Produced by Tapio Riikonen

IHMISSYÖJÄIN SAARILLA

(Adventure) Romaani

Kirj.

JACK LONDON

Suom. Aune Tudeer

Otava, Helsinki, 1920.

SISÄLLYS:

I. Jotakin on tehtävä.
II. Jotakin tulee tehdyksi.
III. "Jessie" saapuu.
IV. Joan Lackland.
V. Hän tahtoo hankkia itselleen plantaasin.
VI. Myrsky.
VII. Kesytöntä joukkoa.
VIII. Paikallisvärit.
IX. Mies ja nainen.
X. Boucher'n sanantuoja.
XI. Port Adamsin joukko.
XII. Mr Morgan ja Mr Raff.
XIII. Nuoruuden logiikka.
XIV. "Martha."
XV. Käsitteitten selvittelyä.
XVI. Keskenkasvuinen tyttö.
XVII. "Teidän Miss Lacklandinne."
XVIII. Kirjat ovat joskus oikeassa.
XIX. Kadonnut lelu.
XX. Kuin miesten kesken.
XXI. Kiellettyä tavaraa.
XXII. Gogoomy tekee lopun Kwaquesta.
XXIII. Sanoma viidakoista.
XXIV. Sisämaassa.
XXV. Pääkallonpyytäjät.
XXVI. Kallista aikaa hukkaan.
XXVII. Uudenaikainen kaksintaistelu.
XXVIII. Antautuminen.

I.

Jotakin on tehtävä.

Valkoinen mies oli hyvin sairas. Häntä kantoi selässään villatukkainen, mustaihoinen alkuasukas, jonka korvalehdet olivat niin lävistetyt ja venytellyt, että toinen oli katkennut ja toiseen oli pistetty kolmen tuuman paksuinen puupalikka. Katkennut korva oli lävistetty uudelleen, mutta tällä kertaa niin vaatimattomasti, että reikään mahtui vain lyhyt savipiippu. Ihmisratsu oli rasvainen ja likainen, ja hänen ainoana verhonaan oli mahdollisimman kapea ja tahrainen puuvillakankainen vyö. Mutta valkoinen mies piti hänestä kiinni epätoivoisen lujasti. Silloin tällöin hänen päänsä väsymyksestä painui lepäämään villavaa niskaa vasten, joskus hän taas kohotti sitä ja tuijotti kuumeisin katsein kookospalmuja, jotka huojuivat hänen silmissään ikäänkuin hehkuvan helteen pyörryttäminä. Hänen pukunaan oli ollut paita ja kappale puuvillakangasta, joka oli kiedottu vyötäisten ympäri ja ulottui polviin asti. Päässään hänellä oli kulunut Stetson-hattu, n.s. Baden-powell. Vyötäisillä oli vyö, jossa riippui isoreikäinen automaattinen pistooli sekä muutamia varapanoksia odottamattomien tapausten varalta.

Heitä seurasi neljä- tai viisitoistavuotias musta nuorukainen, joka kantoi lääkepulloja, sangollista kuumaa vettä sekä kaikenlaisia muita sairaanhoitotarpeita. He astuivat pienen, vitsoista punotun veräjän kautta pihamaalta ja jatkoivat kulkuaan paahtavassa päivänpaisteessa vastaistutettujen kookospalmujen lomitse, jotka eivät luoneet vähintäkään varjoa. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, ja helteinen, raskas ilma oli ruton myrkyttämä. Juuri siltä taholta, jonne he suuntasivat kulkunsa, kuului sekavaa melua, ikäänkuin kadotukseen joutuneitten sielujen valitusta, kidutettujen olentojen tuskanhuutoja. Pitkä, matala vaja tuli näkyviin heidän edessään, ja sieltä juuri nuo äänet lähtivät. Kuului parkua ja kiljuntaa, johon milloin suru, milloin hirvittävä tuska tuntui olleen aiheena. Lähemmäksi ehdittyään valkoinen mies saattoi kuulla matalaa, keskeytymätöntä voihkinaa ja vaikeroimista. Hän värisi ajatellessaan, että hänen täytyi mennä tuonne sisään, ja tuokion ajan hän varmasti luuli olevansa pyörtymäisillään. Sillä Salomonin-saarten kammotuin vitsaus, punatauti, oli kohdannut Beranden plantaasia, ja hänen piti yksin taistella sitä vastaan. Ja lisäksi hän itsekin oli sairaana.

Yhä miehen selässä riippuen hän kumartui ja suoriutui siten matalasta oviaukosta. Hän otti pojalta pienen pullon ja veti väkevää ammoniakkia keuhkoihinsa kootakseen kaikki ruumiin ja sielun voimat lähestyvää koetusta varten. Sitten hän huusi: "vaiti!" ja melu hiljeni. Vajan päästä päähän oli laudoista rakennettu kuuden jalan levyinen, loivasti kalteva lava, ja sen reunaa myöten kulki yardin levyinen käytävä. Lavalla virui lähekkäin parikymmentä mustaihoista. Ensi silmäykseltä huomasi, että he olivat hyvin alhaisella ihmisyyden asteella. He olivat ihmissyöjiä. Heidän kasvonsa olivat epäsuhtaiset, eläimelliset, heidän ruumiinsa rumat ja apinamaiset. Heillä oli simpukan- tai kilpikonnankuorista tehdyt nenärenkaat, ja lävistetyn nenän päästä ulkonivat kankeaan rautalankaan pujotellut helmituntosarvet. Korvat olivat lävistetyt ja venytetyt, niin että niihin oli saatu pistetyksi puupalikoita, tikkuja, piippuja ynnä muita alkeellisia koristuksia. Heidän kasvoihinsa ja ruumiisiinsa oli tatuoitu tai viilletty inhoittavia kuvioita. Sairasvuoteella maatessaan heillä ei ollut mitään vaatetta yllään, ei edes vyötä, mutta näkinkengistä tehtyjä rannerenkaitaan, helminauhojaan ja nahkavöitään, joihin — paljasta ruumista vasten — oli pistetty tupettomia veitsiä, he eivät olleet riisuneet yltään. Monen ruumiissa oli kauhistavia haavoja. Kärpäsparvet pyrähtelivät lentoon ja asettuivat taas lepäämään tai lentelivät sinne tänne kuin tummat pilvet.

Valkoinen mies kulki rivin päästä päähän ja jakoi jokaiselle sairaalle lääkeannoksensa. Muutamat saivat kloraalia. Hänen täytyi äärimmilleen pingoittaa tahdonvoimansa jaksaakseen muistaa, kutka sairaista sietivät oksetusjuurta ja kutka olivat niin heikkoja, ettei heille voinut antaa tätä voimakasta rohtoa. Erään, joka makasi lavalla kuolleena, hän käski kantamaan pois. Hän puhui terävällä, käskevällä äänellä, joka ilmeisesti oli tottunut vaatimaan ehdotonta kuuliaisuutta, ja terveet miehet tottelivat hänen käskyään, vaikkakin vihaisesti murjottaen. Yksi murisi jotakin syvällä rintaäänellä tarttuessaan ruumista jalkoihin. Valkoinen mies purki hänelle tyytymättömyytensä sanoin ja teoin. Ponnistuksen tuottamasta tuskasta huolimatta hän ojensi käsivartensa ja survaisi rystysillään mustaihoista suulle.

"Mitä sinä mukiset, Angara?" huusi hän. "Mitä sinä puhut itseksesi?
Häh? Saat selkääsi niin että mäikyy!"

Ketterästi kuin villieläin kyyristyi mustaihoinen hypätäkseen valkoisen miehen kimppuun. Villieläimen viha loisti hänen katseestaan, mutta samassa hän näki valkoisen miehen käden laskeutuvan vyössä riippuvaa pistoolia kohti. Hyppäys jäi tekemättä. Jännitetty ruumis kävi jälleen veltoksi, ja musta mies kumartui ruumiin yli ja auttoi toveriaan kantamaan sitä ulos. Tällä kertaa hän ei murissutkaan.

"Elukat!" sähähti valkoinen mies hampaittensa välistä koko tälle
Salomonin-saarten alkuasukasjoukolle.

Hän oli hyvin sairas, tämä valkoinen mies, yhtä sairas kuin mustat, jotka avuttomina viruivat hänen ympärillään ja joita hän hoiteli. Tullessaan löyhkäävään sairashuoneeseen hän ei koskaan tietänyt, jaksaisiko kulkea rivin päästä päähän vai eikö. Mutta hän tiesi varmasti, että jos nämä mustat näkisivät hänen voimiensa pettävän, niin ne, jotka vain kynnelle kykenivät, karkaisivat hänen kurkkuunsa kuin verenhimoiset sudet.

Rivin keskikohdalla oli muuan potilas kuolemaisillaan. Valkoinen mies määräsi, että hänet oli siirrettävä pois heti kun hän oli heittänyt henkensä. Eräs terve mies pisti päänsä vajan ovesta ja sanoi:

"Neljä olla sairas hyvin paljon."

Uudet potilaat, jotka kuitenkin vielä pysyivät pystyssä, seurasivat puhujan kintereillä. Valkoinen mies erotti joukosta heikoimman ja sijoitti hänet paikalle, jolta ruumis vast'ikään oli korjattu pois. Lähinnä heikommalle hän antoi määräyksen odottaa paikkaa, kunnes joku taas kuolisi. Käskien erään terveistä miehistä ottaa joukon työmiehiä peltotöistä laajentamaan sairaalavajaa hän jatkoi kulkuaan käytävää pitkin, antoi lääkkeitä ja laski leikkiä Etelämeren-saarten englanninmurteella saadakseen sairaat hetkeksi unohtamaan kärsimyksensä. Silloin tällöin kuului rivin loppupäästä surkeata valitusta. Ehtiessään sinne hän huomasi, että valittaja oli muuan terve poika. Valkoinen mies kiivastui.

"Mitä sinä uliset?" kysyi hän.

"Hän olla minu veli", kuului vastaus. "Ja hän kuole hyvin paljon."

"Sinä huudat, että hän on sinun veljesi ja kuolee pian", jatkoi valkoinen mies uhkaavalla äänellä. "Mutta minä olen sinulle hyvin vihainen. Älä ulvo siinä, tolvana! Siitä veljesi vain kuolee pikemmin. Lakkaatkos ihan paikalla, taikka saat päin kuonoasi niin pirusti!"

Hän uhkasi valittajaa nyrkillään, ja mustaihoinen kyyristyi kokoon luoden häneen yrmeän, tuijottavan katseen.

"Huuto ei auta, ei yhtään", jatkoi valkoinen mies ystävällisemmin. "Älä huuda! Aja pois kärpäset hänen päältään. Paljon kärpäsiä. Tuo vettä ja pese veljesi, pese oikein hyvin, niin hän tulee terveeksi. — Pian!" lisäsi hän kiivaasti, ja hänen tahdonvoimansa vaikutti mustan alhaiseen mieleen niin voimakkaasti, että tämä kiireesti ryhtyi karkoittamaan häiritseviä kärpäsparvia.

Valkoinen mies ratsasti jälleen ulos haisevaan helteeseen. Hän piti lujasti kiinni mustan ratsunsa kaulasta ja hengähti syvään, mutta raskas ilma tuntui kutistavan hänen keuhkojaan ja hän painoi päänsä alas ja torkkui, kunnes he saapuivat hänen asunnolleen. Jokainen tahdonponnistus kidutti häntä, ja kuitenkin hänen täytyi lakkaamatta ponnistaa tahtoaan. Hän antoi mustalle kantajalleen kulauksen viinaa. Hänen palvelijansa Viaburi toi hänelle sublimaattia ja vettä, ja hän peseytyi perinpohjaisesti, otti sitten kloraaliannoksensa, koetti valtimoaan ja ruumiinlämpöään ja heittäytyi vuoteelle hiljaa voihkaisten. Oli iltapäivä, ja hän oli käynyt kolmannella kierroksellaan sairaitten luona. Hän kutsui palvelijansa luokseen.

"Ota iso kaukoputki ja katso näkyykö 'Jessie'", käski hän.

Poika nosti pitkän kaukoputken verannalle ja katsoi tarkasti merelle päin.

"Yksi kuunari kauas pois pikku matka", ilmoitti hän. "Voi olla
'Jessie'."

Valkoinen mies huoahti ilosta.

"Jos se on 'Jessie', niin saat pian tupakkaa", sanoi hän.

Vallitsi hetken hiljaisuus, ja valkoinen mies odotti kärsimättömästi.

"Ehkä 'Jessie', ehkä toinen kuunari", oli epäröivä vastaus.

Sairas pyörähti vaivoin vuoteen laidalle ja laskeutui polvilleen permannolle. Tuolin avulla hän pääsi jaloilleen. Pitäen siitä kiinni ja miltei koko painollaan siihen nojaten hän työnsi sen ovelle ja ulos verannalle. Ponnistuksen hiki valui pitkin hänen kasvojaan ja tunkeutui hartioitten kohdalla paidan läpi. Hänen onnistui päästä istumaan tuolille, jolle hän vaipui uupuneena läähättäen. Hetken kuluttua hän suoristautui. Poika asetti kaukoputken verannan poikkipuun nojaan, ja mies katsoi sen läpi merelle. Viimein hän sai näkyviinsä kuunarin valkoiset purjeet ja tutki niitä tarkoin.

"Ei 'Jessie'", sanoi hän hyvin hiljaa. "Se on 'Malakula'."

Hän siirtyi istumaan lepotuoliin. Kolmensadan jalan päässä rakennuksesta meren mainingit löivät rantaan. Vasemmalla hän saattoi nähdä Balesuna-joen matalikkoa reunustavat valkeat hyrskyt ja kauempana Savo-saaren särmikkäät ääriviivat. Suoraan hänen edessään, kahdentoista mailin levyisen salmen tuolla puolen, oli Florida-saari, ja kauempana, oikealla, hän himmeästi saattoi erottaa osia Malaitasta — tuosta hurjasta saaresta, murhan, ryöstön ja ihmissyönnin pesäpaikasta, jonka asujamistosta hänen plantaasinsa kaksisataa työntekijää olivat värvätyt. Talon ja rannan välillä oli ruokoaitaus. Veräjä oli raollaan, ja hän lähetti pojan sulkemaan sen. Aitauksen sisäpuolella kasvoi joitakin korkeita kookospalmuja. Veräjälle vievän tien kummallakin puolella oli korkea lipputanko. Ne oli pystytetty kymmenen jalan korkuisiin keinotekoisiin multatöyräisiin. Lipputankojen tyveä ympäröivät lyhyet, valkeaksi maalatut ja raskaitten rautavitjojen yhdistämät pylväät. Itse tangot muistuttivat laivan mastoja ja olivat varustetut asiaankuuluvalla tavalla kiinnitetyillä märssytangoilla, vanttitouveilla, väylingeillä, kahveleilla ja lippunuorilla. Toisen tangon kahvelissa riippui veltosti lepattaen kaksi kirjavaa lippua, sinivalkoinen shakkilautalippu ja valkea viiri, jonka keskellä oli punainen kiekko. Se oli kansainvälinen hätämerkki.

Pihan etäisimpään nurkkaan oli haukka laskeutunut maahan. Mies katseli sitä ja näki, että se oli sairas. Hän tuumiskeli, olikohan tuon linnun yhtä paha olla kuin hänenkin, ja tunsi jonkinlaista laimeata iloa tullessaan ajatelleeksi heidän keskinäistä heimolaisuuttaan. Hän nousi istualtaan ja käski palvelijaansa soittamaan isoa kelloa merkiksi siitä, että plantaasin työntekijäin oli aika lopettaa työnsä ja vetäytyä parakkeihin. Sitten hän taas nousi mustan ihmisratsunsa selkään ja lähti päivän viimeiselle kierrokselle.

Sairaalassa oli kaksi uutta potilasta, joille hän antoi annoksen risiiniöljyä. Hän oli tyytyväinen päiväänsä, se oli ollut harvinaisen helppo. Vain neljä kuolemantapausta oli sattunut. Hän kävi katsomassa koprankuivausta, joka paraikaa oli käynnissä, ja kulki parakkien läpi nähdäkseen, oliko joku sairas välittämättä hänen eristäytymiskäskystään piiloutunut sinne. Palattuaan asuntoonsa hän kuunteli työnjohtajiensa kertomukset ja jakoi työmääräyksiä seuraavan päivän varalle. Sitten hänen puheilleen tuli laivaväen päällysmies, jonka oli joka ilta käytävä isännälleen vakuuttamassa, että valaanpyyntiveneet olivat vedetyt maihin ja lukitut. Tämä oli perin välttämätön varovaisuustoimenpide, sillä mustaihoiset olivat levotonta joukkoa, ja jos vene lukitsemattomana jäi rannalle yöksi, niin parikymmentä työntekijää oli varmasti aamulla tipotiessään. Koska jokainen musta oli noin kolmenkymmenen dollarin arvoinen — tai vähemmän, riippuen siitä, kuinka suuren osan sovitusta ajasta hän oli ollut työssä — niin moinen tappio ei ollut Beranden plantaasille leikin asia. Sitäpaitsi valasveneistä Salomonin-saarilla maksettiin lopuksi sievoisia summia, ja kuolemantapaukset päivä päivältä vähensivät työvoimaa. Seitsemän mustaa oli edellisellä viikolla paennut viidakkoihin, ja neljä heistä oli tulla laahustanut takaisin kertoen, että vieraanvaraiset bushmannit olivat tappaneet ja kai-kaineet [syöneet] kaksi heidän joukostaan. Seitsemäs oli yhä vapaana, ja hänen kerrottiin piileksivän rannikolla ja odottavan tilaisuutta saada käsiinsä kanootin, päästäkseen omalle saarelleen.

Viaburi toi kaksi sytytettyä lyhtyä valkoisen miehen tarkasteltaviksi. Tämä tutki niitä tarkoin ja näki, että ne paloivat kirkkaasti, levein, tasaisin liekein, ja nyökäytti hyväksyvästi päätään. Toinen lyhdyistä nostettiin lipputangon kahveliin, ja toinen ripustettiin avaralle verannalle. Näiden majakkatulien tarkoituksena oli ohjata merenkulkijoita Beranden ankkuripaikkaan, ja joka ilta vuodet umpeensa ne samalla tapaa tarkastettiin ja ripustettiin paikoilleen.

Valkoinen mies laskeutui jälleen vuoteelleen helpotuksesta huoahtaen. Päivän työ oli päättynyt. Pyssy oli hänen vieressään vuoteella, revolveri hänen kätensä ulottuvilla. Vierähti tunti, jonka aikana hän ei liikahtanutkaan. Hän lepäsi puolinukuksissa, miltei horrokseen vaipuneena. Äkkiä hän havahtui. Hänen takanaan olevalta verannalta kuului hiljaista narinaa. Huone oli L:n muotoinen ja vuodenurkka pimeä, mutta huoneen pääosassa, biljardipöydän yläpuolella ja juuri nurkkauksen takana, jotta valo ei häirinnyt häntä, paloi lamppu kirkkaasti. Myöskin veranta oli hyvin valaistu. Hän odotti hievahtamatta. Narina kuului uudelleen, ja hän ymmärsi, että talon ulkopuolella hiiviskeli useita miehiä.

"Mitä siellä?" huusi hän tuimasti.

Koko talo, joka oli rakennettu paaluille noin 12 jalkaa maanpinnan yläpuolelle, vavahteli pakenevien jalkain töminästä.

"He alkavat käydä rohkeiksi", mutisi mies. "Tässä on jotakin tehtävä."

Täysikuu nousi Malaitan yläpuolelle ja valaisi Berandea. Oli aivan tyven. Sairaalasta kuului yhä valitusta. Ruohokattoisissa parakeissa nukkui lähes kaksisataa villatukkaista ihmissyöjää päivän aherruksesta uupuneina. Mutta yksi heistä kirosi valkoista miestä, joka ei koskaan nukkunut, ja moni nosti päätään kuullakseen häntä. Talon neljällä verannalla paloivat lyhdyt kirkkaasti. Ja valkoinen mies itse makasi huoneessaan pyssy toisella, revolveri toisella puolellaan, ja heittelehti voihkien vuoteellaan välillä hetkiseksi uinahtaen levottomaan uneen.

II.

Jotakin tulee tehdyksi.

Seuraavana aamuna David Sheldon huomasi tilansa entistä arveluttavammaksi. Oli ilmeistä, että hän oli huomattavasti heikompi, ja lisäksi oli muitakin epäsuotuisia oireita havaittavissa. Lähtiessään kierrokselleen hän katseli ympärilleen saadakseen aiheen kiivastumiseen. Hän tarvitsi sitä. Jännittynyt tilanne olisi ollut kyllin vakava, vaikkapa hän olisi ollut aivan tervekin, ja välttämättä oli nyt jotakin tehtävä, ennenkuin tauti teki hänet aivan avuttomaksi. Mustat kävivät yhä vihaisemmiksi ja uhkamielisemmiksi, ja että he edellisenä iltana olivat rohjenneet tunkeutua hänen verannalleen asti — mitään sen röyhkeämpää saattoi Berandella tuskin tapahtua — se ennusti pahaa. Ennemmin tai myöhemmin he saisivat hänet käsiinsä, ellei hän sitä ennen saisi heitä nujerretuksi, ellei hän taas uudelleen tuntuvalla ja tehoavalla tavalla saisi syövytetyksi heidän mustiin sieluihinsa, että valkoista miestä vastaan ei kannattanut nousta.

Hän palasi pettyneenä taloonsa. Hän ei ollut saanut ainoatakaan tilaisuutta muistuttaa heille, miten röyhkeydestä ja uppiniskaisuudesta rangaistiin. Ja tällaisia rikoksia oli sattunut joka päivä sen jälkeen kuin tauti oli puhjennut Berandella. Jo se, ettei kukaan ollut tehnyt itseään syypääksi mihinkään rikokseen, oli itsessään epäilyttävä seikka. He alkoivat tulla oveliksi. Hän katui, ettei edellisenä yönä ollut odottanut, kunnes rauhanhäiritsijät olisivat tunkeutuneet sisään asti. Silloin hän olisi ampunut yhden tai pari, ja antanut muille verikirjaimin kirjoitetun läksyn opittavaksi. Hän oli yksin — ja heitä oli kaksisataa, ja ajatus, että sairaus kävisi hänelle ylivoimaiseksi ja että hän joutuisi heidän valtaansa, tuntui kammottavalta. Hän oli näkevinään mustien ryntäävän viljelysten poikki, ryöstävän varastot putipuhtaiksi, polttavan rakennukset poroksi ja lähtevän Malaitalle. Vielä hän oli näkevinään toisen kaamean näyn: oman päänsä päivänpaisteessa kuivattuna ja kärvennettynä koristamassa ihmissyöjäkylän kanoottivajaa. Ellei "Jessie" pian ehtinyt perille, oli hänen ryhdyttävä tehokkaisiin toimenpiteisiin.

Kello oli juuri soinut kutsuen työntekijät viljelyksille, kun Sheldon sai vieraan. Hän oli siirrättänyt vuoteensa verannalle ja lepäsi siellä, kun kanootit melottiin rantaan ja vedettiin maihin. Neljäkymmentä keihäillä, jousilla, nuolilla ja sotanuijilla asestettua miestä asettui ryhmään aitauksen ulkopuolelle, mutta vain yksi astui sisään. He tiesivät, mitä Beranden laki tässä suhteessa määräsi, samoin kuin jokainen tuhansien mailien alalle siroitettujen Salomonin-saarten alkuasukas tiesi, miten hänen täytyi menetellä jokaisen valkoisen miehen pihamaahan nähden. Sheldon tunsi miehen, joka lähestyi polkua pitkin, Sili'ksi, Balesunan kylän päälliköksi. Alkuasukas ei noussut portaita ylös, vaan pysähtyi niiden juureen ja puhui sieltä ylhäällä lepäävälle valkoiselle herralle.

Sili oli älykkäämpi kuin hänen rotunsa jäsenet ylimalkaan, mutta hänen älynsä oli vain omiaan tekemään tuon rodun alhaisen kannan sitäkin ilmeisemmäksi. Hänen silmänsä olivat pienet ja lähellä toisiaan ja ilmaisivat julmuutta ja viekkautta. Helminauha ja patruunavyö olivat hänen ainoat vaatekappaleensa. Kaiverrettua helmiäiskorua, joka riippui nenästä leukaan asti ja oli vastuksena hänen puhuessaan, hän käytti yksinomaan kaunistuksena, kun sitävastoin korviin pistetyillä reijillä oli käytännöllinen tarkoitus, niissä kun sopi pitää piippua ja tupakkaa. Rikkinäiset torahampaat olivat mustuneet arekapalmun pähkinöistä, joita hän alinomaa pureskeli ja joiden mehua hän tuontuostakin sylkäisi maahan.

Puhuessaan tai kuunnellessaan hän irvisteli kuin apina. Vastatessaan myöntävästi hän painoi silmäluomensa alas ja työnsi leuan eteenpäin. Hän puhui lapsellisen uhkamielisesti, ja hänen ylpeä käytöksensä ja nöyrä pysyttelemisensä verannan juurella olivat omituisessa ristiriidassa keskenään. Hän, jolla oli tämä lukuisa seuralaisjoukko, oli Balesunan kylän herra ja hallitsija. Mutta valkoinen mies, jolla ei ollut ainoatakaan seuralaista, oli Beranden herra ja hallitsija — olipa hän kerran sattumalta omin voimin tehnyt itsensä Balesunankin herraksi ja hallitsijaksi. Sili ei mielellään muistellut sitä. Se oli tapahtunut aikana, jolloin hän vielä opetteli tuntemaan valkoisten miesten luonnetta ja oppi kammoamaan heitä. Hän oli kerran tehnyt sen rikoksen, että oli suonut turvapaikan kolmelle Berandesta karanneelle malaitalaiselle. He olivat antaneet hänelle kaiken omaisuutensa palkaksi suojeluksesta ja siitä, että hän oli luvannut auttaa heitä pääsemään kotisaarelleen. Tällöin hän oli ikäänkuin vilaukselta nähnyt palasen häikäisevää tulevaisuutta, jossa hänen kylänsä olisi Beranden ja Malaitan välisen maanalaisen rautatien toinen asemapaikka.

Onnettomuudekseen hän ei silloin ollut selvillä valkoisten miesten tavoista. Mutta juuri tämä valkoinen mies opetti hänet tuntemaan ne. Hän saapui päivän sarastaessa hänen ruohomajalleen. Ensi silmänräpäyksessä se oli huvittanut häntä, Sili'ä. Hänhän oli niin oivallisessa turvassa täällä kylänsä keskellä. Mutta seuraavassa hetkessä ja ennenkuin hän ehti kirkaistakaan, oli valkoinen mies iskenyt häntä suulle nyrkkiraudalla ja pakottanut hänet nielemään hätähuutonsa. Sitten valkoisen miehen toinen nyrkki oli osunut hänen korvansa alle, eikä Sili sen jälkeen tietänyt, mitä hänelle tapahtui. Tullessaan tajuihinsa hän huomasi olevansa valkoisen miehen veneessä matkalla Berandelle. Ja Berandella hänen arvostansa ja asemastansa ei oli välitetty hituistakaan, hänet oli pantu käsi- ja jalkarautoihin puhumattakaan kahleista. Kun hänen heimonsa oli luovuttanut nuo kolme karkulaista, oli hän päässyt vapaaksi. Ja lopuksi tuo julma valkoinen mie oli kiristänyt häneltä ja Balesunan kylältä kymmenen tuhatta kookospähkinää. Sen koommin hän ei olisi ottanut turviinsa malaitalaisia karkulaisia. Hän oli se sijaan alkanut harjoittaa heidän kiinniottamistaan. Se oli turvallisempaa. Ja sitäpaitsi hänelle maksettiin heistä tötteröllinen tupakkaa kappaleelta. Mutta jos hän joskus vain saisi tuon valkoisen miehen käsiinsä, ja hän tapaisi hänet sairaana tai sattuisi seisomaan hänen takanaan hänen kompastuessaan ja kaatuessaan viidakossa, niin silloinpa hänellä olisi hallussaan pää, josta maksettaisiin hyvät hinnat Malaitalla.

Sheldon oli tyytyväinen Sili'n kertomiin uutisiin. Seitsemäs viimeisestä karkulaisjoukosta oli saatu vangiksi ja oli paraikaa veräjän luona. Synkeänä ja jurona, käsivarret sidottuina kookoskuiduilla, ruumis kuivuneen veren tahraamana äskeisen ottelun jälkeen vangitsijoita vastaan hänet tuotiin aitauksen sisäpuolelle.

"Sinä olet hyvä mies, Sili", selitti Sheldon, päällikön latkiessa viinaa. "Saitte pian kiinni minun työmieheni. Tämä on vahva työmies. Annan sinulle käärön tupakkaa — koko käärön. Ja lisäksi saat kolme syltä kangasta ja ison veitsen."

Kaksi palvelijaa toi tupakan ja muut luvatut tavarat varastohuoneesta ja antoi ne Balesunan kylän päällikölle, joka otti lisäpalkkion vastaan murahtaen ja kiinnittämättä siihen erikoista huomiota sekä lähti astuskelemaan rantaan päin kanoottiensa luokse. Sheldonin käskystä palvelijat sitoivat vangin käsistä ja jaloista erääseen rakennuksen tukipaaluun. Kello yhdeltätoista työmiesten palatessa töistään Sheldon kutsui heidät kokoon pihamaalle verannan edustalle. Jok'ainoa, joka kynnelle kykeni, oli saapuvilla, vieläpä nekin, jotka avustivat sairaalassa. Naisetkin ja plantaasin lapsilauma asetettiin muiden mukana kahteen riviin. Lähes kahteensataan nousi noiden alastomien villi-ihmisten luku. Paitsi tavanmukaisia helmi-, simpukankuori- ja luukoristeita riippui heidän lävistetyissä korvissaan ja sieraimissaan lukkoneuloja, lankanauloja, rautaisia hiusneuloja, ruostuneita keittoastiain rautakahvoja ja säilykerasioiden avaimia. Muutamien kähäräisissä hiuksissa riippui kynäveitsiä. Erään rinnalla heilui posliininen ovenripa, toisen rinnalla herätyskellon metallitaulu.

Heidän edessään, nojaten tukea etsien verannan kaidepuuhun, seisoi sairas valkoinen mies. Kuka tahansa heistä olisi pikkusormellaan voinut kaataa hänet. Hänen ampuma-aseistaan huolimatta joukko olisi voinut karata hänen kimppuunsa ja antaa hänelle iskun. Silloin sekä hänen päänsä että plantaasi olisivat olleet heidän. Vihaa, veren- ja kostonhimoa heillä oli yllin kyllin. Mutta jotakin heiltä puuttui, mitä valkoisella miehellä oli; heillä ei ollut sitä ylemmyyden tulta, jota ei voinut sammuttaa, vaan joka taudin runtelemassa ruumiissa paloi yhtä voimakkaana kuin koskaan ja joka oli valmis minä hetkenä hyvänsä leimahtaen polttamaan heidät vihansa liekillä.

"Narada! Billy!" huusi Sheldon ankaralla äänellä.

Kaksi miestä hiipi vastahakoisesti lähemmäksi ja jäi odottamaan.

Sheldon antoi käsirautojen avaimet palvelijalle, joka meni rakennuksen alle ja päästi vangin kahleistaan.

"Narada ja Billy, viekää tämä poika puun luo ja sitokaa hänet siihen kädet ylös!" komensi Sheldon.

Sill'aikaa kuin miehet katselijain levottomasti murahdellessa vitkastellen tekivät niinkuin Sheldon oli käskenyt, toi eräs palvelijoista paikalle paksuvartisen, pitkäsiimaisen ruoskan. Samassa Sheldon alkoi puhua.

"Tämä Arunga — minä olen hänelle hyvin vihainen. Minä en ole varastanut tältä Arungalta. Minä en ole puijannut häntä. Minä sanon: 'Ali right — tulet minun kanssani Berandeen, teet siellä työtä kolme vuotta! Hän tulee. Saa ruokaa tarpeeksi ja täyden palkan. Miksi hän lähtee karkuun? Minä olen hänelle hyvin vihainen. Minä annan hänelle piiskaa, koska hän on karannut. Minä maksoin Sili'lle, Balesunan suurelle päällikölle, paketin tupakkaa, koska hän oli ottanut kiinni Arungan. All right, Arunga maksaa tämän tupakan! Kuusi puntaa oli Arungan palkka. Yksi vuosi lisää täytyy Arungan tehdä työtä Berandessa. All right. Nyt hän saa kymmenen lyöntiä kolme kertaa. Sinä Billy otat piiskan ja annat Arungalle kymmenen lyöntiä kolme kertaa. Kaikki miehet katsovat, kaikki Maryt [Mary, etelämeren saarten englanninkielessä = nainen] katsovat, sillä jos he tahtovat karata, niin saavat nähdä, että valkoinen mies on vahva mies, ei päästä karkuun. Vahva mies — Billy, kymmenen lyöntiä kolme kertaa."

Palvelija ojensi Billylle ruoskan, mutta tämä ei ottanut sitä vastaan. Sheldon odotti rauhallisesti. Kaikkien ihmissyöjien katseet olivat tähdättyinä häneen ilmaisten epäröintiä, pelkoa tai kärsimättömyyttä. Tämä hetki oli ratkaiseva, saisiko yksinäinen valkoinen mies elää vai eikö.

"Kymmenen lyöntiä kolme kertaa, Billy", kehoitti Sheldon, mutta hänen äänensä oli saanut omituisen metallikaiun.

Billy rypisti kulmiaan, katsahti ylös ja taas alas, mutta ei liikahtanutkaan.

"Billy!"

Sheldonin huuto pamahti kuin pistoolin laukaus. Villi säpsähti. Katsojien säännöttömät kasvot vääntyivät leveään irvistsyksenkaltaiseen hymyyn, ja joukosta kuului hillittyä tirskuntaa.

"Jos sinu tahto hyvin paljo ruoski tämä Arunga, sinu vie häne Tulagi", sanoi Billy. "Hallitusmies häne ruoski hyvin paljon. Se olla laki. Minu tietä se olla laki."

Laki määräsi todella niin, ja Sheldon tiesi sen. Mutta hän tahtoi elää tämän päivän ja seuraavan eikä halunnut kuolla odottaessaan, että lainmukainen rangaistus seuraavalla tai sitä seuraavalla viikolla ehdittäisiin panna täytäntöön.

"Sinä puhut liian paljoni" huusi hän vihoissaan. "Mitä se merkitsee?
Häh!"

"Minu tietä laki", toisti villi itsepäisesti.

"Astoa!"

Toinen mies astui ketterästi esiin ja vilkaisi röyhkeästi ylös verannalle. Sheldon valitsi pahimmat joukosta läksytyksensä uhreiksi.

"Sinä Astoa ja sinä Narada, sitokaa tämä Billy toisen viereen samalla tavalla — vahvalla köydellä", käski hän. "Sinä Astoa, ota tämä ruoska. Kymmenen kovaa lyöntiä molemmille yht'aikaa. Ymmärrätkö?"

"Ei", mörähti Astoa vastaukseksi.

Sheldon otti pyssyn, joka oli ollut käsipuun nojassa, ja viritti hanan.

"Minä tunnen sinut, Astoa", sanoi hän levollisesti. "Sinä teit työtä
Queenslandissa kuusi vuotta."

"Minä olla kristitty", keskeytti musta röyhkeästi uhmaillen.

"Queenslandissa sinä istuit vankilassa vuoden. Valkoinen herra riivattu hupsu ei hirttänyt sinua. Sinä olet halju mies. Queenslandissa sinä istuit vankilassa kuusi kuukautta kaksi kertaa. Kaksi kertaa sinä varastit. All right, sinä olet kristitty. Muistatko yhtään rukousta?"

"Kyllä, minu muista rukous", oli vastaus.

"All right, rukoile sitten nyt, mutta äkkiä! Lue rukous riivatun pian, sitten minä tapan sinut."

Sheldon tähtäsi häntä pyssyllään ja odotti. Musta katsahti ympärilleen tovereihinsa, mutta kukaan ei tullut hänen avukseen. He odottivat jännittyneinä mitä oli tapahtuva, ja tuijottivat kuin noidutut valkoiseen mieheen, joka seisoi yksin avaralla verannalla pitäen kuolemaa käsissään. Sheldon oli voittanut, ja hän tiesi sen. Astoa astui neuvottomana toiselta jalalta toiselle, katsahti valkoiseen mieheen ja näki hänen silmänsä kiiluvan pyssyn tähtäimen tasalla.

"Astoa", sanoi Sheldon, käyttäen hyväkseen psykologisesti oikeata hetkeä, "minä lasken kolmeen. Sitten ammun ja sinä kuolet."

Ja Sheldon tiesi, että hän laskettuaan kolmeen ampuisi miehen kuoliaaksi. Tämäkin tiesi, että niin kävisi. Ja senvuoksi Sheldonin ei tarvinnut panna uhkaustaan täytäntöön. Hän ei ehtinyt "yhtä" edemmäksi, kun Astoa jo ojensi kätensä ja otti ruoskan. Ja sitten hän käytteli sitä aivan vimmatusti, sillä hän oli vihainen tovereilleen siitä, etteivät he olleet tulleet hänen avukseen, ja ruoski suuttumuksensa ilmoille. Ja Sheldon yllytti häntä verannaltaan lyömään kelpolailla, kunnes molemmat tuomitut kirkuivat ja ulvoivat ja veri valui heidän selkäänsä pitkin. Opetus oli perusteellinen ja verellä kirjoitettu.

Kun viimeinen joukosta, molemmat parkuvat pahantekijät mukaan luettuina, oli astunut ulos veräjästä, vaipui Sheldon puolipyörryksissä vuoteelleen.

"Sinä olet sairas mies", voihkaisi hän, "hyvin sairas mies."

"Mutta tämän yön voit nukkua rauhassa", lisäsi hän puolta tuntia myöhemmin.

III.

"Jessie" saapuu.

Kaksi päivää kului, ja Sheldon tunsi, että jos hän vielä tulisi heikommaksi, niin hän ei voisi pysyä hengissä, saati sitten suorittaa jokapäiväisiä sairaalakäyntejään. Kuolemantapauksia sattui keskimäärin neljä päivässä, ja uusien sairastuneitten luku oli suurempi kuin parantuneitten. Mustat olivat kauhun vallassa. Jokainen, joka sai taudin, näytti tekevän kaiken voitavansa kuollakseen. Laskeuduttuaan tautivuoteelle noilla ihmisillä ei ollut uskallusta taistella elämästään. He uskoivat, että heidän piti kuolla, ja panivat parastaan, jotta heidän uskonsa osoittautuisi oikeaksi. Terveetkin olivat vakuutetut siitä, että oli vain ajankysymys, milloin tauti saisi heidät valtaansa ja tempaisi heidät elämästä. Mutta vaikka tämä heidän vakaumuksensa oli raudanluja, niin ei heissä sittenkään ollut pontta tarpeeksi hyökätäkseen tuon heikon, valkoihoisen ihmishaamun kimppuun ja lähteäkseen hänen veneillään tiehensä plantaasilta, jolla kuolema heitä vaaniskeli. He valitsivat hitaan kuoleman, jonka uhreiksi varmasti uskoivat joutuvansa, mieluummin kuin äkkikuoleman, jonka yhtä varmasti tiesivät kohtaavan heitä, jos he nousisivat herraansa vastaan. He tiesivät, ettei hän koskaan nukkunut. He olivat myöskin varmat siitä, etteivät loihdut pystyneet häneen — sitä keinoa he kyllä olivat koettaneet. Eikä tautikaan, joka heikäläisiä lakaisi laumoittain, jaksanut riistää häneltä henkeä.

Pihamaalla tapahtuneen ruoskinnan jälkeen kuri oli parantunut. Mustat nöyrtyivät valkoisen miehen rautakäden alla. He kääntyivät toisaalle rypistäessään kulmiaan ja heittivät häneen vihaisia katseita vain silloin, kun hän käänsi heille selkänsä. He purkivat tyytymättömyytensä yöllä makuuvajan seinille, niin ettei hän voinut kuulla. Kukaan ei yrittänyt karata eikä kukaan hiiviskellyt öisin verannalla.

Kolmannen päivän koittaessa ruoskintakohtauksen jälkeen "Jessien" valkoiset purjeet ilmestyivät näkyviin. Laiva oli kahdeksan mailin päässä, ja vasta kello kahden tienoissa iltapäivällä se heikkojen tuulenhenkäyksien kuljettamana oli ehtinyt neljännesmailin päähän rannasta ja laskenut ankkurinsa. "Jessien" näkeminen antoi Sheldonille uutta rohkeutta, eivätkä ikävät, pitkät odotustunnitkaan häntä väsyttäneet. Hän jakeli määräyksiään päällysmiehille ja suoritti tavanmukaiset kierroksensa sairaalassa. Nyt ei ollut mitään hätää. Hänen huolensa olivat lopussa. Hän voisi nyt laskeutua levolle ja hoitaa itseään, ja hänen parantumisensa edistyisi hyvin. "Jessie" oli tullut. Hänen toverinsa oli laivassa, hän palasi terveenä ja virkeänä kuuden viikon pestausretkeltä Malaitalta. Nyt hän sai astua aisoihin, ja Berandella oli kaikki kääntyvä parhain päin.

Sheldon loikoi laivatuolissa ja näki "Jessien" veneen loittonevan laivasta rantaan päin. Hän ihmetteli, miksi veneessä soudettiin vain kolmella airoparilla ja ihmetteli vielä enemmän, miksi veneessä-olijat rantaan päästyään vitkastelivat maihin noustessaan. Sitten kaikki selveni hänelle. Kolme mustaihoista, jotka olivat soutaneet venettä, astui rantatörmää ylös kantaen paareja hartioillaan. Valkoinen mies, jonka hän tunsi "Jessien" kapteeniksi, astui heidän edellään ja avasi veräjän jääden sitten viimeiseksi sulkeakseen sen jälleen. Sheldon tiesi, että mies, joka lepäsi paareilla, oli Hughie Drummond, ja kaikki tuntui mustenevan hänen silmissään. Vastustamaton halu saada kuolla valtasi hänet. Pettymys oli liian suuri. Hän tunsi, että hän — kurja ja sairas kun oli — ei jaksaisi kyllin varmalla kädellä ohjata Berandea. Mutta sitten hänen tahdonvoimansa liekki taas leimahti, ja hän käski mustaihoisia laskemaan paarit hänen viereensä lattialle. Hughie Drummond, joka heidän erotessaan oli ollut terve mies, oli nyt surkastunut luuranko. Hänen suljetut silmänsä olivat vajonneet syvälle kuoppiinsa, kurttuiset huulet olivat raollaan, niin että hampaat olivat näkyvissä, ja poskiluut näyttivät tunkeutuvan nahan läpi. Sheldon lähetti palvelijansa noutamaan kuumelasin ja katsahti kysyvästi kapteeniin.

"Mätäkuume", sanoi tämä. "Kuusi päivää hän on ollut tuossa tilassa, tiedottomana. Muuten meillä on punatautia laivalla. Mitä tänne sitten kuuluu?"

"Minä hautaan neljä kuollutta päivässä", vastasi Sheldon kumartuen eteenpäin ja pistäen kuumemittarin toverinsa kielen alle.

Kapteeni Olesenin huulilta kuului karkea kirous, ja hän lähetti palvelijan noutamaan whiskyä ja soodaa. Sheldon katsahti kuumemittariin.

"Sataseitsemän" [Fahrenheitin asteikon mukaan, jota käytetään englannin kielisissä maissa], hän sanoi. "Hughie-raukka!"

Kapteeni Olesen tarjosi hänelle whiskyä.

"Ei käy laatuun, tilani ei sitä salli", sanoi Sheldon.

Hän kutsui paikalle palvelijan ja antoi määräyksen, että oli kaivettava hauta ja kyhättävä muutamista pakkalaatikoista ruumisarkku. Mustat eivät saaneet ruumisarkkuja. Heidät kannettiin heti kuoleman kohdattua galvanoidulla rautalevyllä sairaalasta maakuoppaan, joka oli heitä varten kaivettu, ja haudattiin sinne alastomina kuten olivat eläneetkin. Annettuaan määräykset Sheldon heittäytyi takakenoon ja lepäsi silmät suljettuna.

"Kyllä meillä on ollut aivan helvetillistä, sir", aloitti kapteeni Olesen ja keskeytti sitten puheensa ottaakseen lisää whiskyä. "Aivan helvetillistä, mr Sheldon, toden totta. Vastatuulta ja tyventä. Tuolla merellä me olemme vetelehtineet kymmenen päivää. Ja kymmenen tuhatta haikalaa on uiskennellut meidän vanavedessämme, himoiten kaikkea sitä täkyä, jota olemme niille heittäneet. Ne haukkoivat airojamme, kun sousimme maihin. Minä toivoin, että Jumala antaisi luoteistuulen tulla ja puhaltaa Salomonin-saaret suorinta tietä helvettiin. — Taudin saimme vedestä, Owga-joen vedestä. Kävimme siellä astioitamme täyttämässä. Emmehän me voineet aavistaakaan tätä. Olen sieltä ennenkin vettä ottanut, eikä siinä ole ollut mitään vikaa. Meillä oli laivassa kuusikymmentä vastapestattua työntekijää — täysi määrä — ja lisäksi viidentoista miehen laivaväki. Mutta me olemme saaneet haudata heitä ehtimiseen, yötä päivää. Ne lurjukset eivät tahdo elää, hitto vie! Näytti siltä, kuin he olisivat kuolleet sulasta ilkeydestä. Vain neljä laivamiestä on pysynyt pystyssä, neljä on sairaana ja seitsemän on kuollut. Hitto vie! Mutta eihän siitä maksa vaivaa puhua!"

"Kuinka monta työmiestä on elossa?" kysyi Sheldon.

"Kolmekymmentä kuoli, kolmekymmentä on jäljellä. Niistä kaksikymmentä vuoteen omana, kymmenen hoipertelee vielä jalkeilla."

Sheldon huokasi.

"Siis rakennettava uusi lisärakennus sairaalaan. Meidän täytyy saada heidät maihin jollakin tavoin. Viaburi! Hei, Viaburi, soita isoa kelloa kovaa, hyvin paljon."

Tultuaan outoa kutsua ihmetellen työmailtaan miehet jaettiin osastoihin. Muutamia lähetettiin metsään hakkaamaan puita rakennustarpeiksi, muutamia niittämään ruokoa katontekoa varten, ja neljäkymmentä miestä sai ottaa valaanpyyntiveneen päittensä päälle ja kantaa sen rantaan. Sheldon oli hammasta purren koonnut kaiken lamaantuneen tarmonsa ja vielä kerran lujin kourin tarttunut Beranden ohjiin.

"Oletteko katsonut ilmapuntaria?" kysyi kapteeni Olesen pysähtyen portaitten juureen. Hän oli lähdössä valvomaan sairaitten maihinsiirtoa.

"En ole", vastasi Sheldon. "Onko se alhaalla?"

"Se laskee."

"Silloin teidän on paras olla yötä laivassa", ehdotti Sheldon. "Älkää välittäkö hautajaisista. Minä kyllä pidän huolta Hughie-raukasta."

"Eräs neekereistä oli myöskin viimeisillään, kun laskimme ankkurin."

Kapteeni mainitsi tämän ikäänkuin sivumennen, mutta oli ilmeistä, että hän odotti vastausta. Sheldon joutui äkillisen hermostuksenpuuskan valtaan.

"Heittäkää ne taivaan nimessä mereen", huusi hän. "Herra Jumala, mies, luuletteko, ettei minulla ole tarpeeksi haudattavia täällä saarella?"

"Minä tahdoin vain saada tietää teidän mielipiteenne", vastasi kapteeni vähääkään loukkaantumatta.

Sheldon katui lapsellisuuttaan.

"Voi, kapteeni Olesen", pyysi hän. "Jos suinkin voitte, niin tulkaa huomenna maihin minua auttamaan. Ja jos se on teille mahdotonta, niin lähettäkää perämies."

"Hyvä! Tulen itse. Mr Johnson on nähkääs kuollut. Unohdin kertoa sen teille. Kolme päivää sitten."

Sheldon näki "Jessien" kapteenin käsivarsiaan heilutellen kulkevan rantaan vievää polkua ja kuuli hänen ääneensä kutsuvan Jumalaa upottamaan Salomonin-saaret meren pohjaan. Sitten hän kiinnitti katseensa laivaan, joka veltosti keinui kiiltävillä aalloilla, ja huomasi sen takana, korkealla Florida-saaren yläpuolella synkän vuorenharjanteen muotoisen pilviryhmän. Sitten hän kääntyi kumppaninsa puoleen ja kutsui palvelijoita kantamaan hänet huoneeseen. Mutta Hughie Drummondin elämä oli päättymäisillään. Hänen hengitystään saattoi tuskin enää huomata. Koskettaessaan häntä kädellään Sheldon tunsi, että hänen ruumiinlämpönsä oli alenemaan päin. Se oli kai laskenut jo silloin, kun kuumemittari osoitti sataaseitsemää. Hän oli palanut loppuun. Sheldon laskeutui polvilleen hänen viereensä, ja palvelijat asettuivat ryhmään heidän ympärilleen. Heidän valkoiset vyönsä olivat omituisena vastakohtana heidän tummalle iholleen ja julmille kasvoilleen, nenätulpilleen ja veistellyille, kiiltäville nenärenkailleen. Viimein Sheldon nousi horjuville jaloilleen ja melkein kaatui takaisin lepotuoliinsa. Helle oli entistäänkin tukahduttavampi. Hengittäminen oli tukalaa. Hän läähätti. Palvelijain kasvoilla ja paljailla käsivarsilla kiilsi hikihelmiä.

"Herra", uskalsi eräs heistä sanoa, "suuri tuuli tulee, kova hyvin paljon."

Sheldon nyökäytti päätään, mutta ei edes katsahtanut ylös. Hän oli ollut hartaasti kiintynyt Hughie Drummondiin, ja tämän kuolema sekä siitä johtuvat hautajaiset tekivät kuorman, jonka alle hän jo oli ollut sortumaisillaan, niin raskaaksi, että hänestä tuntui mahdottomalta sitä kantaa. Hänestä tuntui siltä — ei, hän tiesi sen varmasti — että hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin sulkea silmänsä ja antaa kaiken mennä menojaan, ja että hän kuolisi, vaipuisi rajattomaan rauhaan. Hän tiesi sen, se oli hyvin yksinkertaista. Hänen piti vain sulkea silmänsä ja hellittää otteensa elämästä; hän oli näet nyt ehtinyt sille asteelle, että vain tahdonvoima piti häntä hengissä. Lähestyvän hajoamisen tuskat raatelivat hänen väsynyttä ruumiistaan. Olihan mieletöntä yhä pitää kiinni elämästä! Hän oli jo kuollut kymmeniä kertoja, mitä hyödyttivät häntä nuo kymmenien ja taas kymmenien kuolinhetkien tuskat ennen oikean kuoleman tuloa. Hän ei pelännyt kuolemaa, hän päinvastoin kaipasi sitä. Hänen väsynyt ruumiinsa ja sielunsa kaipasivat sitä, miksi ei siis hänen elämänsä liekki saisi kokonaan sammua?

Mutta hänen sisimmässään, missä tahdon oli ratkaistava kysymys elääkö vai kuolla, elämä sykähteli edelleen. Hän näki valaanpyyntiveneitten tulevan rantaan ja voihkivia ja valittavia sairaita säälittävänä kulkueena kannettavan ohitseen paareilla tai toverien selässä. Hän näki myrskyn nousevan pilvien peittämältä taivaanrannalta ja muisti sairaalassa olevat potilaat. Siellä häntä odotti tehtävä, jota ei saanut laiminlyödä, ja hänen luonteensa mukaista ei ollut laskeutua nukkumaan ja kuolemaan ja jättää velvollisuutensa täyttämättä.

Hän kutsui päällysmiehet paikalle ja määräsi, että sairaala molempine lisärakennuksineen oli varustettava tukiköysillä. Hän muisti ylimääräisen ankkuriketjun, joka uudenuutukaisena ja mustaksi maalattuna riippui lattiapalkeista rakennuksen alla, ja käski käyttää sitä samaan tarkoitukseen. Muutamat toiset palvelijat toivat pakkalaatikoista kyhätyn karkeatekoisen ruumisarkun ja panivat hänen neuvostaan Hughie Drummondin ruumiin siihen. Kuusi neekeriä kantoi arkun alas rantaan, ja Sheldon itse ratsasti sinne mustan ihmisratsun selässä käsivarret tämän kaulan ympäri kiedottuina ja rukouskirja toisessa kädessä.

Hänen lukiessaan hautauslukuja neekerit pahaa aavistaen tuijottivat taivaanrantaan ilmaantuneeseen tummaan juovaan, jonka yläpuolella vinhaa vauhtia kiitävät pilvet vyöryivät ja myllersivät. Ensimmäinen heikko ja silkinhieno tuulenhenkäys hiveli virkistäen hänen helteen paahtamaa ruumistaan juuri hänen lopettaessaan lukemisensa. Sitten tuli toinen henkäys, kiivas tuulenpuuska, ja miehet alkoivat kiireesti käytellä lapioitaan saadakseen haudan hiekalla täytetyksi. Tuulenpuuska oli niin voimakas, että Sheldon, joka vielä seisoi maassa, tarttui ihmisratsuunsa pysyäkseen pystyssä. "Jessie" oli jo kadonnut näkyvistä, ja kuului pahaenteistä kohinaa lukemattomien pienten vaahtopäitten lyödessä rantaan. Vesi kiehui ja kuohui kuin suunnattoman suuressa kattilassa. Joka taholta kuului raskaita mäiskähdyksiä kookospähkinöitten putoillessa maahan. Korkeat, ohutrunkoiset puut vääntelehtivät ja läiskivät kuin ruoskansiimat. Ilma näytti olevan täynnä niiden lenteleviä lehtiä, joista jokainen ruodillaan olisi voinut surmata miehen. Sitten tuli sade, oikea vedenpaisumus, joka painolakia uhmaten valtavan virran tavoin kulki vaakasuoraan yli meren ja maan. Neekeri, joka kantoi Sheldonia selässään, syöksyi päistikkaa pahimpaan sateeseen syvään eteenpäin kumartuneena pystyssä pysyäkseen.

"Hän lepää rauhassa tänä yönä", tuumi Sheldon ajatellen kuollutta ystäväänsä, joka makasi rannan hiekkaan kaivetussa haudassaan sateen huuhteleman kummun alla.

He ponnistelivat eteenpäin rantatörmää ylös. Muut mustat tarttuivat Sheldonin ratsuun ja työnsivät ja kiskoivat häntä eteenpäin. Heidän joukossaan oli sellaisia, joiden hartain halu olisi ollut raastaa ratsastaja hiekkaan ja survoa hänet kappaleiksi. Mutta hänen vyöhönsä pistetty automaattinen pistooli, jonka räiskivät kuulat silmänräpäyksessä veivät uhriltaan hengen, ja itse miehen automaattisesti kuolemaa uhmaava henki saivat heidät pysymään alallaan ja päinvastoin ponnistelemaan saadakseen hänet rajuilmalta suojaan.

Sheldon oli läpimärkä ja lopen uuvuksissa päästessään katon alle, mutta huomasi kuitenkin ihmeekseen, että vaatteitten vaihtaminen kävi jotakuinkin helposti. Vaikka hän olikin äärettömän heikko, niin hän kuitenkin tunsi voivansa paremmin. Tauti oli sivuuttanut huippukohtansa, hän oli paranemaan päin.

"Kunpa nyt vain en saisi kuumetta", sanoi hän ääneen ja päätti samassa silmänräpäyksessä ottaa kiniiniä heti tultuaan kyllin voimakkaaksi uskaltaakseen tehdä sen.

Hän astui horjuvin askelin verannalle. Sade oli tauonnut, mutta myrskyksi yltynyt tuuli kiihtyi kiihtymistään. Kävi kova aallokko, ja mailin mittaiset hyökyaallot, jotka kohottelivat harjojaan kahdensadan yardin päässä rannasta, pirstoutuivat roiskahtaen sitä vasten. "Jessie" hyppelehti hurjasti kahden ankkurinsa varassa, ja joka toinen tai kolmas aalto huuhtoi sen kantta. Kaksi lippua liehui sen nostoköysissä niin kankeasti kuin ne olisivat olleet taipuisaa rautalevyä. Toinen niistä oli sininen, toinen punainen. Hän tiesi mitä ne merkitsivät Beranden yksityisessä merkkikielessä: "Mitä ohjeita annatte? Onko koetettava saada vene maihin?" Seinällä merkkilippukaapin ja biljardisääntöjen välissä oli luettelo kaikkien merkkien tulkinnasta, ja Sheldon katsahti siihen todetakseen olevansa oikeassa, ennenkuin vastasi. Sitten palvelija nosti lipputangon kahveliin valkoisen ja punaisen lipun päällekkäin — tämä merkitsi: "Lähtekää Neal-saarelle suojaa etsimään."

Oli ilmeistä, että kapteeni Olesen oli odottanut tätä vastausta. Sen huomasi selvästi siitä, kuinka nopeasti ankkuriketjut irroitettiin. "Jessie" jätti ankkurit poijutettuina jälkeensä nostettaviksi merestä suotuisammalla säällä. Se lähti liikkeelle täysin haruspurjein, ja pian levitettiin etupurjekin kahdesti reivattuna. Laiva kiiti kuin rotuhevonen sivuuttaen Balesunan matalikon puolen kaapelinmitan etäisyydellä. Vähää ennen kuin se kääntyi niemen taa, se katosi hirvittävän sadekuuron peittoon, joka oli edellistä vielä paljon raivokkaampi.

Koko yön, lukemattomien sadekuurojen piestessä Berandea, kiskoessa puita juurineen maasta, kaataessa kumoon kopra-vajoja ja huojuttaessa korkeitten paalujensa varassa seisovaa rakennusta Sheldon nukkui syvässä unessa. Hän ei tiennyt myrskystä mitään. Hän ei kertaakaan herännyt, ei myöskään muuttanut asentoa eikä nähnyt unta. Aamulla herätessään hän oli kuin uusi ihminen. Hänen oli nälkä. Oli enemmän kuin viikko siitä, kun hän viimeksi oli vienyt ruokaa huulilleen. Hän joi lasillisen tiivistettyä kermaa vedellä sekoitettuna, ja kello kymmeneltä hän uskalsi juoda kupillisen lihalientä. Sairaalassakin oli kaikki lohdullisella kannalla. Myrskystä huolimatta oli sattunut vain yksi kuolemantapaus, ja vain yksi uusi potilas oli sairastunut, jotavastoin kuusi miestä oli toipunut niin, että ha jaksoivat kömpiä sairaalasta asuntoihinsa. Sheldon mietti mielessään, olikohan tuuli puhaltanut taudin tiehensä ja puhdistanut saastutetun maan.

Kello yhdentoista tienoissa saapui Sili'n lähettämä sanantuoja Balesunan kylästä. "Jessie" oli ajautumia rantaan kylän ja Neal-saaren keskivälillä. Vasta hämärässä tuli kaksi laivamiestä kertoen kapteeni Olesenin ja kolmannen laivamiehen hukkuneen. Mitä laivaan tuli, ei Sheldon heidän puheistaan voinut päättää muuta kuin että siitä oli vain hylky jäljellä. Päällepäätteeksi hän vielä sai vilutaudinpuuskan ja makasi puolen tunnin kuluttua ankarassa kuumeessa. Ja hän tiesi, ettei hän ennen huomispäivää uskaltaisi ottaa pienintäkään annosta kiniiniä. Hän ryömi valtavan peitekasan alle ja huomasi hetkistä myöhemmin nauravansa ääneen. Nyt hänen vastoinkäymistensä mitta varmaan oli täysi. Lukuunottamatta maanjäristystä ja vedenpaisumusta kaikki pahimmat onnettomuudet olivat kohdanneet häntä. "Flibberty-Gibbet" oli varmasti turvassa Mboli Passissa. Kun kerran ei voinut tapahtua mitään pahempaa, niin pitihän asioitten pakostakin kääntyä parempaan päin. Ja siksi hän kylmästä väristen nauroi peitteittensä alla, kunnes palvelijat päät yhdessä tulivat ihmettelemään, mikä paholainen nyt oli saanut heidän herransa valtoihinsa.

IV.

Joan Lackland.

Luoteismyrskyn toista päivää raivotessa Sheldon oli menehtymäisillään kuumeeseensa. Tauti oli ovelasti käyttänyt hyväkseen hänen heikkouttaan, ja vaikka se oli vain tavallista malariakuumetta, niin se oli neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa tehnyt hänet yhtä heikoksi kuin kymmenen kuumepäivää, jos hän olisi ollut voimissaan. Mutta punatauti oli Berandelta kuin poispuhallettu. Parikymmentä toipilasta oli vielä jäljellä sairaalassa, mutta heidänkin paranemisensa edistyi tunti tunnilta. Vain yksi ainoa mies oli kuollut myrsky-yön jälkeen — sama, jonka veli oli itkenyt hänen kurjaa tilaansa, sen sijaan että olisi karkoittanut kärpäsiä hänen luotaan.

Neljännen kuumepäivän aamuna Sheldon makasi verannalla katsoen raukein silmin myrskyiselle merelle. Tuuli oli tyyntymässä, mutta mahtavat hyrskyt löivät vielä Beranden rantaan ja kuohuvaa vaahtoa roiskui aina lipputankojen multatöyräille asti tarttuen veräjäpaaluihin. Hän oli ottanut kolmekymmentä graania kiniiniä, ja tämä lääke surisi nyt hänen korvissaan kuin mehiläispesä, sai hänen kätensä ja polvensa vapisemaan ja koko ruumiin kiusallisesti vavahtelemaan. Kerran avatessaan silmänsä hän näki jotakin, mitä hän ensiksi luuli näköhäiriöksi. Kappaleen matkan päässä, lähellä "Jessien" ankkuripaikkaa kohosi veneen keula vaahtopäisen aallon harjalla pilviä kohti ja katosi, niinkuin luonnollista oli, aivan kuin todellinen vene olisi kadonnut, aallon pohjaan. Hän tiesi, ettei yksikään hänen omista veneistään ollut vesillä, ja oli varma siitä, ettei ainoakaan Salomonin-saarten asukkaista olisi ollut kyllin hurjapäinen lähteäkseen liikkeelle tällaisen myrskyn raivotessa.

Mutta näköhäiriö ei kadonnut. Hetken kuluttua taas sattumalta avatessaan silmänsä hän näki selvästi koko veneen, jonka aalto juuri lennätti korkealle. Hän näki kuusi soutajaa täydessä työssä ja veneen perässä kookkaan miehen, joka selvästi erottautuen valkoista vaahtotaustaa vasten seisoi peräsimen ääressä nojaten siihen koko painollaan. Näiden lisäksi hän vielä näki kahdeksannen miehen, joka istui kokoonkyyristyneenä veneessä ja katsoi maalle päin. Mutta vielä enemmän Sheldon hämmästyi nähdessään naisen istuvan veneen perätuhdolla viimeisen soutajan ja peränpitäjän välillä. Se oli nainen, sillä hänen palmikkonsa oli päässyt irti ja hän kokosi paraikaa liehuvia suortuviaan hatun alle, joka hyvin paljon muistutti hänen omaa "Baden-Powelliansa."

Vene katosi näkyvistä aallon taakse ja ilmestyi jälleen seuraavan harjalle. Sheldon katsoi taas sinnepäin. Miehet olivat tummaihoisia ja kookkaampia kuin Salomonin-saarten asukkaat, mutta nainen — hän näki sen aivan selvästi — oli valkoihoinen. Kuka hän oli? Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Nuo ajatukset kulkivat ristiin rastiin hänen aivojensa läpi. Hän oli liian sairas tunteakseen elävää harrastusta mihinkään, ja hänellä oli epämääräinen tunne, että kaikki oli vain unta, mutta hän huomasi, että soutajat lepuuttivat airojaan, sillä välin kuin nainen ja perämies tarkkaavaisesti katselivat takanaan vyöryviä aaltoja.

"Hyviä merimiehiä", arvosteli Sheldon nähdessään veneen hypähtäen kohoavan mahtavan hyökyaallon harjalle ja soutajien samassa silmänräpäyksessä painavan sukeltavan aironsa veteen pysyttääkseen veneen vyöryvän vesivuoren edellä, joka hurjaa vauhtia lähestyi rantaa. Se oli hyvin tehty. Vettä puolillaan vene lensi aallon heittämänä rannalle, miehet hyppäsivät maihin ja vetivät sen keula edellä veräjäpaaluihin päin. Sheldon kutsui turhaan palvelijoitaan, jotka sillä hetkellä sattuivat olemaan sairaalassa antamassa lääkettä jäljelläoleville potilaille. Hän tiesi, ettei kyennyt nousemaan paikaltaan ja kulkemaan polkua alas tulijoita vastaanottamaan; siksi hän vain nojautui taaksepäin lepotuolissaan ja odotti odottamistaan heidän huolehtiessaan veneestään. Nainen seisoi aitauksen luona nojaten siihen. Tuon tuostakin roiskui vettä hänen kumisaappaiden verhoamille jaloilleen. Hän tutki taloa tarkasti ja suuntasi hetkiseksi Sheldoniin itseensä järkähtämättömän katseen. Vihdoin viimein hän sanoi jotakin kahdelle miehistä, jotka kääntyivät seuraamaan häntä, ja lähti kulkemaan polkua ylös.

Sheldon yritti nousta, pääsi puoleksi ylös tuolistaan, mutta vaipui avuttomana takaisin. Hän hämmästyi nähdessään, miten jättiläiskokoisina nuo kaksi miestä näkyivät naisen takaa. He olivat varmasti kuuden jalan pituiset ja tanakat ruumiinrakenteeltaan. Tällaisia miehiä hän ei ollut koskaan nähnyt näillä mailla. He eivät olleet mustia niinkuin salomoninsaarelaiset, vaan vaaleanruskeita iholtaan; heidän piirteensä olivat suuremmat, säännöllisemmät ja kauniimmatkin.

Nainen — tai oikeammin sanoen nuori tyttö, mikäli hän ulkonäöstä saattoi päättää — astui parvekkeen poikki häntä kohti. Molemmat miehet pysähtyivät uteliaasti ympärilleen katsellen odottamaan portaitten juureen. Hän näki, että tyttö oli vihainen. Hänen harmaat silmänsä liekehtivät ja huulensa vapisivat. "Kiivas luonto", tuumi Sheldon. Mutta silmät saivat hänet aivan ymmälle. Hän tuli siihen johtopäätökseen, etteivät ne sittenkään olleet harmaat, tai ainakaan vain harmaat. Ne olivat suuret ja kaukana toisistaan ja katsoivat häneen korkean, tasaisen otsan alta. Hänen kasvonsa muistuttivat korkokuvaa, niin puhtaat olivat niiden piirteet. Lisäksi hänessä oli muutakin, mikä hämmästytti Sheldonia — cowboy-hattu, painavat, ruskeat hiuspalmikot ja pitkäpiippuinen Colt-revolveri, joka riippui tupessaan hänen vyöllään.

"Kaunista vieraanvaraisuutta, eipä voi muuta sanoa", tervehti tyttö. "Vieraathan saavat joko uida maihin tai hukkua juuri pihamaanne edustalle."

"Minä — minä pyydän anteeksi", sopersi Sheldon ja ponnisti kaikki voimansa päästäkseen seisomaan.

Mutta jalat pettivät, ja tuntien ikäänkuin tukehtuvansa hän alkoi vaipua lattialle. Hän tunsi laimeata tyydytystä havaitessaan tytön silmissä huolestuneen ilmeen; sitten kaikki musteni, ja samassa hetkessä hänen mieleensä välähti ajatus, että hän nyt viimein ensi kerran elämässään pyörtyi.

Hän heräsi siihen, että isoa kelloa soitettiin, avasi silmänsä ja huomasi makaavansa vuoteellaan huoneessaan. Hän katsahti kelloon ja näki, että se oli kuusi; huoneeseen tunkeutuvien auringonsäteiden suunnasta hän arvasi, että oli aamu. Hän tiesi, että jotain kiusallista oli tapahtunut, mutta ei voinut saada sitä palaamaan mieleensä. Sitten hän näki Stetson-hatun riippuvan seinällä ja sen vieressä täyden patruunavyön ja pitkäpiippuisen 38 kaliberin Colt-revolverin. Vyön hoikka ympärys juorusi, että omistaja oli nainen, ja äkkiä Sheldon muisti edellisenä päivänä näkemänsä valaanpyyntiveneen ja harmaat silmät, jotka olivat säihkyneet korkean otsan alta. Tuo nainen oli varmaan äsken soittanut kelloa. Plantaasin hoito lukemattomine huolineen syöksyi äkkiä Sheldonin mieleen. Hän nousi istualleen vuoteessaan ja tarttui tukea etsien seinään.

Hän istui yhä samassa asennossa taistellen pyörrytystä vastaan, kun hän äkkiä kuuli tuon naisen äänen.

"Heti makuulle jälleen, sir!" sanoi hän.

Ääni oli varma ja ankara; huomasi, että se oli tottunut komentamaan. Samassa tytön toinen käsi pakotti hänet laskeutumaan takaisin tyynylleen toisen tukiessa häntä takaapäin.

"Te olette ollut tainnoksissa neljäkolmatta tuntia", hän jatkoi, "ja minä olen hoitanut teitä. Kun minä annan luvan, niin saatte nousta, mutta ette sitä ennen. Mitä lääkettä olette ottanut? Kiniiniäkö? Tässä on kymmenen graania. Kas niin! Teistä tulee kyllä hyvä potilas."

"Mutta…", yritti Sheldon.

"Ette saa puhua", keskeytti tyttö, "tai oikeammin ette saa vastustella.
Muuten saatte kyllä puhua."

"Mutta plantaasi…"

"Puolikuolleesta miehestä ei plantaasilla ole mitään apua. Ettekö tahdo kuulla minusta? Te loukkaatte minun turhamaisuuttani. Tänne minä olen joutunut pelastuttuani hädintuskin ensimmäisestä haaksirikostani, ettekä te ole hituistakaan utelias, vaan puhutte vain viheliäisestä plantaasistanne. Ettekö näe, että minä olen halkeamaisillani halusta saada kertoa jollekulle, kenelle tahansa, haaksirikostani?"

Sheldon hymyili — ensi kertaa viikkokausiin. Hän ei oikeastaan hymyillyt sille, mitä tyttö sanoi, vaan sille tavalle, jolla hän sanoi sanottavansa — hänen kasvojensa veitikkamaiselle ilmeelle, hänen nauraville silmilleen ja suupielien vallattomalle värähtelylle. Hän mietti uteliaana mielessään, kuinkahan vanha tyttö mahtoi olla, ja sanoi ääneen:

"Niin, olkaa hyvä ja kertokaa."

"Mutta minäpä en tahdo — nyt", vastasi tyttö päätänsä keikauttaen. "Kyllä kai minä tapaan jonkun, jolle saan kertoa seikkailuni tarvitsematta pyytää häntä kyselemään. Ja sitäpaitsi minä tarvitsen teidän neuvoanne. Sain sattumalta selville, mihin aikaan minun piti soittaa miehet työhön. Mutta siinä onkin melkein kaikki. Minä en ymmärrä teidän työmiestenne naurettavaa kieltä. Mihin aikaan he pääsevät työstä?"

"Kello yhdeltätoista — ja aloittavat taas kello yksi."

"Hyvä on, kiitos vain! Ja sitten toinen asia! Missä teillä on varastohuoneen avain? Minä tarvitsen ruokaa merimiehilleni."

"Merimiehillenne!" toisti Sheldon. "Säilykkeitäkö heille. Eihän toki.
Antakaa heidän mennä syömään minun työmiesteni kanssa!"

Tytön silmät salamoivat aivan kuin edellisenä päivänä, ja Sheldon näki taas käskevän ilmeen hänen kasvoillaan.

"En ikimaailmassa! Minun mieheni ovat kunnollista väkeä. Olen käynyt katsomassa teidän kehnoja työväenasuntojanne ja nähnyt heidän syövän. Hyi! Perunoita! Ei mitään muuta kuin perunoita! Ei edes suolaa! Ei mitään! Vain perunoita! Ehkä minä erehdyin, mutta sen käsityksen sain heidän puheestaan, etteivät he koskaan saa mitään muuta ruokaa. Kaksi ateriaa päivässä ja jok'ainoa päivä viikossa pelkkiä perunoita."

Sheldon nyökäytti päätään.

"Sellaista ruokaa minun mieheni eivät kärsisi päivääkään, puhumattakaan viikkokausista. Missä avain on?"

"Riippuu tuossa vaatenaulassa kellon alapuolella."

Sheldon ei paljoakaan vastustellut, mutta avainta ottaessaan tyttö kuuli hänen sanovan:

"Säilykkeitä neekereille, sepä vasta jotakin!"

Tällä kertaa tyttö suuttui todenteolla. Veri syöksähti hänen poskiinsa, ja hän kääntyi Sheldonin puoleen.

"Minun mieheni eivät ole neekereitä. Mitä pikemmin opitte ymmärtämään sen, sitä parempi meidän tuttavuudellemme! Ja mitä säilykkeisiin tulee, niin minä kyllä maksan kaiken, mitä he syövät. Älkää olko huolissanne siitä. Se ei ole teille terveellistä. Ja minä en aio viipyä kauemmin kuin on välttämätöntä — juuri tarpeeksi kauan saadakseni teidät jaloillenne. Sillä minä en tahdo lähteä tieheni tuntien jättäneeni valkoisen miehen avuttomana oman onnensa nojaan."

"Te olette amerikkalainen, eikö totta?"

Kysymys tuntui saavan tytön hetkiseksi hämilleen.

"Olen", vastasi hän sitten uhkamielisesti. "Mitä siitä?"

"Ei mitään. Minä vain arvelin sitä."

"Ettekö muuta?"

Sheldon pudisti päätään.

"En — mitä tarkoitatte?" kysyi hän.

"En juuri mitään. Arvelin vain, että ehkä tahtoisitte sanoa jotakin kohteliasta."

"Nimeni on Sheldon, David Sheldon", sanoi mies äkkiä huomaten velvollisuutensa ja ojensi laihan kätensä.

Tytön käsi ojentautui silmänräpäyksessä häntä kohta mutta pysähtyi puolitiehen.

"Ja minun nimeni on Lackland, Joan Lackland." Sitten hän todenteolla ojensi kätensä. "Emmekö voisi olla ystäviä?"

"Kuinkas muuten", aloitti Sheldon laimeasti.

"Ja minä saan ottaa niin paljon säilykkeitä kuin tarvitsen miehilleni?" jatkoi tyttö innokkaasti.

"Kunnes lehmät tulevat kotiin", vastasi Sheldon yrittäen päästä tytön kevyeen äänilajiin ja lisäsi sitten: "Tarkoitan, kunnes ne ehtivät Berandelle. Katsokaas, meillä ei ole täällä yhtään lehmää."

Tyttö katsoi häntä kylmästi kasvoihin.

"Oliko tuo olevinaan onnistunutta pilaa?" kysyi hän. "Sitä en todellakaan tiedä — ehkä — minä luulin, mutta tiedättehän, että olen sairas."

"Te olette englantilainen, eikö totta?" oli tytön seuraava kysymys.

"Ei, kuulkaas, tuo on toki liikaa sairaallekin miehelle", huudahti
Sheldon. "Te tiedätte aivan hyvin, että olen."

"Vai niin!" sanoi tyttö hajamielisellä äänellä. "Siis te olette englantilainen?"

Sheldonin otsa rypistyi ja huulet puristautuivat tiukasti yhteen, mutta äkkiä hän purskahti nauruun, johon tyttö yhtyi.

"Se oli oma syyni", tunnusti Sheldon. "Minun ei olisi pitänyt ärsyttää teitä. Mutta kyllä pidän varani vastedes."

"Jääkää te nyt tänne nauramaan, siksi aikaa kuin minä menen hankkimaan aamiaista. Onko teillä mitään toivomuksia siihen nähden?"

Sheldon pudisti päätään.

"Ruoka tekee teille hyvää. Kuumetta teillä ei enää ole, olette vain heikko. Odottakaahan hetkinen!"

Hän kiiruhti huoneesta keittiöön päin, oli oven luona kompastumaisillaan sandaaleihin, jotka olivat hänelle useita numeroita liian suuret, ja katosi näkyvistä nolostunut ilme kukoistavilla kasvoillaan.

"Kautta Jupiterin, nuohan olivat minun sandaalini!" ajatteli Sheldon itsekseen. "Tytöllä ei tietysti ole muita vaatteita kuin ne, mitkä hänellä oli yllään maihin astuessaan, ja silloin hänellä varmasti oli merisaappaat."

V.

Hän tahtoo hankkia itselleen plantaasini

Sheldon parani nopeasti. Hänellä ei enää ollut kuumetta, ja nyt hänen vain piti koota voimia. Joan oli ottanut taloudenhoidon huolekseen, ja Sheldon sanoi, että hän nyt ensi kertaa Berandella sai kelvollista valkoisen miehen ruokaa. Joan valmisti itse omin käsin sairaan miehen ruoan, ja se sekä hauskuus, jonka hänen seuransa tuotti, saivat aikaan, että Sheldon kahden päivän kuluttua kykeni horjuvin askelin astumaan verannalle. Tilanne, johon hän oli joutunut, oudostutti häntä suuresti ja vielä enemmän häntä ihmetytti, ettei se tytöstä näyttänyt tuntuvan lainkaan omituiselta. Hän oli asettunut tänne asumaan ja ryhtynyt pitämään huolta taloudesta aivan kuin tämä kaikki olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, ikäänkuin Sheldon olisi ollut hänen isänsä tai veljensä tai hän itse olisi ollut mies, kuten Sheldon.

"Tämä on aivan suurenmoisen hauskaa", vakuutti tyttö hänelle. "Aivan kuin kappale jotakin romaania. Minä tulen suoraan meren sylistä ja löydän sairaan miehen, joka on ypö yksin kahdensadan orjan…"

"Työntekijän", oikaisi Sheldon. "He ovat tehneet sopimuksen. He tekevät työtä täällä kolme vuotta ja ovat vapaaehtoisesti suostuneet sopimuksentekoon."

"Aivan niin", jatkoi tyttö — "sairaan miehen, yksin kahdensadan työntekijän kanssa ihmissyöjäsaarella — nehän ovat ihmissyöjiä, eivätkö ole? Vai onko se vain turhaa puhetta?"

"Turhaa puhettako?" sanoi Sheldon hymyillen. "Kyllä se on hiukan enemmän kuin turhaa puhetta. Useimmat työmiehistäni ovat viidakkolaisia, ja ne ovat järjestään kaikki ihmissyöjiä."

"Mutta eivät kai enää sitten kun ovat tulleet ihmisten ilmoille työntekijöinä. Eivät kai nämä teidän työmiehenne voisi niin menetellä."

"Kyllä he söisivät teidät heti paikalla, jos saisivat tilaisuuden."

"Sanotteko tuon vain noin ylimalkaan, vai tiedättekö todella, että niin on laita?" kysyi tyttö.

"Tiedän varmasti."

"Kuinka te sen tiedätte? Kuka on antanut teille aiheen ajatella niin?
Omat miehennekö?"

"Niin juuri, omat mieheni, jopa palvelijat, jotka liikkuvat talossani, itse kokkikin, joka paraikaa teidän opastamananne paistaa niin herkullisia leipiä. Vasta kolme kuukautta takaperin yksitoista heistä varasti valaanpyyntiveneen ja karkasi Malaitalle. Yhdeksän heistä oli sikäläisiä ja kaksi oli San Christobalin bushmanneja. He olivat typeriä — nuo kaksi san-christobalilaista tarkoitan, jotka astuivat samaan veneeseen yhdeksän malaitalaisen kanssa — yhtä typeriä kuin malaitalaiset olisivat olleet, jos heitä olisi ollut kaksi ja san-christobalilaisia yhdeksän."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi tyttö jännittyneenä "Kuinka sitten kävi?"

"Nuo yhdeksän malaitalaista söivät nuo molemmat San Christobalin miehet suuhunsa, jättivät vain päät, joita pidetään liian arvokkaina syötäviksi. Ne he ahtoivat perätuhdon alle ja antoivat niiden olla siellä kunnes matka oli lopussa. Ja nyt nuo kaksi päätä ovat jonkun bushmannikylän ylpeytenä ja aarteena Langa-Langan tuolla puolen."

Tyttö löi kätensä yhteen, ja hänen silmänsä säkenöivät.

"He ovat siis oikeita, todellisia ihmissyöjiä! Ajatelkaahan, kahdennellakymmenennellä vuosisadalla! Ja minä kun olin luullut, että seikkailut ja romantiikka kuuluvat kokonaan menneisyyteen."

Sheldon katsahti häneen ja hymähti.

"Mitä nyt?" kysyi tyttö.

"Ei mitään erikoista. Minä vain en voi kuvitella! että olisi hituistakaan romanttista joutua likaisen neekerijoukon syötäväksi."

"Ei, ei tietystikään", myönsi tyttö. "Mutta elää heidän keskuudessaan, johtaa ja hallita heitä — kahtasataa — ellei se ole romanttista, niin se ainakin on jännittävintä, mitä voi kuvitella. Ja romanttinen on läheistä sukua jännittävälle, kuten tiedätte."

"Neekerivatsaan joutuminen olisi siis jännittävintä, mitä voitte kuvitella. Joka oli todistettava", väitti Sheldon itsepäisesti.

"Teissä ei totta totisesti näytä olevan tippaakaan romantiikkaa!" huudahti tyttö. "Te olette aivan yhtä ikävä ja järkevä ja kuiva kuin kaikki englantilaiset liikemiehet. Minä en käsitä, miksi te olette täällä. Teidän olisi pitänyt pysyä kiltisti kotona pankkivirkamiehenä tai — tai —"

"Kauppa-apulaisena. Kiitän nöyrimmästi."

"Vaikkapa niinkin — minä tahansa. Mitä ihmettä te teette täällä maailman äärissä?"

"Ansaitsen jokapäiväisen leipäni ja pyrin eteenpäin elämässä."

"Siis 'nuoremman pojan' okainen tie! Jos nyt sekään ei ole romanttista, niin ei mikään. Ajatelkaapas kaikkia tämän maailman nuorempia poikia, jotka kukin tahollaan kokevat tuhansia ja taas tuhansia seikkailuja taistellessaan 'oman kotilieden ja oman satulan' saavuttamiseksi. Ja täällä te olette tuon taistelun tuoksinassa — ja minä myös."

"Pyydän anteeksi, mutta —" aloitti Sheldon sanojaan venytellen.

"No niin, sanokaamme nyt sitten, että minä taistelen nuorempana tyttärenä", oikaisi tyttö; "minulla ei ole 'kotiliettä' eikä 'satulaa', ei ketään eikä mitään — ja olenhan minä yhtä kaukana maailman äärissä kuin tekin."

"Minun on kai siis myönnettävä, että teidän asemanne on tavallaan romanttinen", sanoi Sheldon.

Hän tuli ajatelleeksi edellisiä öitä, jotka tyttö oli viettänyt riippumatossa verannalla moskiittiverhot suojanaan ja verannan äärimmäisessä nurkassa huudon ulottuvilla lepäävät tahitilaiset merimiehet henkivartiostonaan. Hän oli tähän asti ollut liian avuton jaksaakseen asettua vastarintaan, mutta nyt hän päätti, että tytön piti saada hänen vuoteensa sisällä huoneessa ja että hän itse nukkuisi riippumatossa.

"Näettekös, minä olin koko ikäni lukenut ja haaveillut romanttisista seikkailuista", kuuli hän tytön kertovan, "mutta en koskaan, hurjimmissakaan unelmissani, rohjennut uskoa, että saisin kokea niitä. Tämä tuli niin odottamatta. Vielä kaksi vuotta sitten minä uskoin, ettei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin…" Hän keskeytti lauseensa ja nyrpisti suutaan. "Niin, minä luulin todella, etten voisi muuta tehdä kuin mennä naimisiin."

"Ja te valitsitte siis mieluummin ihmissyöjät ja patruunavyön?" kysäisi
Sheldon.

"Ihmissyöjiä en tullut ajatelleeksi, mutta patruunavyö oli parasta mitä ajatella saatoin."

"Te ette uskaltaisi käyttää revolveria, vaikkapa se olisikin välttämätöntä." Hän huomasi tytön silmien äkkiä leimahtavan ja jatkoi: "Tarkoitan, että ette vois vahingoittaa sillä ketään, vaikka teidän täytyisikin ampua."

Tyttö lähti äkkiä liikkeelle ja aikoi mennä sisään rakennukseen.
Sheldon tiesi, että hän meni noutamaan revolveriaan.

"Älkää huoliko", sanoi hän. "Tässä on minun pistoolini. Mitä aiotte sillä tehdä?"

"Vaikkapa ampua alas tuon lipunnosto-pylpyränne."

Sheldon hymyili epäuskoisesti.

"Minä en tunne teidän pistoolianne", sanoi tyttö epäröiden.

"Liipasin on herkkä eikä teidän tarvitse tähdätä maalin alle. Painakaa vain hiljaa."

"Kyllä tiedän", vastasi tyttö kärsimättömästi. "Tunnenhan minä automaattiset ampuma-aseet noin ylimalkaan ja tiedän, että ne voivat olla kiusallisia kuumetessaan, mutta minä en tunne tätä teidän asettanne." Hän katsoi sitä hetkisen. "Se on vireessä. Onko se ladattu?"

Hän laukaisi, mutta ei osannut.

"Välimatka on pitkä", koetti Sheldon lohduttaa.

Mutta tyttö puri huultaan ja laukaisi uudestaan.

Luoti lensi vinkuen ilmassa. Metallinen kiekko kieppui ratisten edestakaisin. Hän ampui kerran toisensa jälkeen, kunnes kaikki kahdeksan panosta olivat käytetyt. Kuusi laukausta osui maaliin. Kiekko heilui yhä vielä kahvelin päässä, mutta kuulat olivat pidelleet sitä niin pahoin, ettei siitä ollut enää mihinkään. Sheldon ihmetteli. Hän itse ei olisi ampunut noin hyvin, eipä edes Hughie Drummond. Kun hän aikaisemmin oli sattunut näkemään naisten ampuvan, niin he tavallisesti olivat kirkuneet ja ampuneet silmät kiinni umpimähkää ilmaan.

"Te ammuitte todellakin hyvin… ollaksenne nainen", sanoi hän. "Vain kaksi kertaa ammuitte ohi, ja ase oli teille outo."

"Mutta nuo kaksi harhalaukausta minua harmittavat", valitti tyttö. "Ja pistoolinne on mainion tarkkakäyntinen. Jos annatte minulle uudet panokset, niin lupaan varmasti osata maaliin kahdeksan kertaa."

"Sitä en epäile. Mutta nyt minun täytyy hankkia uusi nostokiekko.
Viaburi! Tänne hoi, — tuo varastosta yksi plokki."

"Minä löisin vetoa siitä, että te ette osaisi kahdeksaa kertaa kahdeksasta", sanoi Joan ylpeästi.

"Siihen vedonlyöntiin minä varon suostumasta", vastasi Sheldon. "Kuka on opettanut teitä ampumaan?"

"Isäni ensin ja sitten Von ja hänen cowboynsa. Isä vasta osasi ampua, mutta kyllä Vonkin oli aika taitava."

Sheldon tuumi mielessään, kuka tuo Von mahtoi olla — oliko ehkä juuri hän kaksi vuotta takaperin saanut Joanin vakuutetuksi siitä, että hänen oli parasta mennä naimisiin.

"Mistä osasta Yhdysvaltoja te olette kotoisin?" kysyi hän. "Chicagostako vai Wyomingista vai jostakin sieltäpäin. Muistakaa, ettette ole hiiskunut minulle mitään itsestänne. En tiedä muuta kuin että te olette miss Joan Lackland kotoisin ties mistä."

"Saatte mennä kauemmaksi länteen, jos tahdotte löytää minun kotiseutuni."

"Ahaa — malttakaahan! Nevada?"

Tyttö pudisti päätään.

"Kalifornia?"

"Vielä kauemmaksi länteen!"

"Sehän on mahdotonta, ellen ole kokonaan unohtanut maantietoani."

"Politiikan te näytte unohtaneen", nauroi Joan. "Ettekö muista, että on olemassa jotakin mitä sanotaan alusmaiksi?"

"Filippiinit!" huudahti Sheldon voitonriemuisesta

"Ei, vaan Hawaii. Siellä olen syntynyt. Se on kaunis maa. Taivas, minullahan on jo melkein koti-ikävä! Eipä siksi, etten olisi ennen ollut poissa sieltä. Olin New Yorkissa romahduksen sattuessa. Mutta se on minusta ihanin paikka maailmassa — Hawaii nimittäin."

"Mutta mitä taivaan nimessä teillä sitten on tekemistä tässä Herran hylkäämässä paikassa?" kysyi Sheldon. "Tännehän tulevat vain hullut", lisäsi hän katkerasti.

"Mutta ei kai Nielsen ollut mikään hullu?" kysyi tyttö. "Minun ymmärtääkseni hän kokosi täällä kolme miljoonaa."

"Tuo on aivan totta, valitettavasti, sillä juuri sen takia minä olen täällä."

"Niin minäkin", virkkoi tyttö. "Isä kuuli hänestä puhuttavan Marquesas-saarilla, ja niin me lähdimme matkaan. Mutta isä-raukka ei koskaan päässyt tänne asti."

"Hän — isänne — siis kuoli?" kysyi Sheldon hiljaa.

Joan nyökäytti päätään; hänen silmänsä kostuivat ja saivat lempeän ilmeen.

"Voinhan oikeastaan aloittaa alusta." Hän kohotti ylpeästi päätään, ikäänkuin olisi tällä liikkeellä karkoittanut surumielisyytensä, — aivan niinkuin sopi odottaakin naiselta, jolla oli Baden-Powell-hattu ja pitkäpiippuinen revolveri. "Olen syntynyt Hilossa Hawaii-saarella, joka on suurin ja paras koko ryhmästä. Sain saman kasvatuksen kuin useimmat muut Hawaiin tytöt. He viettävät ulkoilmaelämää ja osaavat ratsastaa ja uida, ennenkuin tietävät, mitä kuusi kertaa kuusi on. Mitä minuun itseeni tulee, en voi muistaa, milloin ensi kerran nousin hevosen selkään tai milloin opin uimaan. Ainakaan en silloin vielä osannut aakkosia. Isä omisti karjatiloja Hawaiilla ja Mauilla — aika suuria saarien oloihin nähden. Hokuna yksin käsitti kaksisataatuhatta acrea. Se sijaitsi Mauna Kean ja Mauna Loan välillä, ja siellä minä opin ampumaan kauriita ja metsän eläimiä. Molokailla on isoja, täplikkäitä hirviä. Von oli Hokunan tilanhoitaja. Hänellä oli kaksi tytärtä, jotka olivat jotakuinkin minun ikäisiäni. Ja minä vietin aina kuuman vuodenajan siellä — kerran olin siellä koko vuoden. Me kolme tyttöä elimme kuin intiaanit. Emmehän me tosin saaneet metsistyä aivan kokonaan, mutta kyllä me panimme parastamme metsistyäksemme niin paljon kuin mahdollista. Ainahan meillä oli siellä kotiopettajattaria ja läksyjä ja ompelemista ja taloustehtäviä ja kaikkea muuta sellaista, mutta pelkäänpä, että meitä useimmiten täytyi houkutella työhön lupaamalla meille hevosia ja ajeluretkiä.

"Von oli ollut sotaväessä, ja isä oli vanha merikarhu, ja molemmat vaativat ankaraa kuria. Mutta Vonin tytöillä ei ollut äitiä eikä minulla myöskään — ja ukothan olivat miehiä. He hemmoittelivat meitä aivan kauheasti. Näettekö, heillä ei ollut vaimoja, ja siksi he aina seurustelivat meidän kanssamme, kun olimme lopettaneet työmme. Meidän piti oppia kaikki, mikä koski talon hoitoa, kahta vertaa paremmin kuin palvelijoitten — he olivat alkuasukkaita — jotta kerran kykenisimme ottamaan ohjakset käsiimme. Ja meidän piti aina sekoittaa heidän cocktailinsa, se toimitus oli liian pyhä, jotta sitä olisi voinut uskoa palvelijalle. Me emme koskaan saaneet tehdä mitään, mistä emme olisi suoriutuneet omin neuvoin. Tietysti cowboyt aina ottivat kiinni ja satuloivat meidän hevosemme, mutta meidän täytyi itse osata mennä hevoshakaan ja ottaa hevoset…"

"Kuinka se tapahtui?" kysyi Sheldon.

"Me otimme ne kiinni lassolla. Ja isä ja Von opettivat meitä satuloimaan ja olivat hyvin ankaria arvosteluissaan. Samoin oli revolveriemme ja pyssyjemme laita. Palvelijat puhdistivat ja voitelivat ne aina, mutta meidän täytyi oppia, miten se oli tehtävä, voidaksemme valvoa, että he tekivät sen huolellisesti. Alussa sattui usein, että joltakulta meistä otettiin pyssy viikoksi pois; vain pienen ruostetahran takia. Meidän piti oppia sytyttämään valkea rankkasateessa, vieläpä märistä puista, kun retkillämme pystytimme teltan yöksi, jaa se oli vaikeinta kaikesta — lukuunottamatta kielioppia luullakseni. Kyllä me opimme enemmän isältä ja Vonilta kuin opettajattariltamme. Isä opetti meille ranskaa ja Von saksaa. Me opimme molemmat kielet jotakuinkin hyvin ja yksinomaan hevosen selässä tai asustaessamme teltassamme.

"Kylmänä vuodenaikana tytöillä oli tapana tulla Hiloon minua tervehtimään. Siellä isällä oli kaksi taloa, toinen niistä meren rannalla. Tai sitten me kaikki kolme matkustimme maatilallemme Punaan, ja siellä oli kanootteja ja veneitä ja siellä kalastettiin ja uitiin. Isä oli myöskin Hawaiin kuninkaallisen purjehdusseuran jäsen, ja hän otti meidät mukaan kilpapurjehduksille ja pitkille retkille. Katsokaas, isä ei koskaan lakannut rakastamasta merta. Ollessani neljätoista vuotta vanha minä hoidin isäni taloutta, ja palvelijat olivat kokonaan minun käskettävinäni. Olen hyvin ylpeä tuosta ajasta. Ja kun olin täyttänyt kuusitoista, lähetettiin meidät kaikki kolme tyttöä Kaliforniaan, Millin naisopistoon, jossa kaikki oli hyvin hienoa ja tukehduttavaa. Kuinka me ikävöimmekään kotiin! Emme tulleet ensinkään hyviksi ystäviksi muiden tyttöjen kanssa, jotka nimittivät meitä ihmissyöjänaluiksi sen vuoksi, että olimme kotoisin Sandwich-saarilta, ja tekivät vastenmielisiä viittauksia sinnepäin, että meidän esi-isämme muka olivat herkutelleet kapteeni Cookin ruumiilla. Koko juttuhan on epähistoriallinen, ja sitäpaitsihan meidän esi-isämme eivät edes eläneet Hawaiilla.

"Kolme vuotta olin Millin opistossa — silloin tällöin kävin tietysti kotona — ja kaksi vuotta New Yorkissa. Sitten isä menetti omaisuutensa, muuan sokeriviljelys Maui'lla vei hänet vararikkoon. Insinöörien tiedonannot eivät olleet pitäneet paikkaansa. Sitäpaitsi isä oli rakentanut rautatien, jota sanottiin 'Lacklandin hullutukseksi' — mutta uskokaa pois, kyllä se lopulta tulee kannattavaksi. Mutta nyt sekin osaltaan vaikutti romahdukseen, Pelaulau Ditch antoi lopullisen sysäyksen. Mutta sittenkään ei olisi tapahtunut mitään, ellei olisi tullut tuota suurta paniikkia Wall Streetillä. Minun rakas, hyvä isäukkoni! Hän ei hiiskunut minulle sanaakaan. Mutta minä luin sanomalehdestä vararikosta ja lähdin heti kotiin. Siihen asti ihmiset olivat minulle toitotelleet, että avioliitto oli ainoa onni, jonka nainen voi saavuttaa tässä elämässä. Romantiikalle siinä siis ei ollut sijaa. Mutta isän vararikko vei minut suoraa tietä romantiikan maailmaan."

"Milloin tuo tapahtui?" kysyi Sheldon.

"Viime vuonna — suuren pörssipaniikin vuonna."

"Odottakaahan!" Sheldon mietti jotakin mielessään hyvin vakavan näköisenä. "Kuusitoista ja viisi, siihen yksi tekee kaksikymmentäkaksi. Te olette syntynyt vuonna 1887?"

"Niin olenkin, mutta tuo ei ollut kohteliasta."

"Olen todella pahoillani", sanoi Sheldon, "mutta tuo kysymys tuli aivan itsestään."

"Ettekö te koskaan osaa sanoa mitään miellyttävää? Vai onko tuo teidän englantilaisten tavallinen tapa?" Tytön harmaisiin silmiin tuli veitikkamainen ilme ja hänen huulensa vapisivat hetkisen. "Minä suosittelen teille, mr Sheldon, luettavaksi Gertrude Athertonin kirjaa Amerikkalaiset vaimot ja englantilaiset aviomiehet."

"Kiitos, olen lukenut sen. Se on minulla tuolla." Hän osoitti hyvin varustettua kirjahyllyään. "Mutta pelkään, että se on jotenkin puolueellinen."

"Kaikki, mikä ei ole englantilaista, on tietysti puolueellista", vastasi tyttö. "Minä en ole koskaan pitänyt englantilaisista. Viimeinen, jonka opin tuntemaan, oli eräs työnjohtaja. Isän piti panna hänet viralta."

"Ei yksi kiuru kesää tee."

"Mutta siitä englantilaisesta oli meille ikävyyksiä aivan loppumattomiin — no niin! Ja olkaa nyt kiltti älkääkä tehkö minua vielä sietämättömämmäksi kuin jo olen."

"Koetan olla varuillani."

"Mitä siihen tulee, niin —" Tyttö keikautti päätään taaksepäin, avasi suunsa lopettaakseen aloittamansa nuhdesaarnan, mutta muutti mieltään. "No niin, minä jatkan kertomustani. Isälle ei oikeastaan jäänyt mitään, ja hän päätti palata merelle. Hän ei ollut koskaan lakannut rakastamasta sitä, ja minä puolittain luulen, että hän iloitsi siitä, että kävi niinkuin kävi. Hän oli iloinen kuin nuori poika, pää täynnä tuumia ja valmisteluja aamusta iltaan. Hänellä oli tapana valvoa puoliyöhön ja keskustella minun kanssani kaikesta. Senjälkeen nimittäin kuin olin hänelle sanonut, että olin varmasti päättänyt seurata häntä.

"Hän oli aloittanut uransa Etelämerellä — pyydystänyt helmiä ja helmiäisiä — ja uskoi varmasti, että sieltä vieläkin voisi haalia kokoon rikkauksia. Kookosviljelys häntä erikoisesti houkutteli, ja kunnes plantaasi alkaisi tuottaa hedelmiä hän aikoi harjoittaa kauppaa, helmenpyyntiä ja ehkä jotain muutakin. Hän möi huvipurtensa ja osti kuunarin nimeltä 'Miele', ja niin me lähdimme matkaan. Minä pidin isästä huolta ja opiskelin merenkulkuoppia. Isä oli oma laivurinsa. Perämies oli tanskalainen, mr Ericsen, miehistö japanilaisia ja hawaiilaisia. Me kuljimme ensin edestakaisin Linjasaarten seutuvilla, kunnes se alkoi liiaksi koskea isään. Kaikki oli toisin kuin ennen. Saaret oli vallattu ja jaettu eri valtojen kesken, suuret yhtiöt olivat asettuneet sinne ja haalineet itselleen maat, kauppaoikeudet, kalastusoikeudet, sanalla sanoen kaiken.

"Sitten me purjehdimme Marquesas-saarille. Siellä oli kaunista, mutta alkuasukkaat olivat melkein sukupuuttoon kuolleet. Isä oli aivan vimmoissaan kuullessaan, että ranskalaiset olivat määränneet vientitullin kopralle — hänestä se oli keskiaikaista — mutta maahan hän oli ihastunut. Siellä oli Nukanivalla viidentoistatuhannen acren laajuinen laakso, joka kolmelta puolelta ympäröi oivallista ankkuripaikkaa. Siihen hän rakastui ja osti sen kahdellatoistasadalla Chilen dollarilla. Mutta Ranskalle maksettavat verot olivat aivan peloittavat — siksipä maa olikin niin halpaa — ja, mikä oli pahinta kaikesta, meidän oli mahdotonta saada työväkeä. Kanakit eivät tahtoneet tehdä mitään, ja virkamiehet tuntuivat istuvan yökaudet tuumimassa, mitä uusia vastuksia he voisivat keksiä meidän tiellemme.

"Kuudessa kuukaudessa isä sai siitä kyllikseen. Tilanne oli toivoton. 'Lähtekäämme Salomonin-saarille', hän sanoi, 'että saamme nähdä, kuinka Englanti hallitsee. Ja ellei meillä sielläkään ole menestymisen mahdollisuuksia, niin jatkamme matkaa Bismarckin-saaristoon. Lyönpä vetoa siitä, ettei sivistys vielä ole ehtinyt valloittaa Amiraliteetti-saaria. Kaikki oli valmiina, tavarat laivaan lastattuina, uusi miehistö — marquesaslaisia ja tahitilaisia — paikoillaan. Olimme juuri lähtemäisillämme Tahitiin, sillä 'Miele' oli hiukan korjauksen ja uudistusten tarpeessa, kun isä-raukkani äkkiä sairastui ja kuoli."

"Ja te jäitte aivan yksin maailmaan?"

Joan nyökäytti päätään.

"Hyvin, hyvin yksin. Minulla ei ollut veljiä eikä sisaria, ja isän kaikki omaiset olivat saaneet surmansa eräässä hirmumyrskyssä Kansasissa. Isä oli silloin ollut aivan pieni poika. Olisinhan minä tietysti voinut palata Vonin luo. Sinne olen milloin tahansa tervetullut kuin omaan kotiini. Mutta miksi olisin mennyt sinne? Sitäpaitsihan isä oli uskonut minulle suunnitelmansa, ja minusta tuntui siltä, kuin se olisi velvoittanut minut toteuttamaan ne. Se oli minusta suuri tehtävä. Ja minun teki mieli toteuttaa ne. Ja — niin, täällä minä nyt olen.

"Älkää koskaan menkö Tahitille, sen neuvon annan teille. Paikka on hurmaava ja alkuasukkaat mukavia. Mutta valkoihoiset! Varkaita, rosvoja, valehtelijoita jok'ikinen! Rehellisiä miehiä ei ole niin monta, että tarvittaisiin viisi sormea niiden laskemiseen. Se seikka, että minä olin nainen, teki kaiken heille vain yksinkertaisemmaksi. He rosvosivat minulta kaiken omaisuuteni senkin seitsemänlaisten tekosyitten nojalla ja valehtelivat ilmankin tekosyytä, joko se sitten oli tarpeellista tai ei. Mr Ericsen-raukan he saivat lahjotuksi. Hän antautui rosvojen palvelukseen ja todisti kaikki heidän laskunsa oikeiksi, vaikka ne olisivat olleet tuhannen prosenttia liian suuret. Kun he puijasivat minulta kymmenen frangia, niin niistä tuli kolme hänen osalleen. Kun maksoin viidentoistasadan frangin laskun, niin se tuotti hänelle viisisataa. Kaiken tämän sain tietysti kuulla jäljestäpäin. Mutta 'Miele' oli vanha alus, korjaukset olivat tarpeen, ja minä sain maksaa seitsenkertaisen hinnan.

"En tietysti koskaan saa tietää, kuinka paljon Ericsen ansaitsi. Hän oli asettunut asumaan maihin, hienosti kalustettuun taloon. Laivanrakentajat olivat luovuttaneet sen hänelle vuokratta. Hedelmiä, vihanneksia, kalaa, lihaa ja jäitä tuotiin hänelle joka päivä, eikä hänen tarvinnut maksaa mitään. Kauppiaat suorittivat hänelle osan sovitusta palkasta siinä muodossa. Ja koko ajan hän kyynelsilmin valitteli, että minä olin joutunut niin kurjan kohtelun uhriksi. Ei, minä en ollut tullut ammattivarkaitten pesään, olin vain tullut Tahitille.

"Mutta kun varkaat sitten joutuivat riitaan keskenään, niin aloin saada vihiä asiain tilasta. Eräs noista petkutetuista petkuttajista tuli pimeän tultua minun luokseni ja kertoi tosiasioita, näytti numeroita ja vakuuttavia todistuksia. Tiesin, että oikeuteen vetoaminen olisi vienyt minulta loputkin omaisuudestani. Tuomarit ottivat vastaan lahjoja niinkuin kaikki muutkin. Mutta aivan toimettomana en sentään antanut kaiken tapahtua. Eräänä pimeänä yönä menin Ericsenin asuntoon. Minulla oli sama revolveri, joka minulla on täälläkin, ja pakotin hänet pysymään vuoteessaan sen aikaa, kun tein kotitarkastuksen. Hiukan yli yhdeksäntoistatuhatta frangia vein sieltä mennessäni. Hän ei koskaan valittanut poliisille eikä palannut laivaan. Muut rosvot vain nauroivat minulle ja tekivät minusta pilkkaa. Siellä oli pari amerikkalaista, ja he neuvoivat minua olemaan ryhtymättä oikeudenkäyntiin, ellen tahtonut jättää laivaanikin rosvoille.

"Sitten minä hankin saksalaisen perämiehen Uudesta-Seelannista. Hänellä oli kapteenin todistukset ja häntä puhuteltiin sillä nimellä, mutta minä ymmärsin merenkulkua paremmin kuin hän ja oikeastaan minä itse olinkin kapteenina. Menetin kuitenkin laivani, mutta sillä asialla ei ollut mitään tekemistä minun kykyni kanssa. Olimme ajelehtineet neljä päivää rasvatyynellä ulapalla. Sitten tuli luoteismyrsky, ja se ajoi meidät rantaan suojanpuolelle. Yritimme purjehtien päästä selville vesille, mutta silloin tahitilaisten laivanrakentatajien kurja työ tuli ilmi. Menetimme heti halkaisijapuomin ja kaikki keulataakit. Ainoa pelastuksen keino oli kääntyä takaisin ja kulkea Floridan ja Ysabelin välisen salmen kautta. Ja kun olimme hämärissä onnellisesti päässeet siitä ja kartta osoitti vähintään neljätoista syltä vettä, niin äkkiä törmäsimme koralliriuttaan. Vanha 'Miele' raukka sai vain yhden kolauksen ja pääsi sitten irti, mutta sekin oli sille liikaa, ja me ehdimme parahiksi laskeutua veneeseen, ennenkuin se upposi. Saksalainen perämies hukkui. Koko yön ajelehdimme merellä ja seuraavana aamuna keksimme tämän paikan."

"Ja nyt kai te aiotte palata Vonin luo?" kysyi Sheldon.

"En suinkaan. Isä oli aikonut tulla Salomonin-saarille. Minä etsin sopivan paikan ja hankin itselleni pienen plantaasin. Tiedättekö, mistä täältäpäin voisi saada hyvää maata halvalla?"

"Kautta pyhän Yrjänän, te olette omituista joukkoa, te yankeet, todella omituista", sanoi Sheldon. "Tuollaista hurjapäisyyttä en olisi unissanikaan voinut kuvitella mahdolliseksi."

"Sanokaa mieluummin seikkailuintoa", oikaisi Joan.

"Olette oikeassa — seikkailuintoa juuri. Jos te olisitte astunut maihin Malaitalle ettekä Guadalcanarille, niin te ja teidän jalosukuiset tahitilaisenne olisitte jo aikoja sitten joutuneet ihmissyöjien kai-kaiksi."

Joania värisytti kauhusta.

"Totta puhuen", hän tunnusti, "meitä peloitti kauheasti astua maihin Guadalcanarille. Minä olin lukenut 'Merenkulku-oppaasta', että alkuasukkaat ovat epäluotettavia ja nurjamielisiä valkoihoisille. Minun tekee mieli lähteä Malaitalle jonakuna päivänä. Onko siellä plantaaseja?"

"Ei ainoatakaan. Eikä yhtään valkoihoista kauppiasta myöskään."

"Sitten minä lähden sinne joskus pestauslaivalla",

"Mahdotonta!" huudahti Sheldon. "Se paikka ei ole naiselle sopiva."

"Minäpä lähden sittenkin", vastasi Joan.

"Mutta nainen, jolla on vähänkään omanarvontuntoa, ei…"

"Älkäähän jatkako", varoitti tyttö. "Jonakuna päivänä minä lähden sinne, ja silloin te ehkä saatte katua rumia sanojanne."

VI.

Myrsky.

Sheldon ei koskaan aikaisemmin ollut joutunut läheisiin tekemisiin nuoren amerikattaren kanssa ja olisi varmaan tuuminut, mahtoivatko he kaikki olla Joan Lacklandin kaltaisia, ellei olisi ollut kyllin viisas tajutakseen, ettei tämä suinkaan ollut mikään tyyppi. Tytön vilkkaus ja vaihtelevat mielialat hämmästyttivät häntä, ja Joanin elämänkatsomus oli niin täydellisesti erilainen kuin naisen elämänkatsomuksen tuli Sheldonin käsityksen mukaan olla, että he useinkin joutuivat keskenään ilmiriitaan. Sheldon ei koskaan voinut olla edeltäpäin varma siitä, mitä Joan seuraavana hetkenä sanoisi tai tekisi. Vain yhden seikan hän tiesi, sen nimittäin, että mitä tahansa hän teki tai sanoi, niin se aivan varmasti oli jotakin odottamatonta ja ennalta arvaamatonta. Hänen olemuksessaan tuntui olevan jotakin miltei hysteeristä. Hän oli äkkipikainen ja kuohahtava ja luotti liian paljon itseensä ja liian vähän Sheldoniin, mikä ei laisinkaan ollut sopusoinnussa tämän käsityksen kanssa siitä, miten naisen tuli käyttäytyä miehen ollessa lähettyvillä. Joan piti itseään aivan hänen vertaisenaan, Ja se kiusasi Sheldonia. Ajoittain tämä oli puolittain itsetiedottomasti suutuksissaan tytön röyhkeästä ja ennenkuulumattomasta tunkeutumisesta tänne hänen luokseen. Hänhän oli noussut suoraan ulvovan luoteistuulen myllertämästä merestä vast'ikään pidettyään revolveria Ericsenin nenän alla ja polynesialaisten jättiläistensä turvissa asettunut asumaan Berandelle niinkuin mikä haaksirikkoutunut merimies tahansa. Kaikki tämä sopi oivallisesti yhteen Baden-Powell-hatun ja pitkän 38 kaliberin revolverin kanssa.

Mutta hänen ulkomuotonsa ei vastannut tätä käytöstä. Jos hän olisi ollut lyhyttukkainen ja leveäleukainen, rakenteeltaan karkea ja ahavoitunut ja joka suhteessa mahdollisimman epämiellyttävä, niin ei olisi ollut mitään hätää. Mutta kaiken päällisiksi hän oli auttamattoman ja viehättävän naisellinen. Hänen hiuksensa melkein kiusasivat Sheldonia, niin harvinaisen kauniit ne olivat. Ja hän oli niin solakka ja miellyttävä tuo nainen — tai ehkä oikeammin sanoen tyttö — että Sheldonin sydäntä särki nähdä hänen terävin, asiantuntevin katsein ja käskevällä äänellä ohjaavan valaanpyyntivenettä kuohujen läpi. Hän saattoi mielikuvituksessaan nähdä hänet ottamassa suopungilla kiinni hevosta, ja tuo ajatus pöyristytti häntä. Ja lisäksi Joan oli niin monipuolinen. Hänen kirjallisuuden- ja taiteentuntemuksensa hämmästytti Sheldonia, mutta samalla tämä ei voinut tukahduttaa syvälle mieleensä juurtunutta tunnetta, että tytöllä, jolla oli tietoja näiltä aloilta, ei ollut oikeutta omata kokemuksia taklauksista, ankkurin laskemisesta ja purjehduksesta Etelämerellä. Nämä ajatukset mielessään hän yhtä hyvin olisi voinut vaikkapa kiroilla. Ja kun tällainen tyttö itsepäisesti väitti lähtevänsä pestausretkelle Malaitan rannikkoa pitkin, niin hän unohti sen kunnioituksen, jonka oli omalle itselleen velkaa.

Sheldon ei voinut olla yhä uudelleen kiinnittämättä huomiota hänen naisellisuuteensa. Hän soitti pianoa paljon paremmin ja musikaalisemmin kuin Sheldonin sisaret kotona Englannissa — tuota soittokonetta, jonka Hughie-raukka sankarillisesti, mistään vaikeuksista välittämättä, oli hankkinut tänne "pysyäkseen kunnossa." Ja kun Joan soitteli kitaraa ja lauloi kirkassointuisia, sametinpehmeitä hawaiilaisia lauluja, niin Sheldon istui ja kuunteli kuten lumottuna. Silloin Joan oli nainen kiireestä kantapäähän, ja hänen naisellisuutensa tenhovoima sai Sheldonin unohtamaan kaikki päivän kiusalliset kohtaukset, ison revolverin, Baden-Powell-hatun ja kaiken muun. Mutta mitä oikeutta — niin kuiskasi seuraava selvä ajatus hänen korvaansa — tällaisella tytöllä oli kuljeksia maita ja meriä kuin mies ja riemuita siitä, että seikkailut eivät olleet maapallolta kadonneet? Naiset, jotka olivat seikkailuilla, olivat seikkailijattaria, ja sen nimen kaiku ei ollut hyvä. Ja sitäpaitsi Sheldon itse ei harrastanut seikkailuja. Ne eivät olleet häntä viehättäneet sen jälkeen kuin hän oli poika — vaikka vaikeaksipa hänen olisi käynyt selittää, mikä hänet oli saanut lähtemään Englannista Salomonin-saarille, ellei juuri seikkailuhalu.

Sheldon ei suinkaan ollut tyytyväinen. Hyvää tapaa loukkaava tilanne oli liikaa hänen vanhoilliselle luonteelleen, jonka kasvatus oli tehnyt vieläkin vanhoillisemmaksi. Berande, yksinäisen valkoisen miehen koti, ei sopinut Joan Lacklandin oleskelupaikaksi. Hän mietti miettimistään tämän pulman ratkaisua ja puhui asiasta Joaninkin kanssa, mutta turhaan. Harmillista, että Austraaliasta tuleva höyrylaivakin oli odotettaessa vasta kolmen viikon kuluttua.

"Yksi asia nyt ainakin on varma, ja se on, että te tahtoisitte saada minut pois täältä", sanoi tyttö. "Minä miehitän huomenna veneeni ja lähden Tulagiin."

"Mutta olenhan sanonut teille, että se on mahdotonta", huudahti Sheldon. "Siellähän ei ole ketään, jonka luo te menisitte. Sikäläinen asiamies on matkustanut Austraaliaan. Paikalla oli vain yksi valkoinen mies, kolmas apulainen, entinen merimies, tavallinen merimies, joka hoitaa Salomonin-saarten hallitusta, puhumattakaan sadasta neekeristä, jotka ovat siellä vankeina. Ja lisäksi tuo mies on sellainen hupsu, että hän voisi tuomita teidät viiden punnan sakkoihin siitä, että ette ensiksi tullut Tulagiin, joka on saariryhmämme varsinainen satama. Hän ei ole miellyttävä mies, ja minä toistan, että se on mahdotonta."

"Entä Guvutu sitten?" ehdotti Joan.

Sheldon pudisti päätään.

"Siellä ei ole mitään muuta kuin kuumetta ja viisi valkoista miestä, jotka juovat itsensä kuoliaaksi. Minä en koskaan antaisi teidän lähteä sinne."

"Oi kiitos", sanoi tyttö rauhallisesti. "Luulen melkein, että voin lähteä jo tänään. — Viaburi! Mene Noa-Noan luo ja käske hänen tulla tänne."

Noa-Noa oli hänen paras miehensä, "Mielen" ylipuosmanni.

"Minne te sitten aiotte lähteä?" kysyi Sheldon ihmeissään. — "Viaburi, odota!"

"Guvutuun — nyt heti", oli vastaus.

"Mutta minä en salli sitä."

"Siksi minä juuri lähdenkin. Te sanoitte tuon saman kerran aikaisemmin, ja teidän kieltoanne minä en voi kärsiä."

"Mitä?" Tytön äkillinen suuttumus sai hänet aivan ymmälle. "Jos olen jotenkin loukannut teitä…"

"Viaburi, hae Noa-Noa tänne", käski Joan uudelleen.

Musta poika lähti liikkeelle aikoen totella.

"Viaburi! Odota, taikka isken kallosi mäsäksi. — Ja nyt minä vaadin, että te selitätte minulle kaiken, miss Lackland. Mitä minä olen sanonut tai tehnyt ansaitakseni tämän?"

"Te olette uskaltanut — ollut kyllin röyhkeä…"

Hän oli niin kiihtynyt, ettei voinut jatkaa.

Sheldon oli aivan epätoivoissaan.

"Tunnustan, että olen aivan päästäni pyörällä", sanoi hän. "Kun te edes voisitte selvin sanoin ilmaista…"

"Yhtä selvin sanoin kuin te annoitte minun tietää, ettette antaisi minulle lupaa lähteä Guvutuun?"

"Missä suhteessa se sitten oli väärin?"

"Teillä ei ole oikeutta — ei yhdelläkään ihmisellä ole oikeutta — antaa minulle lupaa tehdä sitä tai tätä. Minä olen liian vanha tarvitakseni holhoojaa enkä suinkaan purjehtinut Salomonin-saarille sen vuoksi, että olisin kaivannut suojelijaa."

"Kunnon mies on jokaisen naisen suojelija."

"Mutta minäpä en olekaan mikään 'jokainen nainen' — siinäpä se onkin. Olkaa hyvä ja antakaa minun lähettää palvelijanne hakemaan Noa-Noa tänne. Minä käsken hänen laskea veneen vesille. Vai pitääkö minun mennä itse häntä noutamaan?"

He olivat molemmat nousseet paikoiltaan. Joan hehkuvin poskin ja silmät suuttumuksesta säihkyen. Sheldon hämmästyksissään, neuvottomana ja huolestuneena. Musta palvelija seisoi kuin kuvapatsas välittämättä vähääkään näiden käsittämättömien valkoihoisten sananvaihdosta. Hän uneksi rauhallinen ilme silmissään muutamasta Malaitan viidakkorinteillä sijaitsevasta bushmannikylästä, jonka ruohomajoista sininen savu suikerrellen nousi ilmaan erottautuen lähestyvän sadekuuron muodostamaa harmaata taustaa vasten.

"Mutta te ette voi menetellä niin järjettömästi", aloitti Sheldon.

"Joko te nyt taas alatte!" huudahti Joan.

"Minä en tarkoittanut mitään sellaista, ja te tiedätte sen." Sheldon puhui hitaasti ja vakavasti. "Ja mitä tuohon toiseen asiaan tulee, siihen nimittäin, että minä en anna teille lupaa, niin sehän oli vain puheentapa. Tietysti minä en ole teidän holhoojanne. Tiedättehän, että voitte lähteä Guvutuun, jos mielenne tekee" — "tai vaikka hiiteen", oli hän vähällä lisätä. "Mutta minua surettaisi, jos tekisitte sen, siinä kaikki. Olen hyvin pahoillani siitä, että olen loukannut teitä. Pitäkää mielessänne, että olen englantilainen."

Joan hymyili ja istuutui jälleen.

"Ehkä olen ollut liian kiivas", myönsi hän. "Katsokaahan, minä en voi kärsiä pakkoa. Jospa tietäisitte, kuinka olen saanut taistella vapaudestani. Ja kun joku teistä miehistä, jotka itse olette korottaneet itsenne luomakunnan kruunuiksi, sanoo minulle, mitä saan ja mitä en saa tehdä, niin se saa minut kiihdyksiin. Se on minulle arka kohta. — Viaburi, pysy kyökissä. Ei tarvitse hakea Noa-Noaa! — Ja mr Sheldon, sanokaapa nyt minulle, mitä minun on tehtävä. Te ette tahdo, että jään tänne, eikä minulla näytä olevan mahdollisuutta lähteä täältä minnekään."

"Nyt teette minulle vääryyttä. Olihan oikea onnenpotkaus minulle, että satuitte kärsimään haaksirikon juuri täällä. Olin hyvin yksin ja hyvin sairas. En todellakaan tiedä, olisinko ensinkään jaksanut kestää, ellette te olisi sattunut tulemaan. Mutta siitä ei nyt ole kysymys. Jos ajattelisin vain itseäni, omaa etuani, niin en tahtoisi mitenkään antaa teidän lähteä. Mutta minä en ajattele itseäni, vaan teitä. Tämä teidän täälläolonne ei — sitä ei voi pitää oikein sopivana, kuten ymmärrätte. Jos minä olisin naimisissa, jos täällä olisi joku toinen valkoihoinen nainen … Mutta asiain näin ollen…"

Joan nosti kätensä ylös epätoivoa teeskennellen.

"Minä en voi seurata teidän ajatuksenjuoksuanne", sanoi hän. "Toisena hetkenä te sanotte, että minun pitää lähteä tieheni, ja toisena, ettei minulla ole paikkaa minne mennä ja että te ette anna minun lähteä. Mitä tyttö-raukan siis on tehtävä?"

"Sehän juuri on pulma", sanoi Sheldon neuvottomana.

"Tämä tilanne häiritsee siis teidän rauhaanne?"

"Yksinomaan teidän tähtenne."

"Antakaa minun silloin rauhoittaa tunteitanne ja sanoa teille, että se ei häiritsisi minua hituistakaan, ellette te nostaisi siitä niin pahaa melua. Minä en koskaan huoli olla suutuksissani sen johdosta, mille ei mitään voi. Työläs on potkia tutkainta vastaan. Tarkastakaamme nyt asemaa! Te olette täällä ja minä olen täällä. Olette itse sanonut, etten voi lähteä täältä minnekään. On päivänselvää, ettette tekään voi lähteä tiehenne ja jättää minua tänne yksin koko plantaasin ja kahdensadan villatukkaisen ihmissyöjän kanssa. Siksi te jäätte paikallenne ja minä jään myös. Se on aivan yksinkertaista. Ja samalla se on seikkailua. Edelleen, teidän ei tarvitse olla huolissanne itsenne takia. Minä en ole naimahaluinen. Tulin Salomonin-saarille saadakseni plantaasin, en miestä."

Sheldon punastui, mutta ei sanonut mitään.

"Minä tiedän, mitä te ajattelette", nauroi tyttö iloisesti. "Te ajattelette, että jos minä olisin mies, niin te vääntäisitte minulta niskat nurin. Ja sen minä olen ansainnutkin. Olen hyvin pahoillani. Minun ei pitäisi alituisesti loukata teidän tunteitanne."

"Pelkään, että usein annan teille aihetta siihen", sanoi Sheldon tuntien helpotusta huomatessaan myrskyn olevan tyyntymässä.

"Nyt minä keksin jotakin!" huudahti Joan samassa. "Lainatkaa minulle muutamia palvelijoitanne täksi päiväksi. Minä rakennan itselleni ruohomajan pihamaan perimmäiseen nurkkaan — paalujen varaan tietysti. Voin muuttaa sinne tänä iltana. Siellä minun tulee hyvä ja turvallinen olla. Tahitilaiset saavat vartioida taloa aivan kuin olisimme laivalla. Ja sitten minä opiskelen kookospalmunviljelystä. Korvaukseksi pidän huolta keittiöstänne ja taloudestanne ja annan teille säädyllistä ruokaa syödäksenne. Ja loppujen lopuksi en kallista korvaani teidän vastaväitteillenne. Tiedän kaiken, mitä aiotte sanoa ja ehdottaa — että minä asettuisin teidän bangaloonne ja te rakentaisitte ruohomajan itsellenne. Mutta siihen minä en suostu. Teidän on paras alistua kaikkeen. Muussa tapauksessa, ellette te suostu, menen joen poikki, teidän hallintopiirinne ulkopuolelle, ja rakennan sinne kylän itselleni ja merimiehilleni — he kai saavat sitten purjehtia Guvutuun hankkimaan elintarpeita. Ja nyt teidän pitää opettaa minua pelaamaan biljardia."

VII.

Kesytöntä joukkoa.

Joan kävi varmoin ottein käsiksi taloudenhoitoon ja sai aikaan sellaisen mullistuksen, että Sheldon tuskin tunsi asuntoaan entiseksi. Ensimmäistä kertaa hänen kotinsa oli siisti ja hyvässä järjestyksessä. Palvelijat eivät enää vetelehtineet laiskoina eivätkä tehneet niin vähän työtä kuin suinkin, ja kokki selitti, että "hänen pää pyöri ympäri hyvin paljon", sen ankaran ruoanlaittokurssin takia, jonka hän Joanin johdolla sai läpikäydä. Ja Sheldon itse sai perusteellisen läksytyksen saamattomuudestaan, hän kun oli tähän asti syönyt vain säilykkeitä. Velttoudestaan ja haluttomuudestaan hankkia terveellistä ravintoa hän sai kärsiä useita pilkkanimiä, joista "laiskajaakko" ja "vetelys" eivät olleet pahimpia.

Joan lähetti veneensä kaksikymmentä mailia pitkin rannikkoa hakemaan sitruunia ja appelsiineja, kyseli kiusoittavasti, miksi ei näitä hedelmiä jo kauan sitten oltu istutettu Berandelle, ja halveksi Sheldonia syvästi siitä, ettei tämä edes ollut hankkinut keittiökasvitarhaa. Kuivaneista omenoista, joita Sheldon oli pitänyt ihmisravinnoksi kelpaamattomina, valmistettiin Joanin johdolla oivallista aamiaisjälkiruokaa, ja päivällispöydässä ne käytettyinä monenmoisiin vanukkaisiin herättivät Sheldonin rajattoman ihailun. Banaaneja, joita saatiin viidakoista, hän tarjosi sekä keitettyinä että raakoina vähintään kymmenessä eri muodossa, joista jokainen Sheldonin mielestä oli toistaan parempi. Joan tai hänen merimiehensä harjoittivat ahkerasti dynamiittikalastusta ja toivat joka päivä kalaa kotiin, ja Balesunan alkuasukkaille maksettiin tupakkaa, kun he toivat ostereita mangroverämeistä. Hänen kykynsä käyttää kookospähkinöitä oli aivan hämmästyttävä. Hän opetti kokin valmistamaan hiivaa sen mehusta, ja niin saatiin leipä keveäksi ja kuohkeaksi. Kookospalmun hienoimmasta ytimestä hän keitti herkullista salaattia. Pähkinän mehusta ja lihasta hän valmisti erilaisia sekä makeita että happamia kastikkeita ja muhennoksia, joita tarjottiin sen mukaan, miten ne oli valmistettu, mitä erilaisimpien ruokien, milloin kalan, milloin vanukkaan kera. Hän sai Sheldonin huomaamaan, kuinka paljon parempaa kookospähkinän maitoneste oli kahvikermana kuin säilykekerma. Vanhoista pähkinöistä, jotka olivat alkaneet itää, hän otti kiinteän, sienimäisen sisustan ja käytti sen salaatteihin. Nämä tuntuivat ylimalkaan olevan hänen vahvin puolensa, ja hän sai Sheldonin ihmettelemään ja ihailemaan salaattia, jonka hän valmisti nuorista bambuvesoista. Villejä tomaatteja, jotka olivat alkaneet kasvaa istuttamatta tai joita Beranden alkuaikoina oli huolimattomasti kylvetty sinne tänne, kerättiin ja käytettiin salaatteihin, keittoihin ja kastikkeihin. Kanoille, jotka tähän asti aina olivat karanneet viidakkoihin ja sinne piilottaneet munansa, valmistettiin hautomalaatikot, ja Joan kävi itse ammuskelemassa villejä kyyhkysiä ja sorsia talouden tarpeiksi.

"En minä erikoisesti harrasta tämänlaatuista työtä", selitti hän keittiötoimia tarkoittaen, "mutta en voi luopua tavoista, joihin isä on minut totuttanut."

Muun muassa hän myöskin poltti ruton saastuttaman sairaalan, riiteli Sheldonin kanssa tekosestaan ja antoi vihoissaan miestensä heti paikalla rakentaa uuden ja — kuten hän itse sanoi — säädyllisen sairaalan. Hän riisti ikkunoista vanhat harso- ja musliiniverhot ja pani niiden sijaan hienoa, kirkasväristä puuvillakangasta, jota oli löytänyt varastosta. Sitäpaitsi hän neuloi useita nuttuja sairaita varten. Nähdessään luettelon, johon hän oli merkinnyt mitä tarvitsi omaa vaatevarastoaan varten ja muutakin minkä hän aikoi tilata ensimmäisellä laivalla Sydneystä, Sheldon ihmetteli, miten pitkäksi aikaa hän oikeastaan oli aikonut jäädä Berandelle.

Joan oli varmasti erilainen kuin yksikään nainen, jonka hän koskaan oli tuntenut tai josta hän oli voinut uneksiakaan. Suhteessaan häneen ei Joan oikeastaan ollut vähimmässäkään määrässä nainen. Hän ei ollut haikeamielinen eikä hempeä eikä koskaan tuhlaillut hänelle naisellisia viehätyskeinojaan. Heitä olisi voinut luulla sisaruksiksi tai veljeksiksi, sillä sukupuoli ei tässä oudossa suhteessa näyttänyt merkitsevän mitään. Jos Sheldon joskus lausui tavallista imartelevamman kohteliaisuuden, niin Joan joko ei huomannut sitä tai torui häntä. Ja jo kauan sitten hän oli lakannut tarjoamasta Joanille kättään hänen astuessaan veneeseen tai kiivetessään jonkun esteen yli. Hänen täytyi tunnustaa itselleen, että tyttö mainiosti kykeni suoriutumaan omin neuvoin. Huolimatta varoituksista ja pelkäämättä krokotiileja ja haikaloja hän itsepäisesti ui kauas rannasta. Ja yhtä itsepäisesti hän tahtoi saada itse heittää dynamiitin ollessaan kalastamassa. Hän puolustautui sanoen, että hän mielestään oli ainakin hiukkasen älykkäämpi kuin hänen laivamiehensä ja että onnettomuuden vaara niinmuodoin oli pienempi, jos hän hoiti dynamiittia. Sheldonin mielestä hän oli miesmäisin ja samalla naisellisin nainen, jonka hän oli tavannut.

Erimielisyys siitä, kuinka oli mustia työmiehiä kohdeltava, oli heillä loppumattomien riitojen aiheena. Joan hallitsi lempeästi, mutta ankarasti, palkitsi harvoin, mutta ei koskaan rankaissut, ja Sheldonin oli pakko myöntää, että hänen laivamiehensä jumaloivat häntä ja talon palvelijat olivat hänen nöyriä orjiaan ja tekivät työtä kolme kertaa ahkerammin kuin hän itse koskaan oli saanut heidät tekemään. Joan huomasi pian plantaasin työntekijäin keskuudessa vallitsevan levottomuuden ja vaaran, joka alituisesti uhkasi sekä häntä että Sheldonia. Kumpikaan heistä ei koskaan uskaltanut lähteä liikkeelle ilman revolveria, ja merimiehet, jotka öisin vartioivat Joanin ruohomajaa, olivat pyssyillä aseistetut. Mutta Joan väitti, että valkoihoisten oma hirmuhallitus oli aiheuttanut heidän vaaranalaisen asemansa. Hän oli kasvanut ystävällisten hawaiilaisten keskuudessa, joita ei koskaan oltu huonosti eikä raa'asti kohdeltu, ja uskoi, että salomoninsaarelaisetkin tulisivat ystävällisiksi, jos heitä kohdeltaisiin lempeästi.

Eräänä iltana syntyi työmiesten asunnoissa hirvittävä meteli, ja Joanin laivamiesten avulla Sheldonin onnistui pelastaa kaksi naista, jotka miehet olivat pieksämäisillään kuoliaiksi. Varmuuden vuoksi heidät suljettiin yöksi keittiörakennukseen. Naiset olivat työmiesten keittäjättäriä, ja heitä rangaistiin sen vuoksi, että toinen heistä oli kylpenyt isossa perunakattilassa. Kylpy ei loukannut mustien siisteyskäsitettä — he kylpivät itse usein kattiloissaan — rikos oli vain se, että kylpijä oli ollut alhainen, viheliäinen nainen. Salomoninsaarilla kaikkia naisia pidetään alhaisina, viheliäisinä, halveksittavina olentoina.

Seuraavana aamuna aamiaista syödessään Joan ja Sheldon äkkiä kuulivat vihaista äänten sorinaa, joka yltyi yltymistään. Beranden ensimmäinen lakipykälä oli rikottu. Kaikki kaksisataa työntekijää päällysmiehiä lukuunottamatta olivat luvatta ja käskyttä tunkeutuneet pihamaalle ja tehneet itsensä rikokseen syypääksi. He kokoontuivat uhkaillen ja kirkuen juuri parvekkeen alle. Sheldon kumartui kaidepuun yli katsoen alhaalla olevaa joukkoa, ja Joan seisoi paria askelta taempana. Melun tauottua kaksi veljestä astui esiin joukosta. He olivat kookkaita, jäntereisiä, Salomonin-saartenkin oloihin katsoen harvinaisen rajunnäköisiä miehiä. Toinen heistä oli Karin-Jama eli "Vaikeneva", toinen Bellin-Jama eli "Kerskailija." Molemmat olivat aikoinaan palvelleet Queenslandin viljelyksillä, ja kaikkialla, missä oli valkoisia miehiä, tunnettiin heidät huonoiksi ihmisiksi.

"Me miehet tahto pois ne kaksi pirun musta Mary", sanoi Bellin-Jama.

"Mitä te sitten teette niille kahdelle mustalle Marylle?" kysyi
Sheldon.

"Me tapa ne", vastasi Bellin-Jama.

"Mitä sinä poika minulle puhut?" kysyi Sheldon ilmeisesti alkaen suuttua. "Iso kello on soinut. Mitä teette täällä? Menkää töihin. Kun iso kello soittaa kai-kaille, silloin saatte tulla puhumaan minulle niistä kahdesta Marystä. Nyt saatte kaikki mennä."

Joukko pysähtyi odottamaan, mitä Bellin-Jama tekisi, ja Bellin-Jama jäi paikoilleen.

"Minu ei mene", sanoi hän.

"Varo itseäsi, Bellin-Jama", sanoi Sheldon ankarasti, "tai minä lähetän sinut Tulagiin saamaan kovan rangaistuksen. Kovan rangaistuksen, sanon minä."

Bellin-Jama katsahti raivoisasti ylöspäin.

"Te tahto tapella?" sanoi hän nyrkit ojennettuina aito queenslandilaiseen tapaan.

Salomonin-saarilla, missä valkoihoisia on vain muutamia ja mustia paljon, mutta missä valkoihoiset ovat hallitsevina, tällainen taisteluvaatimus on mitä verisin loukkaus. Mustan ei edellytetä rohkenevan haastaa valkoista miestä taisteluun. Hän ei voi muuta kuin ottaa valkoiselta mieheltä selkäsaunan.

Bellin-Jaman rohkeus synnytti kuuntelevassa joukossa ihastuksen sorinan. Mutta Bellin-Jaman ääni kaikui vielä ilmassa ja sorina oli tuskin ehtinyt alkaa, kun Sheldon äkkiä hypähti kaidepuun yli pihamaalle. Kaidepuun yläreunasta oli maahan viisitoista jalkaa, ja Bellin-Jama seisoi juuri sen alapuolella. Sheldonin ruumiinpaino kaatoi hänet maahan. Muuta ei tarvittu, Bellin-Jama oli voitettu. Joan, joka oli säpsähtänyt nähdessään Sheldonin odottamattoman hyppäyksen, näki Karin-Jaman ojentavan kätensä ja tarttuvan Sheldonia kurkkuun, kun tämä vielä oli puoleksi polvillaan, sillä välin kuin satakunta mustaihoista ryntäsi eteenpäin saadakseen ottaa osaa hänen surmaamiseensa. Joan ojensi revolverinsa — ja Karin-Jama hellitti otteensa ja horjahti taaksepäin luoti olkapäässään. Ensi hetkessä Joan oli aikonut ampua häntä käsivarteen, ja se olisi näin läheltä hyvinkin voinut onnistua. Mutta muiden rynnistäessä eteenpäin hän oli muuttanut suuntaa ja ampunutkin olkaan. Hetki oli niin vakava, ettei mitään voinut jättää mahdollisuuden varaan.

Samassa silmänräpäyksessä kuin Sheldon tunsi kurkkunsa vapautuneen, hän iski nyrkillään, ja Karin-Jama kaatui veljensä viereen maahan. Kapina oli tukahdutettu, ja viiden minuutin kuluttua veljekset kannettiin sairaalaan, ja muut kapinoitsijat olivat päällysmiestensä johtamina matkalla työmailleen.

Sheldonin astuessa verannalle Joan istui vaipuneena lepotuoliin ja itki. Näky hermostutti häntä enemmän kuin äskeinen näytelmä. Itkevä nainen olisi missä oloissa tahansa saanut hänet neuvottomaksi, ja kun tämä lisäksi oli Joan Lackland, jolta hän oli oppinut odottamaan mitä tahansa odottamatonta, niin hän oli suorastaan peloissaan. Hän katsahti avuttomana tyttöön ja kostutteli huuliaan.

"Tahtoisin kiittää teitä", aloitti hän. "Ei kannata epäilläkään, että te pelastitte henkeni, ja minun täytyy sanoa…"

Joan veti kiivaasti kädet kasvoiltaan; ne olivat vihasta punaiset ja itkettyneet.

"Te kurja olento! Viheliäinen raukka!" huusi hän. "On teidän syynne, että minä ammuin ihmisen. Sitä en ole koskaan ennen tehnyt."

"Haava ei ole vaarallinen, mies jää kyllä henkiin", onnistui Sheldonin saada sanotuksi.

"Mitä siitä? Minä ammuin häntä joka tapauksessa. Kuka käski teitä hyppäämään maahan sillä tavoin. Se oli raakaa ja pelkurimaista."

"Tiedättekö, minun täytyy sanoa…", koetti Sheldon rauhoittaa häntä.

"Menkää tiehenne! Ettekö näe, että minä vihaan teitä, vihaan teitä.
Voi, ettekö nyt voi mennä!"

Sheldon kalpeni suuttumuksesta.

"Miksi kaiken järjen nimessä te sitten ammuitte?" kysyi hän.

"Si-si-siksi, että te olette valkoihoinen", nyyhkytti Joan. "Isä ei koskaan olisi jättänyt valkoista miestä pulaan auttamatta häntä. Mutta kaikki oli teidän oma syynne. Teillä ei ollut oikeutta antautua vaaraan. Sitäpaitsi se oli tarpeetonta."

"Pelkään, etten oikein ymmärrä teitä", sanoi Sheldon lyhyesti ja kääntyi toisaalle. "Keskustelkaamme tästä joskus myöhemmin."

"Pankaahan vain merkille, kuinka hyvin minä tulen toimeen teidän työmiestenne kanssa", sanoi Joan ja Sheldon pysähtyi jäykän kohteliaasti ovelle kuuntelemaan. "Ajatelkaamme noita kahta sairasta nuorukaista, joita olen hoitanut. Terveiksi tultuaan he tekevät mitä tahansa minun puolestani, eikä minun tarvitse alituisesti pitää heitä kuolemanpelossa. Sanon teille, että tämä kovuus ja julmuus on vältettävissä. Mitä siitä, että he ovat ihmissyöjiä! He ovat siitä huolimatta kaikissa tapauksissa ihmisiä aivan niinkuin te ja minä, ja heilläkin on järki. Sehän juuri erottaa meidät kaikki alemmista eläimistä."

Sheldon kumarsi ja lähti ulos.

"Luullakseni olen käyttäytynyt anteeksiantamattoman typerästi", virkkoi Joan tervehdykseksi Sheldonin palatessa tuntikausia myöhemmin viljelysmailta, joita hän oli käynyt katsomassa. "Olen käynyt sairaalassa, eikä miehellä näytä olevan hätää. Haava ei ole vaarallinen."

Sheldon oli selittämättömän iloinen ja tyytyväinen huomatessaan tytön mielen muuttuneen.

"Katsokaahan, te ette ymmärrä meidän täkäläisiä olojamme", alkoi hän puhua. "Mustaihoisia on hallittava ankarasti. Lempeys on kyllä hyvä sekin, mutta se ei yksin riitä. Hyväksyn kaiken, mitä sanotte, mikäli on kysymys hawaiilaisista ja tahitilaisista. Te sanotte, että heitä voi siten kohdella, ja minä uskon teitä. Minulla ei ole omaa kokemusta heistä. Mutta teillä taas ei ole kokemusta mustaihoisista, ja minä pyydän teitä uskomaan minua. He eivät ole samanlaisia kuin teidän saarienne alkuasukkaat. Te olette tottunut polynesialaisiin. Nämä työmiehet ovat melanesialaisia. He ovat mustaihoisia, neekereitä — katsokaa heidän kiharaista villatukkaansa. Ja heidän sivistystasonsa on melkoista alhaisempi kuin Afrikan neekerien. Erotus on todella hyvin suuri. He eivät kykene tuntemaan kiitollisuutta, ei sääliä eikä myötätuntoa. Jos olette heille hyvä, niin he pitävät teitä typeränä. Jos olette ystävällinen, niin he luulevat, että olette peloissanne. Ja jos he luulevat teidän pelkäävän, niin olkaa varuillanne, sillä silloin he tahtovat saada teidät käsiinsä. Todistaakseni tämän tahdon esittää teille ne ajatukset, jotka ehdottomasti syntyvät ja seuraavat toisiaan mustaihoisen miehen aivoissa, kun hän kotiseuduillaan kohtaa muukalaisen. Hänen ensimmäinen ajatuksensa on kauhistunut: 'tappaako tuo vieras minut?' Kun hän huomaa, ettei häntä tapeta, on seuraava ajatus: 'voinko minä tappaa hänet?' Kymmenkunta mailia rannikolta sisämaahan päin asui siirtomaakauppias nimeltä Packard. Hän kehuskeli hallitsevansa lempeästi ja väitti, ettei hän koskaan lyödyt mustaihoisia. Seuraus oli, ettei hän saanut hallita ensinkään. Hänellä oli tapana tulla jokea alas veneellään Drummondia ja minua tervehtimään. Kun hänen venemiehensä päättivät lähteä kotiin, ei hänen auttanut muu kuin keskeyttää vierailunsa ja lähteä heidän kanssaan. Muistan erään sunnuntai-iltapäivän, jolloin Packard oli luvannut jäädä meille päivälliselle. Olimme juuri istuutuneet pöytään, kun Hughie huomasi neekerin tirkistävän ovenraosta huoneeseen. Hän meni ulos miehen luokse, sillä tämä käytös loukkasi Beranden lakeja, Neekerien on esitettävä asiansa talon palvelijain välityksellä ja pysyttävä aitauksen ulkopuolella. Tämä mies — hän oli Packardin venemiehiä — oli tunkeutunut verannalle. Ja hän tiesi kyllä, mitä teki. 'Mitä tämä?' kysyi Hughie. — 'Te sano se valkoinen mies siellä sisällä, että me venemies me lähte pois. Jos hän ei tule nyt, niin me ei odota. Me mene pois.' Samassa silmänräpäyksessä Hughie antoi hänelle korvapuustin, joka lennätti hänet verannan portaita alas."

"Mutta sehän oli tarpeettoman julmaa", väitti Joan. "Valkoista miestä te ette kohtelisi sillä tavoin."

"Siinäpä se juuri onkin. Hän ei ollut valkoinen mies. Hän oli alhainen, musta neekeri, joka oli tahallaan loukannut sekä omaa herraansa että jokaista Salomonin-saarten valkoihoista herraa. Hän loukkasi minua. Hän loukkasi Hughieta. Hän loukkasi Berandea."

"Tietysti, jos kerran hyväksyy teidän kantanne, teidän oppinne voimakkaamman oikeudesta…"

"Mutta Packardin hallituksen ohjeena oli oppi heikomman oikeudesta. Mikä oli seurauksena? Minä olen elossa, Packard on saanut surmansa. Hän oli edelleenkin hyvä ja ystävällinen miehiään kohtaan, ja nämä odottivat, kunnes hän kerran sairastui ja makasi heikkona tautivuoteella kuumeen kourissa. Hänen päänsä on nyt Malaitalla. Hänen molemmat veneensä he myöskin veivät mennessään ja sitäpaitsi niin paljon tavaroita varastosta kuin saivat niihin mahtumaan. — Täällä on myöskin ollut eräs kapteeni Mackenzie, 'Minotan' päällikkö. Hänkin uskoi hyvyyden voimaan ja väitti, että mies parhaiten herättää luottamusta, jos hän ei kanna aseita. Toista kertaa käydessään Malaitalla pestausretkellä hän poikkesi Binaan, joka on lähellä Langa-Langaa. Pyssyt, joilla laivan miehistön olisi pitänyt olla aseistettuna, olivat kapteenin kajuutassa lukkojen takana. Kun laivavene lähti maihin noutamaan työväkeä, hän kuljeskeli edestakaisin kannella ilman minkäänlaista asetta, edes revolveriakaan. Hän sai surmansa alkuasukkaan sotakirveestä. Hänenkin päänsä on Malaitalla. Se oli suoranainen itsemurha. Ja Packardin loppu oli myöskin itsemurha."

"Minä myönnän, että varovaisuus on tarpeen heihin nähden", sanoi Joan, "mutta uskon varmasti, että järkevä ystävällisyys ja lempeys veisivät tyydyttävämpiin tuloksiin."

"Siitä minä olen aivan yhtä mieltä kanssanne, mutta teidän täytyy ottaa huomioon eräs seikka. Berande on ehdottomasti pahin plantaasi koko Salomonin-saaristossa mitä työvoimaan tulee. Syynä siihen on asianhaara, joka tukee teidän väitettänne. Beranden entiset omistajat eivät olleet järkevän ystävällisiä. He olivat kaksi todellista lurjusta. Toinen oli rappiolle joutunut yankee ja toinen muuan saksalainen juoppo. He pitivät työmiehiään orjina. Ensinnäkin he ostivat työvoimansa Johnny Be-Blowedilta, Salomonin-saarten huonomaineisimmalta pestaajalta. Hän on nyt Fidshi-saarilla pakkotöissä, tuomittuna kymmeneksi vuodeksi erään mustaihoisen työmiehen syyttömästä taposta. Viimeisinä aikoinaan hän oli niin huonossa huudossa, etteivät Malaitan alkuasukkaat tahtoneet olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Ainoa keino, millä hän sai miehiä pestatuksi, oli viipymättä rientää paikalle, jossa oli tapahtunut murha tai murhia. Murhamiehet olivat tavallisesti sangen halukkaat allekirjoittamaan sopimuksia ja lähtemään muuanne kostoa pakoon. Sellaista pakenemista nimitetään täällä 'rantahypyksi'. Äkkiä kuului rannalta hurjaa kirkunaa, ja neekeri karkaa veteen keihäs- ja nuolipilven ympäröimänä. Tietysti Johnny Be-Blowedin vene oli lähettyvillä valmiina korjaamaan karkurin. Viime aikoinaan Johnny ei saanutkaan muita värvätyksi kuin juuri tuollaisia rantahyppääjiä.

"Ja Beranden ensimmäiset omistajat ostivat hänen värväämiään työntekijöitä — kesytöntä murhamiesjoukkoa. Heillä oli kaikilla viiden vuoden työsopimus. Värvääjä on nimittäin edullisemmassa asemassa rantahyppääjiin kuin muihin nähden. Hän voisi saada heidät suostumaan vaikkapa kymmenen vuoden sopimukseen, ellei laki sitä kieltäisi. No niin — osa tätä murhamiesjoukkoa meillä nyt on täällä huolenamme. Tietysti muutamat ovat kuolleet tauteihin, toiset saaneet surmansa toverien kädestä, ja moni on pakkotöissä Tulagissa. Ensimmäiset omistajat raivasivat hyvin vähän viljelysmaita ja istuttivat vielä vähemmän. Heidän aikansa meni tappeluihin. Muuan työnjohtaja surmattiin. Toista osakasta lyötiin puukolla olkapäähän. Toinen sai kahdesti heittokeihään ruumiiseensa. He olivat molemmat suurisuisia ja siis myös pelkureita. Lopuksi heidän täytyi luopua kaikesta. Heidän omat neekerinsä pakottivat heidät lähtemään — sananmukaisesti ajoivat heidät tiehensä. Ja sitten Hughie-raukka ja minä, uudet kumppanukset, tulimme tänne pitämään tuota kesytöntä laumaa kurissa. Me emme tunteneet oloja> mutta olimme ostaneet Beranden, eikä ollut muuta neuvoa kuin käydä käsiksi ja selviytyä parhaimman mukaan.

"Ensiksi me hairahduimme osoittamaan heille epäjärkevää lempeyttä. Me koetimme ystävällisesti suostutellen saada heidät tottelemaan. Neekerit päättelivät, että me pelkäsimme heitä. Punastun muistellessani, kuinka typeriä olimme noina ensi aikoina. Mustaihoiset määräilivät, mitä meidän tuli tehdä, uhkailivat ja herjasivat meitä, ja me annoimme kaiken tämän tapahtua toivoen, että hyväntahtoinen kohtelumme pian saisi olot kääntymään parempaan päin. Mutta kaikki kävikin päinvastoin kahta hullummaksi. Sitten eräänä päivänä Hughie nuhteli erästä työmiestä ja joukko oli vähällä tappaa hänet. Hän olisi ollut mennyttä kalua, ellei murhanhaluisia olisi ollut niin monta. He hyökkäsivät kilvan hänen kimppuunsa, ja minä ehdin ajoissa paikalle.

"Sitten me aloimme kiristää ohjia. Täytyi joko hallita kovin kourin tai jättää kaikki, ja me olimme kiinnittäneet melkein koko omaisuutemme yritykseen emmekä voineet jättää sitä. Ja sitäpaitsi ylpeytemme ei olisi sitä sallinut. Me olimme lähteneet kotoa saadaksemme jotakin aikaan, ja luonteemme olivat sellaiset, että meidän täytyi ponnistella eteenpäin. Taistelu on ollut ankara, sillä Berandea on pidetty ja pidetään tänäkin päivänä työvoimaa silmälläpitäen Salomonin-saarten kovaosaisimpana plantaasina. Tiedättekö, meidän ei ole onnistunut saada tänne valkoihoisia. Olemme tarjonneet työnjohtajan paikkaa puolelle tusinalle. En tahdo sanoa, että he ovat pelänneet, sillä he ovat olleet rohkeita miehiä. Mutta he ovat pitäneet paikkaa epäterveellisenä — sen sanoi ainakin viimeinen, joka epäsi tarjouksemme, syyksi. Ja niin on Hughien ja minun ollut pakko tulla omin voimin toimeen."

"Ja kun toverinne kuoli, olitte te valmis jatkamaan aivan yksin!" huudahti Joan silmät loistaen.

"Aioin koettaa suoriutua jotenkuten. Ja nyt pyydän teitä, miss Lackland, olemaan armelias, kun minun käytökseni tuntuu teistä liian kovalta, ja muistamaan, että asemani on harvinaisen vaikea. Meillä on huonoa väkeä, mutta me saamme heidät tekemään työtä. Te olette käynyt katsomassa viljelyksiä ja tiedätte, että niin on, Ja minä vakuutan teille, että parempia kolmen-neljän vuoden vanhoja puita ette tapaa yhdeltäkään Salomonin-saarten plantaasilta. Me olemme työskennelleet sitkeästi saadaksemme kaiken hyvään kuntoon. Vähitellen olemme hankkineet uutta työvoimaa. Sitä varten ostimme 'Jessien'. Tahdoimme itse valita työmiehemme. Ensi vuonna useimpien alkuperäisten työntekijöitten sopimus päättyy — heidät pestattiin Beranden ensimmäisenä vuonna, ja heidän sopimusaikansa menee umpeen eri aikoina vuotta. Tietysti he ovat jossakin määrin turmelleet uudetkin työmiehet, mutta se on helposti korjattavissa, ja sitten Berandesta tulee kunnioitettava plantaasi."

Joan nyökäytti päätään, mutta pysyi ääneti. Hänen mielensä täytti yksinäisen valkoisen miehen kuva sellaisena kuin hän ensiksi oli hänet nähnyt, voimattomana ja kuumeisena, murtuneena hylkynä lepotuoliin vaipuneena, miehen, joka rotunsa edustajana oli tuomittu hallitsemaan viimeiseen hengenvetoonsa asti.

"Vahinko todellakin", sanoi hän. "Mutta valkoisen miehen täytyy kai saada hallita."

"Minua se ei viehätä", vakuutti Sheldon. "Kautta henkeni en voi saada selville, miksi oikeastaan olen tullut tänne. Mutta täällä olen enkä voi lähteä tieheni."

"Rodun kohtalo", sanoi Joan heikosti hymyillen. "Me valkoihoiset olemme ammoisista ajoista olleet rosvoja, maarosvoja tai merirosvoja. Luulen, että se on meillä verissä ja ettemme voi vapautua siitä."

"Minä en ole koskaan ottanut asiaa niin syvämietteiseltä kannalta", tunnusti Sheldon. "Minulla on ollut täysi työ tuumiskellessani, miksi tulin tänne."

VIII.

Paikallisvärit.

Auringonlaskun aikaan pieni ketch-alus [ketch = pienehkö kaksimastoinen purjelaiva] lipui Beranden satamaan, ja vähää myöhemmin sen kapteeni tuli maihin. Hän oli kaksikymmenvuotias nuorukainen, jolla oli pehmeä ääni ja miellyttävä puhetapa, ja Joan ihaili häntä jo edeltäkäsin kuultuaan Sheldonilta, että hän purjehti aivan yksin malaitalaisen miehistönsä kanssa. Pelkkiä romanttisia kuvia tulvi Joanin silmien eteen hänen saadessaan tietää, että mies oli nimeltään Christian Young, kotoisin Norfolk-saarelta, ja että hän polveutui suoraan John Youngista, joka oli ottanut osaa "Bountyn" kapinaan. Tahitilaisen ja englantilaisen veren sekoitus näkyi hänen lempeistä silmistään ja kellanruskeasta ihonväristään, mutta englantilainen kovuus näytti kadonneen. Se oli kuitenkin olemassa ja se se juuri teki hänelle mahdolliseksi yksin kuljettaa laivaansa ja taistellen hankkia elatuksensa Salomonin-saarten hurjien asukasten keskuudessa.

Tavatessaan äkkiarvaamatta Joanin hän joutui melkein hämilleen, mutta tytön teeskentelemätön, toverillinen käytös, joka loukkasi Sheldonin tunnetta siitä, mikä naiselle soveltui, vapautti hänet pian noloudestaan. Suuren maailman uutisia Youngilla ei ollut kerrottavana, mutta sitä enemmän Salomonin-saarten kuulumisia. Viisitoista mustaihoista oli varastanut pyssyt ja karannut pensaikkoihin Lungan viljelyksiltä, jotka olivat kauimpana lännessä Guadalcanarin rannalla. Ja viidakoista he olivat lähettäneet sanan, että aikoivat palata pyyhkäistäkseen pois elävien ilmoilta plantaasin kolme valkoihoista viljelijää, joista taas kaksi vuorostaan etsi karkulaisten jälkiä viidakoista. Young piti varsin luultavana, että nämä, ellei heitä sitä ennen saataisi satimeen, tekisivät laajan kaarroksen ja palaisivat rannikolle Beranden kohdalla varastaakseen täältä veneen.

"Unohdin mainita, että Ugi'ssa oleskeleva kauppamiehenne on murhattu", kertoi Young Sheldonille. "Viisi isoa kanoottia tuli sinne Port Adamsista. Ne laskivat maihin yöllä, Oscarin nukkuessa. Kaiken, mitä he eivät voineet viedä mennessään, he polttivat. 'Flibberty-Gibbet' sai asiasta tiedon Mbolin salmessa ja kiiruhti Ugiin. Minä olin Mbolissa, kun tieto ehti sinne."

"Minun pitänee hylätä Ugi", tuumi Sheldon.

"Tämä oli vuoden kuluessa jo toinen kerta, kun sikäläinen kauppiaanne sai surmansa", lisäsi Young. "Siellä pitäisi olla vähintään kaksi valkoihoista, jotta siellä olisi turvallista. Malaitan kanootithan tekevät alituisesti hävitysretkiään juuri niille tienoille, ja tiedätte kyllä, millaista väkeä Port Adamsissa on. Muuten minulla on teille koira matkassani. Tommy Jones lähetti sen Neal-saarelta, sanoi luvanneensa sen teille. Se on ensiluokkainen neekerikoira. Tuskin se oli ollut kahta minuuttia laivalla, ennenkuin se oli ajanut koko laivaväen ylös köysiin. Tommy on ristinyt sen Piruksi."

"Olen usein tuuminut, miksi teillä ei ole täällä koiraa", sanoi Joan.

"Niitä on vaikea saada säilymään. Ne joutuvat aina krokotiilien suuhun."

"Jack Henley surmattiin Marovon laguunilla kaksi kuukautta takaperin", jatkoi Young selontekoaan lempeällä äänellään. "'Apostle' toi vast'ikään tiedon siitä."

"Missä Marovon laguuni sijaitsee?" kysyi Joan.

"Uudessa-Georgiassa, parisataa mailia länteen", vastasi Sheldon.
"Bougainville on juuri sen alapuolella."

"Hänen omat palvelijansa surmasivat hänet", jatkoi Young, "mutta Marovon alkuasukkaat olivat yllyttäneet heidät siihen. Hänen laivamiehistönsä, joka oli kotoisin Santa Cruzista, pakeni veneellä Choiseuliin, ja Mather purjehti 'Lilyllä' Marovoon. Hän poltti siellä muutaman kylän ja sai takaisin Henleyn pään. Hän löysi sen eräästä talosta, johon neekerit olivat ripustaneet sen kuivumaan. Ja siinä ovatkin kaikki minun uutiseni lukuunottamatta sitä, että joukko uusia Lee-Enfield-kiväärejä taas on liikkeellä Ysabelin itäpäässä. Kukaan ei tiedä, miten alkuasukkaat ovat saaneet ne käsiinsä. Hallituksen pitäisi toimeenpanna tarkka tutkimus. Ja — niin, sehän on totta, eräs sotalaiva, 'Cambrian' on näillä tienoin. Se poltti kolme kylää Binalla — 'Minotan' jutun takia, jos tiedätte — ja ammuskeli granaateilla viidakkoihin päin. Sitten se jatkoi matkaa Sio-saarta kohti järjestämään sikäläisiä oloja."

Keskustelu kääntyi nyt yleisempiin asioihin, ja vähää ennen kuin Young sanoi hyvästit lähteäkseen laivalleen, kysyi Joan:

"Kuinka te voitte suoriutua kaikesta aivan omin voimin, mr Young?"

Youngin suurten, miltei tyttömäisten silmien katse suuntautui hetkiseksi Joaniin, ennenkuin hän pehmeimmällä ja lempeimmällä äänellä, minkä ajatella saattaa, vastasi:

"Voi, minä tulen aika hyvin toimeen mustaihoisten kanssa. Tietenkin heistä on silloin tällöin hiukan harmia, mutta sehän on odotettavissa. Heille ei saa koskaan näyttää olevansa peloissaan. Minä olen pelännyt monta monituista kertaa, mutta he eivät ole koskaan sitä aavistaneetkaan."

"Hän näyttää siltä, kuin ei voisi tappaa hyttystäkään, joka on häntä purrut", sanoi Sheldon Youngin lähdettyä. "Kaikki norfolk-saarelaiset, jotka polveutuvat 'Bountyn' miehistöstä, ovat samaa lajia. Mutta ajatelkaahan Youngia! Vasta kolme vuotta sitten, kun hän vast'ikään oli saanut 'Minervan', hän kerran oli laivoineen Suussa Malaitalla. Siellä on joukko alkuasukkaita, jotka ovat palanneet Queenslandista, raakaa väkeä. He päättivät hankkia käsiinsä Youngin pään. Heidän vanhan silmäpuolen päällikkönsä Billyn poika oli lähtenyt Lungan plantaasille työntekijäksi ja kuollut siellä punatautiin. Tämä merkitsi, että heidän oli korvaukseksi saatava valkoisen miehen pää, yhdentekevää kenen, kunhan he sen vain saisivat. Young oli silloin hyvin nuori, ja he olivat varmat siitä, että hänen päänsä olisi helposti saatavissa. He houkuttelivat hänen veneensä rannikolle lupailemalla työmiehiä ja surmasivat koko miehistön. Samassa hetkessä tuo hurja joukko, joka Suusta oli tullut 'Minervalle', karkasi Youngin kimppuun. Tämä oli juuri pannut kuntoon dynamiittipommin pyydystääkseen kaloja; hän sytytti langan ja heitti sen heidän joukkoonsa. Häntä ei saa puhumaan siitä, mutta sytytyslankahan oli lyhyt. Ne, jotka jäivät henkiin, hyppäsivät mereen, ja hän itse nosti ankkurin ja purjehti tiehensä. Nyt suulaiset ovat luvanneet sata sylystä simpukankuoria palkinnoksi hänen päästään; se vastaa arvossa sataa puntaa. Ja siitä huolimatta hän säännöllisesti käy Suussa. Hän oli siellä aivan äskettäin vieden sinne takaisin kolmekymmentä työntekijää Cape Marshilta, Fulcrum-veljesten plantaasilta."

"Joka tapauksessa hänen tämäniltaiset uutisena ovat syventäneet ja selventäneet minun käsitystäni täkäläisestä elämästä", sanoi Joan. "Se on värikästä elämää lievimmin sanoen. Salomonin-saaret pitäisi merkitä kartalle punaisella — ja keltaisella tautien merkiksi."

"Eivät Salomonin-saaret toki sentään aina esiinny tässä valossa. Berande on tietysti pahin kaikista plantaaseista, ja pahimmat onnettomuudet kohtaavat aina sitä. Lieneekö pahempi kulkutauti koskaan raivonnut täällä kuin se oli, josta me juuri olimme pääsemäisillämme teidän saapuessanne. Olihan aivan surkeata, että tartunta oli päässyt leviämään 'Jessiellekin'. Berandella on aina ollut huono onni. Kaikki näiden seutujen veteraanit pudistavat päätään sitä ajatellessaan."

"Berande tulee vielä menestymään", sanoi Joan päättäväisesti. "Minä nauran kaikkea taikauskoisuutta vasten kasvoja. Te voitatte vastukset ja pääsette vielä kerran hyville päiville. Ei huonoa onnea voi iankaikkisesti kestää. Mutta minä pelkään kuitenkin, ettei Salomonin-saarten ilmasto sovi valkoihoisille."

"Mutta se voi sopia tulevaisuudessa. Viidenkymmenen vuoden kuluttua, kun viidakko on työnnetty vuoriston rajaan asti, katoaa kuumetauti näiltä mailta, kaikki on silloin paljon terveellisempää. Tänne syntyy kaupunkeja, sekä isoja että pieniä, sillä täällä on äärettömiä aloja hyvää maata, josta nykyjään ei ole kenellekään hyötyä."

"Mutta tämä ilmasto ei sittenkään muutu valkoisen miehen ilmastoksi", toisti Joan. "Valkoinen mies ei koskaan voi suorittaa täällä varsinaista maatyötä."

"Se on totta."

"Se merkitsee, että orjuus on oleva täällä välttämätön", jatkoi Joan kiihkeästi.

"Niin — kuten kaikissa troopillisissa maissa. Mustien, ruskeitten ja keltaisten täytyy tehdä työ valkoisen miehen johdolla. Mutta mustien työ kannattaa liian huonosti, ja vastedes tuodaan tänne heidän työmailleen kiinalaisia tai intialaisia kuleja. Kysymys on jo vireillä plantaasinomistajien kesken. Minä puolestani olen sydämestäni kyllästynyt mustaan työväkeen."

"Musta rotu saisi siis kuolla sukupuuttoon?"

Sheldon kohautti olkapäitään ja vastasi:

"Niin, kuten Pohjois-Amerikan intiaanit, jotka kuitenkin ovat paljon jalompaa rotua kuin melanesialaiset. Maailma ei nykyisestään laajene, kuten tiedätte, ja se alkaa täyttyä…"

"Ja niiden, jotka eivät kelpaa elämään, täytyy kuolla?"

"Juuri niin. Kelvottomien täytyy kuolla."

Seuraavana aamuna Joan heräsi äänekkääseen huutoon ja kirkunaan. Ensi työkseen hän tarttui revolveriinsa, mutta kuullessaan Noa-Noan, joka vartioi hänen ovensa edustalla, ääneensä nauravan hän tiesi, ettei ollut öitään hätää, ja meni ulos katsomaan, mikä oli ilon aiheena. Kapteeni Young oli jättänyt Pirun maihin juuri samalla hetkellä, jolloin sillanrakennustöissä oleva miesjoukko oli lähdössä työpaikalleen rantaan. Piru oli iso ja musta, lyhythäntäinen ja voimakasrakenteinen koira ja painoi varmaan seitsemänkymmentä naulaa. Mustaihoiset eivät sitä miellyttäneet. Tommy Jones oli kasvattanut sen hyvin, pitänyt sitä kahleissa tuntikausia joka päivä ja komentanut pari mustaihoista palvelijaansa vuoron perään kiusoittelemaan sitä. Siten Piru oli oppinut vihaamaan koko mustaa rotua, ja heti kun se oli päässyt maihin, oli koko sillanrakentajajoukko lähtenyt käpälämäkeen aitauksen yli ja etsinyt suojaa kookospalmuista.

"Hyvää huomenta", tervehti Sheldon kuistiltaan. "Mitä te arvelette tästä neekerinmetsästäjästä?"

"Minä arvelen, että meille tulee täysi työ, ennenkuin saamme hänet tottumaan talon palvelijoihin", vastasi Joan.

"Ja teidän tahitilaisiinne samoin. Katsohan eteesi, Noa! Juokse!"

Piru oli nyt tullut vakuutetuksi siitä, että sen oli mahdotonta ahdistaa puihin kiivenneitä uhrejaan, ja ryntäsi suoraa päätä isoa tahitilaista kohti.

Mutta Noa pysyi paikallaan, vaikkakin hiukan epäröiden, ja jokaisen ihmeeksi Piru tanssi ja hypähteli hänen ympärillään iloisesti häntäänsä heilutellen.

"Tuota minä sanon hyvinkasvatetuksi koiraksi", huudahti Joan. "Sehän on viisaampi kuin te, mr Sheldon. Sille ei tarvinnut opettaa, että tahitilainen ei ole sama kuin neekeri. Mitä arvelet, Noa? Miksi se ei pure sinua? Se tietää, että sinä olet tahitilainen, eikö niin?"

Noa-Noa pudisti päätään ja irvisteli.

"Se ei tietä minä tahitilainen", selitti hän. "Se näke minulla pitkät housut, valkoisen miehen housut."

"Teidän täytynee antaa sille ihmistuntemuksen oppikurssi", sanoi Sheldon nauraen ja astui portaita alas tekemään tuttavuutta Pirun kanssa.

Juuri samassa hetkessä Adamu-Adam ja Matauare, pari Joanin laivamiestä, sattuivat astumaan veräjästä pihamaalle. He olivat olleet Balesunalla alligaattoripyydyksen teossa, ja housujen asemesta heillä oli yllään lava-lavat, joiden liepeet lepattivat sulavasti heidän muhkeitten reisiensä ympärillä. Piru huomasi heidät ja irtautui heti Sheldonin hyväilyistä.

"Heillä ei housut", huomautti Noa, ja hänen irvistyksensä kävi entistä leveämmäksi hänen nähdessään Adamu-Adamin pötkivän pakoon.

Mies kiipesi katokselle, joka keräsi sadevettä alhaalla oleviin vesisäiliöihin. Nähdessään toiveensa tällä taholla pettyneiksi Piru kääntyi Matauareen päin.

"Juokse, Matauare, juokse!" kehoitteli Joan.

Mutta Matauare pysyi paikallaan ja odotti koiran hyökkäystä.

"Hän on 'Peloton Mies', sitä hänen nimensä merkitsee", selitti Joan
Sheldonille.

Tahitilainen tarkkasi rauhallisena koiran liikkeitä ja samassa kuin tämä hampaitansa näyttäen hypähti ilmaan karatakseen hänen kimppuunsa hän ojensi kätensä. Se iski koiraa lujasti alaleukaan, ja seuraavassa tuokiossa Piru teki puoliympyränmuotoisen pyörähdyksen ilmassa ja putosi raskaasti selälleen maahan. Kolme kertaa se uudisti hyökkäyksensä, ja kolme kertaa sama ote pakotti sen luopumaan yrityksestään. Sitten se tyytyi nuuskimaan Matauaren jalkoja ja epäluuloisesti valvomaan hänen liikkeitään.

"All right, Piru, all right", vakuutteli Sheldon koiralle. "Matauare hyvä mies, minun mies."

Mutta koira tarkkasi tuntikauden tahitilaisen pienimpiäkin liikkeitä, ennenkuin se lopulta päätti kohdella häntä niinkuin talonväkeä. Sitten sen huomio kiintyi talon kolmeen palvelijaan. Se ajoi Ornfirin keittiön nurkkaan ja sai hänet turvaa etsien painautumaan kuumaa uunia vasten, kiskaisi lava-lavan Lalaperun vyötäisiltä nuorukaisen hädissään kiivetessä kuistin pylväälle ja seurasi Viaburia biljardipöydälle, missä taistelu oli täydessä käynnissä, kun Joan tuli poikaparan avuksi.

IX.

Mies ja nainen.

Pirun väsymätön tarmo ja valppaus tekivät mitä syvimmän vaikutuksen. Näytti siltä, kuin puremishalu olisi alituisesti syyhyttänyt sen hampaita, ja milloin se ei voinut iskeä niitä mustiin sääriin, se tyytyi kookospähkinöihin, joita putoili puista pihamaalle, karkoitti kaikki kanat aitauksen sisäpuolelta ja osoitti kiukkuista mielenlaatuaan jokaiselle päällysmiehelle, joka tuli tekemään tiliään töitten kulusta. Se ei voinut unohtaa rääkkäystä, jonka alaisena se oli ollut penikka-aikanaan ja joka ainiaaksi oli syövyttänyt sen mieleen leppymättömän vihan mustaa rotua kohtaan, ja sen viha oli niin raivoisa, että Sheldonin täytyi sulkea se asuinhuoneisiin, jos joku vieras alkuasukas joskus jostakin syystä pääsi aitauksen sisäpuolelle. Tämä loukkasi joka kerta Pirun tunteita, ja kun se sitten pääsi vapaaksi, niin talon palvelijoilla oli syytä olla varuillaan.

Christian Young purjehti edelleen "Minervallaan" vieden mukanaan Tommy
Jonesille kutsun — perille vietäväksi kukaties milloin — poiketa
Berandelle, kun hän ensi kerran liikkuisi niillä vesillä.

"Mitä suunnitelmia teillä on tultuanne Sydneyhin?" kysyi Sheldon samana iltana Joanilta heidän syödessään päivällistä.

"En ole ennen kuullutkaan, että muka lähtisin Sydneyhin", vastasi Joan. "Mutta arvattavasti te olette saanut pensaikkolennättimitse tiedon, että tuo tulagilainen kolmas apulaisasiamies, vanginvartija ja entinen merimies, aikoo karkoittaa minun epämieluisan persoonani."

"Oi ei, ei sinnepäinkään, vakuutan sen teille", alkoi Sheldon nolona ja hätäisesti peläten tietämättään tahtomattaan loukanneensa. "Minä vain tulin sitä ajatelleeksi. Katsokaahan, kun nyt olette menettänyt kuunarinne ja — ja kaiken muun — ymmärrättehän — niin minä olin ajatellut, että jos — niin, jos — tuhat tulimmaista, jos te tahtoisitte minun asiamiesteni välityksellä Sydneyssä hankkia lainan — tietysti väliaikaisesti — kunnes olette ehtinyt antaa ystävillenne tiedon asemastanne, niin minä olisin hyvin iloinen voidessani — niin, kyllähän te ymmärrätte. Sopivinta…"

Hän pysähtyi kesken lausettaan ja katsoi Joaniin samalla kertaa suutuksissaan ja levottomana.

"Mitä ihmettä tämä nyt taas merkitsee?" kysyi hän melkein kiivaasti. "Mitä minä nyt olen tehnyt?"

Joanin silmät loistivat taisteluhalusta, ja hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn.

"Ette ainakaan mitään odottamatonta", sanoi hän rauhallisesti. "Olette vain tavallisessa, jokapäiväisessä miehisessä ylimielisyydessänne jättänyt minut kokonaan huomioon ottamatta. Tietenkään se ei merkitse mitään, että minä olen sanonut teille, että minun aikomukseni ei suinkaan ole ollut lähteä Sydneyhin. Mutta sinne minun täytyy mennä, koska te korkeammassa viisaudessanne niin olette päättänyt."

Hän vaikeni ja katsoi Sheldonia uteliaasti, ikäänkuin tämä olisi ollut jokin outo, merkillinen luontokappale.

"Olen tietysti kiitollinen teidän avuntarjouksestanne", jatkoi hän, "mutta sekään ei riitä parantamaan loukatun ylpeyteni saamaa haavaa. Mitä teidän tarjoukseenne tulee, niin se ei ollut enempää kuin valkoisella miehellä on oikeus odottaa toiselta. Haaksirikkoutuneita merimiehiä on aina tapana auttaa eteenpäin. Mutta tämä kysymyksessäoleva merimies ei ole avun tarpeessa. Ja toiseksi tämä merimies ei aio lähteä Sydneyhin, niin että paljon kiitoksia vain."

"Mutta mitä te sitten aiotte tehdä?"

"Keksiä jonkin kolkan, missä minun ei tarvitse alistua sietämään korkeamman sukupuolen holhousta ja määräämisvaltaa."

"Ei, tiedättekö, tuo menee sentään vähän liian pitkälle." Sheldon nauroi, mutta nauru oli väkinäistä eikä tuntunut ensinkään luonnolliselta. "Te tiedätte itse, kuinka mahdoton tämä nykyinen tilanne on."

"Minä en tiedä mitään sellaista, hyvä herra. Ja vaikkapa se olisikin, niin enkö minä ole suoriutunut tähänkin asti?"

"Mutta se ei voi jatkua. On todella…"

"Mitä vielä, miksi se ei voisi jatkua. Kun kerran olen suoriutunut tähän asti, niin miksi en suoriutuisi edelleenkin. Minä aion jäädä Salomonin-saarille, mutta en Berandelle. Huomispäivänä aion lähteä veneellä Pari-Sulaylle. Puhuin asiasta kapteeni Youngin kanssa. Hän kertoi, että siellä on vähintään neljäsataa acrea maata, pelkkää hyvää viljelyskelpoista maata. Ja kun Pari-Sulay on saari, niin minun ei tarvitse pelätä, että villisiat hävittäisivät nuoret puut. Minun ei tarvitse muuta kuin pitää rikkaruohot loitolla, kunnes puut alkavat kantaa hedelmää. Ensiksi minä aion ostaa saaren; toiseksi hankkia neljä- tai viisikymmentä mustaa työmiestä ja alkaa raivata maata ja istuttaa puita. Samalla rakennan itselleni bangalon, ja sitten te pääsette vapaaksi minun kiusallisesta läsnäolostani — älkää nyt vain sanoko, ettei se muka ole kiusallinen."

"Ei, kyllä se on kiusallinen", tunnusti Sheldon avomielisesti. "Mutta kun te ette tahdo katsoa asiaa minun kannaltani, niin meidän ei kannata siitä keskustella, Olkaa nyt hyvä ja unohtakaa tämä kaikki ja luottakaa siihen, että minä tahdon auttaa teitä tämän — tämän suunnitelmanne toteuttamisessa. Minä tiedän enemmän kookosviljelyksestä kuin te. Te puhutte ikäänkuin olisitte kapitalisti. En tiedä, kuinka paljon rahaa teillä on, mutta en voi luulla, että te 'ryvette kullassa', kuten teillä amerikkalaisilla on tapana sanoa. Mutta minä tiedän, mitä tuollainen maan raivaaminen maksaa. Olettakaamme, että hallitus myy teille Pari-Sulayn punnasta acrelta. Raivaustyö maksaa teille vähintään neljä kertaa niin paljon, siis yhteensä viisi puntaa acrelta ja neljäsataa acrea eli kaikkiaan kymmenentuhatta dollaria. Onko teillä niin paljon rahaa?"

Joan seurasi hänen sanojaan tarkkaavaisena ja jännittyneenä, ja Sheldon näki selvään, että äskeinen riita oli jäänyt unohduksiin. Tyttö oli ilmeisesti pettynyt ja vastasi allapäin:

"Ei, minulla on tuskin kahdeksaatuhatta dollaria."

"On vielä muutakin, mitä teidän on otettava huomioon. Te tarvitsette, kuten itse sanoitte, ainakin viisikymmentä työntekijää. Palkkioita lukuunottamatta heidän palkkansa on kolmekymmentä dollaria vuodessa."

"Minä maksan tahitilaisilleni viisitoista dollaria kuussa."

"He eivät kelpaisi mihinkään varsinaisessa plantaasityössä. Mutta palatkaamme asiaan. Viidenkymmenen mustaihoisen työmiehen vuosipalkat nielevät teiltä kolmesataa puntaa vuodessa — se on tuhatviisisataa dollaria. Hyvä! Kuluu hyvinkin seitsemän vuotta, ennenkuin puunne alkavat kantaa hedelmiä. Seitsemän kertaa tuhatviisisataa on kymmenentuhattaviisisataa — siis enemmän kuin te omistatte — ja kaikki se menee työmiesten palkkoihin eikä teille jää penniäkään bangaloa, muita rakennuksia, työkaluja, kiniiniä, Sydneyn-matkoja ja paljoa muuta varten."

Sheldon pudisti vakavasti päätään. "Teidän täytyy luopua siitä tuumasta."

"Mutta minä en tahdo lähteä Sydneyhin", huusi Jaan. "Minä en aivan yksinkertaisesti tahdo. Minä lunastan itselleni niin suuren osuuden jostakin muusta plantaasista kuin varani sallivat. Myykää minulle osuus Berandeen."

"Taivas varjelkoon!" huudahti Sheldon niin vilpittömästi ilmaisten kauhistuksensa, että Joan purskahti makeaan nauruun.

"No niin, en tahdo kiusata teitä. Minä en, kuten ymmärrätte, ylimalkaan ole halukas tyrkyttämään seuraani niille, jotka eivät sitä halua. Niin, niin, kyllä minä tiedän, että te palatte halusta saada huomauttaa minulle, että olen tyrkyttänyt seuraani teille aina siitä hetkestä lähtien, jolloin astuin maihin, mutta että olette liian kohtelias sanoaksenne sen. Mutta kuten itse olette anonut, on minun ollut mahdotonta lähteä tieheni, eikä minulla ole ollut muuta neuvoa kuin jäädä tänne. Te ette antanut minun lähteä Tulagiin. Te pakotitte minut tyrkyttämään teille seuraani. Mutta sama se, minä en ryhdy kenenkään kanssa osakkaaksi. Ostan Pari-Sulayn, mutta panen vain kymmenen miestä työhön ja raivaan hitaasti. Lisäksi koetan saada ostetuksi jonkin vanhan aluksen ja hankin kauppaluvan. Ja mitä siihen seikkaan tulee, niin aion tehdä retkiä Malaitalle tuomaan sieltä miehiä."

Hän katsahti Sheldoniin odottaen vastaväitteitä, ja tämän nyrkkiin puristunut käsi ja miehekkään kauniitten kasvojen jokainen piirre osoittivat, ettei hän ollut erehtynyt.

"Sanokaa pois mitä ajattelette", kehoitti hän. "Älkää välittäkö minusta. Minä — minä alan tottua siihen, kuten tiedätte. Oikein totta!"

"Toivoisin, että olisin nainen, jotta voisin sanoa teille, kuinka rajattoman järjetön ja mahdoton koko teidän tuumanne on", huudahti Sheldon kiihdyksissään.

Joan katsoi häneen miettien ja sanoi:

"Vielä parempihan on, että olette mies. Mikään ei estä teitä puhumasta minulle suoraan, sillä minä pyydän teitä kohtelemaan minua ikäänkuin olisin mies. En tullut tänne Salomonin-saarille helmojani laahustamaan. Ettekö voisi olla hyvä ja unohtaa, että minä onnettoman sattuman kautta olen jotakin muuta kuin mies, joka tahtoo ansaita leipänsä."

Sheldonin mielessä kiehui ja kuohui. Tekikö tyttö hänestä pilaa? Vai potiko Joan epänaisellisuuden väijyvää tautia? Vai oliko kaikki tyynni pelkkää hämmästyttävän, liikuttavan järjetöntä lapsellisuutta?

"Minä olen sanonut teille", aloitti hän jäykästi, "että nainen ei voi lähteä Malaitalle työväkeä noutamaan. Muuta en tahdo — enkä uskalla — sanoa."

"Ja minä sanon teille vuorostani, että tuo ei ensinkään pidä paikkaansa. Minä olen omana kapteeninani purjehtinut 'Mielellä' Tahitilta tänne asti — ja siihen, että menetin laivani, ovat teidän merikarttanne syypäät. Olen ammattitaitoinen merenkulkija, ja sitä ei juuri voi sanoa teidän täkäläisistä kapteeneistanne. Kapteeni Young kertoi minulle siitäkin. Ja minä olen myös merimies — parempi merimies kuin te, kun kovalle ottaa, ja sen te tiedätte. Osaan ampua. En ole tyhmä. Kykenen hyvin pitämään huolta itsestäni. Ja aivan varmasti aion ostaa aluksen, purjehtia sillä ja tehdä retkiä Malaitalle."

Sheldon teki epätoivoisen liikkeen.

"Se on oikein se", jatkoi Joan sanatulvaansa. "Peskää te kätenne. Mutta perästä kuuluu, kuten Vonin oli tapana sanoa."

"Ei meidän kannata keskustella tästä asiasta. Otetaan nyt hiukan musiikkia."

Hän nousi ja meni ison grammofonin luo, mutta vääntäessään konetta, ennenkuin levy vielä oli alkanut pyöriä, hän jo kuuli Joanin sanovan:

"Te olette kai koko elinaikanne tavannut vain Jane Eyrejä. Siksi ette ymmärrä minua. Tule, Piru, jättäkäämme hänet rauhassa nauttimaan vanhasta soitostansa."

Sheldon katsoi häneen kärsivä ilme kasvoillaan ja aikomatta sanoa mitään, kunnes näki hänen ottavan pyssyn telineeltään, tutkivan, oliko se ladattu, ja astuen ovea kohti.

"Minne aiotte mennä?" kysyi hän päättäväisesti.

"Kun te kerran tahdotte kohdella minua kuten mies naista, niin teistä olisi hirveän vaikeaa — tai ehkä sopimatonta — sanoa minulle, miksi en saisi mennä alligaattoreja pyydystämään. Hyvää yötä! Nukkukaa hyvin!"

Sheldon sulki grammofonin niin, että paukahti, astui askelen ovea kohti, mutta muutti äkkiä mieltä ja heittäytyi nojatuoliin.

"Nyt te toivotte, että pedot syövät minut suuhunsa, eikö totta?" huusi Joan verannalta, ja hänen astuessaan portaita alas helähteli raikas nauru avoimesta ovesta Sheldonin kärsiviin korviin.

X.

Boucher'n sanantuoja.

Seuraavana päivänä Sheldon oli yksin plantaasilla. Joan oli lähtenyt tutkimusretkelle Pari-Sulaylle, eikä hänen paluutaan voinut odottaa ennenkuin myöhään iltapäivällä. Yksinäisyys painosti Sheldonia, ja ankarat sadekuurot saivat hänet iltapäivällä kerran toisensa jälkeen astumaan kaukoputki kädessä verannalle huolestuneena etsimään venettä ulapalta. Sillä välin hän kulmat rypyssä tutki plantaasin tilikirjoja, teki arviolaskelmia, laski yhteen, punnitsi raha-asiainsa tilaa ja rypisti kulmiaan entistä tuimemmin. "Jessien" menettäminen oli ollut Berandelle kova isku. Se ei ollut ainoastaan tehnyt laivan raha-arvoa vastaavaa lovea hänen varallisuuteensa, sen lisäksi hän ei enää voinut ottaa lukuun sen tuottamia tuloja, ja juuri niillä hän oli tottunut peittämään melkoisen osan plantaasin juoksevista menoista.

"Hughie-raukka", mutisi hän kerran ääneen itsekseen. "Mikä onni, että sinä pääsit näkemästä tätä surkeutta, vanha veikko. Tätä suurta surkeutta."

Kahden sadekuuron väliajalla "Flibberty-Gibbet" ilmestyi ankkuripaikalle, ja sen laivuri, Peter Olesen, "Jessien" Olesenin veli, harmaa, tuimakatseinen, kuumeen kuihduttama vanha merikarhu, laahasi väsyneen ruumiinsa verannan portaita ylös ja vaipui lepotuoliin. Whiskyn ja soodaveden avulla hän pysyi sen verran koossa, että jaksoi tehdä selkoa matkan vaiheista ja antaa isännälleen laskut.

"Tehän olette aivan menehtymäisillänne kuumeeseen", sanoi Sheldon. "Miksi ette purjehdi Sydneyhin saadaksenne hiukan kunnollista ilmaa keuhkoihinne?"

Vanha merimies pudisti päätään.

"Mahdotonta. Minä olen liian kauan ollut täällä saarilla. Minä kuolisin siellä. Kuume käy siellä kahta kauheammaksi."

"Kuolisitte tai parantuisitte", sanoi Sheldon.

"Kuolisin aivan varmasti. Yritin kolme vuotta sitten. Viileä ilma pakotti minut vuoteen omaksi jo ennen kuin olin ehtinyt rantaan. Minut kannettiin maihin ja vietiin sairaalaan. Siellä makasin kaksi viikkoa yhteen menoon tiedottomana. Sitten lääkärit lähettivät minut takaisin saarille — sanoivat, että se oli ainoa keino, millä voisin pelastaa henkeni. Ja vielähän minä olen hengissä, mutta kuume on läpeensä myrkyttänyt koko olemukseni. Jos lähtisin Austraaliaan, niin olisin kuukauden kuluttua vainaja."

"Mutta mitä aiotte tehdä?" kysyi Sheldon. "Ettehän voi jäädä tänne, kunnes kuolette."

"Muuta neuvoa minulla ei ole. Palaisin mielelläni vanhaan maahan, mutta en kestäisi sitä. Täällä minä elän kauemmin ja tänne jään, kunnes olen kulunut loppuun. Mutta Jumala tietää minun toivovan, etten koskaan olisi nähnyt Salomonin-saaria, sen sanon teille."

Hän ei suostunut viettämään yötä maissa, sai ohjeensa ja palasi laivaan. Kalpea iltarusko hukkui päivän synkimmän sadekuuron peittoon, ja sen parhaillaan kestäessä Sheldon näki veneen lähestyvän. Keulapurje laskettiin alas, ja vene suuntasi kulkunsa suoraan rantaan. Sheldon tunsi pistoksen sydämessään nähdessään Joanin mela kädessä seisovan veneen perässä ja heittäytyvän ruumiinsa koko painolla sen varaan vastustaakseen painetta, joka uhkasi kääntää veneen sivuttain hyökyaallon heiteltäväksi. Tahitilaiset hyppäsivät veneestä ja vetivät sen nopeasti korkealle rannalle, ja omituisen seurueensa etunenässä Joan astui veräjästä pihamaalle.

Ensimmäiset sadepisarat putoilivat maahan raskaina kuin rakeet, korkeat kookospalmut huojuivat ja vääntelehtivät tuulen kourissa, ja kömpelöt pilvimöhkäleet saivat troopillisen hämärän äkkiä muuttumaan mustaksi yöksi.

Aivan huomaamattaan Sheldon oli vapautunut iltapäivän kalvavasta rauhattomuudesta. Hänet valtasi outo ilon tunne nähdessään Joanin juoksevan portaita ylös nauraen, punoittavin poskin, hiukset hajallaan ja rinta kiivaasti nousten ja laskien äskeisistä ponnistuksista.

"Ihastuttavaa, aivan ihastuttavaa siellä Pari-Sulaylla", huusi hän hengästyneenä. "Minä ostan sen. Kirjoitan asiamiehelle tänä iltana. Ja bangalon paikka — sen olen jo valinnut — on suurenmoinen. Teidän pitää tulla sinne jonakin päivänä minua neuvomaan. Ette kai pane pahaksenne, että jään tänne, kunnes voin asettua sinne asumaan? Eikö tuo äskeinen sadekuuro ollut kaunis? Minä olen kai myöhästynyt päivälliseltä? Juoksen vain sisään siistiytymään, hetken kuluttua olen taas luonanne."

Ja hänen viipyessään lyhyen hetkisen Sheldon astuskeli edestakaisin isossa arkihuoneessa kärsimättömästi ja levottomana odottaen hänen paluutaan.

"Tiedättekö mitä, minä en koskaan vastedes aio rähistä teidän kanssanne."

"Rähistä", vastasi Sheldon. "Mikä kauhea sana. Se kuulostaa alhaiselta ja epämiellyttävältä. Minusta 'kiistellä' on hauskempi sanoa."

"Sanokaa miten tahdotte, mutta me emme tee sitä enää koskaan, emmehän?"

Sheldon rykäisi hermostuneesti, sillä hän huomasi selvään, että vihollisuudet saattoivat alkaa minä hetkenä hyvänsä.

"Pyydän anteeksi", kiiruhti hän aloittamaan. "Minun ei olisi pitänyt ajatella ääneen. Tarkoitan tietysti, että en tahdo riidellä. Teillä on aivan hirvittävä tapa sanaakaan sanomatta saada minut käyttäytymään tyhmästi. Minulla oli todellakin mitä ystävällisimmät aikeet ja nyt olen…"

"Tehnyt rumia huomautuksia", jatkoi Joan hänen puolestaan.

"Tuolla tavoin te juuri johdatatte minut kiusaukseen", valitti Sheldon.

"Mutta minähän en ole sanonut yhtään pahaa sanaa. Minä istuin tässä kaikessa rauhassa ja te olitte juuri viekkaasti saanut minut uskomaan, että oli rauha maassa ja sensemmoista, kun te yht'äkkiä aloitte torua minua."

"Tokkopa."

"Kyllä, te sanoitte, että minä olin hirvittävä tai että minulla on hirvittäviä tapoja, mikä merkitsee samaa. Toivoisin, että bangaloni olisi valmis. Muuttaisin sinne huomispäivänä."

Mutta hänen vapisevat huulensa puhuivat toista, ja seuraavassa hetkessä
Sheldonin oli pahempi olla kuin koskaan hänen nauruaan kuunnellessaan.

"Minä tahdoin vain ärsyttää teitä, rehellinen intiaani. Ja ellette te nyt naura, niin minä epäilen, että olette minulle suutuksissanne. Kas niin, naurakaa! Mutta älkää toki" — lisäsi hän kiireesti — "älkää toki, jos se kiusaa teitä. Te näytätte aivan siltä, kuin teillä olisi hammassärkyä. Aivan niin, älkää vastustelko. Muistakaa, että lupasitte olla riitelemättä, jotavastoin minulla on oikeus yhä edelleen olla niin epämiellyttävä kuin suinkin haluan. Mutta alkaaksemme keskustella, 'Flibberty Gibbethän' on täällä. En tietänytkään, että se on niin iso kutteri. Mutta se on huonossa kunnossa. Sen köysistö on ylen hämäräperäinen, ja ensimmäinen ankara sadekuuro lakaisee luultavasti sen kannen putipuhtaaksi. Minä tarkkasin Noa-Noan ilmettä purjehtiessamme sen ohitse. Hän ei sanonut sanaakaan, veti vain suunsa hymyyn. Enkä minä häntä siitä moiti."

"Laivuri on hyvin sairaana", selitti Sheldon. "Ja hänen piti jättää perämies Ugiin pitämään huolta kaikesta, sikäläinen kauppiaani, Oscar, kun on saanut surmansa. Ja te tiedätte kyllä, millaisia merimiehiä neekerit ovat."

Joan nyökäytti myöntävästi päätään, ja sill'aikaa kuin hän näytti hautovan mielessään jotakin ylen tärkätä arvostelua, pyysi Sheldon saada toisen annoksen lihaa — ei sen vuoksi, että hänen olisi ollut nälkä, vaan sen vuoksi, että hän tahtoi katsella tytön ohuita, kiinteitä sormia, joissa ei näkynyt jälkeäkään jalokivistä eikä sormuksista. Hän oli ihastunut pyöreään käsivarteen, joka näkyi hihan alta ja päättyi pehmeään ranteeseen, jota eivät vielä rumentaneet mitkään nuoruuden paettua ilmaantuvat suoniverkot. Sormet olivat tervasta ruskeat ja näyttivät niin perin poikamaisilta. Samassa Sheldonin silmät avautuivat. Niin se olikin. Hän oli äkkiarvaamatta, aivan sattumalta löytänyt Joanin kiduttavan, arvoituksellisen olennon avaimen. Nuo päivänpaahtamat, poikamaiset sormet selittivät kaiken. Eipä ihmekään, että Joan niin usein oli saanut hänet pois suunniltaan. Hän oli koettanut kohdella häntä kuten naista, mutta hän ei ollut nainen. Hän oli vain tyttöletukka — ja lisäksi poikamainen tyttöletukka, jonka päivettyneet sormet mielellään askartelivat poikien lempitöissä, jonka ruumis ja lihakset nauttivat uinnista ja kaikenlaisista ankarista voimainponnistuksista ja jonka mieli paloi seikkailuihin, kuten jokaisen tavallisen pojan, jota miellyttivät pyssyt ja revolverit, Cowboy-hatut ja sukupuolesta piittaamaton toverillisuus.

Hänen näin miettiessään ja katsellessaan hänestä alkoi jostakin syystä tuntua siltä, kuin hän olisi istunut kirkossa kaukana kotimaassaan ja kuunnellut kuoripoikien laulua. Joan muistutti näitä poikia tai ehkä mieluummin heidän ääntään. Hänessä oli tuota samaa sukupuolettomuutta. Hänen ruumiinsa oli naisen ruumis, mutta hänen mielensä ei ollut vielä aikuinen. Hän ei ollut ollut sellaisten vaikutusten alainen, jotka edistävät kypsymistä. Hänellä ei ollut ollut äitiä. Von, hänen isänsä, alkuasukaspalvelijat ja alkuperäinen saarelaiselämä olivat määränneet hänen kehityksensä suunnan. Hevoset ja pyssyt olivat olleet hänen lelunsa, teltat ja matkaleirit hänen leikkitupansa. Päättäen hänen omista sanoistaan hänen opistokautensa oli ollut opinnoille omistettua maanpakolaisuutta, alituista kaipuuta Hawaiin hurjille ratsastus- ja uintiretkille. Hän oli kasvatettu kuin poika ja ajatteli kuin poika. Tämä selitti hänen suuttumuksensa hameenhelmoja kohtaan ja sen vastenmielisyyden, jonka säädyllisen sovinnaisuuden säännöt hänessä herättivät. Jonakin päivänä hän vielä tulee täysikäiseksi, mutta toistaiseksi hän oli vasta kehittymässä.

No hyvä, hänellä ei siis ollut muuta neuvoa kuin kohdella Joania kuin poikaa eikä erehtyä kohtelemaan häntä kuin naista. Hän tuumi itsekseen, voisiko rakastaa sitä naista, joka hänestä kehittyisi, kunhan hän kerran heräisi — ja hän tuumi myös, voisiko rakastaa häntä juuri sellaisena kuin hän oli ja itse herättää hänet. Oli miten oli, Joan oli joka tapauksessa vallannut suuren sijan hänen elämässään, sen hän oli huomannut iltapäivällä tarkastellessaan merta sadekuurojen väliajoilla. Sitten hän muisti Beranden huonot raha-asiat ja menot, joita oli odotettavissa, ja hänen otsansa rypistyi.

Hän huomasi äkkiä, että Joan oli sanonut jotakin. "Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Mitä te sanoittekaan?"

"Te ette kuullut sanaakaan, sen minä tiesin", nuhteli tyttö. "Minä sanoin, että 'Flibberty-Gibbet' on liian kurjassa kunnossa ja että minä huomenna — kun te ensin olette puhunut laivurin kanssa, niin ettei se loukkaa hänen tunteitaan — annan miesteni toimittaa siinä suursiivouksen. Sitten me myös puhdistamme sen pohjan, jossa nyt riippuu neljän tuuman pituinen parta. Minä näin sen, kun se kallistui tuolla selällä. Älkää unohtako, että minä jonakin päivänä aion tehdä pienen purjehdusretken 'Flibbertyllä', vaikkapa minun sitten täytyisi karata sillä."

Heidän juodessaan kahvia verannalla alkoi Piru äkkiä hurjasti haukkua ja hypellä pihalla lähellä rannanpuoleista veräjää. Lopulta Sheldon meni pelastamaan pelästyneen alkuasukkaan sen pahoinpitelystä ja vei hänet portaille kuulustellakseen häntä.

"Kuka sinun herrasi on?" kysyi hän. "Ja mitä sinä teet täällä, kun aurinko menee alas?"

"Minu herra Boucher. Hyvin paljo miehiä Port Adamsista tulla minu herra luo. Hyvin paljo kulje kulje ympäri."

Mustaihoinen veti vyönsä alta paperinpalasen ja antoi sen Sheldonille.
Tämä silmäili sitä hätäisesti.

"Se on Boucher'lta", selitti hän, "Packardin seuraajalta. Packard oli tuo mies, josta kerroin teille, hän jonka oma laivaväkensä otti hengiltä. Hän sanoo, että Port Adamsin joukkoa on liikkeellä — viisikymmentä miestä isoissa kanooteissa — ja että he ovat leiriytyneet hänen rannalleen. He ovat jo tappaneet häneltä puolen tusinaa sikoja ja näyttävät aikovan ryhtyä ikävyyksiä aiheuttamaan. Ja Boucher pelkää, että Lungan viisitoista karkulaista aikoo yhtyä heihin."

"Ja silloin?" kysyi Joan.

"Silloin Billy Papen täytyy lähettää Boucher'lle seuraaja. Se on katsokaas Papen asema. Kunpa tietäisin mitä tehdä. Minä en mielelläni jätä teitä tänne yksin."

"Ottakaa minut mukaanne sitten."

Sheldon hymyili ja pudisti päätään.

"Silloin on paras, että otatte jonkun miehistäni", neuvoi Joan. "He osaavat ampua eivätkä pelkää mitään — lukuunottamatta Utamia, joka pelkää kummituksia."

Isoa kelloa soitettiin ja viisikymmentä mustaihoista kantoi ison veneen rantaan. Tavallinen miehistö astui veneeseen, ja Matauare ja kolme muuta tahitilaista istuutui patruunavöillä ja pyssyillä varustettuina perätuhdoille. Sheldon ohjasi venettä.

"Voi, kuinka mielelläni lähtisin mukaan", huudahti Joan hartaasti, kun vene erkani rannasta.

Sheldon pudisti päätään.

"Kyllä minä täytän paikkani yhtä hyvin kuin mies", piti Joan yhä puoliaan.

"Teitä tarvitaan täällä", vastasi Sheldon. "Nuo Lungan karkulaiset voisivat tulla rannikolle juuri näillä tienoin ja rynnätä plantaasille, jos me molemmat olisimme poissa. Hyvästi! Me palaamme huomenna. Sinne on vain kaksitoista mailia."

Palatessaan asuntoonsa Joanin täytyi kulkea miesjoukon keskitse, joka äsken oli laskenut veneen vesille. Miehet viivyttelivät rannalla ja juttelivat omituisella, apinamaisella tavallaan illan tapahtumista. He väistyivät hänen tieltään, mutta juuri kun hän oli ehtinyt keskelle joukkoa, hän äkkiä tunsi oman avuttomuutensa. Heitä oli niin monta. Mikä heitä olisi estänyt kaatamasta häntä maahan, jos heitä olisi haluttanut? Samassa hän muisti, ettei hänen tarvinnut muuta kuin kirkaista, niin Noa-Noa ja hänen muut kotiin jääneet merimiehensä, joista jokainen tappelussa olisi pitänyt puoliaan kymmenkuntaa mustaihoista vastaan, olisi hänen apunaan. Kun hän avasi veräjän, niin muuan kehistä lähestyi häntä. Hän ei pimeässä tuntenut häntä.

"Mikä nimi?" kysyi hän ankaralla äänellä. "Mikä sinun nimesi?"

"Minä Aroa", vastasi mies.

Joan muisti hänet toiseksi niistä sairaista nuorukaisista, joita hän oli hoitanut sairaalassa.

"Minu otti hyvin hyvin paljon se lääke", sanoi Aroa.

"Ja nyt sinä olet terve", vastasi Joan.

"Minu tahto tupakka, paljon tupakka, minu tahto kangas, minu tahto delfiinihammas, minu tahto vyö."

Joan katsahti häneen huvitettuna odottaen näkevänsä hymyilevät tai edes irvistävät kasvot. Mutta ne olivat aivan ilmeettömät. Lukuunottamatta kapeata vyökaistaletta, korvakapuloita ja kippuraisiin hiuksiin kiedottua simpukkanauhaa mies oli aivan alasti. Hänen ruumiinsa oli äsken öljytty ja kiiltävä, ja silmät kiiluivat tähtien valossa kuin villin eläimen. Muut miehet olivat asettuneet hänen taakseen tiheäksi seinäksi. Jotkut poistuivat, mutta useimmat tuijottivat häneen jurosti ja uhkaavan äänettöminä.

"Niinkö?" sanoi Joan. "Mitä varten sinä tahdot niin paljon tavaraa?"

"Minu otti lääke", sanoi Aroa. "Sinu maksa minu."

Tämä oli näyte heidän kiitollisuudestaan, tuumi Joan. Näytti siltä, kuin Sheldon sittenkin olisi ollut oikeassa. Aroa odotti tylsän näköisenä. Kaukana rannasta kuului kala loiskahtaen hyppäävän vedestä. Pieni aalto löi hiljaa rantaan. Lepakon varjo suhahti pehmeästi heidän ohitseen. Kevyt tuulahdus vilvoitti hänen poskeaan, maatuuli alkoi puhaltaa.

"Mene pois", sanoi Joan ja kääntyi astuakseen veräjästä.

"Sinu maksa minu", sanoi nuorukainen.

"Aroa, sinä olet tyhmä. Minä en maksa sinulle. Nyt sinä menet."

Mutta mustaihoinen ei liikahtanutkaan. Joan tunsi, että hän katsoi häneen miltei röyhkeästi toistaessaan:

"Minu otti lääke. Sinu maksa minu. Sinu maksa minu nyt."

Silloin hän menetti kärsivällisyytensä ja antoi nuorukaiselle kelpo korvapuustin, joka lennätti hänet toveriensa joukkoon. Mutta he eivät lähteneet tiehensä. Muuan toinen nuorukainen astui esiin.

"Sinu maksa minu", sanoi hän.

Hänen silmissään oli levoton, riidanhaluinen ilme, jommoisen hän oli huomannut apinoilla. Tytön tutkiva katse näytti häntä kiusaavan, ja hänen paksut huulensa puristuivat lujasti yhteen, ikäänkuin hän kaikin voimin olisi koettanut näyttää vihaiselta ja päättäväiseltä.

"Mikä syy?" kysyi Joan.

"Minu Gogoomy", vastasi mies. "Bawo minu veli."

Joan muisti, että Bawo oli muuan sairas nuorukainen, joka oli kuollut kuumeeseen. "Jatka", käski hän.

"Bawo otti lääke. Bawo kuoli. Bawo minu veli. Sinu maksa minu. Isä minu suuri päällikkö Port Adamsissa. Sinu maksa minu."

Joan nauroi.

"Gogoomy, sinä olet sama kuin Aroa, hyvin tyhmä. Kuka maksaa minu lääke?"

Hän katkaisi keskustelun, astui veräjästä ja sulki sen. Mutta Gogoomy painautui sitä vastaan ja sanoi röyhkeästi.

"Isä minu suuri päällikkö. Sinu ei lyö minu pää. Minu sano sinu pelkä minu liian paljon."

"Pelkää?" kysyi Joan vihasta väristen.

"Sinu pelkä liian paljon, sinu ei lyö minu pää", sanoi Gogoomy ylpeästi.

Silloin Joan ojensi kätensä veräjän yli ja antoi hänelle kämmenellään tuiman korvapuustin. Isku oli niin voimakas, että nuorukainen horjahti sivullepäin ja oli kaatumaisillaan. Hän hyppäsi veräjää kohti ikäänkuin pakottaakseen sen aukenemaan, ja koko joukko lähestyi aitausta. Joan tuumi hetkisen. Hänen revolverinsa riippui hänen asuntonsa seinällä. Mutta pieninkin huudahdus saisi hänen laivamiehensä kiiruhtamaan paikalle, ja hän tiesi, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan. Siksi hän ei huutanut apua. Sen sijaan hän vihelsi Pirun luokseen samalla kutsuen sitä nimeltä. Hän tiesi kyllä että koira oli kahleissa arkihuoneessa, mutta mustaihoiset eivät jääneetkään odottamaan sen tuloa. He pakenivat hurjasti kirkuen pimeyden halki, ja Gogoomy seurasi heitä vastenmielisesti. Sillävälin Joan astui bangaloonsa aluksi nauraen, mutta lopulta niin pahoillaan äskeisestä tapahtumasta, että hänen teki mieli itkeä. Hän oli valvonut kokonaisen yön tuon sairaan nuorukaisen vuoteen ääressä, joka sitten oli kuollut, ja nyt veli tahtoi saada maksun hänen hengestään.

"Hyh! Mikä epäkiitollinen otus!" mutisi hän ja mietti mielessään, kertoisiko tämän kohtauksen Sheldonille vai eikö.

XI.

Port Adamsin joukko.

"Ja kaikki järjestyi aika helposti", kertoi Sheldon. Hän istui kahvia juoden kuistilla. Vene oli nostettu katoksensa alle. "Boucher oli aluksi hiukan arka eikä tahtonut lujin kourin käydä asiaan käsiksi, mutta kun kerran olimme päässeet alkuun, niin hän suoriutui varsin hyvin. Me leikimme oikeudenkäyntiä, ja Telepasse, tuo vanha roisto, alistui tuomioihin. Hän on Port Adamsin päälliköitä, aika konna ja veijari. Me tuomitsimme hänet maksamaan sikojen arvon kymmenkertaisesti ja pakotimme hänet poistumaan joukkoineen. Ihanaa joukkoa, se täytyy sanoa, vähintään kuusikymmentä miestä, viisi isoa kanootillista, kaikki liikkeellä vain ilkitöitä tehdäkseen. Olivat saaneet käsiinsä tusinan verran Snider-kiväärejä, jotka välttämättä pitäisi ottaa takavarikkoon."

"Miksi ette ottaneet niitä?" kysyi Joan.

"Joutuakseni rettelöihin valtion asiamiehen kanssa! Hän on hirvittävän arka, kun on kysymys hänen mustista holhokeistaan, kuten hän heitä nimittää. No niin, me ajoimme heidät tiehensä, mutta he astuivat taas muutaman mailin päässä maihin saadakseen kai-kaita. Luultavasti he johonkin aikaan tänään kulkevat tästä ohi."

Kahta tuntia myöhemmin kanootit saapuivat. Ei kukaan huomannut niiden tuloa. Palvelijat söivät aamiaista keittiössä, työmiehet asunnoissaan. Piru lepäsi rauhaisassa unessa selällään biljardipöydän alla unissaan karkoittaen kiusallisia kärpäsiä. Joan hääri varastohuoneessa, ja Sheldon nautti päivällislepoaan riippumatossa kuistilla. Hän heräsi äkkiä. Jonkin salaperäisen voiman vaikutuksesta hän oli herännyt tuntien, ettei kaikki ollut niinkuin piti. Liikahtamatta hän katsahti pihamaalle ja huomasi, että se oli täynnänsä aseistettuja alkuasukkaita. Hän tunsi samat miehet, joista oli eronnut aamulla, mutta huomasi joukon kasvaneen. Kaikkia noita miehiä hän ei aikaisemmin ollut nähnyt.

Hän laskeutui riippumatosta ja kulki harkitun hitain askelin kuistin kaidepuuta kohti, jonka luo päästyään hän haukotteli unisesti ja katsoi alas heihin. Omituista, ajatteli hän, että tuntui siltä, kuin hänen kohtalonsa olisi ollut aina seisoa tällä korkealla paikalla ja kerran toisensa jälkeen katsoa alas kapinoiviin mustiin joukkoihin, joita piti hillitä ja suostutella uhkauksin tai lupauksin. Mutta vaikka hän näennäisesti silmäsi joukkoa aivan välinpitämättömästi, teki hän todellisuudessa tarkkoja huomioita. Uusilla miehillä oli kaikilla uudenaikaiset pyssyt. Sitä hän oli arvellutkin. Heitä oli viisitoista, ei kannattanut epäilläkään, etteivät he olleet Lungan karkulaisia. Lisäksi oli alkuperäisellä joukkueella tusinan verran vanhoja Snider-kiväärejä. Muilla oli keihäät, nuijat, jouset ja nuolet sekä pitkävartiset tomahawkit. Alhaalla rannassa hän näki isot sotakanootit maihin vedettyinä. Niiden korkeita keuloja ja periä koristivat eriskummaiset veistellyt kuviot ja valkoisista simpukankuorista muodostellut kiehkura- ja nauhakoristukset. Nämä alkuasukkaat olivat surmanneet hänen ugilaisen kauppamiehensä Oscarin.

"Mitä asiaa teillä on tänne?" kysyi Sheldon.

Samassa hän salaa heitti silmäyksen merelle päin, missä 'Flibberty-Gibbet' kuvastui veden kiiltävään pintaan. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt sen suojakatoksen alla, ja hän huomasi, että vene ei ollut paikoillaan sen vierellä. Tahitilaiset olivat ilmeisesti lähteneet Balesunaan päin kalastamaan. Hän oli ypö-yksin tällä korkealla paikallaan vihamielisen joukon yläpuolella, sillävälin kuin koko hänen maailmansa lepäili rauhallisesti tyynessä troopillisessa puolipäivänhelteessä.

Ei kukaan vastannut, ja hän toisti kysymyksensä, tällä kertaa ankarammalla äänellä, josta huomasi suuttumuksen alkavan kiehua hänessä. Hänen äänensä sai mustan joukon rauhattomasti liikehtimään kuten karjalauman. Mutta ei kukaan hiiskunut sanaakaan. Kaikkien silmät tuijottivat häneen varmasti odottaen, että jotakin tapahtuisi. He odottivat sitä, odottivat alhaisen ihmisjoukon aralla, yksimielisellä tavalla, kuka heistä ensimmäisenä tarttuisi toimeen ja siten saisi heidät kaikki yhtenä miehenä toimimaan. Sheldonkin odotti tätä samaa ja koetti olla varuillaan. Suoraan alapuolellaan hän äkkäsi pyssynpiipun, joka töin tuskin pisti esiin kahden mustan ruumiin välistä ja hitaasti kohosi häntä kohti. Pyssy oli toisessa rivissä seisovan miehen lanteilla.

"Mitä asiaa?" karjaisi Sheldon äkkiä osoittaen sormellaan miestä, joka piteli pyssyä käsissään. Tämä väistyi taaksepäin, ja pyssynpiippu laskeutui alemmaksi.

Sheldonin asema oli edelleenkin varma, eikä hän tahtonut antaa voiton luisua käsistään.

"Pois täältä, te kaikki miehet", käski hän. "Pois täältä ja kauas suolaiselle merelle. Ymmärrättekö?"

"Minu puhu", aloitti muuan lihava ja rasvainen alkuasukas, jonka karvaista rintaa peitti vuosikausien kuluessa kertynyt likakerros.

"Vai niin, sinä, Telepasse", huudahti valkoinen mies iloisesti. "Käske miesten mennä pois; sinä jäät puhumaan minun kanssani."

"Hän hyvä mies", vastattiin. "Hän puhu."

"No, mitä te kaikki tahdotte?" kysyi Sheldon koettaen välinpitämättömyyttä teeskennellen korvata sen heikkouden, josta hänen myöntymyksensä oli todistuksena.

"Tämä poika olla minu poika." Vanha päällikkö osoitti sormellaan
Gogoomya, jonka Sheldon samassa tunsi.

"Sinu valkoinen Mary liian paljon ei hyvä", jatko Telepasse. "Lyö Gogoomy pää. Gogoomy pian päällikkö. Minu kuole, Gogoomy olla suuri päällikkö. Valkoinen Mary lyö häne pää. Ei hyvä. Te maksa minu paljon tupakka, paljon ruuti, paljon kangas."

"Sinä vanha lurjus", mietti Sheldon mielessään. Tunti sitten hän oli nauranut Joanin kertoessa eilispäivän kohtauksesta, ja jo nyt Telepasse itse oli tullut saamaan vahingonkorvausta.

"Gogoomy", sanoi Sheldon käskevällä äänellä. "Mitä sinä kuljet täällä?
Mene pois hyvin pian."

"Minu ei mene", oli uhkamielinen vastaus.

"Sinu valkoinen Mary lyö häne pää", alkoi vanha Telepasse uudestaan.
"Minä sano, paljon tule suuri meteli, jos sinu ei maksa."

"Puhu miehillesi", sanoi Sheldon kiihtymistään kiihtyen. "Käske heidän mennä helvettiin, alas rantaan. Sitten minä puhun sinun kanssasi."

Sheldon tunsi verannan lattiapalkkien hiljaa huojuvan ja tiesi, että Joan oli tullut ylös ja seisoi hänen vieressään. Mutta hän ei uskaltanut katsahtaa häneen. Tuolla alhaalla oli niin monta kivääriä, ja ne saattoivat milloin tahansa laueta miesten lanteilta.

Lattia huojahti uudestaan Joanin liikkuessa, ja Sheldon tiesi hänen astuneen sisään huoneeseen. Hetkistä myöhemmin tyttö oli jälleen hänen vieressään. Sheldon ei ollut koskaan ennen nähnyt hänen tupakoivan ja ihmetteli, miksi hän juuri nyt poltti. Samassa hän keksi syyn. Hän katsahti nopeasti sivullepäin ja näki Joanin kädessä tutun dynamiittikäärön. Hän näki myös sytytyslangan pään, joka oli asiaankuuluvalla tavalla halkaistu ja johon oli pistetty vahatulitikku.

"Telepasse, sinä vanha lurjus, käske miestesi heti mennä pois!
Totisesti minä en leiki sinun kanssasi."

"Minu ei leiki", sanoi päällikkö. "Minu tahto sinu maksa, kun valkoinen
Mary lyö Gogoomy häne pää."

"Minä tulen sinne alas ja lyön sinua päähän", vastasi Sheldon nojautuen kaidetta vasten ikäänkuin hypätäkseen sen yli.

Syntyi vihainen murina, ja musta joukko liikehti rauhattomasti. Moni pyssynpiippu nousi lanteilta. Joan painoi savukkeensa palavaa päätä sytytyslankaa vastaan. Snider-kivääri laukesi kumeasti paukahtaen, ja Sheldon kuuli lasiruudun särkyvän pirstaleiksi takaan. Samassa silmänräpäyksessä Joan heitti dynamiitin sihisevine ja räiskyvine sytytinlankoineen keskelle mustaihoisten taajinta joukkoa. He hajaantuivat liian nopeasti ehtiäkseen ampua enempää. Piru oli herännyt kuullessaan pyssynlaukauksen ja murisi ja läähätti pyrkien ulos. Joan kuuli sen ja kiiruhti avaamaan ovea — ja siten aiotusta murhenäytelmästä tulikin komedia.

Pyssyt ja keihäät putosivat tai heitettiin maahan koko joukon hurjasti etsiessä turvaa kookospalmuista. Pirun voimat näyttivät moninkertaistuneen. Ei koskaan ollut näin runsas saalis mustaa lihaa joutunut sen kynsiin ja hampaihin, ja se puri ja repi ja raastoi ilmassa heiluvia sääriä, kunnes viimeinenkin pari oli korkealla sen pään yläpuolella. Kaikki olivat puissa paitsi Telepasse, joka oli liian vanha ja lihava ja joka makasi liikkumattomana pitkällään maassa samalla paikalla mihin oli kaatunut. Piru, joka oli liian yleväluontoinen pahoin pidelläkseen vihollista, joka ei päässyt liikkumaan, hyppelehti hurjasti puulta puulle haukkuen ja tavoitellen niitä, jotka riippuivat alinna.

"Näyttää siltä, kuin te tarvitsisitte hieman opetusta sytyttimen hoidossa", huomautti Sheldon kuivasti.

Joan katsahti häneen halveksivasti.

"Siinä ei ollut sytytysnallia", sanoi hän. "Eikä sitäpaitsi sellaista nallia vielä ole keksittykään, joka saisi sen panoksen laukeamaan. Sehän oli kloraalipullo."

Hän pani kaksi sormea suuhunsa, ja Sheldon hätkähti kuullessaan hänen viheltävän kimakasti ja käskevästi — aivan kuin poika. Tätä merkkiä oli hänen tapana käyttää kutsuessaan miehiään paikalle, ja se teki Sheldoniin aina vastenmielisen vaikutuksen.

"He ovat lähteneet Balesuna-joelle kalastamaan", ilmoitti Sheldon. "Mutta tuolla tulee Olesen miehineen. Hän on vanha sotakarhu, kun vain pääsee vauhtiin. Katsokaa, miten hän kurittaa neekereitään. Ne eivät souda kyllin nopeasti hänen mielestään."

"Entä mitä nyt on tehtävä?" kysyi Joan. "Te olette ajanut otuksenne puihin, mutta sinne ne eivät voi jäädä."

"Eivät, mutta minä aion antaa niille pienen opetuksen."

Sheldon astui ison soittokellon luo.

"All right", sanoi hän vastaukseksi Joanin varoittavaan kädenliikkeeseen. "Minun työläiseni ovat kaikki viidakkomiehiä, nämä vieraat sitävastoin 'suolaisen veden miehiä', ja näiden kahden ihmislajin välillä ei vallitse ylenpalttisen hellä suhde. Saattepa nähdä, tästä tulee hauskaa."

Hän kutsui työmiehensä koolle, ja kun kaikki kaksisataa vähitellen kerääntyivät pihamaalle, suljettiin Piru uudelleen sisähuoneeseen, missä se surkeasti ulvoen valitti sitä kurjaa kohtelua, jonka alaiseksi se oli joutunut. Plantaasin työmiehet tanssivat sotatansseja jokaisen puun juurella, ja ilma täyttyi herjauksista ja haukkumasanoista, joita he singauttelivat perinnäisille vihamiehilleen. Kesken kaikkea saapui "Flibberty-Gibbetin" päällikkö. Kuumekohtaus oli juuri saavuttamaisillaan hänet, hän horjui kulkiessaan ja vapisi niin, että tuskin jaksoi pitää pyssyä kädessään. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, hampaat kalisivat, eikä polttava auringonpaiste, jossa hän kulki, estänyt häntä palelemasta.

"Mi-mi-minä jään niitä… n-n-n-niitä va-va-vahtimaan", änkytti hän. "Ri-ri-riivattu, että mi-minun aina pitää s-s-saada ku-kuumetta, kun on jotakin erikoista. M-mi-mitä te aiotte tehdä?"

"Ensinnäkin poimia pyssyt maasta."

Sheldonin käskystä palvelijat ja päällysmiehet kokoilivat sinne tänne
putoilleet aseet ja latoivat ne läjään kuistille. Sheldon erotti
Lungasta varastetut uudenaikaiset pyssyt muista, särki vanhat
Snider-kiväärit säpäleiksi ja jätti keihäät, nuijat ja tomahawkit
Joanille.

"Todella verraton lisä teidän kokoelmiinne", sanoi hän hymyillen, "suoraan taistelukentältä kerättyjä aseita."

Alhaalla rannassa hän rakensi rovion kaikesta, mitä oli löydetty kanooteista plantaasityömiesten tärvellessä ja särkiessä ja ryöstäessä kaiken, mitä heidän tielleen sattui. Itse kanootit kolhittiin pahanpäiväisesti, täytettiin hiekalla ja korallinkappaleilla, hinattiin vähät matkan päähän rannasta ja upotettiin kymmenen sylen syvyyteen.

"Kymmenen syltä lienee heille tarpeeksi", sano: Sheldon heidän palatessaan pihalle.

Täällä meteli oli käynyt yhä hurjemmaksi. Sotalaulut raikuivat taukoamatta, ja tanssit olivat täydessä käynnissä. Tyytymättä enää haukkumasanoihin plantaasin miehet olivat alkaneet pommitella avuttomia vihollisiaan puunpalikoilla, kivillä ja korallinkappaleilla. Ja nuo seitsemänkymmentäviisi uljasta ihmissyöjää riippuivat kärsivällisesti puitten oksilla, antoivat kaiken sataa päälleen ja uhkailivat muristen kostaa.

"Tästä riittää Malaitalle sodan syytä neljäksikymmeneksi vuodeksi", nauroi Sheldon. "Mutta Telepasse-ukko tuskin toistamiseen yrittää hyökätä plantaasille."

"No, vanha veijari", lisäsi hän kääntyen vanhan päällikön puoleen, joka istui avuttomana murjottaen portaitten juurella. "Nyt sinu pää myös me lyö. Tulkaahan, miss Lackland ja antakaa hänelle kelpo korvapuusti. Se on hänelle alennuksen huippu."

"Huh, hän on liian likainen. Mieluummin panisin hänet kylpyyn. Hei,
Adamu-Adam, peseppäs tämä paholainen. Saippuaa ja vettä! Amme täyteen!
Ornfiri, juokse tuomaan tänne pesuharja."

Tahitilaiset, jotka vast'ikään olivat palanneet kalasta ja irvistellen katselivat paikalla vallitsevaa sekasortoa, yhtyivät leikkiin.

"Tambo! Tambo!" kirkuivat ihmissyöjät puista kauhistuen moista pyhyyden häväisemistä nähdessään, miten heidän päällikkönsä keikautettiin kylpyammeeseen ja pyhä lika liotettiin ja hangattiin hänen ruumiistaan.

Joan oli mennyt bangaloon ja heitti sieltä palasen valkoista puuvillakangasta, johon vanha Telepasse nopeasti kiedottiin, minkä jälkeen hän astui esiin loistavan puhtaana, rykien ja syljeskellen suustaan saippuavaahtoa, jolla Noa-Noa oli pakottanut hänet huuhtomaan kurkkuaan.

Palvelijat toivat käskystä käsiraudat, ja Lungan karkulaiset vedettiin toinen toisensa perästä maahan ja pantiin kahleisiin. Sheldon sitoi heidät kaksittain yhteen yhdistäen kahleet toisiinsa teräsketjulla. Gogoomy sai läksytyksen kapinallisesta käyttäytymisestään ja suljettiin koko iltapäiväksi lukkojen taa. Sitten Sheldon antoi työmiehilleen vapaan iltapäivän palkinnoksi, ja kun he olivat poistuneet pihamaalta, sai Port Adamsin joukko laskeutua puistaan. Ja koko iltapäivän Sheldon ja Joan istuskelivat verannalla vilvoittelemassa ja katsoivat kuinka he sukeltelivat pohjaan ja koettivat tyhjentää upotetut kanoottinsa hiekasta ja kivistä. Hämärsi jo, kun he pääsivät veneisiinsä ja muutamilla rikkinäisillä airoilla meloen katosivat näkyvistä. Tuuli oli alkanut puhaltaa, ja "Flibberty-Gibbet" oli jo matkalla Lungaan palauttamaan karkulaisia.

XII.

Mr Morgan ja mr Raff.

Sheldon oli viljelyksillä valvomassa sillanrakennustyötä, kun kuunari "Malakula" purjehti lähelle rantaa ja laski ankkurin. Joan seurasi purjeitten käärimistä ja veneen laskemista vesille huvitettuna kuin merimies ainakin ja meni itse maihin astuvia miehiä vastaan. Sillävälin kuin eräs palvelijoista juoksi hakemaan Sheldonia, tarjosi hän vieraille whiskyä ja soodavettä ja istui juttelemassa heidän kanssaan.

Hänen läsnäolonsa tuntui saavan vieraat hämilleen ja nolostuttavan heitä, ja Joan huomasi milloin toisen milloin toisen salaa luovan häneen uteliaita silmäyksiä. Hän tunsi, että he punnitsivat ja arvostelivat häntä, jo ensi kerran hän selvästi käsitti, miten perin omituinen hänen asemansa Berandella oikeastaan oli. Toisaalta nämä miehet puolestaan saivat hänet ymmälle. Heidän kaltaisiaan merimiehiä tai kauppiaita hän ei koskaan ollut tuntenut. Heidän puheensa ei ollut gentlemannin puhetta, mutta heidän käytöksensä ei ollut millään tavalla moukkamainen eikä siitä puuttunut tavallisen seurustelukohteliaisuuden kiiltokuorta. He olivat epäilemättä jonkinlaisia liikemiehiä, mutta mitä asioita heillä saattoi olla Salomonin-saarilla ja ennen kaikkea Berandella suoritettavinaan? Vanhempi, Morgan, oli kookas, ruskeaihoinen viiksiniekka, jolla oli syvä kurkkubasso, toinen, Raff, taas oli hintelä ja naisellinen, hänellä oli hermostuneet kädet ja vetisen haljakat harmaat silmät, ja hänen puheensa muistutti jossakin suhteessa Lontoon murretta olematta kuitenkaan Joanille tuttua varsinaista cockneytä. Oli miten oli, he olivat ilmeisesti "selfmade men", päätteli Joan, ja häntä melkein värisytti, kun hän tuli ajatelleeksi, että hän joutuisi liikeasioissa heidän käsiinsä. Sillä alalla he varmaan olisivat armottomat.

Hän tarkkasi Sheldonin ilmettä tämän saapuessa ja oli huomaavinaan, että hän ei ollut erikoisen ihastunut nähdessään vieraansa. Mutta hänen täytyi ilmeisesti ottaa heidät vastaan. Ja tämä oli niin välttämätöntä, että hän lyhyen, muodollisen yleisen keskustelun jälkeen vei molemmat miehet varastohuoneeseen. Myöhemmin iltapäivällä Joan kysyi Lalaperulta, minne he olivat menneet.

"Minu sano", kertoi Lalaperu, "he paljon kulke ympäri, hyvin paljon katso. — Katso puut, katso maa puun alla, katso kaikki silta, katso kopravaja, katso ruohikko, katso joki, katso vene — minu sano hyvin iso mies katso paljon liian paljon."

"Mitä miehiä ne ovat?" kysyi Joan.

"Iso valkoinen herra", oli Lalaperun selitys.

Mutta Joan päätteli, että he olivat Salomonin-saaren mahtimiehiä ja että heidän käyntinsä ja plantaasin ja sen varojen tarkka tutkiminen saattoi merkitä pahaa.

Päivällispöydässä ei lausuttu sanaakaan, joka olisi antanut vihjauksen heidän käyntinsä tarkoituksesta. Keskustelu kosketteli yleisiä asioita. Mutta Joanilta ei jäänyt huomaamatta, että huolestunut, hajamielinen ilme tuon tuostakin levisi Sheldonin kasvoille, Kahvin jälkeen Joan jätti miehet kolmen kesken, ja vielä puolenyön aikaan hän pihan poikki saattoi kuulla heidän matalat äänensä ja nähdä heidän savukkeittensa päitten loistavan. Hän nousi aikaisin aamulla, mutta huomasi, että nuo kolme miestä jo olivat lähteneet uudelle kiertokululle viljelyksille.

"Mitä sinä luulet?" kysyi hän Viaburilta.

"Sheldon-herra hän pian hyvin pian lopeta täällä", oli vastaus.

"Mitä sinä ajattelet?" kysyi hän Ornfirilta.

"Sheldon-herra mene pian Sydney. Niin minu ajatus. Hän lopeta Berande."

Koko päivän jatkui plantaasin katsastusta ja keskusteluja, ja pitkin päivää "Malakulan" kapteeni lähetti sanantuojia maihin kiiruhtamaan noita kahta miestä. Vasta auringonlaskun aikaan he lähtivät rantaan päin ja sielläkin he vielä keskustelivat lähes tunnin ajan. Sheldon koetti torjua joitakin heidän väitteitään — Joan näki sen yhtä selvästi kuin senkin, että vieraat eivät luopuneet kannastaan.

"Mikä syy?" kysyi hän kevyesti, kun Sheldon istuutui päivällispöytään.

Sheldon katsahti häneen ja hymyili, mutta hänen hymynsä oli laimea ja surumielinen.

"Minu sano", jatkoi Joan. "Yksi suuri puhuminen' Aurinko laske — puhu, puhu! Aurinko nouse — puhu! puhu! Koko aika puhu — puhu. Mikä syy, niin paljon puhu — puhu."

"Eipä mitään erikoista." Sheldon kohautti olkapäitään. "He tahtoivat ostaa Beranden, siinä kaikki."

Joan katsoi häneen.

"Olikohan siinä kaikki? Minä luulen, että te tahdoitte saada sen myydyksi."

"Ei, miss Lackland. Minä vakuutan teille, että minun ei suinkaan tee mieli myydä sitä."

"Älkäämme nyt leikkikö sanoilla", kehoitteli Joan. "Puhukaamme sen sijaan suoraan. Teillä on huolia. Enhän minä ole typerä. Kertokaa minulle. Ehkä voisin auttaa teitä, ehkä — keksiä jonkun keinon."

Seurasi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä Sheldon näytti punnitsevan jotakin mielessään. Hänen ei ollut niin vaikea päättää, kertoisiko vai eikö, kuin keksiä miten aloittaa.

"Katsokaas, minähän olen amerikkalainen", jatkoi Joan itsepäisesti, "ja meillä amerikkalaisilla on usein melkolailla perinnäistä liikeneroa. Minä en itse pidä siitä, mutta tiedän, että minussa on sitä — ainakin enemmän kuin teissä. Puhukaamme nyt asiat selviksi ja koettakaamme tuumia, miten voitte selviytyä. Kuinka paljon teillä on velkaa?"

"Tuhat puntaa, hiukan enemmän — joitakin pikkuvelkoja, ymmärrättehän. Sitäpaitsi kolmenkymmenen miehen työsopimus menee umpeen ensi viikolla ja heidän saatavansa nousevat noin kymmeneen puntaan miestä kohti. Mutta ei teidän kannata vaivata päätänne näillä asioilla. Katsokaahan, on mahdotonta…"

"Mikä on Beranden arvo? Nyt juuri tällä hetkellä?"

"Se riippuu kokonaan herroista Morgan ja Raff ja siitä, mitä he haluavat siitä maksaa." Sheldon katsahti Joaniin ja huomatessaan tämän loukkaantuneen ilmeen hän päätti puhua suoraan. "Hughie ja minä olemme uhranneet Berandeen kahdeksantuhatta puntaa, aikamme lukuunottamatta. Se on hyvää maata ja sen arvo on melkoista suurempi. Mutta vasta kolmen vuoden kuluttua se voi tuottaa meille tuloja. Tämän vuoksi Hughie ja minä ryhdyimmekin harjoittamaan kaupankäyntiä ja työväen hankintaan. 'Jessie' ja kauppa-asemamme riittivät melkein peittämään Beranden juoksevat menot."

"Ja mitä Morgan ja Raff teille tarjosivat?"

"Tuhat puntaa käteistä maksettuaan kaikki laskut."

"Hehän ovat oikeita rosvoja!" huudahti Joan.

"Ei suinkaan, he ovat oivallisia liikemiehiä, siinä kaikki. He sanoivat minulle, että jokaisen esineen arvo riippuu siitä, mitä toinen siitä tahtoo maksaa tai mistä toinen sen suostuu myymään."

"Paljonko te sitten tarvitsisitte voidaksenne pitää Berandea vielä nämä kolme vuotta?" jatkoi Joan kiireisesti.

"Kaksisataa työntekijää, jotka saavat kuusi puntaa vuodessa, se tekee kolmetuhattakuusisataa puntaa — se on ensimmäinen pykälä."

"Taivas, millaisia summia niinkin halpa työ nielee! Kolmetuhattakuusisataa puntaa, kahdeksantoistatuhatta dollaria — ihmissyöjälaumalle. Mutta paikka on toki hyvä takuu. Ettekö voisi lähteä Sydneyhin hankkimaan rahaa sitä vastaan?"

Sheldon pudisti päätään.

"Siellä ne eivät tahdo kuulla puhuttavankaan plantaaseista takuuna. Ovat liian usein saaneet katua sellaisia kauppoja. Mutta tuntuu äärettömän vastenmieliseltä ajatellessa, että minun olisi pakko jättää Berande, enemmän Hughien kuin itseni tähden, sen vannon. Hän oli hyvin kiintynyt tähän paikkaan. Nähkääs, hän oli sitkeä mies ja kärsi ajatellessaan, että hänen täytyisi tunnustaa joutuneensa tappiolle. Ja kyllä se minustakin tuntuu katkeralta. Me edistyimme hitaasti, mutta 'Jessien' avulla toivoimme jotenkuten selviytyvämme."

"Kyllä te epäilemättä molemmat olitte tarpeeksi sitkeitä. Mutta teidän ei tarvitse myydä plantaasia Morganille ja Raffille. Minä lähden ensi laivalla Sydneyhin ja palaan sieltä jollakin vanhalla kuunarilla. Voin ostaa sellaisen viidellä- tai kuudellatuhannella dollarilla…"

Sheldon nosti kättään ikäänkuin estääkseen häntä jatkamasta, mutta tyttö ei välittänyt siitä.

"Voisin myöskin ottaa lastia palatessani. Joka tapauksessa kuunari, jonka hankin, voi ottaa 'Jessien' tehtävät suorittaakseen. Te ryhdytte tarvittaviin valmisteluihin, järjestätte kaiken valmiiksi ja pidätte huolta siitä, että teillä on tarpeeksi työtä kuunarille, kun palaan. Aion lunastaa itselleni niin suuren osuuden Berandesta kuin kolikkoni sallivat, onhan minulla enemmän kuin tuhatviisisataa puntaa, kuten tiedätte. Sovitaan pois ehdoista nyt heti paikalla, nimittäin jos te suostutte, ja minä tiedän, että te sen teette."

Sheldon katsoi häneen hyvätuulisen huvitettu ilme kasvoillaan.

"Tiedättehän, että minä olen purjehtinut Tahitilta tänne saakka saadakseni plantaasin", intti Joan, "ja tiedätte myös, mitä tuumia minulla oli. Nyt olen muuttanut mieltä. Tahdon mieluummin omistaa Beranden yhdessä teidän kanssanne ja korjata hedelmiä kolmen vuoden kuluttua kuin raivata maata Pari-Sulaylla ja odottaa seitsemän vuotta."

"Entä se — tuo kuunari…" Sheldon muutti mieltä ja vaikeni kesken lausettaan.

"Mitä siitä, jatkakaa vain."

"Lupaatteko olla suuttumatta?" kysyi Sheldon.

"Lupaan, lupaan, nythän on kysymys liikeasioista. Jatkakaa!"

"Aikoisitteko te ehkä itse purjehtia sillä? Olla sen kapteenina sanalla sanoen? Ja käydä Malaitalla työväkeä ottamassa?"

"Aion kuin aionkin. Siten säästäisimme laivurin palkan. Teemme sopimuksen, jonka mukaan te saatte plantaasinhoitajan palkan, minä kapteenin. Se on aivan yksinkertainen juttu. Ja ellette te suostu ottamaan minua osakkaaksi, niin ostan Pari-Sulayn, hankin paljon pienemmän aluksen ja purjehdin sillä itse. Mikä on siis ero?"

"Eroko? Se on erittäin suuri. Jos te asetutte Pari-Sulaylle, niin te itse kokonaan vastaatte uhkapelistänne. Te voitte vaikka ruveta ihmissyöjäksi, eikä minulla ole oikeutta sekaantua asiaan. Mutta Berandella te olisitte minun yhtiökumppanini, ja minä olisin teistä vastuunalainen. Minä en tietysti voisi koskaan suostua siihen, että minun yhtiökumppanini saisi olla pestauslaivan kapteenina. Sanon teille, että sitä en koskaan antaisi sisareni enkä vaimoni…"

"Mutta enhän minä aio tulla teidän vaimoksenne, Jumalan kiitos, vaan ainoastaan yhtiökumppaniksenne."

"Ja muutenkin koko tuuma on naurettava", jatkoi Sheldon järkähtämättä. "Ajatelkaahan nyt, millaiseksi tilanne muodostuisi. Nuori mies ja nuori nainen yhtiökumppaneina syrjäisellä plantaasilla. Ainoa käytännöllinen ratkaisu olisi, että minä menisin kanssanne naimisiin…"

"Minä tein teille liiketarjouksen, eikä tarkoitukseni ollut kosia", keskeytti Joan kylmästi ja suutuksissaan. "Löytyisiköhän tästä maailmasta miestä, joka kohtelisi minua kuten toveria."

"Mutta te olette kerta kaikkiaan nainen", aloitti Sheldon, "ja joitakin sopivaisuuden, säädyllisyyden…"

Joan nousi pystyyn ja polki jalkaa.

"Tiedättekö, mitä minä nyt tahtoisin sanoa?"

"Tiedän kyllä", vastasi Sheldon hymyillen. "Te tahtoisitte sanoa:
'Kirotut hameet!'"

Joan nyökäytti päätään, mutta näytti jo alkavan katua.

"Juuri niin minä aioin sanoa, mutta niillä sanoilla on aivan toinen kaiku, kun te ne lausutte. Tuntuu siltä, kuin te itse todella ajattelisitte mitä sanotte ja kuin minä olisin antanut siihen ajatukseen aiheen. No niin, nyt minä menen nukkumaan. Mutta olkaa hyvä ja miettikää ehdotustani ja antakaa minun kuulla päätöksenne huomenna. Nyt meidän ei kannata siitä keskustella. Te saatte minut vain kiivastumaan. Katsokaas, te olette pelkuri, ja hyvin itsekäs. Te pelkäätte, mitä muut typerät ihmiset sanoisivat. Vaikka teidän vaikuttimenne olisivat kuinka kunnialliset tahansa, niin teidän tunteitanne loukkaisi, jos muut arvostelisivat teidän tekojanne. Ja te ajattelette enemmän omia viheliäisiä tunteitanne kuin minun tunteitani. Ja — pelkuri-raukka kun olette — kaikki miehet ovat sisimmässään pelkureita — te puette pelkuruutenne valepukuun ja sanotte sitä ritarillisuudeksi. Kiitän Jumalaa siitä, etten ole mieheksi syntynyt. Hyvää yötä! Ajatelkaa asiaa älkääkä olko tuhma. Berande kaipaa aito amerikkalaista tarmoa. Te ette edes tiedä mitä se on. Te olette tuota sitkeätä lajia, joka ryömimällä pääsee eteenpäin, ja isäksi te olette hermostunut. Minulla on tuoreet voimat, joita ilmasto ei ole ehtinyt heikontaa. Ottakaa minut kumppaniksenne, niin saattepa nähdä, että minä pudistelen nämä saarelaiset liikkeelle. Myöntäkää pois, että olen jo ehtinyt ravistella teitä."

"Myönnän toki", vastasi Sheldon. "Sen te olette kuin olettekin tehnyt. Ei kukaan ihminen ole antanut minun niin armottomasti kuulla kunniaani kuin te. Jos joku joskus olisi sanonut minulle, että minä joutuisin tällaiseen tilanteeseen… Ei, kyllä minä myönnän, että te olette pudistellut minua kelpolailla."

"Mutta tämä ei ole mitään verrattuna siihen, mitä tuleman pitää", vakuutti Joan Sheldonin noustessa ja tarttuessa hänen ojennettuun käteensä. "Hyvää yötä! Ja muistakaa, että minä huomenna tahdon saada kuulla järkevän päätöksen."

XIII.

Nuoruuden logiikkaa.

"Tahtoisinpa tietää, oletteko vain itsepäinen vai onko teillä todella aikomuksena hoitaa plantaasia Salomonin-saarilla", sanoi Sheldon seuraavana aamuna aamiaispöydässä.

"Ja minä toivoisin, että te olisitte hiukan siedettävämpi", vastasi Joan. "Teillä on enemmän ennakkoluuloja kuin yhdelläkään miehellä, jonka aikaisemmin olen tavannut. Miksi kaiken järjen nimessä, kaiken kunnian ja oikeuden nimessä te ette voi saada päähänne, että minä olen toisenlainen kuin ne naiset, joita te olette tuntenut, ja kohdella minua sen mukaan? Pitäisihän teidän tietää, että olen toisenlainen. Minä purjehdin tänne omalla kuunarillani — sen laivurina, jos suvaitsette. Tulin tänne ansaitakseni elatukseni. Tiedätte sen, olen sen teille kyllin usein sanonut. Se oli isän suunnitelma, ja minä toteutan sen — aivan samoin kuin te koetatte toteuttaa Hughienne suunnitelman. Isä lähti matkaan purjehtiakseen purjehtimistaan, kunnes löytäisi saaren, joka olisi sopiva viljelykseen. Hän kuoli, ja minä purjehdin purjehtimistani, kunnes saavuin tänne. Ja nyt" — hän kohautti olkapäitään — "kuunarini on meren pohjassa. En voi purjehtia edemmäksi, ja siksi jään tänne. Ja plantaasinviljelijä minusta tulee kuin tuleekin."

"Mutta…" aloitti Sheldon.

"Minä en ole vielä puhunut loppuun", keskeytti Joan. "Kun katson taaksepäin ja arvostelen käytöstäni siitä hetkestä lähtien, jolloin ensiksi astuin jalkani maihin teidän rannallanne, niin en voi huomata millään tavoin vääristelleeni itseeni enkä aikomuksiini nähden. Paljastin teille ensi hetkestä alkaen todellisen minäni. Ilmaisin teille suunnitelmani, ja siitä huolimatta te nyt istutte tuossa ja sanotte minulle aivan rauhallisesti, ettette tiedä, aionko todella ruveta plantaasinviljelijäksi vai onko koko käytökseni pelkkää itsepäisyyttä ja teeskentelyä. Sallikaa minun nyt kerta kaikkiaan vakuuttaa teille, että vilpitön ja vakaa aikomukseni on tulla plantaasinviljelijäksi — joko teidän avullanne tai uhallanne. Tahdotteko saada minut yhtiökumppaniksenne?"

"Mutta ettekö käsitä, että minua pidettäisiin koko Etelämeren alueen hölmömäisimpänä hölmöläisenä, jos ottaisin teidän kaltaisenne nuoren tytön seurakseni tänne Berandelle?"

"En todellakaan. Mutta kas niin, siinä te jo taas vaivaatte päätänne ajattelemalla, mitä tyhmät ja ilkeämieliset ihmiset teistä ajattelisivat. Minun käsittääkseni teidän olisi pitänyt Berandella oppia luottamaan itseenne tarvitsematta etsiä moraalista tukea Etelämeren rappiolle joutuneilta, juopottelevilta maankiertäjiltä."

Sheldon hymyili ja sanoi:

"Niin, tuo juuri on pahinta kaikesta. Teille on mahdoton vastata. Teidän logiikkanne on nuoruuden logiikkaa, ja sitä ei yksikään ihminen kykene todistamaan vääräksi. Elämän tosiseikat voisivat sen tehdä, mutta niillä ei ole sijaa nuoruuden logiikassa. Nuorison täytyy saada koettaa elää logiikkansa mukaan. Se on ainoa keino, jonka kautta se voi viisastua."

"Mitä pahaa siitä sitten on, jos nuoriso saa koettaa?"

"Paljon pahaa. Sehän juuri onkin onnettominta. Tosiseikat murskaavat aina nuoruuden logiikan ja tavallisesti myöskin sydämet. Käy aivan samoin kuin platonisissa ystävyyssuhteissa ja — muussa sellaisessa. Ne ovat kaikki teoreettisesti erinomaisia, mutta käytännössä ne eivät menesty. Uskoin minäkin kerran tuollaiseen. Ja siksi olen nyt täällä Salomonin-saarilla."

Joan oli kärsimätön. Sheldon huomasi, ettei tyttö voinut ymmärtää hänen sanojaan. Elämä tuntui hänestä niin selkeältä ja yksinkertaiselta. Nuoruutta vastaan hän tässä väitteli, nuoruutta ja sen puhdassydämistä, voittamatonta ajatustapaa vastaan. Joanillahan oli vain pojan sielu naisen ruumiissa. Sheldon katsoi hänen innosta punoittavia kasvojansa, pienen pään ympäri kiedottuja paksuja palmikkoja, vartalon pehmeitä ääriviivoja, jotka näkyivät selvästi kotitekoisen puvun läpi, ja hänen silmiään — pojan silmiä, jotka katsoivat häneen tasaisen, korkean otsan alta, — ja mietti mielessään, miksi olento, joka oli niin kaunis ja niin itsellinen, ei ollut ensinkään nainen. Miksi taivaan nimessä hänen hiuksensa eivät olleet porkkananväriset, hänen silmänsä kierot ja huulensa halki?

"Olettakaa, että meistä tulee kumppanukset täällä Berandella", sanoi Sheldon samalla tuntien mielihyvänsekaista pelkoa tätä tulevaisuudentuumaa ajatellessaan. "Silloin joko minä rakastun teihin tai te minuun. Läheinen suhde on vaarallinen, katsokaahan. Juuri se se tavallisesti antaa nuoruuden logiikalle iskun vasten kasvoja."

"Jos te luulette, että minä olen tullut Salomonin-saarille mennäkseni naimisiin…" alkoi Joan kiivastuen, "niin en tahdo sanoa muuta kuin että Hawaiilla kyllä on parempia miehiä. Tiedättekö, kun te noin alituisesti jankutatte tuota ikuista asiaa, niin outo voisi luulla, että olette täynnä ilkeitä himoja —"

Hän vaikeni hämmästyneenä. Sheldon oli sävähtänyt tulipunaiseksi ja kalvennut taas niin äkisti, että hän aivan pelästyi. Hän oli ilmeisesti hyvin suuttunut. Joan joi kahvinsa loppuun ja nousi sanoen:

"Odotetaan, kunnes te olette paremmalla tuulella ja jatketaan sitten keskustelua. Teidän vikanne on juuri, että te niin helposti suututte. Ettekö tule uimaan? Vuoksi on juuri parhaillaan."

"Jos hän olisi mies, niin minä ajaisin hänet tiehensä kimpsuineen kampsuineen, veneineen tahitilaisineen tuhansineen ja kaikkineen", mutisi Sheldon itsekseen Joanin poistuttua huoneesta.

Mutta siinähän juuri pulma olikin. Hän ei ollut mies, ja minne hän voisi lähteä ja mitä hänestä tulisi?

Hän nousi istualtaan, sytytti savukkeen ja sattui huomaamaan Joanin Stetson-hatun, joka riippui seinällä patruunavyön yläpuolella. Tämähän oli kaikki vallan kirottua! Hän ei edes tahtonut, että tyttö lähtisi. Joanhan ei ollut vielä täyskasvuinen. Juuri siksi hänen sanansa loukkasivat. Hän toimi nuoruuden logiikat mukaan, mutta se saattoi joskus loukata aivan riivatusti. Yhden asian hän joka tapauksessa päätti: ettei hän koskaan enää menettäisi malttiaan Joanin kanssa väitellessään. Tyttöhän oli lapsi, eikä hän saanut sitä unohtaa. Hän huokasi raskaasti. Mutta miksi ihmeessä sellainen lapsen sielu oli saanut sijansa niin täydellisen naisellisessa ruumiissa?

Kun hän hetkisen oli näin ajatellen katsellut cowboy-hattua, oli hänen paha tuulensa haihtunut, ja hän vaivasi aivojaan keksiäkseen jonkin sopivan ratkaisun, joka tekisi Joanille mahdolliseksi jäädä Berandelle. Seuranainen? Miksi ei? Voisihan hän ensi höyrylaivalla hankkia Sydneystä jonkun sellaisen. Voisihan hän… Joanin helähtelevä nauru katkaisi hänen haaveilunsa, ja hän astui ovelle, josta voi nähdä tytön juoksevan polkua myöten rantaan päin. Hänen kintereillään kulki kaksi hänen merimiehistään, Papehara ja Mahameme, yllään tulipunaiset lava-lavat ja paljastetut tuppipuukot vyössään. Tämä oli taas uusi todistus Joanin itsepäisyydestä. Sheldon oli nöyrästi pyytänyt ja ankarasti käskenyt häntä varomaan haikaloja, mutta hän jatkoi itsepäisesti uintiaan milloin ja mihin aikaan hyvänsä ja erikoisen mielellään — siltä Sheldonista ainakin tuntui — heti aterioiden jälkeen.

Hän näki Joanin hyppäävän veteen ja sukeltavan taitavasti — aivan kuin poika — pienen laiturin päästä ja uivan yksinkertaisin ottein eteenpäin. Molemmat henkivartiat uivat hänen rinnallaan noin kahdentoista jalan päässä. Sheldon ei suurestikaan luottanut siihen, että heissä olisi miestä ajamaan nälkäistä ihmisennielijää tiehensä, vaikka hän oli vakuutettu siitä, että he rohkeasti uhraisivat henkensä tytön puolesta, jos peto hyökkäisi heidän kimppuunsa.

He uivat suoraan ulapalle, ja heidän päänsä pienenivät pienenemistään. Merellä kävi heikko, levoton aallokko, ja pian nuo kolme päätä entistä useammin katosivat aallonharjojen taa. Sheldon jännitti silmiään pysyttääkseen heidät näkyvissään ja toi lopulta kaukoputken kuistille. Sadekuuro oli tulossa Floridan suunnalta, mutta mitäpä siitä! Joan ja hänen miehensä vain nauroivat sadekuuroille ja merelle, joka niiden tullessa oli niin "känsäisen" näköinen. Joan osasi kyllä uida, sen Sheldon oli aikoja sitten huomannut, ja siitä hänen tuli kiittää hawaiilaista kasvatustaan. Mutta haikalat olivat haikaloja, ja Sheldon oli kuullut useammasta kuin yhdestä taitavasta uimarista, joka oli hukkunut vuoksiveden nostamassa aallokossa.

Sadekuuro pimitti taivaan, pieksi valtameren valkeaksi sillä kohtaa, missä hän viimeksi oli nähnyt nuo kolme päätä; sitten vedenpaisumuksen kaltainen sadetulva haihdutti näkyvistä meren ja taivaan ja kaiken muun. Se kulki ohitse, ja Berande kylpi jälleen kirkkaassa päivänpaisteessa, kun nuo kolme uimaria nousivat merestä. Sheldon vei kiireesti kaukoputken sisään ja näki avoimesta ovesta Joanin juoksevan polkua ylös pudistellen hiuksensa hajalle antaakseen niille sadevesisuihkun talon katonräystään alla.

Iltapäivällä heidän istuessaan kuistilla Sheldon niin hienotunteisesti kuin suinkin ehdotti, että he hankkisivat Joanille seuranaisen selittäen, miten välttämättömästi Berandella tarvittaisiin joku nainen, taloudenhoitajatar, joka valvoisi palvelijain toimia ja varastoja ja saisi monia muita hyödyllisiä tehtäviä huolekseen. Puhuttuaan loppuun hän levottomana odotti, mitä Joan sanoisi:

"Te ette siis ole tyytyväinen minun taloudenhoitooni?" kysyi hän ensimmäiseksi. Ja heti sen jälkeen hän jatkoi estäen Sheldonia vastaamasta: "Kävisi joko niin, että minä purkaisin yhtiökumppanuussopimuksen ja lähtisin tieheni, niin että te saisitte hankkia uuden seuranaisen seuranaiseksi seuranaisellenne, tai niin, että minä veisin sen vanhan kanan veneessä merelle ja upottaisin sen. Voitteko te hetkeäkään kuvailla mielessänne, että minä olisin purjehtinut kuunarillani tähän alkuperäiseen maan kolkkaan joutuakseni seuranaisten holhottavaksi?"

"Mutta — katsokaahan — onhan seuranainen välttämätön paha", puolusteli Sheldon.

"Olemmehan me tähänkin asti niin mainiosti tulleet toimeen ilman. Oliko minulla seuranaista 'Mielellä'? Ja kuitenkin olin ainoa nainen laivassa. Ei ole muuta kuin kolme asiaa, joita minä pelkään — ampiaiset, tulirokko ja seuranaiset. Huh! Tuollaiset kaakattavat, ilkeämieliset hirviöt, joiden mielestä kaikki on väärin ja viattomimmatkin teot synnillisiä — tai kiusaukseen johtavia — vain siksi, että heidän oma mielikuvituksensa on sairaalloinen."

"Hu-huu!" Sheldon nojautui takakenoon teeskennellen kauhistusta. "Teidän ei tarvitse olla huolissanne jokapäiväisestä leivästänne", uskalsi hän sanoa. "Jos plantaasinomistajana-olo ei lyö leiville, niin te aivan varmasti saavutatte menestystä kirjailijana — kirjoittamalla opettavaisia kertomuksia ja sensemmoista, tarkoitan."

"En tietänyt, että Salomonin-saarilla oli henkilöitä, jotka kaipasivat senlaatuista kirjallisuutta", vastasi Joan kerkeästi. "Mutta te näytte tarvitsevan — te ja teidän hyveiden valvojanne."

Sheldon hätkähti, mutta Joan jatkoi nuorekkaan suorasukaisesti:

"Ikäänkuin hyve olisi minkään arvoinen, jos sitä täytyy valvoa ja pitää jalka- ja käsiraudoissa, että se pysyisi hyvänä. Teidän harras halunne saada minulle seuranainen edellyttää melkein, että minä ilman sellaista en pysyisi hyveellisenä. Mutta minä tahdon mieluummin olla hyvä sen vuoksi, että on parasta olla hyvä kuin sen vuoksi, että satasilmäinen vanha ilkeä ämmä ei anna minulle tilaisuutta olla huono ihminen."

"Mutta enhän minä sitä ajatellut", pisti Sheldon väliin, "vaan mitä muut ajattelisivat…"

"Antakaa heidän ajatella rauhassa, niiden kurjien raukkojen, joiden mieli on saastutettu. Juuri pelkäämällä noita arvottomia teidän kaltaisenne miehet joutuvat riippuvaisiksi heistä."

"Pelkäänpä, että te olette Shelley naisen hahmossa", vastasi Sheldon, "ja tuolla tavoin te todella pakotatte minut rupeamaan yhtiökumppaniksenne, jotta saisin tilaisuuden suojella teitä."

"Jos te otatte minut yhtiökumppaniksenne saadaksenne suojella minua, niin minä en rupeakaan siksi, sillä hyvä. Te pakotatte minut lopultakin ostamaan Pari-Sulayn."

"Sitä enemmän syytä…" aloitti Sheldon.

"Tiedättekö, mitä minä aion tehdä?" kysyi Joan "Minä koetan löytää jonkun toisen miehen täällä Salomonin-saarilla, miehen, joka ei halua suojella minua."

Sheldon ei voinut salata sitä vastenmielistä vaikutusta, jonka nämä sanat häneen tekivät.

"Tuota te ette itsekään tarkoita", sanoi hän suostutellen.

"Tarkoitan kuin tarkoitankin. Minä olen väsynyt ja kyllästynyt tähän suojeluksen jankuttamiseen. Teidän ei pitäisi hetkeksikään unohtaa, että minä täydellisesti kykenen pitämään huolta itsestäni. Ja sitäpaitsi minulla on kahdeksan maailman parasta suojelijaa — laivamieheni."

"Teidän olisi pitänyt elää tuhat vuotta takaperin", nauroi Sheldon, "tai tuhannen vuoden kuluttua. Te olette hyvin alkuperäinen ja samalla ylenmäärin uudenaikainen. Kahdeskymmenes vuosisata ei ole teitä varten."

"Mutta Salomonin-saaret ovat. Te olitte kuin villi-ihminen, kun tulin tänne ja löysin teidät — söitte pelkkää säilykelihaa ja leipää, joka olisi voinut tärvellä kamelinkin ruoansulatuksen. No niin, sen virheen minä olen korjannut, ja koska meistä tulee yhtiökumppanit, niin se pysyykin korjattuna. Ette te ainakaan kuole ruoansulatushäiriöihin, siitä voitte olla varma."

"Jos meistä tulee yhtiökumppanit, niin täytyy olla edeltäkäsin varmasti sovittua, että te ette purjehdi kapteenina kuunarilla. Voitte lähteä Sydneyhin ostamaan sen, mutta laivuri meillä täytyy olla…"

"Ja niin ja niin paljon lisämenoja ja hyvin todennäköisesti juopotteleva, huolimaton ja kykenemätön otus kaupanpäällisiksi. Ja sitäpaitsi minulla olisi enemmän harrastusta toimeen kuin kenelläkään, jonka me voisimme siihen palkata. Mitä taas kykyyn tulee, niin voin teille mainita, että minä purjehdin paremmin kuin kuka tahansa keskinkertainen rappeutunut kapteeni tai tutkinnonsuorittanut perämies, jonka voisitte löytää Etelämeren vesiltä. Tiedättehän, että olen ammattitaitoinen merimies."

"Mutta minun kumppaninani", sanoi Sheldon kylmästi, "teidän sittenkin täytyy käyttäytyä sivistyneen naisen tavoin."

"Kiitän nöyrimmästi! Teidän mielestänne suunnitelmani siis eivät tunnu sivistyneelle naiselle sopivilta." Joan nousi suuttumuksen ja mielipahan kyynelet silmissään ja meni grammofonin luo.

"Ovatkohan kaikki miehet yhtä naurettavia kuin te?" sanoi hän.

Sheldon kohautti olkapäitään ja hymähti. Väittelemisestä ei ollut apua — sen hän oli oppinut — ja hän oli päättänyt olla suuttumatta. Ja vielä ennen päivän päättymistä Joan antautui. Hän päätti lähteä ensimmäisessä höyrylaivassa Sydneyhin, ostaa kuunarin ja purjehtia takaisin saarilta hankittu laivuri mukanaan. Sitten hän sai Sheldonin suostumaan siihen, että hän saisi tehdä joitakin tilapäisiä retkiä läheisille saarille, mutta niin pian kuin tuli puhe Malaitan retkistä ja työmiesten pestauksesta, oli Sheldon taipumaton. Se oli ainoa kielletty hedelmä.

Kun kaikki sitten oli ohi ja täsmällinen ja asiallinen kirjallinen sopimus (Joanin vaatimuksesta) laadittu ja allekirjoitettu, niin Sheldon tuntikauden astuskeli edes takaisin huoneessaan miettien mielessään, kuinka monella eri tavalla hän oli käyttäytynyt nolosti. Tilanne oli mahdoton eikä kuitenkaan mahdottomampi kuin tähänastinenkaan eikä mahdottomampi kuin se, joka olisi syntynyt, jos Joan olisi lähtenyt omin päin maailmalle ja ostanut Pari-Sulayn. Hän ei ollut koskaan nähnyt naista, joka olisi ollut itsenäisempi ja samalla enemmän suojelijan tarpeessa kuin tämä poikamainen tyttö, joka oli astunut maihin hänen rannalleen mukanaan kahdeksan uhkeata villi-ihmistä, pitkäpiippuinen revolveri vyöllä, pieni kukkaro täynnä kultarahoja ja painolastina iloinen romantiikan ja seikkailujen kaipuu.

Hän ei ollut koskaan lukenut mitään, mikä olisi ollut verrattavissa tähän. Todellisuus vei kuten tavallisesti voiton mielikuvituksen luomista. Koko juttu oli liian nurinkurinen ollakseen tosi. Hän puri viiksiään ja poltti savukkeen toisensa jälkeen. Piru, joka juuri oli palannut tarkastuskierrokseltaan pihamaalta, juoksi hänen luokseen ja kosketti hänen kättään kylmällä, kostealla kuonollaan. Sheldon hyväili eläimen korvia, heittäytyi sitten tuoliin ja nauroi sydämensä pohjasta. Mitähän Salomonin-saarten varakuvernööri olisi tästä ajatellut? Entä hänen kotona olevat omaisensa? Ja hän oli samalla kertaa iloinen siitä, että heistä oli tullut kumppanukset, ja pahoillaan siitä, että Joan Lackland koskaan oli tullut Salomonin-saarille. Sitten hän meni huoneeseensa ja katseli itseään käsipeilistä. Hän tutki kuvaansa kauan, tarkasti ja syviin mietteisiin vaipuneena.

XIV.

"Martha."

Seuraavana aamuna he, syötyään aamiaista tavalliseen aikaan kello yksitoista, paraikaa innokkaasti pelasivat biljardia, kun Viaburi astui sisään ja ilmoitti:

"Iso kuunari aivan lähellä."

Hänen vielä puhuessaan he kuulivat ankkuriketjujen rämisevän, kun niitä laskettiin veteen ja näkivät verannalle astuessaan ison, mustaksi maalatun kuunarin, jonka ankkuri vast'ikään oli laskettu.

"Se on amerikkalainen alus!" huudahti Joan. "Katsokaa tuota keulaa! Ja näettekö sen ellipsinmuotoisen perän? Kas niin, senhän minä arvasinkin…" lisäsi hän innokkaasti, kun tähtilippu nostettiin laivan mastoon.

Noa-Noa veti Sheldonin kehoituksesta unionilipun lipputankoon.

"Mutta mitä ihmettä amerikkalaisella laivalla on täällä tekemistä?" kysyi Joan. "Se ei ole jahti, mutta lyön vetoa siitä, että se kelpaa purjehtimaan. Katsokaa! Näettekö, mikä sen nimi on?"

"'Martha', San Francisco", luki Sheldon kaukoputken avulla. "Se on ensimmäinen amerikkalainen alus, joka minun tietääkseni koskaan on purjehtinut Salomonin-saarten vesillä. He tulevat rantaan, mitä väkeä sitten lienevätkin. Ja kautta kaikkien taivasten, katsokaahan noita soutajia. Pelkkiä valkoihoisia koko laivaväki! Mikähän on tuonut heidät tänne?"

"Nuo eivät ole hyviä merimiehiä", huomautti Joan. "Minua hävettäisi, jos minulla olisi musta laivamiehistö, joka soutaisi tuolla tavoin. Katsokaa tuota, joka istuu keulassa — tuota, joka juuri hyppää rantaan — hän olisi parhaiten paikallaan lehmän selässä."

Soutajat hajaantuivat sinne tänne rannalle ja katsoivat uteliaasti ympärilleen, sillävälin kuin perätuhdoilla istuneet kaksi miestä avasivat veräjän ja kulkivat polkua myöten rakennusta kohti. Toinen heistä, pitkä, solakka mies, oli puettu valkoiseen pellavapukuun, joka sopi hänelle kuin valettu. Toisella sitävastoin oli sanoin kuvaamaton vaateparsi, joka näytti kokeneen yhtä ja toista ja olevan epämiellyttävän kuuma. Hän käydä löntysteli kuten liiaksi kasvanut apina. Jotta vaikutus olisi täydellinen, näytti tuuheita punaisia partatukkuja ulkonevan hänen kasvoistaan joka suuntaan, ja hänen silmänsä olivat pienet, terävät ja levottomat.

Sheldon, joka oli mennyt portaille heitä vastaan, esitteli heidät Joanille. Partaniekalla, joka ulkonäöstä päättäen oli skotlantilainen, oli saksalaiselta kaikuva nimi von Blix ja hänen puheessaan oli selvä amerikkalainen korostus. Pitkä mies, jolla oli valkoinen liinapuku, ilmoitti nimekseen Tudor — John Tudor — ja puhui puhdasta englanninkieltä, kuten jokaisella sivistyneellä amerikkalaisella on tapana, paitsi että hänen korostuksessaan oli pieni, tuskin huomattava saksalainen vivahdus. Joan päätteli tulleensa huomanneeksi tuon vivahduksen vain sen perusteella, että oli nähnyt hänen lyhyet, saksalaismalliset viiksensä, jotka eivät peittäneet näkyvistä suuta eikä täyteläisiä, punaisia huulia. Viimeksimainituilla olisi ollut Kupidon jousen muoto, ellei lujuutta ja ankaruutta ilmaiseva piirre olisi tehnyt niitä täysin miehekkäiksi.

Von Blix oli juro ja kömpelö käytöksessään, jotavastoin Tudorin jokainen ilme, sana ja teko oli miellyttävä ja luonteva. Hänen siniset silmänsä loistivat ja säkenöivät, ja hänen säännölliset, ilmeikkäät kasvonsa näyttivät kuvastavan tunteen ja ajatuksen hienoimpiakin vivahduksia. Hän kuohui innosta, ja hänen pieninkin hymynsä ja kevyin naurunsa tuntui välittömältä ja luonnolliselta. Mutta aluksi hän puhui vain sanan silloin tällöin, sillä von Blix esitti heidän asiansa ja matkansa tarkoituksen.

He olivat kullanhakumatkalla. Hän oli johtaja ja Tudor hänen lähin miehensä. Kaikki laivamiehet — heitä oli kaksikymmentäkahdeksan — olivat mikä enemmän, mikä vähemmän osallisina yrityksessä. Jotkut heistä olivat merimiehiä, mutta useimmat kullankaivajia, jotka oli koottu kaikista kullankaivajaleireistä Meksikosta aina Pohjoiseen Jäämereen asti. Heidän retkensä oli tuota vanhaa, alati uupumatonta kullanajoa, ja he olivat nyt tulleet Salomonin-saarille saalistaan etsimään. Osan heistä piti Tudorin johtamana kulkea Balesunaa ylöspäin ja tunkeutua Guadalcanarin vuoristoisiin sisäosiin, sillävälin kuin von Blix "Marthalla" purjehtisi Malaitalle siellä toimeenpannakseen samanlaisen tutkimusretken.

"Ja nyt", sanoi von Blix, "me mr Tudorin retkikuntaa varten tarvitsisimme muutamia mustaihoisia. Voimmeko saada ne teiltä?"

"Tietysti me maksamme", puuttui Tudor puheeseen' "Ilmoittakaa meille vain, minkä arvoisiksi arvioitte ne. Tehän maksatte heille kuusi puntaa vuodessa vai kuinka?"

"Ensinnäkin me tarvitsemme kaikki miehemme", vastasi Sheldon. "Meillä on nytkin liian vähän työväkeä."

"Meillä?" kysyi Tudor äkkiä. "Onko täällä siis olemassa jokin toiminimi tai yhtiö. Sain Guvutussa sen käsityksen, että olitte täällä yksin, että kumppaninne oli kuollut."

Sheldon vältti Joanin katsetta, ja tämä huomasi, että hänen äänensä oli hieman pingoitettu hänen vastatessaan:

"Miss Lackland on sen jälkeen tullut plantaasin osakkaaksi. Mutta palatkaamme asiaan. Me tarvitsemme kaikki työmiehemme, eikä heistä sitäpaitsi olisi teille paljon hyötyä. Te ette saisi heitä seuraamaan itseänne Binua edemmäksi, ja sinne on täältä vajaa päivämatka veneellä. Meidän työmiehemme ovat kaikki malaitalaisia, ja he pelkäävät tulevansa syödyiksi. He hylkäisivät teidät heti saatuaan siihen tilaisuuden. Saisitte ehkä Binusta miehiä, jotka seuraisivat teitä päivämatkan eteenpäin ruohotasankojen poikki, mutta ensimmäisille kukkuloille ehdittyänne näkisitte heidän kääntyvän takaisin. He eivät myöskään halua tulla syödyiksi."

"Onko asian laita todella niin hullusti?" kysyi von Blix.

"Guadalcanarin sisäosia ei koskaan ole tutkittu", selitti Sheldon. "Sikäläiset viidakkoasukkaat ovat hurjimpia raakalaisia, mitä meidän päivinämme voitte löytää koko maailmasta. Minä en ole heitä koskaan nähnyt ainoatakaan, enpä edes yhtään ihmistä, joka olisi heitä nähnyt. He eivät koskaan tule rannikolle, mutta silloin tällöin heidän kuljeksivat joukkonsa syövät suuhunsa jonkun rannikon alkuasukkaan, joka on eksynyt liian kauas sisämaahan. Kukaan ei tiedä heistä mitään. He eivät edes käytä tupakkaa — eivät ole koskaan oppineet sen käyttöä. Itävaltalainen retkikunta — tiedemiehiä, kuten ehkä tiedätte — pääsi hyvän matkaa sisämaahan, ennenkuin se survottiin murskaksi. Heidän muistomerkkinsä on useita maileja virtaa ylös täältä. Yksi ainoa mies palasi rannikolle kertomaat mitä oli tapahtunut. Ja nyt olette kuulleet kaiken, mitä minä tai kukaan muu ihminen tietää Guadalcanarin sisäosista."

"Entä kulta — oletteko kuullut kullasta puhuttavan?" kysyi Tudor kärsimättömästi. "Tiedättekö mitään kullasta?"

Sheldon hymyili. Molemmat vieraat odottivat kiihkeästi hänen vastaustaan.

"Jos menette pari mailia Balesunaa ylös, niin voitte huuhtoa kultaa rannan hiekasta. Olen usein huomannut sen mahdolliseksi. Epäilemättä kauempana vuoristossa on kultaa."

Tudor ja von Blix katsahtivat voitonriemuisesi toisiinsa.

"Wheatsheaf-vanhuksen juttu oli siis tosi", sano Tudor, ja von Blix nyökäytti päätään. "Ja jos Malaita osoittautuu yhtä tuottavaksi…"

Tudor keskeytti lauseensa ja katsoi Joaniin.

"Tuon vanhan merenkulkijan kertomus se sai meidät lähtemään tänne", selitti hän. "Von Blix tekeytyi hänen ystäväkseen ja sai kuulla salaisuuden." Hän kääntyi Sheldonin puoleen ja jatkoi: "Luulen meidän voivan todistaa, että valkoiset miehet ovat samonneet läpi Guadalcanarin sydänmaitten kauan ennen itävaltalaisen retkikunnan aikoja."

Sheldon kohautti olkapäitään.

"En ole koskaan kuullut täällä siitä puhuttavan", sanoi hän rauhallisesti. Sitten hän jatkoi kääntyen von Blixin puoleen: "Mitä miehiini tulee, ei teillä ole heistä hyötyä pitemmälle kuin Binuun asti, mutta lainaan teille niin monta kuin tarvitsette. Kuinka monet teistä ottavat osaa retkeen ja milloin aiotte lähteä liikkeelle?"

"Kymmenen miestä", sanoi Tudor, "nimittäin yhdeksän minua lukuunottamatta."

"Ja teidän pitää olla valmiit lähtemään ylihuomenna", sanoi von Blix hänelle. "Veneet voitaisiin hyvinkin panna kokoon tänä iltapäivänä. Huomenna jaetaan ja pakataan sitten varusteet. Ja mitä 'Marthaan' tulee, mr Sheldon, niin me tuomme kaiken, mitä siellä tarvitaan, maihin iltapäivällä ja auringonlaskun aikaan purjehdimme tiellemme."

Kun nuo kaksi miestä kulkivat polkua myöten rantaan veneensä luo, katsahti Sheldon Joaniin veitikka silmäkulmassaan.

"Siinähän teille nyt oli romantiikkaa ja seikkailuja yllin kyllin", sanoi hän. "Kullanetsijöitä ihmissyöjien keskuudessa."

"Sehän sopisi kirjan nimeksi", huudahti Joan. "Tai vielä parempi olisi 'Kullankaivajia pääkallonpyytäjien parissa.' Taivas, kuinka sitä kirjaa ostettaisiin!"

"Eikö teitä nyt harmita, että olette ruvennut kookosviljelijäksi?" kiusoitteli Sheldon. "Ajatelkaahan, että nyt voisitte ottaa osaa sellaisiin seikkailuihin."

"Entäpä jos tekisin sen", vastasi Joan. "Von Blix ei varmaankaan vastustelisi, jos pyrkisin hänen seurasian Malaitan-retkelle."

"Epäilemättä hän olisi siitä haltioissaan."

"Mitä te pidätte heistä?" kysyi Joan.

"Mitäkö? No niin, vanhasta von Blixistä en sano mitään pahaa, hän on tavallaan kelpo mies. Mutta Tudor on liian kevyt, liian pintapuolinen, ymmärrättehän. Jos joutuisin haaksirikkoisena autiolle saarelle niin valitsisin heistä von Blixin seurakseni."

"Minä en oikein ymmärrä tuota", vastusteli Joan, "Mitä teillä on
Tudoria vastaan?"

"Muistatteko Browningin runon 'Viimeinen herttuatar'?"

Joan nyökäytti päätään.

"No niin, minusta Tudor muistuttaa häntä."

"Mutta hänhän oli ihastuttava!"

"Niin olikin. Mutta hän oli nainen. Mieheen nähden vaatimukset ovat toiset, hänellä tulee olla enemmän itsensähillitsemiskykyä, enemmän malttia ja harkintaa. Miehen pitää olla lujempaa, vankempaa ainesta, hän ei saa niin helposti kuohua yli äyräittensä. Tudorin kaltainen mies hermostuttaa minua. Mieheltä täytyy vaatia enemmän tyyneyttä."

Joan tunsi olevansa hiukan eri mieltä, ja Sheldon huomasi sen ja tuli pahalle tuulelle. Hän muisti huomanneensa, kuinka Joanin silmät olivat alkaneet loistaa hänen puhutellessaan vierasta. Hitto vie, oliko hän tulemassa mustasukkaiseksi? kysyi hän itseltään. Miksi Joanin silmät eivät olisi saaneet loistaa? Mitä se häneen koski?

Toinenkin vene oli laskettu kuunarista vesille ja rannalle jäävän retkikunnan varusteet tuotiin nopeasti maihin. Kymmenkunta laivamiestä liitti veneet kokoon rannalla. Niitä oli yhteensä viisi — kapeita, huomattavan pitkiä pursia, joilla oli terävät keulat ja ulkonevat laidat. Kussakin oli kolme kaksilappeista melaa ja useita rautakärkisiä sauvoimia.

"Te näytätte tuntevan ammattinne ja tietävän, mitä jokimatkalle tarvitaan", sanoi Sheldon eräälle kirvesmiehistä.

Mies sylkäisi suun täydeltä tupakkamehua valkoiselle hiekalle ja vastasi:

"Tällaisia veneitä me käytämme Alaskassa. Ne ovat tehdyt Yukonin jokiveneitten malliin, ja panen pääni pantiksi siitä, että niillä kelpaa kulkea. Tämä joki on vain pieni puro verrattuna muutamiin meikäläisiin virtoihin siellä Pohjolassa. Ollappa vaikka viisisataa naulaa lastia tuollaisessa veneessä, niin kaksi miestä saisi sen kulkemaan eteenpäin niin että te hämmästyisitte."

Auringonlaskun aikaan "Martha" nosti ankkurinsa ja lähti matkaan tervehtien Berandea lipuin ja tykinlaukauksin. Unionilippu käväisi pihalla olevan tangon huipussa, ja Sheldon vastasi tervehdyslaukaukseen merkinantokanuunallaan. Kullankaivajat pingoittivat telttansa pihamaalle ja keittivät itselleen ruokaa rannalla, sillävälin kuin Tudor aterioitsi Joanin ja Sheldonin seurassa.

Heidän vieraansa tuntui käyneen kaikkialla, nähneen kaiken ja tavanneen jokaisen ihmisen, ja Joanin yllyttämänä hän etupäässä kertoi omista seikkailuistaan. Hän oli oikea seikkailijoitten seikkailija ja oli oman puheensa mukaan syntynyt seikkailuihin. Hän polveutui vanhasta uusenglantilaisesta suvusta, hänen isänsä oli kenraalikonsuli ja hän oli syntynyt Saksassa ja saanut siellä ensimmäisen kasvatuksensa ja puheeseensa saksalaisen sävyn. Sittemmin hän ollessaan vielä aivan nuori oli jälleen tavannut isänsä Turkinmaalla ja myöhemmin seurannut häntä Persiaan, isän tultua nimitetyksi ministeriksi tähän maahan.

Tudor oli koko ikänsä ollut vaeltaja, ja kevyellä, mielikuvitusrikkaalla ja eloisalla kertomatavallaan hän siirtyi toisesta seudusta ja kohtauksesta toiseen. Tuntui siltä, kuin hän ei olisi kertonut kokemuksistaan siksi että ne olivat hänen, vaan yksinomaan niiden omituisuuden ja erikoisuuden vuoksi, siksi, että tapahtumat olivat epätavallisia ja tilanteet naurettavia. Hän oli nähnyt vallankumouksia Etelä-Amerikassa ja harjoittanut nuoria hevosia Kubassa, ollut vakoilijana Etelä-Afrikassa ja sotakirjeenvaihtajana venäläis-japanilaisessa sodassa. Hän oli ajanut koirilla Klondykessa, huuhtonut kultaa Nomen hiekasta ja julkaissut sanomalehteä San Franciscossa. Yhdysvaltojen presidentti oli hänen ystävänsä. Hän oli kuin kotonaan sekä Lontoon että mannermaan klubeissa, Yokohaman Grand hotellissa ja Never-Never-maan hökkeleissä. Hän oli metsästänyt jaloa riistaa Siamissa, ollut helmenpyydystäjänä Paumotu-saarilla, käynyt tervehtimässä Tolstoita, nähnyt Oberammergaun kärsimysnäytännöt ja kulkenut Andien yli muulin selässä. Ja sitäpaitsi hän oli kuin elävä sanakirja, kun oli Länsi-Afrikan kuumeenpesistä kysymys.

Sheldon nojautui takakenoon tuolissaan parvekkeella, maisteli kahviaan ja kuunteli. Hän ei voinut sille mitään, että tuo mies, jonka elämä oli ollut niin vaihteleva, viehätti hänen mieltään. Ja kuitenkin hän oli tyytymätön. Hänestä tuntui siltä, että tuo mies puhui erikoisesti Joanille. Katseensa ja hymyilynsä hän kohdisti puolueettomasti heihin molempiin, mutta Sheldon oli vakuutettu siitä, että jos hän olisi ollut kahden kesken vieraan kanssa, niin keskustelu olisi saanut aivan toisen luonteen. Tudor oli huomannut, minkä vaikutuksen hänen kertomuksensa teki Joaniin, ja salli harkitusti muistojensa tulvia kietoen hänet romantiikan taikaverkkoon. Sheldon näki Joanin haltioituneen tarkkaavaisuuden, kuuli hänen välittömän naurunsa, hänen nopeat kysymyksensä ja ohimennen lausutut arvostelunsa, ja tietoisuus siitä, että hän rakasti Joania, alkoi herätä hänen sielussaan.

Senvuoksi hän oli hyvin hiljainen ja melkein surumielinen, vaikkakin hän silloin tällöin tunsi miltei suuttumusta vierastansa kohtaan. Vieläpä hän tuumi, kuinka suuri osa Tudorin kertomuksista mahtoi olla totta ja kuinka niiden todenperäisyys tai valheellisuus olisi todistettavissa. Samassa — aivan kuin taitavan näytelmänkirjoittajan näyttämölle tuomana — Utami astui kuistille kertomaan Joanille, että heidän asettamastaan ansasta oli tavattu krokotiili.

Tulitikku, jolla Tudor paraillaan sytytti savukettaan, valaisi hänen kasvojaan. Utami kiinnitti katseensa niihin ja unohti ilmoittaa asiansa emännälleen.

"Hei, Tudor", sanoi hän niin tuttavallisesti, että Sheldon aivan ällistyi.

Polynesialaisen käsi ojentui, Tudor pudisti sitä ja tuijotti hänen kasvoihinsa.

"Kuka tämä on?" kysyi hän. "En tunne teitä."

"Utami."

"Ja kuka Utami sitten on, tuhat tulimmaista? Missä minä olen teidät ennen tavannut, hyvä mies?"

"Te eihän unohda 'Huahine'?" kysyi Utami toruvalla äänellä. "Viimeinen kerta 'Huahine' oli matkalla?"

Tudor tarttui uudestaan tahitilaisen käteen ja pudisti sitä sydämellisesti.

"Vain yksi ainoa kanakki palasi tuolta 'Huahinen' viimeiseltä matkalta, ja se kanakki oli Joe. Hitto vieköön, mies, olen iloinen nähdessäni teidät, vaikk'en ole koskaan ennen kuullut uutta nimeänne."

"Niin, kaikki kutsu minu Joe 'Huahinella'. Mutta Utami minu nimi koko aika."

"Mutta mitä te täällä teette?" kysyi Tudor laskien merimiehen käden omastaan ja kumartuen jännittyneenä eteenpäin.

"Minu purjehti missie Lackalanna kanssa häne kuunari 'Miele'. Me käy
Tahiti, Raiatea, Tahaa, Bora-Bora, Manua, Tutuila, Apia, Savaii ja
Fidshi-saaret — monet, monet Fidshi-saaret. Minu jää missie Lackalanna
kanssa Salomonin-saarille. Hyvin pian häne saa toinen kuunari."

"Hän ja minä olimme ainoat, jotka jäimme eloon 'Huahinen' haaksirikon jälkeen", selitti Tudor muille. "Meitä oli laivassa viisikymmentäseitsemän henkeä, kun purjehdimme Huapasta, ja Joe ja minä olimme ainoat, jotka koskaan astuimme maihin sen jälkeen. Hirmumyrsky, kuten tiedätte, Paumotu-saarilla. Tämä tapahtui ollessani siellä helmenpyynnissä."

"Etkä sinä ole koskaan kertonut minulle, Utama, että olet kärsinyt haaksirikon hirmumyrskyssä", sanoi Joan nuhtelevasti.

Kookas tahitilainen siirsi painonsa jalalta toiselle ja veti suunsa hyväntahtoiseen hymyyn.

"Minu ajattele, se ei ole mitään", sanoi hän.

Hän kääntyi puoleksi ikäänkuin lähteäkseen, tahtoen tällä liikkeellä osoittaa, että hänestä tuntui sopivimmalta lähteä tiehensä, mutta että hänen teki kovasti mieli jäädä.

"All right, Utami", sanoi Tudor. "Huomispäivänä tulen teitä tapaamaan ja juttelemaan kanssanne."

"Hän pelasti henkeni, tuo veijari", selitti Tudor, kun tahitilainen poistui ja astui pehmein, raskain askelin portaita alas. "En ole koskaan tavannut parempaa uimaria."

Sitten Tudor Joanin hartaasta kehoituksesta kertoi "Huahinen" haaksirikosta. Ja Sheldon tupakoi ja mietti ja päätteli, että oli tuolla miehellä mitä vikoja tahansa, niin valehtelija hän ei ainakaan ollut.

XV.

Käsitteitten selvittelyä.

Päivät kuluivat, eikä Tudorin näyttänyt tekevän mieli keskeyttää vierailuaan Berandella. Kaikki oli valmiina lähtöön, mutta hän viipyi viipymistään viettäen paljon aikaa Joanin seurassa ja antoi täten uutta yllykettä sille vastenmielisyydelle, jota Sheldon tunsi häntä kohtaan. Hän teki uintiretkiä Joanin seurassa ja voitti hänet nopeudessa; hän harjoitti dynamiittikalastusta hänen seurassaan; hän sukelsi nälkäisten pohjavesihaikalojen parveen ja riisti niiden hampaista kuolemaantuomitun saaliin, kunnes hän saavutti koko tahitilaisjoukon hyväksymisen. Arahu kysyi häneltä, pystyisikö hän repimään kalan hain hampaista, niin että puolet siitä jäisi haille ja hän toisi puolet muassaan vedenpintaan. Tudor suoritti urotyön, mutta ällistyneen pedon karkea nahka raapaisi hänen olkapäänsä verille usean tuuman laajuiselta alalta. Joan oli ihastunut, ja Sheldonin, joka oli nähnyt kaiken, täytyi tunnustaa mielessään, että Joan oli tavannut seikkailu-unelmiensa sankarin. Joan ei nyt kaivannut rakkautta, mutta Sheldon tunsi, että jos hän koskaan tulisi rakastamaan, niin hänen rakkautensa kohdistuisi mieheen sellaiseen kuin Tudor — "mieheen, joka näytteli osansa hyvin", kuten hänen määrittelynsä kuului.

Tudorin läsnäolo painosti häntä, sillä tuolla miehellä oli erinomainen kyky tuoda kaikki hyvät puolensa näkyviin. Sheldon tiesi itse olevansa rohkea mies eikä senvuoksi katsonut kannattavan pitää melua tästä tosiseikasta. Hän tiesi, että hän olisi ollut aivan yhtä valmis kuin tuo toinen sukeltamaan pohjavesihaiparveen pelastaakseen ihmishengen, mutta hänestä oli epäoikeutettua ja mieletöntä sukeltaa niiden joukkoon kalanpuolikkaan takia. Heidän välillään oli se erotus, että hän piti uutimet laskettuina puotinsa varastoikkunain eteen. Elämä sykähteli hänessä tasaisesti ja syvällä, ja hänen luonteensa mukaista ei ollut turhanpäiten panna pintaa väreilemään, jotta maailma näkisi, mitä sen alla liikehti. Ja toisen ihmeteltävät urotyöt saivat hänet vetäytymään yhä syvemmälle kuoreensa ja verhoutumaan entistä tiukemmin rotunsa kylmään, stoalaiseen rauhaan.

"Te olette ollut niin ikävä viime päivinä", valitti Joan hänelle. "Voisi luulla, että olette sairas tai huonolla tuulella tai jotakin sellaista. Teillä ei näytä olevan päässänne yhtään ainoata ajatusta paitsi sellaisia, jotka koskevat neekereitä ja kookospähkinöitä. Mikä teitä vaivaa?"

Sheldon hymähti ja vetäytyi taas yhä syvemmälle itseensä. Hän kuunteli, kuinka Joan ja Tudor pohtivat kysymystä, miten valkoisen miehen voimakas käsivarsi ohjasi alempien rotujen elämää. Kuunnellessaan Sheldon äkkiä tuli ajatelleeksi, että sitähän hän juuri teki. Heidän filosofoidessaan hän sovitti opin elämään, hän oli laskenut rotunsa voimakkaan käden niiden alempirotuisten olentojen hartioille, jotka tekivät työtä Berandella tai uhkailivat sitä ulkoapäin. Mutta miksi puhua siitä? Riitti, kun teki sen, ja siihen hän tyytyikin.

Tätä mielipidettä hän puolusti kuivasti ja rauhallisesti ja joutui pian väittelyyn, jossa sekä Joan että Tudor vastustivat häntä. Ja tässä väittelyssä singautettiin sitä aitoenglantilaista itsensähillitsemistä ja mielenmalttia vastaan, joka oli hänen salainen ylpeytensä, mitä hämmästyttävin syytös, syytös jommoista hän ei ollut voinut uneksiakaan.

"Yankeet puhuvat paljon siitä, mitä he tekevät ja ovat tehneet", sanoi Tudor, "ja englantilaiset pitävät heitä kerskureina. Mutta yankee on pelkkä lapsi. Hän ei todellakaan tiedä, miten pitää kerskailla. Hän vaan puhuu teoistaan, katsokaahan. Mutta englantilainen voittaa hänet olemalla puhumatta niistä mitään. Englantilaisten sananparreksi käynyt kerskailun puute on lopultakin vain erikoisen ovelaa kerskailua. Sukkela temppu, sen myöntänette!"

"Tuota en ole koskaan tullut ajatelleeksi!" huudahti Joan. "Tietysti! Englantilainen suorittaa jonkin hirvittävän sankarillisen uroteon ja esiintyy hyvin vaatimattomasti ja hillitysti — kieltäytyy ensinkään puhumasta siitä — ja seuraus on, että hän vaitiolollaan ikäänkuin tahtoo sanoa: 'Kas tällaisia tekoja minä suoritan joka päivä. Se on yhtä helppoa kuin potkaista puupölkky tieltäni. Näkisittepä, mitä todellisia sankaritöitä voisin tehdä, jos niitä sattuisi tielleni. Mutta tämä vähäpätöinen tekonen, tämä pieni välikohtaus — tiedättekö, siinä en todellakaan voi havaita mitään huomattavaa tai tavatonta.' Mitä taas minuun tulee, niin jos lentäisin ilmaan ruutiräjähdyksessä tai pelastaisin sata ihmishenkeä, niin tahtoisin, että kaikki ystäväni saisivat kuulla sen ja heidän ystävänsä samoin. Minä olisin ylpeämpi kuin Lucifer tapahtuman johdosta. Tunnustakaa, mr Sheldon, että sisimmässänne tunnette ylpeyttä, kun olette tehnyt jotakin uskaliasta tai rohkeata."

Sheldon nyökäytti päätään.

"Eikö siis" — Joan jatkoi hyökkäystään — "tuon ylpeyden peittämistä huolettoman välinpitämättömyyden naamarin alle ole pidettävä valheen vertaisena?"

"On kylläkin", myönsi Sheldon. "Mutta sillä tavoin me valehtelemme joka päivä. Se johtuu tottumuksesta. Kyllä teidänkin maanmiehenne aikanaan siihen tottuvat. Sanoihan mr Tudor äsken, että yankeet ovat nuoria."

"Jumalan kiitos, me emme vielä ole oppineet sillä tavoin valehtelemaan."

"Olettepa kyllä", sanoi Sheldon äkkiä. "Juuri sellaisen valheen te itse lausuitte aivan pari päivää sitten. Muistatteko, kun kiipesitte lyhtyköyttä myöten vain käsivoimia käyttäen. Silloin teidän kasvonne valehtelivat."

"Eivät suinkaan."

"Suokaa anteeksi", jatkoi Sheldon. "Kasvonne olivat yhtä rauhalliset kuin olisitte istunut mukavassa nojatuolissa. Niiden ilmeestä olisi luullut, että ruumiinpainonne nostaminen pelkin käsivoimin köyttä ylös oli teille peräti jokapäiväinen temppu — aivan kuin jos olisitte potkaissut pyöreän pölkyn tieltänne. Älkääkä koettakokaan uskotella minulle, miss Lackland, ettette irvistellyt aika pahoin kiivetessänne ensi kertaa köyttä myöten. Mutta aivan kuin mikä sirkustaiteilija tahansa te harjoittelitte ja pääsitte irvistelyaikakauden yli. Te totutitte kasvonne salaamaan tunteitanne, salaamaan ne äärimmäiset ponnistukset, jotka lihastenne oli kestettävä. Mr Tudorin sanoja käyttääkseni vain sangen ovelasti asetitte fyysillisen kyvyn näytteille. Ja juuri samaa laatua on meidän englantilaisten vaatimattomuus — tottumusta, siinä kaikki. Olemmehan me toki sisimmässämme ylpeitä siitä mitä teemme ja olemme tehneet, ylpeitä kuin Lucifer — niin, ehkäpä vieläkin ylpeämpiä. Mutta me olemme aikamiehiä emmekä enää puhu näistä asioista."

"Minä antaudun", huudahti Joan. "Te ette sittenkään ole aivan typerä."

"Kas niin, nyt te panitte meidät pussiin", myönsi Tudor. "Mutta se ei olisi onnistunut, ellette olisi rikkonut tottumuksenne lakeja?"

"Miten tarkoitatte?"

"Puhumalla."

Joan taputti hyväksyvästi käsiään. Tudor sytytti uuden savukkeen, ja
Sheldon istui tuolissaan järkähtämättömän ääneti.

"Nyt hän sittenkin sai teidät matiksi", kiusoitteli Joan. "Miksi ette muserra häntä?"

"En todellakaan keksi mitä sanoisin", sanoi Sheldon. "Tiedän, että olen oikeassa, ja se tyydyttää minua."

"Te voisitte vastata", ehdotti Joan, "että kun aikamies on lasten seurassa, niin hänen täytyy alentua käyttämään lasten kieltä tullakseen ymmärretyksi. Siinä syy, miksi te rikoitte tottumuslakinne. Me lapset emme muuten olisi ymmärtäneet teitä."

"Tehän hylkäätte minut keskellä taistelun tuoksinaa ja menette vihollisen puolelle, miss Lackland", välitti Tudor.

Mutta Joan ei kuullut. Sensijaan hän katsoi tarkkaan pihan yli ja ulapalle päin. Miehet seurasivat hänen katsettaan ja näkivät vihreän valon ja ison aluksen purjeet.

"Palanneekohan 'Martha'?" sanoi Tudor umpimähkään.

"Ei, sivulyhty on liian matalalla", vastasi Joan. "Ja sitäpaitsi he ovat ottaneet airot esille. Ettekö kuule? Niin isoa alusta kuin 'Marthaa' ei kannattaisi ryhtyä soutamaan."

"Sitäpaitsi 'Marthalla' on kahdenkymmenenviiden hevosvoiman bentsiinimoottori", lisäsi Tudor.

"Juuri sellainen alus sopisi meille", sanoi Joan innokkaasti Sheldonille. "Minun pitää todella koettaa hankkia kuunari, jossa on kone. Voisin ostaa käytetyn moottorin ja panettaa sen siihen."

"Siitä olisi seurauksena, että menoihimme tulisi lisäksi koneenkäyttäjän palkka", vastusti Sheldon.

"Mutta vastapainoksi laivamme silloin kulkisi nopeammin", puolusti Joan, "ja se kävisi vakuutuksesta. Kyllä minä tiedän. Olenhan itse ollut tuulen kourissa matalikoilla. Ja sitäpaitsi, ellette te olisi niin keskiaikainen mielipiteiltänne, niin minä voisin olla laivurina ja siten säästäisimme enemmän kuin koneenkäyttäjän palkan."

Sheldon ei vastannut hyökkäykseen, ja Joan katsahti häneen. Hän katsoi merelle päin ja lyhdyn valossa Joan erotti hänen kasvojensa piirteet. Ne olivat voimakkaat, ankarat, jurot, suu melkein jalopiirteisen kaunis, päättäväisempi ja ohuthuulisempi kuin Tudorin. Ensi kerran hän huomasi, kuinka paljon voimaa, levollisuutta ja rauhaa hänen kasvonsa kuvastivat ja kuinka vilpitöntä rehellisyyttä ja luottamusta herättävää lujuutta ne ilmaisivat. Hän vilkaisi Tudoriin, joka seisoi hänen toisella puolellaan. Hänen kasvonsa olivat kauniimmat, ne miellyttivät ensi näkemältä. Mutta Joan ei pitänyt hänen suustaan. Se oli kuin luotu suutelemaan, ja hän inhosi suuteloita. Tämä hänen arvostelunsa ei ollut perusteellisesti harkittu, se tuli hänen mieleensä heikkona, epämääräisenä vastenmielisyyden tunteena. Tänä hetkenä kevyt epäilys Tudorin arvosta kävi läpi hänen mielensä. Ehkä Sheldon arvosteli häntä oikein. Hän ei sitä tietänyt eikä välittänytkään siitä, sillä laivat ja meri ja kaikki, mikä merellä tapahtui, herätti hänessä paljon elävämpää mielenkiintoa kuin miehet, ja seuraavassa tuokiossa hän tuijotti lämpimän, troopillisen pimeyden halki lähestyviä purjeita ja keinuvan sivulyhdyn tasaisen vihreätä valoa kohti ja kuunteli jännittyneenä, miten airot narskuivat hangoissaan. Sielunsa silmillä hän saattoi nähdä mustien soutajien alastomat ruumiit heidän ponnistellessaan voimainsa takaa ja taipuessaan tahdissa edestakaisin, ja hän tiesi, että jossakin tuon vieraan aluksen kannella oli välttämätön laivuri, joka ohjasi aluksen satamaan tarkasti tutkiskellen katseellaan rannan himmeätä puurajaa tarkoin arvioiden mielessään yön pimeyden takia petollisia etäisyyksiä. Maatuuli oli vasta alkanut puhaltaa ja sen ensimmäiset henkäykset hipaisivat hänen poskeaan. Hän seisoi tuolla kannella miettien, punniten, arvioiden ja halliten sitä parinkymmenen tai useamman miehen alati epäluotettavaa työvoimaa, jonka avulla ja josta huolimatta hän varmasti ohjasi alusta oikeaan suuntaan. Joan tiesi kaiken tämän siksi, että hän rakasti tätä elämää ja tunsi sitä kohtaan niin elävää harrastusta kuin vain merimies voi tuntea.

Hän kuuli mittaluodin kahdesti loiskahtavan ja kuunteli tarkkaavaisesti huutoa, joka seurasi. Kerran kajahti miehen ääni, joka matalana, käskevänä lausui määräyksen, ja hän värähti ilosta kuullessaan sen. Se oli vain käsky peräsimen ääressä seisovalle miehelle kääntää peräsin vasemmalle. Joan huomasi laivan hiukan muuttavan suuntaa ja tiesi sen tapahtuvan, jotta maatuulen ensimmäiset henkäykset tarttuisivat veltosti lepattaviin purjeisiin. Hän odotti, että sama matala ääni lausuisi sanat "riittää jo." Ja kun se tapahtui, niin hän taas värähti ilosta. Vielä kerran mittaluoti loiskahti ja kuului huuto "yksitoista syltä." — "Antaa mennä!" kuuli hän matalan äänen jälleen lausuvan pimeydestä, ja näitä sanoja seurasi ankkuriketjun räminä. Väkipyörän kitinä purjeita alas laskettaessa — keulapurje ensinnä — oli hänelle kuin soittoa. Hän kuuli silmänräpäyksessä, kun muuan köysi takertui halkaisijaa laskettaessa, ja oli melkein näkevinään, miten laivamies kärsimättömästi nykäisten sai sen selväksi. Eikä hän välittänyt vähääkään kumpaisestakaan vieressään seisovasta miehestä, ennenkuin molemmat lyhdyt, punainen ja vihreä, tulivat näkyviin ankkurin estäessä laivaa kulkemasta eteenpäin.

Sheldon tuumi, mikä laiva tämä mahtoi olla, ja Tudor pysyi itsepäisesti luulossaan, että se oli "Martha."

"Se on 'Minerva'", sanoi Joan päättäväisesti.

"Kuinka te sen tiedätte?" kysyi Sheldon epäillen hänen varmuuttaan.

"Ensiksikin se on ketch-alus. Ja sitäpaitsi minä heti tunsin sen piikkipylpyräin natinan — ne ovat liian isot verrattuina nostoköysiin."

Tumma olento kulki pihan poikki rannanpuoliselta veräjältä päin, jonka luona hän — kuka lieneekin ollut — oli katsellut lähestyvää alusta.

"Sinäkö siellä, Utami?" huusi Joan.

"Ei, missie, minu Matapuu", kuului vastaus.

"Mikä laiva se on?"

"Minu luule 'Minerva'."

Joan katsoi voitonriemuisesti Sheldoniin, joka kumarsi.

"Jos Matapuu sen sanoo, niin sen täytynee olla totta", murahti hän.

"Mutta kun Joan Lackland sen sanoo, niin te epäilette", huudahti Joan, "aivan samoin kuin epäilette hänen laivurinkykyään. Mutta olkoon menneeksi, vielä te saatte katua epäystävällisyyttänne. Kas nyt venettä lasketaan vesille, ja viiden minuutin päästä saamme puristaa Christian Youngin kättä."

Lalaperu toi laseja ja savukkeita ja ikuista whiskyä ja soodavettä, ja ennenkuin viisi minuuttia oli kulunut narahti veräjä, ja Christian Young astui iho yhtä kullanruskeana ja ääni, katse ja kädet yhtä pehmeinä ja lempeinä kuin ennenkin bangalon portaita ylös ja lyöttäytyi heidän seuraansa.

XVI.

Keskenkasvuinen tyttö.

Kuten tavallisestikin oli Christian Youngilla uutisia yllin kyllin kerrottavina — uutisia Guvutun juomingeista, missä miehet kerskuivat ryyppäävänsä ryyppyjen välilläkin, uutisia uusista kivääreistä, jotka olivat matkalla Ysabeliin, Malaitan viimeisistä murhista, että Tom Butler oli sairaana Santa Annalla, ja lopuksi sekä kaikkein tärkeimpänä tieto, että "Matambo" oli ajanut matalikolle Shortlandsin tienoilla ja sai luopua seuraavasta vuorostaan korjausten takia.

"Se merkitsee, että teidän täytyy odottaa viisi viikkoa kauemmin päästäksenne Sydneyhin", sanoi Sheldon Joanille.

"Ja että meiltä kuluu kallista aikaa hukkaan", lisäsi tämä pahoillaan.

"Jos aiotte Sydneyhin, niin 'Upolu' lähtee sinne Tulagista huomenna iltapäivällä", sanoi Young.

"Minä luulin, että sen oli määrä hankkia saksalaisille työväkeä Samoa-saarilta", väitti Joan. "Mutta oli miten oli, niin voisinhan ensin purjehtia 'Upolussa' Samoa-saarille ja sitten Apiassa siirtyä johonkin Weir-linjan rahtialukseen. Olisihan se pitkä kierros, mutta sittenkin voittaisimme siten aikaa."

"'Upolu' menee tällä kertaa suoraa päätä Sydneyhim", selitti Young. "Se on matkalla kuivatelakalle, nähkääs — ja voisitte astua laivaan vaikkapa vasta kello viideltä huomenna iltapäivällä — niin ainakin kapteeni minulle vakuutti."

"Mutta minun täytyy ensin käydä Guvutussa." Joan katsahti miehiin lystikäs ilme kasvoillaan. "Minulla on eräitä ostoksia tehtävänä. Enhän minä voi tulla Sydneyhin puettuna näihin Beranden ikkunaverhoihin. Minun täytyy ostaa kangasta ja neuloa itselleni puku menomatkalla. Lähden nyt heti — tunnin kuluttua. Lalaperu, käske Adamu-Adam minun luokseni, Sano myös, että Ornfiri laittaa kai-kaita. minulle veneeseen." Hän nousi seisoalleen ja katsahti Sheldoniin, "Ja olkaa te hyvä ja käskekää palvelijoita kantamaan vene rantaan — minun veneeni, kuten ymmärrätte. Tunnin kuluttua lähden matkaan."

Sekä Sheldon että Tudor katsoivat kellojaan.

"Soutu sinne kestäisi koko yön", sanoi Sheldon. "Voisitte toki odottaa aamuun."

"Ja jättää ostokseni tekemättä? Ei kiitos! Ja sitäpaitsi 'Upolu' ei ole mikään säännöllinen matkustajahöyry, ja se voi aivan yhtä hyvin lähteä ennen aikojaan kuin määrähetkellä. Ja sen mukaan, mitä olen saanut kuulla Guvutun mässäreistä, arvelen, että siellä on edullisinta tehdä ostoksensa aamulla. Ja nyt saatte suoda minulle anteeksi, sillä minun täytyy mennä pakkaamaan."

"Minä lähden teidän kanssanne", ilmoitti Sheldon.

"Antakaa minun viedä teidät sinne 'Minervalla'", sanoi Young.

Joan pudisti nauraen päätään.

"Minä lähden omalla veneelläni. Teidän levottomuudestanne voisi saada sen käsityksen, että olen ensi kertaa kotoa poissa. En voi suostua siihen, että te, mr Sheldon, joka olette yhtiökumppanini, jättäisitte Beranden ja työnne vain turhan kohteliaisuuden takia. Jos ette anna minun ruveta laivuriksi, niin minä puolestani en anna teidän maleksia pitkin meren ulapoita suojelemassa nuoria naisia, jotka eivät ole suojeluksen tarpeessa. Ja mitä teihin tulee, kapteeni Young, niin tiedätte varsin hyvin, että vasta tänä aamuna lähditte Guvutusta, että olette matkalla Marauun, ja että itse olette sanonut, että teidän on jatkettava matkaanne kahden tunnin kuluttua."

"Mutta enkö minä saa viedä teitä sinne?" kysyi Tudor, ja hänen äänessään oli suostutteleva sävy, joka ärsytti Sheldonin hermoja.

"Ette, ette, kerta kaikkiaan ette", huusi Joan. "Teillä on kaikilla tehtävänne ja minulla samoin. Minä tulin Salomonin-saarille työtä tehdäkseni enkä liikkuakseni suojelijan seuraamana kuin mikäkin nukke. Ja tässähän sitäpaitsi tulee yksi henkivartijoistani ja onhan minulla heitä yhteensä kokonaista kahdeksan."

Adamu-Adam seisoi hänen vieressään päätään pitempänä häntä ja kaikkia kolmea valkoista miestä. Hänen kireä puuvillakankainen paitansa ei voinut salata peloittavaa voimaa uhkuvia lihaksia.

"Katsokaa hänen nyrkkejään", sanoi Tudor. "Minä en tahtoisi saada häneltä korvapuustia."

"Siitä en teitä moiti." Joan nauroi muistellen jotakin. "Näin hänen kerran kolhaisevan erään ruotsalaisen laivan kapteenia Levukan rannikolla Fidshi-saarilla. Syy oli kapteenin. Näin itse koko kohtauksen, ja se oli loistava. Adamu sivalsi häntä vain kerran, mutta isku katkaisi miehen käsivarren. Muistatteko, Adamu?"

Kookas tahitilainen hymyili ja nyökäytti päätään, mutta hänen mustat, lempeät hirvensilmänsä näyttivät vakuuttavan, ettei hän suinkaan ollut niin taisteluhaluinen luonteeltaan kuin ehkä olisi voinut luulla.

"Me lähdemme tunnin kuluttua veneellä Guvutuun, veikkoseni", sanoi Joan hänelle. "Kertokaa veljillenne kaikille, niin että he tietävät laittautua kuntoon. Lähdemme sitten 'Upolussa' Sydneyhin. Te saatte kaikki tulla mukaan, purjehdimme sieltä uudella kuunarillamme takaisin Salomonin-saarille. Ottakaa kahdet paidat ja dungarit mukaan. Siellä on hyvin kylmä ilma. Juoskaa nyt ja sanokaa, että he pitävät kiirettä. Jättäkää pyssyt kotiin. Antakaa ne mr Sheldonin huostaan. Niitä emme tarvitse."

"Jos te todella aiotte lähteä…" aloitti Sheldon.

"Siitähän me sovimme jo aikoja sitten", vastasi Joan lyhyesti. "Nyt menen pakkaamaan. Mutta sanonpa teille, kuinka voisitte minua auttaa — ottakaahan esiin hiukan tupakkaa ja muuta, mitä laivamieheni voivat tarvita matkalla."

Tuntia myöhemmin nuo kolme miestä olivat puristaneet Joanin kättä alhaalla rannassa. Hän antoi merkin, ja vene lähti liikkeelle. Kuusi miestä istui airoissa seitsemäs kokassa ja Adamu-Adam hoiti peräsintä. Joan seisoi perätuhdon luona toistellen jäähyväishuutojaan — solakka nuori nainen puettuna samaan ruumiinmukaiseen päällysnuttuun, joka hänellä oli olin yllään tullessaan maihin haaksirikkonsa jälkeen, pitkäpiippuinen Colt-revolveri riippuen väljästi vyöstä, puhdaspiirteiset, poikamaiset kasvot loistaen Stetson-hatun alta, joka turhaan koetti peittää hiusten runsautta.

"Teidän on paras mennä katon alle", huusi hän miehille. "Aika sadekuuro on tulossa. Ja toivottavasti meillä on kyllin pitkä ankkuriketju, kapteeni Young. Hyvästi — hyvästi kaikki tyynni!"

Hänen viimeiset sanansa tulivat pimeydestä, joka oli kietonut veneen läpinäkymättömään verhoon. Mutta nuo kolme miestä tuijottivat yhä siihen suuntaan, mihin vene oli kadonnut, ja kuuntelivat airojen tasaista natinaa, kunnes sekin heikkeni kuulumattomiin.

"Hän on vain lapsi", sanoi Christian Young hitaasti ja juhlallisesti.
Hän näytti juuri tehneen tämän keksinnön.

"Vain lapsi", toisti hän vielä juhlallisemmin.

"Riivatun kaunis tyttölapsi ja rohkea lisäksi", sanoi Tudor nauraen.
"Hänessä on puhtia, eikö totta, Sheldon?"

"Rohkea hän on", kuului hidas vastaus, sillä Sheldonia ei haluttanut puhella Joanista.

"Hän on amerikkalainen, siitä se johtuu", jatkoi Tudor. "Pois tieltä ja eteenpäin, tarmoa ja riippumattomuutta… Mitä te ajattelette, kapteeni?"

"Minä ajattelen, että hän on nuori, hyvin nuori, vain lapsi", sanoi "Minervan" kapteeni tuijottaen lakkaamatta pimeyteen, joka peitti meren näkyvistä.

Pimeys näytti äkkiä käyneen entistä mustemmaksi, ja he hapuilivat rantatörmää ylös veräjälle päin.

"Varokaa putoavia pähkinöitä", huusi Sheldon, kun sadetuulen ensimmäiset puuskat vinkuivat palmujen latvoissa. He tarttuivat toistensa käsiin ja hoipertelivat tällä tavoin polkua ylös kypsien kookospähkinöiden putoillessa hirvittävänä sateena heidän ympärilleen. He pääsivät kuistille ja istuivat hiljaa whiskylasiensa ääressä kukin tuijottaen suoraan merelle, missä "Minervan" hurjasti hyppelehtivä lyhty silloin tällöin sateen väliajoilla ilmestyi näkyviin.

Jossakin tuolla merellä, ajatteli Sheldon, oli Joan Lackland, tuo keskenkasvuinen tyttölapsi, joka näytti naiselta, mutta jolla oli pojan mieli ja pojan intohimot. Hän lähti nyt Berandelta myrskyssä ja sateessa — niinkuin oli tänne tullutkin, istuen veneensä perätuhdolla Adamu-Adamin pitäessä perää ja muun alkuasukasjoukkonsa ponnistellessa airoissa. Ja hän oli vienyt Stetson-hattunsa mennessään ja patruunavyönsä ja pitkäpiippuisen revolverinsa. Sheldon huomasi äkkiä tuntevansa rajatonta hellyyttä noita hänen omistamiaan esineitä kohtaan, joille oli salaa nauranut nähdessään ne ensi kerran. Hän huomasi, että mielikuvituksensa oli eksyttämäisillään hänet hempeämielisyyteen, ja hänen teki mieli nauraa. Mutta hän ei nauranut. Seuraavassa hetkessä hän taas oli näkevinään tuon hatun, vyön ja revolverin. Epäilemättä tämä oli rakkautta, tuumi hän ja tunsi miltei ylpeyttä siitä, että Salomonin-saarten ei ollut onnistunut kokonaan tukahduttaa hänen tunne-elämäänsä.

Tuntia myöhemmin Christian Young nousi paikaltaan, koputti tuhan piipustaan ja valmistautui lähtemään laivaansa jatkaakseen jälleen matkaansa.

"Hänellä ei ole mitään hätää", sanoi hän. Kukaan ei ollut sanonut mitään, mihin hänen sanansa olisivat liittyneet, mutta ne jatkoivat sopivasti jokaisen ajatuksia. "Hänellä on hyvä miehistö, ja hän on itsekin merimies. Hyvää yötä, mr Sheldon. Voinko jotenkuten hyödyttää teitä Maraun-matkallani?" Hän kääntyi toisaalle ja osoitti kädellään laajenevaa tähtikirkasta taivaan kaistaletta. "Tulee sittenkin kaunis yö. Kun on näin suotuisa tuuli, on hänellä varmaan jo purjeet ylhäällä ja hän ehtii Guvutuun päivän valjetessa. Hyvää yötä."

"Luulenpa, että menen nukkumaan minäkin", sanoi Tudor nousten tuoliltaan ja laskien lasinsa pöydälle. "Lähden matkaan niin aikaisin aamulla kuin suinkin. Olenhan viipynytkin täällä aivan sopimattoman kauan. Hyvää yötä."

Jäädessään yksin istuskelemaan Sheldon mietti mielessään, olisikohan tuo toinen mies päättänyt lähteä matkaan huomisaamuna, ellei Joan olisi purjehtinut tiehensä. No niin, joka tapauksessa oli lohdullista tietää, että Joan ei ollut tahtonut jäädä Berandelle yhdenkään miehen, ei Tudorinkaan tähden. "Lähden tunnin kuluttua" — nuo sanat kaikuivat Sheldonin mielessä, ja sulkiessaan silmänsä hän näki Joanin sellaisena kuin tämä oli seisonut kuistilla lausuessaan ne. Hän hymyili. Samassa silmänräpäyksessä kuin tyttö oli kuullut laivan lähdöstä, oli hän päättänyt lähteä. Se ei ollut erikoisen imartelevaa kenellekään heistä miehistä, mutta mitä arvoa olisikaan kellään miehellä saattanut olla hänen silmissään, kun Sydneyssä kaupan oleva kuunari ilmestyi hänen näköpiiriinsä? Mikä olento? Mikä hämmästyttävä olento!

Seuraavina päivinä Berande tuntui Sheldonista äärettömän yksinäiseltä. Joanin lähdön jälkeisenä aamuna hän oli nähnyt Tudorin retkikunnan suuntaavan kulkunsa Balesunaa ylöspäin, myöhään iltapäivällä hän oli kaukoputkellaan erottanut "Upolun" savun, "Upolun", joka vei Joania Sydneyhin, ja illalla hän istuutui yksin päivällispöytään omistaen enemmän aikaa Joanin tyhjän tuolin katselemiseen kuin syömiseen. Hän ei kertaakaan astunut kuistille kiinnittämättä ensimmäiseksi katsettaan hänen pihamaan nurkassa sijaitsevaan ruohomajaansa, ja eräänä iltana, työnnellessään välinpitämättömästi palloja sinne tänne biljardipöydällä, hän äkkiä havahtuen mietteistään huomasi tuijottavansa naulaan, johon Joanilla oli alusta alkaen ollut tapana ripustaa Stetson-hattunsa ja revolverivyönsä.

Miksi hän oikeastaan välitti tuosta tytöstä? kysyi hän suutuksissaan itseltään. Joan oli varmastikin vihoviimeinen nainen, joka hänen olisi pistänyt päähänkään valita vaimokseen. Hän ei ollut koskaan tavannut naista, joka olisi häntä siinä määrin hermostuttanut, repinyt verille hänen tunteitaan, loukannut hänen sopivaisuuskäsitteitään ja halveksinut miltei kaikkia ominaisuuksia, jotka olivat muodostaneet hänen naisihanteensa. Oliko hän liian kauan ollut poissa maailmasta? Oliko hän unohtanut naisen luonteen erikoisuuden? Oliko hänen tunteeseensa syynä vain läheinen naapuruus? Joanhan ei ollut mikään oikea nainen. Hän esiintyi vain naisen valepuvussa. Näennäisestä naisellisuudestaan huolimatta hän oli poika, jota poikamaiset kujeet huvittivat, joka sukelteli haikalaparvien keskelle temmatakseen kalan pedon suusta, ammuskeli revolverilla, himosi seikkailuja ja — mikä merkitsi enemmän — lähti itse valaanpyyntiveneellään niitä etsimään, hurjat saarelaisensa seuranaan ja rahapussi mukanaan. Mutta hän rakasti häntä — se oli sittenkin tärkeintä — eikä yrittänytkään kieltää sitä itseltään. Hän ei ollut pahoillaan siitä, että näin oli käynyt. Hän rakasti häntä — se oli vastustamaton, ihmeellinen tosiasia.

Hän tunsi jälleen haltioitunutta työintoa. Salomonin-saarten ankara todellisuus oli hävittänyt kaikki hänen haaveensa troopillisessa maassa toimivan plantaasin viljelijän elämästä. Hughien kuoltua hän oli päättänyt jotenkuten ponnistella eteenpäin, mutta tämä päätös ei ollut perustunut haluun. Sen pohjana oli kernaamminkin ollut hänen luonteensa itsepäisyys, joka teki aloitetun työn keskenheittämisen hänelle vastenmieliseksi. Mutta nyt kaikki oli toisin. Berande oli käynyt äärettömän tärkeäksi. Työn täytyi onnistua — ei ainoastaan sen vuoksi, että Joan oli siinä osallinen, vaan siksi, että hän tahtoi saada heidän yhtiökumppanuutensa ikuiseksi. Vielä kolme vuotta, ja plantaasi olisi loistavasti kannattava sijoitus. Silloin he joka vuosi ja useamminkin voisivat tehdä matkoja Austraaliaan, ja pistäytyisivät tietenkin silloin tällöin kotona Englannissa — tai Hawaiilla.

Illat hän istui kumartuneena tilikirjojensa yli ja teki loputtomia laskelmia, jotka perustuivat halvempiin koprankuljetusmaksuihin ja tämän kauppatavaran arvioituihin maksimi- ja minimihintoihin markkinoilla. Päivät hän vietti viljelyksillä. Hän pani alulle uusia raivaustöitä, ja sekä ne että istutus edistyivät hänen valvontansa alaisina nopeammin kuin koskaan ennen. Hän antoi koetteeksi mustille työmiehille palkkioita ylityöstä ja toivoi hartaasti, että voisi saada enemmän työväkeä. Tämä ei käynyt mahdolliseksi, ennenkuin Joan palasi kuunarillaan, sillä kaikki laivat, joiden varsinaisena tehtävänä oli mustan työväen hankkiminen, olivat pitkiksi ajoiksi sitoutuneet Fulcrum-veljesten, Morgon & Raffin, Fires'in ja Philp-yhtiön palvelukseen, ja "Flibberty Gibbetillä" oli työtä yllin kyllin sen kulkiessa edestakaisin hänen hajallaan olevien kauppa-asemiensa välillä, joita oli Uuden-Georgian rannikolta aina Ulavaan ja Sikianaan asti. Hänen täytyi saada työväkeä, mutta jos Joanin onnistuisikin hankkia kuunari, niin kuluisi vähintään kolme kuukautta, ennenkuin ensimmäiset työläiset astuisivat Beranden rantaan. Viikkoa "Upolun" lähdön jälkeen "Malakula" laski ankkurinsa Beranden edustalla, ja laivuri tuli maihin pelaamaan biljardia ja juttelemaan, kunnes maatuuli alkaisi puhaltaa. Sitäpaitsi hänen aivan välttämättä täytyi käydä maissa, sanoi hän lastauspäällysmiehelleen, ei ainoastaan siksi, että hänellä oli muassaan iso mytty erilaisia Joanin lähettämiä siemeniä ja tarkat ohjeet niiden istuttamisesta, vaan samalla tuottaakseen Sheldonille aika yllätyksen kertomalla uutisen, joka hänellä oli tiedossaan.

Kapteeni Auckland pelasi ensin biljardinsa ja vasta vaivuttuaan mukavaan nojatuoliin ja saatuaan toiset whiskylasin käteensä hän antoi pommin räjähtää.

"Suurenmoinen otus tuo teidän miss Lacklandinne", sanoi hän nauraa hihittäen. "Väittää ostaneensa osuuden Berandesta. Teidän yhtiökumppaninne toisin sanoen. Onko se totta?"

Sheldon nyökäytti rauhallisesti päätään.

"Oikeinko totta? Sepä vasta oli yllätys! Mutta eipä hän vain ole saanut Guvutua eikä Tulagia sitä uskomaan. Ovathan ne siellä melko tottuneita kaikenlaisiin epäsäännöllisyyksiin, mutta — hahahaa!" Hän vaikeni voidakseen nauraa tarpeekseen ja pyyhki kaljua päätään nenäliinalla. "Mutta tuo hänen yhtiökumppanuusjuttunsa oli heille liian paksu, vaikkakin se antoi heille aiheen juoda muutamia ylimääräisiä maljoja."

"Se ei ole missään suhteessa epäsäännöllistä. Se on aivan tavallinen kauppasopimus." Sheldon koetti käyttäytyä ikäänkuin tällaisia sopimuksia tehtäisiin Salomonin-saarten viljelyksillä joka päivä. "Hän sijoitti noin viisitoistasataa puntaa Berandeen…"

"Niin hän kertoi."

"Ja nyt hän on lähtenyt plantaasin asioissa Sydneyhin."

"Ohoh, eipä olekaan."

"Anteeksi — mitä sanoitte?" kysyi Sheldon.

"Että hän ei ole lähtenyt Sydneyhin, siinä kaikki."

"Mutta eikö 'Upolu' siis lähtenytkään? Olisin voinut vannoa nähneeni sen savun myöhään viime tiistai-iltapäivänä sen juuri kulkiessa Savon ohi."

"'Upolu' kyllä lähti, niinkuin sen pitikin." Kapteeni Auckland maisteli whiskyään hermostuttavan hitaasti. "Mutta miss Lackland ei ollut matkustajien joukossa."

"Missä hän sitten on?"

"Viimeksi näin hänet Guvutussa. Hänhän oli matkalla Sydneyhin ostamaan kuunaria, eikö totta?"

"Oli, oli."

"Niin hän sanoi. No niin, hän on ostanut kuunarin, mutta minä en antaisi siitä kymmentä shillinkiäkään, kun luoteinen alkaa puhaltaa, ja sitä kai meidän ei tarvitse kauan odottaa. Meillä on ollut niin kauan kaunista ilmaa, ettei sitä voi enää kauan kestää."

"Jos te olette tullut tänne saadaksenne minut uteliaaksi, ukkoseni", sanoi Sheldon, "niin olette totta vie onnistunut. Jatkakaahan nyt ja kertokaa suoraan kaikki mitä on tapahtunut. Mitä kuunaria tarkoitatte? Missä se on? Kuinka hän tuli sen ostaneeksi?"

"Ensiksikin se on nimeltään 'Martha'", ilmoitti laivuri laskien vastaukset sormillaan. "Toiseksi se nykyään on ulommaisilla kareilla Punga-Pungan edustalla putipuhtaana kaikesta, mikä irti lähtee, ja valmiina menemään pirstaleiksi heti kun meri käy hiukankaan levottomaksi. Ja kolmanneksi miss Lackland osti sen huutokaupalla. Hän sai sen viidelläkymmenellä viidellä punnalla. Paikalla asuva valtion asiamies, kolmas apulainen, piteli nuijaa. Kyllähän minun luulisi tietävän, kun itse tarjosin viittäkymmentä Morgan & Raffin puolesta. Niiden teki sitä kovasti mieli, totta vie. Mutta minä sanoin heille etukäteen, että menkööt helvettiin ja syyttäkööt itseänsä, kun kieltävät minua menemästä ylemmäksi kuin viiteenkymmeneen, vaikka ovat sitä mieltä, että 'Marthan' hylystä kannattaisi maksaa enemmänkin. Nähkääs, he eivät odottaneet kilpailijoita. Fulcrum-veljeksillä ei ollut edustajaa paikalla, ei liioin Fires'illä eikä Philp-yhtiöllä, ja ainoa, jota olisi voinut pelätä, oli Nielsenin asiamies, Squires, ja hänet he juottivat humalaan ja uneen Guvutussa. 'Kaksikymmentä' oli minun ensimmäinen huutoni 'Kaksikymmentäviisi', huusi tyttölapsi. 'Kolmekymmentä', sanon minä. 'Neljäkymmentä', sanoo hän. 'Viisi kymmentä', sanon minä. 'Viisikymmentä viisi', sanoo hän. Ja siinä minä sitten seisoin. 'Odottakaahan', sanon minä, 'kunnes saan tavata isäntäni'. 'Sitä ette saa' sanoo hän. 'Se on tapani', sanon minä. 'Ei missään maailmassa', sanoo hän. 'Silloin me Salomonin-saarilla olemme kohteliaampia', sanon minä. — Ja kautta kunniani, olen varma siitä, että Burnett olisi myöntynyt pyyntööni, ellei tyttö olisi alkanut piipittää niin suloisesti ja viekkaasti, kuin ajatella saattaa. 'Herra huutokaupanpitäjä', sanoi hän, 'olkaa hyvä ja jatkakaa huutokauppaa tavalliseen tapaan. Minulla on muitakin asioita toimitettavina, enkä mitenkään voi koko päivää odottaa ihmisten takia, jotka eivät tiedä mitä tahtovat.' Ja sitten hän hymyilee Burnettille, tuolla tavoin, niin, tiedättehän, sellaista oikein hemasevaa hymyä, ja eikö se riivatun Burnett heti paikalla ala veisata vanhaa virttään. 'Eikö kukaan tarjoa enempää? No sitten minä annan sen sille, jolla on viimeinen huuto. Viisikymmentäviisi puntaa, ensimmäinen, toinen, ja —- kolmas kerta. Se tuli teille, miss — hm — mikä nimi?' — 'Joan Lackland', sanoo tyttö hymyillen minulle, ja juuri sillä tavoin hän osti 'Marthan'."

Sheldon kävi äkkiä levottomaksi. "Martha" oli hienompi kuunari kuin "Malakula", sanalla sanoen hienoin kaikista Salomonin-saarten kuunareista, erikoisen sopiva pestauslaivaksi. Ja olihan se aivan kotinurkissa. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että kun sellainen alus myytiin huutokaupalla viidestäkymmenestäviidestä punnasta, niin täytyi olla hyvin pienet mahdollisuudet saada se pelastetuksi.

"Mutta miten kaikki oikeastaan kävi?" kysyi hän. "Eivätkö myyjät hätiköineet vähän liikaa?"

"Ei ollut muuta neuvoa. Tunnettehan Punga-Pungan matalikon. Sillä paikalla 'Martha' ei ole kahden penninkään arvoinen, jos alkaa tuulla mistä hyvänsä, ja nyt on luoteismyrsky odotettavissa millä hetkellä tahansa. Laivaväki hylkäsi sen kokonaan. Eivät edes ajatelleetkaan huutokauppaa. Morgan & Raff ainoastaan pakottivat heidät naulaamaan huutokauppajulistukset seinille. Tiedättehän, että 'Marthan' laivaväki on osuustoiminnallisesti järjestetty liikeyhtymä. He pitivät kokouksen ja päättivät myydä."

"Mutta miksi he jättivät laivan eivätkä koettaneet saada sitä irti?"

"Miksikö? Tunnettehan te Malaitan. Ja Punga-Pungan myös. Juuri siellä 'Scottish Chiefs' kaapattiin ja koko laivaväki sai surmansa. Ei, ei siinä muu auttanut kuin turvautua veneisiin. 'Martha' ei totellut peräsintä käännöksessä, ja viittä minuuttia myöhemmin se oli karilla ja neekerien vallassa. Niitä tuli laumoittain. Ja ne ne ajoivat laivaväen veneisiin. Puhuttelin eräitä miehiä. He vannoivat, että kuunarin ympärille puolessa tunnissa kerääntyi kaksisataa sotakanoottia ja rannalle viisituhatta viidakkopirua. Sanoivat, ettei Malaitaa voinut nähdä merkkitulien savulta. Oli miten oli, he korjasivat luunsa Tulagiin."

"Mutta miksi he eivät tapelleet?" kysyi Sheldon,

"Oli naurettavaa, etteivät he sitä tehneet, mutta he joutuivat hajalleen. Katsokaahan, kaksi kolmannesta heistä oli ilman aseita veneissä, eivätkä he voinee uneksiakaan, että alkuasukkaat hyökkäisivät. He huomasivat liian myöhään erehtyneensä. Alkuasukkaat yllättivät heidät. Noilla uusilla luudilla on vaikeuksia täällä. Teille tai minulle tai kenelle tahansa, joka on täällä kauan ollut, ei koskaan olisi voinut tapahtua mitään sellaista."

"Mutta mitä miss Lackland aikoo tehdä?"

Kapteeni Auckland naurahti.

"Hän kai aikoo saada 'Marthan' karilta, luulisin minä. Miksi hän muuten olisi maksanut siitä viisikymmentäviisi puntaa. Ja ellei se onnistu, niin hän koettaa ansaita rahansa takaisin korjaamalla raa'annosturit, runhultit, patentinsaaneet peränpitolaitteet ja vintturit ja sen semmoiset. Niin minä ainakin tekisin hänen asemassaan. Kun lähdin Tulagista, oli tyttölapsi juuri vuokrannut 'Emilyn'. 'Minä olen lähdössä työväkeä pestaamaan', sanoi Munster — hän on nyt sen laivuri ja omistaja. 'Entä paljonko ansaitsette nettoa matkallanne?' kysyi tyttö. — 'Noin viisikymmentä', sanoi toinen. — 'Hyvä, lähtekää 'Emilyllä' minun kanssani, niin saatte seitsemänkymmentäviisi?' Muistatteko nähneenne ison ankkurin ja ketjun, hiilikatoksien takana. Hän osteli paraillaan niitä minun lähtiessäni. Hän on aika vekkuli, tuo teidän tyttösenne."

"Yhtiökumppanini", oikaisi Sheldon.

"Olkoonpa niin, hyvä kumppani hän on, totta vie, hyvä ja rohkea. Taivaan nimessä, valkoinen nainen Malaitalla ja vielä päällepäätteeksi Punga-Pungassa. Niin, unohdin kertoa teille, että hän livertelyillään sai Burnettin houkutelluksi antamaan hänen miehilleen kahdeksan pyssyä ja kolme laatikkoa ruutia. Te nauraisitte, jos näkisitte, miten hän saa koko sen Guvutun joukon tanssimaan pillinsä mukaan. Ja miten he yrittävät olla kohteliaita ja antaa hänelle neuvojaan. Taivas tietäköön, Sheldon, se tyttölapsi on ihmeellinen ilmiö — luonnonihme oikea — oikea katastrofi. Juuri niin, katastrofi hän on. Hän on kulkenut Guvutun ja Tulagin läpi kuin hirmumyrsky, ja jok'ainoa niistä sioista siellä on rakastunut häneen — kaikki paitsi Raff. Hän on pahalla tuulella huutokaupan takia ja viskasi hänelle Munsterin kanssa tekemänsä sopimuskirjan. Mutta mitä luulette tytön tehneen? Hän kiitti kauniisti, luki sen alusta loppuun ja huomautti, että Munster tosin oli sitoutunut luovuttamaan kaikki pestaamansa työläiset Morgan & Raffille, mutta että asiakirjassa ei ollut ainoatakaan pykälää, joka olisi estänyt häntä vuokraamasta 'Emilyä' muille. 'Tuossa saatte sopimuskirjanne', sanoi hän ojentaen sen takaisin. 'Se oli sangen taitavasti tehty. Mutta kun ensi kerran teette sopimuksen, niin liittäkää siihen pykälä, joka soveltuu tämänkaltaisiin odottamattomiin tapauksiin.' Ja taivas tietäköön, silloin se tyttölapsi oli valloittanut Raffinkin. — Mutta nyt alkaa puhaltaa, ja minun pitää lähteä. Hyvästi, hyvä ystävä. Toivon, että tyttölapsi menestyy. 'Martha' on hiton hieno alus ja korvaisi teille mainiosti 'Jessien'."

XVII.

"Teidän" miss Lacklandinne.

Seuraavana aamuna, palatessaan viljelyksiltä aamiaiselle, Sheldon näki lähetyslaiva "Apostlen", joka oli asettunut ankkuriin Beranden edustalle. Miehistö uitti paraillaan varsaa ja kahta tammaa rantaan. Sheldon tunsi eläimet, hän tiesi, että ne olivat olleet Tulagissa asuvan asiamiehen, ja hänen mieleensä iski heti ajatus, että Joan tietysti oli ostanut ne. Tyttö oli varmaan päättänyt toteuttaa uhkauksensa ja ravistella henkeä Salomonin-saarten kuiviin luurankoihin. Sheldon oli valmistautunut kaikkeen.

"Miss Lackland lähetti ne", sanoi lähetyssaarnaaja tohtori Welshmere, astuessaan rantaan ja tervehtiessään Sheldonia. "Ja laivassa meillä on vielä laatikollinen satuloita. Ja tässä on kirje häneltä teille. Ja tässä 'Flibberty-Gibbetin' laivuri."

Seuraavassa silmänräpäyksessä Olesen astui veneestä, ja ennenkuin
Sheldon ehti häntä tervehtiäkään, hän alkoi puhua:

"Hän on varastanut 'Flibbertyn', mr Sheldon. Purjehti muitta mutkitta sillä tiehensä. Hän on vallan hurjapäinen. Sain kuumekohtauksen pelkästä kauhistuksesta. Ja join itseni humalaan — sikahumalaan…"

Tohtori Welshmere nauroi sydämellisesti.

"Mutta ei hän sentään aikaansaa pelkkää pahaa tuo teidän miss Lacklandinne. Hän on pakottanut kolme miestä lopettamaan juopottelun tai oikeammin erottanut heidät whiskystä. Te tunnette heidät kaikki — Brahms, Curtis ja Fowler. Hän otti heidät mukaansa 'Flibberty-Gibbetiin'."

"Hän se nyt on 'Flibbertyn' laivuri", puuttui Olesen puheeseen. "Ja hän purjehtii sen pilalle, niin totta kuin Salomonin-saaret eivät ole hyvän Jumalan luomat."

Tohtori Welshmere koetti näyttää loukkaantuneelta, mutta purskahtikin taas nauruun.

"Hänellä on merkillinen kyky aina saada tahtonsa perille", sanoi hän. "Minä koetin päästä ottamasta hevosia laivaani. Sanoin, etten voinut ottaa rahtia, ja että 'Apostlella' oli jahdin lupakirja, että aioin kiertää Savon ja Guadalcanarin yläpään. Mutta mikään ei ottanut. 'Viis rahdeista', sanoi hän. 'Te otatte hevoset niinkuin hyvän ihmisen tulee ja sopii, ja kun minä saan 'Marthan' kuntoon, niin teen teille joskus vastapalveluksen.'"

"Ja 'viis siitä, mitä mr Sheldon on käskenyt', sanoi hän minulle", huusi Olesen. "'Minä olen nyt teidän herranne ja isäntänne', sanoi hän, 'ja te teette niinkuin minä käsken.' 'Katsokaa tuota kivipähkinälastia', sanoin minä. 'Viis niistä', sanoi hän, 'Minulla on tuumia, jotka merkitsevät enemmän kuin teidän pähkinänne. Ne me heitämme yli laidan heti päästyämme lähtemään.'"

Sheldon pani kädet korviensa eteen. "Minähän en tiedä, mitä on tapahtunut, ja te kerrotte kaiken takaperin. Menkäämme verannalle, istuudumme sinne varjoon ja alamme alusta."

"Kaikkein ensimmäiseksi minä tahdon tietää", alkoi Olesen heidän istuuduttuaan, "onko hän teidät yhtiökumppaninne vai eikö. Se minun täytyy saada tietää."

"On, on", vakuutti Sheldon.

"Kukapa olisi sitä uskonut!" Olesen katsahti vetoavasti tohtori Welshmereen ja sitten jälleen Sheldoniin. "Minä olen nähnyt yhtä ja toista uskomatonta näillä Salomonin-saarilla — kyynärän pituisia rottia, perhosia, joita jahdataan pyssyllä, korvakoristeita, jotka saisivat pirunkin noloksi, ja pääkallonpyytäjäpaholaisia, joihin verrattuna piru on enkeli. Minä olen nähnyt niitä ja tottunut niihin, mutta tämä teidän nuori naisenne…"

"Miss Lackland on yhtiökumppanini ja Beranden osakas", keskeytti
Sheldon.

"Niin hän sanoi", jatkoi ärtynyt laivuri. "Mutta hänellä ei ollut papereita, joilla olisi sen todistanut. Mistä minä sitten olisin tietänyt, että se oli totta. Ja sittenhän minulla oli se pähkinälasti — kahdeksan tonnia."

"Alkakaa taivaan nimessä alusta", koetti Sheldon keskeyttää.

"Ja sitten hän ottaa palvelukseensa nuo juopporentut, kolme pahinta lurjusta, mitkä koskaan ovat tuottaneet häpeää Salomonin-saarille, — antaa niille viisitoista puntaa kuussa kullekin — mitä te siitä arvelette? Ja purjehtii kuin purjehtiikin tiehensä heidän kanssaan! Hyh! — Teidän täytyy antaa minulle ryyppy. Pastori ei huoli panna pahakseen. Olen ollut neljä päivää hänen ehdottomasti raittiissa laivassaan ja olen menehtymäisilläni."

Tohtori Welshmere nyökäytti päätään vastaukseksi Sheldonin kysyvään katseeseen, ja Viaburi lähetettiin noutamaan whiskyä ja soodavettä.

"Teidän puheestanne käy selvästi ilmi, kapteeni Olesen", sanoi Sheldon vanhan merikarhun saatua virvokkeensa, "että miss Lackland on karannut teidän laivallanne. Olkaahan nyt hyvä ja antakaa minulle asiallinen selonteko siitä, mitä on tapahtunut."

"Aivan oikein, nyt se alkaa. Minä olin juuri tulossa satamaan 'Flibbertyllä'. Ennenkuin olin ehtinyt laskea ankkuria, oli tuo tyttö laivassa — oli tullut valasveneellään, mukanaan koko tahitilainen pakanalaumansa, iso Adamu-Adam ja kaikki muut. 'Älkää laskeko ankkuria, kapteeni Olesen', viserteli hän. 'Minä tahdon, että te heti lähdette Punga-Pungaan'. Katsoin tarkasti nähdäkseni, oliko hän humalassa. Mitä minun piti ajatella? Olimme juuri käännöksessä, vastikään kierrettyämme matalikon — kiperä paikka — etupurje oli puoleksi alhaalla ja vauhti vähenemässä, niin että minä sanoin: 'Anteeksi, miss Lackland', ja huusin keulaan päin: 'Antaa mennä!'"

"'Olisitte kuunnellut minua, niin olisitte säästynyt turhasta vaivasta', sanoi hän, kiipesi partaan yli ja vilkaisi keulaan päin, jossa ensimmäistä ankkuriketjua laskettiin mereen. 'Tässä on viisitoista syltä vettä', sanoi hän, 'antakaa vain miestenne nostaa se takaisin'.

"Ankkuri laskettiin. Minä en uskonut häntä. En voinut uskoa, että te olitte ottanut hänet yhtiökumppaniksenne, ja sanoin sen hänelle ja vaadin todistuksia. Silloin hän kävi koppavaksi ja alkoi määräillä, ja minä sanoin, että olin kyllin vanha ollakseni hänen isoisänsä ja etten aikonut ruveta hänenlaisensa letukan leikkialuksi. Ja sitten minä käskin häntä jättämään 'Flibbertyn'. 'Kapteeni Olesen', sanoi hän niin hempeästi kuin mikäkin, 'minulla on muutama minuutti aikaa olla teidän kanssanne ja hyvää whiskyä tuolla vähän matkan päässä 'Emilyssä'. Tulkaa sinne. Sitäpaitsi tahdon saada teiltä neuvoja siihen karilleajoon nähden. Kaikki sanovat, että te olette aika jehu merimieheksi', niin juuri hän sanoi, 'aika jehu'. Ja minä astuin hänen veneeseensä, jossa Adamu-Adam piti perää juhlallisena kuin olisi ollut hautajaisissa.

"Matkalla hän kertoi minulle 'Marthasta', kuinka oli ostanut sen ja aikoi saada sen karilta. Hän kertoi vuokranneensa 'Emilyn' ja aikovansa purjehtia heti kun minä saisin 'Flibbertyn' lähtökuntoon. Huomasin että hänen pelissään oli aikalailla järkeä, ja suostuin lähtemään suoraa päätä Berandelle saamaan teidän määräyksenne, ennenkuin lähtisin Punga-Pungaan. Mutta hän sanoi, ettei sekuntiakaan kannattanut hukata sellaiseen lapsellisuuteen ja että minun piti purjehtia suoraan Punga-Pungaan ja että jos en uskonut hänen sanojaan, kun hän sanoi olevansa teidän yhtiökumppaninne, niin hän lähtisi sinne ilman minua ja 'Flibbertyä'. Ja siinä hän sai minut petetyksi.

"'Emilyn' kajuutassa istuivat nuo kolme juopporattia — tunnettehan heidät — Fowler, Curtis ja nuori Brahms. 'Juokaahan nyt', sanoi tyttö. Minusta he näyttivät ällistyvän, kun hän avasi whiskykaapin oven ja lähetti neekerin noutamaan laseja ja vettä. Mutta hän oli kai minun huomaamattani antanut heille vihjaukset pysyä vaiti, niin että he tiesivät, mitä heidän piti tehdä. 'Suokaa anteeksi', sanoi hän, 'minä menen hetkiseksi kannelle'. Se hetki kesti puolen tuntia. Minä en ollut saanut ryyppyä kymmeneen päivään. Olen vanha mies, ja kuume on heikontanut minut. Ja sitten minä join sitä whiskyä tyhjään mahaani, ja ne kolme juopporattia näyttivät huonoa esimerkkiä. He koettivat taivuttaa minut lähtemään Punga-Pungaan, ja minä selitin heille, että velvollisuuteni oli olla lähtemättä. Onnettomuudeksi sekä väitteet että vastaväitteet vahvistettiin ryypyillä, ja kun minä niin sanoakseni en ole mikään juomari ja kun olin kuumeesta heikkona…

"No niin, puolen tunnin kuluttua hän palasi ja katsahti minuun tutkivasti. 'Riittää jo', muistan hänen sanoneen, ja sitten hän otti whiskypullot ja viskasi ne portailta mereen. 'Tämä oli viimeinen kerta', sanoi hän juopporateille, 'kunnes 'Martha' on selvillä vesillä ja te olette palanneet Guvutuun. Ensi juominkejanne saatte kauan odottaa.' Ja sitten hän nauroi.

"Hän katsoi minuun ja sanoi — ei minulle, huomatkaa, vaan niille juopporateille: 'Tämän kunnianarvoisen miehen lienee jo aika päästä maihin', tarkoitti minua ja sanoi: 'tämän kunnianarvoisen miehen'. 'Fowler', sanoi hän aivan kuin olisi antanut alaiselleen käskyn, eikä sanonut edes mr Fowler, vaan muitta mutkitta vain Fowler — 'Fowler', sanoi hän, 'käskekää Adamu-Adamin miehittää valasvene, ja sillä välin kuin hän soudattaa kapteeni Olesenin maihin, saa teidän veneenne viedä minut 'Flibbertyyn'. Te purjehditte kaikki kolme minun kanssani, niin että olkaa hyvät Ja pankaa kokoon kimpsunne ja kampsunne. Ja se teistä, joka kunnostautuu parhaiten, saa perämiehen paikan. Kapteeni Olesenilla ei nähkääs ole perämiestä.'

"Sitten en muista paljoakaan siitä, mitä tapahtui. Miehistö auttoi minut veneeseen, ja taisinpa nukahtaa istuessani siinä perätuhdolla ja katsellessani Adamua, joka piti perää. Sitten näin äkkiä 'Flibbertyssä' purjeita nostettavan ja kuulin sen ankkuriketjun rämisevän, kun sitä vedettiin ylös, ja heräsin. 'Mies, viekää minut 'Flibbertyyn', sanoin Adamulle. 'Minä panen teidät rantaan', sanoi hän. 'Missie Lackalanna sanoo ranta hyvin hyvä teille.' Minä kirkaisin ja ojensin käteni tarttuakseni peräsimeen. Tein kaiken voitavani ajatellen isäntäni etua. Mutta se Adamu-Adam työnsi minut veneen pohjalle, pani jalkansa päälleni, etten pääsisi nousemaan, ja ohjasi samaan suuntaan yhä edelleen. Nyt olette kuullut kaiken. Juttu järkytti mieltäni niin, että sain kuumekohtauksen. Ja nyt olen tullut kuulemaan minäkö olen 'Flibbertyn' kapteeni vai tuo teidän tyttölapsenne pakanoineen ja merirosvoineen."

"Älkää olko millännekään, kapteeni. Teidän sopi hyvin saada virkavapautta menettämättä palkkaanne tietysti." Sheldon puhui tyynesti, mutta oli oikeastaan hiukan levoton. "Jos miss Lackland, joka on yhtiökumppanini, on nähnyt hyväksi ottaa 'Flibberty Gibbetin' käytettäväkseen, niin sehän on all right. Myönnättehän itse, ettei ollut varaa hukata aikaa, jos mieli saada 'Martha' irti. Se on pahalla karilla, ja ensimmäinen myrsky ruhjoisi sen pohjan puhki. Nyt te jäätte tänne lepäämään, kapteeni, ja karkoitatte kuumeen ruumisraukastanne. Kun 'Flibberty-Gibbet' palaa, niin te tietysti taas tulette sen päälliköksi."

Tohtori Welshmeren ja "Apostlen" lähdettyä ja kapteeni Olesenin mentyä nukkumaan verannan riippumattoon Sheldon avasi Joanin kirjeen.

Hyvä mr Sheldon!

Olkaa kiltti ja antakaa minulle anteeksi, että varastin 'Flibberty-Gibbetin'. Minulla ei ollut muuta neuvoa. 'Martha' on meille äärettömän tärkeä. Ajatelkaahan, että sain sen viidelläkymmenelläviidellä punnalla, siis kahdellasadallaseitsemälläkymmenelläviidellä dollarilla. Ellei minun onnistuisikaan saada sitä kunnialla karilta, niin tiedän voivani korvata kaikki kustannukset niillä sen varusteilla, joita alkuasukkaat eivät ole vieneet pois. Ja jos saan sen pelastetuksi, niin se on onnenpotkaus, jommoista ei satu kahdesti elämässä. Ja ellen saa, niin pestaan 'Emilyn' ja 'Flibberty-Gibbetin' täyteen työmiehiä. Niitä Berande juuri nyt kaipaa kipeämmin kuin mitään muuta.

Ja minä rukoilen Teitä, olkaa kiltti älkääkä olko minulle vihainen. Te kielsitte minua lähtemästä pestausmatkalle 'Flibberty-Gibbetillä' ja minä tottelen. Purjehdin 'Emilyllä'.

Ostin kaksi lehmää tänään iltapäivällä. Nogin kauppamies on kuollut kuumeeseen, ja minä ostin ne hänen toveriltaan — Sam Willis on hänen nimensä —, joka lupasi lähettää ne luultavasti 'Minervan' ensi kerran purjehtiessa sinnepäin. Berande on kyllin kauan elänyt säilykemaidolla. Ja tohtori Welshmere on luvannut minulle muutamia appelsiini- ja sitruunapuita Ulavan lähetysasemalta. Hän lähettää ne meille, kun 'Apostle' tekee seuraavan matkansa. Jos Sydneyn höyrylaiva tulee ennen minun paluutani, niin istuttakaa maissi, jonka se tuo tullessaan, Balesunan korkealle rantatörmälle nuorien puitten väliin. Virta kalvaa pahoin sitä äyrästä, ja Teidän pitää tehdä jotakin pelastaaksenne sen.

Olen myöskin tilannut muutamia viikunapuita ja karviaismarjapensaan tapaisia Sydneystä. Tohtori Welshmere tuo muassaan muutamia mangontaimia. Nämä puut kasvavat isoiksi ja tarvitsevat runsaasti tilaa.

'Martha' on 110 rekisteritonnin alus. Se on Salomonin-saarten suurin ja paras kuunari. Näin vilaukselta sen ääriviivat ja arvaan loput. Se tulee purjehtimaan kuin noiduttu. Ellei se ole täyttynyt vedellä, niin sen koneitten pitäisi olla hyvässä kunnossa. Onnettomuuden syynä oli se, että kone ei ollut käynnissä. Koneenkäyttäjä oli irroittanut syöttöputket puhdistaakseen ne ruosteesta. Tyhmää ryhtyä sellaiseen työhön, kun laiva ei ole ankkurissa eikä selvällä merellä.

Istuttakaa kaikki puut pihamaalle, vaikkapa teidän täytyisikin
myöhemmin hakata sieltä muutamia palmuja.

Älkääkä istuttako kaikkea maissia yht'aikaa. Antakaa pari päivää
kulua istutusten välillä.

Joan Lackland

Sheldon piteli kirjettä kädessään, luki sen kerran toisensa jälkeen ja tutki käsialaa tavalla, johon ei ollut tottunut. Miten luonteenomaiset, hän ajatteli, olivatkaan nuo poikamaisen reippaasti piirretyt kirjaimet — selvät lukea, melkein kiusallisen selvät, mutta yhtäkaikki poikamaiset. Käsialan selvyys muistutti Sheldonille hänen kasvojaan, hänen selväpiirteisiä kulmakarvojaan, hänen suoraa nenäänsä, vieläpä hänen silmiensä vilpitöntä katsettakin, lujapiirteisiä, mutta silti siromuotoisia huuliaan ja kaulaa, joka ei ollut liian hoikka eikä liian paksu, vaan — vaan juuri sellainen kuin sen tulikin olla, sopusuhtainen ja kaunis pylväs kannattamassa ihanaa taakkaansa.

Hän katsoi kauan nimikirjoitusta. Joan Lackland — pelkkä kokoelma kirjaimia, jokapäiväisiä kirjaimia, mutta kokoelma, jolla oli omituinen, valtava taikavoima. Se hiipi hänen aivoihinsa ja kietoi ja kiehtoi hänen sieluntoimintansa, niin että kaikki, mikä tänä hetkenä muodosti hänen varsinaisen minänsä, muuttui rakkaudeksi tuota huolimattomasti kirjoitettua nimikirjoitusta kohtaan. Nuo muutamat jokapäiväiset kirjaimet saivat hänet tuntemaan mielessään tyhjyyden, joka tuotti suloista tuskaa ja ilmeni epämääräisinä, sanattomina tunteenpurkauksina ja viehättävinä kaihontunteina. Joan Lackland! Joka kerta kun hän näki nuo sanat, kohosi hänen sielunsa silmien eteen kuvia tytöstä tuhansissa mielialoissa ja tilanteissa. Hän näki hänen tulevan rajumyrskystä, jossa hänen kuunarinsa oli haaksirikkoutunut, työntävän veneen vesille, kalastamaan lähdössä läpimärkänä hiukset vettä valuen ja uimapuku ruumiiseen takertuneena juoksevan rannasta sille paikalle, missä hänellä oli tapana ottaa sadevesisuihku, näki hänen peloittavan satasen ihmissyöjiä pakosalle tyhjällä kloraalipullolla, opettavan Ornfiria leipomaan, ripustavan Stetson-hattunsa arkihuoneen naulaan — hän kuuli hänen puhuvan vakavasti omasta kodista ja omasta elämäntyöstä tai nuorekkaasti, silmät innosta loistaen ja kasvot hehkuen haaveksivan romantiikasta ja seikkailuista. Joan Lackland! Hän mietti mielessään noiden kirjainten tenhoa, kunnes alkoi ymmärtää rakkauden mystiikkaa ja tuntea voimakasta myötätuntoa rakastavia kohtaan, jotka piirtävät nimensä puihin tai kirjoittavat ne rannan hiekkaan.

Sitten hän jälleen palasi todellisuuteen, ja hänen katseensa synkistyi. Juuri nyt Joan oli Malaitan hurjalla rannikolla ja lisäksi Punga-Pungassa, pahimmassa kaikista saaren kammottavista ja vaarallisista paikoista, jonka asukkaina oli suuri lauma pääkallonpyytäjiä, rosvoja ja murhamiehiä. Hetkiseksi pisti hänen päähänsä jo tuuma kutsua venemiehistönsä koolle ja viipymättä lähteä valasveneellä Punga-Pungaan. Mutta seuraavassa hetkessä hän hylkäsi sen. Mitä hän olisi voinut siellä tehdä? Ensiksikin Joan olisi siitä suuttunut. Toiseksi hän nauraisi hänelle ja sanoisi häntä typeräksi. Ja itse asiassa hänen tulostaan olisi vain se apu, että he saisivat yhden pyssyn lisää, ja niitä Joanilla oli yllin kyllin. Jos hän lähti, niin hänellä oli kolme mahdollisuutta valittavanaan. Hän saattoi käskeä Joanin palaamaan, ottaa "Flibberty-Gibbetin" häneltä tai purkaa heidän yhtiökumppanuutensa — ja hän tunsi, että jokainen vaihtoehto oli typerä ja pikkumainen, ja kuuli Joanin kylmänpäättäväisesti selittävän, että hän oli täysi-ikäinen kansalainen ja ettei kenelläkään ollut oikeutta sanoa mitä hänen piti tehdä tai jättää tekemättä. Ei, hänen ylpeytensä ei olisi sallinut hänen lähteä Punga-Pungaan, vaikka sydän kuiskasi, ettei mikään olisi ollut hänelle tervetulleempaa, kuin että Joan lähettäisi hänelle sanan ja pyytäisi häntä tulemaan avukseen.

Joanin omavaltaisessa käyttäytymisessä oli paljon sellaista, mikä tuotti Sheldonin sydämelle tuskaa. Häntä kauhistutti, kun hän ajatteli, että Joan oli tungeskellut Guvutun juopottelevien kauppiaitten ja rantajätkien parissa. Se oli jo vaikeata säädylliselle miehellekin, joka tahtoi säilyttää kunnioituksen itseään kohtaan, mutta nuori nainen, tyttö heidän seurassaan, se oli aivan sietämätöntä. "Flibberty-Gibbetin" kaappaus oli oikeastaan vain huvittava, vaikkakin keino, jolla hän oli sen suorittanut, loukkasi Sheldonia. Lohdullista oli toki kuitenkin, että hän oli jättänyt Olesenin humalluttamisen noiden kolmen juopporatin toimeksi. Ja samassa hän taas näki hänen noiden kolmen rentun seurassa purjehtivan "Emilyssä" merelle päin Guvutun satamasta hämärissä, pimeän lähetessä. Ja hetkistä myöhemmin hän näki Adamu-Adamin ja Noa-Noan ja koko hänen ruskeaihoisen tahitilaisseurueensa — ja hänen levottomuutensa häipyi ja nyt häntä vain suututti, että Joan saattoi antautua niin hurjapäisiin yrityksiin. Ja tämän mielialan vallassa hän oli vielä astuttuaan huoneeseensa ja jäätyään tuijottamaan naulaan, jossa hän olisi toivonut Joanin Stetson-hatun ja patruunavyön nytkin riippuvan.

XVIII.

Kirjat ovat joskus oikeassa.

Kului useita rauhallisia viikkoja. Viime aikojen taajojen laivavierailujen jälkeen vanha rauha jälleen palasi Berandelle. Sheldon jatkoi kiertokäyntejään viljelyksillä, raivasi pensaikkoja, kuivasi kopraa, rakensi siltoja ja ratsasteli työmailleen Joanin ostamilla hevosilla. Hän ei ollut kuullut mitään uutta Joanista. Laivat, jotka kävivät pestaamassa työmiehiä Malaitalta, jättivät säännöllisesti Punga-Pungan rauhaan, ja "Clansman", samoalainen pestauslaiva, joka eräänä iltana auringonlaskun aikaan laski ankkurinsa Beranden edustalle, biljardin ja juttuhetkisen houkuttelemana, toi Sion alkuasukkaitten kertoman tiedon, että Punga-Pungassa oli käyty taisteluita. Mutta koska nämä huhut olivat kulkeneet koko suuren saaren poikki, ei niihin ollut paljonkaan luottamista.

Sydneystä tuleva höyrylaiva "Kammambo" keskeytti Berandella vallitsevan hiljaisuuden tunniksi tuoden maihin postia ja elintarpeita sekä Joanin tilaamat puut ja siemenet. "Minerva", joka oli matkalla Cape Marshiin, toi kaksi lehmää Nogista. Ja "Apostle", joka kiiruhti takaisin Tulagiin tavatakseen Sydneyn-höyryn, lähetti Ulavasta tuodut appelsiini- ja sitruunapuut veneellä maihin. Kaikkina näinä viikkoina vallitsi suurenmoisen ihana ilma. Oli päiviä, jolloin meri lepäsi peilikirkkaana, värähtämättä, ja päiviä, jolloin milloin mistäkin tulevat tuulahdukset tuntikausia kevyesti väreilyttivät sen pintaa. Mutta maatuuli palasi säännöllisesti illan tullen, ja öiseen aikaan saattoi jokin kutteri tai ketchi kulkea ohi, mutta ne olivat aina liian innokkaat käyttämään tuulta hyväkseen malttaakseen jäädä ankkuriin edes tunniksi.

Sitten tuli kauan odotettu luoteismyrsky. Se raivosi kahdeksan päivää heiketen vain silloin tällöin hetkeksi, muutti suuntaa asteen tai pari, ja yltyi jälleen kahta raivoisammin myllertämään. Sheldon piti rakennuksia tarkoin silmällä; Balesunan vesi kohosi kohoamistaan ja teki niin kiivaita hyökkäyksiä juuri sitä äyrästä vastaan, jota Joan oli neuvonut suojelemaan, että Sheldon lähetti kaikki miehet ehkäisemään virran tuhotöitä.