KULKURIELÄMÄÄ

Nuoruudenmuistelmia

Englanninkielinen alkuteos "On the Road"

Suomennos.

Otava, Helsinki, 1919.

SISÄLLYS:

Kiikissä. Vankila. Öisiä kulkureita. Reisupoikia ja kisakissoja. Kaksituhatta. Mullit.

Kiikissä.

Saavuin Niagara Fallsiin "sivuovipullmannissa" eli tavallista puhetapaa käyttääkseni tavaravaunussa. Avovaunua nimitetään, sivumennen sanoen, "gondoolaksi" — korko toisella tavulla. — Saavuin siis iltapäivällä ja astelin suoraa päätä putouksille. Ja kun silmäni sattuivat tuohon ryöppyävien vetten näytelmään, olin hukassa. En saanut itseäni siitä näystä irti temmatuksi edes "yksityisiä" (asuntoja) "kokeillakseni". Ei oikea ateriakaan olisi minua houkutellut. Yö tuli, kaunis kuutamoyö, ja minä ihailin putouksia viiteentoista. Sitten lähdin hakemaan paikkaa, missä saisin "kipata".

"Kipata", "tossata", "flopata" ja "painaa korvaa" merkitsivät kaikki nukkumista. Jokin vaisto sanoi minulle, että Niagara Falls oli "huono" kaupunki "pummeille", ja minä astelin maaseudulle päin. Kiipesin aidan yli ja "tossasin" niityllä. Onnittelin itseäni sillä, että Laki-Jukka ei minua löytäisi. Selälläni heinikossa vetelin lapsen unta. Oli lämmin yö, enkä herännyt kertaakaan koko yönä. Mutta aamun sarastaessa aukenivat silmäni ja minä muistin ne ihmeelliset putoukset. Kiipesin yli aidan ja aloin astella koskea kohti. Oli aikainen — viiden tienoissa — ja vasta kello kahdeksalta voi ajatella aamiaisen kerjuuta. — Oli siis kolme tuntia aikaa ihailla koskia. Mutta kohtalon sallimasta en niitä enää nähnyt.

Kaupunki nukkui vielä sinne saapuessani. Astellessani rauhaisaa katua näin kolme miestä tulevan vastaani. He kävelivät rinnakkain. "Pummeja", ajattelin itsekseni, "minun laillani aikaisin liikkeellä." Otaksumani ei osunut ihan kohdalleen. Olin oikeassa vain 66 2/3 prosenttia. Nuo sivustamiehet olivat kylläkin pummeja, mutta keskellä asteleva ei ollut. Minä ohjasin askeleeni katukäytävän laitaan antaakseni tuon kolmikon mennä ohitse. Mutta se ei mennytkään. Keskimmäisen miehen sanoessa jotakin kaikki kolme pysähtyivät ja hän puhutteli minua.

Silmänräpäyksessä selvisi tilanne minulle. Tuo oli "lentävä" ja nuo pummit pidätettyjä. Laki-Jukka oli aikaisin saalista vaanimassa. Saaliiksi jouduin minäkin. Jos kokemuksiini olisi kuulunut käsitys siitä, mitä seuraavina kuukausina oli edessä, niin olisin juossut henkeni edestä. Hän olisi saattanut ampua, mutta osata olisi pitänyt, jos mieli pysäyttää. Ei olisi voinut juosta perässä, sillä kaksi pummia pivossa on parempi kuin yksi karussa. Mutta minä pysähdyin kuni kuva hänen puhutellessaan. Keskustelumme oli lyhyt.

"Missä hotellissa asutte?"

Siinä se. En tuntenut yhdenkään sen paikan hotellin nimeä enkä voinut väittää asuvani missään niistä. Mutta olin aikaisin liikkeellä. Kaikki minulle epäedullisia seikkoja.

"Saavuin äsken", selitin.

"Weil, käännyhän ympäri ja astele edessäni, mutta ei kaukana. Joku haluaa tavata sinua."

Niin olin kiikissä. Tiesin kyllä, kuka minua halusi tavata. Ja niin kulki tieni, takanani etsivä ja kaksi pummia, suoraa päätä kaupungin vankilaan. Meidät tarkastettiin ja pantiin kirjoihin. En muista millä nimellä sinne jouduin. Ilmoitin nimekseni Jack Drake, mutta kun taskustani löytyi Jack Londonille osoitettuja kirjeitä, seurasi selityksiä, joita en enää muista, enkä siis nyt tiedä, jäinkö Drakeksi vai Londoniksi. Mutta toisen tai toisen niistä täytyy löytyä Niagara Fallsin vankiluettelosta. Tapahtuma-aika oli kesäkuun loppupuoli 1894. Joitakuita päiviä myöhemmin alkoi suuri rautatielakko.

Toimistosta meidät vietiin "Pummiin" lukon taa. Tämä oli pienempäin rikollisten osasto, iso yhteishäkki, ja kun pummit muodostavat näiden pääosan, on heidän rautahäkkinsä nimeksi tullut "Pummi". Täällä oli jo useita samana aamuna tavattuja tovereita, ja vähän väliä avautui ovi ja pari kolme tuupattiin sisään. Lopuksi, kun meitä oli kuusitoista, vietiin meidät ylös oikeussaliin. Ja rehellisesti kuvailen nyt, mitä siellä tapahtui, sillä tiedän Amerikan kansalaisen arvoni siellä saaneen täräyksen, josta en koskaan ole täysin parantunut.

Oikeussalissa oli kuusitoista pidätettyä, tuomari ja kaksi oikeudenpalvelijaa. Tuomari näytti itse pitävän pöytäkirjaa. Ei mitään todistajia. Ei yhtään Niagara Fallsin kansalaista katsomassa, kuinka oikeutta jaettiin heidän yhteiskunnassaan. Tuomari silmäsi juttuluetteloa ja sanoi nimen. Pummi nousi. Tuomari katsoi oikeudenpalvelijaan. "Irtolaisuus, teidän kunnianarvoisuutenne", sanoi tämä. "Kolmekymmentä päivää", sanoi hänen kunnianarvoisuutensa. Pummi istahti, tuomari lausui toisen nimen, ja toinen pummi nousi.

Ensi pummin juttu oli vienyt täsmälleen viisitoista sekuntia. Seuraava kävi yhtä nopeasti. "Irtolaisuus, teidän kunnianarvoisuutenne" ja "kolmekymmentä päivää". Se kävi kuin kello, 15 sekuntia ja 30 päivää.

Mykkää karjaa, mietin minä itsekseni. Mutta annas kun vuoroni tulee, niin näytänpä hänen kunnianarvoisuudelleen. Muutteeksi tämä juuri nyt antoi eräälle syytetyistä puheenvuoron. Sattumalta ei tämä ollut oikea pummi. Hänellä ei ollut ammatin merkkejä. Jos hän olisi tullut luoksemme jossakin rautatien vesitynnyrin luona odotellessamme tavarajunaa, olisimme siekailematta luokitelleet hänet "kisakissain" joukkoon. Nimi vastaa arkajalkoja Pummien Maassa. Tämä oli jo ikäihminen — siinä neljänkymmenenviiden vaiheilla, arvaan. Hartiat vähän kumarassa ja kasvot ahavoituneet.

Vuosikausia oli hän, oman kertomuksensa mukaan, ollut ajurina, muistaakseni Lockportissa, New-Yorkin valtiossa. Liike lakannut menestymästä ja 1893:n huonona aikana sulkenut ovensa. Miehemme oli saanut työtä loppuun asti, mutta viime aikoina hyvin epäsäännöllisesti. Hän kuvaili sitten vaikeuksiaan työnhakumatkoilla seuraavien kuukausien kuluessa — paljon oli työttömiä. Vihdoin hän, arvellen Järvien puolessa saavansa paremmin työtä, lähti Buffaloon. Tietysti olivat rahat lopussa, ja tässä hän oli. Siinä kaikki.

"Kolmekymmentä päivää", sanoi tuomari ja lausui seuraavan nimen. Pummi nousi. "Irtolaisuus, teidän kunnianarvoisuutenne", sanoi oikeudenpalvelija. Kunnianarvoisuus sanoi: "Kolmekymmentä päivää."

Ja niin jatkui toimitus, 15 sekuntia ja 30 päivää kutakin kohti. Oikeuden koneisto kävi sileästi. Nähtävästi ei kunnianarvoisuus ollut vielä syönyt aamiaistaan ja siksi piti kiirettä.

Mutta minun amerikkalainen vereni kuohui. Takanani oli useita sukupolvia amerikkalaisia esi-isiä. Niiden vapauksien joukossa, joiden puolesta esi-isäni olivat taistelleet ja kuolleet, oli oikeus vastata valamiehistön edessä. Tämä oli perintöni, heidän verensä pyhittämä, ja minun velvollisuuteni oli sitä puolustaa. All right, minä uhosin itsekseni; varropas kun pääset minuun.

Hän pääsi. Nimeni, mikä se nyt olikaan, huudettiin. "Irtolaisuus, teidän kunnianarvoisuutenne", kuului, ja minä aloin puhua. Mutta tuomari alkoi puhua ihan yht'aikaa ja sanoi: "Kolmekymmentä päivää." Minä aloin sanella vastalausetta, mutta hän lausui jo listastaan seuraavan nimen. Kunnianarvoisuus pysähtyi vain sen verran, että sai sanotuksi minulle: "Suus kiinni!" Oikeudenpalvelija painoi minut istualleni, ja samalla oli jo seuraava saanut 30 päiväänsä ja sitä seuraava oli myös saamassa.

Kun me kaikki olimme saaneet kolmekymmentä päiväämme, niin tuomari, juuri lähtemäisillään, kääntyi vielä Lockportin mieheen — ainoaan, jonka oli antanut puhua, ja kysyi: "Miksi jätitte työpaikkanne?"

Kun tämä ajomies oli juuri selittänyt, että työpaikka oli jättänyt hänet, ällistyi hän. Alkoi sitten hapuilla: "Teidän kunnianarvoisuutenne kysymys on niin omituinen…"

"Kolmekymmentä päivää lisää, kun jätitte työnne", sanoi tuomari, ja oikeuden istunto oli päättynyt. Tämä oli tulos. Ajuri sai 60, me muut 30 päivää.

Meidät vietiin taas lukon taa ja annettiin aamiaista. Se oli hyvä aamiainen vankila-ateriaksi ja paras, minkä kuukauteen olin saava.

Mutta ällistynyt olin. Tuomittu olin, pilanäytelmätuomiolla, missä minulta oli kielletty oikeuteni saada valamiehistö, vieläpä alkeellisinkin oikeus vastata kysymykseen, myönnänkö itseni syylliseksi. Toinen seikka, jonka puolesta isäni olivat taistelleet, kummitteli aivoissani — habeas corpus (persoonallinen loukkaamattomuus). Minä näytän niille! Mutta kun minä vaadin saada tavata lakimiestä, niin minulle naurettiin. Habeas corpus oli oiva oikeus, mutta minkä arvoinen se oli minulle, kun en saanut tavata ketään ulkopuolista. Mutta minä näytän niille! Eivät ne minua voi täällä ikääni pitää. Odottakaahan, kun pääsen ulos. Sitten tulee teidän vuoronne. Kyllä minä tunnen lakia ja tiedän mikä on oikeuteni, ja minä paljastan. Vahingonkorvaus, jutut ja hälyttävät sanomalehtiuutiset tanssivat silmissäni, kun vartijat tulivat hoputtamaan meitä toimistoon.

Poliisi napsautti käsiraudat oikeaan ranteeseeni. Oohoo, ajattelin, uusi oikeudenloukkaus; odottakaahan. Rautaini toinen rengas livautettiin neekerin vasempaan ranteeseen. Hän oli pitkä mies, kai seitsemättä jalkaa, ja hänen kätensä piti minun kättäni hieman koholla. Lisäksi oli hän iloisin ja risaisin neekeri, minkä elämässäni olen tavannut.

Kaikki saimme samoin rannerenkaat, parittain. Kun tämä oli tehty, vedettiin kirkkaat nikkelikahleet käsirautain keskirenkaan läpi ja pantiin lukot tämän kaksoisrivin alku- ja loppupäähän. Niin olimme kahlekatraana. Kuului marssikäsky, ja kadulle mentiin, kaksi poliisia vartijoina. Pitkä neekeri ja minä saimme kunniapaikan, johdimme kulkuetta.

Vankilan hautahämärän jälkeen huikaisi silmiä auringon valo. En koskaan ollut sitä niin suloiseksi havainnut kuin nyt, kun vankina kilkkavissa kahleissa tiesin siitä eroavani kolmeksikymmeneksi päiväksi. Niin astelimme Niagara Fallsin katuja asemalle, ja meitä töllöttivät ohikulkijat, varsinkin erään hotellin kuistilla olevat matkailijat.

Kahleet olivat pitkät, ja niiden kilistessä astuimme paikoillemme tupakkavaunuun. Niin kiihtynyt kuin olinkin sen loukkauksen johdosta, joka oli kohdannut minua ja esi-isiäni, olin kuitenkin sen verran jalat maassa kiinni, etten vallan mennyt päästäni sekaisin. Uutta oli tämä kaikki minulle. Kolmenkymmenen päivän salaperäinen aika oli edessäni, ja minä haeskelin katsein jotakuta, joka langat tuntisi. Sen olin jo saanut tietää, ettei edessä ollut mikään pikku putka, vaan oikea vankila, jossa oli tuhansia vankeja, joiden tuomiot vaihtelivat kymmenestä päivästä kymmeneen vuoteen.

Takanani olevalla istuimella oli ranteesta kahleeseen kytkettynä vanttera, vankkalihaksinen mies. Oli siinä viidenneljättä tai neljänkymmenen ikäinen. Tarkastelin häntä. Silmännurkista näin ystävällisen veitikan pilkistelevän. Muuten hän oli aika peto, jolla oli pedon moraali, intohimot ja väkivaltaisuus. Mutta minua veti puoleensa tuo silmännurkan vilahdus, joka ilmaisi huumoria, naurua ja ystävällisyyttä, milloin petoa ei ärsytetty.

Hän oli minun maatani. Rannetoverini, neekerin, naureskellen surressa niitä pesutöitä, jotka häneltä nyt menisivät hukkaan, ja junan jyristessä Buffaloa kohti minä puhuttelin sitä miestä. Hänellä oli tyhjä piippu. Minä täytin sen kalliilla tupakallani — siitä olisi tullut kymmenen savukkeen täyttä. Ja mitä enemmän me puhuimme, sitä varmempi olin siitä, että hän oli minun miehiäni, ja minä jaoin kaiken tupakkani hänen kanssaan.

Minun elimistöni on norjaa laatua ja siksi paljon elävän elämän kanssa yhteydessä, että voin sopeutua miltei millaiseen elämään vain. Aloin siis sovittautua tämän miehen elämään ollenkaan aavistamatta, kuinka suureksi hyödyksi se oli minulle oleva. Hän ei ollut koskaan ollut juuri tässä ojennuslaitoksessa, johon olimme matkalla, mutta hän oli suorittanut "yhden", "kahden" ja "kolmen" reisun kursseja eri vankiloissa (reisu on vuosi) ja oli viisautta täynnä. Me tulimme aika hyviksi tuttaviksi, ja minun sydämeni sykähti, kun hän pyysi minua noudattamaan neuvojaan. Hän nimitti minua Jackiksi ja minä häntä myös Jackiksi.

Juna pysähtyi mailin päässä Buffalosta olevalle asemalle, ja kahlekuntamme nousi. En muista sen aseman nimeä, mutta jokin Rock-sanan yhdistelmä se oli. No olipa nyt tuo nimi mikä tahansa, lyhyen matkan me kävelimme ja sitten noustiin raitiovaunuun. Se oli vanhaa kuosia, sellainen, jossa on pitkä penkki kummallakin sivulla. Kaikkia matkustajia kehoitettiin siirtymään toiselle puolelle, ja me asetuimme toiselle kahleiden aikalailla kalistessa. Me istuimme siis niitä ihmisiä vastapäätä, ja muistanpa erään naisen kauhistuneen katseen. Hän kai piti meitä tuomittuina murhamiehinä ja pankkirosvoina. Minä koetin saada esille tuikeimman ilmeeni, mutta rannetoverini, se iloinen neekeri, vain mulautteli silmiään ja naureskeli hokien samoja sanoja: "Jessus sentään! Jessus sentään!"

Me lähdimme vaunusta ja kävelimme vielä sekä pääsimme vihdoin Erie Countyn vankilaan. Taas oli rekisteröitävä, ja jokin nimistäni sieltä kyllä on löytyvä. Myös ilmoitettiin meille, että toimistoon oli jätettävä kaikki arvoesineemme: rahat, tupakat, tulitikut, taskuveitset jne.

Uusi ystäväni pudisti minulle päätään. Virkailija selitti: "Jos ette jätä kaikkia tänne, niin menetätte ne sisäpuolella." Ystäväni pudisti yhä päätään. Hän teki merkkejä käsin toisten selän takana (käsiraudat oli otettu pois). Minä seurasin hänen ohjeitaan ja käärin nenäliinaan kaikki esineet, jotka halusin saada sisäpuolelle. Nämä kääröt pistimme paitamme alle. Panin merkille, että vankilatoverimme, lukuunottamatta paria poikkeusta, joilla oli kellot, eivät antaneet omaisuuttaan konttorimiehelle. He olivat päättäneet salakuljettaa ne jollakin onnenkaupalla sisään. Mutta he eivät olleet niin viisaita kuin minun toverini eivätkä panneet niitä kääröön.

Tähänastiset saattajamme kokoilivat käsiraudat ja kahleet sekä lähtivät Niagara Fallsiin, samaan aikaan kuin meidät ohjattiin vankilaamme. Toimistossa oli meidän joukkoomme liitetty muualta tulleita, niin että olimme nyt 40-50-miehinen kulkue.

Tietäkää te vangitsemattomat, että liikenne on vankilamuurien sisällä yhtä rajoitettu kuin liike-elämä keskiajalla. Ei siellä voi liikkua mielensä mukaan. Aina jonkin askeleen päässä on iso teräshäkkiovi, joka on lukossa. Meidät kuljetettiin parturiin, mutta nämä portit viivyttivät. Siis ensinnä pysähdyttiin ensimmäiseen "halliin". Se ei ole käytävä. Kuvitelkaa pitkähkö kuutio, tiilestä rakennettu ja kuusi kerrosta korkea ja joka kerros koppirivinä, noin 50 koppia rivissä, siis suunnattoman mehiläispesän kaltainen kuutio. Asettakaa tämä maahan ja ympärille seinät ja katto. Sellainen oli Erie Countyn vankilan "halli". Kuvan täydennykseksi lisäätte vielä kapean teräskaiteisen parvekkeen, joka kulkee jokaisen koppirivin päästä päähän, ja muistatte, että keskellä kuutiota käytävät juoksevat yhteen ja niitä yhdistää paloporrasmainen kapeitten teräsportaikkojen yhdistelmä.

Meidät pysäytettiin ensimmäiseen halliin odottamaan vartijaa ovea avaamaan. Siellä täällä liikuskeli vankeja, tukat lyhyinä ja leuat sileinä sekä vankilan raitaisissa puvuissa. Yhden huomasin seisovan kolmannen koppirivin kalterilla nojautuen eteenpäin ja kasvoilla ilme, kuin hän ei huomaisikaan meidän sisälläoloamme, vaan tuijottelisi tyhjään ilmaan. Toverini suhautti hiljaisen äänen. Vanki katsahti alaspäin. Signaalit kulkivat heidän keskensä. Ja sitten kiiti ilman halki toverini nenäliinamytty. Vanki sieppasi sen, ja samassa silmänräpäyksessä se oli kadonnut hänen poveensa ja jälleen hän tuijotti tyhjään ilmaan. Toverini oli käskenyt noudattamaan esimerkkiä. Minä vaanin tilaisuutta, ja kun vartija käänsi selkänsä, katosi minunkin myttyni vangin poveen.

Hetken päästä avattiin ovi ja me marssimme parturitupaan. Siellä oli lisää raitapukuisia — vankilan parturit. Myös oli kylpyammeita, kuumaa vettä, saippuaa ja harjoja. Meidät komennettiin kylpemään, ja kukin sai pestä naapurinsa selän — joutava varokeino tämä tulokylpy, sillä vankila oli täynnä syöpäläisiä. Kylvyn jälkeen saimme kukin vaatesäkin.

"Pistäkää kaikki vaatteenne pussiin", sanoi vartija. "Turha yrittää mitään mukaan. Saatte asettua alastomina riviin. Alle kolmenkymmenen päivän miehet pitävät kenkänsä ja housunkannattimensa. Pitemmäksi aikaa tuomitut eivät mitään."

Tämä tiedonanto otettiin vastaan ällistyksellä. Kuinka voisivat alastomat miehet salakuljettaa mitään ohi tarkastuksen? Vain minä tovereineni olin selvinnyt. Ja nyt kävivät parturit toimeen. He astelivat tulokasparkojen keskellä tarjoutuen ystävällisesti ottamaan talteen heidän vähäiset kapistuksensa ja luvaten tuoda ne heille myöhemmin samana päivänä. Nuo parturit olivat ihmisystäviä sanoistaan päättäen. Kuten Fra Lippo Lippin jutussa seurasi nyt nopea kuormain keventäminen. Tulitikkuja, tupakkaa, riisipaperia, piippuja, veitsiä, rahaa, kaikenlaista katosi parturien avariin paitoihin. He ihan paisuivat, mutta vartijat eivät olleet näkevinään. Ja tuloksen lyhyesti ilmoittaakseni: mitään ei koskaan palautettu. Partureilla ei ollut sellaisia aikomuksiakaan. He pitivät saamansa laillisena saaliinaan. Se oli parturiveijausta. Monta muuta veijausta oli vankilassa, kuten olin oppiva tuntemaan, olinpa minäkin tuleva veijariksi — kiitos uuden ystäväni.

Oli useita tuoleja, ja parturit työskentelivät nopeasti. Nopeimmat tukanleikkuut ja parranajot eläissäni näin tässä parturissa. Miehet saippuoivat itsensä ja parturit vetelivät sileiksi miehen minuutissa. Tukanleikkuu vei aikaa hituisen kauemmin. Kolmessa minuutissa raapaistiin kasvoiltani kahdeksantoistavuotiaan haivenet, ja pääni oli säteilevä kuin biljardipallo. Parrat ja viikset menivät kuten puvut ja muutkin. En ollut ennen havainnut, kuinka todella paljaat me olimme.

Sitten asetuttiin riviin, ja neljä-viisikymmentä oli meitä, alastomia kuin Kiplingin sankarit hyökätessään Lungtungpeniin. Tarkastus oli helppo. Vain kenkämme ja me itse. Pari kolme rohkeata veitikkaa, jotka olivat epäilleet partureita, menettivät nyt tupakkansa ja piippunsa ja mitä muuta oli. Kun tämä oli suoritettu, tuotiin meille uudet vaatteemme — paksut vankilapaidat ja takit ja housut, huomattavan raitaisia kaikki. Minä olin ollut siinä käsityksessä, että raitoihin puetaan mies vasta kun on todistettu syylliseksi hengenrikokseen, mutta nyt pääsin siitä harhaluulosta.

Pukeuduin häpeän pukuun ja sain tuntea lukkorivin marssin esimakua.

Yksinkertaisessa rivissä, kunkin kädet edelläolevan olkapäillä, me nyt marssimme toiseen isoon halliin. Siellä meidät asetettiin riviin seinää vasten ja komennettiin paljastamaan vasemmat käsivartemme. Nuorukainen, lääkeopin ylioppilas, joka harjoitteli meidänmoisen karjan rokottamisella, tuli pitkin linjaa, selviten yhtä nopeasti kuin parturitkin. Lopuksi meitä varoitettiin hankaamasta käsivarsiamme, että veri saisi ruvettua, ja meidät johdettiin kuppeihimme. Tässä tuli ero toverista, mutta sitä ennen hän ennätti kuiskata: "Ime pois."

Niin pian kuin olin kopissani, imin käsivarteni puhtaaksi. Myöhemmin näin miehiä, jotka eivät olleet imeneet ja joiden käsivarsissa oli hirveät lovet, joihin nyrkki olisi mahtunut. Oma syynsä. Miks'eivät imeneet.

Kopissani oli toinen mies. Meistä tuli huonetoverukset. Hän oli nuori, miehekäs veikko, harvapuheinen, mutta kykenevä, niin hyvä toveri kuin vain saattoi löytää, siitä huolimatta, että juuri oli päättänyt kahden vuoden rangaistusajan eräässä Ohion vankilassa.

Tuskin olimme olleet kopissamme puolta tuntia, kun muuan vanki tuli pitkin käytävää ja tirkisti sisään. Se oli äskeinen toverini. Hän kertoi saaneensa vapauden olla hallissa. Hänet päästettiin kopista kello 6 aamulla ja pantiin takaisin vasta kello 9 illalla. Hän kuului hallin puhdistajiin, ja "hallimiehet" olivat heti valinneet hänet luottamusmiehekseen. Hänet tähän toimeen valinnut mies oli myös vanki ja luottamusmies, "ensimmäisenä hallimiehenä" tunnettu. Hallimiehiä oli kolmetoista. Kymmenellä niistä oli hoidettavanaan yksi parveke kullakin ja heidän yläpuolellaan oli ensimmäinen, toinen ja kolmas hallimies.

Me tulokkaat saimme olla kopeissamme sen päivän, että rokotus ennättäisi kuivua, niin kertoi toverini. Seuraavana päivänä tulisi kovaa työtä pihalla.

"Mutta minä toimitan sinut pois työstä niin pian kuin voin", lupasi hän. "Minä toimitan jonkun hallimiehen erotetuksi ja sinut tilalle."

Hän pisti kätensä poveen paitansa alle, veti esille minun nenäliinanyyttini, jossa kalleuteni olivat, pisti sen minulle ja meni edelleen.

Minä avasin mytyn. Kaikki oli siellä. Ei tulitikkuakaan poissa. Me teimme huonetoverini kanssa savukkeet. Kun olin raapaisemassa tulta, pysäytti hän minut. Vuoteillamme oli likainen patja. Hän repi irti kapean kangaspalan ja pyöritti sen pitkäksi, hoikaksi puikoksi. Tämän hän sytytti sillä kalliilla tikulla. Tiukkaan kääritty puuvilla ei leimahtanut liekkiin. Se kyti vain hiljalleen. Se kesti tuntikausia, ja koppitoverini nimitti sitä "taulaksi". Ja kun se lyheni, niin tehtiin toinen, joka sytytettiin vanhasta, puhallettiin ja niin tuli säilyi. Niinpä olisimme voineet antaa Prometeukselle neuvoja, miten säilyttää tulta.

Kello kaksitoista saatiin päivällistä. Häkkimme oven alareunassa oli aukko kuin kanakopissa. Siitä meille pistettiin kaksi palaa kuivaa leipää ja kaksi kulhoa "soppaa". Soppa-annos käsitti litran kuumaa vettä, jonka pinnalla uiskenteli yksinäinen rasvapisara. Oli siinä vähän suolaakin.

Me joimme sopan, mutta emme syöneet leipää. Eipä silti, ettemme olleet nälissämme. Eikä leipäkään ollut huonoa. Mutta meillä oli syymme. Asuintoverini oli havainnut, että koppimme oli täynnä luteita. Joka halkeamassa ja tiilten raossa, mistä muurilaasti oli karissut pois, oli niitä sakeanaan. Nuo alkuasukkaat tulivat ihan kirkkaaseen päiväänkin ja kiertelivät satalukuisina kattoa ja seiniä. Kumppanini oli taitava petojahdissa. Kuten urhea Roland, ritari peloton, oli hän aina valmis taisteluun. Ja olipa se taistelua. Kesti tuntikausia. Se oli teurastusta. Ja kun viimeiset eloonjääneet peräytyivät rakolinnoituksiinsa, oli työmme vasta puolessa. Me pureskelimme suun täydeltä leipää, kunnes se oli pöperönä. Ja kun pakeneva vihollinen pääsi rakoon, niin heti suljimme hänet sinne purutaikinalla. Me uurastimme iltahämäriin, kunnes joka rako ja kolo oli tukittu. Värisen ajatellessani, mitä nälkäkuoleman ja toistensa syömisen näytelmiä esitettiin noiden leipämuurien takana.

Me heittäysimme lavereillemme, väsyneinä ja nälkäisinä, odottamaan illallista. Hyvä päivän työ oli takana ja hyvin tehtynä. Tulevina viikkoina ei ainakaan tarvitsisi syöpäläisistä kärsiä. Me olimme uhranneet päivällisemme, säästäneet nahkamme vatsamme kustannuksella ja olimme tyytyväiset. Mutta kuinka turha on ihmisen ponnistus! Tuskin olimme saaneet pitkän työmme valmiiksi, kun vartija avasi oven. Vangit oli päätetty sijoittaa uudella tavalla ja meidät vietiin kahta kerrosta korkeammalla olevaan koppiin.

Aikaisin seuraavana aamuna avattiin koppien ovet, ja sadat vangit "lukkoriveissä" marssivat vankilan pihalle työhön. Erie-kanava kulkee vankilan taitse. Tehtävänämme oli purkaa lasteja kanava-aluksista, kanniskella isoja taakkoja vankilaan. Ei ollut varjonpaikkaa. Muurien harjoilla kierteli vartijoita käsissään pikakiväärit, ja kuulin sitten, että torneissa oli konekivääreitä.

En surrut. Kolmekymmentä päivää ei ollut koko maailman aika. Voihan täällä koota lisäaineksia sitä hyökkäystä varten, johon varustaudun oikeuden tahraajia vastaan. Minä olin päättänyt näyttää, mitä voi Amerikan poika, jonka oikeudet ja vapaudet oli täten lokaan poljettu. Minulle ei ollut annettu valamiesoikeutta; ei ollut kysytty, myönnänkö itseni syylliseksi; ei ollut käsitelty asiaani minkäänlaisessa tuomioistuimessa (sellaiseksi en sitä Niagara Fallsin laitosta tunnustanut); en ollut saanut puhutella lakimiestä enkä ketään, enkä siis voinut vedota habeas corpus-oikeuteen; naamani oli ajeltu, tukkani leikattu, vangin raidalliset puettu ylleni; minut oli pakotettu kovaan työhön vedellä ja leivällä ja marssimaan häpeällisessä "lukkorivissä" aseistettujen vartijain saattamana — ja mistä hyvästä? Mitä olin tehnyt? Miten olin rikkonut Niagara Fallsin kelpo kansalaisia vastaan, että kaikki tämä kosto minua kohtasi? En ollut edes rikkonut heidän ulkonanukkumissäädöstään vastaan, sillä olin nukkunut ulkopuolella heidän valta-alueensa, maaseudulla. En ollut ateriaakaan kerjännyt enkä edes lanttia riunannut heidän kaduillaan. Olin vain astellut pitkin heidän katukäytäväänsä ja ihmetellyt heidän kuulua putoustaan. Oliko se mikään rikos? Muodollisesti en ollut mihinkään rikokseen vikapää. All right, minä näytän niille, kun pääsen ulos.

Seuraavana päivänä puhuin asiasta eräälle vartijalle. Halusin kutsua sinne lakimiehen. Vartija nauroi minulle. Samoin muut vartijat. En siis päässyt tekemisiin ulkomaailman kanssa. Yritin kirjoittaa kirjeen, mutta kuulin, että ne luetaan ja voidaan takavarikoida ja että "lyhytaikaisilla" ei ollut ollenkaan kirjeoikeutta. Silloin koetin lähettää kirjeitä poispääseväin mukaan, mutta nekin oli löydetty. Vai niin! Sitä mustempi juttu, kun ulos pääsen!

Mutta kuluivatpa vankilapäivät ja "opin hiukan". Kuulin juttuja poliiseista ja poliisioikeuksista ja lakimiehistä; hirveitä, uskomattomia juttuja. Miehet, vangit, kertoivat kauheita kokemuksiaan suurkaupunkien poliisilaitoksista. Ja vielä kauheampia olivat kuulopuheet, joita he kertoivat, miehistä, jotka olivat sinne kuolleet eivätkä enää voineet todistaa. Vuosia myöhemmin olin Lexowin komitean raportista lukeva tosijuttuja vielä kauheampia. Mutta ensi päivinä siellä vankilassa en ottanut uskoakseni.

Vähitellen kuitenkin täytyi uskoa. Näin omin silmin uskomattomia ja hirveitä seikkoja. Ja mitä vakuutetummaksi tulin, sitä enemmän ymmärsin, että oli varottava oikeudenvalvojia ja koko rikosoikeuden koneistoa.

Minun närkästykseni häipyi, ja kauhu täytti mieleni. Vihdoinkin näin, selkein silmin, mitä vastaan olin aikonut nousta. Minä pehmenin ja pienenin. Joka päivä tein entistä lujemman päätöksen, että minä en nosta meteliä, kun ulos vain pääsen. Ainoa pyrkimykseni oli oleva livahtaa pois koko paikkakunnalta. Ja niin teinkin, kun pääsin. Kieli hampaiden takana astelin varovasti ja pujahdin Pennsylvaniaan viisaampana ja nöyrempänä miehenä.

Vankila.

Kaksi päivää raadoin vankilan pihatöissä. Se oli kovaa työtä, ja vaikka minä teeskentelin voimattomuutta vähän väliä, uuvuin lopulta tykkänään. Syy oli ruoan. Sellaisella ei tehdä kovaa työtä. Vain vettä ja leipää saimme. Kerran viikossa olisi meidän kuulemma ollut saatava lihaa, mutta aina ei sitä kaikille riittänyt, ja kun siitä ensin oli kaikki ravinto jo soppaa keitettäessä otettu, ei ollut niin väliä, saiko sitä kerran viikossa maistaakseen vai eikö.

Sitten oli tässä vesi-leipä-ruoassa se oleellinen puute, että kun vettä olisi ollut kyllin, ei leipää riittänyt. Leipäannos oli noin kahden nyrkin kokoinen, ja kolme sellaista sai kukin päivässä. Yksi hyvä puoli, se täytyy myöntää, sillä vedellä oli — se oli kuumaa. Aamulla sitä nimitettiin "kahviksi", päivällä oli sen arvonimi "soppaa" ja illalla se oli naamioitu "teeksi". Mutta samaa vanhaa tuttua vettä se aina oli. Vangit nimittivät sitä "taikajuomaksi". Aamulla se oli mustaa — väri oli saatu poltetuista leivänkannikoista. Päivällä oli siitä väri vähennetty ja lisätty suola sekä tippanen rasvaa. Illalla se tarjottiin punaisenruskeahkon värin mukana, jota oli mahdoton tarkemmin määritellä; se oli hiton huonoa teetä, mutta mainiota kuumaa vettä.

Me olimme nälkäistä väkeä, me Erie Countyn vankilan asukkaat. Vain "pitkäaikaiset" tiesivät, mitä merkitsi riittävä ruoka. Syynä oli se, että ne olisivat pian kuolla kupsahtaneet meidän "lyhytaikaisten" ruokolla. Minä tiesin, että pitkäaikaiset saivat täyttävämpää muonaa, heitä näet oli koko rivi alalattialla meidän hallissamme, ja kun olin hallimiehenä, varastelin heidän ruokiaan, kun niitä kantelin. Ei voi elää pelkällä leivällä, varsinkaan kun sitäkin on vähän.

Tulomatkatoverini täytti lupauksensa. Kahden pihatöissä viettämäni päivän jälkeen minut otettiin kopistani ja korotettiin luottamusvirkaan, "hallimieheksi". Aamuin illoin kannoimme vangeille leivät heidän koppeihinsa, mutta kello 12 käytettiin toista jakotapaa. Vangit tulivat työstä pitkinä riveinä. Astuessaan halliin he irroittivat kätensä edelläolevan olalta. Juuri oven sisäpuolella oli leipäpinoja ja niiden ääressä seisoi ensimmäinen hallimies ja kaksi tavallista. Minä olin toinen niistä. Meidän tehtävämme oli pitää leivät tarjolla vankien marssiessa ohi. Kun minun tarjottimeni tyhjeni, astui toverini tilalle sylyksineen. Kun häneltä loppui, oli minulla taas täysi kantamus. Ja ohi kulkivat rivissä vangit, joista kukin oikealla kädellä otti leipänsä.

Ensimmäisen hallimiehen tehtävä oli toisenlainen. Hän käytti kalikkaa. Seisoi vieressä vaanien. Ja nuo nälkäiset haaskat eivät koskaan päässeet harhaluulosta, että joskus voisi saada siepatuksi kaksi leipää. Minun kokemukseni mukaan ei se koskaan onnistunut. Ensimmäisen hallimiehen kalikka iski kuin tiikerin käpälä tuollaisen uskalikon kättä kohti: hän arvioi hyvin etäisyyden ja oli murskannut niin monta kättä sillä kalikalla, että osui aina ja erehtymättä. Hän ei iskenyt harhaan, ja rikkonutta vankia hän rankaisi tavallisesti pidättämällä tältä sen ainoankin leivän, joten mies sai mennä koppiinsa ainoana aterianaan kupillinen vettä.

Ja väliin, näiden nälkäisten miesten loikoillessa kopeissaan, näin satakin leipää kätkössä hallimiesten kopeissa. Tuo takavarikoimisemme voi näyttää järjettömältä, mutta se kuului saalistukseemme. Me olimme taloudelliset valtiaat hallissamme ja menettelimme sivistyksen valtiaitten tavoin. Meidän hallussamme oli väestön ravintovarastot, ja juuri niin kuin verottajaveljemme ulkopuolella vankilan, me annoimme kansan maksaa.

Teimme kauppaa leivällä. Kerran viikossa saivat pihatöissä olevat viiden sentin kappaleen purutupakkaa. Tämä oli rahaa valtakunnassamme. Kaksi tai kolme leipäannosta siitä tupakasta, se oli vaihtotaksamme. Ja vaihtoivat ne. Eivät siksi, että olisivat pitäneet vähemmän tupakasta, vaan siksi, että pitivät leivästä enemmän. Ah, tiedän kyllä, että menettelimme niin kuin se, joka ryöstää makeisen lapselta, mutta mitäs teit? Meidän oli elettävä. Ja totta kai oli yritteliäisyydestä palkinto tuleva. Sitäpaitsi — olihan meillä vankilan ulkopuolella esikuvat, jotka menettelivät samoin, suuremmassa mittakaavassa vain ja kauniimpia nimiä käyttäen.

En ymmärrä, miten noiden onnettomien raukkojen olisi käynytkään, jos meitä ei olisi ollut! Taivas tietää, että meidän toimestamme kävi leivän kiertokulku Erie Countyn vankilassa. Niin kyllä, me edistimme huolellisuutta ja säästäväisyyttä niiden keskuudessa, jotka tupakkansa uhrasivat. Entäs sitten esimerkki, jonka annoimme. Jokaisen vangin rinnassa asui ainainen kunnianhimo kohota sellaiseksi kuin me olimme ja päästä saalistamaan. Yhteiskunnan tukipylväitä olimme — totisesti!

Tässä oli nälkäinen mies, mutta vailla tupakkaa. Ehkäpä hän oli tuhlari, joka jo oli annoksensa kuluttanut. Hyvä; hänellä oli housunkannattimet. Annoin niistä puolen tusinaa leivänpaloja — tusinankin, jos ne olivat hyvät. En minä niitä housunkannattimia käyttänyt, mutta mitä se teki. Kulman takana asui pitkäaikainen — kymmenen vuotta miestaposta. Hän halusi ostaa housunkannattimet. Sai ne minulta lihaa vastaan. Sitä minä halusin. Tai hänellä oli repaleinen, kanneton romaani. Se oli aarre. Voin lukea sen ja sitten myydä leipureille kakusta tai kokeille lihasta ja kasviksista tai lämmittäjille kunnon kahvista tai jollekin sanomalehdestä, joka joskus livahti taloon, taivas tiesi miten. Kokit, leipurit ja lämmittäjät olivat vankeja kuten minäkin, ja he asuivat hallissamme yllämme olevassa koppirivissä.

Näin vallitsi täydellinen vaihtokauppajärjestelmä Erie Countyn vankilassa. Olipa rahaakin liikkeessä. Sitä saivat väliin lyhytaikaiset salakuljetetuksi, tavallisesti se tuli parturisaalistustietä, tulokkaiden tullauksesta, mutta enimmäkseen sitä tuli pitkäaikaisten kopeista — mistä he sitä saivat, en tiedä.

Asemansa takia oli ensimmäinen hallimies ihan rikkaan maineessa. Lukuisain saalistuskeinojensa lisäksi hän verotti meitä. Me kiskoimme voittoa yleisestä surkeudesta, ja esimiehemme oli ylinnä. Hänen luvallaan me liikettämme harjoitimme, ja lupakirjasta oli maksettava. Kuten sanoin, häntä pidettiin rikkaana; itse en koskaan hänen rahojaan nähnyt, ja hän asui koppiaan yksin kaikessa komeudessaan.

Mutta että rahaa tehtiin tässä vankilassa, siitä näin todistuksen omin silmin, ollessani kolmannen hallimiehen koppitoverina. Hänellä oli seitsemäntoista dollaria. Joka ilta hän laski rahojaan kello 9:n jälkeen, kun meidät oli koppiimme suljettu. Ja joka ilta hän selitti minulle, mikä minua odotti, jos ilmiannoin hänet toisille hallimiehille. Hän pelkäsi rosvoja, ja niitä uhkasikin kolmelta taholta.

Ensinnä vartijat. Niitä voisi tulla kopla, joka saattaisi pieksää hänet muka tottelemattomuudesta ja heittää hänet "yksinäiseen" (maan alla olevaan luolaan); siinä mellakassa ne dollarit saisivat siivet. Sitten voisi ensimmäinen hallimies kiristää ne uhkaamalla erottaa hänet ja ajaa kovaan työhön pihalle. Ja vielä oli kymmenen meitä tavallista hallimiestä. Jos me saimme vainun hänen rikkauksistaan, niin olipa vaara suuri hänen jonakin kauniina päivänä joutua nurkkaan koko joukon kynsissä ja menettää kaikki. Oh, susia me olimme — juuri kuten nekin, jotka Wallstreetillä liiketointa harjoittavat.

Hänellä oli hyvät syynsä pelätä meitä, mutta olipa syytä minullakin varoa häntä. Hän oli iso, lukutaidoton roikale, entinen osterirosvo Chesapeaken lahdelta; oli ollut viisi vuotta Sing-Singissä ja oli yleensä hirvittävä lihaasyövä peto. Hänen tapanaan oli pyydystää ansoilla varpusia, jotka lensivät halliin avoimien ristikkojen lomitse. Saatuaan riistan hän kiidätti sen koppiinsa, ja minä olen nähnyt hänen syljeksivän luita ja höyheniä ahmiessaan sitä raakana. Ei, minä en ilmiantanut häntä toisille hallimiehille. Tässä vasta ensi kerran hiiskahdan niistä dollareista.

Mutta verotinpa minä silti häntäkin. Hän oli rakastunut erääseen naisvankiin. Ei osannut lukea eikä kirjoittaa, ja minä siis luin hänelle kirjeet ja kirjoitin vastaukset. Ja minä otin maksun, tietysti. Mutta ne olivatkin hyviä kirjeitä. Minä kirjoitin niitä antaumuksella, panin niihin parastani, ja voitin naikkosen hänelle; vaikka kyllä minä vähän aavistelen, että se oli rakastunut niihin kirjeisiin eikä mieheen. Sanon toistamiseen, että ne kirjeet olivat suurenmoisia.

Toinen saalistuskeinomme oli "tulen lainaaminen". Me olimme taivaallisia sanansaattajia, tulen tuojia, tuossa salpojen ja telkien rautamaailmassa. Kun miehet tulivat illoin työstä ja olivat teljetyt koppiinsa, halusivat he vetää savut. Silloin me iskimme tuon jumalallisen kipinän, juoksimme pitkin kaltereita, kopilta kopille, kädessä käryävä "taula". Ne, jotka olivat viisaita, tai joiden kanssa me olimme kauppasuhteissa, pitivät taulansa varalta. Mutta kaikki eivät saaneet sitä jumalallista kipinää. Se miekkonen, joka ei kaivanut mitään esille, meni savuitta sänkyynsä. Mutta mitäpä se meitä liikutti? Me pidimme hänet muistissamme, ja jos hän kävi koppavaksi, otti meistä pari kolme hänet käsittelyyn ja antoi "kuka käski".

Tällainen nähkääs oli hallimiesten toimintaohjelma. Meitä oli kolmetoista. Vankeja oli puolisen tuhatta hallissamme. Meidän tuli hoitaa tehtävämme ja pitää järjestystä. Viimeksimainittu oli vartijain tehtävä, mutta he jättivät sen meille. Meidän oli vastattava järjestyksestä; jos emme sitä tehneet, potkittiin meidät takaisin kovaan työhön, saimmepa ehkä maistaa kellariluolaakin. Mutta niin kauan kuin pidimme järjestystä, saimme myös harjoittaa omaa erikoista liiketointa.

Pysähtykääpä hetkeksi ajattelemaan tätä asiaa. Tässä oli meitä kolmetoista petoa puolen tuhannen muun pedon keskellä. Se oli elävä helvetti, se vankila, ja meidän kolmentoista oli hallittava. Mahdotonta oli, petojen luonteisiin katsoen, hallita lempeydellä. Me hallitsimme hirmukeinoin. Tietysti vartijat olivat takanamme. Viime hädässä kutsuimme heitä avuksi, mutta jos sen teimme kovin usein, tuotti se heille häiriötä, jossa tapauksessa he saattoivat ruveta ajattelemaan tarmokkaampain luottamusmiesten ottamista tilallemme. Mutta mepä emme heitä usein kutsuneetkaan, paitsi tyynesti vain, silloin kun tarvitsimme saada jonkun kopin oven auki päästäksemme uppiniskaiseen vankiin käsiksi. Tällöin vartija avasi oven ja asteli pois, ettei joutuisi sen todistajaksi, mitä tapahtui, kun puoli tusinaa hallimiehiä meni koppiin miestä "käsittelemään".

Enpä puhu mitään tämän käsittelyn yksityiskohdista. Mutta sittenkin se oli vain yksi ja kuului lievemmänlajisiin Erie Countyn vankilan kauhuihin, jotka eivät siedä painomustetta. Eipä niitä myöskään osaa aavistaa eikä ajatella. En osannut minäkään, vaikk'en juuri ollut mikään viime kevään kananpoikanen tämän maailman teillä ja olin syvälle kurkistanut ihmisolemuksen kuiluihin. Tarvittaisiin syvälle menevä pohjausluoti, jos mielisi ulottaa sen vankilan pohjamutiin; minä vain keveästi kuorin pintakuohan, sellaisenaan kuin sen näin.

Väliin, esim. aamuisin, kun vangit peseytyivät, olimme me kolmetoista jotenkin yksin heidän keskellään, ja jokaisella heillä oli jotakin hampaan kolossa meitä vastaan. Kolmetoista viittäsataa vastaan — ja pelko oli aseemme. Me emme voineet sallia pienintäkään poikkeusta säännöistä, vähintäkään ylimielisyyttä. Jos sallimme, olimme hukassa.

Sääntömme oli iskeä miestä niin pian kuin tämä suunsa avasi — iskeä raskaasti, iskeä aseella millä vain, mikä käteen sattui, iskeä mies maahan.

Muistan hauskannäköisen nuoren mulatin, joka sai päähänsä mielettömän ajatuksen vaatia oikeuksiaan. Ja selvä oikeushan hänellä oli, mutta se ei häntä rahtuakaan auttanut. Hänen koppinsa oli ylimmässä kerroksessa. Kahdeksan hallimiestä otti sen päähänpiston häneltä puolessatoista minuutissa — sillä juuri sen verran aikaa kului hänen oveltaan parvekkeen päähän ja siitä viisien porrasvälien kautta alastuloon. Hän kulki koko sen matkan kaikkien muiden ruumiinosiensa paitsi jalkojensa varassa, eivätkä ne kahdeksan hallimiestä olleet jouten. Mulatti tupsahti lattialle lähelle minua. Hän nousi jalkojensa varaan ja oikaisihe pystyyn silmänräpäykseksi. Siinä hän leväytti käsivartensa ja päästi hirveän kauhistuksen ja sydäntävihlovan tuskan kiljahduksen. Samassa putosivat vanginvaatteiden viime riekaleet paljastaen hänen ylt'yleensä verta tulvivan ruumiinsa. Sitten hän lysähti kasaan tajuttomana. Hän oli oppinut läksynsä, ja jokainen vanki, joka sen kiljahduksen kuuli, oli myös läksyn oppinut. Minä niiden joukossa. Ei ole kaunis näky se, kun mies murskataan puolessatoista minuutissa.

Kerronpa sitten, kuinka taulasta tulta lainaten saalistettiin. Joukko tulokkaita on sijoitettu hoidossani oleviin koppeihin. Sinä kuljet hehkuva taula kädessä. "Hei, Hessu, annappas tulta", sanoo joku. Tuo merkitsee, että hänellä on tupakkaa. Pistät hänelle taulan ja nojaudut kuin sattumalta kalteriovea vasten. "Voikos Hessu antaa vähän tupakkaa?" sanot. Jos hän ei ymmärrä pelin sääntöjä, vannoo hän juhlallisesti, ettei hänellä ole enää yhtään. Hyvä. Sinä valitat surua ja menet. Mutta tiedät, että taulaa riittää hänelle vain sen päivän. Seuraavana päivänä tulet ja hän sanoo: "Hei Hessu, annas tulta." Sanot: "Eihän sinulla ole tupakkaakaan." Etkä anna. Puolen tunnin, tunnin, parin, kolmen perästä astelet ohi ja mies sanoo lempeällä äänellä: "Tulisitko tänne." Tulet. Pistätä kätesi kalterin raosta ja saat kourasi täyteen kallista tupakkaa. Sitten annat tulta.

Väliin tulee kuitenkin sellainen vanki, jota ei saa riistää. Miehestä mieheen kulkee salaperäinen sanoma, että häntä on kohdeltava säädyllisesti. Mistä sanoma leviää, siitä ei tietoa. Varmaa vain on, että mies on "väleissä". Joko ylempäin hallimiesten tai vartijain kanssa, tai on hyvä kohtelu ostettu ylemmiltä saalistajilta; miten lienee, rauhansa takia on paras jättää hänet rauhaan.

Me hallimiehet olimme välikäsiä ja liikennöitsijöitä. Me välitimme vaihtoa aivan eri osissa vankilaa olevien vankien kesken. Tietysti otimme tullia mennen tullen. Usein täytyi tavaran kulkea puolen tusinan miehen kautta, joista kukin vei veronsa tai vastapalveluksilla maksatti vaivansa.

Väliin jäi velkaa palveluksista, väliin taas oli saamassa. Minä esim. aloitin avustajani velallisena. Viikkoa myöhemmin pisti muuan lämmittäjistä kirjeen käteeni. Oli saanut sen joltakin parturilta. Tämä oli saanut sen siltä vangilta, joka oli auttanut minua tuomaan tavaroita tullessani. Palkkioksi minun oli nyt vietävä perille tuo kirje. Se ei ollut hänen kirjoittamansa, vaan erään pitkäaikaisen, ja oli osoitettu naisosastolle. Oliko se, jolle minun oli kirje toimitettava, sen vastaanottaja vaiko välikäsi hänkin, sitä en tiedä. Sain vain tunnusmerkit ja määräyksen antaa hänelle.

Kaksi päivää kirje oli minulla; sitten tuli tilaisuus. Naisvangit paikkasivat vaatteemme. Joukko hallimiehiä sai toimekseen hakea vaatemyttyjä naisosastolta. Minä laittausin mukaan. Ovi oven jälkeen avautui edessämme, ja vihdoin pääsimme naisosastoon. Isossa huoneessa oli joukko naisia paikkaustouhussa. Silmäni etsivät kuvailtua naista. Näin hänet ja laittausin lähelle. Kotkansilmäiset vartijat pitivät meitä silmällä. Minulla oli kirje kämmenelläni, ja katsein ilmaisin hänelle asian. Hän näytti odottaneen jotakin ja oli varuillaan. Mutta vartijattarista muuan oli hänen vieressään. Jo olivat toverini nostaneet käärönsä hartioilleen. Hetki oli menossa hukkaan. Minä viivyttelin tutkistellen siteitä. Eikö tuo akka nyt osaa katsoa muuanne? — Juuri silloin eräs nainen aloitti pienen pelin erään meikäläisen kanssa — ojensi jalkansa ja tönäisi häntä, tai muuta sellaista. Vartijatar katsahti sinnepäin ja antoi terävän muistutuksen. En tiedä, oliko tuo välikohtaus tahallinen, mutta tilaisuuteni tiesin tulleen. Vastaanottajanaisen käsi valahti sylistä sivulle. Minä kumarruin ottamaan kääröäni, livautin kirjeen hänen käteensä ja sain häneltä toisen. Seuraavana hetkenä oli mytty hartioillani, akan katse kohdistui taas minuun, kun olin viimeinen mies, ja minä riensin tovereitteni jälkeen. Kirjeen annoin lämmittäjälle, tämä toimitti sen parturille, ja tulotoverini käsien kautta se kulki pitkäaikaiselle.

Usein välitimme kirjeitä niin mutkallisia teitä, ettemme tietäneet lähettäjää emmekä vastaanottajaa. Olimme vain renkaina ketjussa. Jossakin pisti vanki jotenkin kirjeen kouraani antaen seuraavan "renkaan" osoitteen. Kaikki tällaiset palvelukset edellyttivät hyväntekiäisiä. Koko vankilan yli ulottui ristirastinen verkko. Ja me, joiden käsissä liikenne oli, otimme kapitalistisesta yhteiskunnasta saamamme opin mukaan raskaita veroja välityspalkkioksi. Me suoritimme palveluksia voitoksemme, vaikka väliin olimme tekevinämme niitä rakkaudestakin.

Koko ajan pysyttelin hyvissä väleissä tulotoverini kanssa. Hän oli tehnyt minulle suuria palveluksia ja odotti minun ne korvaavan. Pois päästessämme oli meidän määrä liikuskella yhdessä ja katsella "hommia". Hän näet oli rikollinen — ei mikään ensi luokan jalokivi kylläkään, vaan sellainen pikkuvoro, joka saattoi varastaa ja rosvota, tehdä murtovarkauksiakin ja hätätilassa päätyä vaikka murhaan. Monta hiljaista hetkeä me haastelimme. Hänellä oli joitakin "hommia" kiikarissa, ja minulla oli määrätty tehtäväni niissä, ja me suunnittelimme tarkoin yksityiskohdat. Olin ollut mukana jos jonkinlaisessa ja sattunut yhteen rikollistenkin kanssa, eikä toverini osannut uneksia, että vain petkutin häntä, antaen hänelle aikaa kolmekymmentä päivää. Hän luuli minun olevan oikeaa lajia, piti minusta, kun en ollut typerä, ja piti minusta luullakseni hieman itsenikin takia. Enpä tietenkään aikonut ryhtyä rosvoilemaan, mutta pöllö olisin ollut, jos olisin hylännyt ystävyyden edut. Joka on kuumalla helvetin laavalla, ei voi tarkoin valita tietään, ja niin oli laitani Erie Countyn vankilassa. Minun piti olla sakin mukana tai tehdä kovaa työtä pihalla veden ja leivän varassa, ja sakissaolo merkitsi välejä hänen kanssaan.

Ei ollut elämämme yksitoikkoista. Joka päivä sattui jotakin, joku sai kaatuvatautikohtauksen, toinen tuli hulluksi, tappeli, tai joku hallimies oli humalassa. Tallukka-Jack, hallimies, oli tähti "lasinpuhaltajani" joukossa. Pillsburg-Joe, toinen hallimies, oli tavallisesti hänen seuralaisensa, ja puheenpartena oli, että Erie Countyn vankila oli ainoa paikka, missä voi olla "tuulessa" joutumatta putkaan. En tiedä, mutta niin kerrottiin, että varastosta jotenkuten saatu kaliumbromidi oli heillä humaltumisvälineenä. Mutta sen tiedän, että hyvän humalan he väliin ottivat.

Hallimme oli kattila, jossa kuohui yhteiskunnan kuona ja pohjasakka — perinnöllisiä tylsämielisiä, rappeutuneita, harhaanjoutuneita älypäitä, kaatuvatautisia, hirviöitä, raukkoja, sanalla sanoen ihmiskunnan painajaisten kokoelma. Varsinkin oli kaatuvatauti edustettuna. Se näytti tarttuvan. Kun yksi alkoi, saivat toisetkin kouristuksia. Olen nähnyt seitsemän yht'aikaa sen kourissa. Heidän valituksiinsa sekaantui mielipuolten raivoaminen. Turhaa oli lähettää hakemaan lääketieteen ylioppilasta tai tohtoria. Mokomilla pikkujutuilla ei saanut heitä vaivata.

Useimmiten sai kouristuskohtauksia 18-vuotias hollantilaispoika. Milteipä kerran päivässä. Pidimme hänet alakerrassa lähellämme. Hänen saatuaan joitakin kohtauksia pihalla hylkäsivät vartijat hänet meidän haltuumme. Hänet pantiin samaan koppiin erään lellipojan kanssa. Tästä ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä. Kun toinen sai kohtauksen, jähmettyi toinen kauhusta.

Hollantilainen ei osannut sanaakaan englanninkieltä. Hän oli farmarin poika ja oli saanut 90 päivää jonkin käsikähmän takia. Ulvoen hän ennusti kohtauksen tuloa. Ulvoi kuin susi. Jäykistyi myös seisoalleen, mikä oli hyvin epämukavaa, sillä lopuksi hän kaatui pitkin pituuttaan maahan. Kun kuulin sen pitkäveteisen ulvonnan, sieppasin luudan ja juoksin hänen kopilleen. Kun meillä ei ollut avaimia, en päässyt sisään. Hän nousi seisoalleen ahtaassa kopissa ja värisi kouristuksissa, silmistä kiertyi valkuainen esille, ja kuului ulvonta kuin kadotetun suusta. En saanut hänen toveriaan ojentamaan kättään avuksi. Tämä vain kiemurteli ylävuoteella tuijottaen tuota ulvojaa. Mies parka. Ei ollut järkensä kovin kirkas ilmankaan. Ihme, ettei mennyt ihan sekaisin.

Minun ainoa aseeni oli luuta. Pistin sen ovihäkin lomitse pojan rintaa vasten ja odotin. Kun kohtaus sitten tuli, alkoi hän huojua edestakaisin. Liikutin luutaani sen mukaan, sillä eihän voinut tietää, milloin hän muksahtaisi eteenpäin. Kun se tapahtui, lievensin luudallani lankeamista. Vaikka teinkin parastani, ei hän koskaan päässyt maahan aivan keveästi, vaan iski naamansa veriseksi kivilattiaa vasten. Kun hän oli siihen kellistynyt, kaadoin sangollisen kylmää vettä hänen niskaansa. En tiedä, oliko se sopiva parannuskeino, mutta tapa oli sellainen Erie Countyn vankilassa. Mitään muuta ei hänelle koskaan tehty. Tunnin pari hän siinä märkänä lojui ja kiipesi sitten laverilleen. Vartijoita ei saanut hakea apuun, sen tiesin. Mitä merkitsi yksi kouristuskohtaus!

Viereisessä kopissa asui omituinen olento — kuusikymmentä päivää, kun oli syönyt Barnumin likaämpäristä. Niin ainakin hän itse kertoi. Oli hyvin löylynlyömä, mutta aluksi varsin lempeä ja rauhallinen. Juttu oli niin kuin hän oli kertonut. Hän oli hairahtunut sirkuksen pihalle ja nälissään syönyt sirkusväen päivällisen tähteitä. "Se oli hyvää leipää", vakuutti hän usein minulle, "ja liha oli verratonta". Poliisi oli nähnyt, ottanut hänet kiinni, ja tässä hän nyt oli.

Kerran kuljin hänen koppinsa ohi kädessäni kappale ohutta rautalankaa. Hän pyysi sitä niin vakavasti, että pistin sen hänelle. Nokkelasti hän paloitteli sen paljain sormin ja kiersi palasista mukiinmeneviä hakaneuloja. Hioi ne teräviksi kopin lattiaa vasten. Sen jälkeen kävin oikeata neulakauppaa. Minä hankin raaka-aineet ja myin tuotteet. Hän teki työn. Palkaksi annoin hänelle ylimääräisiä leipäannoksia ja joskus lihanpalan tai soppaluun, jossa vielä oli ydintä.

Mutta vankilassaolo vaikutti häneen ja hän kävi väkivaltaiseksi. Hallimiehet huvikseen häntä härnäilivät. Täyttivät hänen heikot aivonsa jutuilla suuresta omaisuudesta, jonka hän oli muka perinyt. Vankilaan hänet oli toimitettu, jotta saataisiin se riistetyksi häneltä. Pitihän hänenkin käsittää, ettei likaämpäristä syöminen mikään vankila-asia ollut. Väärin hänet oli tänne tuotu. Se johtui salaliitosta hänen omaisuuttaan vastaan.

Ensin kuulin hallimiesten nauraen kertovan keksinnöstään. Sitten mies kysyi minulta neuvoa, miten saisi miljoonansa itselleen, ja valtuutti minut salapoliisikseen. Minä yritin parhaani mukaan tyynnytellä häntä, puhuin epämääräisesti mahdollisesta erehdyksestä ja lausuin, että saattoi olla toinen samanniminen mies. Hän ihan rauhoittui, mutta kun en saanut hallimiehiä jättämään häntä rauhaan, hölmistyttivät he hänet yhä enemmän. Vihdoin hän pani toimeen metelikkään kohtauksen, kaatoi minut maahan, peruutti salapoliisivaltuuteni ja teki lakon. Neulakaupusteluni lakkasi. Hän kieltäytyi valmistamasta neuloja ja heitteli minua raaka-aineilla, kun kuljin ohitse.

En enää päässyt hänen suosioonsa. Toiset hallimiehet uskottelivat hänelle, että minä olin salapoliisi ja niiden vehkeilijäin palveluksessa. Tekivät hänet ihan hulluksi. Päähänpisto iskeytyi häneen lujasti, ja vihdoin hänestä tuli vaarallinen mielipuoli. Vartijat eivät viitsineet kuunnella hänen juttujaan varastetuista miljoonista, ja hän syytti heitä osallisuudesta rikokseen. Eräänä päivänä hän heitti kupillisen kuumaa teetä yhtä vartijaa vasten, jolloin hänen juttunsa tutkittiin. Vahtimestari puhutteli häntä jonkun hetken kalterien läpi ja vei hänet sitten lääkärien tarkastettavaksi. Hän ei enää palannut, ja usein olen ajatellut, onkohan hän kuollut vai vieläkö mietiskelee niitä miljooniaan jossakin hourujenhoitolassa.

Tulipa vihdoin vapautuksen päivä. Samalla pääsi kolmas hallimies, ja se lyhytaikainen tyttö, jonka olin kirjeilläni hänelle valloittanut, odotteli vankilan portilla. He lähtivät onnellisina yhdessä. Minä lähdin toverini seurassa. Jalan astelimme Buffaloon. Olihan meillä määrä yhdessä pysyäkin! Yhdessä kerjäsimme lantteja ja upotimme ne kolmen sentin oluttuoppeihin. — Mutta koko ajan katselin tilaisuutta päästäkseni hänestä. Satuin saamaan tietooni, milloin eräs tavarajuna lähti. Laskin tarkoin aikani. Kun hetki tuli, olimme kapakassa, edessämme kuohuvat olutlasit. Olisin kernaasti heittänyt hyvästit. Hän oli ollut hyvä toveri. Mutta en uskaltanut. Pistäysin ulos takaovesta ja hyppäsin yli aidan. Se oli nopea kiepsahdus, ja muutaman minuutin kuluttua olin tavarajunassa New-Yorkin ja Pennsylvanian välisellä linjalla.

Öisiä kulkureita.

Kulkuriaikanani kohtasin satoja pummeja, joille hihkaisin tervehdyksen ja jotka siihen vastasivat, joiden sakissa odottelin rautateiden vedenottopaikoilla, keitin "mojakkaa", vedin nenästä poliiseja ja otin vapaakyytejä junissa, ja jotka menivät koskaan tielleni sattumatta. Ja sitten oli pummeja, jotka yhdytin merkillisen usein, ja taas toisia, jotka haamuina minut sivuuttivat, läheltä mutta näkymättöminä, häipyen taas kuulumattomiin.

Muuatta tällaista minä seurasin halki Kanadan neljättä tuhatta mailia rautatietä enkä koskaan häntä elävin silmin nähnyt. Hänen nimensä oli "Pilvipurje-Jack". Ensin näin hänen merkkinsä Montrealissa. Puukolla oli piirretty laivan ääriviivat ja nimi alla sekä L.K. 15-10-94. Se merkitsi, että hän lokak. 15 p. 1894 oli sivuuttanut Montrealin matkalla länttä kohti. Oli päivänmatkan minua edellä. "Seilari-Jack" olin minä siihen aikaan, ja nopsasti leikkasin merkkini hänen laivansa viereen sekä ilmaisin myös olevani länteen päin menossa.

Seuraavan sadan mailin reitillä oli minulla harmillisia sattumia, ja vasta kahdeksan päivän päästä pääsin hänen jäljilleen uudelleen kolmannella mailisadalla Ottawasta länteen. Rautatien vesitorniin oli merkki piirretty, ja sen päivämäärästä päätin, että hänkin oli matkallaan kohdannut esteitä. Oli vain kaksi päivänmatkaa edellä. Minä olin "komeetta" ja "kuningasträmppi", niin myös Pilvipurje-Jack, ja maineeni vaati, että saavuttaisin hänet. Minä "rautateitsin" yötä päivää ja pääsinkin hänen ohitseen; mutta pian hän oli taas edelläni. Oli sitten väliin päivän edellä hän, toisinaan taas minä. Itää kohti kulkevia pummeja myöten sain häneltä väliin terveiset, kun sattui olemaan edelläpäin. Kuulinpa myös, että Seilari-Jack oli herättänyt hänen mielenkiintoansa ja että hän oli minua tiedustellut.

Komea pari me olisimme olleetkin, siitä olen varma, jos olisimme yhteen sattuneet; mutta siinä emme onnistuneet. Minä pysyin hänen edellään yli Manitoban, mutta hän johti halki Albertan, ja aikaisin eräänä kylmänä, harmaana aamuna "Potkivan Hevosen Solan" itäpuolella sain kuulla, että hänet oli nähty tuon solan ja Rogersin solan välillä. Tuo tieto tuli jotenkin omituisella tavalla. Olin matkustanut kaiken yötä "sivuovi-pullmannissa" ja kiipesin siitä viluun kuolemaisillani ruokaa kerjäämään. Jäätävä sumu väikkyi ilmassa, ja minä puhuttelin muutamia lämmittäjiä tallissa. He luovuttivat minulle eväittensä jäännökset, ja lisäksi sain heiltä miltei litran taivaallista "jaavaa" (kahvia). Minä lämmitin sen, ja juuri kun asetuin aterioimaan, ajoi tavarajuna asemalle lännestä päin. Minä näin sivuoven avautuvan ja reisupojan kiipeävän ulos. Sumun läpi hän tuli luokseni. Hän oli jäykkänä kylmästä, ja hänen huulensa olivat siniset. Minä jaoin jaavani ja murkinani hänen kanssaan, sain kuulla Pilvipurje-Jackista, ja kertoipa hän itsestäänkin. Hän oli kotikaupungistani, Kalifornian Oaklandista, ja oli kuuluisan Boo-sakin jäsen, jonka kanssa aika-ajoin olin ollut asioissa. Me puhelimme paljon ja teimme lopun ruokatavaroista puolen tunnin kuluessa. Sitten lähti minun junani, ja minä lähdin länttä kohti Pilvipurje-Jackin jälkiä.

Jouduin viipymään noiden solain välimailla, olin kaksi päivää ruoatta ja kuljin 11 mailia kolmantena päivänä, ennenkuin suupalan sain, ja sentään minun onnistui päästä Pilvipurje-Jackin edelle Fraser-joen varsilla Brittiläisessä Kolumbiassa. Ajoin silloin "matkustajassa" ja tein aikaa; mutta kaipa hänkin oli ollut samanlaisessa junassa ja vielä taitavammin kuin minä, sillä hän pääsi Missioniin edelläni.

Mission on yhdysasema 40 mailia Vancouverista itään, ja siitä pääsee Northern Pacificia pitkin etelään yli Washingtonin ja Oregonin. Ihmettelin, minne päin kaimani lähtisi, sillä luulin olevani edellä. Minä puolestani olin matkalla Vancouveriin. Astuin vesitornin luo jättääkseni siitä tiedon, kun näinkin siihen juuri piirrettynä Pilvipurje-Jackin puumerkin, jossa oli tämän päivän leima. Minä kiidätin Vancouveriin. Mutta hän oli jo mennyt. Oli heti ottanut laivan ja lennätti yhä länttä kohti maailmanympäriseikkailullaan. Totisesti olit sinä kuningasträmppi, sinä Pilvipurje-Jack, ja veljesi on "tuuli, joka maailmoja kiertää". Minä kohotan sinulle lakkiani. Sinä olit oikeata lajia. Viikkoa myöhemmin astuin laivaan minäkin ja "Umatilla" skanssissa — pyrin etelään San Franciscoa kohti. Pilvipurje-Jack ja Seilari-Jack — hei! — Olisimmepa me toisemme tavanneet!

Rautateiden vesitornit ovat trämppien osoitekalentereita. Eivät he joutavan turhamaisuuden takia niihin piirtele nimiään, päivämääriä ja matkojaan. Usein tapasin kulkureita, jotka vakavasti tiedustelivat, enkö ollut nähnyt sellaista ja sellaista "jäykkäniskaa" tai hänen puumerkkiään. Ja usein saatoinkin antaa tietoja tuoreista merkeistä ja niiden osoittamista matkaohjelmista. Ja kiireesti alkoi kyselevä pummi painaa toverinsa jälkeen. Olen kohdannut pummeja, jotka toveriaan etsien ovat kulkeneet yli mantereen ja lähteneet takaisin samalle taipaleelle viipymättä.

"Monika" merkitsee niitä nimityksiä, joita pummit ovat antaneet toisilleen. Jänis-Jussi esim. oli arka ja sai senmukaisen nimen. Ei kukaan olisi itse ottanut nimekseen Höystö-Heikkiä. Varsin harvat kulkurit huolivat muistella menneitä raadantapäiviään, ja niin ovatkin ammatteja muistuttavat nimitykset hyvin harvinaisia. Muistan tavanneeni Valuri-Blackeyn, Maalari-Bobin, Chi-plummarin (putkimiehen), Pannusepän, Meripojan ja Latoja-Hessun. "Chi" (lausutaan "shai") on johdettu Chicago-nimestä.

Kernaasti liittävät pummit nimeensä kotipaikkakunnan nimen kuten: New-Yorkin Tommi, Tyynenmeren Slimi, Buffalo-Smith, Kanton-Tim, Pittsburg-Jack, Troy-Mikko, olipa erään nimityksenä "Hoikka Poika Kaukolasta, vapaa orjan raadannasta". "Shine" (kiilto) on neekerin nimitys, kai johtuen hänen paistavasta naamastaan. Texas-Shine merkitsee siis sekä rotua että kotipaikkaa.

Niiden joukosta, joiden nimistä kävi kansallisuus selville, ovat muistiini jääneet Frisco-Sheeny (juutalainen), New-York-Irish (irlantilainen) ja Englannin Jack. Jotkut saavat nimityksen synnynnäisestä tai muuten hankkimastaan naamanväristä, kuten Valko-Chi, Jersey-Puna, Boston-Musta, Seattle-Rusko, Kelta-Dick — viimeksimainittu eräs mississippiläinen kreoli, joka arvatenkaan ei itse ollut antanut nimeä itselleen.

Texas-kuningas, Hauska-Joe, Isku-Connors, Ukkos-Musta ym. ilmaisivat nimenmuutoksessaan mielikuvitusta, jota taas näyttää puuttuneen niiltä, joiden nimi johti suoraan ruumiillisista seikoista, kuten Vancouver-Hoikka, Detroit-Pitkä, Ohio-Möhkö, Pitkä-Jäkki, Pikku Joju, Nokka-Chi ja Poikkiselkä-Ben. Joidenkin nimissä on lisäkkeitä sellaisia kuin Puhuja-Poika, Apinanpentu, Kokki-Kalle ja Suun-Soittaja — ja hän ainakin oli nimensä ansainnut, se on varma.

San Marcialissa, Uudessa-Meksikossa, oli vesitorniin piirretty seuraava pummien matkaohje: 1. Päätie hyvä, 2. Mullit eivät äkäisiä, 3. Vartiossa voi oikaista, 4. Pohjoiset kehnoja, 5. Yksityiset eivät hyviä, 6. Ravintolat hyviä kokeille, 7. Asema kelpaa iltätyöhön.

N:o 1 ilmaisee, että pääkadulla sopii kerjätä, n:o 2 että poliisit eivät ahdistele pummeja, n:o 3 että ratavartijan kojussa sopii nukahtaa. N:o 4 saattaa merkitä, ettei niissä junissa ole hyvä matkustaa tai ettei ole hyvä kerjätä. N:o 5 varoittaa pyytelemästä asukkailta, ja n:o 6 tietää, että vain keittäjinä olleet pummit voivat toivoa ruokaa ravintoloista. N:o 7:ää en oikein ymmärrä. En tiedä, oliko asemahotelli hyvä jokaiselle illalla kerjätä vaiko vain kokeille, vai olisiko siellä tiedossa silloin puhdistusaputyötä mahapalkalla.

Mutta palatessani öillä tapaamiini kulkureihin kerron eräästä, jonka kohtasin Kaliforniassa. Hän oli ruotsalainen, mutta niin kauan Yhdysvalloissa oleskellut, ettei hänen kansallisuuttaan voinut arvata. Se oli hänen itsensä ilmoitettava. Aivan lapsukaisena hän oli tullut maahan. Tapasin hänet Truckeen vuoristokaupungissa. "Mihin matka, Bo?" oli kummankin kysymys, ja "itään päin" vastasimme molemmat. Koko joukko "jäykkäniskoja" yritti ylimaan junaan, ja ruotsalainen livahti käsistäni siinä mylläkässä. Livahti ohi myös ylimaanjuna.

Minä saavuin Renoon, Nevadaan, tavaravaunussa, ja kun sunnuntaiaamuna olin "jalkaa heittänyt" saadakseni aamiaista ja astelin Piute-leirille katsomaan intiaanien uhkapeliä, niin siinä seisoikin ruotsalainen harrastuksella peliä seuraten. Tietysti lähdimme nyt yhtä matkaa. Hän oli ainoa tuttavani niillä mailla ja minä hänen ainoa tuttavansa. Yhdessä astelimme kuin kaksi tyytymätöntä erakkoa, yhdessä "heitimme jalkaa" päivälliseksi ja yhdessä yritimme "naulata" tavarajunaa iltapäivällä. Mutta hän lensi ojaan ja minä pääsin yksin junaan joutuakseni ojaan erämaassa, 20 mailin päässä Renosta.

Kaikista yksinäisistä asemista tämä oli varmasti yksinäisin. Sitä nimitettiin lippuasemaksi, ja siinä oli hökkeli heitettynä hiekalle, salviapensaiden lomaan. Värisyttävä tuuli puhalsi, yö oli tulossa, ja yksinäinen sähköttäjä, joka asui töllissä, pelkäsi minua. Tiesin, etten häneltä saisi rehua enkä yösijaa. Hänen ilmeisen pelkonsa johdosta en uskonut hänen vakuutustaan, etteivät itään menevät junat siihen koskaan pysähdy. Sitä paitsi, eikö minua juuri viisi minuuttia sitten ollut heitetty ulos idän junasta samalle asemalle! Hän vakuutti, että se oli pysähtynyt määräyksen johdosta ja että vuosi kuluu, ennenkuin taas sellaista sattuu. Hän ilmoitti, että oli vain 12-15 mailia Wadsworthiin ja että minun oli paras lähteä sinne jalan. Minä valitsin kuitenkin odottamisen ja sain nähdä kahden lännen junan kulkevan ohitse pysähtymättä, ja yhden idän tavarajunan. Tuumailinpa, olikohan ruotsalainen siinä! Oli siis lähdettävä "taiseja" (ratapölkkyjä) tallustamaan, ja minä lähdin suureksi helpotukseksi sähköttäjälle, sillä jätin hänen töllinsä polttamatta ja hänet itsensä murhaamatta. Sähköttäjillä on monta syytä olla kiitollisia! Puolenkymmenen mailin päässä oli minun annettava tietä idän ylimaanjunalle. Se kiiti aika vauhtia, mutta ensimmäisellä "umpiportaalla" oli kuin ruotsalaisen hahmo.

Sen vilauksen jälkeen en häntä pitkään aikaan nähnyt. Matkasin yli Nevadan satamailisen ylänköerämaan, öisin pikajunissa, joutuakseni, ja päivisin tavaravaunuissa, nukkuakseni. Oli kevät vielä ja kylmä ylämaisilla laitumilla. Lunta oli siellä täällä laaksoissa, ja vuoret hohtivat valkeina, ja öisin niiltä puhalsi sietämättömän läpitunkeva tuuli, sietämättömämpi kuin mielikuvitus voi keksiä. Ei se ollut mitään vetelehtimistä. Ja muistahan, rakas lukija, että pummit kulkevat sellaisen maan halki suojatta, rahatta, kerjäten ja peitteettä nukkuen. Viimeksimainitun seikan voi vain kokenut käsittää.

Aikaisin illalla saavuin Ogdenin asemalle. Union Pacificin ylimaanjuna oli lähdössä itään, ja minulla oli omat aikeeni. Ratapihan raideverkolla näin jonkun haamun liikuskelevan hämärissä. Ruotsalainen! Pudistimme toistemme käsiä niinkuin kauan erossa olleet veljekset ja havaitsimme, että meillä oli kummallakin hansikkaat. "Mistäs kahmasit?" kysyin. "Konekopista, entäs sinä?" "Ne ovat olleet erään lämmittäjän, joka oli huolimaton."

Me nousimme ylimaanjunan umpiportaalle ja sangen kylmäksi me sen paikan havaitsimme. Tie kulki kapeata vuorenrotkoa pitkin lumipeitteisten vuorten välissä, ja me värisimme ja kertoilimme kokemuksiamme, kuinka olimme päässeet kulkemaan Renon ja Ogdenin välin. Edellisenä yönä olin vain tuntikaudeksi saanut ummistaa silmäni, eikä se junanporras ollut mikään torkkumispaikka. Pysähdyspaikalla astelin veturille. Junamme oli "kaksipäinen", s.o. oli kaksi veturia kiskomassa sitä yli vuorten.

Tiesin, että etumaisen veturin, "tuulenhalkaisijan", nokka oli liian kylmä paikka; niin nousin siis toisen veturin nokalle, jota ensimmäinen veturi suojasi. Astuin karja-auralle ja havaitsin siellä jo olevan jonkun. Pimeässä haparoiden tunsin nuoren pojan vartalon. Hän oli sikeässä unessa. Sovitellen oli veturin nokalla tilaa kahdelle, ja minä käänsin pojan kylkeä sekä kiipesin hänen viereensä. Se oli "hyvä" yö; "kiertolaiset" (junamiehet) eivät häirinneet, eikä tarvinnut herätä koko yönä. Joskus, kun kuumaa kuonaa laskettiin veturista tai se tärähteli pahasti, olin herätä, mutta siihen se jäi, että kiedoin käteni lujemmin pojan ympäri ja nukahdin jälleen veturin huountaan ja pyörien kolkkeeseen.

Ylimaanjuna pysähtyi Evanstoniin eikä päässyt pitemmälle. Edellä oli tapahtunut rautatieonnettomuus. Kuollut kuljettaja oli tuotu sinne, ja hänen ruumiinsa todisti tien vaarallisuutta. Tramppi oli kuollut samalla, mutta hänen ruumistaan ei ollut tuotu nähtäväksi. Minä juttelin pojan kanssa. Hän oli 13-vuotias. Oli karannut kotoaan jostakin Oregonin ääreltä ja pyrki itään isoäitinsä luo. Kertoi todenmukaisesti kovasta kohtelusta kotona. Ja mitäpä hän olisi valehdellut minulle, nimettömälle pummille. Ja tekipä se poika matkaa. Hän ei voinut päästä kyllin nopeasti. Kun ratapäällikkö päätti lähettää junan takaisin Oregon Short Linelle ja siitä takaisin tälle radalle ohi onnettomuuspaikan, nousi poika koneennokalle ja ilmoitti jäävänsä siihen. Tämä oli liikaa ruotsalaiselle ja minulle. Se merkitsi matkalla olemista loputkin siitä kylmästä yöstä 12 mailin takia. Me ilmoitimme odottavamme, kunnes rata oli raivattu selväksi, ja sen ajan päätimme nukkua hyvin.

Mutta eipä ole helpoimpia tehtäviä oudossa kylässä keskiyöllä kylmässä löytää nukkumispaikkaa. Ruotsalainen oli "poikki", ja minulla oli vain kaksi kymmensenttistä ja nikkeli. Joltakin pojalta kuulimme, että olut maksoi nikkelin lasi ja että kapakat olivat koko yön auki. Siinä pelastus. Kaksi lasia olutta, kymmenen senttiä, ja siellä on tietysti kamiina ja tuoleja ja saamme torkkua aamuun. Me lähdimme painaltamaan krouvin valoja kohti rivakasti astuen lumen naristessa jalkaimme alla ja viiltävän tuulen puhaltaessa lävitsemme.

Mutta meille olikin sattunut väärinkäsitys. Olutta sai viidellä sentillä vain yhdessä krouvissa, emmekä me sattuneet siihen. Mutta se mihin satuimme, oli varsin hyvä. Siunattu kamiina hohti valkoisena; oli mukavia koripohjaisia nojatuoleja, mutta baarimies ei ollut hauskan näköinen katsoessaan meihin epäluuloisesti. Eihän nyt voi vaatia, että mies yötä päivää vaatteissaan oltuaan junia muuteltuaan, noessa ja kurassa nukuttuaan vielä olisi asultaan keikari! Meidän "otsikkomme" todistivat ehdottomasti meitä vastaan; mutta mitäpä me siitä. Olihan minulla lunnaat taskussa.

"Kaksi olutta", sanoin vapaasti baarimiehelle, ja hänen täyttäessään laseja nojasimme ruotsalaisen kanssa tarjoilupöytää vasten ja heittelimme syrjäsilmäyksiä nojatuoleihin päin.

Tarjoilija asetti kaksi kuohuvaa lasia eteemme, ja minä löin ylpeänä kymmensenttisen pöytään. Yllätys! Niin pian kuin huomasin erehdykseni, aioin ottaa esille toisen lantin. Mitä siitä, jos jäisikin minulle vain nikkeli (5-senttinen) vieraana vieraassa maassa ollen. Minä halusin maksaa tilaukseni. Mutta tarjoilija ei antanut siihen tilaisuutta. Heti kun hänen silmänsä sattuivat pieneen hopealanttiini, sieppasi hän lasit ja lennätti niiden sisällön altaaseen. Samalla hän ilkeästi meihin katsoen sanoi: "Rupinokat. Senkin rupinokat. Olette aika rupinokkia. Höh!"

En ollut rupinokka eikä ollut ruotsalainenkaan. Nokkamme olivat all right. Miehen sanojen välitön tarkoitus oli meille arvoitus, mutta epäsuoran tarkoituksen me ymmärsimme: hän ei pitänyt naamoistamme, ja olut maksoi epäilemättä 10 senttiä lasi. Minä kaivoin esille toisen kympin ja lausuin huolettomasti: "Luulin viiden sentin paikaksi."

"Rahasi ei kelpaa täällä", vastasi hän työntäen molemmat rahani yli pöydän.

Ikävöivin katsein pistin ne taskuuni ja ikävöivän katseen heitimme niitä siunattuja nojatuoleja ja uunia kohti ja ikävöivin katsein painauduimme ovesta kylmään yöhön. Ja yhä matki baarimies: "Senkin rupinokat."

Sen jälkeen olen nähnyt maailmaa laajalti, matkustanut monissa maissa ja monien kansain keskuudessa, selaillut monia kirjoja, istunut lukuisilla luennoilla, mutta tähän päivään asti, vaikka olen sitä usein miettinyt, en ole saanut järkeeni, mitä sen kapakoitsijan salaperäinen syytös tarkoitti. Sillä meidän nokkamme olivat all right.

Sen yön me nukuimme sähköaseman pannuilla. En muista miten sen paikan löysimme. Kaipa vaisto vei kuin hevosia vedelle tai kirjekyyhkysiä kotiin. Mutta se ei ole hauska yö muistella. Tusina pummeja oli jo ennestään siellä pannuilla, ja liian kuuma oli paikka meille kaikille. Kurjuutemme huipuksi ei koneenkäyttäjä sallinut meidän olla lattialla. Hän käski valitsemaan joko pannut tai ulkoilman.

"Sanoitte tahtovanne nukkua, ja nukkukaa, piru vie", sanoi hän minulle, kun kuumuuden pakosta kiipesin alas.

"Vettä", huohotin pyyhkien hikeä silmistäni, "vettä".

Hän osoitti ovea ja arveli jostakin sieltä ulkoa joen löytyvän. Minä lähdin sitä hakemaan, eksyin pimeässä, putosin pariin kolmeen kuoppaan ja luopuen tuumasta palasin viluissani pannuille. Kun olin päässyt sulaksi, olin janoisempi kuin koskaan. Ympärilläni pummit huokailivat ja haukottelivat, haukkoivat ilmaa ja huohottivat, ärisivät ja örisivät, kiemurtelivat ja kääntelehtivät tuskassaan. Meitä oli monta kadotettua sielua paistumassa helvetin kattilassa, ja koneenkäyttäjä, saatana omassa persoonassaan, antoi meille vaihtoehdon olla siellä tai jäätyä ulkoisessa pimeydessä. Ruotsalainen nousi istualleen ja kirosi hartaasti sitä vaellushalua, joka oli hänet lähettänyt trämppäämään ja näihin kärsimyksiin.

"Kun minä pääsen takaisin Chicagoon", vannoi hän, "niin hankin työtä ja pysyn paikassani, kunnes helvetti jäätyy. Sitten lähden kiertelemään taas."

Ja mikä kohtalon iva! — Seuraavana päivänä, kun junaraunio oli korjattu pois tieltä, se ruotsalainen ja minä lähdimme Evanstonista "appelsiinipikajunan" jäävaunussa, joka oli täynnään aurinkoisen Kalifornian hedelmiä. Tietysti olivat jäälaatikot, joissa matkustimme, kylmän takia tyhjät, mutta meille ne eivät olleet sen lämpimämmät. Me pääsimme niihin vaunujen kattoaukon kautta; ja laatikot olivat galvanoitua peltiä eivätkä hauskat koskettaa pakkasella. Me lojuimme niissä väristen ja hytisten sekä neuvottelimme kalisevin hampain päättäen pysyä niissä, kunnes pääsisimme tämän vieraanvarattoman ylängön yli Mississipin laaksoon.

Mutta täytyihän syödä, ja me päätimme seuraavalla vaihtoasemalla pistäytyä "jalkaa heittämässä" ja sitten rientää takaisin laatikkoihin. Me pääsimme Green Riverin kaupunkiin myöhään iltapäivällä, mutta liian aikaisin illalliseen katsoen. Ennen aterioita on ovien kolkutus kaikkein epäkiitollisinta; mutta me teimme nopean päätöksen, heittäysimme alas vaunun sivuportailta junan saapuessa asemalle ja juoksimme taloja kohti. Jouduimme erillemme, mutta olimme päättäneet tavata jäälaatikossa. Minulla oli ensin huono onni; mutta vihdoin, povessani yhtä ja toista "puraistavaa", juoksin jälleen junaa kohti. Se oli jo menossa ja hyvää vauhtia. Jäähdytysvaunu, jossa piti tavattaman, oli jo mennyt ohi, ja monta vaunua jäljempänä tarrauduin tikkaitten porrasrautoihin, kiipesin nopeasti ylös ja tipautin itseni jäälaatikkoon.

Mutta olipa junamies nähnyt minut kopistaan, ja seuraavalla pysähdyspaikalla, Rock Springsissä, hän pisti päänsä laatikkooni ja sanoi: "Pääsetkö sieltä, sammakonpoika, heti ulos." Tarttui myös kantapäihini ja kiskoi minut ulos. Minä jäin siihen, ja appelsiinijuna sekä ruotsalainen sen mukana vyöryi tiehensä.

Lunta alkoi sataa. Kylmä yö oli tulossa. Pimeän tultua minä kuljeskelin ratapihalla, kunnes löysin tyhjän jäähdytysvaunun. Kiipesin — en tällä kertaa jäälaatikkoon, vaan itse vaunuun. Suljin painavat ovet, ja niiden kumilaidat sulkeutuivat tiiviisti. Seinät olivat paksut. Ulkopuolinen kylmä ei mitenkään päässyt sisään. Mutta sisäpuolinen ei ollut lämpöisempi. Kuinka saada se lämpenemään, siinä kysymys. Mutta "ennen leivätön kuin neuvoton". Kaivoin taskustani joitakin sanomalehtiä. Ne poltin yhden kerrallaan vaunun lattialla. Savu kohosi kattoon. Ei hitustakaan siitä lämpimästä päässyt ulos, ja minä vietin mukavan yön. Ei tehnyt mieleni vähällä herätäkään.

Aamulla satoi vielä lunta. Heittäessäni jalkaa aamiaiseksi menetin yhden idän tavarajunan. Myöhemmin päivällä "naulasin" kaksi junaa, mutta jouduin ojaan kummastakin. Iltapäivällä ei lähtenyt tavarajunia itään. Lunta tuli taajempaan kuin ennen, mutta hämärissä minä olin matkalla ylimaan pikajunan umpivaunun nokalla. Noustessani sille toiselta puolen nousi sille joku toiselta. Se oli Oregonista karannut poika.

Lumipyryssä ei pikajunan ensimmäisen vaunun porras ole mikään kesäasunto. Tuuli menee suoraan läpi ja kimmahtaa vaunun seinästä takaisin. Seuraavassa pysähdyspaikassa, pimeän tultua, menin lämmittäjän puheille. Tarjouduin lapioimaan hiiliä hänen rataosansa päähän asti, Rawlinsiin. Tarjoukseni otettiin vastaan, työni oli kivihiilimöykkyjen pienenteleminen lumisessa tenderissä ja niiden lämmittäjälle lapioiminen: Mutta kun ei ollut työtä koko aikaa, pääsin välillä pistäytymään konekopissakin.

"Kuules", sanoin lämmittäjälle ensi hengähdyslomallani, "tuolla vaunun nokalla on pieni poikanen. Hänen on kylmä."

Union Pacificin veturinkopit ovat tilavat, ja me sijoitimme poikasen lämpimään nurkkaan lämmittäjän istuimen alle, johon hän heti nukahti. Me saavuimme Rawlinsiin keskellä yötä. Täällä oli veturin mentävä talliin ja sijalle otettiin toinen. Junan pysähtyessä hyppäsin veturilta suoraan ison, päällystakkiin puetun miehen syliin. Hän alkoi tehdä kysymyksiä, mutta minä kysäisin tiukasti, kuka hän oli. Yhtä tiukasti hän vastasi olevansa sheriffi (poliisipäällikkö). Minä vedin sarveni sisään, kuuntelin ja vastailin.

Hän kuvaili sen pojan tuntomerkit, joka nukkui kopissa. Minä ajattelin nopeasti. Perhe oli nähtävästi pojan jäljillä, ja poliisi oli saanut sähköteitse määräyksiä. Kyllä, minä olin nähnyt pojan. Ensin Ogdenissa. Päivä sopi sheriffin tietoihin. Mutta se nulikka oli yhä jossakin jäljelläpäin, selitin minä, sillä hänet oli heitetty ojaan juuri tästä pikajunasta sen lähtiessä Rock Springsistä. Ja koko ajan rukoilin itsekseni, ettei se nulikka vain heräisi, tulisi alas ja saattaisi minua kiikkiin.

Sheriffi jätti minut lähteäkseen tiedustelemaan asiaa junamiehiltä, mutta ennen lähtöään hän sanoi: "Bo, tämä paikka ei ole sinua varten. Ymmärrät? Sinä lähdet tällä junalla edelleen, etkä erehdy. Jos tapaan sinut…"

Minä vakuutin, etten ollut omasta halustani hänen kaupungissaan, että siihen oli ainoana syynä junan pysähtyminen ja että hän ei näe savuakaan minusta, kun lähden hänen pyhästä kaupungistaan.

Hänen lähdettyään junamiehiä haastattelemaan hypähdin takaisin veturinkoppiin. Poikanen oli hereillä ja hieroi juuri silmiään. Minä kerroin hänelle uutisen ja käskin hänen mennä mukana talliin. Ja lyhyesti sen asian kuitatakseni sanon, että nulikka lähti samassa ylimaanjunassa edelleen veturinnokalla, ohjeenaan ensi pysähdyspaikalla yrittää lämmittäjän luvalla veturinkoppiin. Minä puolestani jouduin ojaan. Uusi lämmittäjä oli nuori eikä uskaltanut rikkoa yhtiön säädöstä, ettei saa laskea kulkureita veturiin, ja niin hän palautti minut alas noustessani tarjoamaan apuani hiilien lapioimisessa. Toivon sen poikasen sentään saaneen hänet heltymään, sillä veturinnokalla olo siinä myrskyssä olisi merkinnyt kuolemaa.

Omituista kyllä en muista tarkalleen, miten Rawlinsissa jouduin ojaan. Muistan vain, kuinka katsoin lumimyrskyyn katoavaa junaa ja lähdin kapakkaan saadakseni jotakin lämmintä. Siellä oli valoisaa ja lämmintä. Elämä parhaillaan. Farao-, ruletti-, noppapeli- ja pokeripöydät täydessä käynnissä ja jotkut hullut karjapojat pitivät äänekästä iloa. Minun oli juuri onnistunut veljestyä heidän kanssaan ja olin kumoamassa ensimmäistä ryyppyäni heidän kustannuksellaan, kun raskas käsi laskeutui olalleni. Minä käännähdin ja huokaisin. Sheriffi!

Sanaakaan sanomatta hän johdatti minut ulos tuiskuun.

"Ratapihalla on appelsiinijuna", hän sanoi.

"On pirun kylmä yö", sanoin minä.

"Se lähtee kymmenen minuutin kuluttua", sanoi hän.

Siinä kaikki. Ei mitään keskusteltavaa. Ja siinä junassa minä lähdin. Olin jääkaapissa. Luulin jalkaini paleltuvan piloille ennen aamua, ja viimeiset parikymmentä mailia Laramiehin minä tanssin vaunun portailla. Pyry oli niin sakea, etteivät kiertolaiset minua nähneet, enkä olisi välittänyt, vaikka olisivat nähneetkin.

Neljännestaalallani ostin lämpimän aamiaisen Laramiessa ja heti olin taas ylimaanjunan pakettivaunun portailla kiiveten sen mukana yli Kalliovuorten selkärangan. Eipä ole tapana kulkurien matkustella pikajunissa päivisin, mutta tässä myrskyssä en luullut junamiesten hennovan heittää miestä ojaan. Eivätkä heittäneetkään. Tulivat vain joka pysähdyspaikalla katsomaan, enkö vielä ollut kuoliaaksi paleltunut.

Amesin muistomerkin luona vuorten korkeimmalla kohdalla — en muista korkeuslukua — tuli jarrumies luokseni viimeisen kerran. "Kuules, Bo", sanoi hän. "Näetkö tuota tavarajunaa tuolla sivuraiteella?"

Näin minä. Se oli kuuden jalan päässä. Muuten en siinä myrskyssä olisi sitä nähnytkään.

"Weil, siinä on eräässä vaunussa Kellyn armeijan jälkisakki. Niillä on olkia allaan ja niitä on niin paljon, että vaunu pysyy lämpimänä."

Hänen neuvonsa oli hyvä, ja minä noudatin sitä, kuitenkin valmiina, jos hän olisi pistänyt "vasenkätistä", kiepsahtamaan takaisin pikajunaan. Mutta hän oli puhunut totta. Minä löysin vaunun — se oli iso jäähdytysvaunu, jonka tuulenalusovi oli avattu ilmanvaihtoa varten. Kiipesin ylös ja astuin sisään. Polkaisin miehen jalalle ja toisen käsivarrelle. Valoa oli niukalti, ja minä näin vain sääriä, käsivarsia ja miesruhoja merkillisessä sekasorrossa. Eipä muualta voisi löytää sellaista ihmisaineistoa. Ne olivat pitkällään, poikkipuolin, toistensa yli ja ympäri. Neljäyhdeksättä reimaa pummia ottaa aika tilan, kun ovat pitkällään. Ne miehet, joille astuin, taisivat vähän ärähtää. Niiden ruumiit ainakin liikahtivat kuin meren aallot ja ihan tahtomattani painoivat minua eteenpäin. En nähnyt mitään olkista paikkaa, mihin astua, ja niin astuin yhä miesten jäsenille. Levottomuutta syntyi niiden keskuudessa, ja minua lykättiin yhä eteenpäin. Menetin tasapainoni ja putosin istualleni. Onnettomasti kyllä jäi alleni jonkun pää. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kohahtanut kontalleen vihassa, ja minä lensin kautta ilman. Mikä ylös lentää, sen on alas tultava, ja minä tulin alas toisen miehen pään kohdalle.

Mitä sen jälkeen tapahtui, se on vain hyvin epäselvänä muistossani. Kuljin kuin puimakoneen läpi. Minut lennätettiin vaunun toisesta päästä toiseen. Ne kahdeksankymmentäneljä pummia vanuttivat minua, kunnes minusta ei ollut paljoa jäljellä, ja silloin kuin ihmeen kautta näin olkisen paikan, johon asetuin. Olin päässyt sakkiin, ja hauskaan sakkiin tosiaankin. Koko sen päivän lennätimme eteenpäin lumimyrskyssä, ja ajan kuluksi päätettiin, että kunkin oli kerrottava tarina. Ehtona oli, että jutun oli oltava hyvä, ja lisäksi sellainen, jota kukaan ei ennen ollut kuullut. Rangaistukseksi säädettiin se puimakonesatsi. Kukaan ei sitä hankkinut itselleen. Ja sanonpa heti, etten koko elämässäni ole kuullut niin mainiota kertomuskokoelmaa. Koossa oli neljäyhdeksättä miestä kaikista ilmansuunnista — minä viidentenäyhdeksättä — ja jokainen kertoi mestarinäytteen. Täytyi, sillä vaihtoehtona oli puimakone.

Myöhään illalla saavuimme Cheyenneen. Lumimyrsky oli huipussaan, ja vaikka viime ateriamme oli ollut aamiainen, ei kellään ollut halua lähteä jalkaa heittämään illaliiseksi. Koko yön me vielä matkasimme myrskyssä, ja seuraava päivä tapasi meidät Nebraskan ihanilla lakeuksilla, ja yhä olimme matkalla. Mutta me olimme irti myrskystä ja vuoristosta. Siunattu aurinko paistoi yli hymyilevän maan, emmekä me olleet syöneet neljäänkolmatta tuntiin. Saimme tietää, että juna saapuu puolenpäivän aikaan kaupunkiin, jonka nimi oli kai Grand Island.

Me keräsimme kolehdin ja lähetimme sähkösanoman sen kaupungin viranomaisille. Sen tekstinä oli, että 85 tervettä, nälkäistä pummia saapuu puolenpäivän junassa ja että olisi mainio juttu, jos heille olisi päivällinen valmiina. Niillä viranomaisilla oli kaksi tietä valittavana. He voivat ruokkia meidät tai heittää vankilaan. Viimeksimainitussa tapauksessa heidän täytyisi joka tapauksessa ruokkia meitä, ja he päättivät viisaasti kyllä, että yksi ateria sai riittää.

Kun tavarajuna saapui kaupunkiin, istuimme me vaunujen katoilla heilutellen jalkojamme päivänpaisteessa. Koko kaupungin poliisivoima kuului vastaanottokomiteaan. He johtivat meidät pikku sakkeina kaupungin eri hotelleihin ja ravintoloihin, missä päivällinen oli meille valmistettuna. Olimme olleet kuusineljättä tuntia ruoatta emmekä tarvinneet opastusta, mitä tehdä. Sen jälkeen meidät marssitettiin takaisin asemalle. Poliisi oli varmuuden vuoksi pakottanut tavarajunan odottamaan meitä. Se lähti hitaasti, ja viisiyhdeksättä kulkuria rimpuili sen vaiheilla tarttuen seinänvieriportaisiin. Me "valtasimme" junan.

Sinä iltana emme saaneet illallista — ei saanut sakki, mutta minä kyllä. Näet illallisen aikaan, kun juna oli lähdössä jostakin kylästä, kiipesi vaunuun, jossa juuri pelasin pedroa kolmen muun jäykkäniskan kanssa, muuan mies. Hänen paitansa rinnus oli epäilyttävästi pullollaan. Kädessä hänellä oli kuhmuinen peltipurkki, josta nousi tuoksu. Minä haistoin "jaavaa". Annoin korttini katselevalle toverille ja pyysin anteeksi poistumistani. Sitten, vaunun toisessa päässä, kateellisten katseitten seuraamana minä jaoin hänen jaavansa ja paitansa sisällyksen hänen kanssaan. Se mies oli ruotsalainen veikkoni.

Kymmenen maissa illalla päästiin Omahaan.

"Vaihdetaan sakkia", sanoi hän.

"Vaikka vain", sanoin minä.

Junan saapuessa Omahaan olimme valmiit täyttämään aikomuksemme. Mutta Omahan asukkaat olivat valmistuneet myös. Ruotsalainen ja minä roikuimme sivuportaissa valmiina tipauttamaan itsemme alas. Mutta juna ei pysähtynytkään. Lisäksi oli rivi poliiseja, napit ja tähdet loistaen sähkövalossa, radan kummallakin puolella. Ruotsalainen tiesi, ja minä tiesin, mitä meille tapahtuisi, jos niiden syliin tipahtaisimme. Me emme hellittäneet portaistamme, ja juna kulki edelleen yli Missouri-joen Council Bluffsiin.

"Kenraali" Kelly oli kahdentuhannen pumminsa kanssa leirillä Chautauqua-puistossa muutaman mailin päässä. Me olimme hänen armeijansa jälkijoukon loppusakki ja lähdimme nyt marssimaan leirille. Ilta oli kääntynyt kylmäksi, ja raskaat tuulenpuuskaukset, sateen mukana tullen, kastelivat ja saivat meidät värisemään. Joukko poliiseja vartioi meitä ja seurasi leiriin asti. Ruotsalaisen kanssa vaanimme sopivaa tilaisuutta ja pääsimme pujahtamaan tiehemme.

Sade tuli alas kuuroina, ja pimeässä, missä ei nähnyt mitään kasvojensa edessä, me hapuilimme kuin sokeat. Vaistomme ohjasi meitä, sillä pian osuimme krouvin kohdalle — ei avoimen ja vilkasliikkeisen, ei myöskään sellaisen, joka yöksi oli suljettu, eikä sellaisenkaan kapakan kohdalle, jolla on vakituinen osoite, vaan me satuimme sellaiselle krouville, joka oli tukkien varassa siirrettävissä toiseen paikkaan. Ovet olivat lukossa. Ilkeä tuuli ja sade olivat niskassamme. Emme epäröineet. Rikki rysähti ovi, ja me painuimme sisään.

Minä olen ollut monasti huonossa yökortteerissa, "kantanut lippua" kaiken yötä helvetillisissä suurkaupungeissa, maannut vesilätäköissä, nukkunut lumessa kahden huovan alla lämpömittarin osoittaessa 74 astetta (Fahrenheitia) alle nollan, mutta sen voin vakuuttaa, etten surkeampaa yötä ole viettänyt kuin sen yön siinä siirrettävässä kapakassa sen ruotsalaisen seurassa Council Bluffsissa. Talo kun oli tukkien varassa, niin tuuli vihelsi sen lukuisissa lattia-aukoissa. Toiseksi sen varastot olivat tyhjät; ei ollut pulloihin pantua tulivettä, millä lämmitellä ja saada kurjuutensa unohtumaan. Meillä ei ollut peitteitä, vaan märkinä pintaa myöten koetimme nukkua. Minä vääntäysin kapakkatiskin ja ruotsalainen pöydän alle. Lattian aukot tekivät nukkumisen mahdottomaksi, ja vähän päästä kiipesin tiskille. Ja hetken kuluttua kiipesi ruotsalainen pöydälleen.

Ja siinä minä väristen rukoilin aamun koittamista. Minä värisin, kunnes en enää voinut väristä, kunnes värisemislihakset uupuivat ja vain tuottivat ankaraa tuskaa. Ruotsalainen vaikeroi ja huokaili: "Ei koskaan enää, ei koskaan." Hän hoki tätä lausetta alinomaa, keskeyttämättä, tuhatkertaisesi; ja kun hän torkahti, hoki hän sitä unissaankin.

Aamun harmaan valon koittaessa me lähdimme tästä kidutuksen paikasta ja tulimme sumuiseen, kylmään, värisyttävään ilmaan. Me kompuroimme rautatielle. Minä päätin palata Omahaan heittämään jalkaa aamiaiseksi, ja toverini päätti lähteä Chicagoon päin. Eron hetki oli tullut. Kohmettuneet kätemme ojentuivat toisiaan kohti. Me värisimme kumpikin. Kun koetimme puhua, ei jähmettyneiltä huulilta ääntä lähtenyt. Siinä seisoimme yksin, maailman hylkääminä; näimme vain rautatien, jonka kumpikin pää haihtui häilyvään sumuun. Me tuijotimme mykkinä toisiimme käsien alkaessa puristaa toisiaan toverillisesti. Ruotsalaisen kasvot olivat siniset vilusta, ja minun mahtoivat olla samanlaiset.

"Ei enää koskaan, vai mitä?" sain sanotuksi.

Sanat pyrkivät muodostumaan hänen kurkussaan, sitten tuli hänen kylmettyneen sielunsa pohjasta heikko kuiskaus: "Ei koskaan kulkuriksi."

Hän pysähtyi, mutta jatkoi sitten lujemmalla äänellä: "En enää lähde kulkuriksi. Hankin työpaikan. Paras olisi sinunkin. Tällaisista öistä saa reumatismin."

Hän puristi kättäni: "Hyvästi, Bo."

"Hyvästi, Bo", sanoin minä.

Sumu nielaisi meidät helmaansa. Se oli lopullinen eromme. Mutta tässä on tervehdykseni, veli Ruotsalainen missä lienetkin. Toivon, että sait haluamasi työpaikan.

Reisupoikia ja kisakissoja

Aina vähän väliä saan sanomalehdistä, aikakaus- ja tietosanakirjoista lukea elämäkerrallisia kuvauksia itsestäni, joissa sievin lausein sanotaan minun ruvenneen kulkuriksi tehdäkseni yhteiskunnallisia tutkimuksia. Tämä on elämänkertojien puolelta hyvin ystävällisesti tehty, mutta tieto on epätarkka. Minusta tuli kulkuri, trämppi — niin, sen elämänhalun takia, mikä minussa oli, sen levottoman vaellushalun takia, mikä kuohui veressäni. Yhteiskuntatutkimus tuli jälkeenpäin niinkuin sukeltaessa pinnan kastuminen. Minä lähdin kulkurien poluille, koska en voinut olla lähtemättä, koska ei ollut rautatielipun hintaa taskussani, koska olin sellaiseksi syntynyt, etten voinut tehdä työtä alinomaa "samalla vuorolla", ja koska — niin, koska oli helpompi lähteä kuin olla lähtemättä.

Olin siihen aikaan kotikaupungissani, Oaklandissa, ja olin kuusitoistavuotias. Olin myös saavuttanut häikäisevän maineen valitsemassani seikkailijasakissa, jossa olin tunnettu "Osterirosvojen Prinssinä". Totta on, että piirini ulkopuolella olevat kunnialliset lahtilaivurit, lastaajat, jahtimatruusit ja osterien lailliset omistajat nimittivät minua "hamppariksi", "heittiöksi", "varkaaksi" ja "rosvoksi" ja antoivat muita vähemmän sieviä nimityksiä — joita kaikkia pidimme kunnianiminä ja jotka kohottivat omanarvontuntoani korkealla istuimellani. En ollut silloin vielä lukenut Miltonin "Kadotettua paratiisia", mutta kun sitten tutustuin sen säkeeseen: "Parempi herrana helvetissä kuin taivaassa palvelijana", niin tunsin, että suurten sielujen ajatukset kulkevat samoja ratoja.

Tähän aikaan tapahtumain onnekas yhteensattuma heitti minut kulkurien poluille. Ei sattunut olemaan osterinpyynnissä mitään tehtävää, minun oli haettava Beniciasta, neljänkymmenen mailin päästä, joitakin huopia, ja Porta Costassa, muutaman mailin päässä Beniciasta, oli muuan vene poliisilla panttina. Nyt oli tämän veneen omistaja tuttavani, nimeltä Dinny McCrea. Veneen oli Whisky-Bob, toinen tuttava, varastanut ja jättänyt Porta Costaan. (Whisky-Bob parka, vasta viime talvena vedettiin hänen ruumiinsa lahden vedestä ja sen oli ampunut täyteen reikiä ties kuka.) Minä olin tullut "ylävirralta" alas vähää ennen ja ilmoittanut Dinny McCrealle hänen veneensä olinpaikan, ja hän oli tarjonnut minulle kymmenen dollaria sen tuomisesta Oaklandiin.

Aikaa minulla oli. Istuin laiturilla jutellen asiasta Kreikan-Nikin kanssa, joka hänkin oli jouten oleva osterirosvo. "Lähdetään", sanoin Nikille, ja hän oli suostuvainen. Oli muuten "poikki". Minulla oli sentään viisikymmentä senttiä ja pieni vene. Edellinen sijoitettiin jälkimmäiseen leivän, suolalihan ja sinappirasian muodossa. (Me söimme halulla ranskalaista sinappia siihen aikaan.) Sitten myöhään iltapäivällä nostimme purjeen ja lähdimme. Purjehdimme koko yön, ja seuraavana aamuna, nousevan vuoksiaallon harjalla, tuulen työntäessä takaapäin tulimme uljaasti Carquinez-väylää pitkin Porta Costaan. Siinä oli varastettu vene, tuskin viidenkolmatta jalan päässä laiturista. Me laskimme siihen kiinni ja pudotimme pienen purjeemme. Lähetin Nikin kohottamaan ankkuria ja kävin itse purjenuoria irroittamaan.

Laiturille juoksi mies ja huusi meille jotakin. Se oli poliisi. Silloin muistui mieleeni, etten ollut ottanut Dinnyltä valtakirjaa hänen veneensä haltuunottamiseksi.

Sitäpaitsi tiesin poliisin vaativan viisikolmatta dollaria veneen talteenottamisesta ja hoitamisesta. Minun viimeinen puolidollariani oli mennyt suolalihaan ja ranskalaiseen sinappiin, ja palkkiota oli tiedossa vain kymmenen dollaria. Minä vilkaisin Nikkiin. Hänellä näytti olevan ankkuri nousemassa. "Vedä hiidessä", kuiskasin hänelle ja käännyin vastaamaan poliisille. Puhuessamme yht'aikaa kohtasivat sanamme toisensa veden yllä ja törmäsivät vastakkain. Nikki veti ankkuria niin että luulin jonkun suonen kädestä repeävän. Kun poliisi oli lopettanut uhkauksensa ja varoituksensa, kysyin häneltä, kuka hän oli. Sinä aikana, jonka hän tuhlasi sen selittämiseen, sai Nikki ankkurin irti. Minä tein nopeita laskelmia. Poliisin jalkain luona olivat portaat ja niiden alapäässä vene. Siinä airot. Mutta se oli munalukossa. Sen varaan minä tein laskelmani. Tunsin poskillani tuulen viiman, näin veden vuolteen, katsoin montako nuoranpäätä vielä oli päästettävä, silmäsin taljoja ja pylpyröitä ja tiesin kaiken olevan kunnossa sekä heitin arvelemiset hiiteen.

"Ankkuri veneeseen", huusin Nikille, tempasin nuorat irti kiittäen kohtaloa siitä, että Whisky-Bob oli sitonut ne vetosolmuun eikä "umpeen".

Poliisi oli hypähtänyt portaitten alapäähän ja hapuili lukkoa. Ankkuri nousi veneeseen, ja viimeisen siteen käsissäni irroittuessa sai poliisi veneensä irti ja tarttui airoihin.

"Nosta", komensin ojentaen Nikille toisen ja tarttuen itse toiseen nostoköyteen. Poliisi oli juuri tarttumassa aluksemme perään. Tuulenpuuska täytti samassa purjeemme, ja me tempauduimme liikkeelle. Mainiota. Jos olisi ollut musta lippu, olisin kohottanut sen riemuiten. Poliisi nousi seisomaan, ja hänen kielensä elävyyden rinnalla kalpenivat kirkkaan päivän värit. Tapaili myös ampuma-asetta.

Mutta emmehän me varastaneet sitä venettä. Se ei ollut hänen. Mehän vain varastimme hänen palkkionsa, joka oli hänen erityinen keinottelumuotonsa. Emmekä me sitäkään itsellemme varastaneet, vaan tuttavalleni Dinny McCrealle.

Benician ohi tulimme muutamassa minuutissa, ja muutaman hetken päästä olivat myös minun huopani veneessä. Käänsimme aluksen kulkemaan höyrylaivalaiturin päitse, niin että näkisimme, jos sille joku tulisi. Eihän sitä tiennyt. Ehkäpä Port Costan poliisi oli soittanut Benician poliisille kertoen tulostamme. Pidimme sotaneuvottelun. Lojuimme kannella auringon lämpimässä, raittiin viiman vilvoittaessa kasvojamme ja virran vieriellessä allamme. Mahdoton oli sinä iltana päästä Oaklandiin iltapäiväksi ennen luodeveden aikaa. Ja arvasimme poliisinkin ryhtyneen toimiin Carquinez-väylän kohdalla, niin että meillä ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa seuraavaa pakovettä, joka tulisi kahden aikaan aamulla, päästäksemme pimeässä livahtamaan ohi nuuskijain.

Me makailimme kannella, polttelimme savukkeita ja iloitsimme siitä, että elimme. Silmäsin virran vauhtiin veneen sivulla ja sanoin: "Tällä tuulella pääsisi pian Rio Vistaan."

"Ja sen rannoilla on hedelmäaika", lisäsi Nikki.

"Alavesi virralla", sanoin. "Paras aika vuodesta mennä Sacramentoon."

Me kohahdimme ylös ja katsoimme toisiimme. Mainio länsituuli valui yllemme kuin viini. Tarkastimme vielä kerran virran voimaa. Minä väitän, että syy oli yksinomaan sen vuoksivirran ja hyvän, sopivan tuulen. Ne vaikuttivat merimiesvaistoihimme. Jos niitä ei olisi ollut, olisi koko se tapahtumain sarja, joka minut johti kulkurien poluille, katkennut.

Emme sanoneet sanaakaan, pudistimme pian vetelyyden pois ja kohotimme purjeet. Seikkailumme Sacramento-virralla eivät kuulu tähän kertomukseen. Mutta vihdoin saavuimme pääkaupunkiin ja kiinnitimme aluksemme laituriin. Vesi oli mainiota, ja me kulutimme suurimman osan aikaamme uimalla. Hietarannalla rautatiesillan vierellä tapasimme joukon muitakin uimareita. Uintimme lomassa lojuimme hiekalla tarinoiden. Ne puhuivat eri kieltä kuin meidän sakki. Toinen sanasto tykkänään. Olivat reisupoikia, ja joka sanalta tarttui minuun Polun viehätys yhä lujemmin.

"Kun olin Alabamassa", aloitti juttunsa joku niistä; tai sanoi toinen: "Tullessani C. & A-rataa K. C:stä"; kolmas tiesi, että "C. & A:lla ei ole umpivaunuissa portaita". Ja minä makasin ääneti ja kuuntelin. "Lake Shoren tiellä Ohiossa sattui minulle", jutteli muuan reisupoika; ja toinen: "Oletko matkustanut Wabash-radan 'Tykinluodilla'?" — "En", vastasi toinen, "mutta olen lähtenyt Chicagosta Valkoisella Postilla". — "Puhukaa te rautateistä — odottakaahan, kun pääsette Pennsylvaniaan; neljä raidetta rinnan, ei vesitorneja, vaan ottavat vettä lennossa, se se on kulkua." — "Pohjois-Pacific on huono tie nyt." — "Salinas on mennyttä kalua, mullit äkäisiä." — "Jouduimme kiikkiin El Pasossa Mokki-Pojan kanssa." — "Pistäytykääs kerran Kanadan ranskalaismaalla — eivät siellä ymmärrä ollenkaan engelskaa — sanokaa 'mangee, madame, mangee, ei puhu ranska', hieraiskaa vatsaanne ja olkaa nälkäisen näköiset, niin saatte viipaleen sianvatsaa ja kimpaleen kuivaa taulaa."

Ja minä makasin hietikolla ja kuuntelin. Näiden rinnalla oli koko osterirosvous kuin kolmekymmentä senttiä. Uusi maailma kutsui minua joka sanalta — maailma, jossa oli teitä ja tunneleita, umpiportaita ja sivuovi-pullmanneja, oli mäjäyksiä ja puraisuja, "käyräkäsiä" ja "myttyjusseja", taulaa ja taitureita. Ja kaikki huokui seikkailua. Hyvä, minä tahdoin tutustua tähän maailmaan. Heittäysin noiden reisupoikain pariin. Olin yhtä voimakas kuin kuka tahansa heistä, yhtä nopsa, yhtä jäntevä, ja aivoni olivat yhtä hyvät.

Uinnin jälkeen, kun ilta tuli, he pukeutuivat ja lähtivät kaupungille. Minä mukaan. Pojat alkoivat "pommittaa pääväylää" saadakseen "hienoja", s.o. ryhtyivät pääkadulla kerjäämään rahoja. Minä en ollut elämässäni kerjännyt, ja tämä oli luonnolleni kovin pähkinä, kun ensin lähdin Polulle. Minulla oli tuhma päähänpinttymä kerjuuta vastaan. Filosofiani sanoi siihen aikaan, että oli kunniakkaampaa varastaa kuin kerjätä ja että rosvous oli vieläkin hienompaa siihen liittyväin vaarain ja suuremman rangaistusuhkan takia. Osterirosvona olin jo tutustunut lain kouraan siinä määrin, että jos sen tuomiot olisin palvellut, olisi minulta mennyt tuhat vuotta vankiloissa. Rosvous oli miehekästä, kerjuu noloa ja hävettävää. Mutta minä kehityin niinä päivinä, kunnes opin pitämään kerjuuta huvittavana ajanviettona, älyä kysyvänä pelinä, hermojen koettelijana.

Mutta tänä ensi iltana en saanut itseäni siihen pakotetuksi, ja seuraus olikin, että kun pojat olivat valmiit menemään ravintolaan, olin minä yhä "poikki". Miini-Poika, luulen ma, antoi minulle hinnan, ja me söimme sakilla. Mutta syödessäni mietiskelin. Toinen oli kerjännyt, ja minä hyödyin. Minä päätin, että varastetun tavaran vastaanottaja oli koko joukon kehnompi kuin varas ja että toista kertaa ei sitä sattuisi. Eikä sattunutkaan. Minä rohkaisin mieleni seuraavana päivänä ja "heitin jalkaa" yhtä hyvin kuin naapurikin.

Kreikan-Nikin kunnianhimo ei vetänyt Polulle. Hän ei onnistunut yrittäessään heittää jalkaa, ja hän katosi eräänä iltana mennen jollakin jaalalla San Franciscoon. Viime viikolla tapasin hänet nyrkkeilynäytöksessä. Hän oli edistynyt. Istui kunniapaikalla areenan luona. On ammattinyrkkeilijä-yhdistyksen taloudenhoitaja ja ylpeä ammatistaan. Tavallaan hän on näin kotikaupungissaan tähti urheilualalla.

"Eipä ole kukaan 'reisupoika', ennenkuin on kulkenut yli Mäen", se oli Polun laki Sacramentossa julistettuna. All right, minun oli siis mentävä yli Mäen ja ansaittava kannukseni. "Mäki" oli, sivumennen sanoen, Sierra Nevadan vuoristo. Koko sakki oli matkalla yli Mäen ja minä tietenkin mukana. Se oli myös Ranskan-Pojan ensi seikkailu Polulla. Hän oli juuri karannut kotoaan San Franciscosta. Hänen ja minun oli nyt suoritettava sällinäyte. Ohimennen huomautettakoon, että minun Prinssi-nimeni oli haihtunut olemattomiin. Minä olin saanut "monikani". Olin Seilari-Poika, sittemmin Friscon Poika, kun Kalliovuoret jo olivat minun ja synnyinvaltioni välillä.

Kello 10.20 lähti Central Pacificin ylimaanjuna Sacramenton asemalta itää kohti — tuo aikamäärä on lähtemättömästi painunut mieleeni. Meitä oli toistakymmentä, ja me hapuilimme pimeässä edelläpäin valmiina hyppäämään junaan sen lähdettyä liikkeelle. Kaikki paikkakunnan reisupojat, mitä tunsimme, olivat tulleet katsomaan meidän tipahtamistamme, jopa tipauttamaankin, jos voisivat. Se oli heidän pilantekotapojaan, ja nelisenkymmentä heitä vain oli sitä toteuttamassa. Heidän johtajanaan oli rempseä reisupoika nimeltä Bob. Sacramento oli hänen kotikaupunkinsa, mutta kuljeskellut hän oli yli maan. Hän otti Ranskan-Pojan ja minut erilleen ja antoi tämän tapaisen neuvon: "Me koetamme tipauttaa ojaan koko roikan, ymmärrättekö? Mutta te kaksi olette heikot. Muut saavat pitää huolta itsestään. Niin pian kuin saatte naulatuksi umpiportaan, niin kattakaa se. Ja pysykää katolla Rosevillen yhdysaseman ohi, sillä siellä ovat poliisit pirullisia siepaten jokaisen, jonka tapaavat."

Veturi vihelsi, ja ylimaanjuna lähti. Siinä oli kolme umpiporrasta — tilaa siis kaikille. Olisimme tietenkin mieluimmin livahtaneet paikoillemme huomaamatta, mutta neljäkymmentä ystäväämme ryntäsivät yhteen mylläkkään pitäen mitä häpeämättömintä menoa ja julkista kuuluttelua. Bobin neuvoa noudattaen minä heti nousin postivaunun katolle. Siinä makasin sitten sydämen tykyttäessä koko joukon ylimääräisiä sykähdyksiä ja kuuntelin toisten remua. Koko junamiehistö oli edelläpäin, ja ojaan heittäminen oli käynnissä nopeasti ja armottomasti. Kun juna oli kulkenut puolen mailia, se pysähtyi, ja junamiehet heittivät jäljelläolevatkin ojaan. Minun yksin oli onnistunut jäädä.

Takanapäin, luonaan pari kolme toveria, jotka olivat tapauksen nähneet, makasi Ranskan-Poika molemmat jalat poikki. Hän oli livennyt ja kompastunut — siinä kaikki, ja pyörät olivat suorittaneet lopun. Sellainen oli ensi astumiseni Polulle. Kaksi vuotta myöhemmin tapasin Ranskan-Pojan ja tarkastin hänen "tynkänsä". Tämä oli kohteliaisuuden osoitus. Raajarikot kernaasti tutkituttavat tynkiään. Kulkuripolun nähtävyyksiin kuuluu kahden sellaisen kohtaus. Heidän yhteinen onnettomuutensa on loppumattoman keskustelun aiheena heidän keskensä; he kertovat kuinka se tapahtui, kuvailevat mitä tunsivat leikattaessa, lausuvat arvosteluja omastaan ja toisen lääkäristä, vetäytyvät sivuun, riisuvat ryysynsä ja siteensä sekä vertailevat tynkiä.

Mutta vasta muutamia päiviä myöhemmin, Nevadan tuolla puolen, kun sakki sai minut kiinni, sain kuulla Ranskan-Pojan onnettomuudesta. Sakki itsekin tuli varsin huonossa kunnossa. Oli ollut mukana junarikossa lumisuojuksilla; Ilo-Joe oli siteissä, reidet poikki, ja muut parantelivat haavojaan ja murtumiaan.

Mutta, palatakseni lähtöömme, minä lojuin sillä välin vaunun katolla, koettaen muistaa, oliko Rosevillen yhdysasema, josta Bob oli minua varoittanut, ensimmäinen vai toinen pysähdyspaikka. Enkä minä alas tullut sittenkään. Olin outo pelissä ja tunsin olevani paremmassa turvassa siellä, missä olin. Mutta enpä koskaan kertonut sakille, että olin koko yön katolla, yli Sierrain, läpi lumikatosten ja tunnelien, sekä alas Truckeehen toisella puolen, johon saavuin klo 7 aamulla. Sellainen menettely oli sopimaton, ja minä olisin joutunut naurunalaiseksi. Täten vasta ensi kerran tunnustan totuuden, kuinka silloin kuljin yli Mäen. Mutta sakki tunnusti minut vertaisekseen, ja kun tulin takaisin Sacramentoon, olin täysiverinen reisupoika.

Mutta paljon oli vielä opittavaa. Bob oli opettajani, ja hän oli hyvä. Muistanpa erään illan (oli juuri näyttely Sacramentossa, ja me olimme liikkeellä pitäen hyvää aikaa), kun kadotin hattuni tappelussa. Siinä seisoin kananvarkaana kadulla, ja Bobin oli minut pelastettava. Hän veti minut vähän sivulle ja antoi ohjeet. Olin juuri tullut kolmen päivän reisulta vankilasta ja tiesin, että jos nyt jouduin "kiikkiin", olin pahassa pulassa. Mutta eipä sopinut myöskään vilauttaa valkeaa sulkaa. Minä olin ollut Mäen takana, olin sakissa täysiverinen, ja minun oli huutooni vastattava. Niin hyväksyinkin Bobin ohjeet, ja hän tuli mukaan tarkastamaan, kuinka niitä noudatin.

Asetuimme K-kadun jalkakäytävälle, muistaakseni viidenteen kulmaan. Ilta oli aikainen ja katu oli täynnä väkeä. Bob tarkasteli jokaisen ohikulkevan kiinalaisen päähinettä. Olin ihmetellyt, miksi reisupojilla yleensä oli "viiden dollarin kankealaitaiset Stetsonhatut", ja nyt tiesin. Saivat ne niin kuin minä nyt olin saava kiinalaisilta. Olin hermostunut — niin paljon kansaa oli läsnä; mutta Bob oli kylmä kuin jäävuori. Monta kertaa, kun minä jo lähdin kiinalaista kohti, jännittyneenä ja valmiina, hän veti minut takaisin: hän tahtoi, että saisin hyvän hatun, ja sellaisen, joka sopisi. Ohi kulki hattu, joka oli sopiva, mutta ei uusi; ja kymmenkunnan mahdottoman hatun jälkeen tuli uusi, mutta se ei ollut sopivaa kokoa. Ja kun tuli uusi ja sopiva, ei lieri ollut kyllin leveä tai oli se liian leveä. Kylläpä se Bob oli tarkka. Minä olin jo niin hermostunut, että olisin ottanut minkälaisen päähineen tahansa.

Vihdoin tuli hattu, ainoa hattu Sacramentossa minua varten. Minä tiesin, että se oli se, heti sen nähtyäni. Minä vilkaisin Bobiin. Hän loi silmäyksen poliisiin päin ja päätään nyökäytti. Minä kohotin hatun kiinalaisen päästä ja laskin sen omaani. Se sopi kuin valettu. Sitten lähdin. Kuulin Bobin huudahtavan, ja näin hänen painiskelevan vimmastuneen mongolin kanssa. Juoksin. Käännyin seuraavasta kulmasta. Katu ei ollut niin täysi kuin K, ja minä kävelin tyyntyäkseni, huohotin ja onnittelin itseäni uuden hattuni ja pakoonpääsyni johdosta.

Ja silloin, äkkiä, kulman taitse kiepsahti siihen paljaspää kiinalainen. Mukanaan oli hänellä joukko kansalaisiaan ja niiden kantapäillä puolen tusinaa miehiä ja poikia. Minä lennätin seuraavaan kulmaan, juoksin kadun poikki ja seuraavan kulman taa. Arvelin nyt ainakin hänestä päässeeni, ja aloin kävellä taas. Mutta kulman takaa tuli hännissäni se sitkeä mongoli. Olimme kuin tarinan jänis ja siili. Hän ei juossut niin nopeaan kuin minä, mutta hän lönkytti jäljessä omaa tahtiaan ja tuhlasi paljon henkeään äänekkääseen metelöimiseen. Hän kutsui koko Sacramenton todistamaan häväistystään, ja hyvä joukko sacramentolaisia saikin sen kuulla ja joukkoutui hänen kantapäilleen. Minä juoksin kuin jänis, mutta aina se siili, seurassaan yhä kasvava armeija, pääsi jäljilleni. Mutta kun sitten poliisikin oli yhtynyt hänen sakkiinsa, panin parhaani liikkeelle. Minä kiisin ja käännähtelin, ja vannon juosseeni ainakin kaksikymmentä kortteliväliä suoraankin. Enkä enää koskaan sitä kiinalaista tavannut. Olipa se keikarihattu, ihkauusi Stetson, juuri kaupasta lähtenyt, ja koko sakki sitä kadehti. Sitäpaitsi se oli todistus, että olin näytteeni suorittanut. Käytin sitä toista vuotta.

Reisupojat ovat sieviä poikasia — kun tapaat heidät yksitellen ja he kertovat, "kuinka se tapahtui"; mutta usko minua, että sakissa on paras varoa. Ovat susia ja sellaisina kaatavat voimakkaimmankin miehen. Eivät ole arkalaisia. Tarrautuvat mieheen käsiksi ja jänteikkäiden ruumiittensa kaikilla voimilla pysyttelevät kiinni, kunnes hän on maassa avuttomana. Useamman kuin yhden kerran olen nähnyt, ja tiedän mitä sanon. Ja varo "vankkaa kättä". Jokainen reisupoika, jonka kanssa olen ollut Polulla, on sen mestari. Ranskan-Poikakin osasi, ennenkuin junan alle joutui.

Muistanpa elävästi, mitä näin "Pajukossa". Tämä paikka on puuryhmä suurella maa-alueella lähellä rautatieasemaa, tuskin viiden minuutin matkan päässä Sacramenton sydämestä. On yöaika ja näyttämöä valaisevat himmeästi tähtien tulet. Näen vantteran työmiehen reisupoikasakin keskellä. Hän on raivoissaan ja kiroilee niitä, ei pelkkää rahtuakaan, luottaa voimiinsa. Painaa noin 180 naulaa ja lihaksensa ovat kovat; mutta hän ei tiedä ketä on vastassa. Pojat murisevat rumasti. Ryntäävät joka puolelta, ja hän iskee ympäri käännähdellen. Parturi-Poika on vierelläni. Miehen kääntyessä hän hypähtää tehden sen tempun. Miehen selkä sattuu hänen polveensa; miehen kaulan ympäri, takaapäin, kiertyy hänen oikea kätensä, ranneluun painaessa kaulasuonta. Parturi-Poika heittäytyy koko painollaan taapäin. Se on vaikuttava heitto. Miehen hengityshän sitäpaitsi on salvattu. Se on "vankka käsi". Mies vastustelee, mutta on jo itse asiassa avuton. Reisupojat ovat hänen kimpussaan joka puolelta, tarttuen hänen käsiinsä, jalkoihinsa ja vartaloonsa, ja kuin susi hirven kurkussa kuristaa Parturi-Poika painaen häntä taapäin. Ja kaatuupa mies, maahan sakin alle. Parturi-Poika muuttaa asentoaan, mutta ei hellitä hetkeksikään. Toisten poikain "käydessä läpi" miestä pitelevät toiset sääristä, niin ettei hän voi potkia eikä pyristellä vastaan. He parantavat asemansa riisumalla hänen kenkänsä. Ja johan hän onkin antautunut. Voitettu mies. Ja henkeä ahdistaa yhä se vankka käsi. Hän korahtelee ilkeästi, ja pojat kiirehtivät. Eivätkä he tahdo tappaa. Kaikki on täytetty. Kuin komennosta hellittävät kaikki yht'aikaa ja haihtuvat joka suunnalle, yhdellä hänen kenkänsä mukanaan — hän tietää mistä niillä saa puoli dollaria.

Mies nousee istualleen ja katselee ympärilleen ällistyneenä ja avuttomana. Vaikka hän tahtoisikin, olisi takaa-ajo paljain jaloin pimeässä toivotonta. Viivyn hetken katsellakseni häntä. Hän koettaa kurkkuaan, yskähtelee kuivasti ja kääntelee päätään kuin koetellakseen, ettei se ole poissa sijoiltaan. Sitten livahdan pois liittyäkseni sakkiin enkä näe sitä miestä enää — vaikka aina olen hänet edessäni näkevä, tähtien valossa istuvana, hieman säikähtäneenä, aika lailla poissa suunniltaan ja nyökytellen päätään ja käännellen niskaansa merkillisellä tavalla.

Juopuneet miehet ovat reisupoikain erikoissaalista. Päihtyneen rosvoamista he nimittävät "käärön kääntelemiseksi", ja missä ovatkin, aina he vaanivat juopuneita. Ne ovat heidän herkkuaan kuin kärpänen hämähäkin. Sellaisen käärön käänteleminen on varsin huvittava näky, varsinkin kun käärö on hyvin juopunut eikä häiriötä ole pelättävissä. Ensi pyöräyksellä katoavat hänen rahansa ja arvoesineensä. Sitten istuvat pojat ympärillä kuin intiaanit. Yhtä miellyttää juopuneen kravatti. Se katoaa. Toinen himoitsee hänen alusvaatteitaan. Yks kaks, ne riisutaan, ja veitsi lyhentää pian hihat ja alushousut. Tuttavia pummeja kutsutaan korjaamaan takki ja housut, jotka ovat pojille liian suuret. Ja lopuksi he lähtevät jättäen jäljelle juopuneen ja kasan ryysyjään.

Toinen näky väikkyy mielessäni. Pimeä yö. Sakkini astelee katukäytävää pitkin esikaupungissa. Tuosta menee mies kadun poikki sähkölampun kohdalla. Hänen astuntansa on hieman epävakaista ja retkahtelevaa. Pojat vainuavat riistaa heti. Mies on päihtynyt. Hän kompuroi toiselle katukäytävälle ja katoaa pimeään oikaisten yli rakentamattoman tontin. Mitään metsästyshuutoa ei kohoteta, mutta sakki ryhtyy nopeaan takaa-ajoon. Tontin keskivaiheilla se kiertää hänet. Mutta mitä nyt? — murinaa ja outoja hahmoja, pieniä ja hämäriä ja epäilyttäviä, on saaliin ja takaa-ajajien välillä. Toinen sakki reisupoikia! Ja vihamielin osoittavat he pian, että olemme tulleet heidän apajalleen, heidän seurattuaan saalistaan jo kymmenkunta korttelia. Mutta elämmehän alkuajan oloissa. Nämä sudet ovat pentuja, en luule niiden olleen juuri yli kahden-kolmentoista, tapasin joitakin niistä myöhemmin ja sain kuulla, että olivat juuri tulleet yli Mäen ollen kotoisin Denveristä ja Salt Lake Citystä. Meidän sakkimme etenee. Pennut ärisevät ja rähisevät ja tappelevat kuin pikkupirut. Sen juopuneen ympärillä riehuu taistelu hänen omistamisestaan. Kumoonpa menee hänkin, ja siinä hänen ruumiinsa yli riehuu taistelu kuin kreikkalaisten ja troijalaisten kesken kaatuneen sankarin ruumiin ja varustusten yllä. Kirkunan ja valitusten kaikuessa, kyynelten vuotaessa ajetaan pennut pakoon ja minun sakkini kääntelee kääröä. Mutta aina muistan sen päihtyneen miesparan ällistyksen sen taistelun riehuessa hänen ympärillään sillä rakentamattomalla tontilla. Näen hänen himmeässä valossa tolkuttavan typerää selitystään, hyvänahkaisesti rauhaa rakentaen mylläkässä, jonka syytä hän ei käsittänyt, ja kasvoillaan tosissaan närkästynyt ilme, kun hänen kimppuunsa — ihan asiatta — käy käsien paljous temmaten hänet siihen pyörteeseen.

"Kääröselät" ovat myös reisupoikain haluttua saalista. Ne ovat työtätekeviä trämppejä. Nimi johtuu kääröstä, huopapeitteestä, joka on hänen selässään. Se on nimeltään "punteli". Kun hän kulkee työhommissa, otaksutaan hänellä aina olevan joitakin lantteja, ja niitä reisupojat himoitsevat. Kääröselkiä pyydystetään parhaiten vajoista, ladoista, lautatarhoista, ratapihoista yms., kaupunkien laitapuolilta, ja öisin, jolloin he levittävät huopapeitteensä ja laskeutuvat levolle.

"Kisakissat" ovat myös pelissä reisupoikain käsissä. Tutunomaisella kielellä puhuen ovat kisakissat lyhytsarvisia che-cha-quo'ita, tulokkaita, hentokoipia. Kisakissa on sellainen Polulle-tulija, joka on miehen mittainen tai ainakin jo nuorukainen. Poikanen, kuinka "vihreä" onkaan Polulla, ei ole kisakissa, hän on "taulanpala", ja jos hän matkaa "sällin" seurassa, on hän "opissa". Minun ei tarvinnut olla siinä asemassa, sillä en ollut kenenkään turvissa. Olin ensin reisupoika ja sitten sälli. Kun olin niin nuorena Polulla, hyppäsin yli kisakissa-oppiajan. Lyhyen hetken, siihen aikaan jolloin vaihdoin Friscon-Poikamonikani Seilari-Jackin nimeen, epäiltiin minua lyhyen aikaa kisakissaksi. Mutta lyhyen koeajan jälkeen epäilijät luopuivat harhaluuloistaan, kun minä näytin täysoppineen sällin pettämättömät merkit ja tavat. Ja sanottakoon tässä nyt, että sälli on Polun ylimys. Ne ovat herroja ja mestareita, hyökkääviä miehiä, esihistorian päälliköitä, Nietzschen vaaleita petoja.

Kun minä tulin takaisin yli Mäen Nevadasta, sain tietää, että jokin virtarosvo oli varastanut Dinny McCrean veneen. (Merkillistä kyllä, en muista mihin joutui se vene, jolla Kreikan-Nikin kanssa purjehdin Oaklandista Port Costaan. Poliisi ei sitä saanut, eikä se ollut mukanamme ylös jokea tullessamme Sacramentoon, enkä muuta tiedä.) Hukattuani Dinny McCrean veneen olin tuomittu Polulle; ja kun kyllästyin Sacramentoon, sanoin hyvästit sakille (joka ystävälliseen tapaan yritti saada minut ojaan, kun lähdin tavarajunalla) ja matkasin sitten "pasaseerilla" alas San Joaquinin laaksoa. Kulkuripolku oli ottanut minut omakseen eikä hellittänyt; ja myöhemmin, kun olin meriä kulkenut ja ollut vakkana jos kantenakin, palasin taas Polulle tehdäkseni pitkän matkan "komeettana" ja "sällinä" ja sukeltaakseni yhteiskuntatutkimuksiinkin, joissa nahkani kastui.

Kaksituhatta.

Onneni ohjasi minut kerran muutaman viikon ajaksi sakkiin, johon kuului kaksituhatta trämppiä. Sitä nimitetään "Kellyn armeijaksi". Halki villin Lännen, Kaliforniasta lähtien, "kenraali" Kelly miehineen oli kulkenut junia vallaten; mutta poispa heidät tipautettiin, kun tulivat yli Missourin Idän maille. Itä ei ole lainkaan halukas antamaan vapaata kyytiä kahdelletuhannelle trämpille. Kellyn armeija loikoili neuvottomana jonkin aikaa Council Bluffissa. Sinä päivänä, jona minä siihen liityin, odotti se epätoivon päättäväisyydellä junaa.

Komea nähtävä se oli. Kenraali Kelly istui mustan ratsun selässä, ja liehuvin lipuin, säkkipillien ja rumpujen soidessa, marssivat nuo kaksituhatta pummia hänen ohitseen, komppania komppanian jälkeen jaettuina kahteen divisioonaan, matkalla Vestonin pieneen kaupunkiin, jonne oli seitsemän mailin matka. Viimeisenä rekryyttinä jouduin toisen divisioonan viimeisen rykmentin viimeiseen komppaniaan, ihan jälkijoukon viimeiseen riviin. Armeija asettui leiriin Vestonin laidalle, rautatieratojen vierille — siitä kulki kaksi rataa: Chicago, Milwaukee ja St. Paul sekä Rock Island.

Aikomuksemme oli ottaa haltuumme ensi juna, mutta rautatievirkailijat asettuivat poikkiteloin — ja veivät voiton. Ei tullut mitään ensi junaa. Liikenne pysäytettiin sillä rataosalla. Sillä välin kuin me loikoilimme noiden kuolleiden ratojen varrella, tekivät Omahan ja Council Bluffsin hyvät ihmiset parastaan. Valmistautuivat muodostamaan vapaajoukkoja, joka sieppaisi haltuunsa junan Council Bluffsissa, ajaisi sen meidän luoksemme ja lahjoittaisi sen meille. Mutta rautatieherrat tekivät tyhjäksi senkin tuuman. Eivät jääneet sitä vapaajoukkoa odottamaan. Aikaisin tuli asemalle veturi, perässään vain yksi yksityisvaunu; kun tämä osoitti elämän jälleen virkoavan kuolleella radalla, asettui armeija raiteiden vierille.

Mutta eipä koskaan viriä elämä kuolleille radoille niin merkillisellä tavalla kuin tuolloin noilla kahdella radalla. Lännestä päin kuului junan vihellys. Se tuli meitä kohti matkalla itään. Mekin olimme matkalla itään. Rivimme olivat valmistautumistouhussa. Veturin pilli puhalsi taajaan ja raivoisasti, ja juna lennätti täyttä vauhtiaan. Ei ollut pummia, joka olisi voinut siihen nousta. Kuului veturin vihellys ja tuli toinen juna; sivuutti täyttä vauhtia, ja tuli vielä juna, ja vielä, kunnes lopulta tuli junia, joiksi oli koottu matkustaja-, tavara-, avo-, konduktööri- ja postivaunuja, vanhoja vetureita ja radankorjausvaunuja, kaikenlaista rojua ja käytännöstä pois joutunutta liikkuvaa kalustoa, mitä kerääntyy suurten rautatielinjain ratapihoille. Kun siten Council Bluffsin varikko oli tyhjennetty, lähti kone yksityisvaunuineen itään, ja liikenne kuoli taas.

Kului se päivä ja seuraava, eikä mitään liikkunut, ja kaiken aikaa lojuivat ne kaksituhatta pummia ratavierellä tuulen ja sateen pieksämiselle alttiina. Mutta sinä yönä saivat Council Bluffsin hyvät ihmiset muodostetuksi vapaajoukon, joka kulki yli joen Omahaan ja liittyi siellä toiseen, yhdessä hyökäten Union Pacificin ratapihalle. Ottivat ensin haltuunsa veturin, saivat kokoon junan, nousivat siihen ja toivat sen Missourin yli Rock Islandin rataa pitkin meille. Rautatievirkailijat yrittivät tehdä tuuman tyhjäksi, mutta eivät onnistuneet. Piiripomo ja yksi radankorjauskunnan mies yrittivät salaisten sähkösanomaohjeiden mukaan kääntää junaa pois kiskoilta, mutta meillä oli partiot liikkeellä. Jäätyään kiinni junarikkohommista ja kahdentuhannen raivostuneen pummin keskellä miehet tunsivat olonsa epävarmaksi. En muista mikä heidät pelasti, arvatenkin junan saapuminen.

Nyt oli meidän vuoromme ottaa johto, ja me panimme toimeksi. Kiireessä oli juna jäänyt liian pieneksi 2 000:lle. Ja niin nuo ystävät ja pummit pitivät puhejuhlan, veljestyivät, lauloivat ja erosivat. Junan anastajat veivät sen takaisin Omahaan, ja pummit lähtivät seuraavana aamuna 140 mailin vaellukselle Des Moinesia kohti. Missourin yli päästyä alkoi siten Kellyn armeija marssia, eikä se enää päässyt junaa käyttämään. Se maksoi rautatieyhtiölle kapoittain rahaa, mutta ne pitivät kiinni periaatteesta ja voittivat.

Underwood, Leola, Menden, Avoca, Vainut, Marno, Atlantic, Wvoto, Anita, Adair, Adam, Casey, Stuart, Dexter, Carlham, De Soto, Van Meter, Bouneville, Commerce, Valley Junction — nuo nimet vilahtavat muistoissani, kun kartalta seuraan retkemme suuntaa läpi rehevän Iowan. Entäpä sen vieraanvaraiset farmarit! Ne lähtivät vankkureillaan kuljettamaan tavaroitamme ja tarjosivat tiepuolessa lämminruoka-aterioita puolenpäivän aikaan; pienten sievien kaupunkien pormestarit pitivät tervehdyspuheita ja jouduttivat meitä eteenpäin; pikku tyttöjä ja neitosia tuli lähetystöinä vastaamme, ja kunnon kansalaiset marssivat vierellämme pääkatuja pitkin. Joka päivä oli kuin juhlapäivä, sillä noita kaupunkipahasia oli taajassa.

Illoin tuli koko niiden väestö meidän leiriimme. Joka komppanialla oli nuotionsa, ja joka tulen vaiheilla oli jotakin erikoista nähtävää. Minun komppaniani, L:n, kokit olivat laulu- ja tanssitaiteilijoita ja pitivät huvista huolta. Jossakin toisella puolen leiriä lauloi kuoro — sen tähtiä oli meidän "hammaslääkärimme", ja me olimme hänestä ylpeät. Hän veti myös pois koko armeijan särkevät hampaat, ja kun nämä toimitukset tavallisesti tapahtuivat ruoka-aikoina, virkisti ruokahaluamme mitä vaihtelevin tapahtumain kirjavuus. Hammaslääkärillä ei ollut mitään kuoletusaineita, mutta pari kolme miestä oli aina apuna pitelemässä potilasta. Lisäksi pidettiin kirkonmenoja paikallisten pappien avulla, ja yhtämittainen oli poliittisten puheitten sarja. Oli se elämää. Ja aika lailla kykyjä löytyykin kahdentuhannen kulkurin sakista. Meillä oli mm. pesäpalloyhdeksikkö, ja sunnuntaijuhlissa se tavallisesti voitti paikkakunnan joukkueen. Väliin parikin kertaa sunnuntaissa.

Viime vuonna saavuin luentomatkalla Des Moines'in Pullman-vaunussa — ei trämpin "sivuovipullmanissa", vaan oikeassa. Näin tiepuolessa vanhan kamiinatehtaan, ja sydämeni sykähti. Siellä oli toistakymmentä vuotta sitten armeijamme leiriytyneenä vannonut, että ei askeltakaan enää kipein jaloin. Me otimme haltuumme nuo tehdasrakennukset ja selitimme kaupunkilaisille, että olimme heidän muuriensa suojaan marssineet, mutta hiis vie, jos lähdimme jalan pois. Des Moines oli vieraanvarainen, mutta tässä oli liikaa kestiystäviä. Rakas lukija, käytähän hiukkasen laskutaitoasi! Kaksituhatta pummia syö kolme vankkaa ateriaa päivässä, 42.000 viikossa eli 168.000 ateriaa kalenterin lyhyimpänä kuukautena. Se tuntuu jossakin. Meillä ei ollut rahaa. Des Moines sai sen tuntea.

Des Moines joutui epätoivoon. Me lojuimme leirillä, pidimme poliittisia puheita, panimme toimeen hengellisiä konsertteja, kiskoimme irti hampaita, pelasimme pesäpalloa ja "seitsentä" sekä söimme kuusituhatta ateriaa päivässä. Ja Des Moines maksoi. Des Moines esitti rautateille anomuksen, mutta ne pysyivät jyrkästi päätöksessään; selittivät, että junaa me emme saa, ja sillä hyvä. Jos myöntäisivät, olisi se ennakkotapaus, ja sitä yllykettä eivät anna. Ja me popsimme edelleen. Sepä siinä hirvittikin. Me olimme matkalla Washingtonin kaupunkiin presidentin puheille, ja Des Moines olisi saanut ottaa obligaatiolainan maksaakseen matkamme, alennushinnallakin, ja jos vielä viivyimme, silloinkin täytyi sen tehdä velkaa.

Silloinpa joku paikkakunnan nero keksi ratkaisun. Me emme aikoneet kävellä. Hyvä. Meille oli toimitettava kyyti. Des Moines'ista virtasi Mississipin varrella olevaan Keokukiin Des Moines-joki. Tämä osa siitä oli kolmesataa mailia pitkä. Siinä meille kulkutie, sanoi se paikkakunnan nero; ja kun meillä kerran olisi uivaa kalustoa, voisimme retkeillä Mississippiä alas Ohion suulle ja sitä ylös, kunnes Washingtoniin olisi vain lyhyt matka yli vuoriston.

Des Moines pani toimeen keräyksen. Kaupungin menestystä harrastavat kansalaiset lahjoittivat useita tuhansia dollareita. Lautatavaraa, köysiä, nauloja ja tilkityspuuvillaa ostettiin summassa, ja Des Moinesin rannoilla virisi vilkas laivanrakennusteollisuus. Des Moines on kuitenkin niin mitätön, että sille aiheettomasti on annettu "joen" nimitys. Meillä Lännessä sellaista sanottaisiin "puroksi". Seudun vanhemmat asukkaat pudistelivat päätään ja selittivät, ettei siinä ole vettä kylliksi. Mutta Des Moines ei huolinut siitä, kun vain oli toivo päästä meistä; ja me taas olimme niin herttaisen hyväuskoisia, ettemme mekään olleet huolissamme.

Keskiviikkona toukokuun 9. päivänä 1894 me lähdimme valtavalle riemuretkellemme. Des Moines selvisi meistä verrattain helposti, ja se olisi ollut velkapää pystyttämään pronssipatsaan sille nerolleen, joka sen pulasta päästi. Totta kyllä, Des Moines sai suorittaa aluksistamme hyvät rahat; me olimme syöneet 66.000 ateriaa niiden kamiinatehtaiden vaiheilla ja otimme vielä mukaamme 12.000 ateriaa — erämaassa uhkaavaa nälkää vastaan; mutta sittenkin, ajatelkaahan mitä olisi merkinnyt, jos olisimme olleet Des Moines'issa yksitoista kuukautta yhtä monen päivän asemesta. Lähtiessämme lupasimme myös palata, jos ei joki meitä suostuisi kuljettamaan.

Hyvä on tietää, että varastossa on 12.000 ateriaa, ja hyvää huolta niistä kai varastonhoitajat pitivätkin, sillä kuorma-alus katosi äkkiä eikä sitä ainakaan meidän veneestä käsin enää nähty. Komppaniajako meni toivottomasti pirstoiksi jokimatkalla. Jokaisessa leirikunnassa on aina jokin määrä veijareita, nahjuksia, tavallisia ihmisiä ja hosujia. Meidän veneessä oli kymmenen miestä, ja ne olivat L-komppanian kerma. Jokainen oli toimen mies. Kahdesta syystä minut oli otettu siihen sakkiin. Ensiksikin olin yhtä taitava kuin kuka hyvänsä ruoanhaun "jalan heitossa", ja sitten olin "Seilari-Jack". Ymmärsin veneenhoitoa. Meidän kymmenikkömme unohti pian L-komppanian jäljellejääneet 40 miestä, ja kun meiltä oli mennyt hukkaan yksi ateria, unohdimme nopeasti varastonhoitajatkin. Olimme riippumattomat. Omin päin painoimme jokea alas sivuuttaen muut veneet ja, myönnänpä, aika ajoin ottaen talteemme ruokavarat, joita farmariväki oli armeijaa varten tuonut.

Tuosta kolmensadan mailin taipaleesta olimme suurimman osan päivän tai puolen matkan armeijaa edellä. Olimme hankkineet useita Amerikan lippuja. Kun saavuimme pieneen kaupunkiin tai näimme ryhmän farmareita rannalla, nostimme lippumme, selitimme olevamme "etujoukko" ja tiedustelimme, mitä hyvyyksiä he olivat armeijaa varten tuoneet. Me edustimme sitä, tietysti, ja varastot annettiin meidän haltuumme.

Mutta me emme olleetkaan mitään lurjuksia. Emme koskaan ottaneet enempää kuin tarvitsimme. Mutta me otimme parhaat palat. Jos esim. joku farmari oli lahjoittanut useiden dollarien arvoisen tupakkapaketin, joutui se meille. Otimme myös voit, sokerit, kahvit ja säilykkeet. Mutta jos varastona oli herne- ja jauhosäkkejä, pari kolme teurastettua nautaa, niin me päättävästi pidätyimme niihin kajoamasta, ja lähtiessämme annoimme määräyksen jättää ne jäljessämme tulevalle varastonhoitajalle.

Totta vie, me kymmenen elimme hyvin maan lihavuudesta! Pitkän aikaa koetti kenraali Kelly saada meitä kiinni. Hän lähetti soutajia keveillä veneillä meitä pidättämään ja ehkäisemään merirosvomenoamme. He saivat meidät kylläkin kiinni, mutta heitä oli kaksi, meitä kymmenen. Kenraali oli antanut heille valtuuden vangita meidät, ja he sanoivat sen meille. Kun me ilmoitimme, ettei ollut halua antaa vangita itseämme, kiirehtivät he edelleen seuraavaan kaupunkiin pyytämään apua viranomaisilta. Me menimme maihin heti ja keitimme aikaisen illallisen; ja pimeän tultua lipuilimme hiljaa ohi kaupungin ja sen viranomaisten.

Minä pidin päiväkirjaa osalta retkeämme, ja kun nyt sitä selailen, pistää tuon tuostakin silmiini lauseparsi "hyvin eletään". Ja hyvin elettiinkin. Meille ei enää kelvannut veteen keitetty kahvi. Me käytimme siihen maitoa ja nimitimme sen, jos oikein muistan, "vaalakaksi wieniksi".

Ja meidän niin edellä kulkiessamme kermoja kuorien sekä varastonhoitajankin yhä jäädessä jälkeen sai jäljessä tuleva pääarmeija nähdä nälkää. Se oli sille kovaa, arvaan mä; mutta me kymmenen olimme individualisteja. Meillä oli aloitekykyä ja päättäväisyyttä. Me olimme varmasti vakuuttuneet sen periaatteen paikkansapitävyydestä, että kaukalo oli sen, joka sen ääreen ensinnä ennätti, ja että "vaalakka wieni" oli voimakkaille miehille kuuluva. Yhteen mittaan sai armeija kerran matkata ruoatta kahdeksanviidettä tuntia, ja sen jälkeen se saapui pieneen kylään, jossa oli noin 300 asukasta. Sen nimi oli muistaakseni Red Rock. Kylä oli muiden armeijamme kauttakulkupaikkain lailla asettanut turvallisuuskomitean. Jos otaksutaan perheeseen kuuluvan viisi henkeä, oli Red Rockissa kuusikymmentä ruokakuntaa. Niiden komitea jähmettyi säikähdyksestä, kun 2.000 nälkäistä pummia kiinnitti veneitään kahteen kolmeen riviin jokivarrelle. Mutta kenraali Kelly oli kohtuuden mies. Hänellä ei ollut halua rasittaa kyläkuntaa. Hän ei odottanut 60:n ruokakunnan voivan tarjota 2.000 ateriaa. Sitä paitsi armeijalla oli raha-arkkukin.

Mutta asukkaiden komitea rupesi päättömäksi. "Tunkeilijaa ei ole mitenkään rohkaistava", oli sen ohjelma, ja kun kenraali Kelly halusi ostaa ruokaa, komitea kieltäytyi keskusteluista. Sillä ei ollut mitään myydä; Kellyn raha ei ollut "hyvää" heidän kauppalassaan. Silloin kävi kenraali toimeen. Torvet törähtelivät. Armeija nousi maihin ja asettui rantatörmällä taistelujärjestykseen. Komitea oli lähistöllä. Kenraali Kellyn puhe oli lyhyt.

"Pojat", sanoi hän, "milloin söitte viimeksi?"

"Toissa päivänä", kuului huuto.

"Oletteko nälkäiset?"

Kaksituhatta kurkkua jyräytti vastauksen. Sitten kenraali kääntyi komitean puoleen ja puhui:

"Hyvät herrat, te näette tilanteen. Mieheni eivät ole kahdeksaanviidettä tuntiin syöneet. Jos he saavat merkin tutkia kylänne, en vastaa seurauksista. Minä tarjouduin ostamaan teiltä ruokaa, mutta te kieltäysitte myymästä. Minä peruutan nyt tarjoukseni. Sen sijaan vaadin. Teillä on viisi minuuttia aikaa päätöksen tekoon. Te teurastatte kuusi nautaa ja valmistatte 4.000 annosta, tai me tulemme kylään. Viisi minuuttia, hyvät herrat."

Komitea katsahti pummien riveihin ja antautui. Ei tarvinnut viittä minuuttia. Se ei halunnut niin kauan olla epätietoisena. Nautain teurastus ja muiden ruokavarain kokoaminen alkoi heti, ja armeija aterioitsi.

Ja säälittä retkeili yhä edellä kymmenen individualistia kahmien mitä näkyvissä oli. Mutta kenraali Kelly naulasi meidät. Hän lähetti ratsumiehiä kumpaakin rantaa pitkin varoittamaan farmareita ja kaupunkien asukkaita meistä. Ne tekivät työnsä perinpohjin. Muutoin niin vieraanvaraiset farmarit kohtelivat meitä jäätävän kylmästi. Panivat vielä poliisit liikkeelle ja laskivat koirat irti. Minä tiedän. Kaksi viimeksimainittua yllätti minut, kun oli vielä piikkilanka-aita joen ja minun välilläni. Minulla oli kaksi maitosankoa "vaalakkaa wieniä" varten. Aita ei kärsinyt vaurioita, mutta me joimme sinä päivänä jokivedestä keitettyä alhaisokahvia ja minulla oli edessäni "jalan heittäminen" saadakseni uuden parin housuja. Oletko, rakas lukija, yrittänyt kiivetä piikkilanka-aidan yli maitosanko kummassakin kädessä? Siitä saakka on minussa vankka ennakkoluulo piikkilanka-aitaa vastaan, ja minä olen kokoillut sitä asiaa valaisevaa tilastoa.

Voimatta ansaita kunniallista elantoa, niin kauan kuin Kellyn ratsulähetit olivat edellä, palasimme armeijaan ja panimme toimeen kumouksen. Se oli pikkujuttu, mutta se tuhosi toisen divisioonan L-komppanian. Kapteeni kieltäytyi hyväksymästä meitä enää joukkoon; sanoi että olemme karkureita ja roikaleita; ja kun hän toi komppanian ravinto-osuuden, ei hän aikonut antaa meille mitään. Se kapteeni ei tuntenut meitä, muutoin hän ei olisi evännyt meiltä ruokaa. Heti paikalla ryhdyimme vehkeilemään hänen luutnanttinsa kanssa. Tämä liittyi meihin, mukanaan kymmenmiehinen venekuntansa, ja palkinnoksi valitsimme hänet M-komppanian kapteeniksi. L:n kapteeni nosti metakan. Se johti luoksemme kenraali Kellyn sekä everstit Speedin ja Bakerin. Mutta kun me kaksikymmentä pysyimme lujina, sai toimeenpanemamme kumous virallisen vahvistuksen.

Me emme yleensä vaivanneet varastonhoitajaa. Touhuajamme toivat parempia ruokavaroja farmareilta. Mutta kapteenimme epäili meitä. Hän ei ollut varma siitä, näkisikö meitä enää illalla, jos aamulla laskisi meidät kovin etäälle. Siksi hän kutsui sepän kapteeninvaltaansa lujittamaan. Meidän veneemme perään lyötiin kumpaankin kulmaan isot silmäpultit. Niitä vastaamaan hänen veneensä keulaan isot koukut. Ne painettiin meidän veneemme pultinsilmiin, ja niin olimme lujaan lukitut. Emme päässeet irti siitä kapteenista. Mutta me olimme masentumattomat. Kahleistammekin teimme verrattoman keksinnön kautta keinon, millä voitimme kaikki muut laivueen alukset.

Kuten muutkin suuret keksinnöt se oli sattuman tuoma. Johduimme siihen, kun ensi kerran ajoimme uponneeseen puunrunkoon kiinni virtapaikassa. Edellinen vene jäi kiinni ja toinen kiepsahti sen ympäri. Minä olin jälkiveneessä perää pitämässä. Turhaan yrittelimme irti. Silloin komensin toisen veneen miehet meille. Heti pääsi vene irti ja miehet palasivat siihen. Senjälkeen eivät tukit, karit eivätkä mitkään esteet meitä pelottaneet. Kun nokkavene törmäsi päin, olivat miehet silmänräpäyksessä häntäveneessä. Tietysti nokkavene silloin ui yli esteen, mutta häntävene tarttui. Kuin automaatit lennähtivät miehet yli nokkaveneeseen, ja irti olimme.

Armeijan käyttämät alukset olivat kaikki samaa mallia, tehdyt yhtä jatkuvaa pituutta ja sahalla katkaistut. Tasapohjaiset, suorakulmaiset. Kukin kuusi jalkaa leveä, kymmenen pitkä ja puolitoista syvä. Kun ne kaksi venettä olivat kytketyt yhteen, ohjasin kahdenkymmenen jalan alusta, joka veti kaksikymmentä isoa, väkevää pummia, jotka vuorotellen soutivat ja meloivat sitä edelleen. Lastina oli vielä huopia, keittokalut ja yksityiset irtaimistot.

Vielä hankimme harmia kenraali Kellylle. Hän oli kutsunut pois ratsulähettinsä ja asettanut niiden sijaan etupäähän kolme poliisivenettä, jotka eivät laskeneet ketään edelleen. M-komppanian alus ahdisti näitä ankarasti. Olisimme helposti päässeet edelle, mutta se oli sääntöjä vastaan. Niin pysyimme sopivan välimatkan päässä vuoroamme odottaen. Edessä oli, me tiesimme, neitseellinen farmiseutu, kerjureilta säästynyt ja antelias; mutta me odotimme. Valkoista vettä me tarvitsimme, ja kun niemen taipeen takaa aukeni koski, tiesimme mitä oli tapahtuva. Kas niin! Poliisivene n:o 1 törmää karille ja jää siihen. Noin! Poliisivene n:o 2 seuraa esimerkkiä. Hei! Kolmas saa osakseen saman kohtalon. Tietysti törmää meidänkin veneemme päin, mutta yks kaks, miehet ovat peräveneessä ja heti taas keulaveneessä; yks kaks, peräveneessä ja keulaveneessä; taas kukin omassaan, ja edelleen mennään. "Seis! Te tulen korvennettavat!" kiljutaan poliisiveneistä. "Kuinka me voisimme — tuhat tulimmaista!" me vastaamme yksinkertaisesti kiitäen vetävässä virrassa, joka pian kantaa meidät toisten näkymättömiin vieraanvaraista farmiseutua kohti, joka luovuttaa erikoistaloutemme hoitajalle antimiensa kerman. Taas juodaan "vaalakkaa wieniä" ja uskotaan, että saalis kuuluu sille, joka sen saa.

Kenraali parka! Hän sai keksiä uuden keinon. Koko laivue pantiin meidän edellemme. Toisen divisioonan M-komppania sai rivissä paikkansa, joka oli viimeinen. Mutta vain päivä täytyi meidän siellä kuhnustella. Edessä oli viisikolmatta mailia koskisia vesiä — virtoja, kareja, tukkeja. Tätä kohtaa ajatellen Des Moines'in vanhimmat asukkaat olivat päätään pudistelleet. Lähes kaksisataa alusta painuu koskiin edessämme, ja merkillisesti ne tarttuivat kareille. Mutta me menimme niiden haaksirikkoisten lomitse niinkuin öljytty salama. Kareja ei voinut välttää muutoin kuin rannalle mennen. Me emme niitä välttäneetkään. Me menimme suoraan yli, yks kaks, yks kaks, nokkavene häntävene, nokkavene häntävene, kaikki perään, kaikki nokkaan ja paikoilleen! Sinä yönä rakensimme leirimme yksin ja maleksimme siinä koko seuraavan päivän armeijan paikatessa haaksirikkojaan ja lipuillessa perässä luoksemme.

Yritteliäisyydellämme ei ollut rajoja. Kohotimme maston, levitimme huopia purjeiksi ja suoritimme muutamissa tunneissa päivämatkan armeijan reuhtoessa yliaikaa pysyäkseen perässämme. Kenraali Kellyn oli turvauduttava diplomatiaan. Mikään vene ei voinut saavuttaa meitä. Riidattomasti olimme nopein sakki, mikä milloinkaan on Des Moines'in puroa alas purjehtinut. Poliisivenekomentoa lievennettiin. Eversti Speed asettui alukseemme, ja tämän arvokkaan esimiehen seurassa oli meillä kunnia saapua ensimmäisinä Keokukiin Mississipille. Ja tässä paikassa haluan sanoa kenraali Kellylle ja eversti Speedille: Tässä on kourani! Te olitte sankareita, kumpikin, ja te olitte miehiä. Kadun ainakin kymmentä prosenttia niistä huolista, jotka teille olin aiheuttamassa M-komppanian esiveneen miehenä.

Keokukissa kytkettiin veneet yhteen suureksi lautaksi, ja oltuamme tuuliajolla päivän saimme höyrylaivan hinaamaan meidät Mississippiä alas Quincyyn, Illinoisiin, jossa pystytimme leirimme Goose Islandille. Sitten hylättiin isolauttahomma ja kytkettiin veneet neljä yhteen ja vedettiin kansi päälle.

Joku vihjasi minulle, että Quincy oli Yhdysvaltain rikkain kaupunki kokoisistaan. Kun sen kuulin, sain vastustamattoman halun "heittää jalkaa". Kuinka voisin jättää sellaisen tilaisuuden käyttämättä! Pikku ruuhessa meloin yli joen, mutta kun palasin laivueelle, toin ison jokiveneellisen saalista. Tietysti pidin saamani rahat itse — maksaen kyllä soutajille; vaatteista otin myös parhaat: sukat, alushousut, paidan, housut ja puseron; ja kun M-komppania oli täysin varustautunut, jäi vielä kunnioitettava kasa, joka lahjoitettiin L:lle. Niin, olinpa silloin nuori ja keinokas! Kerroin tuhansia "elämäntarinoita" Quincyn hyville ihmisille, ja jokainen tarina oli "hyvä"; ja nyt ruvettuani sepittelemään kuvalehtiin novelleja olen usein kaiholla muistellut sitä aiheiden runsautta ja käsittelytavan monipuolisuutta, joka oli käytettävänäni sinä päivänä Quincyn kaupungissa Illinoisissa.

Hannibalissa, Missourissa, meni voittamaton kymmenikkömme hajalle. Se tapahtui tarkoituksetta. Jouduimme vain erillemme. Pannuseppä ja minä livahdimme pois salaa. Samana päivänä Scotty ja Davy pujahtivat Illinoisin rajalle; myös McAvoy ja Fish katosivat. Se teki jo kuusi kymmenestä; mitä niistä jäljellejääneistä neljästä tuli, sitä emme tiedä. Kuvaavina elämällemme otan tähän kappaleita päiväkirjastani.

"Perjantai, toukok. 25 p. Pannuseppä ja minä jätämme leirin. Maihin veneellä Illinoisin puolelle. Kuusi mailia C. B. & Q:n rataa Fall Creekin. Sen verran käveltyämme tapaamme resiinan ja painelemme taas kuusi mailia Hulliin, Wabash-radalla. Siellä tapaamme McAvoyn, Fishin, Scottyn ja Davyn, jotka myös ovat eronneet armeijasta."

"Lauantai, toukok. 26 p. Klo 2.11 aamulla sieppaamme kiinni 'tykinluodista' sen hiljentäessä vauhtiaan rataristeyksessä. Scotty ja Davy lensivät ojaan. Muut neljä jouduimme ojaan vasta Bluffsissa, 40 mailin päässä. Iltapäivällä Fish ja McAvoy ottivat tavarajunan, minä ja pannuseppä lähdimme ruokaa etsimään."

"Sunnuntai, toukok. 27 p. Klo 3.21 aamulla saimme 'tykkiluodin' umpiportaista kiinni ja tapasimme Scottyn ja Davyn. Päivän koittaessa kaikki ojaan Jacksonvillessä. C. & A-juna sivuuttaa sen, ja me yritämme mukaan. Pannuseppä meni, ei palannut. Pääsi kai tavarajunaan."

"Maanantai, toukok. 28 p. Pannuseppää ei kuulu. Scotty ja Davy menivät johonkin nukahtamaan eivätkä palanneet ajoissa päästäkseen matkustajajunaan klo 3.30 ap. Minä pääsin ja aamun valjetessa olin Mason Cityssä; 25.000 asukasta. Sieltä läksin karjajunassa ja ajoin koko yön."

"Tiistai, toukok. 29 p. Saavuin Chicagoon klo 7 ap…"

Vuosia myöhemmin sain surukseni Kiinassa kuulla, että meidän keksintömme, jolla pääsimme yli Des Moines'in koskien — yks kaks, nokkavene häntävene — ei ollut ensimmäinen laatuaan maailmassa. Kiinalaiset jokivenemiehet ovat sitä tapaa noudattaneet vuosituhansia "pahoissa vesissä". Hyvä keino kumminkin. Se kestää tri Jordanin "totuuskokeen", joka kuuluu näin: "Toimiiko se? Uskoisitteko henkenne sen varaan?"

Mullit.

Jos kulkuri äkkiä katoaisi Yhdysvalloista, seuraisi siitä suurta kurjuutta moniin perheisiin. Trämppi näet toimittaa tuhansille ihmisille tilaisuuden ansaita kunniallisen elantonsa sekä kasvattaa lapsensa kurituksessa ja Herran nuhteessa. Minä tiedän sen. Aikoinaan oli isänikin konstaapeli ja ahdisteli trämppejä elannokseen. Kunta maksoi hänelle hänen pyydystämäinsä trämppien pääluvun mukaan korvausta, ja hän sai, luulen, tierahojakin. Tulojen ja menojen yhteenkäyminen oli aina ankara kysymys meidän perheessämme, ja lihamäärä pöydässä, uusi kenkäpari, päivän huvitukset tai uuden koulukirjan osto riippuivat isän onnistumisesta tuossa takaa-ajossa. Muistanpa millä jännityksellä ja innolla odotin aamulla tietoa siitä, kuinka yöllinen metsästys oli onnistunut — kuinka monta trämppiä isä oli putkaan kuljettanut ja mitä mahdollisuuksia oli saada ne tuomituiksi. Ja niin minä, kun myöhemmin elämässä trämppinä olin onnistunut välttämään vaanivan konstaapelin, tunsin sääliä hänen kotonaan odottavia pikku tyttöjä ja poikia kohtaan; tunsin kuin olisin heiltä riistänyt jotakin elämän hyvyyksistä.

Mutta se kaikki kuuluu peliin. Pummi halveksii yhteiskuntaa, ja yhteiskunnan vahtikoirat elävät hänestä. Jotkut pummit antavat kernaasti siepata itsensä kiinni — talvisin varsinkin. Tietysti sellaiset pummit valitsevat yhteiskunnan, missä vankilat ovat "hyviä", työtä ei vaadita ja ruokaa on kyllin. Onpa myös ollut, ja kai on vieläkin, konstaapeleita, jotka jakavat saaliinsa pummin kanssa. Sellaisen ei tarvitse metsästää. Hän viheltää ja saalis tulee käsiin. Ihmeteltävän paljon rahaa tehdään perkipennittömillä trämpeillä. Kautta koko Etelän on — oli ainakin minun kierrellessäni — vankileirejä ja -tiloja, joista farmarit ostavat vangittujen pummien työajan ja joissa näiden on tehtävä työtä. Sitten on seutuja, kuten Rutlandin kivilouhimot Vermontissa, missä kulkuria riistetään, missä hänen ruumiinsa voima, mikä on koottu "nuottaa potkemalla" tai "portteja kolistamalla", käytetään sen erikoisen yhdyskunnan eduksi.

Minä en kylläkään omakohtaisesti tunne Rutlandin kivilouhimoja ja olen siitä iloinen, varsinkin kun muistan kuinka vähällä olin joutua sinne. Trämppejä myöten tiedot kulkevat, ja minä kuulin niistä puhuttavan ollessani Indianassa. Uuteen Englantiin tultuani kuulin niistä puhuttavan varsin usein, ja aina liehuivat silloin vaaran merkit. "Miehiä halutaan louhoksiin", sanoivat pummit, "eikä vähempää anneta kuin yhdeksänkymmentä päivää." New Hampshireen tultuani olin perin varuillani noiden paikkain suhteen ja vältin hartaasti kosketusta rautatie-"koppien" ja "mullien", s.o. poliisien kanssa, tarkemmin kuin koskaan ennen.

Eräänä iltana kuljin Concordin ratapihaa ja löysin lähtövalmiin tavarajunan. Etsin tyhjän vaunun, vedin oven auki ja kiipesin sisään. Toivoin pääseväni White Riverin yli aamuun; se veisi minut Vermontiin ja vielä hyvän matkan päähän Rutlandista. Mutta sen jälkeen pohjoiseen pyrkiessäni lähenisi tuo vaaran paikka. Vaunustani löysin "kisakissan", joka tavattomasti säikähti tullessani. Hän piti minua "kiertolaisena" (jarrumiehenä) ja saatuaan tietää, että olin vain "jäykkäniska", selitti Rutlandin louhokset säikähdyksensä syyksi. Hän oli nuori maalaispoika ja oli retkeillyt vasta kotimaillaan.

Juna lähti ja me nukahdimme vaunun toiseen päähän. Pari kolme tuntia myöhemmin heräsin siihen, että sivuovi avautui. Kisakissa nukkui yhä. En liikahtanut, varjostin vain vähän silmiäni voidakseni tirkistää. Lyhty pistettiin ovesta sisään ja sen jälkeen "kiertolaisen" pää. Hän huomasi meidät ja tarkasti hetken. Minä odotin tavallista tiuskausta: "Pääsettekö sieltä, sammakonpojat!" Sen sijaan hän veti varovasti lyhdyn pois ja sulki hiljaa oven. Tämä oli tavatonta ja tuntui epäilyttävältä. Minä kuuntelin ja kuulin salvan sulkeutuvan. Ovi oli ulkoapäin teljetty. Sisäpuolelta ei sitä voisi avata. Nopean poispääsyn tie oli tukittu. Tämä ei käy. Minä odotin joitakin sekunteja, sitten hiivin vasemmalle ovelle ja koetin sitä. Se ei ollut vielä telkeessä. Avasin sen, pudottauduin maahan ja suljin sen. Sitten matelin junan alitse toiselle puolen ja avasin jarrumiehen sulkeman oven sekä kiipesin paikalleni. Suljin oven. Kumpikin tie oli taas käytettävissä. Poikanen nukkui yhä.

Juna lähti. Tuli seuraava pysähdys. Kuulin askeleita soralla. Vasen ovi lensi meluisasti auki. Kisakissa heräsi, minä olin heräävinäni; kohahdimme istuallemme ja tuijotimme lyhtyyn. Jarrumies ei kuluttanut aikaa turhaan, vaan kävi suoraan asiaan.

"Tahdon kolme dollaria", sanoi hän.

Me lähenimme häntä neuvotellaksemme. Me ilmaisimme hartaan halumme olevan antaa hänelle kolme taalaa, mutta ilmoitimme, että kirotun kova onnemme ei sallinut meidän tätä haluamme tyydyttää. Kiertolainen ei uskonut. Hän ryhtyi tinkimään. Lupasi tyytyä kahteen. Me valitimme köyhyyttämme. Hän käytti rumaa puhetta, haukkui meitä sammakonpojiksi ja toivoi helvettiin aamiaiselle. Sitten hän uhkasi. Hän selitti, että jos ei rahaa löydy, hän sulkee meidät vaunuumme ja White Riverillä luovuttaa viranomaisille. Antoi myös kuvauksen Rutlandin louhimoista.

Ja niin hän luuli saaneensa meidät pihtiin. Eikö hän itse ollut toisella ovella ja toisenhan hän oli sulkenut ulkoapäin! Kun hän alkoi puhua louhimosta, yritti säikähtynyt kisakissa hypätä toiselle ovelle. Kiertolainen nauraa hohotti. "Älä hätäile, poika", sanoi hän: "Suljin sen oven viime asemalla." Kisakissa uskoi ja oli epätoivoissaan.

Kiertolainen antoi uhkavaatimuksensa. Joko me kaivoimme esille kaksi dollaria tai hän sulki meidät vaunuun jättääkseen meidät konstaapeleille — ja se merkitsi 90 päivää louhoksessa. Kuvittelepas nyt, hyvä lukija, että toinen ovi olisi ollut lukittuna. Ajattele ihmiselämän epävakaisuutta. Yhden dollarin takia olisi sinun ollut mentävä kivilouhimoon ja raadettava orjana kolme kuukautta. Niin myös kisakissan. Älä sentään välitä minusta, joka olin hirtehinen, mutta ajattele sitä kisakissaa. Hän olisi saattanut noiden kolmen kuukauden jälkeen tulla maailmaan takaisin rikoksiin tuomittuna. Ja sitten hän joskus olisi saattanut halkaista kallosi saadakseen rahasi — tai jos ei sinun kalloasi, niin jonkun toisen viattoman olentoparan kallon!

Mutta ovi oli auki ja vain minä sen tiesin. Kisakissa ja minä rukoilimme armoa. Minä yhdyin rukoiluun ja vaikeroimiseen, ihan piruuttani, mutta tein kuitenkin parastani. Kerroin "tarinan", joka olisi sulattanut minkä saiturin sydämen tahansa, mutta se ei sulattanut sen rahaa himoitsevan kiertolaisen sydäntä. Kun hän tuli vakuuttuneeksi siitä, ettei meillä ollut rahaa, paiskasi hän oven kiinni ja sulki sen, sitten hän seisoi hetkisen epäillen meidän pettäneen häntä ja odotti vieläkin kahta taalaansa.

Silloin minä heittelin hänelle muutamia kompia. Nimitin vuorostani häntä sammakonpojaksi ja muuksi, millä kaikilla nimillä hän oli meitä kunnioittanut. Ja lisäsinpä vielä omastakin puolestani. Tulin näet Lännestä, jossa osataan kirota, enkä minä voinut antaa vaivaisen uusenglantilaisen kiertolaisen voittaa itseäni kielen eloisuudessa ja voimassa. Alussa se yritti nauraa. Sitten erehtyi vastaamaan. Minä heitin pari lausetta lisää ja somistin hänet lennokkailla ja leimuavilla nimityksillä. Eikä ollut puhetulvani pelkkää sanahelinää, minä olin todella suuttunut tähän viheliäiseen olentoon, joka dollarivaivaisen takia oli valmis myymään minut kolmen kuukauden orjuuteen. Epäilenpä myös, että hänelle olisi tullut osuus konstaapelin saaliista.

Mutta minä höyhensin hänet. Monen dollarin edestä ärsytin hänen tunteitaan ja masensin hänen itserakkauttaan. Hän yritti uhkailla luvaten tulla ja potkaista sisälmykseni ulos. Minä puolestani lupasin potkaista häntä tauluun hänen kiivetessään vaunuun. Aseman etu oli minun puolellani, ja hän havaitsi sen. Ja niin piti hän oven suljettuna ja kutsui muuta junamiehistöä apuun. Minä kuulin niiden vastaavan ja soran roiskuvan niiden askeleista. Ja koko ajan oli toinen ovi salvaton eivätkä he sitä tienneet; ja sillä välin oli kisakissa kuolla kauhusta.

Oh, olinpa minä sankari — peräytymistie takanani. Minä herjasin jarrumiestä ja hänen tovereitaan, kunnes ne tempasivat oven auki ja minä näin niiden raivostuneet katseet lyhtyjen valossa. Juttu oli heidän mielestään perin selvä. Me olimme muka satimessa ja he saivat tulla meitä pitelemään. Alkoivat nousta. Minä en potkaissut ketään naamaan. Tempasin vain toisen oven auki ja livahdin pois, kisakissa perässäni. Junamiehistö kaapasi jäljessä.

Me hyppäsimme — jos oikein muistan — yli kiviaidan. Mutta ei ollut meillä selvää käsitystä siitä, missä olimme. Pimeässä minä kompastuin hautakiveen. Kisakissa kaatui yli toisen. Ja sitten alkoi ajojahti kautta kalmiston. Aaveet lienevät saaneet käsityksen meidän vauhdistamme. Mutta tulivatpa perässämme ne junalaisetkin. Hellittivät vasta kun me pääsimme toisen aidan yli tielle ja pimeään metsään, sekä palasivat junaansa. Hiukan myöhemmin pääsimme kisakissan kanssa erään farmarin kaivolle. Oli aikomuksemme juoda vettä, mutta kun ohut nyöri meni alas kaivoon, vedimme siitä, ja ylös tuli gallonan kannu kermaa. — Ja niin vähällä minä olin joutua Rutlandin louhokseen Vermontissa.

Kun pummit antavat sanan käydä, että "mullit ovat äkäisiä", niin vältä sitä kaupunkia; tai jos mennä täytyy, niin mene pehmeästi sen läpi. On kaupunkeja, joiden läpi on aina kuljettava pehmeästi. Sellainen on Cheyenne, Union Pacific-radan varrella. Sillä on maine yli Yhdysvaltain "äkäisyydestään" — ja sen oli sille hankkinut Jeff Carr (mikäli nimen oikein muistan). Jeff Carr saattoi laukaista pummin tauluun ihan silmänräpäyksessä. Ei koskaan ryhtynyt keskusteluun. Siinä silmänräpäyksessä kun sai käsiinsä, hän iski molemmin nyrkein, nuijalla tai mitä vain käteen sattui. Ja pideltyään pummia hän lähetti tämän kaupungista luvaten parempaa, jos tämä vielä uskalsi nenäänsä sinne pistää. Jeff Carr tunsi leikin. Pohjoiseen, etelään, itään ja länteen käsin kuljettivat pidellyt pummit Yhdysvaltojen (sekä Kanadan ja Meksikon) rajoille asti tiedon siitä, että Cheyenne oli "äkäinen". Onnekseni en sattunut Jeff Carrin tuttavuuteen. Tuulispäänä menin läpi sen kaupungin. Meitä oli silloin 84 pummia. Lukumäärä teki meidät varsin ylimielisiksi muihin paitsi Jeff Carriin nähden. Se nimi salpasi koko mielikuvituksemme, lamautti miehuutemme, ja koko sakki pelkäsi kuollakseen häntä.

Eipä juuri maksa vaivaa ryhtyä keskustelemaan "mullien" kanssa, jos ne ovat "äkäisiä". Nopea poistuminen on paras. Minä tarvitsin jonkin aikaa, ennenkuin sen opin, mutta päästötutkinnon antoi minulle muuan New-Yorkin mulli, ja sen jälkeen lähtevät käpäläni automaattisesti liikkeelle, kun sellainen lähtee jälkeeni. Se valmius on yhäkin veressäni ja pysyy. Vaikka eläisin kahdeksankymmenen vuoden ikään ja kompuroisin kainalosauvoin katua pitkin, niin heti kun näkisin poliisin tulevan kohti, pudottaisin kainalosauvat ja juoksisin kuin peura.

Kasvatukseni loppusilauksen sain siis New-Yorkissa. Eräänä kuumana kesäiltana. Viikon oli ilma ollut tukahduttava. Minä olin ottanut tavakseni "heittää jalkaa" aamuisin ja levätä iltapäivät pienessä puistossa, joka oli lähellä sanomalehtipalatseja ja Kaupungintaloa. Läheltä sain ostaa puhdistajilta kirjoja, jotka olivat painettaessa tai sidottaessa hieman vikaantuneet, muutamalla sentillä kappaleen. Ja puistossa oli pieniä majoja, joista sai ostaa mainiota, jääkylmää, sterilisoitua maitoa ja kirnupiimää sentillä lasin. Joka iltapäivä istuin penkillä lukemassa ja tyhjensin 5-10 lasia. Ilma oli todella hiostava.

Niinpä olin siis veltto ja lueskeleva, maitoa latkiva pummi, mutta mitä sainkaan siitä! Eräänä iltapäivänä saavuin puistoon uusi kirjasaalis kainalossani ja hirvittävä kirnumaidon jano paidassani. Keskellä katua, Kaupungintalon edustalla, huomasin kulkiessani maitomyymälää kohti väkijoukon. Kun se oli juuri kohdallani, niin pysähdyin. Ensin en voinut nähdä mitään. Sitten näin vilaukselta ja kuulin äänistä, että joukko katupoikia siinä pelasi pii-viitä. Nyt ei pii-vii ole sallittua New-Yorkin kadulla. En tiennyt sitä, mutta varsin pian sain tietää. Puolen minuuttia olin ehkä siinä seisonut ja saanut tietää väenkokouksen syyn, kun muuan katupojista huusi: "Mulli." Pojat tiesivät tiensä. Juoksivat. Minä en.

Joukko hajaantui heti ja jakaantui katukäytäville. Samaan suuntaan lienee painunut puolisensataa miestä. Olimme jotenkin hajallaan. Näin "mullin", rotevan, harmaapukuisen poliisin. Hän asteli keskellä katua, kiirehtimättä kuin kävelyllä. Sattumalta panin merkille, että hän muutti vähän suuntaansa lähtien samaa katukäytävää kohti kuin minäkin. Hän asteli verkalleen harvan joukon läpi, ja minä näin, että tiemme tulisivat yhtymään. Olin niin varma viattomuudestani, etten mitään aavistanut, huolimatta kaikista mulleja koskevista opetuksistani. En aavistanut sen minua tähtäilevän. Kunnioituksesta lakia kohtaan pysähdyin antaakseni hänen mennä ohi. Mutta samassa hän varoittamatta tarttuikin rinnuksiini kaksin käsin. Sanoillaan hän heitti ilkeän varjon minun syntyperääni.

Amerikkalainen vereni kuohahti. Kaikki vapautta rakastaneet esi-isäni vaativat oikeuttaan minun kauttani. "Mitä tarkoitatte?" tiukkasin. Vaadin, nähkääs, selitystä. Ja sain. Tuiskis. Hänen nuijansa iski kallooni, ja minä horjahdin taapäin kuin päihtynyt, ympärillä olevain uteliaiden häilyessä silmissäni kuin aallot merellä. Kalliit kirjani tipahtivat maan tomuun, ja poliisin nuija uhkasi iskeä toisen kerran. Sinä hetkenä minä häyrypäissänikin näin näyn. Näin sen nuijan useita kertoja iskevän kallooni; näin itseni verisenä poliisioikeudessa; kuulin syytöksen katumetelistä, röyhkeästä puheesta ja poliisin vastustamisesta yms., ja näin myös itseni Blackwell-saarella. Oh, tunsinpa sen leikin. Ja samalla meni minulta kaikki halu vaatia selityksiä. En edes pysähtynyt kokoamaan kalliita kirjojani, jotka vielä olivat lukematta. Minä käännyin ja juoksin. Olin kovin sairas, mutta minä juoksin. Ja juoksemaan tulen kuolinpäivääni asti, joka kerta kun mulli alkaa nuijia minulle selitystään.

Vuosikausia trämppiaikani jälkeen, kun olin ylioppilaana Kalifornian yliopistossa, menin eräänä iltana sirkukseen. Näytännön jälkeen jäin katsomaan suuren sirkuksen kuljetuskoneistoa, sillä sen oli määrä lähteä samana iltana. Satuin pienten poikain nuotiolle. Niitä oli parikymmentä, ja puheista päättäen oli niillä aikomuksena karata sirkuksen mukana. Mutta sirkusherratpa eivät halunneetkaan sellaista pentujoukkoa matkaansa, ja puhelinsoitto poliisiasemalle oli tehnyt tuuman tyhjäksi. Kymmenkunta poliisimiestä oli komennettu paikalle vangitsemaan pojat kello yhdeksän kiellon rikkomisesta. He piirittivät nuotion ja hiipivät lähelle pimeässä. Merkin saatuaan lähtivät juoksemaan, ja kukin sieppasi käsiinsä pojan kuin kiemurtelevan ankeriaan.

Minä en tiennyt mitään poliisin tulosta; ja kun näin vaskinappisten kypäräpäisten niin äkkiä ryntäävän kädet ojossa, menetti minun olemukseni tasapainonsa. Automaattinen juoksuvaisto heräsi. Juoksin. En tiennyt itsekään juoksevani. En tiennyt mitään. Se tapahtui aivan itsestään. Eihän minulla ollut mitään syytä juosta. En ollut pummi. Olin sen kunnan kansalainen. Olin kotikaupungissani. En ollut pahaa tehnyt. Olin ylioppilas. Nimeäni ei ollut papereissa, ja ylläni oli hyvät vaatteet, joissa ei oltu nukuttu. Ja kuitenkin juoksin — sokeasti, mielettömästi, kuin ajettu kauris, ainakin yhden katuvälin. Ja tuntooni tullessani havaitsin yhä juoksevani. Täytyi ihan ponnistaa saadakseni jalkani pysähtymään.

Ei, minä en pääse siitä. En voi auttaa. Kun mulli tulee, niin minä juoksen. Sitäpaitsi minulla on huono onni aina joutua vankilaan. Olen ollut vankilassa useampia kertoja sen jälkeen kuin kiertelemisen jätin kuin koko sinä aikana. Lähden esim. jonakin sunnuntaiaamuna nuoren neitosen seurassa pyöräilemään. Ennenkuin pääsen kaupungin ulkopuolelle, joudumme kiinni siitä, että sivuutimme jalankulkijan katukäytävällä. Päätän olla varovampi. Seuraavan kerran olen pyöräilemässä pimeässä, ja asetyleenilamppu reistailee. Minä hoitelen sen pienoista liekkiä huolellisesti kaupungin asetusten takia. Minulla on kiire, mutta minä ajan etanan vauhdilla, etten sammuttaisi sitä tuikkivaa liekkiä. Pääsen kaupungin rajalle, olen sen asetusten ulkopuolella ja yritän ottaa takaisin menettämäni ajan. Ja puolen mailin päässä pysäyttää minut mulli, ja seuraavana aamuna annan panttisakkoni mennä poliisioikeudessa. Kaupunki on kavalasti laajentanut aluettaan mailin verran, enkä minä sitä tiennyt.

Muistaen luovuttamatonta sananvapauttani ja yleistä kokoontumisoikeutta minä kiipeän katuvierellä saippualaatikolle purkaakseni kuulijakunnalle niitä talousopillisia ongelmoita, jotka päässäni pyörivät, ja mulli vetää minut alas ja raastaa minut kaupungin vankilaan ja minä saan taas maksaa takausrahan. Ei auta. Koreassa jouduin vankilaan joka toinen päivä. Niin myös Mantsuriassa. Viime kerran Japanissa ollessani jouduin kiinni venäläiseksi vakoojaksi epäiltynä. Se on ihan toivotonta. Mitä tästä tuleekaan!

Kerran hypnotisoin erään mullin Bostonin keskuspuistossa. Oli aika jälkeen puolenyön, ja hän ahdisti minua; mutta ennenkuin erottiin, sain häneltä hopealantin sekä yömajan osoitteen. Bristolissa New Jerseyssä laski poliisi minut kerran menemään, vaikka hänellä, taivas tietäköön, oli riittävästi syytä vangita minut. Iskinkin häntä kovemmin kuin kukaan muu hänen elämässään. Tapaus oli tällainen. Puolen yön aikaan olin tarttunut tavarajunaan päästäkseni pois Philadelphiasta. Kiertolaiset heittivät ojaan. Juna kulki hitaasti vaihteiden, sivuratojen ja ratapihojen poikitse. Saavutin sen uudelleen ja jouduin uudelleen pois. Täytyi näet riippua ulkopuolella, sillä se oli pitkänmatkanjuna ja kaikki ovet olivat kiinni.

Toisen kerran heittäessään minut junasta selitti jarrumies, että olin henkeni kaupalla, koska juna oli nopeakulkuinen. Minä selitin osaavani kulkea nopeasti, mutta se ei auttanut. Hän selitti, ettei aikonut antaa minun tehdä itsemurhaa, ja sysäsi. Mutta minä tartuin siihen junaan kolmannen kerran ja jouduin puskureille. Ne olivat pienimmät mitä ikinäni olen nähnyt — en tarkoita todellisia puskureita, joita yhdistää kytkin, vaan tarkoitan niitä pienoja, jotka kulkevat tavaravaunun päitse juuri puskurien yläpuolella. Niillä voi seistä.

Mutta ne sakarat, jotka sillä kertaa alleni sattuivat, eivät olleet tavallisen levyiset. Ne olivat tuskin puoltatoista tuumaa. En saanut puoltakaan anturastani niille sopimaan. Käsin ei saanut mitään kiinni. Vaunujen päät olivat pystysuorana seinänä siinä, mutta niissä ei ollut kädensijaa. Kämmeneni vain voin painaa niitä vasten. Ja se olisikin riittänyt, jos jalkaini alla olisi ollut jotakin pitävää.

Kun juna pääsi Philadelphian ulkopuolelle, alkoi se lisätä vauhtia. Ymmärsin nyt, miksi se jarrumies oli puhunut itsemurhasta. Vauhti kiihtyi kiihtymistään. Se oli läpikulkujuna eikä pysähdellyt asemilla. Siinä osassa Pennsylvaniaa on neljä raidetta rinnan, ja minun itään menevä tavarajunani voi matkalla sivuuttaa länteen menevän, ja sen taas sivuuttivat itään menevät pikajunat. Sillä oli oma raiteensa ja se lennätti sitä pitkin. Tilanteeni ei ollut huvittava. Minä seisoin anturaini reunain varassa kapeilla sakaroilla nojaten epätoivoisesti kämmenin vaunujen päätyjä vasten. Ja ne vaunut liikkuivat ylös, alas, edestakaisin. Oletteko nähneet sirkusratsastajan seisovan kahdella hevosella jalka kummankin selässä? Sellaista minä muistutin, mutta olipa erotustakin. Ratsastajalla on ohjat, minulla ei ollut mitään mistä pitää; hän seisoi koko jalkapohjillaan, minä niiden reunoilla; hän voi taivuttaa sääriään ja pitää tasapainoa, mutta minun oli seisottava suorana pystyssä suorin säärin; ratsastaa kasvot päin kulkusuuntaansa, minä sivuttain, ja jos hän putoaa, putoaa hän sahajauhoihin, minä taas olisin sellaisessa tapauksessa mennyt murskaksi pyöräin alla.

Mutta kylläpä sillä junalla oli vauhti. Se mölysi ja kirkui, kiepsahti hurjasti käänteissä, hypähdellen yli epätasaisuuksien, niin että toinen vaununpää lennähti ylös ja toinen alas tai käännähti toinen vasemmalle, toinen oikealle, ja koko ajan minä rukoilin ja toivoin sen vihdoinkin pysähtyvän. Mutta se ei pysähtynyt. Ensimmäisen, viimeisen ja ainoan kerran trämppimatkoillani minä sain kyllikseni. Minä päätin siirtyä pois puskureilta vaunun sivutikkaille; se oli vaarallista hommaa, sillä vaunujen päät olivat aivan tasaiset.

Minä kuulin junan viheltävän ja tunsin vauhdin hieman hiljentyvän. Tiesin, ettei se aio pysähtyä, mutta päätin muuttaa paikkaa, jos vauhti vain sallisi. Juuri tällöin tuli kaarre, juna kulki yli sillan ja sitten läpi Bristolin kaupungin. Tämä kaikki edellytti hiljempää vauhtia. Minä kiepsahdin sivutikkaille ja odotin. En tiennyt, että tulimme Bristolin kaupunkiin. En tiennyt miksi vauhti hiljeni, tiesin vain, että minun oli päästävä pois… Jännitin silmiäni pimeässä nähdäkseni, milloin tulisi katu, jolle voisi hypätä. Olin junan jälkipäässä, ja ennenkuin minun vaununi oli kaupungissa, oli veturi jo ohi aseman ja tunsin sen lisäävän vauhtia.

Sitten tuli katu. Pimeässä en nähnyt, kuinka leveä se oli tai mitä oli sen toisella laidalla. Mutta minä tunsin tarvitsevani koko sen kadun leveyden, jos mielin pysyä jaloillani maahan päästyäni. Minä tipautin itseni kadun tähän reunaan. Se on helppo sanoa. Tarkoitan sitä, että ensin kumarruin porrastangollani eteenpäin niin alas kuin voin. Sitten irroittuen junasta heilautin itseni kaikin voimin taapäin, kuin olisi aikomukseni tulla selälleni maahan. Kun sitten jalkani sattuivat maahan, olin 45 asteen kulmassa. Se esti minua suistumasta suinpäin tantereeseen. Ruumiini vain kohosi pystyyn ja alkoi suistua eteenpäin. Samassa täytyi maahan tösähtäneiden jalkaini hypähtää ja liikkua niin nopeasti kuin eteenpäin lennättävä vartaloni vaati. Jalkani siis taputtivat sangen taajaan katua vasten. En uskaltanut niitä pysäyttää. Olisin mennyt nokalleni. Juosta piti vain.

Minä olin kuin tahdoton luoti ja ihmettelin mitä mahtoi olla vastapäisellä katuvierellä. Toivoin, ettei siellä olisi kiviseinä eikä sähköpatsas. Ja silloin töytäsin päin. Kauhistus! Näin sen juuri ennen onnettomuutta — seisoihan siinä pimeässä mulli. Me kiepsahdimme katuun yhdessä ja kierimme hyvän matkaa. Automaattisesti hän sulki minut syliinsä eikä enää hellittänyt. Kumpikin menimme nurin, ja tajuihinsa päästyään hän havaitsi pitävänsä sylissään lammassiivoa pummia.

Jos sillä mullilla oli yhtään mielikuvitusta, oli hänen täytynyt pitää minua jostakin muusta maailmasta, kenties Marsista tulleena, sillä pimeässä hän ei ollut nähnyt minun hyppäävän junasta. Hänen ensi sanansa olivatkin: "Mistä ihmeestä sinä tulit?" Ja sitten hän sanoi, ennenkuin ennätin vastata: "Minulla on hyvä halu pistää sinut kiinni." Tämä tuli myös automaattisesti, luulen. Hän oli näet perin hyväsydäminen mulli, sillä kerrottuani hänelle "tarinan" antoi hän minulle seuraavaan tavarajunaan asti aikaa lähteä kaupungista. Minä sain vielä tingityksi kaksi ehtoa: että se on itään menevä ja että sen kaikki ovet eivät ole lukitut. Tähän hän suostui, ja niin näillä Bristolin sopimuksen ehdoilla säästyin joutumasta vankilaan.

Muistanpa toisenkin yön siinä samassa maanosassa, mutta silloin minä livahdin mullin ohitse. Jos olisin sattunut päin, olisin porannut hänet putkeksi, sillä tulin suoraan ylhäältäpäin, hännässäni koko joukko muita mulleja. Tällainen oli se juttu. Olin asustanut eräässä vuokrahevostallissa Washingtonissa. Minulla oli käytettävänäni vaunuvaja ja lukemattomia hevosloimia. Palkkioksi hoidin hevosia aamuisin. Olisin siellä ehkä vieläkin ilman niitä mulleja.

Eräänä iltana 9:n aikaan jouduin kotiin tullessani keskelle uhkapeliä. Oli ollut markkinapäivä, ja kaikilla neekereillä oli rahaa. Paras selittää tilanne. Talli oli kahta katua vasten. Minä tulin pääovesta sisään, kuljin läpi konttorin ja tulin kahden hevosrivin väliseen kujaan, joka kulki rakennuksen pituussuuntaan ja johti toiselle kadulle. Keskellä tätä kujaa, kaasullekin alla ja hevosrivien keskellä, oli noin 40 neekeriä. Minä liityin sakkiin katselijaksi. Olin "poikki" enkä voinut pelata. Muuan musta "passasi" koettaen onneaan, ja aina panos kasvoi kaksinkertaiseksi. Kaikenlaista rahaa oli lattialla. Se oli jännittävää. Panokset kasvoivat yhä, ja se neekeri yhä passasi. Kiihtymys oli suuri. Samassa kuului valtava jymähdys takakadun ovelta.

Muutamat neekerit kiitivät vastakkaiseen suuntaan. Minä viivyin hetken kahmaistakseni lattialta kaikenlaista rahaa taskuuni. Se ei ollut varkautta, sillä se oli tapana. Jokainen, joka ei juossut, kahmi rahoja. Ovet lensivät auki ja sisään säntäsi joukko mulleja. Me lennätimme vastakkaiseen suuntaan. Konttorissa oli pimeä, eikä kapea ovi sallinut kaikkien yht'aikaa päästä kadulle. Aika alkoi olla täpärällä. Yksi neekereistä sukelsi akkunasta kadulle ja vei akkunapuitteet mennessään. Esimerkkiä seurasi koko joukko muita neekereitä. Iso neekeri tunkeutui oveen yht'aikaa kanssani. Hän oli isompi ja pääsi edelle. Samassa iski nuija hänen päähänsä ja hän kaatui kuin teuras. Toinen mullikarja oli vastassa. Ne tiesivät, etteivät voisi käsin vastustaa rynnäkköämme, ja käyttivät siksi nuijiaan. Minä kompastuin äskeiseen neekeriin, väistin nuijan iskun, sukelsin mullin haarain välitse ja olin vapaa. Ja sitten juoksin! Edessäni oli mulatti, ja minä kiidin hänen jäljessään. Hän tunsi kaupungin paremmin kuin minä, ja arvelin, että sielläpäin mihin hän juoksi oli turva. Mutta hän taas piti minua takaa-ajavana mullina. Ei katsonut taakseen. Juoksi vain. Minulla oli hyvä kunto ja pysyttelin hänen kintereillään ollen vähällä juosta hänet kuoliaaksi. Vihdoin hän kompastui, painui polvilleen ja antautui. Ja kun hän havaitsi, etten minä ollut mulli, niin pelasti minut vain se, ettei hänellä ollut yhtään voimia jäljellä.

Siksi lähdin Washingtonista — en sen mulatin, vaan mullien takia. Minä menin asemalle ja tartuin ensimmäiseen umpiportaaseen Pennsylvanian-radan pikajunassa. Kun juna oli hyvässä vauhdissa, alkoi minussa herätä epäilyksiä. Tämä oli neliraiteinen rata ja koneet ottivat vettä täydessä vauhdissa. Pummit olivat varoittaneet minua matkustamasta ensi portaalla niissä junissa, jotka ottivat vettä kulkiessaan. Ja nyt selitän. Raiteiden välissä on pitkä allas. Kun kone kulkee yli täyttä vauhtia, laskeutuu siitä kouru altaaseen ja sitä myöten työntyy tenderiin vesi.

Jossakin paikoin Washingtonin ja Baltimoren välillä, minun istuessani umpiportaalla, alkoi hieno vesisuihku kohota ilmaan. Se ei ketään haitannut. Ahaa, ajattelin; se oli siis vain juttua se, että vedenotto olisi ensiportaalaiselle vaarallinen. Mitä tuo suihku nyt tekee? Sitten aloin ihailla itse sitä temppua. Tämäpä jotakin. Mitä ovat Lännen alkuperäiset rataolot verrattuina tähän — ja silloin täyttyi tenderin vesisäiliö, ennenkuin oli päästy kaukalon päähän. Vuoksiaalto kohosi tenderin peräseinän yli ja syöksyi minun ylitseni. Olin märkä kuin uitettu koira.

Juna ajoi Baltimoren asemalle. Kuten on tapana Idän kaupungeissa, kulki juna kadunpinnan alapuolella leikkauksessa. Kun se saapui valaistulle asemalle, tein itseni niin pieneksi kuin saatoin. Mutta muuan rautatiemulli näki minut ja ryhtyi takaa-ajoon. Kaksi muuta liittyi häneen. Minä olin päässyt aseman ohi ja hyppäsin ratapihalle. Mutta huomasinkin olevani satimessa. Kummallakin puolellani kohosivat leikkauksen seinät, ja tiesin, että jos yrittäisin ja putoaisin takaisin, joutuisin suoraan mullien haltuun. Minä juoksin edelleen ja tarkastelin sopivaa kiipeämispaikkaa. Vihdoin löysin. Se oli juuri sillan takana, joka johti yli leikkauksen. Käsin jaloin kaapaisten kiipesin ylös seinää. Ne kolme rautatiemullia pyrkivät perässä.

Ylhäällä huomasin joutuneeni rakentamattomalle tontille. Toisella sivulla erotti matala aita sen kadusta. Ei ollut aikaa tarkempiin tutkimuksiin. Ne olivat kintereilläni. Minä syöksyin aitaa kohti ja samaa tietä sen yli. Ja siinä kohtasi minua elämäni yllätys. On tottunut ajattelemaan, että aidan toinen puoli on yhtä korkea kuin toinenkin. Mutta tämä oli toisenlainen. Nähkääs se tontti oli koko joukon katua korkeammalla. Minun tulopuolellani oli aita matala, toinen puoli — no niin, yli harjan päästyäni ja lähtiessäni alaspäin saappaat edellä tuntui kuin olisin pudonnut suoraa päätä kuiluun. Ja allani, katulampun vieressä, seisoi mulli. Arviolta katuun oli 9-10 jalkaa, mutta siinä ällistyksissäni näytti matka kahta vertaa pitemmältä.

Minä oikaisin itseni ilmassa ja tulin alas. Ensin luulin tulevani sen mullin niskaan. Ja vaatteeni sipaisivatkin häntä, kun jalkani kajahtaen iskivät katuun. Ihme ettei hän säikähtänyt kuoliaaksi, sillä hän ei ollut kuullut minun tulevan. Taas olin kuin Marsista pudonnut. Mutta hypähtipä se mulli. Väistyi kuin hevonen autoa; ja sitten hän tavoitti minua. Minä en jäänyt selittämään. Sen jätin takaa-ajajaini tehtäväksi, jotka tipahtelivat huvittavasti sieltä aidalta alas. Mutta sainpa minä juosta. Katua ylös ja toista alas, kulman taakse ja toisen, ja vihdoin pääsin niistä.

Kulutettuani joitakin niistä kahmimistani lanteista ja tapettuani tuntikauden aikaa palasin rautatieleikkaukselle juuri asemavalojen ulottuman ulkopuolelle ja odotin junaa. Vereni oli tyyntynyt ja minä värisin surkeasti märkien vaatteitteni takia. Vihdoin tuli juna asemalle. Minä lymysin pimeässä ja nousin siihen onnellisesti sen lähtiessä, tällä kertaa kuitenkin toisen vaunun umpiportaalle. Ei enää vesiryöppyä! Juna lennätti 40 mailia, ennenkuin pysähtyi kovin tutunnäköiselle asemalle. Minä olin taas Washingtonissa! Baltimoressa olin katuja kierrellessäni ja kiihkoissani huomaamattani joutunut paluutielle ja noussut väärään junaan. Olin menettänyt yön unen, kastunut pintaa myöten ja olin tullut sinne, mistä olin lähtenytkin. Ehei, ei elämä kulkurin poluilla ole ruusuilla ja kukilla tanssia. Mutta talliin en mennyt takaisin. Olin kahmaissut varsin onnistuneesti enkä halunnut tehdä siitä tiliä niille neekereille. Ja niin nousin seuraavaan junaan ja söin aamiaiseni Baltimoressa.