyväinen miesten voimalla mäelle. Yksi köydellä kovasti nivoi sorkat sonnin alla, toinen veti, kolmas väänsi mullin kovin mylviväisen kyljellensä karkehelle. Tämä raukka rehki tässä, tämä paisui ja puhalsi. Lijan tuskan lisäksi näki vielä veitsi suussa itse konnan kuoharingin pussi-seljän putkahtavan pyörähtävän, pyllistyvän taka jalkainsa takaisten. Tuimasti jo tunsi puukon, raudan viildävän rumasti ennen ehjässä ihossa.

Kerran kuohari Kuhainen vielä voimansa kokoopi, suoristaissa sorkkiansa tembaa tuskassa kovasti, — — niini-nuora nikeldyypi, — köysi katkes' kappaleiksi, sonni raukka salvettava pääsi pauloista pakohon.

Mulli mittaa mieluisesti maita, soita sorlillansa, selkä liikkuu lainehissa sumu suitsi sieramista veri suonissa suhisi.

— — Mutta, mieli-hyväksensä mies nyt heräsi hädästä, löysi itsensä levolla varsin virheetä, viata, ehkä kieris' kyljen alle hiki kuuma karpaleissa koko ruumiista Kuhaisen.

Ah! Nyt armasta iloa, että itsens' ihmisenä ukko pauloista paennut vielä viimeingin havaitsi. Ukko pauloista paennut teki liiton tunnon kanssa, ett' ei enää tyhmän lailla olla toisen turmelia, surma muiden miehuudelle.

Tohtorista elli Lääkäristä.

Kerran paha polttotauti miehen kalloa kivisti, itse Tohtorin isomman; potematta pohmelossa luuli lääkäri levoton kauheasti kituvansa lävistettynä läpitse rauta-kangella kovalla.

Nytpä vasta vaivan alla herra huomaitsi tapansa, muisti vanhat murha-työnsä, kuinga ennen eläväiset kautta hänen kovuudensa vaivat kärsivät vihaiset neulan varsissa vavisten.

Mutta koska tuonen tieldä, kuolon kourain hellitessä, palas' Lääkäri paraten, kohta lupasi lujasti, vielä vahvisti valalla, ett' ei enää eläväistä kuoletella kurjuudella, eroidella ehdollansa jäseniä jäsenistä; vaan hän muitakin manasi, varoitteli vakavasti, että kukin kuolettaja hengen pian hellittäisi hyvin helpolla tavalla, koska lisäks' koetusten, terveyden tarpeheksi ruumis toisen turvattoman tutkittavaksi tuleepi.

Veljellinen varoitus naimisessa.

Veljen' hyvä ja vakainen! perustele puhtahalla aviolla onnes alku, etsi myöskin ystävyyttä kuldas luona kaunihimman; tällä patsaalla pysyypi rakkaudes rakennuksen nurkka-kivi kohdallansa; muutoin ombi onnes hetki halpa, huikendelevainen. Pian rakkaus palaapi, onni jääpi jähtymähän, jos ei ystävyys jalombi siehen lisäile sytettä.

Muinen mielistyin minäkin tytön poveen pohmelossa, minä riemulla rakastin. — — Ohho! aikaa autuasta hetkilläni huvituksen. Sulka päästä suuren siiven Engelimme ensimmäisen olis' tässä tarpehelle sitä sulle tulkitani mitän tunsin tykönäni, koskan kuldani sivulla käsi kädessä kävelin, koska suuni andoi suuta, huulen' huulila lepäsit, sydän suli povessani. Mutta kuin ei meillä ollut yhdistävää ystävyyttä, aivan varhain armahani hylkäs' minun, mieldyi muihin. — — Missä liene korpin kynä tätä jälle tunnustaani. Rindan' oli sangen sairas poven' olis' pakahtunut, sydän muuttunut sydeksi, jos ei olis' muita ollut mulla tallella tytöistä, joill' on rinda rakkahambi, aamurusko poski-päillä.

Lohdutus.

Mopsi petti monda miestä, vannoi vääriit ja varasti; joutui viimein vika-päänä kannustamaan kaakin-puuta kovin kurjalla tavalla.

Kärsi, kärsi! kulda poikan'! lohduttaapi lastans' äiti seljän takana turulla. Kärsit muinen pyhät miehet kärsi Ristus ristin-puussa.

Vilu-taudista.

Muinen vanha vilu-tauti viksi-huuli, vihta-parta, roima-housu, home-silmä, jonga kallon harmaat' karvat paistavat kuin päiväisellä tuohi-koivut kuusistossa — muinen vanha vilu-tauti kyssä-selkä, kongo-nokka, leuka-peräin louskuttaja, kulki kylmänä kesällä kauhtanassa karheassa, tappuraisessa takissa. Äijä hassu hallavana pitkin maata matkusteli ynnä pahan puolisonsa poltto-taudin tuskallisen.

Tämä paha pari-kunda, emä eripuraisuuden, viipyi kerran vierahana kauan minun majassani, yli määrän matka-miehen.

Ukko, se ukura-silmä, kova-koura, kylmä-kynsi, majans' jääksi jähdyttäjä, jolla ombi otsan alla, ryppy-kynnöksen rajalla silmä-ripseet riippuvaiset kaharassa kahden puolen nenän juurta juurevata, nosti menon ja metelin. Tämä ukko täydellinen, tämä kuuluisa kupilas, ärjästeli äkeästi, kauas karkoitti kotoa ensin aina emändänsä, kovin hammastans' kiristi, että silmät sameroiset iskit tulda tuimuudesta, parta jäisenä järisi, tukka luminen tutisi hartioilla hajallansa. Tämä ukko täydellinen, niin kuin nyt on nimitetty, ravisteli ruhoansa, että itse isännängin ruumis tärisi tuvassa, helisivät hambahatkin.

Vaan ei vaimot myöden anna miehen kourissa kovangan. Miimbä tässäkin todella tulduansa takaperin vino-silmä, vipsu-huuli akka aina voiton otti. Ämmän posket punehtuivat, eukko otsansa rypisti, veti löylyn laupiolle kylmyydestäkin kovasta, ajoi pakkaisen pakohon että virsut vilahtelit, josta jälle julma vaiva, tuska polttava povehen tuli tuvan haldialle, että kurkkukin kihisi kieldä kastaissa vetehen, hiki kiehui karvan päihin ruumihista riutuvasta, tauti päätäni porotti.

Saan mä neuvoksi sanoa, mainita muillekin vielä kautta oman koetuksen, kuingan vasta viekkahasti pääsin vieraista vapaaksi: minä syötin, minä juotin heitä häpeemättömiä ensin vierahan varoilla; mutta koskan koetellen tulin tavat tundemahan, syötin heillä karvaat kaakut, juotin juomat katkerammat, annoin maistaa kiinan kuorta, latkia leivätä liendä. — — Näin on moni muukin ennen vieras viipyvä paennut huonon räätin rakettua.

Kasteesta.

Kyllä olis' kyttäisellä syytä viivoja vedellä, mutt' ei tahdo murheellinen pännän käyttäjä kädellä saada suustansa sanoja asiata ajaaksensa.

Koska talven Tammi-kuussa kirvoitettiin äidin kohtu, syndyi ihmisen sikiä, tuli poika Pohjan maalle; Viheldäissä tuulen viuhan, pahan pakkaisen parissa piti poika päästettämän kohta sekaan seura-kunnan kautta kastehen pyhimmän. Tuskin eloon ehtineenä kapalossa kitisevä lapsi tuodaan Temppelihin, kirkon kylmemmän sisälle. — Mutta, mitä tapahtuupi? pienellä on hengi hellä, lapsi kuolee kastettaisa, Papin pyhästi sanellen: pakene sä, paha hengi, siirry pojes sikiästä!

Vaikka vailla hengeäkin oli povi poikaisella, Pappi ruumiin runsahasti siunas' kuitengin sanalla, että kirkko kumahteli, risti rinnan kädellänsä, kallon vedellä valatti.

Nyt on kysymys kovembi vastattava vakaisesti tarkemmalda tutkialda kuin on tämän kirjoittaja: Kennen syy ja syndi liene, ett' on lapsi lakastunut varhain vaipunut elosta? Kyllän luulen, lukiani, että varsi vahvistunut olis' paljoa parembi kuljetella kummildamme kylmän kasteen alaiseksi kovan pakkaisen parissa.

Juttu ylpeydestä turhan taidon ylitse.

Pari penikkaa jaloa, karva-hassut hännättömät, kaksi karhua kesällä toinen toisensa tapaavat.

Yksi aljuna alati oli näistä ollut ennen pesä-pojasta peräti.

Tämä taisi tepastella käyden kahdella jalalla tanssin mukaan tasaisesti.

Röykkä tästä röyhistellen täytti kautta kerskauksen taidon paikan puuttuvaiset. Karhu ylpeillen yleti, kunniata kurkoitteli tähden vierasten tapainsa; karhun tavat taitavammat piti tyhmä tunnotoina, niinkuin moni mieli-puoli hylkää hyvät koto-konstit, hylkää koto-kielensäkin.

Mutt' ei toinengan totellut, tämän pehmeitä puheita; karhun poika karvaisembi avas' kauhean kitansa: Mitäs, mullikka, mutiset isoitellen ilkeästi? kuului korvesta rähinä karhun kielellä kiroillen; mitäs matkahan hyvyyttä olet saattanut su'ulles kautta konsties kotia?

Näytä ensin etusuudes, taitos, tekos toimelliset, joist' on hyödytys hyville taikka parannus pahoille, sitt' en minä siivotoina kiellä kunniaa sinulda. Arvo ombi anomata hyödyttäjällä hyvällä.

Nuorasta.

Harva paha paatunutkin ombi maassa mainittava, joss' ei nuorasta jokainen aina löydä apuansa; tällä kuormat köytetähän, ett'ei hukkahan hajoile; nälkä nuorau pätkäisellä vähennetään vatsassamme kiristettäissä kupeita; tämän kautta tyhmä mieskin, joka tuhlaa tavaransa, pääsee avun anomata pian pitkästä pahasta, kosk' on pannut paulan mutkan kahden kerran kaulahansa.

Tapaus.

Muinen yksin yhtyäni kuljin minä kaiken päivän, kuljin vielä kuutamolla valon kuvan vaikuttaissa; Väsyin viimein kulkemasta, polven näandyivät polulla.

Ehkä oli ensimmäinen kylä suuren Herran Hovi, vaan ei maja matka-miehen, suotiin toki, tulduani, siinä muurien sisällä yksin yötä viipyväni Varrellani väsyneellä.

Mutta, yöllä äkillinen nousi jyty nopeasti, ryty rindani reväisi, minä peljästyin pahasti. Yksi huusi, toinen huokas', kolmas kävi, neljäs konttas', viides hihkui viekastellen.

Mikä ombi tämä meno, mikä merkki mainioille? kysyin minä muutamalda.

Etkös tiedä, tyhmä vieras, oli vastaus vihainen, Mikä hätä herrallamme ombi paljon parkuvalla; Armo ombi aivan sairas. Hovi tundee tämän tuskan, muurit kohta murenevat, vuoret hi'estä hikoovat, kosk' on Herra kontillansa, itse meidän isändämme, valvoissansa vaipan alla Rouvans' kanssa riemuisesti, saanut tikun sormehensa, sängyn tolpasta säröisen.

Heitä Herras helvettihin anna maata matka-miehen, älä perhettä peloita! sanoin minä sadatellen, otin pussin olalleni, kepin nurkasta käteeni, pyrjin pojes pimeällä, virstan varjossa vaelsin ilman kuuta kumppanina, joka jätti matka-miehen.

Tulduani tietä myöden huonon tolpparin tupahan minä vasta levon löysin, maistin unen makeutta siehen saakka suloisesti, että päivä purppuralla punas' porttinsa idässä, rusko valkeneen rupesi — aamu-rusko riemullinen, ehkä oli isändäni aamu-puhtehen alussa, kirves-vartta veistäissänsä, lyönyt reijän reitehensä, luungin telannut terällä.

Viinasta.

Viina, neste voimallinen, pyörryttävä pisarainen, liemi tehty leiväksistä vaikuttaapi väkevästi meissä monella tavalla; yhden tekee terveheksi, toisen runtelee rumasti; viepi mielen miehen päästä, kielen tyhmäksi tekeepi; kehoittaapi riidan kautta ratkaisemaan riidat suuret, tappeluksella toratkin; yllyttääpi ystäväiset riita-miehiksi rumiksi; katkaiseepi kielen paulat, sanat päästää saastaisimmat siivollisuuden siteistä.

Mitata ja määrätöinä viina järjen jähdyttääpi, sorkat saattaapi monelle, muuttaa miehen mullikaksi, ehk' on halpa härjäksikin, hännättömäin hyljättävä, hännallisille häväistys.

Peran kuulutus.

Kautta tämän kuulutuksen julistetaan jokaiselle, että kunnia karannut ombi suurten sydämistä, vahva taito taitavilda, Tuomarilda oma tunto, rikkahilda armas rinta, rehellisyys rinta-luista meikäläistengin menoissa. Näin on siis nyt käsky käypä pitkin suurta Suomen maata, että kukin kuulustelis' missä konnat kohdattaisi, saattais' kohta karkujamet, pauloin pantuina kovasti, luoksi lujain isändäinsä.

Nuuskasta.

(Yli-maan miehelle.)

Näköisä on nuuska-sarvi miehen mustassa pivossa. Koskas joskus joukon silmät tahdot puolees taivutella, etsit kunniaa elossa, vedä väljästä povestas välähyttäin väärä sarvi, päätä peukaloos kolista. Nenäs sovita sininen, kanna kärsäs kätkettynä kuivan tupakan tomussa. Täytä sinä tupakalla lijat lävet Luojan töissä. Se on kunnia sinulle, koska suuret sieramesi ovat lijaksi likaiset, joista ruskea, rutainen neste huulilles heruupi.

Armeliaisuus.

Arve oli armelias eläissänsä eläville, hyville ja huonoillekin sukuns' suuren kunniaksi; kerran haukan kynsistäkin päästi vapaaksi variksen, jonga kunniaan koroitti, ripusti nyt riistan syöjän muille peloks' pellollensa maan ja taivahan välille; hirtti varpaista variksen pitkän seipähän sivulle vaakkumahan vainiolla. — — Piru kiitti kulkeissansa händä hyvän tapaiseksi, armeliaaksi alati, kiitti konstia jaloksi, lupas' kerran kotonansa ripustajat ripustella.

Kehoitus tupakkaa polttamaan.

Piippu tekee poika-nulkin mieleltäkin mieheväksi, koroittaapi kunniahan, koska paksu savu-pilvi kuivat posket pullistaapi, pöllyääpi puhaldaissa ulos suusta, sieramista. Kanna, poika, pienyydestä piippu-nysä nyrkkisessäs kotona ja kylässäkin. Vielä aikas veitses kanssa lehtisiä leikatessas. Anna nenäs alttarina olla aina pyhän sauvun. Ehk' ei mieldä miehen päähän tule turhasta tomusta, eikä öljystä älyä; mutta mies on merkillinen, jok' on silmäns' sauvuttanut; kaunis myös on katseldava, kuinga kallis omaisuudes sauvuna nyt sakeana kymmenessä kiekurassa kohden pilviä katoopi.

Lääkitykset.

Ett' ei taudit tarttuvaiset, lujat luonnossa, tavoissa, leviäisi loppumata su'un syndisen seassa, itse Tohtori totinen, Luoja, paras parandaja, ombi kolmessa osassa määrännyt metikamentit, lähettänyt lääkitykset toinen toistansa paremmat. Nämät ovat nimeldänsä, ensin: köyhyys, toinen: tauti, kolmas: kuolo kolkuttava. Köyhyys estää ylpeyden, tauti tuottaa tunnon lahjan, kuolo kuolemattomuuden.

Omenasta.

Naiset Evan ensimmäisen elämästä paljon moitellen puhuvat, että mieldyi äiti parka omenahan, sitä hartaasti hypisti; Mutt' ei tutki tyttäremme tapojansa itse tarkalla tavalla; moni kokoo täysin kourin kahmaloonsa nytkin oksat ja omenat.

Uutena vuotena.

Nyt alku uuden vuoden, aika aivan ihanainen. Lahjat sulle, Suomen niemi, pitäis' jalot jaettaman, uuden vuoden uudet lahjat.

Mutta mistä minä leivän otan korvessa käteeni? Vähät ovat minun varan' näitä lahjoja latoa.

Kukas vaatiipi varoja? sopis' muutaman sanoa; toivota onnea täyttä, laula laulu-kandeleellas.

Totta minä toivottaisin onnen alinomaisuutta, riemua ja rakkautta; mutta minun kandeleeni ombi aina ollut kehno kaikkumahan kaunihisti.

Lahjat hyvät, hyödylliset ol'sin minä mielelläni kiitokseta, kunnialla koko joukolle jaellut, yhtä tuolle, toista tälle, vähän kullekin varoista.

Pistäsin mä pivon täyden järjen lahjaa juomarille.

Sille jok' on siivotoina hyvän sukunsa häväistys, Kaksi kouraa kunniata.

Vaivansa valittajalle, joka ruikuttaa rumasti, kapallisen kärsimystä.

Mitan muutaman älyä lääkitykseks' tyhmän miehen, jok' on turmellut tapansa.

Helmen verran häpyäkin kerjäläisen kepin päähän, jok' on tuhlaja tavaran.

Pienen palan puhtautta toimituksissa tytöille.

Sitte vielä siveyttä naulan, pari naitaville lukuks' lijoille tavoille.

Viisi tuumaa vireyttä joka laiskan lapa-luihin.

Syldä seitsemän totuutta joka valheen valajalle.

Nelikon nöyryyttä niille, joill' on enin ylpeyttä.

Mielelläni minä soisin vielä varoista jaella Sielun paimenden povehen, esi-merkiks' opetusten, runsaasti rehellisyyttä.

Tynnyrittäin Tuomarille ostamatond' oikeutta.

Rohkeutta rinda-luihin Sota-miehelle monelle itse miehuuden mitalla.

Kuorman, kaksi köytettynä riemullista rakkautta pari-kunnille pahoille.

Paljon puhdasta hyvyyttä koko kansan sydämehen.

Laulu elämän nautinnosta.

Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla, nauttikamme elämätä iloll' ihanalla; pois, pois karvaus, vältä, veljen', huolet, — pois, pois valitus, taita tuskan nuolet.

Rakkaus on tuskan alla rinnassamme täällä aina niin kuin päivän paiste syksyisellä säällä; pois, pois vihainen välildämme vaino, — pois, pois salainen kateuskin kaino.

Elon aamu autuas on nytkin alkavainen, riemun päivä ruskottaapi kaunis, koittavainen; pois, pois turmelus, hyvin hyvä käytä, — pois, pois huokaus, toivoll' onni täytä.

Hyvä, niin kuin kuutamolla kuljeskellessamme, ombi toivo, sielun valo, vaelluksessamme; pois, pois epäilys erhetyksen yöstä, — pois, pois pimeys tunnosta ja työstä.

Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet mulda, että kaikki katoaapi kauneus ja kulda; pois, pois kuitengin kuolon pelko peitä, — pois, pois pikemmin murhe musta sieltä.

Missä liene muuttumaton olo maamme päällä? tytyväisyys ombi vasta onnen täyte täällä; pois, pois viipykön murhe-päivä meildä, — pois, pois pysykön itku ilon teildä.

Juoma-laulu.

Juoma janon sammuttaa, janotakin juoda saa kuiva-kaulainen. poikajoukko, laula, juo; kallis ombi kannu tuo vahto-harjainen.

Olut onnen vahvistaa, kannu kestin kaunistaa hurratessamme. Riemu rinnat ylendää, vaivammekin vähendää lorutessamme.

Kyllä joskus seura suo, että poikajoukko juo ämbäristäkin. Älä näänny, naapurin, laula, laula, toverin, näändyneenäkin.

Putellille.

Ah, ah! pullo, armas pullo! heru paljon pisareita, itke syystä, itke syytä yldä-kyllin kyyneleitä katkerina karpaleina, itke surussa, ilossa; salli juosta jokes suonden kuivan kaulan kasteheksi, kauan vuotaa viinan virrat meille elämän mereksi.

Kesti laulu.

Nautitse, Naapurin, ilolla aina elämän autuutta enendäin, maljasta hunaja huulilles paina vaivangin tundoa vähendäin.

Päivämme julkiset, juhliksi pannut, viettäkän riemua rakastain; pöydäld' ei puutu nyt kinkut ei kannut iloa elämän ennustain.

Kannusta pojes on kaadettu kalja kunniaa oluen kuuluttain. Kannata käsilläs makea malja olutta huulilles heruttain.

Unhota, ystävän', murheetkin mustat pikarit, pokaalit pyllistäin; kuoleta kannuhun tuimatkin tuskat, oluell' upota vähittäin.

Sauvamme nojalla, seuramme tähden juokan me tynnyrit tyhjendäin; juokan näin julkisen tytöngin nähden sydämet seurassa yhdistäin.

Hulivili.

Hulivili, viekas poika, monen konstin koettaja, kulki muinen kuutamolla, etsi, tapas' etsittävän, talon tyttären iloisen, ihanaisen istumassa kamionsa kynnyksellä, koska isändä, emändä oli uupunut uneensa. Hulivili händä ensin tervehtääpi tuttavasti.

Sanat syttyivät sanoista, jutut juurtuivat jutuista, siitä kasvoi kanssa-puhe.

Ehkä suli sydän-veri, rinda naitavan naputti, ruvenneena rohkeaksi tyttö kuitenkin kysyypi: kukas olet, kulkevainen?

Tähän vastaa vakaisena Hulivili viekkahasti: Hulivili, hyvä nimi, ombi mainittu minulla, minä olen oivallinen päivä-töiden tekiäksi, minä olen merkillinen mestari mun konstissani, joka jaksan jauhatella, olen suutarin sukua, kaivon kaivaja syvemmän, minä taidan rakoakin vaikka tyhjän vatsan päällä, — — anna työtä tehdäkseni; työ on taitoni todistus.

Tyttö.

Mene mestari kotias; konstis ovat kelvottomat. Älä miellytä minua, Hulivili, hullun töihin; sekä isän' että äitin' siitä mulle suuttuisivat.

Hulivili.

Ei ne kuule kumbainengan, josma taitavan tavalla, sulle rupeen räätäriksi. Ongos uutta ommellani, taikka vaate ennen tehty ratkottava riemuisesti?

Tyttö.

Tyhmä se on taitavaksi, joka ratkoo joutilaana, työnsä lijaksi lisääpi.

Hulivili.

Liika ombi opetukses; vielä tässäkin virassa olen itse Oldermanni, elän neulani nenällä. Vanha vaate ehjänäkin ombi ensin ratkottava, sauma siellä, toinen täällä, ett' on ommella parembi, tehdä ahtaan avaraksi. En mä kaipaa kynttilääkän pimeyttä poistamahan. — — Mit' on työtä tehtäväksi? Eikös ole ystäväisen' edes paitas paikattava?

Tyttö.

Kauan pitää pijan paita, jonga paikka pahendaisi.

Hulivili.

Paikka ehjässä pysyypi, ehjä pitää paikattuna.

Tyttö.

Vietteliä, villitsiä! kuka sinun sillä lailla ombi käyttänyt opissa?

Hulivili.

Luondo käski, nuoruus käytti, olen kuullut kumbaistakin.

Tyttö.

Olkon kaikki oma syysi, jos sun tahtos tapahtuupi.

— — —

Kuules, kuinga viekasteli vielä tyttö vieteldynä, ehk' on sydän syttyneenä, hengi käypi helpommasti; silmät päässä pyörähtivät, veri lämbis' rinda-luissa, vieris' suonissa sulasti, tyttö tuli hembeäksi, päästi miehen päivä-työhön.

Luondo viepi vietteleepi; katso tyttäres tapoja. Vältä vaara tilaisuuden; välttämätön ombi vaara hembeyden hetken alla; neula on jo neljän pijan paidan paikannut monesti.