YLENKATSOTUITA

Kirj.

Jaakko Nikkinen

Edistysseurojen Kustannus-O.Y., Helsinki, 1922.

I

Tuvassa oli aivan hiljaista.

Täti laittoi perunainkastiketta unisesti palavan takkatulen luona. Pojat istuivat penkillä, vanhempi ikkunapielessä kädet polvilla ja pää kumarassa, nuorempi nurkkauksessa nenällään kirnuten asetteli kukon sulkaa lakkiinsa. Nuorin lapsista, kolmen neljän vanha tyttö, istui lattialla ja sitoi liinaa huiviksi pienen varpuluudan tyveen.

Lakkinen lasiton pillipoppa tuikutti pöydällä suulleen käännetyn tuopin päällä ja raollaan olevasta ovesta virtasi alhaalta kylmää talvi-ilmaa porstuasta tupaan ja yläraosta savua tuvasta porstuaan.

— No — tulkaa nyt syömään! sanoi täti ja vei perunavadin pöytään.

"Lapsiparat", oli hän vielä sanomaisillaan, mutta jätti kuitenkin sanomatta ja vain hiljaa huoaten istui penkille pöydän taakse.

— No, Masa, tule jo! Ja Jukka ja, ja Sanni, tule syömään! Tänne tädin syliin! Täällä on voitakin!

Sanni riisti liinan pois luudan tyvestä, viskasi luudan nurkkaan ja juoksi tädin luo.

— Uuppista, sanoi täti ja lempeästi hymyillen nosti Sannin syliinsä.

— No no, pojat, tulkaa nyt syömään, tulkaa! Täällä on vielä Elosen emännän tuomaa voitakin! kehoitteli täti poikia, jotka yhä vain penkillä kyhjöttivät.

Masa nousi ja tuli hiljaa pöytään, Jukka silitti vielä kukon sulkaa lakissaan, asetti lakin penkille ja tuli sitten hänkin.

— Syökää nyt, jotta jaksatte! Ettei heti tule nälkä, kun uuteen kotiin menette. Syödään voi kaikki, puheli täti.

Jukka kyllä soikin. Mutta Masan syönti oli hitaanlaista.

Hän oli yksitoista täyttänyt ja tiesi ja ymmärsi enempi kuin toiset. Hän muisti kolme vuotta sitten kuolleen isänsäkin. Olihan hän ollut isän kanssa pajassakin ja takoa kilkutellut pienellä vasarallaan samoin kuin isä takoi suurella vasarallaan. Isän kuoleman ja hautajaisetkin hän muisti. Varsinkin nyt kun äitikin viime viikolla haudattiin, palautuivat isän hautajaiset entistä elävämmin mieleen.

Hänellä ei ole nyt isää ei äitiä — Eikä Jukalla — Eikä Sannillakaan, joka on vielä niin pieni — — — He ovat orpoja — —.

Orpoja — Se sana nosti aina sumua silmiin.

Tiesi hän senkin, että kunta oli heidät myönyt. Antin Miina eilen illalla kertoi ja sanoi, että hän ja Jukka olivat tulleet Välikylään, hän Varsanniemeen ja Jukka Korpiseen. Ja Sanni oli tullut Ylikylään, Saarenpäähän. Ei Masa tuntenut ketään heistä eikä tiennyt edes talojakaan. Mutta Miina oli sanonut, että tänä päivänä on määrä jokaisen hakea huutamansa.

Masa keskeytti syöntinsä ja läksi pöydästä.

— Mitä se Masa nyt, ihmetteli täti. Ethän sinä syönytkään! Tule uudestaan ja syö edes voileipää!

Masa sanoi jo syöneensä ja meni ulos. Täti kehotteli Jukkaa ja Sannia syömään ja samalla heiltä salaa katsoi muurinvieri-ikkunasta ulos. Siellä oli jo senverran päivä, että näki, mitä Masa pihalla puuhasi.

Ensin hän hetken aikaa vain seisoi keskellä pihaa. Sitten meni ja käväsi navetassa, jossa ei ollut enää pariin vuoteen lehmää ollut. Navetasta tultuaan ja sen oven huolellisesti suljettuaan hän meni tyhjän rehuladon ovelle. Sitä hän ei avannut. Kädellään vain pyyhkäsi tumman raidan kuuraiseen oveen. Melkein tyhjään puukatokseenkin hän katsahti. Seisoi taas vähän aikaa kuin jotain harkiten ja sitten läksi kahlaamaan syrjemmässä olevalle pajansijalle, jossa ahjonpohja vielä oli näkyvissä. Siinä hetkisen seisottuaan läksi takaisin tupaan päin ja katosi tädin näkyvistä tuvan varjoon.

Tädin silmät räpyttivät. Hän kumartui pöydän taakse ja niisti nenänsä hameen helmaan.

Jukka ja Sannikin olivat jo lopettaneet syöntinsä ja täti korjasi kuppeja pöydältä, kun Masa tuli tupaan. Takkakivelle istuen hän sanoi:

— Kujalla tullaan hevosella.

— Meillekö? remahutti Jukka ja hyppäsi sivuseinäikkunasta katsomaan.

— Evotella, mongersi Sanni ja meni hänkin ikkunaan.

Tätikin kurkotti etäämpää, mutta hevonen tulikin jo pihaan. Jukka ryntäsi ulos ja "evotella evotella" hokien aikoi Sanni mennä perässä, mutta täti sai kiinni ja vei muurinvieri-ikkunasta katsomaan.

— Varsanniemen isäntä se näkyy olevan, sanoi täti ja kiiruhti järjestelemään tuoleja paikoilleen, samalla arasti katsoen Masaan.

Varsanniemen isäntä se oli. Sanoi käyneensä asemalla opettajaa kyydissä ja nyt takaisin tullessaan poikkesi ottamaan sen, Masa vai mikä sen nimi on.

— Tämäkös se on tässä takkakivellä.

— Se se on, myönsi täti.

— No niin, tule nyt sitten minun rekeeni, niin koetetaan lähteä, puheli isäntä. Onko sinulla mitään tavaroita otettavana, vaatteita tai muuta?

Pieni vaatemytty, yksi paita, Masalla oli. Silmät maahan luotuna otti hän sen tädiltä ja vaiteliaana läksi isännän mukana.

— No hyvästi nyt Masa! huusi täti.

— Hyvästi, vastasi Masa hiljaa porstuasta ja painoi tuvan oven kiinni.

Jukka meni isännän ja Masan kanssa ulos, mutta täti jäi Sannin kanssa tupaan. Hänen herkistyneeseen korvaansa kuului reen ratina, kun se porstuan päitse läksi menemään kujalle. Eikä hän voinut olla menemättä ikkunasta katsomaan. Siitä näki maantielle saakka ja hän oli näkevinään, kuinka Masa maantielle käännyttäessä katsoi tänne päin ja sitten pyyhkäsi silmiään kädellään. — — Samassa syöksähti Haukkalan kartanon varjosta näkyviin hevonen kirkkoreki perässä. Se kääntyi kujalle. Reessä oli mies ja nainen. Saarenpäästäkö? tuli tädille mieleen ja hän jäi katsomaan, tulevatko ne tänne vai ajavatko muiden mökkien pihoille. — Tänne näkyivät tulevan ja hän tunsikin ne jo. Saarenpään isäntä ja emäntä ne olivat.

— Nyt Sanni pääsee hupalla! sanoi täti ja sieppasi Sannin syliinsä.

— Upalla, upalla, alkoi Sanni hokea ja kysyvin katsein etsi "uppaa".

— Setä ja täti tulevat ja vievät Sannin hiipalla, selitti täti.

— Tetä, täti, uppa —

Sanni riuhtoi itsensä pois tädin sylistä mennäkseen etsimään niitä.

— Tanni menee tetän ja tatin kant upalla, kiiruhti hän kertomaan Saarenpään isäntäväelle, kun nämä saaleja ja huopa käsivarrellaan tulivat tupaan.

— Joo, upalla se pääsee sedän ja tädin kanssa, lepersi emäntä silmänsä suureksi tehden ja päätään puistaen ja levitteli saaleja lämpiämään. Täti haki tuoleja ja niiden selustimille asetettiin saalit takkatulen paisteeseen.

— Hae, Jukka, lisää risuja! käski täti. Jukka haki.

Siinä saaleja lämmittäessään ja Sannin talkkeroimista ja jokeltelua seuratessaan emäntä jutteli, etteivät he ensin aikoneet Sannia ottaakaan. Kun Ratulan isäntä kävi siitä heille puhumassa, niin he sanoivat etteivät he, jo vanhemmanpuoleiset ihmiset, viitsi sellaiseen vaivaan ruveta.

— Mutta sitten tuo yhtäkaikki läksi sinne kokoukseen ja oli saanut sen. Tiedä häntä nyt sitten — — puheli emäntä ja koetteli saaleja kädellään. — Kyllä nämä nyt jo ovat niin lämpimät kuin tarvitaankin. Tulepas nyt Sanni, niin täti pukee sinut ja sitten lähdetään hupalla.

— Mene sinä jo kääntämään hevosta, sanoi emäntä Sannin elkeitä hymyillen seuraavalle isännälle.

— Upalla, upalla, upalla, hoki Sanni kaiken aikaa, kun häntä puettiin ja matkaan toimitettiin. Ja kun täti nosti hänet rekeen emännän syliin ja hevonen läksi liikkeelle, puhkesi Sannilta sydämellisen riemukas nauru.

Vapisevin huulin ja kyyneltyvin silmin jäi täti katsomaan heidän menoaan. Vasta kun he katosivat Haukkalan kartanon varjoon, meni hän tupaan ja komensi sisään Jukankin, joka vilusta väristen seisoi porstuan oven pielessä varsanjalat sieraimissa.

Jukka haettiin vasta iltapäivällä. Täti oli jo pannut nyyttiin ylimääräisen huivinsa ja esiliinansa sekä sisar-vainaan tavaroitakin ne, mitkä aikoi itselleen ottaa. Hän oli aikonut lähteä niin, että ehtii kotiin yöksi. Mutta jos ei Korpisesta nyt pian tulla, niin minnekä hän sitten enää lähtee! Akka-ihminen sellaiselle metsätaipaleelle yötä vasten!

Mutta silloinpa jo sitten kuuluikin porstuasta kolina ja sisään porhalsi mies turkinkaulus pystössä ja kintaat kädessä.

— Päivää! Onko täällä sitä sellaista kloppia, jonka meidän isäntä sanoi huutaneensa? kysyi tulija ja turkinkauluksen kulmaa pois kääntäen katseli ympäri tuvan. Tuossahan on ainakin yksi.

— Oletko sinä Korpisesta? tutki täti.

— Sieltä. Ainakin vielä tällä tietoa.

— No mitäs siinä sitten, Jukka, muuta on kuin lähde mukaan, sanoi täti.

Jukan jollain tapaa puolivalmiilta vaikuttavat kasvot kääntyivät vinoon ja kieli valahti ulos suusta, kun kuuli, että häntäkin on tultu hakemaan. Ja enempiä käskyjä odottamatta läksi hän ulos.

— Eikö vävylle mööpelikuormia laiteta, kun tiloille lähtee? Ja jyväkuormia? kyseli Korpisen renki Jukan perässä ulos mennessään.

Täti tuli Jukkaa matkaan panemaan.

— Mutta kylläpä sulla on likainen reki! ihmetteli hän reen nähtyään.

— Miksei se likainen ole, kun koko päivän olen sillä lantaa ajanut. Ja jo monta päivää. Tämä on viimeinen kuorma tälle päivälle, lasketteli renki.

— Olisit edes jotain lointa ottanut!

— Mistäs minä otin, kun ei talosta anneta.

— Odottakaa vähän! Minä haen jotakin: riepua. Vaatteensahan tuossa likaa, tuollaisessa, toimesi täti ja meni tupaan.

— Oletko sinä koskaan ennen ajanut hevosella? kysyi renki Jukalta.

— En, hörähti Jukka.

— Nyt saat ajaa. Ja ajakin sitten niinkuin kuriiri.

Täti tuli loimiresun kanssa ja heti kun hän sai sen reelle, asettui Jukka sille istumaan ja alkoi hapuilla suitsia. Kujalle päästyä renki ne hänelle antoikin ja purskahti nauruun nähdessään, miten hullunkuriseen ilon ilmeeseen Jukan kasvot vääntyivät.

— Jumala siunatkoon teitä lapsiparat, puhkesi täti yksin jäätyään sanomaan. Haki sitten nyyttinsä tuvasta, lukitsi oven ja vei avaimen lähimmälle köyhäinhoitolautakunnan jäsenelle. Läksi sitten kiireesti astelemaan kymmenkilometrisen metsätaipaleen takana olevaa kotiaan kohti.

II

Pohjatuulella oli valta hallussaan.

Hjiyuuuuu — — — tshiiiuuu se vihelteli. Potki, riipoi, reuhtoi ja pelmehti ja säikäytti pienet lumikiteet liikkeelle. Viskoi ne ilmaan ja villiä riemua viheltäen ja ratasliiterin luukulla tahtia lonkuttaen kiidätti niitä päin seiniä ja aitoja.

Se äkkäsi Masan Varsanniemen halkoliiterissä keitto- ja kamaripuita pilkkomassa. Hyökkäsi sinne ja vallattomasti löi hänelle lunta vasten kasvoja, niin että hengitys salpautui. Ravisteli takin liepeitä ja housun lahkeita, retuutti korville kiskottua lakkia pois päästä, ja sitten päistikkaa hyppäsi liiterin edessä olevaan kinokseen, niin että lumi pölähti. Siitä se taas hurjasti viheltäen läksi irtaimia lumihiutaleita kiidättämään ja vainiolle reuhastamaan.

Masan alkoi olla kylmä. Paleli käsiä ja jalkoja ja koko ruumista hytisytti. Täytyi lähteä tupaan lämmittelemään.

Hän asetti kintaansa muurin olalle ja istui hiljaa takkakivelle. Kopisteli jalkojaan ja katsoi, kun isäntä piippu hampaissa porasi reen jalakseen ketaran tapin reikää, niin että seinät tärisivät.

Kun tytär Tilda nousi rukkinsa takaa tullen tekemään puolisen keittovalkeaa takkaan, meni Masa pois takkakiveltä, ja kahlasi lastukasan ylitse höyläpenkin luo, jossa talon viisitoistavuotias poika Masa näperteli vasikankiulua. Vapaana olevalla puukolla alkoi hänkin jotain laudasta lohennutta liuskaa veistellä.

Sen huomasi nelivuotias Mikku, jolla oli "huusholli" muilta vapaaksi jääneessä pöydän ja höyläpenkin kulmauksessa suuren kaksijatkoisen kaapin edessä.

— Tee tiitä mulle evonen! huudahti hän, viskasi pois puupalikan, jota äidin antamalla patapuukolla nirhasi, ja kahlasi Masan luo.

Poika-Masa samassa tarvitsi puukkoa ja otti sen Masalta. Laudan liuska kädessään jäi Masa katsomaan kun talon Masa piirsi pohjan uurrosta kimpeen.

— Tee tättä mulle evonen! pyysi Mikku Masan kädessä olevaa liuskaa osoittaen.

— Eikös sulla oo hevosia, sanoi Masa ja meni Mikun alueelle.

— Tät on tupa ja tät talli, tät on oiman parti, tät imon, selitti Mikku. Tee tinä ny tilppua niin Mikku nottaa. Tuot on imon pönttö ja tuot oiman.

Mikku osoitti Masalle kahta tavallista suurempaa taltan lastun kappaletta. Masa teki niinkuin Mikku käski.

Kesken puuhailuaan Mikku jälleen muisti nirhaamansa puukappaleen.

— Tee tättä Mikulle evonen, pyysi hän.

— Ei ole puukkoa, vastasi Masa. Mikku tarjosi patapuukkoaan.

— Ei tällä saa hevosta, naurahti Masa. Mikku meni isän luo.

— Itä antaa puutto! pyysi hän. Kylän poika tekee Mikulle evoten.

Isäntä kiipesi penkille ja ikkunan päällä olevasta puukkovinkasta antoi puukon.

— Mutta älkää vain tehkö haavoja, muistakaa se! varotti isäntä.

— Ei, vakuutti Mikku.

— Mitähän sinäkin — petrus, sanoi emäntä rukin takaa, ja yritti tavoittaa Mikkua, kun tämä hyvän mielen loiste kasvoillaan vei puukkoa Masalle.

Masa alkoi veistää laudan liuskaan pykäliä. Yksi pykälä oli hevosen pää, toinen etujalat, kolmas takajalat ja neljäs häntä. Suu leveässä ihastuksen hymyssä ja päätään kallistellen seurasi Mikku hevosen valmistumista.

Puoliselta noustessaan sanoi isäntä:

— Käypäs nyt Masa sinä tallissa!

Poika Masa katsoi kysyvästi isäänsä, että miksi se nyt noin sanoo? Kun tavallisesti vain kysyy, että "onkos Masa tallissa ollut?"

— Sinä, pikku-Masa, sua mä meinaan, selitti isäntä. Käy nyt sinä tallissa varistamassa hevosille heiniä! Jotta opit sinäkin. Sinä oot niin pieni ja vikkelä, jottei sua saa tuulikaan kiinni.

"Pikku-Masa" katseli altakulmain suu epäilevässä naurun kierteessä.

— Etkö uskalla? Mene vain. Ei siellä tarvitse muuta kuin ylisiltä heiniä häkkiin varistaa.

Masa ei ollut koskaan käynyt tallissa ja epäröitsi yhä.

— No — mene nyt vain, mene, käski isäntä.

Masa läksi kyhnimään tallia kohti.

— Vedä tallin ovi kiinni perässäsi! huusi isäntä vielä, sylkäsi kouraansa, otti kirveen ja alkoi veistää paksua koivun puolikasta.

— On saanut sen äitinsä kanssa olla niinkuin on sattunut. Täytyy tässä ruveta sitä vähän työlle opettamaan. Lautakunnan miehetkin sanoivat, jotta työtä ne pitää opettaa tekemään, kun niiden kuitenkin täytyy työllä ruveta itseään elättämään, puheli isäntä veistäessään.

Vähän aikaa veistettyään meni hän kirves toisessa ja ainespuu toisessa kädessä ikkunasta katsomaan.

— No mutta — ainako se poika vain on tallissa? Mitäs se siellä näin kauan on, tuhahti, viskasi kirveen ja ainespuun lastukasaan ja läksi talliin.

Masa seisoi siellä tyhjässä pilttuussa ja katsoi, kun hevoset repivät hänen antamiaan heiniä häkistä, ja sieraimiin karissutta pölyä pois päristäen söivät niitä.

— Mitäs sä täällä seisoskelet? tiukaisi isäntä ovelta.

Masa säpsähti ja tuli ulos.

— Ei saa seisoskella, joka työmieheksi aikoo ruveta, puheli isäntä. Työmiehen pitää aina liikkua. Ja olla vikkelä. Niinkuin kärppä. Kun minä olin sinun iälläsi, niin minä olin notkeakin niinkuin remmi.

Masa tarpoi polvia myöten lumessa, selkä vääränä ponnistelevan isännän edellä ja nöyränä kuunteli sen, mitä tuulen tohinalta sai kuulluksi.

— Saat taas mennä liiteriin sahaamaan ja pilkkomaan. Mutta ei niin kauan pidä olla, että vilu tulee. Kun vilu alkaa tulla, niin pitää tulla tupaan ja lukea katkismusta, ettei pappi pane pöydän alle, kun tästä kinkerille mennään, jatkoi isäntä tupaan ehdittyä.

Masa otti kintaansa muurin olalta ja meni liiteriin. Sahasi jonkun aikaa rivakammin, mutta sitten alkoi saha liikkua yhä hitaammin. Vihdoin se pysähtyi kokonaan ja Masa jäi miettien katsomaan pukilla olevaa halkoa. Nyppäsi siitä tikun ja tuijotti siihen.

Niinkuin remmi, sanoi isäntä minun iälläni olleensa. — — Niinkuin tuppivyö, tai kengännauha, jonka voi vetää solmuunkin — —.

Hän näki isännän solmuun vedettynä. Pää pullistuneine silmineen toisessa päässä ja harallaan siirottavat jalat toisessa. Keskellä, vatsan paikkeilla suuri solmu. Voiko sitä niinkin olla? Masa taivutteli ruumistaan joka taholle ja tuli siihen käsitykseen, että se oli mahdotonta. Poikkihan siinä täytyy luiden mennä. Ainakin hänen niin kävisi.

Ja onko se vain isäntäkään ollut sellainen kuin remmi. — Vallan niin notkea. Mutta jos ei hän ole sellainen ollut, niin hän valehtelee, kun sanoo sellainen olleensa. Ja äiti sanoi aina, että valehteleminen on suuri synti ja siitä joutuu helvettiin.

Ei Masa mitenkään tahtonut niin ajatella, että isäntä valehtelee ja helvettiin joutuu, rikkaan ja komean talon isäntä. Mutta vaikea hänen oli sitäkin uskoa, että isäntä sellainen olisi ollut kuin remmi.

Pohjatuuli se vain reuhasi ja pelmehti ja pani mietteisiinsä vajonneen Masan vilusta värisemään. Hän läksi tupaan. Ja paljoa hauskempi hänen olikin istua tuvassa ja lukea katkismusta. Myöhemmin, tupaan puut laitettuaan, haki hän sanomalehden postipaikasta ja illalla luki sitä ääneensä ristivalkean valossa. Se oli vieläkin hauskempaa.

Sitä vain ei voinut olla välillä ajattelematta, että valehteleeko isäntä, vai onko hän todellakin ollut niinkuin remmi.

Myrskyä ja tuiskua jatkui vielä seuraavankin päivän. Illalla läksi Varsanniemen isäntä kauppaan hakemaan hevosenkenkiä ja tulitikkuja sekä kuulemaan, "mitä muut ihmiset sanovat tästä ilmasta". Siellä olikin puoti täynnä miehiä ja tupakan savua. Isäntiä, renkiä, isäntäin poikia ja vieraita tukkilaisia, sekä puolikasvuisia poikia, jotka ovipuolella kuhisivat. Oli puhe hevosista. Erityisesti tuli puheeksi kun ne ovat niin erilahjaisia. Toisista tulee juoksijoita opettamattakin ja toisista taas ei saa tekemälläkään.

— Niinhän ne ovat ihmisetkin erilaisia. Toiselle saa saarnata niin että sarvet päähän, eikä sittenkään saa ymmärtämään. Toiselle taas ei tarvitse muuta kuin vähän vihjaista, niin se jo ymmärtää, sanoi Ylikarpin Tussu. Hän ei ollut hevosmies, mutta piti itseään muuten viisaana miehenä.

— Ja suutari tulee toisesta muutamassa viikossa, kun taas toista ei saa puolessa vuodessakaan oppimaan niin paljoa, että osaisi edes pikilangan tehdä, sanoi Rantin suutari, ja sylkäisi liasta ja sulaneesta lumesta mustankiiltävälle lattialle.

— Se onkin vähän merkillinen paikka, yhtyi Varsanniemikin keskusteluun. Minä oon nyt sen tullut oikein näkemään. Se meidän poika Masa ei tahtonut millään pelillä oppia lukemaan, — eikä se niin kaseva ole nytkään. Mutta tuollaiseen rouhutyöhön, siihen se on poika. Kun taas siltä meidän ruokko-Masalta ei oikeasta työstä tule paljon uutta ei kystä. Mutta appas kun se kirjan pariin pääsee, niin kyllä silloin tapahtuu. Kun se sanomalehtiäkin lukee, niin kyllä se käy niin rivilleen, ettei siinä tarvitse yhtään oopailla.

— Kuka se sellainen lukumies olikaan? kysyi kauppias, kun ei siinä kiireissään joutanut niin joka sanaa kuulemaan.

— Se meidän ruokko-Masa.

— Ruokko-Masa, matki Halkolan renki-Iikka.

— Niin, se sepän Masa, joka on meillä ruokolla, selitti Varsanniemi.

— Ite sä perkele ruokolla oot, s—an kuraleuka, murisi muuan tukkilainen. Toiset rähähtivät nauramaan, mutta ostoksiaan juuri maksava Varsanniemi ei huomannut asiasta mitään.

— Ruokko-Masa, Ruokko-Masa, sin' oot Ruokko-Masa, virnailivat pojat ovipuolella ja tyrkkivät toisiaan köysi- ja nahkakääröjen sekaan.

— Siivolla siellä pojat tai saatte laputtaa ulos! komensi kauppias.

Pojat alkoivat pulitella ulos toisiaan tyrkkien ja hokien:

— Sin' oot Ruokko-Masa, sin' oot Ruokko-Masa.

Siitä alkaen rupesi Masan nimeksi vakaantumaan Varsanniemen Ruokko-Masa. Sillä hänet erotettiin Varsanniemen poika-Masasta.

Varsanniemen Mikkukin oppi sanomaan:

— Uokko-Mata.

III

Niinä kolmena päivänä, jotka Sanni oli ollut Saarenpäässä, muistuivat emännälle entistä useammin mieleen omat aikaisin kuolleet lapsensa. Varsinkin nyt, kun roskailma oli loppunut ja miehet olivat taas päässeet metsään menemään, ja piika Maija oli naapurissa työnsä kanssa, eikä heitä ollut kotona muita kuin hän ja Sanni, oli hän kokonaan muistoihinsa vajonnut.

Jalka polki rukkia ja kädet hoitelivat langan valmistumista.

Mutta ajatukset olivat muualla.

Mitä lie tarkoitettu sillä, kun häneltä oli kaikki lapset niin aikaisin poisotettu? Oliko se ollut rangaistusta? Vai rakastavasta kädestä lähtenyttä kuritustako? kyseli hän itseltään. Ja tekikö hän edes oikein siinäkään, kun suostui ottamaan Sannin hoitoonsa? Jos hänenkin käy samoin kuin omainkin lasten? Kun parhaiksi ehtii kiintyä, niin korjataan pois.

Katse suuntautuu Sanniin, joka puhtaaksi pestynä, punanauhaiset letintyngät niskassa, istui lattialla, ikkunasta tulvivain auringon säteiden laskukohdalla, ja äänetönnä leikki vaatetilkuista kootulla nukella ja kangaspalasilla.

Niinhän hänelle oli aina käynyt, jatkoi emäntä mietteitään. Sanni oli senkin nimi, hänen esikoisensa. Puolentoista vuoden vanhana sairastui kurkkumätään. Hän valvoi yötä päivää vuoteen ääressä ja lääkärikin haettiin kolme kertaa. Mutta mikään ei auttanut. Kuolema voitti — —.

Siitä on nyt kolmekolmatta vuotta.

Kun Matti syntyi, sai hän jostain sen käsityksen, että se jää elämään. Ja elikin se viisivuotiaaksi. Sillä aikaa jo ehti Hilda syntyä ja kuollakin. Matti oli terve ja vilkas poika. Sille laitettiin jo pojan pukukin ja hän näki vieläkin, kuinka Matti ujosteli ja samalla oli hyvillään, kun puku pantiin ensi kertaa päälle. Juuri sinä päivänä täytti Matti viisi vuotta ja puku annettiin jonkinlaiseksi syntymäpäivälahjaksi. Iltapäivällä meni Matti toisten lasten kanssa jokirantaan. Siellä oli joltain kiveltä luiskahtanut jokeen — ja tuotiin ruumiina kotiin.

Emäntää vieläkin puistatti, kun muisti, kuinka hän silloin toisin vuoroin riiteli ja solvasi Jumalaa siitä, että tämä oli rikkonut lupauksensa, toisin vuoroin taas rukoili ottamaan hänetkin sinne, missä Matti oli. Pelkäsivät hänen menettäneen järkensä. — — Eikä se pelko taitanut aiheetonta ollakaan.

Matin kuoleman jälkeen syntynyttä lasta ei hän uskaltanut katsoa silmiin eikä koskaan oikein lujasti painaa rinnalleen. Puolen vuoden ikäisenä se sitten kuolikin — raukka — —.

Emäntä huokasi.

Ei ole hänen sallittu lapsesta ihmistä kasvattaa. Ei ainakaan omasta lapsesta. Sallittaneeko toisen lapsesta — — —.

Sanni rukka. Jos se onkin sinulle onnettomuus, kun meille jouduit — — —. Eikä onni, niinkuin ihmiset sanovat — — —.

Emäntä pysäytti rukkinsa. Oikealla kädellä rukin pyörästä pitäen hän puolain välistä katsoi Sannia.

Sannikin näytti miettivän jotain. Toisella kädellään konemaisesti heilutteli nukkeaan, mutta ikkunaan tähdätyissä silmissä oli ilme, joka osoitti, että ajatukset vaelsivat muualla kuin nuken heiluttamisessa.

Yht'äkkiä hän katsahti emäntään. Heitti nuken lattialle ja juoksi emännän luo. Nojasi tämän polviin ja katsoi silmiin.

— Eihän Tanni taattanu mennä äitin kant tiltonhautaan? Tannin olit tullu kolttu likaitekti, sanoi, painautui lujemmin emännän polvia vasten, hapuili kiinni hänen käsiinsä ja kuin rukoillen katsoi silmiin.

Emännän mielessä läikähti.

— Ei Sannin tarvitse kirkonhautaan mennä! Eikä saakaan mennä, sanoi hän ja tempasi Sannin syliinsä.

— Etkö tina antaiti Tannin mennä?

— En! Minä en antaisi!

Sanni painoi päänsä emännän rinnoille.

— Ookko tina ny Tannille äiti? Kun Tannin äiti on tiltonhauatta.

— Olen, kuiskasi emäntä hiljaa ja painoi Sannin rintojaan vasten.

— Minä olen Sannin äiti, kuiskasi hän uudelleen ja painoi suudelman Sannin otsalle.

* * * * *

Miehetkin tulivat kotiin.

Heti kahvin juotuaan alkoi isäntä taas houkutella Sannia syliinsä. Pöytärahilla istuen kehotteli:

— Tule paapalle! Tule!

Sanni vain nauroi ja piilotti kasvonsa ruoanlaittopuuhissa häärivän emännän hameenlaskoksiin.

— Mene nyt! kehoitti emäntä. Sanni yritti paremmin piiloutua.

— Kuinka et sinä isälle mene? nuhteli emäntä ja hellällä väkivallalla irroitti Sannin itsestään.

Sanni purskahti äänekkääseen nauruun ja tunki emännän eteen, hänen ja takkakiven väliin.

Isäntä otti sokerinpalan astiasta pöydältä, asetti sen avonaiselle kämmenelle ja Sannia kohti kättään kurottaen houkutteli:

— Tule nyt paapan syliin!

Emäntä siirsi Sannin pois takkakiven kyljestä ja velliä sekottaen istui kivelle.

— Vooi mitä isällä on! huudahti ja yritti kääntää Sannia isäntään päin. Katso! Mene nyt syliin, taikka minä menen!

Sanni päästi suuriäänisen naurun ja alkoi pyrkiä emännän syliin.

— Eei — älä minun syliini tule. Ei minulla mitään ole. Mutta mene isälle! Sillä on sokeria, neuvoi emäntä ja otti Sannin syliinsä.

Sannin kasvojen ilme oli yhtä hyvin itkun kun naurunkin ilmettä ja hän kiersi kätensä emännän kaulan ympärille.

— Katsos Sanni, yllytti isäntä ja kurotti sokeripalaa.

Sanni painoi päätään lujemmin emännän rintaa vasten, mutta samalla kuitenkin salaa katsoi sokeripalaan isännän kädessä.

— Mene nyt isälle, houkutteli emäntä ja yritti irrottaa Sannin käsiä kaulaltaan. Isä itkee, kun ei Sanni ollenkaan isän syliin mene, kuiskasi hän Sannin korvaan, kuitenkin niin, että isäntäkin sen kuuli.

— Tule nyt, Sanni, paapalle! pyysi isäntä ääntään itkuiseksi tehden ja silmiään pyyhkien.

— Katso nyt! Isä itkee jo.

Emäntä sai Sannin pois sylistään ja työnsi häntä isäntää kohti.

— Mene nyt, ettei isän tarvitse itkeä. Sormi suussa katsoi Sanni isäntään. Isäntä painoi kädet silmille ja rupesi tyrskimään.

— No mutta, no mutta! hätäili emäntä. Mene nyt, Sanni kulta! Isä tulee muuten kipeäksi ja viedään kirkonhautaan!

Sormi yhä suussa alkoi Sanni emännän työntämänä hilautua isäntää kohti. Yht'äkkiä päästi helisevän naurun ja kädet ojona juoksi isännän luo.

Loistava hymy kasvoillaan nosti isäntä Sannin syliinsä ja antoi sokeripalan.

— Mutta ethän sinä osaa lasta sylissäsi pitääkään, nauroi emäntä ja meni asettamaan Sannia paremmin.

— Ä ä älähän nyt huoli! Kyllä me siitä sovimme, torjui isäntä. Mutta nisua paappa Sannille antaa, kun se oli niin kiltti, että tuli paapalle.

— Ka, kun riiputtaa lasta kamalasti, huudahti emäntä, kun isäntä Sannia kantaen meni kamariin. Olisi taas mennyt joukkoon, mutta vellipannu rupesi juuri kuohumaan.

— Nisua paappa Sannille antaa. Mistä me nyt vain löydämme mummon varaston, puheli isäntä kamarin piirongin edessä, toinen jalka tuolilla ja Sanni polvella istumassa. Piirongin avaimet löytyivät emännän Amerikassa olevan veljen vaskikehyksiin asetetun valokuvan takaa. Isäntä avasi piirongn lahvin.

— Hpp — ääh! Mutta täälläpä nyt vasta oli! ihmetteli hän ja suurin silmin katsoi Sanniin. Suuriksi rävähtivät Sanninkin silmät vehnäset nähtyään.

Sanni sai kädet täyteen vehnästä. Sitten pantiin kaappi jälleen lukkoon ja avaimet paikoilleen ja mentiin tupaan.

— Nukenkin paappa Sannille ostaa. Oikein ison nuken ostaakin, jutteli isäntä.

— Vai niin teille tuli heti hyvät välit, kiusotteli emäntä.

— Niin ne nyt tuli. Katso vain, kuinka sinun täst'edes käy, kerskaili isäntä.

Sanni pyrki pois isännän sylistä. Isäntä laski, ja suu vehnästä täynnä juoksi Sanni emännän luo.

— Itä ottaa Tannille tuuren nuken!

— Vai niin! ihasteli emäntä. Kelpasikos mennäkin syliin! — Menkää nyt syömään, sanoi sitten miehille. Maijakin näkyy juuri tulevan.

Sanni meni heti Maijallekin juttelemaan, että "itä ottaa Tannille noin tuuren nuken".

— Vai niin se isä on hyvä sille pikku raukalle, sanoi Maija ja heltyneenä nosti Sannia.

Sannin oli niin mieli hyvä, että hän ei saanut rauhassa olluksi missään, ja pyrki joka paikassa mukana olemaan. Kun renki Joose puoliselta hioi kirvestä riihipinolle menoa varten, oli Sanni siinäkin vieressä ja pää kallellaan seurasi Joosen käden liikettä. Pyörähti siitä, että letintyngät heilahtivat ja sanoi:

— Tetän kiivet tanoo Maija, Maija, Maija, Maija.

— Vai niin se sanoo, sinä — kekkula — ja Joose yritti kirvesvarrella hotaista Sannia. Sanni juoksi pakoon ja nauroi. Nauru tuli Jooseltakin, ja isäntä ja emäntä vasta oikein nauroivat. — Oli nimittäin julkinen salaisuus että Joose, niin totinen vanhapoika kun hän muuten olikin, heitteli silloin tällöin hyvin helliä silmäyksiä Maijaan. Hämilleen hän joutui nytkin ja kiiruhti lähtemään riihipinolle. Isäntä ja emäntä jäivät nauramaan ja ihmettelemään, että mistä se Sanni tuon sai.

— Maija, Maija, Maija, matki isäntä ja puhkesi uudelleen nauramaan.

Illalla takkavalkean ympärillä istuttaessa Sanni nauroi ja telmäsi. Hypähteli toisen luota toisen luo. Nykäisi nukkuvinaan olevaa isäntää parrasta ja huusi: "Hei", jolloin isäntä säikähtyneenä avasi silmänsä ja sai Sannilta helisevän naurun. Juoksi siitä emännän luo, pokkasi kätensä hänen polviinsa ja äsähti "Pöh!"

— Ohohoh kun minä säikähdin! huudahti emäntä ja puisteli hartioitaan.

Vihdoin Sanni kiipesi Joosen syliin. Joose oli taas joutumaisillaan hämille. Sai kuitenkin hallituksi itsensä ja hiukan tottumattomasti asetti Sannin polvelleen ja alkoi "köröttää". Lämpeni niin, että puhkesi yksitotisella äänellään laulaa jurnuttamaan:

"Körö körö kirkkoon, Papin muorin penkkiin, Lukkarin lautaan, Parhaaseen paikkaan."

— Paahaateen paikkaan, matki Sanni, ja nauraen katsoi takkavalkeaan.

IV.

Itkuinen tihusade syyskuun alkupäivinä.

Jukka, se Korpisen myöty poika, kävellä lenkutteli lehmäin perässä takalistolle päin vihellellen ja pitkää pihlajaista raippaa viuhutellen. Suuremman miehen hartioita varten tehdyn likemmä polviin ulottuvan takin liian pitkät hihat oli käännetty niin, että likainen vuori oli näkyvissä. Housut oli koottu paikoista ja rei'istä ja päässä oli eräänlainen lakki, jonka alta vetistävät, joka hetki tirskuvaan nauruun valmiit silmät luikistelivat. Selässä oli nurkistaan kulunut tuohikontti.

Jonkun matkaa edellä meni toinen lehmäjoukko, ja silmäkulmat pinnistettynä yritti Jukka tunnustella, kenen ne olivat. Mutta kun ei sumun läpitse nähnyt niin tarkasti, eikä kellokaan kuulunut, niin antoi katseensa valahtaa jälleen tiehen ja rupesi uudelleen viheltämään. Vihdoin puhkesi täyttä kurkkua huutamaan:

— Tiiu talu tappeli akkansa kans, Minä menin väliin keppini kans. Minä sain sieltä plökkiini Ja hyppäsin omaan mökkiini.

— Älä nyt perkele hevosen alle kävele, räjähti hänen edessään.

Jukka hypähti sivuun, sylkeä tirskautti ja sanoi:

— Joo.

Nosti päänsä ja huomasi että Ratulan pikkurenki Jussi siinä toi hevosia laitumelta. — Enempää puhumatta menivät he kumpikin suuntaansa. Vasta matkan takaa Jukka älysi kysyä:

— Kenen lehmät tuolla edellä menevät?

— Varsanniemen, vastasi Jussi.

Nyt tuli Jukalle kiire. Lehmästä toiseen juosten ja raipalla hutkien yritti hän saada niitä juoksemaan. Lehmillä ei kuitenkaan ollut vähääkään juoksuhalua. Silloin Jukka turvautui toiseen keinoon. Pysähtyi ja luikkasi:

— Masaa!

Ei kuulunut mitään vastausta.

Jukka painoi silmänsä kiinni niin että otsaa pinnisti ja koko voimansa huutoon keräten rääkäsi:

— Masaaa!

— Hooi, kuului vastaus.

— Älä jätä! huusi Jukka.

Taasenkaan ei kuulunut vastausta. Ja taasen Jukka koko voimallaan karjasi:

— Masaaa! Odota!

— Aja nopeammin! huusi Masa.

— Saakeli, saakeli, saakeli, alkoi Jukka sinkua ja vihan tiestä hutkia lehmiä raipallaan. Ja nyt täytyi lehmäin ruveta juoksemaan. Päästyään lähemmäksi Jukka kellon pälpätyksen sekaan huusi Masalle:

— Mihin sä menet?

— Mätikorpeen, vastasi Masa.

— Pitääkö sun paimentaa?

— Pitää — Ratulan kaurasta. Minnekäs sä menet?

— Matinsaloon.

— Pitääkös sun paimentaa?

— Ei. Jää tänne, kehoitti Jukka. Päästetään lehmät yhteen.

Masa jäi tiepuoleen odottamaan.

— Missäs Rikku on? kysyi, kun Jukka tuli kohdalle.

— Kotona, missäs muualla, kun kerran sataa.

— Mutta eikös se ole vanhempi kuin sinä? moitti Masa.

— Se on kahdennellatoista ja minä olen vasta yhdeksännellä, selitti Jukka. Mutta ei se sateella koskaan lähde. Eikä aina poudallakaan.

— Kuinka se niin saa olla? ihmetteli Masa.

— Miksei saa, kun itkee, sanoi Jukka ja sylkeä tirskautti hampaitten välistä.

— Itkee, epäili Masa. Nyt sä narraat.

— En narraakaan, tiukkasi Jukka. Piru vieköön, sanoi sitten ulkoaopitun miehekkäästi. Se on porukontti. Korpisen porukontti-Rikku se on.

Taas Jukka sylkeä tirskutti hampaitten välistä. Masa naurahteli.

— Haaviston Miskan isä sen oli möksinyt hyvän omaksi, kun se oli särkenyt kaikki Haaviston pääskyspesät, innostui Jukka kertomaan. Ja Miska sanoi, jotta kyllä Rikku sitten rääkyi. Mutta Miskan isä oli vain möksinyt ja tukistanut. Ja kun Rikun äiti oli tullut riitelemään, oli Miskan isä paasannut sen tulemaan, niin jotta pää kolmantena jalkana.

Jukkaa nauratti jutellessaan.

— Se on sellainen poika se Miskan isä, jotta kyllä se vain yhden ämmän pitelee, sellaisenkin kraapan kuin Rikun äiti. — Pitää katsoa, onko se pannut mullen voita, toimesi Jukka edelleen ja kirvotti kontin kantimia irti. Kävellessään kaivoi eväänsä esille ja luetteli:

— Leipää, silakkapussi, piimäleili — eikä mitään muuta. Pirunämmä. Viskaan mäkeen koko sapuskat.

Vihoissaan heitti Jukka kontin selkäänsä, ja kantimia kiinni sitoessaan hoilautti:

"Tämän kylän ämmät Tappurahännät Ei tarvitsisi muuta, Kuin tervaa mustaan pussihin, Ja sillä vasten suuta!"

— Eikö sulle panna koskaan voita? kysyi Masa?

— Silloin pannaan, kun Rikkukin on. Mutta muuten ei koskaan.

— Mulle pannaan joka päivä. Ja paljon! Se on hyvin harvoin, kun mun tarvitsee silakkaa syödäkään, kehuskeli Masa.

Vähään aikaan ei kumpikaan puhunut mitään. Kunnes Jukka taas vimmastui sanomaan:

— Se on sitten piru se meidän ämmä. Ja penikat on pikku-piruja. Hirttää ne sais jokaisen. Ja äijän saisi hirttää kaksi kertaa.

Hän iski lähinnä kävelevää lehmää raipallaan, niin että se kimmurrellen tunkeutui toisten sekaan. Sitten jäi äänetönnä pää alas painuneena kävelemään.

Masa loi Jukkaan murheellisen katseen, mutta ei sanonut mitään. Vähän ajan kuluttua katsahti uudelleen Jukkaan, mutta ei nytkään sanonut mitään. Vasta Mätikorven tien haarassa hän sanoi:

— Saat multa voita — jos haluat —

Jukka oli siihen heti valmis.

Masa suisti lehmänsä Mätikorven tielle. Sitten istuivat veljekset kivelle ja Masa jakoi laukussaan olevan voin. Jukan osuuden pani kahden leipäpalan väliin.

Sylkeä nieleskellen ja kosteita huuliaan maiskutellen Jukka himokkain katsein seurasi Masan puuhaa. Masa huomasi sen ja hänelle tuli mieleen, että Jukka syö voileipänsä jo ennenkuin ehtii kunnolla perillekään. Se jollain tapaa masensi nousemassa olevaa antamisen iloa. Masennus vielä lisääntyi, kun hän Mätikorven tielle kuuli, kuinka Jukka mennessään hoilasi:

"Kun ei piru saa, Kun ei piru saa, Kun jätkäll' on taivaassa torpanmaa."

V.

Masan masentunut mieli ei jaksanut kohota. Ja mikäpä sitä olisi kohottanutkaan. Kun hän Mätikorpeen päästyään istui ladon kynnykselle syömään, ei hänen voirasiansa ollutkaan kukkuroillaan. Puolillaan vain. Silakka oli kovaa purra ja niin kirpeän suolaista, että ihan suuta väärään veti. Mutta kun hän muisti, että Jukan pitää syödä aina silakkaa, ja kun ryyppäsi leilistä paksua viilipiimää päälle, niin sai silakankin jotenkuten luistamaan.

Tuuli heräsi pohjoisesta. Ensin kuului vain lyhyitä tohahtelevia, puista vettä karistelevia puuskauksia. Pian se kuitenkin vakaantui keskeytymättömäksi, nousten ja laskien vyöryväksi tummanraskaaksi kohinaksi ja teki pehmeästä tihkusateesta piiskaavan pisarasateen. Mitään muuta ei kuulunut kuin myrskyn kohina ja sateen rapina. Eikä näkynytkään. Yksinäinen varis vain pyrki vastatuuleen lentää kannustamaan äänettömänä kuin olisi sillä ollut jotain salakähmäistä mielessä. Sekin vain tehosti kaiken harmautta ja sumeaa raskasmielisyyttä.

Saisi edes istua! ajatteli Masa.

Mutta pellon piennar oli märkä. Ja viluhan siinä olisi muutenkin tullut istuessa. Oli täysi työ, kun alituiseen kävelemällä sai itsensä lämminnä pidetyksi. Ladossa olisi mukavin olla. Kaivaisi itsensä heiniin, niin ettei näkyisi muuta kuin pää. Sieltä sitten katselisi ulos tuuleen ja sateeseen. Ei kastuisi eikä tulisi kylmä. — Mutta kun pitää paimentaa. Eikä ole minkäänlaista aitausta, jonne voisi edes hetkiseksi lehmät sulkea. Vain silloin tällöin sai pistäytyä ladossa. Mutta kun parahaksi ehti tuntea, kuinka mukava siellä olisi olla, niin silloin lehmät jo suuntasivat kulkunsa Ratulan kauraa kohti. Eikä auttanut muu kuin hypätä ladosta ulos koko ruumista viiltelevään tuuleen ja sateeseen.

Hyljätyn tunne valtasi mielen.

Hän oli lukenut Luonnonkirjaa viime sunnuntaina, kun sai olla kotona. Sieltä muistui hänen mieleensä:

"Ken siellä nokkivi ikkunaan?" "Avatkaa ikkuna hetkes vaan! On tuuli kylmä. On jäässä maa. Mä kuolen kohta. En ruokaa saa!"

Hän näki pienen linnun — sen leppälinnun, jonka pesä oli aitan nurkkaukseen syöpyneessä kolossa ja joka aina aamuisin niin hauskasti liverteli, hän näki sen tuulessa ja tuiskussa nokkivan jäätyneeseen ikkunaruutuun ja pyytävän tupaan. Masan silmät sumenivat.

"On tuuli kylmä, on märkä maa. Mä viluun kuolen, jos en suojaa saa",

mukaili hän runon. Ja posket kastuivat kyynelistäkin, eikä vain sateesta.

Lehmät menivät taas toisaanne päin. Masa juosta hölkötti ladolle. Latoon kömpiessään hän äännähti:

— Ruokko-Masa —

Ja tuokion kuluttua heiniin kaivautuneena:

— Ja oma Masa — —

Ja siinä itselleen sijaa valmistaessaan hän muisti, miten isäntä sanoi viime viikolla Tolkkilasta ostetusta sianporsaasta, että se on järjettömästi hyvänruokkoinen — — Siitä hypähti ajatus siihen, että hän näki itsensä ja sianporsaan rinnakkain.

Hän tunsi poskiensa kuumenevan ja jäi tuijottamaan ladon olkikatosta riippuvaan tyhjään rukiin tähkään.

Minkätähden hänen pitää olla Varsanniemen Ruokko-Masa?

Tiesihän hän sen kyllä ja ymmärsi. Kun hän on köyhä. Ja kun häneltä ovat isä ja äiti kuolleet. Mutta sittenkin. Minkätähden ollenkaan pitää olla Ruokko-Masoja? Miksei kaikki saa olla vain Masoja ja Jussia ja Miskoja! Mitä varten pitää olla ruokkojakin? Minkätähden toiset ovat rikkaita ja toiset köyhiä? Toiset herroja, joilla on arkisinkin pyhävaatteet päällä, toiset muita ihmisiä, joilla on pyhisinkin rikkinäiset housut jalassa?

Minkätähden Korpisessa pannaan paimenelle voita vain silloin, kun Rikkukin on mukana, mutta ei silloin, kun Jukka yksin on?

Minkätähden — —? Minkätähden — —?

Masa näki loputtoman määrän toisiinsa kietoutuneita kysymyksiä, joihin hän tunsi sotkeutuvansa kuin kärpänen hämähäkin verkkoon.

— Äiti, äännähti hän hätäytyneenä. Samassa kuitenkin muisti, että äiti onkin jo kuollut, ja hän on orpo — "orpo-raukka", niinkuin Antin Miina toissa päivänä sanoi. Ja silitti päätä. Niinkuin äitikin oli tehnyt — — —

Minkätähden toisilta kuolee isä ja äiti ja toisten elää niin kauan —? Minkätähden toisten pitää jäädä orvoiksi, eikä toisten tarvitse — —?

Masa makasi ja tuijotti katosta riippuvaan tyhjään rukiintähkään. Mitään ei hän kuitenkaan nähnyt.

Ladon takaa kuuluva kuiskailu ja kahina havautti hänet. Hän ponnahti istuaalleen, hyppäsi ovelle ja näki että lehmät olivat kaikki Ratulan kaurassa.

Kuin ammuttu syöksähti hän ladosta ulos juuri samassa, kun ladon takaa hyökkäsi kaksi miestä.

— Täälläkös sinä sen tuhannen ruotikee vain makailetkin ja syötät lehmilläsi toisten ihmisten kauraa! ärjäsi toinen miehistä ja yritti tavoittaa Masaa kiinni. Masa pääsi kuitenkin pujahtamaan pois ja samassa jo kainaloita myöten upposi likomärkään kauraan, juoksi, hosui ja huusi.

Vasta kun sai lehmät luvalliselle alueelle, uskalsi hän katsoa, minne ne miehet joutuivat. Siellä näkyivät vielä seisovan ladon luona, kumpaisellakin pyssy selässään. Hän tunsikin ne jo. Toinen oli Ratulan isäntä itse ja toinen Kuppilan Kalle, se sama, joka oli pari kertaa käynyt poika-Masaa henkivakuutukseen yllyttämässä.

Masan ei tehnyt mieli mennä ladolle. Ja kun miehet alkoivat tulla häntä kohti, ei hän tiennyt, kumpi pitäisi tehdä, juostako metsään vai odottaako paikallaan. Vilusta ja pelosta väristen vain näki miesten tulevan yhä lähemmäksi.

Kalle ojensi pyssynsä häntä kohti. Masa mölähti, maailma musteni ja hän alkoi huojua —

Eivät ne kuitenkaan häntä ampuneet. Eivät edes lyöneetkään. Ohitse mennessään Ratulan isäntä vain sanoi:

— Koetas nyt muistaa, ettet enää toista kertaa päästä lehmiä kauraan.

Masa alkoi toipua, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Maahan vain katsoi.

— Noin vähälläkö sinä sen päästät? kuuli hän Kallen kysyvän.

— Pääsköön nyt tällä kertaa, kuuli hän isännän vastaavan. Se on niin siivo poika, ettei sitä saa liikoja kurittaa. Vahinko sille tuli.

— Vahinko, matki Kalle. Älä usko! Kyllä ne tuollaiset kunnan syöpäläiset jo sen verran tunnetaan, että tiedetään, koska niille vahinko tulee. Jos piru vie tuo kaura olisi nyt ollut mun, niin — — ei totisesti tuo poika pariin viikkoon paljoakaan nauraisi.

Enempää ei Masa kuullut.

Vasta kun miehet olivat kadonneet metsään, uskalsi hän ruveta vapaasti hengittämään. Hän oli ollut varma siitä, että saisi vähintäin selkäsaunan jo täälläkin. Ja mitä kotona olisikaan sanottu.

Ja nyt Ratulan isäntä vain sanoikin, että hän on niin siivo poika, ettei häntä saa liikoja kurittaa.

Masa lähetti kiitollisen katseen sinne päin, minne isäntä oli kadonnut ja lähti taas latoa kohti.

Ratulan isäntä varmaankaan ei sanoisi Ruokko-Masaksi, jatkoi hän mietteitään. Sanoisi vain Masaksi. Kun se kerran sanoi, että hän on siivo poika.

Masa ei mennyt enää latoon. Seinustalla vain seisoskeli, että olisi heti valmiina, kun lehmät alkavat kauraan päin mennä. Kun se isäntä niin sanoi, että hän on siivo poika.

Eläisi äiti nyt! Saisi hänelle kertoa, kuinka rikas ja komea Ratulan isäntä, joka on melkein niinkuin herrat, sanoi, että hän on niin siivo poika, ettei häntä saa liikaa kurittaa. Eikä lyönyt häntä, vaikka lehmät olivatkin kaurassa. Ei edes torunutkaan.

Mutta äitiä ei ole — — Eikä ketään muutakaan, jolle voisi sellaisia kertoa.

Sumentuvia silmiään räpyttäen meni Masa nurkkauksesta katsomaan, missä päin lehmät olivat.

VI.

Masa arvasi oikein. Jukka söi hänen antamansa voin leipineen jo ennenkuin oikein kunnolla perillekään pääsi.

Veräjän hän lehmille avasi ja ajoi ne siitä sisään. Mutta sitten hän jo istui veräjäpielenä olevan tuuhean kuusen alle ja söi. Joi leilistä "kirnussa piinattua" päälle ja leilin tulppaa kiinni lyödessään röyhäytti hyvin syöneen tyytyväisyydellä. Istui vielä vähän aikaa kontti polvillaan ja katsoi eteensä.

— Amen alle, lauta päälle ja kivi laudan päälle jott'ei herassöötinki sisälle pääse, sanoi sitten, kapsahti seisaalleen ja heitti kontin selkäänsä. Veti veräjän kiinni ja Alatalkkarin Jussia matkien notkahtelevin polvin kävellä horjotteli ladolle. Sinne päästyään karjasi: "hoorjop!" ja viskasi kontin puoliavoimen oven kautta latoon.

Itse hän kiipesi katolle.

Ladon katto oli märkä. Ei siellä nyt käynyt makaileminen, niinkuin edellispäivinä. Takaisin ei hän kuitenkaan palannut, vaan käveli harjalle. Seisoi siellä kädet taskussa ja katseli yli laajan, sateen sumentaman lakeuden, jossa juoksi aitoja pitkin ja poikin ja johon oli kaikkialle siroteltu tyylikkäitä olkikattoisia niittylatoja. Etäämpänä häämötti lehmiäkin. Jukka suuntasi suunsa sinne päin ja huikkasi — —

Minkäänlaista vastausta ei kuulunut.

Hän luikkasi lujemmin — —

Ei mitään vastausta nytkään.

Hän asetti molemmat kourat torveksi suunsa eteen, ummisti silmänsä, lyykisti hartioitaan ja keräsi kaikki voimansa yhteen rääkäisyyn.

Kuunteli — — —

Mitään ei kuulunut. Tuuli vain tohisi ja sade löi kasvoihin.

Jukkaa alkoi hermostuttaa.

Taas keräsi hän voimansa ja rääkäsi niin, että itsekin ihan hypähti.

Sama kiusoittava äänettömyys.

Jukka tuhahti itkunsekaisesti.

Ja taas hän rääkäsi kuin epätoivoinen. Sitä hän sitten teki niin kauan, ettei kurkusta lähtenyt muuta kuin heikkoa kähinää.

Sadekin oli sillä välin yltynyt ja kasteli Jukan läpimäräksi, ennenkuin hän vihdoinkin tuli pois katolta ja meni latoon. Siellä hän hautasi itsensä heiniin ja jäi tyytyväisenä makaamaan. Puhkesi hyräilemään:

"Tillun lillun lihava Ja tallun lallun laiha. Meidän mumm'on lihava Ja toiskan mumm'on laiha, Enkä minä meidän mummaa Toiskan mummaan vaiha."

Ladon kurkihirren alushirren ja sen alla olevan hirren välissä oli suuri palokärjen nakertama reikä. Jukan katse osui siihen ja mieleen tuli, että siitä se palokärki kulkee ladossa. Pitää oman ovensa. Siitä ei ollut pitkälti siihen ajatukseen, että hänelläkin pitäisi olla oma ovensa, josta hän pääsisi ladossa kulkemaan.

Katse laskeutui oviaukkoon. Siitä se siirtyi oven viereen seinään. Käsi meni lonkalle, jossa oli tuppi puukkoineen. Ja niin tuli päätös tehdyksi.

Hän purki heinät pois päältään, siirtyi seinän viereen ja alkoi nakertaa hirttä poikki ovenpieli-seinästä. Hiljaa rapisten kulki puukko kerran toisensa perästä poikki hirren, yläsyrjästä alasyrjään. Valkoista puun murenaa varisi heiniin ja hirteen tuli valkea viiru. Jukka piirteli ja ähki ja silloin tällöin pyyhkäsi nenästä tuppaavat varsanjalat pois. Hiki tippui otsalta ja käsi uhkasi turtua puukon päässä. Mutta Jukka ei hellittänyt.

Aika kului. Mutta kului hirsikin.

Puoli-hirteen päästyään hän otti ja söi. Kiireesti, katse kaiken aikaa seinähirteen tähdättynä, hän haukkoi leipää ja silakkaa. Rouhi niitä jonkun verran hampaillaan ja hartiavoimalla painoi rouheet menemään kurkusta alas. Suu oli vielä täydessä käynnissä, kun hän jälleen siirtyi työhönsä.

Alkoi jo tuntua illalta, kun hirsi vihdoinkin oli niin kulunut, että rupesi taipumaan puukon alla. Ja yht'äkkiä puukko putkahti läpitse niin, että Jukka löi nenänsä seinään ja sai siihen verinaarmun. Siitä ei hän kuitenkaan joutanut välittämään. Olihan hirsi nyt poikki. Riemastuneena hyppäsi hän ulos, taivutti hirrenpalasta ulospäin ja alkoi nykiä sitä ovenpielipuusta irti. Kun sai irti, niin huudahti:

— Hih! ja viskasi pätkän kauas kedolle. Hyppäsi jälleen latoon ja koetti päätään aukkoon. Pää ei mahtunutkaan sinne. Jukka vetäytyi taaksepäin ja pieni pettymyksen ilme silmissään katsoi aukkoa.

— Lähde kotiin jo! Lehmäin on kylmä, kuului jostain.

Jukka kurottautui ovesta katsomaan. Lehmät seisoivat tiheässä rykelmässä veräjällä ja tiellä meni joku mies.

— Menköön! ajatteli Jukka, vetäytyi takaisin latoon ja syventyi tarkastamaan tekemäänsä aukkoa, joka tosiaankin oli liian pieni.

Hetken aikaa niin katseltuaan hän alkoi nirhata toistakin hirttä poikki.

Vasta kun pimeä jo alkoi tehdä haittaa, malttoi hän hellittää. Pisti puukon tuppeen, kokosi levälleen jääneet eväänsä konttiin ja hyvätuulisesti vihellellen läksi lehmiä kohti. Avasi veräjän ja antoi lehmäin laputella ulos. Pani sitten veräjän kiinni ja raippansa latvalla kuraista tietä kyntäen käveli lehmäin jälessä.

Sadekin oli jo lakannut ja taivaan pilvipeite oli repeillyt riekaleiksi, joita tuuli koetti kiireen kaupalla pois kuljettaa. Riekaleiden lomista vilahti silloin tällöin kuu näkyviin.

Kun tie sukeltautui metsään, niin oli kuin olisi tultu kahden mustan muurin väliin. Muurien takaa kuului rausketta, vikinää, roisketta ja kahinaa, sekä kaiken pohjana syvä ja raskastuntuinen kohina.

Jukan pää kohosi. Vihellys katkesi, jalat naulautuivat tiehen ja huulilta pääsi säikähtynyt kuiskaus:

— Härre-jäsys! Pilvet kiisivät kuin hulluuteen saakka säikähtyneet, ja puolikumollaan oleva kuun puolikas irvisteli puiden välistä kuin pääkallon kuva myrkkypullon kyljessä.

— Voi jäsys! parahti Jukka jälleen ja alkoi hoputtaa lehmiä.

Hänelle ei tullut mieleenkään muuta kuin että siellä ne nyt elämöimät, häjyt henget, tiikerit, korillat ja koirankuonolaiset, jotka purematta nielevät täysiaikaisia miehiäkin. — — Tukka nousi pystyyn ja sydäntä kouristi. Hän yritti hiipiä varpaillaan, etteivät ne vain kuulisi. Mutta lehmän kellon ne kuulevat —! Pämpättääkin kuin kiusalla.

— Älä pämpätä sitä kelloa! karjasi Jukka kellokkaalle ja samalla huomasi, että nythän ne kuulivat hänenkin äänensä.

Tuuli kahautti tien vieressä olevan haavan lehtiä. Jukka voihkasi niinkuin ainakin se, jolla ei ole enää pelastuksen toivoa. Ja kun kuukin samassa pääsi pilven takaa, näki hän, miten metsässä huojui, keikkui, kiikkui, heilui ja roikkui mustia päitä ja ruumiita. Kauhusta väristen ja valittavalla äänellä siunaillen kyyristyi hän lehmäin sekaan ja yritti kävellä kyyryllään, etteivät ne sieltä metsästä vain näkisi häntä. Silloin joku tarttui hänen jalkaansa ja karvainen käpälä löi häntä päähän. Kamalasti rääkäisten horjahti hän lehmäin jalkoihin.

Kun, ei kuitenkaan mikään häntä niellyt, eikä alkanut metsään kuljettaa, ymmärsi Jukka, että olikin vain lehmä astunut hänen jalalleen ja toinen lyönyt hännällään häntä päähän. Silloin hän puhkesi rumaääniseen itkuun. Itku sulatti kamalan pelon hyydyttämää mieltä, ja siitä sai hän tukea jo horjumassa olevalle uskolleen, että oli ollut hirveässä vaarassa.

Niin hän tuli koko metsämatkan ja vielä Koninmäen torppainkin ohi täyttä kurkkua parkuen.

Kylää lähestyessään hän alkoi hillitä villiä itkuaan ja onnistuikin niin, että kotiin päästessä vain hynkkivä nikotus, punaiset silmät ja poskilla näkyvät kyynel juovat näyttivät, että hän oli itkenyt. Mutta kun häneltä tutkittiin, mitä varten hän oli itkenyt ja mitä varten hän näin myöhälle oli ollut, pysyi hän itsepintaisesti vaiti. Niin itsepintaisesti, että sai isännän sisun kuohumaan.

— Vai et sä s—na meinaa mitään sanoa, ärjäsi isäntä, tarttui toisella kädellään Jukan kaulukseen ja toisella sieppasi luudanvarren puuloukosta.

* * * * *

Seuraavana aamuna ei enää suorastaan satanut. Mutta ilmassa oli kosteaa sumua ja maa oli märkä. Jukka sai nytkin lähteä yksin lehmäin kanssa samaan Matinsaloon, jossa eilenkin oli ollut.

— Muistakin vain, jotta tulet oikealla ajalla kotiin, varoitti emäntä, kun Jukka tallin taitse meni kujalle.

Jukka ei sanonut mitään.

Perille päästyään hän ensimäiseksi söi ja sitten ryhtyi jatkamaan eilistä työtään. Piirsi puukolla, ähki ja nyysäsi, ja aika-ajoin sipasi kädellä selkäänsä, jota vieläkin hieman kivisti eiliseltä, varsinkin kun nahkainen housunkannatin paidan rikkeimen kohdalta siihen vielä hankasi. Sen pahempaa häiriötä ei se kuitenkaan hänelle tuottanut. Eikä kauan kestänytkään, kun hirsi oli poikki ja pätkä kedolla toisen seurana.

Nyt oli hänelläkin siis oma luukkunsa, niinkuin palokärjelläkin! Hän pujahti siitä sisään ja ulos, ja kuvitteli olevansa lintu, jolla on pesä ladossa. Kivitaskun tapaan hyöri ja pyörähteli. Sieppasi maasta irtonaisen turpeen hampaisiinsa:

— Hvii dakk, hvii dakk, dakk, hvii dakk, vihelteli ja kielellään maiskutteli. Keikkui, hyöri ja pyörähteli ja turve hampaissaan pujahti latoon.

Tuli jälleen ulos ja alkoi saman pelin. Sillä tavalla karttui latoon vähitellen iso kasa turpeita risuja ja aidaksenkappaleita.

Vihdoin hän väsyi olemaan lintuna. Istahti hengästyneenä heinäin päälle ja suutaan irvistäen kohensi housunkannatinta, jonka hankauskohtaa nyt kivisti entistäkin pahemmin, kun iho oli hikinen.

Sitten hän taas söi. Syötyään heittäytyi pitkälleen heinäin päälle ja katsoi palokärjen luukkuun. Alkoi tuntua ikävältäkin. Kun eivät Alatalkkarin Vesteri ja Mikkilän Santtu tänäänkään tulleet.

Mutta emäntä käski tänään tulla aijemmin kotiin kuin eilen.

Enempää hankkimatta heitti hän kontin selkäänsä, hyppäsi ulos ladosta, otti raippansa ladon porraspenkiltä ja läksi lehmiä veräjällepäin ohjailemaan. Lehmät olivat vastahakoisia lähtemään. Syödä vain yrittivät ja muualle kävellä, mutta ei veräjälle. Mutta kun Jukka kimpaantuneena ärjyi että: "hoi kotia, hoi kotia", täytyi niiden uskoa ja lähteä.

Kotona oltiin puolisella juuri, kun Jukka lehmäin kanssa tuli tarhaan. Emäntä tuli ensimäisenä ulos.

— Siunatkoon tuota poikaa, mitä se taas on tehnyt, päivitteli hän portailla.

— Enkös mä nyt tullut aikaisin, huusi Jukka mielistellen.

— Tulit sä nyt aikaisin, murisi emäntä äkääntyneenä. Älä vain, ryökäle, panekaan niitä navettaan, huusi hän, kun huomasi Jukan aikovan tapansa mukaisesti mennä navetan ovea avaamaan. Mihin ne nyt pannaan? kysyi sitten isännältä, joka myöskin jo tuli portaille avopäin.

— Mihinkäs nämä nyt sitten pannaan, tiuskasi isäntä. Kyllä sä, poika, sen elävä, tarvitsisit taas saada sellaisen löylyn jottas tietäisitkin, ärjyi hän Jukalle.

Jukka riipoi kontin selästään, viskasi sen tarhaan ja katosi.

Illallisen aikana ilmaantui Jukka Varsanniemen muuripieleen.

— Mene, Jukka, istumaan, käski isäntä pöydän takaa.

Jukka katsoi lattiaan ja vetäytyi puuloukkoon päin.

— Onko Jukalla? kysyi emäntä puuropannua likoon pannessaan.

Jukka yritti painautua syvemmälle puuloukkoon.

— No mutta — mikäs sen Jukan nyt on? ihmetteli isäntä. — Tapaapa sinulta sana lähteä? — Eihän sinua vain lyöty ole?

Isäntä katsoi tutkivasti Jukkaan ja huomasi, että Jukan leuka alkoi vavahdella ja silmät räpyttää tavallista tiheämpään. Hän nousi pöydästä, tuli Jukan luo ja kätensä Jukan olalle laskien kysyi:

— Onko sinua lyöty?

Toisetkin kääntyivät katsomaan. Ruokko-Masa vain entistä kiiruummin tuppasi ruokaa suuhunsa.

— Onko sinua lyöty! kysyi isäntä tiukemmin ja puisti Jukkaa olasta.

— On, sanoi Jukka hiljaa.

— Koska?

— Eilen.

— Kuka?

— Isäntä.

— Minkätähden? Jukka purskahti itkuun.

— Vaai niin, sanoi isäntä venyttäen. Oletko saanut syödä?

— Olen minä.

— Tule tänne meidän joukkoon syömään! Isäntä talutti Jukan pöytään. Hae sille voileipää! käski sitten emäntää.

Emäntä haki.

Pöytään katsoen alkoi Jukka syödä kyynelten vielä tipahdellessa silmistä.

Ruokko-Masa lopetti syöntinsä ja nenäänsä niiskuttaen meni ulos.

Kun Jukka sai syöneeksi, käski isäntä hänen tulla kanssaan.

He menivät Ratulaan.

— Tätä poikaa sopisi vähän katsella, sanoi hän Ratulan isännälle.

Ratulan isäntä käski heidän tulla kamariin. Siellä riisuttiin Jukalta pois takki ja liivi, jolloin pitkin selkää ulottuvasta paidan rikkeimestä pahastuvassa ihossa näkyi jotain epämääräisiä juovia, sekä vihaisen punaiseksi käynyt housunkannattimen hankauskohta.

Isännät katsoivat toisiaan silmiin ja puistelivat päätään. Mitään he eivät sanoneet. Eivätkä he puhuneet mitään Jukan vaatteistakaan. Merkitsevästi vaan katsoivat toisiinsa kun Jukka niitä päälleen kohenteli ja takinhihan suihin taitetta käänsi. Vasta kun Jukka valmiiksi puettuaan kysyvästi katsoi, että mitä hänen kanssaan nyt sitten aiotaan, sanoi Ratulan isäntä:

— Saat olla meillä nyt yötä.

Seuraavana aamuna vei hän Jukan Korpiseen ja teki köyhäinhoitolautakunnan jäsenenä muistutuksen Jukan hoitoa vastaan.

Korpisen isäntä ei puhunut mitään. Ratulaisen saappaisiin vain katsoi. Ratulaisen mentyäkin vielä seisoi ja katsoi ja venytti alahuulensa ylähuulen päälle.

— Yymphä! hymähti sitten pilkallisesti. Mikähän sinäkin luulet olevasi, jotta noin kannattaa lankkisaappaissa kulkea.

VII.

Mattilan isäntä oli ollut ketunajossa. Ja kun kirkollisverojen maksulta tultaessa sattui yhteen Korpisen isännän kanssa, rupesi kyselemään, että mitä Korpinen aikoo ruveta rakentamaan, kun on jo hirsiä ajanut.

Korpinen ällistyi.

— Hirsiä ajanut!? Mistä?

— Matinsalosta.

Korpinen ällistyi yhä enempi. Hän ei ollut Matinsalossa käynyt sitten heinäajan. Eikä silloinkaan metsässä.

— Mutta oltu siellä on. Kaksi hirsipuuta hakattu ja pois viety, vakuutti Mattila. Ainakin kaksi!

Siellä oli siis ollut varkaita.

Korpiselle tuli kiire kotiin. Ja vaikka lyhyt joulunalusviikon päivä oli jo puolessa, ja vaikka oli kylmä niin että kiljui, ja kalpean kellertävänä pohottava pohjoinen taivas ennusti kylmän yhä kiristyvän, hän vain hiukan haukattuaan ja takin muutettuaan sieppasi kirveen kainaloonsa ja läksi.

— Kyllä minä sille perkeleelle näytän, murisi ovessa mennessään.

Hän viipyi myöhälle sillä matkalla. Ilta-askareet oli jo tehty, ruoka valmiiksi keitetty ja valkea takasta sammutettu. Eikä isäntää vain kuulunut.

Odotellessaan asettui emäntä kehräämään niukkavaloisen kattolampun alle. Rikku härnäili kolmi-vuotiasta Suoma-siskoaan. Sieppasi tältä milloin yhden, milloin toisen lelun, ja kun Suoma yritti sitä häneltä pois, niin nauraa hihittäen läksi juoksemaan. Itkien talkkeroitsi Suoma perässä. Vasta kun emäntä tiuskasi:

— Jos et sä sen kuvainen anna sen tytön olla, niin minä tulen tukkaasi! vasta silloin Rikku väkinäistä naurua tehden antoi lelun takaisin Suomalle. Istui vähän aikaa suu naurun virnissä, ja taas sieppasi jotain Suomalta.

Jukka istui takkakivellä puolipimeässä ja koputteli jalkojaan kiven kylkeen. Äsken lantaa navetasta kantaessa jalat kastuivat ja nyt niitä palelsi. Nälkäkin hänen jo oli. Rikku ja Suoma saivat voileipää iltapäivällä, mutta hänen piti käydä tallissa ja kantaa puita tupaan. Sitten piti lähteä navetasta lantaa kantamaan ja emännän apuna juoksemaan. Muita palvelijoita kun ei ollut minkäänlaisia.

Jalkojaan takkakiven kylkeen koputellen nieleskeli Jukka sylkeä, jota selän takana olevasta pannusta kohoava höyry nosti suuhun. Jos hän olisi yksin tuvassa, niin salaa söisi taas pannusta. — — Mutta — — Jukka kohotti hiukan silmäluomiaan, kun Rikku ja Suoma taas juoksivat peräkkäin, Rikku nauraa kihistäen ja Suoma itkien.

— Sepä nyt on helvetinmoista, kun ei puhe kelpaa! ärjäisi emäntä. Ja nyt hän todellakin hyökkäsi Rikun tukkaan.

Itkua hynkäten kyyristyi Rikku höyläpenkin taakse. Emäntä tuli takan luo, ja tullessaan töyttäsi Jukan pois takalta.

— Siinä sä kans istut, niinkuin ainakin ruotivaivainen. Tottakai sä nyt muuallakin tarkenet, tiuskui emäntä Jukalle, ja nosti kahvipannun lämpimään paikkaan. Samoin perunapannun. Otti pannusta perunan käteensä ja siihen puhallellen yritti umpeen jäätyneestä ikkunasta ulos kurkistaa. Perunaa syöden asettui sitten jälleen rukin taakse.

Sanaa puhumatta oli Jukka siirtynyt sängyn eteen tuolille istumaan, ja emännän syönnin näkemisen yllyttämää nälän tunnetta vaimentaakseen hieroskeli housun rikkeimestä näkyviin pyrkivää polveaan.

Tuvassa oli täysi hiljaisuus, kun porstuasta alkoi kuulua ramiseva jalan narske.

— No viimeinkin! huudahti emäntä ja esiliinaansa puistaen nousi taas rukin takaa.

Rikkukin nousi höyläpenkin takaa. Ja Suoma huusi:

— Itä tulee!

Jukkaakin hiukan elvytti tieto, että nyt saa pian syödä.

— Hyi vilunkoiraa, huusi Suoma käsiään rapistellen, kun isännän tupaan tullessa kylmä ja paksu huurupilvi vyöryi pitkin lattiaa. Kylmää huokui isännästäkin. Parta ja takin rintamus olivat paksussa huurteessa ja tavallista kylmemmältä tuntui hänen äänettömyytensäkin.

— No löysitkös mitään? kysyi emäntä toista kahvikuppia kaataessaan?

— Löytyi, murahti isäntä.

Kahvin juotuaan asettui hän takan luo seisomaan. Selkä takkaan päin ja kädet selän takana hän katseli vuoroin Rikkua, vuoroin Jukkaa.

— Pojatko tuonne Matinsalon keskilatoon ovat sillä siivolla törkyä kantaneet? kysyi sitten painokkaasti. Ja seinäkin on särjetty, lisäsi vielä.

Rikun tapoihin ei kuulunut ensi kysymykseen vastaaminen ja Jukka seurasi emännän pöydän kattamispuuhia niin hartaasti, että hän ei kuullutkaan kysymystä.

— Häh? jyrähti isäntä.

Jukka säpsähti niin että jäi suu ammollaan katsomaan.

— Mitä? kysyi Rikku sivumennen.

— Sinä ja Jukkako olette särkeneet Matinsalon keskiladon seinän, ja latoon töskää ajaneet, niin että nyt saa ainakin kuorman heiniä panna tunkioon? jylisi isäntä.

— En minä ainakaan, kielsi Rikku leveästi.

— No Jukkakos? tömähti isäntä ja liikahti Jukkaa kohti.

Jukka ponnahti tuolilta ja livahti ulos.

— Älä mene minnekään — junkkari, huusi isäntä ja hyökkäsi Jukan perässä ulos.

Tupaan jäi hiljaisuus — —

Pian tuli isäntä takaisin.

— Etkö saanut kiinni? kysyi emäntä.

— En. Kun meni kuin koira. Mutta menköön. Kylläpähän vielä tuleekin.

— Mihin päin se meni? uteli Rikku.

— Tuonne, — minnekähän meni. Sika välitti katsoakaan, tuhisi isäntä äkäisenä ja meni pöydän taakse istumaan. Tuo nyt se ruoka pöytään! Minun on nälkä, kun on koko päivän saanut olla yhden talkuttaman päällä.

Emäntä laittoi ruoan pöytään ja pahoitteli, kun Jukka juuri syömä-ajaksi läksi. Saa sitten taas hänelle erikseen laittaa.

— Tuollaisen syömisistä! tuhahti isäntä. Tehnyt vahinkoa jo paljon enempi kuin elättäjäistä maksetaan.

Toisetkin tulivat pöytään ja enempää puhumatta alettiin syödä Lamppu vain hiljaa sihisi ja ulkoa kuului pakkasen paukahtelua.

VIII.

— No —? kysyi opettaja ja katsoi odottaen luokkaan.

Sieltä ei kuitenkaan kukaan vastannut mitään. Päät alas painettuina oppilaat vain alta kulmain vilkuilivat vuoroin toisiinsa, vuoroin opettajaan.

Oli kansakoulun kuusijuhla lopullisesti järjestettävänä. Opettaja oli ehdottanut, että rähinän ja tungoksen välttämiseksi ei juhlalle päästettäisi ketään muita kun ainoastaan oppilaat. Tälle ehdotukselleen hän nyt odotti oppilaiden hyväksymistä. Ja sai ahdistavalta tuntuvan vaikenemisen vastaukseksi.

Silloin hän muutti ehdotuksensa niin, että oppilaiden omaiset saisivat tulla. Ja koko luokassa kävi vapauttava kohaus.

— Niinkö? kysyi opettaja vielä.

— Niin, kuuli monesta suusta. Päät kohosivat ja silmiin ilmestyi loistetta. Sillä oli asia päätetty ja luokassa syntyi kotiin lähdön kolina.

— Minä en ole koskaan nähnyt joulukuusta, kuiskasi Varsanniemen Ruokko-Masa vierustoverilleen.

— En minäkään ole, vastasi tämä. Eikä isä eikä äiti, eikä Laurikaan ole koskaan sitä nähnyt, jatkoi vielä ja toisella kädellä oman pulpettinsa ja toisella käytävän vastaisella puolella olevan pulpetin reunaan tarttuen ponnautti itsensä sylikaupalla eteenpäin. Masakin hapuili pulpettien reunoihin, samoin tehdäkseen. Pelkäsi kuitenkin roiskahtavansa selälleen käytävälle, jolloin toiset nauraisivat. Eikä seurannutkaan esimerkkiä. Siivosti vain meni kävellen.

Pitkin matkaa puhuttiin vain joulukuusesta. Tytöt tanssailivat, taputtelivat käsiään ja luettelivat, ketä tuovat kuusijuhlalle.

— Ketäs sinä tuot? kysyi Ratulan Lyyli Masalta ja kirkkain silmin katsoi Masaan.

Masa yritti hymyillä, hämmentyi ja sopersi jotain.

— Omaisensa saa tuoda, jatkoi Lyyli. Eikä se minkäänlaista olisikaan, jos ei isä ja äiti ja muut omaiset saisi tulla.

Masa hämmentyi kokonaan. Kuin jostain kaukaa näki hän Lyylin katsovan, ja sitten katoavan toisten joukkoon.

Oltiin juuri Varsanniemen tienhaarassa. Masa poikkesi sille, jäi yksin ja hälinä häipyi hänen kuuluviltaan. Mutta sitä enempi myllersi hänen mielessään se, mitä jo ehti kuulla.

Ketäs sinä tuot? — — Omaisensa saa tuoda — — — Eikä se muuten mitään olisikaan, jos ei isä ja äiti saisi tulla — — Eikä Laurikaan ole koskaan nähnyt joulukuusta — —

Hänellä ei ole isää, ei äitiä, eikä Lauria, eikä ketään, jonka toisi joulukuuselle — — — Ei kukaan häntä tarvitse joulukuuselle päästäkseen — — —.

Masa pysähtyi ja katsoi kuin ällistyneenä ympärilleen.

Jukka — —!

Jukka ei myöskään ole koskaan nähnyt joulukuusta!

Hän suorastaan säikähti sitä ajatusta. Ja pelkäsi toista, jonka tunsi sen perässä tulevan.

Saisikohan Jukka tulla joulukuuselle — —?

Häpesi Masa sitä ajatusta. Räkänenäinen, kiroileva ja renkutuksia rallatteleva, isännän vanhaan takkireuhkaan ja ja saapasmouhuihin puettu Jukka — ja joulukuusi — — jossa on kynttilöitä, ja omenia, ja karamellia ja jos mitä. Häpesi Masa sitä, että ne yht'aikaa tulivat mieleen.

Niitä hän kuitenkin ajatteli koko illan. Läksyjä lukiessaan, puita tupaan kantaessaan ja Mikun kanssa askarrellessaan hän sitä mietti. Oli itsestään selvä, että isäntä ja emäntä ja poika-Masa ja Mikku saisivat tulla. Isäntähän hänelle joulukuusirahankin antoi ja joululehden hinnankin. Masasta tuntui, että heillä melkein on parempi oikeus joulukuuselle mennä kuin hänellä onkaan. Mutta Jukka! Hän ei pääse muuten kuin hänen avullaan.

Saisikohan Jukka tulla?

Jukka on kyllä hänen veljensä. Mutta onkohan se hänen omaisiaan? Kun he asuvat eri taloissa.

Opettaja sen tietäisi sanoa. Kun uskaltaisi mennä häneltä kysymään —

* * * * *

He olivat Mikun kanssa piirtämishommissa. Kumpikaan ei kuitenkaan piirtänyt. Masa istui pöydän päässä tuolilla, edessään pöydällä kivitaulu ja rihveli, istui ja tuijotti peräsängyn edusverhoihin. Mikku makasi ryömillään pöydällä jalat penkillä ja pompotteli itseään, kiihkeästi odottaen, että Masa alkaisi piirtää. Turhaan odotettuaan veti taulun eteensä, otti rihvelin Masan kädestä. — Minä teen evoten, sanoi ja alkoi piirtää niin että taulu kiljui.

Se kaikki jäi Masalta huomaamatta. — Hän oli ollut opettajalta kysymässä — — Ja opettaja oli sanonut, että Jukka sai tulla. Nyt oltiin kuusella. Jukan kasvot loistivat iloa ja ihmettelyä. Ja hänen itsensä oli niin hyvä olla, kun oli saanut Jukalle tällaisen ilon — — Jukka paralle, joka ei saa koskaan muuta kuin — —

— Te on tika, raivasi Mikku ja työnsi Masan eteen taulun, jolle oli piirtänyt kuikeloisen, pitkäkaulaisen ja puikkokoipisen elukan.

— No sikakos siitä hevosesta tulikin? kysyi ovipuolella korvoa vannehtiva isäntä. Poika-Masa tuli katsomaan ja purskahti nauramaan.

— Tee ny tina Uokko-Mata Mikulle evonen! pyysi Mikku ja tarjosi Masalle rihveliä.

Masa otti rihvelin. Ja suullaan ja silmillään hymyillen Mikun piirtämälle kuvalle, mutta syvemmällä itkien toteutumatonta unelmaansa, alkoi hän piirtää hevosen kuvaa.

Kun Masa seuraavana aamuna tuli kouluun, luki Helylän Eero jotain runoa ja Alaviidan Vilho luki kertomusta. He tekivät usein niin, eikä Masa nytkään pannut siihen mitään huomiota. Meni vain tapansa mukaan hiljaa paikalleen sinne ensi osaston puolelle. Mutta siellä hän muistikin, että eilen valittiin Eero ja Vilho jotain esittämään joulukuusella. Ja tänään on heillä määrä mennä puoli tuntia ennen koulun alkamista opettajan luo saamaan ohjeita.

Kateudensekaisella alakuloisuudella Masa ajatteli sitä, että he saavat mennä opettajan luo ja jutella hänen kanssaan. Jos hän olisi toinen heistä niin — — silloin hän saisi opettajalta kysyä, saako Jukka tulla joulukuuselle. Ja olisihan hänkin jotain voinut lukea — —. Jos olisikin valittu joka osastolta yksi — —. Silloin hänkin olisi varmasti päässyt — —.

Mutta sitten hän huomasikin olevansa Ruokko-Masa, ja itseään häveten avasi katkismuksensa, pisti sormet korviinsa ja alkoi lukea. Lukemisen kuitenkin keskeytti uusi mielijohde. Jos hän pyytäisi, että Eero ja Vilho kysyisivät opettajalta, saako Jukka tulla joulukuuselle —.

Hän kääntyi, ja jo puolittain nousikin mennäkseen heidän puheilleen. Mutta samassa tuli epäilys, että jos he nauravat hänelle, ensi-osastolaiselle, ja sanovat toisillekin, että hänellä on asiaa opettajalle — että Varsanniemen Ruokko-Masalla on asiaa opettajalle — —

Eero ja Vilho jo menivät. Masa odotti, että he vielä huomaavat kysyä, onko kellään mitään asiaa opettajalle. Silloin hän heti sanoisi. Mutta he eivät kysyneet mitään. Takkiaan suoristaen ja tukkaansa kädellä silittäen vain menivät ja katosivat pimeään voimistelusaliin.

Iloksi ei koitunut Masalle mikään sinä päivänä. Läksytkin menivät miten kuten, kun opettaja ahkerasti auttoi.

— Mikäs nyt on! ihmetteli opettaja. Tapaahan Saari osata!

Ja kyllähän hän nytkin osannut olisi. Mutta se Jukka — —

Kotiin lähdettäessä yritti hän jäädä eteiseen ja toisten mentyä aikoi käydä opettajalta kysymässä. Mutta kun Aappolan Niilo huusi: Tule jo Masa — niin ei hän jäänytkään.

Ja huomenna on viimeinen koulupäivä! Ja ylihuomenna on kuusijuhla!

Yöllä näki hän unta, että Korpisen riihen nurkkaa nostettiin. Monta miestä oli paksuilla puukangilla vääntämässä. Ja kun nurkka kohosi tarpeeksi korkealle, ilmaantui sen alle Jukka. Miehet nykäisivät kanget pois ja nurkka romahti Jukan päälle.

Masa parkaisi ja heräsi.

Kun hän jälleen sai unesta kiinni, oli hän opettajan luona paitasillaan. Sitten hän oli huimaavan korkealla kapean seinän päällä. Siellä puhalsi kylmä tuuli. Lähellä oli toinen seinä. Hänen olisi pitänyt hyvin kiireesti päästä sille ja sieltä sitten tikapuita alas. Mutta ennenkuin hän ehti niin kauas, että olisi uskaltanut hypätä, alkoikin seinä huojua ja luhistua — —

Masa heräsi taas ja huomasi pudonneensa lattialle.

Aamulla taas kouluun mennessään hän päätti luopua koko ajatuksesta. Kun ei siitä kuitenkaan mitään tule! Eikä ole väliäkään. Ei Jukka osaa joulukuusta kaivatakaan. Kun ei ole ennenkään sitä nähnyt, eikä nytkään saa mitään siitä kuulla. Ja tokko siinä mitään nähtävää liekään — —. Kuusessa — —.

Mutta kun hän tuli koulun eteiseen, eikä siellä ollut ketään, pujahti hän pimeään voimistelusaliin. Sielläkään ei ollut ketään. Hän asetti lakkinsa ja kirjansa uunin vieressä olevalle pöydälle, hiipi varpaillaan opettajan kamarin ovea kohti, tarttui lukon painimeen, ja säikähti niin, että oli polvilleen lysähtää, kun ovi avautui ja kirkas valo tulvahti vastaan. Jollain tapaa hilautui hän kamarin puolelle.

Opettaja istui pöydän ääressä kirjoittamassa. Oven käynnin kuullessaan kääntyi katsomaan ja näytti ällistyvän, kun näki, kuka tulija oli. Masa seisoi katse lattiassa ja odotti, että opettaja käskee hänen mennä ulos. Kuitenkaan ei opettaja käskenyt. Tuokion odotettuaan vain kysyi:

— Onko Saarella asiaa? —. On. Mä tulin kysymään, jotta saisiko Jukka tulla joulukuuselle.

— Jukka? Kuka Jukka?

— Se Korpisen.

— Korpisen? Kuka se sellainen on?

Masa jo pelkäsi, että hän ei saakaan sitä sanotuksi. Hän tunsi opettajan katseen itsessään, eikä uskaltanut nostaa silmiään lattiasta. Opettaja odotti.

— Se Jukka — — mun veljeni, sai Masa vihdoin töytätyksi.

— Jassoo — — Se on sinun veljesi, huomasi opettaja. Tietysti hän tulla saa. Tietysti.

Masa livahti takaisin voimistelusaliin. Siellä ei ollut nytkään ketään. Hän heitti vasenta jalkaansa kuin hyppyaskeleen ottaakseen. Hillitsi kuitenkin itsensä, otti kirjansa ja lakkinsa pöydältä ja meni eteiseen. Siellä ei ollut nytkään ketään. Mutta rappusilta kuului ääniä ja askeleita. Kiireesti pani Masa lakkinsa naulaan ja meni luokkasaliin, niinkuin tavallisesti.

Kukaan ei tiennyt, että hän oli käynyt opettajan puheilla! Kysymässä, saako Jukka tulla joulukuuselle huomenna. Ja opettaja oli sanonut, että saa.

Keskellä tuntiakin tuppasivat Masan jalat lyömään tahtia pulpetin alla ja huulet suippenivat vihellystyyliin. Aina hän kuitenkin sai hillityksi itsensä ja suoriutui loistavasti kaikista päivän tehtävistä. Ja kun opettaja lukukausitodistuksia esittäessään teki hänestä osastonsa ensimäisen, tunsi hän saaneensa hyvää niin paljon, että melkein häpesi, ja ujosti painoi päänsä alas, kun jonkun kanssa katseet vastakkain sattuivat.

IX.

Koulusta kotiin päästyään Masa heti juoksi Korpiseen sanomaan Jukalle, että tämä saa tulla joulukuuselle koululle. Hän on ollut opettajalta kysymässä ja opettaja oli sanonut, että saa. Ja sanoo hän Jukalle senkin, että hän on ensi osaston ensimäinen, eli priimus, niinkuin neljäsosastolaiset sanovat.

Veitikkamaisesti jalkojaan sivuille heitellen Masa juoksi maantiellä Korpiseen päin kädet housuntaskussa.

Jukka ei ollut kotona. Eikä tietty sanoa, koska hän tulee.

— Se on eilen illalla jo mennyt, sanoi Rikku, Suoman nukkea tukasta riepottaen.

Seuraavana aamuna Masa jälleen kävi Korpisessa. Jukka ei ollut vieläkään tullut.

Masa pyysi, että Jukan käskettäisiin heti tulla Varsanniemeen, kun hän tulee kotiin.

Emäntä lupasi.

Koko päivän Masa odotti Jukkaa. Katseli ikkunasta kujalle. Ja pihalla kulkiessaan katsoi maantielle niin kauas kuin näki. Mutta Jukkaa ei näkynyt ei kuulunut.

Masaa alkoi epäilyttää, että jos ei Jukka tulisikaan. Illan jo hämärtyessäkin hän vielä yritti katsoa ikkunasta kujalle, ja melkein säikähti, kun emäntä huomautti:

— Eikös jo pitäisi, pojat, vaatteita muuttaa? Pimeähän nyt tulee tuossa paikassa.

— Minä käyn ensin Korpisessa. Opettaja sanoi, että Jukkakin saa tulla, sanoi Masa hätäillen ja läksi juoksemaan.

Jukka oli aina vain poissa. Masa jäi Korpisen muuripieleen seisomaan ja kysyvästi emäntään katsomaan.

— Mitäs toljotat? tiuskasi emäntä.

Väsyneesti läksi Masa takaisin. Jos ei hän olisi tietänyt Mikun ja poika-Masan odottavan, niin hän ei olisi juossut vähääkään. Mutta hän tiesi, että he odottavat. Ja juoksi. Että he edes ehtivät.

Mitä opettajakin sanoo? Kun oikein oltiin pyytämässä! Ja hän lupasi. Ja nyt ei Jukka tulekaan!

Masa paransi juoksuaan. Että edes Mikku ja Masa ehtivät.

Ehtiväthän he. Kuusi oli vielä sytyttämättä ja salin ovet lukittuina. Koululaiset olivat jokseenkin kaikki jo paikalla ja joitakin muitakin jo oli. Mutta kun kuusi saatiin sytytetyksi, niin sitten vasta alkoi muuta väkeä oikein tulvata. Jonkun aikaa ovet kitisivät ja kolisivat keskeytymättä ja joka kerta, kun ovi avautui, käänsi Masa katseensa sinne päin. Hän odotti, että Jukka lopultakin tulee. Ja kun salin ovipuoli tuli niin täyteen, ettei enää voinut ovelle saakka nähdä, odotti hän, että Jukan ihmettelystä levenneet silmät jostain välistä tuikahtavat näkyviin.

Mutta Jukkaa ei kuulunut eikä näkynyt.

Kynttilät paloivat, kultalangat ja kultapaperiset koristeet kimaltelivat, ja omenat hohtivat. Luettiin, laulettiin, jaettiin omenat, karamellit ja piparkakut. Pukkikin tuli, suuri kontti selässä, tuohivirsut jalassa, tömisti sauvalla lattiaan, kiersi ympäri kuusen, mäkätti ja puhui jotain.

Jukka vain ei ollut sitä näkemässä eikä kuulemassa.

Pukki jakoi joululehdet.

— Matti Aleksanteri Saari, huusi se niin, että sali raikui.

Masa hätkähti, kun kuuli nimensä noin kuuluvasti sanottavan näin suuren joukon aikana. Ujosti meni hän ottamaan lehtensä. Hänestä tuntui kuin olisi pukki nostanut hänet jostain, asettanut kaikkien nähtäville ja sanonut, kuka hän on. Ja nyt ihmiset katsovat häneen ja sanovat että: sekös se onkin! Matti Aleksanteri Saari.

Siinäpä sen nyt kuulivat muutkin kuin koululaiset. Kuulivat, ettei hänen nimensä ole mikään Varsanniemen Ruokko-Masa, vaan on hänelläkin oikea nimi. Yhtä hyvä kuin jollakin toisellakin.

Matti Aleksanteri Saari.

Hän kiitti pukkia hiljaisuudessa. Olisi nyt vain ollut Jukkakin kuulemassa. Juho Iivari Saari.

Mutta Jukkaa ei ollut.

Kun leikki oli kuusen ympärillä käynnissä, istui Masa paikallaan ja mietti, pitikö hänen panna omena kahtia Jukalle ja Mikulle, vai saisiko hän antaa sen kaikki Jukalle? Jukalle hän sen mieluummin antaisi. Kun Jukka ei saa olla kuusellakaan, mutta Mikku saa. Karamellia hän Mikullekin antaisi. Itse söi hän piparkakun, se kun olisi hajonnut taskussa. Yhden karamellin hän myöskin söi.

Seuraava päivä oli lauantai, joulun aaton-aaton aatto ja yleinen lattiain pesupäivä. Masankin piti olla veden viskelijänä, kun lattiaa hangattiin. Ja puiden kantajana ja muuna juoksupoikana. Puoliselta pantiin hänet liiteriin keittopuita pilkkomaan. Sieltä hän juoksi Korpiseen katsomaan, oliko Jukka vieläkään tullut.

Korpisenkin tuvasta kuului pesunkahinaa. Ovea juuri hangattiin tuvan puolelta. Ja kun Masa nykäsi oven auki, sai hän märän rätin vasten kasvojaan ja emäntä horjahti kynsilleen porstuaan.

— Siinä sä hyppäät kuin epätaidon roiskeessa, ärjyi emäntä ja seisaalleen päästyään huitasi uudelleen Masaa rätillä kasvoihin.

— Eikö sua nyt Varsanniemessä tarvita — Ruokko-Masa — tiuskasi vielä, veti oven kiinni Masan eteen, lupsautti haan ja alkoi uudelleen hangata.

Masa ei tiennyt, mihin katsoa. Hiljaa hiipi hän porstuasta pihalle ja liiterin taitse kahlasi maantielle, ettei tuvasta vain kukaan näkisi häntä.

Mutta kyyneleitä hän ei päästänyt silmiin Hammasta vain puri. Ja tielle päästyään ja lunta housuista karistaessaan heitti hän vihaisen silmäyksen Korpiseen päin. Kädet puristuivat nyrkkiin housujen taskuissa ja posket nytkivät. Mutta itkenyt hän ei. Hän ei tahtonut itkeä. Ei millään uhalla. Mutta purra hän olisi tahtonut. Purra niin että rauskuu! Ja potkia. Korpisen emäntää. Ja kaikkia — — —.

Syntihän se sellainen on — tiesi hän sen. Mutta olkoon! Käskee niiden sanoa häntä Ruokko-Masaksi. Vielä nytkin, vaikka joulukuusella kuulivat hänen oikean nimensäkin Korpisen emäntäkin. — — Oli siellä, vaikka ei ole talosta ketään koulussa! Ja Rikku oli. Ja Suoma. — Kumma, ettei isäntäkin tullut — —

Masa hymähti ja lähetti syvästi halveksivan silmäyksen Korpiseen päin.

Ja sellainen ämmä sanoi häntä Ruokko-Masaksi! Sellainen — — — Mutta odottakoon! Odottakoon jo — perkele.

Se oli ensimäinen kerta, kun Masa kirosi. Kauhistuen huomasi hän sen itsekin.

— Mutta mitäs ne sanovat minua Ruokko-Masaksi! huudahti hän puoliääneen ja painui hakkuupölkylle nyyhkimään.

X.

Herätessään sunnuntai-aamuna oli Masalla samea tunne likalätäköstä ja tahrautumisesta. Ja mieleen muistui se eilinen.

Hän yritti olla sitä ajattelematta. Mutta vaikka hän kuinka olisi yrittänyt pitää ajatuksiaan muualla, Jukassa, kuusijuhlassa, joululehdessä, joka oli kaapissa, omenassa, joka oli tyynyn alla, tai missä vain, niin aina se livahti siihen, että hän kirosi eilen.

Hän painoi poskensa ylisängyn reunaa vasten ja jäi siitä katsomaan lattialle. Sieltä tuli vasta pestyn tuoksu ja sinne oli levitetty punaraitaiset matot. Ja Mikku siellä jo teiskasi koiran kanssa punertavassa takkavalkean valossa.

— Mikun on hyvä, ajatteli Masa. Hän ei ole kironnut. Eikä hänen tarvitsekaan kirota. Eihän häntä koskaan sanota Ruokko-Mikuksi.

Kyynel mielessä ja melkein silmässäkin hän seurasi Mikun ja koiran teiskaamista, kun isäntä tuli tupaan ja huudahti:

— No mutta — vieläkö se Masa on sängyssä! Tule nyt jo alas!

Masa totteli.

— — Sun pitää lähteä Kontolan tädin luo katsomaan, onko Jukka siellä, toimesi isäntä, sieppasi kirveen vinkasta ja halon loukosta ja aikoi ruveta puita pilkkomaan perunapannun alle. Mutta kun ei löytänytkään eilen pois tuvasta kuljetettua hakkuupölkkyä, niin pani kirveen ja halon takaisin ja muuten kohensi valkeaa.

Ällistyneenä ja ihmeissään pani Masa vaatteita päälleen, aina väliin katsahtaen isäntään. Lakkia päähän asettaessaan hän katsoi kysyvästi isäntään ja kuin arvellen meni ulos.

— Älä nyt vain vielä mene, huomasi isäntä varottaa. Pitää ensin syödä.

— En minä menekään, vastasi Masa.

Sen tien hän kuitenkin olisi kukaties mennyt, jos ei isäntä olisi kieltänyt.

— Pian tästä nyt syöminen tulee — perunatkin kohta ovat pehmeitä. Ja navetasta tullaan tuossa paikassa, puheli isäntä, kun Masa tuli takaisin tupaan. Eikä sieltä pidä yötä vasten takaisin lähteä. Niin vain tulet, jotta ehdit huomenna päivällä saunaan.

Masa kuunteli isännän puhelua vain korvillaan. Katse ja ajatukset olivat ylisängyssä. Hän oli pihalla huomannut, että siellä tädin luona olisi niin mainio tilaisuus antaa se omena Jukalle. Tuliaisiksi — — Eikä kukaan näkisi! — Kun vain saisi sen taskuunsa! — — Kun sattuisi niin, että kaikki toiset menisivät pois tuvasta! Silloin hän heti kiipeisi ylisänkyyn —, ja — — —

Mutta aivan kuin uhalla kaikki juuri nyt tulivat tupaan. Poika-Masa tuli aivan hänen perässään. Ja pian tulivat emäntä ja Tiltakin lypsyltä.

— Katso sitten tuolle Ruokko-Masalle jotain haukkaamista taskuun, kun ehdit! sanoi isäntä emännälle ja puuhasi perunapannua pois takalta.

Emäntä siivilöitsi maidon. Sitten vasta kysyi:

— Minnekäs se Masa sitten — kun sille haukkaamista pitäisi olla?

— Sen pitää mennä tätinsä luo Kontolaan, katsomaan, onko Jukka siellä. Ratulainen sanoi Jukan olleen taas monta päivää poissa, selitti isäntä.

— Siitä Jukastapa nyt risti tuli, nurisi emäntä.

— Tulihan siitä, myönsi isäntä. Mutta kyllä Masan mennä pitää, vakuutti vielä. Ja kun Tilta vei perunavadin pöytään, meni hän perässä ja käski Masan tulla syömään. Ja jokaisenkin.

Sen kaiken Masa kuuli vain korvillaan ja näki silmillään. Mutta ajatus oli kokonaan ylisängyssä ja omenassa tyynyn alla. Omenan mukaansaanti näytti nyt aivan mahdottomalta. Hetihän hänen pitää lähteä, kun saa syödyksi. Ja jos ne löytävät sen sieltä sillä aikaa kun hän on tädin luona. — — —

Hän heitti jäähyväiskatseita ylisänkyyn, ja syötyään pani lakin päähänsä, kiersi paksun villahuivin kaulaansa ja aikoi mennä.

— Onkos sulla jo taskussa? kysyi isäntä. Älä nyt mene. Emäntä hakee. Ja oletkos sinä kasvojaskaan pessyt? Pese kasvosi, ettet riihimieheltä näytä.

Masa totteli, riisui lakin ja villavyön ja laittoi vettä.

Tilta käski poika-Masan tuomaan vesikorvoa hänen kanssaan navettaan.

— Käy samalla tallissa tekemässä silppua hevosille! käski isäntä ja tyytyväisen toimekkaana asettui takan luo tupakoimaan. Emäntä otti aitan avaimen sängyn pääpuolesta ja lähti aittaan. Mikku, joka syötyään oli istunut äänetönnä, tuli ja kuiskasi jotain isälleen.

— No — mennään vain, sanoi isäntä ja läksi Mikun kanssa ulos.

Masa jäi siis yksin tupaan. Kuin heitettynä oli hän ylisängyssä, pisti omenan taskuunsa ja saman tien hyppäsi alas. Kun emäntä tuli tupaan, niin hän jo pesi kasvojaan, puuskuttaen ja pärskyttäen niin, että vesi pirisi ympärillä. Koko ruumis värisi. Kun sai sen omenan niin, ettei kukaan nähnyt! Emäntäkin luulee, että hän on koko ajan vain pessyt kasvojaan. Kasvojaan pyyhkiessään Masa nauroi salaa pyyheliinan takana.

Emäntä asetti pöydän nurkalle kappaleen juustoa ja lenkiksi taitetun verimakkaran. Leipää käski ottaa lisäksi niin paljon kuin haluaa. Masa tuppasi ne taskuunsa, kietoi jälleen villavyön kaulaansa ja pani lakin päähänsä ja vanttuut käteensä. Ovessa tulivat isäntä ja Mikku vastaan.

— Pane lakki korville, siellä on kylmä, neuvoi isäntä. Ja ole nyt sitten mies mentyäsi ja tuo Jukka tullessasi.

Masa käänsi lakin korville ja tallin taakse tultuaan oli heittää kuperkeikan. Niin hyvä hänen oli siitä, kun sai sen omenan mukaansa.

* * * * *

Kun hän vihdoin pulpahti metsästä sille aukealle, jossa Kontolan torppa- ja mökkikylä uinaili, oli laiska joulukuun aurinkokin jo ehtinyt melkein niin korkealle kuin se sinä päivänä jaksoikin. Juuri ja juuri se näki kylän vastaisella puolella korkealla kallioharjulla kasvavan metsän ylitse ja katseli unisena Kontolan lumisia pellontilkkuja, kattoja, huurteisia seiniä, pihapuita, aidan seipäitä ja savupiipuista tulvivia valtaisia savupilviä, joiden varjot liukuivat pitkin hankia. Pakkanen naksutteli aitoja, lumi kitisi jalkain alla ja kaivonvintin kitinääkin kuului jostain.

Kylääntulo elähytti Masan pitkällä yksinäisellä metsämatkalla vilustunutta ruumista ja turtunutta mieltä. Samalla se pani hänet vilkkaasti harkitsemaan jo metsämatkalla herännyttä kysymystä, että jos Jukka sattuu olemaan pihassa, niin antaako hän jo siinä omenan hänelle. Vai antaako vasta tuvassa, kun tätikin on näkemässä?

Jukkaa ei kuitenkaan näkynyt pihassa. Mutta risukasan vieressä oli kirves pölkkyyn lyötynä, tuoreita kengän jälkiä ja karisteita. Juuri äsken oli Jukka siis siinä hakannut risuja tädille. Ja nyt he istuvat tuvassa risuvalkean ääressä, Jukka ja täti, eivätkä osaa ajatellakaan, että hän on pihassa — — Masa hytkähti hyvästä mielestä, joudutti askeleitaan ja tuli tupaan.

Ei siellä mitään Jukkaa näkynyt. Täti siellä vain oli kontallaan takan ääressä ja puhalsi pihisevään risuvalkeaan. Kun näki Masan, niin ällistyi niin, että puhaltaminen jäi kesken. Löi kädet yhteen ja huudahti:

— No mutta — mitäs —?! Masako se on!?

Masa yritti hymyillä.

— Mene nyt istumaan — tai ota siihen tuoli — — saanhan minäkin sen hakea.

Täti harppasi tuolin takan luo ja käski Masan istua siihen lämmittelemään ja ottaa vanttuut pois käsistään.

Masa istui ja otti vanttuut pois.

Täti rupesi jälleen kiihdyttämään valkeaa palamaan. Sitten asetti oikean kätensä muurin olkaa vasten, nojasi otsaansa siihen ja muurin olan alitse Masaan katsoen kysyi:

— Onko sulla asiaa, vai kuinka sä nyt tänne tulit?

— Mä tulin katsomaan, onko Jukka täällä, vastasi Masa.

Tädin otsa ponnahti erille muurista ja katse iskeytyi Masaan. Sitten hän kumartui ottamaan lisää risuja takkaan ja rauhalliseksi tekeytyen kysyi:

— Mitäs varten sä nyt niin Jukkaa etsit? Masa sanoi, että isäntä käski tulla ja että Jukka on ollut jo monta päivää poissa.

— Sys siunatkoon! huudahti täti uuninpankolle valahtaen. Ja näillä pakkasilla!

Masa säikähti tädin hätää, ja vasta nyt hän huomasi, että Jukalle olisi voinut joku onnettomuuskin tapahtua.

— Vaikka eihän sitä tiedä. Saattaa olla niinkin, ettei Jukalla ole mitään hätää, koetti täti tyynnytellä, yhtä paljon itseään kuin Masaakin, jonka säikähdyksen hän huomasi. Minä vain tässä aamulla ajattelin, jotta kun sinä ja Jukka tulisitte jouluna minua katsomaan. Ja kun sinä sitten poukahdit tupaan aivan aavistamatta, niin mulle tuli heti mieleen, että nyt on jotain tapahtunut. Mutta eihän sitä silti ole tarvinnut mitään tapahtua. Saattaahan Jukalla olla hyväkin olo.

Täti kurotti kahvipannua muurin olalta ja siinä vielä lisäsi:

— Kun ei tiedä.

Kahvipannulle takkaan tilaa tasotellessa täti kysyi:

— Onko Jukka ennen ollut kotoa poissa? Masa kertoi mitä tiesi.

— No ollaanko sille ilkeitä, kun se niin pakoilee?

Masa taas kertoi mitä tiesi.

— Vai niin! huudahti täti. Onkos sitten kummakaan, jotta pakoilee, poika parka!

Täti kääntyi selin kahvimyllyä hyllyltä ottamaan ja Masa oli huomaavinaan, että hän pyyhkäsi silmiään. Käsivarsi teki sellaisen liikkeen. Sen parempaa selkoa ei hän kuitenkaan saanut, täti kun hommasi hyllyn luona kahvivehkeiden kanssa selin häneen, ja vasta kun kahvipannu alkoi sylkeä, juoksi sinne hätään.

Köyhät olivat ne antimet, mitä täti voi Masalle tarjota. Ei vehnästäkään kahvin kanssa, niinkuin Masa oli nähnyt aina vieraille annettavan. Ja päivälliseksi oli vain hakatulla lampaantalilla höystetyitä perunoita ja leipää. Ei voita ei maitoa, eikä mitään puuroa tai velliä. Kaljaa vain särpimeksi.

Syötäessä täti kyseli Masan oloa. Ollaanko ilkeitä? Onko koskaan lyöty? Annetaanko ruokaa, niinkuin omalle väellekin?

— Vaatteet sulla on hyvät. Noin sievää kangasta, ja paksut. Kyllä noilla vain tarkenee. Ja uudet kengät, ja lakkikinko uusi?

Täti tarkasteli kaikkia kädestä pitäin ja sanoi lopuksi:

— Kyllä sun on hyvä.

Myönsihän Masa itsekin, ettei hänellä valittamisen syytä ollut. Sitä vain ei voinut tädille sanoa, että häntä sanotaan Ruokko-Masaksi.

— Oletkos koskaan ollut Sannia katsomassa? kysyi täti.

Masa sanoi kaksi kertaa olleensa.

— No minkälaista siellä oli? uteli täti. Masa kertoi, että Sannilla oli nukkejakin niin paljon kuin hyvänsä. Yksi sellainenkin, joka panee silmänsä kiinni, kun sen asettaa makuulle. Ja sellainen jänis, joka hyppi aivan kuin oikea jänis, kun sitä veti. Ja kalossit ja porvarista ostetut kengät ja takki, valkoinen lakki ja sellainen karvainen, joka pannaan kaulaan — niinkuin opettajan Tellervolla.

Hymysuin kuunteli täti Masan selostusta.

— Ottavat sen vielä oikein omakseen, hymähti.

Masa ei vastannut siihen mitään. Meni vain takan luo istumaan. Täti istui takkakivelle ja vähän aikaa ääneti Masaan katsottuaan puhkesi sanomaan:

— Minä olen monta kertaa muistellut sitä päivää, kun teidän piti kotoanne lähteä, ja ajatellut, jotta oli sekin, kun teidän piti noin ajeluksiin joutua. Isäsi eläessä teillä oli niin hyvä olo. Kaikkia oli jo riittävästi. Ruokaa ja vaatetta, hyvä tupa ja paja ja muutakin kartanoa. Lehmä oli, eikä velkaa mitään. Ja isälläsi niin hyvä palkka. Mutta se kuolema on sellainen. Ei se katso — korjaa se, kun sen aika tulee.

Täti huokasi.

— Vaikka eihän sulla ja Sannilla nytkään mitään hätää ole. Mutta sittenkin — — Ja kun sen Jukan piti sellaiseen paikkaan joutua — poika paran. Missä vain lie tälläkin hetkellä —? Onkohan sitä edes etsitty?

Ei Masa tiennyt.

— Tuskin, arveli täti. Kukapa meni etsimään. Kun ei ole isää eikä äitiä. Kukapa köyhästä orvosta niin paljoa välittäisi, että etsimään lähtisi.

Masa katsoi tätiin ja täti katsoi eteensä lattialle.

— Se on se köyhän elämä sellaista, puheli täti kuin itsekseen. Ensin elää kituuttaa niinkuin toukka puun raossa ja sitten kuolla nuupahtaa vaikka maantien ojaan. Eikä kukaan tule kättään väliin panemaan. Toista se on rikasten. Ei tarvitse muuta kuin olla ja hollastaa, ja jos vähänkin rupeaa kelkkaa kaatamaan, niin heti on monta kättä pystöön auttamassa. Ei niiden pääse lapsetkaan katoamaan — — Minkähäntähden pitääkin niin olla!?

Masa katsoi ahmien tätiin. Toista se on rikasten — minkätähden pitää niin olla? Ajatteleeko tätikin niin? Hän odotti, että täti vielä puhuisi siitä enempi. Mutta täti ei puhunut enää. Hiljalleen vain takoi jalkaterällään lattiaan ja tuijotti eteensä.

Masan teki mieli sanoa tädille jotain siitä, että minkätähden, kysyä jotain, mutta kun ei keksinyt sopivia sanoja, jäi sekin tekemättä.

Aamulla läksi Masa takaisin. Täti antoi hänelle kuivan leipäpalasen matkaevääksi. Masan mieli aikoi mennä nureaksi. Mutta sitten hän muisti, että täti on köyhä, ja kiittäen otti hän leipäpalasen.

— Ja sano siellä, jotta Jukkaa pitää ruveta etsimään! käski täti.

Yöllä valveillaan maatessaan oli Masa paljon ajatellut omenaansa. Metsälle päästyään hän otti sen taskustaan ja kuori paperin pois sen ympäriltä. Se oli nyt arveluttavasti toisen näköinen kuin joulukuusella. Ruttuinen ja ruman tumma, eikä sellainen sileä ja helakan punainen kuin silloin.

Hän ei ollut koskaan saanut omenaa. Ja vähän aikaa sitä katseltuaan hän, jonkinlaista juhlamieltä tuntien, sovitti hampaansa omenan kylkeen ja haukkasi siitä kappaleen. Pureskeli sitä miettivän näköisenä.

Se ei maistunut hyvältä. Pikemminkin se maistui pahalta.

Hän sylkäsi purun kouraansa. Katseli sitä. Siinä oli tummanruskeaa rupaa, seassa joku kovempi murena ja kuoren liuskoja. Se oli suorastaan ilettävän näköistä — ja hän pyyhkäsi sen kourastaan tielle.

Katseli taas omenaa vähän aikaa. Haukkasi, pureskeli ja — sylkäsi tielle.

Kuin onnettomuutta aavistaen pyöritteli hän omenaa, haukkasi kappaleen toisensa perästä ja sylki tielle. Kunnes ei ollut jälellä muuta kun joka puolelta järsitty keskus kovine siemenkoteloineen.

Masa katsoi sitä ja ymmärsi että siinä se nyt on. Hänen omenansa. Hän katsoi sitä kuin jotain parempain aikain muistoa, sulki sen huolellisesti kouraansa ja läksi hiljalleen eteenpäin.

Hän tunsi itsensä nyt niin säälittävän tyhjäksi ja onnettomaksi, kaikkensa menettäneeksi. Ja niin itkettävän yksinäiseksi. Ja kun hän ajatteli sitä, että ne toiset söivät omenansa jo joulukuusella ja hänen omenansa mätäni, tunsi hän hämärästi, ikäänkuin siinä olisi jotain enempikin kuin vain omena. Kuin olisi hänen elämänsä ikäänkuin ruttuinen mätä omena, ja toisten kuin eheä helakanpunainen omena.

Ruokko-Masa — — Varsaniemen Ruokko-Masa — —

Toista se on rikasten, sanoi täti. Tädin elämä vissiinkin on kanssa niinkuin ruttuinen omena. Ja Antin Miinan. Ja kaikkien köyhäin.

Rikasten, niinkuin Ratulan isännänkin ja meidän isännän ja koko väen, on niinkuin terve ja eheä omena.

Minkätähden pitääkin niin olla, sanoi täti. Sen ympärillä rupesi Masan ajatus kieppumaan. Ja oli ikäänkuin olisi jonkinlaista pölyä ajautunut aivoihin. Sen synnyttämässä raskaassa hämärässä hän näki ihmiset jakautuneina kahteen joukkoon. Ja siellä parempiomenaisten puolella Korpisen emäntä hosui märän rätin kanssa ja riiteli niille joilla oli mätiä omenia käsissä. — — — Korvissa alkoi kuulua outoa jutinaa ja sekaäänistä sohinaa. Päätä huimasi ja kaikki alkoi huojua.

— Hooi, kuuli hän takanaan huudettavan. Ja kun hän säikähtyneenä hyppäsi tiepuoleen kinokseen, suhahti hänen ohitseen myötämäessä hyvää vauhtia kiitävä hevonen halkokuorma perässä. Reki natisi ja kulkuset soivat. Sen perästä tuli toinen — kolmas — neljäs — viides — — — Sitten ei enää kuulunut mitään.

Yksinäinen tiainen vain alakuloisesti visersi huurteisessa katajapensaassa, kun Masa kömpi jälleen tielle, ja tielle päästyään huomasi että se omenan sydän oli kadonnut hänen kourastaan.

XI.

Joulutekstin luettuaan ja puolipäiväaskareista selviydyttyään heitti Saloviidan emäntä saalin hartioilleen ja läksi Korpiseen.

— Ei näin joulupäivänä oikeastaan saisi kylälle lähteä. Mutta kun siellä kotonakin tahtoo niin käydä aika pitkäksi, niin otin ja lähdin vähän jaloittelemaan, puolusteli hän itseään, Korpisen sivupenkille istuessaan.

— Noo, kyllähän sitä nyt naapurissa saa juhlapäivänäkin käydä. Eipä sitä tähän aikaan näytä enää niin oltavan arkoja siinä suhteessa, tyynnytteli Korpisen emäntä. Tuossa maantielläkin on kaiken päivää ajeltu edestakaisin.

— Vai niin! ihmetteli Saloviidan emäntä. Sieltä meiltä ei näekään ollenkaan maantielle.

— Ei suinkaan sieltä näe.

— Ei sieltä näe.

Tuli lyhyt äänettömyys, jonka aikana Saloviidan emäntä tutkivasti katsoi ääneti istuvaa isäntää.

— Siellä on ilmakin jo vähän lämminnyt, sanoi sitten.

— On se. Koko lailla se jo on lämminnyt, myönsi Korpisen emäntä.

— Olikin jo niin kirpeät pakkaset, jotta oikein tahtoi hätäytyä.

— Joo — kylmää se on ollut, sanoi isäntä, nousi ja meni ulos.

Emäntäkin nousi ja rupesi kahvipannusta vanhoja poroja pois tyhjentämään.

— Ä ä ä älä älä vain mua varten rupea kahvia laittamaan, kielsi Saloviidan emäntä. Mun pitää heti lähteä. En mä ollenkaan kahvia varten. Muuten vain lähdin jaloittelemaan.

— Kyllähän minä sen tiedän, jotta et sä sitä varten, mutta keitetään nyt. Kun tuossa on noin hyvä hiilloskin, sanoi Korpisen emäntä.

Ja keitti kahvin.

Yhdestä ja toisesta asiasta, lehmäin poikimisesta, kehruiden joutumisesta, sairauksista, kuolemantapauksista, kihlauksista, joulunaikaan pidettävistä hartausseuroista ja muista juteltua, Saloviidan emäntä vihdoin huomasi, että hänen pitääkin lähteä kotiin. Heitti saalin jälleen hartioilleen. Oven luona vielä pysähtyi ja siinä muun puheen lomassa noin vain sivumennen kysäisi:

— Missäs Jukka on?

Ei sitä tietty, missä Jukka oli.

— Niin — Tuli vain tuossa mieleeni, kun ei näy. Eikä meilläkään näkynyt useampaan päivään. — — No hyvästi nyt vain, ja paljon kiitoksia. Käykäähän nyt meilläkin jonakin päivänä! Isäntäkin! Ole ollutkaan meillä — herra ajan tietää, koska.

Raitilla tuli Rapa-Antin Kreeta Saloviidan emäntää vastaan.

— Minnekäs nyt? kysyi Saloviidan emäntä.

— Korpisessa vain meinaan käydä, vastasi Kreeta välinpitämättömästi.

— Olisit tullut ennemmin. Minä juuri tulen sieltä.

— Korpisestako! No — kuule! Kreeta tuli aivan Saloviidan emännän viereen, nyhjäsi kylkeen ja kuiskasi: Onko se Jukka kadonnut?

— Ei sitä ainakaan kotona näkynyt, eikä sanottu mitään tiettävänkään.

— Sinä kysyit — —!?

— Kysyin minä.

— Vhaai niin, jotta se sittenkin on totta! Sanotaan Masan olleen sitä jo etsimässäkin.

— Niin sitä puhutaan, jotta oikein kaksi päivää jo on ollut.

— Nii'in. En minä ymmärrä, mutta kun minä kuulin, jotta se Jukka on kadonnut, niin se otti niin oudosti, jotta mun täytyi asian aikain ottaa ja lähteä. Vaikka ei se mulle oo mitään sukua ei syntyä, mutta sittenkin — —.

Juttua jatkui ja päättyi se siihen, että kumpikin sanoi menevänsä kotiinsa. Kotiin ei kuitenkaan kumpikaan suoraa päätä mennyt, vaan poikkesi Saloviidan emäntä Alatalkkariin ja Kreeta kävi Peltosessa ja taisi käydä vielä muuallakin.

Eikä ollut Saloviidan emäntä ainoa, joka pyhien aikana kävi Korpisessa ja muun jutun lomassa huomasi kysyä Jukkaakin. Eikä Rapa-Antin Kreeta ollut ainoa, joka aikoi niin tehdä.

Korpisessa alkoi olo käydä kiusalliseksi. Pyhien ohi mentyä isäntä valjastikin hevosen ja läksi etsimään Jukkaa. Jukkaa ei kuitenkaan löytynyt, eikä kuulunutkaan minkäännäköistä hänestä.

Kävi niinkuin isäntä oli matkaa ajatellessaan pelännytkin. Kun Jukkaa ei löytynyt, puhkesi melu. Ihmisten katseisiin ilmaantui eräänlaista julkeaa hävyttömyyttä, kaksimielisyyttä, jopa suoranaista ilkuntaakin. Ja lapsetkin vastaan tullessaan kyräilivät altakulmain, ja ohi päästyään painautuivat päät yhteen ja sitten kääntyivät katsomaan taakseen häneen.

Korpinen laittoi sanomalehteen ilmoituksen Jukan katoamisesta. Melu hiukan hiljeni. Odotettiin, että mitä alkaa kuulua.

Mitään ei kuitenkaan kuulunut ja melu puhkesi entistä voimakkaampana.

Asia ilmoitettiin nimismiehelle.

Nimismies lähetti Välikylään määräyksen, että jokaisen talon ja huonekunnan tuli huolellisesti tarkastaa kaikki huoneensa ja kartanoalueensa.

Jukkaa vain ei löytynyt.

Nimismies antoi samanlaisen määräyksen toisiinkin kyliin.

Jukasta vain ei mitään kuulunut.

Silloin määräsi nimismies miehen jokaiselta savulta poliisin johdolla toimittamaan oikein perinpohjaisen etsinnän, jokainen kylä omalla alueellaan.

Välikylästä alettiin. Parissa muussakin kylässä ehdittiin etsintä toimittaa, kun levisi tieto, että Jukka oli löytynyt.

Kuin veren makuun päässyt petolauma hyökkäsi ihmisten juttuhimo sen tiedon kimppuun.

* * * * *

Ratulan pikkurenki Jussi Jukan oli löytänyt.

Hän oli mennyt heinään Hampparin vainion mäkiranta-ladosta. Saatuaan oven auki oli hän heittänyt heinähangon latoon. Se oli kimmahtanut takaisin ja pudonnut maahan ladon eteen. Jussi ei ollut sitä miksikään huomannut. Oli vain ottanut hangon ja mennyt itsekin latoon. Mutta kun hän aikoi painaa hangon heiniin, tuntui siellä olevan jotain kovempaa vastassa. Silloin alkoi hän käsin kaivaa heiniä — ja näkyviin tuli ihmisen käsi.

Säikähtyneenä hyppäsi Jussi ladosta rekeen, sai suitset käteensä ja kuin takaa-ajettuna läksi ajamaan kotiin, sanomaan että ladossa makaa mies.

Isäntä läksi Jussin kanssa samalla hevosella takaisin ladolle.

Ja sieltä löytyi Jukka.

Selällään makasi, silmät ja suu avoimiksi jähmettyneinä ja kädet ristissä rinnan päällä. Heiniä oli hiukan peittona.

— Jukka parka, sanoi isäntä, kun nosti kovaksi tönkiksi jäätyneen Jukan rekeen, johon Jussi oli laittanut heiniä pohjalle.

Jussilta pääsi itku. Ja kosteiksi kävivät isännänkin silmät.

Sanaa puhumatta he hiljaista kävelyä ajaen tulivat kylään ja veivät ruumiin Korpiseen. Sieltä se vielä samana iltana toimitettiin leikkaushuoneelle.

Sitä ennen ehti Rapa-Antin Kreeta käydä ruumista katsomassa. Pää kallellaan seisoi ruumiin ääressä, oikean käden etusormi alaleualla ja vasen käsi oikean kyynäspään alla. Huojutteli ruumistaan ja huokaisten sanoi:

— Hjoo joo — — Siinä se Jukka nyt on. Pyyhki silmiään ja läksi pois. Saloviidassa Kreeta jutteli, kuinka Korpisen isäntäkin nyt näytti nöyrtyneeltä ja masentuneelta. Niin jotta taisi vähän sarvet tylsyä nyt. Antin Miina tuli vasta seuraavana päivänä ruumista katsomaan.

— Menkää kirkolle ruumishuoneeseen katsomaan. Siellä sen näkee, sanoi isäntä.

Miina ei kuitenkaan mennyt. Alkoi vain nuhdella isäntää, kun antoi Jukan niin kauan olla ennenkuin rupesi etsimään.

— No helvetistäkö minä sen tiesin, jotta se juuri silloin Ratulan latoon kuolemaan lähtee! sinkautti isäntä. Ja mistä mä sitä ymmärsin, kun se jo niin monta kertaa ennenkin oli samalla tavalla poissa. Ajattelin vain, jotta tottapahan sen on nytkin joku hoivaansa ottanut, kun niillä ihmisillä kerran oli niin hyvä halu siitä huolta pitää.

— No niin, mutta — olisi kanssa pitänyt lasta hoitaa niin, ettei sen olisi tehnyt mieli karata kotoa. Eihän Masakaan ole koskaan karannut, sanoi Miina.

— Hoo! kuohahti Korpinen. Tulevathan nyt tutkinnot ja käräjät ja kaikki. Silloin sopii sanoa kaikki, mitä tiedät.

— Niin. Silloin sopii sanoa, säesti emäntä.

— Älkää nyt siinä! En suinkaan minä käräjiin. Mutta — —

— Mitäs sitten? Pitää suunsa kiinni, kun ei kerran tiedä, tiuskasi isäntä ja käänsi selkänsä Miinalle, joka itsekseen mumisten läksi pois.

Aina vain itsekseen mumisten meni Miina kirkonkylässä asuvaa köyhäinhoitolautakunnan esimiestäkin nuhtelemaan, kun ei Jukasta sen parempaa huolta pidetty. Kun sai kadota ja kuolla niinkuin koira.

Lautakunnan esimies haki käsille lautakunnan pöytäkirjat, asetti lasit nenälleen ja virkaäänellä luki Miinalle:

"Lautakunnan jäsenen Mikko Ratulan tietoon oli tullut, että Välikylässä Heikki Korpisen hoidossa olevan orpopojan Juho Iivari Juhonpoika Saaren hoito ei ole täydellisesti tällaisten hoidosta annettujen kunnan päätösten ja muiden sääntöjen mukaista. Mutta koska mainittu Mikko Ratula oli sanotulle Heikki Korpiselle lautakunnan puolesta ja nimessä antanut muistutuksen, ei lautakunta katsonut olevan syytä tällä kertaa enempiin toimenpiteisiin ryhtyä."

— Mä vain luulin, jotta — — Hyvästi, änkytti Miina ja kiiruhti pois, ymmärtäen enempi esimiehen äänestä ja siitä suuresta kirjasta, josta hän luki, kuin siitä, mitä hän sieltä luki.

Poliisitutkinto ei tuonut asiaan valoa. Eikä ruumiinavauksessakaan voitu todeta mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä.

Ihmisten arveluille ja kuvitteluille jäi täysi temmeltämisvapaus.

Varsinkin Ratulan Jussia haastateltiin ahkerasti. Niin ahkerasti, että Jussissa alkoi omanarvontunto herätä siinä määrässä, että hän rupesi polttamaan paperossia. Ja alkoi toisten ikäistensä mielestä olla mahtava.

— Ei ymmärrä enää muusta puhuakaan kuin siitä, kun hän sen Jukan sieltä ladosta löysi. Vieläpäs kun löytökin! sanoivat toiset syvää halveksumista tavoittelevalla äänellä.

Jussin itsetuntoa vain nosti tämä toisten kateus, joksi hän sen huomasi. Ja melkein joka ilta hän käveli jonnekin naapuriin. Istui penkille, veti paperossirasian taskustaan ja miehekkään verkkaisilla liikkeillä otti sieltä tupakan, asetti huulilleen, otti takasta kekäleen ja sillä sytytti. Paperossia hampaissaan pyöritellen ja silmiään siristellen hän sitten jutteli siitä, kun hän sen Jukan sieltä ladosta löysi. Ja vastaili toisten kysymyksiin.

— Näkyikö siinä ladolla minkäänlaisia jälkiä? kysyttiin.

— Ei minkäänlaisia.

— Niin. Mitäpäs siinä sopi enää näkyäkään. Monta pyryä jo ollut sen jälkeen. Entäs ovi? Oliko se kiinni?

— Jokainen ovipuu paikoillaan.

— Vai niin! Jotta jokainen?

— Ihan jokainen. Kirveellä sain takoa ennenkuin pääsivät irti.

— Soo'oh! Sepä merkillinen paikka. Noo — entäs heinät? Näyttivätkö nuo niinkuin sellaisilta, jotta niistä olisi voinut ajatella siellä jonkun makaavan?

Ei Jussi ainakaan ollut mitään huomannut ennenkuin pisti hangon heiniin.

— Jaa jaa. Noo — — miltäs tuo muuten tuntui? Eikö vähän noin niinkuin sydäntä käpäillyt, kun heinäin alta tuli käsi näkyviin?

Tässä joutui Jussi hieman kiusalliseen asemaan, kun ei sopinut sanoa, ettei tuo miltään tuntunut. — Keksi kuitenkin sanoa, että läksi kylään sanomaan, ettei vain hänen päälleen mitään epäluuloa lankeisi. Sitä hän luonnollisestikaan ei sanonut, että häneltä itku pääsi kun isäntä sanoi: Jukka parka.

Varsinkin siihen ovi juttuun ihmiset takertuivat. Olisiko tuo ollut Jukka niin viisas, että olisi pistellyt ovipuut latoon ja sitten latoon päästyään asettanut ne jälleen paikoilleen? Vai vai — olisiko ollut joku toinenkin — — —?

Jännittynein mielin jäätiin odottamaan käräjiä.

XII.

Kiihkeimmän mieltenkuohun ja jännittävimmänkin käräjäin odotuksen lomassa jäi ihmisille aina joku hetki, jolloin he muistivat Masankin.

— Mitähän Masa nyt ajattelee? sanoivat. Sanni on vielä niin pieni, että hän ei osaa mitään ajatella. Mutta Masa ymmärtää jo, sanoivat vielä. Ja paikalle sattuessa yrittivät Masan silmistä lukea hänen ajatuksiaan.

Masa ei kuitenkaan näyttänyt silmiään kenellekään, niin että niistä olisi voinut mitään lukea. Käänsi päänsä sivulle, painoi katseensa alas, jopa veti lakinkin silmilleen, kun niin ahtaalle joutui. Sieltä sitten lähetti toisille arasti hymyilevän, toisille vihaisen, puremaan valmiin katseen. Jos joku yritti jotain sanoa, niin puolijuoksua kiiruhti pois.

Hän pelkäsi. Pelkäsi sitä, että ihmiset puhuvat hänelle Jukasta.

Aluksi ei hän ymmärtänyt muuta kuin että Jukka on kuollut. Jonkinlaista raskasta ja pimeää vain oli mielessä. Siitä vähitellen selviytyi tunne, että oli tapahtunut jotain outoa, kamalaa. Mitä se oli ja kenelle se oli tapahtunut, siitä hän ei ollut selvillä. Hän katsoi ihmisiin tiukka, kysyvä ilme silmissään. Kunnes jälleen tuli siihen, että Jukka oli löydetty kuolleena Ratulan niittyladosta heinäin seasta.

Se outo ja kaamea oli siis tapahtunut Jukalle — —

Säikähtyneenä jäi hän tuijottamaan siihen.

Monet pitkät yönhetket hän yksinään valvoi ja pimeään tuijottaen mietti. Että Jukan kuolemassa oli jotain, jota ei muiden kuolemassa ollut, sen hän ymmärsi heti. Eihän se ole tavallista että niittylatoon kuollaan.

Siitä hän aina läksi. Ja lopuksi tuli siihen, että Jukan kuolemassa oli jotain häpeällistä. Jotain hirveän häpeällistä. Ja rumaa. Niittylatoon kuolla — ja heinähäkillä tuodaan kylään — ja lautareellä viedään illan pimeässä kirkolle — — ruumista — —

Kun hän vertasi sitä hautajaissaattueisiin ja muuhun niiden yhteydessä olevaan, häpesi hän niin, että painoi päänsä alas. Eikä enää kehdannut katsoa ihmisiä suoraan silmiin. Salaa vain altakulmain yritti urkkia, mitä he mahtavat ajatella. Ja näki, että he ajattelivat samoin kuin hänkin. Kun hän joskus sattumalta kuuli heidän puheitaan, tuli hän vakuutetuksi siitä, että ihmistenkin mielestä Jukan kuolemassa oli jotain hirveän häpeällistä ja rumaa. Hän häpesi niin, että alkoi karttaa ihmisiä.

Silloin vasta alkoivat ihmiset joutaa häntäkin muistamaan. Ja silloin hän alkoi peljätä sitä, että ihmiset puhuisivat hänelle Jukasta.

Mitään muuta niin kamalaa ei hän osannut ajatellakaan. Jos niin kävisi — jos joku kysyisi — sanoisi —. Mitä kysyisi tai mitä sanoisi, sitä hän ei osannut ajatella. Mutta kun hän kuvitteli seisovansa jonkun ihmisen edessä, joka puhuu hänelle jotain Jukasta, mitä tahansa, niin oli hänellä sellainen tunne, että sen ihmisen puhe painaa hänet maan sisään.

Hän uskoi, että ihmisillä on kova halu tehdä hänelle sellaista, ja oli varma, että jos ne vain saisivat hänet käsiinsä, niin ne heti alkaisivat puhua hänelle Jukasta. Mutta hän ei antanut itseään heidän käsiinsä. Piilottautui milloin minnekin, puiden, pensaiden, aitain ja rakennusten suojaan, siltain alle ja minne kulloinkin. Saattoi tuntikausia kyhjötellä kartanolla nurkkain takana, kun tuvassa oli vieraita. Naapureissa hän ei käynyt missään.

Niin sai hän varjelluksi itsensä, ettei kukaan päässyt puhumaan hänelle Jukasta. Toisia osasi hän karttaa niin etteivät he saaneet tilaisuutta, ja toisiin vaikutti hänen pelokkaisuutensa niin etteivät he voineet puhua hänelle mitään. Eihän Masa ollut ennenkään heidän tiellään ollut eikä antanut heille aihetta hänen asioihinsa sekaantua. Mitäpä heidän nytkään tarvitsi sitä tehdä. Kun hän kerran näytti sitä pelkäävän.

Kansakoulutovereitaan ja Varsanniemen ihmisiä ei Masa osannut peljätä. Eivät he hänen kuultensa koskaan puhuneetkaan mitään Jukasta. Kansakoulunoppilaatkin Masan poissa ollessa kyllä siitä puhuivat. Mutta Masan paikalle sattuessa heti loivat toisiinsa merkitsevän katseen ja vaikenivat. Masan poistuessa vain lähettivät tutkivan katseen hänen jälkeensä.

Eräänä aamuna oli tämä äänetön sopimus tulemaisillaan rikotuksi. Luokkasalin ovipuolella pulpetilla istui Korpisen Rikku, joka oli joululta tullut kouluun, ja uteliaasti kuuntelevalle poikajoukolle jutteli Jukan avaamisesta leikkuuhuoneella juuri kun Masa tuli saliin. Masasta ja toisten varottavista silmäyksistä välittämättä hän kovaäänisesti hölötti:

— — — puukolla vain oli maha riivaistu auki Ja katsottu, mitä se oli syönyt. Suolet — — — Älä saa — — —!

Siihen katkesi Rikun ääni, kun joku nykäisi hänet selälleen pulpetin päälle.

Masa koetti hymyllä peittää pelästynyttä katsettaan ja hiipi paikalleen kuin haavan saanut.

Hän aavisti, mistä Rikku puhui. Ja kun hän vilkasi taakseen ja näki toisten uhkaavina puivan nyrkkiä Rikun nenän edessä, oli hän varma siitä, että siitä Rikku puhui. Jukan avaamisesta leikkaushuoneella. Raamastamisesta — —

Kiireesti avasi hän käsillä olevan maantieteen, painoi tapansa mukaisesti kädet korville ja rupesi lukemaan.

Se kuitenkaan ei enää auttanut. Selvemmin kuin koskaan ennen kuvastui hänen mieleensä nyt, kuinka Jukka alastomaksi riisuttuna makaa rahilla. Siitä hän ei ollut varma, onko rahi sellainen musta saunarahi, jota hänen aina piti kuljettaa, kun pikkuvasikoita teurastettiin ja jonka yksi jalka aina putosi, jos ei osannut oikeinpäin kantaa. Mutta muunlaistakaan hän ei osannut ajatella. Siinä Jukka makaa. Joku pitää toisesta jalasta ja kädestä — niinkuin pikkuvasikkaa, kun sitä nyljetään — ja toinen — —

— — puukolla vain oli maha riivaistu auki — suolet — muisti hän Rikun sanat. Hänen silmänsä pimenivät ja hän sai ylönantokohtauksen.

Säikähtyneinä tuijottivat toiset Masaan. Vihdoin älysi joku, että pitäisi mennä sanomaan opettajalle. Joku toinen meni. Opettaja tuli ja tutki, onko Masa sairas. Ei Masa sanonut sairas olevansa.

— Voitko olla koulussa? Saat mennä kotiin, jos et voi olla.

— En minä kotiin mene, sanoi Masa hiljaa.

Opettaja meni hakemaan palvelusmummoa siivoamaan pulpetin ja lattian. Masan housuillekin oli pärskynyt. Mummo pyyhki senkin pois ja sanoi, etteivät ne nyt ole entistä pahemmat.

Masalle muistui äiti mieleen, kun mummo siinä hänen ympärillään hääri ja puheli. Eikä torunut. Eikä opettajakaan torunut, vaikka hän tuolla tavalla tahri paikat. Ja hänestä tuntui, ikäänkuin vajoaisi hän jonnekin pehmeään ja lämpimään hämäryyteen. Mummo, opettaja ja ne pojat, jotka puivat nyrkkiä Rikulle, seisovat piirissä siellä ylhäällä ja suojelevat häntä.

XIII.

Maaliskuun aamuaurinko helotteli taivaalla koko loistossaan. Keväiset hanget kimaltelivat ja jääkiteet säteilivät niinkuin tähdet. Missä aurinko pääsi tupaan paistamaan, siellä se vaikutti kuin vakavaraiselta sedältä saatu rohkaiseva katse.

Varsanniemen tupaan se pääsi paistamaan molemmista sivuseinäikkunoista. Ovensuun puoleisesta ikkunasta lankesi sen valo suoraan takassa palavaan valkeaan. Ja kun kellertävämpi auringon valo ja punertavampi hulmuilevan takkatulen valo sekoittuivat toisiinsa, nokisessa takassa, syntyi siitä omituisesti kiehtova monivaihteinen värileikki.

Juuri kouluun lähdössä olevan Masan katse sattui siihen ja hän jäi kirjat kainalossa seisomaan ja takkaan katsomaan. Kasvoille ilmestyi yllätetyn sävy, ja alituisen pelon ja vaaran vaanimisen turruttamissa aivoissa alkoi elää. Hänestä tuntui, kuin olisi hän jossain jo ennenkin nähnyt samallaista. Mutta missä? Missä —?

Hän pinnisti muistiaan. Ja vihdoin hän muistikin.

Se oli silloin, kun hän eräänä yönä näki unissaan taivaan. Siellä oli jotain tuollaista. Ja äiti sieltä hymyili hänelle — — Ja Jukka — —

Masa liikahti takkaan päin. Ja jäi ahmien katsomaan valojen leikkiä.

— Pitäisikö jotain olla, vai —? kysyi takan toisella puolella astioita pesevä emäntä.

— Ei, sanoi Masa ja säpsähtäen hypähti ovelle. Oven aukeamassa tuli isäntä vastaan nahkakäärö kainalossa.

— Jassoo, se on juuri — tuota — ä-ä-äläs nyt Masa. Odotas vähän, hätäili isäntä ja melkein otti Masaa kauluksesta.

— Panes nyt ne kirjat vielä vähäksi aikaa tuohon penkille ja juoksuta nämä nahat Rantin suutarille, sanoi sitten kun sai Masan takaisin tupaan.

Masa katsoi kelloon, eikä liikahtanut.

— No — — älä nyt siinä. Pane vain kirjat penkille ja lähde! tiukensi isäntä. Kyllä sä siellä joudat käydä. Pitää munkin joutaa käräjille Jukan tähden. Koko päiväksi vielä.

Sanaa sanomatta vei Masa kirjat penkille, ja lattiaan katsoen otti nahkakäärön isännältä. Porstuasta hän vielä kääntyi takaisin ja kysyi:

— Mitä minun pitää sanoa?

— Ei tarvitse sanoa mitään. Sen vain annat suutarille. Kyllä se siitä tietää, vastasi isäntä.

Masa läksi juoksemaan nahkakäärö kainalossa.

"Myöhästyt, myöhästyt" humisi hänen korvissaan. Samaa sanoivat pieksut tiehen lyödessään. Olipa kuin olisi jälissäkin joku juossut ja huohottanut: "myöhästyt, myöhästyt. Et taaskaan ehdi ajoissa kouluun."

Maantiellä ei tullutkaan enää ketään koululaisia vastaan. Kaikki olivat jo menneet. Ja ehtivät ajoissa. Hän yksin vain myöhästyy. Saa sitten mennä kolistaa pitkin käytävää, kun jo ollaan tunnilla. Jokainen katsoo häneen. Opettajakin keskeyttää kuulustelun ja katsoo vain häneen. Ja jos opettaja sitten vielä kysyy, että missäs Saari on taas ollut? niin mitä hän sanoo? Jos sanoo, että on ollut viemässä nahkoja suutariin, niin toiset nauravat. Jos sanoo jotain muuta, niin valehtelee.

Jukka, käräjät ja isäntä vilahtivat mieleen. Sentähden hän ei uskaltanut isännälle mitään puhua myöhästymisestä, kun se mainitsi niistä käräjistä. — Ei niillä toisilla ole mitään tällaisia. Ei niiltä ole veli kuollut niittylatoon, ei niiden tarvitse pelätä käräjiä ei mitään. Eikä niiden tarvitse kaiket aamut ja illat asioilla juosta niinkuin hänen. Ei tarvitse muuta kuin läksyjään vain lukea ja sitten lähteä kouluun. Eikä niiden tarvitse olla Ruokko-Masana — —

Masa nykäisi lakin otsalleen ja yritti juosta vieläkin paremmin.

Kelloon ampui hän katseensa heti, kun hikisenä ja huohottavana tuli takaisin. Sieppasi kirjat penkiltä kainaloonsa, koettaen lohduttaa itseään sillä, että kello on niin paljon edellä koulun kellosta, että hän vielä ehtii. Kun oikein juoksee.

Koulun tienhaaran tuolla puolella tuli joku nainen. Antin Miina! säikähti Masa ja yritti parantaa juoksuaan, että ehtisi kääntyä koulun tielle ennenkuin Miina ehtii kohdalle. Hän pelkäsi Miinaa vielä enempi kuin muita ihmisiä. Tähän saakka oli hän onnistunut välttämään Miinaa. Mutta nyt — —?

Raskaasti huohottaen pakotti hän puutuvat raajansa epätoivoiseen ponnistukseen.

— Voi Masa parka! huusi Miina jo etäämpää ja alkoi kävellä "kolmoista" ehtiäkseen kohdalle, ennenkuin Masa ehtisi kääntyä koulun tielle.

— Kun en mä ole ollenkaan saanut sua nähdä sen jälkeen, huohotti Miina edelleen. Kun antoivat sen Jukan kuolla niinkuin koiran! — Katso nyt vain sinä, jott'ei sun niin käy!

Masa pysähtyi kuin tainnuttavan iskun saanut. Miina pääsi kohdalle.

— Onko sun ollut hyvin paha olla? Oletko sä itkenyt?

Miina pani kätensä Masan pään päälle. Masa äsähti kuin säikähtänyt koira ja hypähti syrjään.

— Kun ei sen enempää katsota perään! Kun saa kuolla kuin koira! Ja sitten vain revitään ja raamastetaan, niinkuin teuraselukkaa. Niinkuin asia sillä paranisi! — Miina alkoi ääneensä itkeä. — Kyllä mun on sitten tullut sua niin sydämestäni surku. Kun sunkin pitää sellaista nähdä ja kuulla. Poika parka!

Taas yritti Miina panna kätensä Masan pään päälle. Masa sähähti ja läksi kävelemään ohi koulun tienhaaran.

— Etkö sinä menekään kouluun? ihmetteli Miina.

Masa tyrskähti ja rupesi juoksemaan. — Kamalaa poikaa! Kun ei menekään kouluun! ihmetteli Miina ja sen enempää Masasta välittämättä jatkoi matkaansa.

Kädet nyrkkiin puristettuna ja hampaita kiristäen Masa yhä vain juoksi. Ja kun ei enää jaksanut juosta, niin rupesi kävelemään. Vastaan pidellen hän meni hämärästi tajuten asemansa vaarallisuuden. Mutta meni kuitenkin. Niinkuin pallo, joka on viskattu vastatuuleen.

Vihdoin hän sai itsensä pysäytetyksi. Kohotti päätään ja katsoi ympärilleen, niinkuin se, joka on nukkuessaan siirretty toiseen paikkaan. Huomasi seisovansa vainiolla, keskellä auringon valossa kimaltelevaa maantietä. Koulukirjat kainalossa — —

Jos joku näkisi! säpsähti hän. Keskellä koulutuntia vainiolla koulukirjat kainalossa — —! Joku alkoi vaatia kääntymään takaisin. Mutta voi tulla joku vastaan, ennenkuin ehdit kouluun, sanoi toinen. Hän katsoi sinne päin ja näki, että kylästä tultiin hevosella. Äärimmäistä hätää huutava katse alkoi etsiä pelastumismahdollisuuksia. Ja vasta nyt hän huomasi seisovansa Ratulan riihen kohdalla, ja — oli samassa jo riihen edessä. Kiipesi kuin orava luuvan tikapuita, suljahti avonaisesta ovesta luuvaan ja jäi kynnysviereen makaamaan. Sydän löi ja keuhkot paljehtivat.

Kylästä tuleva hevonen ei kuitenkaan antanut hänen kauan maata. Hän siirtyi oven kohdalta syrjempään, nousi istualleen ja asettui oven pielestä katsomaan. Se tulikin jo ja hän tunsi sen. Se oli heidän Roima. Ja reessä oli isäntä ja Ratulan isäntä.

— Tulevatkohan tänne!

Jännittyneenä jäi Masa sitä odottamaan, samalla pälyillen olkilatoon, valmiina hyppäämään sinne heti, jos — —. Ohi he kuitenkin menivät kovasti jutellen. Eivät edes katsahtaneetkaan riiheen päin.

Masa vapautui ja puhkesi hytisevään nauruun.

Hän oli varma, että jos miehet olisivat tienneet hänen olevan luuvassa, niin ne olisivat tulleet ja ottaneet hänet mukaansa. Kaikki ihmisethän tänä päivänä etsivät häntä, kun on käräjät. Ja jos he tietäisivät hänen olevan täällä, niin ne tulisivat kaikki tänne. Mutta ne eivät saakaan tietää, kun isäntä ja Ratulan isäntäkään eivät tiedä. Käräjilläkin ne kyselevät häntä ja lähettävät jonkun hakemaan. Se menee Varsanniemeen. Siellä sanotaan, että hän on koulussa. Se menee sinne. Eikä häntä löydy sieltäkään. Eikä kukaan tiedä, missä hän on.

Oli hyvä, ettei hän mennyt tänään kouluun! Olisivat sieltä hänet löytäneet. Mutta nyt eivät löydä mistään. Ei vaikka kuinka hakisivat!

Masaa nauratti niin, että täytyi panna käsi suun eteen, ettei vain kukaan kuulisi.

Naurun virkistämänä alkoi hän katsoa ympärilleen luuvassa. Siinä oli seinästä seinään ulottuva pino ruisolkilyhteitä. Hän alkoi niitä vääntää ja kiskoa toiseen paikkaan. Jonkun aikaa sitä tehtyään huomasi saaneensa kamarin, jossa yhtenä seinänä oli viskuri, toisena hänen latomansa lyhdepino, ja kaksi seinää muodosti luuvan seinät. Ilon huudahdus pääsi Masalta sen huomattuaan ja hän kiepsautti itsensä lyhteitten ylitse kamariinsa. Unohti kaiken muun ja säteilevin silmin katseli ympärilleen.

Hän teki siihen vierelle toisenkin kamarin. Kaivoi pois lyhteitä, että tuli ovi väliin. — Hänellä oli siis nyt tupa ja kamari. Hän kulki tuvasta kamariin ja kamarista tupaan. Kantoi niihin huonekaluiksi luuvassa olevat luudat, varstat, haravat, seulat ja kaikki mitä irti sai. Lyhteitä asetteli penkiksi ja sängyiksi. Hääri ja hyöri tyytyväisen ja toimekkaan näköisenä.

Kaiken aikaa kuitenkin oli siellä jossain — aivan kuin aidan takana sisäänryntäämismahdollisuutta vaanimassa — tietoisuus, että tämä onkin vain leikkiä. Todellisuus on toista. Siellä ne ovat koulukirjatkin kynnysvieressä. Hän tiesi sen, vaikka ei kertaakaan sinne katsonut. Ja Jukasta on tänään käräjät. Tajusi hän senkin, että sitä varten hän näin hommaa ja puuhaa, ettei se sieltä aidan takaa pääsisi sisään ryntäämään.

Mutta puuha loppui. Ja silloin se heti ryntäsi.

Masa lyyhistyi lyhteiden päälle ja painoi kädet kasvoilleen. Pelon, häpeän ja tuskan tunne kouristi sydäntä.

Minne hän nyt joutuu? Jos menee täältä pois, niin ihmiset näkevät. Ottavat kiinni ja kysyvät, missä hän on ollut. Mitä hän sitten heille sanoo —? Ja isäntä ja kaikki — Mitä ne sanovat, kun saavat kuulla, ettei hän ole ollutkaan koulussa tänään? Ja jos sitten vielä saavat tietää, missä hän on ollut — —

Tuntui aivan mahdottomalta enää mennä ihmisten joukkoon.

Mutta minne hän sitten menee? Pitääkö hänen tänne — —? Kontolan täti!

Masan pää kohosi, mutta painui jälleen alas.

Kyllä ne hänen sieltäkin löytävät.

Onkohan Jukka taivaassa? Äidin kanssa — Saavat olla siellä aina yksissä ja enkelien seurassa — — Eikä heitä kukaan kiusaa eikä sano ruokoiksi — —

Silmiin kohosi kyynel, kurkussa kakerti ja mieleen ilmautui arka toive: kun saisi olla siellä.

Jukka kuoli Ratulan Hampparin latoon, ja — Masa katsoi ympärilleen kuin jotain muistellen — minä — olen Ratulan luuvassa ja — kuolen — —? Ja sitten raamastetaan.

Kamalan kauhun valtaamana syöksi hän luuvan ovelle. Siitä ponnautti hänet kuitenkin heti takaisin tieltä kuuluva kulkusten kilinä, viheltely, puhelu, reen ratina ja muu hälinä. Ja kun hän kyykistyi katsomaan seinän raosta, näki hän tiellä menevän loppumattoman jonon halko-, hiekka-, hirsi- ja seiväskuormia. Ajajista jotkut istuivat kuorman päällä, mutta suurin osa käveli ryhmiin kerääntyneinä. — Kukaan ei tullut luuvaan. Eivät edes viitanneet sinne päinkään. Tuskin huomasivatkaan koko riihirakennusta.

Ne eivät tiedä, että minä olen täällä, ajatteli Masa melkein surumielisesti. Hän ei tiennyt enää itsekään, kumpaa toivoisi, sitäkö, että nuo tietäisivät hänen olevan luuvassa, vai sitäkö, että ne eivät tiedä. Jos ne tietäisivät hänen olevan täällä, niin veisivät hänet pois. Mutta silloin hän myöskin joutuisi ihmisten joukkoon. — — Ja kaikki saisivat tietää, missä hän on ollut. — —

Masa voihkaisi, heittäytyi suulleen olkien päälle ja painoi silmänsä kiinni. Mieleen muistui se jänis, jonka hän syksyllä näki kerran Matinsalossa. Se tuli yli lakeuden loikkien sen kuin jaksoi, ja sen perässä kaksi suurta koiraa ulisten ja kielet pitkällään. Jänis oli juuri päästä metsään, kun sieltäkin hyökkäsi koira. Sen enempää ei hän jänistä nähnyt. Sydäntä karmivan rääkäisyn vain kuuli.

Silloin hän itki sen jäniksen surkeutta. Nyt on hän itse sellainen jänis, jota koirat ajavat takaa — —.

Masa painoi päänsä lujemmin olkiin.

Onkohan Jukka taivaassa? Pääseeköhän sinne sellainenkin, joka kuolee niittylatoon? Ja leikotaan palasiksi?

Masa ei jaksanut enää ajatella. Sekavina kuvina vain vilahteli mielessä saunarahi, vasikan teurastus, käräjät, koulu, opettaja, piirustusvihko. Ruumis ja pää painuivat yhä veltommin olkiin — ja vähän ajan kuluttua hän nukkui.

* * * * *

Masa näki unta.

Jukkaa ahdistivat sudet. Hän, Masa makasi sängyssä heidän omassa tuvassa ja kuuli, kun Jukka jyskytti porstuan oveen ja parkuen huusi ovea avaamaan. Hän yrittikin mennä, mutta ei päässyt sängystä minnekään. Jo kuuluu susien ulvonta ja askelten kahina, kun ne tulevat metsästä. Jukka parkuu ja hänkin yrittää edes huutaa, mutta ei saa sitäkään tehdyksi. Silloin kuuluu, kun sudet hyökkäävät Jukan kimppuun, niin että tuvan seinä jysähtää.

Siihen Masa heräsi.

Silmät pyöreinä katseli hän sivuilleen. Muisti missä on ja heristi korviaan.

Kuului kuin hiljaista viheltelyä ja jonkinlaista kahinaa.

— Tpruu — Seiso s—na, räjähti sitten.

Masa ihan ponnahti koholle, haparoitsi käsillään ja painui jälleen olkiin.

Siellä on joku riihen edessä. Tuleekohan se tänne?

Jännittyneenä jäi hän kuuntelemaan, ja kuuli selvään, kuinka siellä joku asetteli rekeä. Nyki ja ähki. — Nyt ähkiminen loppui. Sen sijaan alkoi kuulua viheltämistä.

Tuleekohan se tänne, vai ottaako se ruumenia ruumensuojasta? ajatteli Masa. Kohoavasta vihellyksestä hän ymmärsi, että luuvaan se tulee. Yht'äkkiä vihellys katkesi ja kuului hiljainen älähdys.

Masa tiesi, että nyt se on luuvan ovella. Hän kyyristyi syvemmälle olkiin.

— Mikäs per—? kuului luuvan ovelta hiljainen ihmettely. Kuka —?

Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin hengittelyä. Sitten kuului ihmettelevä hengähdys ja jotain liikettä.

— Ämmä aa saari, kuului sitten.

Se on löytänyt minun kirjani, säikähti Masa ja yritti painua lattian sisään.

— Mikäs saakeli nyt oikein on? kuului luuvan ovelta vapautuneesti. Hoi! Onko siellä ketään? Hei?

Masa tunsi äänestä, että se on Ratulan Jussi.

— Hoi! huusi Jussi vielä. Sitten hän kuului tulevan luuvaan ja menevän yli lattian olkiladon ovelle.

— Hoi! Onko siellä ketään? huusi Jussi olkilatoon. Kuunteli hetkisen ja tuli takaisin ihmetellen, että: "mikäs mikäs — mikäs nyt oikein on?"

Masa ei nähnyt, mutta kuuli, että nyt se tulee suoraan häntä kohti. Jo kuului, kuinka oljet kahisivat, kun se kumartui niiden ylitse katsomaan häntä.

— Hoi poika! Mitä sä täällä olet?

Masa ei liikahtanut jäsentäkään.

— Onko se kuollut? pääsi Jussilta.

Masa vavahti. Jussi huomasi sen ja uskalsi tulla olkien ylitse hänen luokseen. Masaa olasta puistaen kysyi:

— Mitä sä täällä olet?

Masa riuhtasi, murahti ja kääntyi toisin.

— Mikset sä ole koulussa? tiukkasi Jussi.

Masa ei puhunut mitään.

— Mitä sulle nyt sanotaan! Kun täällä vain olet etkä ole mennyt kouluun! — Opettajakin — kuule! torui Jussi.

Masan hartiat nytkähtivät, hän tyrskähti ja alkoi nyyhkiä.

Jussi katsoi avuttomana.

— Onko sinulle oltu ilkeitä? kysyi sitten. Varsanniemessäkö? Vai koulussako?

Masa nyyhkytti vain.

— Älä nyt itke, koetti Jussi lohdutella. Pääset minun kanssani hevosella. Minä vain panen olkikuorman, niin sitten heti lähdetään.

Jussi meni heittelemään lyhteitä rekeen. Eikä Masa ehtinyt vielä ajatella mitään, kun Jussi jo huusi:

— Tule nyt!

Masa totteli ja silmiään pyyhkien tuli ovelle.

— Ota kirjasikin! huomautti Jussi.

Masa otti ja sitten laskeutui luuvan kynnykseltä kuorman päälle.

— Istu nyt sitten niin, ettet putoa! sanoi Jussi ja suitsista nykäisten vielä sanoi:

— Noh! Mennään nyt.

Juuri kun he olivat tulossa koulun tienhaaraan, sylkäisi koulu melakoivan oppilasparvensa pihalle. Huutaen ja hälisten juoksivat ne maantietä kohti.

Masa hätääntyi. Kääntyi toisaanne ja koetti painautua kuormaan. Kuitenkin ne huomasivat hänet.

— Ka hei! Saari! huusi joku.

— Missä?

— Olkikuormassa!

Koko parvi rähähti nauramaan ja tavoitti olkikuorman.

— Onko Saari ollut Harjukylän koulussa vaihteen vuoksi?

— Tiinaliisan koulussa se on ollut.

— Kuinka tuo hevonen jaksaa vetää, kun koko "saari" on kuorman päällä!

Sellaista sateli perästä tulevasta joukosta. Korpisen Rikku yritti kiivetä kuorman päällekin ja nauroi niin, että suu levisi korviin asti.

— Tuu tänne, senkin mullosilmä, ärjäsi Jussi ja yritti lyödä Rikkua ohjasperillä.

Rikku väisti lyönnin ja päästi irti kuormasta. Siellä Jussin ulottuman ulkopuolella hän jatkoi räkättämistään ja pani kaikkensa matkaan. Ja kun Masa Varsanniemen tien haarassa laskeutui pois kuorman päältä, oli Rikku jo siinä höristelemässä. Jussi kuitenkin huomasi sen ja huusi:

— Jos perkeleen räkäkuono menet sinne, niin mä tulen ja näytän sulle!

Rikun täytyi taas kieltäytyä mieliteostaan. Vahingon koetti hän korvata entistä rähisevämmällä naurulla.

Masa pääsi rauhassa menemään. Mutta melkein samassa, kun hän ehti kotiin, oli Rikkukin jo siellä.

Masa jäykistyi penkille istumaan.

Rikku jäi muurin viereen seisomaan ja naureskeli niin, että emäntäkin, lankavyyhtiä orteen asettaessaan ihmetteli:

— Mikäs sitä Rikkua nyt niin kovin naurattaa?

Sitä juuri Rikku odottikin ja äänekkääseen nauruun yltyen hän sanoi:

— No kun Masa tuli Ratulan Jussin olkikuormassa, kun me —

Enempää ei Rikku ehtinyt sanoa, kun Masa villisti karjaisten hyppäsi hänen kimppuunsa, löi hänet alleen ja korahdellen mukiloitsi hänen päätään laattiaan.

Rikku repesi rääkymään.

— No mutta Masa! Mikä Jumalan tähden sun nyt on tullut? siunasi emäntä ja tarttui Masan takin helmaan.

Kuin tappeleva kissa, jonka hännästä otetaan kiinni, pyörähti Masa ja puri emäntää käteen.

— Jumala siunatkoon! parahti emäntä. Niinpä sä oot kuin hullu! huudahti vielä ja sysäsi Masan menemään.

Rikku hyppäsi heti ulos. Porstuassa hän törmäsi turkit päällä tulevaan isäntään niin että tämä horjahti. Rikku säikähti.

— Masa meinasi mun tappaa! rääkyi hän ja kiireesti pyrki pihalle.

— Tappaa sun olisi saanutkin, tuollaisen tappisilmän! ärjyi isäntä, pui nyrkkiä ja tömisti jalkaa Rikulle, joka takana silmin mennä nuoletti jo tallin sivulla.

Masa seisoi kuin sakeassa sumussa siinä kamarin oven ja sängyn jalkopään kulmauksessa, johon emäntä hänet tyrkkäsi. Hämärästi hän kuuli, kun isäntä porstuassa mellasti Rikulle, ja hämärästi hän näki, kun emäntä pöydän luona pyyhki voita kipeälle kädelleen ja Mikku pyöri ympärillä kysellen:

— Onko äitin täti pipii?

Hämärästi näki Masa senkin, kun isäntä tuli tupaan sellaisella touhulla, ettei ollenkaan huomannut häntä. Vasta turkit naulaan saatuaan hän emännän käden voitelupuuhatkin huomasi.

— No — mikäs sun käteesi on tullut? kysyi ja etusormella ohjaten syöksäytti liman nenästään lattialle, hankasi sen siitä saappaansa pohjaan ja sormiaan housunkaulukseen pyyhkien meni emännän luo.

Emäntä vain naurahteli eikä tehnyt mitään selkoa. Eikä Mikkukaan osannut sanoa muuta kuin:

— Äitin on täti pipii.

Vähitellen sai isäntä kuitenkin selville, mitä tuvassa oli tapahtunut.

— No — missäs se Masa nyt on? tohahti hän ja samassa jo huomasikin Masan.

Pitkin ja painavin askelin harppasi hän Masan luo.

— Sun veljesi tapettiin Korpisessa, eikä siitä joudu kukaan kärsimään. Sua ei meillä tapeta. Mutta Ratulainenkin sanoi, jotta mun pitää tehdä sinusta mies. Ja minä teen! Sä et saa meillä oppia mitään huonoja konsteja, jylisi isäntä ja molemmin käsin vanui Masan tukkaan.

XIV.

Puoliääneen pyrskähti oppilaista joku nauramaan, kun Masa seuraavana aamuna tuli kouluun. Toiset katsoivat häneen säälimättömästi, toiset säälivästi hymyillen. Vain joku oli, joka ei nauranut eikä hymyillyt, ihmetellen vain kysyi silmillään.

Masa kesti sen kaiken ja pääsi paikalleen istumaan. Avasi kirjan ja syventyi sitä lukemaan.

— Katso sen tukkaa, kuuli hän takanaan kuiskattavan ja huomaamattaan vei hän käden päähänsä. Tukka tuntui olevan vanukkeinen. Eiliseltä.

Takaa kuului pidätetty hihitys. Se sai Masan poskilihakset nytkähtämään ja silmät välähtämään.

Opettaja tuli luokalle. Veisattiin virsi ja opettaja luki rukouksen. Loi sitten tarkastelevan katseen yli luokan. Pysähtyi Masaan ja kysyi:

— Missä Saari oli eilisen päivän?

Koko luokka hiljeni.

Masa katsoi pulpettiin eikä vastannut mitään. Opettaja odotti. — Mikset sinä vastaa? kysyi sitten. Masa katsoi vain pulpettiin eikä vastannut.

— Mikset sinä vastaa? uudisti opettaja tiukemmin.

Masa ei vastannut.

— Olitko sairas? Masa ei vastannut.

— No mutta — miksi et sinä sano mitään? ihmetteli opettaja. Nouse seisomaan ja selitä missä olit eilisen päivän. Sairastitko vai miksi et tullut kouluun?

Masa nousi seisomaan, mutta ei sanonut mitään.

— Tämähän on merkillistä! hymähti opettaja ja loi kummastelevan katseen yli luokan.

Oppilaista toiset ihmetellen, toiset pelokkaina katsoivat Masaan. Joidenkin kasvoilla väreili ivahymy. Korpisen Rikku nauroi melkein ääneen, pyöri ja heittelehti tuolillaan kuin olisi istunut elohopean päällä. Vuoroin avasi suunsa kuin jotain sanoakseen; vuoroin levitti sen leveään naurun virniin.

— Mitäs se Korpinen siellä? Istu rauhassa! sanoi opettaja kiusaantuneesti.

— No, kun Masa — Saari — tuli eilen Ratulan Jussin olkikuormassa, rähähti Rikku.

Opettajan katse naulautui Rikkuun.

— Mitä? Olkikuormassa! — —?

— Niin. Ratulan Jussin olkikuormasssa se tuli, kun me menimme kotiin, kielitteli Rikku.

Opettajan puolittain hämmästynyt, puolittain epäilevä katse viipyi vielä Rikussa. Vähitellen se kuitenkin lipui Masaan.

— Mitenkä se asia nyt oikein on Saari? Sanopa, missä olit eilispäivän.

Masa ei sanonut mitään. Poskilihakset vain nytkivät ja silmät välähtelivät Rikkuun päin.

— Oletko sinä tullut Ratulan olkikuormassa? Mistä? Ja minkätähden? Selitäpäs nyt!

Masa ei sanonut mitään.

— Miksi et sinä vastaa?

Opettajan äänessä kuului jo nousemassa olevaa kiukkuakin.

Luokalta ei kuulunut hiiskausta. Rikkukin oli jäänyt nauru kasvoilla odottamaan.

Opettaja odotti vähän aikaa.

— Jahah! Vai et sinä aio sanoa, missä olit eilen, sanoi sitten kylmästi, laskeutui alas kateederilta ja hitaasti tuli pitkin käytävää. En minä jouda tässä koko tuntia sinulta vastausta onkimaan.

Masan luo tultuaan tarttui opettaja hänen otsatukkaansa ja käski tulla peremmälle. Vastaanpanematta antoi Masa viedä itseään. Se sai Korpisen Rikun nauramaan koko suullaan. Käsiään polviin takoen ja takapuoltaan nostatellen hän nauroi ja yritti saada toisiakin nauramaan. Siellä täällä joku koettikin väkinäisesti hymyillä.

— Seiso siinä ja muistele, missä olit eilisen päivän, sanoi opettaja ja asetti Masan seisomaan kateederin viereen luokkaa vastapäätä. Itse nousi hän kateederille, koputti sormillaan pöydänkanteen ja käski olla hiljaa.

— Hiljaa! uudisti vaativammin ja katsoi Rikkuun, joka yhä vain riemuitsi, kuin olisi saanut siihen jonkinlaisen erikoisoikeuden.

— Korpinen tulee myös tänne, sanoi opettaja kuivasti.

Rikun nauru jähmettyi ja hän jäi tuijottamaan opettajaan kiittämättömyyden ja väärinymmärryksen uhrina.

— No! Tule vain, tule! kiristi opettaja. Vai pitääkö minun tulla sinuakin tukasta taluttamaan.

Itkua tehden vääntäytyi Rikku seisaalleen ja läksi laahustamaan.

— Seiso tuossa! käski opettaja ja viittasi kateederin toiselle puolelle. —

Vihdoinkin päästiin alkamaan tunti.

Sen loputtua käski opettaja Masan ja Rikun mennä paikalleen. Masan hän määräsi illalla jäämään.

Masa jäi.

Likemmä tunnin sai hän istua illan hämyisessä koulusalissa, ennenkuin opettaja tuli ja alkoi jälleen tutkia, missä hän oli eilispäivän ollut.

Masa ei vastannut mitään. Härkäpäisesti vain altakulmain mulautti, kun opettaja uhkasi rangaistuksella.

— No seiso sitten siinä! tiuskasi opettaja ja hermostuneesti liikehtien meni omalle puolelleen.

Masa seisoi.

Illan hämy yhä tummeni ja hiljaisuus tiheni. Pyöreänaamainen seinäkello vain yksitoikkoisesti tikutti.

Vihdoin kuului taas ovenkäynti. Voimistelusalista alkoi kuulua luokkasaliin suuntautuvia askeleita. Ovi avautui ja opettaja tuli luokkasaliin.

— Koko ajanko sinä olet seisonut! ihmetteli hän, kun tapasi Masan seisomassa samassa asennossa, mihin hänen lähtiessään jäi.

— Niin, sanoi Masa hiljaa.

Opettaja hymähti itseään syyttävästi ja asettui istumaan pulpetille Masaa vastapäätä.

— En minä sinulle mitään pahaa tahdo, alkoi hän puhella. Päinvastoin. Minä olen aina toivonut sinulle kaikkea hyvää ja myötätunnolla ottanut osaa kohtaloosi. Varsinkin sen jälkeen, kun se veljesi, Jukka, vai mikä hänen nimensä oli —

Siihen katkesi opettajan lause ja hän jäi katsomaan Masaan, joka tärisi kuin ylimääräisesti kuormitettuna, ja jonka silmistä tipahteli kyyneleitä pulpetille — — —

Opettajankin alkoivat huulet nytkiä ja posket vavahdella. — — Hiljaa pani hän kätensä Masan pään päälle ja vapisevalla äänellä kuiskasi:

— Saat mennä kotiin.

Masa etsi tarpeelliset kirjat pulpetin laatikosta ja läksi hissuttamaan pois.

Opettaja seurasi hänen menoaan. Vielä sittenkin, kun Masa jo oli sulkenut oven takanaan, istui hän pulpetilla miettivän hiljaisuuden täyttämässä luokkasalissa, ja raskain ilmein katsoi sinne, johon Masa hänen näkyvistään katosi.

XV.

Seuraavana aamuna ei kukaan nauranut, kun Masa tuli kouluun. Eikä opettajakaan enää tutkinut, missä hän oli ollut silloin toissapäivänä. Jonkinlaisella melkein kunnioitukseen vivahtavalla pidättyväisyydellä kaikki suhtautuivat häneen.

Sitä seuraavana aamuna tuli Ylikarpin Tussu Masaa vastaan maantiellä.

— Menetkö sä nyt Ratulan luuvaan? kysyi Tussu.

Masa ei vastannut mitään. Sieppasi vain jäätyneen kokkareen tieltä ja sinkautti sen Tassulle vasten naamaa.

— S—nan ruotikee! kiljaisi Tussu ja toisella kädellä silmäänsä painaen yritti toisella tavoittaa jo hyvässä matkassa menevää Masaa.

Illalla tuli Tussu Varsanniemeen. Kysyi isäntää. Isäntä oli ulkometsätorpparilta sysiä hakemassa, ja emäntä sanoi, ettei hän tule kotiin ennen puolta yötä, jos tulee vielä silloinkaan.

Tussu meni penkillä läksyjään lukevan Masan viereen istumaan.

— Mitäs se Masa nyt tietää? kysyi.

Masa ei sanonut mitään. Silmiään vain mulautti vihaisesti.

— Kun viskasi mua aamulla jäätelillä, jotta mun on vieläkin toinen silmä melkein kiinni, toimesi Tussu emännälle ja näytti silmäänsä.

— Masako? ihmetteli emäntä ja koetti piilottaa sidottua kättään.

— Niin. Aamulla tuolla maantiellä.

— Mikä sen Masan sitten on tullut, päivitteli emäntä.

— Enkä mä ainakaan sille mitään tehnyt, totesi Tussu. Mikäs emännän käteen on tullut, kun pitää kääre olla?

— Ehen mä tiedä. Se on vain vähän kipeä, sanoi emäntä torjuvasti.

— Missäs poika-Masa on? kysyi Tussu pitemmäksi venähtäneen äänettömyyden jälkeen.

— Missä lie kylillä. Tussu läksi pois.

Emäntä jatkoi askarettaan ja Masa lukemistaan. Tussusta ei puhuttu mitään koko iltana.

Kylällä siitä kuitenkin puhuttiin. Ja kun Masa taas aamulla tuli kouluun, otettiin hänet jo eteisessä vastaan merkitsevin hymyin ja naurunrähinällä.

— Sankari saapuu! huusi joku ja avasi eteisestä luokkasaliin vievän oven selkiselälleen. Joku toinen työnsi hänet luokkasaliin, jossa myöskin puhkesi naurunrähinä. Masan takinhelmaankin joku tarttui, ja taakseen katsomatta Masa huitaisi nyrkillään ja potkaisi. Kuului heikko rymähdys ja rähinä katkesi. Ja kun Masa tahtomattaan katsahti taakseen, näki hän Mattilan Väinön, koulun hennoimman ja viattomamman pojan, verta vuotavaa nenäänsä pidellen nousevan lattialta.

Masan mieltä purasi vihlova itsesyytöksen tunne. Eihän Väinö ollut koskaan tehnyt hänelle pienintäkään pahaa — —

Mutta kuka sen käski repiä minua — kuka jo — — — Ja kylmästi kuin ei olisi mitään tehnyt, meni Masa paikalleen.

Koulun ylijärjestäjä kirjoitti Masan nimen luokkataululle. Masa kohotti hiukan päätään. Näki nimensä taululla ja painautui jälleen lukemaan.

Opettaja tuli tunnille. Silmäsi tauluun. Piti rukoukset. Katsoi uudelleen tauluun ja kysyi:

— Mitäs Saari on tehnyt?

Masa ei sanonut mitään.

Opettaja uudisti kysymyksensä.

Masa ei sanonut nytkään mitään.

Ylijärjestäjä sai selittää.

Vielä kysyi opettaja, oliko Saarella mitään sanomista ylijärjestäjän selostukseen.

Masa ei sanonut mitään.

Opettaja määräsi hänelle tunnin jälki-istunnon.

Masa ei värähtänyt. Suu tiukasti suljettuna vain katseli välinpitämättömän näköisenä.

Seuraavana aamuna hän ei ollut minkäänlaisissa kouluunlähtöpuuhissa. Oleskeli vain ja seisoskeli eikä avannutkaan kirjoja.

— Jassoo! Eikö nyt olekaan koulua? kysyi isäntä sen huomatessaan. Ja kun ei Masa sanonut siihen mitään, käski isäntä hänen ottaa kintaat ja hakoraudan ja mennä tunkion viereen havuja hakkaamaan.

Masa meni.

Itse meni isäntä poika-Masan kanssa Karipohjasta pärepuita hakemaan.

Iltapäivällä käski isäntä poika-Masan pysyä tämän illan kotona hevosia ruokkimassa. Itse sanoi menevänsä kintaita hakemaan Rantin suutarilta, ja samalla lupasi käydä Ylikarpissa katsomassa, minkälaisen hevosen ne ovat nyt markkinoilta tuoneet.

Pikemmin kuin osattiin odottaakaan tuli hän kuitenkin takaisin.

— Missäs Ruokko-Masa on? kysyi heti, kun sai oven auki. Ka siellä. Onpa nyt ollut koulua, ärjäisi hän Masaa kohti mennen. Mitä sä aamulla sanoit, jotta ei oo? Häh?

Masa kyräili altakulmain.

— Ja mikset sä oo toissa, kolmantena päivänäkään ollut koulussa? Ja ollut arestissakin jo ainakin kahtena päivänä! Ja tapellut —! Ja — ja — — Ryökäleen ruokko!

Isäntä vapisi kiukusta.

— Sun tähtesi tässä saa hävetä silmänsä maalle, kun ihmiset hyppivät niin, ettei pian kehtaa tuvasta pihalle mennä! Missä sä olit silloin, kun Ratulan Jussi sua olkikuormassa toi? Häh? Sano! Ja mitä varten sun sitä Ylikarpin Tussua piti silmään nakata? Ja mitä se Mattilan Väinö sullen on tehnyt, kun sun on sitäkin pitänyt lyödä ja potkia kuin hullu koni? Häh? Sano!

Isäntä meni ottamaan takasta piippuunsa valkeaa.

— Sano! minä sanoin, karjaisi hän ankarasti savuavan piipun takaa, niin että Mikkukin peloissaan piiloutui äidin taakse.

— Älä nyt siinä taas niin kovin — —! supatteli emäntä. Poikakin sua pelkää.

— No mitäs saat — — Tulen sun tukkaasi! sähisi isäntä ja silmät kiiluen ja sormet harallaan hyökkäsi Masaa kohti. Masan luo päästyään kuitenkin pysähtyi, niinkuin olisi jotain muistanut. Pyörähti ja meni ulos.

Tupaan jäi tavallista syvempi äänettömyys. Isäntä meni suoraa päätä Ratulaan.

— Onkos isäntä kotona? kysyi heti, joutamatta tervehtääkään.

— Tuolla se on kamarissa. Menkää sinne, käski kahvinkeittopuuhissa häärivä emäntä.

Kamarissa oli opettajakin.

— Jassoo, opettajakin on täällä! Hyvää iltaa — tuota —.

— Iltaa! Istukaa! käski isäntä.

— Tiedä tuota — ole niin istumisestakaan väliä. Mä tulin vain sanomaan, jotta sen Masan pitää muuttaa heti paikalla meiltä pois!

— Pois! Mitä varten? ihmetteli Ratulan isäntä.

— No en minä kehtaa sitä pitää. Kun se tuollaiseksi rupesi, sanoi Varsanniemen isäntä leveä ja syvä halveksinnan sävy äänessään.

Toiset näyttivät ällistyneiltä.

— Joo. Niin se on, jotta en minä Masaa enää pidä, vahvisti Varsanniemi, otti lakin pois päästään niinkuin toistenkin oli, pudottautui tuolille istumaan ja lakin pudotti tuolin viereen lattialle. Tänä aamunakin, kun olisi pitänyt kouluun lähteä, ei se ollut niitä miehiäkään. Istuskeli vain ja oleskeli. Minäkin luulin, jotta ei nyt olekaan koulua, ja käskin sen mennä havuja hakkaamaan — kun mä olen aina koettanut katsoa sen, jotta ei se vain laiskottelemaan oppisi. Vasta nyt illalla sain kuulla, jotta tänä päivänä on ollutkin koulua.

— Kyllä nyt koulua on ollut, totesi opettaja.

— Niin. Nyt sitten jo huudetaan, jotta minä pidän Masaa vain töissä enkä päästä kouluun. Mutta, vaikka mä sen itse sanon, niin sellaista minä en ole koskaan tehnyt. Enkä tule vastakaan tekemään. Kyllä se kouluun saa vapaasti tulla aina kun koulua vain on. Tänä iltana minä olen vasta senkin kuullut, jotta ei se oo ollut koulussa silloinkaan toissapäivänä vai koska se lie ollut. Ja tänä iltana minä olen vasta kuullut sen muistakin koiruuksista. Opettajanhan on pitänyt sitä rangaistakin?

— Onhan sitä vähän pitänyt, myönsi opettaja.

— Joo. En minä sitä enää pidä. Tiedä mikä karvoo vielä tuleekaan, kun oikein ehtii. Se toisen lapsen kurittaminenkin on niin ilkeää, jotta kyllä se mun puolestani saa jäädä tekemättä, sanoi Varsanniemi ja sylkäisi matolle.

— Niin, onhan se niinkin, myönsi Ratulainen. Meillä olikin tässä opettajan kanssa juuri puhetta siitä Masasta, että mikä sen on tullut, kun se tuollaisia tekee. Eihän siinä ennen ole sellaisia merkkejä näkynyt?

— No ei sitten vähääkään, ennenkuin nyt nämä, joista tässä on juuri puhe ollut. Minäkin olen luullut, jotta ei sillä ole sisua ollenkaan. Mutta näkyy vain olevankin. Silloin mä sen tulin jo näkemään, kun se sitä meidän emäntää käteen puri.

— Mitä? Puri!?

— Joo.

Varsanniemi kertoi koko asian.

— Emäntä on kyllä kieltänyt, jotta ei sitä saa kellenkään sanoa, eikä tarvitsekaan sitä tämän leveämmälle levittää. Emäntä kovasti kummasteli. Ylikarpin Tussuakin, jotta kun kehtaa tulla täysiaikainen mies porajamaan, lopetti Varsanniemi kertomuksensa.

— Hm hm, hymähteli Ratulainen. Mikähän kumma siihen Masaan on oikein mennyt?

— No en minä ainakaan ymmärrä, tunnusti ja ihmetteli Varsanniemi.

— Joistakin seikoista olen minä johtunut ajattelemaan, että se on yhteydessä hänen veljensä kuolemantapauksen kanssa, sanoi opettaja. Se on jollain tapaa koskenut häneen niin ankarasti, että hänen hermostonsa on ärtynyt eikä toimi enää oikein normaalisesti. Enkä minä usko, että tässä kuri mitään auttaa. Pikemmin —

— No ei mitään se auta, innostui Varsanniemi. Silloin mä tulin senkin näkemään, kun minä — tuota — Varsanniemi hämmentyi hiukan.

— Kun se siihen meidän emännän käteen puri, niin mä menin niin luontooni, jotta mä otin ja tukistin sitä, alkoi hän tyynemmin. Ja vaikka mä ravistin sitä oikein noin kätevänlaisesti, niin se ei urahtanut. Hampaitten ritinä vain kuului ja suusta pursusi vaahtoa. Mutta ääntä se ei päästänyt. Äsken mä olin tehdä samoin, mutta sain kuitenkin itseni takaisin. Ja sentähden se pitääkin laittaa meiltä pois, jotta minä en enää toista kertaa sitä tee. Ei siitä mitään hyvää ole. Paatuu se vain. Paatuu ja sappi kasvaa.

— Minä luulen, että kun hän pääsisi jonnekin muualle, toiseen piiriin, jossa ei häntä ja hänen asioitaan tunnettaisi, niinkuin ne täällä tunnetaan, niin se tekisi hänelle hyvää, sanoi opettaja, kun taas sai vuoron.

— Se voisi olla, myönsi Varsanniemi.

— Olisikohan hänellä ketään sukulaisia missään muissa kunnissa? kysyi Ratulainen Varsanniemeltä. Tiedättekö te?

— En mä muita tiedä, mutta setä hänellä on kaupungissa, sanoi Varsanniemi miettien ja lattiaan katsoen. Samassa hän jo innostuneena kohotti päänsä ja löi käsillä polviinsa ja melkein huudahti:

— Jaa, mutta sinne se sopiikin! Sillä ei ole yhtään lasta. Viime syksynä kuoli ainoa tyttö keuhkotautiin. Sinne se sopii! Ja ne ovat sitten vielä niin aikaan tuleva pari, jotta kun sattuu, niin ottavat Masan ilman maksuakin.

— Tunnetteko te ne? kysyi Ratula.

— No, niinkuin sun siinä. Me oomme sen Hermannin — se on Hermanni sen miehen nimi — me oomme sen kanssa rippikoulukaverit. Minä oon monta kertaa sen torilla nähnyt, kun oon kaupungissa ollut. Ja oon mä jonkun kerran sen asunnollakin käynyt, kertoi Varsanniemi.

— Mitenkähän se olisi, tuumiskeli Ratulainen. Jos te ette aijo enää Masaa pitää, niin tekisittekö sen palveluksen että ottaisitte selvän, suostuvatko he ottamaan Masan? Kun te olette tuttavakin niiden kanssa.

— Niin no — miksen minä sitä tee, myönsi Varsanniemi. Minä olen muutenkin ajatellut kaupunkiin mennä näinä päivinä. Niin jotta — kyllähän se sopii.

— Sittenhän se sopiikin kovin hyvin, ihastui Ratulainen. Ja nyt me juomme kahvit sen asian päälle, koska näkyy juuri tulevan.

— Harjakaisiksi, naurahti opettaja.

— Niin. Harjakaisiksi, naurahti Ratulainenkin.

Emäntä asetti kahvitarjottimen pöydälle, siirsi tuoleja pöydän luo ja käski tulla ottamaan kahvia.

XVI.

Setä ei ottanut Masaa hoitoonsa. Eikä oman paikkakunnan ihmisistäkään kukaan siihen suostunut.

— Hoitakoon Varsanniemi loppuun asti, kun kerran ottikin, sanoivat.

— Ja kun kerran sen tuollaiseksi on opettanut, sanoivat jotkut, äänessä eräänlaista vahingoniloa. Kärsiköön itse.

Ja vielä jotkut sanoivat:

— Jopa minä olen sitä ajatellutkin, että saapas nähdä, saako Varsanniemi Hantin Karoliinan pojasta ihmisen. Nyt se on nähty — —

Nakkasivat nenäänsä ja vetivät sormensa pois pelistä.

Olikin oltu jonkinlaisessa epävarmuudessa, että miten se Masa oikein oli otettava ja mikä se oikein oli. Nyt ei enää tarvinnut olla epävarma. Samanlainenhan se näkyy olevan kuin kaikki muutkin sellaiset. Saa vain ruveta katsomaan, ettei tuo silmille hyppää.

Masa jäi siis edelleenkin Varsanniemeen.

— Mutta rippikoulua kauemmaksi en minä sitä pidä. Enkä enää sen asioihin itseäni sekota. Saa minun puolestani olla ja tulla ja mennä niinkuin tahtoo, sanoi isäntä, sylkäisi ja käänsi selkänsä sinne ovenpuolisänkyyn päin, jonka puolella Masa tavallisesti lueskeli, kun ei toimissa ollut.

Masa jäi yksin maailmaan. —

Kun sai itse olla rauhassa, niin antoi muidenkin olla. Pilkkasanoihin ja härnäilemisiin vastasi vihaisilla silmäinväläyksillä. Mutta jos joku käsin otti kiinni, niin silloin iski vastaan käsin, jaloin ja hampain. Suuremmiltaan sai ja pienemmilleen antoi selkään. Välillä murjotti omaan kuoreen sulkeutuneena.

— On kuin mikäkin mörrikkä. Niinkuin karhu, sanoivat ihmiset ja lapsiaan varoittivat, että antakaa sen olla rauhassa. Älkää olko huomaavinanne vaikka se mitä tekisi. Mutta jos kimppuun käy, niin kyllä minä — — —

Kaikki tietysti eivät voineet antaa Masan olla rauhassa. Heidän täytyi saada härnätä häntä ja haukkua milloin ruoti-Masaksi, ruotipaapaksi, karmankeliksi, kunnankarooksi, pitäjänpässiksi ja milloin miksikin. Ja kun ei pelkällä sanomisella saatu Masaan vaikutetuksi, niin käytiin käsin kiinni. Silloin Masa aina maksoi luonnossa. Ja niin pysyi ainainen "korkeajännitys" Masan ja kylän muiden poikain, sekä heidän välityksellään hänen ja poikain vanhempain välillä.

Koulussa jännitys harvemmin pääsi purkautumaan teoiksi. Siellä opettaja, aina kun yhteenottoja sattui, otti selvän kahnauksen syistä, jolloin tavallisesti selvisi, että alkusyy oli muualla eikä Masassa. Ja rangaistukset lankesivat sen mukaisesti.

Kesäisillä paimenretkillä ei tällaista oikeudenjakajaa ollut ja niillä suoritettiin tappeluita melkein joka päivä. Masan häviölle joutuessa yhteenotto päättyi hävinneen puolen uhkaavaan äänettömyyteen, toisen puolen alakynteen jäädessä se päättyi tämän itkien ja kiroten esittämiin uhkauksiin:

— Mä sanon isälle! Sanon jo!

Koulutehtävät Masa suoritti yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Luontaisten lahjojen ohessa siihen vaikutti halu noudattaa oikeudentuntoisen opettajan tahtoa, sekä eräänlainen hiljainen koston- ja kunnianhimo. Hän on yhtä hyvä kuin hekin.

Ylemmille osastoille tultaessa ja kehnompain ainesten joukosta pois jäätyä, toverit vähitellen lakkasivat häntä härnäilemästä ja kiusottelemasta. Antoivat hänen olla rauhassa. Eikä hänkään heidän rauhaansa häirinnyt.

Kotona suoritettavat tehtävät hänelle määräsi emäntä, isäntä kun uhkauksensa mukaisesti ei sekaantunut Masan asioihin. Ei edes Masan lukemisintoa häirinnyt, vaikka pitikin lukemista työmiehelle kaikkein hulluimpana hommana. Mutta eihän se minun takkiani laahaa. Itsepähän tuon edestään löytää, ajatteli ja hillitsi itsensä. Ja kun kyläläiset tulivat poikainsa puolesta Masan päälle kantamaan, sanoi hän vain:

— Pitäkööt puolensa. Tai jos eivät voi pitää, niin antakoot Masan olla rauhassa.

— Rauhassa, matkivat kantelijat. Kukahan tämän rauhaa pyytäisi häiritä, mutta kun — —

— No Masa nyt ei ainakaan kenenkään rauhaa häiritse, sanoi isäntä sillä tavalla, että kantaja ymmärsi enemmän sanomisen turhaksi.

— Vielä tuota puolustaa — muutamaa, mutisi vain ja meni pois.

Kun Mikku tuli sille iälle, että alkoi kelvata paimenen virkaan, ja Masaa alettiin käyttää töissä aikaihmisten mukana, loppuivat paimenkahakat ja niistä johtuvat kantelut. Niistäkin harmeista siis päästiin. Ja elämä oli melkein siedettävää taas.

Ja niinpä kävikin, että kun Masan huutolaisaika loppui, haastoi isäntä häntä edelleenkin jäämään taloon.

— Alan jo käydä vanhaksi, ja kun tässä on nyt jo molemmin puolin toisiinsa opittu, niin eikö se lie näin parasta. Kyllä minä palkkaa maksan sen kuin joku toinenkin.

Masa ei ollut sitä asiaa koskaan johtunut ajattelemaan eikä osannut siihen mitään vastaankaan sanoa.

— Kuinka paljon noin niinkuin arvelisit pitäväsi saada palkkaa? kysyi isäntä vielä.

Masa ei osannut siihenkään mitään sanoa. Ei hän ollut sitäkään tullut koskaan ajatelleeksi.

— Niin no — kyllähän me siitä sovimme. Kyllä minä sinulle aina sen maksan kuin joku toinenkin, vakuutti isäntä.

Varsanniemen Ruokko-Masasta tuli siis Varsanniemen renki-Masa. Ja kun hän samoihin aikoihin kävi rippikoulunkin, tuli hänestä myös raavas poika.

Se ei vaikuttanut mitään muutosta hänen ulospäin näkyvään elämäänsä. Hän teki työnsä samoin kuin ennenkin, oli yhtä vähäpuheinen ja itsekseen elelevä kuin ennenkin, ja kaiket joutoajat lueskeli lainakirjoja, niinkuin ennenkin.

Joskus vain ajatteli, että hänkin on nyt raavas poika ja renki, jolle maksetaan palkkaa. Silloin aina mieleen läiskähti jotain omituista, sellaista ujostuttavaa. Ja siellä jossain syvemmällä asuva arka kaiho ja kaipaus jonnekin ikäänkuin heräsi. Ja syttyi aavistus jostain salaperäisestä, joka on jossain ja joka tuossa tuokiossa voi tulla esille.

Vapisevin sieluin Masa odotti sitä — — —

* * * * *

Eräänä talvisena sunnuntai-iltana, poika-Masalle rahaa antaessaan kysyi isäntä häneltä, renki-Masalta:

— Eikös sun tekisi mieli iltamaan?

Masan suu vääntyi hymyntapaiseen kierteeseen ja arasti isäntään vilkaistuaan hän painautui jälleen lukemaan edessään pöydällä olevaa kirjaa.

— Kyllä minä rahaa annan, sanoi isäntä. Ja kun Masa mitään sanomatta yhä vain luki, jatkoi hän:

— Saisit sinäkin mennä vähän ihmisten joukkoon. Rupeat pian pelkäämään ihmisiä, kun aina niiden kirjain kanssa vain välästelet.

Masa painoi kirjan kiinni ja näki isännän seisovan avattu kukkaro kädessä ja kaksi sormea kukkarossa valmiina nyppäämään sieltä rahaa.

— Tuos'on. Mene nyt! kehoitti isäntä ja heitti hopeaisen markan Masan eteen pöydälle. Aika mies — pitäähän sitä jo ruveta tyttöjäkin katselemaan, pilaili vielä.

Masa hymyili altakulmain, kun isäntä tyttöjen katselemisesta puhui, nousi haukotellen ja käsiään oikoen ja vei kirjan kaapin nurkalle.

Poika-Masa silloin jo meni ovessa.

— Älä nyt toista jätä, huusi isäntä.

— Kyllähän se sinne yksinkin pääsee, vastasi poika-Masa ja löi oven perässään kiinni.

— Koetas mennä Ratulaan katsomaan eikö Miska lähde, neuvoi ja lohdutteli isäntä Masaa.

Masalla ei ollut minkäänlaista päällystakkia. Harmaan villavyön hän vain silmusti kaulaansa ja läksi.

Ratulan pari vuotta Masaa vanhempi renki, Miska, oli juuri lähdössä työväentalolle.

— Piruko sinne menee, jahkaili hän, kun Masa mainitsi jotain nuorisoseurantalolle menosta. Siellä on niin saakurin fiiniä, jotta ei siellä uskalla meidänmoinen paljoa hengittääkään. Tytötkin niinkuin mitäkin enkelinkuvia. Älä piru vie mene sinne. Tule vain työväentalolle. Siellä meidänmoistakin pidetään ihmisenä.

Masalla ei ollut minkäänlaista omaa suunnitelmaa ja hän myöntyi Miskan ehdotukseen, aivan samoin kuin äsken isännänkin kehoitukseen ja meni Miskan kanssa työväentalolle.

Tämän ensimäisen iltamamatkansa jälkeen oli Masan ihmeellinen olla. Oliko se jotain uutta, se, jota siellä puhuttiin? Vai oliko se vanhaa ja tuttua? Hyvin tuttua. Ne molemmat, jotka siellä puhuivat, sanoivat, että ihmiset on eroitettu kahteen eri laumaan. Toisessa on rikkaat ja toisessa köyhät. Sanoivat ne niille kumpaisillekin jonkinlaiset nimetkin, mutta ne eivät jääneet hänen mieleensä. Ja ne sanoivat, jotta köyhää kansaa on aina sorrettu ja pilkattu ja ylönkatsottu. Ja se on saanut aina tehdä raskaimmat työt ja sittenkin elää ainaisessa puutteessa ja kurjuudessa. Saanut aina olla niinkuin tyhjäksi syödyllä laitumella samalla aikaa kuin toiset lihavilla apilanurmilla suun täysin ahmaavat. Ne sanoivat, jotta sellainen on väärin ja jotta jokaisella ihmisellä pitäisi olla yhtä paljon ja samanlaista, ja jotta pitäisi olla niin, että ei köyhiä olisikaan, vaan pitäisi kaikkien ihmisten olla yhdenarvoisia.

Ällistyneenä oli hän kuunnellut suu auki.

Sehän oli juuri niin kuin hän oli aina itsekseen ajatellut, että noin sen pitäisi olla. Ja siellä iltamassa hän melkein jo häpesi, kun niin suurelle ihmisjoukolle puhutaan sitä, mitä hän oli ajatellut. Ja yhteen aikaan oli jo alkamaisillaan muistella, että koska ja missä hän olisi tuolle miehelle ajatuksistaan puhunut. Mutta ymmärsi kuitenkin, että sehän on mahdotonta. Eihän hän ole tuota miestä koskaan nähnytkään. Ei edes tiedä mistä se on kotoisinkaan. Ja eihän hän ollut kellekään muullekaan koskaan mitään semmoista puhunut. — Se vain itsestään ajatteli samoin kuin hänkin.

Tähän tullessaan Masan mielessä aivan nytkähti. Hän oli luullut, ettei kukaan ajattele sellaisia kuin hän ajattelee, ja että jos hän jollekin sanoisi jotain, että hän sellaisia ajattelee, niin ne nauraisivat itsensä kipeiksi. Ja nyt kuitenkin on muitakin, jotka ajattelevat samoin! Oikein herroja! Sellaisia, jotka kelpaavat saarnaamaankin — — —!

Masa hengähti syvään ja vapautuneesti ja kohensi ryhtiään. Hän ei olekaan niin arvoton, kuin minä häntä pidetään ja kuin on itsekin luullut olevansa.

Ja se toinen puhuja kun kertoi köyhän, isättömän pojan elämästä aivan kuin olisi tuntenut hänen elämänsä. Sanoi, jotta sitä pilkataan ja ilkutaan ja härnätään joka paikassa, koulussa, karjatiellä ja kaikkialla. Ja sanoi, että juuri sellaisten puolesta he taistelevat ja juuri sellaisia, kärsiviä ja halveksitulta ihmisiä he kutsuvat riveihinsä taistelemaan.

Sitä muistellessaan näki Masa pitkän rivin samanlaisia poikia kuin itsekin on, jotka ovat ensin olleet ruokko-Masoja, tai -Jusseja tai mitä vain ja nyt ovat renkinä ja ajattelevat samoin kuin hänkin ajattelee. Ja hänelle melkein tuli kyynel silmään tajutessaan, ettei olekaan niin yksin kuin oli luullut.

Se hänelle vain oli outoa, kun ne aina sanoivat, jotta köyhäin pitää nousta taisteluun ja valloittaa itselleen oikeuksia ja etuja. Ettäkö oikein sotimaan pyssyin ja miekoin — — —? Vai mitä taistelua ne mahtoivat tarkoittaa?

Kauhulla ajatteli hän sitä, että jos tulisi sota ja pitäisi lähteä sinne. Melkein hän ennemmin antaisi asiain olla sellaisina kuin ne nyt ovat.

Mutta jos ne tarkoittavatkin jotain muunlaista taistelua? Jos ei tarvitsisikaan oikeaan sotaan mennä?

* * * * *

Lukemattomia kysymyksiä ja arvailuja ja unelmia jäi hänen mieleensä askartelemaan. Ja kun seuraavan kerran tuli iltama työväentalolle, meni hän taas sinne. Ja myöskin sitä seuraavaan iltamaan hän meni. Lopulta alkoi hän olla siellä joka sunnuntai, niin että isäntäkin jo rupesi ihmettelemään, että:

— Tuosta Masastapa nyt vasta kylänluuta tuli, kun ensin matkaan pääsi. Vaikka sellaistahan se on se nuorten elämä. Ja on aina ollut, myönsi sitten, eikä puhunut Masalle mitään.

XVII.

— Pankaa nyt, pojat, parempi puoli päälle, tai muuten saadaan sonninheiniä! huusi Varsanniemen isäntä, kun alettiin luokoa ottamaan. Viittasi kaakkoisella taivaalla näkyvään mustaan pilvenreunaan ja alkoi kovalla touhulla lyödä heiniä kuormaan.

Kiireen panivat matkaan toisetkin, poika-Masa, Tilta ja päiväläisenä oleva Heikin Matin Liisa. Ja Mikkukin, jota jo vähinsä aloteltiin Miskaksi sanoa, huhtoi ja teuhui kuorman päällä — ikäänkuin sekin jotain olisi auttanut. Renki-Masalla vain ei ollut kiirettä. Suu ivahymyssä hän vain harvakseen veteli haravaa ja haukotteli silloin tällöin. Oli maanantai ja hän oli eilen taas ollut iltamassa talolla.

— No Masa, Masa, haravoitse, haravoitse! hoputti isäntä, puolijuoksua vieden heinälavosta kuormaan.

— Piru tässä porvarin hyväksi raatakoon, jymäytti Masa.

— Häh? pääsi isännältä ja hän jäi suu auki katsomaan Masaan. Mitä — porvarin — —? Oletko sinä kans olevinasi sosialisti? kysyi sitten pilkallisesti.

— Olen minä, vastasi Masa varmasti.

— Jassoo — —! No sitten meille taitaa hyvin pian tulla ero.

— Tulkoon vain, uhmasi Masa.

— Häh? kysyi isäntä taas. Piruko sun nyt on?

— Ei mun mikään ole. Minä vain en enää meinaa toisen työssä itseäni tappaa enkä porvarin hyväksi raataa, vakuutti Masa.

— No lähde sitten pois! Ja siitä paikasta, tömähti isäntä. Minä en rupea sellaisten sosialistipirujen kanssa tappelemaan, sanoi vielä ja kiukusta puhisten alkoi taas lyödä heiniä rekeen.

Ukkonen jyrähti aivan lähellä, tuulenpuuska tohisutti metsää ja viskeli heinänkorsia ilmaan. Muutamia vesipisaroitakin jo tuli. Vaistomaisesti alkoi Masakin jouduttaa työtään.

Sade siitä kuitenkin tuli ja ajoi luo'on ottajat kesken työtä latoon.

— Vaai sosialisti sinusta nyt on tullut, jutteli isäntä renki-Masalle, kun maattiin ladossa heinäin päällä. Minä olenkin jo pitkän aikaa moittinut, jotta mikä siinä on, kun sun työntekosi ei ole enää paljon mistään kotoisin. — Vhai se siinä onkin, jotta sä oot kans sosialisti! Hm — hm.

Masa ei sanonut mitään. Isännän katsetta väistäen vain katsoi ulos. Tilta ja Liisa keskeyttivät supattelunsa ja katsoivat hekin häneen. Selällään makaava poika-Masa taivutti kädet päänsä taakse ja hymähti pilkallisesti.

— Älä anna itseäsi narrata, alkoi isäntä uudestaan. Sosialisti vie sun elämäsi aivan männikköön.

— Nyt se männikössä on, tuhahti Masa.

— Hääh?

— Nyt se männikössä on, sanoi Masa kovemmin ja heittäytyi selälleen heinäin päälle.

— Hoo — sai isäntä vain sanotuksi ja jäi pitkästi katsomaan Masaan.

Sen enempää ei siitä puhuttu sillä kertaa. Eikä Masa myöskään pois lähtenyt. Mutta oikeaa sopua ei siitä enää tullut. Isäntä rupesi "piloillaan vain", niinkuin hän itse sanoi, "tekemään kiusaa sosialisteille" ja salaa järjesteli työt niin, että Masa joutui tekemään aina vähintäin yhtä paljon kuin joku toinen. Menikin joku päivä, ettei Masa päässyt selville mitä tekisi. Mutta sitten hän eräänä iltana hevosten viennistä tullessaan sattumalta kuuli, kun isäntä naapurin isännälle naureskeli, että "hän pani sosialistinkin tekemään työtä". Ja isäintäin ohi mennessään hän huomasi heidän merkitsevästi katsovan häneen.

— Etpäs pannutkaan, ilkkui Masa hammasta purren itsekseen.

— Etkä jumaliste panekaan! vannoi puoliääneen ja viskasi suitset avoimesta tallinovesta sisään vähääkään katsomatta minne ne osuivat. Ei vienyt naulaan, niinkuin aina ennen.

Nyt tuli isännän vuoro ällistyä ja joutua neuvottomaksi. Masa alkoi silminnähtävästi tahallaan ja tarkoituksellisesti hutiloida ja venkkailla työssään. Milloin vähän vain päällisin puolin hotaisi osalleen asetetun työn, milloin jätti osan siitä suorastaan tekemättä. Ja aina teki edes hieman toisin kuin tiesi isännän tahtovan.

Isäntä turvautui käskijävaltaansa. Alkoi komentaa Masaa että: sun pitää mennä sinne ja sinne, ja tehdä siellä se ja se työ sillä ja sillä tavalla.

— Ja se pitää tehdäkin niinkuin minä sen sanon, varmensi aina määräyksensä.

Masa hymyili kurillista hymyä ja teki aina jonkunverran toisin kuin isäntä käski. Ja kun isäntä alkoi "ottaa tappionsa takaisin" venyttämällä työpäivää, alkoi Masa seisoskella ja vihellellä ja kysellä:

— Aijotaanko työ tehdä kaikki nyt tänä päivänä?

Äkä kasvoi molemmilla puolilla.

Ja eräänä päivänä se vihdoin puhkesi.

Oltiin Mätikorvessa kauraa leikkaamassa. Puoliselta noustua käski isäntä renki-Masan ruveta asettamaan lyhteitä kuhilaille.

— Pane ne tälle puolelle vesivakoa, sanoi hän osoittaen kädellään. Ja sun pitääkin nyt tehdä niinkuin minä käsken. Muista se!

— On ajaessa parempi, kun saa peltojen päissä tehdä kuormilla loivemmat käänteet maasilloille kääntyessä, selitti isäntä toisille.

Masa alkoi tehdä kuhilaita ja asetti ne — keskelle vesivakoa. Isäntä huomasi sen. Sanaa sanomatta hän meni Masan luo ja Masan kaulukseen tarttuen ärjäsi:

— Sepä nyt on helvetinmoista, kun ei sulle enää ollenkaan kelpaa oikea puhe! Sinne panet ne likoamaan!

Masa ei ollut huomannut isännän tuloa. Häneltä pääsi säikähtynyt älähdys ja hän iski nyrkillä taakseen. Nyrkki sattui jonnekin, ja kun hän kääntyi, näki hän isännän pitelevän verta vuotavaa nenäänsä.

— Sosialisti, sähisi isäntä hampaitaan kiristäen.

— Porvari, vastasi Masa, ja hänen kasvoilleen levinnyt hätäytymisen ilme katosi kuin pyyhkäisten.

— Minä olen sulle jo kerran sanonut, jotta sun pitää laputtaa pois meiltä. Uskotko sä sen yhdellä sanomalla? Vai pitääkö mun sanoa se vielä toisenkin kerran? jylisi isäntä.

— Minä en ole koskaan pyytänyt teillä olla, vastasi Masa. Väkisin minut on teille tuotukin. Mutta väkisin ei minua tarvitse teiltä pois viedä. Minä menen vapaasti ja pää pystössä menenkin, jatkoi, otti takkinsa ojan reunalta ja läksi menemään pois päin.

— Hyvästi, sanoi vielä ilkkuen.

— Shosialisti, tuhahti isäntä.

— Phorvari, tuhahti Masa.

Ensi kiivaudessaan aikoi Masa mennä sen tien. Mutta kylätielle tultuaan kääntyikin kylään päin. Ja kylään tultuaan poikkesi maantieltä Varsanniemen kujalle, olematta itsekään selvillä, mitä varten sille poikkesi. Pihassa ei ollut ketään. Mutta emäntä voi tulla milloin tahansa, älysi Masa ja pujahti talliin. Sieltä kiipesi tallin ylisille ja asettui makaamaan heinäin päälle. Makasi pitkän aikaa ja tuijotti kattoon, jonka rimalautain reunoissa kuivuneet parkkisoirot siirottivat.

— Jahas! sanoi vihdoin havahtuen. Mitäpäs siinä nyt muu on keinona kuin kilometritehtaalle lähtö. Vääntäytyi seisaalleen ja tuli alas talliin. Kuunteli ja kurkisteli, mutta ei huomannut mitään vaarallista. Kukko kanoineen vain pakisi pihanurmikolla, ja kissa makasi auringonpaisteessa rappusilla, ilmassa jäähyväisiään viserteleviä pääskysiä vahtien. Masa tuli tallista pihalle. Samassa tuli siihen emäntäkin nurkkauksen takaa, avopäin ja hameet sonnustettuna, sian ämpäri kädessään.

— Hyh — yh, pääsi emännältä. Ka Masako se onkin! Mä jo luulin, jotta mikä tallista tulee. Mitä sä haet?

— En mä mitään — — Hyvästi nyt vain emäntä, änkytti Masa ja läksi kujalle päin.

— Mitä — hyvästi? Onko isäntä määrännyt sun pois?

— Kyllähän siinä taisi olla mun omaakin syytäni, tunnusti Masa, tallin nurkkaa nyppien.

— Vhaai — no — mutta älä nyt vain niin lähde. Tulehan edes vaatteesi ottamaan, käski emäntä, kun huomasi Masan aikovan lähteä.

— Äijä parka, sanoi vielä Masasta pois kääntyen.

Masa kuitenkin kuuli sen. Ja syventyi tallin nurkkaa tutkimaan.

— Tule nyt vain tupaan! huusi emäntä rappusilta.

Masa meni. Istui hiljaa penkillä ja antoi katseensa kulkea kautta tuvan sillä aikaa kun emäntä laittoi hänen vaatteitaan nyyttiin. Vielä haki emäntä aitasta juuston ja kaksi leipää, jotka pani samaan nyytiin. Ruokaakin olisi laittanut pöytään. Mutta Masa ei luvannut enää syödä. Otti vain nyyttinsä ja läksi.

— Mutta — äläs vielä, huomasi emäntä ja pujahti kamariin. Tuli pian takaisin kädessään seteli, jonka antoi Masalle.

— Vähän matkarahoiksi, naurahti.

— Mutta jos isäntä suuttuu, huomautti Masa.

— Ei se suutu, vakuutti emäntä. Katuu se itsekin, kun saa itsensä takaisin.

Masa pani rahan taskuunsa ja vihdoinkin läksi.

— Hyvästi — ja paljon kiitoksia! sai hän porstuan puolelta sanotuksi.

— Hyvästi, vastasi emäntä, viimeistä tavua korostaen.

— Poika parka — kun tuollaisen työn jouduit itsellesi tekemään, sanoi vielä itsekseen ja ryhtyi askareisiinsa.

Sekavin tuntein asteli Masa vaatemyttyä kantaen Varsanniemen kujaa. Maantielle kääntyessä tuli leikkuuväki vastaan.

— No hyvästi nyt sosialisti, sanoi isäntä pilkallisesti. Koska sä takaisin tulet?

— Joskus, vastasi Masa. Mutta en teille rengiksi, lisäsi painavasti. Ja kuuli isännän nauraa höräyttävän.

Äsken hän vielä arkaillen ajatteli, että jos sattuisi joku tulemaan vastaan ja kysymään, että: minnekäs nyt? Nyt ei hän enää muistanutkaan sitä mahdollisuutta. Meni vain.

Saarenpään ohi mennessään hän näki Sannin istuvan kuistin rapuilla parvi puolikasvuisia kananpoikia ympärillään ja kissanpoika sylissään. Näkyi ruokkivan kananpoikia ja houkuttelevan niitäkin syliinsä.

Masan mielessä läikähti, ja uteliaana jäi hän seuraamaan, saako Sanni kananpoikia syliinsä.

Eipä näy saavan. Eivät uskalla mennä, kun siellä jo on kissa.

Hänen teki mieli mennä Sannin luo. Sanomaan hänellekin hyvästit.

Samassa kuitenkin muisti missä on ja alkoi jouduttaa askeleitaan, ja käänsi päänsä toisaalle, ettei Sanni huomaisi, kuka se on, joka siellä menee vaatemyttyä kantaen.

Vasta Sannin näköpiiristä ulos päästyään Masa vapautui ja ajatteli:

— Tuleekohan Sannista porvari vai sosialisti?

* * * * *

Jonkun päivän kuluttua tiesi Antin Miina Varsanniemessä kertoa, että Masa on Kirkonkylässä Nallisen räätälin, "sen pääsosialistin ja jumalankieltäjän luona."

Ja taas jonkun päivän kuluttua tiesi hän kertoa, että Nallisen räätäli on vienyt Masan kaupunkiin.

— Se on nyt siellä Vapauden Sanomissa. Kuuluvat meinaavan siitä kirjainpränttääjää itsellensä, kertoi Miina ja hartain ilmein katsoi takan nurkalle selkiämään nostettua kahvipannua.

II.

XVIII.

Ulkona sataa tuhuuttaa ja tuvassakin on melkein kuin hämärä. Isäntä kuorsaa peräsängyssä ja pyhittää lepopäivää. Ovisängyn vieressä piika-Sanna kampaa hiuksiaan katsoen ikkunasta, raskasmielinen ilme silmissään. Kamarista kuuluu hiljaista puhelua, josta toisinaan erottautuu jokin äkäisempi tiuskaus, laatikkojen avaamista ja muuta kahinaa.

Yht'äkkiä kamarin ovi riipaistaan auki.

— Onko Sanna siellä? kuuluu sieltä kiusaantunut ääni.

— On, vastaa Sanna.

— Tuletko tänne kamariin! pyytää sama ääni.

Sanna menee.

Siellä on Sannaa hiukan vanhempi tytär Hilma alusvaatteillaan ja emäntä istuu keinutuolissa.

— Minkä puvun minä nyt panisin juhlille? kysyy Hilma tuskastuneesta Kun tuli tällainen sää, ettei voikaa panna uutta pukua.

— En minä tiedä, vastaa Sanna ja jonkun verran ällistyneenä katsoo tuolien selustimille ja vuoteen päälle asetettuja monia erilaisia pukuja.

— Äiti tahtoo panemaan vain tuon pumpulipuvun, selittää Hilma.

— No eikös se sitten kelpaisi, kiiruhtaa emäntä sanomaan.

— Niin, mutta kun se oli mulla viime sunnuntaina kokouksessa, vaikeroi Hilma.

— Vaikka olisi ollut kahdessa kokouksessa.

— Pumpulipuvussa kesäjuhlalle! sanoo Hilma halveksien ja nakkaa niskaansa.

— Liikakin hyvä se on tällaisella ilmalla, inttää emäntä.

— Kyllähän te menisittekin vaikka navettahameella.

— Vaikka paitasillani. Tuollaisiin komeleihin. Vieläpäs kun värkkikin!

— Sopiikos tämä? kysyy Hilma Sannalta, pumpulipukua näyttäen ja äänellään mairitellen Sannaa vastaamaan, että ei sovi. Sanna kuitenkin vastaa vain:

— En minä tiedä.

— En minä sitä pane, tiuskaa Hilma ja viskaa pumpulipuvun lattialle. Tuon vaaleansinisen musliinipuvun minä panen.

— Pane mikä tahansa, sanoo emäntä kyllästyneesti ja menee tupaan. Sanna menee hänen perässään, ottaa kampansa penkiltä ja menee luhtiinsa — kesäjuhlia varten pukeutumaan hänkin.

Verkkaisesti kuin jotain muuta miettien riisuu hän askarepuvun pois päältään, ja jää paitansa rintamusta nyppimään.

Hilman alusvaatteissa oli pitsiä ja brodyyria kaikkialla. Hihoissa, kaula-aukoissa, hameen helmassa ja joka paikassa. Leveämpää ja kapeampaa, välipitsit ja kaikki.

Hänen vaatteissaan ei ole palastakaan. Karkeaa kotitekoista pellavakangasta vain paita ja liivi. Eikä hänellä ole oikeaa valkoista alushamettakaan. Puoliksi pidetty, itse kudotusta puna- ja valkoraitaisesta pellavakankaasta tehty alushame vain. Saarenpään peruja — — ainoa mitä enää on jälellä. Ja puku — —?

Sanna kohotti hiukan päätään ja loi alakuloisen katseen seinällä riippuvaan punavalkoristiseen pumpulikankaiseen pukuunsa, ja muisti, kuinka Hilma sanoi: "pumpulipuvussa kesäjuhlalle!"

Hilmalla on tuska siitä, minkä puvun valitsisi. Minulla ei ole sitä tuskaa, ajatteli Sanna ja hymyili ivallisesti.

Sopiiko hänen mennä kesäjuhlille? Pumpulipuvussa? Kun ei Hilmakaan sillä mene?

Mutta Hilmahan onkin talontytär. Tietysti hänen pitää olla paremmin puettu kuin piika. Piikain kyllä sopii mennä pumpulipuvussakin.

Piika. —

Sopiiko hänen mennä ollenkaan nuorisoseuran kesäjuhlille, kun hän on piika? Eiväthän toisetkaan piiat niissä kulje. Työväenyhdistyksen juhlilla vain —

Mutta Varsanniemen Miska on nuorisoseuran juhlilla —

Sanna tunsi punastuvansa. Istui tuolille pöydän luo, jonka yläpuolella seinässä oli laudalla suljettava luukku. Pää painui pöytää vasten ja paljaat käsivarret kiertyivät pään ympärille.

Ei hän itkenyt. Muuten vain johtui taas ajattelemaan elämäänsä.

Isä ja äitikin tulivat taas mieleen, niinkuin niin monta kertaa ennenkin nyt viimeksi kuluneena vuotena. Ei hänellä kyllä ollut heistä minkäänlaista muistoa. Mutta hän oli kuullut heistä. Varsinkin Kontolan tädiltä ja Antin Miinalta.

Jos isä ja äiti eläisi nyt vielä — —? Silloin hänen varmaankaan ei tarvitsisi olla piikana. Sanoohan täti aina, että isän eläessä heillä oli hyvä toimeentulo.

Tai jos Saarenpään isäntä ja emäntä vielä eläisivät — —?

Ihmisillä oli tapana silloin kuiskailla, että hänestä tulee vielä Saarenpään emäntä. Hän nauroi vain sellaisille. — Vasta nyt on hänellä monen muun asian ohella muistunut mieleen paljon sellaistakin, josta on johtunut ajattelemaan, että kenties niillä oli jotain sellaista mielessä. Silloinkin — se oli juhannusaaton edellispäivä viime vuonna — kun se tapahtui ja kun isäntä aikoi sinne Hurrilaan mennä. Kaiken aamua olivat isäntä ja emäntä niin omituisia. Naureskelivat ja puhelivat kaikellaisia hänelle. Kun hän hevostakin valjasti isännän kanssa, sanoi isäntä:

"Lähden tästä vähän lakimiesten puheille", ja naurahti ja katsoi häneen niin omituisesti. Ja kun hän rattailla vasta huomasi, että riimunvartta ei olekaan mukana ja hän haki sen tallista ja antoi isännälle, niin isäntä sanoi:

"Tulevana tiistaina on sun syntymäpäiväsi. Et kukaties muistakaan? Täytät kahdeksantoista."

Ja emäntä portailla sanoi isännälle, että:

"Koetas sinä nyt vain se muistaa ja — —"

Hän vieläkin muistaa, kuinka emäntä katkaisi lauseensa kesken ja meni tupaan.

Itse meni hän juurikasvimaata perkaamaan. Ja silloin — —!

Sitä hän ei unhota koskaan.

Hän ei ehtinyt kitkeä kuin puolen lyhyestä porkkanapenkistä, kun he jo tulivat takaisin. Hevonen laukkasi, korskuen ja pärskyttäen, sen kuin voi, ja rattaat tulivat perässä kyljellään toinen pyörä ilmassa ja toinen aisa hevosen seljän päällä. Isäntää ei hän nähnyt. Mutta kun hän ehti puutarhan portista pihaan, syöksi hevonenkin tallin ja halkoliiverin välistä pihaan niin että rattaat iskivät tallin nurkkaan ja kori meni pirstoiksi ja ylhäällä tuleva pyörä lensi kauas. Silloin hän näki isännänkin siellä pirstojen seassa poukkalehtavan. Hän alkoi huutaa hevosta pysähtymään. Emäntäkin tuli portaille ja alkoi huutaa. Mutta hevonen ei siitä välittänyt. Kamalasti korskuen ja sieramet levällään se vain laukkasi ympäri pihan. Silloin hyppäsi emäntä sen eteen. Hevonen löi hänet alleen, tallasi jalkoihinsa ja veti rattaiden jätteet hänen ylitsensä. Emäntä jäi siihen makaamaan, mutta hevonen olisi mennyt takaisin maantielle, jos ei eteen samassa olisi tullut auto, se sama, jota se oli säikähtänyt. Siinä saatiin hevonen kiinni ja saatiin isäntäkin pois sieltä.

Sannaa vieläkin puistatti, kun muisti, minkänäköinen isäntä oli. Hän kyllä ei ollut paikalla, kun isäntää sieltä pirstojen seasta korjattiin. Sattumalta paikalle osuneen Varsanniemen Miskan kanssa hän kantoi tiedottomaksi menneen emännän kamariin ja toimitti renki-Miskan lääkäriä hakemaan.

Hän kantoi emäntää jalkopuolesta ja Miska kantoi hartioista. Hän itki. Ja melkein itki Miskakin, kun otti hänen kädestään kiinni ja sanoi hyvästi.

Sen jälkeen ei hän ole Miskaa nähnytkään kuin yhden kerran menevän tästä ohi polkupyörällä.

Sannan ajatus pysähtyi hetkiseksi siihen kuin levähtämään. Lähti sitten taas jatkamaan.

Kun hän vihdoin ehti mennä isäntää katsomaan, kannettiin häntä jo tupaa kohti. Häneltä pääsi huuto ja hän oli pyörtyä, niin kamalan näköinen isäntä oli. Verta ja pölyä kaikkialla ja niiden seasta loistivat otsaluu, poskiluut, leukaluut ja hampaat paljaina. Kaikki liha ja nahka oli hankautunut pois niiden päältä. Kaulaan kiertyneet suitsenperät olivat kuristaneet hänet kuoliaaksi — —

Sannan pää kohosi pöydästä ja kauhun ilme silmissään katsoi hän seinässä olevaan luukkuun.

Seuraavana yönä kuoli emäntäkin, kertaakaan tajuihinsa tulematta. — —

Sitten tulivat Rantalan, Seppälän ja Sikkarin emännät tyttärineen hautajaisia laittamaan.

Sanna hymähti.

Oli sekin aikaa! Hän sai yksin hoitaa lehmät ja muun askareen ja sitten yötä päivää juosta asioilla. Sellaisilla, joille he itse olivat liian hyviä menemään. Ei hän joutanut syömäänkään muuta kuin vähän juostessaan haukkasi mitä sattui löytämään. Ei koskaan pöytään käsketty toisten joukkoon syömään. Itselleen ne kyllä laittoivat hyvät jos hyvätkin ruoat. Mutta hänelle ja renki-Miskalle ei niitä koskaan annettu. — Ja sitten ne riitelivät perinnöistä —! Sitä vaille, etteivät tapelleet! — Mutta kun hautajaispäivä tuli, niin silloin olivat niin mustissa, niin mustissa — ja niin hartaina — —. Huojuttelivat ruumistaan ja huokailivat, olivat pää kallellaan ja itkivät —. Pirut!

Sanna sylkäisi.

Hän muisti, kuinka hänen silloin teki niin sydämellisesti mieli siepata korento ja sillä pyyhkäistä koko akkarivi pellolle ja kuinka hänestä tuntui, että se olisi ollut aivan emännän ja isännän tahdon mukaista.

Toisen päivän iltapuolella ne sitten rupesivat kokoilemaan rattailleen mikä mitäkin. Hänkin meni kamariinsa katsomaan, etteivät edes hänen omiaan vie. Mutta sielläkin niitä jo oli. Seppälän Manta kääri piirongin liinaa ja Sikkarin Hulda oli pöytäliinan kimpussa, sen uuden, jonka hän juuri kuolemantapausten edellä sai valmiiksi. Ja molempain äidit purkivat piirongin laatikoista hänen liinavaatteitaan lattialle.

"Ne on mun", huusi hän heti ovella. Siihen Seppälän emäntä, muutama krapu, sanoi jotta: "Sun! Ei täällä ole, lapsiparka, sun mitään."

"Mutta minä olen ne kaikki neulonut", hän tiuskasi.

"Vaikas olisit kuinka neulonut, niin sun ei ne kuitenkaan ole. Ei kunta muillekaan vaivaisillensa pitsihameita ja pitsipaitoja ja tuukia kustanna", sanoi Seppälän emäntä siihen. Silloin hän suuttui ja karjasi, että: "Itse te kunnan vaivaisia olette, muutamat nälkäsilmät! Mun ne on, ja minä ne myöskin pidän." Ja vihoissaan alkoi hän repiä niitä heidän kynsistään.

Pitivät ne kuitenkin ne — —

Hän oli silloin niin kiukuissaan, että kun ne tarjosivat hänelle ruokia tädille vietäväksi, niin hän paasasi ne kaikki pöydän alle. Täyden rokkavadinkin viskasi Sikkarin emännän päähän. Ja niin läksi. Eikä ole sen jälkeen talossa käynyt.

Kukas niiden käski sillä tavalla häntä herjata! Eihän se hänen syynsä ole, että hänen vanhempansa ovat kuolleet köyhinä ja hän on köyhäksi orvoksi jäänyt! Eikä hän ole koskaan heidän tielleen tupannut eikä heidän omaansa pyytänyt. Ei suinkaan hän Saarenpäähänkään olisi mennyt, jos ei häntä olisi viety.

Nyrkkiin puristuneet kädet vapisivat ja pää painui jälleen pöytään.

Kun ne kehtasivat ne liinatkin viedä! Sen pöytäliinankin, jonka hän teki aivan itse. Itse kutoi kankaan, itse piirsi mallin ja illoin ja öin neuloi ja niin hartaasti yritti valmiiksi, jotta saisi Juhannusaattona asettaa sen pöydälleen, kun Miska oli luvannut tulla. — Ja saikin hän sen valmiiksi — mutta — — Hän neuloi siihen kaksi toisiinsa kietoutunutta ruusua. Toinen niistä oli hän ja toinen oli — — Miska — —

Ja nyt se liina on Sikkarin Hildalla — ihmisellä, joka itse ei saisi painohakaa puseroonsa neulotuksi!

Sannin nyrkki iski pöytään, niin että kampa ja hiusneulat hypähtivät.

Piika — kunnanvaivainen! Jolla ei ole ihmisellistä pukuakaan. Mitä tekee sellainen nuorisoseuran kesäjuhlassa? uhmaili hän, mutta samalla kuitenkin kurotti käsillään kuin jotain pois pyrkivää tavoittaakseen. Hän ei ollut käynyt kertaakaan seuratalolla sen jälkeen, kun Saarenpäästä viime kesänä läksi. Hänellä ei ollut ollut sellaista pukuakaan, jolla olisi kehdannut mennä. Nyt hänellä olisi, mutta — — hän muisti Hilman puvut — kehtaako silläkään mennä? Nauravat. Ja Miskakin saa hävetä hänen tähtensä. Miska — Miska — —

Taas kurotti hän käsiään kuin jotain pidättääkseen.

Hän muisti kamarinsa Saarenpäässä, sen pöydät, piirongin, vuoteensa, ikkunaverhot, kukat ja kaikki. Muisti Helunan ja Mansikin, muisti nimikko-lampaansa, kanat ja Maija-kissan. Muisti ne ruusupensaat, jotka he isännän kanssa istuttivat puutarhaan, kukkapenkit ja kyökkikasvit, joita hän oli kitkenyt ja kastellut. Muisti vähäpuheisen ja ujon, mutta helläsydämisen isännän, ja toimekkaan, hyvätuulisen emännän. Muisti viime vuoden Vappu-illan, jolloin Varsanniemen Miska saattoi häntä kotiin seuratalolta.

Ja nyt ne ovat kaikki poissa — — muilla — — Miska —?

Miskakinko toisilla — —?

Säikähtyneenä katsoi hän eteensä. Huulet alkoivat nytkiä, silmät räpyttää.

Hiljaa parahtaen heittäytyi hän seipäistä ja maalaamattomista laudoista kyhättyyn luhdinsänkyyn niin että olkipatja kahahti. Painoi päänsä tyynyyn ja purskahti itkuun.

XIX.

Päiväjuhlille meno Sannalta jäi. Mutta iltamasta illalla hän ei enää voinut olla poissa. Hänen täytyi mennä — ja nähdä Miska.

Hän oli sitä varten elänyt tähän päivään saakka. Siihen olivat kohdistuneet kaikki hänen ajatuksensa, toiveensa ja unelmansa. Varsinkin viime viikkoina. Pukukin oli yksinomaan sitä varten laitettu. Sen hinnan säästöön saadakseen oli hänen täytynyt kieltäytyä kaikesta muusta. Ja sen neulomisessa valvoa monet hetket silloin kun toiset olivat rauhassa nukkuneet. Kankaan Liisa sen oli leikannut ja harsinut, mutta itse oli hän sen neulonut talon vanhalla käsiompelukoneella. Itse oli hän sommitellut koristeet ja kaikki. Kaikki tätä päivää varten ja aina Varsanniemen Miska mielessä.

Nyt se hetki oli siis tullut.

Kun hän asetti pukua päälleen, vapisivat hänen kätensä niin, ettei ollut painonappeja kiinni saada. Mutta kun hän asetteli laskoksia ja katseli itseään tässä puvussa, tunsi hän lapsellista iloa. Hän huomasi olevansa taas sievä ja soma, niinkuin Saarenpäässä ollessaankin. Kaikki katkeruus katosi mielestä, aivan kuin olisivat pukuun liittyvät unelmat sen pois ajaneet. Hän avasi luhdin oven, että tulisi enempi valoa. Askeleet olivat melkein tanssiaskeleita ja mielessä ailahteli laulun sävel.

Jos ei Hilmalla olisi ollut juhlilta tulleita vieraita, olisi hän mennyt hänen kamariinsa näyttämään itseään hänelle ja katselemaan, miltä hän Hilman suuressa peilissä näyttäisi.

Mutta siellä oli vieraita. Lypsylle mennessään hän tarkasti heidän polkupyöränsäkin tuvan seinustalla ja tunsi joukosta omankin pyöränsä, sen, joka hänelle Saarenpäässä ostettiin ja joka nyt on Sikkarin Huldalla — sekin —. Ei hän kuitenkaan tahtonut siitäkään nyt sen katkerampaa ajatella. Yritti vain katsella itseään siinä epämuotoisessa pellinpalasessa, jonka oli edellisen piian jäljiltä löytänyt luhdista. Sekin oli kuitenkin niin pieni, ettei siitä paljoakaan viisastunut. Hän pani sen pois, sitoi huivin päähänsä ja meni ulos.

Pihalla oli Hilma vieraittensa, kolmen pojan ja kahden tytön kanssa, iltamaan lähdössä. Sanna hiukan säpsähti, mutta ei sopinut enää takaisinkaan kääntyä. Eivätkä ne näyttäneet häntä huomaavankaan. Pojat katsoivat vähän pitempään, mutta tytöt eivät katsoneetkaan. Huldakaan. Taisi vähän hävetä. Ja mitäs ne hänestä — piiasta. — Se havainto puraisi sen verran, että hän pysähtyi portaille katsomaan kun ne omiaan hälisten ja nauraen läksivät ajamaan. Huomasi tyttöjen kiiltävät ostokengät ja huolettoman näköiset kesäviitat. Katsoi omiin kömpelönnäköisiin vanhan Rantin suutarin tekemiin kenkiinsä, ja muisti, ettei hänellä ole minkäänlaista takkia nyt. Saarenpäässä hänelläkin oli, mutta — —.

Hän meni tupaan. Siellä istui emäntä uuninpankolla ja salamyhkäisenä ikkunasta kurkisteli iltamaan lähtijöitä. Sannan tupaan tullessa kääntyi.

— Meneekö Sannakin iltamaan? kysyi hyvätuulisesti myhäillen.

— Meinaan mennä, sanoi Sanna iloisuutta tavottaen.

— Mene vain, sanoi emäntä äidillisesti. Sanna joi vielä piimän sintua hyllykaapin vieressä olevasta tikerältä lemuavasta pytystä, pyyhki huulensa ja läksi.

Ilmassa tuntui päättyneen sateen ja kauniin sään nostama voimakas apilantuoksu ja mieltä virkistävä raikkaus. — Vain jokunen kiireesti ajava iltamaan menijä oli enää tiellä. Heidän kiireensä herätti Sannassakin levottomuuden sekaista kiirettä ja pani hänetkin jouduttamaan askeleitaan.

Jo etäämpää hän näki että seuratalon portailla oli muutamia poikia. Onkohan tuttuja? ajatteli. Onkohan Miska? ajatteli aremmin ja mielen levottomuus lisääntyi. Luo tultuaan näki että Miskaa ei siinä ollut eikä tuttujakaan muita kun Huikan Eero ja Alasen Niilo. Toiset olivat aivan vieraita hänelle.

Pojat jakautuivat kahta puolta. Silmät maahan luotuina meni Sanna välistä ja ujosti tervehti Niiloa ja Eeroa. He vastasivat sivumennen. Toiset eivät sanoneet mitään, mutta Sanna tunsi että heidän katseensa olivat häneen tähdättyinä.

Eteisessä ei ollut muita kuin pääsylippujen myöjä kopissaan ja ovenvartija oven vieressä tuolilla istumassa. Hieman tavallista uteliaammin katsoivat hekin Sannaan, kun hän asetti huivinsa naulaan ja osti pääsylipun. Ja kun ovenvartija avasi oven saliin, jossa heti kynnyksestä alkaen seisoi miehiä toinen toisessaan kiinni ja Sanna sen nähdessään hiukan peräytyi, niin he molemmin naurahtivat.

— Kyllä sinne vielä mahtuu, sanoi ovimies ja käsipuoleen tarttuen työnsi Sannan oviaukkoon.

— Poikia aivan, sanoi vielä, kun painoi ovea kiinni ja sillä kitisti Sannan miesten sekaan.

Päitä kääntyi ja hikeä hikoaville kasvoille ilmestyi ovimiestä ymmärtävä hymy. Sannakin huomasi sen hymyn. Häntä pelotti ja iletti ja mahdollisimman pieneksi itseään kutistaen ja pukuaan varjellen alkoi hän seinäviertä pitkin hilautua ravintolan ovelle päin, jossa näkyi olevan muitakin tyttöjä. Väljempääkin siellä oli. Mutta ei sieltäkään mitään nähnyt. Eikä sinne paljon kuullutkaan.

Sanna siirtyi ravintolan puolelle ja asettui oven viereen seisomaan.

Ravintolan perimmäisessä nurkassa oli muutamia poikia tupakoimassa. Kyökistä kuului naurua ja puhelua. Ovelta ikkunaan suuntautuvalla pitkällä pöydällä oli rikkomaton järjestys. Sanna vaipui sitä katsomaan.

Siinä oli ensin suurella tarjottimella renkaana kahvikuppeja limittäin toinen toisensa sisälle asetettuna. Lautaset olivat renkaan sisässä. Sitten oli sokeriastia, kerma-astia ja kukkamaljakko, jossa oli kissankelloja, apiloita, horsman kukkia ja päivänkakkaroita. Sen perästä oli vehnätarjotin, jolla oli kahvileipäviiluja renkaaksi asetettuna ja renkaan sisässä pikkuleipäkasa. Sitten oli taas sokeri- ja kerma-astiat sekä kukkamaljakko. Viimeiseksi oli kaksi tarjotinta, joista toisella oli paksusta limpusta leikatuita, toisella ohuesta näkkileivästä tehtyjä, juustolla ja makkaralla päällystettyjä voileipiä. Tarjottimien välillä oli kaksi maitokannua ja niiden ympärillä suulleen asetettuja laseja.

Sanna ei voinut irroittaa katsettaan pöydästä.

Hänkin oli kaksi kertaa ollut ravintolatyttönä silloin kun oli Saarenpäässä. Toissa vuonna kesäjuhlillakin. Silloin oli samoin voileipiä ja kahvia. Rusinasoppaakin silloin oli. Ja he söivät ja joivat niin paljon kuin jaksoivat. Niinkuin varmasti tekevät nytkin tuolla kyökissä. Sanna nielasi suuhun tuppaavan syljen. Hän ei ole saanut vehnäskahvia sitten kun Saarenpään hautajaisissa. Siihen saakka hän kyllä sai. Hyvin useinkin. Mutta sen jälkeen ei ole saanut. — Kun olisi rahaa, niin ostaisi nyt ja joisi: Mutta rahat menivät kaikki pääsylipun ostoon. Ja eiväthän sitä tytöt usein itse ostakaan. Pojathan niille ostavat. — Varsinkin sellaisille, joiden kanssa — — — Jos — — jos — Miskakin — —!

Sannan sydän sykähti ja posket lämpenivät.

Jos Miska ostaisi hänelle kahvit. Tulisi iloiseksi, kun näkee hänet —. Tulee tervehtimään, kyselee ja juttelee ja vihdoin sanoo: "Mutta mennäänpäs juomaan kahvit!" He menevät ja juovat, vehnäsen kanssa. Ja juttelevat. — —

Sannan katse imeytyi pöydän herkkuihin ja ajatus kietoutui siihen kun he Miskan kanssa juovat kahvia — —. Ja kun salissa puhkesi valtava kättenläiske ja syntyi satapäisen yleisön liikahtamisesta aiheutuva kohina, säikähti hän kuin olisi pahanteosta tavattu ja painautui lujemmin seinää vasten.

Valkoesiliinaisia ravintolatyttöjä — Seppälän Mantan ja pari muuta Sanna tunsikin — juoksi salista ravintolaan ja koputtivat kyökin oveen.

— Onko kahvi valmista? kysyivät hätäisesti, kun ovi aukeni.

— On, vastattiin kyökistä vakuuttavasti.

Enempää ei Sanna nähnyt eikä kuullut, sillä samassa hulmahti ihmisvirran alkupää salista ravintolaan ja ravintolapöytä hukkui sinne.

Eikä Sanna enää joutanut pöytää ajattelemaankaan. Salista virtaavaa yleisöä hän vain katsoi, peljäten ja odottaen ja yhä lujemmin seinään painautuen.

Kukaan ei huomannut häntä. Jokaisen katse oli vain suunnattuna ravintolapöytään, jonka ympärillä ensiksi ehtineet jo hälisivät, söivät ja joivat ja tunkeilivat ja astelivat toistensa varpaille ja tyrkkivät toisiaan niin että kahvia läiskyi lattialle ja vaatteille. Sannaankin saakka tungos ulottui. Häntäkin tyrkittiin ja hänen varpailleen asteltiin. Mutta hän ei hievahtanut, eikä kääntänyt katsettaan pois ovesta, josta yhä vain tuppasi ihmisiä ravintolaan.

Siinä hän seisoi vielä silloinkin, kun suurin tungos ja kohina jo oli vaimentunut ja ravintolaan tulleista suurin osa mennyt eteiseen vievän oven kautta pois, eikä uusia enää tullut kuin harvakseen vain.

Hän ei ollut vielä nähnyt Miskaa. Ja häntä alkoi jo pelottaa, että jos ei näekään. Jos ei Miska olekaan täällä? Hän aikoi kurkistaa saliin, mutta samassa kuului sieltä niin äänekäs lähestyvä naurun helinä, että hän vetäytyi äkkiä takaisin ja jäikin odottamaan. Sieltä tuli kaksi avokaulaiseen ja lyhythihaiseen, aivan valkeaan pukuun puettua tyttöä, jotka nauroivat ja kiemailivat välissään tulevalle pojalle.

Sanna jäykistyi ja hänen kyntensä painuivat seinään.

Poika oli Varsanniemen Miska. Tytöistä toinen oli Korpisen Suoma. Toista ei Sanna tuntenut.

Hän kuuli, kun Miska tilasi kolme kuppia kahvia. Sitten hän näki Miskan kumartuvan ja kuuli hänen sanovan: "Tehkää hyvin!" Tytöt ottivat kuppinsa. Miska tarjosi kermaa ja sokeria. Sitten, itse syrjempään siirtyen ja kohteliaasti kumarrellen osoitti vehnätarjotinta. Lopuksi otti Miska itsekin ja sitten he siirtyivät penkille istumaan Sannaa vastapäätä. Sanna piiloutui kahden edessään seisovan pojan taakse ja sieltä seurasi, kun he joivat kahvinsa, nauroivat, juttelivat ja toisinaan uhkausta, toisinaan salaperäisyyttä teeskennellen puivat sormeaan Miskalle.

Vihdoin he nousivat ja toivat kupit pöydälle. Tytöt kiittivät sirosti niiaten ja tulivat takaisin saliin. Mutta Miska läksi paperossia virittäen eteisen ovea kohti ja katosi Sannan näkyvistä.

Sanna ei uskaltanut liikahtaa. Seisoi vain seinää vasten kädet selän takana ja tuijotti eteensä. Tuttuja tyttöjäkin meni siitä ohitse ja tervehtivät. Mutta kun ei Sanna vastannut, eivät hekään pidättäneet puheille.

Vihdoin tuli sieltä taas Miskakin jonkun toisen pojan kanssa. Nyt Miska huomasi Sannan ja, kuin hiukan säpsähtäen ohi mennessään nyökkäsi päätään tervehdykseksi ja pysähtyi toverinsa kanssa salin puolelle oven viereen.

— Kuka tuo tyttö oli, jota sinä tervehdit? kuuli Sanna sen vieraan pojan Miskalta kysyvän.

— Se oli — en tiedä oikein, kuinka sen sanoisin —. Sanotaan sitä sepän Sannaksikin. Se on se, joka oli Saarenpäässä myötynä. Mutta kun ne isäntä ja emäntä kuolivat, niin se joutui sieltä pois ja nyt se on Mattilassa piikana, kuuli Sanna Miskan selittävän.

Hänen päänsä kohosi hiljaa ja silmiin ilmestyi hämmästynyt katse, joka kysyvänä suuntautui vastaisella seinällä olevaan ikkunaan. Kädet irtautuivat seinästä ja valahtivat alas.

Sepän Sanna — Saarenpäässä myötynä — Mattilassa piikana — kolkutti hänen päässään.

— Jos yleisö olisi hyvä ja tulisi saliin, niin jatketaan ohjelmaa, tuli iltaman ohjaaja ilmoittamaan.

Ravintolassa vielä oleva yleisö alkoi virrata Sannan ohi saliin ja Sannan kasvot saivat sellaisen ilmeen kuin olisi hänen hyvin vaikea pidättää nauruaan. Mutta kun ravintola tuli tyhjäksi, säikähti hän ja alkoi pälyillä ympärilleen kuin piilopaikkaa etsien. Ja kun ravintolatytötkin poistuivat, hiipi hän eteiseen vievää ovea kohti, niinkuin ihminen, joka on tullut väärästä ovesta, eikä millään ehdolla sallisi, että sitä huomattaisiin.

Rapuilla tuli Korpisen Rikku Sannaa vastaan.

— Joko sinä menet kotiin? kysyi Rikku.

— Jo, vastasi Sanna.

— Minäkin tulen, sanoi Rikku.

— Tule vain, vastasi Sanna ja enempää Rikusta välittämättä meni. Eikä hän Rikkua oikeastaan nähnytkään. Eikä se mitä hän Rikulle sanoi ollut muuta kuin koneellista äänielimien liikuntaa.

Hän muisti vain Miskan äänen ja tajusi, että kaikki on nyt lopussa — ja että hän on saanut parantumattoman haavan ja pitää kättään sen päällä, etteivät ihmiset sitä näkisi — ja kiiruhtaa pois, ettei veri ihmisten nähden pääsisi vuotamaan.

Luhtiin päästyään hän, vaistomaisesti avaimen sisään otettuaan ja oven hakaan pantuaan, meni pöydän luo tuolille istumaan ja alkoi tuijottaa luukun sulkulautaan sen ilmeisenä kuin olisi hänelle juuri äsken odottamatta mieleen muistunut joku pitkän aikaa unhotuksissa ollut hyvin naurettava asia. Ja yht'äkkiä purskahtikin hän nauramaan.

— Kyllä olen ollutkin hullu kun en tuota jo ennen ole ymmärtänyt! Sepän Sanna, joka on ollut myötynä — se sanoi — mikset sanonut heti, että kunnanvaivaisena — piika. — Ja sellainen on luullut, jotta Varsanniemen Miska, rikkaan talon komea poika — ha ha ha! Kyllä on pitänyt ihmisen ollakin hullu —!

Ja taas hän nauroi.

Ja sitten hän melkein itki. Hammasta purren ja kädet nyrkissä taisteli vastaan, mutta sittenkin melkein itki. Itki sitä, että on nyt niin yksin.

Ja koko maailman hylkäämä.

Hän oli purskahtamaisillaan ääneen itkemään. Mutta kiristikin vain hampaita entistä lujemmin. Ja tunsi säälimättömästi vihaavansa Miskaa ja koko maailmaa. Sylkäsi — — heille vasten naamaa. Nauroi itsellään ja pilkkasi itseään tuon itkun vuoksi.

— Onpas kun asiakin, sanoi.

Ja itki.

Riuhtasi itsensä seisaalleen, sivalsi huivin päästään ja — jäi huivi kädessä, suu ja silmät avoinna kuuntelemaan.

Luhdin tikapuut natisivat.

— Siellä tulee joku, kuiskasi Sanna. Kuka? Henkeä pidättäen hän kuunteli kuinka se rappu rapulta tuli ylemmäksi ja ylemmäksi. Nyt se tuli jo ullakolle — nyt se tarttui oven kahvaan. —

Sanna alkoi vapista, kun ovi rupesi hiljalleen nytkimään.

— Hei, kuului sieltä hiljaa. Avaatko oven?

— Korpisen Rikku taas! — älysi Sanna ja puhkesi kolkosti kalisevaan pilkkanauruun.

Hän oli jo taas ollut uskomaisillaan, jotta se on Varsanniemen Miska — —

Hänen täytyi uudelleen nauraa niin hullulle ajatukselle.

Rikku kuuli naurun ja lakkasi nykimästä. Silloin katkesi Sannan nauru ja jännittyneenä jäi hän kuuntelemaan.

Ullakolta ei kuulunut vähään aikaan mitään. Sitten kuului kuinka Rikku kääntyi poispäin.

Sanna hätääntyi. Äsken, kun Rikku nyki ovea, tuntui hänestä turvallisemmalta. Mutta nyt Rikkukin menee ja jättää hänet! Ja sitten ei hänellä ole ketään.

— Rikku, kuiskasi Sanna arasti.

— Oletko yksin, kysyi Rikku.

— Olen.

Rikku palasi takaisin.

— Avaatko oven? kysyi hiljaa.

— Rikku, kuiskasi Sanna.

— Mitä? kysyi Rikku.

— Rakastatko sinä minua?

— Rakastan, vastasi Rikku.

Liikutuksesta vapisten avasi Sanna oven ja nyyhkien heittäytyi Rikun kaulaan.

XX.

Akat olivat yksimielisiä siitä, että Sannalle pitäisi jo oikein sanoa. Kun on kuin mikäkin votakka! Heti aamulla piti päästä noiden kloppihyväkkäiden kanssa samalle pellolle. Ja kyllä siellä on sitten pidetty eri peliä koko päivä! Naurettu ja laulettu ja kiljuttu kuin kissat maaliskuulla. Pojatkin — muutamat — ovat kuin Perttelin aikaiset karoot!

Syvästi suuttuneina akat aina lyhteen sidettä kiertäessään katsoivat viereiselle pellolle, jossa Sanna renki-Jussin ja päiväläisenä olevan Helipolan Jaskan kanssa leikkasi. Kukaan ei kuitenkaan tullut vielä mitään sanoneeksi.

— Mitä te siellä minusta juoruatte? kysyi Sanna yht'äkkiä akoilta.

— Juoruamme!

— Sinusta?

— Mekö? huudahtivat akat, Jaakoon Liisa, Siikalan Anna ja Samelin Sussu melkein yht'aikaa. Ja ällistyneinä katsoivat toisiinsa.

— Niin te! Koko päivän olette juorunneet.

— Älä nyt! Eihän me mitään oo —

— Ootte te! väitti Sanna. Tottahan mullakin korvat on. — Meinaavat, jotta en minä oo kuullut, sanoi pojille, leikkaamaan kumartuessaan.

— Sitä me oomme kyllä tässä sanoneet, jotta et sinä viime vuonna tuollainen ollut, kun sä Mattilassa olit, tunnusti Jaakoon Liisa ja sirpin pontta kourassaan pitäen pyöritteli sirppiä edessään. — Olit niin siivo ja hiljainen. Ja nyt oot tuollainen ylenannettu.

— Ja päässilmäinen, jatkoi Sanna. Mitäs siitä. Silloin oli rakkaat veljet. Mutta nyt on toisin.

— Kuinka toisin se nyt sitten on? uteli Liisa.

— Niin vain, jotta hurja luonto on parempi kuin rikkinäinen paita, vastasi Sanna ja heitti juuri sitomansa lyhteen keskipellolle. Älkää murehtiko akat! Antakaa hevosen murehtia. Sillä on suuri pää.

— Niin — itkulla ja kehruulla saa yhtä paljon, huusi Jussi.

— Sinäkin, kelvoton, mutisi Liisa ylenkatseellisesti.

— Tällaisella luonnolla ei nurkissa kurkistella. Sinä saat lempiä ketä sinä tahdot Ja minä vain herrastella

lauloi Sanna ja hihkasi:

— Hih hilukaa, eikä tule vilukaan!

— Kun ei vain nolahtaisikin joskus, sanoi Liisa tovereilleen.

— Häh? kysyi Sanna.

— Sanoin vain, jotta kun ei vaan sunkin vielä nolahtaisi joskus, vastasi Liisa rohkeasti.

— Nolahtakoon! Eipä tässä korkealta kaaduttaisi! viskasi Sanna ja katsoi akkoihin kuin jotain vaanien. Heitti niskaansa ja painautui leikkaamaan. Sanaa puhumatta alkoi riipoa niin, että pojat eivät olleet millään pysyä mukana.

Sillä menolla he ehtivät peltonsa päähän paljoa ennemmin kuin toiset.

— Hei akat! huusi Sanna, kun sitoi viimeisen lyhteen ja löi sirppinsä sen tyveen. Leikatkaa niin, että saatte peltonne loppuunkin joskus!

— Me leikkaammekin niin, että tähätkin tulevat lyhteisiin, vastasi Sussu.

— Hoo! Väli tähkistä, kun vain pelto loppuu, vastasi Sanna ja asetti kaksi lyhdettä tyvet päällekkäin ja istui niiden päälle.

— Kyllähän sillä välikin on, sanoi juuri Sannan pellolla lyhteitä kuhilaille paneva isäntä. Vaikka — ei tässä tähkiä ole peltoon jäänyt, tunnusti maahan katsellen.

— Ei ole tapana meidän maassa tähkiä peltoon jättää, sanoi Sanna ja painautui istumaan pää kätten varassa ikäänkuin olisi hyvin väsynyt.

— Sanna saakin jo mennä kotiin auttamaan emäntää siellä, käski isäntä. Pojat saavat ruveta panemaan kuhilaille, että saadaan kaikki pystöön. Tiedä vaikka tulisi sadekin jo taas yöllä.

Sanna nousi selkäänsä painellen, ja raskaanlaisin askelin läksi menemään pitkin peltoa sirppi kädessä. Jaakoon Liisa katsoi tutkivasti häneen. Kumartui äkkiä leikkaamaan, kun Sanna kääntyi taakseen katsomaan.

— Ettekö ole huomanneet tuossa Sannassa mitään? kysyi hiljaa toisilta.

— Ei — mitä? kysyivät Sussu ja Anna ja kääntyivät katsomaan Sannaan. Kun he jälleen kysyvinä kääntyivät Liisaan, niin hän kuiskaten kertoi havaintonsa.

Annalta ja Sussulta putosivat sirpit peltoon ja kädet paukahtivat yhteen. Päätään pyörittäen katsoivat he seisahtunein silmin toisiinsa aivan sanattomiksi hämmästyneinä.

— Mutta älkää Jumalan tähden vain puhuko kellekään mitään, varoitti Liisa.

Toiset tekivät syvästi torjuvan liikkeen.

— No älä hyvä ihminen! Kuka herran tähden tästä nyt menisi puhumaan! Ei toki — eei vaikka! Jopa se olisi oikein kamalaa, vakuuttivat Anna ja Sussu.

— Ei hengelläkään saa hiiskua! Muistakaa se! vannotti Liisa vielä.

— Älä pelkää! vakuuttivat toiset, jonkunverran loukkaantuneinakin, kun Liisa sellaisia ollenkaan ajattelikaan heistä.

Isäntä tuli sinnepäin ja akat alkoivat leikata.

— Isäntä saa hyvän ruisvuoden nyt, sanoi Liisa, kun isäntä tuli kohdalle.

— Ei se huonostikaan mennyt, myönsi isäntä.

— E-i. Näin suuri vainio! Ja tästä tulee jyviä kuhilasluvulta, sanoi Liisa ja sirppiään heiluttaen silmäili yli vainion.

— Kyllä sitä saa, kun maansa hyvin asuu, sanoi Annakin.

Isäntä meni ja akat kumartuivat leikkaamaan.

Isännän edemmäksi mentyä Anna pysäytti taas leikkuunsa ja kuiskasi:

— Ketähän se olisi?

— En minä yhtään ainakaan tiedä, sanoi Liisa päätään puistaen.

Kotona järjestyivät työt niin, että Sanna joutui yksin lypsylle siksi aikaa kun muu leikkuuväki söi illallista. Sitä hän oli toivonutkin, että pääsisi pois tuvasta siksi kun toiset tulevat, ettei tarvitsisi olla akkain katseltavana ja näykittävänä, ja tahallaan viivytteli hän navetassa niin kauan, että vieras väki ehti mennä pois.

Isäntä ja Jussikin laskivat jo sirppejä huomista varten, kun hän vihdoin tuli navetasta. Jussi nyökkäili Sannalle päätään siellä tahkoa pyörittäessään ja iski silmää. Sanna yritti ottaa selvää, mitä Jussilla oli mielessä, eikä huomannutkaan, kun satutti jalkansa porstuan kynnykseen ja kaatui maitoastioineen. Maito levisi kaikki porstuan lattialle, ja Sannalta pääsi karkea kirous.

— No mutta mitäs sä nyt! huudahti emäntä, kun tuli tuvasta katsomaan, mikä siellä kolahti. Vooi sua! Hae nyt takkaluuta ja putulapio ja ota edes sian ämpäriin enintä!

— Saakurin saakuri, hoki Sanna mennessään ja samaa hän hoki luudan ja putulapion kanssa tullessaankin.

— Älä kiroa! pyysi emäntä.

— No mitäs — kun pitää ihmisen olla niin nolo! kivahti Sanna.

— No ei se kiroamalla ainakaan parane. On vain niin ilkeää ja rumaa kuulla, kun naisihminen kiroaa.

— Mitä piian on lukua, sanoi Sanna purevasti.

— Ihminen se piikakin.

— Ei olekaan, — ainakaan kaikkien mielestä, intti Sanna.

— On varmasti, vakuutti emäntä. Kun vain itse itsensä ihmisenä pitää.

Emäntä meni tupaan. Sannan luutaa kuljettava käsi pysähtyi, hän nosti päänsä ja katsoi pitkästi tuvan oveen, jonka taakse emäntä katosi.

Muut ilta-askareensa suoritti Sanna äänettömästi, ja kaikki loppuun saatuaan meni heti huoneeseensa. Otti avaimen pois porstuan puolelta, heittäytyi vuoteelle.

— Oi Jumala! huokasi hän kipeästi ja väänteli käsiään. Nyt ne sen jo tietävät.

Jaakoon Liisa katsoi sillä tavalla. Ja emäntä sanoi: "kun vain itse itsensä ihmisenä pitää".

Tietääköhän emäntäkin jo?

Siitä hän ei ollut varma. Pikemmin hän kuitenkin uskoi, ettei emäntä tiedä. Muuten vain, niin sanoi. Kun hän kirosi. Ja kun hän on muutenkin ollut sellainen ja tällainen.

Mutta Jaakoon Liisa.

Sanna tunsi vieläkin itsessään sen katseen, jolla Liisa katsoi häntä, kun hän heidän ohitseen tuli peltoa pitkin.

Liisa tietää. Ja kun sen Liisa tietää, niin tietävät sen Sussu ja Annakin ja silloin sen pian tietää koko maailma.

Oi Jumala!

Sanna väänteli käsiään, itki puoliääneen ja kuiskaten siunaili:

— Oi Jumala, oi Jumala!

Olihan hän sen kyllä ymmärtänyt, että kerran se tiedoksi tulee. Mutta sittenkin oli hänellä ollut salainen toive, että se ei tule tiedoksi. Tapahtuu jotain sitä ennen — — Ja jos ei mitään muuten tapahdu, niin kyllä hän panee tapahtumaan. — — Tappaa hän itsensä, ennenkuin antaa sen tulla ihmisten tietoon — —

Niin oli hän ajatellut.

Nyt ne kuitenkin sen jo tietävät. Nyt ne jo sanovat että hän on sellainen — — portto — —

Seppälän emäntäkin — ja Sikkarin emäntä — ja tyttäret. Naureskelevat ilkeästi ja sanovat että hänestä on tullut — — —

Mutta ne eivät saa sanoa hänestä sellaista! Sitä iloa ei hän niille anna. Ei totisesti annakaan. — Sanokoot sitten kun hänet koskesta kiskovat — — —

Hän oli hypähtänyt lattialle, takoi nyrkillään pöytään ja hurja ilme silmissään katsoi ikkunasta ulos.

Siellä ulottui musta riihen varjo yli kellertävän ohrapellon, melkein saunaan saakka. Isäntä seisoi ohrapellon pientareella piippu hampaissa ja miettivän näköisenä katseli ohraa. Joen rannalta kuului uimamiesten ääniä.

Hänen uhmansa lysähti lamaan kuin olisi hän nähnyt jotain kaunista ja ylevää, joka on kaikkien muiden saatavissa, ja on ollut hänenkin, mutta jonka omistamiseen hän itse on tehnyt itsensä kelvottomaksi. Hiljaa voihkaisten vetäytyi hän pois ikkunan kohdalta ja vaipui tuolille istumaan.

Hänellä olisi nyt muuten niin hyvä olo. On oikea kamarikin taas hallussa. Ja niin hyvä isäntäväki. Aivan vertaisenaan kohtelevat.

Ja nyt juuri pitää sen tulla — —

Minkätähden pitää hänelle aina niin käydä? Miksei hänenkin elämänsä saa mennä niinkuin muidenkin? Minkätähden hänen elämässään pitää kaiken aina olla näin?

Koko elämä aina tähän päivään asti vilahti hänen mielessään.

Ja tämä päivä!

Hän moitti itseään siitä. Sellaisia päiviä on hänellä jo paljon! Jo viikkolaskulla. Ja kuukausiakin jo. Sellaisiahan ne ovat olleet aina siitä alkaen, kun hänelle selvisi se. Päivät sellaisia. Ja yöt on hän itkenyt — —

— Voi Miska, Miska — —! huokasi hän. Mutta samassa jo nuhteli itseään siitä. Mitäs Miska tähän kuuluu? Eihän Miska käskenyt hänen niin ruveta elämään. — Eikä Rikkukaan — eikä kukaan niistä toisistakaan — olisi hänen luhtiinsa tai kamariinsa koskaan tullut, jos ei hän itse olisi ovea avannut. Itse hän aina niille oven avasi. Jokaiselle. — Tiesi kyllä tunnossaan, että se ei ole oikein ja tunsi aina ikäänkuin tahraantuvansa. Ja melkein heti alkoi Rikkuakin epäillä. Mutta kuitenkin aina avasi oven. Tahtoi muka kostaa. Kostaa? — Kenelle?

Sanna naurahti.

Kenelle hän on kostanut?

Itselleen — — eikä kellekään muulle!

Rikkukin on viime lauantaina ollut kihloilla Seppälän Mantan kanssa. Vai oletko jo kuullut? ilkkui hän itselleen. Ja heittäytyi taas sänkyyn.

Sen pidemmälle ei hän kuitenkaan enää jaksanut. Koetti kyllä uskotella itseään, että hänelle oli aivan samantekevää missä Rikku oli. Mutta sittenkin hän kiristi hampaitaan ja kuuli hienoa rapinaa, kun hänen kyntensä painuivat sängyn reunaan. Kurkusta kuului korinaa ja koko olemus tuntui kääntyvän nurin. Ja taas valtasi hänet villisti hekumallinen ajatus että hyökkää Rikun kimppuun ja paljain käsin repii hänet kappaleiksi. Ja Mantan samoin. Ja itsensä. Ja sen — —

Hän värisi kuin olisi kylmässä vesialtaassa maannut.

Mieleen tuli se aika kun hän oli Saarenpäässä. Ja kuin jostain sumun seasta näki hän siellä silloisen itsensä. Kun hänkin oli puhdas ja viaton.

Ja kaunis — — Hän kurotti käsiään sitä kohti kuin pyytääkseen, että se vetäisi hänet pois sieltä loasta ja pimeästä, missä hän nyt viruu. Mutta se katsoi vain niin surullisesti häneen ja näytti puhtaita käsiään, siten tahtoen osoittaa, että niillä ei sovi ottaa kiinni sellaiseen kuin hän nyt on.

Sannalta puhkesi valitus.

Nuoruus — elämä — kunnia — kaikki on häneltä mennyt. Ja nyt hän on — — nyt hän on — —

Huora!

Älähtäen hypähti hän lattialle, ja jäi suu ja silmät auki kuuntelemaan.

Mitään ei kuulunut.

Hän avasi hiljaa oven porstuaan, hiipi porstuan ovelle ja avasi senkin. Pysähtyi taas kuuntelemaan. Mitään ei kuulunut eikä näkynyt. Halkoliiterin oviaukko vain ammotti siellä mustana kuin pohjaton kita.

Kuin varas pujahti Sanna tuvan ja ruokapuodin välistä pienestä veräjästä, hiipi kuulumattomin askelin tuvan päädyitse vievää polkua. Tuli pienelle puusillalle, siitä jyväaitan eteen ja siitä molemmin puolin aidattua kapeaa polkua saunan luo. Saunan nurkkaan kiinnitetty vasikkahaan veräjä oli auki ja Sanna läksi korkean jokitörmän suojassa juoksemaan yön pimeässä kumeasti kohisevaa koskea kohti.

* * * * *

Puolen yön aikaan tuli hän takaisin väsyneenä ja vaivautuneena. Meni talliin ja siellä irroitti nuoraisen riimunvarren soimen syrjästä. Riimunvarsi kädessä tuli porstuaan ja lukitsi oven. Kamariin tultuaan veti oven lukkoon perässään ja aikoi juuri kumartua kirstuaan avaamaan, kun sängystä kuului aivan kuin siellä olisi joku kähminyt. Äkkiä oli Sanna seisaallaan. — Missä sä näin kauan olet ollut? kuului sängystä Jussin uninen ääni.

Kuin kissa hyökkäsi Sanna sinne, tarttui Jussin kaulukseen ja ennenkuin Jussi ehti edes kieltään huiskauttaa, oli hän porstuan lattialla nelinkontin. Lattialle pudonneen lakin potkaisi Sanna menemään Jussin perään, koetteli, oliko avain poissa porstuan puolelta, ja veti jälleen oven lukkoon. Astui jo pari askelta poispäin, mutta kääntyi jälleen ja kiersi varmuuslukonkin kiinni.

XXI.

Sanna ei mennyt saunaan lauantai-iltana. Sanoi, ettei jouda. Emäntä oli luvannut, että hän saisi mennä sunnuntaiksi Kontolan tädin luo. Hän oli pyytänyt sitä emännältä. Ja hän lähteekin sinne niin pian kun ehtii ettei aivan nokipimeä matkalla saavuta.

Sillä aikaa kun toiset olivat saunassa, laittoi hän itseään matkaan. Pani päälleen sen viime vuonna kesäjuhlille laittamansa puvun. Se oli kyllä jonkun verran ahdas, mutta ei sitä kukaan huomaa, kun hänellä on nyt panna takki päälle.

Kirstusta kaivoi hän huivin ja sen nuoran, jonka silloin yöllä pari kolme viikkoa sitten pani sinne. Koetteli nuorassa olevan silmukan lujuutta, tarkasteli nuoran pituutta ja muutenkin sitä katseli. Kääri sen ja pisti poveensa puseron alle. Pudotti kirstun kannen kiinni ja jäi vapisevin huulin siihen katsomaan.

Oven takaa kuului askeleita ja oveen koputettiin.

— Onko Sanna jo mennyt? kysyi emäntä sieltä.

Sanna pyyhki kiireesti silmänsä, kätki nuoran huolellisesti ja avasi oven.

— Tässä olisi vain vähän jotain tädillesi, ja tässä olisi sinulle vähän evästä, ettet aivan tätisi ruoan päällä tarvitse olla, sanoi emäntä ja antoi Sannalle kaksi kääröä.

— Kiitoksia paljon, sanoi Sanna hiljaa.

— Ja sano terveisiä tädillesi! käski emäntä vielä.

— Kyllä, lupasi Sanna.

— Avaimen minä panen tuonne vuorilaudan päälle, meni hän emännän jälkeen sanomaan.

— Pane, vastasi emäntä. Minnekä vain tahdot. Ei suinkaan me sitä tarvita, huomasi emäntä vielä lisätä ja katosi tupaan.

Sanna katseli emännän tuomia kääröjä arvelevan näköisenä. Pani ne jo kirstuunkin, mutta sitten kuin jotain huomaten otti ne sieltä jälleen pois, etsi vanhemman huivinsa, asetti kääröt sille ja teki nyytin. Heitti sitten katseen kautta kamarin ja oli purskahtaa itkuun.

Oven lukittuaan ja avaimen vuorilaudan päälle pantuaan läksi hän nyytti kädessä menemään maantielle ja sitä pitkin syysillan hämyssä tummentuvaa metsää kohti.

Metsälle ehdittyään hän hyppäsi ojan ylitse metsään. Ja kun oli varma siitä, ettei tieltä enää voitu nähdä, otti hän nuoran povestaan ja alkoi umpimähkään kävellä hiljaa keinuvain oksain alla, nuoraa selkänsä takana pitäen ja katse kiinteästi maahan luotuna.

Silmiin alkoi nousta sumua, huulet alkoivat nytkiä ja aika ajoin vavauttivat hartioita pidätetyt nyyhkeet. Ja viimein hän ääneen tyrskähtäen heittäytyi suulleen sammalikkoon. Ja jäi siihen makaamaan ja nyyhkimään.

Metsässä vallitsi alkavan sunnuntaiyön rauha. Aurinko oli jo laskenut ja varjot kadonneet. Iltatuulen rauhaa luova henkäys oli jo hiljennyt ja päivän arkiset äänet vaijenneet. Rauhoittava, tasainen puolivalaistus ja unelmoiva hiljaisuus valoivat maalle lahjojaan.

Ne vaikuttivat Sannaankin vähitellen rauhoittavasti. Hänestä alkoi hiljalleen tuntua siltä, että siellä jotkut seisovat ja säälien katsovat häneen, yksinäiseen ja hyljättyyn ihmisraukkaan. Eivät uhkaa, eivätkä pilkkaa ja piinaa niinkuin muut. Kätensä vain levittävät hänen ylitseen ja lupaavat ottaa hänet suojaansa.

Kuului heikkoa rahinaa. Sanna vavahti ja teroitti katsettaan sinne päin, mistä se kuului. Pikkuinen hiiri siellä tuli risun alta näkyviin. Nuuski ja nuuski ja pienet korvat sojossa tutki ympäristöä. Uskalsi vihdoin kokonaan aavalle, katkaisi heinänkorren ja pieniä leukojaan paputtaen alkoi sitä pureskella.

Sannan tuska ikäänkuin lientyi, niin soman näköinen tuo hiiri oli. Niin tyytyväinen ja niin viisaat silmät. Tuollainen pieni olento! Täällä vain metsässä asuu kanervain ja sammalten seassa pienen risun alla — — Eikä tarvitse ketään hävetä.

Hiiren eleitä seuratessaan hän unhoitti todellisuuden. Kivistävä raukeus vain alkoi tuntua kaikkialla. Ja piinallisten päivien ja tuskissa valvottujen öiden rääkkäämässä ruumiissa tuntui siltä kuin sitä joku painaisi maata kohti. Varsinkin sitten kun hiirikin vetäytyi risunsa alle.

Nukkumaan — —

Väsymys ja raukeus alkoi suorastaan kirvellä, ja velttona mukautui ruumis kaikkiin alustansa epätasaisuuksiin. Päätä pakotti ja silmäluomien välistä tihkui kuuma vesi.

Raskas musta verho levisi kaiken ylitse.

Hän tunsi makaavansa ohuen hyvin epävarman verkon päällä, josta milloin tahansa voi pudota alas jonnekin pohjattomaan. Hän pelkäsi, ja yritti pitää itsensä mahdollisimman koholla ja keveänä. Kuitenkin verkko hiljalleen kallistui ja hän luisui sen reunaa kohti. Luisui ja luisui ja yhtäkkiä kierähti verkolta pois — ja heräsi.

Heti vaipui hän kuitenkin uudelleen horrokseen. Makasi pohjattoman äkkijyrkänteen reunalla ja piti toisella kädellään lujasti kiinni jostain, ettei vain putoaisi. Joku seisoi siinä vieressä, takoi raipalla saappaittensa varsiin ja vaati häntä nousemaan ja lähtemään jonnekin. Jyrkänne veti häntä, hänen kätensä irrottui siitä josta hän kiinni piti, hän kierähti jyrkänteen reunalta — ja heräsi taas.

Hän muisti että hänellä on joku tärkeä tehtävä, joka on vielä suorittamatta. Joku hyvin tärkeä. Ja jos ei hän sitä suorita, niin tapahtuu hänelle jotain hyvin pahaa. — — Jotain — — pahaa — — pahaa — — Suuria koiria alkoi liikkua hänen ympärillään. Nuuhkivat ja irvistelivät ja olivat niin vihaisen näköisiä. Eikä hän päässyt ylös. Koirat tulivat hiiviskellen yhä lähemmäksi ja lähemmäksi ja yhtäkkiä koko lauma hyökkäsi hänen päälleen. Hän parkaisi, heräsi ja ponnahti istualleen.

Oli aivan nokipimeä. Eikä risausta kuulunut.

Hän pyyhkäsi otsaansa.

Mitäs se olikaan kun hänen piti tehdä — —?

Ja missä hän oikein on —?

Jälleen pyyhkäisi hän otsaansa ja laski käden sivulleen. Se osui sammalen päälle koholle jääneeseen nuoraan. Hän vavahti ja äkkiä nykäisi kätensä takaisin.

Ja jäi tuijottamaan pimeään.

Vähän aikaa niin istuttuaan hän uudelleen tavoitti nuoraa. Se tuntui tutulta. Hän veti sen syliinsä, kuletti sitä kouransa lävitse ja koetti pinnistää muistiaan.

Vihdoin tuli nuoran päässä oleva silmukka hänen kouraansa.

Hän hätkähti niin että hengitys salpautui. Ja muisti missä on ja mitä varten on tänne tullut.

Hänhän on tullut tänne — hirttämään itsensä — — Etteivät ihmiset saisi hänelle sanoa että hän on — — huora — —

Kuin ankarasta vilusta väristen nousi hän seisaalleen, puristi nuoraa lujasti kädessään ja läksi kiiruusti kävelemään. Löi otsansa puuhun ja alkoi kulettaa kättä kasvojen edessä, etteivät oksat silmiin sattuisi. Satutti jalkansa useamman kerran. Ja kaatuikin. Mutta aina vain pyrki eteenpäin.

Aluksi hän uskotteli etsivänsä paikkaa missä tehdä sen mitä varten on tänne tullut. Mutta sitten hän ei enää ajatellut mitään. Kulki vain pimeässä metsässä kuin jonkun kulettamana. Ja kaikin keinoin yritti suojella itseään, ettei haavaa eikä mitään muutakaan vammaa saisi.

Taas hän satutti jalkansa ja kaatui. Ja kun hän yritti siitä nousta vihlasi koko ruumista kuin olisi monella veitsellä viilletty yhtaikaa.

— Nyt se tulee, välähti hänen mielessään, ja tuskaisesti voihkaisten painui hän sammalikkoon suuren kiven vierelle.

Poltto lieveni pian. Mutta nousta hän ei jaksanut. Suoristi vain itsensä kiven viereen makaamaan. Ja sai hämärtyneeseen tajuntaansa kuvan että makaa sairaana pikkutyttönä Saarenpään peräsängyssä. Ja emäntä sieltä lattialta sanoo: "Siunaa nyt Sanni itsesi."

Hän risti kätensä ja siunasi itsensä.

Samassa jo taas vihlasi kuin olisi monilla veitsillä viilletty yhtaikaa.

XXII.

Kontolan täti istui yksikseen aamiaispöydässä syksyisen kyynelherkän aamuauringon valaisemassa tupasessaan. Mutusteli perunoita hampaattomilla ikenillään ja sormin murenteli leipää suuhunsa. Oven käynnin kuullessaan kääntyi katsomaan, että kuka nyt jo näin aikaisin tulee — sunnuntaiaamuna.

— Täti, sanoi tulija hiljaa, painoi toisen käden silmilleen ja toisella otti tukea muurista. — Jäsys siunatkoon! Sannako? — huudahti täti. Mikä sinun on!?

— Oi täti! voihkasi Sanna, kurotti kättään tätiä kohti ja näytti painuvan lattiaan.

Täti hyökkäsi apuun ja talutti Sannan sänkyynsä. Korjasi sängyn reunalle velttona retkahtaneen Sannan käden sänkyyn ja jäi säikähtyneenä katsomaan Sannaa, joka makasi silmät suljettuna ja suu avoinna ja hengitti epätasaisesti huohottaen.

— Mitä Jumalan tähden — Kun on kuin kuoleman käsistä päässyt, puheli täti itsekseen eikä voinut lähteä vuoteen äärestä ennenkuin Sannan hengitys alkoi tasautua ja hän muutenkin näytti rauhoittuneemmalta. Silloin uskalsi täti hiljalleen ruveta aamuaskareitaan suorittelemaan.

Hän luuli Sannan jo vaipuneen syvempäänkin uneen. Mutta yhtäkkiä Sanna kuiskasi:

— Täti.

— Mitä? kysyi täti ja meni luo.

— Minä tapoin sen, sanoi Sanna.

— Tapoit? Minkä?

— Sen — —? Korpisen Rikun — —

— Korpisen Rikun, parkaisi täti. Mitä Jumalan tähden sinä — —

— Niin — — En minä sitä tappanut — — Mutta sen — — Lapsen — — Kun minä makasin Saarenpään peräsängyssä, niin se tuli siihen kitisemään — — Ja silloin minä — — Eikä se sitten enää kitissyt — —

Huohottaen ja suurella vaivalla sai Sanna sen sanotuksi ja katkonaisesti hengittäen vaipui jälleen horrokseen.

Täti seisoi ja tuijotti Sannaan hämmästyneeksi kysymykseksi jähmettyneenä. Pani kätensä ristiin ja hitaasti kääntyi katsomaan taakseen kuin sieltä selitystä ja neuvoa etsien. Kääntyi jälleen Sannaan päin ja jäi kaiken muun unhottaen siihen tuijottamaan ja odottamaan. Seisomaan väsyttyään, haki tuolin sängyn luo ja hetkeksikään katsettaan Sannasta irroittamatta, istuutui sille.

Häntä alkoi ahdistaa kamala luulo. Niin kamala, ettei hän uskaltanut sitä selvään ajatellakaan. Mutta kun muisti, mitä Sanna oli sanonut, niin ei voinut sitä torjuakaan.

— Tappanut, se sanoi. Korpisen Rikun — — Lapsen — —

Täti vavahti ja katsoi Sannaan aivan kuin olisi tahtonut nähdä hänen lävitseen ja siten saada selvyyden. Sannakin vavahti, avasi silmänsä ja näytti hämmästyvän, kun näki tädin. Rauhottui kuitenkin pian ja kuiskasi:

— Täti.

— Mitä? kysyi täti nousten ja sänkyyn kumartuen.

— Muistaako täti mitä Saarenpään emäntä siellä kirkossa sanoi? kysyi Sanna.

Täti nytkähti taaksepäin.

— E-en minä muista — sopersi hän. Sanna näytti hetken yrittävän muistaa.

— Voi kun ei kukaan muista, vaikeroi sitten. Täti hätäytyi. Mutta samassa Sanna jo ilahtuneena huudahti:

— Täti, nyt minä muistan kuinka Saarenpään emäntä sanoi. "Tutki minua Jumala ja koettele minua. Ja jos minä väärällä tiellä lienen, niin saata minua iankaikkiselle tielle." Niin hän sanoi, täti. Hän rukoilee aina niin. Siihen raamattuunkin, joka minulle rippikoulussa annettiin, hän kirjoitti niin. Antakaa täti minulle se raamattu.

— Mi-missä se on — en minä tiedä —, änkytti täti.

— Se on siellä piirongin päällä Miskan kuvan takana, sanoi Sanna aivan selvästi.

Täti joutui avuttomaksi. Sanna katsoi odottaen ja ihmeissään kun ei täti liikahda.

— Oi täti — minä olen niin sairas, parahti sitten yhtäkkiä ja rupesi haikeasti itkemään. Älkää olko täti minulle vihainen! Olkaa edes te minulle hyvä!

Taas loi täti pelästyneen, apua ja neuvoa etsivän katseen ympärilleen. Unhottui pitempäänkin katsomaan ikkunan takana olevaa pihlajaa, jota myrskyä lähenteleväksi yltynyt tuuli ravisteli, niin että ensimäiset kellastuneet lehdet karisivat irti ja menivät tuulen mukana.

Vasta kun Sannan itku lakkasi kuulumasta, kääntyi hän sänkyyn päin. Sanna makasi rauhallisena avosilmin ja katsoi ylisängyn pohjaan kuin olisi jotain miettinyt. Käänsi vihdoin päänsä tätiin päin.

— Täti, sanoi hiljaa. Minä olen ollut väärällä tiellä. Mutta Saarenpään emäntä vie minut oikeaan. Eikö niin täti?

— Niin vie. Ja Jumala, sanoi, täti.

— Ja Jumala, myönsi Sanna. Eikös tätikin tule sille oikealle tielle?

— Tulen.

— Kun minä ensin paranen.

— Niin — — kun sinä ensin paranet, kuiskasi täti ja pidätetystä itkusta täristen kumartui pyyhkimään silmiään hameen helmaan.

Kun hän siitä kohosi ja katsoi sänkyyn, niin Sanna jo taas nukkui.

— Lapsi parka, kuiskasi täti, pitkän aikaa Sannaan katsottuaan, suoristi hiukan edusverhoja ja meni laittamaan kahvipannua takalle, että on edes kahvia antaa Sannalle, kun hän taas herää. Juuri kun hän aikoi istua kahvia jauhamaan, vilahti ikkunan ohi miehen pää ja hartiat.

— Kuka herran tähden tähän nyt — hätäili täti, meni kiiruusti sulkemaan sängyn edusverhot ja asetti tuolit sängyn eteen järjestykseen. Parhaiksi ehti hän jälleen istuutua ja asettaa kahvimyllyn syliinsä, kun tupaan tuli herrahtavasti puettu mies.

— Päivää, täti, tervehti tulija.

— Päivää, vastasi täti kylmästi ja ulos katsoen jauhoi kahvia.

— Eikö täti tunne? kysyi tulija ja tuli kädestä pitäen tervehtimään.

— Kukahan tässä kaikkia ohiajavia joutaa tunnustelemaan, vastasi täti yrmeästi ja vastahakoisesti antoi kätensä.

— Minä olen Masa, sanoi tulija.

— Masa? Mikä Masa? sanoi täti yliolkaisesti ja jauhoi kahvia.

— Se — Masa. Onpas täti nyt! Katsokaa edes!

Täti katsoi tulijaan.

— Ethän sä vain ole sepän Masa, sisar-vainaan poika? tunnusteli.

— Sehän juuri minä olen.

— No — hyvä ihminen! Kun en minä ollenkaan ymmärtänyt ajatellakaan! Käy istumaan!

— Kiitos! Tavataan sanoa, ettei oikein jouda istumaan. Ja minun on nyt vähän sillä tavalla, että minä en jouda pitkiä aikoja olemaan. Kolmen tunnin kuluttua pitää jälleen olla tuolla naapurikunnan Metsäkylässä, sanoi Masa.

— Metsäkylässä, ihmetteli täti. Sieltäkö sinä tulet?

— Sieltä. Sain lainata pyörän ja päätin käydä täällä asioita utelemassa. Kun ei ole tämän pitempi matkakaan, selitti Masa. Ja nyt sitten ensiksi: missä Sanna sisko mahtaa mennä? Tietääkö täti sen?

— Ky-yllähän minä tiedän — — vastasi täti hieman epävarmalla äänellä.

— Ei kai hän Saarenpäässä enää ole?

— Eei — Hän joutui pois heti kun ne isäntä ja emäntä kuolivat. Olet kai kuullutkin, kuinka niiden kävi?

— Olihan siitä lehdissä. Ja minä silloin jo ajattelin Sannaa. Mutta oli silloin vielä omatkin asiat siinä kunnossa, että oli täysi niiden kanssa. Piikana Sanna on?

— Piikana — —

— Minulla olisi nyt tiedossa hänelle hyvä paikka siellä kaupungissa, sanoi Masa. Sen vuoksi minä tänne näin ohimennen poikkesinkin sanomaan teille, että te käskisitte Sannan järjestää asiansa niin, että voi lähteä mukanani, kun kahden viikon kuluttua tulen uudestaan tänne. Otatteko sen tehdäksenne?

— Miksen minä — — Vaikka — —

— Mitä vaikka? uteli Masa.

Tädin silmät kyyneltyivät.

— Sitä vain — jotta ei Sannasta taida nyt olla sen paikan ottajaksi.

— Kuinka —? kysähti Masa.

— Sanna on täällä, sanoi täti silmiään pyyhkien.

— Täällä? huudahti Masa ja etsivin silmin katseli kautta tuvan.

— Tuolla sängyssä se on, viittasi täti.

— Onko hän sairas!?

— On, sai täti sanotuksi ja puhkesi nyyhkimään.

Masa seisoi ällistyneenä. Hiipi sängyn luo, avasi hiljaa edusverhoja ja katsoi sänkyyn. Sanna yhä nukkui. Masa sulki edusverhot ja tuli takaisin tädin luo.

— Onko hän jo kauan ollut täällä? kysyi kuiskaten.

— Tänä aamuna tuli.

— Tänä aamuna! Yksinkö?

— Yksin — lapsi parka, nyyhki täti. Masa ei ymmärtänyt mitä pitäisi tehdä.

— Olisiko tässä lähellä lääkäriä tai sairaanhoitajatarta tai muuta sellaista? kysyi vihdoin.

— Ei ole. Ja tuskin ne tässä mitään auttaisivatkaan. Tämä ei taida ollakaan mitään Jumalan tautia, nyyhki täti.

— Kuinka? Mitä täti tarkoittaa? Täti puhkesi itkemään.

Masa katsoi ihmeissään vuoroin tätiin, vuoroin sänkyyn. Kävi jo uudelleen verhojen taaksekin katsomassa. Mutta kun Sanna yhä vain nukkui, niin tuli jälleen tädin luo. Itkien katsahti täti Masaan, mutta ei saanut mitään sanotuksi.

— Mitä täti tarkoittaa? Ettekö voi sitä sanoa? Minulle! pyysi Masa.

— Kun en itsekään tiedä. Jos luulenkin vain turhia.

— Mitä te luulette? Sanokaa se! pyysi Masa edelleen.

— Minä luulen jotta — kipeästi nyyhkien painoi täti päänsä alas — jotta hän on tehnyt — — lapsenmurhan — —

— Häh! pääsi Masalta. Sannako?

— Niin.

Ja kuin itseään puolustaakseen kuiski täti kaikki, mitä Sanna oli sanonut.

Masa jähmettyi paikalleen seisomaan. Harppasi sitten sängyn luo ja riipaisi edusverhot auki.

Sanna alkoi rauhattomasti kähmiä ja ensin mumistuaan jotain, josta ei saanut mitään selkoa, hän yhtäkkiä itkunsekaisesti, mutta muuten aivan selvästi huusi:

— Emäntä — emäntä —! — Kuoli se, sanoi sitten väsyneesti.

— Älkää kiusatko! Älkää lyökö! parkaisi vielä, ja taas epäselvästi mumisten riuhtoi kuin jostain irti päästäkseen.

Masa katsoi Sannaan särkynein ilmein, ja tutisevan vanhuksen tavoin päätään nyökyttäen sanoi:

— Sisko rukka! Näinkö siis sinunkin piti joutua — —

Lause katkesi ja päännyökkäily taukosi. Kasvojen ilme ikäänkuin koveni. Ja viipyi tuokion ennenkuin hän jatkoi:

— — porvarillisen siveyden uhriksi?

Se tuli puolittain sähisemällä. Ja hänen kätensä tärisivät hiukan.

Sanna kai kuuli Masan sanat. Silmänsä hän kuitenkin avasi. Ja nähdessään miehen katsovan edusverhojen raosta, alkoi hän molemmin käsin torjua, ja huutaa kuin kuoleman hädässä.

Masa poistui sängyn luota.

— Kenties te olette, täti, oikeassa! Kenties hän on tehnyt sen! kuiskasi hän tädille, ja painautui penkille istumaan pään käsien varaan painaen.

Tädin huulet tärisivät ja silmistä juoksi virtanaan kyyneleitä. Hän teki liikkeen kuin tahtoisi hän hyväillä Masaa.

Vähään aikaan ei kuulunut muuta kun heikkoja nyyhkeitä sängystä peiton alta, jotka nekin hiljalleen loppuivat.

Masa vihdoin katkaisi hiljaisuuden, nousi ja viittasi tädin tulemaan kanssaan ulos.

— Se on, täti, sittenkin sillä tavalla, että olkoon miten onkin, niin se mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, eikä sitä voi millään tapahtumattomaksi saada, sanoi hän porstuaan tultua, ja kelloonsa katsoen lisäsi:

— Minun täytyy nyt lähteä. Hoitakaa te Sannaa.

— Onko sulia niin välttämätöin kiire, hätäili täti. Etkö sä nyt edes hetkeä vielä jouda olemaan? Edes kahvia juomaan. Se olisi heti valmista — puolikeittämissä jo — mutta kun tässä on mennyt ihminen aivan sekaisin, pahoitteli täti.

— Ei — kyllä minun nyt täytyy lähteä. Toverien antamat tehtävät täytyy ennen kaikkea suorittaa. Hoitakaa te Sannaa ja — Masa kaivoi kukkaron taskustaan ja pisti sieltä setelin tädin kouraan — tuossa on vähäsen ensi aluksi. Kun kahden viikon kuluttua tulen takaisin, niin katsotaan sitten, mitä voidaan tehdä, — jos nimittäin kruunun hurtat eivät jo sitä ennen Sannaa vie, sanoi hiljemmin ja toisaanne kääntyen.

— Niin — en suinkaan minä tiedä, alistui täti. Mutta olisi ollut niinkuin turvallisempaa, kun sinäkin olisit tässä. Kun sen noin piti käydä — lapsiparan.

— Mitäpäs minäkään tässä voisin tehdä. Jos se nyt kerran niin on käynyt, niin siihen täytyy alistua.

— Niin — huokasi täti, niinhän se on ihmisen tässä maailmassa, että siihen sen täytyy tyytyä, mitä Korkeimmalta sallittu on.

— No hyvästi nyt vain, sanoi Masa tädin käteen tarttuen. Älkääkä nyt itseänne sairaaksi murehtiko. Sillä ei asia ainakaan parane.

— Ei suinkaan paranekaan, mutta — täti huomasi setelin kourassaan. — Mitäs sä tätä rahaa mulle — Jäikös sulle itselle mitään? Ota tämä, kyllä minä tässä muutenkin toimeen tulen.

Täti tarjosi seteliä Masalle.

— Pitäkää vain se, torjui Masa. Jäihän sitä vielä minullekin. Ja eikö tuota uutta saane, kun loppuu.

— Mikä sä nyt sitten oikein olet — en ole vielä sitäkään tullut kysyneeksi? uteli täti. Oletko sä joku virkamies — vai — —?

— Enhän minä mitään erikoisia. Olen nyt tällä kertaa vain sellaisena lähettinä.

— Lähet — — Oletko sinä lähetyssaarnaaja? ihastui täti.

— Een, torjui Masa, ei ainoastaan sanoilla ja äänellä, mutta käsilläänkin ja koko olemuksellaan.

Täti ikäänkuin painui kokoon.

— No mikäs —? Kun sä sanoit jotta lähetys — —? nurkui hän.

— Sellainen puoluelähetti minä olen, selitti Masa. Sosialistiagitaattori, jos täti siitä paremmin ymmärtää.

— Kuinka sä oikein sanoit? Sosialisti — —?

— Sosialistiagitaattori, saneli Masa harvaan. Pelkääkö täti sellaista.?

— Oikeinko sellainen Jumalan kieltäjä? kysyi täti nopeasti, sivuuttaen Masan kysymyksen.

— Kuinka sen kukin ottaa, hymyili Masa vain ja meni pyöränsä luo. Oli juuri hyppäämäisillään satulaan, mutta samassa irroittikin vasemman käden ohjaustangosta ja sen satulaan iskien kääntyi yhä portailla seisovalle tädille sanomaan:

— Se on täti sillä tavalla, että ei tämäkään toimi mitään hauskaa ole. Ja jos en minä olisi juuri nyt sattunut tänne tulemaan, niin minä olisin kukaties hyvin pian sen jättänytkin. Mutta nyt en minä sitä jätä. Äsken tänne tullessani minä muistin Jukka-vainaan kuoleman ja kaiken mitä sen yhteydessä minulle tapahtui — senkin kun olin häntä täältä etsimässä enkä löytänyt. Se jo pani mieleni kuohumaan. Ja kun nyt tulin Sannaa etsimään enkä löytänyt häntäkään — en ainakaan sitä Sannaa, jota etsin — niin nyt olen niin kypsytetty ja kärvennetty, että en enää lakkaa suutani soittamasta enkä muutakaan toimimasta, ennenkuin — ampuvat kuulan kallooni. Hyvästi täti!

Masa kääntyi rajulla liikkeellä, tarttui molemmin käsin ohjaustankoon, hyppäsi satulaan ja läksi kiitämään pois.

Täti jäi portaille seisomaan ja Masan jälkeen katsomaan. Vasta kun Masa katosi näkyvistä, kääntyi hän tupaan menemään ja raskaasti huokaisten itsekseen kuiskasi:

— Eikö siis yhdestäkään tullut oikeaa ihmistä!

XXIII.

Samana päivänä kuin sanomalehdessä kerrottiin Sannan teosta otsakkeella "Petomainen äiti", samana päivänä ilmestyi Välikylään useampaan paikkaan punaisia ilmoituslappuja, joissa ilmoitettiin, että "Sos. dem. puolueen piirineuvoja Santeri Saari puhuu huomenna, tuorstaina, t.k. 19 p. klo 8 illalla Tuomas Ylikarpin talossa. Tervetuloa!"

Näihin lappuihin ei kukaan kiinnittänyt sen enempää huomiota. Olihan noita jo nähty ja agitaattoreita kuultu.

Mutta Rantin suutari tiesi Ratulassa kertoa, että se puhuja on Sannan veli, se, joka oli Varsanniemessä myötynä, aikoinaan.

— Varsanniemen Ruokko-Masako? kysyi talossa sattumalta oleva, vanha ja hampaattomaksi käynyt Antin Miina.

— Se sama. On vain muokannut nimeään. Matti Aleksanteri — mikä se lie sen nimi, vastasi suutari. Ei sitä olisi uskonut silloin, kun se Varsanniemessä olla tuhrusti, että siitä saarnamies tulee, sanoi vielä ja hampaat irvissä hankasi lankaa pikilapulla.

— Jokohan tuli ottamaan selkoa veljensä kuolemasta, hymähti suutarin ääressä istuva isäntä.

Suutarikin hymähti.

— Pitää mennä kuulemaan, niin saa tietää, sanoi.

— Kyllä pitääkin, myönsi isäntä. Kuulemaan ja näkemään minkälaiseksi herraksi se on paisunut.

Puhetta jatkui pitemmällekin, mutta Miina ei joutanut enää sitä kuulemaan, vaan läksi keputtelemaan Koninmäen loukolle päin. Ja jo samana iltana tiedettiin Koninmäen loukon jokaisessa mökissä, että siitä Varsanniemen Ruokko-Masasta, jonka jokainen vielä muistaa, on tullut suuri herra. Pappi tai mikä lie, tuomari. Ja nyt se on tullut ottamaan selvää siitä, kun sen veli silloin sinne Ratulan Hampparin latoon kuoli. Ensin se pitää Ylikarpissa seurat ja sitten aletaan käräjät.

Taitaa Korpisen Rikunkin — kuinka vain — jottei pane sitäkin lujille.

Se sanottiin aina kuiskaamalla.

Seuraavana päivänä levisi se kylään ja naapurikyliinkin, niin kauas kuin ehti, ja sai kaikkialla mielenkiinnon hereille.

Jo kuuden ajoissa alkoi pikkupoikia kuhista Ylikarpin porstuassa ja kartanolla. Kaatoivat porstuassa vesikorvonkin ja mummon vyyhtimäpuun särkivät. Kukon pyrstösulat myös sinä iltana katosivat.

Seitsemän tienoissa oli tupa jo puolillaan nenäänsä käsiselällä pyyhkiviä akkoja, etupäässä Koninmäen loukkoisia, jotka uteliaasti tarkastivat jokaista tupaan tulijaa, ja keskenään supattelivat, kuinka Antin Miinalla oli ollut virsikirjakin mukana. Mutta kun Samelin Sussu oli sanonut, ettei hän ainakaan ota virsikirjaa, oli Miinakin jättänyt kirjansa Samelin tuvan ovi-ikkunalle.

Ennen kahdeksaa oli tupa jo täyteen ahdettuna. Porstuaankin jo alkoivat jotkut pysähtyä.

Syntyi pieni kohaus, kun puhuja Kivistön maalarin kanssa tuli tupaan ja puikkelehti pöytää kohti. Päät kohosivat ja uteliaita katseita tähtäytyi häneen.

Hintelävartaloinen, keskipituinen, laihahko, lyhyttukkainen ja kalpea mies. Ei ollenkaan suuren herran näköinen. Se vain, että katse oli terävä.

— Kyllä vain tuntee jotta Masa se on, supisivat Koninmäen akat toisilleen.

Nenänsä puhdistettuaan kaivoi Kivistön maalari taskustaan Työväen Laulukirjan, ja selaili sitä vähän aikaa. Kohotti sitten katseensa ja antoi sen kulkea kautta tuvan. Rykäisi ja seisomaan nousten ehdotti että laulettaisiin Työväen marssista joku värssy, "koska täällä näyttää olevan sellaisiakin, jotka sen osaavat".

Kun laulu oli laulettu, meni puhuja pöydän taakse ja alkoi puhua.

Kuta kauemmin hän puhui, sitä pitemmäksi venyivät Koninmäen loukkoisten alahuulet. Kun kahlaa kaiken maailman asiat: Franskat ja Englannit, ja Saksat ja kommunistit, eikä Jukasta puhu mitään. Sitä sosialistiansa vain selittää — niinkuin ei tuota nyt jo tiedettäisi, mitä se on —

Yksi ja toinen jo haukotteli ja Miinan Mikki suorastaan nukkui.

Puhuja pysähtyi ja kuiskasi jotain maalarille. Maalari nousi ketterästi, kurotti uuninloukon puolelle, jossa talon omat naiset istuivat, ja hiljaa kysyi: saisiko vettä? Emäntä otti läkkituopin hyllynpielestä, täytti sen pankolla olevasta puhdas vesiämpäristä ja lähetti tulemaan pöytää kohti. Puhuja joi ja pyyhki nenäliinalla huulensa.

Tätä kaikkea seurasivat Koninmäenloukkoiset mielenkiinnolla. Miinan Mikkikin tyrkättiin hereille. Ja kun puhuja jälleen alkoi puhua, oli koko kuulijakunnan huomio taas häneen kiinnitettynä.

Kun puhe oli loppunut ja sen päälle oli laulettu, ilmoitti Kivistön maalari että: "kun arvoisa puhuja on nyt ensi kerran tilaisuudessa puhumaan entisille kotikyläläisilleen, lupaa hän pienen väliajan kuluttua pitää toisenkin esitelmän. Niin että jos kansa olisi hyvä ja vähän aikaa odottaisi."

Osa yleisöstä, varsinkin ovipuolella olevasta, meni ulos. Suurin osa kuitenkin jäi paikoilleen samoin kuin puhujakin, joka vain siirtyi avatun ikkunan luo ja ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä katseli ulos syysillan pimeyteen.

Yksi ja toinen meni, vanhan tuttavuuden nimessä, siihen häntä hymyillen tervehtimään ja jonkun sanan vaihtamaan hänen kanssaan. Eikäpä se mitään ollutkaan, jos Hälisen nikkari, Huutolan Janne ja muut sellaiset itselliskansan paremmaiset ja etuleirin ihmiset sinne menivät. Mutta kun Haltorpin Juhakin — se joka oli Ratulassa pikkurenkinä silloin kun Jukka katosi ja joka sen Jukan löysikin sieltä Ratulan Hampparin ladosta — kun hänkin mennä tomsotti sinne, niin surkean rikkinäisissä housuissa ja pieksurisoissa, ja remseästi paiskasi kättä puhujalle, niin silloin ei Antin Miina enää voinut olla leikkiä laskematta.

— Pitäisiköhän munkin nyt jo mennä, hän toisille nauroi. Kyllä mä vain sen Jukan tähden niin paljon juoksin, ja niin monta kertaa silmäni punaisiksi itkin, jotta mun mennä kannattaisi aivan yhtä puhtaasti kuin tuon Juhankin.

Ei Miina kuitenkaan mennyt. Eikä kenties olisi vielä ehtinytkään, kun puhuja yhtäkkiä, kuin salaisen käskyn saaneena, siirtyi pöydän taakse ja sanoi, että eiköhän aleta. Ja molemmin käsin pöydän reunasta kiinni pitäen ja hiukan eteenpäin nojaten jäi tuikean, melkein kuin taisteluun vaativan näköisenä odottamaan pihalla olevia, jotka Kivistön maalarin kehoituksesta tulla kolistivat tupaan ja arasti jäivät sinne ovipuolelle. Vain jotkut rohkeimmat uskalsivat tulla peremmälle, epävarmoin askelin hekin, aivankuin olisivat vasta kävelemään opetelleet.

Kivistön maalari selaili taas laulukirjaa, mutta ei ehtinytkään ehdottaa laulua, kun puhuja jo alkoi.

— Mitä te läksitte katsomaan? hän saarnanuottia matkien kysyi. Purppuraan ja kalleisiin liinavaatteisiin puettua ihmistäkö läksitte katsomaan? Vai läksittekö te katsomaan suurta profeettaa? Vai ruokoako joka tuulelta häälytetään?

Koninmäen akat vilkaisivat toisiinsa että: nyt se alkaa sen saarnan, ja: olisi taitanut saada virsikirjakin olla, ja ottivat kasvoilleen kallellapäisen jumalansanan kuunteluilmeen.

— Jos te näitä läksitte katsomaan, niin te turhaan tulitte. Sillä mitään näistä te ette tässä löydä, jatkoi puhuja.

Ja hetkisen ääneti katsottuaan, kokonaan muuttuneella äänellä sanoi:

— Vai mitä te läksitte katsomaan? — Läksittekö katsomaan Varsanniemen Ruokko-Masaa?

Hän nytkähti eteenpäin sitä sanoessaan. Ja Koninmäen loukon akat unhottivat jumalansanankuunteluilmeen ja jäivät suu auki odottamaan, mitä se nyt sanoo.

— Jos te Varsanniemen Ruokko-Masaa läksitte katsomaan, niin sen te löysitte.

— Varsanniemen Ruokko-Masan te tässä nyt näette.

Hän nyökkäili kuulijoilleen, huulillaan kuivakiskoinen hymy.

— Ihmettelette kai, että mikä minusta tällaisen on tehnyt. Sosialistiakitaattorin. Minusta, joka täällä olin ylimalkaan verrattain siivo poika. Niin siivo, että olin oikein hiljainen. Ja nyt olen tällainen pahanilmanlintu.

Kurillisuutta tavoitteleva särkynyt hymy väreili hänen huulillaan.

— Minä en vähääkään ihmettele sitä, että minusta tällainen on tullut. Ei se sen kummempaa ole kuin sekään, että teistä on jokaisesta tullut se, mitä te kukin olette. Se on nähkääs elämä sellainen suuri leipurimestari. Se leipoo meistä jokaisesta sellaisen kuin se kulloinkin hyväksi näkee. Yhdestä tekee makean sokerikakun, joka jo melkein silmänluonnista sulaa, toisesta tekee muhean vehnäpullan, kolmannesta vankan ruisleivän. Ja minkä mistäkin tekee. Joskus käy elämälle kuitenkin niin kuin emännillekin, että leipomus menestyy huonosti. Luulen että minun kanssani on elämälle käynyt sillä tavalla. Liekö ollut hiivassa vika, vai liekö pidetty liian kauan juurihulikassa vai missä lie vika ollut? Summa vain on se, että minusta tuli hapan kannikka. Tätä kannikkaa kypsentäessään elämälle sitten tuli toinen nolaus. Pisti sen liian kuumaan uuniin. Siellä se meni takaisin ja painui likilaskuiseksi. Ja paloi. — — Tällä tavalla minusta tuli se mikä minä nyt olen: hapan ja karvas kannikka, sitkeä pureskella ja vaikeasti sulava.

Kuiva, teräväviivainen hymy oli hänellä suupielessä ja kylmää terästä silmissä, kun hän katsoi kuulijoitaan.

— Se minun hapantumiseni alkoi silloin, kun minä olin tässä kylässä ja minun nimeni oli Ruokko-Masa, sanoi sitten kylmällä tyyneydellä. Ja lyhyen hengähdysajan pidettyään jysäytti:

— Kuka antoi minulle sen nimen? Hymyn ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan ja lävistävä katse iskeytyi kuulijoihin.

Hiljaisuutta häiritsi vain Koninmäen akkain puolelta kuuluva kahina, kun he kurkkailivat nähdäkseen, mitä Varsanniemen isäntä meinaa. Siellähän se, tämän isännän isävainaan aikana, ruokolla oli. — Sen vain ehtivät huomata, että lattiaan näkyi katsovan, kun puhujan ääni jälleen alkoi kuulua.

— Kun minä pari viikkoa sitten jo ohimennen kävin näillä tienoin ja näin tuttuja maisemia ja tuttuja seutuja, heräsivät mielessäni lapsuuden muistot, kertoi hän pakotetulla tyyneydellä. Mieleni heltyi niin, että kyynel kohosi silmääni — minä olen nähkääs ihminen minäkin, ainakin vielä toistaiseksi. Minä tiesin, että minulla on täällä sisar, sisar, jota en ollut nähnyt kymmeniseen vuoteen, ja joka oli pikkutyttö, viaton ja kirkassilmäinen, kun täältä läksin. Ja kun minä ajattelin sitä mahdollisuutta, että saan nähdä sisarenikin, niin minä iloitsin niinkuin sanotaan lapsen iloitsevan joulukuusesta.

— Minä olen nähnyt sisareni — —

Hän nytkäytti päätään kuin olisi itkua vastaan taistellut. — Minä olen nähnyt sisareni, uudisti hän kuivasti. Ja hiljalleen nyrkkiään pöytään takoen ja terävästi kuulijoihinsa katsoen jatkoi:

— Minun sisareni on häväisty tässä kylässä! Minun sisarestani on tässä kylässä tehty nainen, jota te kutsutte portoksi ja jota te sanotte syvästi halveksivanne, ja jota kenties on syytäkin halveksia. Mutta — —

Hän iski koko voimallaan nyrkkinsä pöytään ja pöydän päälle ryömilleen syöksähtäen kysyi:

— Kuka se oli, joka sen teki?

Silmät leimusivat ja sanat jysähtelivät kuin moukarilla lyöden ja naulitsivat kuulijat paikoilleen. Koninmäen akatkaan eivät uskaltaneet kurkistella, onko Korpisen Rikku paikalla.

— Kuka se oli, joka sen teki? sähisi hän uudelleen ja pitkän aikaa poltti kuulijoitaan katseellaan. Sitten naskalin terävällä äänellä jatkoi:

— Minulta on tässä kylässä tapettu veli? Kukas sen teki?

Äsken hänen katseensa poltti kuulijoita. Nyt se pisteli kuin tulisilla neuloilla ja hiljalleen vaelsi yli tuvan aivan kuin olisi tahtonut jokaista erikseen piinata. Ja kuulijat istuivat kuin törkeästä rikoksesta yllätettyinä. Hengähdystäkään ei kuulunut. —

Vähitellen alkoi puhujan silmäin ilmeessä taas olla ivan väriäkin. Ja oli sitä jo äänessäkin, kun hän uudelleen alkoi.

— Te ajattelette tuota ja ajattelette tätä henkilöä ja sanotte: hän sen teki. Ja vielä ajattelette kenties niinkin, että: kyllä hän sietäisi saada oikein isän kädestä! Niin en minä ajattele. Eipä sillä, että säälisin sellaisia ihmisiä, tai pitäisin kuritusta heille liiallisena. Kaukana siitä. Minä en sääli ketään. Minä olen sitä mieltä, että tässä maailmassa ei ole ainoatakaan ihmistä, joka olisi ansainnut muuta kuin — tulla kerran hirtetyksi. Ja jotkut kaksikin kertaa. Eikä mikään voisi estää minua sieppaamasta browninkia taskustani ja tässä teidän silmäinne edessä ampumasta niitä, jotka tiedän, ja jotka tekin tiedätte syyllisiksi. Mutta mitä se auttaisi? Mitä se auttaisi, että minä yhden piikatytön raiskaajan tässä ampuisinkin, kun niitä kuitenkin miljooneja jäisi? Ja mitä auttaisi, jos minä käräjillä saisinkin yhden turvattoman poikapahasen hoitajan rangaistukseen kuolemantuottamuksesta, kun monta muuta samallaista kuitenkin jäisi? Ja vaikka minä saisin ne kaikkikin hävitetyksi, niin mitä sekään auttaisi? Kun kuitenkin jäisi jälelle porvarillinen yhteiskunta ja sen niinsanottu siveellinen maailmanjärjestys, joidenka hoivissa näitä tällaisia sikiää, syntyy ja kasvaa kuin kärpäsiä kesäkuulla.

— Tällainen hävittäminen olisi yhtä tuloksellista kuin ruveta tappamalla hävittämään likakärpäsiä tunkiosta. Kun yhden tapat, niin kymmenen pörisee sijalla. Vasta kun tunkio hajotetaan pohjiaan myöten, vasta silloin häviävät likakärpäsetkin. Samoin se on tässäkin asiassa. Tämä porvarillinen yhteiskunta on eräänlainen tunkio, jossa piikatyttöjen raiskaajat ja muut roikaleet ja roistot kiiltävinä ja lihavina sontakärpäsinä liehuvat. Eikä ne muulla häviä nekään, kuin sillä, että koko tunkio hajotetaan ja ajetaan pellolle. Se tahtoo sanoa: koko porvarillinen yhteiskunta lyödään nurin ja hajoitetaan. Sitä me vaadimme. Se on meidän ohjelmamme. Ja sen ohjelman puolesta me taistelemme kaikin keinoin. Emmekä lopeta, ennenkuin voitto on meidän.

— Me vaadimme — — — — —.

Se pamahti kuin olisi pato puhjennut. Ja siitä jatkui puhe kuin valloilleen päässyt kohiseva, pohjamutia kuohuttava kevättulva.

* * * * *

— — — Me emme enää pyydä. Me vaadimme. Me emme enää rukoile. Me taistelemme. Henkeen ja vereenkin saakka me taistelemme, jos on tarvis. Me emme pyydä armoa, vaan vaadimme oikeutta. Me emme rukoile armopaloja emmekä nöyrästi kiitä, kun saamme syödäksemme niitä muruja, jotka rikkaitten pöydiltä putoavat, ja päällemme pukea niitä rääsyjä, joita he itse eivät kehtaa enää päälleen panna. Me vaadimme oikeutta köyhille ja sorretuille ja yhteiskunnan likatunkioille viskatuille. Ihmisoikeuksia — niitä me vaadimme heillekin. Emmekä lakkaa taistelemasta, ennenkuin he ovat ne saaneet ja ennenkuin tämä porvarilliseksi yhteiskunnaksi kutsuttu tunkio on hajoitettuna. Me nyt elävät voimme kukaties vielä sortua ja joutua tappiolle. Mutta meidän jälkeläisemme voittavat ja kostavat meidän tappiomme moninkertaisesti.

— Vaviskaa siis te, jotka olette meitä vastaan! Teidän valtanne päivät ovat luetut!

Hän pudotti itsensä istualleen ja yleisön ylitse katsoen pyyhki hikeä otsaltaan.

Tupaan humahti hiljaisuus niinkuin myllyyn, kun vesiovi painetaan kiinni. Oli aivan kuin olisi elämän eteen yht'äkkiä lyöty sulku eikä se vielä ollut ehtinyt uutta uomaa itselleen löytää.

Haltorpin Juha ja pari muuta vain lähetteli Varsanniemen nuorelle isännälle, vanhalle Ratulaiselle ja muille kylän komeille silmäyksiä, joilla sanoivat:

— Siinä kerrankin saitte. Mitäs sanotte nyt?

— Phyh, vastasivat nämä katseillaan.

Toiset eivät kuitenkaan huomanneet tätä äärimmäisyyksien äänetöntä taistelua. He katselivat vain lattiaan ja salaa alta kulmain vilkuilivat toisiinsa sen näköisinä, kuin olisivat huomanneet jotain häpeällistä, mutta eivät olisi selvillä siitä kummanko tässä pitäisi hävetä, heidänkö vai tuon puhujanko.

Ulkoa kuului alkavan syyssateen kohina.