Produced by Tapio Riikonen

KALAVARTION SEIKKAILUT

Kirj.

Jack London

Suomentanut

Aito Kare

Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1921.

SISÄLLYS:

Valkoiset ja keltaiset.
Kreikkalaisten kuningas.
Osterirosvoja takaa-ajamassa.
"Lancashiren kuningattaren" piiritys.
Charlesin juoni.
Demetrios Contos.
Keltainen liina.

VALKOISET JA KELTAISET.

San-Franziskon lahti on niin leveä, että myrskyt siinä ovat merenkulkijoille usein vaarallisemmat kuin valtamerellä pahimmillaankaan ollen. Lahdessa on kaikkia mahdollisia kaloja ja senpävuoksi hääriikin siinä alituisesti tavaton paljous kalastaja-aluksia ja kaikenkarvaisia kalastajia. Kalojen suojelemiseksi tältä kirjavalta, uivalta asutukselta on julkaistu joukko erinomaisia lakeja, joiden noudattamista pitää silmällä kalavartio. Kalavartion tehtävä ei ole helpoimpia, sen historia kertoo tappioistakin ja useampi kuin yksi vartiomies on saanut tuhonsa tässä vaarallisessa palveluksessa. On ollut tietysti voittojakin — luvattomasti kalastaessaan kalastajat vielä useammin kadottavat yhteenotoissa tovereitaan. Kaikista hurjimpina kalastajien keskuudessa pidetään kiinalaisia meriäyriäisten pyydystäjiä. Suuret äyriäislaumat ryömivät tavallisesti meren pohjaa myöten makeille vesille, palaten taas takaisin. Käyttäen hyväkseen luodetta ja vuoksea kiinalaiset pyydystävät äyriäisiä tiheisiin verkkoihin, joista saalis siirtyy heidän patoihinsa. Tästä ei olisi mitään sanottavaa, ellei verkoissa olisi liian kapeat silmukat.

Pieninkään äyriäinen, kaikista pienin, juuri syntynyt, ei vielä neljännes tuumankaan pituinen äyriäispoikanen, ei pääse verkon silmien läpi. Pedro- ja Paulo-niemien kauniit rannat, joissa äyriäisten pyydystäjät asuvat, ovat kauhean näköisiä ja hajuisia miljaardien mätänevien kalojen vuoksi. Kalavartion velvollisuuksiin kuuluu tämän varkain pyydystämisen, joka uhkaa puhdistaa lahden kokonaan äyriäisistä, ehkäiseminen.

Ollessani kuusitoista vuotias poikanen olin jo erinomainen merimies ja tunsin lahden pitkin ja poikin. Senvuoksi määräsi kalansuojeluskomitea minun veneeni "Pohjan Hirven" vartiopalvelusveneeksi ja minut itseni valittiin vartiomieheksi. Kun ensin työskentelimme Ylälahdella ja joissa kreikkalaisten kalastajien joukossa, missä veitset välähtelivät heti hälyytyksen sattuessa ja jossa miehet antoivat pidättää itsensä vain nähdessään heihin suuntautuneen revolverin piipun, tervehdimme ihastuksella määräystä siirtyä Alalahdelle kiinalaisia vastaan.

Meitä oli kuusi miestä kahdessa aluksessa. Välttääksemme epäluuloja menimme alaspäin pimeän tultua ja laskimme ankkurin vedestä pistävän niemekkeen luo, jota kutsuttiin Pinolin saareksi. Kun itä alkoi vaaleta, me nostimme ankkurin ja ohjasimme rantatuuleen pyrkiäksemme viistoon yli lahden Pedro-niemelle. Aamusumu syveni ja riippui yli veden, oli mahdoton nähdä mitään, ja me aloimme lämmittää itseämme kuumalla kahvilla. Samalla täytyi meidän ryhtyä hyvin epäkiitolliseen työhön, tyhjentämään alustamme vedestä, sillä jollain tuntemattomalla tavalla oli "Pohjan Hirvi" saanut huomattavan vuodon. Puoli yötä meni painolastin siirtoon ja sen tarkastukseen. Vesi tunkeutui ponnisteluistamme huolimatta alukseemme, vaikkakin keskitimme koko tarmomme sen poisheittämiseen.

Kahvin jälkeen kolme miestä siirtyi toiseen alukseen — kolumbialaiseen lohiveneeseen — jättäen meidät toiset kolme "Pohjan Hirveen". Molemmat alukset purjehtivat päivännousuun saakka yhdessä. Kun aurinko nousi ja sen kuumat säteet hajoittivat sumun, aukeni eteemme eloisa kuva kalanpyydyslaivastosta, joka muodosti puolikuun muotoisen kaaren ja jonka äärimmäiset päät olivat kolmen mailin päässä toisistaan. Kukin "dschonka" oli lujasti sidottu puumerkkiin, joka näytti verkon paikan. Mutta ei ollut mitään ääntä, ei pienintäkään elämän merkkiä kuulunut.

Asema alkoi selvitä. Odottaessaan seisovaa vettä, jolloin saattaisi nostaa raskaat verkot, makasivat kaikki kiinalaiset aluksissaan. Me teimme nopeasti suunnitelmamme.

— Jokainen teistä heittäytyköön eri dschonkaan — kuiskasi minulle Le-Grant omasta veneestään. — Me teemme samalla tavoin, eikä ole mitään syytä epäillä, ettemme onnistuisi sieppaamaan ainakin kuutta dschonkaa.

Me erosimme. Minä käänsin "Pohjan Hirven", laskin tuulen alapuolelta erään dschonkan luo, hellitin isoapurjetta lopettaen vauhdin melkein kokonaan. Aluksemme lipui niin hiljaa dschonkan perän ohi, että eräs vartiomiehistämme helposti hypähti veneeseen. Tiukensin isoapurjetta, kohosin hiukan tuuleen ja aloin pyrkiä toisen dschonkan luo.

Tähän saakka ei ollut kuulunut pienintäkään ääntä, mutta tuskin oli aluksemme kohdannut seuraavan dschonkan, kun nousi melu. Kuului läpitunkevia itämaisia huutoja, revolverin laukaus ja melu yltyi.

— Hullusti kävi. He varoittavat toisia — sanoi George, toinen vartiomies, joka seisoi kanssani kannella.

Me olimme juuri laivaston keskuksessa, josta hälyytys leveni uskomattomalla nopeudella. Dschonkkien kansilla tunkeili puoleksi heränneitä pukeutumattomia kiinalaisia. Vihaiset merkkihuudot kajahtelivat yli veden ja jossakin lyötiin hälyytysmerkkiä kiivaasti merisimpukan kuoreen. Minä näin, kuinka oikealla meistä erään dschonkan päällikkö löi kirveellä poikki kiinnitysköyden ja ryntäsi auttamaan miehistöään kohottamaan suurta, karkeatekoista hamppupurjetta. Mutta vasemmalla, toisessa veneessä, olivat kiinalaiset juuri heränneet ja kurkistelivat kannelle. Käänsin "Pohjan Hirven", laskin kylki kylkeen ja George hyppäsi kannelle.

Koko laivasto oli nyt lähtenyt liikkeelle. Purjeiden avuksi lisäsivät he airot ja kiikkuvat dschonkat alkoivat hajaantua joka suuntaan lahdelle. Minä olin nyt yksin "Pohjan Hirvellä". Kuumeentapaisesti etsin tilaisuutta siepatakseni kolmannen dschonkan. Ensimmäisellä yrityksellä kohtasi minua huono onni. Kun ohjasin merkitsemälleni dschonkalle, pullistuivat sen purjeet ja se kohosi tuuleen tavattoman jyrkästi. Se kohosi puoli astetta ylemmäksi "Pohjan Hirveä" ja kunnioitukseni tähän kömpelön näköiseen alukseen kasvoi. Huomaten takaa-ajon toivottomaksi hellitin isoapurjetta ja laskin tuulen alapuolella minusta viistoon seisoviin dschonkoihin, sulkien ne tällä tavoin hyvin epäedulliseen asemaan.

Seuraava merkitsemäni dschonka kiikkui epävarmana edessäni ja kun aioin kääntää pois tuulesta lieventääkseni iskua yhteensattuessa, nousikin dschonka yht'äkkiä tuuleen ja pakeni, likaisten mongoolien päästellessä villejä huutoja kumartuessaan yli airojensa. Mutta minä olin tätä odottanutkin. Nousin heti tuuleen, heittäydyin koko painollani peräsimeen, tein jyrkän käännöksen ja hellitin äkkiä suurta purjetta lieventääkseni yhteentörmäyksestä koituvaa iskua. Dschonkan oikealla puolella olevat kaksi airoa katkesivat ja molemmat veneet törmäsivät rasahtaen yhteen. "Pohjan Hirven" kokkapuu pyyhkäsi ikäänkuin jättiläiskäsi reiästään dschonkan heikon maston ja repi sen suurpurjeen.

Tämä otettiin vastaan hurjalla, vimmastuneella kirkunalla. Paksu kiinalainen, epämiellyttävin, rasvaisin naamoin, päässään keltainen silkkiliina, otti seipään ja alkoi työntää "Pohjan Hirveä" etemmäksi. Odotin hetken voidakseni hellittää viistopurjeen ja juuri silloin, kun "Pohjan Hirvi" alkoi jäädä ja oli dschonkan perän kohdalla, hyppäsin minä siihen kädessäni kiinnitysnuora, jolla kytkin "Pohjan Hirven" siihen kiinni. Kiinalainen rasvaisine kasvoineen lähestyi uhkaavasti minua, mutta minä laskin käteni housujeni takataskulle ja hän pysähtyi. Minä olin aseeton, mutta kiinalaiset olivat oppineet kunnioittavasti suhtautumaan amerikkalaisten takataskuihin. Tällä tavoin toivoin voivani pidättää koko tämän villin joukon sopivan välimatkan päähän itsestäni.

Käskin kiinalaisen heittää ankkurin, mutta hän vastasi: "en ymmärrä". Hänen miehensä eivät myöskään olleet ymmärtävinään ja vaikka merkeillä selvästi ilmaisin heille toivomukseni, kieltäytyivät he ymmärtämästä. Havaitessani tämän kysymyksen edelleen pohtimisen hyödyttömäksi, menin itse keulaan ja laskin ankkurin.

— Nyt neljä teistä menee minun alukseeni — sanoin jyrkästi näyttäen samalla sormillani, että neljän oli tultava mukaani, mutta viidennen jäätävä dschonkaan. "Keltainen liina" epäröi, mutta toistin käskyn uhkaavasti (paljon uhkaavammin kuin tunsin) ja ohjasin käteni samalla takataskuun. Se vaikutti "Keltaiseen liinaan" ja synkin katsein muutti hän kolmen toverinsa kera "Pohjan Hirveen". Päästin kiireesti irti kiinnitysköyden ja viistopurjetta tiukentamatta ohjasin dschonkalle, jolla George oli. Täällä oli turvallisempaa, koska meitä oli kaksi ja Georgella oli sitäpaitsi revolveri, jolla äärimmäisessä tapauksessa saattoi suojella itseään. Tästä dschonkasta me otimme myöskin neljä kiinalaista alukseemme, jättäen yhden vartioimaan tavaroita.

Vielä lisäsimme kolmannesta dschonkasta neljä kiinalaista matkustajiimme. Sillä aikaa toinen vartiovene otti myöskin kaksitoista vankia ja tuli viereemme kuormitettuna aivan liiaksi. Tilannetta huononsi vielä se, että vene oli hyvin pieni ja vartiomiehet olivat puristetut niin kiinni vangittujen väliin, että häiriön sattuessa he tuskin olisivat olleet tilaisuudessa tekemään mitään.

— Teidän täytyy auttaa meidät pulasta — sanoi Le-Grant.

Katsoin omiin vankeihini, jotka tunkeilivat kajuutassa ja kannella.

— Voin ottaa kolme — sanoin minä.

— Ottakaa neljä — sanoi hän — ja minä otan itselleni Billin (kolmannen vartiomiehen). — Meillä on ahdasta ja tappelun tullen on jokaista valkoista kohti pari keltaista ja se on ehkä juuri sopiva suhde.

Vaihto suoritettiin. Toisessa veneessä nostettiin keskipurje ja se alkoi mennä alas lahtea suunnaten San-Rafaelin vastapäätä oleville soille. Minä asetin paikoilleen viistopurjeen ja seurasin heitä. San-Rafael, jossa meidän piti jättää saaliimme viranomaisille, oli yhteydessä lahden kanssa pitkien, matalien jokien kautta, joita myöten saattoi kulkea vain nousuvedellä. Oli seisova vesi ja koska kohta alkaisi lasku, oli kiirehdittävä, jos mieli välttää puolipäiväistä odotusta.

Rantatuuli alkoi auringon noustessa hiljentyä ja nyt tuuli vain heikkoina henkäyksinä. Etumaisessa veneessä laskettiin airot ja se jätti meidät pian kauas taakseen. Muutamia kiinalaisia seisoi kajuutan oven luona ja kun kumarruin yli puomin korjatakseni purjetta, tunsin, kuinka joku kosketti housujeni takataskua. Tekeydyin niinkuin en olisi kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta vilkaistuani "Keltaseen liinaan" ymmärsin, että hän oli huomannut, ettei taskussani ollutkaan revolveria, jonka pelko tähän saakka oli pitänyt heitä aisoissa.

Tilanne alkoi käydä vakavaksi, kun sitäpaitsi dschonkkoja pyydystäessä
"Pohjan Hirveen" oli tullut paljon vettä, joka tunkeutui jo kajuuttaan.
Kiinalaiset huomasivat sen ja katsoivat minuun kysyvästi.

— Niin — sanoin minä — te ette halua heittää pois vettä ja me hukumme kaikki kohta, ymmärrättekö?

Ei, he eivät ymmärtäneet; joka tapauksessa pudistivat he vastaukseksi päätään, vaikkakin heidän kurttuisilla naamoillaan näkyi levottomuuden ilme. Kohotin veneen pohjalta muutamia lautoja, otin laatikosta esille sankoja ja kehoitin merkeillä heitä heittämään vettä pois. Mutta he nauroivat ryhtymättä mihinkään.

Heidän naurunsa ei miellyttänyt minua. Siinä oli uhkaa, yhdistettynä pahaan aikomukseen, päättäen heidän synkistä kasvoistaan. "Keltainen liina" käyttäytyi röyhkeästi siitä lähtien kun huomasi, ettei minulla ollut revolveria, liikkuen vangin luota toiselle innokkaasti vakuuttaen heille jotain.

Pidättäen vihani aloin heittää pois vettä. Mutta tuskin olin alkanut, kun suuri purje täyttyi ja "Pohjan Hirvi" kallistui. Alkoi päivätuuli. George oli täydellinen "keltanokka" merimieheksi ja minun täytyi tarttua peräsimeen. Tuuli puhalsi Pedron niemestä ja sen takana olevilta korkeilta vuorilta ja oli senvuoksi hyvin epätasaista ja puuskittaista; purjeet joskus pullistuivat, joskus riippuivat velttoina.

George oli avuttomin ihminen, jonka koskaan olin tavannut. Ollen yleensä mihinkään sopimaton ja sangen vähän yritteliäs, hänellä oli sitäpaitsi keuhkotauti ja tiesin, että jos hän ryhtyisi heittämään pois vettä, voisi hän saada verensyöksyn. Sillä välin vesi yhä lisääntyi ja minä huomasin, että oli aivan välttämätöntä ryhtyä johonkin. Käskin vielä kerran kiinalaisten tarttua sankoihin. He nauroivat ilkkuen.

— Olisi paras, jos ottaisitte revolverin ja pakottaisitte heidät työhön — sanoin Georgelle.

Mutta hän pudisti päätään ja antoi liiankin selvästi ymmärtää, että hän pelkäsi. Kiinalaiset ymmärsivät sen yhtä hyvin kuin minäkin ja heidän röyhkeytensä kävi sietämättömäksi. Kajuuttaan jääneet vangit särkivät ruokalaatikoita ja heihin yhtyivät ulkopuolella olevat, jotka tunkeutuivat sinne sisään ja kaikki yhdessä järjestivät oikean mässäyksen meidän säilykkeillämme ja leivoksillamme.

— Mitä tehdään? — sanoi George hiljaa.

Minussa kiehui voimaton raivo.

— Jos emme heitä viipymättä aseta aisoihin, niin on myöhäistä tehdä mitään. Paras, mitä voitte tehdä, on saattaa heidät kuuliaisiksi heti.

Vesi kohosi korkeammalle ja korkeammalle ja puuskat, jotka ennustivat uuden tuulen tuloa, tulivat yhä kovemmiksi. Tuulenpuuskien välillä vangit, syöden koko viikoksi varaamiamme ruokavaroja, alkoivat kokoontua milloin toiselle, milloin toiselle laidalle ja "Pohjan Hirvi" kiikkui kuin kaukalo. Minun luokseni astui "Keltainen liina" ja, näyttäen kädellään Pedron niemessä olevaa kyläänsä, antoi minun ymmärtää, että jos laskisin heidät maihin sinne, he auttaisivat aluksen tyhjentämisessä vedestä. Tällöin vesi kajuutassa ulottui jo vyötäisiin saakka ja kaikki siellä olevat vaatteet olivat aivan märkinä. Kieltäydyin kuitenkin ja näin Georgen kasvoista, että hän oli hyvin tyytymätön päätökseeni.

— Jos te ette näytä niille nyrkkiä, ryntäävät ne päällemme ja heittävät meidät yli laidan — sanoin minä hänelle. — Jos haluatte säilyttää nahkanne, antakaa revolverinne minulle.

— Kaikista vaarattominta, — mutisi hän pelkurimaisesti, — olisi laskea heidät rannalle. — Minä en halua mennä pohjaan muutamain likaisten kiinalaisten vuoksi.

— Ja minä, minä en halua asettautua likaisten kiinalaisten pilkaksi, vaikkapa sillä voisinkin estää pohjaan menon, — vastasin kiivaasti.

— Senpä vuoksi te hukutatte "Pohjan Hirven" ja meidät kaikki, — sanoi hän itkevällä äänellä. — Ja mitä hyötyä siitä on, sitä en ymmärrä.

— Jokaisella on oma makunsa, — vastasin minä.

Hän ei vastannut mitään, mutta minä näin, että hän vapisi. Uhkaavien kiinalaisten ja lisääntyvän veden vuoksi hän oli suunniltaan kauhusta. Ja enemmän kuin kiinalaisia ja vettä pelkäsin minä häntä ja sitä, mihin kauhu saattaisi hänet johtaa. Minä näin, kuinka hän heitti kärsimättömiä katseita pieneen veneeseen, joka kulki jälestämme köydessä ja kun tuli sopiva aika, vetäsin sen laidan luo. Huomatessaan tämän välkkyivät hänen silmänsä toivosta. Mutta ennenkuin hän saattoi arvata aikomustani, rikoin minä kirveellä veneen heikon pohjan ja vene täyttyi laitojaan myöten vedellä.

— Me joko hukumme tai uimme yhdessä, — sanoin minä. — Mutta jos annatte minulle revolverin, niin on "Pohjan Hirvi" vapautettu vedestä aivan heti.

— Heitä on paljon enemmän kuin meitä, — vikisi hän. — Me emme voita heitä.

Tunsin kiukkua ja vastenmielisyyttä tuollaista miestä kohtaan ja käännyin häneen selin.

Etumainen aluksemme oli jo kauan sitten kadonnut näkyvistä pienen saariryhmän taa, joka tunnettiin nimeltä "Merisaaret" ja sieltä päin ei siis ollut apua odotettavissa. "Keltainen liina" lähestyi minua tuttavallisesti veden loiskiessa hänen jaloissaan. Hänen katseensa ei minua miellyttänyt. Tunsin, että sen hyväntahtoisen hymyn takana, jonka hän koetti saada naamalleen, piili jotain häijyä. Käskin hänen poistua edemmäksi ja tein sen niin jyrkästi, että hän totteli.

— Ja nyt muista paikkasi! — ärjäsin — ja älä tule enää likelleni!

— Mutta minkävuoksi? — kysyi hän tyytymättömänä. — Minä halusin vain sanoa… sanoa… auttaa…

— Sanoa — katkasin jyrkästi, sillä tiesin nyt hänen ymmärtäneen kaikki, mitä tapahtui minun ja Georgen välillä. — Mitä sanoa? Tehän ette ymmärrä mitään, ette osaa puhua kieltämme.

Hän ikäänkuin sairaaloisesti myhähti kiristellen hampaitaan.

— Tietysti… kyllä… minä ymmärrän hyvin. Olen kunniallinen kiinalainen.

— Hyvä on — vastasin minä. — Te osaatte puhua ja ymmärrätte, ottakaa siis ja heittäkää veneestä vesi pois. Puhella ehdimme myöhemmin.

Hän pudisti päätään samalla osoittaen olkansa yli tovereitaan.

— Eivät anna. Hyvin pahoja kiinalaisia, huonoja ihmisiä. Minä halusin…

— Pois! — karjasin minä, sillä huomasin hänen työntävän käden vyöhönsä ja aikovan hyökätä päälleni.

Hämmästyneenä meni hän takaisin kajuuttaan, nähtävästi neuvottelemaan toisten kiinalaisten kanssa, kuinka olisi meneteltävä, sillä heti hänen mentyään kuului sieltä hyvin vilkasta keskustelua. "Pohjan Hirvi" makasi vedessä hyvin syvällä ja liikkui raskaasti. Kovassa aallokossa alus ehdottomasti hukkuisi, mutta puuskittainen tuuli oli rannalta päin ja saattoi lahden pinnan vain hienoon väreeseen.

— Minusta tuntuu, että teidän olisi paras ohjata rannalle — sanoi George äkkiä sellaisella äänensävyllä, että arvasin kauhun saaneen hänen päättämään jotain.

— Sitä en tee — vastasin lyhyesti.

— Minä käsken teitä niin tekemään! — sanoi hän koroittaen ääntään.

— Minä olen saanut määräyksen kulettaa nämä vangit San-Rafaeliin — vastasin.

Me puhuimme hyvin kuuluvasti ja kiinalaiset, kuultuaan ääntä, tulivat kajuutasta.

— Nyt te ohjaatte rannalle!

Sen sanoi George ja minä näin revolverin piipun olevan suunnattuna itseeni, — revolverin, jota hän ei uskaltanut pelkuruutensa vuoksi kohdistaa kiinalaisiin, mutta kyllä minuun!

Tuntui kuin aivoni olisivat yht'äkkiä saaneet häikäisevän valon. Tilanne ja jokainen sen yksityiskohta oli selvästi edessäni: häpeä kadottaa vangit, Georgen alhaisuus ja pelkuruus, kohtaus Le-Grantin ja muiden vartiomiesten kanssa, riittämättömät puolustussyyt. Sitten muistin, minkälaista vaivaa olin nähnyt saadessani voiton, joka nyt liukui käsistäni — liukui hetkellä, jolloin olin siitä aivan varma. Ja silmieni edessä olivat kiinalaiset kokoontuneina kajuutan oven eteen iskien toisilleen riemastuksissaan silmää. Ei, niin ei saisi koskaan tapahtua!

Kohotin nopeasti käteni ja laskin pääni alas. Ensimmäisellä liikkeellä väistin revolverin suun ja toisella — väistin pääni kuulalta, joka viheltäen lensi ohitse. Toisella kädellä tartuin Georgen käteen ja toisella revolveriin. "Keltainen liina" rosvojoukkoineen syöksyi eteenpäin. — Nyt tahi ei koskaan — ajattelin minä. Jännittäen kaikki voimani minä äkkiarvaamatta tyrkkäsin Georgen kiinalaisia vastaan iskien hänet nurin ja temmaten häneltä revolverin. Hän putosi "Keltaisen liinan" jalkoihin, joka kompastui, ja molemmat pyörivät vedessä veneen pohjalla. Samassa silmänräpäyksessä uhkasin heitä revolverillani; villit kalavarkaat laskeutuivat veneen pohjalle ja alkoivat nöyrästi kumarrella.

Mutta minä huomasin pian, että on suuri ero ihmisten välillä, jotka ryhtyvät suoranaiseen vastarintaan ja ihmisten, jotka vain yksinkertaisesti kieltäytyvät tottelemasta ilman mitään muuta. Kun käskin heitä uudelleen vetäytymään kajuuttaan, he kieltäytyivät. Uhkasin heitä revolverilla, mutta he istuivat yksipäisesti tylsinä veneen pohjalla vedessä, haluamatta liikahtaa mihinkään.

Kului neljännes tunti. "Pohjan Hirvi" painui yhä syvemmälle; isopurje liikehti laiskasti edestakaisin. Mutta Pedron niemen takaa näin vedessä tumman viivan, joka läheni meitä. Se oli pysyvä tuuli, jota olin niin kauan odotellut. Kutsuin kiinalaiset ja näytin heille viivan. He tervehtivät sitä huudoilla. Silloin osoitin minä purjeita ja aluksessa olevaa vettä ja selitin merkeillä, että kun tuuli saavuttaa purjeen, niin veneessä olevan veden vuoksi me kaadumme. Mutta he nauroivat ivallisesti tietäen, että minä voin kääntyä päin tuuleen, jolloin vältämme haaksirikon.

Mutta minä olin jo päättänyt. Kiristin purjenuoraa, niin että sain sitä käsiini jalan tahi kaksi ja tukien laidasta jaloillani nojasin selälläni peräsimeen. Toisella kädellä pitelin purjenuoraa ja toisessa oli minulla revolveri. Tumma viiva läheni ja kiinalaiset katsoivat milloin minuun, milloin aseeseen, pelolla, jota he huonosti kykenivät salamaan. Minun järkeni, tahtoni ja itsepäisyyteni olivat asetetut heidän tahtoaan ja itsepäisyyttään vastaan ja kysymys oli siitä, kuka saattoi kauemmin katsella edessä olevaa välttämätöntä kuolemaa antamatta perään.

Silloin puhalsi tuuli. Purjenuora vetäytyi kitisten tiukalle, purje pullistui ja "Pohjan Hirvi" alkoi kallistua yhä enemmän ja enemmän. Oikea laita oli jo veden alla, kajuutan ikkuna peittyi ja vesi alkoi virrata yli keulakatoksen. Alus kallistui niin nopeasti, että kiinalaiset alkoivat toinen toisensa jälkeen hyppiä kajuutasta kannelle; he kaatuilivat, kompastelivat ja tungeksivat oikeanpuoleisten penkkien luona aivan märkinä, samalla kuin alimmaiset heistä olivat vaarassa tukehtua veteen.

Tuuli alkoi piristyä ja "Pohjan Hirvi" kallistui yhä enemmän. Tänä hetkenä arvelin, että vene menisi pohjaan ja minä tiesin, että vielä yksi sellainen puuska ja me uppoisimme varmasti. Minun tuumiessani, antaisinko perään tahi en, alkoivat kiinalaiset rukoilla armoa. Minusta tuntui kuin olisi se ollut miellyttävin ääni, minkä milloinkaan olin kuullut. Ja silloin, mutta ei ennen, minä hellitin purjetta ja "Pohjan Hirvi" alkoi hyvin hitaasti kohottautua. Kun se asettautui oikeaan asentoon, oli siinä niin paljon vettä, että minä epäilin, oliko vene todella pelastettu.

Mutta kiinalaiset tunkeutuivat ikäänkuin sekapäisinä etukeulaan alkaen työskennellä sangoilla, lautasilla, hatuilla ja kaikilla, mitä käteen sattui. Oli miellyttävää ja hauskaa katsella, kuinka vesi aluksesta lensi yli laidan! Ja kun "Pohjan Hirvi" kohottautui ylpeästi vedestä, ohjasimme me määräpaikkaamme ja pääsimme viime hetkellä, ennen laskuveden tuloa, yli savi- ja liitukerroksen jokeen.

Kiinalaisten itsepäisyys oli murrettu ja he tulivat niin kuuliaisiksi, että ennen San-Rafaeliin tuloamme he, "Keltainen liina" etupäässä, hoitelivat purjeita täysin käsin. Mitä tulee Georgeen, niin tämä oli hänen viimeinen matkansa kalavartion mukana. Hänen omien sanojensa mukaan ei se häntä suurestikaan surettanut. Hän sanoi olevansa täysin tyytyväinen kirjanpitäjän toimeen maissa ja että se sopi hänelle paremmin kuin merellä olo. Me olimme samaa mieltä.

KREIKKALAISTEN KUNINGAS.

Kalavartion ei onnistunut kertaakaan vangita Big Alekia. Hän kerskui tällä sekä puhui, ettei antaudu elävänä kenenkään käsiin ja kertoi kalavartion monista epäonnistuneista yrityksistä ottaa hänet vangiksi! Mainittiin muun muassa, että kaksi vartiomiestä, jotka olivat päättäneet saada hänet kiinni, maksoi mitä maksoi, olivat tässä yrityksessä menettäneet päänsä. Eikä kukaan niin järjestelmällisesti ja tahallaan rikkonut kalastuslakeja kuin Big Alek.

Häntä kutsuttiin Big Alekiksi jättiläismäisen kokonsa, kuusi jalkaa ja kolme tuumaa, vuoksi. Hän oli vastaavan leveähartiainen mahtavine rintoineen ja erittäin voimakkaasti kehittyneine lihaksineen, jotka olivat kovat kuin teräs. Kalastajien kesken kulki paljon taruja hänen suunnattomista voimistaan. Hän oli yhtä rohkea ja vallanhimoinen mieleltään kuin voimakas ruumiiltaan ja sen vuoksi useimmat tunsivatkin hänet vain nimeltä "kreikkalaisten kuningas". Kalastajien keskuudessa oli paljon kreikkalaisia ja kaikki he katselivat häntä kunnioituksella ja tottelivat hänen käskyjään niinkuin oman päällikkönsä. Ja niinkuin päällikkö hän tappeli heidän puolestaan, suojeli heitä, auttoi heitä virastojen edessä, kun he joutuivat kiinni ja yhdisti heidät niin, että hälyytyksen sattuessa he kaikki seisoivat hänen takanaan omasta ja toistensa puolesta.

Erääseen aikaan kalavartio yhtämittaa koetti saavuttaa hänet, mutta onnistumatta, niin että lopuksi oltiin pakoitettuja luopumaan koko ajatuksesta. Kun siis kulki huhu, että hän oli saapunut Beniciaan, halusin kärsimättömästi nähdä hänet. Ahdistaa häntä en aikonut. Saavuttuaan hän tavallisella rohkeudellaan ensiksi tuli meidän luoksemme. Charles Le-Grant ja minä olimme siihen aikaan Carmintelin päällikkyyden alaisia ja kaikki kolme majailimme "Pohjan Hirvellä" valmistautuen pienelle retkelle, kun Big Alek astui alukseemme. Nähtävästi Carmintel tunsi hänet, sillä he tervehtivät toisiaan kädestä. Minuun ja Charlesiin ei Big Alek kiinnittänyt mitään huomiota.

— Tulin tänne pariksi kuukaudeksi pyydystämään kaloja, — sanoi hän
Carmintelille.

Hänen silmänsä välähtivät taisteluun vaativasti hänen puhuessaan ja me huomasimme, että päällikkömme katse laskeutui hänen edessään.

— Hyvä on, Alek, — sanoi Carmintel hiljaa. — Minä en teitä häiritse.
Menkäämme kajuuttaan ja puhukaamme asiasta siellä — lisäsi hän.

Kun he olivat menneet kajuuttaan ja sulkeneet oven jälkeensä, vilkutti Charles minulle merkitsevästi silmää. Mutta minä olin nuorukainen, en tuntenut ihmisiä enkä heidän tapojaan — ja en ymmärtänyt siis mitään. Charles ei koskaan minulle asiasta enempää puhunut, mutta minä tunsin, että siinä oli jotain vinossa.

Jättäen heidät neuvottelemaan me Charlesin ehdotuksen mukaan istuuduimme pieneen veneeseen ja sousimme vanhalle höyrylaiva laiturille, jossa seisoi Big Alekin "arkki". Arkki on laivatalo, ei erikoisen suuri, mutta hyvin mukava ja yhtä välttämätön Ylälahden kalastajalle kuin verkko ja veneetkin. Olimme hyvin uteliaita näkemään Big Alekin arkin, koska olimme kuulleet sen olleen monen tulisen ottelun näyttämönä ja olevan aivan kuulien repimä.

Me löysimme todellakin kuulien jälkiä (niiden reiät olivat paikatut puutapeilla ja maalatut), mutta niitä ei ollut niin monta kuin olin odottanut. Charles huomasi pettymykseni ja hymyili. Lohduttaakseen minua kertoi hän pitkän jutun vartiomiehistöstä, joka oli lähetetty ottamaan kiinni Big Alekia hänen uivassa talossaan. Oli päätetty ottaa hänet kiinni elävänä, mutta jos kävisi välttämättömäksi niin — kuolleena. Puoli päivää kestäneen ottelun jälkeen kalavartio lähti matkoihinsa seulaksi ammuttuine veneineen, mukanaan yksi kuollut ja kolme haavoittunutta. Ja kun he palasivat seuraavana aamuna apuväen kera, niin löysivät he vain seipäät, joihin arkki oli ollut kiinnitettynä; uiva talo piileskeli muutamia kuukausia jossakin tuntemattomilla vesillä.

— Mutta miksi ei häntä hirtetty murhasta? — kysyin minä. — Yhdysvallat ovat epäilemättä kyllin voimakkaita tuomitakseen mokoman miehen!

— Hän jättäytyi itse oikeuden käsiin, — vastasi Charles. — Hänelle maksoi viisikymmentätuhatta dollaria tämän jutun voittaminen, jossa häntä avustivat Valtojen taitavimmat lakimiehet. Jokainen kreikkalainen kalastaja oli osallisena tämän summan kokoamisessa. Big Alek kokosi rahaa ikäänkuin veroja kokoova kuningas. Yhdysvallat voivat olla täysivaltaisia, poikaseni, mutta tosiasiana pysyy, että Big Alek on Valloissa olevien kreikkalaisten kuningas ja on hänellä omat alamaisensa ja hallitusalueensa.

— Kuinka te aiotte menetellä häneen nähden nyt? Hän aikoo laskea "kiinalaisen siiman".

Charles kohautti olkapäitään.

— Katsotaan — sanoi hän arvoituksellisesti. "Kiinalainen siima" on sen kansan taitavaa valmistetta, josta se on nimensäkin saanut. Yksinkertainen järjestelmä painoja, korkkisia kannattimia ja tuhansia koukkuja, jokainen eri rihmasessa, riippuen noin kuuden tuuman tahi jalan välimatkan päässä toisistaan aivan pohjan yläpuolella. Huomattavimmat tässä pyydyksessä ovat koukut. Ne ovat ilman syöttejä, varustettuina eriskummallisilla, hyvin terävillä kärjillä. Nämä koukut ovat hyvin lähellä toisiaan ja riippuvat tuhansittain juuri pohjan yläpuolella neljänsadan metrin pituudelta, muodostaen täten syvällä uiville kaloille läpipääsemättömän esteen. Sampi ui aina syvällä, kyntäen pohjaa kuin sika ja sitä todella kutsutaankin usein "sikakalaksi". Tartuttuaan ensimmäiseen koukkuun, johon on koskettanut, se pelästyksissään hypähtää ja tarttuu puoleen tusinaan samanlaisia. Silloin alkaa se mielettömästi hyppiä ja temmeltää, ja koukku koukun jälkeen tunkeutuu sen pehmeään ruumiiseen ja kun niitä on joka taholla, niin onneton kala ei voi selviytyä, vaan sotkeutuu yhä enemmän, kunnes kuolee. Ei yksikään sampi voi mennä tämän pyydyksen läpi ja senpävuoksi tämä keksintö onkin lännessä kielletty, koska se uhkaa hävittää sukupuuttoon kaikki sammet. Ja me saimme tietää, että juuri tällaisen "kiinalaisen siiman" aikoi Big Alek laskea aivan avoimesti ja häikäilemättömästi ivaten lakeja.

Kului useita päiviä Big Alekin käynnistä ja koko ajan Charles ja minä tarkasti pidimme häntä silmällä. Hän jätti uivine taloineen vanhan laiturin ja pysähtyi Turnerin veistämön luo. Tiesimme, että tässä lahdessa oli paljon sampia ja olimme vakuutettuja, että kreikkalaisten kuningas aikoi ryhtyä työhön juuri täällä. Vesi tuli tähän lahteen ikäänkuin myllynrännistä, niin että nostaa, laskea ja asettaa "kiinalaista siimaa" saattoi vain nousu- ja laskuveden välillä. Niinpä siis minä ja Charles tarkastelimme tätä lahtea seisovan veden aikana lakkaamatta vanhalta laiturilta käsin.

Neljän päivän kuluttua, loikoessani laiturin pölkyillä auringonsäteiden kuumasti polttaessa, huomasin veneen lähtevän vastakkaiselta rannalta ja ohjaavan lahdelle. Otin silmänräpäyksessä kiikarin ja seurasin veneen kaikkia liikkeitä. Siinä oli kaksi miestä, ja vaikka vene oli minusta ainakin mailin päässä, tunsin toisen Big Alekiksi, ja ennenkuin vene palasi rannalle, tulin aivan riittävästi vakuutetuksi siitä, että miehet laskivat siimaa.

— Big Alek laski "kiinalaisen siiman" lahdelle Turnerin veistämän luo, — sanoi Charles Le-Grant samana päivänä Carmintelille.

Mielipahan ilme vilahti päällikkömme kasvoilla ja hän sanoi ikäänkuin itsekseen: — Niinkö? — virkkamatta mitään enempää.

Charles pidätti kiukkuaan ja palasi huuliaan purren takaisin.

— Kuuleppas, nuori mies, oletko rohkea, mitä? — sanoi hän minulle myöhemmin illalla, kun lopetimme kannen puhdistamisen "Pohjan Hirvellä" ja valmistauduimme nukkumaan.

Mielenliikutukselta en saanut ääntäkään, saatoin vain nyökäyttää päätäni.

— Hyvä on, silloin, — ja Charlesin silmät loistivat päättäväisyyttä — me otamme Big Alekin kahden, minä ja sinä; teemme sen Carmintelin harmiksi. Suostutko?

— Se on vaikea yritys, mutta me voimme sen tehdä, — sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen.

— Tietysti voimme, — sanoin minä ihastuneena.

Senjälkeen puristimme me toistemme käsiä ja menimme nukkumaan.

Mutta me olimme ottaneet todellakin vaikean tehtävän. Sitä varten, että voitaisiin saada mies edesvastuuseen laittomasta kalastuksesta, oli välttämätöntä tavoittaa hänet pyydystyspaikalta yhdessä todistuskappaleiden kera — koukkuineen, kaloineen y.m. Tämä merkitsi sitä, että meidän täytyi ottaa Big Alek avoimella merellä, missä hän saattoi nähdä meidän lähestyvän ja ehti valmistaa meille tavanmukaisen lämpimän vastaanoton, yhden niistä, joista hän oli kuuluisa.

— Se ei ole vältettävissä, — sanoi Charles eräänä aamuna. — Mennä kylki kylkeen on kyllä vaikeata, mutta se on ainoa, mitä voimme tehdä. Mennään, poika!

Me olimme kolumbialaisella lohiveneellä, sillä samalla, jolla olimme olleet kiinalaisia vastassa. Oli lasku- ja nousuveden välinen aika ja kun menimme vanhalle laiturille, näimme Big Alekin täydessä työssä; hän kulki pitkin pyydystään ja korjasi kaloja.

— Vaihtakaamme paikkoja, — käski Charles, — ja ohjatkaa häntä kohti ikäänkuin menisimme veistämölle.

Otin peräsimen ja Charles istuutui keskipenkille asettaen revolverin viereensä.

— Jos hän alkaa ampua, — varoitti Charles, — painautukaa alas ja ohjatkaa sieltä, niin että ainoastaan kätenne on näkyvissä.

Nyökäytin päätäni ja tämän jälkeen vallitsi hiljaisuus. Meidän veneemme lipui hiljalleen eteenpäin, ja Big Alek tuli lähemmäksi ja lähemmäksi. Me näimme hänet täysin selvästi; hän irroitti innokkaasti sammet ja heitti ne veneen pohjalle, samalla kuin hänen toverinsa puhdisti koukut ja heitti ne takaisin veteen. Kun olimme hänestä noin viidensadan jalan päässä, huusi hän meille:

— Hei! Te! Mitä haluatte?

— Jatkakaa ohjaamista ikäänkuin ette olisi kuullut mitään, — sanoi
Charles.

Seuraavat minuutit olivat hyvin jännittäviä.

Kalastaja seurasi silmillään tarkasti meitä joka hetki lähestyessämme häntä.

— Korjatkaa luunne, jos toivotte hyvää itsellenne! — huudahti hän yht'äkkiä, ikäänkuin huomaten kenen kanssa oli tekemisissä. — Jos ette häviä, niin minä pakoitan teidät pysähtymään.

Hän asetti karbiinin olalleen ja tähtäsi minuun.

— Menettekö te nyt? — kysyi hän.

Kuulin, kuinka Charles huoahti pettyneenä.

— Palatkaamme, — kuiskasi hän, — tällä kertaa emme onnistu.

Käänsin peräsimen ja me loittonimme jonkun matkaa. Big Alek piti meitä silmällä, kunnes olimme ampumamatkan ulkopuolella ja palasi sitten työhönsä.

— Parempi olisi, jos jättäisitte Big Alekin rauhaan, — sanoi
Carmintel melko vihaisesti samana yönä Charlesille.

— Hän kävi siis teille valittamassa, niinkö? — sanoi Charles merkitsevästi.

Carmintel punastui kovin.

— Jättäkää hänet rauhaan, minä sanon, — toisti hän. — Mies on hyvin vaarallinen ja tietäkää, että hänen kanssaan on laskut lyhyet.

— Niin, — vastasi Charles hiljaa. — Kuulin, että hän maksaa paremmin, kun jättää hänet rauhaan.

Tämä oli suora haaste Carmintelille ja me näimme hänen kasvonilmeistään, että isku oli tarkkaan osuttu. Ei ollut kenellekään salaisuus, että Big Alek oli yhtä halukas lahjomaan kuin tappelemaankin ja että viime vuosina useampi kuin yksi vartiopäällikkö oli pannut taskuunsa kalastajien rahoja.

— Haluatteko sanoa… — alkoi Carmintel tuimasti.

Mutta Charles keskeytti hänet lyhyesti.

— En halua sanoa mitään, — vastasi hän. — Te kuulitte sanani ja muuta ei mitään…

Hän kohautti olkapäitään ja päällikkö katsoi vihaisesti häneen, mutta ei sanonut sanaakaan.

— Me nähtävästi olemme ryhtyneet mahdottomaan yritykseen, — sanoi
Charles kerran, kun olimme aamun vaaletessa koettaneet lähestyä Big
Alekia ja joutuneet tulen alle.

Ja tämän jälkeen, monien päivien kuluessa, koettelin tuumia keinoa, miten kaksi miestä saattaisi ottaa kiinni avoimella merellä kolmannen, joka hallitsi erinomaisesti karbiinia eikä jättänyt sitä koskaan. Säännöllisesti, kun vain lasku- ja nousuveden välinen aika tuli, saattoi nähdä Big Alekin pyydyksellään. Hän työskenteli, turvautumatta mihinkään viekkauteen, röyhkeästi ja avoimesti keskellä valoisaa päivää. Erityisesti herätti kiukkuamme se, että jokainen kalastaja Beniciasta Vallejoon saakka tiesi, että hän ei meitä pelännyt. Carmintel vaikeutti toimintaamme vielä sillä, että määräsi meidät pitämään silmällä rautakalan pyydystäjiä San Paulissa ja meille jäi näinollen hyvin vähän aikaa kreikkalaisten kuninkaan toimille. Mutta Charlesin vaimo ja lapset asuivat Beniciassa ja me teimme sen päämajaksemme ja alituisesti palasimme sinne.

— Minäpä sanon, mitä voimme tehdä, — sanoin kerran, kun monta viikkoa oli kulunut tuloksetta. — Me odotamme seisovaa vettä ja kun Big Alek koottuaan kalat vie ne rannalle, niin sieppaamme hänen pyydyksensä. Silloin täytyy hänen kuluttaa aikaa valmistaakseen toisen ja sillä aikaa tuumimme, kuinka otamme senkin. Vaikka emme voikaan napata häntä itseään, osaamme kumminkin estää hänet pyydystämästä.

Charles tuumi ja sanoi, että ehdotus ei ollut hullumpi. Me aloimme odottaa tilaisuutta ja tuskin oli seisova vesi tullut ja Big Alek koottuaan kalat palannut rannalle, kun läksimme liikkeelle. Tiesimme pyydyksen paikan rantamerkkien mukaan ja olimme varmat, että löydämme sen helposti. Alkoi juuri nousuvesi, kun tulimme paikalle, missä meidän otaksumamme mukaan pyydyksen täytyi olla ja heitimme naarausankkurin. Laskettuamme sen lyhyeen nuoraan, niin että se juuri tapasi pohjaan, sousimme sitä hiukan edestakaisin, kunnes se pidätti veneemme liikkumattomaksi.

— Kiinni on! — huudahti Charles. — Tule tänne ja auta minua vetämään.

Aloimme kahden kiskoa nuorasta ja ankkuri näyttäytyi pyydyksineen, joka oli tarttunut kiinni sen yhteen haaraan. Kymmenittäin kuolemaa tuottavia koukkuja kimalteli silmissämme, kun päästimme irti ankkurin. Me päätimme viipymättä nostaa pyydyksen ja menimme jo sitä pitkin sen alkupäähän, kun äkkinäinen isku veneeseen säpsäytti meitä. Katsoimme ympärillemme, mutta emme huomanneet mitään ja aloitimme työmme uudelleen. Minuutin kuluttua sattui uusi äkillinen isku ja puusirpaleet lentelivät Charlesin ja minun kasvoilleni.

— Tämä, poikaseni, muistuttaa hyvin paljon kiväärinkuulaa, — sanoi Charles tuumivasti. — Big Alek ampuu. Hän käyttää savutonta ruutia, — päätti hän katsottuaan rannalle, joka oli noin mailin päässä, — ja senvuoksi me emme kuule laukausta.

Minäkin katsoin rannalle, mutta en voinut nähdä jälkeäkään Big Alekista; hän nähtävästi piileskeli pensaikossa ja me olimme hänen vallassaan. Kolmas kuula iski veteen, kimmahti ylös ja lensi viheltäen yli päittemme painuen jälleen veteen.

— Luulen, että meidän täytyy jättää tämä homma, — sanoi Charles kylmäverisesti. — Mitä sinä ajattelet?

Ajattelin samoin ja sanoin, että ei ole syytä sääliä pyydystä. Nostimme ankkurin ja kohotimme purjeen. Heti lakkasivat kuulat viheltämästä ja me poistuimme epämiellyttävin tuntein tietäessämme Big Alekin nauravan tappiotamme.

Ja vielä enemmänkin; kun seuraavana päivänä tarkastimme kalastajien verkkoja laiturilla, katsoi hän asiakseen nauraa ja ivata meitä koko kalastajajoukon edessä. Charlesin kasvot mustuivat vihasta, mutta hän pidättäytyi, sanoen vain istuttavansa Big Alekin loppujen lopuksi linnaan. Kreikkalaisten kuningas alkoi kerskailla, että koskaan ei kalavartio ole häntä siepannut eikä sieppaa, ja kalastajat yhtyivät häneen. He alkoivat tulla levottomiksi ja hetkittäin näytti juttu saavan vaarallisen käänteen, mutta Big Alek säilytti kuninkaallisen arvonsa ja rauhoitti heidät.

Carmintel myöskin naureskeli Charlesta, tehden ivallisia huomautuksia, mutta tämä säilytti kylmäverisyytensä, vaikka salaisesti ilmoitti minulle aikovansa, maksoi mitä maksoi, ottaa kiinni Big Alekin, vaikkapa hänen siihen täytyisi käyttää koko jälellä oleva elämänsä.

— En tiedä, kuinka sen teen, — sanoi hän, — mutta niin minä kumminkin teen, se on yhtä varma kuin että olen Charles Le-Grant, — aikanaan minä sen keksin, älkää peljätkö.

Ja todellakin, aikanaan hän sen keksikin, vaikkakin meille aivan odottamattomalla tavalla. Kului enemmän kuin kuukausi, jona aikana me lakkaamatta risteilimme jokea ja lahtea pitkin sekä poikin, ilman että meillä oli mahdollisuutta saada vähääkään aikaa pitääksemme silmällä kuuluisaa kalastajaa "kiinalaisine aitoineen". Kerran jälkeen puolenpäivän, kun me olimme virka-asioissa Celbyssä, meille aivan odottamatta sattui suotuisa tilaisuus ajelehtivan aluksen muodossa, jossa ihmiset olivat merisairaita. Vasta äärimmilleen jännitettyämme aivojamme me huomasimme, että tämä alus tarjosi meille suotuisan tilaisuuden. Se oli suuri alus, joka oli joutunut ajelehtimaan pasaadituulten takia ja senvuoksi, ettei siinä ollut ainoatakaan kunnon merimiestä.

Celbyn laiturilta me huolettomasti seurasimme sen epäonnistuneita ja nurinkurisia liikkeitä, joiden tarkoituksena oli saada alus ankkuroiduksi ja vene lähetetyksi rannalle. Säälittävän näköinen mies likaisissa, purjekankaisissa vaatteissa läheni meitä veneellä, joka kovan aallokon vuoksi milloin painui hyvin syvälle, milloin taas kohosi tavattoman korkealle. Mies heitti meille köyden ja kompuroi veneestä. Hän heilahti puolelta toiselle ikäänkuin laituri hänen allaan olisi heilunut ja kertoi meille onnettomuudestaan. Ainoa kokenut, hyvä merimies, — mies, josta kaikki riippui, oli sähköteitse kutsuttu San-Franziskoon ja he koettelivat jatkaa matkaa ilman häntä. Mutta he olivat voimattomia myrskyn ja San-Paulin lahden leveyden edessä; kaikki sairaina, kukaan ei tiennyt, mitä olisi tehtävä, ja niin he päättivät lähettää jonkun maihin etsimään miehen, joka voisi viedä aluksen Beniciaan, muussa tapauksessa täytyisi heidän jättää se. Emmekö ehkä me voisi neuvoa miestä, joka veisi aluksen Beniciaan?

Charles katsoi minuun. "Pohjan Hirvi" seisoi tyynessä paikassa. Meillä ei ollut mitään tekemistä ennen puoliyön vahtipalveluksen alkamista. Tällä tuulella veisimme aluksen perille parissa, kolmessa tunnissa, viettäisimme hetken rannalla ja palaisimme iltajunassa tänne.

— Hyvä on, kapteeni, — sanoi Charles masentuneelle merenkulkijalle, joka alakuloisesti hymyili kuullessaan nimityksen.

— Minä olen vain laivan omistaja, — selitti hän.

Sousimme hänet alukseen, paljon nopeammin ja paremmin kuin hän oli rannalle tullut, ja varmistauduimme omin silmin matkustajien avuttomuudesta. Heitä oli noin tusina, miehiä sekä naisia, ja kaikki olivat niin sairaita, etteivät jaksaneet edes iloita meidän tulostamme. Oli kova syrjätuuli ja tuskin oli aluksen omistaja astunut kannelle, kun hän suistui jaloiltaan ja yhtyi muihin. Heillä ei ollut kenelläkään voimia liikauttaa kättäkään ja meidän täytyi kahden nostaa ankkuri, kohottaa purjeet y.m.

Se oli raskasta, vaikka nopeata kulkua. Carquinezin lahti muodosti riehuvan ryöpyn vaahtoa. Me kiisimme myötätuuleen kokkapuun kohotessa joskus suoraan ilmaan, joskus taas laskeutuessa syvään vesikuiluun. Kaksi tai kolme, omistaja mukaan luettuna, virui kannella vavahtaen joka kerran kun alus heittäytyi päätäpyörryttävällä nopeudella ylös ja alas. Aika-ajoin heittivät he murheellisia silmäyksiä rannalle. Toiset loikoivat kajuutan lattialla tyynyjen keskellä. Välistä kuului sieltä vaikerrusta, mutta suurimman osan aikaa lepäsivät he kuin kuolleet.

Kun meidän eteemme aukeni lahti Turnerin veistämön luona, ohjasi Charles aluksen sinne, sillä siellä oli tyynempää. Edessämme näkyi Benicia ja olimme verrattain rauhallisella vedellä, kun äkkiä näimme edessämme, sillä suunnalla, johon olimme menossa, veneen, joka hypähteli aallokossa. Oli matalan veden aika. Charles ja minä katsoimme toisiimme. Ei sanaakaan vaihdettu välillämme, mutta yhtäkkiä alus otti ihmeellisen suunnan kallistellen puolelta toiselle ja kääntyen sinne tänne ikäänkuin peräsimessä seisoisi aivan kokematon maamyyrä. Merimiehelle tarjosi se hauskan näyn. Näytti kuin karannut alus mielettömästi nelistäisi yli lahden, ajoittain jonkun sitä pidättäessä ja toivottomasti koettaessa ohjata Beniciaan.

Aluksen omistaja unohti sairautensa ja alkoi rauhattomasti katsella ympärilleen. Kaukana huomaamamme pilkku kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi, ja lopuksi tunsimme me Big Alekin ja hänen toverinsa. He ivasivat meitä ja tervehtivät meitä sillä halveksimisella, jota ammattimerimies tuntee aloittelijoita kohtaan, eritoten silloin, kun alottelija itse saattaa itsensä naurettavaan asemaan.

Me purjehdimme kalastajien sivu ilman minkäänlaista ohjausta. Charles naurahti nähdessään kasvoillani hämmästyksen ilmeen ja huusi sitten:

— Tiukkaa purjetta!

Hän heittäytyi koko painollaan peräsimeen ja alus alkoi kuuliaisesti kääntyä; isopurje lensi humisten toiselle puolelle. Alus kallistui vesirajaan saakka ja sairaiden matkustajien keskuudesta kuului äänekäs valitus, kun he lensivät kajuutan lattialle, kaikki yhteen kasaan; mutta meillä ei ollut aikaa huolehtia heistä.

Alus, suoritettuaan tämän liikkeen, meni jälleen myötätuuleen ja palautui tasapainoon. Jatkoimme kulkuamme ohjaten suoraan venettä kohden. Minä näin, kuinka Big Alek hyppäsi yli laidan ja hänen toverinsa tarttui meidän kokkapuuhumme. Silloin kuului räiske, alus iski voimakkaasti veneeseen, joka katosi kölimme alle ja särkyi.

— Nyt ei hänellä ole tilaisuutta tarttua karbiiniin, — sanoi Charles hypätessään kajuutan kannelle katsomaan, olisiko Big Alek jossain meidän perässämme.

Sillä välin tuuli ja meri kiireesti pysähdyttivät kulkumme eteenpäin ja me aloimme risteillä sille paikalle, missä vene oli. Big Alekin musta pää ja tummat kasvot näyttäytyivät hyvin läheltä, niin että saattoi tarttua häneen kiinni. Mitään aavistamatta, vihastuneena kaikesta siitä, mitä hänen täytyi kärsiä ymmärtämättömien maamoukkien tyhmyyden takia, vedettiin hänet kannelle. Hän saattoi tuskin vetää henkeään, sillä hänen oli täytynyt sukeltaa syvälle ja olla kauan veden alla, jottei olisi joutunut kölimme alle.

Minuutin kuluttua, aluksen omistajan suureksi kummaksi ja kauhuksi, Charles makasi Big Alekin päällä ja minä autoin häntä sitomaan tämän köysiin. Omistaja juoksi levottomana ympärillämme pyytäen meitä selittämään, mitä tämä merkitsi, mutta samalla ryömi Big Alekin toveri kokkapuuta myöten ja ikäänkuin jotain aavistaen katseli yli etukojun. Charles sieppasi häntä kauluksesta ja pian lepäsi hänkin Big Alekin vieressä.

— Lisää köyttä! — huudahti Charles ja minä kiiruhdin tuomaan.

Haaksirikon kärsinyt vene ajelehti hitaasti tuulen mukana lyhyen matkan päässä. Kiristin purjetta ja Charles ohjasi sen luo.

— Nämä kaksi miestä ovat vanhoja rikollisia, — selitti hän suuttuneelle aluksen omistajalle, — mitä suurimpia kalastus- ja pyydystyslakien rikkojia. Te näitte, kuinka me sieppasimme heidät itse teossa ja voitte odottaa, että teidät valtion puolesta pyydetään oikeuteen todistajaksi.

Sillä aikaa saavuimme veneelle, jonka perässä riippui kappale repeytynyttä pyydystä. Charles kiskoi sitä neljä-, viisikymmentä jalkaa kannelle kaloineen, jotka olivat sotkeutuneet koukkuihin, leikkasi pyydyksen poikki veitsellään ja heitti vangittujen viereen.

— Kas tässä todistuskappaleet yleisöä varten, — jatkoi Charles. — Katsokaa näitä tarkoin, jotta voitte ne tuntea oikeudessa ja mainita täsmälleen ajan ja paikan, mistä ne otettiin.

Sen jälkeen, enää puolelta toiselle kääntelemättä, ohjasimme riemukulussa Beniciaan, mukanamme kreikkalaisten kuningas, joka ensi kertaa oli kalavartion vankina.

OSTERIROSVOJA TAKAA-AJAMASSA.

Minusta tuntui — ja Charles Le-Grant oli samaa mieltä, — että paras vartiopäällikkö palvelusaikanamme oli Neil Partington. Hän oli oikeudenmukainen eikä mikään pelkuri, vaatien tosin meiltä palvelusvelvollisuuksiemme ankaraa täyttämistä, mutta samalla suhtautuen meihin aivan toverillisesti ja jättäen meille toimintavapauden, johon emme olleet juuri tottuneet. Siitä on esimerkkinä seuraava kertomus.

Neilin perhe asui Oaklannissa, Alalahdella, noin kuuden mailin päässä San-Franziskosta. Ollessamme kerran ottamassa selkoa kiinalaisten ankeriaanpyydystäjien puuhista Pedro-niemen luona, sai Neil tiedon, että hänen vaimonsa oli vakavasti sairaana, ja tunnin kuluttua "Pohjan Hirvi" suuntasi ripeän tuulen puhaltaessa kohti Oaklandia. Laskimme sinne ja asetuimme ankkuriin. Seuraavien päivien kuluessa, jotka Neil oli maissa, me tilkitsimme "Pohjan Hirven", järjestelimme uudelleen painolastin, puhdistimme ja laitoimme veneen täyteen kuntoon.

Tämän jälkeen emme tienneet, kuinka olisimme kuluttaneet aikaamme. Neilin vaimo oli yhä vaarallisesti sairas ja kuten selvisi, täytyi meidän viettää siellä ainakin viikko odottaessamme käännettä taudissa.

Kerran, kun minä ja Charles, kuluttaaksemme aikaa, kuljeskelimme pitkin rantoja, jouduimme me Oaklandin laiturille, jossa majaili osterilaivasto. Ne olivat enimmäkseen kauniita, puhtaita veneitä, nopeakulkuisia ja vakavia, ja me istuimme erään hirren päälle voidaksemme tarkastella niitä lähemmin.

— Erinomainen saalis, — sanoi Charles osoittaen osterikasoja, jotka olivat järjestetyt veneeseen kolmeen kasaan suuruuden mukaan.

Jälleenmyyjät saapuivat vankkureineen ja pysähtyivät laiturin päähän alkaen tinkiä, ja siten pääsin minä selville hinnoista.

— Tuossa veneessä on vähintäin kahdensadan dollarin arvosta tavaraa, — laskin minä. — Olisi hauska tietää, kuinka paljon aikaa on tarvittu niiden pyydystämiseen?

— Kolme tai neljä päivää, — vastasi Charles.

— Se ei ole mikään huono ansio kahdelle miehelle — kaksikymmentäviisi dollaria päivässä mieheen.

Vene, josta puhuttiin, oli nimeltään "Henki" ja oli se ankkurissa aivan meitä vastapäätä. Sen miehistöön kuului kaksi miestä. Toinen oli leveähartiainen, vantteran näköinen mies tavattoman pitkine käsivarsineen, ja toinen — pitkä, solakka, sinisilmäinen, päässä hattu, joka peitti tiheän, kiharaisen, mustan tukan. Hänen hiustensa ja silmiensä väri oli siksi erikoinen, että vasten tahtoamme jäimme sinne kauemmaksi kuin olimme aikoneet.

Ja siinä teimme hyvin. Paksu, elähtänyt mies, näöltään hyvinvoipa kauppias, tuli ja asettui rinnallemme katselemaan "Henkeä". Hän näytti suuttuneelta, ja mitä kauemmin hän katseli, sitä enemmän hän vihastui.

— Nuo ovat minun ostereitani, — tiuskasi hän lopuksi. — Tiedän, että ne ovat minun. Te tarkastitte viime yönä minun verkkoni ja varastitte ne.

Molemmat miehet "Hengen" kannella katsoivat häneen.

— Vai niin, Taft, — sanoi pienempi miehistä röyhkeällä äänensävyllä (kalastajien keskuudessa kutsuttiin häntä nimellä "Nelijalka" pitkien käsiensä vuoksi). — Vai niin, Taft, toisti hän samalla äänellä. — Sanoitteko te jotain?

— Ne ovat minun ostereitani, sen minä sanon. Te olette varastaneet ne minun matalikoiltani.

— Kylläpä te olette viisas, — vastasi Nelijalka. — Missä hyvänsä te näette ostereita, niin ne ovat teidän.

— Minusta tuntuu, — puuttui puheeseen toinen mies, — että osterit ovat ostereita, olkootpa missä hyvänsä, ja että ne ovat samanlaisia kaikkialla lahdessa, vieläpä meressäkin. Me emme halua riidellä kanssanne, herra Taft, mutta neuvomme teitä, niin kauan kuin ette voi todistaa niiden olevan teidän, olemaan valehtelematta, että me muka olemme rosvoja ja varkaita.

— Tiedän, että ne ovat minun. Antaisin pääni pantiksi! — huusi herra
Taft.

— Todistakaa se, vastasi pitkä mies, jota kutsuttiin, niinkuin jälkeenpäin kuulimme, "Merisiaksi", syystä, että hän oli tavattoman taitava uimari.

Herra Taft kohautti avuttomasti olkapäitään. Hän ei todellakaan voinut todistaa osterien olevan omiaan, vaikkakin itse oli siitä varmasti vakuutettu.

— En säälisi tuhatta dollaria pistääkseni teidät linnaan! — huudahti hän. Antaisin viisisataa dollaria päästä saadakseni teidät kiinni ja tuomituksi!

Naurunräjähdys seurasi tätä purkausta toisista veneistä, sillä toisetkin kalavarkaat olivat kuunnelleet keskustelua.

— Osterit maksavat enemmän, — huomautti Merisika myrkyllisesti.

Herra Taft kääntyi kärsimättömästi ja poistui.

Charles vilkasi pikimmältään mihinkä hän meni.

Muutamien minuuttien kuluttua, kun Taft oli kadonnut kulmauksen taa, nousi Charles laiskasti paikaltaan. Seurasin häntä ja me menimme päinvastaiselle suunnalle.

— Menkäämme nopeammin! — kuiskasi Charles, kun olimme päässeet osteriveneiden näkyvistä.

Me muutimme suuntaa ja menimme useita oikokatuja, siihen saakka, kunnes näimme herra Taftin kunnioitusta herättävän olemuksen.

— Aion puhua hänen kanssaan erikoisesti tästä asiasta, — selitti
Charles koettaessamme tavoittaa osterimatalikkojen omistajaa. — Neil
jää tänne koko viikoksi ja me voisimme sillä ajalla ehkä jotain tehdä.
Vai mitä luulet?

— Tietysti, tietysti, — sanoi herra Taft, kun Charles esitti hänelle aikomuksemme. — Nämä ryövärit vievät minulta tuhansia dollareita joka vuosi ja olisin iloinen päästessäni heistä millä hinnalla hyvänsä, — niin, sir, millä hinnalla hyvänsä. Kuten jo sanoin, annan viisisataa dollaria päästä, ja se on halpa. He ryöstävät minun matalikoiltani, repivät asettamani merkit, ahdistelevat vahtejani ja viime vuonna niistä yhden tappoivatkin. Minä en voinut todistaa mitään. Kaikki olivat kuin veteen kadonneet. Ainoa, mikä oli jälellä, oli murhatun vahdin ruumis. Etsivä poliisi ei voi niille mitään. Kukaan ei voi ryhtyä näitä olioita vastaan mihinkään. Kertaakaan meidän ei ole onnistunut vangita heistä yhtäkään. Niin, että herra — kuinka sanoittekaan nimenne olleen.

— Le-Grant, — vastasi Charles.

— Niin että, herra Le-Grant, minä olen teille hyvin kiitollinen avusta, jota tarjoatte. Ja olen iloinen saadessani työskennellä kanssanne. Veneeni ja vahtimieheni ovat teidän käytettävissänne. Tulkaa käymään konttoriini San-Franziskoon tahi puhukaa kanssani puhelimitse. Minä en välitä kuluista. Maksan kaikki menot, kuinka paljon hyvänsä, — tietystikin, jolleivät ne ole aivan mielettömästi tehdyt. Tilanne, nähkääs, on epätoivoinen ja on välttämättömästi ryhdyttävä johonkin saadaksemme vihdoinkin selville, kuka on osterimatalikkojen omistaja, minäkö — vaiko tämä rosvojoukko.

— Nyt menemme tapaamaan Neiliä, — sanoi Charles, saatettuamme herra
Taftin San-Franziskoon menevään junaan.

Neil Partington ei ainoastaan ollut meitä estelemättä, vaan vieläpä tarjosi apuaankin. Minä ja Charles emme tienneet mitään osteripyynnistä, mutta hänen päänsä oli kuin suuri tietosanakirja täynnä yksityisseikkoja siitä ja kaikesta siihen kuuluvasta. Noin tunnin kuluttua oli hän hankkinut meille kreikkalaispojan, seitsemän- tahi kahdeksantoista ikäisen, joka erinomaisesti tiesi osterirosvojen kaikki tiet ja kulkupaikat.

Tässä lienee tarpeellista huomauttaa, että minä ja Charles olimme kalavartiostossa vapaaehtoisina. Neil Partingtonin saadessa toimestaan vakinaisen palkan, saimme me vain määrätyn osan niistä sakoista, joita langetettiin kiinni saamillemme kalavarkaille. Satunnaiset ansiot kuuluivat meille. Tarjouduimme Partingtonin kanssa jakamaan tasan sen, mitä mahdollisesti Taftilta saamme, mutta hän ei halunnut kuullakaan siitä. Hän oli omien sanojensa mukaan onnellinen voidessaan tehdä palveluksen ihmisille, jotka olivat tehneet niin paljon hänen hyväkseen.

Neuvottelimme kauan ja vihdoinkin teimme suunnitelman. Meitä itseämme ei henkilökohtaisesti Alalahdella tunnettu, mutta kun kaikki tiesivät, että "Pohjan Hirvi" oli vartiovene, niin päätettiin, että me kreikkalaisnulikan (hän oli nimeltään Nikolai) kanssa menisimme jollain tuntemattomalla aluksella Asparagus saarelle ja yhtyisimme siellä osteripyyntilaivastoon. Päättäen Nikolain tiedoista matalikoista ja rosvouksesta, saatoimme tällä tavoin tavata varkaat itse teossa ja vangita heidät. Tätä varten piti Charlesin olla valmiina rannalla poliisin ja herra Taftin vartion kanssa tullakseen meille apuun.

— Minäpä tiedän sattumalta erinomaisen veneen, — sanoi Neil, kun olimme päättäneet tämän kysymyksen, — vanhan, mädäntyneen alusrähjän, joka on nykyään Tiburonissa. Te voitte Nikolain kanssa mennä sinne höyrylaivalla, vuokrata sen pilahinnasta ja purjehtia suoraan matalikolle.

— Onnellista matkaa, pojat, — sanoi hän kahden päivän kuluttua, kun läksimme matkalle. — Muistakaa, että se on vaarallista joukkoa ja olkaa varovaisia!

Minun ja Nikolain onnistui vuokrata alus huokealla. Pilaa laskien nostimme purjeet ja olimme molemmat sitä mieltä, että vene oli vielä paljon kurjempi kuin miksi sitä oli kuvattu. Se oli kömpelö, tasapohjainen alus, leveine perineen, laivavene köysistöineen, haljenneine mastoineen, mädänneine purjeineen ja lahonneine irtaimistoneen, huonokäänteinen ja vaikeasti ohjattava; siitä levisi vastenmielinen kivihiilitervan katku, sillä alus oli töhritty tuolla vastenmielisellä aineella keulasta perään, kajuutan katosta köliin. Tämän kaiken lisäksi oli molempiin kylkiin koko pituudelta maalattu suurin valkoisin kirjaimin sen nimi "Terva Meggy".

Matka Tiburonista Asparagukseen oli naurettava, vaikkakin ilman seikkailuja. Saavuimme sinne seuraavana päivänä puolenpäivän jälkeen. Osterirosvojen venekunta, johon kuului noin tusinan verran veneitä, seisoi ankkurissa "Hyljätyllä Matalikolla". Kevyen tuulen ajamana kellui "Terva Meggy" hiljalleen keskelle venekuntaa ja rosvot nousivat katsomaan meitä veneidensä kannelle. Nikolai ja minä olimme vanhan arkkimme hengen läpitunkemat ja ohjasimme mahdollisimman naurettavalla ja kömpelöllä tavalla.

— Mikä tuo on? — kysyi joku.

— Lue nimi, niin tiedät, — vastasi toinen.

— Vannon, että siinä on itse ukko Noan arkki! lisäsi Nelijalka
"Hengen" kannelta.

— Hei! Ohjatkaa tänne, kapteeni! — huusi toinen pilanlaskija. —
Mihinkä maanosaan käy matka?

Me emme kiinnittäneet huomiota pilailuun, vaan jatkoimme työskentelyämme kuin kokemattomat ainakin, ikäänkuin koko huomiomme olisi ollut kiintyneenä "Terva Meggy'yn". Minä ohjasin "Hengen" yläpuolelle ja Nikolai juoksi keulaan laskemaan ankkurin. Se ei ollut muuten niinkään helppoa ja siinä hommassa sotkeutui ketju, eikä ankkuri voinut tavata pohjaa. Näytti kuin olisimme olleet hyvin suuttuneita koettaessamme selvittää sitä. Oli miten oli, me petimme kalavarkaat täydellisesti, tuottaen heille suunnatonta hauskuutta naurettavalla esiintymisellämme.

Mutta ketju jäi sotkeuksiin ja keskellä ivasanoja ja myrkyllisiä neuvoja aloimme ajelehtia ja törmäsimme yhteen "Hengen" kanssa, jonka kokkapuu puhkasi meidän isonpurjeemme ja teki siihen ammottavan reiän. Nelijalka ja Merisika koukistelivat naurusta jättäen meidät itse selviytymään tästä tilanteesta.

Sen me teimmekin, merellä ennen näkemättömällä tavalla, ja samoin käyttäydyimme ketjun selvittämisessä, jota me sitten laskimme mereen noin kolmesataa jalkaa. Syvyys ei ollut kymmentä jalkaa enempää, joten "Terva Meggy" saattoi kuleksia kuudensadan jalan läpimittaista ympyrää ja täytyi sen tällä välillä törmätä ainakin puolen venekunnan kanssa yhteen.

Ilma oli kaunis, osterirosvot seisoivat rauhallisesti paikoillaan lyhyissä ankkuriköysissään ja kiroilivat meitä kovaäänisesti, koska me olimme tietämättömyydessämme heittäneet tällaisen kettinkipaljouden mereen. He eivät ainoastaan kiroilleet, vaan pakoittivatpa meidät vetämään ylös kettinkimme ja laskemaan vain kolmekymmentä jalkaa.

Senjälkeen, kun olimme tehneet heihin riittävän vaikutuksen täydellisellä tyhmyydellämme, menimme Nikolain kanssa kannen alle onnittelemaan toisiamme ja keittämään illallista. Tuskin olimme ehtineet syödä ja pestä astiat, kun "Terva Meggyn" viereen laski vene ja kannelta kuului raskaita askeleita. Näimme Nelijalan ja hänen toverinsa eläimelliset kasvot. He laskeutuivat kajuuttaan, mutta eivät ehtineet vielä istua penkille, kun saapui toinen vene ja sitten vielä yksi ja taas yksi, kunnes kajuuttaan oli kokoontunut koko laivaston edustajat.

— Mistä te "pimititte" tämän vanhan kaukalon? — kysyi meksikolaisen näköinen jykevä, karkeatukkainen ja synkkäkatseinen mies.

— Emme me sitä mistään pimittäneet, — vastasi Nikolai äänensävyllä, joka antoi heidän todella luulla meidän varastaneen "Terva Meggyn". — Ja jos pimitimmekin, niin mitä siitä?

— Ei mitään, teidän makunne vain ei ole erikoisemmin ihastuttava, — nauroi meksikolaisen näköinen. — Minä mätänisin mieluummin rannalla ennenkuin ottaisin tuollaisen laatikon, joka ei liiku paikaltaan.

— Emmehän me voineet sitä tietää ennenkuin olimme koettaneet, — vastasi Nikolai niin viattomasti, että sitä seurasi yleinen nauru.

— Sanokaapa, kuinka te pyydystätte ostereita? — kysyi hän yht'äkkiä.
— Mekin tarvitsemme niitä ja senvuoksi olemme tänne saapuneetkin.

— Mitä te niillä? — kysyi Merisika?

— Ystävillemme, tietysti — vastasi Nikolai viekkaasti. — Te luultavasti tarvitsette niitä samaan tarkoitukseen.

Tämä aiheutti uuden naurun, ja kun vieraamme kävivät iloisammiksi, huomasimme, ettei heillä ollut pienintäkään epäilystä meihin nähden.

— Kuulkaapas, enkö nähnyt teitä viime viikolla Oaklannin laiturilla? — kysyi yht'äkkiä Nelijalka.

— Kyllä — vastasin minä rohkeasti. — Katselin teidän miehiänne ja tuumailin, kannattaako ryhtyä osterinpyyntiin vai eikö. Minusta näytti, että se ei ollut tyhmempää työtä ja senpävuoksi olenkin tässä. Tietystikin — kiirehdin lisäämään — jos ei teidän tovereillanne ole mitään sitä vastaan.

— Sanonpa teille erään asian — vastasi Nelijalka, — koettakaa pimittää itsellenne parempi vene. Me emme aio kuleksia tuommoisen arkin mukana kuin teillä nyt on. Ymmärrättekö?

— Tietysti — vastasin minä. — Kun vain saamme myydyksi jonkunverran ostereita, teemme sen, niin että olette tyytyväisiä.

— Jos osoittaudutte sopiviksi ja älykkäiksi miehiksi — jatkoi Nelijalka — niin en näe syytä, miksikä ette voisi kulkea kanssamme. Mutta jos toisin on, silloin (tässä hänen äänensä kävi ankaraksi ja uhkaavaksi) — silloin tulee tästä päivästä elämänne vähimmin kadehdittava päivä. Onko selvä?

— Selvä on — vastasin minä.

Tämän ja monien muiden samantapaisten varoitusten ja neuvojen jälkeen keskustelu kävi yleiseksi ja me saimme kuulla, että aiottiin tehdä tänä yönä retki osterimatalikoille. Kun he noin tunnin kuluttua asettuivat veneisiinsä, oli meitä pyydetty yhtymään retkeen, jonka ohessa vakuutettiin, että mitä enemmän ihmisiä, sitä hauskempaa tulisi.

— Huomasitteko tuon meksikolaisen näköisen veikon? — kysyi Nikolai heidän mentyään. — Se on Barchi "satamasakista" ja mies, joka oli hänen kanssaan, on Skilling. He ovat molemmat vapaina viidentuhannen dollarin takausta vastaan.

Olin kuullut satamasakista ennenkin. Se oli joukko roistoja ja rikoksentekijöitä, jotka pitivät koko ympäristöä pelon vallassa ja joista kaksi kolmatta osaa tavallisesti istui linnassa erilaisista konnankoukuista, alkaen väärästä valasta mitä vaihtelevimpiin rikoksiin ja lopettaen murhalla.

— He eivät ole osterirosvoja ammatiltaan — jatkoi Nikolai. — He ovat tulleet vain huvittelemaan ja ansaitsemaan vähän rahoja. Mutta meidän on pidettävä niitä silmällä.

Istuimme keulassa yhteentoista asti ja keskustelimme toimintasuunnitelmasta, kun kuulimme airojen loisketta "Hengen" taholta. Vedimme veneen luoksemme, heitimme siihen muutamia säkkejä ja läksimme. "Hengen" luona tapasimme kaikki veneet jo koolla, sillä retki oli päätetty tehdä yhdessä.

Kummastuksekseni vesi oli nyt vain jalan syvyinen, vaikka ankkurin olimme heittäneet kymmenen jalan syvyyteen. Oli suuri kesäkuun laskuvesi sekä täysikuu, ja kun laskuveden vielä piti jatkua noin puolitoista tuntia, saattoi odottaa, että ankkuripaikkamme ennen nousuveden tuloa olisi aivan kuiva.

Herra Taftin matalikot olivat noin kolmen mailin päässä seisomapaikastamme ja me sousimme kauan vaieten toisten veneiden jäljestä; aika-ajoin seisahtui veneemme karille ja airot löivät koko ajan pohjaan. Vihdoinkin jouduimme savipohjalle, jossa ei ollut vettä kahta tuumaa enempää, ja veneet eivät voineet kulkea, mutta rosvot hyppäsivät veneistään heti pois ja kiskoivat ne nopeasti yli matalikon meidän seuratessa rauhallisesti perästä.

Kuun eteen ajautui keveitä pilviä, tuli verrattain pimeä, mutta rosvot menivät pysähtymättä eteenpäin, varmuudella, jonka suuri paikallistuntemus heille antoi. Savea jatkui noin puoli mailia, jonka jälkeen tulimme suureen kanavaan ja aloimme jälleen soutaa. Molemmin puolin oli suuria kasoja kuolleita ostereita. Lopuksi saavuimme paikalle, missä ostereita lajiteltiin ja pyydystettiin. Kaksi miestä, jotka seisoivat eräällä matalikoista, kääntyi puoleemme käskien meitä poistumaan. Mutta Nelijalka, Merisika, Barchi ja Skilling menivät meidän muiden, noin kolmenkymmenen miehen seuraamana, viidellätoista veneellä suoraan vartioiden luo.

— On parempi, että korjaatte täältä luunne — sanoi Barchi uhkaavasti, — tahi me laitamme veneenne sellaiseen kuntoon, ettette halua enempää soudella.

Vartijat väistivät viisaasti näin suurta ylivoimaa ja sousivat kanavaa myöten rannalle päin. Tekemämme suunnitelman mukaisesti heidän oli näin meneteltävä.

Käänsimme veneet eräälle leveälle matalikolle ja ryhdyimme kaikki työhön täyttämään säkkejä ostereilla. Ajottain valaisi kuu ja silloin eroitimme selvästi suuret osterit. Lyhyessä ajassa täyttyivät säkit ja ne kannettiin veneisiin, joista haettiin tyhjiä. Minä ja Nikolai usein ja levottomina palasimme kantamuksinemme veneille, mutta tapasimme aina jonkun rosvoista joko tulemassa tahi menemässä sinne.

— Älkää hätäilkö — sanoi Nikolai — älkäämme kiirehtikö. He kulkevat yhä etemmäksi ja etemmäksi, joten tulee liian pitkä matka kiskoa joka säkki erikseen veneeseen. He jättävät ne matalikon rannalle ottaakseen ne nousuveden alettua, jolloin niiden luo voi päästä veneellä.

Kului puolisen tuntia ja nousuvesi alkoi, kun tapahtui seuraavaa: Jätettyämme rosvot työhönsä me juoksimme veneille, työnsimme ne irti ilman pienintäkään melua ja sidoimme yhteen suureksi veneketjuksi. Juuri kun me työnsimme ulos viimeistä venettä, omaamme, tuli luoksemme eräs rosvoista. Se oli Barchi. Hänen terävät silmänsä välähtivät ja hän käsitti silmänräpäyksessä mistä oli kysymys ja hyppäsi luoksemme — mutta me tyrkkäsimme venettämme voimakkaasti ja onnistuimme luikahtamaan hänen käsistään jättäen hänet pulikoimaan veteen, joka ulottui yli pään. Heti matalikolle päästyään alkoi hän huutaa ja hälyyttää tovereitaan.

Me sousimme minkä jaksoimme, mutta matka edistyi hitaasti, koska hinattavanamme oli liian paljon veneitä. Matalikolta kajahti laukaus, sitten toinen ja kolmas, ja pian alkoi keskeytymätön ammunta. Kuulat eivät lakanneet viheltelemästä ympärillämme, mutta kuu peittyi tiheiden pilvien taa ja tällaisessa pimeydessä oli ammunta aivan tähtäyksetöntä.

— Toivoisin, että meillä olisi höyryvene — sanoin minä.

— Minä puolestani haluaisin, ettei kuu näyttäytyisi — vastasi
Nikolai.

Tämä oli vaikeaa ja hidasta työtä, mutta jokainen aironveto vei meidät etemmäksi matalikolta ja likemmäksi rantaa, kunnes ammunta vihdoin hiljeni, ja kun kuu jälleen näyttäytyi, niin me olimme ulkopuolella vaaraa. Pian huudettiin rannalta, ja kun me vastasimme, suuntautui luoksemme kaksi poliisivenettä, joissa kummassakin oli kolme soutajaa. Charlesin iloiset kasvot kumartuivat meihin päin ja voimakkaasti puristaen käsiämme huusi hän ihastuneena:

— Kunnon poikia, reippaita poikia molemmat!

Kun veneet oli laskettu rannalle, minä Nikolain ja erään vartijan kanssa istuuduin yhteen poliisiveneeseen, Charles tarttui peräsimeen ja me läksimme. Kaksi muuta poliisivenettä seurasi, ja kun kuu jälleen näyttäytyi taivaalle, saatoimme helposti eroittaa eristetyssä asemassa olevat osterirosvot. Lähestyessämme avasivat he meitä kohti kiivaan tulen ja me vetäydyimme kiireesti ampumamatkan ulkopuolelle.

— Odottakaamme vähän — sanoi Charles. — Nousuvesi jatkuu, — vielä vähän aikaa ja he ovat vedessä kaulaa myöten ja heillä on muuta ajateltavaa kuin ampuminen.

Me jäimme odottamaan, kunnes nousuvesi tekisi tehtävänsä. Rosvojen asema oli tällainen: Kovan nousuveden vuoksi vesi virtasi takaisin nopeasti kuin myllyn rännistä ja parhainkaan uimari ei voisi uida kolmea mailia vastavirtaan sinne, missä heidän aluksensa olivat. Rannan ja heidän välillään olimme me, riistäen heiltä mahdollisuuden pelastautua siihen suuntaan. Sitäpaitsi vesi peitti jo osan matalikoita uhaten hukuttaa heidät muutaman tunnin kuluttua.

Oli kaunista ja tyyntä. Kuun valossa tarkastimme heitä yökiikareilla ja kerroimme Charlesille matkastamme "Terva Meggyllä". Kului tunti ja toinen. Rosvot kokoontuivat matalikon korkeimmalle kohdalle vyötäisiään myöten vedessä seisten.

— Tästä näkyy, mitä merkitsee kekseliäisyys — puheli Charles. — Taft koetteli vuosikausia saada heitä kiikkiin, mutta hän halusi tehdä sen ylivoimalla, eikä onnistunut. Me työskentelimme päällämme…

Tällä hetkellä kuulin vedestä hiljaista loisketta ja kohottaen käteni vaiteliaisuuden merkiksi käänsin veneen ja sousin hitaasti vasten virtaa. Loiske kuului noin viidenkymmenen jalan päästä. Olimme hiljaa ja odotimme. Minuutin kuluttua kuului voimakas isku veteen. Kuuden jalan päässä meistä kuun valossa näyttäytyi musta pää ja valkoiset hartiat. Ikäänkuin ihmetyksen ja hämmästyksen jähmettämänä uimari silmänräpäyksessä katosi veden alle.

Me vetäisimme pari kertaa voimakkaasti airoilla ja annoimme sitten virran viedä venettä. Neljä paria silmiä tarkasteli tiukasti vettä, mutta pienintäkään värettä ei näkynyt, eikä mitään muutakaan, joka olisi osoittanut mustan pään ja valkoisten hartiain olinpaikan.

— Se oli Merisika — sanoi Nikolai. — Hänet meidän on siepattava päivänvalolla.

Neljännestä vailla kolme antoivat rosvot ensimmäisen merkin, että olivat valmiit antautumaan. Me kuulimme Nelijalan päästävän avunhuutoja ja tällä kertaa meitä ei enää vastaanotettu tulella. Nelijalka oli todella vaarassa. Hänen toveriensa päät ja hartiat olivat näkyvissä vedestä ja he olivat, voidakseen seisoa vasten virtaa, tarttuneet toisiinsa ja pitelivät häntä hartioillaan.

— Kas niin, pojat — sanoi Charles iloisesti, — te olette käsissämme, ettekä mene mihinkään. Jos aiotte rimpuilla, jätämme teidät yksin ja vesi tekee teistä selvän. Mutta jos antaudutte hyvällä, otamme teidät kaikki toinen toisenne jälkeen heti veneisiin ja te olette pelastetut. Mitä tuumitte?

— Oi! — huusivat he kaikki kuorossa värisevin äänin ja hampaiden kalistessa.

— Tulkaa siis yksitellen, mutta pienikasvuiset ensin.

Nelijalka otettiin ylös ensimmäisenä; hän oli nöyrä, vaikkakin pani vastaan, kun poliisi asetti hänelle käsiraudat. Hänen jälkeensä tuli Barchi aivan tyynenä ja hiljaisena märissä vaatteissaan. Kun meidän veneeseemme oli koottu kymmenen miestä, vetäydyimme etemmäksi ja toinen vene täytettiin. Kolmanteen veneeseen tuli vain yhdeksän vankia; — kaikkiaan oli siepattu kaksikymmentäyhdeksän miestä.

— Mutta Merisikaa te vain ette siepanneet — sanoi Nelijalka ylpeillen, ikäänkuin tämän pako olisi suuresti alentanut onnistumisemme merkitystä.

Charles nauroi.

— Mutta me näimme hänet kuitenkin, kun hän aivastellen ja päristen kuin sika ui rannalle.

Nöyrän, kylmästä värisevän rosvojoukon kera astuimme maihin ja tulimme osterivartiolle. Charles koputti, ovi avautui ja miellyttävä lämpö ympäröi meitä.

— Kas täällä, pojat, voitte kuivata vaatteenne sekä saada lämmintä kahvia — sanoi Charles, kun he olivat kaikki astuneet huoneeseen.

Ja ikkunan luona istui Merisika surullisena, pitäen käsissään höyryävää kuppia. Minä ja Nikolai katsoimme yht'aikaa Charlesiin. Hän nauroi iloisesti.

— Tämä on kaikki kekseliäisyyttä — selitti hän. — Kun te näette jonkun asian, on sitä katsottava joka puolelta. Asian joka puolelta näkeminen merkitsee paljon! Minä näin niemekkeen ja asetin sinne sopivalle paikalle pari poliisia. Siinä kaikki.

"LANCASHIREN KUNINGATTAREN" PIIRITYS.

Minusta tuntuu, että vaikein tehtävä, joka kalavartion osalle sattui, oli suuren, nelimastoisen englantilaisen laivan kaksiviikkoinen piiritys, johon otti osaa kaksi miestä: minä ja Charles. Ennenkuin saimme sen kunnialla lopetetuksi, tuli meidän ratkaista omituinen matemaattinen tehtävä ja oikean ratkaisun löysimme aivan sattumalta.

Suoritettuamme retken osterirosvoja vastaan palasimme Oaklandiin ja vietimme siellä kaksi viikkoa, niin kauan kuin Neil Partingtonin vaimo oli sivuuttanut vaaran ja alkoi tervehtyä. Niin että vasta noin kuukauden poissaolon jälkeen ohjasimme viimeinkin Beniciaan. Kun kissa ei ole kotona, ovat hiiret herroja, ja näiden neljän viikon aikana oli kalavarkaiden röyhkeys kasvanut äärimmäisiin saakka. Kainostelematta ja aivan avoimesti rikkoivat he lakeja. Mennessämme Pedro-niemen ohi näimme paljon jälkiä ankeriaanpyydystäjien entistä innokkaammasta toiminnasta ja San-Paulin lahdella näimme laajalle levittäytyneen laivaston kalastajia Ylälahdelta. He kiskoivat kiireesti ylös pyydyksiään ja nostivat purjeita.

Se oli hyvin epäilyttävää ja me ryhdyimme takaa-ajoon. Ensimmäisessä ja ainoassa veneessä, joka meidän onnistui siepata, huomasimme laittoman verkon. Rautakalojen pyyntiä varten salli laki pitää vain sellaisia verkkoja, joiden silmien väli oli vähintäin seitsemän ja puoli tuumaa, mutta meidän saamassamme verkossa oli se hädin tuskin kolme tuumaa. Tämä oli selvää lain rikkomista ja molemmat kalastajat vangittiin heti. Neil Partington otti toisen heistä itselleen avuksi "Pohjan Hirveen", ja minä Charlesin kanssa menin toisen vangin kera takavarikoituun alukseen.

Mutta kalanpyytäjälaivasto purjehti tavattomalla kiireellä Petaluman rantaan päin ja koko matkalla San-Paul lahden kautta me emme enää nähneet ainoatakaan kalastajaa. Meidän vankimme, pronssinvärinen, parrakas kreikkalainen, istui itsepäisenä verkollaan meidän ohjatessamme hänen venettään. Se oli uusi, kolumbialainen lohivene, joka suoritti nähtävästi ensi matkaansa ja kulki suurenmoisesti. Vankimme oli aivan vaiti eikä kiinnittänyt meihin huomiota silloinkaan, kun Charles kehui venettä. Päätimme, ettei hän ollut seuranhaluinen mies.

Menimme Carquinezin salmen kautta Turnerin veistämön luona olevaan lahteen, sillä siellä oli vesi tyynempää. Useita englantilaisia teräspurjelaivoja seisoi siellä odottamassa vehnän korjuuta ja täällä, samassa paikassa, missä sieppasimme Big Alekin, me aivan äkkiarvaamatta törmäsimme veneeseen kaksine italialaisineen, jotka olivat laskeneet "kiinalaisen siiman" sammen pyydystämistä varten. Se oli molemminpuolinen yllätys ja olimme jo heistä sivu ennenkuin kukaan meistä ehti selvitä hämmästyksestään. Charles käänsi heti jyrkästi tuuleen ja ohjasi kiireesti heitä kohti. Juoksin keulaan ja heitin heille köyden käskien sitomaan sen. Toinen italialaisista kiinnitti sen veneensä keulaan ja minä kiiruhdin sillä välin päästämään alas purjeen.

Charles aikoi mennä ottamaan saaliin lopullisesti haltuunsa, mutta kun minä, haluten saada italialaiset veneemme viereen, vedin nuorasta, päästivät he sen irti. Tuuli alkoi painaa meitä heti poispäin heidän ottaessaan esille kaksi paria airoja, joiden kuljettamana kevyt vene nopeasti lähti vastatuuleen. Tämä temppu saattoi meidät hetkeksi sekaannuksiin, syystä että veneemme oli leveä ja raskaasti lastattu, joten emme voineet toivoa saavuttavamme heitä airoilla. Mutta odottamatta ryhtyi vankimme avuksi. Hänen mustat silmänsä säihkyivät ja kasvot punehtuivat jännityksestä. Äkkiarvaamatta, yhdellä hyppäyksellä, oli hän keulassa ja nosti purjeen.

— Minulle on aina sanottu, että kreikkalaiset ovat italialaisia paremmat — nauroi Charles juosten peräsimeen.

En koskaan elämässäni ollut nähnyt, että joku haluaisi saada toisen kiinni niin innokkaasti kuin meidän vankimme ajaessamme takaa italialaisia. Hänen silmänsä kipinöivät ja sieramensa laajenivat ja värisivät. Charles hoiti peräsintä vankimme pidellessä purjenuoraa; ja vaikka Charles oli taitava ja liukas kuin kissa, niin kreikkalainen vaivoin pidätti harmiaan hänen hitautensa vuoksi.

Lähimmästä rannasta olivat italialaiset runsaan mailin päässä. Jos he pyrkisivät sinne, voisimme me laitatuuleen purjehtien saavuttaa heidät, ennenkuin he ehtisivät kahdeksatta osaakaan tästä matkasta. Mutta he olivat liian ymmärtäväisiä yrittääkseen sitä ja tyytyivät senvuoksi voimakkaasti soutamaan vastatuuleen suuren "Lancashiren kuningatar"-nimisen laivan oikeata sivua pitkin. Mutta laivan takana olevalle vastapäiselle rannalle oli ainakin kaksi mailia aukeata merta. He eivät siis uskaltaneet mennä suoraan, sillä olisimme tavoittaneet heidät, ennenkuin he olisivat ehtineet rannalle. Senpävuoksi, saavuttuaan "Lancashiren kuningattaren" keulan luo, heillä ei ollut muuta neuvoa kuin palata myötätuuleen takaisin pitkin laivan toista kylkeä.

Me purjehdimme jyrkästi vastatuuleen, sivuutimme laivan perän, teimme käännöksen ja kreikkalaisen hellittäessä purjetta ja kiristellessä hampaitaan, laskimme myötäiseen laivan vasenta kylkeä. Italialaiset olivat jo puolivälissä laivan kuvetta, mutta voimakas tuuli kuljetti meitä paljon joutuisammin kuin he saattoivat soutaa. Me tulimme yhä likemmäksi ja likemmäksi ja minä varustauduin jo tarttumaan kiinni veneeseen, kun se yht'äkkiä katosi "Lancashiren kuningattaren" suuren perän taa.

Ajo palautui lähtökohtaansa. Italialaiset sousivat vastatuuleen pitkin laivan oikeata kuvetta ja me menimme hankavastaiseen, etääntyen hitaasti laivasta, sillä meidän täytyi risteillä vasten tuulta. He sivuuttivat keulan ja alkoivat jälleen soutaa vasenta kylkeä ja me teimme käännöksen seuraten heitä myötätuuleen. Ja kun taas olimme saavuttamaisillamme veneen, kääntyi se perän ympäri ja vältti vaaran. Ja niin jatkui ajo, toista puolta ylös ja toista alas, ja joka kerran onnistui veneen luiskahtaa käsistämme.

Laivan miehistön mielenkiinto oli herännyt ja me näimme pitkän rivin päitä, jotka kumartuivat yli kaiteen tarkaten meitä. Joka kerran kun ahdistimme veneen perän taa, kohottivat he villin huudon ja syöksyivät toiselle puolelle laivaa katsoakseen, kuinka ajo kävi vastatuuleen. He nauroivat meille ja italialaisille koko ajan, antoivat pilkallisia neuvoja, vimmastuttaen kreikkalaisemme siihen määrin, että tämä ainakin yhden kerran joka kierroksella kohotti nyrkkinsä ja raivokkaasti pudisti sitä laivamiehille. Näitä tämä vimmastuminen vain huvitti ja joka kerran kun vene näyttäytyi, tervehtivät he sitä äänekkäillä, iloisilla huudoilla.

— Tässäpä näytös! — huusi yksi. — Todellinen merihippodroomi! — lisäsi toinen.

— Kuusipäiväiset kilpa-ajot, olkaa hyvä! — ihasteli kolmas. — Kuka lyö vetoa italialaisia tikarinpistäjiä vastaan?

Seuraavassa käänteessä kreikkalainen tarjoutui vaihtamaan Charlesin kanssa paikkaa.

— Antakaa minun ohjata — pyysi hän. — Minä heidät tavoitan, varmasti minä ne sieppaan.

Tämä koski Charlesin ammattikunniaan — sillä hän ylpeili aina merikuntoisuudellaan, mutta antoi kuitenkin peräsimen vangille, ottaen itse tämän paikan. Teimme vielä kolme kierrosta ja kreikkalaisen täytyi tunnustaa, ettei lohivene kulkenut hänen käsissään nopeampaan kuin Charlesinkaan.

— Teette viisaammin, jos jätätte tuon — neuvoi eräs matruusi ylhäältä.

Kreikkalainen rypisti kiukkuisesti kulmakarvojaan ja tavallisuuden mukaan näytti nyrkkiään. Sillävälin eivät minun aivoni levänneet ja viimein keksin keinon.

— Koettakaa vielä, Charles — sanoin minä.

Kun me jälleen käännyimme myötätuuleen, sidoin minä naarausankkuriin nuoran. Nuoran pään kiinnitin veneeseemme ja odotin suotuisaa tilaisuutta saadakseni heittää vehkeen. Italialaiset olivat vielä kerran menossa "Lancashiren kuningattaren" vasenta sivua ja me tulimme jälestä. Pääsimme yhä likemmäksi ja minä teeskentelin ikäänkuin haluaisin tavoittaa heidät kuten ennenkin. Veneen perä oli meistä noin kuuden jalan päässä ja italialaiset nauroivat ivallisesti kadotessaan laivan taa. Tässä silmänräpäyksessä heitin naarausankkurin. Se tarttui mainiosti veneen laitaan ja minä vetäsin sen takaisin, kun nuora jännittyi, lohiveneemme mennessä eteenpäin.

Matruusien joukosta kuului huokaus, joka muuttui heti ihastuksen kiljunnaksi, sillä toinen italialainen tempasi kääntöpääveitsensä ja leikkasi poikki nuoran. Mutta kun me olimme vetäisseet heidät takaisin, eivät he olleet vielä päässeet vaarasta ja Charles hyppäsi paikaltaan perästä ja tarttui veneen perään. Tämä oli sekunnissa tehty, mutta toinen italialaisista antoi Charlesille airolla kovan iskun päähän. Huumaantuneena hoiperteli Charles ja kaatui lohiveneen pohjalle, italialaisten onnistuessa luiskahtamaan jälleen laivan perän suojaan.

Kreikkalainen tarttui peräsimeen ja purjenuoraan jatkaen ajoa, mutta minä jäin Charlesin luo, jonka päästä vuosi veri. Matruusit raivosivat ihastuksesta ja tervehtivät yhtenä miehenä italialaisia. Charles nousi, pitäen toisella kädellä päätään ja katsoi tylsästi ympärilleen.

— Nyt emme anna heidän mistään hinnasta livahtaa käsistämme — sanoi hän tarttuen revolveriinsa.

Kun teimme seuraavan kierroksen, uhkasi hän heitä revolverilla, mutta he sousivat vaieten eteenpäin, vetäisten airoillaan tiheästi ja säännöllisesti, omistamatta pienintäkään huomiota Charlesille.

— Jos te ette pysähdy, niin minä ammun — sanoi tämä uhkaavasti.

Mutta tällä ei ollut mitään vaikutusta, he eivät edes pelästyneet eivätkä aikoneetkaan antautua, vaikka Charles muutamia kertoja ampui vaarallisen läheltä heitä. Ei ollut luultavaa, että hän ampuisi aseettomia ihmisiä, italialaiset tiesivät sen yhtä hyvin kuin mekin, — ja jatkoivat itsepäisesti soutuaan ympäri laivan.