Produced by Tapio Riikonen

HÄNEN ISIENSÄ JUMALA

Kirj.

Jack London

Suomentanut

Aito Kare

Helsingissä, Minerva Oy, 1921.

SISÄLLYS:

Hänen isiensä jumala.
Pohjolan tytär.
Teiden erotessa.
Naisen kestävyys.
Suuri kysymys.

HÄNEN ISIENSÄ JUMALA.

I.

Koskematon, neitseellinen metsä levisi joka suuntaan, — meluisten huvinäytelmien ja hiljaisten murhenäytelmien paikka. Täällä käytiin taistelua olemassaolosta alkuaikaisella petomaisuudella. Englantilaiset ja venäläiset riitelivät vielä Sateenkaaren maan omistamisesta — ja tässä oli pääsyy, — sillä kultaa jänkit eivät vielä olleet näistä äärettömistä maa-alueista tavanneet. Susilaumat iskivät hirvilaumoihin valiten niistä heikkoja ja kantavia, ja seurasivat niitä samalla hellittämättömyydellä kuin tuhansia ja taas tuhansia sukupolvia takaperin. Vähälukuiset alkuasukkaat tottelivat noitiaan ja päälliköltään, karkoittivat pahojahenkiä, polttivat vanhuksiaan, taistelivat naapureitansa vastaan ja söivät vihollisiaan mielihyvällä, mikä seikka erinomaisesti todisti heidän vatsojensa ruuansulatuskelpoisuuden. Mutta tämä tapahtui aikana, jolloin kivikausi läheni loppuaan. Tuntemattomilla teillä ja kartalla näkymättömillä aavikoilla näyttäytyivät kansainvaelluksen etumaiset tiedustelijat — vaaleat, sinisilmäiset, lannistumattomat miehet, rauhattoman rotunsa ilmi-elävät edustajat. Sattumalta tahi aikomuksella, yksittäin, kaksittain tahi kolmittain he saapuivat, tietämätöntä mistä; taistelivat, kuolivat tahi kulkivat etemmäksi, tuntematonta mihin. Noidat ja poppamiehet koettelivat heitä tuhota, päälliköt lähettivät sotilaitaan taistelemaan heitä vastaan, kivi törmäsi teräkseen, mutta turhaan. Kuni vesi, joka juoksee tuntemattomista lähteistä, tunkeutuivat he läpi pimeiden metsien ja vuorensolien, sousivat yli jokien kömpelöissä veneissä, tahi mokkasiineihin puettuina tasoittivat latua koirilleen. He olivat suuren heimon edelläkävijöitä ja heitä oli monta, mutta nahkoihin kääriytyneet pohjolan asukkaat eivät sitä vielä tienneet. Monet tuntemattomista kulkijoista taistelivat viimeiseen saakka ja kuolivat revontulten kylmässä loisteessa, samoinkuin heidän veljensä tekivät troopillisten maitten tulisessa hiekassa; ja he tulevat samoin jatkamaan siihen asti, kunnes heidän rodulleen määrätty aika ja tehtävä on täytetty.

Oli keskiyön aika. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi heleänpunaisia pilviä, jotka vaalenivat länteen ja tummenivat itään päin, ne osoittivat näkymättömän keskiyön auringon olemassaoloa. Hämärä ja valo sekaantuivat niin, että yötä ei ollut, — päivä yhtyi päivään.

Yukonin pinnalla huutelivat villit lintulaumat erilaisilla äänillään loppumattomia valituksia ja kaiku nauroi ivallisesti tyynen joen yläpuolella.

Hidasjuoksuisen joen rannalla seisoi kaksi, kolme puunkuorista tehtyä ruuhta. Norsunluupäiset keihäät, luiset väkänuolet, hirvennahkaisista hihnoista valmistetut jousen jänteet ja yksinkertaiset, kömpelöt vitsasverkot osoittivat, että joessa oli parhaillaan lohenkutu. Läheltä, epäjärjestyksessä olevista nahkateltoista, kuului kalanpyydystäjien ääniä. Nuorukaiset painiskelivat keskenään tahi pyörivät tyttöjen jälestä iäkkäämpien keskustellessa keskenään. Heidän jaloissaan leikkivät ja tappelivat alastomat lapset kieriskellen liassa yhdessä ruskeiden susikoirien kanssa.

Toisella puolen leiripaikkaa, mutta erillään siitä, oli toinen leiri, jonka muodosti kaksi telttaa. Se oli valkoisten miesten leiri. Ymmärrettävästikin leiripaikan valinta oli kokonaan valkoisten tekemä, niin että väärinkäsitysten sattuessa heidän leirinsä täydelleen hallitsi intiaanien asemapaikkaa; tappion sattuessa johti toisesta teltasta suora jyrkkä mäki alas rannalle, — veneille. Toisesta teltasta kuului sairaan lapsen kovaääninen itku ja äidin rauhoittava laulu. Nuotion ääressä keskusteli kaksi miestä, — puoliverinen ja valkoinen.

— Niin! Minä rakastan kirkkoa kuin uskollinen lapsi, Bien! Rakkauteni on niin suuri, että päiväni ovat kuluneet sitä paetessani ja yöt raskaissa unennäöissä tehdessäni itselleni tästä rakkaudesta selkoa. Kuulkaa!

Puoliverisen äänessä tuntui viha ja kosto.

— Olen syntyisin Punaiselta Joelta. Isäni oli valkoinen, — yhtä valkoinen kuin te. Mutta te olette jänkki, hän oli englantilainen ja gentlemanin poika. Äitini oli päällikön tytär. Niin, toisenkin kerran haluttiin tietää minkälaista verta virtasi suonissani, sentähden että asuin valkoisten luona ja isäni sydän sykki minussa. Siellä oli valkoinen tyttö, joka katsoi minuun ystävällisesti. Hänen isällään oli paljon maata ja paljon hevosia, hän oli tärkeä henkilö omiensa keskuudessa ja hänessä virtasi ranskalainen veri. Hän puhui, että tytöllä ei ole omaa mielipidettä, keskusteli paljon tyttärensä kanssa ja oli hyvin tyytymätön siihen, mitä tapahtui.

— Mutta tytöllä oli oma mielipide, sillä me seisoimme pian papin edessä. Mutta vielä pikemmin tuli hänen isänsä puhuen valheellisia sanoja ja antaen pettäviä lupauksia, loppujen lopuksi pappi peräytyi eikä halunnut siunata liittoamme. Niinkuin ei kirkko alussa siunannut syntymistäni, ei se halunnut myöskään siunata avioliittoani ja pakoitti minut tahraamaan käteni ihmisverellä, Bien! Tällä tavalla on minulla syytä rakastaa kirkkoa. Silloin löin minä pappia vasten ajeltua suuta, jonka jälkeen tyttö ja minä kiireesti ratsastimme Fort Pierreen, jossa kirkonpalvelija oli hyvä ihminen. Mutta jälkeemme ajoivat tytön isä, veljet ja ystävät. Taistelimme hevosten selässä siihen saakka, kunnes olin lyönyt alas satulasta kolme ja loput ratsastivat Fort Pierreen. Silloin käännyimme tyttä ja minä itään, metsiin ja vuorille. Niin ei meitä siis vihitty, — se oli hyvän kirkon ansio, kirkon, jota rakastan niinkuin uskollinen poika.

— Mutta huomatkaa naisen kummallisuus, naisen, jonka sydäntä ei yksikään mies koskaan voi ymmärtää. Yksi niistä, jonka löin satulasta, oli hänen isänsä, ja jälestä tulevien hevosten kaviot musersivat tämän. Sen me näimme, tyttö ja minä, mutta minä unohdin sen, eikä hänkään näyttänyt sitä muistelevan, mutta jälkeenpäin, hiljaisina iltoina, se nousi välillemme ja myöskin yön hiljaisuudessa, kun lepäsimme tähtien alla ja olimme yksin. Se oli aina kanssamme. Tyttö ei ajatellut sitä, mutta se istui tulemme ääressä ja saattoi meidät vieraantumaan toisistamme. Tyttö koetteli vapautua, mutta juuri silloin kohosi se hänen mieleensä; luin sen hänen silmistään ja epätasaisesta hengityksestään. — Sitten synnytti hän minulle lapsen — tytön, ja kuoli. Menin silloin äitini sukulaisten luo, antaakseni lapsen imettäjälle. Mutta käteni olivat tahratut ihmisen vereen, niin, kirkon ansiosta olivat ne ihmisveren tahraamat. Ja ratsastava poliisi etsiskeli minua, mutta äitini veli, joka silloin oli päällikkönä, piilotti minut antaen minulle hevosia ja ruokaa. Ja me matkustimme, tyttäreni ja minä, Hudsonin lahden rannalle, jossa oli vähän valkoisia, ja kysymykset, joita he tekivät, olivat harvalukuisia. Minä työskentelin yhtiön metsästäjänä, oppaana ja koirien ajajana, kunnes tyttäreni kasvoi naiseksi, — pitkäksi, solakaksi ja kauniiksi.

— Te tunnette pitkän, yksinäisen talven, joka synnyttää huonoja ajatuksia ja rumia tekoja. Varaston päällikkö oli kova ja rohkea mies. Hänessä ei ollut mitään, joka olisi voinut miellyttää naista, mutta hän kiinnitti huomionsa tyttäreeni, kun tämä tuli naiseksi. Jumalan Äiti! Hän lähetti minut koirien kanssa pitkälle matkalle, jotta voisi… te ymmärrätte, hän oli sydämetön ja kova mies. Tyttäreni oli aivan valkoinen ja hänen sydämensä oli valkoinen ja — hän kuoli.

— Yö, jolloin palasin, oli kylmä; ei näkynyt kuuta ja koirat ontuivat. Intiaanit ja valkoiset katselivat minuun vaieten ja minä tunsin kauhua tietämättä minkävuoksi, mutta en sanonut sanaakaan, ennenkuin olin ruokkinut koirat ja syönyt itse, kuten tulee miehen, jonka on pidettävä huolta asioista. Sitten puhuin pyytäen selitystä, mutta he vetäytyivät etemmäksi peläten vihaani ja sitä, mitä saatoin tehdä; kuitenkin tuli asia kerrotuksi, surullinen asia, sana sanalta, ja he ihmettelivät, että olin niin rauhallinen.

— Kun he olivat puhuneet, menin päällikön taloon rauhallisempana kuin nyt siitä kertoessani. Hän pelästyi ja kutsui apuun valkoisia, mutta ne eivät hyväksyneet hänen tekoaan ja jättivät hänet selviytymään yksin. Hän juoksi papin taloon. Seurasin sinne. Mutta tullessani taloon asettui pappi tielleni ja alkoi lempeästi vakuuttaa minulle puhuen, että vihastunut ihminen ei saa mennä oikeaan eikä vasempaan, vaan on hänen maltettava mielensä ja muistettava Jumalaa. Vaadin isän oikeudella, että hän antaisi minun kulkea eteenpäin, mutta hän vastasi, että voin mennä vain hänen ruumiinsa yli ja pyysi, melkeinpä rukoili minua. Niin, tässä oli kirkko, taaskin kirkko, ja… minä menin hänen ruumiinsa yli sekä lähetin päällikön kohtaamaan tytärtäni hänen jumalansa luokse, tämän valkoisten miesten huonon jumalan luo. — Alempana olevaan leiriin oli annettu tieto. Nousi melu ja minä poistuin Suuren Orjajärven alueen kautta, Mackenzien laaksoa alas, yli Valkoisten Vuorten, ohi Suuren Yukonin lisäjoen ja tulin tänne. Siitä päivästä tähän saakka ovat teidän kasvonne ensimmäiset, jotka näen isäni heimoon kuuluvalla miehellä. Mahdollisesti viimeisetkin! Nämä ihmiset — minun kansani — ovat yksinkertaista väkeä ja minulla on heidän keskuudessaan vaikutusvaltaa. Minun sanani on heille laki ja heidän jumalanpalvelijansa täyttävät vain minun käskyjäni. Kun puhun heille, puhun itselleni. Me vaadimme, että meidät jätetään yksiksemme. Emme tarvitse teitä. Jos sallimme teidän jäädä tuliemme luo, tulee teidän jälkeenne kirkkonne, pappinne ja jumalanne… Ja tietäkää — jokaisen valkoisen miehen, joka saapuu asuinsijoillemme, pakoitan minä kieltämään jumalansa. Te olette ensimmäinen ja minä osoitan teille hyväntahtoisuutta. Olisi senvuoksi parasta, jos te lähtisitte ja mitä pikemmin, sitä parempi itsellenne.

— Minä en ole vastuunalainen veljistäni — sanoi toinen mies täyttäen ajatuksissaan piippunsa.

— Mutta minä tunnen teidän rotunne, — vastasi puoliverinen. — Teidän veljiänne on paljon, ja te sekä seurueenne olette vain muiden edellä. Ajallaan tulevat toiset vallatakseen maan, mutta minun aikanani se ei tapahdu. Olen kuullut, että he ovat jo Suuren joen alkuvarsilla ja kaukana alajuoksun luona ovat venäläiset.

Hay Stockard — jänkki — katsoi kummastuneena puoliveriseen. Se oli hämmästyttävä maantieteellinen paljastus. Fort Yukonissa olevassa Hudsonin lahden asutuspaikassa oli kokonaan toiset tiedot joen suunnasta. Otaksuttiin sen laskevan Jäämereen.

— Siis Yukon laskee Beringin mereen? — kysyi hän.

— En tiedä, mutta alempana on venäläisiä, paljon venäläisiä. Voitte mennä etemmäksi ja näette sen itse, voitte myöskin palata takaisin veljienne luo, mutta ylös Koyukukiin teidän ei pidä lähteä, sillä sotilaat ja noidat tottelevat minun määräyksiäni. Niin käsken minä, Babtiste Punainen, jonka sana on laki, koska minä olen tämän kansan päällikkö.

— Mutta jos minä en menisi alas venäläisten enkä takaisin veljieni luo?

— Silloin joutuisitte pian jumalanne luo, huonon jumalan luo, valkoisten miesten jumalan luo.

Punainen aurinko näyttäytyi taivaanrannalla, himmeänä ja verisenä. Baptiste Punainen nousi, nyökäytti kevyesti päätään ja meni takaisin omaan leiriinsä keskelle punertavia varjoja ja satakielen lauluja.

II.

Hay Stockard kirosi karkeasti ja voimakkaasti. Hänen vaimonsa kohotti katseensa padoista ja kupeista silmäten terävästi pitkin jokea. Vaimo osasi eroittaa miehensä mielenlaadun niistä kirouksista, joita tämä päästeli. Hän ymmärsi tämän tapauksen ansaitsevan huomiota. Pitkä ruuhi, auringossa välkkyvine airoineen, tuli poikki joen ja ohjasi rannalle. Hay Stockard silmäili sitä huolellisesti… Kolme soutumiestä ojentautui ja kumartui, kumartui ja ojentautui säännöllisessä tahdissa; mutta punainen vaate, joka oli kääritty yhden miehen pään ympäri, kiinnitti hänen huomiotaan.

— Bill! — huusi hän. — Hei, Bill!

Kömpelö, jättiläismäinen olento näyttäytyi toisesta teltasta haukotellen ja hieroen silmiään. Nähdessään kummallisen veneen karkkosi hänestä heti uni.

— Oh, helvetti! Piruko niitä tänne kiikuttaa?

Hay Stockard pudisti päätään yrittäen ottaa kiväärin.

— Parasta ampua hänet, — sanoi Bill. — Tuo varmasti turmelee meiltä kaiken, jos laskemme hänet tänne.

Mutta Stockard hylkäsi tämän äärimmäisen keinon ja pidätti Billiä. Kaksi intiaania hyppäsi rannalle ja ruuhesta astui maihin valkoinen matkustaja, eroten toisista silmiinpistävän päähineensä vuoksi.

— Paavali Tarsolaisen tapaan tervehdin teitä. Olkoon rauha ja Jumalan armo kanssanne.

Hänen ilmaantumisensa vastaanotettiin jurolla vaiteliaisuudella.

— Hay Stockard, jumalankieltäjä ja syntinen, tervehdin teitä. Sydäntänne hallitsee mammona, järkenne on pahan hengen vallassa, teltassanne on nainen, jonka kanssa teillä on rakkaussuhde; näistä synneistä käsken minä, Jumalan lähettiläs, Sturges Owen, teitä kääntymään, katumaan ja puhdistautumaan.

— Jättäkää nuo lorunne! — keskeytti Hay Stockard suuttuneena, — tiedättekö, että Baptiste Punainen on tuolla? — ja hän osoitti kädellään intiaanien leiriin.

Sturges Owen, maailman valistaja ja Herran apostoli, meni jyrkänteen reunalle ja käski saattajiensa tuoda leiritarpeet.

Stockard seurasi häntä.

— Kuulkaapas, mitä sanon teille, — sanoi hän tarttuen lähetyssaarnaajan olkapäähän. — Pidättekö omaa nahkaanne suuressa arvossa?

— Elämäni on Herran kädessä ja minä teen vain Hänen työtään Hänen viinitarhassaan, — vastasi mies juhlallisesti.

— Oh, jättäkää tuo! Mitä pidätte kidutuksesta?

— Tapahtukoon Herran tahto.

— Hyvä on, te löydätte sen täältä, mutta minä annan aluksi teille neuvon. Ottakaa se vastaan tahi ei, niinkuin haluatte. Jos te jäätte tänne, niin te tulette kukistetuksi. Ettekä te yksin, vaan mekin, Bill, vaimoni…

— Vaimonne ei usko pyhään evankeliumiin…

— Enkä minä. Te tuotatte kärsimyksiä ei vain itsellenne, mutta myöskin meille. Viime talven palelin yhdessä kanssanne, niinkuin hyvin muistatte, ja tiedän teidän olevan hyvän miehen. Jos katsotte velvollisuudeksenne kääntää pakanoita, niin hyvä on, mutta älkää unohtako mahdollisia seurauksia. Tämä mies — Baptiste Punainen — ei ole intiaani. Hän on samaa juurta kuin mekin. Yhtä päättäväinen kuin minäkin ja yhtä itsepäinen uskonkiihkossaan kuin te. Kun te molemmat kohtaatte, niin en sekaannu asiaan, vaikkapa joutuisinkin suoraa päätä helvettiin. Ymmärrättekö? Seuratkaa neuvoani ja matkustakaa. Jos lähdette alas, tulette venäläisten luo. Heidän keskuudessaan on kreikkalaiskatolisia pappeja, jotka auttavat teitä pääsemään yli Beringin merelle — sinne mihin Yukon laskee, — ja sieltä ei ole vaikea palata sivistyneisiin oloihin. Kuulkaa minua ja matkustakaa täältä mahdollisimman nopeasti.

— Se, jonka sydämessä asuu Herra ja jonka kädessä on evankeliumi, ei pelkää ihmisten eikä saatanan juonia, — vastasi lähetyssaarnaaja juhlallisesti. — Minä tapaan tämän miehen ja koettelen käännyttää hänet. Yksi kadonnut lammas, joka palautetaan kirkon helmaan, on suuremman arvoinen kuin tuhannen pakanaa. Se, joka on voimakas pahassa, saattaa tulla suureksi myöskin hyvässä, siitä on Saulus esimerkkinä: Lähtiessään Damaskon tielle vangitsemaan kristittyjä hänen korviinsa kaikui Pelastajan ääni: "Saulus, Saulus, miksi vainoot minua?" Siitä hetkestä astui Paavali Herran puolelle ja tuli suureksi sielujen pelastajaksi. Samoinkuin Paavali Tarsolainen työskentelen minäkin Herran viinimäessä ja kärsin kidutusta, loukkauksia, pilkkaa ja vainoa rakkaudesta Häneen.

— Tuokaa pieni teepussi sekä vesikattila, — huusi hän venemiehilleen; — ja älkää unohtako hirvenlapaa ja paistinpannua.

Kun hänen miehensä saapuivat rantaäyräälle, laskeutuivat he kaikki kolme, leiritarpeet selässä ja käsissä, polvilleen ja kiittivät Jumalaa aavikon ja joen yli onnellisesti suoritetusta matkasta. Hay Stockard katseli näitä menoja epäillen ja pilkallisesti; mikään juhlallinen tahi romanttinen ei liikuttanut hänen kovaa sydäntään. Samaan aikaan ilmestyi Baptiste. Huomaavaisesti katseli hän kaikkea tätä muistellen tyttöä, joka jakoi hänen kanssaan vaivat vuorilla ja metsässä sekä tytärtään, joka makasi jossakin synkän Hudsonin lahden rantamilla.

III.

— Hitto soikoon, Baptiste, en olisi saattanut ajatellakkaan sitä, en hetkeäkään. On myönnettävä, että tämä mies on hullu ja merkitsee vähän asioiden kulussa, mutta kuitenkaan, ymmärrätte, en voi jättää häntä.

Hay Stockard vaikeni, koettaen nähtävästi sovittaa näihin sanoihin sydämensä karkean siveysopin.

— Hän on kyllästyttänyt minut aikoja sitten, kyllästyttää minua nytkin, ja enemmän kuin kerran on hän tuottanut minulle erilaisia ikävyyksiä, mutta te unohdatte, että me olemme hänen kanssaan samaa rotua — hän on valkoinen — ja… ja minulla ei ole oikeutta ostaa omaa elämääni hänen elämällään, vaikkapa hän olisi neekerikin.

— Olkoon niin, — vastasi Baptiste Punainen. — Minä osoitin teille armoa ja annoin mahdollisuuden valita. Tulen pian sotilaineni ja tapahtuu toinen tahi toinen, — joko minä tapan teidät tahi te kiellätte jumalanne. Jättäkää pappi minun haltuuni ja te saatte mennä rauhassa. Muuten täytyy teidän tuhoutua. Mieheni ovat valmiit aina lapsista alkaen nousemaan teitä vastaan. Katsokaa, lapset ovat vallanneet teidän ruuhenne.

Hän osoitti joelle. Alastomat poikaset kaalelivat vedessä kuljettaen ruuhia. Kun he olivat edenneet ulkopuolelle kiväärin kantaman, kiipesivät he veneisiin ja alkoivat soutaa.

— Antakaa pappi minulle ja te saatte ruuhenne takaisin. Ajatelkaa!
Sanokaa mielipiteenne, mutta älkää kiirehtikö.

Hay Stockard pudisti päätään. Hänen katseensa pysähtyi vaimoonsa, jolla oli lapsi rinnoillaan. Stockard epäröi eikä kohottanut katsettaan ympärillä oleviin ihmisiin.

Baptisten viimeisten sanojen aikana tuli paikalle pappi.

— Minä en pelkää, — sanoi hän. — Herra pitää minua kädessään ja olen yksin valmis menemään uskottomien leiriin. Vielä ei ole myöhäistä. Usko siirtää vuoria. Yhdennellätoista hetkellä voin kääntää heidän sydämensä oikealle tielle.

— Nyt on sopiva tilaisuus kaapata tuo kulkuri, — kuiskasi Bill vanhemman toverinsa korvaan, osoittaen silmillään Baptisteen. Tehkäämme hänestä panttivanki ja lopettakaamme hänet, jos hän vastustelee.

— Ei, — sanoi Stockard. Annoin hänelle sanani, että tulemme keskustelemaan rauhassa. Sodan säännöt, Bill, sodan säännöt. Hän on käyttäytynyt rehellisesti varoittaessaan meitä, senvuoksi en voi rikkoa sanaani.

— Hän täyttää joka tapauksessa uhkauksensa kuitenkin, siitä ei ole epäilystäkään.

— Se on totta, mutta en halua, että puoliverinen olisi minua kunniallisempi. Miksikä ei tehdä niinkuin hän haluaa, annetaan hänelle lähetyssaarnaaja ja niin on asia selvä?

— Ei, ei — venytti Bill epämääräisesti.

— Et siis halua!

Bill punastui kevyesti ja lakkasi väittelemästä. Baptiste Punainen odotti lopullista päätöstä. Stockard meni hänen luokseen.

— Kas näin on asia, Baptiste. Saavuin tänne tarkoituksella mennä Koyukukiin. Minä en tarkoita pahaa, enkä ajattele mitään huonoa, enempää nyt kuin silloinkaan. Yht'äkkiä ilmestyi tämä jumalanpalvelija, niinkuin te häntä nimitätte. Minä en häntä tuonut tänne. Hän olisi joka tapauksessa tullut olinpa minä täällä tahi en. Mutta kun hän on nyt täällä, niin olen velvollinen tukemaan häntä, koska hän on samaa rotua kuin minäkin. Jos te itsepäisesti pysytte päätöksessänne, niin kylänne hiljenee ja tyhjenee, teille jää vähemmän ihmisiä kuin nälän jälkeen. Totta on, että mekin kuolemme, teidän soturinne…

— Mutta ne, jotka jäävät jälelle, saavuttavat rauhan ja heidän korvissaan eivät tule kuulumaan vieraiden jumalien sanat eikä muukalaisten jumalanpalvelijoiden ääni.

Stockard ja Bill kohauttivat olkapäitään ja poistuivat, puoliverinen läksi takaisin leirilleen. Lähetyssaarnaaja kutsui seuralaisiaan ja he laskeutuivat polvilleen rukoukseen. Stockard ja Bill alkoivat hakata kirveillä muutamia suuria petäjiä ja laittoivat niistä rintavarustuksen, joka täydelleen vastasi tarkoitustaan. Lapsi nukahti ja nainen asetti sen nahkojen päälle ryhtyen auttamaan leirin vahvistamisessa. Kun nämä valmistukset oli suoritettu loppuun, valitsivat Stockard ja Bill avonaisen paikan ja alkoivat hakata pois pensaikkoa. Vihollisen leirin taholta kuului sotarumpujen ja noitien äänet, jotka rohkaisivat väkeä.

— Pahinta on, että he haluavat hyökätä yllättämällä, — valitti Bill heidän kirveet olalla palatessaan takaisin.

— He odottavat vain keskiyötä, jolloin ei näe ampua hyvin.

— Siinä tapauksessa lienee parasta alkaa toimia nyt heti.

Bill otti kirveen asemesta kiväärin.

Eräs poppamiehistä, joka seisoi korkeammalla muita heimolaisiaan, oli selvään näkyvissä. Bill tähtäsi häneen.

— Onko kaikki kunnossa? — kysyi hän.

Stockard avasi ampumatarvelaatikon, saattoi vaimonsa vaarattomaan paikkaan ja antoi merkin.

Bill laukaisi.

Poppamies kaatui. Hetkisen vallitsi hiljaisuus, sitten kohosi raivokas ulvonta ja joukko nuolia lenteli leiriin.

— Haluan tehdä sille kulkurille saman tempun, — huomautti Bill ladatessaan pyssyään. — Vannon osaavani häntä silmien väliin.

— Älä tee sitä, — virkkoi Stockard pudistaen päätään alakuloisesti.

Baptiste nähtävästi koetteli tyynnyttää sotaisimpia alamaisistaan, mutta sensijaan, että olisivat täydessä päivänvalossa heittäytyneet hyökkäykseen, jättivät intiaanit kylänsä ja kääntyivät pikaiseen pakoon, tuhoatuottavien laukausten saavuttamattomiin. Käännytysinnon vallassa oleva Sturges Owen päätti ensin mennä yksin pakanoiden luo yhtä valmiina voittoon kuin kidutukseenkin, mutta vähitellen uskonkiihko sammui ja luonnollinen itsesäilytysvaisto pääsi oikeuksiinsa. Ruumiillinen kauhu tuli uskon sijaan, rakkaus elämään oli suurempi kuin rakkaus Jumalaan. Tämä ei ollut uusi kokemus. Hänet valtasi ennestään tuttu heikkous. Hän muisti, kuinka hänen seuralaisensa ohjasivat, ikäänkuin mielipuolet, veneen keskelle uivaa jääpaljoutta ja kuinka hän vaarallisimmalla hetkellä heitti pois aironsa alkaen kiihkeästi rukoilla ja pyytää armoa. Nämä muistot eivät olleet mieluisia. Ne saattoivat hänet häpeämään itseään ja sieluaan, joka oli niin heikko, että ruumis saattoi saada ylivallan. Mutta rakkaus elämään! Rakkaus elämään! Hän ei voinut sitä tukahuttaa. Hänen urhoollisuutensa, jos sitä voi siksi kutsua, johtui uskonkiihkosta, kun taas Stockardin ja Billin rohkeus johti juurensa syvälle painuneista esikuvista. Heissä ei rakkaus elämään ollut sen vähäisempi, mutta rakkaus rodun perintätapoihin oli voimakkaampi; ei senvuoksi, että he eivät olisi pelänneet kuolemaa, mutta he eivät voineet ostaa elämäänsä häpeän hinnalla.

Lähetyssaarnaaja nousi ja hetkeksi hänet valtasi halu uhrautua. Hän ryömi jo puoleksi yli rintavarustuksen mennäkseen pakanoiden luo, mutta vaipui voihkien, käsien ja jalkojen vapistessa, takaisin.

— Kuinka heikko minä olenkaan! Kuka minä olen paetakseni Herran
tahtoa? Ennen maailman luomista on kaikki elämän kirjaan kirjoitettu.
Kuinka minä, maan mato, voin muuttaa sivuakaan tahi sen osaakaan siitä?
Tapahtukoon Herran tahto!

Bill tuli hänen luokseen ja sanaakaan sanomatta löi häntä kovasti. Sitten hän jätti tämän värisevän hermoläjän ja käänsi huomionsa Owenin seuralaisiin. Mutta heissä ei näkynyt pelkoa ja reippaasti ottivat he osaa taistelun valmistamiseen. Stockard puheli hiljaa vaimonsa kanssa.

— Tuokaa lähetyssaarnaaja tänne, — käski hän Billiä.

— Nyt, — määräsi hän, kun Owen seisoi tylsänä heidän edessään, — tehkää meidät mieheksi ja vaimoksi, mutta heti.

Sitten hän lisäsi, selittääkseen käytöstään Billylle. — Eihän saata tietää, kuinka tämä loppuu, senvuoksi aion saattaa asiani järjestykseen.

Nainen alistui valkoisen herransa toivomukseen. Hänelle ei näillä menoilla ollut mitään merkitystä. Omalta kannaltaan katsoen hän oli Stockardin vaimo ensimäisestä päivästä lähtien, kun he olivat yhtyneet. Läsnäolijat olivat todistajina. Bill seisoi lähetyssaarnaajan vieressä kiirehtien, kun hän viivytteli. Stockard sanoi naiselle vastaukset ja kun tuli aika, eikä ollut parempaa sormusta, kiersi hän naisen sormen oman sormensa ympärille.

— Suudelkaa morsianta! — käski Bill. Sturges Owen oli liian masentunut vastustaakseen.

— Nyt ristikää lapsi.

— Kaikkien sääntöjen mukaan, — määräsi Bill.

— Uudelle tielle on otettava mukaan kaikki tarpeellinen, — huomautti isä ottaessaan lapsen äidiltä. — Työskentelin kerran Kalliovuorilla ja minulla oli kaikkea muuta, paitsi ei suoloja. Ei ole milloinkaan sitä unohdettava. Ja jos nainen ja lapsi joutuvat yöllä vangeiksi, he voivat joutua ruuaksi intiaaneille.

Kuppi täytti kastemaljakon virkaa ja menojen loputtua vietiin lapsi vaarattomaan nurkkaukseen rintavarustuksen taa. Tehtiin tuli ja alettiin valmistaa illallista. Aurinko näkyi pohjoisessa laskeutuen likemmäksi taivaanrantaa. Taivas tällä suunnalla oli veripunainen. Varjot pitenivät, valo sammui ja metsän pimeydessä elämä hiljalleen vaimeni. Vieläpä lintujenkin äänet joella alkoivat hiljetä ja yö saapui. Mutta intiaanien luona melu vain kasvoi, lyötiin rumpuja ja laulettiin villejä sotalauluja. Mutta kun aurinko katosi taivaanrannan taa, lakkasi melu. Ympärille laskeutui puoliyön hiljaisuus. Stockard laskeutui polvilleen ja alkoi katsella hirsien välitse.

Lapsi rupesi itkemään ja kiinnitti hänen huomionsa. Äiti kumartui itkevän lapsen yli ja tämä nukahti uudelleen. Tuli hiljaisuus, syvä, loputon. Silloin kuului äkkiä puolikovaa laulua. Tummia haamuja näyttäytyi avoimella paikalla. Nuolet suhisivat, jänteet vongahtelivat. Heille vastattiin kiväärien laukauksilla. Yhtäkkiä voimakkaan käden heittämä keihäs lävisti Stockardin vaimon tämän kumartuessa lapsensa puoleen ja nuoli sattui lähetyssaarnaajan käteen.

Taistelu muuttui tulisemmaksi. Koko leirien välinen ala oli ruumiiden peittämä, mutta jälelle jääneet ryntäsivät eteenpäin ja tulvahtivat yli rintavarustuksen kuin valtameren aallot. Sturges Owen peittäytyi telttaan sillä aikaa kun ihmiset kaatuivat ja kuolivat. Stockard hallitsi jälleen tilannetta työntäen takaisin intiaaneja kuin vikiseviä koiria. Tumma käsi tempasi heikon lapsen äidin ruumiin alta ja löi sen voimakkaasti hirttä vasten.

Villien rengas tiukkeni peittäen hänet keihäillä ja luupäisillä nuolilla. Aurinko nousi ja valaisi kaikki punertavilla säteillään. Kahdesti syöksyivät intiaanit häneen ja kahdesti ajoi hän heidät kirveellään takaisin. He kaatuivat, ja hän tallasi heitä jaloillaan, kuolleita, ja kuolevia. Intiaanit pysähtyivät ja hän nojasi nääntyneenä kirveeseensä.

— Vannon kautta sieluni! — huusi Baptiste Punainen. — Sinä olet mies! Sano, ettei ole Jumalaa ja sinä saat elää.

Stockard pudisti kieltävästi päätään.

Sturges Owen vietiin puoliverisen luo. Taisteluun osaaottamatta hän oli jäänyt koskemattomaksi, mutta hänen silmänsä harhailivat täynnä kauhua sinne tänne. Jumalankieltäjän sankarillinen vartalo, haavojen ja nuolien peittämänä, nojautuen rohkeasti kirveeseen, välinpitämättömänä, lannistumattomana, ylpeänä, kiinnitti hänen harhailevan katseensa. Ja hän tunsi syvää kateutta tätä miestä kohtaan, joka seisoi niin tyynenä kuoleman kynnyksellä. Nähtävästi muistutti juuri Stockard Kristusta, eikä hän, Georg Owen.

Hän tunsi epämääräistä suuttumusta esi-isiinsä henkensä heikkoudesta ja hänet valtasi viha sitä kaikkivaltiasta voimaa vastaan, joka oli luonut hänet, palvelijansa, niin heikoksi. Voimakkaampikin mies olisi tällaisen kauhun vallassa kieltänyt uskonsa ja sellaiselle kuin Sturges Owen, se oli aivan itsestään selvää. Peläten ihmisiä hän saattoi päättää kapinoida Jumalaa vastaan. Hänellä oli usko ilman uskon voimaa, eikä hänellä ollut sielun voimaa.

— No, missä on nyt sinun Jumalasi? — kysyi puoliverinen.

— En tiedä. — Owen seisoi suorana ja vapisevana kuin lapsi, joka vastaa katkismustaan.

— Mutta sinulla on Jumala?

— Oli.

— Entä nyt?

— Ei ole.

Stockard kuivasi veren silmistään ja hymyili. Lähetyssaarnaaja katsoi häneen uteliaasti. Siihen, mitä tapahtui, hän ei ottanut osaa. Hän oli katsoja — matkan päässä. Baptisten sanat ulottuivat juuri hänen korviinsa.

— Hyvin hyvä. Katsokaa, tämä mies menee vapaana, eikä hänelle saa mitään pahaa tapahtua. Menköön hän rauhassa. Antakaa hänelle ruuhi ja ruokaa. Menköön hän venäläisten luo ja kertokoon heidän papeilleen Baptiste Punaisesta, jonka maassa ei ole mitään Jumalaa.

He veivät hänet hiukan etemmäksi, missä seisahtuivat katsomaan, kuinka murhenäytelmä loppuisi. Puoliverinen kääntyi Hay Stockardiin.

— Täällä ei ole Jumalaa — toisti Baptiste.

Toinen hymyili vastaukseksi. Eräs nuorista sotilaista otti keihään varustautuen iskemään.

— Onko sinulla Jumala?

— On, minun isieni Jumala.

Baptiste Punainen antoi merkin ja keihäs lävisti Stockardin rinnan. Sturges Owen huomasi norsunluukärjen pistävän esiin selästä, näki miehen horjuvan, hymyilevän ja kuuli katkeavan keihään äänen, kun mies kaatui. Silloin lähti hän alas jokea viedäkseen venäläisille tiedon Baptiste Punaisesta, jonka maassa ei ole Jumalaa.

POHJOLAN TYTÄR.

— Te olette — kuinka sanoisin — laiska ihminen ja haluaisitte saada minut vaimoksenne. Se ei ole hyvin. Ei, ei koskaan laiska mies tule minun miehekseni.

Näin puheli Joy Molineau Jack Harringtonille, ja viime yönä oli hän puhunut samoin Louis Savoy'lle, mutta ranskaksi.

— Kuulkaa, Joy!

— Ei! Ei! Miksikä kuuntelisin laiskoja ihmisiä? Tämä ei ole kaunista: käytte luonani, koetatte voittaa suosiotani, ettekä tee mitään. Kuinka te voitte hankkia elatusta perheellenne? Miksi teillä ei ole kultahiekkaa? Onhan monilla muilla sitä liiaksikin.

— Minäkin olen työskennellyt ahkerasti, Joy. Joka päivä olen ollut tiellä tahi joella. Palasin juuri nyt. Koirani väsyivät. Toiset ovat onnellisia ja löytävät paljon kultaa, mutta minä — minä en ole onnellinen.

— Oh! Mutta kun se mies, muistatteko, Mc Cormack, intiaanivaimonsa kanssa löysi kultaa Klondykesta, te ette menneet. Toiset menivät ja ovat nyt rikkaita.

— Tehän tiedätte, että suoritin etsiskelyjä Tananan yläjuoksun varsilla enkä tiennyt Eldoradosta ja Bonanzasta mitään ennenkuin oli liian myöhäistä.

— Ne ovat vain verukkeita, te ainoastaan — miten sanoisin — kierrätte asiaa.

— Kuinka niin?

— Olette laiska. Ette viitsi työskennellä. Eldorado-joella on eräs hyvin rikas valtaus. Eräs mies löi sinne paalunsa ja lähti pois, eikä kukaan tiedä, minne hän on joutunut. Kuuteenkymmeneen päivään ei kukaan saa oikeuksia tähän valtaukseen. Senjälkeen toiset miehet, paljon toisia miehiä, lähtevät matkalle tuulen nopeudella saadakseen ennen muita valtauspaperit. Heistä tulee rikkaita. He voivat hankkia perheelleen elatuksen.

Harrington oli hyvin innostunut, mutta peitti sen ja kysyi välinpitämättömästi:

— Koska on määräaika?

— Puhuin tästä asiasta Louis Savoy'n kanssa — jatkoi tyttö kiinnittämättä huomiota kysymykseen. — Luulen hänen voittavan.

— Vieköön hänet piru!

— Niin, hän puheli minulle: — Joy, minä olen vahva, minulla on hyvät koirat. Minulla on hyvät keuhkot. Koetan voittaa. Sitten te menette kanssani naimisiin? Ja minä sanoin hänelle… sanoin…

— Mitä te sanoitte?

— Sanoin: "Jos Louis Savoy voittaa, tulen hänen vaimokseen".

— Mutta jos hän ei voita?

— Silloin ei Louis Savoy tule, niinkuin sanotaan, minun lapsieni isäksi.

— Mutta jos minä voitan?

— Te? Ha, ha! Ette ikinä.

Vaikkapa ärsyttävänäkin, kuten oli laita tässä tapauksessa, Joy Molineau'n nauru hyväili korvaa. Harrington ei siitä välittänyt. Hän oli kauan sitten tottunut tällaiseen kohteluun. Hän ei sitäpaitsi ollut poikkeuksena. Tyttö saattoi kaikki ihailijansa kärsimään samalla tavoin. Tällaisina hetkinä hän oli ihastuttava: huulet aukenivat, kasvot punehtuivat pakkasen kirpeistä suudelmista ja silmissä paloi sellainen ihana ilme, jonka näkee vain naisten silmissä. Hänen ajokoiransa tunkeilivat hänen ympärillään ja johtajakoira Wolf Fang asetti pitkän kuononsa hyväillen hänen polvilleen.

— No, mutta jos minä voittaisin? — tutki Harrington.

Tytön silmät siirtyivät koirista ihailijaan ja päinvastoin.

— Mitä sinä sanot, Wolf Fang? Jos hän on voimakas ja voittaa, rupeammeko hänen vaimokseen? Mitä? Mitä sinä sanot?

Wolf Fang teroitti korviaan ja haukkui Harringtonia.

— Hyvin kylmä, — lisäsi tyttö yht'äkkiä naisellisella epäjohdonmukaisuudella nousten ja laittaen valjakkoaan kuntoon.

Hänen ihailijansa katsoi yhä tyhmänä häneen. Tämä tyttö riisui hänen älykkyytensä aseista jo heidän tuttavuutensa ensi päivänä, ja kärsivällisyys sai sijansa Harringtonin hyveiden joukossa.

— Hei! Wolf Fang! Eteenpäin! — huudahti tyttö hypäten rekeen ja koirat lähtivät. — Hei!

Ne kiisivät Forty Mileen tietä myöten ja Harrington seurasi kulmiensa alta tyttöä. Siellä, missä tie haaraantuu ja katkaisee joen Fort Cudahy'in, tyttö pysähtyi ja kääntyi.

— Ah, te herra Laiskuri, — huudahti hän, — Wolf Fang, sano hänelle "kyllä", jos hän voittaa.

Pian tiesi koko Forty Mile tulevasta taistelusta. Lyötiin vetoja ja ennustettiin, kuka voittaisi kamppailussa ja kumpaiseen kahdesta viimeisestä ihailijasta lankeisi Joy Molineaun vaali. Asukkaat jakaantuivat kahteen leiriin ja kaikki ponnistukset kohdistettiin siihen, että kumpaisenkin puolueen valittu ehtisi perille ensiksi. Alkoi taistelu hyvistä koirista, sillä niistä riippui suureksi osaksi kilpailun tulos. Paitsi naisen valloittamista, jonka rakkaus oli vielä voitettava, kilpailu koski valtausta, jonka arvo oli vähintäin miljoonan dollaria.

Kun huhu Mc Cormackin löydöistä Bonanzassa levisi, niin kaikki, Circle City ja Forty Mile mukaan luettuina, läksivät ylös Yukonia, lukuunottamatta niitä, jotka, kuten Jack Harrington ja Louis Savoy, suorittivat etsiskelyjä kaukana lännessä. Hirvien laitumet ja joet vallattiin ilman mitään järjestystä ja sattumalta tuli vallatuksi yksi kaikkein kultarikkaimpia paikkoja — Eldorado.

Olaf Nelson ilmoitti vaatimuksensa viiteensataan jalkaan, asetti merkkinsä ja katosi. Siihen aikaan sijaitsi lähin ilmoituskonttori poliisikasarmissa Fort Cudahy'ssa, joen toisella puolen vastapäätä Forty Milea, mutta kun laajalle levinnyt huhu tiesi, että Eldorado oli oikea kultamaa, niin pian huomattiin, että Olaf Nelson oli jättänyt tekemättä tuon matkan Yukonia alas saattaakseen valtauksen luetteloihin. Ihmiset katsoivat ahneesti omistajatta jäänyttä valtausta, jossa he tiesivät tuhannen tuhatta dollaria odottavan vain lapiota ja huuhtelupannua. Mutta kukaan ei voinut koskea valtaukseen, sillä laki määräsi kuusikymmentä päivää aikaa paalujen lyömisestä lailliseen ilmoittamiseen ja kaivosoikeuden saamiseen, — tämän ajan kuluessa oli paaluttajan oikeus koskematon. Kaikki tiesivät Olaf Nelsonin katoamisesta ja kymmenet miehet tekivät valmistuksia voidakseen kiireesti lähteä ja ehtiä ensiksi Fort Cudahy'in.

Mutta Forty Milessa suhtauduttiin tähän verrattain tyynesti. Asukkaat ponnistivat kaikki voimansa varustaakseen kaikella välttämättömällä Jack Harringtonin ja Louis Savoy'n, eikä ollut niin mieletöntä, joka olisi päättänyt ryhtyä yksinään kilpailuun. Ilmoituskonttoriin oli sata mailia ja otaksuttiin, että molempien kilpailijoiden täytyi neljä kertaa vaihtaa välillä koiria. Luonnollisestikin oli viimeisellä valjakolla ratkaiseva merkitys ja näitä kahtakymmentäviittä mailia varten kilpailijat koettivat hankkia mahdollisimman voimakkaita eläimiä. Puolueiden taistelu oli niin kova ja koirien kysyntä niin suuri, että hinnat kohosivat ennenkuulumattoman korkeiksi. Silloin kääntyivät kaikkien katseet Joy Molineau'hon. Hän ei ollut ainoastaan koko jutun alkusyy, vaan hänellä oli myöskin parhain koiravaljakko Chilcootista Beringin mereen. Johtajakoirana ei Wolf Fangilla ollut vertaistaan. Se, jonka rekeen tämä olisi viimeisellä välillä valjastettu, olisi varmasti voittaja. Tästä ei ollut epäilystäkään. Enemmän kuin kerran kiusattiin, että Joy luovuttaisi jommalle kummalle kilpailijalle koiransa, — mutta hän oli taipumaton. Ja puolueet löysivät lohdutusta vain siitä tosiasiasta, että jos ei toinen saanut hyötyä koiran omistamisesta, ei sitä saanut toinenkaan.

Mutta miehet ovat, niin yksilöinä kuin kokonaisuutenakin, niin luotuja, että he kuluttavat elämänsä autuaassa tietämättömyydessä naisen sydämen hienoimmista ja syvimmistä ajatuksista. Näin oli Forty Milen miestenkin laita. He eivät voineet lukea Joy Molineau'n salaisimpia ajatuksia ja tunnustivat myöhemmin, ettei heidän onnistunut ymmärtää tämän Evan tyttären arvoituksellista käytöstä, tyttären, jonka isä kaupitsi maassa turkiksia, ennenkuin he edes unissaan olivat tätä maata nähneet. Mutta kaikki nämä olosuhteet eivät olleet vaikuttaneet häneen, eikä hän sen vuoksi ollut vähemmän nainen. Miehet tiesivät, että hän leikki heidän kanssaan, mutta he eivät tienneet hänen tarkoitustaan, eivätkä käsittäneet hänen pelinsä syvyyttä ja viekkautta. He näkivät vain avoimet kortit, niin että viimeiseen hetkeen saakka Forty Mile oli viattomassa tietämättömyyden tilassa, eikä ollut mahdollista tehdä johtopäätöksiä, ennenkuin hän löi esille viimeisen valttinsa.

Noin viikkoa ennen asukkaat lähtivät paikalle, josta Jack Harringtonin ja Louis Savoy'n matkan piti alkaa. Kilpailijat varasivat tarpeeksi aikaa ehtiäkseen Olaf Nelsonin valtaukselle muutamia päiviä ennen määräajan loppua, antaakseen koirille aikaa levätä. Tiellä he kohtasivat Dawsonin asukkaita, jotka varasivat jo koiravaljakoita kilpailutien varrelle.

Kaksi päivää kilpailijoiden lähdön jälkeen Forty Mile alkoi lähetellä omia valjakoitaan — ensimmäisen seitsemänkymmenenviiden mailin päähän, toisen viidenkymmenen ja viimeisen kahdenkymmenenviiden. Valjakot viimeistä väliä varten olivat suurenmoiset ja niin valitut, että asukkaat viidenkymmenen asteen pakkasessa kokonaisen tunnin arvostelivat niiden ominaisuuksia, ennenkuin ne lähetettiin. Viimeisellä minuutilla ilmestyi reellään Joy Molineau. Hän lähestyi Lon Mc Fanea, jolle oli uskottu Harringtonin valjakko, eikä ehditty tointua, ennenkuin hän irroitti valjakostaan Wolf Fangin ja sitoi sen Harringtonin valjakon eteen.

— Louis Savoy parka! — puhelivat ihmiset, mutta Joy Molineau väläytti vain mustia silmiään ja palasi takaisin isänsä majaan.

Oli puoliyö. Olaf Nelsonin valtaukselle oli kokoontunut muutamia satoja turkiksiin puettuja miehiä, he eivät välittäneet kuudenkymmenen asteen pakkasesta, vaan olivat jättäneet lämpimät vuoteensa ja asumuksensa. Muutamat heistä valmistelivat merkkejä alueen valtausta varten. Kapteeni Constantinen ratsupoliisit valvoivat, että kaikki kävi sääntöjen mukaan. Oli määrätty, ettei kukaan saanut asettaa paaluja kuluvan päivän viimeiseen sekunttiin saakka. Pohjoisessa tällaisilla määräyksillä on Jehovan lain voima, sillä kuula on nopea ja sattuu maaliinsa kuin salama.

Oli kirkas ja kylmä. Revontulet valaisivat taivasta väreilevine, leiskuvine valoineen. Karhunnahkaturkkiin kääriytynyt poliisimies astui esiin pitäen kättään valmiina. Miehet tunkeilivat koiriensa joukossa, nostivat niitä, selvittelivät hihnoja ja korjailivat valjaita. Sitten lähestyivät he määrättyä paikkaa pitäen lujasti käsissään paaluja ja merkkejä. He olivat niin usein liikkuneet alueella, että saattoivat nyt tehdä kaikki vaikka sidotuin silmin. Poliisi kohotti kättään. Riisuen liiat turkit ja peitteet, jättäen vain kaikkein välttämättömimmän, osanottajat olivat valmiit.

— Valmiit!

Kuusikymmentä paria käsiä heitti rukkaset, yhtämonta paria mokkasiineja tallasi lujasti lumeen.

— Eteenpäin!

He hajaantuivat lavealle alalle kaikille neljälle suunnalle, asettaen merkkejä joka kulmaan sekä keskelle, johon oli pantava kaksi keskuspaalua. Senjälkeen heittäytyivät he rekiinsä ja kiisivät pitkin joen jäätynyttä pintaa. Nousi tavaton melu ja huuto. Reki törmäsi rekeen, koiravaljakko heittäytyi toisen päälle hampaiden välkkyessä ja karvojen noustessa pystyyn. Kapea joki täyttyi tunkeilevista miehistä. Piiskojen ja pamppujen lyönnit kajahtelivat milloin siellä, milloin täällä. Hetki oli tärkeä ja jokaisella kilpailijalla oli tovereita, jotka koettivat auttaa häntä. Vähitellen, yksi toisensa jälkeen, tavattomilla ponnistuksilla, reet selviytyivät ja katosivat näkyvistä pimeyteen.

Jack Harrington näki tungoksen ja odotti rekensä luona, kunnes tie hiukan selveni. Louis Savoy, tarkkaavasti katsellen kilpatoveriaan, joka omasi suuren taidon koirien ohjaamisessa, odotti myöskin. Melu heikkeni, kun he lähtivät liikkeelle, ja noin kymmenen mailia oli kuljettava, ennenkuin he saavuttivat edellämenijät.

Molemmin puolin tietä oli pehmeä kristallin tapaisista lumikiteistä muodostunut hanki. Jos joku olisi tahtonut sivuuttaa toisen, olisi hänen valjakkonsa vaipunut vatsaa myöten lumeen. Senvuoksi miehet loikoivat hyppivissä reissään ja odottivat.

Mitään muutosta tilanteessa ei tapahtunut koko viidentoista mailin matkalla Bonanzasta ja Klondykesta Dawsoniin, jossa oli mentävä Yukonin poikki. Siellä odotti ensimmäinen vaihto. Mutta Harrington ja Savoy olivat asettaneet valjakkonsa pari mailia kauemmaksi kuin muut. Sekamelskassa, joka seurasi vaihtoa, sivuuttivat he puolet kilpailijoista. Ehkäpä noin kolmekymmentä miestä oli edellä, kun he laskeutuivat Yukonin avaralle lakeudelle. Tilanne oli jännittävä.

Kun joki oli jäätynyt, oli jäänyt noin mailin verran avonaista vettä molempien suunnattomien jäälohkojen väliin. Vasta äskettäin tämä paikka oli peittynyt jääkuorella ja muodosti nyt tasaisen, liukkaan pinnan, ikäänkuin vahatun tanssisalin lattian. Heidän saapuessaan tälle liukkaalle jäälle nousi Harrington polvilleen pitäen toisella kädellään rekeä piiskan vimmatusti, räikeiden kirousten säestämänä, suhistessa koirien päiden yli. Valjakko saapui sileälle pinnalle ja kiisi eteenpäin kuin tuuli. Vain muutamat koko pohjolassa osasivat ohjata koiria sellaisella taituruudella kuin Jack Harrington.

Äkkiä alkoi hän kiiruhtaa vielä nopeammin. Louis Savoy, lisäten vauhtia, seurasi ja hänen etumaiset koiransa kulkivat heti kilpailijan reen takana. Harrington ei siekaillut. Kadottamatta hetkeäkään hyppäsi hän odottavaan valjakkoon ja uhkaavalla huudolla kiihoitti levänneet koirat laukkaan. Savoy teki samoin ja jätetyt valjakot törmäilivät jälestä tuleviin ja aiheuttivat sekasortoa. Harrington näytti tietä. Savoy seurasi.

Kun pakkanen koveni kuuteenkymmeneen asteeseen alle nollan, niin miehet eivät voineet jäädä kauaksi paikoilleen ilman tulta tahi voimakasta liikettä. Senvuoksi Harringtonin ja Savoy'n täytyi turvautua vanhaan keinoon, juosta ja ajaa. Hypäten reestä piiska kädessä he juoksivat kunnes veri lämpeni, asettuivat jälleen rekiin ja ajoivat kunnes tuli kylmä.

Sillä tavoin, reessä ja juosten, he sivuuttivat toisen ja kolmannen vaihtopaikan. Viisi mailia pitkä takana oleva jono koetteli heidät sivuuttaa, mutta turhaan, ainoastaan Louis Savoy ei jäänyt Harringtonista.

Kun he saapuivat kolmannelle vaihtopaikalle, seitsemänkymmenenviiden mailin päähän, ajoi Lon Mc Fane viereen; Harrington näki, että Wolf Fang oli etumaisena ja nyt hän tiesi voittavansa. Ei yksikään valjakko maailmassa voinut sivuuttaa häntä näillä viimeisillä kahdellakymmenelläviidellä maililla. Ja kun Savoy näki Wolf Fangin kilpailijansa valjakon etupäässä, tiesi hän hävinneensä. Hän kirosi itseään, kirosi naistakin. Mutta lumen tuprutessa kiisi Harrington, ja Savoy päätti olla jäämättä hänestä sekä päätti koettaa onneaan loppuun asti. Idässä alkoi vaaleta ja he lensivät eteenpäin kummastellen Joy Molineau'n tekoa.

Koko Forty Mile oli aikaisin ryöminyt makuunahoistaan ja kokoontunut tien viereen. Täältä näkyi Yukonin yläjuoksu muutamia maileja, aina ensimmäiseen käänteeseen saakka. Joen toisella puolella Fort Cudahy'ssa virkamies odotti kärsimättömästi kilpailun loppua. Joy Molineau seisoi muutaman sylen päässä tieltä. Hänen ja tien välinen alue oli vapaa. Kokoonnuttiin sytytettyjen nuotioiden ympärille ja lyötiin kultahiekalla vetoa koirista. Enimmin asetettiin Wolf Fangille.

— Tuolla he tulevat! — huusi intiaanipoika männyn latvasta.

Yukonilla näyttäytyi lumessa musta pilkku, heti sen takana toinen. Kun nämä pilkut suurenivat, näkyi vielä toisia mustia pilkkuja, mutta pitkän matkan päässä takana. Vähitellen alkoi näkyä koirat ja reet sekä miehet, jotka loikoivat niissä.

— Wolf Fang on etumaisena — kuiskasi poliisivirkamies kääntyen Joy'n puoleen. Tämä hymyili.

— Kymmenen yhtä vastaan Harringtonista — sanoi Birch Creekin kuningas kovalla äänellä, ottaen esille pussinsa.

— Onko teillä mukana kultahiekkaa? — kysyi Joy poliisivirkamieheltä.

Tämä avasi pussinsa. Tyttö vilkaisi sen sisältöön.

— Ehkäpä pari sataa, mitä? Hyvä on. Minä suostun. Eroittakaa.

Joy hymyili arvoituksellisesti. Virkamies ymmärsi ja katsoi tielle.

Kaksi miestä seisoi reessä polvillaan raivokkaasti hoputtaen koiriaan.

Harrington oli etumaisena.

— Kymmenen yhtä vastaan Harringtonista! — huusi Creekin kuningas ylvästelevästi heiluttaen kultapussiaan virkamiehen nenän edessä.

— Suostukaa, eroittakaa! — sanoi Joy.

Virkamies totteli kohauttaen olkapäitään merkiksi, että hän teki sen tytön vuoksi, vaikka se olikin hulluutta.

Joy nyökäytti päätään.

Melu hiljeni. Ihmiset lakkasivat lyömästä vetoja. Kallistellen, hyppien puolelta toiselle lensivät reet villisti heitä kohti. Vaikka Louis Savoy'n etumainen koira kulkikin heti Harringtonin reen takana, oli ranskalaisen kasvojen ilme toivoton.

Harringtonin suu oli tiukasti suljettu. Hän ei katsonut oikeaan eikä vasempaan. Hänen koiransa nelistivät säännöllisessä tahdissa pitkin tietä, ja Wolf Fang pää alaspäin painettuna ympärilleen katsomatta vei suurenmoisesti tovereitaan.

Forty Mile pidätti hengitystään.

Ei kuulunut pienintäkään ääntä paitsi jalasten kitinää ja piiskojen vinkumista. Äkkiä kajahti ilmassa Joy Molineau'n ääni!

— Hei! Hei! Wolf Fang! Wolf Fang!

Wolf Fang kuuli. Se jätti yhtäkkiä tien ja lähti suoraan emäntänsä luo.
Valjakko seurasi sitä, reki kaatui äkkiä ja Harrington lensi lumeen.
Savoy kiisi ohi kuin salama. Harrington hyppäsi jaloilleen ja näki
hänen lentävän poikki joen ilmoituskonttoriin.

— Niin, Louis Savoy ajaa todella hyvin — selitti Joy Molineau tällä välin virkamiehelle. — Hän voittaa.

Ja hän voitti.

TEIDEN EROTESSA.

"Minun täytyy tämä kaupunki jättää ja sinut, armaani, tänne heittää —"

(Schwaabilainen kansanlaulu.)

Laulajan kasvot olivat parrattomat, silmät katsoivat iloisesti; hän kumartui ja lisäsi vettä kiehuvaan hernekattilaan, otti sitten kekäleen palavasta nuotiosta ja alkoi häätää pois ruokatavaralaatikolle tunkeilevia koiria. Hänellä oli siniset silmät ja pitkät, kullanväriset hiukset. Oli hauska nähdä hänen nuorekasta reippauttaan.

Uusi kuu kohotti tuskin näkyvän sarvensa kumartuneiden, lumella peitettyjen mäntyjen yli, jotka ympäröivät leiriä eroittaen sen muusta maailmasta. Ylhäällä oli hyvin kirkasta ja kylmää, tähdet vilkuttivat nopeasti kylmällä valollaan. Luoteessa vihertävät pilvet ennustivat revontulten alkua. Kaksi miestä loikoi karhuntaljalla, joka toimitti vuoteen virkaa. Nahan ja lumen välille oli asetettu kuuden tuuman paksuudelta havuja. Huopapeitteet olivat kokoonkäärittyinä. Makaavien selän takana oli esirippu — kappale purjekangasta, joka oli jännitetty puiden väliin ja asetettu neljänkymmenen viiden asteen kulmaan. Se kokosi tulesta säteilevää lämpöä ja ohjasi sen alas makuupaikalle. Kolmas mies istui reessä ja paikkasi mokkasiinejaan. Oikealla osoitti kasa jäätynyttä, järeää hiekkaa paikan, missä he joka päivä suorittivat vaikean päivätyönsä saadakseen kultaa. Vasemmalla törrötti neljä paria lumikenkiä ollen kulkuneuvoina silloin, kun he halusivat poistua leirin tallatulta lumelta.

Kummallisen liikuttavana kaikui laulu kylmien pohjolan tähtien alla. Se ei saattanut raskaan työnsä jälkeen lepääviä miehiä paremmalle tuulelle. Heidän sydämissään aiheutti se rauhatonta kaipuuta sekä levottoman tunteen, joka muistutti nälkäisen vatsan kurnutusta ja ajoi heidän sydämensä etelään, maille, missä oli enemmän valoa ja lämpöä.

— Jumalan nimessä, Sigmund, lopettakaa! — murisi yksi joukosta. Hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin, mutta hän peitti ne karhuntaljaan, jonka päällä hän loikoi.

— Minkävuoksi, Dave Wertz? — kysyi Sigmund. — Miksikä en saisi laulaa, kun sydämeni on iloinen?

— Senvuoksi, että siihen ei ole mitään aihetta, siinä syy. Katsokaa ympärillenne ja ajatelkaa ruokaa, jolla olemme turmelleet vatsamme jo kahdentoista kuukauden ajan, ja ajatelkaa, että elämme ja työskentelemme kuin juhdat.

Vaiennut Sigmund kultaisine hiuksineen silmäili ympärilleen huurteen peittämiin koiriin ja höyryyn, joka kohosi miesten hengittäessä.

— Mutta miksei sydän silti voi olla iloinen? — nauroi hän. — Kaikki on hyvin. Mitä tulee ruokaan — hän nosti koukistetun kätensä ja tunnusteli mielihyvällä lihaksiaan, — jos emme eläisi ja työskentelisi juhtamaisesti, emme myöskään ansaitsisi työstämme kuninkaallisesti. Suoni antaa meille kaksikymmentä dollaria kattilallisesta ja mehän tiedämme sen paksuuden olevan kahdeksan jalkaa. Täällä on toinen Klondyke — ja sen tiedämme — kas, Jim Hawes tietää sen, eikä valita. Ja kas Hitchcock! Hän ompelee mokkasiinejaan kuten vanha akka ja odottaa aikaansa. Teillä ei ole vain voimia odottaa ja työskennellä kevään huuhtelukauteen asti. Silloin tulemme kaikki rikkaiksi, rikkaiksi kuin kuninkaat, mutta te ette saata odottaa. Te kiiruhdatte palaamistanne Valtoihin. Sitä minäkin haluan, sillä minä synnyin siellä, mutta minä voin odottaa, koska kulta päivä päivältä enenee kattilassa — keltaisena kuin voi kirnussa. Mutta te haluatte paremmille päiville ja itkette sitä nyt kuin lapsi. Miksikä en laulaisi:

"Kun aika joutuu, kypsyy rypäle,
Enkä minä kauemmaksi enää etene…"

Koirat, väristen ja ulvoen, tunkeutuivat lähemmäksi tulta. Kuului lumen narskuva ääni lumikenkien painuessa siihen. Sigmund keskeytti laulunsa ja heitti kiroillen koiria kekäleellä.

Nuotiotulen valaisemalle alueelle ilmestyi nahkoihin kietoutunut intiaanityttö, laskeutui lumikengiltä, heitti takaisin oravannahkaisen huppupäähineensä ja astui heidän luokseen. Sigmund ja tulen luona istuvat miehet tervehtivät häntä tavanmukaisella halloo-huudolla ja Hitchcock teki tilaa reessä, jotta tulija voisi istua hänen viereensä.

— Kuinka voit, Sipsu? — kysyi hän puhuen kuten tyttökin huonoa englanninkielen ja Chinook-intiaaniheimon murteen sekoitusta. — Onko leirissä nälkä? Minkä on poppamies huomannut syyksi siihen, että metsästys on huonoa eikä hirviä liiku missään?

— Nälkä on. Metsästys on huonoa ja olemme aikeissa syödä koirat. Ja poppamies löysi syyn onnettomuuteen; huomenna toimittaa hän uhrin ja puhdistaa leirin.

— Kenet hän on määrännyt uhriksi? Äskensyntyneen lapsen vaiko jonkun vapisevan ukon, joka on rasitukseksi heimolle ja jolle kuolema on itselleenkin paras?

— Tällä kertaa tapahtuu toisin. Koska hätä on suuri, niin ei hän valinnutkaan ketään muuta kuin päällikön tyttären, minut, Sipsun.

— Hirveätä! — sanoi Hitchcock. Hän tuumiskeli ja näkyi selvästi, että hän oli tavattoman hämmästynyt.

— Sen vuoksi seisomme nyt siinä, missä tiet eroavat — te ja minä, jatkoi tyttö rauhallisesti. Saavuin nähdäksemme vielä kerran toisiamme, vain yhden kerran.

Hän oli alkeellinen olento ja alkeelliset olivat hänen tapansa samoinkuin katsantokantansakin. Elämään hän suhtautui stooalaisesti katsoen ihmisuhreja asiain menoon välttämättä kuuluvaksi. "Voimat", jotka ohjasivat päivänvaloa ja pimeyttä, vesien juoksua ja pakkasta, lehtien liikuntaa ja tuulta, olivat pahoja ja tarvitsivat hyvittelemistä. Ne vaativat sitä monella tavalla — kuolemalla vedessä, kun heikko jää murtui alta; karhun käpälissä, sairauden vaivuttamana, joka saattoi kohdata ihmistä hänen omassa asunnossaan; ensiksi ilmaantui yskä ja sitten poistuu elämä keuhkoista suun ja nenän kautta. Silloin saivat "voimat" uhrinsa. Kiinteän johdonmukaisesti liittyivät seikat toisiinsa ja poppamies sai selville näiden "voimien" tahdon menetellen ilman sääliä. Se oli luonnollista. Kuolema saapui eri teitä, mutta loppujen lopuksi oli kaikki Tuntemattoman ja Kaikkivoivan tahdon ilmausta.

Mutta Hitchcock oli myöhäisemmän sivistyksen lapsia. Hänen katsantokantansa olivat vapaamielisempiä ja vapaita kaikenlaisesta auktoriteettiuskosta.

— Ei, Sipsu! — sanoi hän. — Sinä olet nuori ja vielä täynnä elämää.
Poppamies on tyhmä ja hänen valintansa kauhea. Se ei ole tapahtuva.

Tyttö hymyili ja vastasi:

— Elämä ei ole lempeä. Ensiksikin teki se toiset valkoisiksi, toiset punaisiksi, ja se on paha. Sitten antoi se teittemme yhtyä ja eroittaa ne nyt, emmekä me voi mitään tehdä. Kerran aikaisemmin, kun jumalat olivat vihassa, saapuivat teidän veljenne leiriin. Heitä oli kolme, he olivat suuria ja valkoisia ja puhuivat, että uhrausta ei tapahdu. Mutta he kuolivat ja kaikki jäi ennalleen.

Hitchcock nyökäytti päätään, kääntyi tovereihinsa ja sanoi kovalla äänellä:

— Kuulkaa, toverit. Jotain pirullisen kauheata valmistellaan intiaanikylässä. Ne aikovat tappaa Sipsun. Mitä sanotte siitä.

Wertz ja Hawes katsoivat toinen toiseensa eikä kumpikaan puhunut mitään. Sigmund taivutti päätään ja taputti polviensa välissä olevan koiran päätä. Hän oli tuonut sen mukanaan kaukaa ja piti siitä paljon. Itse asiassa oli eräs tyttö, jota hän usein muisteli ja jonka kuvaa hän kantoi povellaan, antanut hänelle koiran sekä siunauksensa heidän suudellessaan jäähyväisiksi, kun hän lähti äärimäiseen pohjolaan.

— Mitä sanotte siitä? — toisti Hitchcock.

— Ehkäpä ei asia ole niin vakava, — vastasi Hawes välinpitämättömästi. — On hyvinkin mahdollista, että se on vain tytön lorua.

— Se ei ole luultavaa! — Hitchcock tunsi tulista kiukkua nähdessään tällaista välinpitämättömyyttä. — Mutta jos asia on totta, niin on kysymys siitä, kuinka me siihen suhtaudumme? Mitä teemme?

— En näe mitään aihetta sekaantua asiaan — sanoi Wertz. — Jos asia on niin, niin se on, siinä kaikki, mitä voimme sanoa. Se on maan tapa, josta tämä kansa pitää kiinni; uskonto, eikä se liikuta meitä. Meillä on kylliksi tekemistä kultahiekan kokoamisessa voidaksemme mitä pikemmin matkustaa tästä Jumalan hylkäämästä maasta. Kelpaako tämä tyttö kenellekään muulle kuin pedoille? Ja eivätkö nämä punaiset pirut ole juuri petoja? Olkoon kaikenlainen intoileminen helvetissä!

— Sitä samaa sanon minäkin, — myönsi Hawes. — Meitä on täällä neljä ja olemme kolmensadan mailin päässä Yukonista ja siis valkoisista. Mitä voimme tehdä puoltasataa intiaania vastaan. Jos ryhdymme neuvomaan heitä, kiinnittävät he meihin huomiota ja jos aiomme tapella, tappavat he meidät. Sitäpaitsi löydämme täältä, Jumalan kiitos, kultaa. Yksistään senvuoksi en salli sekaantumista.

— Olen samaa mieltä — lisäsi Wertz.

Hitchcock kääntyi kärsimättömästi Sigmundiin, joka lauloi hiljalleen.

— He ovat oikeassa, Hitchcock — sanoi tämä, — olen samaa mieltä toisten kanssa. Jos kuusikymmentä miestä on päättänyt tappaa tytön, minkä te sille voitte? Hetkinen, eikä meistä jää jälelle ketään. Ja mitä hyötyä siitä on? Tyttö jää kuitenkin heidän käsiinsä. On toivotonta ryhtyä vastustamaan kansan tapoja, kun ei meillä ole kylliksi voimaa.

— Mutta voimaa on! — keskeytti Hitchcock, Neljä valkoista merkitsee sata kertaa enemmän kuin saman verran punaisia. Ja muistakaa tyttöä!

Sigmund taputteli tuumivasti koiraa.

— Tyttöä minä juuri ajattelenkin. Hänen silmänsä ovat siniset kuin kesäinen taivas, naurunsa helisee kuin meren laineet, hiukset keltaiset kuin minulla ja palmikko käsivarren paksuinen. Hän odottaa minua kaukana täältä, paremmassa maassa. Ja hän on odottanut kauan; nyt kun näen, kuinka paljon olen koonnut kultahiekkaa, en heitä työtä kesken.

— Minua hävettäisi katsoa tytön sinisiin silmiin ja muistaa toisen tytön mustia, tytön, jonka elämä oli minun kädessäni — vastasi pilkallisesti Hitchcock. Hänen luonteessaan oli synnynnäinen ritarillisuuden tunne ja valmius jaloihin tekoihin. Hän saattoi tehdä teon asian vuoksi, arvostelematta siitä tulevaa hyötyä tahi muita seurauksia.

Sigmund pudisti päätään.

— Te ette saa minua pois tolalta, Hitchcock. On olemassa kylmiä asiallisia olettamuksia ja tosiasioita. Enhän saapunut tähän maahan turhan takia ja sitäpaitsi olen vakuutettu, ettei kannata nostaa tästä juttua. Jos sen tekisimme, olisi se vain tytölle itselleen pahempi. Hänen kansansa tapa on sellainen, ja aivan sattumalta olemme täällä tämän tapahtuessa. He ovat tehneet niin tuhannen tuhatta vuotta, haluavat tehdä nyt ja tulevat niin vastedeskin tekemään. Sitäpaitsi, eiväthän he ole meidän rotuamme. Eikä tyttö myöskään. Ei, minä olen yhtä mieltä Hawesin ja Wertzin kanssa.

Koirat alkoivat murista ja hän vaikeni kuunnellakseen narinaa lumessa. Intiaani toisensa jälkeen ilmaantui valaistulle alueelle: korkeina, peloittavina, vaiteliaina ja nahkoihin käärittyinä kuvastuivat heidän varjonsa lumelle. Yksi heistä, poppamies, keskusteli Sipsun kanssa — kuului jyrkkiä kurkkuääniä. Miehen villit kasvot olivat maalatut kirkkain värein, olkapäiltä riippui sudennahka, jonka kuono ja välkkyvät hampaat kohosivat hänen päänsä yli. Vielä ei oltu sanaakaan lausuttu. Säilytettiin varovaisina rauha. Sipsu kohosi ja nousi lumikengilleen.

— Hyvästi, Hitchcock — sanoi hän. Mutta tämä seisoi vastaamatta ja liikkumattomana heidän kadotessaan valkeaan metsään.

Eroitukseksi monista miehistä Hitchcock ei milloinkaan ollut pyrkinyt yhtymään kehenkään pohjolan tyttäristä. Rotueroavaisuus ei suinkaan estänyt häntä käymästä avioliittoon maan tyttärien kanssa. Vaikkapa niinkin olisi ollut, ei hänen elämänviisautensa olisi siitä kuitenkaan lukua pitänyt. Mutta hän ei yksinkertaisesti tuntenut siihen mitään halua. Sipsu? Hän keskusteli mielellään tytön kanssa leiritulen ääressä, mutta ei niinkuin mies, joka tuntee, että hän on mies ja tuossa on nainen, vaan niinkuin täysikasvuisen lapsen kanssa. Siinä kaikki. Mutta tähän sekaantui ritarillisiakin tunteita; huolimatta esi-isistään ja Uuden Englannin vaikutuksesta oli hän niin luotu, että elämän arvosteleminen kauppiaan kannalta — oston ja myynnin — näytti hänestä häpeälliseltä ja oli vastenmielistä hänen syvimmille tunteilleen.

Hän istui siinä vaiti, pää eteenpäin kumartuneena, ikäänkuin esittäen keskitettyä voimaa, yhtä suurta kuin hänen rotunsa.

Wertz ja Hawes katsoivat tuon tuostakin kysyvästi häneen ja heidän käyttäytymistavassaan tuntui, vaikkakin heikko, mutta silti huomattava pelko. Sigmundilla oli sama tunne. Hitchcock oli voimakas ja hänen voimansa oli usein, heidän elämänsä monissa tilanteissa, tehnyt heihin vaikutuksen. Ja he odottivat jonkunlaisella pelolla ja uteliaisuudella, mihin toimenpiteisiin tämä ryhtyisi, kun päättäisi toimia.

Mutta vaitiolo jatkui kauan. Tuli oli melkein sammumaisillaan, kun Wertz nousi, haukotteli ja tuumaili menevänsä nukkumaan. Silloin kohottautui Hitchcock koko pituuteensa.

— Rankaiskoon Jumala teitä, pelkuriraukat! Minä en halua olla kanssanne tekemisissä! — Hän puhui verrattain rauhallisesti, mutta jokaisessa sanassa tuntui voima.

— Jakakaamme siis, — jatkoi hän, — sillä tavoin kuin katsotte itsellenne sopivimmaksi. Minulla on oikeus neljänteen osaan, se käy selville sopimuksestamme. Siis kaksikymmentäviisi tahi kolmekymmentä unssia tulee minulle. Tuokaa vaaka. Jaamme sen heti. Ja te, Sigmund, mitatkaa minulle neljäs osa ruokatavaroista ja pankaa ne syrjään. Neljä koiraa on minun, mutta tarvitsen useampia. Annan teille osani varustuksistani ja työkaluni maksuksi koirista. Ja lisään siihen kuusi tahi seitsemän unssia. Mitä sanotte siihen?

He menivät syrjään kolmen kesken ja alkoivat neuvotella. Heidän palattuaan ryhtyi Sigmund puhumaan.

— Me jaamme teidän kanssanne rehellisesti kaikki, Hitchcock. Jokaisesta tavarasta saatte teille kuuluvan neljännen osan — ette enempää, ettekä vähempää; te voitte sitten ottaa tahi jättää. Mutta meille ovat koirat yhtä tarpeellisia kuin teillekin, senvuoksi saatte neljä, ettekä muuta. Jos te jostakin syystä ette halua ottaa osaanne työkapineista ja varustuksista, niin on se teidän asianne. Jos haluatte, voitte ne viedä, jos haluatte, voitte ne jättää.

— Lain kirjaimen mukaan, — hymähti Hitchcock. — Mutta olkoon niin. Minä suostun. Minulla on kiire, enkä voi raahata mukanani kaikenlaista roskaa.

Jako suoritettiin ilman muita selityksiä: Hitchcock sitoi vähät tavaransa rekeen, valitsi neljä koiraa ja valjasti ne. Työkalu- ja varustusosaansa hän ei koskenut, kuitenkin heitti hän rekeensä puolisen tusinaa koiravaljaita katsahtaen uhmaavasti jälelle jääviin ikäänkuin tarjoten heille tilaisuuden vastustaa. Mutta he kohauttivat olkapäitään ja katselivat häntä kunnes hän katosi metsään.

Mies ryömi vatsallaan lumessa. Molemmin puolin näkyi epäselvästi hirvennahoista tehtyjä telttoja. Siellä täällä ulvoi joku koira surujaan tahi iski murahtaen kiinni naapuriinsa tämän sopimattoman käyttäytymisen vuoksi. Eräs koirista lähestyi ryömivää miestä, mutta tämä ei liikahtanut. Koira tuli lähemmäksi, haisteli ilmaa ja vetäytyi vielä lähemmäksi, kunnes sen kuono kosketti tuota kummallista olentoa. Silloin Hitchcock — se oli hän — ojentautui yhtäkkiä eteenpäin ja tempasi nopeasti paljaalla, rukkasesta vapautetulla kädellään eläintä kurkusta kiinni. Koira kaatui maahan kuoliaana ja mies kulki eteenpäin. Tällä tavalla ryömi Hitchcock päällikön majalle saakka. Hän makasi kauan lumessa, kuunnellen sisäpuolelta ääniä ja koettaen arvioida, missä Sipsu oli. Teltassa oli nähtävästi paljon ihmisiä ja äänistä päättäen he olivat hyvin kiihtyneitä.

Vihdoinkin kuuli hän tytön äänen ja ryömi ympäri telttaa niin, että heitä eroitti vain hirvennahka. Silloin kaivoi hän lumeen kuopan ja työnsi hitaasti päänsä ja hartiansa teltan reunan alle. Kun lämmin sisäilma tulvehti hänen kasvoilleen, pysähtyi hän odottamaan. Jalat ja suurin osa ruumiista oli ulkopuolella. Hän ei nähnyt mitään, eikä rohjennut nostaa päätään. Hänen toisella puolellaan oli kasa nahkoja. Sen saattoi päättää hajusta, vaikka hän varovaisesti koettelikin niitä varmistuakseen asiasta. Toiselta puolen kosketti hänen kasvonsa nahkapukuun, jonka hän tiesi ympäröivän ruumista. Siinä täytyi olla Sipsu. Vaikka häntä haluttikin odottaa, että tämä olisi puhunut vielä kerran, niin hän päätti kuitenkin uskaltaa.

Hän kuuli päällikön ja poppamiehen väittelevän tulisesti keskenään ja etäisimmässä nurkassa vikisi nälkäinen lapsi.

Hitchcock alkoi varovasti kohottaa päätään, kunnes kosketti nahkapukuun. Hän kuunteli hengitystä, se oli naisen hengitys. Hän alkoi toimia suuremmalla varmuudella. Hän painoi tyttöä kupeeseen varovasti, mutta voimakkaasti, ja tunsi, kuinka tämä värähti kosketuksesta. Hän odotti, kunnes epäröivä käsi luisui pitkin hänen päätään, eikä pysähtynyt hiuksissa. Seuraavassa hetkessä nosti käsi hiljaa hänen kasvojaan ja hän katsahti Sipsun silmiin.

Tyttö hillitsi itsensä täydellisesti. Muuttaen asentoaan ikäänkuin sattumalta, asetti hän kyynärpäänsä mukavasti turkisläjälle ja järjesteli pukuaan.

Sillä tavoin oli mies kokonaan peitetty. Jälleen ikäänkuin sattumalta, kumartui tyttö miehen puoleen, niin että tämän täytyi hengittää tytön käsivarren ja rinnan välitse, ja päätään painaen asetti hän korvansa miehen huulille.

— Kun käy päinsä, lähde ulos asunnosta, — kuiskasi mies, — mene pitkin lunta myötätuuleen petäjien luo joen mutkassa. Siellä ovat koirani ja reki laitettuna matkakuntoon. Tänä yönä lähdemme Yukoniin ja koska matkustamme nopeasti, niin ota mukaasi koirat, jotka sattuvat tiellesi, ja tuo ne reen luo.

Sipsu pudisti kieltäen päätään, mutta hänen silmänsä loistivat riemusta: hän ylpeili siitä, että tämä mies osoitti niin suurta kiintymystä häneen. Mutta hän oli, kuten kaikki rotunsa naiset, luotu alistumaan miehen tahdon alle ja kun Hitchcock toisti "menkäämme" ja teki sen käskevällä äänensävyllä, niin vaikkakaan tyttö ei vastannut mitään, tiesi mies käskynsä olevan hänelle laki.

— Äläkä unhoita koiravaljaita, — lisäsi mies lähtiessään. — Minä odotan, mutta älä hukkaa aikaa. Yötä seuraa aina päivä, eikä se viivyttele ihmisen tahdon takia tuloaan.

Puolen tunnin kuluttua, Hitchcockin koputellessa jalkojaan ja heilutellessa käsiään, näki hän tytön tulevan taluttaen koiraa kummassakin kädessään. Niiden lähestyessä Hitchcockin omat koirat tulivat hyvin kiukkuisiksi ja useamman kuin kerran täytyi hänen käyttää piiskaansa ennenkuin ne rauhoittuivat.

Hitchcock oli tullut leirille tuulen alta, sillä pieninkin ääni oli vaarallinen ja saattoi paljastaa hänen läsnäolonsa.

— Valjasta ne reen eteen, — määräsi hän tytön asettaessa tuomilleen koirille vetohihnoja. — Etumaisiksi valjastan omani.

Tytön täyttäessä käskyä iskivät irti riistäytyneet koirat kiinni vieraisiin. Vaikkakin Hitchcock riehui nostettuine kiväärinperineen niiden keskellä, kuului koirien aikaansaama melu nukkuvaan leiriin.

— Nyt saamme koiria liiaksikin, — huomautti Hitchcock yksitoikkoisesti vetäen reestään kirveen.

— Sinä valjastat, sikäli kun minä heittelen niitä sinulle ja väliajoilla puolusta valjakkoa.

Hän astui muutamia askeleita eteenpäin ja alkoi odottaa kahden petäjän välillä. Koirat leirissä olivat kuulleet melun ja hän odotti niiden ilmautumista. Nopeasti suureneva musta pilkku näkyikin epäselvästi lunta vasten. Se oli lauman ensimmäinen koira, joka kevyesti loikaten ja suden tapaan ulvoen osoitti tietä toisille. Hitchcock seisoi varjossa. Kun koira juoksi hänen ohitseen, tarttui hän sen hypätessä kiinni etujalkoihin ja heitti sen maahan. Senjälkeen iski hän sitä korvien väliin ja heitti Sipsulle. Sipsun valjastaessa suojeli hän kirveellä kulkutietä petäjien välissä, siksi kunnes valkohampainen, kiiluvasilmäinen, raivokkaasti temmeltävä lauma vetäytyi etemmäksi. Sipsu työskenteli nopeasti. Kun hän oli valmis, hyppäsi Hitchcock eteenpäin, sieppasi kiinni ja huumasi toisen koiran heittäen sen Sipsulle. Hän toisti sen vielä kolmasti, ja silloin oli kymmenkoirainen valjakko kunnossa.

— Riittää! — sanoi hän.

Mutta samalla hetkellä nuori intiaani, joka oli juossut ensimmäisenä, tarkkaavaisena ja nopeana, tunkeutui läpi koiralauman ja koetteli lähestyä rekeä. Isku Hitchcockin kivääristä suisti hänet polvilleen ja siitä vierähti hän kyljelleen. Poppamies, joka oli juossut hänen jälessään, näki, kuinka hän kaatui saamastaan iskusta.

Hitchcock käski Sipsua ajamaan. Tämä huusi läpitunkevalla äänellä uu-u-uh, ja eläimet kiisivät eteenpäin kuin vimmastuneina tytön tuskin ehtiessä heittäytyä hyppelehtivään rekeen. "Voimat" olivat nähtävästi suuttuneita poppamieheen, koska hän sattui juuri tällä hetkellä olemaan tiellä. Etumainen koira sotkeutui lumikenkiin ja kaasi hänet, yhdeksän seuraavaa tallasivat hänet jalkoihinsa ja reki kulki hänen ylitseen. Mutta hän nousi nopeasti ja yö olisi saattanut loppua herra ties miten, ellei Sipsu olisi pitkällä piiskalla ehtinyt huitaista häntä silmien väliin. Senjälkeen siihen saapunut Hitchcock antoi hänelle sellaisen iskun, että hän vaivoin pääsi ryömimään jälleen tielle. Ja tämä alkuperäinen teologi kömpi päällikön asunnolle viisastuneena kokemuksesta, mikäli se koski valkoisen miehen nyrkin voimaa.

Kun hän kertoi tapahtuman neuvotellessaan toisten kanssa — oli hän hyvin suuttunut kaikkiin valkoisiin.

Valkoisten leirillä heräsi sillä välin ensiksi Sigmund.

— Nouskaa, laiskurit! Nouskaa! Ruoka on valmis ennenkuin saatte kengät jalkaanne.

Dave Wertz heitti päältään karhunnahkan, istuutui ja haukotteli.

Hawes ojenteli paljastaen ohuet käsivarsilihaksensa ja hieroi niitä.

— Haluaisin tietää, missä Hitchcock vietti tämän yön? — sanoi hän ottaen mokkasiininsa. Ne olivat kovat ja hän astui varovasti sukkasillaan tulen luo sulattaakseen niitä.

— Olipa hyvä, että hän lähti — lisäsi Hawes — vaikka hän olikin voimakas ja hyvä työmies.

— Niin. Hän piti vain vähän liiaksi käskemisestä. Se vika hänessä oli.
Sipsun asiat on huonosti. Miksikä Hitchcock niin huolehti tytöstä?

— En usko siinä olleen mitään vakavampaa. Periaate, ei muuta. Hän ajatteli, että se ei ollut oikein — ja tietystikään se ei ole oikein — mutta eihän se ole mikään syy, että meidän pitäisi sekaantua asiaan.

— Periaatteet periaatteina, ne ovat aikanaan hyvät, mutta on paras jättää ne kotiin Alaskaan lähtiessä. Vai mitä?

Wertz yhtyi toveriinsa ja molemmat ryhtyivät pehmittämään mokkasiinejaan.

— Mihin ryhdymme nyt? — kysyi Sigmund. Hän oli hyvin huolissaan. Suklaanvärinen vaahto näkyi kahvikattilassa ja olisi pitänyt ruveta käristämään silavaa. Sitäpaitsi ajatteli hän tyttöä nauravine, kesäisen meren tapaisine silmineen ja lauleskeli hiljaa.

Hänen toverinsa, jotka olivat vaihtaneet muutamia sanoja, vaikenivat. Vaikka kello oli yli seitsemän, oli päivän nousuun vielä kolme tuntia. Revontulet taivaalla sammuivat ja leiri oli keskellä synkkää pimeyttä. Nuotiotulen valossa noiden kolmen miehen ääriviivat kuvastuivat selvinä. Hiljaisuuden kehottamana alkoi Sigmund hyräillä lauluaan kovemmin.

Huumaava kiväärien yhteislaukaus rikkoi yön hiljaisuuden. Hawes voihkasi, koetti nousta ja kaatui voimattomana maahan. Wertzin pää painui alas ja hän laskeutui polvilleen. Hän huohotti ja suusta virtasi tumma vuo. Mutta Sigmund kultaisine hiuksineen ja lauluineen, joka ikäänkuin jatkuvasti kuului hänen korvissaan, kohotti molemmat kätensä ylös ja kaatui nuotioon.

Poppamiehen silmät olivat kuin tummat pisteet ja hän oli hyvin huonolla tuulella, sillä hän riitaantui päällikön kanssa Wertzin pyssyn omistamisesta ja otti pussiinsa enemmän herneitä, kun hänen osalleen olisi tullut. Hän otti myöskin karhunnahan haltuunsa ja se aiheutti kuiskailua heimon keskuudessa. Lopuksi koetteli hän tappaa Sigmundin koiran, mutta se pakeni ja hän kompastui kantoon nyrjäyttäen olkapäänsä.

Kun leiri oli ryöstetty, menivät he takaisin omille asunnoilleen ja naisten kesken vallitsi suuri riemu. Sitten saapui etelästä hirvilauma, joka joutui metsästäjien saaliiksi ja poppamiestä alettiin kunnioittaa entistä enemmän. Ihmiset kuiskailivat keskenään, että hän neuvotteli jumalien kanssa.

Myöhemmin, kun kaikki olivat menneet, Sigmundin koira hiipi takaisin tyhjään leiriin ja ulvoi koko päivän ja yön kuolleiden luona. Tämän jälkeen se katosi ja muutamien vuosien kuluttua intiaanimetsästäjät huomasivat muutoksen susien lajissa. Niihin ilmaantui sellaisia pilkkuja ja sellaisia erikoisia ruumiinominaisuuksia, joita ei aikaisemmin oltu huomattu.

NAISEN KESTÄVYYS.

Suden pää ahneine, välähtelevine silmineen ja huurteen peittämänä raoitti teltan verhoja.

— Hei! Pois! Siwash! Mene helvettiin, hornan sikiö! — kuului teltan sisältä tyytymättömiä ääniä. Bettles löi kiukkuisesti koiraa tinalautasella ja se katosi kiireesti. Louis Savoy kiinnitti paikoilleen teltan verhot, potkaisi tielleen osuneen paistinpannun kumoon ja palasi lämmittämään käsiään uunin luo. Ulkona oli hyvin kylmä. Kaksi vuorokautta sitten oli spriilämpömittari haljennut kuudenkymmenen kahdeksan asteen kylmyydestä ja siitä asti oli kylmyys vain kasvanut ja tullut terävämmäksi. Eikä kukaan voinut sanoa, milloin pakkanen hellittäisi. Hyvin varomatonta on tällaisena aikana poistua uunin luota tahi hengittää kylmää ilmaa avonaisen taivaan alla. Välistä ihmiset sen tekevät ja palelluttavat keuhkonsa. Ilmaantuu kuiva, heikko yskä, joka huomattavasti kovenee silavaa käristettäessä. Keväällä tahi kesällä avataan sitten jäätyneeseen maahan rako. Siihen lasketaan ihmisen ruumis, peitetään sammalella ja jätetään siihen, varmasti vakuutettuina, että hän herää viimeisenä päivänä — täysin säilyneenä. Heikkouskoisille, jotka epäilevät ruumiillista ylösnousemusta tuomiopäivänä, ei voi kuolemista varten suosittaa parempaa maata kuin Klondyke. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että tämä maa olisi sopiva elävien ihmisten vaatimuksille.

Ulkona oli hyvin kylmä, mutta ei sisälläkään ollut liian lämmin. Ainoan uunin ympärille kokoontuivat kaikki ja kiistelivät ujostelemattomasti oikeudesta käyttää sitä. Puolet lattiasta oli peitetty kuusen havuilla; niiden päällä olivat makuusäkit, ja alla kova, talvinen lumi. Muun osan lattiasta muodosti mokkasiineilla kovaksi tallattu lumi siihen asetettuine astioineen, kuppeineen ja muine napaseudun pysähdyspaikkaan kuuluvine tavaroineen. Uuni oli lämmitetty aivan punaiseksi, mutta kolmen askeleen päässä siitä oli jääkimpale niin kuivana ja teräväreunaisena, kuin olisi se juuri hakattu irti joesta. Ulkona olevan kylmyyden vaikutuksesta kohosi lämpö sisällä ylös. Aivan uunin yläpuolella, siinä, missä savutorvi kohosi katon läpi, oli pieni ympyrä kuivaa kangasta; etempänä savutorvesta, keskuksesta, oli ympyrä kosteata vaatetta muuttuen harmaaksi renkaaksi; ja vihdoin teltan muu osa, katto ja seinät olivat peittyneet noin puoli tuumaa paksulla, valkoisella, kristallimaisella huurteella.

— Oi! Oi! Oi! — kuuluivat kärsivän nuoren toverin vaikerrukset. Hän nukkui kääriytyneenä turkiksiin ja oli hyvin nääntynyt, kalpea ja parroittunut. Hän ei herännyt, mutta tuskalliset huudot tulivat yhä kovemmiksi ja voimakkaammiksi. Hänen ruumiinsa ojentautui ja vetäytyi värähdellen kokoon, ikäänkuin vuode olisi ollut nokkosista ja hän olisi tahtonut siitä vapautua.

— Täytyy hieroa! — käski Bettles. — Hänellä on kouristuskohtaus.

Silloin alkoi puolitusinaa tovereita, jotka sydämestään soivat hänelle apua, hieroa, hangata, puristella ja käännellä häntä hyväntahtoisesti, mutta säälimättömästi.

— Kirottu tie — mutisi sairas tuskin kuuluvasti heittäen päältään karvaisen nahan ja istuutuen. — Minä kiertelin maailmaa, kolme neljännesvuotta juoksin seiväs kädessä, karkaisin itseäni kaikin mahdollisin tavoin, ja nyt kun täytyy matkustaa tässä Jumalan hylkäämässä maassa, minä osoittaudun kapalolapseksi ilman miehuuden pisaraakaan.

Hän kumartui tulen ääreen ja pyöritteli käsissään savuketta.

— Minä en valita. Voinhan ottaa lääkettä, mutta minä häpeän omaa itseäni, siinä se. Suoritettuani nuo kirotut kolmekymmentä mailia olen niin väsynyt, nääntynyt ja sairas kuin joku suuren maailman keikari käveltyään viisi mailia valtamaantietä. Kas senvuoksi tunnen itseni noloksi! Antakaa minulle tikkuja!

— Älkää hätäilkö, nuori mies — sanoi Bettles ojentaen palavan tulitikun ja ottaen isällisen sävyn — en minä vielä ole unohtanut sitä aikaa, kun itse aloin täällä liikkua. Kuinka olinkaan näännyksissä! Välistä tarvitsin kymmenen minuuttia vain noustakseni seisomaan — jokainen jäsen vapisi ja oli sairas. Kouristus? Minulla oli sellaisia kohtauksia, että koko leirin täytyi kuluttaa puolipäivää vapauttaakseen minut niistä. Vasta-alkajaksi sujuu teiltä kaikki erinomaisesti, te olette oikealla tiellä. Tästä päivästä vuoden kuluttua voitatte te kävelemisessä koska vain meidät vanhat uroot. Enin teidän puolestanne puhuu se, että teillä ei ole taipumuksia rasvoittumiseen, joka on monia ihmisiä lähettänyt Abrahamin helmaan ennen määrättyä aikaa. — Rasvaa?

— Niin. Kysymys on paksuudesta. Paksut ihmiset eivät ole tiellä suinkaan parhaita kulkijoita.