Kotipellon kynnökseltä: Kertomuksia

KOTIPELLON KYNNÖKSELTÄ

Kertomuksia

Kirj.

JOUKO NIKKINEN [Jaakko Nikkinen]

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1911.

SISÄLLYS:

Koterossa. Ensi taistelu. Jekku-Kustaa. Elämäntarina. Muuan päivä. Mies. Ystäväni.

KOTEROSSA.

I.

Hän makasi kyynärpäät pystyssä, ristiinpantujen sormien yhdistämät kädet pään alla, ja mietti. Puhelu oli äsken johtunut jollain tavalla niin, että hänen oli ollut puolittain pakko kertoa yhdestä elämänsä huomatuimmasta piirteestä. Ja hän huomasi, että nämätkin, jotka makasivat tässä samassa huoneessa, olivat kuulleet hänestä puhuttavan tai sanomalehdistä lukeneet.

— Tekö olette se! he huudahtivat ja loivat häneen säälin ja ihailun sekaisen silmäyksen.

Hän hymähti tälle huudahdukselle, ja se hymähdys oli paljon sanova. Se kummasteli, kun ihmiset vielä nytkin häntä sellaisena kunnioittavat, se ikäänkuin halveksi heitä senvuoksi. Samalla kuului siinä katkeruutta huokuva kysymys: mitä varten? ja toivoton: kaikki on mennyttä!

Eletty elämä kulki jälleen sielun silmäin ohi ja hän näki — niinkuin jo monta kertaa ennenkin — miten sen ainoana suurempana tarkotuksena oli aina ollut juuri tuon ihailevan kunnioituksen herättäminen. Se oli ollut hänen elämänsä johtotähti, joka määräsi hänen askeleensa. Pienestä pojasta alkaen nykyiseen asemaansa nuorena perheenisänä se oli ollut hänelle kaikki kaikessa. Sen edestä sai kaikki muu väistyä tai tulla toimeen miten voi. Nyt voi hän sen tunnustaa itselleen suoraan.

Tähän saakka hän oli onnistunutkin. Miten monta kertaa olikaan hänelle hurrattu ja eläköötä huudettu, liehutettu liinoja ja heitetty kunnioittavia ihailun silmäyksiä, kun hän huuruisena ja huohottaen, mutta reippaana ja voimakkaana, terve puna verevillä poskilla, saapui perille ennen muita. Pää pystyssä meni hän eläköötä huutavan joukon läpi välinpitämättömänä, ikäänkuin hänelle olisi ollut samantekevää hurrattiin tai ei. Kuinka tärkeää se kuitenkin oli hänelle, että huudettiin eläköötä, kun hän saapui perille! Jollei niin olisi tehty, olisi hän joutunut raivoon. Jos joku olisi ehtinyt ennen häntä, olisi se ollut samaa kuin hänen luonnollisimman oikeutensa pois riistäminen. Hän olisi joutunut epätoivoon. Tämä vaara oli olemassa, sillä niitä oli paljon, jotka tahtoivat päästä samaan asemaan. Senvuoksi täytyi aina olla varuillaan, aina ponnistella, sillä jos vähänkin hellittää niin — kuka tietää — — —

Tähän saakka oli onni kuitenkin vielä ollut myötäinen. Hänen nimensä oli useat kerrat talven kuluessa sanomalehdissä mainittu ja aina muiden samassa yhteydessä olevain etumaisena. Korkeat herratkin olivat puristaneet hänen kättään, kiitelleet ja puhuneet siihen suuntaan, että hän voi vielä tehdä itsensä ulkomaillakin huomatuksi ja tuottaa kunniaa maalleen ja kansalleen. Se oli suurta! Se oli jotain, jonka eteen kannatti ponnistella, — toista kuin maan tonkiminen!

Miten hän olikaan halveksinut ikätovereitaan ja muita, jotka eivät osaa muuta kuin kyntää, ojaa kaakertaa ja lantaa ajaa! Heille ei kukaan huuda eläköötä, ei kukaan korkea herra purista heidän lantaista kättään, heistä ei puhuta sanomalehdissä, vielä vähemmin he voivat ulkomailla tulla huomatuiksi ja maalleen kunniaa tuottaa — nuo raukat!

— Ja nyt on minulla edessä sama kohtalo! Entinen on kaikki lopussa. En voi enää entistäkään mainettani ylläpitää, lisätystä puhumattakaan. Ei muuta kuin vajota kyntömieheksi ja lannanajajaksi, — jos siihenkään enää kykenee. — — —

Ihan kuin kiusaksi heräsi entistä voimakkaampi muisto monista veristä ivaa väreilevistä puheista, joita hän oli tunkionkuukkijoista pitänyt. Hermostuneesti käänsi hän päätään.

— Minä olen paljon sen eteen työtä tehnyt, mutta nyt ei enää tarvitse tehdä, en kykene enää.

— Se tuli ääneen.

Jos tämä, tieto, että nyt se on lopussa, olisi tullut hänelle yht'äkkiä hänen terveenä ollessaan, olisi hän joutunut epätoivoon, niinkuin ihminen, joka kadottaa elämänsä johtotähden eikä näe mitään, minkä perään kannattaisi pyrkiä. Hän olisi joutunut raivoon, joka olisi päättynyt, kuka tietää mihin. Mutta pitkällinen sairaus oli taltuttanut hänen luontonsa, niin että hän alistui tähän tietoon, niinkuin heikomman aina täytyy alistua väkevämmän alle. Ensin aluksi, kun hän sen verran alkoi olla voimissa, että jaksoi ajatella, ja tämä tieto tuli hänen ajatuspiiriinsä, nousi hän koko voimallaan sitä vastaan. Hän tahtoi tukahuttaa sen heti alkuunsa. Mutta se tuli joka päivä uudelleen, entistä suuremmalla voimalla. Ja vihdoin hän käsitti, että se on kohtalon hänen eteensä asettama poikkitela, jonka yli ei voi päästä. Voi kyllä lyödä päänsä murskaksi sitä vastaan, mutta yli ei voi päästä. Ja hän alistui. Täytyy kärsiä, kun on kerran kärsimään luotu — — —

— Olen minä kuitenkin ollut jotain, tulkoon nyt mitä tulkoonkin, minulla on kuitenkin jotain näyttää ja parempaakin kuin heillä, jotka eivät ole ikinä päässeet tuhmaa talonjussia korkeammalle.

Se oli hänen lohtunsa. —

Pitkän pitkä oli se aika, jonka hän oli sairasvuoteella virunut, ensin kotona ja sitten sairaalassa. Kun hän viimeksi ulkona liikkui, oli mitä kaunein kesä. Ruis nuokkui tyyninä iltoina laskevan auringon valossa, kevättouot hiljaa kahisivat vienossa tuulessa. Vasta niitetty mehevä heinä työnsi ladoistaan sivukulkijan ruokahalua herättävää tuoksua. Metsässä lemusi pihka ja tuoreet mehevät lepänlehdet. Kaino koivu huojutteli lehtevää latvaansa ja haavan lehdet värisivät. — Sanovat että risti, johon Jeesus naulittiin, oli haapapuusta ja senvuoksi haavanlehdet vieläkin värisevät. —

Nyt on syksy. Hän on kuullut sen ja tietää hän sen muutenkin. Hänen vuoteensa on käytävän puoleisella seinällä ja hän voi nähdä ulos ikkunasta. Ikkunaan näkyy hiukan joittenkin koivunoksani latvoja. Hän on niitä seurannut ja nähnyt, mitenkä tuuli on niitä ravistellut, kiskonut lehden toisensa perästä irti ja viskannut ulos kylmään maailmaan — liejuiseen rapakkoon. Hänen on tullut sääli noita lehtiä ja hänen tulee sääli noita oksia, jotka nyt alastomina värjöttävät kylmässä syystuulessa. Ne ovat käyneet rakkaiksi hänelle. Hän tuntee, että se sama kohtalon ankara käsi, joka häntä vainoo, nyt niitäkin repii ja raastaa.

II.

Hänessä oli tehty vaarallisia leikkauksia ja koko ajan senjälkeen on hänen pitänyt maata selällään. Nyt aamulla hänen vuodettaan korjatessaan otti hoitaja pois tyynyn hänen polviensa alta ja sanoi, että nyt saa ruveta makaamaan kylellään ja saa jo istuakin sängyssä. Huomenna saa nousta kävelemään ja ylihuomenna saa lähteä kotiin, jos jaksaa.

— Jaahas, — hän vain siihen sanoi, niinkuin asia olisi jo ennen päätetty ja nyt vain pantiin sinetti alle.

Häntä ei suurestikaan ilahuttanut kotiinmeno entisiä tuttuja tapaamaan. Voivat vaikka nauraa.

Hurraata eivät ainakaan huuda, eivätkä liehuta liinoja, kun hän perille pääsee. Vertaisenaan vain pitävät tunkionkuukkijatkin — ja niinhän — — Hän ei uskaltanut ajatella loppuun.

Kun hoitaja oli saanut kaikki siistityksi, keräsi hän likaantuneet vaatteet kainaloonsa ja poistui huoneesta. Silloin päätti hän koettaa maata kylellään.

— Mitä tämä on? — Eikö hän makaa vuoteella? — Hän koetteli käsillä. — Rehellisesti hän makaa vuoteella. — Mutta kun on niinkuin makaisi jollakin kapealla lankulla hyvin korkealla ja aina olisi putoamaisillaan. Kaikki vuoteet, sairaitten pienet kaksilautaiset pöytätelineet, kaappi, tuolit, pesuteline, vuodevarjostin ja kaikki pyörivät tulista kyytiä yhdessä sekamelskassa sinisen sumun seassa. Ei näy ainoatakaan selvää piirrettä. — Kuitenkin ponnistelee hän uljaasti pysyäkseen kylellään, mutta mikään ei auta. Hetken kuluttua täytyy kääntyä selälleen. Vähän ajan päästä on kaikki jälleen selvää.

— Voi pojat, mutta te menitte hurjaa kyytiä. Tokko olette edes eheitä kaikki? kysyi hän toisilta sairailta, vallattomuutta tavottelevalla äänellä. Vuoteilta kuului hyväntahtoisia osanoton naurahduksia ja osaaottavia silmäyksiä kohdistui häneen. Ja hän joutui omituisen nöyryyden tunteen valtaan.

Vähän ajan kuluttua hän yritti uudestaan ja päivällisaikaan hän jo voi jokseenkin turvallisesti maata kylellään ja katsoa lattialle, joka ei nyt pyörinyt. Illalla hän jo uskalsi istuakin tyynyjen varassa sängyssä, eikä lattia sittenkään pyörinyt.

— Huomenna sitä sitten pasteeraillaan ja käydään naapurissakin ja vaikka kahvilla kyökissä.

Hän veti peiton päälleen ja tuokion kuluttua nukkui kuin päivämies.

III.

Seuraavana aamuna tullessaan tekemään tavallista aamusiivousta toi hoitaja hänelle housut — kasvoillaan iloisen tyytyväisyyden ja ylpeyden ilme, niinkuin hyvin suoritetun urotyön jälkeen. Hän puki housut päälleen ja nousi istumaan. Hoitaja talutti hänet pesutelineen luo ja pesi hänen kasvonsa.

— Lähdeppäs nyt kävelemään! — sanoi muuan sairaista nousten itse kävelemään.

— E-hen-en minä uskalla. — Äänessä värisi toivo ja pelko.

— Minä autan.

Toinen toiseensa nojautuen he alkoivat kävellä päästä toiseen vuoderivien välissä olevaa käytävää. Lapsellinen onnen myhäily parrottuneilla kasvoillaan ja kuopille painuneissa, tuuheain kulmakarvain reunustamissa silmissään, seurasi hän jalkojaan, kun ne vuorotellen siirtyivät lattiaa hangaten toinen toisensa edelle. Varjo katosi aina, kun lampun kohdalla oltiin ja taas kasvoi joka askeleella, kun siitä poispäin siirryttiin. Vasen jalka oli tottelemattomampi. Toisinaan piti käsin auttaa, kun ihan väkisin uhkasi jäädä paikalleen.

— Voi kuitenkin — voi sentään, — huudahti hän tuontuostakin, itsekään tietämättä, johtuiko se kävelyharjotuksen synnyttämästä ihastuksesta, vai muistuivatko mieleen entiset hiihto- ja metsästysretket. Kenties siinä oli molempaa. —

Aamiaisen jälkeen hän jo pääsi tuolin avulla ikkunan luo. Ja mitä hän näkikään siellä! Auringonpaistetta, rakennuksia, rakennuksien varjoja, kivitetyn pihan, suuria koivuja kasvavan puiston, johon hänen lempioksansa häipyivät näkymättömiin. Renki toi jymisevää vesitynnyriä pihaan ja ajoi sen keittiön eteen. Varjo seurasi uskollisesti mukana. Keittiöstä tuli palvelustyttö ja he alkoivat yhdessä tyhjentää tynnyriä. — Tuolla karkasi koira häntä sojona, ihan kuin jänistä ajaisi. — Keittiön seinän vierellä leikki kaksi kaunista, pientä, viatonta lasta, — liikuttavia katsella. — Tuolta pienemmästä rakennuksesta tuli mies ja katosi jonnekin huoneitten taakse. — Hoitaja meni keittiöön. — Kas tuossa tuuli vie koivunlehteä oikein tulen kyytiä pitkin pihaa! Ja tuolla toinen tulee perässä ihan kuin yrittäisi edellistä kiinni! — Hän käänsi päätään.

— Tulkaa katsomaan! — tulkaa katsomaan, mitä täällä on! Kuinka hauskaa täällä on!

Kuopille painuneet harmaansiniset silmät puhuivat ja kääntyivät jälleen katsomaan ulos. Suu ei puhunut mitään, vaikka sekin ensin aikoi.

Vaikka hän koettikin yläruumiillaan mahdollisimman paljon turvautua leveään akkunanreunukseen, alkoivat sääret sittenkin vapista.

— Ei, mutta — kyllä tästä pitää mennä vuoteelle. Mitäpä noista tuollaisista.

Se oli suu, joka niin sanoi. Silmät, nenä ja kaitaisiksi kutistuneet kasvot kokonaisuudessaan — lyhyt ruskea partakin — sanoivat ei milloinkaan ennen nähneensä niin hauskaa. Tuolia hinaten meni hän vuoteen luo, riisui takkinsa ja huoahtaen veti peiton päälleen.

Hän nukkui yhtä mittaa siihen saakka kun harjottelijaneidit alkoivat jakaa ruokaliinoja päivällistä varten, jolloin hän heräsi ja ympärilleen silmäillen nousi istumaan.

— Jahas. Nyt pitääkin taas nousta syömään.

Pian oli takki päällä, tuoli pöydän viereen hinattuna ja hän itse tuolilla istumassa ja odottamassa. Mutta kun ei ruoka heti tullut, pitkästyi hän ja läksi varovaisesti kävelemään ikkunan luo.

— Ei tässä pitkiä aikoja jouda odotella. Eräästä vuoteesta kiinni pitäen kurotti hän ulos nähdäkseen.

— Heleijaa! Ruokapaarit tulevat! hän huudahti ja katsahti ympärilleen lapsellisen hyvätuulisesti naurahtaen ja alkaen varovaisesti köpitellä takaisin pöytänsä luo. Helpotuksesta huoahtaen painautui hän istumaan tuolille.

Käytävältä alkoi kuulua veitsien ja kahvelien kalinaa sekä kiireisiä askeleita, eikä aikaakaan, kun jo tuotiin ruoka — höyryävää soppaa ja eturuoka kullekin sen mukaan kuin jaksoi sulattaa. Tuolla kahden ikkunan välissä, vesikarahvia ja laseja kannattavan pöydän vieressä makasi nuorukainen, jossa oli eilen toimitettu leikkaus; hän ei saanut syödä kuin vähäisen soppaa, jota selällään maaten raukeasti pisteli suuhunsa rinnan päälle asetetusta kupista. Hän muisti, miten oli itsekin ollut samassa tilassa ja hänen tuli nuorukaista sääli. Mutta — —

— No nyt minä syönkin niinkuin metsämies, — ja veitsi alkoi hiljalleen kalista lautaseen.

— Sitten mennään kahville kyökkiin — sanoi siihen toisista sairaista se, joka aamulla häntä talutteli.

— Mennään vain. — Mutta onkos nyt mikään — kahveli vei juuri lihapalaa suuhun — kahvin aika? — Suu oli ruokaa täynnä. — Mennään vasta myöhemmin!

Syötyään ei hän mennytkään vuoteeseen heti, vaan paneutui takki päällä pitkälleen mustalla nahalla päällystetylle leposohvalle. Mutta ei siinäkään kauvaa huvittanut.

— Minä lähden kylälle.

Salaperäisesti myhäillen meni hän hiljaa ovelle, jonka sai suurella vaivalla avatuksi, ja hiplasi itsensä käytävälle. Tähystellen pitkin käytävää työnsi hän oven verkalleen kiinni. Käytävä näytti toisaanne katsoen olevan loppumattoman pitkä. Siellä etäällä häämötti valoisampi aukko ja ihmisiä näkyi liikkuvan siellä täällä. Molemmin puolin käytävää oli ovia ja ovien päällä numerot. Seisoi siellä pari kaappiakin ja rullasänky, jolla sairaita kuleteltiin ja joka oli kuin vanha tuttava vieraiden joukossa. — Jahas, jahas, — hän päätteli ja kääntyi katsomaan toisaanne. Sinnepäin oli käytävä hyvin lyhyt. Näki selvästi käytävän päässä olevan suuren ikkunan puitteetkin. Muutamia ovia oli sielläkin päin, ja tuossa ihan lähellä oli kaappi täynnä kirjoja.

— Jaahas. Siinäkö se kirjakaappi onkin, — ajatteli hän ja läksi tassuttelemaan ikkunaa kohti. — Ennenkuin pääsi ikkunan luo, kohosi käytävä, ja oli astuttava pari porrasta ylöspäin. Hän kohotti oikean jalkansa astuakseen alemmalle portaalle, mutta vasen jalka ei jaksanutkaan yksin kantaa koko ruumiin painoa, ja hän oli kaatua. Seinästä pidellen nosti hän ensin vasemman jalan portaalle ja sitten veti oikean perässä päästen niin vihdoin alemmalle portaalle. Hän lepäsi siinä hetkisen ja mieleen valahti outoja tunteita. Siinä oli oman avuttomuuden tunnetta ja samalla nöyrää alistumista, jopa lohdullista kiitollisuuttakin. Kenelle ja mistä?

— Sitä ei hän tietänyt.

Levättyään hetkisen, alkoi hän taasen ponnistella. Juuri kun oli saamaisillaan vasemmankin jalkansa ylemmälle portaalle, kuului hoitajan raikas, hyväntahtoinen ääni takaapäin käytävältä:

— Onko se Holma?

— On, — vastasi hän samassa kun nykäsi vasemman jalkansa portaalle. Hän ei uskaltanut katsoa taakseen. Hoitaja naurahti osanottavasti.

Nyt ei ollut enää kuin muutama askel ikkunalle. Väsyneenä ja huohottaen laskeutui hän istumaan matalalle ikkunalaudalle ja rupesi katselemaan ulos. Näköala oli koko maailma sairashuoneeseen verrattuna. Ensin oli kalpean kellertäväksi käynyttä niittyä ja sen takana maantie. Maantien toisella puolella oli muutamia mökkejä ja peltoa, jonka halki kulki iso laskuoja. Pellon takana oli metsää, jota etemmä ei voinut nähdä. Vielä näkyi muutamia puita maantieltä sairaalaan johtavan tien vierillä.

Vähän aikaa katseltuaan huomasi hän pellolla kynnettävän. Hevonen vetää raskaasti, pysähtyy vähän väliä, ja hän on kuulevinaan, miten mies sille huutaa, — ja uudelleen alkaa hevonen mennä. Hiljaa nahisten kääntyy tuore, musta multa pinnalle haudaten sängen alleen. — Hevonen taas seisahtuu. Mies antaa sen puhaltaa ja korjattuaan huonosti kääntyneen viilun asettuu istumaan. Katselee pitkin vakoa ja miettii. — Ihan varmasti se miettii. — Mutta mitähän se miettii? — Todellakin — mitähän se miettii? — Kenties se miettii, minkävuoksi pitää kyntää? — Sitä se varmaankin miettii. Istuu tuossa aurallaan ja piippunysää imeskellen miettii, minkä vuoksi pitää kyntää? — Tavan takaa sylkeä loiskauttaa oikein tupakkamiehen leveän syljen.

Samassa ajatuksen juoksu katkesi. Silmät eivät enää katsoneet kyntäjää, vaan tuijottivat jonnekin kauvas. — Kädet valahtivat sivuille ja hän loi kysyvän katseen vieressä olevaan vaatehuoneen oveen.

— Minkä vuoksi pitää kyntää?

Kysymys täytti sielun kokonaan ja tuli ulos hiljaisena kuiskauksena.

— Jollei kukaan kyntäisi, niin ei kukaan eläisi.

Se selvisi aivan yht'äkkiä ja valtasi mielen kokonaan!

— Jollei kukaan kyntäisi, niin maa ei kasvaisi viljaa. Ja jos maa ei kasva viljaa, ei tule leipää, ei paksua limppua eikä ohutta reikäleipää, ei voita, ei maitoa, ei mitään. Jos lakataan kyntämästä, silloin täytyy lakata elämästäkin. —

Lääkäri tuli rakennuksestaan sairaalan puolelle päin.

— Mutta eihän lääkäri kynnä, eikä pappi kynnä, ja on paljon muitakin, jotka eivät kynnä ja kuitenkin elävät.

Aralla vahingonilolla hän katseli ympärilleen, ikäänkuin joku toinen olisi selvittänyt asiaa. Hän luuli nyt saaneensa sen solmuun.

— Jollei kukaan kyntäisi, eivät hekään eläisi. Joka kyntää, se tuottaa elämän voimaa kaikille. Kyntäjä on se perustus, jonka päälle kaikki muu rakentuu. —

Se lankesi selvänä ja varmana, — sitä ei voinut kiertää eikä himmentää. — Se oli ihmeellistä. Olihan hän jo niin monta kertaa ennenkin nähnyt kynnettävän, eikä tällaisiin ajatuksiin joutunut. Mistä ihmeestä niitten nyt piti tulla? — Totta kyllä, että hän oli aina — pilkatessaankin — sielunsa pohjassa tuntenut, että jos asiaa oikein alkaa ajatella niin muuhun tulokseen ei voi tulla kuin siihen, mihin hän nyt oli tullut. Jos toisin uskottelee, pettää itseään. Hän oli aavistanut tämän hetken tulevan. Mutta sittenkin hän tyrmistyi ja hätääntyi. Avuttomana loi hän rukoilevan katseen ympärilleen. Hänestä tuntui, että viimeinenkin tuki hänen altaan luhistuu kokoon ja hän viskautuu pohjattomaan häpeän kuiluun.

— Olenko sittenkin ollut väärässä? Ja koko ikänikö? Ja pitääkö se tulla jokaisen kuuluville? Eikö se riitä, että olen joutunut kyvyttömäksi? Pitääkö vielä tunnustaa erehtyneenikin, — tunnustaa, etten ole koskaan mitään ollutkaan? Parempi, kun — —

Käsi teki rajun liikkeen, niin että etusormi hipaisi kaulan etupuolta, poskilihakset nytkähtivät. Silmät välähtivät, niin että ainoastaan valkuainen näkyi, kulmat kohosivat ja koko ruumis jäykistyi. Sihisten kulki ilma lujasti yhteen puristuneitten hammasrivien välitse. Sieluun patoutui jotain ja kaikki oli kuoleman-jäykkää vähän aikaa.

— Sinä olet kurja raukka! —

Se pärskähti ylös sielun syvyyksissä kuohuvasta myrskystä, ryntäsi kuin padon takaa. Käsi teki torjuvan liikkeen. Kasvojen piirteet alkoivat lientyä. Suu vetäytyi omaa itseään ivaavaan irvistykseen, joka vähitellen kehittyi surumieliseksi hymyksi.

Katse lipui pitkin sairaalan tietä, jolle hiljaisessa syystuulessa huojuvain koivujen varjot synnyttivät viihdyttävän valon ja varjon sekaisen väreilyn. Lääkärin rakennuksen varjo oli vinosti yli tien, ulottuen sairaalan seinään saakka. Valaistun ja varjon rajaa läksi katse lipumaan. Siinä seinän vierellä oli kasa puista karisseita lehtiä, ja katse pysähtyi niihin.

— Nuokin ovat kerran olleet kauniita, tuoreita ja iloisia ja kaikkien ihailemina leppeässä kesätuulessa liehuneet. Nyt ne ovat rumia ja likaisia ja jokaisen tallattavina. Kukaan ei niitä enää ihaile. Aivan niinkuin minuakaan ei enää kukaan huomaa eikä kukaan ihaile.

Liikutuksella katseli hän noita likaisia lehtiä. Ne olivat tovereita — kärsimystovereita, — kärsineet saman alennuksen kuin hänkin.

Vieno tuuli värähytteli lehtiä, ne kohosivat hiukan syrjälleen ja ikäänkuin kirkastuivat, kun aurinko niihin paistoi. Samassa tuulispää pelmautti lehdet ilmaan vieden ne suppilon muotoisessa pyörteessä ylös, näkymättömiin.

— Noin meitä vain heitellään — — —

Kurkussa tuntui heikkoa pistelemistä, eikä sumun himmentämä katse löytänyt kohtaa, mihin pysähtyä. Jälleen seisahtui kaikki vähäksi aikaa. Hän tunsi sielussaan jälleen jonkin murtuvan. Siellä alkoi hiljalleen värähdellä, lohdullinen, pehmeä tunne alkoi vallata mielen. Ikäänkuin joku ennen tuntematon valo olisi virrannut sieluun, ja yht'äkkiä heräsi selittämätön, vapauttava tunnelma. Riemuinen riehahdus täytti mielen ja päätä rupesi pyörryttämään.

Vaivoin nousi hän seisaalleen ja tueten käsillään seinään, alkoi mennä pois ikkunan luota. Siinä olivat jälleen ne portaat. Päätä huimasi, kun katsoi eteensä käytävälle. Molemmin käsin täytyi pidellä seinästä, ja vihdoin oli kuin olikin portaat kunnialla laskettuna. Mieleen juolahti entiset suksimäet, eikä hän voinut olla katsahtamatta taakseen ja hymähtämättä.

Hoitaja tuli vastaan vaatteita kainalossa.

— Eikös Holma jo ala olla väsynyt? — Hoitaja hymyili niinkuin äiti lapselleen.

— Vähän kyllä. Olenkin tässä juuri makuulle menossa.

Hoitaja meni ohi pysähtymättä, ja hän hissutteli ovea kohti. Hiljaa veti hän oven auki ja pujottautui myhäillen sisään. Yhtä hiljaa sulki hän taas oven ja avaimesta kiinni pitäen katseli sekavin silmin kautta huoneen.

— Siellä näyttää olevan oikein kaunis ilma tänään.

Vaivaloisesti liikkuivat jalat. Käsin täytyi ottaa tukea, missä siihen vain oli vähänkin mahdollisuutta. Toiset sairaat seurasivat mielenkiinnolla menoa ikäänkuin olisivat katseillaan tahtoneet häntä tukea.

Jo oli takki naulakossa ja väsyneesti huoahtaen hervautti hän itsensä vuoteelle istumaan jalat lattialla. Jalkoihinsa tuijottaen hän hiljaa kääri vasemman jalan sukan alas, veti housunlahkeen ylös ja tuijotti pitkään paljasta säärtä. Puristi kätensä sen ympärille — peukalo ulottui pitkälle toisten sormien päälle. Hitaasti päästi hän housunlahkeen jälleen alas, veti sukan suoraksi, käänsi peittoa ja pujottautui sen alle. Raskaasti painui voimaton ruumis vuoteeseen. Kädet jäivät peitolle ja katse kiintyi niihin. Koetellen toisella kädellä toisen ranteen paksuutta hän hymähti.

— Lihan se vei — mutta jäipä luut —

— Niin. Ei ole mitään hätää. Lihaa saa uutta, mutta jos luut olisi vienyt, niin … Se lausuttiin äänellä, joka koetti olla veitikkamainen, mutta olikin vakuuttava.

— Ja sen uuden lihan kanssa alkaa minulle uusi elämä, — välähti mieleen ja samalla myöskin papin viime sunnuntaisen saarnan loppusanat:

— Minä toivon, että kun te poistutte täältä ruumiillisesti terveinä, te myöskin olisitte henkisesti terveitä! Minä toivon, että te, samalla kun parannutte ruumiin sairaudesta, myöskin parantuisitte hengen sairaudesta.

IV.

Ennen laskuaan hiljaisen, salaperäisen, kaukaisesti kohisevan metsän taakse lähetti kelmeä lokakuun aurinko vielä yhden säteen sairashuoneeseenkin. Se laskeutui ikkunan viereiselle vuoteelle, jolla makasi eilen leikkauksen kärsinyt kalpea nuorukainen lyhyesti hengittäen ja raukeasti käännellen päätään puoleen ja toiseen. Vähänväliä paisutti rintaa pidätetty huokaus. Säde loi ruusuisen hohteen punaiselle peitolle, hyväili nuorukaisen kasvoja ja houkutteli auki hänen silmänsä, joissa raukeuden keskeltä kuvastui rukoileva tuskan ilme. Säde hymyili lohduttavasti noille silmille.

— Älä tuskastu! Kyllä sinä paranet — ja sitten…! — se kuiskasi.

Eikä nuorukaisen pää enää kääntynyt. Silmiin ilmestyi heikko ilon välähdys. Säde iski vielä silmää nuorukaiselle ja siirtyi seuraavalle vuoteelle. Siinä makasi vankka mies tuskaisesti käsiään väännellen. Pää nytkähteli hermostuneesti hartioihin, ja joka nykäyksellä pusertuivat kasvot luonnottomiin kurttuihin, silmät painuivat tiukasti kiinni ja huulet vetäytyivät toisistaan erilleen. Hengittäessä tunki ilma sihisten sisään yhteenpuristuneiden hampaiden välistä ja sai ulos tullessaan kurkunpäässä aikaan huoahtavan korahduksen. Oli tapaturmaisesti ruhjonut toisen jalkansa, jota juuri äsken toimitetun puhdistamisen vuoksi nyt hirveästi kirveli. — Säde siveli hänen poskeaan.

— Älä sure! Sinä paranet — ja voihan ihminen elää, vaikka ei olekaan kuin yksi jalka! —

Seuraavalla vuoteella makasi laiha ja kalpea mies, kasvoillaan valju, herpaantunut ilme. Sairasti sydänvikaa. Kaipasi vaimoaan ja kuutta pientä lastaan, jotka kotona itkevät ja ikävöivät isää. Hänkin itki, ja heikko sydän löi yli voimainsa. Säde kohosi hiljaa hänen vuoteelleen, silitteli peitteen päälle jäänyttä pieneksi kutistunutta kättä, hyväili poskea ja katsoi suruisen lempeästi silmiin.

— Kyllä Jumala pitää huolen pienokaisistasi!

Muuta ei säde voinut sanoa. Se näki Kuoleman seisovan vuoteen ääressä ja irvistelevän luisilla kasvoillaan. Itkien hiipi säde pois vuoteelta, mutta kääntyi vielä Kuolemaan päin.

— Sinä luulet saavasi ihmisen — mutta siinä erehdyt! Et saa muuta kuin liha- ja luukokoelman — mestarin työtä kyllä sekin — mutta sittenkin jonkun ajan päästä kourallinen multaa vain! Sen sinä saat, mutta ihmistä et saa.

Säde värähteli. Kuolema yhä vain irvisteli luisilla kasvoillaan.

Säde kävi jokaisella vuoteella ja sai hetkeksi kaikki rauhottumaan. Mutta hetkeksi vain. Se ei joutanut kauvan viipymään yhdessä paikassa, sillä maailmassa on niin paljon, jotka sitä kaipaavat. Sen täytyi kiiruhtaa. Hetken se vielä väreili huoneen valkeilla seinillä ja valkeassa laipiossa, jossa kärpänen suristen liukui pitkin kiiltävää maalausta kuin tuulen ajamana.

Säteen poistuttua alkoi hämärä ikkunoista vilkuilla. Salaperäisesti kuiskien astui se huoneeseen, pehmeästi liukuen joka komeroon. Hetken kuluttua hämäräkin poistui ja tummakulmainen, äänetön pimeys alkoi ikkunoista vaania, aikoen sekin tulla sisään. Mutta silloin tuli siivoojanainen ja sytytti suuren kattolampun, eikä pimeä uskaltanutkaan tulla sisään. Ikkunoista vain tuijotti synkeillä silmillään ja jossain syrjäisessä komerossa uskalsi varkain hiipiä.

Se on päivän tuskallisin aika sairaalassa. Sairaat ovat tuskastuneita, selkiä pakottaa alituisesta makuusta. Rautasängyt natisevat, pidätetyt huokaukset täyttävät ilman. Nuorukaisen pää kääntyilee taas tyynyllä, vankan miehen ruumis nytkähtelee ja isä itkee.

Holma makasi taasen pää käsien varassa, äänettömänä, kauvas katsova ilme silmissään. Hän oli omituisen mielialan vallassa. Oli niin suloisen surullisesti hyvä olla. Oli vähän niinkuin silloin, kun huuruisena ja huohottaen saapui perille ennen muita ja huudettiin eläköötä ja liehutettiin liinoja — ja kuitenkaan ei ollut niinkuin silloin. Tämä oli jotakin paljon kauniimpaa, puhtaampaa — täydellisempää silloiseen verrattuna — aivan kuin sirosti tehty pesukurikka vallan veistämättömän koivunpuolikkaan rinnalla. Kaikki on niin hämärää, kaikessa on jotakin sellaista, jota hän ei ole koskaan ennen tuntenut, eikä nytkään ymmärrä. Hoitajakin äsken näytti siltä kuin sillä olisi ollut mielessä jotakin —

— Mitäs se —?

Silmät sävähtivät, pää kohosi ja kurottautui ovea kohti. Hän kuunteli henkeä pidättäen. Samoin toisetkin — ei hiiskausta kuulunut huoneessa.

Käytävän toisella puolella olevasta huoneesta kuului avonaisten ovien kautta pehmeää, tunteellista laulua ja kitaran helinää. Alussa se värisi epätoivoisesti kuin itku ilman kyyneliä. Sitten se huokaili kuin kyynelvirtaan puhjennut ääretön epätoivo ja lopuksi kohosi luottavan iloiseen säveleeseen kuin sydämen syvimmät toiveet täyttymään saaneen riemulaulu. Se toistui usean kerran ja sairaiden tuska lientyi, he eivät muistaneet sitä. Liikutus, lämmin kuin kotiliesi, valtasi mielet ja kyynel kihosi silmäkulmaan. — Kuka se laulaa?

Jokainen kysyi, mutta kukaan ei tiennyt vastata. Nuorukainen liikahti kuin olisi aikonut nousta ja mennä kiittämään ja kättä puristamaan, mutta ei voi, ei jaksa. Kädet hiukan kohoavat ja jälleen raskaasti putoavat peitolle — kuuluu huokaus kuin pidätetty nyyhkytys. Katseensa hän tähtää lujasti oveen, ja näkee laulun loputtua hoitajan tulevan vastaisella puolella olevasta huoneesta kitara kädessään ja vilkaisevan heihin ikäänkuin arastelisi hän tekoaan.

— Se oli meidän hoitajamme, joka lauloi — nuorukainen sanoi, heikko säihke silmissään, pannen erityisen painon sanoihin "meidän hoitajamme". — Kukaan ei sano siihen mitään — ei äännähdystäkään kuulu vähään aikaan ja kun hoitaja tulee huoneeseen, ei kukaan puhu hänelle laulusta mitään, mutta silmät säteilevät kiitollisuutta, ilmakin sitä värähtelee. He ymmärtävät hoitajaansa ja tuntevat, että hänkin ymmärtää heitä.

Laulun ensi vaikutuksen lauhduttua makasi Holma kulmat rypyssä silmiään siristäen. Laulu muistutti jotakin — mutta mitä? Oli kuin olisi ennenkin kuullut samanlaista — mutta missä, milloin? — Käsi painautui poskelle ja rypyt kulmissa yhä tiukentuivat.

— Aa —!

Käsi ojentui peitolle, kulmain rypistys tasottui ja silmät avautuivat.

— Marihan se siellä kotona noin tapaa laulella, navetassa, ylisillä ja joka paikassa, kun tietää tai luulee, ettei hän ole kuulemassa. Mutta jos huomaa hänen kuulevan, herkeää heti ja katsoo niinkuin olisi rikoksesta tavattu — hän kun tapaa aina tiuskaista hänen "yninästään". — Niin, Mari — Mari — Marihan se on, joka aina tapasi katsoa niin kummallisesti, toivokkaasti, kun hän itsetyytyväisenä ja hiestyneenä palaa kotiin — mutta kun hän ehtii sanoa: "Taas meni kaikki hyvin", näyttää Mari pettyneeltä, jopa toisinaan silmiäänkin pyyhkii siinä kahvia keittäessään. Hän ei sitä silloin ymmärtänyt, eikä yrittänytkään ymmärtää, meni vain muuta puhumatta kamariin oikaisten sohvalle siksi aikaa, kun Mari saa kahvin valmiiksi. Se Lyyli kun parkuu niin ettei saa korvillaan olluksi ja Jukka meiskaa kuin puolijauhoinen. — Niin — Mari — Mari-raukka. Nyt minä pyytäisin sinua laulamaan minulle, nyt minä ymmärrän, miksi sinä silmiäsi pyyhit silloin. — —

Hänen tekisi mieli itkeä. Silmissä käy harmaaksi — kaikki käy harmaaksi ja sekavaksi. Mielikuvituksessaan kotona ollen hän syö illallisen Lääkäri tekee tavallisen ilta-kiertonsa — hän on vain yhä kotona Marin, Jukan ja Lyylin luona. Kuva toisensa jälkeen astuu silmien eteen muodostuen milloin miksikin haamuksi, jotka kaikki katsovat häneen säälivän nuhtelevasti — katsovat vuoroin hellästi Maria, Jukkaa ja Lyyliä, vuoroin taas säälinsekaisella moitteella häntä. Ne alkavat kuiskia:

— Sinä itseäsi vain ajattelit, sinä tahdoit saada oman itsesi muita ylemmä ja kaikki muut työntää syrjään. Sinä jätit lapsesi orvoiksi ja vaimosi surevaksi leskeksi, että maailma sinua käsillään kantaisi.

Yhä ankarammin ja uhkaavammin kuiskivat haamut, jotka muisto esille kutsui, eikä hän voinut puolustautua niitä vastaan. Karvas katumuksen kyynel vain kirposi silmäkulmaan.

Yhä enemmän irtautuu hän ympäristöstään. Tuolta se sairas, joka aamulla häntä talutteli, lausuu hänelle sanan käytävältä kuuluvan puhelun ja naurun johdosta. Hän vain sivumennen hymähti sille. Katse läksi omin lupinsa harhailemaan ja näki, miten nuorukainen taas käänteli raukeasti päätään ja hiljaiset huokaukset paisuttivat rintaa. Molemmat kädet olivat valahtaneet vuoteen reunain ulkopuolelle ja riippuivat veltosti alas. Vankka mies taas vavahteli, kasvot puristuivat kurttuihin ja ilma meni sihisten sisään ja tuli korahtaen ulos. Isä taasen kärsii tuskaa, kaipaa perhettään ja heikko sydän lyö yli voimainsa. Rautasängyt narahtelevat ja kuuluu levottomia liikahduksia.

Käytävällä on puhelu ja nauru loppunut. Ainoastaan sähkökellon kilinä kuuluu silloin tällöin, ja heti sen jälkeen hoitajan askeleet ja oven käynti jossakin. Näin menee vähän aikaa ja käytävältä alkaa kuulua reippaita naisen askeleita. Ne menevät ohi, mutta heti tulevat takaisin ja samalla kuuluu tyhjäin astiain kalinaa. Ovi aukenee ja siivoojatar saapuu sisään, tekee tottuneilla varmoilla liikkeillä tavalliset iltatehtävänsä, sammuttaa ison kattolampun ja sytyttää ovenpielessä naulassa olevan pienen yölampun, joka luo huoneeseen pehmeän, hämäränsekaisen valon, sanoo hyvää yötä ja poistuu. Kuuluu, mitenkä hän käy toisissakin huoneissa ja miten hänen askeleittensa kaiku yhä heikkenee, kunnes vihdoin kokonaan lakkaa kuulumasta. Jälleen on kaikki vähän aikaa hiljaa, ainoastaan hereillä olevain sairaitten liikahdukset ja huokaukset värisyttävät ilmaa.

Vielä kerran alkaa käytävältä kuulua askeleita — pehmeitä, hiljaa narskahtelevia. Ne lähenevät yhä, ollen toisinaan kuulumattomissa. Silloin kuuluu, miten ovi avataan ja suletaan ja hetkisen kuluttua jälleen avataan ja suletaan, jolloin askeleet taas alkavat tulla lähemmäksi. Ovi avautuu ja hiljaa varpaillaan astellen tulee sisään sairaalan ylihoitajatar, mennen suoraa päätä nuorukaisen vuoteen luo. Nuorukaisen silmät ovat puoliksi auki.

— Saatte lääkettä, että voitte nukkua, — kuiskaa hoitajatar, hankaa hiukan nuorukaisen paljasta käsivartta ja ruiskauttaa siihen morfiinia pienestä putkesta. Sen tehtyään nostaa käden vuoteeseen, samoin toisen ja asettaa huolellisesti peitteen.

— Nyt voitte nukkua, — hän vielä kuiskaa lohduttavaisesti ja menee toisille tuskaa kärsiville tekemään samoin. Nuorukainen tuntee suloista viihdytystä ja makaa rauhassa. Samoin toisetkin.

Hiljaa, niinkuin oli tullutkin, poistuu ylihoitajatar. Lamppu ovenpielessä sihisee yksitoikkoisesti ja sairaitten katkonainen hengitys ylläpitää hiljalleen sirisevää ääntä. Yön tunnelmarikas rauha laskeutuu sairashuoneeseenkin.

V.

Holma nukkui rauhattomasti. Kummalliset, piirteettömät unikuvat vaivasivat häntä. Aamupuolella yötä hän näki unta.

Hän harhaili pimeässä kivikkoisessa ja kantoisessa metsässä, selässään raskas taakka. Liikkuminen oli tavattoman vaikeaa. Taakka painoi selässä ja ilma oli tukahuttavaa. Hän etsi tietä jonnekin, mutta ei voinut nähdä, kun piti käsissään suurta tummaa lintua, joka yhtenään rapisteli hänen silmäinsä edessä, estäen näkemästä. Lintu pyrki karkuun, mutta hän puristi kouransa tiukasti sen jalkain ympärille. Kynnet painuivat pivoon ja sieltä tiukkui veri, hiki valui kaikkialta ja jäsenet vapisivat, mutta hän ei hellittänyt. Hän tunsi jo kauan olleensa tässä tilassa. Hän tiesi, että metsän ulkopuolella on valoisampaa, että ilma siellä on raikkaampi ja että siellä on laajat ja vaihtelevat näköalat, mutta hän ei osannut metsästä ulos, lintu kun aina sokaisi hänen silmänsä, — ja lintua hän ei olisi millään ehdolla laskenut menemään.

Metsässä oli paljon muitakin, jotka levottomassa kiihkossa näin harhailivat, kivien ja kantojen seassa kompuroitsivat, etsivät tietä, eivätkä löytäneet, käsissään oleva musta lintu kun sokaisi silmät. Ja uusia ihmisiä eksyi metsään joka hetki. He eivät kukaan puhuneet toisilleen mitään siitä, että he olivat eksyksissä, mutta silmistä loisti hätä ja pelko, ja jokainen näytti koettavan valhetella. Epäluuloisesti vaanien he katsoivat toisiinsa, kun milloin lähekkäin satuttiin.

Hän oli juuri saanut kätensä vielä tiukemmin linnun jalkain ympärille ja uskoi varmasti sen jo pitävänsä, kun yht'äkkiä kourat herpautuivat auki ja lintu lensi tiehensä. Hän juoksi sen perään, tahtoen saada sen jälleen kiinni, mutta se oli mahdotonta. Lintu meni. Häpeissään ja epätoivoissaan painoi hän kädet silmilleen, ettei näkisi toisten ilkkuvia katseita. Korviaan ei hän voinut peittää, ja hän kuuli, miten ne toiset nauraa räkättivät, tömisyttivät jalkojaan ja ilvehtivät hänen onnettomuudellaan. Ja kun hän otti kädet pois silmiltään, näki hän, miten jokaisen kasvot loistivat ilkeätä iloa. Kukaan ei ajatellutkaan lohduttaa. Se vihlasi sydäntä ja hänen teki mieli uudelleen peittää silmänsä. Mutta silloin hän huomasi puiden välissä heikon kajastuksen ikäänkuin päivän ensi säteistä. Aivan hänen sivuitsensa johti polku. Hän alkoi kävellä pitkin polkua sinnepäin, mistä kajastus näkyi, ja kuta pitemmälle hän käveli, sitä raikkaammaksi muuttui ilma, sitä keveämmäksi taakka ja polku tasaisemmaksi ja leveämmäksi. Näköalat alkoivat olla yhä vaihtelevampia ja monipuolisempia. Ihmeissään ja hurmaantuneena joudutti hän askeleitaan. Tuntui niin vapaalta. Teki mieli rallattaa ja heittää kuperkeikkaa vihreänurmisella tiellä. Hän kiirehti yhä kulkuaan, ja lopulta jo juosten hän saapui — kotiin.

Siellä hän löysi Marin, Jukan ja Lyylin — löysi heidät aivankuin uusina. Mari juoksi hänen syliinsä, Lyyli parkui minkä jaksoi ja Jukka telmi puuhevosensa kanssa. Hän sulki Marin syliinsä, kirkui kilpaa Lyylin kanssa, sieppasi Jukalta puuhevosen ja alkoi sen kanssa vallattomasti laukata ympäri tupaa. Jukka talkkeroitsi perässä, nauroi, kirkui ja riemuitsi. Hän katsoi silmiin Maria, joka istui uuninpankolla ja nauroi koko sielustaan. Samassa kuului kolaus, ja hän — heräsi.

Silmiään hieroen hän katseli ympärilleen, eikä vähään aikaan tajunnut missä oli. Kun se selvisi, valtasi karvas pettymyksen tunne mielen. Hän kohosi istualleen ja huomasi, että pöydältä oli pudonnut hänen eilen lukemansa kirja. Huoahtaen nousi hän panemaan kirjan jälleen pöydälle ja pujottautui uudestaan peiton alle. Toiset kuuluivat vielä nukkuvan, mutta häntä ei enää nukuttanut. Unikuvan aikaansaama vaikutelma piti häntä valveilla.

Hänet valtasi voimakas koti-ikävä. Ei mitään muuta hän toivonut kuin että niin pian kuin suinkin pääsisi kotiin, kotiin Marin, Jukan, Lyylin, Putten ja rauhaisten puutarhakoivujen luo! Kun voisi heti lähteä, pukea vaatteet päälleen ja heittäytyä matkaan. Mutta se on mahdotonta, hän ei tiedä edes, missä vaatteensa ovatkaan. Täytyy vielä vartoa puoleen päivään saakka. Silloin pääsee lähtemään kotiin! —

Kaikki oli hiljaista. Kello siellä käytävällä kuului lyövän neljä, sähkökello kilisi ja heti kuuluivat yöhoitajan pehmeät askeleet. Kuului menevän käytävän vastaisella puolella olevaan huoneeseen. Vuoteilta kuului raskaita hengähdyksiä, korinaa, liikahduksia, epäselviä sanoja — vuoteet narahtelivat, mutta kukaan ei kuulunut olevan hereillä.

Salaperäisesti myhäilevä hämärä tepsutteli kaikkialla, kuiskaili nukkuvain korviin, silitteli heidän kasvojaan ja peitteen päälle jääneitä käsiään. Sen ei tarvinnut pelätä pientä hiljalleen sihisevää yölamppua oven pielessä, sillä yölamppu oli hämärän hyvä ystävä. Pimeä tuijotti ikkunoista vielä iltaistakin synkempänä. Sen kävi kateeksi, kun hämärä noin vaan sai vapaasti tepastella, missä halutti, eikä itse saanut olla edes syrjäisimmässä sopukassakaan, hämärä kun oli sinnekin hiipinyt. Ja pimeä synkistyi yhä enemmän.

Käytävällä avattiin joku kaappi, kuului pientä kilahtelua ja ovi loksautettiin kiinni jälleen. Nuorukainen kuului heräävän, samoin poikanen tuossa oven toisella puolella. Kello löi viisi. Ovi avautui hiljaa ja yöhoitaja tuli kuulumattomin askelin sisään, kourassaan kuumemittarit. Lujasti niitä ruopsautettuaan asetti hän niistä yhden kunkin sairaan kainaloon, jolloin viimeisetkin heräsivät. Asettaessaan kuumemittarin sydänvikaa sairastavan isän kainaloon, koetti hoitaja hänen valtimoaan ja poistuessaan katsoi pitkästi häneen.

Hetken kuluttua tuli hoitaja takaisin, tarkasti mittarit ja merkitsi muistiin niiden osottaman määrän. Taasen koetteli hän valtimon lyöntiä kuten äskenkin, taasen katsoi hän pitkästi perhettään kaipaavaan isään — vielä poistuessaankin vilkaisi.

— Nouskaa, pojat, syömään, — käski se sairas, joka aamulla oli Holmaa talutellut.

— Niin. Eipä tuota taida muuta työtä saada tänä päivänä, — vastasi siihen Holma.

Ja todella alkoikin kuulua hiljaista rapinaa, kun yksi ja toinen, jolle lääkäri oli siihen luvan antanut, pureksi palvelustytön heille illalla hankkimia korppuja. Holmakin alkoi pureksia, mutta yht'äkkiä lakkasi. Mieleen juolahti eilen näkemänsä kyntäjä ja hän katsoi miettien korppua kädessään.

— Tämä on korppu, vehnäjauhoista leivottu — ja sen vehnän, josta tämä korppu on leivottu, on talonpoika kasvattanut, olkoon se kasvatettu ja korjattu missä maailman kulmassa tahansa. Talonpoika sen on kasvattanut, maan muokannut ja korjannut viljan, sekä myllyyn laittanut — tuo paikkahousuinen, tyhmä talonpoika, jolle jokainen nauraa ja ilvehtii. Aina on hänelle naurettu, aina häntä syljetty ja maahan tallattu. Kuinka hän on jaksanut tätä kestää niin kauvan — kun ei jo aikoja sitten ole nääntynyt, tai muuten lyönyt kintaitaan pöytään ja paneutunut uunin päälle nukkumaan? Silloin olisi nähty, kenelle on naurettu — —

Miten vähän me ihmiset sentään ajattelemme. Jokainen syö leipää, mutta kuka ajattelee sitä hikeä, joka hänen leipäänsä on kätketty — sitä talonpojan hikeä? Harva ajattelee, mutta jokainen nauraa — niinkuin minäkin. — Kaupungissa kävelevät sähkövalojen ja kupoolien keskellä, nauravat ja ilakoivat — ja syövät — sormin osottavat ja äänin matkivat talonpoikaa, joka talvisin torilla värjöttelee halkokuormansa vieressä, pitää majaa pihatuvissa syöpäläisten seassa — muualla kun nauravat, ja poliisikin paremmin huomaa — ja kaupunkitulijaisiksi ostaa lapsijoukolleen kymmenen pennin ranskanleivän — — Mahtaako hänen kätensä puristua nyrkkiin edes housuntaskuissa? Syytä siihen hänellä kyllä olisi — —

Hän asetti korpun pöydälleen ja selällään maaten tuijotti kattoon.

Käytävältä alkoi kuulua askeleita — muitakin kuin hoitajan. Kuuluu puiden kolinaa, pellit rämisevät ja hetken perästä kuuluu käytävällä olevista uuneista palavan tulen tohinaa. Reippaat askeleet lähenevät ovea, se avautuu voimakkaalla nykäyksellä.

— Hyvää huomenta, — kuuluu aamuvirkeä ääni, ja siivooja-nainen syli täynnä sahatuita puita menee uunin luo.

— Huomenta, huomenta, — vastataan vuoteilta.

Holma kääntyi kylelleen.

— Minkälainen ilma nyt on?

— Nyt on hyvin kaunis ilma. — Siivooja pisteli puita uuniin.

— Ei vieläkään ole tullut talvi?

— Ei ole — eikä vielä hetkeen tulekaan.

— Minä pääsen tänään kotiin.

— Jassoo. Vai jo te nyt pääsette kotiin! Mahtaa se olla hauskaa — kun niin kauvan on pitänyt olla täällä.

— Kyllä se hauskaa on — on se.

Siivooja sytytti vielä kattolampun ja meni tekemään tulet toisiinkin huoneisiin.

Muutaman kerran kohahdettuaan, epätietoisena syttyäkö vaiko sammua, alkoi tuli iloisesti uunissa tohista. Holma nousi, puki takin päälleen ja asettui istumaan uunin eteen tuolille. Uunissa paukkasi, tohisi ja pihisi. Tuntui niin kodikkaalta. Niinkuin olisi istunut kotona kamarissa talvisena sunnuntaiaamuna. Uunissa samoin paukkui, tohisi ja pihisi, lattialla ja laipiolla oli samanlainen viuhkan tavoin levenevä värähtelevä valokuvio. Tuvasta kuuluu, miten Mari toimii askareissaan, Lyyli jokeltaa kätkyessä ja Jukka laukkaa puuhevosensa kanssa. —

— Hohhoi! — kun minä olen nukkunut — sanoi heikkosydäminen isä hyvää mieltä ilmaisevasti haukotellen. Holma säpsähti. Eihän tuo mies ole enää moneen päivään puhunut juuri mitään. Epäselvästi vain mutisee, kun hoitajakin jotakin tiedustelee. Senvuoksi hän huudahti:

— Mutta — sinähän alat parantua!

— Niin luulen itsekin. Olen nyt jo niin virkeä, että pian minä nousen kävelemään. — Hän näytti kokonaan unhottaneen perheensä.

— No jos sinä tuolla vauhdilla alat toipua, niin ei siihen montakaan päivää mene, kun saat kotiin lähteä.

— Niin, niin — kyllä se olisi hauskaa — hauskaa — olisi se — —

Kaikkia ilahutti tuo huomattava virkeys ja siitä aiheutui hauska pakina. Kun siivooja käväisi kohentamassa uunia, sanottiin se hänellekin ja hän hymähti siihen sydämellisesti.

Liike ja puhelu käytävällä yhä vilkastui. Jo kuului sieltä päivähoitajankin ääni, kun hän neuvoi harjottelijaneitejä. He pitivät paljon hoitajastaan, ja heidän silmänsä välähtivät ilosta, kun kuulivat, että hän on taasen tulossa. Jotka voivat, kohensivat peittojaan. Se oli jonkinlainen kunnianosotus hoitajaa kohtaan.

Hänen sisään tullessaan Holma jo oli pessyt kasvonsa ja juuri niitä pyyhki, iloisesti vastaten hoitajan hyvään huomeneen. Heti alkoi hoitaja korjata vuoteita, ja ne, jotka siihen kykenivät, pesivät itse kasvonsa sill'aikaa, kun heidän vuoteitaan korjattiin. Ehdittyään perhettään kaipaavan isän luo, taitteli hoitaja varjostimen hänen vuoteensa edestä ja nosti sen pois.

— No — mitenkäs Kulmala nyt jaksaa?

— Minä jaksan oikein hyvin. Sanoinkin äsken, että pian minä lähden kävelemään.

— Kyllä teidän vielä täytyy olla vuoteessa. Minä laitankin sen nyt uudestaan.

Hoitaja haki rullasängyn käytävältä, nosti Kulmalan siihen, laittoi hänen vuoteensa, pani uudet lakanat ja muut. Kulmala pakisi kuin lapsi koko ajan, ja kun hoitaja, ensin pestyään hänen kasvonsa ja kätensä, nosti hänet takaisin vuoteelle, sanoi hän lapsellisen tyytyväisellä itsensä säälimistä ilmaisevalla äänellä:

— Niin minua nostellaan kuin pikku-poikaa vain. — Hyväntahtoinen naurunhymähdys leijaili kautta huoneen.

Holma seisoi Kulmalan vuoteen vieressä ja katseli kaihoisin silmin ulos. Hoitaja meni taas keittiöön niinkuin eilenkin. Aurinko paistoi pihan vastaisella puolella olevan rakennuksen kiiltävään peltikattoon, josta heijastui sairashuoneen ikkunoihin, luoden seinään kalpean kuvan. Holma oli juuri syventymässä sitä katselemaan, kun samassa hänen huomionsa kiintyi Kulmalaan, joka alkoi hengittää raskaasti ja katkonaisesti korahdellen. Holma katsoi häneen hetkisen ja huomautti sitten toisillekin. Heti läksi siivooja hakemaan hoitajaa. Kulmalan hengitys kävi yhä raskaammaksi ja katkonaisemmaksi, suu avautui joka hengähdyksellä oudosti ammolleen ja pää vetäytyi rinnoille päin. Silmiin tuli eloton kostea ilme ikäänkuin olisivat ne lasittuneet. Kun hoitaja ehti tulla, oli hengitys jo loppumaisillaan — muutama nykäys vielä, ja Kulmala oli kuollut. Lääkäri tuli kiireesti, mutta silloin oli kaikki lopussa, eikä kukaan voinut sille mitään. Lakana vedettiin kuolleen pään ylitse, peitehuopa vietiin pois ja niin jäi koko vuode ihan valkeaksi.

Kaksi tuntia pidettiin ruumis huoneessa ja sitten korjattiin pois. Holma istui taasen käytävän ikkunalla ja näki kun rengit tulivat sitä hakemaan jaloilla ja kantotangoilla varustetulla ruumiskirstulla. Kului hetkinen, ja he tulivat takaisin käytävälle kirstua kantaen, huulillaan hymy, joka aina näkyy, kun ihminen koettaa näyttää välinpitämättömältä todellisuudessa kuitenkaan sitä olematta, kun hän koettaa peittää syvimpiä ajatuksiaan.

— Niin menevät kuin kiveä kantaisivat, eivätkä ihmistä. Mutta kantavatko he sitten ihmistä — —? Ehkä kantavatkin vain kiveä —? Eikö ihminen ole jotakin muuta kuin ruumis, jotakin muuta kuin lihaa, luuta, verta ja aivoainetta, jotka vähän ajan päästä — mätänevät —? Voiko ihminen koskaan mädäntyä —?

Pyörryttäviä ajatuksia alkoi risteillä päässä ja hän meni takaisin huoneeseen.

— Kulmala pääsi täältä pois, eikä hänen ainakaan tarvitse enää toista kertaa tänne tulla — sanoi hänelle heti joku huoneessa olevista.

— Niin. Hänen ei tarvitse enää sairaalaan — ei ainakaan tällaiseen sairaalaan — mutta meistä ei tiedä, vaikka saisimme vielä tulla montakin kertaa. Hän pääsi pois. — Hän sanoikin kerran, kun meitä samana päivänä kuletettiin leikkaushuoneessa, että kenties pääsemme poiskin samana päivänä — ja nyt me pääsemme pois samana päivänä — — Holman ääni värisi hiukan.

Puhelun keskeytti harjottelija-neiti tullessaan käskemään Holmaa pukua muuttamaan. Holma hiukan hytkähti ja läksi pehmeästi hissuttaen.

Liikutuksella katseli hän jokaista vaatekappaletta — takkia, housuja, liiviä, alusvaatteita, Marin kutomia sukkia, mustia patiina-kenkiä ja pientä kesäistä lättälakkia. Hitaasti kävi pukeutuminen — kääreet vatsan ympärillä tekivät haittaa, ja muutenkin oli niin somaa — kun ei kolmeen kuukauteen ollut nähnytkään vaatteitaan. Ehdottomasti kääntyi suu myhäilevään hymyyn, kun pääsi valmiiksi ja päällystakki käsivarrella läksi takaisin, — ja ehdottomasti pääsi sairastovereilta ja Kulmalan sänkyä puhdistavalta harjottelija-neidiltä huudahdus, kun hän tuli huoneeseen jälleen. Kaikista tuntui miellyttävältä ja ihmeelliseltä nähdä häntä omassa puvussaan.

Kerättyään kaikki pikkukapineet, kynät, muistikirjan, rahataskun, kellon, kirjekuoret, paperit ja muut taskuihinsa, ei hänellä ollut enää muuta tehtävää kuin odottaa, koska hevonen tuodaan rappujen eteen. Mutta siihen menikin aikaa. Hän oikoili leposohvalla, käveli käytävällä, istuskeli akkunalla, kävi naapureissakin ja aina vähänväliä vilkaisi kelloon, joka nyt oli liivintaskussa eikä vuoteen karmiin ripustettuna. Kuinka hitaasti ne kellon viisarit liikkuivatkaan! Eihän se seiso? Ei se seisonut. Tuli siitä vihdoin päivällisaika. Hätäisesti ja sykkivin sydämin haukkasi hän ruokaa. Hänellä oli kiire, sillä päivällisen jälkeen hänen on heti lähdettävä. Kunhan ei vain myöhästyisi junasta. — Hän katsahti kelloonsa samalla vilkaisten levottomana ulos. — Mutta jos myöhästyisi junasta — Missähän se renkikin kuhnustelee, kun ei jo tuo hevosta. Kun ei vain olisi unohtanut. — Hän ei voinut — toisille puhellessaankin — olla yhtenään katsomatta sinnepäin, mistä arveli hevosen tulevan — ja jo alkoikin hevonen rattaat perässä nousta tallin luota pihaan. Käytävällä alettiin huutaa Holmaa.

— Ky-ky-kyyllä minä heti.

Häntä värisytti niin ettei tahtonut päällystakkia päälleen saada. Lujasti kädestä puristaen ja värisevällä äänellä pikaista parantumista toivottaen sanoi hän hyvästi jääville tovereille. Käytävällä olivat hoitaja ja harjottelija-neidit ja katsoivat iloisen ylpeästi häneen. He olivat iloisia, kun hän pääsi vihdoinkin terveenä pois sairaalasta ja ylpeitä, kun hän oli heidän hoidossaan parantunut. Hän puristi heidän käsiään ja sydämellisesti kiitteli hyvästä hoidosta. Hänet valtasi liikutus, niinkuin omaisista ja hyvistä ystävistä erotessa.

Sydämen ankarasti tykyttäessä astui hän ovesta eteiseen ja siitä pihalle. Aurinko paistoi kelmeästi, niinkuin se ainoastaan lokakuun lopulla paistaa, vieno tuuli kuiski, niinkuin se ainoastaan lokakuun kuulakkaina päivinä kuiskii. Ja hänestä tuntui, että hän on perhonen, joka vast'ikään vapautui koterostaan ja nyt lähtee vienossa tuulessa ja auringonpaisteessa lentelemään kukkaisille niityille. Ennen hän eli matona kaalinlehdellä, söi siihen reiän toisensa perästä ja aina sai olla varuillaan, ettei putoaisi alas etanain, onkimatojen ja kovakuoriaisten sekaan. Silloin hän uskoi, että kaalinlehti on koko maailma — tai ainakin ainoa, missä voi oikein elää. Mutta nyt — —

Samassa lähti hevonen menemään. Sairashuoneen ikkunoista huiskuteltiin paria nenäliinaa ja sieltä näkyi kaihoten ulos katselevia päitä. Käytävän ikkunalla näkyi kolme suurta valkeaa esiliinaa sinertävän puvun päällä. Siellä seisoivat harjottelija-neidit ja hoitaja. Hiljalleen vyöryivät rattaat pitkin koivujen reunustamaa kujaa ja niin veräjästä, jonka kummankin patsaan päässä oli lyhty, ulos maantielle.

— No niin. Nyt sitä sitten ollaan menossa kotiin. — Mutta kuinkas uneksinkaan viime yönä pimeästä metsästä ja suuresta mustasta linnusta? — Todella! Minun silmäini edessä on todellakin räpistellyt suuri musta lintu, joka on estänyt minua oikein näkemästä, ja minä olen ollut metsään eksynyt, ja lintua veriin saakka käsissäni pidellyt. Kuinka ihmeellistä! — Mutta eikö suurimmalla osalla ihmisiä ole tällainen lintu silmiä sokaisemassa? Varmasti on, vaikka ei kaikilla sellainen kuin minulla, mutta kuitenkin jokaisella omansa. Ja tätä lintua he pitelevät kiinni, vaikka pivosta veri tippuu, luullen että siinä se on elämä ja onni, kun saa tällaista lintua pidellä. Kuinka lyhytnäköisiä me ihmiset sentään olemme! Meidän täytyy tulla ensin niin heikoiksi, ettemme jaksa lintua hallita, vaan täytyy laskea se menemään. Ja juuri silloin, kun luulemme kaiken menneeksi linnun mukana, huomaammekin löytäneemme oikean itsemme ja onnemme. — On se kummallista. — Niinkuin minäkin. Uskoin olevani erikoisolento muihin ihmisiin verrattuna — parempi kuin muut. Niin kauvan kuin näin uskoin ja kaikin voimin pyrin muihinkin saamaan samaa uskoa, niin kauvan en ollut vapaa enkä onnellinen. Sama se on epäilemättä muidenkin. Näyttäkööt he kuinka kauniilta tahansa, olkoot vaikka kuinka ihailtuja ja kunnioitettuja, eivät he kuitenkaan ole vapaita eivätkä onnellisia niin kauvan kuin he itse pyrkivät itseään toisten yläpuolelle nostamaan. He ovat niinkuin lehdet puussa — he eivät voi liikkua kuin rajotetulla alalla, eikä siinäkään vapaasti, muista riippumatta. Heidän maailmansa on ahdas ja rajoitettu — he ovat niinkuin madot reikiin syödyllä kaalinlehdellä. Päinvastoin silloin kun ihminen huomaakin olevansa ainoastaan ihminen, tahtoo olla etupäässä vain ihminen ja ihmisenä ihmisten joukossa näyttäytyä — silloin on hän vapaa ja onnellinen. Kohtalo voi heittää hänet maahan niinkuin irtonaisen lehden rapakkoon, tai nostaa hänet ylös niinkuin tuulispää lehden, — kaikkialla löytää hän oikean paikan. Hän on niinkuin kissa, joka aina putoaa jaloilleen heitti sen miten tahansa. Hän on vapaa! Hänen maailmansa on rajaton. Hän on niinkuin perho, joka lentelee kukasta kukkaan levittäen onnea kaikkialle ja ollen kaikkialla tervetullut. —

Hänen teki mieli rallattaa paimenpoika-aikaisia laulujaan. — Kyytimies oli jörömäisen, jopa epäluotettavankin näköinen. Ei puhunut mitään, vilkuili vain ympärilleen. Se ei varmaankaan olisi häntä ymmärtänyt, jos hän olisi sille ajatuksiaan puhunut. He eivät puhuneet kumpikaan mitään.

Maantien vieressä oli jälleen mies puoleksi riisuutuneena kyntämässä. Holmaa halutti nousta rattailta, pusertaa kosteaa multaa paakuksi kourassaan, silittää höyryävää hevosta, puristaa miehen kättä ja sanoa hänelle joku ystävällinen sana, sanoa: sinulla nauretaan, ja nauranut olen minäkin, mutta en enää naura sinulla, sinä kansasi henkivartija! — Kuitenkaan ei hän tullut niin tehneeksi, niin kauniilta kuin se tuntuikin.

Asemalle päästyään hän käsin koski hiekotettuun tantereeseen, mutta nykäisi äkkiä kätensä takaisin ja pyyhki sitä nenäliinalla.

— Ei, ei — ei se ole tätä, mutta sitä oikeaa Suomen peltoa, sitä mustan muhevaa, talonpojan hiestä kosteaa peltoa — sitä se on. — Maa — Kuinka hellä ja kärsivällinen se on! Se on halveksittu ja pilkattu — niinkuin talonpoika, joka sitä kyntää — ja kuitenkin se meidät hartioillaan kantaa ja elättää. Se ei hylkää ketään. Se on niinkuin äiti. Vielä silloinkin, kun kaikki muu on meidät jättänyt, eikä enää mistään lohtua löydy, vielä silloinkin se meidät syliinsä sulkee. Jos ihmiset sinua pilkkaavat — se ei pilkkaa. Vaikka kuinka sitä pilkkaisit, se ei sittenkään sinua pilkkaa.

Miettien katsoi hän eteensä rautatiekiskoja.

— Miten paljon ponnistuksia se elämältä kysyikään, se että sai minut tämän ymmärtämään —.

Rautatievaunun ikkunasta hän vielä silmillään seurasi sairaalaa.

— Niin. Nyt sitä ollaan kotimatkalla — ja ilman mustaa lintua. Ei Marinkaan tarvitse täst'edes silmiään pyyhiskellä kun milloin kotiin tulen. Kiitos siitä sinulle, minun koteroni, ja kiitos sille, joka minut sinuun johdatti.

Huomaamattaan nyökkäsi hän sairaalaan päin ja huokasi. Juna jyskytti omalla tahdillaan ja hänen sydämensä sykki omallaan. Ne niin hyvin sointuivat yhteen.

ENSI TAISTELU.

Jukka Mattila ja Mikku Heikkilä olivat seitsenvuotisia pojanvekaroita ja aika hyvät toverukset. Päivät päästään he olivat yksissä puuhissa: lintusilla, piilosilla, uimassa, ongella ja kaikkialla. Talvella laskettiin mäkeä Heikkilän tuvan taitse menevällä tiellä, jossa pääsi pitkiä luikuja aina joelle asti tai Mattilan pihalle, jos niin tahtoi.

Jukka oli ujo, kalpea, pikkunen poikanen, rakasti yksinäisyyttä, eikä viihtynyt suuremmassa joukossa. Ainoastaan Mikun kanssa hän viihtyi. Jos muita tuli, erosi hän joukosta ja meni yksin leikkimään kotipihalle, tai kesäisin istumaan jokirantaan myllyn taakse, suurten kivien sekaan. — Mikku oli vanhempainsa ainoa poika, terve ja punakka, viihtyi vaikka missä, mutta paraiten kuitenkin Jukan parissa.

Monta kepposta he tekivät. Mikun ei olisi sallittu kesälläkään olla ilman kenkiä, kun pelättiin kylmettyvän ja sairastuvan. Mutta kun hän Mattilaan ehti, niin heti kengät jaloista. Kerrankin lensivät Mikun saappaat ja sukat yhteen nippuun sidottuna Mattilan lutinullakosta kauvas pihaan ja olivat vähällä sattua Jukan äitiin, joka vei juuri vesiämpäriä tupaan.

— Pojat! Jukan äiti vain sanoi ja kaksi pörröistä, nauravaa päätä näkyi ullakonaukosta.

Kerran eräänä talvipäivänä oli Mikku hiukan, hiukan vain, pelmuuttanut naapurin Jaskaa ja viipyi Jukan kotona. Jassu oli mennyt hirveästi parkuen kotiinsa ja Mikku tiesi, että isoäiti, joka samalla oli Jassunkin isoäiti, kantelee hänen vanhemmilleen ja hän saa toria kun menee kotiin. Tuli pimeä. Mikku pelkäsi pimeää ja Jukkakin pelkäsi. Silloin Jukan nuorempi sisko läksi saattamaan. Hän ei peljännyt pimeää ja käsi kädessä he läksivät. Naapurin ladon edessä alkoi Jukan siskokin pelätä ja siinä he erosivat, kumpikin kipaisten kotiinsa minkä pienet jalat voivat.

Mutta sitten…

Mikku sairastui ja makasi vuoteessa. Oli kevät. Jukka leikki silloin yksin. Kaivoi puroja pelloilla oleville vesilammikoille ja saattoi siten pitkät ajat katsella veden lorisevaa juoksua.

Tuli kesä, ja Mikku yhä vain makasi vuoteessa. — Jukka istuskeli myllyn takana suurten kivien seassa.

Hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt katsomassa Mikkua tämän sairastaessa. Hän ei voinut mennä, kun tiesi, että Mikku ei pääse tulemaan ulos ja kun pelkäsi, että Mikun isäkin voisi olla tuvassa, ja Jussi ja Maija, kenties vielä muitakin. Mikun äidistä hän ei olisi välittänyt …

Mutta eräänä päivänä hän löysi itsensä seisomassa Heikkilän ovensuussa, itsekään tietämättä, miten oli sinne tullut. Sen hän vain hämärästi muisti, että joku oli häntä käskenyt, pakottanut tulemaan. Tuvassa ei ollut ketään, mutta hetken kuluttua tuli Mikun äiti kamarista ja näytti iloisesti hämmästyvän kun näki Jukan.

— Onko Jukalla asiaa? — hän hyväntahtoisesti kysyi etsiessään jotakin kaapista.

Ei Jukalla mitään asiaa ollut ja Jukan pää painui alas. Emäntä meni jälleen kamariin.

Jukka seisoi kuin palaneilla jaloilla. Hän kun oli luullut, että Mikku makaa tuvassa ovisängyssä ja Mikku makasikin kamarissa. Sopiiko hänen mennä kamariin vai eikö sovi? Samassa Mikun äiti pisti päänsä kamarin ovesta.

— Tuleppas, Jukka, tänne katsomaan Mikkua!

Jukka hätkähti: Sopiiko mennä vai eikö sovi?…

— Tule nyt, tule! — Mikun äiti avasi kamarin oven puoliksi auki.

Jukan pää painui alas. Hän ei ollut selvillä, sopiiko mennä kamariin vai eikö sovi.

— No tule nyt, tule! — Ääni oli jonkun verran tiukka.

Jukka seisoi itsepintaisesti paikallaan silmät maahan luotuina.

Turhaan pyydettyään useamman kerran pani emäntä kamarin oven kiinni ja Jukka jäi taasen yksin. Hän tunsi, miten kaksi voimaa taisteli hänessä. Toinen veti kamariin, mutta toinen sanoi, että on sopimatonta mennä sinne. Eikä Jukka tiennyt kumpaa totella.

— Jos Mikun äiti vielä tulee käskemään, niin sitten minä menen!

Samassa kamarin ovi taasen avautui.

— No Jukka! Tulehan nyt, kun Mikko niin pyytää!

Kuinka viitsisit mennä kamariin? Se on sopimatonta. — Ja Jukka katsoi lattiaan, pysyi itsepintaisesti paikallaan ja kuunteli sisäistä riitaansa.

Jos Mikun äiti vie minut kädestäpitäen kamariin, niin sitten minä menen, ajatteli Jukka, kun emäntä taasen vetäytyi kamariin turhaan poikaa pyydettyään.

Kului hetkinen ja Mikun äiti taasen avasi kamarin oven ja tällä kertaa tuli tupaan kokonaan. Jukka hätkähti.

— Kuinka et sinä Jukka tule, kun Mikku itkee? — Ääni oli rukoileva.

Jukka tirkisteli kulmainsa alta, tuleeko Mikun äiti ottamaan häntä kädestä.

— Tule nyt, Jukka, kun Mikku niin kovin itkee. Jukka ei mennyt ja kyyneleet silmissä vetäytyi emäntä kamariin.

Jukan jalkoja poltti, sydän tykytti, koko ruumis vapisi, ja kun emäntä sai kamarin oven kiinni, pujahti Jukka ulos ikäänkuin jotakin pakoon. Pihalle päästyään hän pysähtyi kuin iskettynä.

— Mutta minä sittenkin menen kamariin! — hän ääneen virkkoi. — Olisipa se kaunista, jos menisit, kun kerran pois läksit! — kuului ääni sisästä. Se oli kylmää, purevan ivallista. Ja Jukka läksi kotiin.

Jukka oli levoton koko päivän ja kuljeskeli hajamielisenä paikasta toiseen.

— Minähän luulin, että Mikku makaa tuvassa ja hän makasikin kamarissa, hän ajatteli. Kuinka minun sinne sopii mennä! Ja mitä minä olisin sanonut, jos olisin mennytkin?

— Mutta kun sinä menit katsomaan toveriasi, joka sairastaa ja kukaties kuoleekin, etkä mennyt edes hänen sänkynsä viereen istumaan. Jukka! Sinä et tehnyt oikein! — Näin hänen rinnassaan joku valitteli.

— Voinhan minä mennä vieläkin, — ajatteli Jukka hädissään ja kulki levottomana paikasta toiseen. Läksi vihdoin joen rannallekin. Istui kivelle myllyn takana, liotteli jalkojaan vedessä ja katseli, miten vesi hiljaa luikerteli kivien välissä ja aurinko paistoi veteen. Pienet kivimateet ja sormenmittaiset hauet pujahtelivat kivien alta piiloistaan, olivat hetken rauhassa ikäänkuin jotakin kuunnellen, mutta samassa kiepauttivat purstoaan ja katosivat. Rannan heinät kahisivat vienossa tuulessa ja kukat huojuivat. Aurinko paistoi myllyn seinään ja siinä oleva aukko, jossa vesiratas oli, häämötti kaamean mustana kuin jonkun hirviön suu. Vesirattaan siipilaudat olivat kuin hirviön hampaat.

Jukka oli niin monta kertaa istunut tässä paikassa samalla tavalla ja aina oli hänen mielensä tyyntynyt. Hän oli tuntenut omituista, suloisen haikeata, turvallista hyväntunnetta. Jos joku tuli häntä siinä häiritsemään, tuntui Jukasta samalta kuin jos olisi joku kaunis kuva häneltä särjetty.

Mutta nyt hän ei viihtynyt siinäkään. Myllynaukko hirveine hampaineen oli niin uhkaava, auringon valaisema myllyn seinä katsoi niin surullisena kuvaansa vedessä, heinät kahisivat nuhtelevasti ja kukat huojuivat itkien. Sormenmittaiset hauet ja kivimateet tulivat piiloistaan, katsoivat häneen vähän aikaa ja tuntuivat sanovan:

— Phyh! Tuommoinen, joka ei mene katsomaan sairasta toveriaan! — Kiepauttivat purstojaan ja katosivat.

— Menisinkö uimaan? — Jukka ajatteli. Vesi viilteli kylmästi jalkoja ja joki näytti niin uhkaavalta. Jukkaa puistatti. Hän kohosi rantatörmälle ja meni riihen luo.

— Kuinka sinä et mennyt katsomaan Mikkua, joka sairastaa? — sanoi riihi ja katsoi Jukkaa hellänsuruisesti niinkuin Jukka muisti isän joskus katsoneen, kun hän teki pahoin, eikä isä voinut häntä rangaista.

— Viu viu, ti tiu, ti tiu, tiu tiu tiu, — siinä se on poika, joka ei mene katsomaan sairastavaa toveriaan! Hyi! — sanoi varpunen riihen räystäässä.

Jukka lähti tupaan. Suruissaan kahisi ohrapelto, nuhtelevasti katsoi musta saunanovi, jonka yläpuolella oli savun muodostama harjaan saakka ulottuva nokinen kiehkura. Eteenpäin kumartunut aitta uhkasi kaatua päälle ja Jukan täytyi juosta sen sivuitse. Varjossa oleva luhdin seinä oli synkissä mietteissä ja tupa kyseli kummastuneena ja uhkaavana:

— Kehtaatko tulla sisään?

Jukka tuskaili.

— Minä lähden katsomaan Mikkua! hän ääneen virkkoi.

— Kyllä olisi kaunista nyt mennä, kun et kerran silloin mennyt, kun aijoit. Kyllä sillä saataisiin nauraa!

Siinä se taas oli se kylmä, pureva, ivallinen ääni, joka häntä kiusasi.

Jukan teki mieli mennä sänkyyn, painaa pää tyynyihin ja itkeä, itkeä — —

Jonkun päivän perästä menivät Jukan äiti ja sisko käymään Heikkilässä. Kun he sieltä palasivat, kertoi äiti, miten Mikku oli heidän mennessään kamariin maannut kasvot seinäänpäin, mutta heti kääntynyt ja ojentanut kätensä heille. Mikun äiti oli kertonut, mitenkä Mikku tavallisesti, kun tulee vieraita, kääntyy seinäänpäin, on levoton eikä puhu mitään — usein itkeekin. Oli ihmetellyt, kun Mikku nyt noin oli hyvillään. Samalla kertonut, mitenkä Jukka ei ollut tullut Mikun luo kamariin, vaikka hän oli niin monta kertaa pyytänyt, ja mitenkä Mikku oli ruvennut katkerasti itkemään, kun oli kuullut, että Jukka oli mennyt pois tuvasta. Oli pyytänyt, että Jukka vielä tulisi katsomaan Mikkua. Mikku oli ollut hyvin heikko, ja äiti nuhteli Jukkaa, kun ei ollut mennyt hänen luokseen, ja siskokin nuhteli.

Jukka oli koko ajan pelännyt, että jos äiti saisi tietää, ja nyt oli äiti saanut sen tietää. Silmät maahan luotuina kuunteli hän äidin ja siskon puheita koko sydämestään katuen, ettei silloin mennyt Mikun luo kamariin, kun Mikku on niin kovin heikkokin.

Levottomana harhaili Jukka taas sinne tänne, istui milloin penkillä, milloin tuolilla, nosti tuolin pöydälle, kiipesi sille ja etsi jotakin viililaudakolta. Mitä? Sitä hän ei tiennyt.

— Mitäs siellä kaaparoitset? tiuskasi äiti.

Jukka laskeutui lattialle, istui hetken ympärilleen vilkuillen penkillä ja kiipesi ylisänkyyn. Sieltä kohosi leipähirsille ja hinasi itsensä siellä kuivamassa olevia reenjalaksen aineksia pitkin toiselle hirrelle yli tuvan.

— Jos täältä putoaisi, minkähänlainen sitten olisi olla? — välähti mieleen puolimatkassa. Hän katsahti alas, eikä paljoa puuttunut, ettei koettanut. Toiselle hirrelle päästyään laskeutui hän uunin päälle kolistellen siellä astianaineksia ja muita palikoita. Pian tuli sieltäkin alas ja istui hetken tuolilla tähystellen, mihin nyt menisi. Yht'äkkiä nousi ja läksi päättäväisesti ulos.

Sivuilleen katsomatta meni hän tallin, lantapihan ja ratasliiterin ohi ja sivuutti jo naapurin leveän ja matalan rehuladon, jonka sivuseinällä on kaapinmuotoinen lautakoppio. Etuseinässä on kaksipuolinen ovi, joista ei kumpikaan puolikas pääse kuin puoliksi auki, lato kun on niin painunut. Hän oli jo naapurin aitan kohdalla, jossa tiet haarautuivat. Mäkeä ylös suoraan eteenpäin mennään kylän sisään ja maantielle, ja maantietä pääsee vaikka minne. Mäkeä alas oikealle, sitten sillalle, sillalta kujalle ja kujaa pääsee naapurikylään, mutta sinne ei ole hyvä mennä, siellä saa selkäänsä. Jukka kääntyi vasemmalle, sille tielle, joka vie myllyyn ja riihen luo, mutta hän ei mene niihin kumpaiseenkaan, ei mene edes sitä tietäkään, menee vain sen yli.

— Noin. — Parilla harppauksella oli Jukka tien toisella puolella, jossa vihreässä nurmikossa oli tallattu polku ja näkyi epäselviä rattaan jälkiä.

— Minä menen katsomaan Mikkua, — Jukka itsekseen sanoi.

— Mutta kuinka sinä nyt heti kehtaat mennä, kun äiti ja Hilda juuri ovat olleet?

Siinä se oli taasen se kylmä, pureva, ivallinen. Jukka pysähtyi juuri kuin olisi pitänyt puutarhan nurkkauksesta kääntyä Heikkilän pihaan, ja tuijotti tylsästi eteensä. Ajatuksenjuoksu pysähtyi, kädet hervahtivat sivuille.

— Et sinä nyt kehtaa mennä! Ei se ole ollenkaan kaunistakaan. Tule jonakin toisena päivänä! Mikkukin paremmin pitää siitä! — Kylmän, purevan, ivallisen sekaan oli tullut neuvovaakin.

Ehdottomasti katsahti Jukka, onko ihmisiä näkyvissä. Ei näkynyt missään ja tuuheat syreenipuut estivät häntä näkymästä Heikkilän ikkunoihin. Jukka kääntyi takaisin.

— Mutta tuolta toisesta Heikkilästä on voitu nähdä — ja Jukka läksi menemään myllylle vievää tietä. Oli vain löytänyt tuolta kiven, jolla voi heittää voileipiä joessa —

— Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, — päätteli Jukka mennessään. Jostakin syystä ei huomenna sopinut.

Hyvän aikaa hän sitten viipyikin jokirannassa heitellen voileipiä tyynessä myllypurossa ja melkein joka kivelle vakuuttaen, että hän ylihuomenna menee katsomaan Mikkua. Kotiin mennessään hän tuli riihen luo.

— Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, — sanoi hän riihelle ja varpuselle.

— Tsiu, — sanoi varpunen. Ohrapelto taasen kohisi surullisesti.

— Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, — lohdutti Jukka sitä.

Saunanoveen ei hän vilkaissutkaan. Sivumennen vain sille sanoi:

— Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua.

— Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, — sanoi hän rukoilevasti aitalle ja juoksi sen kohdalla.

Luhdin seinään paistoi aurinko, se oli hauskalla tuulella.

— Ylihuomenna minä nyt menen katsomaan Mikkua, — sanoi Jukka sille niinkuin uskotulle toverille.

Tupa ei näyttänyt huolivan sitä ei tätä, mutta sanoihan Jukka kuitenkin sillekin. Kaikki näyttivät olevan tyytyväisiä siihen, että Jukka nyt ylihuomenna menee katsomaan Mikkua. — —

Ylihuomen valkeni. Jukka lojuili tavallista kauemmin vuoteella. Mikäpä sinne nyt on kiire, onhan sitä sittenkin päivää. Hän yritti nukkua, painoi silmänsä kiinni ja veti peitteen päänsä ylitse. Mutta kiusallisesti hän vain oli virkeällä tuulella. — Kun ei nukkumisesta tullut mitään, nousi hän viimein ylös. Aurinko paistoi korkealta, isä oli jo mennyt pellolle väen kanssa ja pääskyset lentelivät joen rannalla sinne tänne suurella kiireellä, ihan jokeen lensivät toisinaan. Jukka ei milloinkaan muistanut nähneensä pääskysiä noin veitikkamaisina. Yhtenään täytyi huomauttaa niistä äidille, joka pesi astioita takan ääressä ja komenteli panemaan vaatteita päälle.

— Siinä paitasilla roikottelet iso poika!

— Eihän nyt niin ole kiirettä. — Jukka veti housuja jalkaansa.

— Mutta ihanhan nuo pääskyset ovat hulluja tänään, kun ihan toisiinsa lentävät!

Käsin housuja pidellen juoksi Jukka ikkunalle ja nauroi kovalla äänellä. Naapurin Jassu näkyi tulevan ongelle jokirantaan.

— Minäkin menen! Ei sen tarvitse meidän puolelle tulla. Ei tarvitse! Ei jo!

Tuota pikaa oli Jukalla vaatteet päällä. Hänen onkensa oli vinninrappusilla seinää vasten pystyssä. Sen hän sivalsi sieltä ja juoksi ulos. Rapuilla tuli Heikkilän emäntä vastaan. Jukka seisahtui, sydän hytkähti ja sitten seisahti hetkeksi. Heikkilän emännän silmät olivat itkettyneet.

— Mikku on kuollut, — hän hiljaa sanoi ja purskahti itkemään, samassa kun katsahti Jukkaan.

Jukka ei sanonut mitään. Meni vain jokirantaan johtavaa polkua koettaen kuinka nopeasti hän voi juosta. Saunanseinän vierestä löytyi matoja lahon puun alta. Hän irrotti koukun, oikein porvarin koukun, korkista, kirvotti siiman vavan ympäriltä, pani madon koukkuun ja viskasi jokeen. Joki oli rasvatyyni, aurinko paistoi ja leivo lauloi. Jukka istui kivelle ja tähysteli korkkia, joka oli liikahtamatta veden pinnalla.

— Kumma kun ei näpi ja on näin kaunis ilma?

— Heikkilän Mikku on kuollut. — Ikäänkuin joku olisi sormellaan koskettanut.

— Kerrankin sain tästä samasta paikasta ainakin noin pitkän ahvenen. — Toinen käsi osoitti toisen käden kyynärpäästä sormenneniin. — Heikkilän Mikku on kuollut. — Ikäänkuin olisi joku lyönyt olalle.

— Jassu oli tuossa toisella kivellä, eikä saanut kuin pari kiiskiä. — Jukkaa nauratti kovasti. — Heikkilän Mikku on kuollut. — Ikäänkuin olisi tukistettu.

— Kun tässä hetken aikaa olen, niin kyllä minä taas vedän oikein aika ahvenen! — Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä ole käynyt häntä katsomassa!

— Ikäänkuin olisi lyöty korvalle lujalla kädellä.

Veri seisahtui, sydän lakkasi sykkimästä, eikä Jukka nähnyt ei korkkia veden pinnalla eikä lumpeen kukkia likellä rantaa.

— Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä käynyt häntä katsomassa.

Se humisi kolkosti kuin puutarhan lehdettömät haavat pimeänä syysiltana. Jukka tuijotti eteensä, mutta ei nähnyt eikä kuullut mitään, ei auringonpaistetta eikä leivon laulua.

— Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä käynyt häntä katsomassa. Voi sinua! — Se oli kuin myrskyn vinguntaa puutarhan lehdettömissä haavoissa.

Toinenkin ääni alkoi siinä vierellä väristä hiljaa ja terävästi kuin pingotettu rautalanka tuulessa:

— Ja sinäkin olet syypää Mikun kuolemaan, kun et käynyt häntä katsomassa.

Maailma kävi mustaksi ja vaistomaisesti siirtyi Jukka pois kiveltä, ettei kaatuisi jokeen. Rintaa ahdisti, ruumis kävi hervottomaksi. Vatsassa alkoi kiemurrella ja kouristella, ja Jukka kieritteli pitkän aikaa kedolla tuskissaan.

— Minä olen surmannut Heikkilän Mikun. Jukka makasi selällään liikahtamatta, silmät auki rävähtäneinä, suu ammollaan. —

Käsin vatsaa pidellen, selkä koukussa hän läksi vihdoin laahustamaan tupaa kohti. Äiti jo näki ikkunasta ja tuli hätäisenä vastaan.

— Minun on vatsani niin kovin kipeä, — parkui Jukka minkä jaksoi. Äiti talutti Jukan tupaan, peitti huolellisesti vuoteeseen ja antoi rohtoja. Vatsankipu loppui, mutta Jukka makasi vain yhä sängyssä. Kun äiti kysyi, että ainako vain Jukka oli kipeä, vastasi Jukka, että "aina vain", ja käänsi kasvonsa seinään päin. Hän ei voinut katsoa äitiä silmiin.

Ei Jukka itkenyt enää, mutta pää oli raskas, ja hän tunsi, että siellä sisässä joku itki ja että sillä on syytäkin itkeä.

Siellä itki sydän, pienoinen hellä sydän, ja se itki sentähden, kun muut äänet olivat nyt ensi kerran tukahuttaneet sen äänen. Se kenties aavisti, ettei tämä ole ainoa kerta …

* * * * *

Jukka ei uskaltanut mennä Mikun hautajaisiin. Pelkäsi, että Mikku häntä nuhtelee ja kertoo koko hautajaisväelle, ettei Jukka ole käynyt häntä katsomassa, vaikka hän niin hartaasti pyysi. Silloin kaikki katsoisivat Jukkaa, ja mihin hän silloin joutuisi — —

— En minä voi mennä, minun on vatsani kipeä, — Jukka sanoi ja jäi mummon kanssa kotiin.

Ikkunasta hän näki, kun Mikkua vietiin. Oli pitkä jono hevosia ja rattaita ja rattailla ihmisiä. Ensimäisen hevosen rattailla oli pieni, mustaksi maalattu ruumiskirstu, jonka reunoista näkyi valkoista harsoa.

— Siellä se nyt menee Heikkilän Mikku! — mummo sanoi ja huokasi. — Enkä minä käynyt häntä katsomassa, vaikka hän pyysi! Ja Mikku itki, kun en mennyt!

Jukka ei nähnyt enää kirstua, olisi mennyt pois ikkunasta, mutta mummo olisi siitä huomannut jotain. Ja Jukka katsoi tarkasti, mutta ei nähnyt mitään, ei edes heidän omaa Mustaakaan, kun mummo sen hänelle osotti.

* * * * *

Jukka ei puhunut kenellekään tunteistaan, ei äidillekään. Hän kyllä tunsi, että äiti olisi voinut lohduttaa, mutta samalla hän tunsi, että jos alkaa kertoa, niin purskahtaa itkuun. Ja hän ei kertonut, yksin vain kantoi surunsa niinkuin mies ja kärsi niinkuin marttyyri. Kukaan ei siitä tietänyt. Se oli suljettuna hänen sydämeensä ja teki sen araksi ja herkäksi. Aina kun Jukka näki jonkun surevan, tunsi hän tuskaa, mutta ei voinut ketään lohduttaa, sillä hän kaipasi itse lohdutusta…

* * * * *

Kalpea poikanen on kasvanut mieheksi, mutta yhä vieläkin hän muistelee ensi taisteluaan. Senjälkeen tapahtuneet taistelut eivät ole voineet sen muistoa himmentää, pikemmin päinvastoin. Yhä vieläkin itkee sydän, ja itkee sitä, kun ihminen on niin miehekäs, ettei kuule sydämensä hellää kieltä, ja kuitenkin kärsii hän tästä miehekkyydestä itse, ja tuottaa sillä muillekin kärsimyksiä.

JEKKU-KUSTAA.

Ihmiset tässä maailmassa voidaan jakaa kolmeen ryhmään: täysijärkisiin, täysihulluihin ja niiden välillä oleviin, joita kansa sanoo löylynlyömiksi. Näiden eri ryhmäin väliset rajat eivät ole lainkaan selvät, päinvastoin ne ovat hyvinkin hämärät. Voidaan väittää niinkin, ettei täysijärkistä ihmistä ole olemassakaan, samoinkuin ei täysihulluakaan, sillä järjellisyyden korkeinta, viimeistä huippua ei liene kukaan saavuttanut, enemmän kuin hulluudenkaan äärimmäistä rajaa. Mutta löylynlyömiä — niitä on. Melkein jokainen ihminen on jonkun toisen mielestä tavalla tai toisella löylynlyömä.

Kustaa Heikinpoika Smullbakista ihmiset sanoivat, että hän on löylynlyömä ja nimittivät häntä Jekku-Kustaaksi, ties mistä syystä. Hän oli pieni, ketterä mies, kasvot leveät ja matalat ikäänkuin joku olisi niitä kättensä välissä pusertanut, toisella päälaesta painaen, toisella leuan alta. Pienet silmät vilkuilivat matalan, tuuhean tukan reunustaman otsan alla, joka oli tavallista enemmän taaksepäin luisu. Nenä oli leveä ja matala sekin kuin joku muhkura poskien välissä. Kenties ihmiset moittivat hänen päätään ja senvuoksi haukkuivat häntä Jekku-Kustaaksi. Koiramainen nimi se vain oli, johtukoon mistä tahansa.

Kustaa Heikinpoika Smullbak palveli renkinä Ylivarsilan nuorella isännällä. Samaan aikaan oli siellä piikana Tupun Leena eli kirkonkirjain mukaan Leena Tuomaantytär Ketkar, — roteva, miehekäs nainen, josta ihmisillä oli paljon puhumista, varsinkin kylän pojilla, kun raitilla ja riihien luona korttia pelasivat. Pojat sanoivat, että Leena olisi erittäin kernas ottamaan miehen itselleen. Siitä ei nyt kuitenkaan tiedä mitään mennä päättämään, sillä niin pojat sanovat kaikista tytöistä.

Ylivarsilan nuori isäntä oli jäsenenä kaikissa komiteoissa, hoitokunnissa ja lautakunnissa, ja Kustaa ja Leena saivat paljon olla kahden päiväkunnalla kauniina kesäpäivinä takamailla. Heidän luhtinsa olivat samassa rakennuksessa, Kustaan luhti viimeisenä ullakon perällä ja Leenan ensimäisenä kun rapuilta noustiin.

Syksyiset yöt ovat pimeät ja yksinäiset, ei näe nenänsä päähän, ei kuulu kuin hiljainen veden tippuminen räystäistä ja sateen tuhina, sekä silloin tällöin yksinäisen ohikulkijan loiskuvat askeleet lokaisella tiellä. Toisinaan taasen myrsky pauhaa niin ettei kuuluisi vaikka mitä tehtäisiin. Silloin on aina turvallisempaa kaksin kuin yksin.

Kaikkien tekijöitten summa oli se, että eräänä iltana — se oli pyhäinpäivän maanantaina — Leenan luhdista kiilui valkea, mutta ei Kustaan luhdista. Leena jo makasi ja Kustaa istui vuoteen laidalla kädessään kaksi tyhjää kukkaroa, joista rahat oli levitettynä Leenan rinnoille peiton päälle. Siinä oli heidän kummankin viimevuotinen palkka ja ensi vuoden pestuurahat. He ovat edelleenkin molemmat Ylivarsilassa ja nyt he neuvottelevat, mitä Kustaa toisi Leenalle kihloiksi, kun huomenna menee isännän kanssa rukiita kaupunkiin viemään. Sovittiin niin, että hän tuo sormuksen, oikein kultasormuksen, korvarenkaat ja ruskean, punakukkaisen silkkihuivin.

— Sitten sinä menet pyytämään Matinniemen vaaria itsellesi puhemieheksi, otat kihlat mukaasi ja yhdessä tulette minua kosimaan. Silloin sinä sitten annat minulle kihlat, — neuvoi Leena.

— Kyllä, — myönsi Kustaa.

Asia oli siis päätetty, ja Kustaa riisuutui Leenan viereen nukkumaan.

Kustaa teki kaikki tunnollisesti niinkuin oli sovittu, ja keskiviikko-iltana hän sitten kääri silkkihuivin huolellisesti kokoon ja pisti takkinsa povitaskuun. Sormuksen ja korvarenkaat hän pani tyhjään tulitikkulaatikkoon, jonka pisti liivintaskuun, ja pyhäpukuun puettuna hän läksi Matinniemeen.

Vaari istui pöydän ääressä illallistaan syöden pienen läkkilamppu-tuikun valossa.

— Hyvää iltaa, — tervehti Kustaa reippaasti.

— Iltaa, iltaa, — vastasi vaari pitkään, terottaen katsettaan paremmin nähdäkseen.

— Ka, Kustaako siellä onkin. On niin pimeä — tuo lamppu valaisee niin huonosti, ettei paljon näekään. — Vaari söi, puheli ja tyhjensi tuolilta vaatteita sänkyyn.

— Kustaa käy istumaan!

Kustaa istui tuolille suu arvokkaassa mutistuksessa, nosti vasemman säären oikealle polvelle ja laski kädet siihen päälle. Leena oli neuvonut, ettei heti ovesta saa asiaansa huutaa, se näyttäisi niin kovin touhuiselta. Pitää ensin istua ja puhella muita asioita. Ja Kustaa istui, mutta ei hoksannut, mitä muita asioita tässä nyt pitäisi jutella.

— Siellä on kovasti rapaa nyt, — sanoi vaari nostellen ruokakuppeja pöydältä pois.

— Rapaa siellä on.

Syntyi taas äänettömyys. Vaari sytytti piippunsa ja asettui istumaan takkakivelle kädet selän takana.

— Söin kylmää piimää ja tuli kuin vilu.

— Kyllä sitä vilu tulee, kun syö kylmää piimää.

Taas oltiin ääneti hetken aikaa. Vaari kopisti porot piipustaan ja pisti piipun housuntaskuun. Vetäen suunsa hyväntahtoiseen hymyyn, hän sanoi:

— Eipä se Kustaa ole joutanutkaan tänne, en muista onko käynyt koskaan.

— En ole tainnut käydä — ja ties oisiko nytkään tullut lähdetyksi, mutta sattui vähän asiaa.

— Jassoo.

— Joo tuota. Mun pitäisi pyytää teitä puhemieheksi.

— Itsellesikö?

— Itselleni.

— Hjassoo! Kustaa aikoo ottaa akan?

— Sellainen se olisi meininki.

— No se onkin oikea meininki! Silloin sitä mies vasta oikein mies onkin, kun sillä on itsellä akka. — Vaari älysi missä ollaan.

— Joo. Niinpä sitä on kuin tuuliajolla, kun ei ole itsellä akkaa. — Kustaa riemastui vaarin sanoista.

— Niin on, niin on. Noo — sinne pitäisi heti lähteä, vai —?

— Hetihän se olisi meininki. Leena käski tänä iltana tulla.

— Leena?

— Niin, se Tupun Leena se on, jonka kanssa minä tässä meinaisin.

— Vai Tupun Leena! No mutta! Sen sopivampaa akkaa ei Kustaa saisikaan mistään.

— Niin meinaan itsekin, että mistä se juuri parempikaan tulisi.

— Ei mistään, ei mistään. Minä panen vain takin päälleni, niin lähdetään sitten. Vai Leenaa se Kustaa. — Aina se vakka kantensa katsoo. Joko sitten mennään?

He lähtivät ulos. Vaari lukitsi kamarinsa ja pisti avaimen taskuunsa.

— Vai tänään se Leena käski tulla. Vaarilla oli veitikka suupielessä, kun tuli pihalle.

— Tänään se käski.

— Jaahas.

Leena oli äitinsä luona vapaaviikkoaan viettämässä, ja sinne ohjasivat vaari ja Kustaa kulkunsa. Rapaa karttaakseen he menivät kautta pihain, nurkkain taitse, porrastettujen aitain ylitse vasikkahakoihin ja taas pihaan, porraspuuta laskuojan ylitse, siitä pellonpiennarta ja vihdoin kivisen, nurmea kasvavan mäen poikki, jonka syrjässä Leenan äidin mökki oli.

Leena kainosteli ja punasteli ja oli hämmästyksissään niin että Kustaakin hämmästyi Leenan hämmästystä. — Eikö Leena enää muistakaan? — Suu ammollaan katseli hän, kun vaari puhui hänen puolestaan, hänen hyvistä ominaisuuksistaan. Ei vaari unohtanut hänen ketteryyttäänkään: Ottaa vaikka jäniksen juoksusta kiinni, ja kuka tietää, vaikka vielä talonkin ottaisi, jos saa. — Hänen pienen kokonsakin vaari otti huomioon: — Ei koko maailmaa sisäänsä aja, eikä siinä virstottain verkaa tarvita, kun hänelle puku tulee. Ei rakenna riitoja eikä vaimoaan pellolle nakkaa. — En tahdo tässä nyt sen enempää sanoa, vaan vakaasti ja rehellisesti kysyn sinulta, Leena Tuomaantytär Ketkar, tahdotko tulla tämän Kustaa Heikinpoika Smullbakin kihlatuksi morsiameksi?

Vaari pani kätensä ristiin rinnoille, siirsi oikean jalan vasemman edelle ja asettui juhlallisesti nojaavaan asentoon seisomaan.

Leena oli koko ajan hypistellyt esiliinaansa silmät maahan luotuina ja yrittänyt kainouden punaa poskilleen. Hiljaa hän vastasi niinkuin virsikirjassa sanotaan:

— Tahdon.

Vaari kääntyi Kustaan puoleen.

— Onko sulhasella kihlat mukana?

— On.

Kustaa havahtui kuin unesta, kaivoi hätäillen huivin povitaskusta ja tulitikkulaatikon liivin taskusta ja työnsi ne Leenan kouraan.

— Sitä rahaakin jäi — tässä on sinun osasi, — ja Kustaa pisti kukkaronkin Leenan käteen.

Leena levitti huivin pöydälle ja pudotti tulitikkulaatikosta sormuksen ja korvarenkaat sen päälle. Niitä sitten katseltiin ja ihailtiin.

— Siinä vasta sulhanen on! Ostaa ensin tuollaiset kihlat ja vielä tuo rahojakin! Ei sitä vain joka poika niin teekään, eipä vain! — kehui vaari.

Kustaan oli niin hyvä olla — kun aina vain kiitellään ja kehutaan. Tuo vaarikin! — Hyvä mieli sitä oli muillakin. Leena keitti kahvia hyvätuulisesti naurahdellen ja sormustaan katsellen. Leenan äiti jutteli toimessaan, haki leipurista vehnäsiä ja pesi kahvikuppeja. Kahvit juotua läksi vaari kotiin, mutta Kustaa jäi vielä Leenan luo.

Kustaa oli nyt siis kihloissa, puolittain ukkomies jo, ja alkoi tästä alkaen etsiä etupäässä isäntien seuraa. Istuskeli sunnuntaisin heidän joukossaan ja kuunteli, kun he häntä kehuivat, taputtelivat olalle ja kehuivat, kuinka hän oli osannut oikeaan vaimon vaalissa. "Kun maailmallekin joudutaan kulkemaan, niin ei muuta kuin Leena ottaa Kustaan selkäänsä ja kantelee pitkin tietä." Kustaa naureskeli ja oli hyvällä mielellä. "Leikkisiä miehiä nuo isännät."

Ensimäisen adventtisunnuntain lauvantaina läksivät Leena ja Kustaa pappilaan kuulutuksia ottamaan. Isäntä antoi hevosen — nuoren mustan — ja vieterirattaat, tulipa vielä rappusillekin ja ampua pamautti aika latingin. Musta säikähti sitä ja porhalti kovaan juoksuun kaula ylpeässä kaaressa. Routiintunut tie kolisi ja jymisi. Joka talon ikkunoihin ilmestyi naamoja ja ruutua vasten painetulta nykeröneniä. Matinniemen renki sieppasi pyssyn seinältä ja ampua mojautti, kun Kustaa ja Leena ajoivat ohi. Leena koetti saada kasvoilleen ja asentoonsa asianmukaista ilmettä, tyyntä, vakavan välinpitämätöntä juhlailmettä, samalla syrjäsilmällä tehden huomioita ja ne ajatuksiksi kooten.

— Sormikon vanhatpiiatkin, kaikki neljä kappaletta, töllistävät niinkuin lehmä uutta veräjää. Kenties söisivät jos saisivat. Miehen nekin ottaisivat jokainen, kun vain saisivat, mutta se on paha, kun ei kukaan huoli. — Ja Tarvolan Tuppukin tirkistää ikkunapielestä! Mokoma! Tarjosit kerran minulle rahaa, pyysit ja haukuit ja sanoit, etten minä kuitenkaan koskaan miestä saa. Nyt sen näet — muutama herasilmä! — Ja nyt sen näette jokainen. Kyllä te olettekin minulle nauraneet ja vanhanpiian aineeksi nimitelleet! Nyt näette, tuliko vanhapiika — tuliko jo!

Leena kohensi itsensä vielä parempaan asentoon ja singautteli teräviä silmäyksiä sivuilleen. Kustaa istui juhlallisen pönäkkänä ja hoiteli ohjaksia vakavalla arvokkuudella. Tie pujottausi metsään ja siitä alkoi pitempi, taloton taipale.

Kylän ohi päästyä Leena vapautti itsensä juhlamielestä ja alkoi silmäillä Kustaata, joka yhä istui juhlallisen pönäkkänä, kasvot hyvän mielen vääntämässä leveässä muhoilussa, mikä teki ne hieman hullunkurisen näköisiksi. Hiljaisuus, totisena tien vierillä seisovat huurteiset puut ja kuulakka ilma vaikuttivat hellyttävästi Kustaan mieleen, vääntäen yhä enemmän hänen kasvojaan. Leenassa heräsi voittamaton halu ivata häntä ja suututtaa hänet. Häntä kiukutti Kustaan loistava hyvätuuli:

— Istuu tuossa niinkuin tässä nyt hänen armostaan matkassa oltaisiin. Ihmiset aina ihmettelevät ja sanovat, että kun tuollaisen miehen otat, että olisi ennemmin ilman, jos ei parempaa saa. Enkö minä sitten olisi parempia saanut? Enkö olisi? Olisinpa vainkin!

Mutta hän ei saanut itseään siitä vakuutetuksi oikein varmasti. Pohjalla tuntui arka, kiusottava epäilys ja kylässä vallinnut varmuus ja itseluottamus muuttui katkeramieliseksi epävarmuudeksi. Hän vilkaisi taas Kustaaseen, joka selkä kenossa istuen molemmin käsin piteli ohjaksia, huonoissa silloissa ja tien käänteissä arvokkaasti tyynnytellen hevosta. Leenan sisässä kuohahti.

— Luuleekohan se olevansa kauniskin, kun noin naama loistaa? Mutta odota! —

Leena nojautui istuimen selustaan, asetti kädet ristiin rinnoilleen ja katseli ylös sivulleen.

— Voi, kun minulla on ruma mies. Jekku-Kustaa — Jekku-Kustaa. —

Leena katsoi alta kulmain, mitä Kustaa tästä arvelee. Kustaa säpsähti ja säikähtyneen tavalla katsoi Leenaan. Leena ei ollut huomaavinaankaan, sivuilleen vain katseli.

— Voi, kun minulla on ruma mies — kun se on Jekku-Kustaa. Jekku se!

Kustaa tiukenti ohjia.

— Tpruu, musta! Mitä sinä sanoit, Leena? Leena ei ollut kuulevinaan. Kustaa sanoi kovemmin:

— Leena!

— Mitä? — Leena havahtui.

— Sinä nimittelit minua.

— Minäkö? Ee-en.

— Sinä sanoit minua Jekku-Kustaaksi — sanoit jo. — Kustaan ääni oli itkunsekainen.

— Minäkö? Enhän toki!

— Sinä sanoit, että sinulla on ruma mies. Käännytään takaisin.

Kustaa alkoi kääntää hevosta ja Leenalle tuli hätä.

— Minun Kustini, kaunis Kustini, aja nyt vain! En minä sinua nimittele. Mennään nyt vain pappilaan!

Leena taputteli Kustaata poskelle hyväillen ja makeasti puhellen, ja Kustaa ilostui. Asettui jälleen oikein istumaan ja käski Leenaa:

— No — pidä nyt, Leena, minun polvestani kiinni, niin ajetaan lujaa!

Leena tarttui Kustaan polveen ja Kustaa huitasi hevosta ohjasperillä. Se alkoi juosta ja Kustaan kasvot muhoilivat vielä äskeistäkin enemmän. Huulet vetäytyivät pitkälle torvelle ja sieltä kuului vihellyksen tapaista pihinää. Se herätti taas Leenassa kiukkua, eikä hän voinut sitä pidättää, vaan alkoi jälleen kuin itsekseen sanoa:

— Voi, kun minulla on ruma mies. Jekku-Kustaa — jolla on pääkin niinkuin koiralla.

— Tpruu, musta! En minä tulekaan sinun kanssasi, Leena, kun sinä aina nimittelet.

— Ei, — en minä nimittele.

— Nimittelet sinä. Käännytään takaisin! Itkusta väristen alkoi Kustaa taas kääntää hevosta, mutta Leena tarttui toiseen ohjakseen.

— Älä nyt, Kusti — minun oma Kustini! Aja nyt vain!

— En aja! Takaisin käännyn, — kun sinä aina nimittelet.

— En minä enää nimittele. — Leena kiersi toisen kätensä Kustaan kaulaan, toisella vetäen ohjaksesta, ja pani makeimman äänensä matkaan.

— Minun Kustini — kaunis Kustini, aja nyt vain!

Ja Kustaa heltyi jälleen. Hellitti ohjasta ja käski Leenaa:

— No mennään sitte. Ota taas, Leena, minun polveeni kiinni, niin ajetaan lujaa!

Leena teki niin, ja taas alkoi musta juosta. Tuota pikaa olivatkin he kirkonkylässä, ja kun ihmiset tulivat ikkunoista katsomaan, palasi Leenan varmuus ja itseluottamus. Tyytyväisenä vilkui hän ikkunoihin ja Kustaaseen, joka istui pönäkästi, vaikka ei niinkään muhoillen kuin metsässä tultaessa.

Niin ajoivat he pappilaan ja suoriutuivat sieltä kaikella kunnialla, ja niin purjehtivat he, Kustaa ja Leena, avioliiton satamaan täydellä höyryllä eivätkä murskanneet itseään eivätkä onneaan väylässä oleviin kareihin. Joulunpäivinä vietettiin häät — oikein rahahäät — Ylivarsilan tuvassa, ja vuoden loppuun palveltuaan he muuttivat asumaan häissä saaduilla rahoilla ja palkkasäästöillä ostettuun tupaan kylän laidassa, jossa sitten alkoivat elää itselleen.

Kustaa kulki talokkailla töissä, talvella hakkuilla ja kesällä ojia luomassa ja maita raivaamassa. Leena oli enimmäkseen kotona milloin mitäkin työskennellen, paitsi elonkorjuu-aikoina, jolloin hänkin oli joka päivä päiväläisenä milloin yhdessä milloin toisessa talossa. Eräänä syksyisenä päivänä hän taas istui yksin pirtin peräikkunan vieressä ja kutoi sukkaa. Kustaa oli Matinniemen Sarakorvessa suota pelloksi kuokkimassa ja Leenan kävi päivä pitkänlaiseksi, kun vielä sataa tuhraili koko pitkän päivän. Leena haukotteli ja oikoili käsiään jääden ulos katsomaan. Silloin pisti hänen silmäänsä vaalea esine nurmikolla, ei aivan kaukana tuvan seinustalta. Leena ei muistanut ennen siinä mitään tuollaista nähneensä eikä voinut olla, ellei mennyt katsomaan.

— No mutta — niinpä se on kuin palvattu lehmän lapa! Mistähän se siihen on tullut? — Leena joudutti itsekään huomaamatta askeleitaan ja löysi — lahon koivunkannon, joka oli aina ollut samassa paikassa. Nyt oli vain sade huuhtonut siitä lian pois.

— Ryökäle!

Leena oli viskaamaisillaan kannon, kuka tietää kuinka kauvas, mutta samassa älysi jotakin ja pidätti kätensä. Hän vei kannon tupaan, pyyhki sen ja pani kaappiin alkaen uudestaan kutoa sukkaa itsekseen naurahdellen.

Oli jo jokseenkin pimeä, kun Kustaa tuli kotiin. Leena näki hänen vakavan tyytyväisenä pyyhkivän jalkojaan pihalla ja nosti kiireesti kannon pöydälle, sekä siihen viereen silakkakupin ja piimätuopin alkaen tehdä tulta takkaan. Kustaa tuli hiljalleen tupaan ja asetti verkkaisilla liikkeillä laukkunsa naulaan ja kintaansa muurin olalle. Leena oli toimessaan tulen virittämisessä.

— Mitä sinä nyt aijot, Leena, keittää, kun tulta teet? — Kustaa kysyi niinkuin lapsi äidiltään.

— Kahvia aijon keittää. — Saa tässä sitäkin toisinaan olla.

— Vai oikein kahvia! Vai kahvia! — Kustaa hykerteli hyvillämielin käsiään.

— Mene nyt syömään! Siellä on lihaakin pöydällä. — Leenan ääni oli hyväntahtoinen.

— Lihaa! Mistä Leena lihaa on saanut? Oikeinko oikeaa lihaa?

Kustaan silmät rävähtivät selälleen ja hän katsoi vuoroin Leenaan, vuoroin pöydälle. Sylki valahti suuhun ja hän tunsi palvatun lehmänlihan makua.

— Kantolan emäntä sitä toi palkaksi niistä leikkuupäivistä, jotka minä olin siellä leikkuuaikana.

— Vai olet sinä, Leena, lihaakin saanut! Kyllä sinä olet! Pitääpä sitä mennä syömään! — Hyvillään maiskutteli Kustaa huuliaan ja istui pöydän taakse ensin huolellisesti pantuaan lakkinsa penkille. — Tarvitseeko nyt syödäkään silakkaa?

— Ei tarvitse. Syö nyt vain lihaa, kyllähän sitä silakkaa aina saa. — Leenalla oli jo kahvipannu tulella.

— Mutta etkö sinäkin, Leena, tule syömään? Olisi niinkuin somempi syödä yhdessä.

— Minä juuri äsken söin. Syö nyt vain sinä, että huomenna taas jaksat kuokkia.

— Kyllä.

Kustaa otti tupestaan puukon ja seisaaltaan leikkasi palan "lihaa" ihmetellen, kun on murakkaa. Mursi leipää, arvokas rypistys suupielissä ja haukkasi kumpaisestakin palan. Pureksi ja maisteli ja alkoi miettien tuijottaa eteensä pöydälle, käänsi "lihaa" ja tarkasteli sitä, koetti käsin ja taas alkoi pureksia, vielä tiukemmin katsoen eteensä.

— Mutta, Leena! Onko tämä lihaa — eikö tämä ole kanto vain?

— Kanto! Mitä sinä höpiset? Lihaa se on — Kantolan aitasta. Syö niin että maistat.

Kustaa alkoi uudelleen pureksia. Pureksi ja pureksi ja jo nielaisikin. Leena purskahti nauramaan. Kustaa katsoi häneen hievahtamatta, hullunkurinen pettymyksen ilme kasvoillaan.

— Sinä taas narraat minua.

Alakuloisesti pisti hän puukon tuppeensa ja alkoi hiljalleen pureksia silakkaa ja leipää nälästä kurisevaan vatsaansa.

Kustaa ei koskaan raivostunut eikä ollut pahalla tuulella, ei edes nyrpeillä mielinkään kuin toisinaan vähän aikaa, jos Leena oikein pahasti häntä "vippasi". Tavallisesti oli hän tyyni ja tyytyväinen, eikä tuntenut milloinkaan mitään kaipausta, jota ei voinut tyydyttää — kun vain leipää oli riittävästi.

Ylimmilleen nousi hänen tyytyväisyytensä silloin, kun heille syntyi poika. Päivät päästään aherteli hän huulet pitkällä torvella ja hiljalleen vihelteli ja yksin ollessaan hymyili. Iltaisin ja sunnuntaisin piti Kustaa yksinoikeutenaan keinuttaa kätkyttä. Siinä hän istui kaiket vapaat aikansa, usein soikin toisella jalalla kätkyttä keinuttaen. Varovaisesti otti hän toisinaan pojan polvelleen ja piteli niinkuin kallista korua, joka pienimmästäkin kosketuksesta hajoaa, tarkasti selitellen Leenalle jokaista lapsen liikettä ja oikein pyytämällä pyytäen häntä katsomaan, kun poika jotakin erikoisempaa teki, tavotti piippua hänen suustaan tai repi häntä parrasta ja muuta sellaista. Jos Leena vähän aikaa oli poissa tuvasta, oli Kustaalla kerrottavana pitkät jutut pojan sillä aikaa tekemistä metkuista, kuinka se oli potkinut, käsiään huitonut ja yrittänyt jo puhuakin. Kun poikanen toisinaan ratkesi itkemään, oli Kustaan ihan surkea olla. Neuvottomana hän puuhaili edestakaisin, hätäili ja huokaili, melkeinpä itki hänkin — ja taas oli hän huulet torvella ja lohdullisena pakisi, kun lapsi tyyntyi itkemästä.

Se oli rattoisan onnen aikaa Kustaalle, mutta sitä ei kestänyt iäti — sitäkään. Kustaa sairastui. Viikkomääriä hän makasi vuoteessa, kutistui ja kuihtui joka päivä. Rintakehä painui sisään, vatsa pöhöttyi, eikä ruoka maittanut — sellainen ruoka kuin Leenalla oli antaa, sillä Kustaan sairastuttua oli puute vakinainen vieras mökissä. — Yhä heikommaksi ja yhä laihemmaksi kävi Kustaa. Silmät painuivat kuopille, jalat paisuivat, mikä kansan keskuudessa on jokseenkin varma kuoleman merkki. Kylän jumaliset eukot, jotka kulkivat Kustaan vuoteen vieressä puhumassa ja veisaamassa, neuvoivat Leenaa, että olisi haettava pappi, varsinkin kun Kustaa ei näyttänyt heistä yhtään välittävän. Seinään päin vain kääntyy ja näyttää yrmeältä, "vaikka he ainakin kyllä koettavat sen kuin Jumala on heille lahjoja antanut".

— Kuolee se tuosta kuitenkin, niin että on parasta aikanaan laittaa pappi. Sitten ei ainakaan jää itsellesi mitään vaivoja eikä sinun tarvitse pelätä — kuiskivat he Leenalle, joka välinpitämättömän näköisenä hoiteli poikaa uunikivellä istuen. Eukot kääntyivät vielä sairasta katsomaan itkuisilla silmillään, kallistivat päätään, panivat kätensä ristiin ja sydämen pohjasta huokasivat. Sanoivat hyvästi ja Herran apua toivottaen hartaina poistuivat.

Leena seurasi eukkojen neuvoa ja läksi heti, poika huolellisesti käärittynä hameisiin ja saaleihin, kylään kuulustamaan, kuka lähtisi hakemaan pappia. Ylivarsilan isäntä läksi heti, ja Leena kiiruhti siistimään tupaa.

Pappi — itse kirkkoherra — tuli, astui tupaan juhlallisen hartaana ja tervehdittyään, niinkuin asianmukaista oli, asetti ehtoollisastiat pöydälle, jolle Leena oli levittänyt valkean pellavaliinan. Pantuaan päällystakkinsa penkille, josta Leena sen nosti naulaan, kävi kirkkoherra Kustaan vuoteen luo, kohmettuneita käsiään hieroen.

— No — mitenkäs voitte nyt? — kysyi hän ystävällisesti Kustaalta. Kustaa oli puolihorroksessa ja havahtuen kysäisi:

— Mitä?

— Kuinka jaksatte nyt?

— Huonosti, hyvä rovasti, — huonosti. — Kustaan ääni nytkähteli itkusta.

— Vai huonosti. Noo — kuinka on — joutaisitteko kuolemaan jo vai — —?

— Ei, hyvä rovasti — en joutaisi kuolemaan. Paljon on vielä halkojen hakkuuta, Kantolan metsässäkin jäi kesken. Ja Leena ja poika, minne he joutuisivat, jos minä kuolisin?

Rovasti ällistyi — tällaista ei hän ollut ennen tavannut. Kustaa jatkoi hätäillen ikäänkuin olisi pelännyt, että jos ei nyt käytä tilaisuutta, menee viimeinenkin toivo:

— Se on niin pikkuinen se poika-raukka — minne se joutuu, jos minä kuolen. — Ei hyvä rovasti — — Leena, tuoppa se poika tänne!

Rovasti oli neuvoton — hieroskellen miettien käsiään.

— Niin no — tuota — Tahtoisitteko ottaa vastaan Herran pyhää ehtoollista?

Kustaan silmät välähtivät heikosti ja ilostuen hän kysäisi:

— Paranisikohan siltä?

Leena toi poikasen, joka viattomana huitoi käsiään ja jalkojaan ja jokelteli.

— Voi, katsokaa, rovasti, tuota pikkuista poikaa, — katsokaa — ei, minä en jouda kuolemaan.

Kustaa yritti kurottautua lasta kohti, mutta kun ei jaksanut, niin purskahti itkuun.

— Mutta ajatelkaahan nyt, Kustaa! Teillä on oma kuolematon sielunne, joka tulee joutumaan ikuisen vaivan sijaan, ellette tee parannusta ja palaa oikealle tielle niinkauvan kuin se on vielä mahdollista.

Rovastin äänessä oli jo tiukempi sävy, joka saattoi Kustaankin kärsimättömäksi.

— Mitä minun on lukua — joutukoon minun sieluni minne tahansa, kun vain ei tuon poikasen pahoin kävisi. — Ei — parantua minun täytyy. —

Kustaa riuhtaisi itseään ja purskahti taas katkeraan itkuun.

— Te olette mahdoton käymään vieraaksi Herran armopöydän ääreen. —

Kiivaalla liikkeellä kokosi rovasti kapineensa ja poistui tuvasta, ja Leena näki, miten hän kiipesi rattaille ja Ylivarsilan isäntä läksi häntä takaisin viemään.

Seuraavana aamuna, juuri kun keväisen auringon ensimäinen säde pujahti ikkunasta tupaan, nukahti Kustaa rauhaisasti kuolon uneen niinkuin työnsä tehnyt päivämies. Koko yön oli hän hourinut ja ollut kiihkossa, joka kulutti hänen voimiaan niin ettei hän enää jaksanut tulla tajuunsa ollenkaan, vaan siihen vaipui.

Kun eukot saivat kuulla Kustaan kuolleen ja mitä hän oli rovastille sanonut, valtasi heidät pyhä kauhistus, että Kustaan sittenkin täytyi kuolla niin — paatuneena.

— Ja niin monta kaunista virrenvärsyä kun minäkin sille veisasin ja niin monta koriaa ja kallista Herran sanan paikkaa luin! — Hjoo, hjoo — Kun se häjy saa oikein ihmisen valtaansa, ei siinä auta papinkaan mitään, — huokaili Kantolan emäntä, kun oli Sormikossa juttelemassa tästä ja muistakin kylän "uusista".

ELÄMÄNTARINA.

Kun Mirri ensi kerran alkoi katsella tätä maailmaa pyöreillä ruskeilla silmillään, oli sen ensimäinen havainto kirjava emo, jota se imi ja joka makasi käppyrässä sen ympärillä. Toinen havainto oli ruskea riepukasa alla, matalat, pienireikäiset laidat ympärillä, ja rajaton tyhjyys yläpuolella. Emon povi oli lämmin ja emon turkki hieno — siinä oli niin suloinen ja turvallinen uinailla. —

Näin meni vähän aikaa, ja Mirri alkoi kävellä. Silloin kävi kori ahtaaksi. Mirrin teki mieli nähdä maailmaa siellä ulompanakin ja se kapusi korinlaitaa vasten pystyyn. Mikä ääretön avaruus siellä levisikään silmäin eteen — harmahtavaa tasankoa niin pitkälle kuin silmä kantoi ja pitemmällekin! Mirrin päätä huimasi, kun hän katsoi korinlaidan ylitse.

Sieltä etäisyydestä se kuului se tuutilaulua muistuttava äänikin, ja sieltä ne kuuluivat muutkin äänet, joita Mirri tähän saakka oli ihmetellyt. Nytkin sieltä raikui Mirrin pikku korvia järisyttävä ääni, toisenlainen kuin emon. Suuri haamu, josta ääni kuuluikin lähtevän, tuli Mirriä kohti. Mirri tunsi, mitenkä suuri käpälä — monta vertaa suurempi kuin emon — puristui sen ruumiin ympäri ja nosti sitä. Mirri sätkytti pienillä jaloillaan ja parkui minkä jaksoi. Ja kun käpälä laski sen irti, parkui se yhä — sillä nyt oli Mirri joutunut sille harmahtavalle tasangolle, jossa ei ollut laitoja missään. Tasanko tuntui kovalta ja kylmältä jalkoihin, ja siellä tuoksui kokonaan toiselta kuin korissa. Eikä Mirri uskaltanut kuin yhdessä kohti pyöriä ja parkua. Se tunsi itsensä niin turvattomaksi, — emoakaan kun ei näkynyt, suuria haamuja vain liikkui, kummat äänet koskivat korviin, ja tasanko tärähteli, kun ne suuret olennot liikkuivat.

Mirri ehti parkua jo itsensä väsyneeksi, kun sama suuri käpälä taas tarttui häneen ja julmasti emoa matkien nosti takaisin koriin. Siellä oli turvallinen ja lämmin, siellä oli Mirri kotona. Pian tuli emokin kotiin ja nuoli puhtaaksi Mirrin, joka surkeasti parkuen kertoi, missä hädässä oli ollut. Mutta kun emo laskeutui makaamaan ja alkoi laulaa tuutulaulua, etsi Mirri nisän ja hiljalleen maiskutellen ja käpälillään painellen alkoi imeä. Siinä emon povella oli niin suloinen uinailla.

Kului taas vähän aikaa, ja Mirri jo nauroi sille hädälleen, jota oli tuntenut ollessaan ensikertaa lattialla, sillä harmahtavalla tasangolla. Nyt se uskalsi jo laukata etäälle kotoisesta korista, pitkin ja poikin, sekä huomasi, ettei tasanko niin rajaton olekaan. Mirri nauroi, oikein makeasti nauroi silloisille haamuilleenkin — eiväthän ne mitään haamuja olleet! Jussi, Miska, Littu, isä ja äiti vain. Jussin on tapana heittää Mirrin kanssa palloa tai rukiintähkää perässään vetäen hyppiä ympäri tupaa, ja Mirri laukkaa perässä tähkää kiinni tavotellen. Heillä on hauskaa!

Kun Mirri väsyy, kipuaa hän Jussin polvelle ja nukkuu siinä, tai Miskan, tai Litun, tai isän tai äidin — ellei Jussi ole saapuvilla. Silloin Mirriä silitellään, sille puhellaan ja Mirrin on niin hyvä olla. Painelee käpälillään pehmeästi, oikoilee ruumistaan ja kehrää.

Joskus iltasin on Mirri oikein vallaton. Kiipee polvelle ja viattomana alkaa takin nappia suuhunsa sovitella, samalla syrjäsilmällä seuraten takin omistajan kasvojen liikkeitä — ja yht'äkkiä iskee takin omistajaa leukaan. Mirri ymmärtää, — tai sille tuntuvalla tavalla osotetaan, ettei se ollut oikein tehty, ja samassa se jo mennä viilettää häntä sojona tuvan toiselle laidalle.

Sieltä se sitten tulee vähän ajan kuluttua julmana, kynnet harallaan, selkä köyryssä, selkäkarvat pystyssä; häntä porhollaan se kiekauttelee sivuttain, korvat luimussa ja silmäterät pyöreinä. Ennenkuin kukaan osaa aavistaakaan, on se jo kiivennyt Miskan olalle. Siellä se sitten pyörähtelee, kurkistelee veitikkamaisesti Miskaa silmiin, läjäyttääpä korvallekin ja samassa jo on Miskan pään päällä ja sieltä pyyhkii Miskan nenää. Kun Miska uhkaa lyödä käsissään olevalla haravan-ainespuulla köyristää Mirri selkänsä, hyppää alas ja jo taas mennä viilettää kaapin sivulle.

Uskaltaapa se toisinaan isällekin tehdä tällaisia kolttosia — siksi demokraatti se on.

Litun on tapana iltasin navetasta päästyään kutoa sukkaa. Silloin kiipee Mirri hänen syliinsä, katsoo hetken mietteissään hänen vilkkaasti liikkuvia käsiään — ja samassa viskaakin lankakerän Litun sylistä lattialle, hyppien itse perässä. Silloin lankakerä näkee kyydin!

Ennenkuin Littu, — joka on vähän kömpelö toisinaan — ehtii hätään, on lanka jo kiertynyt monen tuolin ympäri, sängyn jalkain ympäri, pöydän jalkain ympäri moneen kertaan ja vesikorvon ympäri. Miska tulla holmuaa tallista eikä näe vesikorvon ja ovisängyn jalan väliin pingotettua lankaa, vaan vetää sen poikki suurilla saapaslottanoillaan.

Mirri on jo tehnyt tuhannen kuperkeikkaa kerän kanssa ja mennä viilettää silmät säkenöiden ja viikset eteenpäin sojossa, häntä ylöspäin taivutettuna kerää edellään työntäen uunin loukkoon oikein tulen kyydillä ja — kerä lennähtää likaämpäriin.

Nyt saa Mirri nuhteita, jopa vitsaakin, ja menee taas korvat nirpallaan kaapinsivulle, jossa hetken kasvojaan peseskelee.

Emo siinä kiertelee lattialla nuuskien ja häntäänsä taivutellen. Mirri julmistuu. Selkä köyryssä, karvat porhollaan se kiekauttelee sivuttain emoa kohti ja samassa syöksyy tämän niskaan. Emo sattuu olemaan hyvällä tuulella — hyppää korkealle, ja Mirri — menee ohi. — Emo lähtee leikillä laukkaamaan ja Mirri perässä, lapsellisen tuima uhka silmissä. Jo kaukaa loikkaa Mirri emon niskaan — emo kellahtaa pitkälleen ja silloin alkaa paini. Mirri jo vikisee, mutta emo ei hellitä. Vihdoin saa Mirri riistäyneeksi irti ja lähtee laukkaamaan emo perässä ja taas alkaa paini — pureksitaan ja kynsitään, hypitään ja juostaan — kaikki leikkiä tietysti. Jokaisen täytyy nauraa.

Mirrin onnistuu päästä hakkuupölkylle, ja siellä siinä vasta on mestaria. Pyörähtelee ja kiepsahtelee, eikä tahdo tietää, miten olla, kun emo siinä ympärillä päätään kallistellen astelee.

Illan tultua paneutuu Mirri nukkumaan takkakivelle sukkain päälle. Ja kun Littu aamulla nousee kahvia keittämään, on Mirri heti kynsin hampain hänen säärissään kiinni. Littu hypähtelee ja huudahtelee, mutta Mirri vain nauraa, vaikka onkin totinen olevinaan.

Sellainen se oli Mirri, aina valmis leikkiin vaikka kenenkä kanssa. Lattian rakojakin se käytti leikkitovereina, paperiliuskoja ja jos mitäkin — ja jos ei mitään toveria saanut, piti ilon itsestään. Huvikseen sitä katseli niinkuin auringon pilkistystä synkkinä talvipäivinä.

Elämä ei ole pelkkää leikkiä — sen sai Mirrikin pian kokea.

Naiset pesivät tuvan lattian tulossa olevaksi jouluksi, ja siitä se alkoi Mirrin korpivaellus. Sillä kuten jokainen tietää — miehet varsinkin — ovat naiset lattianpesun jälkeen tavattoman pöyhkeitä ja siisteyden haluisia — pitäisivät kyllä miehet kokonaan ulkona, kun vain tulisivat toimeen muuten.

Tästä sai Mirrikin kärsiä, sillä se ei ollut oikein ihmisten tavalla siisteyttä rakastava, käyttihän vain sänkyjen alustoita, kaappien taustoita ja muita sellaisia.

Ennen lattian pesua sitä naisetkin katsoivat noin vain läpi sormien. Toruttiin kyllä, mutta ei sen pahempaa tehty. Olihan Mirri vielä niin pieni. Mutta pesun jälkeen menettelytapa muuttui, — olihan Mirri jo niin iso, että sen pitäisi vähän ymmärtää.

Koko seuraava päivä sitä vainottiin kuin karkulaista. Jos vähänkin pistäytyi sängyn alle, tai kaapin taakse, oli Littu heti perässä ja kyyditsi ulos, vieläpä löikin. Mirri hyppäsi liiterin alle piiloon, istui siellä hetkisen surumielisenä ja läksi jälleen tupaan. Ovi avautui heti ensi pyynnöllä.

Hetken leikki Mirri lattiamatossa olevan reiän kanssa ja pujahti sängyn alle. Mutta Littu oli perässä, otti kiinni ja viskasi menemään rappuja alas, niin että Mirri satutti päänsä. Hädissään vetäytyi se rappujen alle, istui vanhan luudan viereen ja itki.

Siellä alkoi tulla kylmä. Mirri nousi arasti rappusille ja istui väristen ison aikaa, ennenkuin uskalsi mennä sisälle pyytämään. Eikä nyt tultukaan heti avaamaan, vaan sai Mirri parkua äänensä sorroksiin, ennenkuin pääsi tupaan.

Nyt koetti Mirri olla viekas. Leikki emonsa kanssa vallattomana ja samassa pujahti sängyn alle. Mutta Littu kuitenkin huomasi ja oli perässä. Toisesta etujalasta vain veti, vaikka Mirri parkui ja pyysi saada olla rauhassa. Nyt sai Mirri kovan selkäsaunankin.

— Sinä, sinä, junkkari — kun et tottele — lurjus!

Littu mätki Mirriä päähän kädellään ja viskasi pihaan — vielä tömisytti jaloillaankin perään.

Puolipyörryksissä, korvat päätä vasten painuneina ja silmät sirrillään laukkasi Mirri sydän kurkussa halkoliiterin alle. Iski päänsäkin hirteen, kun pienestä aukosta yritti pujahtaa.

Konemaisesti katsellen liiterin alle varissutta pehkua, puun siruja ja muuta törkyä, istui Mirri siellä hyvän aikaa. Se oli niin onneton, tunsi itsensä niin hyljätyksi.

— Mitä varten aina ajetaan tuvasta pois? Minkätähden ei saa olla niinkuin ennenkin — miksi tällä tavalla vainotaan? Miksi ei saa mennä sängyn alle, kun kumminkin sinne pitää mennä?

Mirri kimmurteli — vilu värisytti. Ei uskaltanut mennä tupaan. Mirri koetti keksiä syytä minkätähden näin rääkätään, mutta ei löytänyt. Taas rupesi Mirrin silmissä kiiltämään, taas Mirri itki. Eihän se raukka ymmärtänyt, vaikka Littu sanoi monta kertaa, että: "Vaikka porraspäähän — kun vain pihalle."

Sinä päivänä sai Litun lankakerä olla rauhassa. Miska sai itse pyyhkiä nenänsä, Jussi oli kuin orpo kurki eikä ketään juuri naurattanut. Sillä Mirri ei leikkinyt. Pihalta tultuaan istui aina hetken takkakivellä ja pyyhiskeli suupieliään, arkana vilkuillen ympärilleen. Sitten yritti pujahtaa sängyn alle, mutta Littu näki ja oli heti niskassa.

Seuraava päivä oli Mirrille kamala. Heti ylösnoustuaan pisti Littu sen pihalle ja piti siellä hyvän aikaa. Mutta Mirri oli parantumaton, yhä vain yritti asioilleen pujahtaa tuvassa vanhaan tuttuun tapaan.

Äiti ja Littu olivat menneet navettaan, isä ja Miska olivat menneet metsään ja Jussi oli yksin tuvassa. Hän oli jätetty kotiin puita sahaamaan, ja nyt annettiin kova määräys vahtia Mirriä niin kauvan kun äiti ja Littu ovat navetassa. Jussi oli uskollinen. Useamman kerran hän jo viskasi Mirrin ulos oikein vihantiestä, mutta Mirri ei vain ottanut parantuakseen.

Kerran Mirri taas tuli tupaan ja alkoi heti kynsillään vetää mattoa läjään muurin sivulla aikoen asettua siihen. Jussin sisu kuohahti. Kovakouraisesti hän tarttui Mirriä kurkusta, puristi siitä ja vei ulos. Mirri korisi ja valitti. Jussi painoi toisella kädellä sen suun kiinni. Silloin Mirri kynsäsi joka käpälällään ja sylkäisi, ja Jussi heitti sen jäätyneeseen pihaan. Oli pimeä, mutta Jussi oli näkevinään, mitenkä Mirri pujahti aitan alle.

Vapisten meni Jussi tupaan.

— Ei se sieltä nyt hetkeen tule, ja kunpa olisikin niin kauvan, että sinne kuolisi, — ajatteli hän.

Tuvan ovea avatessaan huomasi Jussi, mitenkä jokin suhahti ohitse, ja kun hän sai oven kiinni, istui Mirri jo takkakivellä ja hätäisenä nuoleskeli itseään.

Jussi seisahti kuin aaveen nähdessään.

Mirri oli kurjan näköinen, märkä ja takkuinen, silmissä kauhun ilme. Levottomasti se liikahteli ja oli surkeasti tyrmistyneen näköinen.

Jussi katsoi ja katsoi, eikä voinut irroittaa silmiään Mirristä. Oli niin kummallista — niinkuin olisi ollut puupala sydämen tilalle pistettynä ja se nyt alkaisi sulaa.

Yht'äkkiä Mirri hypähti takassa palavaa tulta kohti. Jussi äyksähti kuin henkitoreissaan ja ehti paraiksi saada Mirriin kiinni. Kolme kertaa se teki samanlaisen yrityksen, elottomasti tuijottaen.

Jussin silmät kävivät kauhusta pyöreiksi.

— Se aikoo epätoivoissaan tehdä itsemurhan. — Jussin kädet tärisivät.

Kun ei Mirri päässyt tuleen, hyppäsi se lattialle ja asettui matolle. Jussi aikoi ottaa kiinni, mutta Mirri köyristi selkänsä ja sylkäisi. Jussi peräytyi, eikä uskaltanut tarttua raivostumiseen saakka kiusaantuneeseen eläimeen. Mutta ei Mirrikään saanut asiaansa toimitetuksi, Jussi kun aina häiritsi. Silloin läksi se sängyn alle, eikä Jussi ehtinyt muuta kuin häntään kiinni tarttua juuri kun Mirri oli pääsemässä. Mirri taas sylkäisi eikä Jussi uskaltanutkaan pitää kiinni, vaan sieppasi saappaan sängyn vierestä ja sutkasi sillä Mirriä, niin että se poukahti seinää vasten. Mirri parkaisi ja läksi toisen sängyn alle juoksemaan. Jussi perään, mutta ennenkuin Jussi ehti paikalle, oli Mirri jo tehtävänsä tehnyt.

Nyt Jussi raivostui.

— Sinä — —!

Jussi ihan kihisi, kun haki puuloukosta tukevan halon ja alkoi etsiä Mirriä.

— Nyt minä sinut —!

Jussi kulki halko lyöntiasennossa kautta tuvan moneen kertaan, mutta Mirriä ei löytynyt.

— Helvettiinkö se nyt joutui?

Ja Jussi kiertelee ja kiertelee valmiina lyömään, mutta Mirriä ei vain löydy, ja Jussi jo alkaa kummastella, mihin se joutui.

Vähän tyynnyttyään älysi hän vihdoin ottaa lampun käteensä ja katsoa ruokakaapin taakse. Ja siellä makasi Mirri seinän ja kaapin välissä, kapeassa aukossa niin kaukana, ettei Jussi voinut saada sitä millään tavalla käsiinsä. Jussin nähdessään se koetti kyyristyä vieläkin pienemmäksi ja loi Jussiin sydäntä särkevän, armoa rukoilevan katseen.

Jussi pani lampun pöydälle, vei halon loukkoon, kohensi tulta padan alla ja alkoi levottomana kävellä edestakaisin lattialla. Eikä hän voinut olla taas siirtämättä lamppua, niin että se valaisi kaapin taustaa, jossa Mirri makasi.

Mirrin pää oli painunut lattiaa vasten, mutta kun valo laskeutui sinne, kohotti se raukeasti päätään.

— Eikö vieläkään saa olla rauhassa — edes täällä? — se näytti kysyvän ja kyyristyi yhä pienemmäksi.

Jussi pani lampun pöydälle ja alkoi kävellä edestakaisin.

Vähän ajan päästä hän taas otti lampun ja katsoi Mirriä. — Mirri nukkui pää lattiaan painuneena — korvat vain hieman liikahtivat, kun lamppu valaisi.

— Nyt se raukka nukkuu. — Kunpa sinne kuolisi, ettei enää tarvitsisi kärsiä. —

Jussi pyyhkäsi silmiään ja kurkkuun nousi katkera pala.

Samassa tulivat äiti ja Littu navetasta, ja Jussi meni ulos. Määrätönnä harhaili hän kartanolla — taas tuntui kuin puupala siellä sydämen tilalla alkaisi sulaa.

Takaisin tupaan tultuaan Jussi vapisevalla äänellä kertoi, miten hän jo oli tappamaisillaan Mirrin ja olisi tappanutkin, jos olisi saattanut — samalla lamppu kädessä katsoen Mirriä, joka yhä vain nukkui kaapin takana.

Päivä jo valkeni, ennenkuin Mirri uskalsi arkaillen hiipiä pois kaapin takaa ja kiivetä takkakivelle. Peloissaan se oli. Kun Jussi sitä lähestyi, katsoi se kauhuissaan ja yritti painautua takkakiveen — mutta kun Jussi vain alkoikin silitellä, oikaisi Mirri itsensä pitkälleen ja kehräsi niin että jyrisi.

Jussi vain silitteli ja katsoi Mirriin omituisesti, mitään puhumatta. Mirri kehräsi ja oikoili käpäliään Jussin sormia tavotellen. Se näytti niin autuaalliselta. Näkyi kokonaan unohtaneen — tai eikö se ymmärtänyt, missä oli ollut. Nukahti vain rauhallisesti lämpimällä takkakivellä.

— En enää siihen ryhdy — vaikka suuhuni päästäisi, — päätteli Jussi, veti kintaat käteensä ja karvalakin korvilleen, otti sahan ja kirveen ja meni puita pilkkomaan.

Seuraava päivä oli jouluaatto. Isä ja Miska olivat menneet aikaisin heinään niinkuin aattona tavallisesti. Sauna oli pantu lämpiämään niin että olisi saatu päivällä kylpeä niinkuin aina ennenkin aattona.

Mutta sittenkään ei oikein tuntunut joululta. Isä oli lähtiessään ollut tuittuisella päällä, tiuskinut kaikille ja lopuksi Jussille tiuskaissut:

— Jussin pitää jäädä kotiin ja tappaa tuo häijy kissa!

Se pani Jussin ajattelemaan.

Eilen jo oli yhteisesti päätetty, että Mirri on lopetettava — onhan se parempi kuin että sitä tuossa rääkätään. Mutta kuka sen tekee, siitä ei puhuttu mitään, tiuskittiin vain ja elettiin painostavassa hermostuksessa. Ja nyt se annettiin Jussin tehtäväksi.

Jussi ihan lyyhistyi kokoon kuin oman kuolemantuomionsa kuullessaan.

Neuvottomana harhaili hän ulkona, tuvassa, kamareissa ja kaikkialla. Pysähtyi milloin missäkin ja lähti taas kävelemään ikäänkuin olisi unesta havahtunut.

Monta kertaa hän jo kädet nyrkissä päätti: "nyt minä otan sen kiinni, vien ulos ja nutistan!" Juuri silloin kiipesi Mirri Jussin syliin. Jussi alkoi sitä silitellä, mutta samassa työnsikin Mirrin pois polveltaan ja alkoi kättä viipaten kävellä.

Toisella kertaa Mirri juuri ehti ruveta imemään, eikä Jussi voinut ottaa lasta äitinsä rinnoilta — tappaaksensa.

Sitten tuli naapurin emäntä paistinpannua lainaamaan, ja taas jäi Mirri rauhaan.

Kun Jussi Litun ja äidin kanssa söi aamiaista, hyppäsi Mirri heidän syliinsä niinkuin tavallisesti. Mutta ei kukaan sallinut sen olla sylissä — toisaanne katsoen työnsivät hiljaa pois. Mirri ei uskaltanut ottaa vähääkään kynsillään kiinni niinkuin ennen. Arkana se hyppäsi lattialle ja jäi kysyvän surumielisenä eteensä tuijottamaan.

Syötyään harhaili Jussi levottomana kartanolla. Sanoi itselleen, että vartoo sopivaa tilaisuutta ottaakseen Mirriltä hengen. — Käväisi halkoliiterissä. — Siellä sen kyllä voisi tehdä, niin ettei olisi ketään näkemässä. — Jussi varasi halon, jolla sitten lyö, jos ei muu auta.

Mutta päivä valkeni arveluttavassa määrässä, eikä Jussi ollut vieläkään tehtäväänsä tehnyt.

— Ei mutta — kyllä sen nyt täytyy tapahtua!

Päättäväisenä meni Jussi tupaan.

Sydän kutistui Jussin, kun tuvan oven avatessaan näki Mirrin viattomana hiljalleen leikkivän oljen korren kanssa lattialla, ja Jussin nähtyään arkana hypähti kaappia kohti. Jussi loi avuttoman katseen äitiin ja Littuun, jotka pesivät astioita takan ääressä. He käänsivät päänsä toisaanne eivätkä puhuneet mitään.

Jussi vapisi kuin uinnin jälkeen, ja meni katsomaan, onko kello tullut vedetyksi tänä aamuna.

Tappamatta se Mirri Jussilta jäi ja tappamatta se olisi jäänyt muiltakin, jollei Limppu-Leena olisi sattunut tulemaan talon jouluvalmistuksia katsomaan. Äiti pyysi Leenaa siihen ja Leena sen tekikin, saaden palkakseen varileivän, sianlihaviipaleen ja kaksi kupillista kahvia sekä luvan tulla illalla hakemaan maitoa.

Niin sortui Mirri, kun ei tajunnut, mitä korkeammat voimat häneltä tahtovat.

MUUAN PÄIVÄ.

Niemenrannan Juho, yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, näki kerran lapsen, joka oli kuusikymmentäkolme vuotta vanha.

Hän läksi eräänä talviaamuna aikaisin hakemaan aidanseipäitä metsästä. Edellisenä päivänä oli ollut märkä ja myrskyinen sää. Vuoroin satoi vettä, vuoroin märkää lumiräntää — inhottavin sää, mitä talvella voi olla. Yöllä oli sade lakannut, mutta ilmassa oli vielä paksua puistattavaa huurua, joka ilkeästi tunkeutui vaatteiden läpi iholle saakka. Kaakosta puhalteli koleahko tuuli ja taivaalla ajelehti mustia repaleisiksi revityitä pilvenlonkia. Koko luonnossa oli painostava rikkinäisyys — kuin perheriidan jälkeen.

Kuun viimeinen neljännes kurkisteli rappeutuneen näköisenä ahnaasti alas ihmisten yöelämää nähdäkseen. Mutta aina kun sen naama alkoi vetäytyä irstaanpilkallisiin vahingonilon kurttuihin, aina silloin loikkasi musta pilvenlonka sen eteen. Kuu raivostui ja pui nyrkkiä, mutta siitä eivät pilvet välittäneet. Osasivat pysyä tarpeellisen välimatkan päässä ja naureskelivat vain. Ne tiesivät, että kuu oli viime yönä ollut Marsin ja Venuksen kanssa juomingeissa, ja vasta aamupuoleen palannut paikalleen ihmisen tyttäristä loilottaen, ja niistä oli niin hirveän lystiä ärsyttää juopunutta vanhaapoikaa. —

Iljanteinen, kuperaksi kulunut tie välkkyi kuin hopeanauha joka kerta kun kuu pääsi siihen tähtäämään vetistyneen katseensa. Tienvierillä oleva metsä ei sekaantunut taivaalla käyvään riitaan, mutta joutui kuitenkin siitä kärsimään. Raskaasti se huokaili ja murheellisena edestakaisin huojuili hiljalleen vaikertaen:

— Oi, miten kolkko yö! Kuu on unohtanut tehtävänsä ja itsensä häväissyt. Riettaat Pimeyden pojat ja julkeat Pimeyden tytöt ovat vallalle päässeet. He häväisevät meidän kainoja sinipiikojamme, tekevät pilkkaa heidän siveydestään ja tallaavat heidän sulonsa lokaan. — Oi, sinä yksinäinen kulkija! Ole väkevä! He tahtovat sinutkin johtaa itseäsi häväisemään, — heidän häijyydellään ei ole rajaa. Sillä kuu on velvollisuutensa unohtanut, itsensä häväissyt ja sen valon, jota hänen tulisi jakaa, eikä hän ajattele muuta kuin ihmisen tyttäriä. Oi, tätä kamalaa hillittömyyden yötä!

Metsä huojui niin raskaasti ja sen ripsistä tippui kyyneleitä alas pehmeään sammaleeseen, jolta lumi oli sulanut.

Juhon korviin kuului metsästä itkua ja rukoilevaa armonpyyntöä, vaikerrusta ja hätähuutoja, sekaisin ilkeän irnunnan, röyhkeän naurun-tirskunnan ja kiihkeiden hävyttömyyden-kuiskauksien kanssa. Se saattoi hänet kammosta värisemään. Hänen ympärillään kiehtoi lauma pimeyden väkeä. Ne kuiskivat hänen korviinsa sanoja ja maalasivat hänen silmäinsä eteen hehkuvan hekuman kuvia ne kiemailivat ja keikailivat hänen ympärillään. Ja Juhoa rupesi värisyttämään — ei pelko eikä kammo, vaan rikollisen hivelevät mielikuvat. Kuukin pääsi taasen vapaaksi pilven takaa ja seivästi katseensa maahan. Pimeyden väki karkasi puitten varjoon kiehtoviin pimentoihin. Siellä he kiemailivat, iskivät silmää ja viittoivat käsillään. Juho kuuli heidän kuiskeensa, näki heidän kiemailunsa ja tien, joka kuun katseista niljakkana kimelsi. Ja hän huumaantui, vaipui unelmiin, joista havahtui, kun huomasi saastuttavansa sieluaan mielikuvillaan.

Pelästyen huitasi hän hevostaan ohjasperillä. Se alkoi juosta. Kaviot loksottivat, reki kolisi ja oli joka hetki vaarassa paiskautua tien viereen teräviä kiviä vasten. Juho tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja turvattomaksi tässä rikkonaisuuden ja joka taholla suhisevien turman kuiskeiden keskellä. Hän katseli ympärilleen, eikö ketään näkyisi, mutta ketään ei näkynyt. Hän oli yksin.

Hevonen pysähtyi jälleen kävelemään ja reen häiritsevä kolina muuttui hiljaiseksi laplatukseksi. Pimeyden väki alkoi uudelleen kiemailla Juhon ympärillä ja houkutella häntä. Hän tunsi sen, näki ne kuvat, joita he hänen eteensä maalasivat ja kuuli heidän kuiskeensa. Väristen vaipui hän jälleen haaveisiin. Varkain omalta itseltään antoi hän likaisten kuvain virrata sieluunsa ja eli kokonaan niissä. —

Pimeyden pojat irnuivat ja vatsaansa pidellen nauroivat niin että vesi tippui turpeista silmistä. Pimeyden tytöt taputtivat käsiään ja riettaasti nauraen tanssivat Juhon ympärillä. — Kuu riiteli riekaleisten pilvien kanssa ja metsä huokaili vielä entistäkin raskaammin ja sen ripsistä tippui karvaita kyyneleitä sammaleen.

Ja Juho yhä vain nuokkuili reessään - Juho-rukka. — Kun hän vihdoin heräsi ja tuli tajulle omista mielikuvistaan, valtasi hänet sanaton kauhu. Hän häpesi omaa itseään, hän pelkäsi ympäristöään, ja karjasi hevoselleen — sielunsa tuskaa parahtaen. Hevonen alkoi juosta, reki kolisi ja oli vaarassa paiskautua mäsäksi kiviin tien vierellä. Juho väänteli käsiään, tuijotti tuskaisena eteensä ja parahti toisen kerran polttavasta sielun tuskasta.

Hevonen joudutti juoksuaan ja Juho itki syvällä sielussaan. — Sanattomin sanoin hän vihloen valitti:

— Enkö missään pääse rauhaan noilta, kun ne kaikkialla minua vainoovat? Jos olen toverien seurassa, niin siellä ne minulle vilkuilevat heidän huulillaan, silmissään ja liikkeissään, heidän puheissaan ja heidän puvuissaan. Jos kotona luen kirjaa, niin siitä ne minulle kuiskivat, ja täälläkin, täällä yksinäisyydessäkin ne minua vainoovat. Eikö kukaan voi — eikö kukaan tahdo minua tässä kamppailussa auttaa!

Hän kyyristyi kokoon ja kohotti katseensa kuin rukoillen taivasta kohti, mutta peitti samassa kasvonsa käsillään. Hän inhosi itseään ja pelkäsi, ja kauhun valtaamana ajatteli asemaansa.

Loppui vihdoin yö ja lakkasivat yön hempeämieliset kuiskeet. Valkeni päivä ja alkoi raikua työn ja toiminnan laulu. Itäiselle taivaalle levisi punahehkuinen kajastus, ilmottamaan, että valon majesteetti on tulossa. Se oli vapauden sanoma yöstä kärsineille, ja se sai metsän riemusta punastumaan. Samalla oli se tuhon sanoma yön ystäville, saaden heidät häpeämään ja vapisemaan. Tyhmistyneenä seisoi kuu oudosti eteensä tuijottaen. Se oli kokonaan unohtanut päivän tulon ja nolona hairahdustaan häveten pyrki pilven taakse piiloon. — Kuin yllätetyt varkaat taakseen vilkuillen luikkivat pimeän pehmeäsilmäiset lapset koloihinsa, paeten päivän säihkysilmä-tyttöjä ja kirkasotsa-poikia, jotka reippaasti laulaen marssivat elämää herättäen, leiskuva valon soihtu korkealla päänsä päällä. — Metsän huokailu ei ollut enää raskasta surun huokausta, vaan hiljaista vapauden hyminää, jossa epätoivokin värähteli muistona vain.

Yksinään kulkeva Juhokin tunsi päivän valkenemisen. Sen valossa hän näki yksinäisen taistelunsa koko toivottomuuden ja pää alas painuneena mietti:

— Mitä varten minä elän? Pelätäksenikö ja inhotakseniko omaa itseäni? Kaikilla muilla on joku, jota he rakastavat ja joka heitä rakastaa, ja joka täyttää heidän elämänsä kauniilla unelmilla. Minusta ei välitä kukaan, enkä minä välitä kenestäkään. Minulla ei ole edessä muuta kuin tyhjyys ja yksinäisyys. Sitäkö varten elää? — Eihän minua kukaan tarvitse. — Jos ottaisin tuosta kirveeni ja löisin kaulani poikki — ja hevonen menisi minne tahtoisi — ja minun päätön ruumiini retkottaisi reessä — — Eihän se kenellekään mitään surua tuottaisi. Olisi vain yksi leivänsyöjä vähemmän maailmassa — — —

* * * * *

Tältä matkalta puolisen tienoissa kotiuduttuaan Juho näki lapsen, joka oli kuusikymmentäkolme vuotta vanha.

Heti tupaan tultuaan osui hänen katseensa sivuseinäpenkin vierelle asetettuun kenkäpariin. Ne olivat korkearuojuiset mustasta karvahuovasta tehdyt naisen nauhakengät, joissa ainoastaan anturat ja reunusteet olivat nahkaa. Juho tiesi, ettei kotiväellä kenelläkään ole tuollaisia kenkiä, mutta ei ehtinyt vielä mitään kysyä, ennenkuin sisko jo ennätti nähtävällä mielihyvällä huomauttaa:

— Katsos, minkälaiset kengät Tiurin mummolla!

Juho otti kengät käteensä ja tarkasteli niitä.

— Neljäänkymmeneen vuoteen ei mummo ole saanut uusia kenkiä, — selitti sisko, huojautti osaaottavasti päätään ja avasi silmänsä.

Juho tunsi sydämensä omituisesti hytkähtävän.

— Ei neljäänkymmeneen vuoteen, — mietti hän ja tarkasteli kenkiä hyvin huolellisesti.

Tiurin mummo oli köyhä mummo, jonka mies oli kuollut vuosi sitten ja lapset maailmalla yksi siellä toinen täällä. Mummo oli äärimmäisyyteen saakka vaatimaton sekä uuttera ja häntä pidettiin mielellään työssä. Kesäisin hän kulki talokkailla kyntämässä, heinänteossa, leikkuulla, riihenpuinnissa ja missä vain tarvittiin. Talvisin teki kaikenlaisia käsitöitä ja kehräsi ja karttasi talonemäntäin pellavia ja villoja. Aina oli hän työssä ja aina hän teki sen kuin joku nuorempikin. Aina oli hänellä myöskin työtä, silloinkin kun viisaammat työn puutetta valittivat.

Ulospäin näytti mummon elämä hyvin yksitoikkoiselta ja lohduttomalta. Viikot hän raatoi minkä jaksoi maanantai-aamusta lauantai-iltaan saakka, söi niukasti ruumiinsa ylläpidoksi — ei nautinnokseen — ja nukkui vähän. Lauvantai-iltana korjasi viikolla käyttämänsä työkapineet pois, lakaisi puhtaaksi tuvan, pienen porstuan ja nurmettuneen pihan. Sunnuntaina enimmäkseen istuskeli äänettömänä kotona. Ei kehdannut käydä kirkossakaan kovin usein, — kun ei ollut kunnon pukua päälle panna. — Siinä hänen ja monen muun hänenlaisensa elämän ulkopiirteet. Mitä on niiden sisässä, siitä on tavallisesti hyvin vaikea saada selvää.

Vanhuudenpäivinä ilmaantui mummon elon taivaalle helakampiakin värejä. Hänellä oli Amerikassa kolme poikaa. Nämä elivät siellä niinkuin niin monen äidin pojat Amerikassa elävät. Mutta sitten he saivat kuulla, että isä on kuollut, ja älysivät, että äiti on jo vanha ja varmaankin voimaton ja että vaivaistalo on äidin ainoa turva. He pysähtyivät miettimään. Ja silloin he tekivät sen, minkä ainoastaan jotkut harvat tekevät. He kokosivat jokainen säästörahansa ja lähettivät ne vanhalle äidille Suomeen. Niistä kertyi niin suuri summa, että sen avulla mummo voi suoda itselleen jo hieman helpotustakin ainaisesta raatamisesta, eikä hänen sittenkään tarvinnut pelätä vaivaistalolle joutumista. Entiseen tapaansa hän kuitenkin yhä raatoi — mieli vain keveämpänä läikkyi. Ottipa vielä uudenkin toimialan itselleen entisten lisäksi. Rupesi hierojaksi. Hierojan toimissa hän nytkin oli Niemenrannan saunassa.

Juho yhä seisoi kengät kädessä ja mietti mummon elämänvaiheita. Vihdoin kylliksi katseltuaan asetti hän kengät jälleen penkin vierelle ja huoahti nuoruuden kaihomieliseen tapaan:

— Jaa-ah! — Ei mummon tarvitse jalkojaan palelluttaa — ja joutihan hän nuo jo saamaankin — Juho viskasi lakkinsa penkille ja ajatuksiin vaipuneena alkoi syödä toisten mukana, heidän juttuihinsa sekaantumatta. Syötyään meni hän ulos. Teki silpun hevoselleen, purki kuorman ja laittoi reen suojaan. Kun hän jälleen ehti tupaan, tulivat saunastakin jo tupaan puoliksi pukeutuneina.

Juho hämmästyi sitä muutosta, mikä mummossa oli tapahtunut. Hän oli aina tottunut mummossa näkemään elämän ilottomuutta ja äänetöntä, nurpeaa välinpitämättömyyttä, joka ikäänkuin syyttäen katsoi ympäristöään. Nyt oli tämä ilme kokonaan kadonnut. Sen sijalla loisti lapsellinen leppoisuus ja myhäily, sekä hyväntahtoinen hymy suupielissä, joka kuitenkin oli enemmän tarkotettu tervehdykseksi Juholle. Vaikutusta vielä täydensi saunan löylyn aiheuttama puna poskilla ja nuortea, ryppyjen terävyyttä lauhentava pehmeys kasvoissa.

Toisella kädellään muuriin nojaten, riisui mummo paljaista jaloistaan pois saunavälille lainaamansa pieksuroukkoset. Työnsi ne sängyn alle ja hymyilevin syrjäsilmäyksin sivuilleen silmäillen hellästi otti hyppysillään kiinni omiin kenkiinsä ja nosti ne kauniisti tuolin viereen. Istuutui tuolille ja veti sukat jalkaansa. Sitten tuli kenkäin vuoro. Hellävaroen, toisella kädellään kengän varresta vetäen ja toisella pohjan alta työntäen yritti mummo saada kenkää jalkaansa. Ei hennonut painaa kenkää lattiaan ja molemmin käsin varren suusta kiskoa, niinkuin tekevät ne, jotka eivät ymmärrä, mitä on omistaa kengät —

Vihdoin olivat kengät jaloissa, nauhat pujotettuna reikiinsä ja päät vedettynä huolellisesti solmuun. Hyvämielisesti huoahtaen oikaisi mummo selkänsä ja hiukan ujostellen työnsi jalkojaan niin että kengät kokonaan näkyivät hameen helman alta. Herttainen hymy levisi mummon kasvoille hänen katsoessaan kenkiään.

— Tällaiset kengät nyt, eikä neljäänkymmeneen vuoteen ole ihminen saanut kenkiä itselleen. — Mummo kohotti puhdasta lapseniloa säteilevän katseensa.

Juho hätkähti.

— Taas tuo neljäkymmentä vuotta!

Mummo antoi myhäilevän katseensa lipua tuvassa olevista toisesta toiseen. Ja se katse sai kasvot hymyilemään ja mielet lämpiämään. Vihdoin ehti se Juhoon saakka ja pysähtyi kuin jotakin odottaen. Juho ymmärsi, että hänen nyt pitäisi sanoa joku osaaottava sana — sillä toiset tietysti olivat sen jo sanoneet. Juho joutui ymmälle. Hän ei saanut selväksi, kummalleko se pitäisi sanoa, sillekö ilottomalle vanhukselle, miksi hän mummon entisestään tunsi, vai sillekö lapselle, mikä mummo nyt oli. — Mummon katse yhä tähtäsi Juhoon. Hän nolostui ja sopersi:

— Kyllä niissä kengissä nyt jalat tarkenee.

Se oli perin typerästi sanottu, ja tähän tapaukseen ihan sopimatonta. Juho kiukutteli omaa saamattomuuttaan ja puri hammasta. Samassa levisi tumma häpeän puna hänen kasvoilleen. Hän muisti aamuisen taistelunsa ja tappionsa matkallaan ja hämmentyi kokonaan.

Mummo nousi kuin pettyneenä ja hamettaan suoristaen huomautti:

— Minulla on hyviä poikia Amerikassa.

— Niin on — kunpa kaikki pojat olisivat sellaisia, — myönsi emäntä mummon mieliksi. Mutta Juho käsitti mummon sanan hänelle tarkotetuksi salaviittaukseksi ja murjotti tympeällä mielellä, itseään syyttäen.

Mummo rupesi panemaan vaatteita päälleen.

— Nyt on ihmisellä oikeat vaatteetkin ensi kerran morsiamena-olon jälkeen. Neljäkymmentä vuotta on ihminen saanut muiden riepuja pitää. — Sydämellinen myhäily kaunisti mummon kasvoja hänen tätä sanoessaan.

Neljäkymmentä vuotta! Ainako vain tuo neljäkymmentä vuotta! — Juhoa ihan kouristi tuo sana — mutta kun hän uskalsi katsoa mummon silmiin, heltyi hänen mielensä siitä sydämen riemusta, mikä niistä loisti.

— Mummo käy syömään! — käski emäntä, vieden riisiryynipuuroa pöytään, jossa muu ruoka jo oli valmiina. Mummo meni heti lyhyillä lapsen askeleilla sipsutellen ja jalkoihinsa tähystellen. Puolimatkassa kääntyi katsomaan taakseen jalkoihinsa niinkuin lapsi, jolla on uusi puku ja uudet kengät ensi kertaa päällä. Juho oli ihan huudahtaa hämmästyksestä — niin pettävästi lapselliset olivat mummon liikkeet ja niin pettävästi lapsen näköinen oli pieniruumiinen mummo nyt, vartavasten hänelle tehdyssä puvussaan, jota ei tarvinnut mistään laskoksiin vetää, niinkuin entisiä "hyviltä ihmisiltä" saatuja liian suuria pukuja. Poskilla oli vielä punaa ja kasvojen ryppyjen terävyyttä lauhentava nuortea pehmeys.

Ei mummo mielialaansa sanoilla ilmaissut, mutta sitä enemmän silmillään, kasvoillaan ja koko olemuksellaan. Ulkonaisesti mummo muistutti lasta, mutta sisäisesti hän oli lapsi — lapsi, jonka mieli ailahtelee puhdasta sydämen iloa ja riemuitsevaa elämän onnea. Sellaisen tunnelman hän jätti poislähtiessään.

Juho katsoi vielä ikkunasta mummon jälkeen, kun hän mennä hytyröitsi tyttömäisesti astellen, kädessään nyytti, joka sisälsi emännöi antamia ruokavaroja.

— Mummo on taistelunsa taistellut ja kunnialla rauhaan päässyt, — mietti Juho, huoahti syvään, nuoruuden kaihomielisellä tavalla ja alkoi höylätä ämpärin kimpiä. Ajatuksille antoi mummo uuden suunnan ja vauhdin. Niinkuin pieni metsäpuro, joka tässä lirisee kirkkaana ja vapaana ja tuossa piiloutuu sammalen alle, mutta tuolla taasen jo vapaana välkkyy, niin liikkuivat Juhon mietteetkin. Vähänväliä pulpahtivat ne selväksi ajatukseksi ja taas piiloutuivat epäselvyyden sammalpeiton alle.

— Voinenko minä mummon iälle päästyäni noin koko sydämelläni riemua tuntea? Jaksanko yhtä kirkkailla silmillä maailmaa katsoa kuin mummo jaksaa? — Ken tietää. — — Mutta onhan mummokin ollut nuori. — — Ovathan nuoruuden myrskyt hänenkin ympärillään riehuneet ja hänenkin olemustaan viskelleet elontien teräviin kiviin — — Ja kuitenkin on mummo niistä eheänä päässyt. Miksen yhtähyvin minä? Ihminenhän se on mummokin ja ihminenhän olen minäkin. Miksen minäkin siis voi niistä eheänä suoriutua? — Jos vain tahdon. Ja minä tahdon! Minä tahdon säilyttää itseni eheänä — ja puhtaana elämän likaryöpyistä suoriutua! Ja minä myöskin voin!

Rivakasti suhahteli höylä. Juhon innostus näkyi tarttuneen siihenkin. Kuin lystikseen vain se syöksäytteli rullaksi kiertyneitä lastuja suustaan ja viskeli ne kauvas lattialle. Juho pyyhkäsi otsaltaan tervettä työn hikeä, riisui takin päältään ja alkoi uudelleen höylätä.

— Mutta — —

Oli kuin olisi tervaa tarttunut höylän alle — niin raskaasti se alkoi liikkua. Lastutkaan eivät jaksaneet rullaksi kiertyä — velttona nauhana vain ulos laahaantuivat.

— Neljäkymmentä vuotta — — Neljäkymmentä vuotta — — Neljäkymmentä vuotta raataa kuin orja ja armopaloista elää — — Ainoastaanko tällä hinnalla on elämän onni ostettavissa? Pitääkö ihmisen uhrata uhkein osa elämästään voidakseen lakastumisen päivinä iloita? Neljäkymmentä vuotta panna menemään niinkuin ei niitä olisi itsellään ollutkaan. Se on kauheaa! Eihän koko ihmisen ikä ole paljoa pitempi — —

Höylä pysähtyi kokonaan ja Juho pyyhki otsaltaan kylmää tuskan hikeä.

— Työ tuottaa kaikkea ja kaiken, mitä ihmiset elääkseen tarvitsevat. Ja kuitenkin sen, jonka selkä on aina kostea työn hiestä ja jonka raajoja särkee työn ponnistus, täytyy nöyrästi ottaa armopaloja siltä, joka ei ole koskaan hikeä vuotanut muualla kuin tanssisalissa — ja ehkä omantunnon tuskissa. Onko tässä järkeä ja missä on tässä oikeus? — — Toiset syövät ja pukevat omantuntonsa rauhattomaksi ja toiset tuntevat ihmisarvonsa loukatuksi — — eikä kukaan ole onnellinen. Miksi näin on? —

— No mutta — mikäs sen Jussin nyt on, kun noin pitää tuumata, — kysyi emäntä naurahtaen ja käsiään oikoen rukkinsa takana.

— Jussi on saanut rukkaset hiljattain — näyttää vähän sellaiselta, — tarttui siihen heti piika Maija ja tarkasti viekkaan näköisenä rullalle kehräämäänsä lankaa.

— Kahdet rukkaset minä olen saanut, — murahti Juho ja alkoi lykkiä höylää tuimalla vauhdilla. Ajatusten puro painautui sammaleeseen. Vinhaa vauhtia se alkoi siellä virrata, mutkistellen, poreillen ja pärskähdellen. Vihdoin se taas pulpahti näkyviin jo hieman tyyntyneenä.

— Minkätähden maailmassa on niin vähän onnellisia ihmisiä?

Taas piiloutui puro sammaleeseen, mutta pulpahti heti jälleen näkyviin.

— Verestävin silmin ihmiset raivoavat torjuakseen onnen pois naapurinsa luota, ja kynsin hampain koettavat sitä raastaa oman itsensä luo — saaden raastetun, repaleisen ja verta tihkuvan onnettomuuden. — — Jos antaisi onnen vapaasti liidellä, minne se tahtoo — ei pyytäisi sitä vetää ei työntää, eikä ihmiskeksintöihin sitoa — kun se ei kuitenkaan anna itseään sitoa. Ehkä silloin onni tulisi jokaisen luo ja tulisi vapaaehtoisesti — Sillä ihmistähän onni rakastaa eikä hänen mammonaansa.

Tässä pulahti aatosten puro taas sammalen alle. Siellä se loristen ja kuplia nostat ellen hiljalleen virtaili kostuttaen juuria ja virkistäen. Juhon masentunut mieli elpyi vähitellen. Höylä suhahteli reippaasti ja sujuvasti ja työ edistyi. Ja kun tuli ilta-askareen aika, tunsi Juho voimakasta elämänhalua rinnassaan, itsekään ymmärtämättä, mistä se johtui. Sama rattoisa elämänhalu näkyi tarttuvan kaikkeen, minkä kanssa Juho joutui tekemisiin. Kaivonvintti nauroi ja pakisi kuin olisi hauskalta vierailulta juuri kotiin päässyt. Vesikorvo oli niin kevyt, että oikein nauratti, ja Maija rallatteli niin että oli askeleista sekaantua, kun vettä navettaan kannettiin. Lehmät hymyilivät ja hevonen oli tanssinhalua täynnä — samoin kuin Juhokin. Hän sieppasi lantalapion käteensä ja pyörähteli niin että viipottava lapio löi kumoon silppupöntön, vesiämpärin ja lopuksi paukahti ovenpieleen että lasit helähtivät.

— Hih! — huudahti hän Maijalle, joka vei maitosaavia tupaan.

— Hih vain! — vastasi Maija. — Juho lapioitsi lannan tallista Porin marssia viheltäen.

Keveänä kuin kosken vaahto ailahteli hänen mielensä — kunnes tuli seuraava, nuoren mielen herkästi vangitseva, mutta jälleen yhtä herkästi vapauttava toivottomuuden hetki.

MIES.

Antti oli täyttänyt kolmannentoista ikävuotensa Matinpäivän ajoissa. Kesän tultua hän luopui paimenenvirasta jättäen sen kymmenvuotiaalle Heikku-veljelleen, samoinkuin pieneksi jääneen takkinsa ja pienilippuisen, pumpulikankaisen lakkinsa. Itselleen kärtti hän isän ostamaan tasapohjaisen lakin, sellaisen, jota aikaihmiset pitävät, sekä teettämään suutarilla hänelle pieksusaappaat. Ne olivat ensimäiset merkit, joista ihmiset näkivät, että Antti ei ollutkaan enää pikkupoika. Ja näkihän sen jo muustakin.

Antti alkoi vakinaisesti käydä työssä aikaihmisten mukana ja oli kaikessa kuin yksi heistä. Käveli kuin mies polviaan notkautellen ja hartiat kymärässä ja kiusotteli pikkupoikia. Muutaman viikon harjoteltuaan hän osasi sylkeä roiskauttamatta, sievästi vain hampaitten välistä sihauttaen. Hevosten viennistä palatessaan hän aina vihelteli suitset huolettomasti olalle heitettynä, ja hevosella ajaessaan hän istui rattailla jalat riippuen, oikea käsi samanpuoleiselle reidelle laskettuna, arvokkaan huoleton miettivä sävy kasvoillaan, tai loikoi kuormalla ja vihelteli. Aina ajoi hän ruunalla edellä ja Pilkulla ajettiin perässä. Antti tiesi tarkalleen sanoa, minkälainen hyvän hevosen pitää olla ja kenellä se on parhain. Heidän ruunaa parempaa hevosta ei voi ollakaan. Vielä osasi hän kovaäänisesti rehennellen neuvoa, mitenkä rattaan pyörä pitää tehdä. Pitää tehdä käyrät, puolat ja rumpu, niin että kaikki hyvin sopivat sijoilleen ja sitten lyödä kokoon ja lujasti raudottaa. Hän poltti tupakkaa, kiroili ja lasketteli ruokottomuuksia, kun vain ei isä eikä äiti ollut kuulemassa.

Sanalla sanoen: Antti oli mies ja etsi miesten seuraa. Lakkasi syömästä samalla puolella pöytää kuin lapset ja raitilla piti visusti huolen siitä, ettei nähtäisi pikkupoikain joukossa.

Ilmain lämmettyä oli Antin makuusija muutettu vinnille vaatehuoneeseen. Antti oli sen niin tahtonut, sillä pikkupojathan ne vain isän ja äidin kanssa tuvassa makaavat. Eräänä toukokuun viime päiväin aamuna, kun Antti tuli sieltä unisin silmin miehekkäästi puhkuen ja haukotellen, kuuli hän jo rappusille kuusivuotiaan Anni-siskonsa haikeaa itkua.

— Taas se kakara siellä rääkyy, — ähkäisi Antti hevosmiehen tapaan ja avasi oven leveästi haukotellen. Puhkuen ja niskaansa väännellen kuin syyhy tautinen, astui hän tupaan — ja oli vähällä unohtaa olevansa mies.

Siellä istui Anni peräpenkillä kellokaapin viereen ikkunapieleen kyyristyneenä pää moneen villaiseen huiviin käärittynä ja silmät turvoksissa. Hän paineli vasenta poskeaan ja itki haikeasti. Antti vilkaisi häneen ja tunsi katkeran palan nousevan kurkkuunsa. Hän nielaisi sen alas ja käänsi katseensa muualle.

— Mistäs Anni nyt hammassäryn on saanut? — Antti huolettomasti kysäisi ja istuutui pöydän luo kahvia odottamaan.

— Ei tiedä, mistä sen nyt piti tulla, mutta koko yön niitä vain on särkenyt eikä niille voi mitään, — sanoi äiti valittaen ja kaatoi Antille kahvia.

Niin se olikin kuin äiti sanoi. Iltayöstä oli Anni alkanut katkerasti itkeä ja huutaa äitiä. Äiti olikin sen ensimäisenä kuullut ja noussut tiedustamaan itkun syytä. Anni oli vain osottanut vasempaa poskeaan ja itkenyt. Äiti paineli poskea ja hieroi parhaan taitonsa mukaan. Kenties se teki hyvää, sillä Anni lakkasi itkemästä, makasi vain rauhallisena kattoon katsoen. Äiti lakkasi hieromasta, mutta heti rupesi Anni jälleen itkemään, ja äidin täytyi uudelleen alkaa hieroa. Sellaista se oli koko yön, eikä äiti saanut juuri nimeksikään nukkua. Aina kun hän oli nukkumaisillaan, alkoi Annin itku kuulua ja täytyi nousta hieromaan kipeää poskea. Ja niin oli äiti nyt hyvin väsynyt.

— Panisi siihen hampaaseen tervaa — ehkä se auttaisi, — kehotti Antti käskevästi, melkeinpä röyhkeästi, ja hörppi kahvia silloin tällöin ähkäisten.

— Minä olen sitäkin jo koettanut. Olen koettanut kaikkea, mitä vain olen ymmärtänyt, mutta mistään ei näy olevan apua, — vastasi äiti väsyneesti.

Anni itki ääneen koko ajan ja paineli kyynelten tuhrimaa poskeaan tuskaisesti liikahdellen. — Se tekee varmaankin hyvin kipeätä — mietti Antti, kun kahvin juotuaan kopeloitsi pöytälaatikosta leivänpalasia taskuunsa. Hänen piti mennä noutamaan hevosia laitumelta — aiottiin näet lopettaa ohrankylvö tänään. Ulos mennessään kuiskasi Antti äidille:

— Koettakaapas vähän hieroa Annin poskea!

Ei Antti nähnyt, hieroiko äiti, sillä hänelle tuli yhtäkkiä kiire lähteä. Sieppasi suitset ovenpielestä naulasta ja meni hevosia hakemaan.

Hevosten kanssa kotiin palatessaan kuuli Antti jo tarhaportille Annin itkun. Eikä hän olisi vähääkään nurissut, vaikka ei olisi syötykään aamiaista, vaan menty suoraa päätä pellolle. Ei hän kuitenkaan puhunut siitä kenellekään mitään. Olisivat kukaties luulleet, ettei hän voi nähdä siskonsa itkevän, että hän on niin herkkätunteinen — — Hänkö herkkätunteinen — Antti — joka on mies? — Tphyi! — Antti meni syömään toisten mukana.

Anni istui penkillä pöydän toisessa päässä vasen kyynärpää pöydällä, nojaten poskeaan vasempaan käteensä, ja itki ääneen. Antti istui tuolilla toisessa päässä pöytää ja sanaa puhumatta söi. Aina kun hän katsoi Anniin ja näki hänen punaiset, kyyneltyneet silmänsä ja turvonneet kasvonsa sekä nuo monet villahuivit hänen päänsä ympärillä, aina silloin sai hän käyttää enemmän voimaa, ennenkuin pala luisti kurkusta alas.

Antti ehti syöneeksi ennen muita — tällä kertaa — ja nousi pöydästä.

— Niin ruunako se sitten pannaan jyväkuorman eteen? — hän kysyi lakkia päähän painaessaan.

— Ruuna pannaan, — vastasi isä vielä syöden.

— Minä menen jo asettamaan sille silat selkään. —

Ja Antti pujahti ulos. — Pian saivat isä ja Hildakin syöneiksi ja sitten lähdettiin vainiolle ohrankylvöä lopettamaan.

Päivä oli kaunis niinkuin ainoastaan keväinen kesäpäivä voi olla. Taivas oli selkeä ja keveän sininen ja niin hento, ettei se varmaankaan painanut mitään. Eihän se painanut leivostakaan, jota aineellisuus rasittaa niin vähän, ettei se välitä pesän sijaakaan valikoida, vaan tekee sen mihin sattuu, syksyisen lehmänjalan jälkeen pellossa, mättään koloon tai muuhun sellaiseen. Ylöspäin se vain pyrkii — aina. Loppumatonta virttään livertäen se nytkin kohosi yhä ylemmä ja ylemmä. — Aurinko valoi lämpöään ihan syytämällä. Nuori kevätnurmi tuoksui ja nosti elämänhaluisena päätään. Kuohkea pelto vavahteli kasvuintoa ja perhoset lentelivät etsien muonaa, mutta samalla iloiten elämästään ja sen kauniista sulosta. Niitä ei elämän huolet rasittaneet.

Kivitasku hyöri pellon keskellä olevassa kivikossa. Keikautteli paksua ruumistaan ja syvällä kurkkuäänellä huuteli: Dak, dak, dak hii, hii dak, — nyökkäili ja kekkaili kuin muukalainen, jolla olisi jotain sanottavaa, mutta ei osaa kieltä. Pyörähti kuin kerä alas kiveltä, samassa vyöryen toiselle kivelle kekkailemaan. Vähänväliä kohosi lentoon. Lensi suoraan ylös vähän matkaa — pyrki kai seuraamaan leivosta, mutta ei jaksanut, ja palasi saman tien takaisin päästäen suustaan sellaisen sakramenskan, että Anttiakin nauratti kuin pikkupoikaa. Se pyrki laulamaan leivon tavalla, mutta ei osannut. Tämä kyvyttömyys ei kuitenkaan kivitaskun kevätriemua häirinnyt eikä mieltä apeaksi saattanut — niinkuin monen ihmislapsen olisi tällaisessa asemassa käynyt.

Antti ajoi ruunalla rautaista sikinsokin-äestä, jolla peitettiin siemen maahan. Työ ja ympärillä oleva luonto saivat hänet pian unohtamaan Annin hammassäryn — ja unohtipa hän senkin, että hän jo on mies. Maantien viereisellä saralla ajaessaan hän sen vielä muisti ja ylläpiti kaikin tavoin miehen ryhtiä. Asteli harvaan pää alas painuneena ja huolettomilla liikkeillä nosteli äestä, kun siihen paakkuja kerääntyi ja kun sitä oli kulmilla nostettava. Rallatteli raittilauluja ja karmeaa ääntä tavotellen komenteli ruunaa. Vastaili ohiajavain kysymyksiin kylvön joutumisesta, työn sujumisesta ja muista miehekkäällä tavalla, ja itsekin kyseli tutuimmilta näiden matkan määrää, tarkotusta ja muuta samanlaista. Silloin tällöin lausui opastavan neuvon Hildalle, joka maantien toisella puolella olevilla pelloilla ajoi Pilkulla jousiäestä.

Mutta sitä mukaa kuin hän loittoni maantiestä, sitä mukaa laskeutui hänen miehekkyytensä, kunnes hän vihdoin olikin vain kolmitoistavuotias poikanen, joka välittömästi antautuu kevätriemun valtaan. Hän hypähteli ja leperteli ruunalle, luikautti silloin tällöin kuin paimentorvella ja lauleli kansakoulussa oppimiaan lauluja. Sieppasi takin päältään, pyyhki siihen hien ja pölyn kasvoistaan ja asetti sen pientareelle. Hänestä tuntui kuin olisi hän vapautunut jostakin taakasta, niin kevyt ja niin vapaa oli hänen olla.

Hän pysäytti ruunan ja nakkasi suitset sivulle. Korjasi ruunan harjan pois länkien alta ja ystävällisesti puhellen halaili ruunan päätä. Ruunan mieli heltyi. Kiitollisin silmin se katsoi Anttiin, kun hän istuutui pientareelle. Vastaiselle puolelle ojaa lensi samassa västäräkki ja sulavasti pyrstöään keinuttaen pysähtyi kokkareelle. Päätään kallistellen se tirkisteli Anttiin ja ystäväksi tekeytyen visersi:

— Olen kaukana ollut. Yli maiden, vuorien ja merien olen lentänyt. Siellä on taivas niin sininen ja ilma niin kirkas. Mutta minun tuli siellä ikävä. Siellä eivät hattarat toisiaan ajelleet eikä vettä pilvistä pirissyt. Siellä aurinko poltti, vieressä kulkevan varjonkin se pois poltti. Minä sieltä Suomeen läksin, kun tiesin, että täällä on kesä ja aurinko hellien paistaa, nurmi tuoksuu ja pellon povi lämpöä sykkii.

Västäräkki näki madon ja pienillä jaloillaan kipitti sen kiinni nappaamaan. Syötyään sen palasi jälleen kokkareelle.

— Siellä on madot suuria ja lihavia, mutta ne eivät maistu niinkuin täällä. Kauniit perhot, suuret ja lihavat siellä karkeloivat, mutta sulompi on syödä Suomessa laihoja sääskiä kuin siellä loistosiipiä perhosia. Siellä purot kirkkaina päilyvät, mutta rattoisampi on kylpeä sameassa Suomen ojassa ja viileämpää juoda sen raikkaista lähteistä. Pois minä sieltä läksin ja Suomeen palasin sen autereista taivasta ja hiljaista aamutuulta näkemään.

Västäräkki huojutteli ruumistaan ja sulavasti pyrstöään keinutteli, kallisti päätään ja katsoi Anttia silmiin. Antti miettien muserteli multakokkareita kourassaan ja kuunteli västäräkkiä, aina aikoen viskata sitä kokkareella — eikä kuitenkaan viskannut. Västäräkki alkoi uudelleen visertää:

— Parempi on täällä koti. Ei siellä ollut turpeisia pientareita, jonne pesänsä tehdä, ei risukasoja, ei halkopinoja eikä kivikkokumpuja. Ei siellä ollut harmaata aitaa, jolta toukkia vahtia, eikä ladon räystäitä, mistä suojaa etsiä. Siellä ruusut ja liljat upeilivat loistavine väreineen ja muhkeine muotoineen, mutta minä ikävöitsin kainoa orvonkukkaa ja nuokkuilevaa sinikelloa. Minun sydämeni sykki riemusta, kun tunsin, että pian pääsen niitä näkemään, ja kyyneltä vuodattamatta minä riemuiten sieltä läksin.

Taas huomasi västäräkki madon ja juosta kipaisi sen luo niin että jalkoja ei huomannut merkiksikään, ja palasi saman tien kokkareelle.

— Kun viimeksi täällä olimme, laitoimme pesämme tuonne kiven juureen. Siellä oli niin somaa ja suojaisaa. Meille syntyi sinne poikasia niin pieniä ja avuttomia, joita riemuisin rinnoin ruokimme. Ne kasvoivat joka päivä, ja samoin kasvoi meidän riemummekin. Mutta sitten. — Kerran kun palasin kotiin ruoan etsinnästä, näin kaksi ihmislasta häärivän kiven luona, jonka alla pesämme oli. Rukoilin, että he antaisivat pesämme olla, lentelin heidän ympärillään ja koetin houkutella heitä pois. Mutta he vain raastoivat pesämme pois, repivät sen ja veivät poikasemme — en tiedä minne. Itkin ja pyysin jättämään edes yhden minulle iloksi, mutta he eivät jättäneet. Kaikki vain veivät. Kuulin poikasteni itkevän heidän käsissään ja lensin perään rukoilemaan armoa, mutta he viskasivat minua kivellä. Palasin hävitetyn kotini raunioille. Siellä puolisoni itki vierellään suuri kasa matoja. Me itkimme molemmin siinä hävitetyn kotimme raunioilla, eikä meillä senjälkeen ollut enää mistään iloa. Minkätähden ihminen tällaista tekee — mitä iloa hänelle siitä on? Mitä iloa? Oi, sano sinä, joka olet ihminen! —

Västäräkki juoksi Anttia kohti kaula kurollaan.

— Oi, sano sinä, mitä iloa se tuottaa ihmiselle, että hän meidän kotejamme hävittää! —

Samassa kohosi leivonen liverrellen ylös aivan Antin takaa, ja västäräkki lensi pois ikäänkuin olisi leivosen edessä hävennyt perhehuoliaan. Antti heittäytyi selälleen ja seurasi silmillään leivosta, kun se nousua helpottavia kierroksia tehden kohosi ylös. Lopuksi ei Antti enää nähnyt kuin pienen mustan pisteen sinisessä autereessa, ja pisteestä valui loppumaton sävelvirta alas maahan. Antti yhä vain tuijotti sinne ylös, vaikka otsaa kivistikin ja silmiin kiertyi vesi. Hänessä heräsi omituinen halu kohota tuonne ylös ihan näkymättömiin ja sieltä ilahuttaa isää ja äitiä ja kaikkia, kun he väsyneinä ja hikisinä pellolla raatavat. Antti taivutti kätensä pään taakse ja huiskutteli hiljaa pystyssä olevia polviaan. — Kunpa olisi ihmisellä siivet!

— Antti! Puolinen on tuossa paikassa, — huomautti isä ohimennessään tyhjä kylvinvakka kainalossaan. Antti kavahti äkkiä seisaalleen. Pitkällisestä ylös tuijottamisesta olivat silmät käyneet niin vesikiehteeseen, ettei niillä vähään aikaan nähnyt mitään, ja päätä huimasi äkillinen asennon muutos. Pian Antti siitä kuitenkin selvisi ja alkoi taas äestää.

Työn ja terveyden yhteinen lapsi, raikas nälkä, tuo taitavin ruoan maustaja, ehti jo hetken aikaa kaivella Antin vatsanpohjissa, ennenkuin isä käski ottaa hevoset valjaista ja lähteä puoliselle. Liukkaasti päästi Antti rinnushihnan irti, ja rapsahtaen ponnautti luokki länget auki. Antti kohotti toisella kädellä länkiä toisella suitsista pitäen, ja tehtävänsä tietäen ruuna siirtyi pois aisain välistä, jotka Antti päästi laskeutumaan maahan. Vielä tahtoi ruuna piehtaroida pellossa, ja mullan selästään pois karistettuaan se oli valmis lähtemään. Antti ei hennonut nousta sen selkään, edellä vain käveli ja antoi ruunan nauttia työstä vapautuneen tunnelmaa.

Eikä hän vähääkään muistanut, että Annilla on hammassärkyä. Mutta kotia lähestyessään hän katsoi tuvan päätyikkunoihin ja näki Annin istuvan ikkunan luona käsi poskella, ja näki hänen itkevänkin. Ja silloin Antti muisti kaikki, eikä tuntenut enää nälkää. Huomaamatta hiljensi hän askeleitaan niin että ruuna oli astua kantapäille, — sillä ruuna ei tiennyt Annin hammassärystä, se ajatteli heiniä ja kauroja ja kiirehti niitä saamaan. Antin mieleen vilahti hieno kateus ruunaa kohtaan. Tarhaportille saakka jo kuului itku tuvasta ja Antin silmäluomet liikkuivat tavallista tiheämpään, suu sulkeutui kiinni ja nenässä alkoi hiljalleen nuhista.

— No mutta — eipä se hammassärky nyt lopukaan, — ihmetteli isä. Antilla ei ollut siihen mitään sanomista. Hän vei ruunan talliin, sitoi sen kiinni ja kiipesi tallin ylisille varistamaan heiniä ruunalle ja Pilkulle, tuli sieltä alas, sulki tallin oven ja meni halkovajan taakse puhdistamaan kenkiään. Koko ajan kuului tuvasta Annin valittava itku. Ja Antin silmistä alkoi tippua kyyneleitä. Hän pyyhki ne takin hihaan itsekseen tiuskuen kun se nyt juuri Annin hampaisiin piti tuo särky tulla — miksei tullut minun hampaisiini, ettei tässä tarvitsisi kyynellellä turhanpäiten! —

Itku kuului yhä ihan kuin uhalla, ja Antti oli pahemmassa kuin pulassa kyyneleittensä kanssa. Jos viipyy, niin toiset alkavat ihmetellä ja luulevat että hän — — jos taas kyyneltynein silmin menee, niin arvaavat heti — — Antti pyyhki silmiään ja karaisi luontoaan ja saikin vihdoin kasvonsa siihen kuntoon, että sopi mennä tupaan.

Toiset siellä jo söivät, ja Anttikin meni suoraa päätä pöytään, mennessään viskaten lakkinsa sivupenkille. Syödessään oli Antilla paljon ulos katselemista ja Anniin ei hän uskaltanut vilaistakaan. Taaskin ehti hän syöneeksi, ennenkuin toiset ja meni heti hevosille kauroja antamaan itsekseen tiuskien pehmeälle luonnolleen.

Ruokalevon makasi Antti pihanurmikolla ja kuunteli Annin itkua tunteittensa kanssa taistellen. Hän kaikin voimin pyrki vierottamaan ajatuksiaan pois Annin hammassärystä, mutta ei voinut. Eikä hän voinut sitä pellollakaan tehdä, vaikka ei kuullutkaan Annin itkua. Kivitasku ei enää joutanut toimetonna hyörimään. Sille oli tullut tulinen pesänrakennus-kiire, samoinkuin västäräkillekin. Toimeliaan näköisinä ne kantelivat nokassaan kuloheiniä ja varovaisina ympärilleen vakoillen pujahtelivat kiven alle kumpikin omassa kivikossaan. Lie leivonenkin joutunut arkihuolien valtaan, kun ei enää niin uutteraan joutanut sulavaa säveltään livertelemään. Nurmi ei enää tuoksunut niinkuin aamulla ja aamupäivän mehukkaaseen sunnuntaimieleen oli sekottunut kuivaa arkipäiväisyyttä, joka ei kyennyt hurmaamaan ihmismieltä.

Eikä Antti voinut unohtaa Annin hammassärkyä, hänen turvonneita, itkusta punaisia silmiään, kyynelten tahrimaa poskeaan, niitä monia villahuiveja hänen päänsä ympärillä ja sitä haikean valittavaa itkua. Joka hetki hän ne muisti, ja kun illalla kylvön loputtua aseteltiin äkeet ja muut kapineet rattaille ja lähdettiin kotiin, niin häntä hieman pelotti. Kotia lähestyessään hän vilkaisi tuvan päätyikkunoihin — kohotti, päätään ja katsoi tarkemmin — nosti päänsä pystyyn, ja silmät selällään katsoi ikkunaan, niin että oli vähällä kävellä ojaan. Sillä Annia ei näkynytkään ikkunalla. — Antti uskalsi hiukan toivoa. Ehkä Anni on jo parantunut. — Ja aivan oikein. — Tarhaportille ei kuulunut itkua, eikä sitä kuulunut pihaankaan, kun Antti ruunaa valjaista päästi. Ei pienintäkään vaikerrusta kuulunut. Anni on terve — riemuitsi Antti ja ponnautti yhdellä hyppäyksellä itsensä ruunan selkään niinkuin aikamies. Hän alkoi saada miehekkyytensä jälleen takaisin.

Hevosten viennistä palatessaan Antti vihelteli niinkuin aina ennenkin, iloisemmin vain. Tuntui niin hauskalta nähdä Anni terveenä ja iloisesti nauravana pikkusiskona. Yhdellä harppauksella loikkasi hän maasta suoraan ylimmälle portaalle ja siitä porstuaan niin että suitsien kuolaimet selässä kalahtivat.

Hänen miehekkyytensä oli horjumaton. Reippaasti ojensi hän kätensä nykäistäkseen oven auki — ja samassa parahti Anni tuvassa vihlovaan itkuun. Antin käsi valahti alas ja herpauneena jäi hän paikalleen seisomaan. Portailla kuului joku tulevan ja Antti kääntyi takaisin.

— Aijoin viedä suitset tupaan, mutta mitäs niillä siellä tehdään — vien ne talliin, — selitti hän äidille, joka tuli porstuan ovella vastaan tyhjä vasikanjuomakiulu kädessä.

Ja Antti meni talliin, veti oven perässään kiinni ja jauholaatikon kannelle istuutuen itki kuin pikkupoika.

YSTÄVÄNI.

Istuimme talvisena sunnuntai-iltapäivänä pirtin peräikkunan luona penkillä, hän — pitkät ajat maailmalla harhaillut ja nyt vihdoinkin sieltä kotiutunut lapsuuden ystäväni ja minä. Olimme kahdenkesken tuvassa, ainoastaan kissa nuokkui takkakivellä. Naiset olivat navetassa ilta-askareilla ja renki-Miska kylillä. Istuimme ja juttelimme. Hän kertoi hilpeästi sukkeluuksilla höystäen näkemiään ja kokemiaan, minä kuuntelin ja kyselin.

Ulkona mourusi myrsky. Puut taipuilivat niinkuin joku säälimätön käsi olisi niitä tukasta riiponut ja koko metsä huokaili. Toisinaan koko rakennus nutkahteli, ikkunat tärisivät ja liiterien räystäsluukut paukkuivat vuoroin kiinni, vuoroin auki. Nurkissa vinkui ja ulvoi niinkuin olisi oltu ankaran taistelun keskellä. Toisinaan kuului ryntääjäin raivonhuutoja, toisinaan taas kuin tappiolle joutuneiden parkunaa, kuolevain ja haavotettujen valitusta, pohjaäänenä yhtämittainen jylhä kohina kuin etäinen tykkien jyske ja sota-oriitten kavion kapse. Lumi kiisi pitkin peltoja kuin pakoonajettu vihollisjoukko.

Olimme vähän aikaa ääneti. Hän istui käsi poskella kyynärpäällään akkunaan tueten ja kuunteli myrskyn pauhua; minä tarkastelin salaa hänen kuluneita kasvojaan, joissa näkyi taistelujen ja tappioitten jälkiä. Näin istuimme hetken ja hän alkoi hiljakseen puhella.

— Kuinka turvallista onkaan tällaisella säällä istua lämpimässä tuvassa, sitä turvallisempaa ja rauhaisampaa kuta julmemmin myrsky ulkona raivoaa. Tuntee ihan tyydytystä siitä, että on tällainen myrsky, tekee mieli ilkkua myrskylle niinkuin lapset, että "äikkis, äikkis, etpäs saa, etpäs jo!" Te olette sentään onnellisia — te, joilla on oma koti, joka antaa suojaa myrskyssä, lämpöä pakkasessa, ruokaa kun on nälkä ja aina rakkautta. Koti on ikäänkuin paalu lehtoisen niemen kainalossa, johon veneesi on köydellä kiinnitetty. Jos merellä kuinkakin myrsky raivoaa, ei se voi sinun venettäsi riistää, ja hädän tullen voit köyden avulla kiskoa veneesi suojaan lehtevän niemen kainaloon. Toista on silloin, kun ilman tietoa ruoasta ja suojasta, joutuu koditonna tällaisessa myrskyssä harhailemaan. Silloin on niinkuin rannattomalla merellä yksin avonaisessa veneessä, jota myrsky viskoo minne tahtoo, joka ei ole lehtevän niemen kainalossa olevaan paaluun köydellä kiinnitetty. Se on kurjaa se —!

Hän vaikeni. Olin ällistyksissäni näin äkkinäisestä puheen sävyn muutoksesta. Kenties se ällistytti kissaakin, kun läksi takkakiveltä ja tuli siihen meidän keskellemme kehräämään, kuonoansa hänen käteensä hieroen. Hän silitti kissaa ajatukset muualla ja syväilmeisesti tuijotti ulos myrskyyn.

— Minä olen nähnyt pieniä lapsia pussi selässä tällaisella myrskyllä tiellä rämpimässä, pieniä kodittomia poikia ja tyttöjä, joita tylyillä sanoilla lämpimistä pirteistä ajetaan pois, joiden nutun repeämistä tuuli työntää lunta iholle saakka ja joiden yskiminen kuuluu vastassa olevan tienkäänteen takaa, ennenkuin he itse vielä ovat näkyvissäkään. Kun heiltä jotakin kysyy, yrittävät he vastata, mutta yskä tukahuttaa, ja pysähtymättä ponnistavat he eteenpäin toivoen, että seuraavassa talossa on armeliaampia ihmisiä, jotka antavat edes penkillä maata ja perunain loppuja syödä. Jälkeenjääneen tienmutkan taakse he katoavat näkyvistä, mutta heidän yskimisensä kuuluu vielä —. Eikä se lakkaa koskaan minun korvissani kuulumasta. Nytkin minä kuulen heidän tuolla myrskyssä yskivän, näen heidän luonnottomasti hehkuvat poskensa ja nutun repeämistä paistavan pakkasen punertaman ihonsa. Ja minä vapisen ajatellessani sitä aikaa, kun joku näistä lapsista on mies — kaikista niistä ei milloinkaan tule miestä — Tämän yhteiskunnan puolesta minä vapisen — —

— Olen minä muutakin nähnyt. Poikkesin kerran erääseen mökkiin lepäämään. Siellä isä makasi sairaana, ja äidin ympärillä parkui viisi pientä lasta eikä koko mökissä ollut leivänpalaa. Ajattele! Sairaana makaava isä, kuihtunut äiti ja viisi nälästä parkuvaa lasta, eikä muruakaan leipää —! Ymmärrätkö sinä, mitä se on? — Minä luulin silloin ymmärtäväni. Heitin kukkaroni rahoineen äidin syliin, karkasin ulos ja juoksin metsään. Siellä paiskausin pitkälleni sammalikkoon ja — usko jos tahdot, mutta minä — itkin, — nyhdin sammalta kouraani ja itkin. Tiellä ajoi samassa — kenties se niin piti olla — paikkakunnan rikas kartanon parooni kahdella välkkyviin valjaisiin puetulla hevosella, ja kun minä huomasin, miten huolettomana hän istui vaunuissaan, puristui oikea käteni nyrkkiin ja kohosi taivasta kohti ja minä kirosin, — kirosin taivaat ja maat, itseni ja kaikki! — Se oli kamalaa —

Vaieten tuijotti hän syvämietteisesti ulos. Minusta tuntui sopimattomalta häiritsemiseltä sanoa mitään, jos olisin jotakin keksinytkin. Hän sai nytkin lopettaa äänettömyyden.

— Tekeväthän ne kyllä, ne rikkaat, hyviä töitä köyhille. Antavat heille vanhoja kuluneita vaatteita ja muuta, mikä ei itselle kelpaa. Sitten lyövät rintoihinsa. Me olemme armeliaita, me teemme hyviä töitä, sanovat. Ajattelevat kai, että joka köyhälle antaa, se lainaa Herralle — hyvää korkoa vastaan tietysti. — Minä inhoon tällaista armeliaisuutta. Se on mitä törkein loukkaus ihmisyyttä vastaan, sillä — hän kääntyi minuun päin — ne ovat juuri nuo riepuihin puetut, kamalasti yskivät, silakkaa, amerikansilavaa ja perunoita syövät ihmiset, jotka kantavat koko yhteiskuntaa hartioillaan ja saavat siitä markan päivältä — jos saavat. He ottavat nöyrästi vastaan armopalat ja kiittävät, sillä henki on heille kalliimpi kuin kunnia, ja heitä on niin opetettu tekemään. Antaa kyllä voi tarvitsevalle, mutta ei antaa armosta, vaan senvuoksi, että hän on sen ansainnut. Näes, jokainen ihminen, joka kerran on ansainnut syntyä tähän maailmaan, on myöskin ansainnut saada tässä maailmassa elämisen mahdollisuuden.

— Pahahan se on, ettei tämän maailman hyvyyttä ole riittävästi kaikille. Ikävä paikkahan se on. Mutta minkäs sille tekee, kun se nyt kerran niin on. Ja eikö tuo tulevaisuudessa korjaantune itsestään — onhan maa yhä vaurastumaan päin, — lohduttelin minä, kun hän taas alkoi tuijottaa.

Hänen ohuet huulensa vetäytyivät kireään — etten sano pirulliseen — ivahymyyn, kun hän vastasi:

— Maa on vaurastumassa, sen näkee siitä, että kaupungit kasvavat loistossa ja väkiluvussa joka päivä. Se todistaa, että maa jaksaa elättää entistä enemmän hyödyttömiä miehiä ja prostitueerattuja naisia. Me rakastamme täyttää kaupungit, ja tiedätkö, minkätähden? Sentähden, että kaupungeissa elää vähemmällä työllä, ja siellä on tarjolla nautintoja ja huveja enemmän kuin maalla. Me, näetkö, tahdomme tehdä työtä niin vähän kuin suinkin ja huvitella ja nauttia — sanonko rypeä — niin paljon kuin suinkin. Niin ne tekevät muuallakin, emmekä me tahdo muodostaa poikkeusta. Se herättäisi huomiota ja me kun olemme niin liikuttavan vaatimattomia. Olen lukenut historiaakin siellä maailmalla toisinaan, ja nähnyt siitä, kuinka ennen Rooman kansa söi, joi ja mässäsi kansansa elämän mehutkin. Me emme ole vielä niin kauvas ehtineet.

— Sinä maalaat asiat liian mustiksi. Ei se nyt kuitenkaan niin hullusti ole kuin sinä sanot — koetetaanhan yhtä mittaa tehdä parannuksia tai ainakin yrittää parannuksia, — tyynnyttelin minä taas.

— Esimerkiksi kuinka? kysäisi hän terävästi.

— No onhan meillä nyt kaikenlaisia puolueita, jotka — yritin minä, mutta hän keskeytti. Kuohahtaen viittasi hän minua vaikenemaan, veti henkeään ja aikoi jotakin sanoa, mutta ei näyttänyt keksivän kyllin sattuvia sanoja. Puhkui sanoja tapaillen, kunnes vihdoin pääsi sanomaan, mutta, kuten näytti, toista kuin ensin aikoi.

— Olen minä ollut puoluetaistelussakin. Kerrankin olin erään puolueen puolesta hosumassa. Jälkeenpäin kuulin, että vastustajain puolelta oli minua kovasti sen johdosta parjattu ja moitittu. Ja minä itse ilostuin siitä. Olinhan saanut vastustajani edes katkeroittumaan. Siis ei aivan tyhjään mennyttä touhua. Tarkotus oli edes osaksi saavutettu. Niinhän se on sodassa; kun saa edes haavotetuksi vihollisensa, on sekin jo hyvä, vaikka ei muuta saisikaan. Ne ovat, kuule, nämä puolueet niinkuin pieniä valtioita, joilla kullakin on omat lakinsa ja omat ruhtinaansa, ja omat etunsa valvottavana ja jotka vimmatusti tappelevat keskenään.

— En tiedä, mitenhän lienee, mutta en vain ymmärrä, kuinka ihmiset voivat niin innostua siihen, jos se kerran sellaista on kuin sinä sanot.

— Senhän nyt voi helposti ymmärtää. Katsos! Heillä on jokaisella naapureita ja jokaisella on hammastelemista, jollei yhden niin toisen kanssa. Mutta mennä naapurille suoraan haukkumaan on kollomaista ja me tahdomme olla sivistyneitä. No sitten tulevat puolueet. Naapuri yhtyy tähän puolueeseen, minä yhdyn toiseen, ja nyt meidän sopii haukkua toisiamme, haukkua niin että säkeneet sinkoilevat, puolueen nimiin ja puolueen laskuun. Siinä se on puoluetaistelun ydin ja rasva. Ennenaikaan, kun huomattiin joku epätyydyttävä kohta tämän maailman menon järjestyksessä, ja jos ei sitä saatu naapurin niskoille, työnnettiin se jumalan niskoille. "Jumala on sen niin sallinut", sanottiin ja oikein taitavasti huokaistiin. Nyt ovat puolueet joutuneet Jumalan sijalle. "Kyllähän meidän puolue tahtoisi kaikki hyväksi, mutta ne toiset vastustavat", sanotaan nyt. Se on tyhjää kometiaa koko kaunissanainen touhu, jonka pohjavoimana usein on mitä pikkumaisin itsekkäisyys! — Ja kometiaahan se on koko elämä. Jokainen näyttelee. Vapaa luonnollisuus painetaan piiloon, kaikki muu, paitsi — eläimellisyys. Maailma alkaa käydä happameksi ja myrtyneeksi kuin kuukauden vanha kirnupiimä. Toista se on ollut ennen. Silloin ne joutivat ihmiset runoilemaankin ja satuja kertomaan, sananlaskuja miettimään ja arvoituksilla toisiaan solmimaan. Nyt ei jouda muuta kuin raatamaan, eikä ajattelemaan muuta kuin rahaa, rahaa — toiset saadakseen sillä ruokaa, toiset rikastuakseen. Rahaa pitää tulla vaikka kivestä, tai naapurin verisestä hiestä! Ennen isännätkin sunnuntaisin ja juhlisin antausivat huolettomiksi, melskasivat ja teiskasivat kuin puolivuotiaat mullit. Nyt he pyhisin miettivät, mistä saada rahaa ja arkisin he yrittävät sitä ansaita. Ennen jaksoivat tytöt navetalla ollessaan laulaa ja oikein sydämen pohjasta nauraa heläytellä helapäänauruja. Nyt he politikoivat ja kulmat rypyssä filosofeeraavat työpäivistä ja työpalkoista. Kaikki nyt politikoivat — lapset ja imeväisetkin politikoivat niin että ilma tärisee.

Hän oli puhuessaan noussut kävelemään.

— Mutta minkäs sillekään tekee? Politikoidahan sitä täytyy ja rahan ansaitsemista ajatella, jos elää tahtoo tähän aikaan, — koetin minä taas, kun hän keskeytti.

— Niin täytyy. Siihen on pakko — minä tiedän sen, — mutta siinäpä se juuri onkin. Sanovat, ettei nykyään ole orjuutta, mutta ne eivät tunne elämää, jotka niin sanovat.

Juolahti mieleeni tehdä hiukan ivaa hänen pahasta tuulestaan ja niin kysäisin:

— Mitähän sinä tämän maailman tekisitkään, jos se olisi sinun vallassasi?

Hänellä oli heti siihen vastaus:

— En mitään muuta kuin tarttuisin molemmin käsin siihen kiinni, kohottaisin sen pääni yläpuolelle ja sieltä iskisin permantoon tuhansiksi sirpaleiksi. Sirpaleet lakaisisin kellariin ja lähtisin kotiin syömään voileipää sen työn päälle.

Tämä oli jo liian törkeää mielestäni ja olin jo sanomaisillani hänelle vakavia neuvon sanoja, mutta jostakin syystä en voinutkaan muuta kuin kysyä:

— Uskotko sinä Jumalaan? Hän tarttui siihen kuin tärpätti.

— Uskonko Jumalaan? Kuka siihen sitten uskoo? Papitko, jotka opettavat, että taivaanautuus on maallisilla kärsimyksillä ostettava, ja kun lihavatuloinen rovastinpaikka tulee avoimeksi, ryntäävät sitä saamaan jokainen, mutta laihatuloista paikkaa ei hae kukaan. Hekö ja heidän joukkonsa Jumalaan uskovat? — Uskotko sinä Jumalaan? — Hän katsoi tiukasti minua silmiin. Jouduin hämilleni enkä osannut sanoa mitään.

— Niin. Siinä se on. Kun teiltä suoraan ja rehellisesti kysyy, sekottamatta siihen uskoa ja armoa, joudutte te hämillenne ettekä osaa mitään sanoa. Te ette uskalla, ette voi sanoa! Mutta minä uskallan. Nostan pääni pystyyn ja avosilmin sanon: Minä uskon, että on joku, joka elämää hallitsee. Voin kyllä nimittää sitä jumalaksikin, mutta ei se ole se Jumala, jota joka seitsemäs päivä palvellaan käsikirjan mukaan ja joka vaatii niin monenlaisia laitoksia ja seremonioita, että niiden kannattamiseksi täytyy riistää köyhän miehen ainoa karitsa, ja jonka päärlyportti-taivaaseen — tanssisaleihin — ihmisiä värvätään tällaisilla värsyillä:

Hän lauloi pää kallellaan teeskennellyllä äänellä:

"Tulkaa, kuulkaa, katsokaa! Syökää, juokaa, juopukaa! Herran armoherkuista, Rieskasta ja viinasta! Rahatta, Hinnatta"

— nytkin, vaikka viinavero on kaksi markkaa litralta. Menisitkö sinä sellaiseen taivaaseen? Minä vain en menisi, en vaikka käskettäisiin ja annettaisiin ladattu brovninki taskuun.

Hermostuneesti naurahtaen nousi hän kävelemään. Näki selvästi, että hän itsekin piti sanojaan liian törkeinä, vaikka koettikin sitä peittää väkinäisesti aikaansaadulla huolettomuudella ja epäonnistuneella naurun rähinällä.

Ilta oli jo täysipimeä, ja naiset tulivat navetasta. Miskakin ilmaantui kotiin iltaista varttomaan. Kattolamppu sytytettiin ja alettiin puhella muista asioista.

Enkä saanut tilaisuutta kysyä ystävältäni: mitä on silloin elämästä, kun siinä ei näe mitään niin hyvää, josta voisi iloita, eikä mitään niin pyhää, jota ei tahtoisi pilkata? —