KALAVARTION SEIKKAILUT

Kirj.

Jack London

Suomentanut

Aito Kare

Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1921.

SISÄLLYS:

Valkoiset ja keltaiset. Kreikkalaisten kuningas. Osterirosvoja takaa-ajamassa. "Lancashiren kuningattaren" piiritys. Charlesin juoni. Demetrios Contos. Keltainen liina.

VALKOISET JA KELTAISET.

San-Franziskon lahti on niin leveä, että myrskyt siinä ovat merenkulkijoille usein vaarallisemmat kuin valtamerellä pahimmillaankaan ollen. Lahdessa on kaikkia mahdollisia kaloja ja senpävuoksi hääriikin siinä alituisesti tavaton paljous kalastaja-aluksia ja kaikenkarvaisia kalastajia. Kalojen suojelemiseksi tältä kirjavalta, uivalta asutukselta on julkaistu joukko erinomaisia lakeja, joiden noudattamista pitää silmällä kalavartio. Kalavartion tehtävä ei ole helpoimpia, sen historia kertoo tappioistakin ja useampi kuin yksi vartiomies on saanut tuhonsa tässä vaarallisessa palveluksessa. On ollut tietysti voittojakin — luvattomasti kalastaessaan kalastajat vielä useammin kadottavat yhteenotoissa tovereitaan. Kaikista hurjimpina kalastajien keskuudessa pidetään kiinalaisia meriäyriäisten pyydystäjiä. Suuret äyriäislaumat ryömivät tavallisesti meren pohjaa myöten makeille vesille, palaten taas takaisin. Käyttäen hyväkseen luodetta ja vuoksea kiinalaiset pyydystävät äyriäisiä tiheisiin verkkoihin, joista saalis siirtyy heidän patoihinsa. Tästä ei olisi mitään sanottavaa, ellei verkoissa olisi liian kapeat silmukat.

Pieninkään äyriäinen, kaikista pienin, juuri syntynyt, ei vielä neljännes tuumankaan pituinen äyriäispoikanen, ei pääse verkon silmien läpi. Pedro- ja Paulo-niemien kauniit rannat, joissa äyriäisten pyydystäjät asuvat, ovat kauhean näköisiä ja hajuisia miljaardien mätänevien kalojen vuoksi. Kalavartion velvollisuuksiin kuuluu tämän varkain pyydystämisen, joka uhkaa puhdistaa lahden kokonaan äyriäisistä, ehkäiseminen.

Ollessani kuusitoista vuotias poikanen olin jo erinomainen merimies ja tunsin lahden pitkin ja poikin. Senvuoksi määräsi kalansuojeluskomitea minun veneeni "Pohjan Hirven" vartiopalvelusveneeksi ja minut itseni valittiin vartiomieheksi. Kun ensin työskentelimme Ylälahdella ja joissa kreikkalaisten kalastajien joukossa, missä veitset välähtelivät heti hälyytyksen sattuessa ja jossa miehet antoivat pidättää itsensä vain nähdessään heihin suuntautuneen revolverin piipun, tervehdimme ihastuksella määräystä siirtyä Alalahdelle kiinalaisia vastaan.

Meitä oli kuusi miestä kahdessa aluksessa. Välttääksemme epäluuloja menimme alaspäin pimeän tultua ja laskimme ankkurin vedestä pistävän niemekkeen luo, jota kutsuttiin Pinolin saareksi. Kun itä alkoi vaaleta, me nostimme ankkurin ja ohjasimme rantatuuleen pyrkiäksemme viistoon yli lahden Pedro-niemelle. Aamusumu syveni ja riippui yli veden, oli mahdoton nähdä mitään, ja me aloimme lämmittää itseämme kuumalla kahvilla. Samalla täytyi meidän ryhtyä hyvin epäkiitolliseen työhön, tyhjentämään alustamme vedestä, sillä jollain tuntemattomalla tavalla oli "Pohjan Hirvi" saanut huomattavan vuodon. Puoli yötä meni painolastin siirtoon ja sen tarkastukseen. Vesi tunkeutui ponnisteluistamme huolimatta alukseemme, vaikkakin keskitimme koko tarmomme sen poisheittämiseen.

Kahvin jälkeen kolme miestä siirtyi toiseen alukseen — kolumbialaiseen lohiveneeseen — jättäen meidät toiset kolme "Pohjan Hirveen". Molemmat alukset purjehtivat päivännousuun saakka yhdessä. Kun aurinko nousi ja sen kuumat säteet hajoittivat sumun, aukeni eteemme eloisa kuva kalanpyydyslaivastosta, joka muodosti puolikuun muotoisen kaaren ja jonka äärimmäiset päät olivat kolmen mailin päässä toisistaan. Kukin "dschonka" oli lujasti sidottu puumerkkiin, joka näytti verkon paikan. Mutta ei ollut mitään ääntä, ei pienintäkään elämän merkkiä kuulunut.

Asema alkoi selvitä. Odottaessaan seisovaa vettä, jolloin saattaisi nostaa raskaat verkot, makasivat kaikki kiinalaiset aluksissaan. Me teimme nopeasti suunnitelmamme.

— Jokainen teistä heittäytyköön eri dschonkaan — kuiskasi minulle Le-Grant omasta veneestään. — Me teemme samalla tavoin, eikä ole mitään syytä epäillä, ettemme onnistuisi sieppaamaan ainakin kuutta dschonkaa.

Me erosimme. Minä käänsin "Pohjan Hirven", laskin tuulen alapuolelta erään dschonkan luo, hellitin isoapurjetta lopettaen vauhdin melkein kokonaan. Aluksemme lipui niin hiljaa dschonkan perän ohi, että eräs vartiomiehistämme helposti hypähti veneeseen. Tiukensin isoapurjetta, kohosin hiukan tuuleen ja aloin pyrkiä toisen dschonkan luo.

Tähän saakka ei ollut kuulunut pienintäkään ääntä, mutta tuskin oli aluksemme kohdannut seuraavan dschonkan, kun nousi melu. Kuului läpitunkevia itämaisia huutoja, revolverin laukaus ja melu yltyi.

— Hullusti kävi. He varoittavat toisia — sanoi George, toinen vartiomies, joka seisoi kanssani kannella.

Me olimme juuri laivaston keskuksessa, josta hälyytys leveni uskomattomalla nopeudella. Dschonkkien kansilla tunkeili puoleksi heränneitä pukeutumattomia kiinalaisia. Vihaiset merkkihuudot kajahtelivat yli veden ja jossakin lyötiin hälyytysmerkkiä kiivaasti merisimpukan kuoreen. Minä näin, kuinka oikealla meistä erään dschonkan päällikkö löi kirveellä poikki kiinnitysköyden ja ryntäsi auttamaan miehistöään kohottamaan suurta, karkeatekoista hamppupurjetta. Mutta vasemmalla, toisessa veneessä, olivat kiinalaiset juuri heränneet ja kurkistelivat kannelle. Käänsin "Pohjan Hirven", laskin kylki kylkeen ja George hyppäsi kannelle.

Koko laivasto oli nyt lähtenyt liikkeelle. Purjeiden avuksi lisäsivät he airot ja kiikkuvat dschonkat alkoivat hajaantua joka suuntaan lahdelle. Minä olin nyt yksin "Pohjan Hirvellä". Kuumeentapaisesti etsin tilaisuutta siepatakseni kolmannen dschonkan. Ensimmäisellä yrityksellä kohtasi minua huono onni. Kun ohjasin merkitsemälleni dschonkalle, pullistuivat sen purjeet ja se kohosi tuuleen tavattoman jyrkästi. Se kohosi puoli astetta ylemmäksi "Pohjan Hirveä" ja kunnioitukseni tähän kömpelön näköiseen alukseen kasvoi. Huomaten takaa-ajon toivottomaksi hellitin isoapurjetta ja laskin tuulen alapuolella minusta viistoon seisoviin dschonkoihin, sulkien ne tällä tavoin hyvin epäedulliseen asemaan.

Seuraava merkitsemäni dschonka kiikkui epävarmana edessäni ja kun aioin kääntää pois tuulesta lieventääkseni iskua yhteensattuessa, nousikin dschonka yht'äkkiä tuuleen ja pakeni, likaisten mongoolien päästellessä villejä huutoja kumartuessaan yli airojensa. Mutta minä olin tätä odottanutkin. Nousin heti tuuleen, heittäydyin koko painollani peräsimeen, tein jyrkän käännöksen ja hellitin äkkiä suurta purjetta lieventääkseni yhteentörmäyksestä koituvaa iskua. Dschonkan oikealla puolella olevat kaksi airoa katkesivat ja molemmat veneet törmäsivät rasahtaen yhteen. "Pohjan Hirven" kokkapuu pyyhkäsi ikäänkuin jättiläiskäsi reiästään dschonkan heikon maston ja repi sen suurpurjeen.

Tämä otettiin vastaan hurjalla, vimmastuneella kirkunalla. Paksu kiinalainen, epämiellyttävin, rasvaisin naamoin, päässään keltainen silkkiliina, otti seipään ja alkoi työntää "Pohjan Hirveä" etemmäksi. Odotin hetken voidakseni hellittää viistopurjeen ja juuri silloin, kun "Pohjan Hirvi" alkoi jäädä ja oli dschonkan perän kohdalla, hyppäsin minä siihen kädessäni kiinnitysnuora, jolla kytkin "Pohjan Hirven" siihen kiinni. Kiinalainen rasvaisine kasvoineen lähestyi uhkaavasti minua, mutta minä laskin käteni housujeni takataskulle ja hän pysähtyi. Minä olin aseeton, mutta kiinalaiset olivat oppineet kunnioittavasti suhtautumaan amerikkalaisten takataskuihin. Tällä tavoin toivoin voivani pidättää koko tämän villin joukon sopivan välimatkan päähän itsestäni.

Käskin kiinalaisen heittää ankkurin, mutta hän vastasi: "en ymmärrä". Hänen miehensä eivät myöskään olleet ymmärtävinään ja vaikka merkeillä selvästi ilmaisin heille toivomukseni, kieltäytyivät he ymmärtämästä. Havaitessani tämän kysymyksen edelleen pohtimisen hyödyttömäksi, menin itse keulaan ja laskin ankkurin.

— Nyt neljä teistä menee minun alukseeni — sanoin jyrkästi näyttäen samalla sormillani, että neljän oli tultava mukaani, mutta viidennen jäätävä dschonkaan. "Keltainen liina" epäröi, mutta toistin käskyn uhkaavasti (paljon uhkaavammin kuin tunsin) ja ohjasin käteni samalla takataskuun. Se vaikutti "Keltaiseen liinaan" ja synkin katsein muutti hän kolmen toverinsa kera "Pohjan Hirveen". Päästin kiireesti irti kiinnitysköyden ja viistopurjetta tiukentamatta ohjasin dschonkalle, jolla George oli. Täällä oli turvallisempaa, koska meitä oli kaksi ja Georgella oli sitäpaitsi revolveri, jolla äärimmäisessä tapauksessa saattoi suojella itseään. Tästä dschonkasta me otimme myöskin neljä kiinalaista alukseemme, jättäen yhden vartioimaan tavaroita.

Vielä lisäsimme kolmannesta dschonkasta neljä kiinalaista matkustajiimme. Sillä aikaa toinen vartiovene otti myöskin kaksitoista vankia ja tuli viereemme kuormitettuna aivan liiaksi. Tilannetta huononsi vielä se, että vene oli hyvin pieni ja vartiomiehet olivat puristetut niin kiinni vangittujen väliin, että häiriön sattuessa he tuskin olisivat olleet tilaisuudessa tekemään mitään.

— Teidän täytyy auttaa meidät pulasta — sanoi Le-Grant.

Katsoin omiin vankeihini, jotka tunkeilivat kajuutassa ja kannella.

— Voin ottaa kolme — sanoin minä.

— Ottakaa neljä — sanoi hän — ja minä otan itselleni Billin (kolmannen vartiomiehen). — Meillä on ahdasta ja tappelun tullen on jokaista valkoista kohti pari keltaista ja se on ehkä juuri sopiva suhde.

Vaihto suoritettiin. Toisessa veneessä nostettiin keskipurje ja se alkoi mennä alas lahtea suunnaten San-Rafaelin vastapäätä oleville soille. Minä asetin paikoilleen viistopurjeen ja seurasin heitä. San-Rafael, jossa meidän piti jättää saaliimme viranomaisille, oli yhteydessä lahden kanssa pitkien, matalien jokien kautta, joita myöten saattoi kulkea vain nousuvedellä. Oli seisova vesi ja koska kohta alkaisi lasku, oli kiirehdittävä, jos mieli välttää puolipäiväistä odotusta.

Rantatuuli alkoi auringon noustessa hiljentyä ja nyt tuuli vain heikkoina henkäyksinä. Etumaisessa veneessä laskettiin airot ja se jätti meidät pian kauas taakseen. Muutamia kiinalaisia seisoi kajuutan oven luona ja kun kumarruin yli puomin korjatakseni purjetta, tunsin, kuinka joku kosketti housujeni takataskua. Tekeydyin niinkuin en olisi kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta vilkaistuani "Keltaseen liinaan" ymmärsin, että hän oli huomannut, ettei taskussani ollutkaan revolveria, jonka pelko tähän saakka oli pitänyt heitä aisoissa.

Tilanne alkoi käydä vakavaksi, kun sitäpaitsi dschonkkoja pyydystäessä "Pohjan Hirveen" oli tullut paljon vettä, joka tunkeutui jo kajuuttaan. Kiinalaiset huomasivat sen ja katsoivat minuun kysyvästi.

— Niin — sanoin minä — te ette halua heittää pois vettä ja me hukumme kaikki kohta, ymmärrättekö?

Ei, he eivät ymmärtäneet; joka tapauksessa pudistivat he vastaukseksi päätään, vaikkakin heidän kurttuisilla naamoillaan näkyi levottomuuden ilme. Kohotin veneen pohjalta muutamia lautoja, otin laatikosta esille sankoja ja kehoitin merkeillä heitä heittämään vettä pois. Mutta he nauroivat ryhtymättä mihinkään.

Heidän naurunsa ei miellyttänyt minua. Siinä oli uhkaa, yhdistettynä pahaan aikomukseen, päättäen heidän synkistä kasvoistaan. "Keltainen liina" käyttäytyi röyhkeästi siitä lähtien kun huomasi, ettei minulla ollut revolveria, liikkuen vangin luota toiselle innokkaasti vakuuttaen heille jotain.

Pidättäen vihani aloin heittää pois vettä. Mutta tuskin olin alkanut, kun suuri purje täyttyi ja "Pohjan Hirvi" kallistui. Alkoi päivätuuli. George oli täydellinen "keltanokka" merimieheksi ja minun täytyi tarttua peräsimeen. Tuuli puhalsi Pedron niemestä ja sen takana olevilta korkeilta vuorilta ja oli senvuoksi hyvin epätasaista ja puuskittaista; purjeet joskus pullistuivat, joskus riippuivat velttoina.

George oli avuttomin ihminen, jonka koskaan olin tavannut. Ollen yleensä mihinkään sopimaton ja sangen vähän yritteliäs, hänellä oli sitäpaitsi keuhkotauti ja tiesin, että jos hän ryhtyisi heittämään pois vettä, voisi hän saada verensyöksyn. Sillä välin vesi yhä lisääntyi ja minä huomasin, että oli aivan välttämätöntä ryhtyä johonkin. Käskin vielä kerran kiinalaisten tarttua sankoihin. He nauroivat ilkkuen.

— Olisi paras, jos ottaisitte revolverin ja pakottaisitte heidät työhön — sanoin Georgelle.

Mutta hän pudisti päätään ja antoi liiankin selvästi ymmärtää, että hän pelkäsi. Kiinalaiset ymmärsivät sen yhtä hyvin kuin minäkin ja heidän röyhkeytensä kävi sietämättömäksi. Kajuuttaan jääneet vangit särkivät ruokalaatikoita ja heihin yhtyivät ulkopuolella olevat, jotka tunkeutuivat sinne sisään ja kaikki yhdessä järjestivät oikean mässäyksen meidän säilykkeillämme ja leivoksillamme.

— Mitä tehdään? — sanoi George hiljaa.

Minussa kiehui voimaton raivo.

— Jos emme heitä viipymättä aseta aisoihin, niin on myöhäistä tehdä mitään. Paras, mitä voitte tehdä, on saattaa heidät kuuliaisiksi heti.

Vesi kohosi korkeammalle ja korkeammalle ja puuskat, jotka ennustivat uuden tuulen tuloa, tulivat yhä kovemmiksi. Tuulenpuuskien välillä vangit, syöden koko viikoksi varaamiamme ruokavaroja, alkoivat kokoontua milloin toiselle, milloin toiselle laidalle ja "Pohjan Hirvi" kiikkui kuin kaukalo. Minun luokseni astui "Keltainen liina" ja, näyttäen kädellään Pedron niemessä olevaa kyläänsä, antoi minun ymmärtää, että jos laskisin heidät maihin sinne, he auttaisivat aluksen tyhjentämisessä vedestä. Tällöin vesi kajuutassa ulottui jo vyötäisiin saakka ja kaikki siellä olevat vaatteet olivat aivan märkinä. Kieltäydyin kuitenkin ja näin Georgen kasvoista, että hän oli hyvin tyytymätön päätökseeni.

— Jos te ette näytä niille nyrkkiä, ryntäävät ne päällemme ja heittävät meidät yli laidan — sanoin minä hänelle. — Jos haluatte säilyttää nahkanne, antakaa revolverinne minulle.

— Kaikista vaarattominta, — mutisi hän pelkurimaisesti, — olisi laskea heidät rannalle. — Minä en halua mennä pohjaan muutamain likaisten kiinalaisten vuoksi.

— Ja minä, minä en halua asettautua likaisten kiinalaisten pilkaksi, vaikkapa sillä voisinkin estää pohjaan menon, — vastasin kiivaasti.

— Senpä vuoksi te hukutatte "Pohjan Hirven" ja meidät kaikki, — sanoi hän itkevällä äänellä. — Ja mitä hyötyä siitä on, sitä en ymmärrä.

— Jokaisella on oma makunsa, — vastasin minä.

Hän ei vastannut mitään, mutta minä näin, että hän vapisi. Uhkaavien kiinalaisten ja lisääntyvän veden vuoksi hän oli suunniltaan kauhusta. Ja enemmän kuin kiinalaisia ja vettä pelkäsin minä häntä ja sitä, mihin kauhu saattaisi hänet johtaa. Minä näin, kuinka hän heitti kärsimättömiä katseita pieneen veneeseen, joka kulki jälestämme köydessä ja kun tuli sopiva aika, vetäsin sen laidan luo. Huomatessaan tämän välkkyivät hänen silmänsä toivosta. Mutta ennenkuin hän saattoi arvata aikomustani, rikoin minä kirveellä veneen heikon pohjan ja vene täyttyi laitojaan myöten vedellä.

— Me joko hukumme tai uimme yhdessä, — sanoin minä. — Mutta jos annatte minulle revolverin, niin on "Pohjan Hirvi" vapautettu vedestä aivan heti.

— Heitä on paljon enemmän kuin meitä, — vikisi hän. — Me emme voita heitä.

Tunsin kiukkua ja vastenmielisyyttä tuollaista miestä kohtaan ja käännyin häneen selin.

Etumainen aluksemme oli jo kauan sitten kadonnut näkyvistä pienen saariryhmän taa, joka tunnettiin nimeltä "Merisaaret" ja sieltä päin ei siis ollut apua odotettavissa. "Keltainen liina" lähestyi minua tuttavallisesti veden loiskiessa hänen jaloissaan. Hänen katseensa ei minua miellyttänyt. Tunsin, että sen hyväntahtoisen hymyn takana, jonka hän koetti saada naamalleen, piili jotain häijyä. Käskin hänen poistua edemmäksi ja tein sen niin jyrkästi, että hän totteli.

— Ja nyt muista paikkasi! — ärjäsin — ja älä tule enää likelleni!

— Mutta minkävuoksi? — kysyi hän tyytymättömänä. — Minä halusin vain sanoa… sanoa… auttaa…

— Sanoa — katkasin jyrkästi, sillä tiesin nyt hänen ymmärtäneen kaikki, mitä tapahtui minun ja Georgen välillä. — Mitä sanoa? Tehän ette ymmärrä mitään, ette osaa puhua kieltämme.

Hän ikäänkuin sairaaloisesti myhähti kiristellen hampaitaan.

— Tietysti… kyllä… minä ymmärrän hyvin. Olen kunniallinen kiinalainen.

— Hyvä on — vastasin minä. — Te osaatte puhua ja ymmärrätte, ottakaa siis ja heittäkää veneestä vesi pois. Puhella ehdimme myöhemmin.

Hän pudisti päätään samalla osoittaen olkansa yli tovereitaan.

— Eivät anna. Hyvin pahoja kiinalaisia, huonoja ihmisiä. Minä halusin…

— Pois! — karjasin minä, sillä huomasin hänen työntävän käden vyöhönsä ja aikovan hyökätä päälleni.

Hämmästyneenä meni hän takaisin kajuuttaan, nähtävästi neuvottelemaan toisten kiinalaisten kanssa, kuinka olisi meneteltävä, sillä heti hänen mentyään kuului sieltä hyvin vilkasta keskustelua. "Pohjan Hirvi" makasi vedessä hyvin syvällä ja liikkui raskaasti. Kovassa aallokossa alus ehdottomasti hukkuisi, mutta puuskittainen tuuli oli rannalta päin ja saattoi lahden pinnan vain hienoon väreeseen.

— Minusta tuntuu, että teidän olisi paras ohjata rannalle — sanoi George äkkiä sellaisella äänensävyllä, että arvasin kauhun saaneen hänen päättämään jotain.

— Sitä en tee — vastasin lyhyesti.

— Minä käsken teitä niin tekemään! — sanoi hän koroittaen ääntään.

— Minä olen saanut määräyksen kulettaa nämä vangit San-Rafaeliin — vastasin.

Me puhuimme hyvin kuuluvasti ja kiinalaiset, kuultuaan ääntä, tulivat kajuutasta.

— Nyt te ohjaatte rannalle!

Sen sanoi George ja minä näin revolverin piipun olevan suunnattuna itseeni, — revolverin, jota hän ei uskaltanut pelkuruutensa vuoksi kohdistaa kiinalaisiin, mutta kyllä minuun!

Tuntui kuin aivoni olisivat yht'äkkiä saaneet häikäisevän valon. Tilanne ja jokainen sen yksityiskohta oli selvästi edessäni: häpeä kadottaa vangit, Georgen alhaisuus ja pelkuruus, kohtaus Le-Grantin ja muiden vartiomiesten kanssa, riittämättömät puolustussyyt. Sitten muistin, minkälaista vaivaa olin nähnyt saadessani voiton, joka nyt liukui käsistäni — liukui hetkellä, jolloin olin siitä aivan varma. Ja silmieni edessä olivat kiinalaiset kokoontuneina kajuutan oven eteen iskien toisilleen riemastuksissaan silmää. Ei, niin ei saisi koskaan tapahtua!

Kohotin nopeasti käteni ja laskin pääni alas. Ensimmäisellä liikkeellä väistin revolverin suun ja toisella — väistin pääni kuulalta, joka viheltäen lensi ohitse. Toisella kädellä tartuin Georgen käteen ja toisella revolveriin. "Keltainen liina" rosvojoukkoineen syöksyi eteenpäin. — Nyt tahi ei koskaan — ajattelin minä. Jännittäen kaikki voimani minä äkkiarvaamatta tyrkkäsin Georgen kiinalaisia vastaan iskien hänet nurin ja temmaten häneltä revolverin. Hän putosi "Keltaisen liinan" jalkoihin, joka kompastui, ja molemmat pyörivät vedessä veneen pohjalla. Samassa silmänräpäyksessä uhkasin heitä revolverillani; villit kalavarkaat laskeutuivat veneen pohjalle ja alkoivat nöyrästi kumarrella.

Mutta minä huomasin pian, että on suuri ero ihmisten välillä, jotka ryhtyvät suoranaiseen vastarintaan ja ihmisten, jotka vain yksinkertaisesti kieltäytyvät tottelemasta ilman mitään muuta. Kun käskin heitä uudelleen vetäytymään kajuuttaan, he kieltäytyivät. Uhkasin heitä revolverilla, mutta he istuivat yksipäisesti tylsinä veneen pohjalla vedessä, haluamatta liikahtaa mihinkään.

Kului neljännes tunti. "Pohjan Hirvi" painui yhä syvemmälle; isopurje liikehti laiskasti edestakaisin. Mutta Pedron niemen takaa näin vedessä tumman viivan, joka läheni meitä. Se oli pysyvä tuuli, jota olin niin kauan odotellut. Kutsuin kiinalaiset ja näytin heille viivan. He tervehtivät sitä huudoilla. Silloin osoitin minä purjeita ja aluksessa olevaa vettä ja selitin merkeillä, että kun tuuli saavuttaa purjeen, niin veneessä olevan veden vuoksi me kaadumme. Mutta he nauroivat ivallisesti tietäen, että minä voin kääntyä päin tuuleen, jolloin vältämme haaksirikon.

Mutta minä olin jo päättänyt. Kiristin purjenuoraa, niin että sain sitä käsiini jalan tahi kaksi ja tukien laidasta jaloillani nojasin selälläni peräsimeen. Toisella kädellä pitelin purjenuoraa ja toisessa oli minulla revolveri. Tumma viiva läheni ja kiinalaiset katsoivat milloin minuun, milloin aseeseen, pelolla, jota he huonosti kykenivät salamaan. Minun järkeni, tahtoni ja itsepäisyyteni olivat asetetut heidän tahtoaan ja itsepäisyyttään vastaan ja kysymys oli siitä, kuka saattoi kauemmin katsella edessä olevaa välttämätöntä kuolemaa antamatta perään.

Silloin puhalsi tuuli. Purjenuora vetäytyi kitisten tiukalle, purje pullistui ja "Pohjan Hirvi" alkoi kallistua yhä enemmän ja enemmän. Oikea laita oli jo veden alla, kajuutan ikkuna peittyi ja vesi alkoi virrata yli keulakatoksen. Alus kallistui niin nopeasti, että kiinalaiset alkoivat toinen toisensa jälkeen hyppiä kajuutasta kannelle; he kaatuilivat, kompastelivat ja tungeksivat oikeanpuoleisten penkkien luona aivan märkinä, samalla kuin alimmaiset heistä olivat vaarassa tukehtua veteen.

Tuuli alkoi piristyä ja "Pohjan Hirvi" kallistui yhä enemmän. Tänä hetkenä arvelin, että vene menisi pohjaan ja minä tiesin, että vielä yksi sellainen puuska ja me uppoisimme varmasti. Minun tuumiessani, antaisinko perään tahi en, alkoivat kiinalaiset rukoilla armoa. Minusta tuntui kuin olisi se ollut miellyttävin ääni, minkä milloinkaan olin kuullut. Ja silloin, mutta ei ennen, minä hellitin purjetta ja "Pohjan Hirvi" alkoi hyvin hitaasti kohottautua. Kun se asettautui oikeaan asentoon, oli siinä niin paljon vettä, että minä epäilin, oliko vene todella pelastettu.

Mutta kiinalaiset tunkeutuivat ikäänkuin sekapäisinä etukeulaan alkaen työskennellä sangoilla, lautasilla, hatuilla ja kaikilla, mitä käteen sattui. Oli miellyttävää ja hauskaa katsella, kuinka vesi aluksesta lensi yli laidan! Ja kun "Pohjan Hirvi" kohottautui ylpeästi vedestä, ohjasimme me määräpaikkaamme ja pääsimme viime hetkellä, ennen laskuveden tuloa, yli savi- ja liitukerroksen jokeen.

Kiinalaisten itsepäisyys oli murrettu ja he tulivat niin kuuliaisiksi, että ennen San-Rafaeliin tuloamme he, "Keltainen liina" etupäässä, hoitelivat purjeita täysin käsin. Mitä tulee Georgeen, niin tämä oli hänen viimeinen matkansa kalavartion mukana. Hänen omien sanojensa mukaan ei se häntä suurestikaan surettanut. Hän sanoi olevansa täysin tyytyväinen kirjanpitäjän toimeen maissa ja että se sopi hänelle paremmin kuin merellä olo. Me olimme samaa mieltä.

KREIKKALAISTEN KUNINGAS.

Kalavartion ei onnistunut kertaakaan vangita Big Alekia. Hän kerskui tällä sekä puhui, ettei antaudu elävänä kenenkään käsiin ja kertoi kalavartion monista epäonnistuneista yrityksistä ottaa hänet vangiksi! Mainittiin muun muassa, että kaksi vartiomiestä, jotka olivat päättäneet saada hänet kiinni, maksoi mitä maksoi, olivat tässä yrityksessä menettäneet päänsä. Eikä kukaan niin järjestelmällisesti ja tahallaan rikkonut kalastuslakeja kuin Big Alek.

Häntä kutsuttiin Big Alekiksi jättiläismäisen kokonsa, kuusi jalkaa ja kolme tuumaa, vuoksi. Hän oli vastaavan leveähartiainen mahtavine rintoineen ja erittäin voimakkaasti kehittyneine lihaksineen, jotka olivat kovat kuin teräs. Kalastajien kesken kulki paljon taruja hänen suunnattomista voimistaan. Hän oli yhtä rohkea ja vallanhimoinen mieleltään kuin voimakas ruumiiltaan ja sen vuoksi useimmat tunsivatkin hänet vain nimeltä "kreikkalaisten kuningas". Kalastajien keskuudessa oli paljon kreikkalaisia ja kaikki he katselivat häntä kunnioituksella ja tottelivat hänen käskyjään niinkuin oman päällikkönsä. Ja niinkuin päällikkö hän tappeli heidän puolestaan, suojeli heitä, auttoi heitä virastojen edessä, kun he joutuivat kiinni ja yhdisti heidät niin, että hälyytyksen sattuessa he kaikki seisoivat hänen takanaan omasta ja toistensa puolesta.

Erääseen aikaan kalavartio yhtämittaa koetti saavuttaa hänet, mutta onnistumatta, niin että lopuksi oltiin pakoitettuja luopumaan koko ajatuksesta. Kun siis kulki huhu, että hän oli saapunut Beniciaan, halusin kärsimättömästi nähdä hänet. Ahdistaa häntä en aikonut. Saavuttuaan hän tavallisella rohkeudellaan ensiksi tuli meidän luoksemme. Charles Le-Grant ja minä olimme siihen aikaan Carmintelin päällikkyyden alaisia ja kaikki kolme majailimme "Pohjan Hirvellä" valmistautuen pienelle retkelle, kun Big Alek astui alukseemme. Nähtävästi Carmintel tunsi hänet, sillä he tervehtivät toisiaan kädestä. Minuun ja Charlesiin ei Big Alek kiinnittänyt mitään huomiota.

— Tulin tänne pariksi kuukaudeksi pyydystämään kaloja, — sanoi hän Carmintelille.

Hänen silmänsä välähtivät taisteluun vaativasti hänen puhuessaan ja me huomasimme, että päällikkömme katse laskeutui hänen edessään.

— Hyvä on, Alek, — sanoi Carmintel hiljaa. — Minä en teitä häiritse. Menkäämme kajuuttaan ja puhukaamme asiasta siellä — lisäsi hän.

Kun he olivat menneet kajuuttaan ja sulkeneet oven jälkeensä, vilkutti Charles minulle merkitsevästi silmää. Mutta minä olin nuorukainen, en tuntenut ihmisiä enkä heidän tapojaan — ja en ymmärtänyt siis mitään. Charles ei koskaan minulle asiasta enempää puhunut, mutta minä tunsin, että siinä oli jotain vinossa.

Jättäen heidät neuvottelemaan me Charlesin ehdotuksen mukaan istuuduimme pieneen veneeseen ja sousimme vanhalle höyrylaiva laiturille, jossa seisoi Big Alekin "arkki". Arkki on laivatalo, ei erikoisen suuri, mutta hyvin mukava ja yhtä välttämätön Ylälahden kalastajalle kuin verkko ja veneetkin. Olimme hyvin uteliaita näkemään Big Alekin arkin, koska olimme kuulleet sen olleen monen tulisen ottelun näyttämönä ja olevan aivan kuulien repimä.

Me löysimme todellakin kuulien jälkiä (niiden reiät olivat paikatut puutapeilla ja maalatut), mutta niitä ei ollut niin monta kuin olin odottanut. Charles huomasi pettymykseni ja hymyili. Lohduttaakseen minua kertoi hän pitkän jutun vartiomiehistöstä, joka oli lähetetty ottamaan kiinni Big Alekia hänen uivassa talossaan. Oli päätetty ottaa hänet kiinni elävänä, mutta jos kävisi välttämättömäksi niin — kuolleena. Puoli päivää kestäneen ottelun jälkeen kalavartio lähti matkoihinsa seulaksi ammuttuine veneineen, mukanaan yksi kuollut ja kolme haavoittunutta. Ja kun he palasivat seuraavana aamuna apuväen kera, niin löysivät he vain seipäät, joihin arkki oli ollut kiinnitettynä; uiva talo piileskeli muutamia kuukausia jossakin tuntemattomilla vesillä.

— Mutta miksi ei häntä hirtetty murhasta? — kysyin minä. — Yhdysvallat ovat epäilemättä kyllin voimakkaita tuomitakseen mokoman miehen!

— Hän jättäytyi itse oikeuden käsiin, — vastasi Charles. — Hänelle maksoi viisikymmentätuhatta dollaria tämän jutun voittaminen, jossa häntä avustivat Valtojen taitavimmat lakimiehet. Jokainen kreikkalainen kalastaja oli osallisena tämän summan kokoamisessa. Big Alek kokosi rahaa ikäänkuin veroja kokoova kuningas. Yhdysvallat voivat olla täysivaltaisia, poikaseni, mutta tosiasiana pysyy, että Big Alek on Valloissa olevien kreikkalaisten kuningas ja on hänellä omat alamaisensa ja hallitusalueensa.

— Kuinka te aiotte menetellä häneen nähden nyt? Hän aikoo laskea "kiinalaisen siiman".

Charles kohautti olkapäitään.

— Katsotaan — sanoi hän arvoituksellisesti. "Kiinalainen siima" on sen kansan taitavaa valmistetta, josta se on nimensäkin saanut. Yksinkertainen järjestelmä painoja, korkkisia kannattimia ja tuhansia koukkuja, jokainen eri rihmasessa, riippuen noin kuuden tuuman tahi jalan välimatkan päässä toisistaan aivan pohjan yläpuolella. Huomattavimmat tässä pyydyksessä ovat koukut. Ne ovat ilman syöttejä, varustettuina eriskummallisilla, hyvin terävillä kärjillä. Nämä koukut ovat hyvin lähellä toisiaan ja riippuvat tuhansittain juuri pohjan yläpuolella neljänsadan metrin pituudelta, muodostaen täten syvällä uiville kaloille läpipääsemättömän esteen. Sampi ui aina syvällä, kyntäen pohjaa kuin sika ja sitä todella kutsutaankin usein "sikakalaksi". Tartuttuaan ensimmäiseen koukkuun, johon on koskettanut, se pelästyksissään hypähtää ja tarttuu puoleen tusinaan samanlaisia. Silloin alkaa se mielettömästi hyppiä ja temmeltää, ja koukku koukun jälkeen tunkeutuu sen pehmeään ruumiiseen ja kun niitä on joka taholla, niin onneton kala ei voi selviytyä, vaan sotkeutuu yhä enemmän, kunnes kuolee. Ei yksikään sampi voi mennä tämän pyydyksen läpi ja senpävuoksi tämä keksintö onkin lännessä kielletty, koska se uhkaa hävittää sukupuuttoon kaikki sammet. Ja me saimme tietää, että juuri tällaisen "kiinalaisen siiman" aikoi Big Alek laskea aivan avoimesti ja häikäilemättömästi ivaten lakeja.

Kului useita päiviä Big Alekin käynnistä ja koko ajan Charles ja minä tarkasti pidimme häntä silmällä. Hän jätti uivine taloineen vanhan laiturin ja pysähtyi Turnerin veistämön luo. Tiesimme, että tässä lahdessa oli paljon sampia ja olimme vakuutettuja, että kreikkalaisten kuningas aikoi ryhtyä työhön juuri täällä. Vesi tuli tähän lahteen ikäänkuin myllynrännistä, niin että nostaa, laskea ja asettaa "kiinalaista siimaa" saattoi vain nousu- ja laskuveden välillä. Niinpä siis minä ja Charles tarkastelimme tätä lahtea seisovan veden aikana lakkaamatta vanhalta laiturilta käsin.

Neljän päivän kuluttua, loikoessani laiturin pölkyillä auringonsäteiden kuumasti polttaessa, huomasin veneen lähtevän vastakkaiselta rannalta ja ohjaavan lahdelle. Otin silmänräpäyksessä kiikarin ja seurasin veneen kaikkia liikkeitä. Siinä oli kaksi miestä, ja vaikka vene oli minusta ainakin mailin päässä, tunsin toisen Big Alekiksi, ja ennenkuin vene palasi rannalle, tulin aivan riittävästi vakuutetuksi siitä, että miehet laskivat siimaa.

— Big Alek laski "kiinalaisen siiman" lahdelle Turnerin veistämän luo, — sanoi Charles Le-Grant samana päivänä Carmintelille.

Mielipahan ilme vilahti päällikkömme kasvoilla ja hän sanoi ikäänkuin itsekseen: — Niinkö? — virkkamatta mitään enempää.

Charles pidätti kiukkuaan ja palasi huuliaan purren takaisin.

— Kuuleppas, nuori mies, oletko rohkea, mitä? — sanoi hän minulle myöhemmin illalla, kun lopetimme kannen puhdistamisen "Pohjan Hirvellä" ja valmistauduimme nukkumaan.

Mielenliikutukselta en saanut ääntäkään, saatoin vain nyökäyttää päätäni.

— Hyvä on, silloin, — ja Charlesin silmät loistivat päättäväisyyttä — me otamme Big Alekin kahden, minä ja sinä; teemme sen Carmintelin harmiksi. Suostutko?

— Se on vaikea yritys, mutta me voimme sen tehdä, — sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen.

— Tietysti voimme, — sanoin minä ihastuneena.

Senjälkeen puristimme me toistemme käsiä ja menimme nukkumaan.

Mutta me olimme ottaneet todellakin vaikean tehtävän. Sitä varten, että voitaisiin saada mies edesvastuuseen laittomasta kalastuksesta, oli välttämätöntä tavoittaa hänet pyydystyspaikalta yhdessä todistuskappaleiden kera — koukkuineen, kaloineen y.m. Tämä merkitsi sitä, että meidän täytyi ottaa Big Alek avoimella merellä, missä hän saattoi nähdä meidän lähestyvän ja ehti valmistaa meille tavanmukaisen lämpimän vastaanoton, yhden niistä, joista hän oli kuuluisa.

— Se ei ole vältettävissä, — sanoi Charles eräänä aamuna. — Mennä kylki kylkeen on kyllä vaikeata, mutta se on ainoa, mitä voimme tehdä. Mennään, poika!

Me olimme kolumbialaisella lohiveneellä, sillä samalla, jolla olimme olleet kiinalaisia vastassa. Oli lasku- ja nousuveden välinen aika ja kun menimme vanhalle laiturille, näimme Big Alekin täydessä työssä; hän kulki pitkin pyydystään ja korjasi kaloja.

— Vaihtakaamme paikkoja, — käski Charles, — ja ohjatkaa häntä kohti ikäänkuin menisimme veistämölle.

Otin peräsimen ja Charles istuutui keskipenkille asettaen revolverin viereensä.

— Jos hän alkaa ampua, — varoitti Charles, — painautukaa alas ja ohjatkaa sieltä, niin että ainoastaan kätenne on näkyvissä.

Nyökäytin päätäni ja tämän jälkeen vallitsi hiljaisuus. Meidän veneemme lipui hiljalleen eteenpäin, ja Big Alek tuli lähemmäksi ja lähemmäksi. Me näimme hänet täysin selvästi; hän irroitti innokkaasti sammet ja heitti ne veneen pohjalle, samalla kuin hänen toverinsa puhdisti koukut ja heitti ne takaisin veteen. Kun olimme hänestä noin viidensadan jalan päässä, huusi hän meille:

— Hei! Te! Mitä haluatte?

— Jatkakaa ohjaamista ikäänkuin ette olisi kuullut mitään, — sanoi Charles.

Seuraavat minuutit olivat hyvin jännittäviä.

Kalastaja seurasi silmillään tarkasti meitä joka hetki lähestyessämme häntä.

— Korjatkaa luunne, jos toivotte hyvää itsellenne! — huudahti hän yht'äkkiä, ikäänkuin huomaten kenen kanssa oli tekemisissä. — Jos ette häviä, niin minä pakoitan teidät pysähtymään.

Hän asetti karbiinin olalleen ja tähtäsi minuun.

— Menettekö te nyt? — kysyi hän.

Kuulin, kuinka Charles huoahti pettyneenä.

— Palatkaamme, — kuiskasi hän, — tällä kertaa emme onnistu.

Käänsin peräsimen ja me loittonimme jonkun matkaa. Big Alek piti meitä silmällä, kunnes olimme ampumamatkan ulkopuolella ja palasi sitten työhönsä.

— Parempi olisi, jos jättäisitte Big Alekin rauhaan, — sanoi Carmintel melko vihaisesti samana yönä Charlesille.

— Hän kävi siis teille valittamassa, niinkö? — sanoi Charles merkitsevästi.

Carmintel punastui kovin.

— Jättäkää hänet rauhaan, minä sanon, — toisti hän. — Mies on hyvin vaarallinen ja tietäkää, että hänen kanssaan on laskut lyhyet.

— Niin, — vastasi Charles hiljaa. — Kuulin, että hän maksaa paremmin, kun jättää hänet rauhaan.

Tämä oli suora haaste Carmintelille ja me näimme hänen kasvonilmeistään, että isku oli tarkkaan osuttu. Ei ollut kenellekään salaisuus, että Big Alek oli yhtä halukas lahjomaan kuin tappelemaankin ja että viime vuosina useampi kuin yksi vartiopäällikkö oli pannut taskuunsa kalastajien rahoja.

— Haluatteko sanoa… — alkoi Carmintel tuimasti.

Mutta Charles keskeytti hänet lyhyesti.

— En halua sanoa mitään, — vastasi hän. — Te kuulitte sanani ja muuta ei mitään…

Hän kohautti olkapäitään ja päällikkö katsoi vihaisesti häneen, mutta ei sanonut sanaakaan.

— Me nähtävästi olemme ryhtyneet mahdottomaan yritykseen, — sanoi Charles kerran, kun olimme aamun vaaletessa koettaneet lähestyä Big Alekia ja joutuneet tulen alle.

Ja tämän jälkeen, monien päivien kuluessa, koettelin tuumia keinoa, miten kaksi miestä saattaisi ottaa kiinni avoimella merellä kolmannen, joka hallitsi erinomaisesti karbiinia eikä jättänyt sitä koskaan. Säännöllisesti, kun vain lasku- ja nousuveden välinen aika tuli, saattoi nähdä Big Alekin pyydyksellään. Hän työskenteli, turvautumatta mihinkään viekkauteen, röyhkeästi ja avoimesti keskellä valoisaa päivää. Erityisesti herätti kiukkuamme se, että jokainen kalastaja Beniciasta Vallejoon saakka tiesi, että hän ei meitä pelännyt. Carmintel vaikeutti toimintaamme vielä sillä, että määräsi meidät pitämään silmällä rautakalan pyydystäjiä San Paulissa ja meille jäi näinollen hyvin vähän aikaa kreikkalaisten kuninkaan toimille. Mutta Charlesin vaimo ja lapset asuivat Beniciassa ja me teimme sen päämajaksemme ja alituisesti palasimme sinne.

— Minäpä sanon, mitä voimme tehdä, — sanoin kerran, kun monta viikkoa oli kulunut tuloksetta. — Me odotamme seisovaa vettä ja kun Big Alek koottuaan kalat vie ne rannalle, niin sieppaamme hänen pyydyksensä. Silloin täytyy hänen kuluttaa aikaa valmistaakseen toisen ja sillä aikaa tuumimme, kuinka otamme senkin. Vaikka emme voikaan napata häntä itseään, osaamme kumminkin estää hänet pyydystämästä.

Charles tuumi ja sanoi, että ehdotus ei ollut hullumpi. Me aloimme odottaa tilaisuutta ja tuskin oli seisova vesi tullut ja Big Alek koottuaan kalat palannut rannalle, kun läksimme liikkeelle. Tiesimme pyydyksen paikan rantamerkkien mukaan ja olimme varmat, että löydämme sen helposti. Alkoi juuri nousuvesi, kun tulimme paikalle, missä meidän otaksumamme mukaan pyydyksen täytyi olla ja heitimme naarausankkurin. Laskettuamme sen lyhyeen nuoraan, niin että se juuri tapasi pohjaan, sousimme sitä hiukan edestakaisin, kunnes se pidätti veneemme liikkumattomaksi.

— Kiinni on! — huudahti Charles. — Tule tänne ja auta minua vetämään.

Aloimme kahden kiskoa nuorasta ja ankkuri näyttäytyi pyydyksineen, joka oli tarttunut kiinni sen yhteen haaraan. Kymmenittäin kuolemaa tuottavia koukkuja kimalteli silmissämme, kun päästimme irti ankkurin. Me päätimme viipymättä nostaa pyydyksen ja menimme jo sitä pitkin sen alkupäähän, kun äkkinäinen isku veneeseen säpsäytti meitä. Katsoimme ympärillemme, mutta emme huomanneet mitään ja aloitimme työmme uudelleen. Minuutin kuluttua sattui uusi äkillinen isku ja puusirpaleet lentelivät Charlesin ja minun kasvoilleni.

— Tämä, poikaseni, muistuttaa hyvin paljon kiväärinkuulaa, — sanoi Charles tuumivasti. — Big Alek ampuu. Hän käyttää savutonta ruutia, — päätti hän katsottuaan rannalle, joka oli noin mailin päässä, — ja senvuoksi me emme kuule laukausta.

Minäkin katsoin rannalle, mutta en voinut nähdä jälkeäkään Big Alekista; hän nähtävästi piileskeli pensaikossa ja me olimme hänen vallassaan. Kolmas kuula iski veteen, kimmahti ylös ja lensi viheltäen yli päittemme painuen jälleen veteen.

— Luulen, että meidän täytyy jättää tämä homma, — sanoi Charles kylmäverisesti. — Mitä sinä ajattelet?

Ajattelin samoin ja sanoin, että ei ole syytä sääliä pyydystä. Nostimme ankkurin ja kohotimme purjeen. Heti lakkasivat kuulat viheltämästä ja me poistuimme epämiellyttävin tuntein tietäessämme Big Alekin nauravan tappiotamme.

Ja vielä enemmänkin; kun seuraavana päivänä tarkastimme kalastajien verkkoja laiturilla, katsoi hän asiakseen nauraa ja ivata meitä koko kalastajajoukon edessä. Charlesin kasvot mustuivat vihasta, mutta hän pidättäytyi, sanoen vain istuttavansa Big Alekin loppujen lopuksi linnaan. Kreikkalaisten kuningas alkoi kerskailla, että koskaan ei kalavartio ole häntä siepannut eikä sieppaa, ja kalastajat yhtyivät häneen. He alkoivat tulla levottomiksi ja hetkittäin näytti juttu saavan vaarallisen käänteen, mutta Big Alek säilytti kuninkaallisen arvonsa ja rauhoitti heidät.

Carmintel myöskin naureskeli Charlesta, tehden ivallisia huomautuksia, mutta tämä säilytti kylmäverisyytensä, vaikka salaisesti ilmoitti minulle aikovansa, maksoi mitä maksoi, ottaa kiinni Big Alekin, vaikkapa hänen siihen täytyisi käyttää koko jälellä oleva elämänsä.

— En tiedä, kuinka sen teen, — sanoi hän, — mutta niin minä kumminkin teen, se on yhtä varma kuin että olen Charles Le-Grant, — aikanaan minä sen keksin, älkää peljätkö.

Ja todellakin, aikanaan hän sen keksikin, vaikkakin meille aivan odottamattomalla tavalla. Kului enemmän kuin kuukausi, jona aikana me lakkaamatta risteilimme jokea ja lahtea pitkin sekä poikin, ilman että meillä oli mahdollisuutta saada vähääkään aikaa pitääksemme silmällä kuuluisaa kalastajaa "kiinalaisine aitoineen". Kerran jälkeen puolenpäivän, kun me olimme virka-asioissa Celbyssä, meille aivan odottamatta sattui suotuisa tilaisuus ajelehtivan aluksen muodossa, jossa ihmiset olivat merisairaita. Vasta äärimmilleen jännitettyämme aivojamme me huomasimme, että tämä alus tarjosi meille suotuisan tilaisuuden. Se oli suuri alus, joka oli joutunut ajelehtimaan pasaadituulten takia ja senvuoksi, ettei siinä ollut ainoatakaan kunnon merimiestä.

Celbyn laiturilta me huolettomasti seurasimme sen epäonnistuneita ja nurinkurisia liikkeitä, joiden tarkoituksena oli saada alus ankkuroiduksi ja vene lähetetyksi rannalle. Säälittävän näköinen mies likaisissa, purjekankaisissa vaatteissa läheni meitä veneellä, joka kovan aallokon vuoksi milloin painui hyvin syvälle, milloin taas kohosi tavattoman korkealle. Mies heitti meille köyden ja kompuroi veneestä. Hän heilahti puolelta toiselle ikäänkuin laituri hänen allaan olisi heilunut ja kertoi meille onnettomuudestaan. Ainoa kokenut, hyvä merimies, — mies, josta kaikki riippui, oli sähköteitse kutsuttu San-Franziskoon ja he koettelivat jatkaa matkaa ilman häntä. Mutta he olivat voimattomia myrskyn ja San-Paulin lahden leveyden edessä; kaikki sairaina, kukaan ei tiennyt, mitä olisi tehtävä, ja niin he päättivät lähettää jonkun maihin etsimään miehen, joka voisi viedä aluksen Beniciaan, muussa tapauksessa täytyisi heidän jättää se. Emmekö ehkä me voisi neuvoa miestä, joka veisi aluksen Beniciaan?

Charles katsoi minuun. "Pohjan Hirvi" seisoi tyynessä paikassa. Meillä ei ollut mitään tekemistä ennen puoliyön vahtipalveluksen alkamista. Tällä tuulella veisimme aluksen perille parissa, kolmessa tunnissa, viettäisimme hetken rannalla ja palaisimme iltajunassa tänne.

— Hyvä on, kapteeni, — sanoi Charles masentuneelle merenkulkijalle, joka alakuloisesti hymyili kuullessaan nimityksen.

— Minä olen vain laivan omistaja, — selitti hän.

Sousimme hänet alukseen, paljon nopeammin ja paremmin kuin hän oli rannalle tullut, ja varmistauduimme omin silmin matkustajien avuttomuudesta. Heitä oli noin tusina, miehiä sekä naisia, ja kaikki olivat niin sairaita, etteivät jaksaneet edes iloita meidän tulostamme. Oli kova syrjätuuli ja tuskin oli aluksen omistaja astunut kannelle, kun hän suistui jaloiltaan ja yhtyi muihin. Heillä ei ollut kenelläkään voimia liikauttaa kättäkään ja meidän täytyi kahden nostaa ankkuri, kohottaa purjeet y.m.

Se oli raskasta, vaikka nopeata kulkua. Carquinezin lahti muodosti riehuvan ryöpyn vaahtoa. Me kiisimme myötätuuleen kokkapuun kohotessa joskus suoraan ilmaan, joskus taas laskeutuessa syvään vesikuiluun. Kaksi tai kolme, omistaja mukaan luettuna, virui kannella vavahtaen joka kerran kun alus heittäytyi päätäpyörryttävällä nopeudella ylös ja alas. Aika-ajoin heittivät he murheellisia silmäyksiä rannalle. Toiset loikoivat kajuutan lattialla tyynyjen keskellä. Välistä kuului sieltä vaikerrusta, mutta suurimman osan aikaa lepäsivät he kuin kuolleet.

Kun meidän eteemme aukeni lahti Turnerin veistämön luona, ohjasi Charles aluksen sinne, sillä siellä oli tyynempää. Edessämme näkyi Benicia ja olimme verrattain rauhallisella vedellä, kun äkkiä näimme edessämme, sillä suunnalla, johon olimme menossa, veneen, joka hypähteli aallokossa. Oli matalan veden aika. Charles ja minä katsoimme toisiimme. Ei sanaakaan vaihdettu välillämme, mutta yhtäkkiä alus otti ihmeellisen suunnan kallistellen puolelta toiselle ja kääntyen sinne tänne ikäänkuin peräsimessä seisoisi aivan kokematon maamyyrä. Merimiehelle tarjosi se hauskan näyn. Näytti kuin karannut alus mielettömästi nelistäisi yli lahden, ajoittain jonkun sitä pidättäessä ja toivottomasti koettaessa ohjata Beniciaan.

Aluksen omistaja unohti sairautensa ja alkoi rauhattomasti katsella ympärilleen. Kaukana huomaamamme pilkku kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi, ja lopuksi tunsimme me Big Alekin ja hänen toverinsa. He ivasivat meitä ja tervehtivät meitä sillä halveksimisella, jota ammattimerimies tuntee aloittelijoita kohtaan, eritoten silloin, kun alottelija itse saattaa itsensä naurettavaan asemaan.

Me purjehdimme kalastajien sivu ilman minkäänlaista ohjausta. Charles naurahti nähdessään kasvoillani hämmästyksen ilmeen ja huusi sitten:

— Tiukkaa purjetta!

Hän heittäytyi koko painollaan peräsimeen ja alus alkoi kuuliaisesti kääntyä; isopurje lensi humisten toiselle puolelle. Alus kallistui vesirajaan saakka ja sairaiden matkustajien keskuudesta kuului äänekäs valitus, kun he lensivät kajuutan lattialle, kaikki yhteen kasaan; mutta meillä ei ollut aikaa huolehtia heistä.

Alus, suoritettuaan tämän liikkeen, meni jälleen myötätuuleen ja palautui tasapainoon. Jatkoimme kulkuamme ohjaten suoraan venettä kohden. Minä näin, kuinka Big Alek hyppäsi yli laidan ja hänen toverinsa tarttui meidän kokkapuuhumme. Silloin kuului räiske, alus iski voimakkaasti veneeseen, joka katosi kölimme alle ja särkyi.

— Nyt ei hänellä ole tilaisuutta tarttua karbiiniin, — sanoi Charles hypätessään kajuutan kannelle katsomaan, olisiko Big Alek jossain meidän perässämme.

Sillä välin tuuli ja meri kiireesti pysähdyttivät kulkumme eteenpäin ja me aloimme risteillä sille paikalle, missä vene oli. Big Alekin musta pää ja tummat kasvot näyttäytyivät hyvin läheltä, niin että saattoi tarttua häneen kiinni. Mitään aavistamatta, vihastuneena kaikesta siitä, mitä hänen täytyi kärsiä ymmärtämättömien maamoukkien tyhmyyden takia, vedettiin hänet kannelle. Hän saattoi tuskin vetää henkeään, sillä hänen oli täytynyt sukeltaa syvälle ja olla kauan veden alla, jottei olisi joutunut kölimme alle.

Minuutin kuluttua, aluksen omistajan suureksi kummaksi ja kauhuksi, Charles makasi Big Alekin päällä ja minä autoin häntä sitomaan tämän köysiin. Omistaja juoksi levottomana ympärillämme pyytäen meitä selittämään, mitä tämä merkitsi, mutta samalla ryömi Big Alekin toveri kokkapuuta myöten ja ikäänkuin jotain aavistaen katseli yli etukojun. Charles sieppasi häntä kauluksesta ja pian lepäsi hänkin Big Alekin vieressä.

— Lisää köyttä! — huudahti Charles ja minä kiiruhdin tuomaan.

Haaksirikon kärsinyt vene ajelehti hitaasti tuulen mukana lyhyen matkan päässä. Kiristin purjetta ja Charles ohjasi sen luo.

— Nämä kaksi miestä ovat vanhoja rikollisia, — selitti hän suuttuneelle aluksen omistajalle, — mitä suurimpia kalastus- ja pyydystyslakien rikkojia. Te näitte, kuinka me sieppasimme heidät itse teossa ja voitte odottaa, että teidät valtion puolesta pyydetään oikeuteen todistajaksi.

Sillä aikaa saavuimme veneelle, jonka perässä riippui kappale repeytynyttä pyydystä. Charles kiskoi sitä neljä-, viisikymmentä jalkaa kannelle kaloineen, jotka olivat sotkeutuneet koukkuihin, leikkasi pyydyksen poikki veitsellään ja heitti vangittujen viereen.

— Kas tässä todistuskappaleet yleisöä varten, — jatkoi Charles. — Katsokaa näitä tarkoin, jotta voitte ne tuntea oikeudessa ja mainita täsmälleen ajan ja paikan, mistä ne otettiin.

Sen jälkeen, enää puolelta toiselle kääntelemättä, ohjasimme riemukulussa Beniciaan, mukanamme kreikkalaisten kuningas, joka ensi kertaa oli kalavartion vankina.

OSTERIROSVOJA TAKAA-AJAMASSA.

Minusta tuntui — ja Charles Le-Grant oli samaa mieltä, — että paras vartiopäällikkö palvelusaikanamme oli Neil Partington. Hän oli oikeudenmukainen eikä mikään pelkuri, vaatien tosin meiltä palvelusvelvollisuuksiemme ankaraa täyttämistä, mutta samalla suhtautuen meihin aivan toverillisesti ja jättäen meille toimintavapauden, johon emme olleet juuri tottuneet. Siitä on esimerkkinä seuraava kertomus.

Neilin perhe asui Oaklannissa, Alalahdella, noin kuuden mailin päässä San-Franziskosta. Ollessamme kerran ottamassa selkoa kiinalaisten ankeriaanpyydystäjien puuhista Pedro-niemen luona, sai Neil tiedon, että hänen vaimonsa oli vakavasti sairaana, ja tunnin kuluttua "Pohjan Hirvi" suuntasi ripeän tuulen puhaltaessa kohti Oaklandia. Laskimme sinne ja asetuimme ankkuriin. Seuraavien päivien kuluessa, jotka Neil oli maissa, me tilkitsimme "Pohjan Hirven", järjestelimme uudelleen painolastin, puhdistimme ja laitoimme veneen täyteen kuntoon.

Tämän jälkeen emme tienneet, kuinka olisimme kuluttaneet aikaamme. Neilin vaimo oli yhä vaarallisesti sairas ja kuten selvisi, täytyi meidän viettää siellä ainakin viikko odottaessamme käännettä taudissa.

Kerran, kun minä ja Charles, kuluttaaksemme aikaa, kuljeskelimme pitkin rantoja, jouduimme me Oaklandin laiturille, jossa majaili osterilaivasto. Ne olivat enimmäkseen kauniita, puhtaita veneitä, nopeakulkuisia ja vakavia, ja me istuimme erään hirren päälle voidaksemme tarkastella niitä lähemmin.

— Erinomainen saalis, — sanoi Charles osoittaen osterikasoja, jotka olivat järjestetyt veneeseen kolmeen kasaan suuruuden mukaan.

Jälleenmyyjät saapuivat vankkureineen ja pysähtyivät laiturin päähän alkaen tinkiä, ja siten pääsin minä selville hinnoista.

— Tuossa veneessä on vähintäin kahdensadan dollarin arvosta tavaraa, — laskin minä. — Olisi hauska tietää, kuinka paljon aikaa on tarvittu niiden pyydystämiseen?

— Kolme tai neljä päivää, — vastasi Charles.

— Se ei ole mikään huono ansio kahdelle miehelle — kaksikymmentäviisi dollaria päivässä mieheen.

Vene, josta puhuttiin, oli nimeltään "Henki" ja oli se ankkurissa aivan meitä vastapäätä. Sen miehistöön kuului kaksi miestä. Toinen oli leveähartiainen, vantteran näköinen mies tavattoman pitkine käsivarsineen, ja toinen — pitkä, solakka, sinisilmäinen, päässä hattu, joka peitti tiheän, kiharaisen, mustan tukan. Hänen hiustensa ja silmiensä väri oli siksi erikoinen, että vasten tahtoamme jäimme sinne kauemmaksi kuin olimme aikoneet.

Ja siinä teimme hyvin. Paksu, elähtänyt mies, näöltään hyvinvoipa kauppias, tuli ja asettui rinnallemme katselemaan "Henkeä". Hän näytti suuttuneelta, ja mitä kauemmin hän katseli, sitä enemmän hän vihastui.

— Nuo ovat minun ostereitani, — tiuskasi hän lopuksi. — Tiedän, että ne ovat minun. Te tarkastitte viime yönä minun verkkoni ja varastitte ne.

Molemmat miehet "Hengen" kannella katsoivat häneen.

— Vai niin, Taft, — sanoi pienempi miehistä röyhkeällä äänensävyllä (kalastajien keskuudessa kutsuttiin häntä nimellä "Nelijalka" pitkien käsiensä vuoksi). — Vai niin, Taft, toisti hän samalla äänellä. — Sanoitteko te jotain?

— Ne ovat minun ostereitani, sen minä sanon. Te olette varastaneet ne minun matalikoiltani.

— Kylläpä te olette viisas, — vastasi Nelijalka. — Missä hyvänsä te näette ostereita, niin ne ovat teidän.

— Minusta tuntuu, — puuttui puheeseen toinen mies, — että osterit ovat ostereita, olkootpa missä hyvänsä, ja että ne ovat samanlaisia kaikkialla lahdessa, vieläpä meressäkin. Me emme halua riidellä kanssanne, herra Taft, mutta neuvomme teitä, niin kauan kuin ette voi todistaa niiden olevan teidän, olemaan valehtelematta, että me muka olemme rosvoja ja varkaita.

— Tiedän, että ne ovat minun. Antaisin pääni pantiksi! — huusi herra Taft.

— Todistakaa se, vastasi pitkä mies, jota kutsuttiin, niinkuin jälkeenpäin kuulimme, "Merisiaksi", syystä, että hän oli tavattoman taitava uimari.

Herra Taft kohautti avuttomasti olkapäitään. Hän ei todellakaan voinut todistaa osterien olevan omiaan, vaikkakin itse oli siitä varmasti vakuutettu.

— En säälisi tuhatta dollaria pistääkseni teidät linnaan! — huudahti hän. Antaisin viisisataa dollaria päästä saadakseni teidät kiinni ja tuomituksi!

Naurunräjähdys seurasi tätä purkausta toisista veneistä, sillä toisetkin kalavarkaat olivat kuunnelleet keskustelua.

— Osterit maksavat enemmän, — huomautti Merisika myrkyllisesti.

Herra Taft kääntyi kärsimättömästi ja poistui.

Charles vilkasi pikimmältään mihinkä hän meni.

Muutamien minuuttien kuluttua, kun Taft oli kadonnut kulmauksen taa, nousi Charles laiskasti paikaltaan. Seurasin häntä ja me menimme päinvastaiselle suunnalle.

— Menkäämme nopeammin! — kuiskasi Charles, kun olimme päässeet osteriveneiden näkyvistä.

Me muutimme suuntaa ja menimme useita oikokatuja, siihen saakka, kunnes näimme herra Taftin kunnioitusta herättävän olemuksen.

— Aion puhua hänen kanssaan erikoisesti tästä asiasta, — selitti Charles koettaessamme tavoittaa osterimatalikkojen omistajaa. — Neil jää tänne koko viikoksi ja me voisimme sillä ajalla ehkä jotain tehdä. Vai mitä luulet?

— Tietysti, tietysti, — sanoi herra Taft, kun Charles esitti hänelle aikomuksemme. — Nämä ryövärit vievät minulta tuhansia dollareita joka vuosi ja olisin iloinen päästessäni heistä millä hinnalla hyvänsä, — niin, sir, millä hinnalla hyvänsä. Kuten jo sanoin, annan viisisataa dollaria päästä, ja se on halpa. He ryöstävät minun matalikoiltani, repivät asettamani merkit, ahdistelevat vahtejani ja viime vuonna niistä yhden tappoivatkin. Minä en voinut todistaa mitään. Kaikki olivat kuin veteen kadonneet. Ainoa, mikä oli jälellä, oli murhatun vahdin ruumis. Etsivä poliisi ei voi niille mitään. Kukaan ei voi ryhtyä näitä olioita vastaan mihinkään. Kertaakaan meidän ei ole onnistunut vangita heistä yhtäkään. Niin, että herra — kuinka sanoittekaan nimenne olleen.

— Le-Grant, — vastasi Charles.

— Niin että, herra Le-Grant, minä olen teille hyvin kiitollinen avusta, jota tarjoatte. Ja olen iloinen saadessani työskennellä kanssanne. Veneeni ja vahtimieheni ovat teidän käytettävissänne. Tulkaa käymään konttoriini San-Franziskoon tahi puhukaa kanssani puhelimitse. Minä en välitä kuluista. Maksan kaikki menot, kuinka paljon hyvänsä, — tietystikin, jolleivät ne ole aivan mielettömästi tehdyt. Tilanne, nähkääs, on epätoivoinen ja on välttämättömästi ryhdyttävä johonkin saadaksemme vihdoinkin selville, kuka on osterimatalikkojen omistaja, minäkö — vaiko tämä rosvojoukko.

— Nyt menemme tapaamaan Neiliä, — sanoi Charles, saatettuamme herra Taftin San-Franziskoon menevään junaan.

Neil Partington ei ainoastaan ollut meitä estelemättä, vaan vieläpä tarjosi apuaankin. Minä ja Charles emme tienneet mitään osteripyynnistä, mutta hänen päänsä oli kuin suuri tietosanakirja täynnä yksityisseikkoja siitä ja kaikesta siihen kuuluvasta. Noin tunnin kuluttua oli hän hankkinut meille kreikkalaispojan, seitsemän- tahi kahdeksantoista ikäisen, joka erinomaisesti tiesi osterirosvojen kaikki tiet ja kulkupaikat.

Tässä lienee tarpeellista huomauttaa, että minä ja Charles olimme kalavartiostossa vapaaehtoisina. Neil Partingtonin saadessa toimestaan vakinaisen palkan, saimme me vain määrätyn osan niistä sakoista, joita langetettiin kiinni saamillemme kalavarkaille. Satunnaiset ansiot kuuluivat meille. Tarjouduimme Partingtonin kanssa jakamaan tasan sen, mitä mahdollisesti Taftilta saamme, mutta hän ei halunnut kuullakaan siitä. Hän oli omien sanojensa mukaan onnellinen voidessaan tehdä palveluksen ihmisille, jotka olivat tehneet niin paljon hänen hyväkseen.

Neuvottelimme kauan ja vihdoinkin teimme suunnitelman. Meitä itseämme ei henkilökohtaisesti Alalahdella tunnettu, mutta kun kaikki tiesivät, että "Pohjan Hirvi" oli vartiovene, niin päätettiin, että me kreikkalaisnulikan (hän oli nimeltään Nikolai) kanssa menisimme jollain tuntemattomalla aluksella Asparagus saarelle ja yhtyisimme siellä osteripyyntilaivastoon. Päättäen Nikolain tiedoista matalikoista ja rosvouksesta, saatoimme tällä tavoin tavata varkaat itse teossa ja vangita heidät. Tätä varten piti Charlesin olla valmiina rannalla poliisin ja herra Taftin vartion kanssa tullakseen meille apuun.

— Minäpä tiedän sattumalta erinomaisen veneen, — sanoi Neil, kun olimme päättäneet tämän kysymyksen, — vanhan, mädäntyneen alusrähjän, joka on nykyään Tiburonissa. Te voitte Nikolain kanssa mennä sinne höyrylaivalla, vuokrata sen pilahinnasta ja purjehtia suoraan matalikolle.

— Onnellista matkaa, pojat, — sanoi hän kahden päivän kuluttua, kun läksimme matkalle. — Muistakaa, että se on vaarallista joukkoa ja olkaa varovaisia!

Minun ja Nikolain onnistui vuokrata alus huokealla. Pilaa laskien nostimme purjeet ja olimme molemmat sitä mieltä, että vene oli vielä paljon kurjempi kuin miksi sitä oli kuvattu. Se oli kömpelö, tasapohjainen alus, leveine perineen, laivavene köysistöineen, haljenneine mastoineen, mädänneine purjeineen ja lahonneine irtaimistoneen, huonokäänteinen ja vaikeasti ohjattava; siitä levisi vastenmielinen kivihiilitervan katku, sillä alus oli töhritty tuolla vastenmielisellä aineella keulasta perään, kajuutan katosta köliin. Tämän kaiken lisäksi oli molempiin kylkiin koko pituudelta maalattu suurin valkoisin kirjaimin sen nimi "Terva Meggy".

Matka Tiburonista Asparagukseen oli naurettava, vaikkakin ilman seikkailuja. Saavuimme sinne seuraavana päivänä puolenpäivän jälkeen. Osterirosvojen venekunta, johon kuului noin tusinan verran veneitä, seisoi ankkurissa "Hyljätyllä Matalikolla". Kevyen tuulen ajamana kellui "Terva Meggy" hiljalleen keskelle venekuntaa ja rosvot nousivat katsomaan meitä veneidensä kannelle. Nikolai ja minä olimme vanhan arkkimme hengen läpitunkemat ja ohjasimme mahdollisimman naurettavalla ja kömpelöllä tavalla.

— Mikä tuo on? — kysyi joku.

— Lue nimi, niin tiedät, — vastasi toinen.

— Vannon, että siinä on itse ukko Noan arkki! lisäsi Nelijalka "Hengen" kannelta.

— Hei! Ohjatkaa tänne, kapteeni! — huusi toinen pilanlaskija. — Mihinkä maanosaan käy matka?

Me emme kiinnittäneet huomiota pilailuun, vaan jatkoimme työskentelyämme kuin kokemattomat ainakin, ikäänkuin koko huomiomme olisi ollut kiintyneenä "Terva Meggy'yn". Minä ohjasin "Hengen" yläpuolelle ja Nikolai juoksi keulaan laskemaan ankkurin. Se ei ollut muuten niinkään helppoa ja siinä hommassa sotkeutui ketju, eikä ankkuri voinut tavata pohjaa. Näytti kuin olisimme olleet hyvin suuttuneita koettaessamme selvittää sitä. Oli miten oli, me petimme kalavarkaat täydellisesti, tuottaen heille suunnatonta hauskuutta naurettavalla esiintymisellämme.

Mutta ketju jäi sotkeuksiin ja keskellä ivasanoja ja myrkyllisiä neuvoja aloimme ajelehtia ja törmäsimme yhteen "Hengen" kanssa, jonka kokkapuu puhkasi meidän isonpurjeemme ja teki siihen ammottavan reiän. Nelijalka ja Merisika koukistelivat naurusta jättäen meidät itse selviytymään tästä tilanteesta.

Sen me teimmekin, merellä ennen näkemättömällä tavalla, ja samoin käyttäydyimme ketjun selvittämisessä, jota me sitten laskimme mereen noin kolmesataa jalkaa. Syvyys ei ollut kymmentä jalkaa enempää, joten "Terva Meggy" saattoi kuleksia kuudensadan jalan läpimittaista ympyrää ja täytyi sen tällä välillä törmätä ainakin puolen venekunnan kanssa yhteen.

Ilma oli kaunis, osterirosvot seisoivat rauhallisesti paikoillaan lyhyissä ankkuriköysissään ja kiroilivat meitä kovaäänisesti, koska me olimme tietämättömyydessämme heittäneet tällaisen kettinkipaljouden mereen. He eivät ainoastaan kiroilleet, vaan pakoittivatpa meidät vetämään ylös kettinkimme ja laskemaan vain kolmekymmentä jalkaa.

Senjälkeen, kun olimme tehneet heihin riittävän vaikutuksen täydellisellä tyhmyydellämme, menimme Nikolain kanssa kannen alle onnittelemaan toisiamme ja keittämään illallista. Tuskin olimme ehtineet syödä ja pestä astiat, kun "Terva Meggyn" viereen laski vene ja kannelta kuului raskaita askeleita. Näimme Nelijalan ja hänen toverinsa eläimelliset kasvot. He laskeutuivat kajuuttaan, mutta eivät ehtineet vielä istua penkille, kun saapui toinen vene ja sitten vielä yksi ja taas yksi, kunnes kajuuttaan oli kokoontunut koko laivaston edustajat.

— Mistä te "pimititte" tämän vanhan kaukalon? — kysyi meksikolaisen näköinen jykevä, karkeatukkainen ja synkkäkatseinen mies.

— Emme me sitä mistään pimittäneet, — vastasi Nikolai äänensävyllä, joka antoi heidän todella luulla meidän varastaneen "Terva Meggyn". — Ja jos pimitimmekin, niin mitä siitä?

— Ei mitään, teidän makunne vain ei ole erikoisemmin ihastuttava, — nauroi meksikolaisen näköinen. — Minä mätänisin mieluummin rannalla ennenkuin ottaisin tuollaisen laatikon, joka ei liiku paikaltaan.

— Emmehän me voineet sitä tietää ennenkuin olimme koettaneet, — vastasi Nikolai niin viattomasti, että sitä seurasi yleinen nauru.

— Sanokaapa, kuinka te pyydystätte ostereita? — kysyi hän yht'äkkiä. — Mekin tarvitsemme niitä ja senvuoksi olemme tänne saapuneetkin.

— Mitä te niillä? — kysyi Merisika?

— Ystävillemme, tietysti — vastasi Nikolai viekkaasti. — Te luultavasti tarvitsette niitä samaan tarkoitukseen.

Tämä aiheutti uuden naurun, ja kun vieraamme kävivät iloisammiksi, huomasimme, ettei heillä ollut pienintäkään epäilystä meihin nähden.

— Kuulkaapas, enkö nähnyt teitä viime viikolla Oaklannin laiturilla? — kysyi yht'äkkiä Nelijalka.

— Kyllä — vastasin minä rohkeasti. — Katselin teidän miehiänne ja tuumailin, kannattaako ryhtyä osterinpyyntiin vai eikö. Minusta näytti, että se ei ollut tyhmempää työtä ja senpävuoksi olenkin tässä. Tietystikin — kiirehdin lisäämään — jos ei teidän tovereillanne ole mitään sitä vastaan.

— Sanonpa teille erään asian — vastasi Nelijalka, — koettakaa pimittää itsellenne parempi vene. Me emme aio kuleksia tuommoisen arkin mukana kuin teillä nyt on. Ymmärrättekö?

— Tietysti — vastasin minä. — Kun vain saamme myydyksi jonkunverran ostereita, teemme sen, niin että olette tyytyväisiä.

— Jos osoittaudutte sopiviksi ja älykkäiksi miehiksi — jatkoi Nelijalka — niin en näe syytä, miksikä ette voisi kulkea kanssamme. Mutta jos toisin on, silloin (tässä hänen äänensä kävi ankaraksi ja uhkaavaksi) — silloin tulee tästä päivästä elämänne vähimmin kadehdittava päivä. Onko selvä?

— Selvä on — vastasin minä.

Tämän ja monien muiden samantapaisten varoitusten ja neuvojen jälkeen keskustelu kävi yleiseksi ja me saimme kuulla, että aiottiin tehdä tänä yönä retki osterimatalikoille. Kun he noin tunnin kuluttua asettuivat veneisiinsä, oli meitä pyydetty yhtymään retkeen, jonka ohessa vakuutettiin, että mitä enemmän ihmisiä, sitä hauskempaa tulisi.

— Huomasitteko tuon meksikolaisen näköisen veikon? — kysyi Nikolai heidän mentyään. — Se on Barchi "satamasakista" ja mies, joka oli hänen kanssaan, on Skilling. He ovat molemmat vapaina viidentuhannen dollarin takausta vastaan.

Olin kuullut satamasakista ennenkin. Se oli joukko roistoja ja rikoksentekijöitä, jotka pitivät koko ympäristöä pelon vallassa ja joista kaksi kolmatta osaa tavallisesti istui linnassa erilaisista konnankoukuista, alkaen väärästä valasta mitä vaihtelevimpiin rikoksiin ja lopettaen murhalla.

— He eivät ole osterirosvoja ammatiltaan — jatkoi Nikolai. — He ovat tulleet vain huvittelemaan ja ansaitsemaan vähän rahoja. Mutta meidän on pidettävä niitä silmällä.

Istuimme keulassa yhteentoista asti ja keskustelimme toimintasuunnitelmasta, kun kuulimme airojen loisketta "Hengen" taholta. Vedimme veneen luoksemme, heitimme siihen muutamia säkkejä ja läksimme. "Hengen" luona tapasimme kaikki veneet jo koolla, sillä retki oli päätetty tehdä yhdessä.

Kummastuksekseni vesi oli nyt vain jalan syvyinen, vaikka ankkurin olimme heittäneet kymmenen jalan syvyyteen. Oli suuri kesäkuun laskuvesi sekä täysikuu, ja kun laskuveden vielä piti jatkua noin puolitoista tuntia, saattoi odottaa, että ankkuripaikkamme ennen nousuveden tuloa olisi aivan kuiva.

Herra Taftin matalikot olivat noin kolmen mailin päässä seisomapaikastamme ja me sousimme kauan vaieten toisten veneiden jäljestä; aika-ajoin seisahtui veneemme karille ja airot löivät koko ajan pohjaan. Vihdoinkin jouduimme savipohjalle, jossa ei ollut vettä kahta tuumaa enempää, ja veneet eivät voineet kulkea, mutta rosvot hyppäsivät veneistään heti pois ja kiskoivat ne nopeasti yli matalikon meidän seuratessa rauhallisesti perästä.

Kuun eteen ajautui keveitä pilviä, tuli verrattain pimeä, mutta rosvot menivät pysähtymättä eteenpäin, varmuudella, jonka suuri paikallistuntemus heille antoi. Savea jatkui noin puoli mailia, jonka jälkeen tulimme suureen kanavaan ja aloimme jälleen soutaa. Molemmin puolin oli suuria kasoja kuolleita ostereita. Lopuksi saavuimme paikalle, missä ostereita lajiteltiin ja pyydystettiin. Kaksi miestä, jotka seisoivat eräällä matalikoista, kääntyi puoleemme käskien meitä poistumaan. Mutta Nelijalka, Merisika, Barchi ja Skilling menivät meidän muiden, noin kolmenkymmenen miehen seuraamana, viidellätoista veneellä suoraan vartioiden luo.

— On parempi, että korjaatte täältä luunne — sanoi Barchi uhkaavasti, — tahi me laitamme veneenne sellaiseen kuntoon, ettette halua enempää soudella.

Vartijat väistivät viisaasti näin suurta ylivoimaa ja sousivat kanavaa myöten rannalle päin. Tekemämme suunnitelman mukaisesti heidän oli näin meneteltävä.

Käänsimme veneet eräälle leveälle matalikolle ja ryhdyimme kaikki työhön täyttämään säkkejä ostereilla. Ajottain valaisi kuu ja silloin eroitimme selvästi suuret osterit. Lyhyessä ajassa täyttyivät säkit ja ne kannettiin veneisiin, joista haettiin tyhjiä. Minä ja Nikolai usein ja levottomina palasimme kantamuksinemme veneille, mutta tapasimme aina jonkun rosvoista joko tulemassa tahi menemässä sinne.

— Älkää hätäilkö — sanoi Nikolai — älkäämme kiirehtikö. He kulkevat yhä etemmäksi ja etemmäksi, joten tulee liian pitkä matka kiskoa joka säkki erikseen veneeseen. He jättävät ne matalikon rannalle ottaakseen ne nousuveden alettua, jolloin niiden luo voi päästä veneellä.

Kului puolisen tuntia ja nousuvesi alkoi, kun tapahtui seuraavaa: Jätettyämme rosvot työhönsä me juoksimme veneille, työnsimme ne irti ilman pienintäkään melua ja sidoimme yhteen suureksi veneketjuksi. Juuri kun me työnsimme ulos viimeistä venettä, omaamme, tuli luoksemme eräs rosvoista. Se oli Barchi. Hänen terävät silmänsä välähtivät ja hän käsitti silmänräpäyksessä mistä oli kysymys ja hyppäsi luoksemme — mutta me tyrkkäsimme venettämme voimakkaasti ja onnistuimme luikahtamaan hänen käsistään jättäen hänet pulikoimaan veteen, joka ulottui yli pään. Heti matalikolle päästyään alkoi hän huutaa ja hälyyttää tovereitaan.

Me sousimme minkä jaksoimme, mutta matka edistyi hitaasti, koska hinattavanamme oli liian paljon veneitä. Matalikolta kajahti laukaus, sitten toinen ja kolmas, ja pian alkoi keskeytymätön ammunta. Kuulat eivät lakanneet viheltelemästä ympärillämme, mutta kuu peittyi tiheiden pilvien taa ja tällaisessa pimeydessä oli ammunta aivan tähtäyksetöntä.

— Toivoisin, että meillä olisi höyryvene — sanoin minä.

— Minä puolestani haluaisin, ettei kuu näyttäytyisi — vastasi Nikolai.

Tämä oli vaikeaa ja hidasta työtä, mutta jokainen aironveto vei meidät etemmäksi matalikolta ja likemmäksi rantaa, kunnes ammunta vihdoin hiljeni, ja kun kuu jälleen näyttäytyi, niin me olimme ulkopuolella vaaraa. Pian huudettiin rannalta, ja kun me vastasimme, suuntautui luoksemme kaksi poliisivenettä, joissa kummassakin oli kolme soutajaa. Charlesin iloiset kasvot kumartuivat meihin päin ja voimakkaasti puristaen käsiämme huusi hän ihastuneena:

— Kunnon poikia, reippaita poikia molemmat!

Kun veneet oli laskettu rannalle, minä Nikolain ja erään vartijan kanssa istuuduin yhteen poliisiveneeseen, Charles tarttui peräsimeen ja me läksimme. Kaksi muuta poliisivenettä seurasi, ja kun kuu jälleen näyttäytyi taivaalle, saatoimme helposti eroittaa eristetyssä asemassa olevat osterirosvot. Lähestyessämme avasivat he meitä kohti kiivaan tulen ja me vetäydyimme kiireesti ampumamatkan ulkopuolelle.

— Odottakaamme vähän — sanoi Charles. — Nousuvesi jatkuu, — vielä vähän aikaa ja he ovat vedessä kaulaa myöten ja heillä on muuta ajateltavaa kuin ampuminen.

Me jäimme odottamaan, kunnes nousuvesi tekisi tehtävänsä. Rosvojen asema oli tällainen: Kovan nousuveden vuoksi vesi virtasi takaisin nopeasti kuin myllyn rännistä ja parhainkaan uimari ei voisi uida kolmea mailia vastavirtaan sinne, missä heidän aluksensa olivat. Rannan ja heidän välillään olimme me, riistäen heiltä mahdollisuuden pelastautua siihen suuntaan. Sitäpaitsi vesi peitti jo osan matalikoita uhaten hukuttaa heidät muutaman tunnin kuluttua.

Oli kaunista ja tyyntä. Kuun valossa tarkastimme heitä yökiikareilla ja kerroimme Charlesille matkastamme "Terva Meggyllä". Kului tunti ja toinen. Rosvot kokoontuivat matalikon korkeimmalle kohdalle vyötäisiään myöten vedessä seisten.

— Tästä näkyy, mitä merkitsee kekseliäisyys — puheli Charles. — Taft koetteli vuosikausia saada heitä kiikkiin, mutta hän halusi tehdä sen ylivoimalla, eikä onnistunut. Me työskentelimme päällämme…

Tällä hetkellä kuulin vedestä hiljaista loisketta ja kohottaen käteni vaiteliaisuuden merkiksi käänsin veneen ja sousin hitaasti vasten virtaa. Loiske kuului noin viidenkymmenen jalan päästä. Olimme hiljaa ja odotimme. Minuutin kuluttua kuului voimakas isku veteen. Kuuden jalan päässä meistä kuun valossa näyttäytyi musta pää ja valkoiset hartiat. Ikäänkuin ihmetyksen ja hämmästyksen jähmettämänä uimari silmänräpäyksessä katosi veden alle.

Me vetäisimme pari kertaa voimakkaasti airoilla ja annoimme sitten virran viedä venettä. Neljä paria silmiä tarkasteli tiukasti vettä, mutta pienintäkään värettä ei näkynyt, eikä mitään muutakaan, joka olisi osoittanut mustan pään ja valkoisten hartiain olinpaikan.

— Se oli Merisika — sanoi Nikolai. — Hänet meidän on siepattava päivänvalolla.

Neljännestä vailla kolme antoivat rosvot ensimmäisen merkin, että olivat valmiit antautumaan. Me kuulimme Nelijalan päästävän avunhuutoja ja tällä kertaa meitä ei enää vastaanotettu tulella. Nelijalka oli todella vaarassa. Hänen toveriensa päät ja hartiat olivat näkyvissä vedestä ja he olivat, voidakseen seisoa vasten virtaa, tarttuneet toisiinsa ja pitelivät häntä hartioillaan.

— Kas niin, pojat — sanoi Charles iloisesti, — te olette käsissämme, ettekä mene mihinkään. Jos aiotte rimpuilla, jätämme teidät yksin ja vesi tekee teistä selvän. Mutta jos antaudutte hyvällä, otamme teidät kaikki toinen toisenne jälkeen heti veneisiin ja te olette pelastetut. Mitä tuumitte?

— Oi! — huusivat he kaikki kuorossa värisevin äänin ja hampaiden kalistessa.

— Tulkaa siis yksitellen, mutta pienikasvuiset ensin.

Nelijalka otettiin ylös ensimmäisenä; hän oli nöyrä, vaikkakin pani vastaan, kun poliisi asetti hänelle käsiraudat. Hänen jälkeensä tuli Barchi aivan tyynenä ja hiljaisena märissä vaatteissaan. Kun meidän veneeseemme oli koottu kymmenen miestä, vetäydyimme etemmäksi ja toinen vene täytettiin. Kolmanteen veneeseen tuli vain yhdeksän vankia; — kaikkiaan oli siepattu kaksikymmentäyhdeksän miestä.

— Mutta Merisikaa te vain ette siepanneet — sanoi Nelijalka ylpeillen, ikäänkuin tämän pako olisi suuresti alentanut onnistumisemme merkitystä.

Charles nauroi.

— Mutta me näimme hänet kuitenkin, kun hän aivastellen ja päristen kuin sika ui rannalle.

Nöyrän, kylmästä värisevän rosvojoukon kera astuimme maihin ja tulimme osterivartiolle. Charles koputti, ovi avautui ja miellyttävä lämpö ympäröi meitä.

— Kas täällä, pojat, voitte kuivata vaatteenne sekä saada lämmintä kahvia — sanoi Charles, kun he olivat kaikki astuneet huoneeseen.

Ja ikkunan luona istui Merisika surullisena, pitäen käsissään höyryävää kuppia. Minä ja Nikolai katsoimme yht'aikaa Charlesiin. Hän nauroi iloisesti.

— Tämä on kaikki kekseliäisyyttä — selitti hän. — Kun te näette jonkun asian, on sitä katsottava joka puolelta. Asian joka puolelta näkeminen merkitsee paljon! Minä näin niemekkeen ja asetin sinne sopivalle paikalle pari poliisia. Siinä kaikki.

"LANCASHIREN KUNINGATTAREN" PIIRITYS.

Minusta tuntuu, että vaikein tehtävä, joka kalavartion osalle sattui, oli suuren, nelimastoisen englantilaisen laivan kaksiviikkoinen piiritys, johon otti osaa kaksi miestä: minä ja Charles. Ennenkuin saimme sen kunnialla lopetetuksi, tuli meidän ratkaista omituinen matemaattinen tehtävä ja oikean ratkaisun löysimme aivan sattumalta.

Suoritettuamme retken osterirosvoja vastaan palasimme Oaklandiin ja vietimme siellä kaksi viikkoa, niin kauan kuin Neil Partingtonin vaimo oli sivuuttanut vaaran ja alkoi tervehtyä. Niin että vasta noin kuukauden poissaolon jälkeen ohjasimme viimeinkin Beniciaan. Kun kissa ei ole kotona, ovat hiiret herroja, ja näiden neljän viikon aikana oli kalavarkaiden röyhkeys kasvanut äärimmäisiin saakka. Kainostelematta ja aivan avoimesti rikkoivat he lakeja. Mennessämme Pedro-niemen ohi näimme paljon jälkiä ankeriaanpyydystäjien entistä innokkaammasta toiminnasta ja San-Paulin lahdella näimme laajalle levittäytyneen laivaston kalastajia Ylälahdelta. He kiskoivat kiireesti ylös pyydyksiään ja nostivat purjeita.

Se oli hyvin epäilyttävää ja me ryhdyimme takaa-ajoon. Ensimmäisessä ja ainoassa veneessä, joka meidän onnistui siepata, huomasimme laittoman verkon. Rautakalojen pyyntiä varten salli laki pitää vain sellaisia verkkoja, joiden silmien väli oli vähintäin seitsemän ja puoli tuumaa, mutta meidän saamassamme verkossa oli se hädin tuskin kolme tuumaa. Tämä oli selvää lain rikkomista ja molemmat kalastajat vangittiin heti. Neil Partington otti toisen heistä itselleen avuksi "Pohjan Hirveen", ja minä Charlesin kanssa menin toisen vangin kera takavarikoituun alukseen.

Mutta kalanpyytäjälaivasto purjehti tavattomalla kiireellä Petaluman rantaan päin ja koko matkalla San-Paul lahden kautta me emme enää nähneet ainoatakaan kalastajaa. Meidän vankimme, pronssinvärinen, parrakas kreikkalainen, istui itsepäisenä verkollaan meidän ohjatessamme hänen venettään. Se oli uusi, kolumbialainen lohivene, joka suoritti nähtävästi ensi matkaansa ja kulki suurenmoisesti. Vankimme oli aivan vaiti eikä kiinnittänyt meihin huomiota silloinkaan, kun Charles kehui venettä. Päätimme, ettei hän ollut seuranhaluinen mies.

Menimme Carquinezin salmen kautta Turnerin veistämön luona olevaan lahteen, sillä siellä oli vesi tyynempää. Useita englantilaisia teräspurjelaivoja seisoi siellä odottamassa vehnän korjuuta ja täällä, samassa paikassa, missä sieppasimme Big Alekin, me aivan äkkiarvaamatta törmäsimme veneeseen kaksine italialaisineen, jotka olivat laskeneet "kiinalaisen siiman" sammen pyydystämistä varten. Se oli molemminpuolinen yllätys ja olimme jo heistä sivu ennenkuin kukaan meistä ehti selvitä hämmästyksestään. Charles käänsi heti jyrkästi tuuleen ja ohjasi kiireesti heitä kohti. Juoksin keulaan ja heitin heille köyden käskien sitomaan sen. Toinen italialaisista kiinnitti sen veneensä keulaan ja minä kiiruhdin sillä välin päästämään alas purjeen.

Charles aikoi mennä ottamaan saaliin lopullisesti haltuunsa, mutta kun minä, haluten saada italialaiset veneemme viereen, vedin nuorasta, päästivät he sen irti. Tuuli alkoi painaa meitä heti poispäin heidän ottaessaan esille kaksi paria airoja, joiden kuljettamana kevyt vene nopeasti lähti vastatuuleen. Tämä temppu saattoi meidät hetkeksi sekaannuksiin, syystä että veneemme oli leveä ja raskaasti lastattu, joten emme voineet toivoa saavuttavamme heitä airoilla. Mutta odottamatta ryhtyi vankimme avuksi. Hänen mustat silmänsä säihkyivät ja kasvot punehtuivat jännityksestä. Äkkiarvaamatta, yhdellä hyppäyksellä, oli hän keulassa ja nosti purjeen.

— Minulle on aina sanottu, että kreikkalaiset ovat italialaisia paremmat — nauroi Charles juosten peräsimeen.

En koskaan elämässäni ollut nähnyt, että joku haluaisi saada toisen kiinni niin innokkaasti kuin meidän vankimme ajaessamme takaa italialaisia. Hänen silmänsä kipinöivät ja sieramensa laajenivat ja värisivät. Charles hoiti peräsintä vankimme pidellessä purjenuoraa; ja vaikka Charles oli taitava ja liukas kuin kissa, niin kreikkalainen vaivoin pidätti harmiaan hänen hitautensa vuoksi.

Lähimmästä rannasta olivat italialaiset runsaan mailin päässä. Jos he pyrkisivät sinne, voisimme me laitatuuleen purjehtien saavuttaa heidät, ennenkuin he ehtisivät kahdeksatta osaakaan tästä matkasta. Mutta he olivat liian ymmärtäväisiä yrittääkseen sitä ja tyytyivät senvuoksi voimakkaasti soutamaan vastatuuleen suuren "Lancashiren kuningatar"-nimisen laivan oikeata sivua pitkin. Mutta laivan takana olevalle vastapäiselle rannalle oli ainakin kaksi mailia aukeata merta. He eivät siis uskaltaneet mennä suoraan, sillä olisimme tavoittaneet heidät, ennenkuin he olisivat ehtineet rannalle. Senpävuoksi, saavuttuaan "Lancashiren kuningattaren" keulan luo, heillä ei ollut muuta neuvoa kuin palata myötätuuleen takaisin pitkin laivan toista kylkeä.

Me purjehdimme jyrkästi vastatuuleen, sivuutimme laivan perän, teimme käännöksen ja kreikkalaisen hellittäessä purjetta ja kiristellessä hampaitaan, laskimme myötäiseen laivan vasenta kylkeä. Italialaiset olivat jo puolivälissä laivan kuvetta, mutta voimakas tuuli kuljetti meitä paljon joutuisammin kuin he saattoivat soutaa. Me tulimme yhä likemmäksi ja likemmäksi ja minä varustauduin jo tarttumaan kiinni veneeseen, kun se yht'äkkiä katosi "Lancashiren kuningattaren" suuren perän taa.

Ajo palautui lähtökohtaansa. Italialaiset sousivat vastatuuleen pitkin laivan oikeata kuvetta ja me menimme hankavastaiseen, etääntyen hitaasti laivasta, sillä meidän täytyi risteillä vasten tuulta. He sivuuttivat keulan ja alkoivat jälleen soutaa vasenta kylkeä ja me teimme käännöksen seuraten heitä myötätuuleen. Ja kun taas olimme saavuttamaisillamme veneen, kääntyi se perän ympäri ja vältti vaaran. Ja niin jatkui ajo, toista puolta ylös ja toista alas, ja joka kerran onnistui veneen luiskahtaa käsistämme.

Laivan miehistön mielenkiinto oli herännyt ja me näimme pitkän rivin päitä, jotka kumartuivat yli kaiteen tarkaten meitä. Joka kerran kun ahdistimme veneen perän taa, kohottivat he villin huudon ja syöksyivät toiselle puolelle laivaa katsoakseen, kuinka ajo kävi vastatuuleen. He nauroivat meille ja italialaisille koko ajan, antoivat pilkallisia neuvoja, vimmastuttaen kreikkalaisemme siihen määrin, että tämä ainakin yhden kerran joka kierroksella kohotti nyrkkinsä ja raivokkaasti pudisti sitä laivamiehille. Näitä tämä vimmastuminen vain huvitti ja joka kerran kun vene näyttäytyi, tervehtivät he sitä äänekkäillä, iloisilla huudoilla.

— Tässäpä näytös! — huusi yksi. — Todellinen merihippodroomi! — lisäsi toinen.

— Kuusipäiväiset kilpa-ajot, olkaa hyvä! — ihasteli kolmas. — Kuka lyö vetoa italialaisia tikarinpistäjiä vastaan?

Seuraavassa käänteessä kreikkalainen tarjoutui vaihtamaan Charlesin kanssa paikkaa.

— Antakaa minun ohjata — pyysi hän. — Minä heidät tavoitan, varmasti minä ne sieppaan.

Tämä koski Charlesin ammattikunniaan — sillä hän ylpeili aina merikuntoisuudellaan, mutta antoi kuitenkin peräsimen vangille, ottaen itse tämän paikan. Teimme vielä kolme kierrosta ja kreikkalaisen täytyi tunnustaa, ettei lohivene kulkenut hänen käsissään nopeampaan kuin Charlesinkaan.

— Teette viisaammin, jos jätätte tuon — neuvoi eräs matruusi ylhäältä.

Kreikkalainen rypisti kiukkuisesti kulmakarvojaan ja tavallisuuden mukaan näytti nyrkkiään. Sillävälin eivät minun aivoni levänneet ja viimein keksin keinon.

— Koettakaa vielä, Charles — sanoin minä.

Kun me jälleen käännyimme myötätuuleen, sidoin minä naarausankkuriin nuoran. Nuoran pään kiinnitin veneeseemme ja odotin suotuisaa tilaisuutta saadakseni heittää vehkeen. Italialaiset olivat vielä kerran menossa "Lancashiren kuningattaren" vasenta sivua ja me tulimme jälestä. Pääsimme yhä likemmäksi ja minä teeskentelin ikäänkuin haluaisin tavoittaa heidät kuten ennenkin. Veneen perä oli meistä noin kuuden jalan päässä ja italialaiset nauroivat ivallisesti kadotessaan laivan taa. Tässä silmänräpäyksessä heitin naarausankkurin. Se tarttui mainiosti veneen laitaan ja minä vetäsin sen takaisin, kun nuora jännittyi, lohiveneemme mennessä eteenpäin.

Matruusien joukosta kuului huokaus, joka muuttui heti ihastuksen kiljunnaksi, sillä toinen italialainen tempasi kääntöpääveitsensä ja leikkasi poikki nuoran. Mutta kun me olimme vetäisseet heidät takaisin, eivät he olleet vielä päässeet vaarasta ja Charles hyppäsi paikaltaan perästä ja tarttui veneen perään. Tämä oli sekunnissa tehty, mutta toinen italialaisista antoi Charlesille airolla kovan iskun päähän. Huumaantuneena hoiperteli Charles ja kaatui lohiveneen pohjalle, italialaisten onnistuessa luiskahtamaan jälleen laivan perän suojaan.

Kreikkalainen tarttui peräsimeen ja purjenuoraan jatkaen ajoa, mutta minä jäin Charlesin luo, jonka päästä vuosi veri. Matruusit raivosivat ihastuksesta ja tervehtivät yhtenä miehenä italialaisia. Charles nousi, pitäen toisella kädellä päätään ja katsoi tylsästi ympärilleen.

— Nyt emme anna heidän mistään hinnasta livahtaa käsistämme — sanoi hän tarttuen revolveriinsa.

Kun teimme seuraavan kierroksen, uhkasi hän heitä revolverilla, mutta he sousivat vaieten eteenpäin, vetäisten airoillaan tiheästi ja säännöllisesti, omistamatta pienintäkään huomiota Charlesille.

— Jos te ette pysähdy, niin minä ammun — sanoi tämä uhkaavasti.

Mutta tällä ei ollut mitään vaikutusta, he eivät edes pelästyneet eivätkä aikoneetkaan antautua, vaikka Charles muutamia kertoja ampui vaarallisen läheltä heitä. Ei ollut luultavaa, että hän ampuisi aseettomia ihmisiä, italialaiset tiesivät sen yhtä hyvin kuin mekin, — ja jatkoivat itsepäisesti soutuaan ympäri laivan.

— Me saamme heidät lopultakin! — huudahti Charles. — Ajamme heitä niin kauan kunnes he uupuvat!

Ja ajo jatkui. Kiersimme "Lancashiren kuningattaren" yli kaksikymmentä kertaa ja näimme vihdoin, että heidänkin rautaiset lihaksensa alkoivat veltostua. He olivat väsyksissä, ja asia olisi ollut muutaman kierroksen jälkeen ratkaistu, mutta odottamatta saikin leikki uuden käänteen. Mennessään vastatuuleen he aina voittivat etumatkaa ja ehtivät mennä myötätuuleen puoleenväliin laivaa, ennenkuin me käännyimme keulasta. Mutta viimeisellä kerralla, kun sivuutimme keulan, näimme heidän juoksevan ylös nuoraportaita, jotka kiireesti laskettiin laivasta. Tämän tekivät matruusit nähtävästi kapteenin suostumuksella, sillä tultuamme paikalle, missä portaat olivat olleet, oli ne korjattu pois ja italialaisten vene riippui veneenkannattimien nostamana korkealla ilmassa.

Keskustelu meidän ja kapteenin välillä oli selvä ja lyhyt. Kapteeni ehdottomasti kielsi meitä astumasta "Lancashiren kuningattaren" kannelle, sekä kieltäytyi yhtä jyrkästi luovuttamasta italialaisia. Silloin raivostui Charles samoinkuin kreikkalainenkin. Charles ei ollut kärsinyt tässä naurettavassa takaa-ajossa ainoastaan tappiota, vaan olipa kaatunut tiedottomana veneenpohjalle iskusta, jonka antajat nyt livahtivat hänen käsistään.

— Saatte ottaa pääni, — huusi hän raivostuneena, iskien nyrkillä toisen käden kämmeneen, — jos nämä kaksi lurjusta pääsevät käsistäni! Minä seison ja vartioin heitä, vaikkapa siihen menisi koko jälellä oleva elämäni, ja jos en heitä ennen saavuta, niin lupaan elää sangen vanhaksi; — minä otan heidät tahi nimeni ei ole Charles Le-Grant!

Ja sitten alkoi "Lancashiren kuningattaren" piiritys, — piiritys, jonka muisto molemmilla kalastajilla ja kalavartiolla säilyy. Kun "Pohjan Hirvi" rautakalan pyydystäjien tuloksettoman takaa-ajon jälkeen palasi, pyysi Charles Neil Partingtonia toimittamaan hänen oman lohiveneensä villaisine peitteineen, ruokavaroineen ja kalastustarpeineen. Auringon laskiessa oli vaihto tehty ja me erosimme kreikkalaisesta, jonka täytyi lähteä Beniciaan kärsimään rangaistusta omasta rikoksestaan. Illallisen jälkeen pidimme minä ja Charles kumpikin neljä tuntia vahtia, kunnes päivä valkeni. Kalastajat eivät koettaneet karata tänä yönä, vaikka laiva lähetti veneen tiedustelemaan, oliko tie selvä.

Seuraavana päivänä huomasimme, että oli ryhdyttävä säännölliseen piiritykseen ja me teimme suunnitelman unohtamatta omia mukavuuksiammekaan. Tässä suhteessa auttoi meitä n.k. "Lämmin laituri", joka oli Benician rannalla. Sattui niin, että "Lancashiren kuningatar", Turnerin veistämön ranta ja "Lämmin laituri" muodostivat suuren, tasasuhtaisen kolmion kolme kulmaa. Kolmion sivu laivasta sille rannalle, jolle italialaiset saattoivat pelastautua, oli yhtä pitkä kuin matka "Lämpimältä laiturilta" samalle rannalle. Mutta kun me saatoimme purjeilla kulkea paljon nopeammin kuin he airoilla, voimme antaa heidän kulkea noin puoli matkaa, ennenkuin meidän tarvitsi lähteä liikkeelle. Jos annoimme heidän mennä enemmän kuin puoli matkaa, niin he voivat olla varmat joutuvansa rannalle ennen meitä; jos taas läksimme liikkeelle ennenkuin he olivat ehtineet puolimatkaan, kerkisivät he pelastua laivalle.

Määräsimme puolivälilinjan vetäen sen laiturin päästä kauempana rannalla seisovaan tuulimyllyyn; tämä viiva oli juuri puolivälissä sitä kolmion sivua, jota italialaisten täytyi kulkea päästäkseen rannalle. Täten saatoimme helposti määritellä matkan, jonka italialaisten piti soutaa, ennenkuin me läksimme liikkeelle. Päivän toisensa jälkeen katselimme kiikarilla, kuinka he kiirehtimättä sousivat viivalle ja kun he pysähtyivät myllyn kohdalle, heittäydyimme alukseemme ja nostimme purjeet. Nähdessään meidän valmistelumme sousivat he hitaasti takaisin "Lancashiren kuningattareen", vakuutettuina, ettemme heitä saavuta.

Varustautuaksemme siltä varalta, ettemme tyynen vuoksi voisi käyttää lohivenettämme, olimme hankkineet kevyen soutuveneen kahdella airoparilla. Mutta tyynen sattuessa olimme pakoitetut lähtemään soutuveneellämme laiturilta samaan aikaan kuin he laivalta. Yöllä taasen meidän täytyi pitää vahtia aivan laivan luona ja me järjestimme senvuoksi nelituntiset vahtivuorot palaten aina aamuisin takaisin.

Italialaiset katsoivat kuitenkin parhaaksi koettaa paeta päivällä, niin että meidän yölliset ponnistuksemme olivat hyödyttömiä.

— Se minua erikoisesti raivostuttaa — sanoi Charles, — että samalla kuin meiltä puuttuu hyvät vuoteemme, nuo lurjukset nukkuvat suurenmoisesti joka yö. Mutta nukkukoot — uhkasi hän. — Minä pidän heitä tässä laivassa kunnes kapteeni toimittaa heidät pois, — se on yhtä varma kuin että särki ei ole hauki.

Meillä oli vaikea tehtävä. Niin kauan kuin vahdimme italialaisia, eivät he voineet pelastautua, mutta toiselta puolen emme voineet, niin kauan kuin he olivat varovaisia, heitä tavoittaa. Charles vaivasi lakkaamatta aivojaan löytääkseen ratkaisun tähän kysymykseen, mutta tällä kertaa näytti hänen kekseliäisyytensä jättäneen hänet pulaan. Nähtävästi tämän pulman ainoa ratkaisu oli kärsivällisyydessä. He olivat metsästäjiltä piiloutuvia saaliita, ja sillä, kuka odotti kauimmin, oli suurimmat mahdollisuudet voittaa peli. Senlisäksi kiusasi meitä se, että italialaisten rannalla olevat ystävät antoivat heille merkkejä, joten me emme voineet hetkeksikään jättää piiritystä. Sitäpaitsi kierteli "Lämpimän laiturin" ympärillä koko ajan yksi tahi kaksi epäilyttävän näköistä kalastajaa, jotka vakoilivat meitä.

Meille ei jäänyt muuta tehtävää kuin 'pureksia vaieten huuliamme', kuten Charles sanoi, samalla kuin tämä homma otti koko meidän aikamme niin, että me emme voineet ryhtyä mihinkään muuhunkaan.

Päivät kuluivat ja tilanne pysyi ennallaan, — ei senvuoksi, etteivät italialaiset olisi koettaneet sitä muuttaa. Eräänä yönä heidän rannalla olevat ystävänsä koettelivat saattaa meidät harhaan, antaakseen heille tilaisuuden sillä aikaa pelastautua. Tämä ei onnistunut senvuoksi, että veneenkannattimet laivalla olivat huonosti voidellut. Kun palasimme takaisin, seurattuamme kummallista venettä, kiinnitti meidän huomiotamme veneenkannattimien kitinä ja me tulimme "Lancashiren kuningattaren" luo juuri sillä hetkellä, kun italialaiset laskivat venettään. Seuraavana yönä kierteli meidän ympärillämme puoli tusinaa veneitä, mutta me pysyttelimme kuin iilimato laivan läheisyydessä ja teimme heidän suunnitelmansa tyhjäksi, kunnes he menettivät kärsivällisyytensä alkaen meitä haukkua.

Charles nauroi istuessaan soutuveneen pohjalla.

— Tämä on hyvä merkki, poikaseni — sanoi hän minulle. — Kun ihminen kiroilee, voit olla varma siitä, että hän on kadottanut kärsivällisyytensä, ja se, joka kadottaa kärsivällisyytensä, kadottaa älynsäkin ja silloin me heidät otamme.

Mutta he eivät kadottaneet älyään ja Charlesin täytyi tunnustaa, että tässä oli yksi niitä tapauksia, jolloin kaikki merkit osoittautuivat paikkaansa pitämättömiksi. Heidän kärsivällisyytensä näytti vetävän vertoja meille, ja toinen viikko kului hitaasti.

Vihdoinkin Charlesin kekseliäisyys heräsi, osoittaen hänelle ratkaisukeinon. Pedro Boulen, uusi ja kalastajille tuntematon vartiomies, joutui sattumalta Beniciaan ja me otimme hänet toteuttamaan suunnitelmaamme. Koettelimme pitää sen salassa, mutta jollain kummallisella tavalla italialaisten rannalla olevat ystävät saivat tietää jotain ja kehoittivat näitä olemaan varuillaan.

Yöllä ryhdyimme toteuttamaan suunnitelmaamme; minä ja Charles sousimme tavallisuuden mukaan pitkin "Lancashiren kuningattaren" kupeita. Kun tuli aivan pimeä, Pedro Boulen lähti liikkeelle kevyellä kanootilla, sellaisella, jonka saattoi ottaa kainaloonsa ja kantaa. Kuultuamme hänen tulevan äänekkäästi airoilla loiskien, vetäydyimme lyhyen matkan päähän pimeyteen ja nostimme airot. Portaiden luona hän iloisesti huusi vahtia ja kysyttyään, missä seisoo "Skottlannin päämies" — toinen laiva, joka myös odotti vehnälastia — kömpelösti kaatui veneineen. Mies, joka oli vahdissa, juoksi portaille ja kiskoi hänet vedestä. Tätä hän tarkoittikin, — päästä laivaan; hän odotti, että hänet heti vietäisiin kannalle, annettaisiin lämmitellä ja kuivata vaatteet. Mutta kapteeni ei sallinut hänen tulla, ja hän jäi nuoraportaiden alimmalle askelmalle kylmästä värisemään. Me emme voineet pidättäytyä, tulimme pimeydestä ja korjasimme hänet.

Heränneen miehistön pilkka- ja ivahuudot kaikuivat epämiellyttävästi korvissamme. Molemmat italialaisetkin olivat nousseet kannelle ja nauroivat kauan ja pahansuovasti meille.

— Hyvä on — sanoi Charles niin hiljaa, että ainoastaan minä saatoin kuulla. — Olen iloinen, ettemme me nauraneet ensin. Se paraiten nauraa joka viimeksi nauraa, — eikö niin, poikaseni?

Tämän sanoessaan taputti hän minua olkapäälle, mutta minusta näytti, että hänen äänessään oli enemmän päättäväisyyttä kuin toivoa.

Me olisimme voineet turvautua viranomaisiin ja mennä englantilaiseen laivaan lain nimessä. Mutta kalastuskomitean ohjesääntöjen mukaan vartion tällaisissa tapauksissa täytyi välttää rettelöltä. Jos me olisimme kutsuneet tänne korkeampia viranomaisia, olisi siitä voinut olla seurauksena kansainvälisiä selkkauksia.

Piirityksen toinen viikko oli loppupuolella ja minkäänlaisia merkkejä tilanteen muuttumisesta ei ollut huomattavissa. Mutta neljännentoista päivän aamulla tuli muutos, — tuli muodossa, joka oli yhtä hämmästyttävä ja odottamaton niin meille kuin heillekin, joita koetimme tavoittaa.

Charles ja minä palasimme "Lämpimälle laiturille" tavanmukaiselta yölliseltä vahdiltamme "Lancashiren kuningattaren" luota.

— Hei! — huudahti Charles kummastuneena. — Terveen järjen nimessä, mitä tämä on? Oletko sinä kaikkien ihmeellisten laivojen joukossa nähnyt koskaan tuommoista?

Hänellä oli syytä kummastella. Laituriin kiinnitettynä seisoi kummallisin parkaasi, jonka koskaan olin nähnyt. Sitä ei oikeastaan voinut kutsua parkaasiksi, mutta se muistutti kuitenkin enemmän sitä kuin mitään muuta alusta. Se oli seitsemänkymmentä jalkaa pitkä, mutta niin kapea ja ilman kaikkea taklausta, että näytti paljon pienemmältä kuin olikaan. Se oli kokonaan teräksestä rakennettu ja maalattu mustaksi. Kolme savupiippua, huomattavan etäällä toisistaan ja sangen paljon taaksepäin kallistuneina, savusi samassa linjassa keskellä laivaa; keula, pitkä, ohut ja terävä, näytti selvästi, että alus oli hyvin nopeakulkuinen. Mennessämme ohi perän, luimme pienillä valkoisilla kirjaimilla merkityn nimen "Lentäjä".

Minä ja Charles paloimme uteliaisuudesta. Hetken kuluttua olimme laivalla ja keskustelimme koneenkäyttäjän kanssa, joka tarkasteli kannelta auringon nousua. Hän tyydytti hyvin mielellään uteliaisuutemme kertoen, että "Lentäjä" saapui illalla San-Franziskosta ja että tämä oli n.k. koe-ajo ja että se kuului Silas Tatelle, nuorelle kalifornialaiselle miljonäärille, jonka intohimona olivat nopeakulkuiset alukset.

— Neljätuhatta hevosvoimaa ja neljäkymmentäviisi mailia tunnissa; te ette ehkä voi kuvitella sitä, mitä? — lopetti koneenkäyttäjä ylpeästi.

— Toistakaa se vielä, ystäväni! Toistakaa vielä kerran! — huudahti Charles innostuneena.

— Neljätuhatta hevosvoimaa ja neljäkymmentäviisi mailia tunnissa, — toisti koneenkäyttäjä hyväntahtoisesti naurahtaen.

— Missä on omistaja? — oli Charlesin seuraava kysymys. — Voinko jollain tavoin saada keskustella hänen kanssaan?

— Ei, luulen, ettei se käy päinsä. Hän nähkääs paraikaa nukkuu.

Samalla hetkellä nousi kannelle nuori mies sinisessä puvussa ja seisahtui perään katsomaan auringonnousua hänkin.

— Se on hän — mr Tate — sanoi koneenkäyttäjä.

Charles meni hänen luokseen ja puhutteli häntä; nuoren miehen kasvoilla oli miellyttävä hymy Charlesin innokkaasti kertoessa. Mr Tate nähtävästi tiedusteli veden syvyyttä rannalla Turnerin veistämön läheisyydessä, sillä minä näin Charlesin tekevän sen tapaisia merkkejä ja selittävän. Muutamien minuuttien kuluttua palasi hän iloisena takaisin.

— Menkäämme, poikaseni, — sanoi hän. — Menkäämme! Ne ovat nyt käsissämme!

Meillä oli onni, — jätimme "Lentäjän" juuri oikeaan aikaan, sillä hiukan myöhemmin näyttäytyi laiturilla eräs vakoilevista kalastajista. Minä ja Charles otimme tavallisen paikkamme hirsillä hiukan "Lentäjän" ja oman veneemme edessä, josta meidän oli mukava tarkastella "Lancashiren kuningatarta". Kello yhdeksään mennessä ei tapahtunut mitään, mutta sitten huomasimme, että italialaiset jättivät laivan ja ohjasivat kolmion omanpuoleista sivua rannalle. Charles seurasi tätä niin välinpitämättömästi kuin saattoi, mutta ennenkuin he olivat menneet neljännestäkään välimatkasta, hän kuiskasi minulle:

— Neljäkymmentäviisi mailia tunnissa… mikään ei voi heitä pelastaa… he ovat meidän!

Italialaiset sousivat hitaasti ja olivat melkein samassa linjassa tuulimyllyn kanssa. Tällöin me tavallisesti hyppäsimme lohiveneeseemme ja nostimme purjeet; italialaiset, nähtävästi odottaen tätä, olivat hyvin kummastuneita, kun emme liikahtaneet paikaltamme.

Kun he olivat täsmälleen samassa linjassa tuulimyllyn kanssa, yhtä pitkän matkan päässä rannalta kuin laivastakin ja lähempänä rantaa kuin koskaan ennen, tulivat he hyvin epäluuloisiksi. Me tarkastimme heitä kiikareilla ja näimme, kuinka he nousivat seisomaan veneessään, koettaen arvata meidän aikomustamme.

Vakoilijakalastaja, joka istui hirrellä vieressämme, oli nähtävästi myöskin pois tolalta. Hän ei voinut ymmärtää toimettomuuttamme. Italialaiset alkoivat uudelleen soutaa lähemmäksi rantaa, mutta pysähtyivät äkkiä ja katselivat sinne tarkkaavasti ikäänkuin epäillen, että me saatoimme piillä jossakin rannalla. Mutta rantaäyräälle tuli joku mies, joka huiskutti nenäliinaa merkiksi, että tie oli vapaa. Tämä rauhoitti heitä. He kumartuivat airoihin ja kiisivät eteenpäin. Tätä oli Charles odottanutkin. Kun he olivat menneet kolme neljännestä matkasta "Lancashiren kuningattaresta" rannalle päin ja heillä oli jälellä vain neljännes maili saavuttaakseen rannan, löi Charles minua olalle ja huusi:

— He ovat meidän! He ovat meidän!

Me juoksimme "Lentäjän" portaille ja hyppäsimme laivaan. Keula- ja peräköydet olivat irroitetut ja "Lentäjä" syöksyi eteenpäin. Kalastaja, jonka olimme jättäneet hirrelle, tempasi revolverinsa ja ampui viisi laukausta ilmaan, yhden toisensa jälkeen. Italialaiset kiinnittivät heti huomionsa tähän varoitukseen ja alkoivat soutaa epätoivoisesti kuin mielipuolet.

En tiedä, kuinka kutsua meidän vauhtiamme. Me suorastaan lensimme. Kiisimme vedessä sellaisella kauhealla nopeudella, että keulan molemmin puolin kohosi suunnaton vaahtoinen laine samalla kuin perässä seurasi korkea vesimuuri, ikäänkuin valmiina syöksymään kannelle ja nielaisemaan meidät. "Lentäjä" vapisi, sähisi ja ulvoi kuin elävä olento. Me kiisimme tuulen mukana, joka muistutti myrskyä — neljänkymmenenviiden mailin myrskyä. Emme voineet seisoa, hengityksemme salpautui. Savu kohosi piipuista suoraan taaksepäin, muodostaen niiden kanssa suoran kulman. Lensimme pikajunan vauhdilla.

Charles, myöhemmin kertoessaan tästä ajosta, sanoi, me otimme heidät "lennossa", ja täsmällisempää sanontatapaa en minäkään keksi.

Mitä tulee veneessä oleviin italialaisiin, näytti, että me tuskin ehdimme lähteä, kun olimme jo heidät tavoittaneet. Tietysti meidän täytyi hiljentää vauhtia ja palata takaisin, ennenkuin tulimme heidän luokseen. Mutta silloinkin me liian nopeasti kiisimme sivu ja olimme pakoitetut tekemään ympyrän muotoisen kehän heidän ja rannan välillä. He sousivat voimakkaasti, kohottautuen penkeiltään joka airon vedolla, aina siihen saakka, kunnes menimme sivu, ja he tunsivat minun ja Charlesin. Se saattoi heidän kätensä heti vaipumaan. He panivat airot syrjään ja antautuivat umpimielisinä ja vihaisina.

— Hyvä on, Charles — sanoi Neil Partington, kun keskustelimme tästä asiasta laiturilla. — Mutta haluaisin tietää, mihin oli teidän kehuttu kekseliäisyytenne matkustanut tällä kertaa?

Mutta Charles oli itselleen uskollinen.

— Kekseliäisyys? — kysyi hän näyttäen "Lentäjää" — Katsokaa tuota! Ei, katsokaapa sitä oikein tarkoin! Jos ei tuo laitos ole kekseliäisyyttä, niin haluaisinpa tietää, mikä sitä on.

— Tietystikin — lisäsi hän, — sen keksi joku toinen, mutta tulos oli sama.

CHARLESIN JUONI.

Naurettavin, mutta samalla kertaa vaarallisin kalavartion teko oli kahdenkymmenen kalastajan vangitseminen yhtaikaa. Charles kutsui tapausta nimeltä coop, jonka hän oli kuullut Neil Partingtonilta, mutta minä luulen, että hän käsitti sanan väärin ja ymmärsi sillä loukkuun saattamista, sieppaamista. Mutta oli miten oli, coup tahi coop, kalastajille se joka tapauksessa oli todellinen Waterloo. Se oli kovin isku, jonka kalavartio heille milloinkaan tuotti ja täydelleen ansaittu avonaisella ja häikäilemättömällä lain rikkomisella.

Niin sanotun "avonaisen sesongin" aikana kalastajat saavat pyydystää lohia niin paljon kuin haluavat ja niin paljon kuin heidän veneensä kestävät. Mutta oli yksi tärkeä rajoitus. Auringonlaskusta lauantai-iltana auringon-nousuun maanantaiaamuna ei verkkoja saanut asettaa. Tämän, kalastuskomitean tarkoituksenmukaisen säännön, oli aiheuttanut välttämättömyys antaa lohille tilaisuus kohota ylös jokea laskemaan mätiä. Ja tätä lakia, jota ainoastaan kerran rikottiin, noudattivat kreikkalaiset kalastajat kuuliaisesti pyydystäessään lohia säilyketehtaisiin ja vähittäiskauppoihin.

Eräänä sunnuntaiaamuna ilmoitettiin Charlesille puhelimitse Collinvillestä, että joukko kalastajia verkkoineen lähti liikkeelle. Minä ja Charles kiiruhdimme lohiveneeseemme ja läksimme tapahtumapaikalle. Kevyen myötätuulen puhaltaessa menimme Carquinezin salmen kautta Suinin lahden poikki ja sivuutettuamme majakan Laivasaarella, näimme edessämme koko venekunnan.

Mutta sallikaa minun ensiksi kuvata pyydystystapa. Tässä käytetyt pyydykset ovat nimeltään "nieluverkkoja". Se on tavallinen, vinokaiteinen verkko, jonka silmien väli on vähintäin seitsemän ja puoli tuumaa. Sen pituus vaihtelee viidestä seitsemään, vieläpä kahdeksaansataankin jalkaan ja leveys on ainoastaan muutamia jalkoja. Sitä ei sidota yhteen paikkaan, vaan se ui virran mukana, jolloin yläreunaa kannattaa pinnalla korkit ja alareuna on veden alla lyijypainojen avulla, joten verkko pysyy seisovassa asennossa.

Tällainen tekotapa sallii verkon uida virrassakin pystyssä ja se näinollen kokonaan sulkee tien lohilta, jotka kohoavat virtaa ylös. Lohi, joka tavallisesti ui lähellä pintaa, joutuu verkkoon, joiden silmukoiden välitse se ei mahdu, eikä se voi mennä takaisinkaan päin — sitä estävät kidukset, jotka ovat tarttuneet verkon silmuihin. Tällaista verkkoa laskemaan tarvitaan kaksi miestä, toinen hoitaa airoja toisen seisoessa perässä ja heittäessä varovasti verkkoa veteen. Kun se on vedessä, kalastajat sitovat toisen pään veneeseen kiinni ja kulkevat sen mukana pitkin virtaa.

Jokainen vene meidän edessämme olevasta laittomasta kalastajalaivastosta oli toisesta kahden- tahi kolmensadan jaardin päässä. Joki oli kuin veneillä ja verkoilla kylvetty niin pitkälle kuin silmä kantoi, ja Charles sen nähtyään sanoi:

— Onpa sääli, poikaseni, ettei minulla ole tuhatta kättä siepatakseni kaikki yhdellä kertaa. Nyt voimme tavoittaa vain yhden veneen, sillä toiset tulevat katoamaan jäljettömiin sillä aikaa kun olemme tekemisissä yhden kanssa.

Kun menimme lähemmäksi, niin emme huomanneet tavanmukaista touhua ja hätäilyä, jonka meidän ilmaantumisemme aina aiheutti, jokikinen vene jäi rauhallisesti verkkonsa luo, ja kalastajat eivät kunnioittaneet meitä pienimmälläkään huomiolla.

— Tämäpä on kummallista, — mutisi Charles. — Eivätköhän ne tunne meitä?

Sanoin, että se ei voinut olla mahdollista, ja Charles myönsi, sillä edessämme oli kokonainen laivasto ihmisiä, jotka tunsivat meidät liiankin hyvin, mutta kuitenkaan eivät välittäneet meistä enemmän kuin jostain huvialuksesta joella.

Mutta niin ei asia ollut, sillä lähestyessämme likimmäistä verkkoa kalastajat, joille se kuului, irroittivat siitä veneensä ja alkoivat hitaasti soutaa rannalle. Toiset veneet eivät osoittaneet mitään levottomuuden merkkiä.

— Tämä on merkillistä, — huomautti Charles. — Mutta me voimme kuitenkin takavarikoida verkon.

Laskimme purjeen, kiinnitimme verkon pään ja aloimme nostaa sitä alukseen. Mutta samassa vihelsi kuula ja sitä seurasi heikko laukauksen ääni. Kuula lensi ohitsemme ja iski veteen.

Kalastajat, jotka olivat menneet rannalle, ampuivat meitä. Kun tartuimme uudelleen verkkoon, lensi ohitsemme toinen kuula, mutta tällä kertaa lähempää. Charles päästi verkon ja istuutui. Laukaukset lakkasivat. Mutta tuskin oli hän uudelleen alkanut nostaa verkkoa, kun ammunta alkoi jälleen.

— Täytyy jättää, — sanoi hän heittäen verkon yli laidan. — Voitte pitää tämän, pojat, se lienee teille tarpeellisempi kuin meille.

Sousimme toisen verkon luo, sillä Charles tahtoi tietää, olimmeko tekemisissä järjestetyn vastarinnan kanssa.

Saapuessamme jättivät molemmat kalastajat verkkonsa ja ohjasivat rannalle, samalla kun ensimäiset kaksi palasivat takaisin ja sitoivat verkkonsa, jonka me olimme jättäneet, veneeseensä. Toisen verkon luona otettiin meidät myöskin laukauksilla vastaan ja hiljenivät ne vasta silloin, kun me peräydyimme ja ohjasimme kolmannen luo, jossa uusiutui sama näytelmä.

Silloin jätimme heidät ja, kärsittyämme täydellisen tappion, nostimme purjeet ja menimme vastatuuleen Beniciaan. Kului muutamia sunnuntaipäiviä ja kalastajat rikkoivat itsepintaisesti lakia. Ilman asestettua voimaa emme voineet tehdä mitään. Kalastajia nähtävästi miellytti tämä uusi keino ja he turvautuivat siihen joka kerta kun oli tarvis. Näytti ettei ole mitään keinoa, joka pakottaisi heidät antautumaan.

Sattui niin, että samaan aikaan saapui luoksemme Neil Partington Ylälahdelta, missä hän oli ollut useita viikkoja. Hänen mukanaan oli Nikolai — kreikkalainen, joka oli auttanut meitä retkellä osterirosvoja vastaan, — ja he liittyivät molemmat meihin. Laadimme suunnitelman huolellisesti. Päätettiin, että minä ja Charles kävisimme käsiksi verkkoihin, mutta toiset piilottautuisivat johonkin rannalle saadakseen kiinni meitä ampuvat kalastajat.

Se oli hyvä suunnitelma. Sitä mieltä oli Charleskin. Mutta kreikkalaiset olivat kuitenkin meitä viisaampia. He ennättivät ennen meitä, järjestivät Neilille ja Nikolaille väijytyksen ja ottivat heidät vangiksi. Kun me koetimme vallata verkkoa, viheltelivät kuulat korvissamme entiseen tapaan. Ja vasta kun peräännyimme, päästettiin Neil ja Nikolai vapaaksi. He olivat hiukan noloja ilmautuessaan luoksemme, ja Charles alkoi säälimättömästi heitä ivata. Mutta Neil ei jäänyt velkaan ja lausui ihmetyksensä siitä, että Charlesin kekseliäisyys oli viime aikoina näyttänyt lähteneen matkoille.

— Odottakaahan, se palaa aikanaan — lupasi Charles.

— Luultavasti — myönsi Neil. — Mutta minä pelkään, että silloin ei ole jälellä ainuttakaan lohta ja teidän kekseliäisyytenne ei ehkä ole enää tarpeen.

Hyvin tyytymättömänä tähän seikkailuun läksi Neil Partington Ylälahdelle ottaen Nikolain mukaansa, ja me jäimme kahden, omien voimiemme varaan. Se merkitsi sitä, että kalanpyynti sunnuntaisin tulisi jatkumaan siksi, kunnes Charles keksisi hyvän keinon. Minä vaivasin kauan aivojani kysymyksellä, kuinka nöyryyttää kreikkalaiset, Charles samoin; mietimme tuhansia keinoja, jotka kumminkin lähemmin tarkastettuamme huomasimme kelvottomiksi.

Kalastajat rohkaistuivat ja kehuivat pitkin jokea voitostaan. Aloimme huomata kalastajaväestön keskuudessa kasvavaa tottelemattomuutta laillista valtaa kohtaan. Me olimme perääntyneet ja he kadottivat kaiken arvonannon meihin. Kadotettuamme heidän kunnioituksensa alkoivat he suhtautua meihin halveksivasti. Charlesin he ristivät "vanhaksi ämmäksi" ja minä sain nimen "pieni kili". Tilanne kävi sietämättömäksi, ja meille selvisi, että täytyi antaa kreikkalaisille tuntuva isku, jotta he jälleen tuntisivat meitä kohtaan entistä kunnioitusta.

Vihdoinkin eräänä aamuna meille valkeni. Olimme höyrylaivalaiturilla, missä jokihöyrylaivat purkivat lastiaan ja satuimme satamatyömiesten ja rantajätkien joukkoon, jotka tunkeilivat erään pitkävartisissa saappaissa olevan nuoren miehen ympärillä. Mies kertoi omasta onnettomasta kohtalostaan. Hän oli omien sanojensa mukaan jonkinlainen urheilukalastaja ja pyydysti vain Berkleyssä olevaa paikallista kalahallia varten, joka sijaitsi kolmenkymmenen mailin päässä Alalahdella. Viime yönä hän laski verkkonsa ja paneutui hiukan levähtämään veneen pohjalle. Herättyään hän huomasi, että oli jo aamu ja näki, että hänen veneensä rauhallisesti keinui höyrylaivalaiturin luona Beniciaan. Hänen edessään seisoi jokihöyrylaiva "Apache", jossa kaksi matruusia irroitti höyrylaivan siivistä hänen verkkonsa kappaleita. Lyhyesti sanoen: heti hänen nukuttuaan sammui veneestä lyhty ja "Apache" ajoi hänen verkkoonsa ja vaikkakin se paloitteli verkon kappaleiksi, oli tämä jollain tavoin sotkeutunut ja näin tuli mies hinatuksi kolmekymmentä mailia syrjään tiestään.

Charles nykäisi minua kyynärpäällään. Ymmärsin hänen ajatuksensa, mutta vastasin:

— Emmehän me voi vuokrata höyrylaivaa.

— En sitä halua tehdäkään — vastasi hän, — mutta me menemme Turnerin veistämölle. Minulla on päässäni jotain ja ehkäpä saamme yhtä ja toista järjestetyksi.

Menimme veistämölle ja Charles meni tokassa seisovan "Maria-Rebecan" luo, jota puhdistettiin ja laitettiin kuntoon. Se oli meille tuttu tasapohjainen alus, joka otti lastia sataneljäkymmentä tonnia ja jolla oli suurempi purjepinta-ala kuin yhdelläkään toisella aluksella koko lahdella.

— Terve, Olle! — tervehti Charles paksua, sinipuseroista ruotsalaista, joka siveli siannahkalla suurmaston kahvelia.

Piippua suustaan päästämättä Olle murisi jotain jatkaen työtään. Pienen aluksen kapteenin täytyy työskennellä kuin matruusin.

Olle Erikson vahvisti Charlesin otaksuman, että heti kun "Maria-Rebecca" tulee puhdistetuksi, se lähtee Joaquin jokea myöten Stocktoniin hakemaan vehnälastia. Silloin Charles ilmaisi hänelle aikomuksensa, mutta Olle Erikson pudisti päätään.

— Niin, koukku, yksi ainoa hyvä koukku, — selitti Charles.

— Ei, se ei käy päinsä, — sanoi Olle Erikson. — "Maria-Rebecca" tarttuu tämä koukku mukanaan jok'ikiseen matalikkoon. Minä en halua sitä kadottaa. Siinä on kaikki, mitä omistan.

— Ei, ei, — kiirehti Charles selittämään. — Me voimme ulkopuolelta työntää koukun pään aluksen pohjaan ja kiinnittää sen sisäpuolelta mutterilla. Senjälkeen kun se on asiansa toimittanut, ei tarvitse muuta kuin ruuvata mutteri irti ja koukku putoaa pois. Syntyneeseen reikään asetamme puisen tulpan ja "Maria-Rebecca" on taas samanlainen kuin ennenkin.

Pitkään aikaan ei Olle Erikson suostunut, mutta vihdoinkin, kun olimme syöneet hänen kanssaan päivällistä, saimme hänet taipumaan.

— Päinsä käy, hitto soi! — huusi hän lyöden suunnattomalla nyrkillään toisen kätensä kämmeneen. — Mutta kiiruhtakaa koukkuinenne. "Maria-Rebecca" lasketaan vielä tänä yönä veteen.

Oli lauantai ja Charlesin oli kiiruhdettava. Menimme veistämön pajaan ja siellä valmistettiin Charlesin neuvojen mukaan teräksestä vahva taivutettu koukku. Senjälkeen kiiruhdimme takaisin "Maria-Rebeccaan" ja porasimme reiän köliin, perän luo. Koukun pää työnnettiin sisään ulkopuolelta ja sisäpuolelta ruuvasi Charles sen vahvasti kiinni mutterilla. Tiukasti kiinnitettynä ulottui se jalkaa alemmaksi aluksen pohjaa. Se oli taivutettu sirpin muotoiseksi.

Samana iltana laskettiin "Maria-Rebecca" veteen ja kaikki valmistukset oli tehty sen lähtemiseksi seuraavana aamuna jokea ylös. Charles ja Olle tutkiskelivat tarkasti iltataivasta saadakseen selville, minkälainen tuuli olisi seuraavana päivänä, sillä ilman hyvää tuulta meidän suunnitelmamme raukeaisi. He tulivat siihen tulokseen, että oli olemassa kaikki merkit voimakkaaseen länsituuleen, ei tavalliseen puolipäivän merituuleen, vaan puolimyrskyyn, joka jo oli nousemassa.

Valkeneva aamu näytti, että he eivät olleet erehtyneet. Aurinko paistoi kirkkaasti, mutta Carquinezin salmessa ärjyi puolimyrsky, ja "Maria-Rebecca" lähti matkalle kaksi reiviä isossa purjeessa ja yksi etupurjeessa. Salmissa ja Seycenin lahdella meitä kohtasi oikea rajuilma, mutta kun rannat tulivat lähemmäksi, heikkeni tuuli, vaikkakaan purjeet eivät hetkeäkään lepattaneet.

Laivasaaren majakan takana reivit aukaistiin ja Charlesin neuvosta pidimme valmiina kalastaja-harjuspurjeen, jonka saattoi nostaa minä hetkenä hyvänsä, ja keskimäinen märssypurje mastonlatvaan käärittynä oli myöskin valmis levitettäväksi yhdessä minuutissa.

Me lensimme myötätuuleen kuin siivillä, keulapurje oikealla, isopurje vasemmalla puolella, ja huomasimme jo kaukaa lohenpyydystäjät. Samoinkuin ensimmäisenäkin sunnuntaina, jolloin he meidät karkoittivat, oli siellä paljon veneitä ja verkkoja, ja nyt, samoinkuin silloinkin, he olivat hajaantuneet pitkin jokea niin pitkälle kuin silmä kantoi. Kapea ala oikealla puolella oli jätetty vapaaksi hörylaivoja varten, koko muu joki oli leveälle heitettyjen verkkojen täyttämä. Oli selvää, että meidän olisi pitänyt mennä kapeata väylää, mutta Charles peräsimessä seisoen ohjasi "Maria-Rebeccan" suoraan verkkoihin.

Se ei herättänyt kalastajissa levottomuutta, sillä purjelaivat, jotka menivät jokea ylös, olivat varustetut kölin kohdalta "kengillä", joten ne saattoivat kulkea yli verkkojen niitä sotkematta.

— Kohta tarttuu! — huusi Charles, kun menimme yli korkkinuoran, joka osoitti verkon paikan. Verkon toiseen päähän oli kiinnitetty pieni tynnyrinmuotoinen poiju ja toisessa päässä oli vene kalastajineen. Poiju ja vene alkoivat ajautua yhteen ja kalastajat kohottivat kovan huudon huomatessaan, että me kiskoimme heitä mukanamme. Kahden minuutin kuluttua tartuimme toiseen, sitten kolmanteen ja niin ohjasimme läpi laivaston keskuksen.

Kalastajat olivat suorastaan tyrmistyneet. Tuskin olimme tarttuneet verkkoihin, kun niiden molemmat päät, poiju ja vene vetäytyivät perän taakse ja tällä tavoin yhtyi useita veneitä ja poijuja, joita me hinasimme pyörryttävällä nopeudella; veneet hyppivät ja törmäilivät yhteen ja kalastajien täytyi tarkasti katsoa, etteivät murskaisi toinen toisiaan.

He huusivat kuin mielipuolet, että ohjaisimme pois tuulesta, ajatellen tämän olevan juopuneiden merimiesten tekoa, epäilemättä ollenkaan, että laivalla oli kalavartio.

Yhdenkin verkon hinaaminen oli verrattain raskasta, ja Charles Ollen kanssa päätti, että tällaisessakaan tuulessa "Maria-Rebecca" ei kykenisi hinaamaan kymmentä verkkoa enempää. Niin että saatuamme tarttumaan kymmenen verkkoa veneineen, joissa oli kaksikymmentä miestä, käännyimme vasemmalle ja, vetäen saalista perässämme, ohjasimme Collinvilleen.

Me riemuitsimme. Charles piti perää kuin olisi hän ohjannut kilpailussa voittanutta alusta.

Kaksi matruusia, jotka muodostivat "Maria-Rebeccan" miehistön, nauroivat itsensä näännyksiin. Olle Erikson hieroi suuria käsiään ihastuksesta ja iloitsi kuin lapsi.

— Luulenpa, ettei teitä, vartiopublikaaneja, koskaan ole vedellyt niin hyvin kuin Olle Eriksonin seurassa — sanoi hän. Mutta silloin kuului takaa laukaus ja kuula, satuttuaan uudesti maalattuun kajuuttaan, iski naulaan ja kimposi läpitunkevalla vihellyksellä etäisyyteen.

Tämä oli liikaa Olle Eriksonille. Nähdessään oman erinomaisen työnsä tällaisen kohtelun alaisena, hyppäsi hän paikaltaan ja alkoi pudistella nyrkkiään kalastajille; tällöin iski kajuuttaan toinen kuula, tuskin kuuden tuuman päähän hänen päästään, ja hän paneutui kiireesti pitkälleen kannelle kaiteen suojaan.

Kaikilla kalastajilla oli kiväärit ja he avasivat kiivaan tulen. Olimme kaikki pakoitetut piilottautumaan, myöskin Charles, jonka täytyi jättää peräsin. Jos ei takanamme olisi ollut raskaita verkkoja, olisimme joutuneet pois tuulesta ja jääneet vimmastuneiden kalastajien käsiin. Mutta "Maria-Rebeccan" pohjaan tarttuneet verkot pitivät meitä oikeassa suunnassa ja alus jatkoi eteenpäin menoaan, vaikkakin jonkun verran mutkitellen.

Charles onnistui kannella maaten pääsemään käsiksi ohjauspyörän alempiin kädensijoihin, mutta saattoi tällä tavoin ohjata vain hyvin puutteellisesti. Olle Erikson muisti, että ruumassa oli leveä kappale teräspeltiä. Se oli kotoisin "New-Jersey"-nimisestä höyrylaivasta, joka kärsi haaksirikon "Kultaisten porttien" luona ja jonka pelastamiseen "Maria-Rebeccakin" otti osaa.

Varovasti ryömien molemmat matruusit, Olle ja minä toimme paksun teräspellin ja asetimme sen pystyyn kannelle kalastajien ja ohjauspyörän väliin.

Kuulat iskivät teräspeltiin ja se alkoi helistä kuin tamburiini, mutta Charles nauroi pilkallisesti, tarttuen tämän suojustimen takana kylmäverisesti peräsimeen.

Ja sillä tavoin laskimme eteenpäin, raivoavien kreikkalaisten ärjyessä ja ulvoessa takana, Collinvillen ollessa edessämme ja kuulien viheltäessä sivuillamme.

— Olle, — sanoi Charles masentuneella äänellä. — En ymmärrä, mitä meidän tulisi tehdä.

Olle Erikson makasi kannella aivan kaiteen vieressä katsellen taivaalle. Hän hymyili ja kääntyi katsomaan Charlesiin.

— Minun käsittääkseni me menemme Collinvilleen, — sanoi hän.

— Mutta emme voi pysähtyä — huokasi Charles. — En tullut kertaakaan sitä ajatelleeksi, mutta niin se on.

Kauhun ja äärimäisen kummastuksen ilme levisi Olle Eriksonin leveille kasvoille. Niin oli todellakin asia. Nyt surisivat kuulat kuin mehiläiset ympärillämme, mutta jos pysähtyisimme Collinvilleen, surisisivat ne aivan korvissamme.

— Niillä on kivääri joka lurjuksella — huomautti toinen matruusi iloisesti.

— Ja veitsi myöskin — lisäsi toinen.

Nyt oli Olle Eriksonin vuoro huokaista.

— Mikä helvetti saattoikaan minut, ruotsalaisen miehen, tarttumaan vieraaseen asiaan? — puheli hän itsekseen.

Kuula sattui perään ja lensi oikealle puolen, suristen kuin mehiläinen.

Olimme juuri silloin Collinvillen kohdalla ja menimme aaltojen vaahdotessa aivan läheltä laiturin ohi.

— Toivon vain, että tuuli kestäisi — sanoi Charles, heittäen katseen vankeihimme.

— Mitä sanoit tuulesta? — kysyi Olle päästään pyörällä. — Joki ei meitä vastusta, ja silloin… silloin…

Änkyttäen alkoi Olle tuoda esille otaksumisiaan mitä tapahtuisi, kun tulemme joen suuhun.

Sillä aikaa tulimme paikalle, missä joki haaraantui. Vasemmalla oli Sackramento-joen suu ja oikealta alkoi pyhä Joaquin. Iloinen matruusi meni ryömien eteenpäin ja muutti keulapurjeen Charlesin kääntäessä peräsintä, ja me poikkesimme oikealle Joaquin jokeen. Tähän saakka ei "Maria-Rebecca'" ollut kallistellut, mutta nyt painui se vasemmalle kyljelleen ikäänkuin haluten kaatua.

Siitä huolimatta kuljimme eteenpäin hinaten kalastajia. Heidän verkkojensa arvo oli suurempi kuin luvattomasta kalastuksesta maksettava sakko, niin että heittää verkot ja itse paeta — jonka he helposti olisivat voineet tehdä — ei olisi tuottanut heille mitään etua. Sentähden jäivät he yhtä vaistomaisesti verkkojensa kuin matruusi laivansa luo. Sitäpaitsi oli heissä herännyt kostonhimo ja saatoimme olla varmat, että he tulisivat kanssamme maailman loppuun, jos vain meillä olisi halua hinata heidät niin kauas.

Ammunta lakkasi ja me käännyimme katsomaan, mitä vankimme tekivät. Veneet kulkivat jälestämme epätasaisten matkojen päässä toisistaan, mutta huomasimme, että neljä lähinnä olevaa kulki yhdessä. Ensimäinen vene heitti seuraavalle köyden ja kun se oli tavoitettu, he vähitellen kohosivat sitä myöten ensimäisen veneen luo. Mutta me kuljimme hyvin kovasti ja se vaikeutti suuresti heidän työtään. Ajottain onnistui heidän vaivalla lähestyä tuuma, toisin ajoin vähän enemmän.

Kun nämä neljä venettä pääsivät niin lähekkäin, että saattoi mennä veneestä toiseen, muutti meitä lähinnä olevaan veneeseen jokaisesta seuraavasta yksi kreikkalainen ottaen kiväärin mukaansa. Sillä tavoin kokoontui ensimäiseen veneeseen viisi miestä ja oli selvää, että he aikoivat hyökätä päällemme. He ryhtyivät toteuttamaan tätä aikomusta tarttuen uivan verkon yläreunaan ja jännittäen kaikki voimansa alkoivat vetää siitä, lähestyen hitaasti alusta. Ja vaikka se kävikin hyvin vaivaloisesti ja heidän täytyi usein pysähtyä huoahtamaan, tulivat he siitä huolimatta kuitenkin yhä lähemmäksi ja lähemmäksi.

Charles hymyili katsellessaan heidän ponnistuksiaan ja sanoi:

— Päästä märssypurje, Olle.

Avattu märssypurje otti tuulta, touvit vonkuivat ja joka veneestä kuuluvien laukausten säestämänä kallistui "Maria-Rebecca" kyljelleen syöksyen eteenpäin nopeammin kuin ennen.

Mutta kreikkalaiset olivat hellittämättömiä. Kun he eivät nopean kulun vuoksi olleet tilaisuudessa vetämään itseään laivan luo käsin, aikoivat he toteuttaa tuumansa niin sanotun "vetohinauksen" avulla. Erään heistä kumartuessa kauas yli veneen keulan toisten toverien häntä pidellessä jaloista, onnistuikin heidän kiinnittää väkipyörä verkon laitaan, mutta silloin komensi Charles:

— Päästäkää haruspurje!

Olle Erikson katsoi kallistelevaan "Maria-Rebeccaan" ja pudisti päätään.

— Tällä tavoin jäämme ilman mastoja, — sanoi hän.

— Jos ette tee niinkuin sanoin, niin jäättepä ilman laivaakin, — vastasi Charles.

Olle katsoi huolestuneesti mastoon, heitti sitten silmäyksen asestettuihin kreikkalaisiin ja suostui.

Kaikki viisi kalastajaa olivat veneen keulassa, — huono paikka, kun laiva on hinaamassa! Minä pidin silmällä mitä tapahtui, kun suuri haruspurje, jota käytettiin vain heikolla tuulella, äkkiä avattiin. "Maria-Rebecca" hypähti eteenpäin, veneen keula sukelsi ja kalastajat heittäytyivät villissä paossa perään pelastaakseen veneen, joka uhkasi joutua kokonaan veden alle.

— Se rauhoittaa heitä, — huomautti Charles, samalla huolestuneesti tarkaten "Maria-Rebeccaa", jolla oli paljon enemmän purjeita kuin se oikeastaan sieti.

— Seuraava pysäkki Antiokia! — ilmoitti iloinen matruusi matkien rautatiejunailijaa. — Sitä seuraava Merryweather.

— Tule tänne, — sanoi Charles minulle.

Ryömin kantta pitkin hänen luokseen ja asetuin hänen viereensä teräslevyn taa.

— Otappa minun sivutaskustani muistikirja. Kas niin. Repäise siitä puhdas lehti ja kirjoita mitä sanon.

Ja minä kirjoitin seuraavaa:

"Ilmoittakaa puhelimella Merryweatherin sheriffille, poliisille tahi tuomarille. Sanokaa heille, että me tulemme, ja tulkoon koko kaupunki meitä aseet mukanaan vastaan laiturille, muuten olemme hukassa."

— Sido nyt paperi tiukasti tähän puukapulaan ja asetu tuonne heittääksesi sen laiturille.

Tein niinkuin hän sanoi. Sillä aikaa lähenimme Antiokiaa. Tuuli ulvoi mastoissa, "Maria-Rebecca" makasi kyljellään vimmatusti kiitäen eteenpäin. Antiokian merimiehet, silmäten meidän märssy- ja haruspurjeeseemme — ne olivat suorastaan hulluutta tällaisessa tuulessa — kokoontuivat pieniin joukkoihin rannalle koettaen arvata, mitä oli tekeillä.

Me kiisimme kaikkine purjeinemme eteenpäin ja Charles alkoi ohjata rannalle. Kun olimme niin lähellä, että olisi voinut hypätä maihin, antoi hän minulle merkin ja minä heitin kapulan. Se iski kovasti laituriin, ponnahti viisitoista, kaksikymmentä jalkaa eteenpäin, ja kummastuneet katsojat korjasivat sen.

Tämä tapahtui silmänräpäyksessä, sillä minuutin kuluttua oli Antiokia jo takanamme ja me kiisimme Joackim jokea pitkin Merryweatheriin, joka oli kuuden mailin päässä. Tässä joki tekee mutkan itään ja me menimme myötätuuleen, etupurje oikealla puolen.

Olle Erikson näytti vaipuneen epätoivoon. Charles ja molemmat matruusit olivat hyvin toivorikkaita ja tähän heillä oli täysi syy. Merryweather oli kaupunki, jossa pääasiallisesti asui hiilenkaivajia, ja sunnuntaipäivän vuoksi saattoi odottaa, että he olivat kotonaan. Sitäpaitsi vihasivat hiilenkaivajat kreikkalaisia kalastajia ja heistä olisi varmaan mieluista auttaa meitä.

Tarkastelimme jännityksellä kaupunkiin päin ja ensimäinen näky, jonka näimme, rauhoitti meidät heti. Rantamat olivat täynnä väkeä. Kun saavuimme lähemmäksi, huomasimme työmiehiä tulevan yhä lisää, juosten pitkin pääkatua kivääreineen. Charles vilkaisi takana oleviin kalastajiin voittajan ilmeellä. Kreikkalaiset olivat perinpohjin pelästyneet nähdessään tämän asestetun joukon ja piiloittivat omat kiväärinsä.

Me korjasimme pois märssy- ja haruspurjeen, laskimme alas keulapurjeen ja laskiessamme päälaituriin otimme pois isonpurjeen. "Maria-Rebecca" liukui laituriin, me heitimme köyden ja kiinnitimme aluksen. Tämä kaikki tehtiin hiilenkaivajien meluavasti ja vilkkaasti osoittaessa suosiotaan.

Olle Erikson huokasi syvään.

— Minä en enää luullut näkeväni vaimoa ja lapsia, — tunnusti hän.

— Minkävuoksi? — Mehän emme ollenkaan olleet vaarassa, — sanoi Charles.

Olle katsoi häneen kummastuneena.

— Sitä minä juuri tarkoitan, — jatkoi Charles. — Meidän olisi vain tarvinnut vapauttaa verkot koukusta, jotta nämä kreikkalaiset olisivat saaneet ne selvitelläkseen; sen aion nyt tehdä.

Hän laskeutui ruumaan, ruuvasi auki mutterin, jolloin koukku solahti pohjaan. Kreikkalaisten kootessa verkkojaan ja asettaessa niitä veneisiinsä, luovutimme heidät kaupungin poliisin haltuun, joka saattoi heidät putkaan.

— Luulenpa olleeni suuri, paksu tolvana, — sanoi Olle Erikson.

Mutta hän muutti mieltään, kun laivalle kokoontui joukko kaupunkilaisia, jotka ihastuneena puristivat hänen kättään ja kun muutamat aikaansa seuraavat sanomalehtimiehet valokuvasivat "Maria-Rebeccan" ja sen kapteenin.

DENETRIOS CONTOS.

Siitä, mitä tähän saakka olen puhunut kreikkalaisista kalastajista, ei seuraa, että he kaikki olisivat olleet huonoja ihmisiä. Kaukana siitä. Mutta he olivat rajua joukkoa, joka taisteli epätoivoista taistelua olemassaolostaan. He elivät kaukana laista ja sen toimintapiiristä, eivät ymmärtäneet sitä ja katsoivat jokaista sen ilmausta väkivallaksi. Erikoisen väkivaltaisilta näyttivät heistä lait kalanpyynnistä. Senvuoksi katsoivat he kalavartiossa palvelevia synnynnäisiksi vihollisikseen.

Me uhkasimme heidän elämäänsä, eli pikemmin heidän toimeentulonsa välineitä, joka useissa tapauksissa oli sama. Me takavarikoimme laittomia pyydyksiä ja verkkoja, jotka maksoivat heille paljon rahaa ja vaivaa. Emme antaneet pyydystää kaloja pitkiin aikoihin ja estimme siis heitä elämästä niinkuin he olisivat eläneet, ellei meitä olisi ollut. Ja kun me vangitsimme heidät, langetettiin heitä sakkoihin. Seurauksena oli, että he vihasivat meitä, säilyttäen sydämensä syvyydessä koston toivon. Kalavartio oli kalastajien luonnollinen vihollinen, niinkuin koira on — kissan luonnollinen vihollinen ja käärme — ihmisen.

Mutta tässä haluan osoittaa, että vaikka he saattoivatkin voimakkaasti vihata, niin voivat he olla valmiita jalomielisiinkin tekoihin. Demetrios Contosin historia vahvistaa sen.

Demetrios Contos asui Vallejossa. Big Alekin tavoin hän oli väkevin, urhoollisin ja vaikuttavin mies kreikkalaisten kesken. Hän ei meitä milloinkaan häirinnyt ja luulen, että minkäänlaista yhteenottoa ei olisi tullutkaan, jos ei hän olisi hankkinut itselleen uutta lohivenettä. Se oli syynä tapahtumaan. Vene oli tehty hänen omien ohjeittensa mukaan ja erosi jossain määrin tavallisista lohiveneistä.

Ylpeydekseen huomasi hän uuden veneensä virheettömäksi; itse asiassa se olikin paras vene lahdella ja hänen tyytyväisyytensä ja kehumisensa olivat rajattomat. Meidän sunnuntainen retkemme "Maria-Rebeccalla" herätti pelkoa kalastajien sydämissä ja juuri tämän jälkeen Demetrios lähetti meille haasteen suoraan Beniciasta. Kuulimme tästä paikallisilta kalastajilta. Heidän sanojensa mukaan kehui Demetrios Contos seuraavana sunnuntaina tulevansa Vallejoon ja asettavansa verkkonsa itse Beniciaan, sekä aikovansa pyydystää lohia, ja että Charles Le-Grant saisi siepata hänet, jos vain kykenisi. Minä ja Charles emme olleet kuulleet mitään uudesta veneestä. Meidän oma veneemme oli riittävän hyvä ja me emme pelänneet kilpailua minkä muun veneen kera tahansa.

Tuli sunnuntai. Haasteesta tiesivät kaikki; kalastajat ja merimiehet saapuivat yhtenä miehenä höyrylaivalaiturille. Kokoontui tavaton ihmispaljous ikäänkuin suureen jalkapallokilpailuun. Tähän hetkeen saakka minä ja Charles olimme epäilevästi suhtautuneet koko ilmoitukseen, mutta tämä tavaton kansanpaljous vakuutti meille, että Demetrios Contosilla todella oli jotain mielessään.

Puolipäivän jälkeen, kun merituuli oli voimakkaimmillaan, näyttäytyi taivaanrannalla hänen purjeensa. Purjehtien myötätuuleen hän käänsi veneensä, tuli noin kahdenkymmenen jalan päähän laiturista, teki kädellään juhlallisen eleen kuin ritari ryhtyessään taisteluun ja saatuaan vastaukseksi kehoittavia tervehdyksiä, pysähtyi lahdelle noin kahdensadan jaardin päähän. Sitten hän laski purjeen ja ryhtyi laskemaan verkkoa. Hän laski sitä vähän, ehkä viisikymmentä jalkaa, mutta siitä huolimatta olimme me Charlesin kanssa hämmästyneet hänen röyhkeydestään. Emme tienneet silloin, että hänen käyttämänsä verkko oli vanha ja arvoton, siitä kuulimme vasta myöhemmin. Sillä saattoi tosin pyydystää kaloja, mutta vähänkin suuremman saaliin sattuessa repeisi se palasiksi.

Charles pudisti päätään ja sanoi:

— Tunnustan, että tämä hämmästyttää minua. Hyvä on, hän heitti vain viisikymmentä jalkaa, mutta mitä siitä? Eihän hän mitenkään ehdi nostaa sitä veneeseen, kun me lähdemme liikkeelle. Ja minkävuoksi hän tuli tänne ylpeilemään lain rikkomisella? Meidän silmiemme edessä, meidän syntymäkaupungissamme?

Charlesin ääni oli loukkaantunut, häntä suututti Demetrios Contosin röyhkeys ja hän haukkui tätä herkeämättä muutamia minuutteja.

Sillä aikaa Demetrios huolettomasti loikoi veneensä perässä ja piti silmällä kohoja. Kun verkkoon joutuu suuri kala, alkavat kohot liikehtiä. Nähtävästi tapahtuikin niin, sillä hän nosti verkkoa noin kaksitoista jalkaa, piteli sitä hetken ilmassa ja heitti sitten veneeseen suuren, välkkyvän lohen. Väki rannalla tervehti häntä kehoittavilla huudoilla. Tätä ei Charles voinut enää sietää.

— Tule tänne, poikaseni, — kutsui hän minua.

Aikaa hukkaamatta hyppäsimme alukseemme ja nostimme purjeet.

Väkijoukko melusi, varoittaen Demetriota, ja kun loittonimme laiturilta, näimme, kuinka hän katkaisi puukolla arvottoman verkkonsa. Purje oli hänellä valmiina ja minuutin kuluttua komeili se jo auringossa. Demetrios juoksi perään, tiukkasi purjenuoraa ja kun purje täyttyi, suuntasi hän Contra Costaan.

Olimme hänestä vain kolmenkymmenen jalan päässä. Charles riemuitsi. Hän luotti täydellisesti veneeseemme ja tiesi, että purjehdustaidossa aniharvat saattoivat hänen kanssaan kilpailla. Hän oli vakuutettu, että me ehdottomasti tavoittaisimme Demetrion ja minä olin asiasta yhtä varma. Mutta tilanne saikin odottamatta uuden käänteen.

Oli hyvä purjetuuli. Kuljimme kevyesti, mutta Demetrios loittoni vähitellen meistä yhä enemmän. Hän ei ainoastaan purjehtinut meitä nopeammin, mutta puoli astetta jyrkemminkin tuuleen kuin me. Sivuutettuaan Contra Costan kukkulat, kääntyi hän toiselle sivulle ja jätti meidät ainakin sata jaardia jälelle. Se harmitti meitä suuresti.

— Oho! — huudahti Charles. — Sehän ei ole vene, vaan kummitus, tahi sitten on meidän köliimme sidottu viiden gallonin tynnyri kivihiilipikeä.

Ja näytti todella, kuin niin olisi ollut asian laita. Demetrion mennessä sivu Sonomin kukkuloiden lahden toiselle puolen, olimme niin toivottoman kaukana hänestä, että Charles kääntyi takaisin Beniciaan. Kun palasimme höyrylaivalaituriin ja kiinnitimme veneen, ottivat kalastajat meidät vastaan pilkallisin huomautuksin. Me nousimme nöyryytettyinä maihin. — Olkoon miten olkoon, mutta joka tapauksessa on miehelle, joka luulee omaavansa hyvän veneen ja uskoo voivansa sitä erinomaisesti ohjata, tuntuva kolaus, kun tuleekin toinen mies veneineen ja saattaa hänet häpeään.

Charles hautoi tapahtumaa muutamia päiviä. Sitten ilmoitettiin meille, kuten ennenkin, että seuraavana sunnuntaina Demetrios Contos uudistaisi kokeensa. Se koski Charlesiin. Meidän veneemme vedettiin maihin, puhdistettiin ja korjattiin joka kohdasta, ja Charles teki pienen muutoksen köliin. Yöllä sunnuntaita vasten oli kaikki laitettu kuntoon sekä veneeseen asetettu uusi, leveämpi purje. Se oli niin suuri, että oli välttämätöntä lisätä painolastia ja me asetimme veneen pohjalle noin viisisataa naulaa vanhoja ratakiskoja.

Valkeni sunnuntai ja sen mukana ilmestyi Demetrios Contoskin ilkkuvasti ja avoimesti rikkomaan lakia. Puolelta päivin alkoi jälleen merituuli ja Demetrios leikkasi taaskin poikki nelisenkymmentä jalkaa mädännyttä verkkoaan, kohotti purjeen ja lähti aivan nenämme alta. Mutta hän oli yllättänyt Charlesin. Hänen purjeensa kohosi korkeammalle kuin ennen ja takimaiseen purjeen kaistaan oli pantu lisää kokonainen lakana.

Tulimme Contra Costan kukkuloiden luo ja näytti, että kumpainenkaan meistä ei voita eikä häviä. Mutta kun käännyimme toiselle kyljelle, lähestyimme Sanomin kukkuloita samanlaisella nopeudella, mutta huomasimme, että Demetrios kohosi hiukan jyrkemmin tuuleen kuin me. Charles ohjasi erinomaisen taitavasti, ja veneemme kulki nopeammin kuin milloinkaan.

Hänhän olisi voinut ottaa revolverin ja ampua Demetriota, mutta olimme päättäneet, ettemme ammu pakenevaa miestä, joka on syyllinen vain pieneen rikokseen. Tässä suhteessa näytti kalastajilla ja kalavartiolla jo kauan sitten olleen ikäänkuin hiljainen sopimus. Ellemme me ampuneet heitä, kun he pakenivat, eivät hekään vuorostaan ryhtyneet taisteluun, kun me heidät saavutimme. Niin että Demetrios Contos pakeni ja me koetimme saavuttaa hänet, ei muuta. Ja jos meidän veneemme osoittautuisi nopeampikulkuiseksi kuin hänen, tahi jos ohjaisimme paremmin kuin hän, saatoimme olla vakuutettuja, että hän vuorostaan ei vastustelisi, jos hänet kerran tavottaisimme.

Kovassa tuulessa ja suurin purjein tuntui kulku meistä hauskalta. Meidän täytyi olla koko ajan varuillamme, ettemme kaatuisi. Charlesin ohjatessa minä pitelin kädessäni purjenuoraa vain yhden kerran tapin ympäri kierrettynä ja se saattoi päästä irti koska hyvänsä. Demetrios hoiteli omaa venettään yksin, ja saatoimme nähdä, että hänellä oli molemmat kädet kiinni.

Nähtävästi koettelimme turhaan häntä tavoittaa. Hänen veneensä oli todellakin parempi kuin meidän. Ja vaikka Charles ohjasi yhtä hyvin kuin hänkin, jollei paremminkin, niin ei mikään auttanut.

— Hellitä purjenuora, — käski Charles.

Veneemme kääntyessä myötätuuleen kuului korviimme Demetrion ivallinen nauru. Charles pudisti päätään sanoen:

— Huomaan, ettei tästä tule mitään. Demetriolla on parempi vene kuin meillä. Jos hän tulee ensi sunnuntaina uudelleen, täytyy keksiä joku uusi keino.

Tällä kertaa tuli minun kekseliäisyyteni avuksi.

— Mitä tuumitte siitä, — sanoin minä seuraavana keskiviikkona, — jos minä ajan ensi sunnuntaina Demetriota ja te odotatte häntä Vallejon laiturilla?

Charles tuumi hetken ja iski kädellään polveensa.

— Hyvä ajatus! Ohoh, sinun aivosi alkavat jo toimia. Teet kunniaa opettajallesi. Mutta sinun ei pidä ajaa häntä liian kauas, — jatkoi hän hetken kuluttua, — muuten menee hän San-Pauliin sensijaan että ohjaisi Vallejoon, ja minä joudun turhaan häntä laiturilla odottamaan.

Lauantaina oli Charlesilla huomautettavaa suunnitelmaa vastaan.

— Kaikki saavat tietää minun menneen Vallejoon ja voit siitä päättää, että myöskin Demetrios saa siitä tiedon. Pelkään suunnitelmamme menevän myttyyn.

Tämä huomautus oli hyvin perusteltu ja koko jälellä olevan päivän olin hyvin levoton. Mutta yöllä välähti mieleeni uusi ajatus ja kärsimättömänä herätin raskaasti nukkuvan Charlesin.

— Mitä? Mikä hätänä? Tulipalo? — huudahti hän.

— Ei, — sanoin minä, — nähkääs, olen tuuminut asiaa. Kuulkaahan. Sunnuntaina olemme molemmat rannalla siihen saakka, kunnes Demetrion purje näyttäytyy. Se vie kaikki epäilykset harhaan. Ja kun Demetrios näyttäytyy, te menette kiirehtimättä kaupunkiin. Kalastajat luulevat teidän poistuvan senvuoksi, että teistä tuntuu nololta jäädä tappiomme jälkeen katsomaan laitonta pyydystystä.

— Tähän asti hyvin; — huomautti Charles, minun pysähtyessäni vetämään henkeä.

— Vieläpä sangen hyvin — jatkoin minä ylpeänä. — Te siis huolettomasti menette kaupunkiin päin, mutta tuskin olette päässeet kulman taa, kun alatte kaikin voimin kiirehtiä Dan Maloneyn luo. Ottakaa hänen pieni hevosensa — ja nelistäkää maantietä Vallejoon. Tie on hyvä ja te saavutte Vallejoon ennenkuin Demetrios on ehtinyt sinne vastatuuleen.

— Mitä hevoseen tulee, niin järjestän kaikki heti aamulla kuntoon, — sanoi Charles hyväksyen tuuman ilman muuta.

— Kuule, — sanoi hän hiukan myöhemmin, herättäen tällä kertaa minut raskaasta unesta.

Kuulin hänen naurunsa pimeässä.

— Kuule, ystäväiseni, sopiiko kalavartion miehen ratsastaa, mitä?

— Ennakkoluuloja, — vastasin minä. — Tämä on juuri sitä, mitä te aina opetatte: "koettakaa omata yksi mielijohde enemmän kuin vastustajanne ja te voitatte hänet ehdottomasti".

— Ha — ha, — nauroi hän. — Ja älköön nimeni olko Charles Le-Grant, ellei tällä kertaa mielijohde hevosesta vie lopullisesti sisua vastustajalta.

— Mutta kykenetkö sinä yksin hoitamaan venettä? — kysyi hän perjantaina. — Muista, että siinä on suunnaton purje.

Aloin todistaa kykyäni ja puolustaa sitä niin innokkaasti, että hän ei asiasta puhunut sen enempää, mutta lauantaina hän viittasi, että pitäisi ottaa takimaisesta kappaleesta kokonainen lakana pois. Luulen, että kasvoilleni ilmestynyt pettymyksen ilme saattoi hänet luopumaan tästä aikeesta. Minä olin hyvin ylpeä merimieskyvyistäni ja halusin tavattomasti päästä yksinäni suurin purjein ajamaan takaa pakenevaa kreikkalaista.

Sunnuntai tuli ja Demetrios Contos ilmestyi. Me olimme jo tottuneet siihen, että silloin kokoontuivat kalastajat höyrylaivalaiturille tervehtimään häntä ja nauramaan meidän tappiollemme. Hän laski purjeen parin sadan jaardin päähän meistä ja heitti, kuten ennenkin, viisikymmentä jalkaa mädännyttä verkkoa.

— Arvelen tämän hulluuden jatkuvan niin kauan kuin hänellä riittää mädännyttä verkkoa, — sanoi Charles tahallisen äänekkäästi, niin että monet kreikkalaiset kuulivat sen.

— Silloin annan minä hänelle oman vanhan verkkoni, — huomautti eräs heistä ilkeästi.

— Samantekevää, — vastasi Charles. — Minulla on itsellänikin muutamia vanhoja verkkoja ja hän voi ne saada, jos haluaa.

Kaikki nauroivat tälle hyväntahtoisesti, sillä Charlesin vastauksesta kävi selville, että hänet oli nolattu.

— No, hyvästi sitten, poikaseni, — sanoi Charles minulle hetkeä myöhemmin, — arvelen olevan ajan mennä kaupunkiin Maloneyn luo.

— Saanko minä viedä veneen? — kysyin.

— Miksei, vie vain, — vastasi hän, kääntyi ja lähti hitaasti menemään.

Demetrios nosti verkosta kaksi suurta lohta ja minä hyppäsin veneeseen. Kalastajat tunkeilivat ivaten ympärilläni, ja kun minä valmistauduin nostamaan purjetta, heittelivät he myrkyllisiä neuvoja ja letkauksia. He tarjosivat toisilleen mielettömiä vetoja, että minä varmasti tavoitan Demetrion ja kaksi heistä, otettuaan itselleen ratkaisijan osan, totisina pyysi päästä mukaan ollakseen henkilökohtaisesti pidättämisen tapahtuessa läsnä.

Mutta minä en kiirehtinyt. Odotin sen ajan, minkä luulin Charlesin tarvitsevan ehtiäkseen Vallejoon ja, näyttäen muka tyytymättömältä purjeen asentoon, tein pienen korjauksen köysissä, joiden avulla kahveli nostettiin. Ja vasta silloin, kun olin varma siitä, että Charles oli jo ehtinyt Maloneyn luo ja istui ratsailla, loittonin laiturista ja nostin purjeen. Kova vihuri täytti sen äkkiä ja vene otti hiukan vettä. Se oli pikku asia, joka saattaa tapahtua parhaimmallekin merimiehelle ja vaikka minä viipymättä hellitin purjenuoraa ja vene palautui asentoonsa, nauroivat kalastajat hyvin ivallisesti ikäänkuin olisin tehnyt anteeksiantamattoman virheen.

Kun Demetrios näki vartioveneessä vain yhden miehen, melkeinpä poikasen, halutti häntä leikkiä minun kanssani. Tehtyään lyhyen käännöksen ja jätettyään minut jäljelle noin kolmekymmentä jalkaa, hän hellitti hiukan purjetta ja palasi höyrylaivalaiturille. Täällä hän risteili lyhyin kääntein myötätuntoisten katsojien suureksi ihastukseksi. Olin koko ajan hänen takanaan ja tein kaikki hänen liikkeensä, silloinkin, kun hän kääntyi myötätuulen ja heitti purjeen toiselle puolelle, — se on hyvin vaarallista sellaisessa tuulessa.

Hän toivoi, että minä tekisin haaksirikon, koska voimakkaan laskuveden aikana oli kova tuuli, joka nostatti jyrkkiä, teräviä laineita. Mutta minä olin innoissani, enkä ole koskaan ohjannut niin hyvin kuin tuona päivänä. Aivoni toimivat nopeasti ja helposti, käteni pitelivät nuoria kevyesti ja varmasti, huomasin vaistomaisesti tuhansia pikkuseikkoja, joita veneen hoitajan on otettava huomioon.

Minun sijastani oli Demetrios vähällä kärsiä haaksirikon. Jotakin tapahtui hänen kahvelilleen ja se ei voinut laskeutua tarpeeksi. Lyhyen välimatkan päästä, jonka hän oli minulta voittanut taitavalla käänteellä, huomasin, kuinka hän kärsimättömästi työskenteli koettaen laskea kahvelia. En antanut hänelle kauan aikaa ja hän oli pakoitettu palaamaan peräsimen luo.

Kahveli tuotti hänelle levottomuutta. Hän lakkasi leikkimästä kanssani ja suuntasi, yhä luovien, Vallejoon. Suureksi kummastuksekseni huomasin voivani kohota enemmän tuuleen kuin hän. Jos veneessäni olisi ollut toinen mies, olisimme saavuttaneet edun kreikkalaisesta, senvuoksi, että ollessaan vain muutamia jalkoja minun edelläni hän ei uskaltanut jättää peräsintä saadakseen kahvelin lasketuksi.

Kun Demetrios ei voinut kohota jyrkästi tuuleen, alkoi hän hellittää purjetta koettaen edetä. Sen hän saattoikin tehdä niin kauan kuin minä kohosin tuuleen. Mutta sitten käännyin ja tultuani lähemmäksi hän tekeytyi ikäänkuin aikoisi muuttaa suuntaa. Hellitin purjetta ehtiäkseni ennen. Mutta se olikin vain viekas juoni, hän otti heti entisen suunnan — ja minä kiiruhdin voittamaan takaisin kadotettua välimatkaa.

Hän purjehti ehdottomasti minua taitavammin. Tuon tuostakin olin hänet tavoittamaisillani, mutta joka kerran luiskahti hän jollain keinolla pois. Senlisäksi kiihtyi tuuli, ja kumpaisenkin meistä täytyi varoa, ettemme kaatuisi. Minun veneeni pysyi pystyssä vain ylimääräisen painolastin vuoksi. Istuin tuulenpuoleisella laidalla ja pitelin käsissäni purjenuoraa ja peräsintä. Olin pakoitettu kiivaiden vihurien tullessa usein hellittämään purjetta, joka joutui pois tuulesta ja minä kadotin vauhtia sekä aikaa. Ainoa lohdutukseni oli se, että Demetrion täytyi tehdä samoin ja yhtä usein.

Voimakas laskuvesi aiheutti tavattoman myrskyisän aallokon, ja vesi tuon tuostakin tuli yli laidan. Minä kastuin ja vieläpä purjekin oli melkein puoliväliin saakka märkä. Kerran onnistui minun saavuttaa Demetrios ja keulani iski hänen veneensä keskelle. Tässä juuri olisi tarvittu toinen mies. Juoksin eteenpäin hypätäkseni hänen veneeseensä, mutta hän tyrkkäsi nauraen veneen airolla etemmäksi.

Saavuimme lahden suulle ja eteemme aukeni mittaamaton meri. Tässä yhtyvät Vallejon ja Carquinezin lahdet. Edelliseen laskee Napan ja muiden rantajokien vedet ja jälkimmäiseen vedet Seynsenin lahdesta sekä Sacramento ja Joaquin joista. Yhtyessään nämä eri suunnilta tulevat vedet muodostavat kauhean ristiaallokon. Kaiken lisäksi puhalsi tuuli viidentoista mailin päästä San-Paulin lahdelta ja ajoi tänne suunnattomia vesivuoria.

Vastakkain tulevat vedet törmäsivät villillä pauhulla yhteen joka puolelta, muodostaen kuohuvia vesiputouksia ja syviä kuiluja, raivokkaiden aaltojen vieriessä yli kannen sekä tuulen ylä- että alapuolelta. Tähän sekaantui eteenpäin kiitävien vesivuorien jyminä ja tuntui kuin olisi käynyt kova ukkonen.

Olin jonkinlaisessa mielettömyyden tilassa. Vene kiisi nopeasti, nousten ja laskien kuin kilpa-ajohevonen. Vaivoin pidätin ihastustani purkautumasta. Suunnaton purje, ulvova tuuli, raivokkaat aallot, tuon tuostakin sukeltava vene, — ja minä, hiekkajyvänen, kiisin kaiken tämän kaaoksen keskellä eteenpäin voittoisana ja ylpeänä.

Lentäessäni eteenpäin kuin voittaja, vene sai hirmuisen iskun ja pysähtyi heti. Tulin heitetyksi eteenpäin ja putosin pohjalle. Kun hyppäsin ylös, vilkkui silmieni edessä viheriähkö simpukoilla peittynyt esine ja ymmärsin heti, mitä oli tapahtunut; — siinä oli vedenalainen paalu, merenkulkijan kauhu. Kukaan ei voi varoa sitä. Se oli veden alla ja voimakkaan aallokon vuoksi oli mahdoton sitä aikanaan nähdä ja karttaa.

Nähtävästi koko veneen keula oli murtunut, sillä muutamien sekunttien kuluttua oli vene puolillaan vettä. Sitten tuli sisään pari kolme aaltoa ja vene alkoi raskaan painolastin vuoksi painua suoraan pohjaan. Tämä kaikki tapahtui niin nopeasti, että minä sotkeuduin purjeeseen ja jouduin veden alle. Kun pääsin jälleen pinnalle, vetäen henkeä niin, että keuhkot olivat haljeta, ei airoista näkynyt jälkeäkään. Ne oli nähtävästi virta vienyt. Näin Demetrios Contosin katsovan taakseen ja kuulin hänen kostonhimoisen, ilkkuvan naurunsa, joka kaikui riemuiten yli veden. Hän jatkoi rauhallisesti kulkuaan, jättäen minut kuolemaan.

Ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa loppua, joka tällaisessa hirmuisessa myllerryksessä oli vain muutamien minuuttien kysymys. Pidättäen hengitystä ja voimakkaasti työskennellen käsillä,, onnistuin riisumaan pitkävartiset saappaani ja takkini. Siitä huolimatta oli hengitykseni hyvin lyhyttä ja pian varmistuin siitä, että vaikeus ei ollut niin paljon uimisessa kuin hengittämisessä.

Suunnattomat aallot heittelivät minua puolelta toiselle ja vyöryivät yli pääni; ne tukahduttivat minut, täyttivät silmät, korvat ja suun. Sitten tunsin ikäänkuin jalkojani olisi puristanut ja minua alkoi vetää alaspäin. Mutta samassa tulin jälleen heitetyksi ylös kiehuvaan vesiputoukseen ja kun aioin vetää henkeä, syöksyi suuri, vaahtoharjainen vesivuori ja peitti pääni.

Kauemmin oli mahdoton kestää. Hengitin enemmän vettä kuin ilmaa ja tuon tuostakin painuin veden alle. Suonenvedontapaisesti, vaistomaisesti ponnistelin vielä ja puoleksi tiedottomassa tilassa tunsin, kuinka minuun tartuttiin olkapäistä ja nostettiin veneeseen.

Makasin jonkun aikaa poikittain penkillä, kasvot alaspäin, ja vesi juoksi suustani. Käännyin sitten voimattomasti haluten nähdä, kuka minut pelasti. Ja perässä, toisessa kädessä purjenuora ja toisessa peräsin, hyväntahtoisesti hymyillen, istui Demetrios Contos. Hän ei halunnut minua pelastaa, kertoi hän myöhemmin, mutta hänen parempi puolensa pääsi voitolle ja ohjasi hänet takaisin.

— Kuinka on, kaikki hyvin? — kysyi hän.

Koettelin sanoa "kyllä", mutta en vielä voinut.

— Te ohjaatte venettä erinomaisesti, — sanoi hän. — Niinkuin aikuinen.

Demetrion Contosin kohteliaisuus oli hyvin arvokas ja minä kuuntelin ahnaasti hänen jokaista sanaansa, mutta saatoin ainoastaan nyökäyttää päätäni kiitokseksi.

Emme puhuneet enempää, sillä minä en ollut vielä toipunut ja Demetriolla oli täysi työ veneen hoitamisessa. Hän ohjasi Vallejoon laituriin, sitoi veneen kiinni ja auttoi minua nousemaan. Samassa astui siihen Charles ja pani kätensä hänen olkapäälleen.

— Hän pelasti minun henkeni, — vastasin minä, — ja minusta tuntuu, että häntä ei pidä vangita.

Charles hämmästyi ensin, mutta sitten hänen kasvonsa valkenivat, kuten tavallisesti, kun hän päätti jotain.

— En voi sille mitään, poikaseni, — sanoi hän lempeästi. — En voi toimia velvollisuuttani vastaan ja se sanoo selvästi, että minun on hänet vangittava. Tänään on sunnuntai ja hänellä on veneessään kaksi tänään saatua lohta. Mitä minä voin tehdä?

— Mutta hän pelasti minut, — toistin minä, kykenemättä tuomaan muuta puolustusta esiin. Demetrion kasvot mustuivat vihasta kuullessaan Charlesin päätöksen. Hänellä oli tunne, että häneen nähden ei menetelty oikeudenmukaisesti. Parempi puoli hänessä riemuitsi, että oli tehnyt jalomielisen teon, pelastanut avuttoman vihollisensa, ja nyt tämä vihollinen vei hänet putkaan.

Charles ja minä emme olleet hyvällä tuulella palatessamme Beniciaan. Minä nojasin lain henkeen, mutta Charles sen kirjaimeen. Omalta näkökannaltaan katsoen ei hän voinut muuta tehdä. Laki sanoi selvästi, että lohenpyynti oli sunnuntaisin kielletty. Hän oli vartiomies ja hänen velvollisuuksissa kuului valvoa, että lakia noudatettiin. Siinä kaikki. Hän täytti velvollisuutensa ja hänen omatuntonsa oli puhdas. Siitä huolimatta kaikki tämä tuntui minusta epäoikeudenmukaiselta ja tunsin itseni Demetrios Contosin edessä syylliseksi.

Kahden päivän kuluttua matkustimme Vallejoon oikeuteen. Olin todistajana ja vahvistin oikeuden edessä nähneeni, kuinka Demetrios sai kaksi lohta, jotka Charles häneltä löysi pidättäessään hänet. Tämä oli vihatuin velvollisuus, joka minulla koskaan elämässäni oli ollut.

Demetriolla oli asianajaja, mutta tämä oli toivoton tapaus. Jury neuvotteli vain viisitoista minuuttia ja julisti hänelle langettavan tuomion. Hänet tuomittiin maksamaan sata dollaria sakkoa, tahi olemaan vankeudessa viisitoista päivää.

Charles astui tuomarin sihteerin luo.

— Minä maksan sakon, — sanoi hän asettaen pöydälle viisi kahdenkymmenen dollarin kultarahaa. — Tämä… tämä on ainoa pääsy tilanteesta, — sanoi hän kääntyen minuun.

Kyyneleet juoksivat silmistäni ja minä tartuin hänen käteensä.

— Minä maksan, — aloin minä.

— Puolet, — keskeytti hän. — Tietysti, niin arvelinkin.

Samaan aikaan sai Demetrios tietää asiamieheltään, että Charles oli maksanut hänen sakkonsa.

Hän meni Charlesin luo, pusersi tämän kättä ja kaikki hänen kuuma, nuori verensä tulvahti kasvoihin. Haluamatta jäädä jälkeen jalomielisyydessä, hän alkoi vaatia, että saisi itse maksaa asiamiehen palkkion sekä sakon ja suuttui, kun ei Charles sallinut hänen sitä tehdä.

Luulen, että tämä Charlesin teko selvensi kalastajille lain merkitystä enemmän kuin mikään muu. Sen jälkeen tunsivat he häntä kohtaan suurta kunnioitusta; minä taas puolestani kuljin hyvän merimiehen maineessa. Demetrios Contos ei ainoastaan jättänyt lain rikkomista, vaan tuli hyväksi ystäväksemme ja pistäytyi usein Beniciaan juttelemaan kanssamme.

KELTAINEN LIINA.

— En tietystikään halua sinua käskeä, — sanoi Charles minulle, — mutta olen jyrkästi sinun aikomustasi vastaan tehdä vielä yksi retki. Sinä olet ollut kovissa otteluissa epätoivoisten miesten kanssa, päässyt terveenä ja vahingoittumattomana, niin että olisi sääli, jos sinulle nyt lopussa jotain tapahtuisi.

— Mutta kuinka minä voin kieltäytyä viimeisestä retkestä? — kysyin nuorekkaan innostuneena. — Täytyyhän kaikella olla päättäjäiset, senhän te tiedätte.

Charles nosti toisen jalkansa toisen päälle, nojautui tuolin selustaan ja alkoi tuumia.

— Se on totta. Mutta miksi ei sanota päättäjäisiksi Demetrios Contosin vangitsemista? Sinä selviydyit hyvin, elävänä ja terveenä, huolimatta siitä, että kastuit läpimäräksi ja… ja…

Hänen äänensä katkesi ja hän ei voinut hetkeen puhua. — Enkä minä anna itselleni ikinä anteeksi, jos sinulle jotain tapahtuu.

Nauroin Charlesin epäilylle, mutta hän taivutti minut rakkaudellaan; minä suostuin ja päätin katsoa viimeisen retken jo tehdyksi. Olimme olleet yhdessä kaksi vuotta, ja nyt minä jätin kalavartion täydentääkseni kasvatustani. Olin ansainnut riittävästi rahoja kolmen vuoden oleskelua varten korkeakoulussa ja vaikka lukukausi alkoi vasta muutamien kuukausien kuluttua, päätin matkustaa valmistautuakseni sisäänpääsytutkintoon.

Tavarani olivat asetetut mukavaan laiva-arkkuun, ja kun aioin jo ostaa piletin matkustaakseni rautateitse Oaklandiin, saapui Neil Partington Beniciaan. "Pohjan hirveä" tarvittiin erääseen kiireelliseen toimeen Alalahdella, ja Neil sanoi haluavansa mennä suoraan Oaklandiin. Se oli hänen syntymäkaupunkinsa ja kun minun piti asua hänen perheessään korkeakoulussa oleskeluni ajan, pyysi hän minua tuomaan tavarani veneeseen ja lähtemään hänen mukanaan.

Tavarat tuotiin ja kahden, kolmen aikaan iltapäivällä nostimme suurpurjeen "Pohjan Hirvellä" ja läksimme. Oli kiduttavan tyyni. Merituuli, joka oli puhaltanut koko kesän, oli nyt lakannut ja sen sijaan puhaltelivat oikukkaat vihurit alituisesti selkeältä taivaalta, niin että ei ollut mitään mahdollisuutta arvioida perilletuloaikaa. Me lähdimme liikkeelle laskuveden aikana. Mennessämme alas Carquinez-lahtea katselin viimeisen kerran Beniciaan ja lahteen Turnerin veistämön luona, jossa me piiritimme "Lancashiren kuningatarta" ja sieppasimme kreikkalaisten kuninkaan Big Alekin. Lahden suulla katselin mielenkiinnolla paikkaa, jossa olisin muutamia päiviä aikaisemmin hukkunut, ellei kunnon Demetrios Contos olisi minua pelastanut. Sakea sumu tuli kuin seinä vastaamme San-Paulin lahdessa ja muutamien minuuttien kuluttua kulki "Pohjan Hirvi" umpimähkään harmaassa pilvessä. Perässä seisova Charles näytti vaistomaisesti arvaavan tien. Hän tunnusti, ettei itsekään tietänyt, kuinka se tapahtui, mutta hänellä oli oma tapansa ottaa huomioon tuuli, virta, välimatkat, aika, luovaukset ja kulun nopeus, — se oli suorastaan ihmeteltävää.

— Tuntuu kuin selviäisi hiukan, — sanoi Neil Partington noin kahden tunnin kuluttua siitä, kun sumu meidät yllätti. — Missä te luulette meidän olevan, Charles?

Charles katsoi kelloaan.

— Kello on kuusi ja laskuvesi jatkuu kolme tuntia, — vastasi hän asiaan kuulumattomasti.

— Mutta missä me teidän mielestämme olemme? — tiukkasi Neil.

Charles tuumi hetken ja sanoi:

— Laskuvesi on hiukan loitontanut meitä oikeasta suunnasta, mutta jos sumu nyt selviäisi, — ja täytyyhän sen loppujen lopuksi selvitä, — niin huomattaisiin, että emme ole tuhannenkaan mailin päässä Mc-Near laiturilta.

— Olisitte joka tapauksessa voineet määrätä välimatkan joitakin maileja täsmällisemmin, — murisi Neil antaen ymmärtää olevansa tyytymätön.

— No, hyvä on, — sanoi Charles päättäväisesti, — ei lähempänä neljännestä, eikä kauempana puolta mailia.

Puhalsi pieni ajottainen vihuri ja sumu hälveni huomattavasti.

— Mc-Near on juuri tuolla kohdalla, — sanoi Charles, osoittaen peukalollaan sumuun.

Kaikki kolme katsoimme kiinteästi sinnepäin, kun "Pohjan Hirvi" kolahtaen törmäsi johonkin ja pysähtyi. Juoksimme keulaan ja näimme kokkapuun sotkeutuneen lyhyen, huonon maston likaisiin köysiin. Alus oli törmännyt kiinalaiseen dshonkkaan, joka seisoi ankkurissa.

Samalla hetkellä kun tulimme keulaan, viisi rääsyistä kiinalaista ikäänkuin mehiläisparven ajamina syöksyi kajuutasta.

Ensimmäisenä oli paksu, hyvillä lihaksilla varustettu mies, joka pisti silmiin rokonarpisten kasvojensa ja päässään olevan keltaisen liinan vuoksi. Se oli Keltainen Liina, — kiinalainen, jonka olimme vanginneet laittomasta kalanpyydystyksestä vuosi sitten ja joka sitten oli vähällä upottaa "Pohjan Hirven". Hän oli sen vähällä tehdä nytkin rikkoessaan laivakulun sääntöjä.

— Miksi te asetutte tähän keskelle reittiä ilman merkkilyhtyä? — huusi Charles kiukkuisesti. — Mitä hittoa te oikein ajattelette, keltanaamaiset moukat!

— Te haluatte tietää, mitä he ajattelevat? — huomautti Neil rauhallisesti. — Katsokaahan tuonne, niin asia teille selviää.

Katsoimme Neilin osoittamaan suuntaan ja näimme, että dshonkan avonainen ruuma oli täynnä äsken pyydystettyjä kaloja, joiden joukossa oli myriaadeja, neljännestuuman ja sitäkin pienempiä kalanpoikasia. Keltainen Liina ehti saada tämän saaliin nousuveden aikana ja käyttäen hyväkseen sumua, asettui rohkeasti ankkuriin, aikoen asettaa pyydyksensä laskuveden aikana vielä kerran.

— Nii-i-in, — sanoi Neil venyttäen sanoja. — Täytyy tunnustaa, ettei koko vaiherikkaan toimintani aikana kalavartion päällikkönä minulle vielä milloinkaan ole onnistunut niin helpolla siepata kalavarkaita kuin nyt. Mitä teemme heidän kanssaan, Charles?

— Hinaamme kai dshonkan San-Rafaeliin, — vastasi hän. Sitten kääntyi hän minun puoleeni.

— Meneppä, poikaseni, dshonkkaan, niin heitän sinulle köyden. Jos ei tule jälleen tyyntä, niin ehdimme lahden poikki ennen matalimman veden tuloa, olemme yötä San-Rafaelissa ja huomenna puolenpäivän aikaan olemme Oaklandissa.

Charles ja Neil alkoivat "Pohjan Hirvellä" hinata dshonkkaa. Minä menin sen perään ja otin saaliin haltuuni tarttuen peräsimeen.

Tällä aikaa hälveni sumu kokonaan ja Charlesin otaksuma olinpaikastamme osoittautui oikeaksi: noin puolen mailin päässä näimme Mc-Near'in laiturin. Purjehtien pitkin läntistä rantaa sivuutimme Pedron niemen kiinalaisten ankeriaanpyydystäjien katsellessa rannalta. He nostivat kauhean melun nähdessään vartioveneen hinaavan yhtä heidän dshonkeistaan.

Rannalta tuleva tuuli oli ajottainen ja puuskittainen. Olisi ollut meille parempi, jos tuuli olisi ollut voimakkaampi. Pikkuinen San-Rafaeljoki, jota myöden meidän täytyi purjehtia päästäksemme kaupunkiin ja jättääksemme vangit viranomaisille, oli osittain muodostunut soista ja vesiperäisistä niityistä ja oli hyvin vaikeasti kuljettavissa keskikorkuisen veden aikana, — mutta matalan veden aikana aivan mahdoton. Vesi oli jo vähentynyt puoleen ja meidän oli kiirehdittävä. Tätä esti raskas dshonkka, joka oli kuollutta painoa ja suuresti hidastutti "Pohjan Hirven" kulkua.

— Sano noille lurjuksille, että nostavat purjeen, — sanoi Charles minulle. — Meillä ei ole pienintäkään halua seisoa koko yötä paikoillamme.

Annoin käskyn Keltaiselle liinalle, joka tyytymättömän näköisenä murisi jotain miehilleen. Hänellä oli kuolettavan kylmä, hän värisi ja koukisteli kuin suonenvedossa silmien ollessa aivan tylsät ja verenpunaiset. Tämän vuoksi tulivat hänen kasvonsa vielä epämiellyttävimmiksi ja kun hän heitti minuun pahan, läpitunkevan katseen, hätkähdin muistaessani yhteenottomme viime vuonna.

Hänen miehistönsä veti vastahakoisesti köysistä ja omituinen vierasmaalainen, vino, ruskea purje kohosi ylös. Me kuljimme nyt hyvässä tuulessa, ja kun Keltainen liina kiinnitti purjenuoraa, dshonka syöksähti eteenpäin ja hinausköysi hölleni. Niin nopeasti kuin "Pohjan Hirvi" kulkikin, dshonka tavoitti sen kuitenkin, ja välttääkseni yhteentörmäystä nousin hiukan enemmän tuuleen. Mutta dshonka meni sittenkin nopeammin ja muutaman minuutin kuluttua minä olin "Pohjan Hirven" tasalla tuulen yläpuolella. Hinausköysi jännittyi suoraan kulmaan molempien alusten väliin ja tilanne oli melko naurettava.

— Päästäkää irti! — huusin.

Charles epäröi.

— Kaikki on kunnossa, — lisäsin minä. — Ei mitään tapahdu. Me menemme jokeen edeltä ja te seuraatte koko matkan San-Rafaeliin.

Charles päästi irti ja Keltainen liina lähetti yhden miehistään keulaan korjaamaan köyden. Lähestyvässä pimeydessä ehdin sivuuttaa joen suun ja purjehtiessani sitä pitkin saatoin vaivoin eroittaa matalikot. "Pohjan Hirvi" oli viiden minuutin matkan päässä takanamme ja me jätimme sen yhä kauemmaksi luoviessamme ylös pientä jokea. Ilman Charlesia minun täytyi olla varuillani viiden vankini suhteen, mutta pimeys vaikeutti heidän silmälläpitoaan, joten vedin housujen taskusta revolverin ja panin sen takin taskuun voidakseni saada sen nopeammin esille.

Pelkäsin ainoastaan Keltaista liinaa; hän tiesi sen ja niinkuin seuraavasta näkyy, käytti sitä hyväkseen. Hän istui muutamien jalkojen päässä minusta tuulenpuolisella laidalla, ja saatoin vain huonosti eroittaa hänen ruumiinsa ääriviivat, mutta pian varmistuin, että hän hitaasti vetäytyi minuun päin. Aloin pitää silmällä hänen liikkeitään. Pitäen peräsintä vasemmassa kädessä, laskin oikean taskuun ja tartuin revolveriin.

Näin, kuinka hän lähestyi muutamia tuumia ja valmistauduin juuri ärjäsemään, että hän palaisi omalle paikalleen, kuin minut yhtäkkiä voimakkaalla töytäyksellä kaadettiin kumoon: raskas ihmisruumis hyppäsi päälleni alatuulen puoleiselta penkiltä. Se oli eräs miehistöstä. Hän tarttui oikeaan käteeni niin, etten voinut vetää sitä taskusta ja toisella kädellään hän tukki suuni. Tietystikin minun olisi onnistunut vapauttaa käteni ja nostaa hälyytys, jos olisin voinut ryhtyä taisteluun, mutta samalla hetkellä syöksyi päälleni myöskin Keltainen liina.

Temmelsin avuttomana veneen pohjalla, missä käteni ja jalkani sidottiin. Suuni tukittiin likaisella paidalla, kuten myöhemmin näin. Keltainen liina tarttui peräsimeen, antaen kuiskaamalla käskyjä; mutta olopaikastamme ja purjeiden asennosta, jotka kuvastuivat epäselvinä tähtiä vastaan yläpuolellani, tiesin, että dshonkka meni pienen, matalan joen suuhun, joka laski tässä paikassa San-Rafaeliin.

Muutamien minuuttien kuluttua laskimme kauniisti rannalle ja purje laskettiin äänettömästi. Kiinalaiset vaikenivat, oli täydellinen hiljaisuus. Keltainen liina istui minun rinnallani koettaen pidättää tiheää, kähisevää yskäänsä. Kului ehkä seitsemän, kahdeksan minuuttia ja minä kuulin Charlesin äänen "Pohjan Hirveitä", joka meni ohi.

— En voi sanoa, kuinka tyytyväinen olen, että poikanen onnellisesti lopetti työnsä kalavartiossa, — kuulin hänen sanovan Neilille.

Neil sanoi jotain, mitä en eroittanut ja Charles alkoi jälleen:

— Pojalla on taipumusta merenkulkuun ja jos hän, lopetettuaan korkeakoulun, käy erikoisen purjehduskurssin sekä suorittaa valtamerimatkoja, niin mielestäni kykenee hän aikanaan parhaimmankin laivan päälliköksi.

Tämä kaikki oli minulle erittäin imartelevaa, mutta vähitellen äänet sumuun katoavalla "Pohjan Hirvellä" alkoivat kuoleutua ja minä, maaten tässä sidottuna omien vankieni vankina, en todellakaan ollut sellaisessa tilassa, että olisin voinut iloita hymyilevästä tulevaisuudestani. "Pohjan Hirven" mukana meni viimeinenkin toivoni. En voinut aavistaa, mikä minua odotti, sillä kiinalaiset olivat minulle vierasta rotua, mutta sen tiesin, että pilaa he eivät tällaisissa asioissa laske.

Odotettuaan muutaman minuutin miehistö nosti purjeen ja Keltainen liina ohjasi dschonkan alas San-Rafael joen suulle päin. Vesi oli yhä mataloitunut ja hänellä oli suuri työ välttäessään matalikolle tarttumista. Minä toivoin sitä, mutta hänen onnistui suoriutua kunnollisesti.

Päästyämme joesta nousi kiinalaisten kesken äänekäs kiista, joka nähtävästi koski minua. Keltainen liina puhui innokkaasti ja toiset vastustivat yhtä innokkaasti. Oli selvää, että hän tahtoi tappaa minut, mutta toiset pelkäsivät seurauksia. Tunsin riittävästi kiinalaisten luonnetta tietääkseni, että ainoastaan pelko pidätti heitä. Mutta mitä he esittivät Keltaisen liinan julman suunnitelman sijaan, sitä en käsittänyt.

Kohtaloni riippui hiuskarvasta ja ei ole vaikea kuvitella tunteitani sillä hetkellä. Tällä välin kehittyi kiista riidaksi; Keltainen liina tempasi yht'äkkiä raskaan puun ja hyppäsi luokseni. Mutta hänen neljä toveriaan heittäytyivät väliimme ja heidän kesken alkoi kova taistelu puun omistamisesta. Vihdoinkin täytyi Keltaisen liinan alistua; hän palasi vihaisena peräsimeen toisten kiinalaisten äänekkäästi nuhdellessa häntä varomattomuudestaan.

Kohta tämän jälkeen laskettiin purje ja dschonkka kulki airoilla. Tunsin, kuinka se hiljaa hajoitti pehmeitä meriruohoja. Sitten hypähti dschonkasta kolme kiinalaista — kaikilla oli pitkävartiset saappaat — toiset kaksi antoivat minut yli laidan. Keltainen liina tarttui jalkoihini ja kaksi hänen toveriaan olkapäihini ja kaikki lähtivät kulkemaan polviaan myöten vedessä, alinomaa kompastellen. Hetken kuluttua liikkuivat he jo kovemmalla pohjalla ja saatoin siitä päättää, että minua kannettiin jollekin rannalle. Arvelin meidän olevan jollakin "Merisaariksi" nimitetyn saariston kallioisella pienellä saarella.

Saavutettuaan kovan soran heittivät he minut ja täytyy sanoa, ettei se tapahtunut erikoisen hellävaroen. Keltainen liina potkasi minua kylkeen. Senjälkeen lähtivät kaikki takaisin dschonkkaan. Kuulin pian, kuinka kohotettu purje humisi heidän tiukatessaan nuoria. Sitten seurasi hiljaisuus ja minut oli jätetty omien voimieni varaan.

Muistin nähneeni sirkusihmisiä, jotka erinomaisen taitavasti vapautuivat köysistä, joilla heidät oli sidottu; mutta vaikka kuinka yritin ja koettelin mahdollisimman "taiteellisesti", eivät solmut kuitenkaan auenneet eivätkä köydet hellinneet. Kieriskellessäni jouduin simpukankuoriläjään. Se antoi minulle mielijohteen. Käteni olivat sidotut taakse ja tarttuen niillä simpukan kuoreen kieriskelin pitkin rantaa kallioille, joiden olopaikan tiesin.

Pitkän kierimisen ja etsiskelyn jälkeen löysin vihdoinkin kallionraon ja asetin kuoren siihen. Kuoren reuna oli terävä ja asettuen selälleni aloin sahata käsiäni yhdistävää nuoraa. Mutta hauras kuoren reuna särkyi, kun minä liian kovasti sitä painoin. Kieriskelin läjälle takaisin ja otin niin paljon simpukankuoria kuin saatoin pidellä molemmissa käsissäni. Särin niitä hyvin monta, leikkasin muutamista kohdin käteni, ja epämukavasta asennosta sekä ponnistuksista tuli jalkoihini suonenveto.

Kun minä, kärsien kovaa kipua, jäin makaamaan liikkumattomana, kuulin tutun "Halloo," joka kaikui yli veden. Charles etsiskeli minua. Mutta suussani oleva riepu ei sallinut minun vastata; jäin makaamaan avuttomana ja voimattomana, Charlesin veneen mennessä ohi saaren ja hänen äänensä häipyessä etäisyyteen.

Aloin jälleen sahata ja puolen tunnin kuluttua onnistuin vihdoinkin katkaisemaani nuoran. Loppu oli jo helppoa. Jalkojen päästäminen ja rievun suusta ottaminen oli vain muutamaa minuutin työ. Aloin juosta ympäri saaren varmistuakseni siitä, että se todella oli saari. Se oli "Merisaariin" kuuluva karkeahiekkainen merilehvien ympäröimä saari. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa aamua ja koettaa pysyttäytyä lämpimänä. Oli kostea, kylmä kalifornialainen yö ja tuuli tunkeutui läpi luiden ja ytimien värisyttäen koko ruumista.

Pitääkseni yllä verenkiertoa aloin juosta ympäri saarta ja tein noin kaksitoista kierrosta, tuon tuostakin kaatuillen. Näiden ruumiinharjoitusten lomassa halusin tietää, olinko kadottanut mitään hiekassa kieriessäni. Tutkin taskuni ja huomasin revolverin ja taskuveitsen kadonneen. Ensinmainitun otti Keltainen liina, mutta jälkimäisen minä nähtävästi kadotin hiekassa.

Aloin etsiä sitä, kun korviini sattui yhtäkkiä airojen loiske. Aluksi luulin sen olevan Charlesin, mutta käsitin heti, että hän olisi huudellut minua. Äkillinen vaaran tunne valtasi minut. "Merisaaret" olivat yksinäisiä ja autioita, tuntui melkein mahdottomalta odottaa satunnaisia kävijöitä tänne keskellä yötä. Entä jos se oli Keltainen liina! Airojen loiske kuului yhä selvemmin; painoin korvani hiekkaan ja aloin tarkasti kuunnella. Pieni vene (sen voin päättää airojen tiheistä vedoista) tuli meriruohojen läpi ja pysähtyi noin viidenkymmenen jalan päähän rannasta. Kuulin kuivaa, katkonaista yskää, ja sydämeni puristui kokoon. Se oli Keltainen liina. Hän janosi kostoa, josta hänen varovaisemmat toverinsa olivat hänet estäneet ja jätettyään salaa kylän, palasi yksin takaisin.

Ajatukset kihisivät aivoissani. Olin yksin, aseettomana ja avuttomana pienellä saarella ja keltainen raakalainen, jota pelkäsin, saapui tekemään minusta loppua. Oli jälellä vain yksi paikka, vaarattomampi kuin saari ja syöksyin vaistomaisesti veteen, tahi oikeammin liejuun. Kun Keltainen liina suuntasi askeleensa rannalle, tunkeuduin meriruohojen joukkoon ja kuljin kompastellen samoja jälkiä, joita kiinalaiset olivat kulkeneet tuodessaan minut ja palatessaan takaisin dschonkkaan.

Varmana siitä, että minä makasin lujasti sidottuna, Keltainen liina ei ottanut huomioon mitään varovaisuustoimenpiteitä ja lähestyi meluten rantaa. Ja tämän vuoksi onnistui minun varovasti ja hiljaa liikkuen kulkea noin viisikymmentä jalkaa eteenpäin, kunnes hän joutui rannalle. Laskeuduin, loikomaan liejuun. Se oli liukasta ja kylmää, värisin lakkaamatta, mutta en rohjennut kohottautua pelosta, että hänen tarkka silmänsä keksisi minut.

Hän meni suoraan sille paikalle, johon he olivat minut jättäneet, ja olin hetkisen pahoillani, etten ollut tilaisuudessa näkemään hänen kummastunutta naamaansa, kun ei minua löytynytkään. Mutta se tunne kesti vain silmänräpäyksen, sillä hampaani kalisivat vilusta.

Siitä, mihin hän nyt ryhtyi, voin saada selvää vain arvaamalla, sillä pimeä yö esti minua näkemästä. Mutta olen varma, että ensiksi hän kiersi ympäri saaren rannan nähdäkseen, oliko siellä käynyt muita veneitä. Sen saattoi helposti nähdä saveen painuneista jäljistä.

Varmistuttuaan, että veneellä ei minua oltu saarelta viety, hän alkoi etsiä. Alkaen simpukankuoriläjästä tutki hän, tulitikkuja sytyttäen, jälkiäni hiekassa. Saatoin nähdä selvästi hänen pirulliset kasvonsa, ja kun rikkitikkujen haju tunkeutui hänen keuhkoihinsa, saattaen hänet yskimään pahemmin, tunnustan, että vapisin kovasti.

Jälkeni saattoivat hänet hämmennyksiin. Silloin juolahti hänen mieleensä, että minä makaan liejussa. Vaikeasti nostaen jalkojaan hän kulki muutamia jalkoja minuun päin ja pysähtyi, kauan ja läpitunkevasti ympärilleen katsellen. Hän ei ollut kauempana kuin viidentoista jalan päässä, ja jos hän olisi sytyttänyt tulitikun, olisi hän ehdottomasti huomannut minut.

Palattuaan kompastellen rannalle, hän alkoi etsiä uudelleen koko ajan sytytellen tikkuja. Ajattelin piiloutuneeni liian likelle ja päätin mennä hiukan kauemmaksi. Uskaltamatta kohottautua ja kulkea liejua myöten, joka kuuluvasti loiskahteli jaloissa, aloin kulkea eteenpäin käsin.

Koettelin olla poistumatta kiinalaisten jäljiltä ja seurasin niitä, kunnes olin vähän syvemmällä vedessä. Kahlasin noin kolmen jalan syvyyteen ja loittonin syrjään rannan suuntaan.

Mieleeni vilahti mennä Keltaisen liinan veneelle ja pelastua siinä, mutta samassa palasi hän rannalle ikäänkuin arvaten tuumani ja kahlasi liejussa veneen ympäri varmistuakseen siitä, että se oli ehjä. Tämä saattoi minut kulkemaan päinvastaiseen suuntaan. Puoleksi uiden, puoleksi kahlaten, ainoastaan pää vedenpinnalla ja huolellisesti karttaen loisketta, siirryin noin sata jalkaa siltä paikalta, missä kiinalaiset olivat ennen olleet. Sitten paneuduin jälleen pitkäkseni liejuun.

Keltainen liina palasi rannalle, etsi minua pitkin saarta ja tuli takaisin simpukankuoriläjälle. Tiesin hyvin, mitä hän ajatteli. Oli mahdoton tulla saarelle tahi lähteä sieltä jättämättä jälkiä. Ja paitsi niitä, jotka veivät veneelle ja sinne, missä dschonkka oli seisonut, ei ollut mitään muita jälkiä. Minua ei saarella ollut. Siis minun oli täytynyt mennä toista näistä jäljistä, joista hän oli omalle veneelleen vievät jo tarkastanut ja oli varma, etten ollut sitä tietä mennyt. Oli selvää, että minun oli täytynyt kulkea jälkiä, jotka veivät dschonkalle. Päästäkseen siitä selville, hän alkoi kulkea tulitikkuja sytyttäen niitä myöten.

Saavuttuaan paikalle, missä olin maannut, hän, päättäen useista sytytetyistä tikuista, huomasi ruumiini siihen jättämän jäljen. Hän kulki suoraan veteen, mutta kolmen jalan syvyydessä jälet jo katosivat. Toiselta puolen, kun laskuvesi yhä jatkui, hän saattoi helposti eroittaa dschonkan keulan jättämät jäljet, ja tällä tavoin olisi hänen pitänyt helposti eroittaa jäljet toisestakin veneestä, jos tällainen olisi käynyt. Mutta tällaisia jälkiä ei ollut. Tiedän, että hän oli varmasti vakuutettu minun piilottelevan jossakin liejussa. Mutta etsiä pimeydessä käsiinsä poikanen meren liejusta — oli sama kuin olisi etsinyt neulaa heinäpieleksestä. Hän ei sitä yrittänytkään, vaan palasi rannalle ja kuljeskeli jonkun aikaa siellä. Odotin kärsimättömästi, että hän vihdoinkin poistuisi, sillä koko ajan värisin kylmästä. Lopuksikin hän meni veneensä luo ja lähti. Entä jos Keltainen liina petti minua? Jos hän teki tämän tahallaan houkutellakseen minut rannalle?

Mitä enemmän tuumin tätä, sitä epäilyttävämmältä alkoi minusta näyttää se seikka, että hän liiaksi kolisteli airoja lähtiessään ja minä jäin makaamaan, kylmästä väristen, liejuun. Värisin niin, että lihakset selässä tulivat kipeiksi ja tuottivat minulle yhtä paljon tuskia kuin kylmyyskin, ja ainoastaan tavattomalla tahdonponnistuksella onnistui minun pakottautua jäämään tähän kauheaan asemaan.

Se oli kumminkin viisaasti tehty, silliä noin tunnin kuluttua kuulin rannalta jotain hankausta. Kuuntelin ja pian eroitinkin hyvin tutun katkonaisen yskän. Keltainen liina palasi salaa saaren toiselta puolen ja kiersi sitä hiljaa paljastaakseen minut, jos olin palannut.

Tämän jälkeen, vaikka kului pitkä aika eikä Keltainen liina palannut, pelkäsin kuitenkin mennä rannalle. Toiselta puolen pelkäsin melkein yhtä paljon, etten kestäisi tätä kiduttavaa kylmyyttä, vaan kuolisin. En ollut koskaan kuvitellut kenenkään voivan sillä tavoin kärsiä. Vihdoinkin jäykistyin kylmästä niin, että lakkasin värisemästä. Nousuvesi oli alkanut jo kauan sitten ja vesi alkoi viedä minua rannalle. Korkea vesi kesti kolme tuntia ja sillä aikaa pääsin vain puoleksi elävänä rannalle; olin niin heikko, etten olisi voinut tehdä pienintäkään vastarintaa, jos Keltainen liina olisi hyökännyt päälleni.

Mutta Keltainen liina ei tullut. Hän jätti minut ja palasi Pedron niemeen. Siitä huolimatta olin kurjassa, vieläpä vaarallisessakin tilassa. En voinut seisoa, vielä vähemmin käydä. Likaset vaatteeni tarttuivat ruumiseen ikäänkuin olisin ollut taottu jääkuoreen. Sormeni olivat aivan tunnottomat ja niin voimattomat, että tarvitsin melkein tunnin riisuakseni saappaat. Minulla ei ollut voimaa avata nahkanauhoja, solmut eivät auenneet. Hakkasin muutamia kertoja käsiäni kiviin saadakseni niihin eloa. Ajottain luulin varmasti kuolevani.

Mutta vihdoinkin — tuntui kuin olisi siihen tarvittu vuosisatoja — olin minä aivan riisuuntunut. Ryömien ja kovasti ponnistellen konttasin veteen, joka nyt oli lähellä, ja pesin liejun pois ruumistani. Kuitenkaan en voinut seisoa enkä käydä, mutta pelkäsin myöskin maata liikkumattomana. Tavattomien tuskien hinnalla täytyi minun ryömiä edestakaisin hiekalla. Kun idässä kajasti valo, alkoivat voimani loppua. En voinut kauempaa kestää. Taivas tuli ruusunväriseksi ja kultainen auringonkehä löysi minut tiedottomana makaamassa simpukankuoriläjällä.

Näin ikäänkuin unessa "Pohjan Hirven" tuttuine suurine purjeineen kulkevan aamutuulessa San-Rafael joessa. Tässä keskeytyi uni. Silmätessäni takaisin päin en voi palauttaa useita kohtia muistiini. Muistan kuitenkin selvästi kolme asiaa: "Pohjan Hirven" suurpurjeen, seisomapaikan muutamia satoja jalkoja rannasta ja pienen veneen, joka lähti sen kyljestä; sitten tulipunaiseksi lämmitetyn uunin kajuutassa ja itseni peitteihin käärittynä; Charlesin, joka säälimättömästi hakkasi ja hieroi rintaani sekä olkapäitäni; palaneen suuni ja kurkkuni, johon Neil Partington oli kaatanut liian kuumaa kahvia.

Mutta paloipa suu tahi oli palamatta, minun täytyy sanoa, että kaikki meni hyvin. Kun tulimme Oaklandiin, olin jo aivan terve, vaikka Charles ja Neil Partington kauan pelkäsivät minun sairastuvan keuhkokuumeeseen, ja mrs Partington ensimmäisten kuuden kuukauden aikana korkeakoulussa ollessani tarkasti ja huolestuneesti valvoi, ilmestyisikö minuun mitään keuhkotaudin oireita.

Aika lentää. Minusta tuntuu, että vasta eilen olin kuusitoistavuotiaana poikana kalavartiossa. Kuitenkin tiedän, että juuri tänä aamuna saavuin Kiinasta "Harvester"-laivalla, jonka päällikkönä minulla on kunnia olla. Tiedän myöskin, että huomenaamuna kiiruhdan Oaklandiin tapaamaan Neil Partingtonia ja hänen perhettään ja sitten Beniciaan Charles Le-Grantin luo puhumaan vanhoista ajoista. Ei; muutan päätökseni, en menekään Beniciaan. Luulenpa olevani erinomaisen sopiva sulhanen ja täytyy viimeinkin vakaantua. Hänen nimensä on Alice Partington ja koska Charles on luvannut olla puhemiehenä, niin onkin hänen tultava Oaklandiin.