E-text prepared by Tapio Riikonen

KOTIPELLON KYNNÖKSELTÄ

Kertomuksia

Kirj.

JOUKO NIKKINEN [Jaakko Nikkinen]

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1911.

SISÄLLYS:

Koterossa.
Ensi taistelu.
Jekku-Kustaa.
Elämäntarina.
Muuan päivä.
Mies.
Ystäväni.

KOTEROSSA.

I.

Hän makasi kyynärpäät pystyssä, ristiinpantujen sormien yhdistämät kädet pään alla, ja mietti. Puhelu oli äsken johtunut jollain tavalla niin, että hänen oli ollut puolittain pakko kertoa yhdestä elämänsä huomatuimmasta piirteestä. Ja hän huomasi, että nämätkin, jotka makasivat tässä samassa huoneessa, olivat kuulleet hänestä puhuttavan tai sanomalehdistä lukeneet.

— Tekö olette se! he huudahtivat ja loivat häneen säälin ja ihailun sekaisen silmäyksen.

Hän hymähti tälle huudahdukselle, ja se hymähdys oli paljon sanova. Se kummasteli, kun ihmiset vielä nytkin häntä sellaisena kunnioittavat, se ikäänkuin halveksi heitä senvuoksi. Samalla kuului siinä katkeruutta huokuva kysymys: mitä varten? ja toivoton: kaikki on mennyttä!

Eletty elämä kulki jälleen sielun silmäin ohi ja hän näki — niinkuin jo monta kertaa ennenkin — miten sen ainoana suurempana tarkotuksena oli aina ollut juuri tuon ihailevan kunnioituksen herättäminen. Se oli ollut hänen elämänsä johtotähti, joka määräsi hänen askeleensa. Pienestä pojasta alkaen nykyiseen asemaansa nuorena perheenisänä se oli ollut hänelle kaikki kaikessa. Sen edestä sai kaikki muu väistyä tai tulla toimeen miten voi. Nyt voi hän sen tunnustaa itselleen suoraan.

Tähän saakka hän oli onnistunutkin. Miten monta kertaa olikaan hänelle hurrattu ja eläköötä huudettu, liehutettu liinoja ja heitetty kunnioittavia ihailun silmäyksiä, kun hän huuruisena ja huohottaen, mutta reippaana ja voimakkaana, terve puna verevillä poskilla, saapui perille ennen muita. Pää pystyssä meni hän eläköötä huutavan joukon läpi välinpitämättömänä, ikäänkuin hänelle olisi ollut samantekevää hurrattiin tai ei. Kuinka tärkeää se kuitenkin oli hänelle, että huudettiin eläköötä, kun hän saapui perille! Jollei niin olisi tehty, olisi hän joutunut raivoon. Jos joku olisi ehtinyt ennen häntä, olisi se ollut samaa kuin hänen luonnollisimman oikeutensa pois riistäminen. Hän olisi joutunut epätoivoon. Tämä vaara oli olemassa, sillä niitä oli paljon, jotka tahtoivat päästä samaan asemaan. Senvuoksi täytyi aina olla varuillaan, aina ponnistella, sillä jos vähänkin hellittää niin — kuka tietää — — —

Tähän saakka oli onni kuitenkin vielä ollut myötäinen. Hänen nimensä oli useat kerrat talven kuluessa sanomalehdissä mainittu ja aina muiden samassa yhteydessä olevain etumaisena. Korkeat herratkin olivat puristaneet hänen kättään, kiitelleet ja puhuneet siihen suuntaan, että hän voi vielä tehdä itsensä ulkomaillakin huomatuksi ja tuottaa kunniaa maalleen ja kansalleen. Se oli suurta! Se oli jotain, jonka eteen kannatti ponnistella, — toista kuin maan tonkiminen!

Miten hän olikaan halveksinut ikätovereitaan ja muita, jotka eivät osaa muuta kuin kyntää, ojaa kaakertaa ja lantaa ajaa! Heille ei kukaan huuda eläköötä, ei kukaan korkea herra purista heidän lantaista kättään, heistä ei puhuta sanomalehdissä, vielä vähemmin he voivat ulkomailla tulla huomatuiksi ja maalleen kunniaa tuottaa — nuo raukat!

— Ja nyt on minulla edessä sama kohtalo! Entinen on kaikki lopussa. En voi enää entistäkään mainettani ylläpitää, lisätystä puhumattakaan. Ei muuta kuin vajota kyntömieheksi ja lannanajajaksi, — jos siihenkään enää kykenee. — — —

Ihan kuin kiusaksi heräsi entistä voimakkaampi muisto monista veristä ivaa väreilevistä puheista, joita hän oli tunkionkuukkijoista pitänyt. Hermostuneesti käänsi hän päätään.

— Minä olen paljon sen eteen työtä tehnyt, mutta nyt ei enää tarvitse tehdä, en kykene enää.

— Se tuli ääneen.

Jos tämä, tieto, että nyt se on lopussa, olisi tullut hänelle yht'äkkiä hänen terveenä ollessaan, olisi hän joutunut epätoivoon, niinkuin ihminen, joka kadottaa elämänsä johtotähden eikä näe mitään, minkä perään kannattaisi pyrkiä. Hän olisi joutunut raivoon, joka olisi päättynyt, kuka tietää mihin. Mutta pitkällinen sairaus oli taltuttanut hänen luontonsa, niin että hän alistui tähän tietoon, niinkuin heikomman aina täytyy alistua väkevämmän alle. Ensin aluksi, kun hän sen verran alkoi olla voimissa, että jaksoi ajatella, ja tämä tieto tuli hänen ajatuspiiriinsä, nousi hän koko voimallaan sitä vastaan. Hän tahtoi tukahuttaa sen heti alkuunsa. Mutta se tuli joka päivä uudelleen, entistä suuremmalla voimalla. Ja vihdoin hän käsitti, että se on kohtalon hänen eteensä asettama poikkitela, jonka yli ei voi päästä. Voi kyllä lyödä päänsä murskaksi sitä vastaan, mutta yli ei voi päästä. Ja hän alistui. Täytyy kärsiä, kun on kerran kärsimään luotu — — —

— Olen minä kuitenkin ollut jotain, tulkoon nyt mitä tulkoonkin, minulla on kuitenkin jotain näyttää ja parempaakin kuin heillä, jotka eivät ole ikinä päässeet tuhmaa talonjussia korkeammalle.

Se oli hänen lohtunsa. —

Pitkän pitkä oli se aika, jonka hän oli sairasvuoteella virunut, ensin kotona ja sitten sairaalassa. Kun hän viimeksi ulkona liikkui, oli mitä kaunein kesä. Ruis nuokkui tyyninä iltoina laskevan auringon valossa, kevättouot hiljaa kahisivat vienossa tuulessa. Vasta niitetty mehevä heinä työnsi ladoistaan sivukulkijan ruokahalua herättävää tuoksua. Metsässä lemusi pihka ja tuoreet mehevät lepänlehdet. Kaino koivu huojutteli lehtevää latvaansa ja haavan lehdet värisivät. — Sanovat että risti, johon Jeesus naulittiin, oli haapapuusta ja senvuoksi haavanlehdet vieläkin värisevät. —

Nyt on syksy. Hän on kuullut sen ja tietää hän sen muutenkin. Hänen vuoteensa on käytävän puoleisella seinällä ja hän voi nähdä ulos ikkunasta. Ikkunaan näkyy hiukan joittenkin koivunoksani latvoja. Hän on niitä seurannut ja nähnyt, mitenkä tuuli on niitä ravistellut, kiskonut lehden toisensa perästä irti ja viskannut ulos kylmään maailmaan — liejuiseen rapakkoon. Hänen on tullut sääli noita lehtiä ja hänen tulee sääli noita oksia, jotka nyt alastomina värjöttävät kylmässä syystuulessa. Ne ovat käyneet rakkaiksi hänelle. Hän tuntee, että se sama kohtalon ankara käsi, joka häntä vainoo, nyt niitäkin repii ja raastaa.

II.

Hänessä oli tehty vaarallisia leikkauksia ja koko ajan senjälkeen on hänen pitänyt maata selällään. Nyt aamulla hänen vuodettaan korjatessaan otti hoitaja pois tyynyn hänen polviensa alta ja sanoi, että nyt saa ruveta makaamaan kylellään ja saa jo istuakin sängyssä. Huomenna saa nousta kävelemään ja ylihuomenna saa lähteä kotiin, jos jaksaa.

— Jaahas, — hän vain siihen sanoi, niinkuin asia olisi jo ennen päätetty ja nyt vain pantiin sinetti alle.

Häntä ei suurestikaan ilahuttanut kotiinmeno entisiä tuttuja tapaamaan. Voivat vaikka nauraa.

Hurraata eivät ainakaan huuda, eivätkä liehuta liinoja, kun hän perille pääsee. Vertaisenaan vain pitävät tunkionkuukkijatkin — ja niinhän — — Hän ei uskaltanut ajatella loppuun.

Kun hoitaja oli saanut kaikki siistityksi, keräsi hän likaantuneet vaatteet kainaloonsa ja poistui huoneesta. Silloin päätti hän koettaa maata kylellään.

— Mitä tämä on? — Eikö hän makaa vuoteella? — Hän koetteli käsillä. — Rehellisesti hän makaa vuoteella. — Mutta kun on niinkuin makaisi jollakin kapealla lankulla hyvin korkealla ja aina olisi putoamaisillaan. Kaikki vuoteet, sairaitten pienet kaksilautaiset pöytätelineet, kaappi, tuolit, pesuteline, vuodevarjostin ja kaikki pyörivät tulista kyytiä yhdessä sekamelskassa sinisen sumun seassa. Ei näy ainoatakaan selvää piirrettä. — Kuitenkin ponnistelee hän uljaasti pysyäkseen kylellään, mutta mikään ei auta. Hetken kuluttua täytyy kääntyä selälleen. Vähän ajan päästä on kaikki jälleen selvää.

— Voi pojat, mutta te menitte hurjaa kyytiä. Tokko olette edes eheitä kaikki? kysyi hän toisilta sairailta, vallattomuutta tavottelevalla äänellä. Vuoteilta kuului hyväntahtoisia osanoton naurahduksia ja osaaottavia silmäyksiä kohdistui häneen. Ja hän joutui omituisen nöyryyden tunteen valtaan.

Vähän ajan kuluttua hän yritti uudestaan ja päivällisaikaan hän jo voi jokseenkin turvallisesti maata kylellään ja katsoa lattialle, joka ei nyt pyörinyt. Illalla hän jo uskalsi istuakin tyynyjen varassa sängyssä, eikä lattia sittenkään pyörinyt.

— Huomenna sitä sitten pasteeraillaan ja käydään naapurissakin ja vaikka kahvilla kyökissä.

Hän veti peiton päälleen ja tuokion kuluttua nukkui kuin päivämies.

III.

Seuraavana aamuna tullessaan tekemään tavallista aamusiivousta toi hoitaja hänelle housut — kasvoillaan iloisen tyytyväisyyden ja ylpeyden ilme, niinkuin hyvin suoritetun urotyön jälkeen. Hän puki housut päälleen ja nousi istumaan. Hoitaja talutti hänet pesutelineen luo ja pesi hänen kasvonsa.

— Lähdeppäs nyt kävelemään! — sanoi muuan sairaista nousten itse kävelemään.

— E-hen-en minä uskalla. — Äänessä värisi toivo ja pelko.

— Minä autan.

Toinen toiseensa nojautuen he alkoivat kävellä päästä toiseen vuoderivien välissä olevaa käytävää. Lapsellinen onnen myhäily parrottuneilla kasvoillaan ja kuopille painuneissa, tuuheain kulmakarvain reunustamissa silmissään, seurasi hän jalkojaan, kun ne vuorotellen siirtyivät lattiaa hangaten toinen toisensa edelle. Varjo katosi aina, kun lampun kohdalla oltiin ja taas kasvoi joka askeleella, kun siitä poispäin siirryttiin. Vasen jalka oli tottelemattomampi. Toisinaan piti käsin auttaa, kun ihan väkisin uhkasi jäädä paikalleen.

— Voi kuitenkin — voi sentään, — huudahti hän tuontuostakin, itsekään tietämättä, johtuiko se kävelyharjotuksen synnyttämästä ihastuksesta, vai muistuivatko mieleen entiset hiihto- ja metsästysretket. Kenties siinä oli molempaa. —

Aamiaisen jälkeen hän jo pääsi tuolin avulla ikkunan luo. Ja mitä hän näkikään siellä! Auringonpaistetta, rakennuksia, rakennuksien varjoja, kivitetyn pihan, suuria koivuja kasvavan puiston, johon hänen lempioksansa häipyivät näkymättömiin. Renki toi jymisevää vesitynnyriä pihaan ja ajoi sen keittiön eteen. Varjo seurasi uskollisesti mukana. Keittiöstä tuli palvelustyttö ja he alkoivat yhdessä tyhjentää tynnyriä. — Tuolla karkasi koira häntä sojona, ihan kuin jänistä ajaisi. — Keittiön seinän vierellä leikki kaksi kaunista, pientä, viatonta lasta, — liikuttavia katsella. — Tuolta pienemmästä rakennuksesta tuli mies ja katosi jonnekin huoneitten taakse. — Hoitaja meni keittiöön. — Kas tuossa tuuli vie koivunlehteä oikein tulen kyytiä pitkin pihaa! Ja tuolla toinen tulee perässä ihan kuin yrittäisi edellistä kiinni! — Hän käänsi päätään.

— Tulkaa katsomaan! — tulkaa katsomaan, mitä täällä on! Kuinka hauskaa täällä on!

Kuopille painuneet harmaansiniset silmät puhuivat ja kääntyivät jälleen katsomaan ulos. Suu ei puhunut mitään, vaikka sekin ensin aikoi.

Vaikka hän koettikin yläruumiillaan mahdollisimman paljon turvautua leveään akkunanreunukseen, alkoivat sääret sittenkin vapista.

— Ei, mutta — kyllä tästä pitää mennä vuoteelle. Mitäpä noista tuollaisista.

Se oli suu, joka niin sanoi. Silmät, nenä ja kaitaisiksi kutistuneet kasvot kokonaisuudessaan — lyhyt ruskea partakin — sanoivat ei milloinkaan ennen nähneensä niin hauskaa. Tuolia hinaten meni hän vuoteen luo, riisui takkinsa ja huoahtaen veti peiton päälleen.

Hän nukkui yhtä mittaa siihen saakka kun harjottelijaneidit alkoivat jakaa ruokaliinoja päivällistä varten, jolloin hän heräsi ja ympärilleen silmäillen nousi istumaan.

— Jahas. Nyt pitääkin taas nousta syömään.

Pian oli takki päällä, tuoli pöydän viereen hinattuna ja hän itse tuolilla istumassa ja odottamassa. Mutta kun ei ruoka heti tullut, pitkästyi hän ja läksi varovaisesti kävelemään ikkunan luo.

— Ei tässä pitkiä aikoja jouda odotella. Eräästä vuoteesta kiinni pitäen kurotti hän ulos nähdäkseen.

— Heleijaa! Ruokapaarit tulevat! hän huudahti ja katsahti ympärilleen lapsellisen hyvätuulisesti naurahtaen ja alkaen varovaisesti köpitellä takaisin pöytänsä luo. Helpotuksesta huoahtaen painautui hän istumaan tuolille.

Käytävältä alkoi kuulua veitsien ja kahvelien kalinaa sekä kiireisiä askeleita, eikä aikaakaan, kun jo tuotiin ruoka — höyryävää soppaa ja eturuoka kullekin sen mukaan kuin jaksoi sulattaa. Tuolla kahden ikkunan välissä, vesikarahvia ja laseja kannattavan pöydän vieressä makasi nuorukainen, jossa oli eilen toimitettu leikkaus; hän ei saanut syödä kuin vähäisen soppaa, jota selällään maaten raukeasti pisteli suuhunsa rinnan päälle asetetusta kupista. Hän muisti, miten oli itsekin ollut samassa tilassa ja hänen tuli nuorukaista sääli. Mutta — —

— No nyt minä syönkin niinkuin metsämies, — ja veitsi alkoi hiljalleen kalista lautaseen.

— Sitten mennään kahville kyökkiin — sanoi siihen toisista sairaista se, joka aamulla häntä talutteli.

— Mennään vain. — Mutta onkos nyt mikään — kahveli vei juuri lihapalaa suuhun — kahvin aika? — Suu oli ruokaa täynnä. — Mennään vasta myöhemmin!

Syötyään ei hän mennytkään vuoteeseen heti, vaan paneutui takki päällä pitkälleen mustalla nahalla päällystetylle leposohvalle. Mutta ei siinäkään kauvaa huvittanut.

— Minä lähden kylälle.

Salaperäisesti myhäillen meni hän hiljaa ovelle, jonka sai suurella vaivalla avatuksi, ja hiplasi itsensä käytävälle. Tähystellen pitkin käytävää työnsi hän oven verkalleen kiinni. Käytävä näytti toisaanne katsoen olevan loppumattoman pitkä. Siellä etäällä häämötti valoisampi aukko ja ihmisiä näkyi liikkuvan siellä täällä. Molemmin puolin käytävää oli ovia ja ovien päällä numerot. Seisoi siellä pari kaappiakin ja rullasänky, jolla sairaita kuleteltiin ja joka oli kuin vanha tuttava vieraiden joukossa. — Jahas, jahas, — hän päätteli ja kääntyi katsomaan toisaanne. Sinnepäin oli käytävä hyvin lyhyt. Näki selvästi käytävän päässä olevan suuren ikkunan puitteetkin. Muutamia ovia oli sielläkin päin, ja tuossa ihan lähellä oli kaappi täynnä kirjoja.

— Jaahas. Siinäkö se kirjakaappi onkin, — ajatteli hän ja läksi tassuttelemaan ikkunaa kohti. — Ennenkuin pääsi ikkunan luo, kohosi käytävä, ja oli astuttava pari porrasta ylöspäin. Hän kohotti oikean jalkansa astuakseen alemmalle portaalle, mutta vasen jalka ei jaksanutkaan yksin kantaa koko ruumiin painoa, ja hän oli kaatua. Seinästä pidellen nosti hän ensin vasemman jalan portaalle ja sitten veti oikean perässä päästen niin vihdoin alemmalle portaalle. Hän lepäsi siinä hetkisen ja mieleen valahti outoja tunteita. Siinä oli oman avuttomuuden tunnetta ja samalla nöyrää alistumista, jopa lohdullista kiitollisuuttakin. Kenelle ja mistä?

— Sitä ei hän tietänyt.

Levättyään hetkisen, alkoi hän taasen ponnistella. Juuri kun oli saamaisillaan vasemmankin jalkansa ylemmälle portaalle, kuului hoitajan raikas, hyväntahtoinen ääni takaapäin käytävältä:

— Onko se Holma?

— On, — vastasi hän samassa kun nykäsi vasemman jalkansa portaalle.
Hän ei uskaltanut katsoa taakseen. Hoitaja naurahti osanottavasti.

Nyt ei ollut enää kuin muutama askel ikkunalle. Väsyneenä ja huohottaen laskeutui hän istumaan matalalle ikkunalaudalle ja rupesi katselemaan ulos. Näköala oli koko maailma sairashuoneeseen verrattuna. Ensin oli kalpean kellertäväksi käynyttä niittyä ja sen takana maantie. Maantien toisella puolella oli muutamia mökkejä ja peltoa, jonka halki kulki iso laskuoja. Pellon takana oli metsää, jota etemmä ei voinut nähdä. Vielä näkyi muutamia puita maantieltä sairaalaan johtavan tien vierillä.

Vähän aikaa katseltuaan huomasi hän pellolla kynnettävän. Hevonen vetää raskaasti, pysähtyy vähän väliä, ja hän on kuulevinaan, miten mies sille huutaa, — ja uudelleen alkaa hevonen mennä. Hiljaa nahisten kääntyy tuore, musta multa pinnalle haudaten sängen alleen. — Hevonen taas seisahtuu. Mies antaa sen puhaltaa ja korjattuaan huonosti kääntyneen viilun asettuu istumaan. Katselee pitkin vakoa ja miettii. — Ihan varmasti se miettii. — Mutta mitähän se miettii? — Todellakin — mitähän se miettii? — Kenties se miettii, minkävuoksi pitää kyntää? — Sitä se varmaankin miettii. Istuu tuossa aurallaan ja piippunysää imeskellen miettii, minkä vuoksi pitää kyntää? — Tavan takaa sylkeä loiskauttaa oikein tupakkamiehen leveän syljen.

Samassa ajatuksen juoksu katkesi. Silmät eivät enää katsoneet kyntäjää, vaan tuijottivat jonnekin kauvas. — Kädet valahtivat sivuille ja hän loi kysyvän katseen vieressä olevaan vaatehuoneen oveen.

— Minkä vuoksi pitää kyntää?

Kysymys täytti sielun kokonaan ja tuli ulos hiljaisena kuiskauksena.

— Jollei kukaan kyntäisi, niin ei kukaan eläisi.

Se selvisi aivan yht'äkkiä ja valtasi mielen kokonaan!

— Jollei kukaan kyntäisi, niin maa ei kasvaisi viljaa. Ja jos maa ei kasva viljaa, ei tule leipää, ei paksua limppua eikä ohutta reikäleipää, ei voita, ei maitoa, ei mitään. Jos lakataan kyntämästä, silloin täytyy lakata elämästäkin. —

Lääkäri tuli rakennuksestaan sairaalan puolelle päin.

— Mutta eihän lääkäri kynnä, eikä pappi kynnä, ja on paljon muitakin, jotka eivät kynnä ja kuitenkin elävät.

Aralla vahingonilolla hän katseli ympärilleen, ikäänkuin joku toinen olisi selvittänyt asiaa. Hän luuli nyt saaneensa sen solmuun.

— Jollei kukaan kyntäisi, eivät hekään eläisi. Joka kyntää, se tuottaa elämän voimaa kaikille. Kyntäjä on se perustus, jonka päälle kaikki muu rakentuu. —

Se lankesi selvänä ja varmana, — sitä ei voinut kiertää eikä himmentää. — Se oli ihmeellistä. Olihan hän jo niin monta kertaa ennenkin nähnyt kynnettävän, eikä tällaisiin ajatuksiin joutunut. Mistä ihmeestä niitten nyt piti tulla? — Totta kyllä, että hän oli aina — pilkatessaankin — sielunsa pohjassa tuntenut, että jos asiaa oikein alkaa ajatella niin muuhun tulokseen ei voi tulla kuin siihen, mihin hän nyt oli tullut. Jos toisin uskottelee, pettää itseään. Hän oli aavistanut tämän hetken tulevan. Mutta sittenkin hän tyrmistyi ja hätääntyi. Avuttomana loi hän rukoilevan katseen ympärilleen. Hänestä tuntui, että viimeinenkin tuki hänen altaan luhistuu kokoon ja hän viskautuu pohjattomaan häpeän kuiluun.

— Olenko sittenkin ollut väärässä? Ja koko ikänikö? Ja pitääkö se tulla jokaisen kuuluville? Eikö se riitä, että olen joutunut kyvyttömäksi? Pitääkö vielä tunnustaa erehtyneenikin, — tunnustaa, etten ole koskaan mitään ollutkaan? Parempi, kun — —

Käsi teki rajun liikkeen, niin että etusormi hipaisi kaulan etupuolta, poskilihakset nytkähtivät. Silmät välähtivät, niin että ainoastaan valkuainen näkyi, kulmat kohosivat ja koko ruumis jäykistyi. Sihisten kulki ilma lujasti yhteen puristuneitten hammasrivien välitse. Sieluun patoutui jotain ja kaikki oli kuoleman-jäykkää vähän aikaa.

— Sinä olet kurja raukka! —

Se pärskähti ylös sielun syvyyksissä kuohuvasta myrskystä, ryntäsi kuin padon takaa. Käsi teki torjuvan liikkeen. Kasvojen piirteet alkoivat lientyä. Suu vetäytyi omaa itseään ivaavaan irvistykseen, joka vähitellen kehittyi surumieliseksi hymyksi.

Katse lipui pitkin sairaalan tietä, jolle hiljaisessa syystuulessa huojuvain koivujen varjot synnyttivät viihdyttävän valon ja varjon sekaisen väreilyn. Lääkärin rakennuksen varjo oli vinosti yli tien, ulottuen sairaalan seinään saakka. Valaistun ja varjon rajaa läksi katse lipumaan. Siinä seinän vierellä oli kasa puista karisseita lehtiä, ja katse pysähtyi niihin.

— Nuokin ovat kerran olleet kauniita, tuoreita ja iloisia ja kaikkien ihailemina leppeässä kesätuulessa liehuneet. Nyt ne ovat rumia ja likaisia ja jokaisen tallattavina. Kukaan ei niitä enää ihaile. Aivan niinkuin minuakaan ei enää kukaan huomaa eikä kukaan ihaile.

Liikutuksella katseli hän noita likaisia lehtiä. Ne olivat tovereita — kärsimystovereita, — kärsineet saman alennuksen kuin hänkin.

Vieno tuuli värähytteli lehtiä, ne kohosivat hiukan syrjälleen ja ikäänkuin kirkastuivat, kun aurinko niihin paistoi. Samassa tuulispää pelmautti lehdet ilmaan vieden ne suppilon muotoisessa pyörteessä ylös, näkymättömiin.

— Noin meitä vain heitellään — — —

Kurkussa tuntui heikkoa pistelemistä, eikä sumun himmentämä katse löytänyt kohtaa, mihin pysähtyä. Jälleen seisahtui kaikki vähäksi aikaa. Hän tunsi sielussaan jälleen jonkin murtuvan. Siellä alkoi hiljalleen värähdellä, lohdullinen, pehmeä tunne alkoi vallata mielen. Ikäänkuin joku ennen tuntematon valo olisi virrannut sieluun, ja yht'äkkiä heräsi selittämätön, vapauttava tunnelma. Riemuinen riehahdus täytti mielen ja päätä rupesi pyörryttämään.

Vaivoin nousi hän seisaalleen ja tueten käsillään seinään, alkoi mennä pois ikkunan luota. Siinä olivat jälleen ne portaat. Päätä huimasi, kun katsoi eteensä käytävälle. Molemmin käsin täytyi pidellä seinästä, ja vihdoin oli kuin olikin portaat kunnialla laskettuna. Mieleen juolahti entiset suksimäet, eikä hän voinut olla katsahtamatta taakseen ja hymähtämättä.

Hoitaja tuli vastaan vaatteita kainalossa.

— Eikös Holma jo ala olla väsynyt? — Hoitaja hymyili niinkuin äiti lapselleen.

— Vähän kyllä. Olenkin tässä juuri makuulle menossa.

Hoitaja meni ohi pysähtymättä, ja hän hissutteli ovea kohti. Hiljaa veti hän oven auki ja pujottautui myhäillen sisään. Yhtä hiljaa sulki hän taas oven ja avaimesta kiinni pitäen katseli sekavin silmin kautta huoneen.

— Siellä näyttää olevan oikein kaunis ilma tänään.

Vaivaloisesti liikkuivat jalat. Käsin täytyi ottaa tukea, missä siihen vain oli vähänkin mahdollisuutta. Toiset sairaat seurasivat mielenkiinnolla menoa ikäänkuin olisivat katseillaan tahtoneet häntä tukea.

Jo oli takki naulakossa ja väsyneesti huoahtaen hervautti hän itsensä vuoteelle istumaan jalat lattialla. Jalkoihinsa tuijottaen hän hiljaa kääri vasemman jalan sukan alas, veti housunlahkeen ylös ja tuijotti pitkään paljasta säärtä. Puristi kätensä sen ympärille — peukalo ulottui pitkälle toisten sormien päälle. Hitaasti päästi hän housunlahkeen jälleen alas, veti sukan suoraksi, käänsi peittoa ja pujottautui sen alle. Raskaasti painui voimaton ruumis vuoteeseen. Kädet jäivät peitolle ja katse kiintyi niihin. Koetellen toisella kädellä toisen ranteen paksuutta hän hymähti.

— Lihan se vei — mutta jäipä luut —

— Niin. Ei ole mitään hätää. Lihaa saa uutta, mutta jos luut olisi vienyt, niin … Se lausuttiin äänellä, joka koetti olla veitikkamainen, mutta olikin vakuuttava.

— Ja sen uuden lihan kanssa alkaa minulle uusi elämä, — välähti mieleen ja samalla myöskin papin viime sunnuntaisen saarnan loppusanat:

— Minä toivon, että kun te poistutte täältä ruumiillisesti terveinä, te myöskin olisitte henkisesti terveitä! Minä toivon, että te, samalla kun parannutte ruumiin sairaudesta, myöskin parantuisitte hengen sairaudesta.

IV.

Ennen laskuaan hiljaisen, salaperäisen, kaukaisesti kohisevan metsän taakse lähetti kelmeä lokakuun aurinko vielä yhden säteen sairashuoneeseenkin. Se laskeutui ikkunan viereiselle vuoteelle, jolla makasi eilen leikkauksen kärsinyt kalpea nuorukainen lyhyesti hengittäen ja raukeasti käännellen päätään puoleen ja toiseen. Vähänväliä paisutti rintaa pidätetty huokaus. Säde loi ruusuisen hohteen punaiselle peitolle, hyväili nuorukaisen kasvoja ja houkutteli auki hänen silmänsä, joissa raukeuden keskeltä kuvastui rukoileva tuskan ilme. Säde hymyili lohduttavasti noille silmille.

— Älä tuskastu! Kyllä sinä paranet — ja sitten…! — se kuiskasi.

Eikä nuorukaisen pää enää kääntynyt. Silmiin ilmestyi heikko ilon välähdys. Säde iski vielä silmää nuorukaiselle ja siirtyi seuraavalle vuoteelle. Siinä makasi vankka mies tuskaisesti käsiään väännellen. Pää nytkähteli hermostuneesti hartioihin, ja joka nykäyksellä pusertuivat kasvot luonnottomiin kurttuihin, silmät painuivat tiukasti kiinni ja huulet vetäytyivät toisistaan erilleen. Hengittäessä tunki ilma sihisten sisään yhteenpuristuneiden hampaiden välistä ja sai ulos tullessaan kurkunpäässä aikaan huoahtavan korahduksen. Oli tapaturmaisesti ruhjonut toisen jalkansa, jota juuri äsken toimitetun puhdistamisen vuoksi nyt hirveästi kirveli. — Säde siveli hänen poskeaan.

— Älä sure! Sinä paranet — ja voihan ihminen elää, vaikka ei olekaan kuin yksi jalka! —

Seuraavalla vuoteella makasi laiha ja kalpea mies, kasvoillaan valju, herpaantunut ilme. Sairasti sydänvikaa. Kaipasi vaimoaan ja kuutta pientä lastaan, jotka kotona itkevät ja ikävöivät isää. Hänkin itki, ja heikko sydän löi yli voimainsa. Säde kohosi hiljaa hänen vuoteelleen, silitteli peitteen päälle jäänyttä pieneksi kutistunutta kättä, hyväili poskea ja katsoi suruisen lempeästi silmiin.

— Kyllä Jumala pitää huolen pienokaisistasi!

Muuta ei säde voinut sanoa. Se näki Kuoleman seisovan vuoteen ääressä ja irvistelevän luisilla kasvoillaan. Itkien hiipi säde pois vuoteelta, mutta kääntyi vielä Kuolemaan päin.

— Sinä luulet saavasi ihmisen — mutta siinä erehdyt! Et saa muuta kuin liha- ja luukokoelman — mestarin työtä kyllä sekin — mutta sittenkin jonkun ajan päästä kourallinen multaa vain! Sen sinä saat, mutta ihmistä et saa.

Säde värähteli. Kuolema yhä vain irvisteli luisilla kasvoillaan.

Säde kävi jokaisella vuoteella ja sai hetkeksi kaikki rauhottumaan. Mutta hetkeksi vain. Se ei joutanut kauvan viipymään yhdessä paikassa, sillä maailmassa on niin paljon, jotka sitä kaipaavat. Sen täytyi kiiruhtaa. Hetken se vielä väreili huoneen valkeilla seinillä ja valkeassa laipiossa, jossa kärpänen suristen liukui pitkin kiiltävää maalausta kuin tuulen ajamana.

Säteen poistuttua alkoi hämärä ikkunoista vilkuilla. Salaperäisesti kuiskien astui se huoneeseen, pehmeästi liukuen joka komeroon. Hetken kuluttua hämäräkin poistui ja tummakulmainen, äänetön pimeys alkoi ikkunoista vaania, aikoen sekin tulla sisään. Mutta silloin tuli siivoojanainen ja sytytti suuren kattolampun, eikä pimeä uskaltanutkaan tulla sisään. Ikkunoista vain tuijotti synkeillä silmillään ja jossain syrjäisessä komerossa uskalsi varkain hiipiä.

Se on päivän tuskallisin aika sairaalassa. Sairaat ovat tuskastuneita, selkiä pakottaa alituisesta makuusta. Rautasängyt natisevat, pidätetyt huokaukset täyttävät ilman. Nuorukaisen pää kääntyilee taas tyynyllä, vankan miehen ruumis nytkähtelee ja isä itkee.

Holma makasi taasen pää käsien varassa, äänettömänä, kauvas katsova ilme silmissään. Hän oli omituisen mielialan vallassa. Oli niin suloisen surullisesti hyvä olla. Oli vähän niinkuin silloin, kun huuruisena ja huohottaen saapui perille ennen muita ja huudettiin eläköötä ja liehutettiin liinoja — ja kuitenkaan ei ollut niinkuin silloin. Tämä oli jotakin paljon kauniimpaa, puhtaampaa — täydellisempää silloiseen verrattuna — aivan kuin sirosti tehty pesukurikka vallan veistämättömän koivunpuolikkaan rinnalla. Kaikki on niin hämärää, kaikessa on jotakin sellaista, jota hän ei ole koskaan ennen tuntenut, eikä nytkään ymmärrä. Hoitajakin äsken näytti siltä kuin sillä olisi ollut mielessä jotakin —

— Mitäs se —?

Silmät sävähtivät, pää kohosi ja kurottautui ovea kohti. Hän kuunteli henkeä pidättäen. Samoin toisetkin — ei hiiskausta kuulunut huoneessa.

Käytävän toisella puolella olevasta huoneesta kuului avonaisten ovien kautta pehmeää, tunteellista laulua ja kitaran helinää. Alussa se värisi epätoivoisesti kuin itku ilman kyyneliä. Sitten se huokaili kuin kyynelvirtaan puhjennut ääretön epätoivo ja lopuksi kohosi luottavan iloiseen säveleeseen kuin sydämen syvimmät toiveet täyttymään saaneen riemulaulu. Se toistui usean kerran ja sairaiden tuska lientyi, he eivät muistaneet sitä. Liikutus, lämmin kuin kotiliesi, valtasi mielet ja kyynel kihosi silmäkulmaan. — Kuka se laulaa?

Jokainen kysyi, mutta kukaan ei tiennyt vastata. Nuorukainen liikahti kuin olisi aikonut nousta ja mennä kiittämään ja kättä puristamaan, mutta ei voi, ei jaksa. Kädet hiukan kohoavat ja jälleen raskaasti putoavat peitolle — kuuluu huokaus kuin pidätetty nyyhkytys. Katseensa hän tähtää lujasti oveen, ja näkee laulun loputtua hoitajan tulevan vastaisella puolella olevasta huoneesta kitara kädessään ja vilkaisevan heihin ikäänkuin arastelisi hän tekoaan.

— Se oli meidän hoitajamme, joka lauloi — nuorukainen sanoi, heikko säihke silmissään, pannen erityisen painon sanoihin "meidän hoitajamme". — Kukaan ei sano siihen mitään — ei äännähdystäkään kuulu vähään aikaan ja kun hoitaja tulee huoneeseen, ei kukaan puhu hänelle laulusta mitään, mutta silmät säteilevät kiitollisuutta, ilmakin sitä värähtelee. He ymmärtävät hoitajaansa ja tuntevat, että hänkin ymmärtää heitä.

Laulun ensi vaikutuksen lauhduttua makasi Holma kulmat rypyssä silmiään siristäen. Laulu muistutti jotakin — mutta mitä? Oli kuin olisi ennenkin kuullut samanlaista — mutta missä, milloin? — Käsi painautui poskelle ja rypyt kulmissa yhä tiukentuivat.

— Aa —!

Käsi ojentui peitolle, kulmain rypistys tasottui ja silmät avautuivat.

— Marihan se siellä kotona noin tapaa laulella, navetassa, ylisillä ja joka paikassa, kun tietää tai luulee, ettei hän ole kuulemassa. Mutta jos huomaa hänen kuulevan, herkeää heti ja katsoo niinkuin olisi rikoksesta tavattu — hän kun tapaa aina tiuskaista hänen "yninästään". — Niin, Mari — Mari — Marihan se on, joka aina tapasi katsoa niin kummallisesti, toivokkaasti, kun hän itsetyytyväisenä ja hiestyneenä palaa kotiin — mutta kun hän ehtii sanoa: "Taas meni kaikki hyvin", näyttää Mari pettyneeltä, jopa toisinaan silmiäänkin pyyhkii siinä kahvia keittäessään. Hän ei sitä silloin ymmärtänyt, eikä yrittänytkään ymmärtää, meni vain muuta puhumatta kamariin oikaisten sohvalle siksi aikaa, kun Mari saa kahvin valmiiksi. Se Lyyli kun parkuu niin ettei saa korvillaan olluksi ja Jukka meiskaa kuin puolijauhoinen. — Niin — Mari — Mari-raukka. Nyt minä pyytäisin sinua laulamaan minulle, nyt minä ymmärrän, miksi sinä silmiäsi pyyhit silloin. — —

Hänen tekisi mieli itkeä. Silmissä käy harmaaksi — kaikki käy harmaaksi ja sekavaksi. Mielikuvituksessaan kotona ollen hän syö illallisen Lääkäri tekee tavallisen ilta-kiertonsa — hän on vain yhä kotona Marin, Jukan ja Lyylin luona. Kuva toisensa jälkeen astuu silmien eteen muodostuen milloin miksikin haamuksi, jotka kaikki katsovat häneen säälivän nuhtelevasti — katsovat vuoroin hellästi Maria, Jukkaa ja Lyyliä, vuoroin taas säälinsekaisella moitteella häntä. Ne alkavat kuiskia:

— Sinä itseäsi vain ajattelit, sinä tahdoit saada oman itsesi muita ylemmä ja kaikki muut työntää syrjään. Sinä jätit lapsesi orvoiksi ja vaimosi surevaksi leskeksi, että maailma sinua käsillään kantaisi.

Yhä ankarammin ja uhkaavammin kuiskivat haamut, jotka muisto esille kutsui, eikä hän voinut puolustautua niitä vastaan. Karvas katumuksen kyynel vain kirposi silmäkulmaan.

Yhä enemmän irtautuu hän ympäristöstään. Tuolta se sairas, joka aamulla häntä talutteli, lausuu hänelle sanan käytävältä kuuluvan puhelun ja naurun johdosta. Hän vain sivumennen hymähti sille. Katse läksi omin lupinsa harhailemaan ja näki, miten nuorukainen taas käänteli raukeasti päätään ja hiljaiset huokaukset paisuttivat rintaa. Molemmat kädet olivat valahtaneet vuoteen reunain ulkopuolelle ja riippuivat veltosti alas. Vankka mies taas vavahteli, kasvot puristuivat kurttuihin ja ilma meni sihisten sisään ja tuli korahtaen ulos. Isä taasen kärsii tuskaa, kaipaa perhettään ja heikko sydän lyö yli voimainsa. Rautasängyt narahtelevat ja kuuluu levottomia liikahduksia.

Käytävällä on puhelu ja nauru loppunut. Ainoastaan sähkökellon kilinä kuuluu silloin tällöin, ja heti sen jälkeen hoitajan askeleet ja oven käynti jossakin. Näin menee vähän aikaa ja käytävältä alkaa kuulua reippaita naisen askeleita. Ne menevät ohi, mutta heti tulevat takaisin ja samalla kuuluu tyhjäin astiain kalinaa. Ovi aukenee ja siivoojatar saapuu sisään, tekee tottuneilla varmoilla liikkeillä tavalliset iltatehtävänsä, sammuttaa ison kattolampun ja sytyttää ovenpielessä naulassa olevan pienen yölampun, joka luo huoneeseen pehmeän, hämäränsekaisen valon, sanoo hyvää yötä ja poistuu. Kuuluu, mitenkä hän käy toisissakin huoneissa ja miten hänen askeleittensa kaiku yhä heikkenee, kunnes vihdoin kokonaan lakkaa kuulumasta. Jälleen on kaikki vähän aikaa hiljaa, ainoastaan hereillä olevain sairaitten liikahdukset ja huokaukset värisyttävät ilmaa.

Vielä kerran alkaa käytävältä kuulua askeleita — pehmeitä, hiljaa narskahtelevia. Ne lähenevät yhä, ollen toisinaan kuulumattomissa. Silloin kuuluu, miten ovi avataan ja suletaan ja hetkisen kuluttua jälleen avataan ja suletaan, jolloin askeleet taas alkavat tulla lähemmäksi. Ovi avautuu ja hiljaa varpaillaan astellen tulee sisään sairaalan ylihoitajatar, mennen suoraa päätä nuorukaisen vuoteen luo. Nuorukaisen silmät ovat puoliksi auki.

— Saatte lääkettä, että voitte nukkua, — kuiskaa hoitajatar, hankaa hiukan nuorukaisen paljasta käsivartta ja ruiskauttaa siihen morfiinia pienestä putkesta. Sen tehtyään nostaa käden vuoteeseen, samoin toisen ja asettaa huolellisesti peitteen.

— Nyt voitte nukkua, — hän vielä kuiskaa lohduttavaisesti ja menee toisille tuskaa kärsiville tekemään samoin. Nuorukainen tuntee suloista viihdytystä ja makaa rauhassa. Samoin toisetkin.

Hiljaa, niinkuin oli tullutkin, poistuu ylihoitajatar. Lamppu ovenpielessä sihisee yksitoikkoisesti ja sairaitten katkonainen hengitys ylläpitää hiljalleen sirisevää ääntä. Yön tunnelmarikas rauha laskeutuu sairashuoneeseenkin.

V.

Holma nukkui rauhattomasti. Kummalliset, piirteettömät unikuvat vaivasivat häntä. Aamupuolella yötä hän näki unta.

Hän harhaili pimeässä kivikkoisessa ja kantoisessa metsässä, selässään raskas taakka. Liikkuminen oli tavattoman vaikeaa. Taakka painoi selässä ja ilma oli tukahuttavaa. Hän etsi tietä jonnekin, mutta ei voinut nähdä, kun piti käsissään suurta tummaa lintua, joka yhtenään rapisteli hänen silmäinsä edessä, estäen näkemästä. Lintu pyrki karkuun, mutta hän puristi kouransa tiukasti sen jalkain ympärille. Kynnet painuivat pivoon ja sieltä tiukkui veri, hiki valui kaikkialta ja jäsenet vapisivat, mutta hän ei hellittänyt. Hän tunsi jo kauan olleensa tässä tilassa. Hän tiesi, että metsän ulkopuolella on valoisampaa, että ilma siellä on raikkaampi ja että siellä on laajat ja vaihtelevat näköalat, mutta hän ei osannut metsästä ulos, lintu kun aina sokaisi hänen silmänsä, — ja lintua hän ei olisi millään ehdolla laskenut menemään.

Metsässä oli paljon muitakin, jotka levottomassa kiihkossa näin harhailivat, kivien ja kantojen seassa kompuroitsivat, etsivät tietä, eivätkä löytäneet, käsissään oleva musta lintu kun sokaisi silmät. Ja uusia ihmisiä eksyi metsään joka hetki. He eivät kukaan puhuneet toisilleen mitään siitä, että he olivat eksyksissä, mutta silmistä loisti hätä ja pelko, ja jokainen näytti koettavan valhetella. Epäluuloisesti vaanien he katsoivat toisiinsa, kun milloin lähekkäin satuttiin.

Hän oli juuri saanut kätensä vielä tiukemmin linnun jalkain ympärille ja uskoi varmasti sen jo pitävänsä, kun yht'äkkiä kourat herpautuivat auki ja lintu lensi tiehensä. Hän juoksi sen perään, tahtoen saada sen jälleen kiinni, mutta se oli mahdotonta. Lintu meni. Häpeissään ja epätoivoissaan painoi hän kädet silmilleen, ettei näkisi toisten ilkkuvia katseita. Korviaan ei hän voinut peittää, ja hän kuuli, miten ne toiset nauraa räkättivät, tömisyttivät jalkojaan ja ilvehtivät hänen onnettomuudellaan. Ja kun hän otti kädet pois silmiltään, näki hän, miten jokaisen kasvot loistivat ilkeätä iloa. Kukaan ei ajatellutkaan lohduttaa. Se vihlasi sydäntä ja hänen teki mieli uudelleen peittää silmänsä. Mutta silloin hän huomasi puiden välissä heikon kajastuksen ikäänkuin päivän ensi säteistä. Aivan hänen sivuitsensa johti polku. Hän alkoi kävellä pitkin polkua sinnepäin, mistä kajastus näkyi, ja kuta pitemmälle hän käveli, sitä raikkaammaksi muuttui ilma, sitä keveämmäksi taakka ja polku tasaisemmaksi ja leveämmäksi. Näköalat alkoivat olla yhä vaihtelevampia ja monipuolisempia. Ihmeissään ja hurmaantuneena joudutti hän askeleitaan. Tuntui niin vapaalta. Teki mieli rallattaa ja heittää kuperkeikkaa vihreänurmisella tiellä. Hän kiirehti yhä kulkuaan, ja lopulta jo juosten hän saapui — kotiin.

Siellä hän löysi Marin, Jukan ja Lyylin — löysi heidät aivankuin uusina. Mari juoksi hänen syliinsä, Lyyli parkui minkä jaksoi ja Jukka telmi puuhevosensa kanssa. Hän sulki Marin syliinsä, kirkui kilpaa Lyylin kanssa, sieppasi Jukalta puuhevosen ja alkoi sen kanssa vallattomasti laukata ympäri tupaa. Jukka talkkeroitsi perässä, nauroi, kirkui ja riemuitsi. Hän katsoi silmiin Maria, joka istui uuninpankolla ja nauroi koko sielustaan. Samassa kuului kolaus, ja hän — heräsi.

Silmiään hieroen hän katseli ympärilleen, eikä vähään aikaan tajunnut missä oli. Kun se selvisi, valtasi karvas pettymyksen tunne mielen. Hän kohosi istualleen ja huomasi, että pöydältä oli pudonnut hänen eilen lukemansa kirja. Huoahtaen nousi hän panemaan kirjan jälleen pöydälle ja pujottautui uudestaan peiton alle. Toiset kuuluivat vielä nukkuvan, mutta häntä ei enää nukuttanut. Unikuvan aikaansaama vaikutelma piti häntä valveilla.

Hänet valtasi voimakas koti-ikävä. Ei mitään muuta hän toivonut kuin että niin pian kuin suinkin pääsisi kotiin, kotiin Marin, Jukan, Lyylin, Putten ja rauhaisten puutarhakoivujen luo! Kun voisi heti lähteä, pukea vaatteet päälleen ja heittäytyä matkaan. Mutta se on mahdotonta, hän ei tiedä edes, missä vaatteensa ovatkaan. Täytyy vielä vartoa puoleen päivään saakka. Silloin pääsee lähtemään kotiin! —

Kaikki oli hiljaista. Kello siellä käytävällä kuului lyövän neljä, sähkökello kilisi ja heti kuuluivat yöhoitajan pehmeät askeleet. Kuului menevän käytävän vastaisella puolella olevaan huoneeseen. Vuoteilta kuului raskaita hengähdyksiä, korinaa, liikahduksia, epäselviä sanoja — vuoteet narahtelivat, mutta kukaan ei kuulunut olevan hereillä.

Salaperäisesti myhäilevä hämärä tepsutteli kaikkialla, kuiskaili nukkuvain korviin, silitteli heidän kasvojaan ja peitteen päälle jääneitä käsiään. Sen ei tarvinnut pelätä pientä hiljalleen sihisevää yölamppua oven pielessä, sillä yölamppu oli hämärän hyvä ystävä. Pimeä tuijotti ikkunoista vielä iltaistakin synkempänä. Sen kävi kateeksi, kun hämärä noin vaan sai vapaasti tepastella, missä halutti, eikä itse saanut olla edes syrjäisimmässä sopukassakaan, hämärä kun oli sinnekin hiipinyt. Ja pimeä synkistyi yhä enemmän.

Käytävällä avattiin joku kaappi, kuului pientä kilahtelua ja ovi loksautettiin kiinni jälleen. Nuorukainen kuului heräävän, samoin poikanen tuossa oven toisella puolella. Kello löi viisi. Ovi avautui hiljaa ja yöhoitaja tuli kuulumattomin askelin sisään, kourassaan kuumemittarit. Lujasti niitä ruopsautettuaan asetti hän niistä yhden kunkin sairaan kainaloon, jolloin viimeisetkin heräsivät. Asettaessaan kuumemittarin sydänvikaa sairastavan isän kainaloon, koetti hoitaja hänen valtimoaan ja poistuessaan katsoi pitkästi häneen.

Hetken kuluttua tuli hoitaja takaisin, tarkasti mittarit ja merkitsi muistiin niiden osottaman määrän. Taasen koetteli hän valtimon lyöntiä kuten äskenkin, taasen katsoi hän pitkästi perhettään kaipaavaan isään — vielä poistuessaankin vilkaisi.

— Nouskaa, pojat, syömään, — käski se sairas, joka aamulla oli
Holmaa talutellut.

— Niin. Eipä tuota taida muuta työtä saada tänä päivänä, — vastasi siihen Holma.

Ja todella alkoikin kuulua hiljaista rapinaa, kun yksi ja toinen, jolle lääkäri oli siihen luvan antanut, pureksi palvelustytön heille illalla hankkimia korppuja. Holmakin alkoi pureksia, mutta yht'äkkiä lakkasi. Mieleen juolahti eilen näkemänsä kyntäjä ja hän katsoi miettien korppua kädessään.

— Tämä on korppu, vehnäjauhoista leivottu — ja sen vehnän, josta tämä korppu on leivottu, on talonpoika kasvattanut, olkoon se kasvatettu ja korjattu missä maailman kulmassa tahansa. Talonpoika sen on kasvattanut, maan muokannut ja korjannut viljan, sekä myllyyn laittanut — tuo paikkahousuinen, tyhmä talonpoika, jolle jokainen nauraa ja ilvehtii. Aina on hänelle naurettu, aina häntä syljetty ja maahan tallattu. Kuinka hän on jaksanut tätä kestää niin kauvan — kun ei jo aikoja sitten ole nääntynyt, tai muuten lyönyt kintaitaan pöytään ja paneutunut uunin päälle nukkumaan? Silloin olisi nähty, kenelle on naurettu — —

Miten vähän me ihmiset sentään ajattelemme. Jokainen syö leipää, mutta kuka ajattelee sitä hikeä, joka hänen leipäänsä on kätketty — sitä talonpojan hikeä? Harva ajattelee, mutta jokainen nauraa — niinkuin minäkin. — Kaupungissa kävelevät sähkövalojen ja kupoolien keskellä, nauravat ja ilakoivat — ja syövät — sormin osottavat ja äänin matkivat talonpoikaa, joka talvisin torilla värjöttelee halkokuormansa vieressä, pitää majaa pihatuvissa syöpäläisten seassa — muualla kun nauravat, ja poliisikin paremmin huomaa — ja kaupunkitulijaisiksi ostaa lapsijoukolleen kymmenen pennin ranskanleivän — — Mahtaako hänen kätensä puristua nyrkkiin edes housuntaskuissa? Syytä siihen hänellä kyllä olisi — —

Hän asetti korpun pöydälleen ja selällään maaten tuijotti kattoon.

Käytävältä alkoi kuulua askeleita — muitakin kuin hoitajan. Kuuluu puiden kolinaa, pellit rämisevät ja hetken perästä kuuluu käytävällä olevista uuneista palavan tulen tohinaa. Reippaat askeleet lähenevät ovea, se avautuu voimakkaalla nykäyksellä.

— Hyvää huomenta, — kuuluu aamuvirkeä ääni, ja siivooja-nainen syli täynnä sahatuita puita menee uunin luo.

— Huomenta, huomenta, — vastataan vuoteilta.

Holma kääntyi kylelleen.

— Minkälainen ilma nyt on?

— Nyt on hyvin kaunis ilma. — Siivooja pisteli puita uuniin.

— Ei vieläkään ole tullut talvi?

— Ei ole — eikä vielä hetkeen tulekaan.

— Minä pääsen tänään kotiin.

— Jassoo. Vai jo te nyt pääsette kotiin! Mahtaa se olla hauskaa — kun niin kauvan on pitänyt olla täällä.

— Kyllä se hauskaa on — on se.

Siivooja sytytti vielä kattolampun ja meni tekemään tulet toisiinkin huoneisiin.

Muutaman kerran kohahdettuaan, epätietoisena syttyäkö vaiko sammua, alkoi tuli iloisesti uunissa tohista. Holma nousi, puki takin päälleen ja asettui istumaan uunin eteen tuolille. Uunissa paukkasi, tohisi ja pihisi. Tuntui niin kodikkaalta. Niinkuin olisi istunut kotona kamarissa talvisena sunnuntaiaamuna. Uunissa samoin paukkui, tohisi ja pihisi, lattialla ja laipiolla oli samanlainen viuhkan tavoin levenevä värähtelevä valokuvio. Tuvasta kuuluu, miten Mari toimii askareissaan, Lyyli jokeltaa kätkyessä ja Jukka laukkaa puuhevosensa kanssa. —

— Hohhoi! — kun minä olen nukkunut — sanoi heikkosydäminen isä hyvää mieltä ilmaisevasti haukotellen. Holma säpsähti. Eihän tuo mies ole enää moneen päivään puhunut juuri mitään. Epäselvästi vain mutisee, kun hoitajakin jotakin tiedustelee. Senvuoksi hän huudahti:

— Mutta — sinähän alat parantua!

— Niin luulen itsekin. Olen nyt jo niin virkeä, että pian minä nousen kävelemään. — Hän näytti kokonaan unhottaneen perheensä.

— No jos sinä tuolla vauhdilla alat toipua, niin ei siihen montakaan päivää mene, kun saat kotiin lähteä.

— Niin, niin — kyllä se olisi hauskaa — hauskaa — olisi se — —

Kaikkia ilahutti tuo huomattava virkeys ja siitä aiheutui hauska pakina. Kun siivooja käväisi kohentamassa uunia, sanottiin se hänellekin ja hän hymähti siihen sydämellisesti.

Liike ja puhelu käytävällä yhä vilkastui. Jo kuului sieltä päivähoitajankin ääni, kun hän neuvoi harjottelijaneitejä. He pitivät paljon hoitajastaan, ja heidän silmänsä välähtivät ilosta, kun kuulivat, että hän on taasen tulossa. Jotka voivat, kohensivat peittojaan. Se oli jonkinlainen kunnianosotus hoitajaa kohtaan.

Hänen sisään tullessaan Holma jo oli pessyt kasvonsa ja juuri niitä pyyhki, iloisesti vastaten hoitajan hyvään huomeneen. Heti alkoi hoitaja korjata vuoteita, ja ne, jotka siihen kykenivät, pesivät itse kasvonsa sill'aikaa, kun heidän vuoteitaan korjattiin. Ehdittyään perhettään kaipaavan isän luo, taitteli hoitaja varjostimen hänen vuoteensa edestä ja nosti sen pois.

— No — mitenkäs Kulmala nyt jaksaa?

— Minä jaksan oikein hyvin. Sanoinkin äsken, että pian minä lähden kävelemään.

— Kyllä teidän vielä täytyy olla vuoteessa. Minä laitankin sen nyt uudestaan.

Hoitaja haki rullasängyn käytävältä, nosti Kulmalan siihen, laittoi hänen vuoteensa, pani uudet lakanat ja muut. Kulmala pakisi kuin lapsi koko ajan, ja kun hoitaja, ensin pestyään hänen kasvonsa ja kätensä, nosti hänet takaisin vuoteelle, sanoi hän lapsellisen tyytyväisellä itsensä säälimistä ilmaisevalla äänellä:

— Niin minua nostellaan kuin pikku-poikaa vain. — Hyväntahtoinen naurunhymähdys leijaili kautta huoneen.

Holma seisoi Kulmalan vuoteen vieressä ja katseli kaihoisin silmin ulos. Hoitaja meni taas keittiöön niinkuin eilenkin. Aurinko paistoi pihan vastaisella puolella olevan rakennuksen kiiltävään peltikattoon, josta heijastui sairashuoneen ikkunoihin, luoden seinään kalpean kuvan. Holma oli juuri syventymässä sitä katselemaan, kun samassa hänen huomionsa kiintyi Kulmalaan, joka alkoi hengittää raskaasti ja katkonaisesti korahdellen. Holma katsoi häneen hetkisen ja huomautti sitten toisillekin. Heti läksi siivooja hakemaan hoitajaa. Kulmalan hengitys kävi yhä raskaammaksi ja katkonaisemmaksi, suu avautui joka hengähdyksellä oudosti ammolleen ja pää vetäytyi rinnoille päin. Silmiin tuli eloton kostea ilme ikäänkuin olisivat ne lasittuneet. Kun hoitaja ehti tulla, oli hengitys jo loppumaisillaan — muutama nykäys vielä, ja Kulmala oli kuollut. Lääkäri tuli kiireesti, mutta silloin oli kaikki lopussa, eikä kukaan voinut sille mitään. Lakana vedettiin kuolleen pään ylitse, peitehuopa vietiin pois ja niin jäi koko vuode ihan valkeaksi.

Kaksi tuntia pidettiin ruumis huoneessa ja sitten korjattiin pois. Holma istui taasen käytävän ikkunalla ja näki kun rengit tulivat sitä hakemaan jaloilla ja kantotangoilla varustetulla ruumiskirstulla. Kului hetkinen, ja he tulivat takaisin käytävälle kirstua kantaen, huulillaan hymy, joka aina näkyy, kun ihminen koettaa näyttää välinpitämättömältä todellisuudessa kuitenkaan sitä olematta, kun hän koettaa peittää syvimpiä ajatuksiaan.

— Niin menevät kuin kiveä kantaisivat, eivätkä ihmistä. Mutta kantavatko he sitten ihmistä — —? Ehkä kantavatkin vain kiveä —? Eikö ihminen ole jotakin muuta kuin ruumis, jotakin muuta kuin lihaa, luuta, verta ja aivoainetta, jotka vähän ajan päästä — mätänevät —? Voiko ihminen koskaan mädäntyä —?

Pyörryttäviä ajatuksia alkoi risteillä päässä ja hän meni takaisin huoneeseen.

— Kulmala pääsi täältä pois, eikä hänen ainakaan tarvitse enää toista kertaa tänne tulla — sanoi hänelle heti joku huoneessa olevista.

— Niin. Hänen ei tarvitse enää sairaalaan — ei ainakaan tällaiseen sairaalaan — mutta meistä ei tiedä, vaikka saisimme vielä tulla montakin kertaa. Hän pääsi pois. — Hän sanoikin kerran, kun meitä samana päivänä kuletettiin leikkaushuoneessa, että kenties pääsemme poiskin samana päivänä — ja nyt me pääsemme pois samana päivänä — — Holman ääni värisi hiukan.

Puhelun keskeytti harjottelija-neiti tullessaan käskemään Holmaa pukua muuttamaan. Holma hiukan hytkähti ja läksi pehmeästi hissuttaen.

Liikutuksella katseli hän jokaista vaatekappaletta — takkia, housuja, liiviä, alusvaatteita, Marin kutomia sukkia, mustia patiina-kenkiä ja pientä kesäistä lättälakkia. Hitaasti kävi pukeutuminen — kääreet vatsan ympärillä tekivät haittaa, ja muutenkin oli niin somaa — kun ei kolmeen kuukauteen ollut nähnytkään vaatteitaan. Ehdottomasti kääntyi suu myhäilevään hymyyn, kun pääsi valmiiksi ja päällystakki käsivarrella läksi takaisin, — ja ehdottomasti pääsi sairastovereilta ja Kulmalan sänkyä puhdistavalta harjottelija-neidiltä huudahdus, kun hän tuli huoneeseen jälleen. Kaikista tuntui miellyttävältä ja ihmeelliseltä nähdä häntä omassa puvussaan.

Kerättyään kaikki pikkukapineet, kynät, muistikirjan, rahataskun, kellon, kirjekuoret, paperit ja muut taskuihinsa, ei hänellä ollut enää muuta tehtävää kuin odottaa, koska hevonen tuodaan rappujen eteen. Mutta siihen menikin aikaa. Hän oikoili leposohvalla, käveli käytävällä, istuskeli akkunalla, kävi naapureissakin ja aina vähänväliä vilkaisi kelloon, joka nyt oli liivintaskussa eikä vuoteen karmiin ripustettuna. Kuinka hitaasti ne kellon viisarit liikkuivatkaan! Eihän se seiso? Ei se seisonut. Tuli siitä vihdoin päivällisaika. Hätäisesti ja sykkivin sydämin haukkasi hän ruokaa. Hänellä oli kiire, sillä päivällisen jälkeen hänen on heti lähdettävä. Kunhan ei vain myöhästyisi junasta. — Hän katsahti kelloonsa samalla vilkaisten levottomana ulos. — Mutta jos myöhästyisi junasta — Missähän se renkikin kuhnustelee, kun ei jo tuo hevosta. Kun ei vain olisi unohtanut. — Hän ei voinut — toisille puhellessaankin — olla yhtenään katsomatta sinnepäin, mistä arveli hevosen tulevan — ja jo alkoikin hevonen rattaat perässä nousta tallin luota pihaan. Käytävällä alettiin huutaa Holmaa.

— Ky-ky-kyyllä minä heti.

Häntä värisytti niin ettei tahtonut päällystakkia päälleen saada. Lujasti kädestä puristaen ja värisevällä äänellä pikaista parantumista toivottaen sanoi hän hyvästi jääville tovereille. Käytävällä olivat hoitaja ja harjottelija-neidit ja katsoivat iloisen ylpeästi häneen. He olivat iloisia, kun hän pääsi vihdoinkin terveenä pois sairaalasta ja ylpeitä, kun hän oli heidän hoidossaan parantunut. Hän puristi heidän käsiään ja sydämellisesti kiitteli hyvästä hoidosta. Hänet valtasi liikutus, niinkuin omaisista ja hyvistä ystävistä erotessa.

Sydämen ankarasti tykyttäessä astui hän ovesta eteiseen ja siitä pihalle. Aurinko paistoi kelmeästi, niinkuin se ainoastaan lokakuun lopulla paistaa, vieno tuuli kuiski, niinkuin se ainoastaan lokakuun kuulakkaina päivinä kuiskii. Ja hänestä tuntui, että hän on perhonen, joka vast'ikään vapautui koterostaan ja nyt lähtee vienossa tuulessa ja auringonpaisteessa lentelemään kukkaisille niityille. Ennen hän eli matona kaalinlehdellä, söi siihen reiän toisensa perästä ja aina sai olla varuillaan, ettei putoaisi alas etanain, onkimatojen ja kovakuoriaisten sekaan. Silloin hän uskoi, että kaalinlehti on koko maailma — tai ainakin ainoa, missä voi oikein elää. Mutta nyt — —

Samassa lähti hevonen menemään. Sairashuoneen ikkunoista huiskuteltiin paria nenäliinaa ja sieltä näkyi kaihoten ulos katselevia päitä. Käytävän ikkunalla näkyi kolme suurta valkeaa esiliinaa sinertävän puvun päällä. Siellä seisoivat harjottelija-neidit ja hoitaja. Hiljalleen vyöryivät rattaat pitkin koivujen reunustamaa kujaa ja niin veräjästä, jonka kummankin patsaan päässä oli lyhty, ulos maantielle.

— No niin. Nyt sitä sitten ollaan menossa kotiin. — Mutta kuinkas uneksinkaan viime yönä pimeästä metsästä ja suuresta mustasta linnusta? — Todella! Minun silmäini edessä on todellakin räpistellyt suuri musta lintu, joka on estänyt minua oikein näkemästä, ja minä olen ollut metsään eksynyt, ja lintua veriin saakka käsissäni pidellyt. Kuinka ihmeellistä! — Mutta eikö suurimmalla osalla ihmisiä ole tällainen lintu silmiä sokaisemassa? Varmasti on, vaikka ei kaikilla sellainen kuin minulla, mutta kuitenkin jokaisella omansa. Ja tätä lintua he pitelevät kiinni, vaikka pivosta veri tippuu, luullen että siinä se on elämä ja onni, kun saa tällaista lintua pidellä. Kuinka lyhytnäköisiä me ihmiset sentään olemme! Meidän täytyy tulla ensin niin heikoiksi, ettemme jaksa lintua hallita, vaan täytyy laskea se menemään. Ja juuri silloin, kun luulemme kaiken menneeksi linnun mukana, huomaammekin löytäneemme oikean itsemme ja onnemme. — On se kummallista. — Niinkuin minäkin. Uskoin olevani erikoisolento muihin ihmisiin verrattuna — parempi kuin muut. Niin kauvan kuin näin uskoin ja kaikin voimin pyrin muihinkin saamaan samaa uskoa, niin kauvan en ollut vapaa enkä onnellinen. Sama se on epäilemättä muidenkin. Näyttäkööt he kuinka kauniilta tahansa, olkoot vaikka kuinka ihailtuja ja kunnioitettuja, eivät he kuitenkaan ole vapaita eivätkä onnellisia niin kauvan kuin he itse pyrkivät itseään toisten yläpuolelle nostamaan. He ovat niinkuin lehdet puussa — he eivät voi liikkua kuin rajotetulla alalla, eikä siinäkään vapaasti, muista riippumatta. Heidän maailmansa on ahdas ja rajoitettu — he ovat niinkuin madot reikiin syödyllä kaalinlehdellä. Päinvastoin silloin kun ihminen huomaakin olevansa ainoastaan ihminen, tahtoo olla etupäässä vain ihminen ja ihmisenä ihmisten joukossa näyttäytyä — silloin on hän vapaa ja onnellinen. Kohtalo voi heittää hänet maahan niinkuin irtonaisen lehden rapakkoon, tai nostaa hänet ylös niinkuin tuulispää lehden, — kaikkialla löytää hän oikean paikan. Hän on niinkuin kissa, joka aina putoaa jaloilleen heitti sen miten tahansa. Hän on vapaa! Hänen maailmansa on rajaton. Hän on niinkuin perho, joka lentelee kukasta kukkaan levittäen onnea kaikkialle ja ollen kaikkialla tervetullut. —

Hänen teki mieli rallattaa paimenpoika-aikaisia laulujaan. — Kyytimies oli jörömäisen, jopa epäluotettavankin näköinen. Ei puhunut mitään, vilkuili vain ympärilleen. Se ei varmaankaan olisi häntä ymmärtänyt, jos hän olisi sille ajatuksiaan puhunut. He eivät puhuneet kumpikaan mitään.

Maantien vieressä oli jälleen mies puoleksi riisuutuneena kyntämässä. Holmaa halutti nousta rattailta, pusertaa kosteaa multaa paakuksi kourassaan, silittää höyryävää hevosta, puristaa miehen kättä ja sanoa hänelle joku ystävällinen sana, sanoa: sinulla nauretaan, ja nauranut olen minäkin, mutta en enää naura sinulla, sinä kansasi henkivartija! — Kuitenkaan ei hän tullut niin tehneeksi, niin kauniilta kuin se tuntuikin.

Asemalle päästyään hän käsin koski hiekotettuun tantereeseen, mutta nykäisi äkkiä kätensä takaisin ja pyyhki sitä nenäliinalla.

— Ei, ei — ei se ole tätä, mutta sitä oikeaa Suomen peltoa, sitä mustan muhevaa, talonpojan hiestä kosteaa peltoa — sitä se on. — Maa — Kuinka hellä ja kärsivällinen se on! Se on halveksittu ja pilkattu — niinkuin talonpoika, joka sitä kyntää — ja kuitenkin se meidät hartioillaan kantaa ja elättää. Se ei hylkää ketään. Se on niinkuin äiti. Vielä silloinkin, kun kaikki muu on meidät jättänyt, eikä enää mistään lohtua löydy, vielä silloinkin se meidät syliinsä sulkee. Jos ihmiset sinua pilkkaavat — se ei pilkkaa. Vaikka kuinka sitä pilkkaisit, se ei sittenkään sinua pilkkaa.

Miettien katsoi hän eteensä rautatiekiskoja.

— Miten paljon ponnistuksia se elämältä kysyikään, se että sai minut tämän ymmärtämään —.

Rautatievaunun ikkunasta hän vielä silmillään seurasi sairaalaa.

— Niin. Nyt sitä ollaan kotimatkalla — ja ilman mustaa lintua. Ei Marinkaan tarvitse täst'edes silmiään pyyhiskellä kun milloin kotiin tulen. Kiitos siitä sinulle, minun koteroni, ja kiitos sille, joka minut sinuun johdatti.

Huomaamattaan nyökkäsi hän sairaalaan päin ja huokasi. Juna jyskytti omalla tahdillaan ja hänen sydämensä sykki omallaan. Ne niin hyvin sointuivat yhteen.

ENSI TAISTELU.

Jukka Mattila ja Mikku Heikkilä olivat seitsenvuotisia pojanvekaroita ja aika hyvät toverukset. Päivät päästään he olivat yksissä puuhissa: lintusilla, piilosilla, uimassa, ongella ja kaikkialla. Talvella laskettiin mäkeä Heikkilän tuvan taitse menevällä tiellä, jossa pääsi pitkiä luikuja aina joelle asti tai Mattilan pihalle, jos niin tahtoi.

Jukka oli ujo, kalpea, pikkunen poikanen, rakasti yksinäisyyttä, eikä viihtynyt suuremmassa joukossa. Ainoastaan Mikun kanssa hän viihtyi. Jos muita tuli, erosi hän joukosta ja meni yksin leikkimään kotipihalle, tai kesäisin istumaan jokirantaan myllyn taakse, suurten kivien sekaan. — Mikku oli vanhempainsa ainoa poika, terve ja punakka, viihtyi vaikka missä, mutta paraiten kuitenkin Jukan parissa.

Monta kepposta he tekivät. Mikun ei olisi sallittu kesälläkään olla ilman kenkiä, kun pelättiin kylmettyvän ja sairastuvan. Mutta kun hän Mattilaan ehti, niin heti kengät jaloista. Kerrankin lensivät Mikun saappaat ja sukat yhteen nippuun sidottuna Mattilan lutinullakosta kauvas pihaan ja olivat vähällä sattua Jukan äitiin, joka vei juuri vesiämpäriä tupaan.

— Pojat! Jukan äiti vain sanoi ja kaksi pörröistä, nauravaa päätä näkyi ullakonaukosta.

Kerran eräänä talvipäivänä oli Mikku hiukan, hiukan vain, pelmuuttanut naapurin Jaskaa ja viipyi Jukan kotona. Jassu oli mennyt hirveästi parkuen kotiinsa ja Mikku tiesi, että isoäiti, joka samalla oli Jassunkin isoäiti, kantelee hänen vanhemmilleen ja hän saa toria kun menee kotiin. Tuli pimeä. Mikku pelkäsi pimeää ja Jukkakin pelkäsi. Silloin Jukan nuorempi sisko läksi saattamaan. Hän ei peljännyt pimeää ja käsi kädessä he läksivät. Naapurin ladon edessä alkoi Jukan siskokin pelätä ja siinä he erosivat, kumpikin kipaisten kotiinsa minkä pienet jalat voivat.

Mutta sitten…

Mikku sairastui ja makasi vuoteessa. Oli kevät. Jukka leikki silloin yksin. Kaivoi puroja pelloilla oleville vesilammikoille ja saattoi siten pitkät ajat katsella veden lorisevaa juoksua.

Tuli kesä, ja Mikku yhä vain makasi vuoteessa. — Jukka istuskeli myllyn takana suurten kivien seassa.

Hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt katsomassa Mikkua tämän sairastaessa. Hän ei voinut mennä, kun tiesi, että Mikku ei pääse tulemaan ulos ja kun pelkäsi, että Mikun isäkin voisi olla tuvassa, ja Jussi ja Maija, kenties vielä muitakin. Mikun äidistä hän ei olisi välittänyt …

Mutta eräänä päivänä hän löysi itsensä seisomassa Heikkilän ovensuussa, itsekään tietämättä, miten oli sinne tullut. Sen hän vain hämärästi muisti, että joku oli häntä käskenyt, pakottanut tulemaan. Tuvassa ei ollut ketään, mutta hetken kuluttua tuli Mikun äiti kamarista ja näytti iloisesti hämmästyvän kun näki Jukan.

— Onko Jukalla asiaa? — hän hyväntahtoisesti kysyi etsiessään jotakin kaapista.

Ei Jukalla mitään asiaa ollut ja Jukan pää painui alas. Emäntä meni jälleen kamariin.

Jukka seisoi kuin palaneilla jaloilla. Hän kun oli luullut, että Mikku makaa tuvassa ovisängyssä ja Mikku makasikin kamarissa. Sopiiko hänen mennä kamariin vai eikö sovi? Samassa Mikun äiti pisti päänsä kamarin ovesta.

— Tuleppas, Jukka, tänne katsomaan Mikkua!

Jukka hätkähti: Sopiiko mennä vai eikö sovi?…

— Tule nyt, tule! — Mikun äiti avasi kamarin oven puoliksi auki.

Jukan pää painui alas. Hän ei ollut selvillä, sopiiko mennä kamariin vai eikö sovi.

— No tule nyt, tule! — Ääni oli jonkun verran tiukka.

Jukka seisoi itsepintaisesti paikallaan silmät maahan luotuina.

Turhaan pyydettyään useamman kerran pani emäntä kamarin oven kiinni ja Jukka jäi taasen yksin. Hän tunsi, miten kaksi voimaa taisteli hänessä. Toinen veti kamariin, mutta toinen sanoi, että on sopimatonta mennä sinne. Eikä Jukka tiennyt kumpaa totella.

— Jos Mikun äiti vielä tulee käskemään, niin sitten minä menen!

Samassa kamarin ovi taasen avautui.

— No Jukka! Tulehan nyt, kun Mikko niin pyytää!

Kuinka viitsisit mennä kamariin? Se on sopimatonta. — Ja Jukka katsoi lattiaan, pysyi itsepintaisesti paikallaan ja kuunteli sisäistä riitaansa.

Jos Mikun äiti vie minut kädestäpitäen kamariin, niin sitten minä menen, ajatteli Jukka, kun emäntä taasen vetäytyi kamariin turhaan poikaa pyydettyään.

Kului hetkinen ja Mikun äiti taasen avasi kamarin oven ja tällä kertaa tuli tupaan kokonaan. Jukka hätkähti.

— Kuinka et sinä Jukka tule, kun Mikku itkee? — Ääni oli rukoileva.

Jukka tirkisteli kulmainsa alta, tuleeko Mikun äiti ottamaan häntä kädestä.

— Tule nyt, Jukka, kun Mikku niin kovin itkee. Jukka ei mennyt ja kyyneleet silmissä vetäytyi emäntä kamariin.

Jukan jalkoja poltti, sydän tykytti, koko ruumis vapisi, ja kun emäntä sai kamarin oven kiinni, pujahti Jukka ulos ikäänkuin jotakin pakoon. Pihalle päästyään hän pysähtyi kuin iskettynä.

— Mutta minä sittenkin menen kamariin! — hän ääneen virkkoi. — Olisipa se kaunista, jos menisit, kun kerran pois läksit! — kuului ääni sisästä. Se oli kylmää, purevan ivallista. Ja Jukka läksi kotiin.

Jukka oli levoton koko päivän ja kuljeskeli hajamielisenä paikasta toiseen.

— Minähän luulin, että Mikku makaa tuvassa ja hän makasikin kamarissa, hän ajatteli. Kuinka minun sinne sopii mennä! Ja mitä minä olisin sanonut, jos olisin mennytkin?

— Mutta kun sinä menit katsomaan toveriasi, joka sairastaa ja kukaties kuoleekin, etkä mennyt edes hänen sänkynsä viereen istumaan. Jukka! Sinä et tehnyt oikein! — Näin hänen rinnassaan joku valitteli.

— Voinhan minä mennä vieläkin, — ajatteli Jukka hädissään ja kulki levottomana paikasta toiseen. Läksi vihdoin joen rannallekin. Istui kivelle myllyn takana, liotteli jalkojaan vedessä ja katseli, miten vesi hiljaa luikerteli kivien välissä ja aurinko paistoi veteen. Pienet kivimateet ja sormenmittaiset hauet pujahtelivat kivien alta piiloistaan, olivat hetken rauhassa ikäänkuin jotakin kuunnellen, mutta samassa kiepauttivat purstoaan ja katosivat. Rannan heinät kahisivat vienossa tuulessa ja kukat huojuivat. Aurinko paistoi myllyn seinään ja siinä oleva aukko, jossa vesiratas oli, häämötti kaamean mustana kuin jonkun hirviön suu. Vesirattaan siipilaudat olivat kuin hirviön hampaat.

Jukka oli niin monta kertaa istunut tässä paikassa samalla tavalla ja aina oli hänen mielensä tyyntynyt. Hän oli tuntenut omituista, suloisen haikeata, turvallista hyväntunnetta. Jos joku tuli häntä siinä häiritsemään, tuntui Jukasta samalta kuin jos olisi joku kaunis kuva häneltä särjetty.

Mutta nyt hän ei viihtynyt siinäkään. Myllynaukko hirveine hampaineen oli niin uhkaava, auringon valaisema myllyn seinä katsoi niin surullisena kuvaansa vedessä, heinät kahisivat nuhtelevasti ja kukat huojuivat itkien. Sormenmittaiset hauet ja kivimateet tulivat piiloistaan, katsoivat häneen vähän aikaa ja tuntuivat sanovan:

— Phyh! Tuommoinen, joka ei mene katsomaan sairasta toveriaan! —
Kiepauttivat purstojaan ja katosivat.

— Menisinkö uimaan? — Jukka ajatteli. Vesi viilteli kylmästi jalkoja ja joki näytti niin uhkaavalta. Jukkaa puistatti. Hän kohosi rantatörmälle ja meni riihen luo.

— Kuinka sinä et mennyt katsomaan Mikkua, joka sairastaa? — sanoi riihi ja katsoi Jukkaa hellänsuruisesti niinkuin Jukka muisti isän joskus katsoneen, kun hän teki pahoin, eikä isä voinut häntä rangaista.

— Viu viu, ti tiu, ti tiu, tiu tiu tiu, — siinä se on poika, joka ei mene katsomaan sairastavaa toveriaan! Hyi! — sanoi varpunen riihen räystäässä.

Jukka lähti tupaan. Suruissaan kahisi ohrapelto, nuhtelevasti katsoi musta saunanovi, jonka yläpuolella oli savun muodostama harjaan saakka ulottuva nokinen kiehkura. Eteenpäin kumartunut aitta uhkasi kaatua päälle ja Jukan täytyi juosta sen sivuitse. Varjossa oleva luhdin seinä oli synkissä mietteissä ja tupa kyseli kummastuneena ja uhkaavana:

— Kehtaatko tulla sisään?

Jukka tuskaili.

— Minä lähden katsomaan Mikkua! hän ääneen virkkoi.

— Kyllä olisi kaunista nyt mennä, kun et kerran silloin mennyt, kun aijoit. Kyllä sillä saataisiin nauraa!

Siinä se taas oli se kylmä, pureva, ivallinen ääni, joka häntä kiusasi.

Jukan teki mieli mennä sänkyyn, painaa pää tyynyihin ja itkeä, itkeä — —

Jonkun päivän perästä menivät Jukan äiti ja sisko käymään Heikkilässä. Kun he sieltä palasivat, kertoi äiti, miten Mikku oli heidän mennessään kamariin maannut kasvot seinäänpäin, mutta heti kääntynyt ja ojentanut kätensä heille. Mikun äiti oli kertonut, mitenkä Mikku tavallisesti, kun tulee vieraita, kääntyy seinäänpäin, on levoton eikä puhu mitään — usein itkeekin. Oli ihmetellyt, kun Mikku nyt noin oli hyvillään. Samalla kertonut, mitenkä Jukka ei ollut tullut Mikun luo kamariin, vaikka hän oli niin monta kertaa pyytänyt, ja mitenkä Mikku oli ruvennut katkerasti itkemään, kun oli kuullut, että Jukka oli mennyt pois tuvasta. Oli pyytänyt, että Jukka vielä tulisi katsomaan Mikkua. Mikku oli ollut hyvin heikko, ja äiti nuhteli Jukkaa, kun ei ollut mennyt hänen luokseen, ja siskokin nuhteli.

Jukka oli koko ajan pelännyt, että jos äiti saisi tietää, ja nyt oli äiti saanut sen tietää. Silmät maahan luotuina kuunteli hän äidin ja siskon puheita koko sydämestään katuen, ettei silloin mennyt Mikun luo kamariin, kun Mikku on niin kovin heikkokin.

Levottomana harhaili Jukka taas sinne tänne, istui milloin penkillä, milloin tuolilla, nosti tuolin pöydälle, kiipesi sille ja etsi jotakin viililaudakolta. Mitä? Sitä hän ei tiennyt.

— Mitäs siellä kaaparoitset? tiuskasi äiti.

Jukka laskeutui lattialle, istui hetken ympärilleen vilkuillen penkillä ja kiipesi ylisänkyyn. Sieltä kohosi leipähirsille ja hinasi itsensä siellä kuivamassa olevia reenjalaksen aineksia pitkin toiselle hirrelle yli tuvan.

— Jos täältä putoaisi, minkähänlainen sitten olisi olla? — välähti mieleen puolimatkassa. Hän katsahti alas, eikä paljoa puuttunut, ettei koettanut. Toiselle hirrelle päästyään laskeutui hän uunin päälle kolistellen siellä astianaineksia ja muita palikoita. Pian tuli sieltäkin alas ja istui hetken tuolilla tähystellen, mihin nyt menisi. Yht'äkkiä nousi ja läksi päättäväisesti ulos.

Sivuilleen katsomatta meni hän tallin, lantapihan ja ratasliiterin ohi ja sivuutti jo naapurin leveän ja matalan rehuladon, jonka sivuseinällä on kaapinmuotoinen lautakoppio. Etuseinässä on kaksipuolinen ovi, joista ei kumpikaan puolikas pääse kuin puoliksi auki, lato kun on niin painunut. Hän oli jo naapurin aitan kohdalla, jossa tiet haarautuivat. Mäkeä ylös suoraan eteenpäin mennään kylän sisään ja maantielle, ja maantietä pääsee vaikka minne. Mäkeä alas oikealle, sitten sillalle, sillalta kujalle ja kujaa pääsee naapurikylään, mutta sinne ei ole hyvä mennä, siellä saa selkäänsä. Jukka kääntyi vasemmalle, sille tielle, joka vie myllyyn ja riihen luo, mutta hän ei mene niihin kumpaiseenkaan, ei mene edes sitä tietäkään, menee vain sen yli.

— Noin. — Parilla harppauksella oli Jukka tien toisella puolella, jossa vihreässä nurmikossa oli tallattu polku ja näkyi epäselviä rattaan jälkiä.

— Minä menen katsomaan Mikkua, — Jukka itsekseen sanoi.

— Mutta kuinka sinä nyt heti kehtaat mennä, kun äiti ja Hilda juuri ovat olleet?

Siinä se oli taasen se kylmä, pureva, ivallinen. Jukka pysähtyi juuri kuin olisi pitänyt puutarhan nurkkauksesta kääntyä Heikkilän pihaan, ja tuijotti tylsästi eteensä. Ajatuksenjuoksu pysähtyi, kädet hervahtivat sivuille.

— Et sinä nyt kehtaa mennä! Ei se ole ollenkaan kaunistakaan. Tule jonakin toisena päivänä! Mikkukin paremmin pitää siitä! — Kylmän, purevan, ivallisen sekaan oli tullut neuvovaakin.

Ehdottomasti katsahti Jukka, onko ihmisiä näkyvissä. Ei näkynyt missään ja tuuheat syreenipuut estivät häntä näkymästä Heikkilän ikkunoihin. Jukka kääntyi takaisin.

— Mutta tuolta toisesta Heikkilästä on voitu nähdä — ja Jukka läksi menemään myllylle vievää tietä. Oli vain löytänyt tuolta kiven, jolla voi heittää voileipiä joessa —

— Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, — päätteli Jukka mennessään. Jostakin syystä ei huomenna sopinut.

Hyvän aikaa hän sitten viipyikin jokirannassa heitellen voileipiä tyynessä myllypurossa ja melkein joka kivelle vakuuttaen, että hän ylihuomenna menee katsomaan Mikkua. Kotiin mennessään hän tuli riihen luo.

— Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, — sanoi hän riihelle ja varpuselle.

— Tsiu, — sanoi varpunen. Ohrapelto taasen kohisi surullisesti.

— Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, — lohdutti Jukka sitä.

Saunanoveen ei hän vilkaissutkaan. Sivumennen vain sille sanoi:

— Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua.

— Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, — sanoi hän rukoilevasti aitalle ja juoksi sen kohdalla.

Luhdin seinään paistoi aurinko, se oli hauskalla tuulella.

— Ylihuomenna minä nyt menen katsomaan Mikkua, — sanoi Jukka sille niinkuin uskotulle toverille.

Tupa ei näyttänyt huolivan sitä ei tätä, mutta sanoihan Jukka kuitenkin sillekin. Kaikki näyttivät olevan tyytyväisiä siihen, että Jukka nyt ylihuomenna menee katsomaan Mikkua. — —

Ylihuomen valkeni. Jukka lojuili tavallista kauemmin vuoteella. Mikäpä sinne nyt on kiire, onhan sitä sittenkin päivää. Hän yritti nukkua, painoi silmänsä kiinni ja veti peitteen päänsä ylitse. Mutta kiusallisesti hän vain oli virkeällä tuulella. — Kun ei nukkumisesta tullut mitään, nousi hän viimein ylös. Aurinko paistoi korkealta, isä oli jo mennyt pellolle väen kanssa ja pääskyset lentelivät joen rannalla sinne tänne suurella kiireellä, ihan jokeen lensivät toisinaan. Jukka ei milloinkaan muistanut nähneensä pääskysiä noin veitikkamaisina. Yhtenään täytyi huomauttaa niistä äidille, joka pesi astioita takan ääressä ja komenteli panemaan vaatteita päälle.

— Siinä paitasilla roikottelet iso poika!

— Eihän nyt niin ole kiirettä. — Jukka veti housuja jalkaansa.

— Mutta ihanhan nuo pääskyset ovat hulluja tänään, kun ihan toisiinsa lentävät!

Käsin housuja pidellen juoksi Jukka ikkunalle ja nauroi kovalla äänellä. Naapurin Jassu näkyi tulevan ongelle jokirantaan.

— Minäkin menen! Ei sen tarvitse meidän puolelle tulla. Ei tarvitse!
Ei jo!

Tuota pikaa oli Jukalla vaatteet päällä. Hänen onkensa oli vinninrappusilla seinää vasten pystyssä. Sen hän sivalsi sieltä ja juoksi ulos. Rapuilla tuli Heikkilän emäntä vastaan. Jukka seisahtui, sydän hytkähti ja sitten seisahti hetkeksi. Heikkilän emännän silmät olivat itkettyneet.

— Mikku on kuollut, — hän hiljaa sanoi ja purskahti itkemään, samassa kun katsahti Jukkaan.

Jukka ei sanonut mitään. Meni vain jokirantaan johtavaa polkua koettaen kuinka nopeasti hän voi juosta. Saunanseinän vierestä löytyi matoja lahon puun alta. Hän irrotti koukun, oikein porvarin koukun, korkista, kirvotti siiman vavan ympäriltä, pani madon koukkuun ja viskasi jokeen. Joki oli rasvatyyni, aurinko paistoi ja leivo lauloi. Jukka istui kivelle ja tähysteli korkkia, joka oli liikahtamatta veden pinnalla.

— Kumma kun ei näpi ja on näin kaunis ilma?

— Heikkilän Mikku on kuollut. — Ikäänkuin joku olisi sormellaan koskettanut.

— Kerrankin sain tästä samasta paikasta ainakin noin pitkän ahvenen.
— Toinen käsi osoitti toisen käden kyynärpäästä sormenneniin. —
Heikkilän Mikku on kuollut. — Ikäänkuin olisi joku lyönyt olalle.

— Jassu oli tuossa toisella kivellä, eikä saanut kuin pari kiiskiä.
— Jukkaa nauratti kovasti. — Heikkilän Mikku on kuollut. —
Ikäänkuin olisi tukistettu.

— Kun tässä hetken aikaa olen, niin kyllä minä taas vedän oikein aika ahvenen! — Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä ole käynyt häntä katsomassa!

— Ikäänkuin olisi lyöty korvalle lujalla kädellä.

Veri seisahtui, sydän lakkasi sykkimästä, eikä Jukka nähnyt ei korkkia veden pinnalla eikä lumpeen kukkia likellä rantaa.

— Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä käynyt häntä katsomassa.

Se humisi kolkosti kuin puutarhan lehdettömät haavat pimeänä syysiltana. Jukka tuijotti eteensä, mutta ei nähnyt eikä kuullut mitään, ei auringonpaistetta eikä leivon laulua.

— Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä käynyt häntä katsomassa. Voi sinua! — Se oli kuin myrskyn vinguntaa puutarhan lehdettömissä haavoissa.

Toinenkin ääni alkoi siinä vierellä väristä hiljaa ja terävästi kuin pingotettu rautalanka tuulessa:

— Ja sinäkin olet syypää Mikun kuolemaan, kun et käynyt häntä katsomassa.

Maailma kävi mustaksi ja vaistomaisesti siirtyi Jukka pois kiveltä, ettei kaatuisi jokeen. Rintaa ahdisti, ruumis kävi hervottomaksi. Vatsassa alkoi kiemurrella ja kouristella, ja Jukka kieritteli pitkän aikaa kedolla tuskissaan.

— Minä olen surmannut Heikkilän Mikun. Jukka makasi selällään liikahtamatta, silmät auki rävähtäneinä, suu ammollaan. —

Käsin vatsaa pidellen, selkä koukussa hän läksi vihdoin laahustamaan tupaa kohti. Äiti jo näki ikkunasta ja tuli hätäisenä vastaan.

— Minun on vatsani niin kovin kipeä, — parkui Jukka minkä jaksoi. Äiti talutti Jukan tupaan, peitti huolellisesti vuoteeseen ja antoi rohtoja. Vatsankipu loppui, mutta Jukka makasi vain yhä sängyssä. Kun äiti kysyi, että ainako vain Jukka oli kipeä, vastasi Jukka, että "aina vain", ja käänsi kasvonsa seinään päin. Hän ei voinut katsoa äitiä silmiin.