KULTAHOHDE

Kirj.

Jack London

Englanninkielestä suomentanut A. K. [Alpo Kupiainen]

Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1922.

SISÄLLYS:

Kultahohde. Luottamustehtävä. Nolattu. El-Soo.

KULTAHOHDE.

Lon Mc Fane oli hieman äreissään — hän oli kadottanut tupakkapussinsa — muuten hän olisi kertonut minulle jotain Surprise Laken majasta ennen sinne saapumistamme. Koko päivän olimme matkanneet kulkien vuorotellen etunenässä polkemassa tietä koirille. Se oli kovaa lumikenkätyötä eikä se ollut omiaan saattamaan miestä puheliaaksi, mutta olisihan Lon Mc Fanen pitänyt keskipäivällä kahvia keittäessämme kuitenkin saada tarpeeksi hengähtää kertoakseen siitä minulle. Mutta hän ei kertonut. Surprise Lake (= yllätysjärvi) — Yllätysmaja se oli minulle. En ollut milloinkaan ennen kuullut siitä puhuttavan. Myönnän, että olin ollut jonkun verran väsyksissä. Olin jo tunnin ajan tuon tuostakin silmännyt Loniin odottaen, että hän minä hetkenä hyvänsä antaisi pysähtymismerkin yöpymistä varten. Mutta olin liian ylpeä ehdottaakseni sitä tahi kysyäkseni hänen aikomuksiaan. Ja kuitenkin hän oli minun palveluksessani, olin sievoisesta palkasta pestannut hänet hoitelemaan puolestani koiria ja tottelemaan määräyksiäni. Taisinpa olla hieman äreissäni itsekin. Hän ei virkkanut mitään ja minä olin päättänyt olla mitään kysymättä, kulkisimmepa sitten vaikka koko yön.

Äkkiä oli maja edessämme. Viikon kestäneellä matkallamme emme olleet tavanneet ketään ja minusta oli tuntunut hyvin todennäköiseltä, ettemme vieläkään yhteen viikkoon tapaisi ketään. Ja yhtä kaikki tuossa oli maja silmieni edessä. Sen ikkunasta loisti himmeä valo ja savu kiemurteli savupiipusta.

"Miksi et kertonut minulle —" alotin, mutta Lon keskeytti minut mutisten:

"Surprise Lake — puolen mailin päässä on pieni järvi, pelkkä lammikko."

"Vai niin, entä maja — kuka siinä asuu?"

"Eräs nainen", vastasi Lon ja seuraavassa hetkessä hän jo kolkutti ovelle. Naisen ääni kehotti astumaan sisään.

"Oletteko nähnyt Davea äskettäin?" kysyi nainen.

"En ole", Lon vastasi huolettomasti. "Olen ollut toisella suunnalla, Circle Cityn puolella. Dave kai on Dawsonissa päin, eikö niin?"

Nainen nyökkäsi päätään ja Lon ryhtyi riisumaan koiria valjaista, samalla kun minä purin kuorman ja kannoin yöpymisvehkeemme tupaan. Majassa oli vain yksi avara huone ja nainen asui ilmeisesti siinä yksin. Hän viittasi uuniin, jossa vesi jo oli kiehumassa, ja Lon ryhtyi valmistamaan illallista, minä taas aukasin kalanipun ja syötin koirat. Odottelin, että Lon olisi esitellyt emännän ja minut toisillemme, mutta harmikseni hän ei sitä tehnyt, vaikkakin he nähtävästi olivat vanhoja tuttuja.

"Te olette Lon Mc Fane, ettekö olekin?" kuulin naisen kysyvän. "Niin, nyt muistan Teidät. Viimeksi näin Teidät höyrylaivalla, eikö totta? Muistan…"

Äkkiä puhe katkesi jonkun hirveän muiston johdosta, joka silmien kauhistuneesta ilmeestä päättäen kuvastui hänen sielussaan. Ja hämmästyksekseni olivat naisen puheet ja käyttäytyminen tehneet Loniin voimakkaan vaikutuksen. Hänen kasvoistaan kuvastui epätoivo ja äänessä oli sydämellisen lämmin sävy hänen sanoessaan:

"Viimeksi tapasimme Dawsonissa. Silloin oli kuningattaren valtaistuinjuhla tahi syntymäpäivä tahi jotain sellaista — muistatteko? — kanoottikilpailut joella ja estejuoksukilpailu pääkadulla."

Kauhu haihtui pois naisen silmistä ja lihaksien jännitys laukesi. "Niin, kyllä, kyllä muistan", hän sanoi. "Ja Te voititte yhdessä kanoottikilpailussa."

"Miten ovat Daven puuhat viimeaikoina sujuneet? Yhtä hyvin kai kuin ennenkin?" kysyi Lon yhä vielä ilmeisesti hämmennyksissä.

Nainen nyökkäsi hymyillen ja sitten hän huomattuaan, että olin jo päästänyt vuodevehkeet siteistä, osoitti minulle, mihin saisin laittaa yösijan kuntoon. Hänen oma vuoteensa oli toisessa päässä tupaa.

"Arvelin Daven tulevan kuullessani teidän koirienne äänet", hän sanoi.

Senjälkeen hän oli vaiti tyytyen tarkastelemaan Lonin keittopuuhia silloin tällöin heristäen korviaan, kuuluisiko koirien ääntä tieltä. Odotellessani illallista panin tupakaksi ja kävin vuodehuoville pitkäkseni. Jotain ihmeellistä tässä piili, sen verran tajusin, mutta sen enempää en voinut saada selville. Miksi hitossa ei Lon ollut hituistakaan selittänyt minulle etukäteen? Katselin naisen huomaamatta hänen kasvojaan, ja mitä kauemmin niitä katselin, sitä vaikeampaa minun oli irroittaa niistä silmiäni. Ne olivat ihmeellisen kauniit kasvot, yliluonnolliset, tekisi mieleni sanoa, ja niistä kuvastui sellainen valo, ilme, yleensä jotakin sellaista, jota en milloinkaan ollut nähnyt. Pelko ja kauhu olivat täydelleen kadonneet ja naisen kasvot olivat rauhallisen kauniit — jos sanalla "rauhallinen" voidaan tarkoittaa tuota käsittämätöntä, salaperäistä jotain, jota en osaa nimittää hohteeksi enkä valoksi sen enempää kuin ihmeeksikään.

Äkkiä hän katsahti minuun, ikäänkuin hän olisi vasta silloin huomannut minut.

"Oletteko Te nähnyt Davea äskettäin?" hän kysäsi. Kieleni kärjellä pyöri kysymys: "Ketä Davea?", kun kiehuvan rasvan käryssä puuhaileva Lon yskäsi. Yskäisy saattoi aiheutua kärystä, mutta minusta se tuntui tarkoitetulta ja jätin kysymyksen tekemättä. "En ole nähnyt", vastasin. "Olen vasta äsken saapunut näille maille —."

"Mutta ette kai aikone sanoa", hän keskeytti puheeni, "ettette ole kuulleet puhuttavan Davesta — suuresta Dave Walshista?"

"Nähkääs", puolustelin, "olen uusi tulokas näillä mailla. Olen enimmäkseen elellyt alamaissa, Nomen puolella."

"Kertokaa hänelle Davesta!" sanoi nainen Lonille.

Aluksi Lon näytti joutuvan hämilleen, mutta sitten hän alkoi puhua samaan herttaisen sydämelliseen tapaan kuin aikaisemminkin. Se näytti hieman liian herttaiselta, liian sydämelliseltä, minkä vuoksi se vaivasi minua.

"Niin, Dave on hieno mies", hän sanoi. "Hänessä on miestä jokaikinen tuuma ja hän on sukkasillaan kuusi jalkaa neljä tuumaa pitkä. Hänen sanansa on yhtä hyvä kuin kirjoitettu sitoumus. Vain valehtelija voi väittää Daven milloinkaan puhuneen muuta kuin totta ja sellainen mies saa tapella kanssani, myöskin minun — jos hänestä jotain jää jäljelle, senjälkeen kuin Dave on hänet pehmittänyt. Sillä Dave osaa tapella. Totisesti, hänessä on terästä. Hän kaatoi harmaan karhun 38 kaliiberin pistoolilla. Joitakuita naarmuja hän silloin sai karhun kynsistä, mutta hän tiesi tehtävänsä. Hän meni luolaan juuri sitä karhua tappamaan. Pelosta hän ei tiedä mitään. Ja valmis jakamaan toiselle omastaan, auliisti hän antaa rahansa, ja jos rahaa ei ole, niin viimeisen paitansa ja tulitikkunsa. Niin, täällä Surprise Lakella hän työskenteli kolme viikkoa ja ansaitsi yhdeksänkymmentätuhatta, eikö niin ollut?" Nainen punastui ylpeydestä ja nyökkäsi myöntäen. Koko puheen ajan oli hän hartaan tarkkaavasti kuunnellut jokaista sanaa. "Ja myönnän mielihyvin", jatkoi Lon, "että minua harmittaa, kun en tavannut Davea nyt täällä."

Lon järjesti illallisen sahatuista kuusilaudoista kyhätyn pöydän toiseen päähän ja istuuduimme syömään. Koirat alkoivat ulvoa ja nainen kiiruhti ovelle raottaen sitä hieman ja kuunnellen.

"Missä Dave Walsh on?" kysyin hiljaa. "Kuollut", vastasi Lon. "Helvetissä, kenties. En tiedä. Suu poikki."

"Mutta äskenhän sanoit, että odotit tapaavasi hänet tänä iltana täällä", huomautin.

"No, lopeta toki!" vastasi Lon yhtä varovasti ja matalalla äänellä.

Nainen oli sulkenut oven palaten entiselle paikalleen ja minä istuin ja mietiskelin sitä seikkaa, että tämä mies, joka käskee minun pitämään suuni kiinni, saa minulta palkkaa kaksisataaviisikymmentä dollaria kuukaudessa ja lisäksi ruuan.

Lonin pestessä ruokailuastiat minä polttelin tarkastellen naista. Hän näytti entistäänkin kauniimmalta — omituisen, lumotun kauniilta. Katseltuani häntä herkeämättä viisi minuuttia, minun oli pakko, päästäkseni takaisin tosioloihin, katsoa Lon Mc Fanea. Se auttoi minut ilman pitempiä puheita uskomaan, että nainenkin oli todellinen. Aluksi olin arvellut, että hän on Dave Walshin vaimo, mutta jos kerran Dave Walsh oli kuollut, kuten Lon sanoi, niin hänen täytyi olla Daven leski.

Kävimme aikaisin levolle, sillä meitä odotti pitkä työpäivä. Ja kun Lon ryömi vierelleni peitehuopien alle, käytin tilaisuutta kysyäkseni:

"Onko tuon naisen pää sekaisin?"

"Niin sekaisin kuin saattaa olla", vastasi hän, ja ennenkuin ehdin pukea seuraavan kysymyksen sanoiksi, oli Lon Mc Fane, vannon sen, sikeässä unessa. Hän nukkui aina sillä tavoin — heti ryömittyään huopien sisään hän sulki silmänsä ja oli unessa hengittäen tasaisesti, hieman tavallista raskaammin. Lon ei milloinkaan kuorsannut.

Aamulla taas ei puheisiin ollut aikaa, nopea aamiainen, koirien ruokkiminen, reen kuormaaminen ja sitten tielle. Lähtiessämme heitimme hyvästit ovella seisovalle naiselle, joka jäi katsomaan meitä poistuessamme. Koko ajan väikkyivät hänen yliluonnollisen kauniit kasvonsa mielessäni ja minun tarvitsi vain sulkea silmäni nähdäkseni hänet ilmielävänä edessäni. Tie oli ummessa, sillä Surprise Lake oli kaukana kulkuteistä ja vuorotellen olimme Lonin kanssa polkemassa pehmeätä lunta suurine lumikenkinemme, että koirat pääsivät kulkemaan. "Mutta sanoithan, että odotit tapaavasi Dave Walshin majassa", pyöri silloin tällöin kielelläni. Mutta ääneen en sitä lausunut. Saatoinhan odottaa siksi, kunnes keskipäivällä pysähtyisimme. Ja keskipäivällä taas jatkoimme yhtä mittaa edelleen, sillä Lon selitti, että Teeleen haaraantumassa oli hirvimetsästäjien majapaikka, minne voisimme saapua hämärissä. Mutta emme ehtineet sinne, sillä Brightilta, etumaiselta koiraltamme, murtui lapaluu ja sitä hoidellessamme kului tunti, ennenkuin lopetimme koiran kärsimykset laukauksella. Ja kun sitten Teeleen jäällä kuljimme tukkiruuhkan yli, särkyi rekemme, mikä pakoitti meidät yöpymään ja korjailemaan rikkoutuneet jalakset kuntoon. Keitin ruuan ja ruokin koirat Lonin korjatessa rekeä ja yhdessä hankimme yön tarpeiksi jäätä ja polttopuita. Kun sitten istuimme huopapeitteillämme mokkasiiniemme höyrytessä keppien nenässä tulen äärellä ja polttelimme iltapiippujamme, Lon äkkiä kysäsi:

"Etkö tuntenut häntä?" Pudistin päätäni.

"Panithan merkille hänen hiustensa, silmiensä ja ihonsa värin. Siitä hän juuri sai nimensäkin. Hän muistutti kultahohteisena nousevan auringon ensimäistä lämmintä hehkua. Häntä nimitettiin Kultahohteeksi. Etkö ole kuullut hänestä mitään?"

Minulla oli kaukainen ja hämärä aavistus, että olin joskus kuullut tämän nimen, mutta sillä ei ollut minulle mitään merkitystä. "Kultahohde", toistin, "se kuulostaa tanssikapakan tytönnimeltä." Lon pudisti päätään. "Ei, hän oli hyvä nainen, ainakin siinä mielessä, vaikka hän tekikin suuren synnin."

"Mutta miksi käytät hänestä puhuessasi aina mennyttä aikaa, ikäänkuin hän olisi kuollut?"

"Sentähden että hänen sielussaan on pimeys, joka on aivan samaa kuin kuolemanpimeys. Se Kultahohde, jonka minä ennen tunsin ja jonka Dawson ja Forty Mile tunsivat, on kuollut. Se mykkä, mielipuolinen nainen, jonka me viime yönä näimme, ei ollut Kultahohde."

"Entä Dave?" kysäsin.

"Hän rakensi majan", Lon vastasi, "Kultahohdetta ja… itseään varten. Nyt hän on kuollut ja nainen odottaa häntä siellä puoliksi uskoen, ettei hän ole kuollut. Mutta kukapa voi tuntea mielipuolen sekavia ajatuksia? Kenties hän varmasti uskoo Daven elävän. Joka tapauksessa hän odottaa Davea tämän rakentamassa majassa. Kukapa herättäisi kuolleen henkiin. Ja sitten: kukapa herättäisi henkiin sellaisen elävän ihmisen, joka on kuollut? Minä sitä en tee ja juuri senvuoksi olin odottavinani, että tapaisin Dave Walshin eilen illalla. Lyönpä vetoa hyvinkin paljosta, että minä olisin hämmästynyt enemmän kuin hän, jos olisin tavannut hänet siellä eilen."

"En ymmärrä vieläkään", sanoin. "Aloitahan alusta, niinkuin velkainen mies ainakin, ja kerro minulle koko juttu!"

Ja Lon aloitti. "Victor Chauvet oli vanha ranskalainen, kotoisin Etelä-Ranskasta. Hän tuli Californiaan kulta-aikoina. Hän oli uranaukaisijoita. Kultaa hän ei löytänyt, mutta hänestä tuli sensijaan pulloihin pannun auringonpaisteen valmistaja — lyhyesti viininviljelijä ja -valmistaja. Hän seurasi myöskin kultakummun aaltoilua. Se hänet saattoi ensimäisten mukana Alaskaan sekä Chilcootin ylitse ja pitkin Yukonia jo paljon ennen Carmackin löytöä. Ten Milen vanha kaupunginpaikka oli Chauvet'n. Hän kuljetti ensimäisen postin Arctic Cityyn. Hän valtasi Porcupinessa hiilikaivokset kaksitoista vuotta sitten. Nyt sattui niin, että Victor Chauvet oli hyvä katolilainen, joka rakasti maailmassa kahta asiaa, viiniä ja naista. Viiniä hän rakasti kaikenlajista, mutta naista vain yhtä, Marie Chauvet'n äitiä."

Tällöin minä murahdin ääneen, ajatukseni olivat tietämättäni lentäneet siihen tosiasiaan, että minä maksoin tälle miehelle kaksisataaviisikymmentä dollaria kuukaudessa.

"Mikä nyt vaivaa?" hän kysyi.

"Vaivaa?" toistin. "Ajattelin, että sinun piti kertoa minulle Kultahohteen tarina. En minä tahdo kuulla vanhan ranskalaisen viinilallisi elämäkertaa."

Rauhallisesti Lon sytytti piippunsa, imasi hyvät savut ja pani sitten piipun syrjään sanoen: "Sinähän käskit minun alkamaan alusta."

"Niin kyllä, alusta alkaen."

"Ja Kultahohteen kertomuksen alku on vanha ranskalainen viinilalli, sillä hän oli Marie Chauvet'n isä ja Marie Chauvet oli Kultahohde. Mitä vielä tahdot? Victor Chauvet'lla ei ollut puhumisenarvoisia onnenpotkaisuja. Hän eli omaa elämäänsä pitäen hyvän huolen Mariesta, joka muistutti hänen rakastamaansa naista. Oikein hyvän huolen. Kultahohde oli hänen antamansa hyväilynimi. Flush of Gold Creek (= Kultahohdepoukama) sai nimensä hänen mukaansa, Flush of Goldin kaupunki samoin."

"Nyt", sanoi Lon tehden yhden kirkkaista käänteistään, "olet nähnyt hänet. Mitä arvelet hänestä, hänen näöstään, tarkoitan? Minkä vaikutuksen hän tekee sinun kauneusaistiisi?"

"Hän on tavattoman kaunis", vastasin. "En milloinkaan ole nähnyt ketään hänen vertaistaan. Huolimatta siitä, että arvasin hänen olevan sekapäisen, en saanut eilen illalla silmiäni irti hänestä. Eikä se johtunut uteliaisuudesta. Se oli ihmettelyä, pelkkää ihmettelyä, hän oli niin oudon kaunis."

"Hän oli vielä oudomman kaunis, ennenkuin pimeys lankesi hänen päällensä", Lon sanoi hiljaa. "Hän oli todella kultahohde. Hän käänsi kaikkien miesten sydämet… ja päät. Ponnistellen hän vielä jaksoi muistaa, että kerran voitin Dawsonissa kanoottikilpailun — minä, joka kerran rakastin häntä ja jota hän sanoi rakastavansa. Hänen kauneutensa pakoitti kaikki miehet rakastumaan häneen. Hän olisi voinut saada Pariksen omenan, jos hän olisi silloin ollut mukana, eikä Trojan sotaa olisi ollutkaan, ja loppujen lopuksi olisi hän voinut työntää Pariksen pois luotaan. Ja nyt hän elää pimeydessä ja hän, joka ennen aina oli huikentelevainen, on nyt ensimäistä kertaa pysyvästi ja uskollisesti rakastunut — kiintynyt varjoon, kuolleeseen mieheen, jonka kuolemaa hän ei usko todeksi."

"Tapahtumien kulku oli seuraava. Muistatko, mitä eilen illalla kerroin Dave Walshista, suuresta Dave Walshista? Hän oli sellainen kuin sanoin, ja vielä enemmän, monin kerroin enemmän. Näille maille hän saapui 80-luvun loppupuolella, hän on teidän tienraivaajianne. Silloin hän oli 20-vuotias ja voimat kuin nuorella härällä. Kun oli 25-vuotias, niin hän jaksoi nostaa koholleen maasta kolmetoista 50-naulaista jauhosäkkiä. Aluksi nälkä ajoi hänet majastaan joka syksy. Niihin aikoihin oli tämä maa autiota seutua. Ei ollut jokihöyryjä, ei ruokavarastoja, vain lohenmulloja ja jäniksenjälkiä. Mutta kun nälkä oli karkoittanut hänet kolmena vuonna, niin hän sanoi, että karkoituksia oli ollut tarpeeksi, ja seuraavana vuonna hän pysyi paikoillaan. Hän söi pelkästään lihaa, milloin hänen onnistui sitä saada. Sinä talvena häneltä meni yksitoista koiraa ruuaksi. Mutta hän pysyi paikallaan. Ja seuraavanakin talvena hän oli paikoillaan ja sitä seuraavana. Ei milloinkaan hän enää jättänyt näitä maita. Hän oli härkä, suuri härkä. Hän kykeni ottamaan suuremman kantamuksen kuin chicatintiaani, kanootilla hän kulki nopeammin kuin stick ja jalat märkinä hän voi jatkaa matkaa koko päivän 50° pakkasessa, ja se merkitsee, sen sanon, hengen edestä kävelemistä. Sinun jalkasi jäätyisivät 25° pakkasessa, jos ne kastuisivat ja sinä yrittäisit jatkaa matkaa."

"Dave Walsh oli voimiltaan kuni härkä. Ja kuitenkin hän oli lauha ja herkkäluontoinen. Kuka hyvänsä voi häntä peijata, pahinkin nauta voi leiripaikalla valehdella häneltä viimeisen dollarin. 'Mutta mitäpä siitä', hänellä oli tapana nauraa omaa herkkyyttään, 'ei se vie minulta yöunta.' Elkää silti kuitenkaan luulko, ettei hänellä ollut selkärankaa. Muistattehan, kun kerroin hänen menneen kaatamaan karhua pistoolilla. Ja jos tappelu syntyi, niin Dave oli aina pahin kaikista. Hän oli raja, jos sillä sanalla voin kuvata sitä, miten rajaton hän oli, kun hän joutui liikkeeseen. Heikkojen oli helppo tulla hänen kanssaan toimeen, mutta vahvojen miesten oli väistyttävä hänen tieltään, jos siksi sattui. Ja hän oli sellainen mies, josta miehet pitivät, hän oli miesten mies, mikä on sanoista kaikkein kaunein.

"Dave ei ollut mukana hurjassa riennossa Dawsoniin, silloin kun Carmack teki Bonanza-löydön. Nähkääs, juuri silloin Dave oli Mammon Creekin seuduilla ja teki siellä löydön itse. Hän keksi Mammon Creekin. Sinä talvena hän hankki 84 tuhatta ja teki valtauksen, joka näytti tuottavan parisataatuhatta seuraavana talvena. Kun sitten kesän tullen maa kävi sohjoiseksi, niin hän pistäytyi Yukonia pitkin Dawsoniin katsomaan Carmackin löytöä. Ja siellä hän näki Kultahohteen. Muistan sen illan. Muistan sen ikäni. Kaikki kävi niin äkkiä ja melkeinpä hirvittää ajatellessa voimakasta miestä, joka menetti kaikki voimansa Kultahohteen, heikon, vaalean naisen hempeiden silmien yhdestä katseesta. Se tapahtui hänen isänsä, vanhan Victor Chauvet'n majassa. Daven olivat ystävät tuoneet sinne puhelemaan Mammon Creekin talonpaikoista. Mutta varsin vähäisiä olivat hänen puheensa ja sekin vähä, mitä hän sanoi, oli pelkkää sekasotkua. Kultahohteen näkeminen oli saattanut Daven pyörälle. Daven lähdettyä vanha Victor Chauvet väitti jyrkästi, että Dave oli ollut juovuksissa. Ja niin hän olikin. Juovuksissa hän oli, mutta se voimakas juoma, mistä hän oli juopunut, oli Kultahohde.

"Se oli ratkaiseva tapahtuma Davelle, tämä Kultahohteen ensimäinen näkeminen. Hän ei lähtenytkään takaisin Yukonia alaspäin viikon kuluttua, niinkuin oli aikonut. Hän vitkasteli kuukauden, kaksi kuukautta, koko kesän. Ja me, jotka olimme jo kärsineet, ymmärsimme sen ja ihmettelimme, mihin se päättyisi. Meidän mielestämme oli epäilemättömän selvää, että Kultahohde oli löytänyt mestarinsa. Ja miksikä ei? Dave Walshin elämässä oli paljon romantiikkaa. Hän oli Mammonin kuningas, hän oli tehnyt Mammon Creekin löydön. Hän oli vanhaa, hapanta taikinaa, tämän maan vanhimpia tienraivaajia — hänen kulkiessaan ohitse ihmiset tavallisesti katsoivat taakseen ja sanoivat kunnioituksensekaisella äänellä toisilleen: 'Siinä on Dave Walsh'. Ja miksikä ei? Hän oli kuusi jalkaa neljä tuumaa pitkä, tukka keltainen, niskasta kihartuva. Ja hän oli voimakas kuin härkä, keltaharjainen härkä, ja ikää hänellä oli 31 vuotta.

"Ja Kultahohde rakasti häntä ja tanssittuaan keskenään koko kesän kestäneen kosinta-ajan he lopuksi julkaisivat kihlauksensa. Syksy oli käsillä, Daven oli palattava talvisiin töihinsä Mammon Creekiin ja Kultahohde kieltäytyi lähtemästä heti vihille. Dave pani Dusky Burnsin hoitamaan Mammon Creekin valtausta ja jäi itse edelleen Dawsoniin. Mutta se ei auttanut. Kultahohde tahtoi olla vapaana vielä jonkun aikaa, hänen täytyi saada olla vapaana ja hän suostuisi vihittäväksi vasta seuraavana vuonna. Ja niinpä lähtikin Dave Walsh ensimäisiä jäitä myöten Yukonia pitkin alaspäin, yksin koirineen, uskoen, että vihkiäiset pidettäisiin, kun hän saapuisi seuraavana vuonna Dawsoniin ensimäisellä höyrylaivalla.

"Niin, Dave oli varma kuin Pohjantähti ja Kultahohde taas petollinen kuin kompassineula magneettikuormassa. Dave oli yhtä tasainen ja vakava kuin Kultahohde huikentelevainen ja epävakainen ja jostakin syystä Dave, joka ei milloinkaan ollut ketään epäillyt, epäili häntä. Kenties oli se rakkaudesta johtuvaa kateellista itsekkyyttä, kenties Kultahohteen sielusta hänen sieluunsa tarttunut aavistus. Joka tapauksessa Davea vaivasi Kultahohteen epävakaisuudesta aiheutunut pelko. Hän pelkäsi uskoa Kultahohdetta yksin seuraavaan vuoteen asti, hänen täytyi se tehdä ja senvuoksi hän oli melkein vimmoissaan. Jonkun verran kertoi vanha Victor Chauvet minulle jälkeenpäin ja kaikesta siitä, mitä sain kuulla, päättelin, että Chauvet'n majassa oli jonkunlainen perhenäytös, ennen kuin Dave lähti koirineen. Hän oli seisonut vanhan ranskalaisen edessä Kultahohde rinnallaan ja selitti, että he olivat sidotut toisiinsa. Hän oli ollut varsin dramaattinen, silmät palaen, kertoi vanha Victor. Jotain hän oli puhunut siitä, että: 'kunnes kuolema meidät erottaa'. Ja erikoisesti muisti vanha Victor, että hän oli kerran tarttunut Kultahohteen olkapäähän suurella kädellään ja melkein puistellen tätä sanonut: 'Kuolemaankin asti sinä olet minun ja haudastanikin nousisin vaatimaan sinut omakseni.' Vanha Victor muisti sanasta sanaan sen lauseen: 'Kuolemaankin asti sinä olet minun ja haudastanikin nousisin vaatimaan sinut omakseni.' ja jälkeenpäin hän kertoi minulle, että Kultahohde oli säikähtänyt hyvin kovasti ja että hän, Victor, oli myöhemmin kahden kesken selittänyt Davelle, että Kultahohteen säilyttämiseksi ei se ollut oikea tapa — että hänen oli kohdeltava Kultahohdetta hellästi ja pidettävä hänet iloisena, jos hän aikoi säilyttää hänet omanaan.

"Selvää on mielestäni, että Kultahohde oli säikähtänyt. Itse hän kohteli miehiä aivan mielivaltaisesti, kun taas miehet suhtautuivat häneen kuten johonkin hyvin herkkään ja hentoon, jota ei millään ehdolla saanut loukata. Hän ei tietänyt, mitä ankaruus oli… kunnes Dave Walsh, kuuden jalan ja neljän tuuman korkuinen, voimakas härkä, tarttui häneen kiinni suurine käsineen ja vakuutti hänelle, että hän oli hänen omansa kuolemaan asti, ja muuta sellaista. Ja lisäksi oli sinä talvena Dawsonissa eräs soittaja — eräs noita makaroonileukaisia, rasvatenoorisia italialaisia — ja Kultahohde menetti sydämensä hänelle. Kenties se oli vain luuloteltua ihastusta, en tiedä sitä. Joskus minusta tuntuu, että hän todella rakasti Dave Walshia. Kentiespä juuri sentähden, että Dave oli säikäyttänyt hänet puhumalla kuolemasta ja haudasta nousemisesta ja muusta sellaisesta, hän lopuksikin kiintyi italialaiseen soittelijaan. Mutta kaikki se on arvailua ja tosiseikat ovat pääasia kertomuksessa. Hän ei ollutkaan italialainen, hän oli venäläinen kreivi — siinä totuus. Eikä hän ammatiltaan ollut pianonsoittaja eikä sentapainen. Hän soitteli viulua ja pianoa ja lauloi — lauloi hyvin — mutta hän lauloi omaksi huvikseen ja kuulijainsa huviksi. Rahaa hänellä oli myöskin — ja juuri tässä kohdassa tahdon sanoa, ettei Kultahohde milloinkaan ollut välittänyt rahasta hituistakaan. Huikentelevainen hän oli, mutta likaista halpuutta hänessä ei ollut.

"Mutta jatkan kertomusta. Kultahohde oli sidottu Daveen ja Daven piti saapua ensimäisellä höyrylaivalla häntä noutamaan. Oli vuosi 1899 ja ensimäistä höyrylaivaa odotettiin kesäkuun puolivälissä. Ja Kultahohde ei uskaltanut hylätä Davea ja sitten kohdata häntä. Kaikki suunniteltiin äkkiä. Venäläinen soittaja, kreivi, oli hänen nöyrä orjansa. Kultahohde teki suunnitelman, tiedän sen. Niin paljon sain vanhalta Victorilta jälkeenpäin tietää. Kreivi sai Kultahohteelta määräykset ja lähti ensimäisessä höyrylaivassa alaspäin jokea. Laiva oli Golden Rocket. Ja Kultahohde lähti siinä myöskin. Ja minäkin lähdin. Aioin Circle Cityyn ja olinpa lopullisesti hämmästynyt tavatessani Kultahohteen laivalla. Hänen nimeään en ollut nähnyt matkustajaluettelosta. Hän oli kreivin kanssa kaiken aikaa, onnellisena ja hymyilevänä, ja huomasin, että kreivin mukana oli matkustajaluetteloon merkitty hänen vaimonsa. Niin se oli, huone, numero ja kaikki. Ensi kerran sain tietää, että hän oli naimisissa, vaimosta vain en nähnyt jälkeäkään… jollei sillä tarkoitettu Kultahohdetta. Olisivatko he kenties menneet avioliittoon ennen lähtöään, mietiskelin. Heistä oli kulkenut puheita Dawsonissa ja oli lyöty vetoja, että kreivi oli syrjäyttänyt Daven laudalta.

"Puhelin laivan kassanhoitajan kanssa. Hän ei tietänyt sen enempää kuin minäkään. Hän ei edes tuntenut Kultahohdetta ja lisäksi oli hänellä työtä melkein yli voimien. Tiedät, minkälainen Yukonilla kulkeva höyrylaiva on, mutta et voi arvatakaan, minkälaista oli elämä Golden Rocketiila, kun se lähti Dawsonista kesäkuussa 1898. Ensimäisenä laivana oli se saanut kuljettaakseen kaikki keripukkipotilaat ja muut sairaaloiden asukkaat. Ja sitten täytyi siinä olla ainakin parin miljoonan arvosta Klondiken kultahietaa ja -jyviä, puhumattakaan tiukkaan sullotuista matkustajista, koirista ja muista eläimistä loppumattomiin asti. Ja rahti- ja matkatavaroita oli se reunojaan myöten täynnä. Etusillalla oli niitä vuorenkorkuinen röykkiö ja lisää tuli jokaisessa pienessä pysähdyspaikassa matkan varrella. Näin, kun laatikko tuotiin laivaan Teelee Portagessa, ja tiesin, kenenkä laatikko se oli, mutta en arvannut, minkälainen jookkeri sen sisälläolija oli. Ja se nostettiin etusillalle tavararöykkiön huipulle eikä sitä edes asetettu liioin tanakasti sinne. Laivamies ajatteli tulla uudelleen sitä asettelemaan, mutta unohti sitten koko asian. Iso, äreä koira, joka kiipesi tavararöykkiölle ja asettui arkun viereen pitkälleen, tuntui silloin minusta tutulta. Ja sitten sivuutimme Dawsoniin matkalla olevan Glen dalen. Sen tervehtiessä meitä ajattelin Davea, joka oli mukana laivassa kiiruhtaen Dawsoniin noutamaan Kultahohdetta. Käännyin katsomaan tätä. Hän seisoi laivan kaiteen vierellä silmät kirkkaina, mutta hieman pelokkaan näköisenä katsellen toista laivaa ja painautui lähemmäksi kreiviä ikäänkuin turvaa pyytäen. Hänen ei olisi pitänyt nojautua kreiviin niin turvautuvasti eikä minun olisi tarvinnut olla niin varma, että Dave Walsh saapuu Dawsoniin ja vimmastuu. Sillä Dave Walsh ei ollut Glen dalella. Monista seikoista en silloin ollut vielä selvillä, pian sain ne tietää, esim. sen, että paria ei vielä oltu vihitty. Puolen tunnin sisällä ryhdyttiin vihkimisvalmistuksiin. Kun suuri kajuutta oli täynnä sairaita ja 'Golden Rocket' muutenkin tungokseen asti täynnä, niin sopivimmaksi paikaksi tätä juhlallisia toimitusta varten huomattiin pieni tyhjä paikka alemmalla etukannella kaiteen ja laskuportaiden vierellä, suuren tavaravuoren juurella, jonka huipulla oli ennen mainittu iso arkku ja nukkuva koira. Laivalla oli lähetyssaarnaaja, joka aikoi seuraavaan pysähdyspaikkaan, Eagle Cityyn, joten hänen apuunsa oli nopeasti turvauduttava. Ja he suunnittelivat solmita avioliiton laivalla.

"Mutta olen kiiruhtanut tapahtumien edelle. Syy, minkä vuoksi Dave Walsh ei ollut 'Glen dale'lla', oli se, että hän oli 'Golden Rocket'illa'. Näin se oli käynyt. Vitkasteltuaan Dawsonissa Kultahohteen tähden hän lähti Mammon Creekiin jäitse. Siellä oli Dusky Burns hoitanut valtauksen asiat siksi hyvin, ettei häntä siellä tarvittu. Senvuoksi hän pani rekeen vähän ruokaa, valjasti koirat, otti mukaansa erään intiaanin ja lähti Surprise Lakea kohti. Hän oli aina pitänyt siitä seudusta. Kenties et tiedä tämän seudun aikaisempia tapahtumia. Mutta edellytykset olivat siihen aikaan hyvät ja Dave ryhtyi rakentamaan majaa Kultahohteelle ja itselleen. Siinä majassa me viime yönä nukuimme. Saatuaan sen valmiiksi hän lähti metsästämään hirviä Teeleen haarautumalle ottaen intiaanin mukaansa.

"Ja sitten kävi näin. Sattui ankara pakkasen puuska. Lämpömittari painui 40:een, 50:een, 60:een asteeseen nollan alapuolelle. Muistan ne pakkaset, olin silloin Forty Milessa, ja muistan myös juuri saman päivänkin. Klo 11:n aikaan aamulla Pohjois-Alaskan Yhtiön varastorakennuksella oleva spriilämpömittari painui 75 asteeseen nollan alapuolelle. Ja sinä aamuna oli Dave Walsh Teeleen haaraantuman läheisyydessä hirvijahdissa intiaaninsa kanssa. Kaiken sen kertoi intiaani minulle jälkeenpäin, kuljimme sittemmin yhdessä jäitse Dyeahin. Sinä aamuna hra Intiaanin petti jää ja hän kastui vyötäisiään myöten. Luonnollisestikin hän rupesi heti jäätymään. Ainoa oikea menettely olisi ollut tulenteko. Mutta Dave Walsh oli härkä. Oli vain puolen mailin matka leiripaikalle, missä tuli oli entisestään palamassa. Minkävuoksi ryhtyä uutta sytyttelemään! Hän heitti hra Intiaanin olalleen — ja juoksi tämä selässään — puoli mailia — lämpömittarin osoittaessa 75 astetta pakkasta. Tiedätte, mitä se merkitsee. Itsemurha. Muuta nimitystä ei sille voi antaa. Nähkääs, se intiaanipukki painoi yli kaksisataa naulaa ja Dave juoksi puoli mailia kantaen häntä selässään. Tietysti hän palellutti keuhkonsa. Niiden on täytynyt paleltua melkein jääksi. Se oli mielettömin teko, minkä kukaan olisi voinut tehdä. Ja joka tapauksessa kuoli Dave Walsh muutamia viikkoja kestäneiden kauheiden tuskien jälkeen.

"Intiaani ei tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä ruumiille. Tavallisuuden mukaanhan hänen olisi pitänyt haudata se ja antaa koko asian päättyä siihen. Mutta hän tiesi, että Dave Walsh oli suuri mies, suurien rahojen arvoinen, 'hi-yu skookum' päällikkö. Myöskin oli hän nähnyt muitten hi-yu skookumien ruumiita kuljetettavan ympäri maata, ikäänkuin niillä olisi suurikin arvo. Ja niinpä hän päätti viedä Daven ruumiin Forty Mileen, Daven päämajaan. Tiedät, minkälaista jää on ruohojen juurilla tässä maassa — no, niin, intiaani pani Daven suon reunaan — lyhyesti, hän jäädytti Daven. Dave olisi voinut jäädä sinne tuhanneksi vuodeksi ja yhä pysyä samana, entisenä Davena. Ymmärräthän, aivan samalla tavoin kuin jäädytyslaitoksessa. Sitten intiaani nouti sahan Surprise Laken majalta ja sahasi tarpeeksi lautoja ruumisarkkua varten. Ja ilmojen leutonemista odotellessaan hän metsästeli ampuen kymmenisentuhatta naulaa hirviä, jotka hän myös jäädytti. Ilmat leutonivat. Teeleesta lähtivät jäät. Hän rakensi lautan, lastasi sille lihat, Daven ruumisarkun sekä koiravaljakon ja laski sitten Teeleestä alaspäin.

"Lautta tarttui hirsiruuhkaan ja pääsi irti vasta kahden päivän kuluttua. Oli paahtavan kuumaa ja hra intiaani oli vähällä menettää hirvenlihansa. Kun hän sitten saapui Teelee Portageen, niin hän laski, että höyrylaiva saapuisi Forty Mileen nopeammin kuin hänen lauttansa. Hän siirsi tavaransa laivaan ja siten sattui niin, että 'Golden Rocket'in' etusillalla oli Kultahohde juuri vihittävänä, samalla kuin Dave Walsh suuressa arkussaan heitti varjonsa häneen. Ja yhden seikan unohdin kokonaan. Kun äreä koira tuli Teelee Portagessa laivaan, tuntui se minusta tutulta. Se oli Pee-lat, Dave Walshin valjakon johtaja ja hänen suosikkinsa — kauhea tappelija, sekin. Se makasi arkun vieressä.

"Kultahohde näki minut, kutsui minut luokseen, pudisti kättäni ja esitti minut kreiville. Kultahohde oli kaunis. Olin häneen yhtä hullusti rakastunut kuin milloinkaan. Hän hymyili minulle sanoen, että minun oli merkittävä nimeni yhdeksi todistajaksi. Ja hänen pyyntöään oli mahdoton evätä. Hän oli yhä lapsi, yhtä julma kuin lapset yleensä. Myöskin kertoi hän minulle, että hänen hallussaan oli ainoat kaksi pulloa shampanjaa, jotka Dawsonissa olivat, tahi oikeammin, jotka olivat edellisenä iltana olleet Dawsonissa, ja ennenkuin osasin arvatakaan, oli hän pyytänyt minua ottamaan lasin hänen ja kreivin onneksi. Laivassa olijat tunkeutuivat ympärille, muiden muassa laivan kapteeni hyvin tärkeännäköisenä, nähtävästi saadakseen kilistää viinilasia. Se oli kummallinen vihkimätilaisuus. Yläkannella onnettomat potilaat, monella jo toinen jalka haudassa, tuijottelivat alaspäin meihin. Myöskin intiaaneja siellä oli, kaikki tunkeutuneina samaan kehään, sekä pukkeja ja kilejä puhumattakaan paristakymmenestäviidestä murisevasta susikoirasta. Lähetyssaarnaaja asetti avioliittoon aikovat rinnakkain ja aloitti juhlallisen toimituksen. Ja juuri silloin rupesivat koirat tappelemaan tavararöykkiön päällä — suuren arkun vieressä maannut Pee-lat ja erään intiaanin valkokarvainen koira. Tappelun puhkeaminen ei käynyt äkkiä. Koirat parhaillaan murisivat toisilleen jonkun matkan päästä, tiedättehän, ikäänkuin antaen keveitä pitkiä napsauksia. Olihan niiden melu häiritsevää, mutta lähetyssaarnaajan ääni kuului kuitenkin selvästi.

"Ei ollut ensinkään helppoa päästä koirien lähelle niitä erottamaan paitsi röykkiön toiselta puolelta. Mutta siellä taas ei ollut ketään, kaikki olivat, nähkääs, keräytyneet katsomaan vihkimätoimitusta. Sittenkin olisi kaikki saattanut sujua onnellisesti, jollei kapteeni olisi viskannut kalikalla koiria. Se pilasi kaiken. Kuten sanoin, jollei kapteeni olisi viskannut kalikkaa, niin mitään ei olisi tapahtunut.

"Lähetyssaarnaaja oli juuri päässyt toimituksen siihen kohtaan, jossa ovat sanat 'myötä- ja vastoinkäymisessä' ja 'kunnes kuolema meidät erottaa'. Ja juuri silloin kapteeni heitti kalikan. Näin koko tapauksen. Kalikka sattui Pee-latiin ja samassa valkoinen koira hyökkäsi sen kimppuun. Kalikka sen sai aikaan. Koirat tyrkkäsivät arkkua ja se alkoi liukua alas toinen pää edellä. Aluksi kävi liukuminen hitaasti, kunnes pitkähkö arkku joutui röykkiön äkkijyrkälle reunalle, josta se tuli alas yhdellä rysäyksellä. Sen puoleiselta katsojakehältä ehtivät kaikki väistyä syrjään. Kultahohde ja kreivi seisoivat kehän vastaisella puolella kasvot arkkuun päin, lähetyssaarnaaja taas selin arkkuun. Arkku putosi ainakin kymmenen jalkaa suoraan alaspäin tullen kannelle päälleen.

"Nyt on muistettava, ettei meistä kukaan tietänyt, että Dave Walsh oli kuollut. Luulimme hänen olevan 'Glen dale'lla' matkalla Dawsoniin. Lähetyssaarnaaja oli siirtynyt hieman syrjään, joten Kultahohde ja kreivi olivat suoraan arkun vastassa sen pudotessa. Kaikki tapahtui kuten näyttämöllä, sen paremmin ei sitä olisi voitu suunnitella. Arkku putosi pää edellä ja juuri oikea pää edellä. Arkun kansi lennähti auki ja siitä heilahti esille Dave Walsh seisoen, osaksi huopiin käärittynä, keltainen tukka hulmuten ja välkkyen auringonpaisteessa. Niin, Dave tuli jaloilleen ja heilahti suoraan Kultahohdetta kohti. Tämä ei tietänyt, että hän oli kuollut, mutta epäilemättä hänestä saattoi tuntua, että Dave, maattuaan röykkiön päällä kaksi päivää arkussaan, juuri nyt, tällä hetkellä, nousi kuolleista vaatimaan häntä omakseen. Mahdollisesti hän ajatteli niin, joka tapauksessa näky jähmetytti hänet. Liikkumattomana, jäykkänä hän seisoi katsoen, kun Dave Walsh tuli häntä noutamaan. Ja Dave sai hänet. Näytti melkein siltä, kuin olisi Dave kiertänyt käsivartensa hänen ympärilleen, mutta tapahtuipa niin tai ei, joka tapauksessa he yhdessä kaatuivat kannelle. Meidän oli ensin nostettava Dave Walshin ruumis pois, ennenkuin pääsimme Kultahohteeseen käsiksi. Hän oli pyörtynyt, mutta olisi ollut yhtä hyvä, jos hän ei olisi milloinkaan vironnut siitä pyörtymyksestä. Sillä virottuaan hän alkoi kirkua mielipuolen tavoin. Sitä hän jatkoi tuntikausia väsyksiin asti… Niinpä kyllä, kyllä hän parani. Eilen illalla näit hänet ja tiedät, miten parantunut hän on. Ei hän raivoa, se on kyllä totta, mutta pimeydessä hän elää. Hän luulottelee odottavansa Dave Walshia ja siksi hän asuu tämän häntä varten rakentamassa majassa. Enää hän ei ole huikentelevainen. Yhdeksän vuotta on hän nyt ollut Dave Walshille uskollinen ja luultavasti on hän uskollinen loppuun asti."

Lon Mc Fane työnsi huopien reunan alas ja valmistautui ryömimään vuoteeseen.

"Kuljetamme hänelle ruokavarat joka vuosi", hän lisäsi, "ja yhteisesti pidämme hänestä huolta. Mutta vasta viime yönä hän ensi kertaa tunsi minut jälleen."

"Ketkä me?" kysyin.

"Niin", hän vastasi, "kreivi ja vanha Victor Chauvet ja minä. Tiedätkö, vain kreivi on todella säälittävä. Dave Walsh ei saanut milloinkaan tietää, että Kultahohde oli uskoton hänelle. Ja Kultahohde ei kärsi, järjen pimeys on hänelle armelias."

Makasin äänettömänä huopien alla minuutin verran.

"Vieläkö kreivi on näillä mailla?" kysyin sitten.

Mutta kuului vain hiljaista, raskasta hengitystä ja tiesin, että Lon Mc Fane oli nukkunut.

LUOTTAMUSTEHTÄVÄ.

Kaikki köydet oli irroitettu ja Seattle N:o 4 irtaantui hitaasti rannasta. Kannelle oli kasattu korkeat röykkiöt lastia ja matkatavaroita ja siellä vilisi kaikenkarvaisia intiaaneja, koiria, ajomiehiä, kullanhuuhtojia, kauppamiehiä ja kotiinpalaavia kullanetsijöitä. Melkoinen osa Dawsonin väestöä oli kerääntynyt rannalle hyvästelemään. Kun laskuportaat oli nostettu laivaan ja aluksen keula kääntyi joelle, muuttui hyvästelijöiden melu korviasärkeväksi. Yhdennellätoista hetkellä muisteli jokainen viimeisiä jäähyväistietoja ja niitä lennäteltiin edestakaisin laivan ja rannan välimatkan yhä kasvaessa. Kierrellen keltaisia viiksiään toisella kädellään Louis Bondell hitaasti heilutti toista kättään rannalla oleville ystävilleen, kun hän äkkiä muisti vielä yhden unohtuneen asian ja harppasi kaiteen ääreen.

"Hoi, Fred!" hän kiljui "Fred!"

Fred työnsi parin muhkeita olkapäitä esille rannalla olevan väkijoukon ensimäisen rivin lävitse koettaen kuulla Louis Bondellin ilmoitusta. Viimeksimainitun kasvot punastuivat hänen yrittäessään turhaan huutaa tarpeeksi kovasti. Ja yhä vain laajeni höyrylaivan ja rannan välinen etäisyys.

"Hei, kapteeni Scott!" hän kiljasi ohjauskojuun. "Seisattakaa laiva!"

Kellot kilahtivat, suuri ruoriratas pyörähti ja laiva pysähtyi. Kaikki laivalla ja rannalla käyttivät hyväkseen tätä armonaikaa vaihtaakseen huiskutuksilla viimeiset uudet jäähyväiset. Entistä turhempia olivat Louis Bondellin yritykset saada äänensä kantamaan rannalle saakka. Seattle N:o 4 ajautui pois väylältä kulkeutuen virran mukana alaspäin ja kapteeni Scottin täytyi panna koneet uudelleen hetkeksi käyntiin. Hän pujahti ohjauskojuun tullen vähän ajan kuluttua uudelleen esiin suuri megafooni kädessään.

Kapteeni Scottilla oli valtava ääni, ja kun hän kajahutti: "Hiljaa!" laivan kannella ja rannalla meluavaan joukkoon, niin olisi tämä sana voitu kuulla Moosehiden vuoren huipulla ja aina Klondikessa asti. Tämä virallinen käsky saikin melun vaikenemaan.

"No, niin, mitä sanottavaa Teillä on?" kysyi kapteeni Scott.

"Sanokaa Fred Churchillille — hän on tuolla rannalla — käskekää hänen mennä Macdonaldin luokse. Siellä on säilytettävänä pieni käsilaukku, minun omaisuuttani. Käskekää hänen ottaa se ja tuoda se mukanaan, sitten kun hän lähtee."

Hiljaisuuden vallitessa kapteeni Scott mylvi tämän sanoman rannalle megafoonilla:

"Fred Churchill, menkää Macdonaldille — hänen talletettavanaan — pieni käsilaukku — Louis Bondellin omaisuutta — tärkeä! Tuokaa se mukananne, kun tulette! Kuulitteko?"

Churchill heilutti kättään kuulemisen merkiksi. Itse asiassa, jos Macdonald olisi avannut puolen mailin päässä olevan asuntonsa ikkunan, niin hänkin olisi sen kuullut. Hyvästelymelu kohosi jälleen, kellot kilisivät, ja Seattle N:o 4 lähti jatkamaan matkaansa, kääntyi myötävirtaan ja alkoi painua Yukonia alaspäin Bondellin ja Churchillin heilutellessa käsiään hyvästiksi ja keskinäisen kiintymyksen vakuutteluiksi.

Tämä tapahtui juhannuksen aikana. Syksyllä W.H. Willis lähti Yukonia pitkin ylöspäin mukanaan kaksisataa kotimatkalla olevaa matkalaista, niiden joukossa Churchill. Hänen kojussaan oli vaatemyttyyn kierrettynä Louis Bondellin laukku. Se oli pieni, jäykästä nahkasta tehty kapine ja sen paino, 40 naulaa, hermostutti kovasti Churchillia joka kerta, kun hän vain poistui vähääkään kauemmaksi siitä. Naapurihytissä olevalla miehellä oli samoin vaatemyttyyn piilotettuna kokonainen aarre kultahiekkaa ja yhdessä he lopuksi päättivät pitää vuorotellen vahtia. Sillä aikaa kuin toinen meni alas ruokailukajuttaan, jäi toinen pitämään silmällä molempien hyttien ovia. Kun Churchillin mieli teki pelata whistiä, oli toinen vahdissa, ja kun toinen tarvitsi lepuuttaa sieluaan, niin Churchill luki neljän kuukauden ikäisiä sanomalehtiä kenttätuolilla molempien ovien välissä.

Näytti tulevan aikainen talvi ja varhaisesta aamusta iltahämärään ja pitkälle pimeään asti oli yleisesti pohdinnanalaisena kysymyksenä, ennättäisikö laiva perille ennen joen jäätymistä vai olisiko matkustajien jatkettava matkaansa jäitse. Lisäksi sattui harmillisia viivytyksiä. Kahdesti vikaantuivat koneet ja niiden korjaamiseen meni aikaa ja molemmilla kerroilla varoittelivat lumihiutaleet laivassaolijoita uhkaavalla talventulolla. Yhdeksän kertaa sai W.H. Willis yrittää, ennenkuin se pääsi ylitse Five-Finger koskista heikkoine koneineen, ja kun se siinä lopuksi onnistui, oli se myöhästynyt neljä päivää matkasuunnitelmastaan, joka sekin oli varsin vapaamielisesti valmistettu. Silloin oli kysymyksenalaista, odottaisiko höyrylaiva Flora sitä enää Box Canonin yläpuolella. White Horse putousten alapuolelta Box Canonin yläpuolelle eivät höyrylaivat voineet kulkea jokea ja matkustajien oli senvuoksi siirryttävä sillä kohdalla maitse toisesta laivasta toiseen. Puhelimia ei niillä mailla ollut eikä siis minkäänlaisia mahdollisuuksia ilmoittaa odottavalle Floralle, että Willis oli myöhästynyt neljä päivää, mutta tulossa kuitenkin.

Kun W.H. Willis saapui White Horseen, niin saatiin tietää, että Flora oli odottanut kolme päivää yli määräajan, mutta lähtenyt sitten vain muutamia tunteja aikaisemmin. Myöskin saatiin tietää, että se pysähtyisi Tagish Postissa klo 9:ään asti sunnuntaiaamuun. Nyt oli klo 4 ja lauantai-ilta. Matkustajat pitivät neuvottelukokouksen. Laivalla oli suuri vene, joka oli tarkoitettu Lake Bennettin päässä olevalle poliisiasemalle. He päättivät ottaa sen perillesaattamisen vastuulleen. Ja sitten oli vapaaehtoisten ilmoittauduttava. Kaksi miestä tarvittiin ajamaan Floraa takaa. Vapaaehtoisia ilmoittautui koko joukko heti paikalla, muiden muassa Churchill, sillä hänen luonteensa mukaista oli tarjoutua vapaaehtoiseksi, ennenkuin hän ehti ajatella Bondellin käsilaukkua. Kun se johtui hänen mieleensä, niin hän alkoi toivoa, ettei häntä valittaisi. Mutta sellaisella miehellä, joka oli hankkinut itselleen maineen jo koulupoikana jalkapallojoukkueen kapteenina, sitten atleettiklubin puheenjohtajana, koirien ajajana ja Yukonin kulkijana ja jolla sen lisäksi oli sellaiset hartiat kuin hänellä, sellaisella miehellä ei ollut oikeutta kartella tätä kunniaa. Tehtävä uskottiin hänelle ja Nick Antonsenille, jättiläiskokoiselle norjalaiselle.

Sillä aikaa kuin joukko muita matkalaisia vene olkapäillään lähti marssimaan koskipaikkojen ohi, riensi Churchill hyttiinsä. Hän tyhjensi vaatemytyn sisällön lattialle ja otti laukun aikoen jättää sen naapurihytissä olevan miehen huostaan. Mutta samalla iski hänen päähänsä ajatus, että laukku ei ollutkaan hänen ja ettei hänellä senvuoksi ollut oikeutta luovuttaa sitä pois omasta hallustaan. Niinpä hän ottikin sen mukaansa juosten polkua myöten ja usein vaihtaen laukkua kädestä toiseen samalla ihmetellen, etteikö se todellakaan painanut enempää kuin 40 naulaa.

Klo oli 1/2 5 i.p. miesten lähtiessä. Thirty Milen virran juoksu oli siksi vuolas, että he harvoin voivat turvautua airoihin. Ei auttanut muu kuin juosta rantaa pitkin, vetohihna olalla, kolhiutua kiviin, tunkeutua vedenrajassa olevien pensaikkojen läpi, silloin tällöin liukahtaen veteen ja usein kahlaten polvia ja vyötäisiä myöten. Ja kun sitten sattui siksi jyrkkä kallio, että eteenpäinpääsy oli mahdotonta, niin miehet veneeseen, airot esille ja raju, kuluttava soutaminen vuolaan virran poikki toiselle rannalle, siellä taas airot pois ja rannalle, vetohihna olalle uudelleen. Se oli raskasta, väsyttävää työtä. Antonsen raatoi, niinkuin hänen tapaiseltaan jättiläiseltä saattoi odottaakin, valittamatta, jatkuvasti, mutta Churchillin voimakas ruumis ja lannistumattomat aivot puristivat hänestä viimeisetkin voimat. Eivät kertaakaan he pysähtyneet levähtämään. Eteenpäin, eteenpäin ja yhä sittenkin eteenpäin. Kylmä tuuli puhalsi jokea alaspäin kohmetuttaen heidän kätensä ja pakoittaen heidät tuon tuostakin takomaan käsiään vastakkain saadakseen veren kiertämään jähmettyneissä sormissa.

Pimeän tullessa oli heidän pakko jatkaa matkaansa umpimähkään, luottaen onneensa. Vähä väliä he kompastuivat tiettömillä rannoilla ja vaatteet repeytyivät siekaleiksi pensaikoissa. Kumpikin olivat he pahasti naarmuisia ja verisiä. Toistakymmentä kertaa he rajusti soutaessaan virran poikki törmäsivät pohjaan tarttuneisiin puunrunkoihin ja vene kaatui. Kun se ensi kerran tapahtui, niin Churchill sai sukeltamalla hapuilla kolmen jalan syvyisestä vedestä käsilaukkua. Puoli tuntia kului, kunnes se löytyi ja sen jälkeen se sidottiin lujasti veneeseen. Niin kauan kuin vene pysyi veden pinnalla, oli laukkukin turvassa. Antonsen katseli laukkua synkkänä ja aamupuolella alkoi kiroilla sitä, mutta Churchill ei ryhtynyt mihinkään selittelyihin.

Viivytyksiä ja onnettomuuksia oli loppumattomasti. Eräässä jyrkässä käänteessä, jossa virta kulki voimakkaana koskena, heiltä kului kaksi tuntia. Monta kertaa he saivat yrittää ylipääsyä ja vene kaatui kahdesti. Sillä kohdalla kohosi kummallakin rannalla jyrkät kalliot syvästä vedestä, sekä hinaaminen että sauvominen oli mahdotonta ja soutaa taas he eivät jaksaneet vuolasta virtaa vastaan. Joka yrityksellä he jännittivät soutaessa voimansa äärimmilleen ja joka kerran he uupuivat kesken ja virta työnsi heidät takaisin miesten sydämien miltei pakahtuessa ponnistuksista. Lopuksi he onnistuivat sattumalta. Virran tulisimmassa kohdassa lähellä toista putousta pyörre tempasi veneen Churchillin ohjausvallasta ja heitti sen kohti kalliota. Churchill hyppäsi umpimähkään kalliolle sattuen kallion halkeamaan. Pitäen toisella kädellään kiinni kivestä hän toisella tarttui kumoutuneeseen veneeseen, kunnes Antonsen ryömi pois vedestä. Sitten he yhdessä nostivat veneen pystyyn ja levähtivät. Yrittämällä uusin voimin he lopuksi pääsivät yli tästä tiukasta kohdasta ja heti taas rannalle ja käsiksi vetohihnaan.

Päivän valjetessa he olivat kaukana Tagish Postin alapuolella. Yhdeksän aikana sunnuntaiaamuna he kuulivat Floran viheltävän sieltä lähtöään, ja kun he klo 10 saapuivat sinne, niin he parhaiksi voivat nähdä Floran savun kaukaa etelästä. Kaksi lopen uupunutta ryysyläistä saapui sinä aamuna paikkakunnan ratsastavan poliisin kapteeni Jonesin luokse. Tämä lausui heidät tervetulleiksi ja antoi heille ruokaa. Myöhemmin siitä kertoessaan hän vakuutti, että niillä miehillä oli hirvittävin ruokahalu, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Syötyään kävivät miehet pitkälleen ja nukkuivat uunin ääressä märissä riekaleissaan. Kahden tunnin kuluttua Churchill nousi, vei päänalaisena pitämänsä Bondellin laukun veneeseen, nyki Antonsenin hereille ja sitten taas Floraa takaa-ajamaan.

"Eihän edeltäpäin voi sanoa, mitä saattaa tapahtua — koneihin voi sattua vika, tahi joitain muuta sitten", vastasi hän kapteeni Jonesin estelyihin. "Minä otan kiinni laivan ja lähetän sen takaisin poikia noutamaan."

Tagish Lake oli valkeana myrskystä, joka puhalsi heille vasten kasvoja. Suuret, vaahtopää aallot työnsivät vettä veneeseen pakoittaen toisen miehen koko ajan mättämään sitä pois, joten vain toinen jäi airoihin. Heidän oli mahdoton päästä eteenpäin suoraa tietä. Täytyi juosta pitkin matalaa rantaa, toinen rannalla vetäen hihnasta, toinen veneessä sauvoen. Miehet saivat ponnistella myrskyä vastaan vyötäisiään, usein kaulaansa myöten jäisessä vedessä, monasti kokonaan peittyen suuriin, kuohuisiin aaltoihin. Ei lepohetkeä, ei vähäisintäkään keskeytystä, yhä vain raskasta, tappavaa työtä. Sinä yönä he Tagish Laken päässä tapasivat Floran keskellä sakeata, purevaa lumivihuria. Antonsen kaatui kannelle, jäi liikkumatta samalle paikalle ja alkoi kuorsata. Churchill oli villin näköinen. Vaatteet riippuivat pelkkinä siekaleina. Kasvot olivat jäässä ja turvoksissa vuorokauden kestäneistä tavattomista ponnistuksista, kun taas kädet olivat niin pöhöttyneet, ettei hän saanut sormiansa nyrkkiin. Ja jalat taas, niillä seisominen merkitsi sieluntuskaa.

Floran kapteeni ei mielellään suostunut palaamaan White Horseen. Churchill vaati sitä jyrkästi ja hellittämättä. Kapteeni ei antanut perään. Lopuksi hän huomautti, että palaamisesta ei olisi vähääkään hyötyä, sillä ainoan Dyeassa olevan valtamerilaivan, Athenianin, piti lähteä tiistaiaamuna ja siihen mennessä hän ei ehtisi käydä noutamassa rannalle jääneitä matkalaisia ennättääkseen vielä Athenianin lähdölle.

"Mihin aikaan Athenian lähtee?" kysyi Churchill.

"Klo 7 tiistaiaamuna."

"Hyvä", sanoi Churchill, samalla antaen hyvän nykäisyn kuorsaavan Antonsenin kylkiluille. "Te palaatte White Horseen. Me jatkamme matkaa ja pysäytämme Athenian."

Unen popperässä työnnettiin Antonsen veneeseen ja hän pääsi selville, missä oli, vasta sitten, kun korkea aallokko antoi hänelle jääkylmän vesiryöpyn vasten kasvoja ja kuuli Churchillin pimeässä kiljuvan hänelle:

"Souda, etkö kykene! Tahdotko, että vene kaatuu?"

Päivän valjetessa olivat he saapuneet Caribon Crossingiin. Tuuli tyyntyi, mutta Antonsen ei enää kyennyt panemaan airoja veteen. Churchill laski veneen tyyneen poukamaan, missä he nukkuivat. Varovaisuuden vuoksi pani hän kätensä päänalaiseksi. Vähä väliä käden kuoleutuminen herätti hänet, minkä jälkeen hän aina katsoi kelloaan ja vaihtoi kättä. Kahden tunnin kuluttua hän tappeli Antonsenin kanssa saadakseen tämän hereille. Sitten taas matkalle. Kolmenkymmenen mailin pituinen Lake Bennett oli tyven kuin myllylampi, mutta puolivälissä sitä nousi ankara etelämyrsky, muuttaen vedenpinnan valkoiseksi. Tunnin toisensa perästä jatkui ankara ponnistelu, miesten milloin sauvoessa, milloin meloessa venettä eteenpäin, yltä päätä märkinä jääkylmästä vedestä. Lopuksi hyväluontoinen jättiläinen luhistui täydellisesti. Säälimättä Churchill pakoitti hänet ponnistamaan edelleen, mutta kun hän vihdoin kaatui venheestä ja oli hukkumaisillaan kolmen jalan syvyiseen veteen, niin onki Churchill hänet veneeseen, jättäen hänet sitten rauhaan. Senjälkeen Churchill sai työskennellä yksin saapuen Bennettin päässä olevalla poliisiasemalle päivän alkaessa kääntyä iltapuoleen. Hän koetti auttaa Antonsenin pois veneestä, mutta siitä ei tullut mitään. Kuunnellessaan läpiväsyneen miehen raskasta hengitystä hän tunsi jonkunlaista kateutta ajatellessaan, mikä häntä itseään vielä odotti. Antonsen voi loikoa tuossa täydessä unessa, mutta hänen oli viivyttelemättä lähdettävä, kuljettava valtavan Chilcootin yli ja edelleen rannikolle. Pahin oli hänellä vielä edessä ja melkeinpä häntä harmittivat omat ruumiinvoimansa, jotka saattoivat tuottaa sellaisia kipuja samalle ruumiille.

Churchill nykäsi veneen lahden rantaan, otti Bondellin laukun ja lähti nilkuttaen poliisiasemaa kohti.

"Rannalla on teille Dawsonista lähetetty vene", hän kiireesti selitti poliisiupseerille, joka aukaisi oven hänen naputuksestaan. "Ja siellä on melkein kuollut mies. Ei mitään vaarallista ole tapahtunut. Pelkkä kuolemanväsymys. Pitäkää huolta hänestä. Minulla on kiire. Hyvästi. Täytyy saavuttaa Athenian."

Mailin pituinen polku yhdisti Lake Bennettin ja Lake Lindermanin ja viimeiset sanat hän huusi jo tieltä. Se oli tuskallista kulkua, mutta hän puri hammasta ja jatkoi unohtaen kivun pitkiksi ajoiksi kuumeisesti huolehtiessaan käsilaukusta. Se oli raskas matkatoveri. Hän heilautteli sitä kädestä toiseen tuontuostakin, pistäen sen välillä kainaloonsakin. Joskus taas hän heitti sen toisella kädellä toisen olkansa taakse ja laukku hyppi ja keikkui selässä hänen juostessaan. Tuskin hän puutuneine ja turvonneine sormineen kykeni sitä pitelemään ja monasti se putosikin. Kerran kättä vaihtaessa se luiskahti sormista juuri hänen eteensä, hän kompastui siihen lentäen aikamoisella täräyksellä pitkin pituuttaan maahan.

Polun toisessa päässä hän osti vanhat kantohihnat, joihin hän ripusti laukun. Samalla vuokrasi hän veneen kuljettamaan häntä kuuden mailin matkan Lake Lindermanin yläpäähän, mihin hän saapui klo 4 iltapäivällä. Athenian lähtisi Dyeasta seuraavana aamuna klo 7. Dyea oli 28 mailin päässä ja välillä oli korkea Chilcoot. Hän istuutui korjaamaan säärihihnojaan pitkää kiipeämistä varten ja heräsi samassa. Hän oli vaipunut uneen heti istuuduttuaan, vaikkei hän nukkunutkaan edes 30 sekunttia. Häntä pelotti, että seuraava torkahdus olisi pitempi, minkä vuoksi hän lopetti hihnojen kiinnittämisen seisoallaan. Silloinkin uni voitti hänet pieneksi hetkiseksi saattaen hänet vähäksi ajaksi tiedottomaksi. Kun hän pääsi siitä selville ruumiin velttona painuessa maata kohti, hän taaskin karkaisi luontoaan, jännitti lihaksiaan suonenvedontapaisesti ja sai kaatumisen estetyksi. Äkkiä siirtyessään takaisin selvään tietoisuuteen hän tunsi olevansa sairas ja vapiseva. Hän löi päätään nyrkillään, koettaen takomalla saada turtuneet aivot valveutumaan.

Jack Burnsin muulikaravaani oli lähdössä Crater Lakeen tavaroita noutamaan ja Churchillille tarjottiin paikka muulin selässä. Burns olisi tahtonut panna käsilaukun toisen eläimen selkään, mutta Churchill piti siitä kiinni kannattaen sitä satulansa nupilla. Mutta hän torkkui ja laukku nuljahti vähä väliä nupilta milloin millekin puolelle joka kerran herättäen hänet hyvin tuskaisesti. Sitten illan hämärtyessä muuli satutti hänet tien yli riippuvaan oksaan, joka jätti ammottavan haavan hänen poskeensa. Ja kaiken päällisiksi muuli eksyi polulta ja kaatui heittäen sekä ratsastajan että käsilaukun kivikkoon. Senjälkeen Churchill käveli tahi paremminkin kompuroi polkuvaivaista pitkin taluttaen muulia. Pistävä ja inhoittava löyhkä, joka kohosi polun kummaltakin puolelta, kertoi kultaa takaa-ajettaessa kuolleista hevosista. Mutta siitä hän ei välittänyt. Siihen oli hän liian uninen. Long Lakelle saavuttaessa hän kuitenkin oli jo päässyt irti unisuudestaan ja Deep Lakella hän uskoi käsilaukun Burnsille. Mutta siitä lähtien hän piti Burnsia tarkoin silmällä tuikkivien tähtien himmeässä valossa. Mitään onnettomuutta ei laukulle saanut tapahtua.

Crater Lakella karavaani leiriytyi ja Churchill lähti kiipeämään jyrkkää polkua harjanteen huipulle sidottuaan laukun selkäänsä. Vasta tällä jyrkällä rinteellä hän ensimäisen kerran täydelleen tunsi, miten väsynyt hän oli. Hän ryömi nelinkontin nääntyen omien jäsentensä painosta. Joka kerran vaati jalan nostaminen tuskallisen ponnistuksen. Hänet valtasi mieletön tunne, että hänellä oli lyijykengät, kuten sukeltajilla, ja töin tuskin hän saattoi pidättyä kumartumasta tunnustellakseen lyijyanturoita. Ja Bondellin käsilaukku sitten! Oli käsittämätöntä, että 40 naulaa saattoi painaa niin paljon. Se rusensi häntä vuoren lailla ja hän muisteli hyvin epäillen sitä aikaa, kun hän vuosi sitten oli kiivennyt saman solan 150 naulaa selässään. Jos silloinen kuorma oli painanut 150 naulaa, niin Bondellin laukun täytyi painaa viisisataa.

Ensimäisellä rinteellä Crater Lakesta lähdettyä kulki tie poikki pienen jäätikön. Siinä oli selvä polku. Mutta jäätikön yläpuolella, jossa puut myöskin loppuivat, ei ollut muuta kuin paljaita kiviä ja tavattoman suuria kallionmöhkäleitä. Siellä oli polkua pimeässä mahdoton nähdä ja hän harhautui polulta saaden ponnistella kolmin kerroin enemmän, kuin muuten olisi ollut tarpeellista. Harjanteelle hän saapui ulvovassa tuulessa ja sakeassa lumituiskussa. Kohtalo ohjasi hänet kuitenkin pienelle, asumattomalle kojulle, johon hän ryömi. Sieltä hän löysi muutamia vanhoja, paistettuja perunoita ja puolisen tusinaa raakoja munia, mitkä hän ahnaasti nielasi.

Tuiskun lakattua ja tuulen vaimettua hän aloitti melkein mahdottomalta tuntuvan laskeutumisen. Polkua ei ollut ja hän kompasteli usein viime hetkellä huomaten joutuneensa jyrkän rotkon partaalle, jonka syvyydestä hän ei voinut saada selkoa. Jonkun ajan kuluttua peittyivät tähdet pilviin ja sitten hän täydellisessä pimeydessä luiskahti liukuen ja vierien satakunnan jalkaa päätyen kolhintuneena ja verisenä laajaan, matalaan kuoppaan. Kaikkialta hänen ympäriltään kohosi hevosten raatojen löyhkä. Kuoppa oli polun reunalla ja kuormien kuljettajilla oli tapana syöstä sinne loukkaantuneet, kuolevat juhtansa. Löyhkä aiheutti hänelle vellovan pahoinvoinnin ja kuten painajaisen ajamana hän kompuroi sieltä pois. Puolitiessä hän muisti Bondellin käsilaukun. Se oli pudonnut kuoppaan hänen mukanaan, hihnat olivat ilmeisesti katkenneet ja laukku oli unohtunut. Takaisin ruttoiseen loukkoon, mädänneiden raatojen keskelle ja siellä viipyi hän puolen tuntia ryömien nelin kontin laukkua etsien. Kaikkiaan hän tapasi 17 kuollutta hevosta ja yhden vielä elossaolevan, jonka hän ampui revolverillaan, ennenkuin hän löysi Bondellin laukun. Muistellessaan elämäänsä, jossa oli ollut huomattaviakin tapahtumia, hän empimättä selitti itselleen, että palatessaan laukkua noutamaan hän teki elämänsä sankarillisimman teon. Kahdesti oli hän menettämäisillään tajuntansa ennen kuopasta pääsyään.

Laskeuduttuaan Scalesiin asti oli Chilcootin jyrkkä rinne sivuutettu ja tie muuttui helpommin kuljettavaksi. Ei se silti hyvää ollut parhaimmissakaan paikoissa, mutta olihan se kuitenkin todellinen polku, jota myöten hän olisi voinut kulkea nopeastikin, jos hän ei olisi ollut lopen väsynyt, jos hänellä olisi ollut lyhty ja jollei Bondellin käsilaukkua olisi ollut. Hänelle, niin huonossa kunnossa kuin hän oli, oli se hukkuvan viimeinen oljenkorsi. Tuskin jaksaen kulkea edelleen hän vähänkin horjahtaessaan oli vähällä sortua laukun painosta. Ja joskin hän vältti luiskahdukset, tarttuivat puiden oksat pimeässä laukun hihnoihin ja pysähdyttivät etenemisen.

Hän tunsi mielessään, että jos hän ei ennättäisi Athenianille ennen tämän lähtöä, niin syynä siihen olisi laukku. Vain kaksi seikkaa oli enää hänen tajunnassaan, Bondellin laukku ja lähtevä höyrylaiva. Vain ne hän enää tunsi ja ne niin sanoakseni yhtyivät hänen sielussaan tärkeäksi tehtäväksi, jota varten hän oli kulkenut ja raatanut satoja vuosia. Hän marssi ja ponnisteli kuin unessa. Yhtenä kohtana tästä unesta oli hänen saapumisensa Sheep Campiin. Hän kompuroi erääseen kapakkaan, kiskoi olkansa irti hihnoista ja koetti asettaa laukun jalkojensa viereen. Mutta se luiskahti hänen sormistaan ja putosi lattialle raskaasti kolahtaen, jonka kaksi juuri poistuvaa miestä pani tarkoin merkille. Churchill joi lasin wiskyä, käski kapakoitsijan herättää hänet 10 minuutin kuluttua ja istuutui jalat laukulla, pää polvilla.

Niin pahasti oli hänen runneltu ruumiinsa jäykistynyt, että kun hänet herätettiin, niin tarvittiin vielä toiset 10 minuuttia ja toinen wiskylasi, ennenkuin hänen nivelensä oikenivat ja lihakset vertyivät.

"Hei! Ei sinnepäin!" huusi kapakoitsija rientäen hänen perässään ja asettaen hänet pimeässä kulkemaan Canyon Cityä kohti. Jonkunlainen sisäisen vaiston puuska sanoi Churchillille, että hän oli oikealla suunnalla ja jatkuvasti unessa hän lähti kulkemaan polkua. Ei hän tietänyt, mikä häntä varoitti, mutta kuljettuaan, kuten hänestä tuntui, joitakuita vuosisatoja, hän aavisti vaaraa ja veti revolverinsa esille. Yhä unessa hän näki kahden miehen astuvan tiepuolesta ja kuuli niiden käskevän häntä pysähtymään. Hänen revolverinsa laukesi neljästi ja hän näki miesten revolverien laukausten välähdykset ja kuuli pamahdukset. Myöskin hän tajusi, että hänen reiteensä oli sattunut. Hän näki toisen miehen kaatuvan, ja kun toinen kävi hänen kimppuunsa, hän antoi tälle aimo iskun raskaalla revolverillaan vasten kasvoja. Sitten hän kääntyi ja juoksi. Unesta hän heräsi vähää myöhemmin huomaten kulkevansa pitkin polkua livettävällä rinteellä. Ensimäiseksi lensivät hänen ajatuksensa laukkuun. Se oli edelleenkin hänen selässään. Hän oli varma, että äskeiset tapahtumat olivat unta, kunnes hän tunnusteli revolveriaan ja huomasi, että se oli poissa. Sitten hän tunsi pistävää kipua reidessään ja koettaessaan sitä kädellään sattui se lämpimään vereen. Haava oli mitätön, mutta varmasti se oli olemassa. Hän valveutui yhä enemmän ja jatkoi ontuvaa juoksuaan Canyon Cityyn.

Hän löysi miehen, jolla oli hevonen ja rattaat ja sai tämän nousemaan vuoteestaan ja valjastamaan hevosen matkalle 20 dollarin maksusta. Churchill kiipesi rattaiden istuimelle ja nukkui laukku yhä selässään. Tie oli huonoa, vesinen kivikkoura pitkin Dyean laaksoa. Mutta hän heräsi vain silloin, kun rattaat hyppivät vimmatuimmin, jollei hänen ruumiinsa kohonnut rattaiden istuimelta yhtä jalkaa korkeammalle, niin ei se häntä häirinnyt. Viimeinen maili oli tasaisempaa ja sen hän nukkui sikeästi.

Aamuhämärissä hän heräsi siihen, että saattomies pudisteli häntä vimmatusti ja ulvoi hänen korvaansa, että Athenian oli mennyt. Churchill tuijotti tyrmistyneenä tyhjää satamaa.

"Skagnaysta näkyy savua", sanoi ajomies.

Churchillin silmät olivat siksi turvonneet, ettei hän nähnyt niin kauaksi, mutta hän sanoi: "Niinkö. Hankkikaa minulle vene!"

Hyväntahtoisesti mies lähti etsimään ja löysikin veneen sekä miehen, joka suostui soutamaan 10 dollarista, maksu etukäteen. Churchill maksoi ja hänet autettiin veneeseen. Itse ei hän kyennyt omin voimin sinne pääsemään. Skagnayhin oli kuusi mailia ja hän sai siunatun ajatuksen nukkua ne kuusi mailia. Mutta mies ei osannut soutaa, joten Churchillin täytyi ryhtyä airoihin ja raataa vielä joitakuita vuosisatoja. Ei ikänään hän ollut kulkenut kuutta pitempää ja tuskallisempaa mailia. Pieni, vihainen vihuri alkoi puhaltaa hidastaen matkaa. Churchillilla oli tyhjyyden tunne vatsan kohdalla ja koko ruumis oli tunnoton ja turtunut. Hänen käskystään perässä istuva mies viskasi äyskärillä suolaista vettä hänen kasvoilleen.

Athenianin ankkuria parhaillaan nostettiin, kun he pääsivät laivan kupeelle, ja Churchillin voimat olivat lopullisesti raukeamaisillaan.

"Pysäyttäkää! Pysäyttäkää!" hän koetti kiljua. "Tärkeä tieto! Pysäyttäkää laiva!"

Sitten painui häneltä leuka rintaa vasten ja hän nukkui. Kun puolitusinaa miestä ryhtyi kantamaan häntä laskusiltaa myöten laivaan, niin hän heräsi ja tarttui laukkuun tarrautuen siihen kuin hukkuva.

Laivan kannella häntä sääliteltiin ja ihmeteltiin.

Vaatteista, jotka hänellä olivat White Horsesta lähtiessään olleet päällään, oli jäljellä vain muutamia riepuja ja itse oli hän yhtä repaleinen kuin vaatteetkin. Hän oli kulkenut 55 tuntia kiristäen kestävyyden äärimmilleen. Sinä aikana oli hän nukkunut kuusi tuntia ja oli tullut 20 naulaa keveämmäksi kuin lähtiessään. Kasvot, kädet ja koko ruumis olivat täynnä naarmuja ja mustelmia ja tuskin hän voi nähdä mitään. Hän koetti nousta seisaalleen, mutta ei päässyt, kellahtaen kannelle, syleillen laukkua ja kertoen asiansa.

"Ja nyt pankaa minut vuoteeseen!" hän lopetti: "Syön sitten, kun herään."

Hänelle tehtiin kunniaa ja hänet kannettiin repaleissaan kaikkine likoineen, Bondellin laukku mukana, morsiushyttiin, laivan avarimpaan ja loisteliaimpaan. Kahdesti kiersi kello ympäri hänen nukkuessaan ja peseytyneenä, ajeltuna ja kylläisenä hän sikaari hampaissa nojasi laivan kaiteeseen kahdensadan matkalaisen saapuessa White Horsesta laivan kupeelle.

Athenianin saapuessa Seattleen Churchill oli päässyt täydelleen takaisin entiseen kuntoonsa ja astui maihin Bondellin laukku kädessään. Hän ylpeili siitä laukusta. Hänelle se merkitsi suurta saavutusta, uskotun tehtävän järkkymätöntä täyttämistä. "Olen saattanut tavaran perille", siihen suuntaan hän lausuili itselleen. Oli varhainen iltahetki ja hän meni suoraa päätä Bondellin asuntoon. Iloisena otti Bondell hänet vastaan lyöden kättä kaksin käsin ja vetäen hänet sisälle.

"Kiitos, vanha poika, olipa hyvä, että toit sen pois", lausui Bondell saadessaan käsilaukkunsa.

Hän heitti sen huolimattomasti sohvalle ja tuntijan silmällä näki Churchill sohvan vieterien painuvan laukun alla. Bondell teki hänelle kysymyksiä tulvimalla.

"Miten teitä onnisti? Miten pojat voivat? Miten on Bill Smithersille käynyt? Ovatko Del Bishop ja Pierce edelleenkin yksissä? Ovatko koirani myydyt? Miltä Sulphur Bottom näytti? Sinä olet komeannäköinen. Millä laivalla lähdit?"

Kaikkiin näihin kysymyksiin Churchill vastaili, kunnes puolen tunnin kuluttua keskustelu ensi kerran pääsi pysähtymään.

"Eikö olisi hyvä, jos katsoisit, onko tuo kunnossa?" huomautti Churchill nyykäyttäen päätään käsilaukkuun päin.

"Noo, ei siellä ole mitään heikkoa", vastasi Bondell. "Onnistuiko Mitchell laskelmiensa mukaan?"

"Minusta olisi parempi, jos sinä tarkastaisit tuota", jatkoi Churchill yhä. "Kun tuon jonkun tavaran perille, niin tahdon saada selville, onko se kunnossa. Onhan aina se mahdollisuus, että joku olisi päässyt siihen kynsineen minun nukkuessani tahi muuta sellaista."

"Ei siinä ole mitään tärkeätä, vanha poika", vastasi Bondell nauraen.

"Ei mitään tärkeätä", kertasi Churchill matalasti ja heikosti. Sitten hän sanoi päättävästi: "Louis, mitä tuossa laukussa on? Tahtoisin sen tietää."

Louis katsoi häntä ihmetellen, poistui sitten huoneesta palaten avainnippu kädessään. Hän pisti kätensä laukkuun ja veti esille raskaan 44-kaliiberisen Coltin revolverin. Sitten tuli esille muutamia laatikoita saman revolverin ja winchesterkiväärin patruunia.

Churchill tarttui laukkuun ja tarkasteli sen sisältöä. Sitten hän käänsi sen pohja ylöspäin ja puisteli sitä hiljaa.

"Revolveri on kokonaan ruostunut", sanoi Bondell. "Se on nähtävästi ollut sateessa."

"Niin", vastasi Churchill. "Kyllä se kastui liian pahasti. Taisinpa olla hieman huolimaton."

Hän nousi ja meni ulos. Kymmenen minuutin kuluttua meni Louis Bondell perästä ja löysi hänet portailta istumasta, kyynärpäät polvilla, leuka kämmeniin nojaten, silmät jäykästi tuijottaen pimeyteen.

NOLATTU.

Loppu oli tullut. Subjenkow oli kulkenut kauan, hän oli viettänyt kovaa ja raskasta kyyhkyselämää Europan pääkaupungeissa, ja nyt, hänen jouduttuaan kauemmaksi kuin milloinkaan ennen, Venäjän Amerikkaan, matka päättyi. Kädet selän taakse sidottuina hän istui hangella odotellen kidutusta. Kummallisin, sekavin tuntein hän tuijotti suurikokoiseen kasakkaan, joka virui lumessa ähkyen tuskissaan. Miehet olivat jo käsitelleet jättiläistä ja jättäneet hänet sitten naisväen haltuun. Naisten kekseliäisyys oli suurempi kuin miesten, sen todistivat vangin päästämät tuskanhuudot.

Subjenkow katseli tätä ja häntä värisytti. Kuolemaa hän ei pelännyt. Siksi usein oli hänen henkensä ollut vaarassa pitkällä, vaikealla matkalla Varsovasta Nulatoon, että pelkkä kuolema ei häntä enää hirvittänyt. Mutta rääkkäystä hän ei sietänyt ajatella. Se loukkasi hänen sieluaan. Ja loukkaavaa siinä ei ollut yksinomaan kestettävä kärsimys, mutta ennen kaikkea se, että se saattaisi hänet käyttäytymään surkeasti. Hän tiesi, että hän silloin rukoilisi, hartaasti rukoilisi kiusanhenkijään, aivan samoin kuin Iso-Iivana ja kaikki toiset olivat tehneet ennen häntä. Se ajatus oli vaikea. Lähteä rohkeasti ja nopeasti, hymy huulilla ja kättä heilauttaen. Kas sillä tavoin kelpaisi kuolla! Mutta menettää itsehillintäkykynsä, kun ruumiin tuskat nostavat sielun ikäänkuin tarjottimelle, kirkua ja älistä apinojen lailla, muuttua eläimeksi, niin, se oli hirvittävää.

Näin oli Kohtalo määrännyt, minkäänlaisia mahdollisuuksia ei hänellä ollut ollut sen karttamiseen. Alusta alkaen oli hän haaveillessaan tulisia unelmia Puolan riippumattomuudesta joutunut Kohtalon leikkileluksi. Alusta alkaen, Varsovassa, Pietarissa, Siperian kaivoksilla, Kamtshatkalla, turkisrosvojen kehnoissa aluksissa, kaikkialla oli Kohtalo ajanut häntä tätä loppua kohti. Epäilemättä oli tämä määrätty hänen osakseen maailman perustuksia laskettaessa, hänen, jonka luonne oli niin hieno ja tuntehikas, jonka hermoja iho tuskin tuntui peittävän, uneksijan, runoilijan, taiteilijan. Jo paljoa ennen, ennenkuin hänestä oli maailmassa uneksittukaan, oli säädetty, että se värähtelevä hermokimppu, joka hänet muodosti, oli tuomittu elämään raa'assa ja hurjassa ympäristössä ja kuolemaan tässä kaukaisessa maassa, tässä hämäryydessä maailman äärimäisillä rajoilla.

Hän huokasi. Niin, tuo hänen edessään oleva möhkäle oli Iso-Iivana, jättiläinen, rautainen mies, jolla ei ollut hermoja, lakien ulkopuolella olevaksi merenkyntäjäksi muuttunut kasakka, joka oli yhtä flegmaattinen kuin härkä, jonka tuntohermot olivat niin vähän kehittyneet, että hän sivuutti kuin neulan piston kaiken sellaisen, mikä muille tuotti suurta tuskaa. Niinpä kyllä, mutta olivatpa totisesti sittenkin nämä Nulato-intiaanit osanneet löytää Ison-Iivanan hermot ja niitä myöten tien hänen värisevään sieluunsa. Parhaillaan he siellä puuhailivat. Oli käsittämätöntä, miten ihminen saattoi kuolematta kärsiä niin paljon. Siinä sai Iso-Iivana maksaa kalliin hinnan hermojensa herkkyyden puutteesta. Nyt hän jo oli kestänyt rääkkäystä kaksi kertaa niin kauan kuin kukaan muu.

Subjenkow tunsi, että hänen oli mahdotonta enää kauempaa kestää kasakan kärsimyksiä. Miksi ei Iivana kuollut? Hän tulisi hulluksi, jolleivät nuo huudot lakkaisi. Mutta kun ne loppuisivat, silloin olisi hänen vuoronsa. Ja tuolla oli Yakaga häntä odottamassa irvistellen hänelle juuri nytkin, sama Yakaga, jonka hän vasta viime viikolla oli potkinut ulos linnoituksesta jättäen hänen kasvoihinsa jäljen koirapiiskastaan. Yakaga kyllä hoitelisi häntä. Epäilemättä Yakaga varaisi hänelle korkeimmalle kehitetyn rääkkäyksen, parhaiten valitut piinaustavat. Huu! Nyt siellä on taaskin keksitty tepsivä keino päättäen Iivanan huudoista. Iivanaan päin kumartuneet naiset astahtivat askeleen takaisinpäin nauraa hohottaen ja taputtaen käsiään. Hirvittävä näky paljastui Subjenkowin katseille ja hän purskahti hysteeriseen nauruun. Intiaanit katsahtivat ihmeissään nauravaa miestä, mutta nauru jatkui vastoin Subjenkowin tahtoa.

Ei, tästä täytyi tulla loppu. Hän hillitsi itsensä ja suonenvedontapainen, tempova nauru päättyi vähitellen. Hän antoi ajatuksensa kiertää muissa asioissa ja muisteli oman elämänsä vaiheita. Hänen mieleensä tulivat isä ja äiti, pieni, täplikäs poni ja ranskalainen kotiopettaja, joka oli opettanut häntä tanssimaan ja salaa antanut hänelle vanhan, kuluneen kappaleen Voltairea. Myöskin hän näki ajatuksissaan Pariisin, sumuisen Lontoon, iloisen Wienin ja Rooman. Hän näki ryhmän hurjapäitä nuorukaisia, jotka hänen kanssaan olivat haaveilleet riippumattomasta Puolasta ja Puolan kuninkaan varsovalaisesta valta-istuimesta. Niin, siitä tämä pitkä kulku alkoi. Ja hän oli kestänyt kauimman. Hän muisteli noiden rohkeiden henkien kuolemaa, yhtä kerrallaan alkaen molemmista Pietarissa teloitetuista. Yhden oli vanginvartija pieksänyt kuoliaaksi ja toinen oli kaatunut karkotettujen kulkemalla, verentahraamalle tielle, jota heidän täytyi marssia loputtomia kuukausia saaden silloin tällöin osakseen iskuja ja pahoinpitelyä kasakkasaattajiltaan. Aina oli elämä ollut hänelle villiä ja raakaa, eläimellisen villiä. Kaikki toiset olivat kuolleet kaivoksilla, toiset kuumeeseen, toiset piiskasta. Kaksi viimeistä oli kaatunut taisteltaessa paon jälkeen kasakkojen kanssa ja yksin oli hän päässyt Kamtshatkalle mukanaan paperit ja rahat, jotka hän oli ryöstänyt lumelle jättämältään matkustajalta.

Aina oli hänen kohtalonsa ollut samanlainen. Kaikkina niinä vuosina, jolloin hänen sydämensä oli kiintynyt opintoihin, näyttämöön, naisiin, aina vain oli sama villi elämä hänet keskeyttänyt. Verellä hän oli elämänsä ostanut. Kaikkialla oli ollut surmaa. Hän oli tappanut tuon matkustajan saadakseen passin. Hän oli näyttänyt, että hänessä oli voimaa ja taitoa suoriutumalla kaksintaistelusta kahta venäläistä upseeria vastaan samana päivänä. Hänen oli osoitettava voimiaan päästäkseen turkisvarkaiden joukkoon. Hänen täytyi saada paikka heidän keskuudessaan. Takana oli tuhannen vuoden pituinen matka halki laajan Siperian ja Venäjän. Sitä tietä hän ei voinut pelastautua. Ainoa tie oli suoraan eteenpäin yli pimeän ja kylmän Beringin meren Alaskaan. Se tie oli johtanut hänet villistä elämästä vielä villimpään. Turkisvarkaiden kehnoissa aluksissa olivat nälkää, janoa ja keripukkia kärsivät, myrskyisen meren loppumattomien vihurien puremat miehet muuttuneet eläimiksi. Kolmasti oli hän purjehtinut Kamtshatkan itäpuolelle. Ja kolmasti mitä raskaimpien vastusten ja kärsimysten jälkeen olivat eloonjääneet palanneet takaisin Kamtshatkalle. Paon mahdollisuuksia ei siellä ollut ja kulkemaansa tietä hän ei voinut palata, sillä siellä odottivat häntä kaivokset ja kasakanpamppu.

Vielä kerran, neljännen ja viimeisen, hän oli purjehtinut itään. Hän oli ollut mukana, kun tarinoiden kertomat Hylje-saaret löydettiin. Mutta hän ei ollut palannut toisten mukana takaisin Kamtshatkalle jakamaan saalista mielettömissä mässäyksissä. Hän oli vannonut, ettei hän enää ikinä palaa sinne. Päästäkseen Europan pääkaupunkeihin, jotka olivat käyneet hänelle rakkaiksi, oli hänen jatkettava matkaa. Niinpä hän muuttikin toiseen laivaan ja jäi hämärän peittämään uuteen maahan. Tovereinaan oli hänellä slaavilaisia metsästäjiä, venäläisiä seikkailijoita, mongooleja, tataareja ja Siperian alkuasukkaita. Verisen tien olivat he polkeneet uuden maailman villien seutujen halki. He olivat teurastaneet kokonaisia kyläkuntia, kun nämä olivat kieltäytyneet suorittamasta heille turkisveroa, ja vartiolaivat olivat vuorostaan valmistaneet heille samanlaisia verilöylyjä. Eräästä tällaisesta oli hän yksin erään suomalaisen kanssa selviytynyt hengissä. Muutamalla Atentien saarella olivat he viettäneet talven yksinäisyydessä ja nälkää kärsien. Aivan sattumalta olivat he sitten keväällä pelastuneet toiseen turkisrosvojen laivaan.

Mutta aina oli häntä ympäröinyt hirvittävä raakuus. Siirtyen laivasta toiseen ja aina kieltäytyen palaamasta takaisin hän oli joutunut laivaan, joka aikoi tutkimusmatkalle eteläänpäin. Kulkiessaan alaspäin pitkin Alaskan rannikkoa eivät he olleet koko aikana kohdanneet ketään muita kuin villejä alkuasukasparvia. Jokainen pysähdys karujen saarien väliin tahi mantereen uhkaavien kallioiden suojaan merkitsi joko tappelua tahi myrskyä. Joko puhalsi tuhoa uhkaava vihuri tahi sitten lähestyi sotakanootteja täynnä kiljuvia alkuasukkaita kasvot sotamaalauksessa saaden pian oppia tuntemaan merirosvojen ruudin verisen voiman. Yhä vain etelään he kulkivat pitkin rannikkoa taruihin kiedottua Californiaa kohti. Siellä kerrottiin olevan espanjalaisia seikkailijoita, jotka olivat asein raivanneet itselleen tien Mexicosta. Näihin espanjalaisiin seikkailijoihin hän oli kiinnittänyt toiveensa. Jos hän pääsisi heidän luokseen, niin loppu olisi helppoa. Vuosi tahi pari enemmän tahi vähemmän, mitäpä se merkitsisi, mutta hän pääsisi Mexicoon, ja sitten laivaan ja Europpaan. Mutta he eivät olleet tavanneetkaan espanjalaisia. Yhä vain olivat he kohdanneet saman järkkymättömän viileyden. Näiden kaukaisten äärien sota-asuiset asukkaat olivat aina karkoittaneet heidät rannikolta. Kun vihdoin yksi venhe oli joutunut saarroksiin ja koko sen miehistö saanut surmansa, luopui laivan päällikkö yrityksestä ja purjehti takaisin pohjoiseen.

Vuodet olivat vierineet. Hän oli palvellut Tebenkowin joukoissa Mihailowskin linnoitusta rakennettaessa. Kaksi vuotta hän oli viettänyt Kuskokwimin seuduilla. Kahdesti oli hän kesäkuuksi satuttanut itsensä Kotzebuen salmelle. Niihin aikoihin kokoontuivat heimot sinne vaihtokauppaa varten. Sinne tuotiin täpläisiä hirvennahkoja Siperiasta, norsunluuta Diomedeesta, mursunnahkoja arktisilta rannikoilta, kummallisia kivilamppuja, jotka kulkivat heimolta heimolle kenenkään tietämättä mistä ne olivat peräisin, ja kerran oli siellä myöskin englantilainen metsästyspuukko, ja täällä, sen Subjenkow tiesi, oli oikea maantieteen koulu. Sillä siellä hän tapasi eskimoita, jotka olivat tulleet Nortonin salmelta, Kuningassaarelta, St. Lawerencesta, Walesin prinssin niemeltä ja Barrow'n seuduilta. Nimet olivat vain kaikki toisenlaiset ja välimatkat oli mitattu päivissä.

Äärettömän laajalta alueelta olivat nämä villit saapuneet kaupantekoon, mutta vielä kauempaa olivat kulkeutuneet nuo kivilamput ja tuo teräksinen veitsi. Subjenkow uhkaili, mielisteli ja lahjoi. Jokainen pitkän matkan kulkija ja vierasheimoinen tuotiin hänen luokseen. He kertoivat lukemattomista, aavistamattomista vaaroista, villeistä pedoista, vihollismielisistä heimoista, läpitunkemattomista metsistä ja valtavista vuorijonoista. Mutta aina oli niiden takaa saapunut huhuja valkoihoisista, sinisilmäisistä ja vaaleatukkaisista miehistä, jotka tappelivat pirujen tavalla ja aina etsivät turkiksia. He olivat idässäpäin, kaukana, hyvin kaukana. Ei kukaan ollut heitä nähnyt. Kulkeva huhu vain oli heistä kertonut.

Siinä koulussa oli oppiminen vaivaloista. Ei ollut kovinkaan helppoa päästä selville maantieteestä, kun kyseltävät puhuivat outoja murteita ja heidän käsityksensä olivat sekavia, milloin totta, milloin tarua, ja etäisyydet mitattiin päivämatkoilla, joiden pituus vaihteli kulkuvaikeuksien mukaan. Mutta vihdoinkin Subjenkow kuuli rohkaisevan kuiskeen. Idässä oli suuri joki ja sen varsilla oli noita sinisilmäisiä miehiä. Joen nimi oli Yukon. Mihailowskin linnoitukseen laski toinen suuri joki, josta venäläiset käyttivät nimeä Kwikpak. Ja kuiske kertoi, että nämä molemmat joet olivat samaa jokea.

Subjenkow palasi Mihailowskiin. Vuoden päivät hän siellä kehoitteli lähettämään retkikunnan tutkimaan Kwikpakin yläjuoksua. Viimein lähti puoliverinen venäläinen Malakow johtamaan jokea ylöspäin joukkiota, joka oli kokoonpantu villeimmistä ja hurjimmista Kamtshatkalta saapuneista kadotuksenlapsista. Subjenkow oli mukana luutnanttina. He kulkivat halki Kwikpakin sotkuisen suistomaan, nousivat joen pohjoisen rannan ensimäisille matalille kummuille ja ponnistelivat sitten puolisen tuhatta mailia nahkakanooteissaan, jotka olivat ääriään myöten lastatut täyteen kauppatavaraa ja ampumatarpeita, vasten viiden solmun nopeudella juoksevaa virtaa, jonka useita maileja leveätä uomaa reunustivat monen sylen korkuiset rantaäyräät. Malakow päätti varustautua leiriin Nulatoon. Subjenkow vaati matkan jatkamista. Mutta pian hän kuitenkin suostui pysähtymään. Pitkä talvi teki tuloaan. Odottaminen olisi viisaampaa. Heti kun jäät keväällä lähtisivät, hän katoaisi ja kulkisi Kwikpakia myöten jollekin Hudson-yhtiön kauppa-asemalle. Malakow ei ollut kuullut puhuttavan, että Kwikpak oli Yukon, eikä Subjenkow sitä hänelle kertonut.

Leirin rakentaminen alkoi. Työtä teetettiin ankarasti. Hirsiseinät kohosivat intiaanien huokaillessa ja valittaessa. Piiska vinkui heidän korvissaan ja piiskaa heilutti merirosvojen rautainen käsi. Jotkut intiaanit karkasivat, mutta kun karkulaiset saatiin kiinni, niin saivat he hirveän rangaistuksen varustusten edustalla, missä sekä he että heidän heimonsa oppivat tietämään, mitä pamppu on. Kaksi heistä kuoli piiskattaessa, muut saivat eliniäkseen vammoja. Ja jäljellejääneet painoivat opetuksen mieleensä eivätkä enää karanneet. Lunta sateli jo parhaillaan linnoituksen valmistuessa ja silloin oli turkisten aika. Heimolle määrättiin raskas verotus. Lyöntejä ja piiskansivalluksia sateli edelleen ja verojen pantiksi otettiin naiset ja lapset, joiden kohtelu oli siksi raakaa, että vain turkisrosvot siihen kykenivät.

Niin, veristä oli kylvö ollut ja nyt oli sato saatu. Linnoitus oli mennyttä. Sen palon hohteessa oli puolet turkisvarkaista hakattu maahan. Toinen puoli oli kuollut kestettyään kidutuksen. Vain Subjenkow oli jäljellä, tahi Subjenkow ja Iso-Iivana, jos tuota lumella viruvaa, uikuttavaa ja ähkyvää oliota voi nimittää Isoksi-Iivanaksi. Subjenkow näki, miten Yakaga irvisteli hänelle. Piiskan jälki näkyi vieläkin selvästi. Eipä Subjenkow todellakaan voinut häntä moittia, mutta pahalta tuntui hänestä ajatella, mitä Yakaga hänelle tekisi. Hän arveli vedota korkeimpaan päällikköön Makamukiin. Mutta järki sanoi, että sellainen vetoomus olisi turha. Myöskin hän ajatteli repiä poikki kahleet ja kaatua taistellen. Silloin olisi loppu pikainen. Mutta siteitä hän ei saanut katkeamaan. Hirvennahkaiset hihnat olivat hänelle liian vahvoja. Sitten hänelle välähti uusi ajatus. Hän antoi merkin Makamukille ja pyysi, että tuotaisiin tulkiksi sellainen intiaani, joka osasi rannikon murretta.

"Oi Makamuk", hän sanoi, "minua ei haluta kuolla. Olen suuri mies ja hulluutta olisi minun kuolla. Totisesti, minä en kuole. En ole samanlainen kuin nuo toiset moukat."

Hän silmäsi ähkyvää oliota, joka kerran oli ollut Iso-Iivana, ja kosketti sitä halveksivasti varpaallaan.

"Olen liian viisas kuolemaan. Nähkääs, minulla on mainio lääke. Minä yksin tunnen sen lääkkeen. Siksi minä en kuole, annan sen sijaan lääkkeen teille."

"Minkälainen on tämä lääke?" kysyi Makamuk.

"Se on ihmeellinen lääke."

Subjenkow punnitsi hetkisen, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea luopua salaisuudesta.

"Kerron sen. Kun tätä lääkettä vähän hierotaan ihoon, niin iho muuttuu lujaksi kuin kivi, kuin rauta, niin ettei mikään teräase siihen pysty. Voimakkainkin teräaseen isku on turhaa vaivaa. Luupuukko on kuin savikappale ja myöskin valkoisten tuomien rautaisten veitsien terät kimmoavat ihosta takaisin. Mitä annat minulle, jos ilmoitan tämän lääkkeen salaisuuden?"

"Annan elämäsi", käski Makamuk tulkin vastata.

Subjenkow nauroi pilkallisesti.

"Ja sinun pitää kuolemaasi asti olla orjani."

Puolalainen nauroi entistä ivallisemmin.

"Päästä irti käteni ja jalkani, ja sitte puhelemme."

Päällikkö antoi merkin. Irti päästyään kiersi Subjenkow paperossin ja sytytti sen.

"Tämä kaikki on turhaa puhetta, sanoi Makamuk. Sellaista lääkettä ei ole olemassa. Se on mahdotonta. Teräaseet ovat pystyvämpiä kuin mitkään voiteet."

Päällikkö epäili, mutta oli kahdella päällä. Hän oli nähnyt niin paljon turkisrosvojen pirunkujeita, jotka olivat tepsineet. Senvuoksi ei hän voinut täydelleen antautua epäilyksen valtaan.

"Annan sinulle elämäsi eikä sinun tarvitse jäädä orjaksi", hän ilmoitti.

"Enemmän!"

Subjenkow näytteli osaansa yhtä kylmästi kuin jos olisi ollut kyseessä tinkiminen ketunnahkan hinnasta.

"Lääke on hyvin suuri. Se on pelastanut elämäni monta kertaa. Tahdon, että minulle annetaan reki koirineen ja kuusi metsästäjää saattamaan minua päivän matkan päähän Mihailowskin linnoituksesta."

"Sinun täytyy pysyä luonamme ja opettaa meille kaikki valkoisten temput", oli vastaus.

Subjenkow kohautti olkapäitään ja vaikeni. Hän puhalteli tupakansavua pakkasilmaan ja katseli tarkkaavasti ison kasakan rauniota.

"Entä mikä tuo on!" sanoi Makamuk äkkiä osoittaen puolalaisen kaulaa, missä heloitti arpi Kamtshatkan mellakoissa saadusta puukoniskusta.

"Lääkkeesi ei olekaan hyvä. Teräase on ollut tehoisampi kuin se."

"Sen iskun antaja oli voimakas mies." Mietittyään hieman Subjenkow jatkoi: "Vahvempi kuin sinä, vahvempi kuin voimakkain metsästäjänne, vahvempi kuin tuo."

Taaskin hän mokkasiininsa kärjellä kosketti kasakkaan, joka hirvittävän näköisenä makasi jo tiedottomana, mutta jonka raadellussa ruumiissa elämä vielä sykähteli.

"Myöskin oli lääke silloin heikkoa, sillä niillä paikoin ei kasvanut eräitä ruohoja, joita täällä näkyy olevan yllin kyllin. Täällä valmistettu lääke on tehokasta."

"Annan sinun lähteä jokea alas", sanoi Makamuk lopuksi, "ja saat reen koirineen sekä kuusi metsästäjää turvaksesi."

"Olet hidas", kuului kylmä vastaus. "Olet loukannut lääkettäni sillä, ettet heti hyväksynyt ehtojani. Katsos, nyt vaadin enemmän. Tahdon sata majavannahkaa." (Makamuk rypisti kulmiaan.) "Tahdon sata naulaa kuivattua kalaa." (Makamuk nyökkäsi myöntyen, sillä kaloja oli runsaasti ja ne olivat halpoja.) "Tahdon kaksi rekeä, toisen itseäni, toisen nahkoja ja kaloja varten. Ja pyssyni pitää minun saada takaisin. Jos et suostu tähän hintaan, niin vähän ajan kuluttua on hinta kalliimpi."

Yakaga kuiskutti jotain päällikölle.

"Mutta mistä tiedän, että lääkkeesi on todella sellaista?" kysyi Makamuk.

"Se järjestyy helposti. Ensin menen metsään —."

Taaskin Yakaga kuiskutti päällikölle ja tämä osoitti merkillä, että hän ei suostu.

"Te voitte lähettää kaksikymmentä metsästäjää mukaani", jatkoi Subjenkow. "Nähkääs, minun on saatava sopivat yrtit ja juuret valmistaakseni lääkkeen. Ja kun sitten olette tuonut reet ja kuormanneet niihin kalat, majavannahkat ja pyssyn sekä valinneet kuusi metsästäjää minua saattamaan, niin sitten, kun kaikki se on valmis, niin minä hieron lääkettä niskaani ja panen pääni tuohon pölkylle. Voimakkain metsästäjänne saa sitten iskeä kirveellä kolmasti niskaani. Sinä itse saat antaa ne kolme iskua."

Makamukilta jäi suu auki, siksi valtava oli tämä viimeinen ja ihmeellisin turkisrosvojen taikatemppu.

"Mutta kuitenkin", lisäsi puolalainen nopeasti, "jokaisen iskun jälkeen täytyy minun saada hieroa uutta lääkettä. Kirves on raskas ja terävä ja vahinkoa tahdon karttaa."

"Saat kaikki, mitä pyysit", huudahti Makamuk innoissaan. "Ryhdy heti lääkettä valmistamaan!"

Subjenkow salasi riemunsa. Hänen pelinsä oli epätoivoinen eikä yhtään virhettä saanut sattua. Hän puheli ylpeästi:

"Taaskin sinä vitkastelit. Lääkettäni on loukattu. Loukkauksen hyvittämiseksi on sinun annettava minulle tyttäresi."

Hän osoitti tytärtä, kauhean vastenmielistä oliota, jolla oli kaihi toisessa silmässä ja välkkyvä torahammas suupielessä. Makamuk kiukkusi, mutta puolalainen pysyi kylmän rauhallisena kiertäen uuden paperossin ja sytyttäen sen.

"Kiiruhda", hän kehoitti. "Jollet suostu nopeasti, niin vaadin lisää."

Näitä sanoja seuranneen hiljaisuuden aikana synkkä pohjolan maisema haihtui pois hänen katseiltaan. Hän näki taaskin synnyinmaansa ja Ranskan ja katsahdettuaan torahampaiseen tyttöön hän muisti toisen tytön, laulajattaren ja tanssijattaren, jonka hän oli tuntenut ollessaan nuorukaisena ensi kertaa Pariisissa.

"Mitä varten tahdot tytön?" kysyi Makamuk.

"Hänen pitää lähteä kanssani jokea alas." Subjenkow katseli tyttöä tarkkaan muka arvostellen: "Hänestä tulee hyvä vaimo ja on lääkkeeni arvoinen kunnia, että saan vaimon sinun suvustasi."

Taaskin muisti hän laulajattarensa ja tanssijattarensa alkaen ääneen hyräillä tämän opettamaa laulua. Hän eli uudelleen entistä elämäänsä, mutta erikoisella tavalla, personattomasti, katsellen muistoista kohoavia oman elämänsä kuvia, ikäänkuin jonkun toisen ihmisen elämää koskevaa kuvakirjaa. Päällikön ääni, joka äkkiä keskeytti hiljaisuuden, sai hänet säpsähtämään.

"Olkoon menneeksi", sanoi Makamuk. "Tyttö lähteköön kanssasi jokea alas. Mutta tahdon itse antaa ne kolme iskua niskaasi kirveellä."

"Mutta joka kerran saa hieroa lääkettä uudelleen", vastasi Subjenkow teeskennellen huonosti salattua aristelemista.

"Sinä saat hieroa lääkettä jokaisen iskun jälkeen. Kas tässä metsästäjät vartioimaan, ettet karkaa, kun menet metsään kokoamaan tarpeita lääkkeeseen."

Puolalaisen häikäilemätön varmuus oli saanut Makamukin vakuutetuksi lääkkeen arvosta. Mitenpä muuten olisi kuoleman kynsissä oleva mies voinut ryhtyä tinkimään vanhan akan tavoin.

"Muuten", kuiskasi Yakaga puolalaisen kadotessa vartioineen kuusien sekaan, "sinähän voit helposti surmata hänet opittuasi valmistamaan lääkettä."

"Mutta miten voisin hänet surmata?" järkeili Makamuk. "Lääke suojelee häntä."

"Onhan aina joku kohta, johon hän ei ole lääkettä hieronut", vastasi Yakaga. "Siitä kohdasta saamme hänet surmatuksi. Kenties korvat. Silloin työnnämme keihään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tahi silmät. Varmasti on lääke liian voimakasta silmiin hierottavaksi."

Päällikkö nyökkäsi päätään. "Sinä olet viisas, Yakaga. Jos hänellä ei ole muita taikatemppuja, niin surmaamme hänet sitten."

Subjenkow ei kuluttanut aikaa turhaan lääketarpeita kootessaan. Hän valitsi, mitä käsiin sattui, kuten kuusen neulasia, pajun parkkia, tuohikappaleen ja karpaloita, joita hän kaivatti metsästäjillä lumen alta. Muutamia jäätyneitä juuria lisäksi ja varasto oli täysi, minkä jälkeen palattiin takaisin leiriin.

Makamuk ja Yakaga istua kyyröttivät hänen vierellään tarkasti painaen mieleensä, miten paljon hän kutakin ainetta pani kiehuvaan vesipataan.

"On tarkkaan katsottava, että karpalot joutuvat pataan ensiksi", selitteli Subjenkow.

"Ja, niin, vielä yksi asia, miehen sormi. Kas niin, Yakaga, annapa kun leikkaan sormesi!"

Mutta Yakaga pisti kädet selkänsä taakse ja väänti pahasti naamaansa.

"Aivan totta, pikkusormi tänne!" komenteli Subjenkow.

"Yakaga, anna hänelle sormesi!" määräsi Makamuk.

"Tuolla on lumessa sormia yllin kyllin", murahti Yakaga osoittaen lumella viruvia kuoliaaksi rääkättyjen miesten tähteitä.

"Sen täytyy olla elävän miehen sormi", huomautti puolalainen.

"Sitten saat elävän miehen sormen." Yakaga kumartui ja sivalsi sormen kasakalta.

"Hän ei ole vielä kuollut", ilmoitti hän heittäen verisen sormen puolalaisen jalkoihin. "Ja hyvä sormi se onkin, kun se on noin suuri."

Subjenkow heitti sen tuleen padan alle ja alkoi hyvin juhlallisesti hyräillä ranskalaista rakkauslaulua hämmennellen keitostaan.

"Ilman näitä taikasanoja olisi lääke tehoton", hän selitteli. "Sanoissa piilee suurin voima. Kas noin, nyt se on valmis."

"Lausu sanat hitaasti, että minäkin ne oppisin", käski Makamuk.

"Sitten kokeen jälkeen. Kun kirves on kolmasti kimmahtanut niskastani, opetan sinulle salaiset sanani."

"Mutta jos lääkkeesi ei olekaan tehokasta?" kysäsi Makamuk huolissaan.

Subjenkow käännähti häneen suuttuneena.

"Lääkkeeni on aina hyvää. Ja jos se ei ole hyvää, niin tee minulle kuten noille toisillekin. Leikatkaa minusta kappale kerrallaan, niinkuin tuostakin miehestä", sanoi hän osoittaen kasakkaa. "Nyt on lääke jäähtynyt. Ja nyt hieron sitä niskaani laulaen nämä toiset taikasanat."

Hyvin juhlallisesti hän viritti "Marsellaisen" säkeen hangaten samalla huolellisesti niskaansa ilkeänhajuisella liemellä.

Huudahdus keskeytti näytelmän. Kasakkajättiläinen oli tavattoman elinvoimansa viimeisissä nykäyksissä ponnahtanut polvilleen. Nauraen päästivät intiaanit hämmästyksen huudahduksia ja taputtivat käsiään, kun Iso-Iivana uudelleen kaaduttuaan kierähteli lumessa rajuin nykäyksin.

Subjenkow rupesi voimaan pahoin sitä katsoessaan, mutta hän nieli kuvotuksen ja teeskenteli suuttumusta.

"Tämä ei käy päinsä", hän lausui. "Lopeta hänet ja sitten teemme kokeen. No niin, Yakaga, tee loppu tästä melusta!"

Sen jälkeen Subjenkow kääntyi uudelleen Makamukiin päin.

"Ja muistakin iskeä lujasti. Ei tämä ole lastenleikkiä. Tartupa kirveeseen ja iske tuota pölkkyä, että näen, annatko miehen iskun."

Makamuk iski kahdesti, tarkkaan ja lujasti, niin että pölkystä kirposi suuri kappale.

"Hyvin näkyy käyvän." Subjenkow katseli ympärillään seisovien villien kasvoja. Ne tuntuivat hänestä esittävän sitä raakuuden muuria, joka oli piirittänyt häntä aina siitä asti, kun tsaarin poliisit olivat ensi kerran vanginneet hänet Varsovassa. "Seiso tuossa, Makamuk, kirveinesi! Käyn pitkäkseni, ja kun kohotan käteni, niin iske, iske voimiesi takaa! Ja katso, ettei takanasi ole ketään. Lääke on hyvää ja kirves saattaa ponnahtaa niskastani, niin että se kirpoaa käsistäsi."

Hän silmäsi kaloilla ja turkiksilla kuormattuja rekiä, joiden edessä koirat seisoivat valjaissa. Pyssy oli majavannahkojen päällä. Kuusi henkivartijaksi määrättyä metsästäjää oli myöskin valmiina.

"Missä on tyttö?" kysyi puolalainen. "Tuokaa hänet rekien ääreen, ennenkuin koe tehdään!"

Kun tyttö oli saapunut, kävi Subjenkow pitkäkseen nojaten päänsä pölkylle kuten nukkumaisillaan oleva väsynyt lapsi. Eletyt synkät vuodet olivat todella väsyttäneet hänet.

"Nauran sinulle ja voimillesi, Makamuk", hän sanoi. "Iske ja iske lujasti!"

Subjenkowin käsi kohosi. Makamuk heilautti kirvestä, leveäteräistä piilua. Kirkas teräs välähti ilman halki, pysähtyi pieneksi hetkeksi ylhäällä ja sitten putosi puolalaisen paljaaseen niskaan. Keveästi se katkaisi jänteet ja luut vajoten syvälle allaolevaan pölkkyyn. Ällistyneet villit näkivät, miten pää lennähti kyynärän päähän verta pursuavasta ruumiista.

Kauan oli hämmästys äänetöntä, kunnes villeille alkoi vähitellen selvetä, että puhe lääkkeestä oli ollut lavertelua. Turkisrosvo oli heidät peijannut. Kaikista vangeista oli hän yksin välttänyt kidutuksen. Siitä panoksesta hän oli pelannut. Joukko puhkesi mylvivään nauruun. Häpeästä painui Makamukin leuka rinnalle. Turkisrosvo oli vetänyt häntä nenästä. Hänen arvonsa oli mennyttä koko heimon silmissä. Yhä jatkui naurunremakka. Makamuk käännähti ja asteli pois pää painuksissa. Hän tiesi, ettei häntä tästä lähtien nimitettäisi Makamukiksi. Hän tulisi olemaan Nolattu. Tämän häpeän muisto seuraisi häntä hautaan asti. Ja kun heimot keväisin kokoontuisivat lohenkudulle ja kesäisin markkinapaikoille, niin nuotiolta nuotiolle kulkisi kertomus, miten turkisrosvo sai kivuttoman kuoleman yhdellä ainoalla iskulla Nolatun kädestä.

"Kuka oli Nolattu?" oli hän kuulevinaan ylvästeleväin nuorukaisten kysyvän. "Niin, Nolattu", vastattaisiin, "jonka nimi oli aikoinaan Makamuk, ennenkuin hän iski turkisrosvolta kaulan poikki."

EL-SOO.

El-Soo oli ollut lähetysaseman ottotytär. Äiti oli kuollut hänen ollessaan hyvin pieni ja sisar Alberta oli temmannut El-Soon eräänä kesäpäivänä kuin kekäleen tulesta ja vienyt hänet Pyhän Ristin lähetysasemalle vihkien hänet Jumalalle. El-Soo oli täysiverinen intiaani, mutta oli kuitenkin edellä kaikkia puoli- ja neljännesverisiä tyttöjä. Ei milloinkaan ollut hyvillä sisarilla ollut niin oppivaista ja samalla niin terävä-älyistä kasvattia.

El-Soo oli vilkas, näppärä ja älykäs. Mutta ennen kaikkea hänessä oli tulta, persoonallisuuden liekki, johon sekaantui tahtoa, suloa ja uskallusta. Hänen isänsä oli päällikkö ja päällikön veri virtasi hänen suonissaan. Hänelle oli kuuliaisuus järjestyskysymys. Intohimoisesti hän rakasti tasapuolisuutta ja oikeamielisyyttä ja kentiespä juuri siitä syystä hän oli erittäin taitava matematiikassa.

Mutta hänellä oli muitakin vahvoja puolia. Hän oppi puhumaan ja kirjoittamaan englantia paremmin kuin kukaan lähetysaseman kasvatti milloinkaan. Hän ohjasi muita tyttöjä laulussa ja lauluun hän sisällytti omaa olemustaan. Hän oli taiteilija ja hänessä paloi luomisen into. Jos hän olisi syntymästään joutunut suotuisampaan ympäristöön, olisi hänestä tullut kirjailijatar tahi laulajatar.

Mutta sensijaan hän oli El-Soo, Klakee-Nahin, päällikön, tytär ja eli Pyhän Ristin lähetysasemalla, missä ei ollut taiteilijoita, vaan ainoastaan puhdassieluisia sisaria, joiden pyrkimyksenä olivat yksinomaan synnin karttaminen ja hyvä elämä sekä sielun onni tähtien tuollapuolen olevassa kuolemattomuuden maassa.

Vuodet vierivät. Kahdeksanvuotiaana oli hän saapunut lähetysasemalle. Kun hän oli 16-vuotias ja sisaret olivat paraillaan kirjeenvaihdossa päämiestensä kanssa El-Soon lähettämisestä Yhdysvaltoihin kasvatustaan täydentämään, saapui eräs hänen heimonsa mies Pyhän Ristin asemalle ja keskusteli hänen kanssaan. El-Soo kammosteli häntä hieman. Hän oli likainen, Calibanin tapainen olio, alkuperäisen vastenmielinen. Takkuista tukkaa ei milloinkaan oltu kammattu. Moittivaisesti hän katsoi El-Soota ja kieltäytyi istuutumasta.

"Veljesi on kuollut", hän sanoi lyhyesti.

El-Soota ei suru varsin pahasti vallannut. Hän muisti veljensä niin hämärästi. "Isäsi on vanha mies ja yksinäinen", jatkoi sanantuoja. "Hänen kotinsa on avara ja autio ja hän tahtoisi kuulla äänesi ja nähdä kasvosi."

Isänsä hän muisti, Klaake-Nahin, kylän pään, lähetys-saarnaajien ja kauppamiesten ystävän, jättiläislihaksisen, kookkaan miehen, jonka silmät olivat lempeät ja käyttäytyminen käskevää ja joka kulki ajoneuvoissaan tietoisena alkuperäisestä kuninkuudestaan.

"Kerro hänelle, että minä tulen", oli El-Soon vastaus.

Suureksi suruksi sisarille roihusta temmattu kekäle palasi takaisin roihuun. Kaikki keinot, joilla El-Soohon koetettiin vaikuttaa, olivat turhia.

Monia perusteluja ja vaatimuksia esitettiin, paljon kyyneleitä vuodatettiin. Sisar Alberta kertoi hänelle myöskin suunnitelmasta lähettää hänet Yhdysvaltoihin. Silmät levällään El-Soo tuijotti kultaisiin tulevaisuudenkuviin, jotka hänelle näin aukesivat, mutta pudisti päätään. Hänen silmiensä edessä oli toinenkin kuva. Se oli Yukonin valtava kaareutuma Tana-Naw'n aseman luona, toisella puolella Pyhän Yrjön lähetystalo, toisella kauppa-asema ja niiden keskivälissä intiaanikylä sekä suuri hirsirakennus, jossa oleskeli vanha mies orjien hoitelemana.

Kaikki Yukonin rantojen asukkaat kahdenkymmenentuhannen mailin matkalta tunsivat tämän suuren hirsisen talon, vanhan miehen ja häntä hoitavat orjat. Hyvin tunsivat sisaretkin tämän talon, sikäläiset loppumattomat mässäilyt, juhlimiset ja kepposet. Ja itkua olikin Pyhässä Ristissä El-Soon lähtiessä.

Kun El-Soo saapui suureen taloon, niin pantiin siellä toimeen perinpohjainen suursiivous. Itse käskijäluonteisena Klakee-Nah vastusteli tätä nuoren tyttärensä isännöimistä, mutta lopuksi hän uneksuen barbariseen tapaansa mahtavuudesta ja arvosta poistui ja lainasi tuhat dollaria Porportuk-vanhukselta, jota rikkaampaa intiaania ei Yukonin varrella ollut. Myöskin teki Klakee-Nah suuren laskun kauppa-asemalle. El-Soo laittoi suuren talon uuteen uskoon. Hän antoi sille uutta loistoa, samalla kuin Klakee-Nah jatkoi vanhaa, perittyä vierasvaraisuutta ja syöminkejä.

Kaikki tämä oli tavatonta Yukonin intiaanien keskuudessa, mutta Klakee-Nah olikin tavaton intiaani. Hänen vierasvaraisuutensa oli harvinainen, ja koska hän oli päällikkö ja ansaitsi hyvästi, niin hän kykeni sitä jatkamaan. Alkuperäisen kaupan aikana oli hänellä ollut määräysvalta kansansa keskuudessa ja hän oli ollut edullisissa liikesuhteissa valkoisten miesten kauppayhtiöiden kanssa. Myöhemmin oli hän Porportukin kanssa tehnyt kultalöydön Koyokuk-joella. Sekä tottumuksiltaan että luonteeltaan Klakee-Nah oli aristokraatti. Porportuk oli porvari ja osti häneltä koko kultakaivoksen. Porportukin ilona oli uurastaminen ja rahojen kokoaminen. Klakee-Nah palasi takaisin isoon taloonsa ja ryhtyi tuhlaamaan. Porportukilla oli Alaskan rikkaimman intiaanin maine, Klakee-Nahilla valkoisimman. Porportuk oli pankkiiri ja koronkiskuri. Klakee-Nah oli entisaikojen perimys, keski-ajan jäte, taistelija ja juhlija, jonka onni oli viinissä ja laulussa.

El-Soo sopeutui suureen taloon ja sen tapoihin yhtä helposti kuin hän oli sopeutunut Pyhän Ristin lähetysasemaan ja sen tapoihin. Hän ei pyrkinyt muuttamaan isäänsä eikä johtamaan hänen askeleitaan Jumalan luokse. Tosin hän moitti tätä, kun hän joi ylenmäärin ja kovin pitkään, mutta sen hän teki yksinomaan isän terveyden takia ja johtaakseen hänen askeleensa kiinteälle maaperälle.

Ison talon ovessa oli aina liikettä, ihmiset tulivat ja menivät. Suuren arkituvan kattopalkit tärisivät juominkien melusta ja laulusta. Pöydässä istui ihmisiä maailman kaikilta kulmilta ja kaukaisten heimojen päälliköitä — englantilaisia ja siirtomaalaisia, laihoja — yankee-kauppiaita ja suurien yhtiöiden pulleavatsaisia virkailijoita, läntisten aavikoiden cowboyta, merien purjehtijoita, kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvia metsästäjiä ja koiranajajia.

El-Soo hengitti kosmopoliittista ilmaa. Hän osasi puhua englantia yhtä hyvin kuin heimonsakin kieltä ja hän lauloi englantilaisia lauluja ja balladeja. Hän tunsi intiaanien muinaiset juhlamenot ja katoavat perinnäistavat. Hän tiesi, miten kulloinkin oli kannettava päälliköntyttären heimopukua. Turhaan hän ei ollut tehnyt neulomatyötä lähetysasemalla ja lisäksi hän oli synnynnäinen taiteilija. Hän kantoi pukunsa valkoisen naisen tavalla ja hän ompeli sellaiset puvut, joita voitiin siten kantaa.

Hänen käyttäytymisensä oli yhtä harvinaista kuin hänen isänsäkin ja yhtä ainoanlaatuinen oli myöskin se asema, mikä hänellä oli. Hän oli ainoa intiaaninainen, joka tunnustettiin yhteiskunnallisesti tasa-arvoiseksi Tana-naw'n aseman valkoisten naisten kanssa. Hän oli ainoa intiaaninainen, jota valkoiset miehet kunnioittaen kosivat. Ja hän oli ainoa intiaaninainen, jota kukaan valkoinen mies ei milloinkaan loukannut.

Sillä El-Soo oli kaunis, mutta hänen kauneutensa ei ollut samanlaista kuin valkoisten naisten eikä samanlaista kuin intiaaninaisten. Hänen sisäinen tulensa, joka ei ollut kasvonpiirteistä riippuvainen, teki hänet kauniiksi. Hänen kasvonsa olivat puhtaat intiaanikasvot. Tukka oli tumma, iholla hieno pronssiväri, mustat silmät kirkkaat ja rohkeat, terävät kuin säilänterä ja ylpeät, nenä hienosti kaareutuva ohuine, värähtelevine sieramineen, poskipäät korkeat, mutta eivät kovin ulkonevat, huulet ohuet, mutta eivät liian ohuet. Mutta ennen kaikkea hänestä hehkui sisäinen tuli, selittämätön, hänen sielunsa, joka kuvastui hänen silmistään, milloin lämpöä hehkuen, milloin liekehtien, antaen värin hänen poskilleen, pannen sieramet värähtämään, kaareuttaen huulen ja vaikka huuli ei olisi liikahtanutkaan, kuitenkin antaen sille ilmeen.

Ja El-Soo oli älykäs, hänen älynsä oli harvinaisen valmis iskemään, mutta samalla nopea etsimään lieventäviä puolia. Hänen mielensä iloisuus säihkyi hänestä joka puolelle ja kaikkialla ympäristössään se herätti vastakaikua. Ja kuitenkaan ei hän milloinkaan asettunut eikä sallinut itseään asetettavan keskeiseksi. Suuri talo kaikkine merkillisyyksineen oli hänen isänsä ja joka paikan, viimeistä nurkkaa myöten, täytti siitä tämän sankarimainen olemus, pitojen isäntä, syöminkien ja juominkien ohjaaja, lainsäätäjä. Tosinhan El-Soo isän voimien vähetessä otti pois vastuunalaisia tehtäviä heikontuneilta harteiltaan. Mutta näennäisesti isä yhä oli ohjaksissa, useinkin pöydässä torkkuen juominkien murtamana, mutta kaikkien silmissä edelleenkin juhlan ohjaajana.

Ja isossa talossa liikkui Porportuk kaikkialla kuin uhkaava enne, pää vavisten ja kylmästi arvioiden kaikki, maksaen kaiken. Eihän hän todellisuudessa maksanut, sillä hän kiskoi hävyttömän koron ja vähitellen nieli yhä suuremmat osat Klakee-Nahin omaisuudesta. Kerran Porportuk otti vapauden ryhtyä El-Soolle moitiskelemaan suuren talon tuhlaavia elintapoja — se tapahtui silloin, kun hän juuri oli riistänyt melkein viimeiset Klakee-Nahin varallisuuden rippeet — mutta moitteitaan hän ei rohjennut enää milloinkaan toistaa. El-Soo oli aristokraatti, kuten hänen isänsäkin, ja hänellä oli yhtä kireäksi pingoittunut kunniantunto.

Mielessään nurkuen lainasi Porportuk rahaa edelleen ja yhä rahat haihtuivat kultaisena savuna. Yhden asian oli El-Soo päättänyt, hänen isänsä tuli kuolla samalla tavoin kuin oli elänytkin. Häntä ei saanut pakoittaa alentamaan elintapojaan, vähentämään vieraspitoja, supistamaan rajatonta kestiystävyyttä. Kun sattui nälänhätä, niin intiaanit entisaikojen tapaan saapuivat valitellen suureen taloon ja poistuivat sieltä tyytyväisinä. Kun sattui nälänhätä eikä rahaa ollut, niin rahaa lainattiin Porportukilta ja intiaanit poistuivat yhtä kaikki tyytyväisinä. El-Soo olisi hyvinkin voinut toistaa entisaikojen ja muiden maiden aristokraattien sanat, että hänen jälkeensä tulkoon vedenpaisumus. Tässä tapauksessa vedenpaisumus oli vanha Porportuk. Joka kerran rahaa lainattuaan tämä katseli El-Soota yhä enemmän omistajan silmillä ja tunsi rinnassaan jo ammoin sammuneen tulen viriävän uuteen liekkiin.

Mutta El-Soon silmät eivät katselleet häntä. Eivätkä ne katselleet niitä valkoisia miehiä, jotka olisivat tahtoneet viedä hänet vihille lähetysasemalle sormuksineen, pappeineen ja messukirjoineen. Sillä Tana-naw'n asemalla oli nuori mies, Akoon, jonka suonissa virtasi sama veri kuin hänessäkin, joka kuului hänen kanssaan samaan heimoon ja kylään. Hän oli voimakas ja El-Soon mielestä kaunis, suuri metsästäjä, ja vaikka hän oli paljon ja laajalti kulkenut, oli hän hyvin köyhä. Hän oli ollut kaikissa tuntemattomissa paikoissa ja erämaissa, Sitkassa ja Yhdysvalloissa. Hän oli kulkenut mantereen poikki Hudson-lahdelle ja takaisin sekä hylkeenpyytäjänä purjehtinut Siperian ja Japanin rannoilla.

Palattuaan Klondikestä kultaa etsimästä hän tapansa mukaan saapui suureen taloon tekemään Klakee-Nahille selkoa kaikesta näkemästään. Ja siellä hän ensi kerran näki El-Soon, kolme vuotta tämän kotiin saapumisen jälkeen. Senjälkeen Akoon ei enää kulkenut. Hän kieltäytyi lähtemästä luotsiksi suurille höyrylaivoille, vaikka hänelle tarjottiin palkkaa 20 dollaria päivässä, jonkun verran hän metsästi ja kalasti, mutta aina Tana-naw'n aseman läheisyydessä, ja usein hän saapui suurelle talolle ja viipyi siellä kauan. Ja El-Soo vertasi häntä moniin miehiin ja huomasi hänet hyväksi. Akoon lauloi hänelle ja osoitti muutenkin hehkuvaa rakkauttaan, kunnes koko Tana-naw tiesi, että hän rakasti El-Soota. Ja Porportuk vain irvisti ja lainasi lisää rahaa suuren talon ylläpitoa varten.

Sitten tulivat Klakee-Nahin kuolinpidot. Hän istui mukana juhlapöydässä kuoleman kouristaessa hänen kurkkuaan, eikä viini voinut sitä hukuttaa. Laulu, pilapuheet ja nauru kajahtelivat ja Akoon kertoi jutun, joka sai kaiun kiirimään kattopalkeissa. Kyyneleitä ja huokauksia ei niissä pidoissa ollut. Oli oikein ja kohtuullista, että Klakee-Nah saisi kuolla, kuten oli elänytkin, eikä kukaan tuntenut sitä paremmin kuin El-Soo taiteilijavaistoineen. Entinen rymyjoukko oli siellä kokonaisuudessaan ja kuten tavallisesti oli mukana kolme pakkasenpuremaa merimiestä, jotka juuri olivat palanneet napamatkalta ainoina eloonjääneinä laivansa 74-henkisestä miehistöstä. Klakee-Nahin tuolin takana oli neljä vanhaa miestä, viimeiset hänen nuoruusaikaisista orjistaan. Sumenevin silmin he tarkkasivat hänen tarpeitaan ja vapisevin käsin täyttivät hänen lasinsa ja löivät häntä selkään lapojen väliin, kun kuolema tuijotti häntä silmiin ja hän sai vaikean yskimispuuskan.

Se oli raju yö ja tuntien vieriessä sekä pilanaurun kaikuessa kuolema yhä tiukensi otettaan. Silloin Klakee-Nah lähetti noutamaan Porportukia. Ja Porportuk saapui ulkoa paukkuvasta pakkasesta moittivin silmin katsellen pöydällä olevia liha- ja viinimääriä, jotka hän oli maksanut. Mutta kun hän katseli punoittavan kasvorivin sivuitse pöydän toiseen päähän ja keksi El-Soon, niin hänen silmissään leimahti liekki ja hetkeksi moitteentunne haihtui.

Hänelle tehtiin tilaa Klakee-Nahin vierelle ja lasi asetettiin hänen eteensä. Omin käsin Klakee-Nah kaatoi lasiin tulista juomaa. "Juo!" hän huudahti. "Eikö se ole hyvää?"

Ja Porportukin silmiin kihosi vesi hänen nyykäyttäessään päätään ja maiskauttaessaan huuliaan.

"Milloin olet kotonasi saanut sellaisen ryypyn?" Klakee-Nah kysyi.

"En tahdo kieltää, että tämä juoma on hyvää vanhalle kurkulleni", Porportuk sopersi vastaukseksi puhuen verkkaisesti ehtiäkseen täydentää ajatuksensa.

"Mutta se maksaa kovin paljon", riemahti Klakee-Nah jatkaen hänen ajatustaan.

Porportuk säpsähti pöydässä räjähtänyttä naurua ja hänen silmissään oli ilkeä liekki. "Olimme yhdessä poikina, samanikäisiä", hän lausui. "Sinun kurkkuasi puristaa kuolema. Minä olen vielä hyvissä voimissa."

Pahanenteinen murina kohosi seurueen keskuudesta. Klakee-Nah ryki melkein tukehtumaisillaan ja vanhat orjat takoivat häntä hartioihin. Henkeä haukkoen hän selvisi kohtauksesta ja kohotti kätensä vaimentaakseen uhkaavan melun.

"Sinä olet sammuttanut tulenkin liedestäsi, koska puut maksavat liian paljon!" hän kiljasi. "Sinä olet tukahduttanut elämän. Eläminen on liian kallista ja sinä et ole tahtonut maksaa siitä vaadittua hintaa. Elämäsi on ollut kuin maja, mistä tuli on sammunut ja jonka lattialla ei ole vuodehuopia." Hän antoi orjalle merkin täyttää lasi, jonka hän sitten kohotti. "Mutta minä olen elänyt. Ja minun elämäni on aina ollut lämmintä, sinun ei milloinkaan. Totta on, että sinä elät kauan. Mutta pisimmät yöt ovat kylmiä miehen väristessä valveilla. Minun yöni ovat olleet lyhyitä, mutta minun on ollut lämmin nukkua."

Hän tyhjensi lasin. Orjan vapiseva käsi ei tavoittanut sitä sen pudotessa lattialle sirpaleiksi. Klakee-Nah kallistui taaksepäin huohottaen, katsellen juomaveikkojen huulille kallistuvia laseja ja hymyn kareillessa suun ympärillä suosionosoitusten johdosta. Merkin saatuaan koetti kaksi orjaa auttaa häntä takaisin pystyyn istumaan. Mutta he olivat heikkoja, Klakee-Nahin yläruumis oli valtavan suuri ja kaikki neljä vanhaa miestä vapisivat ponnistuksesta auttaessaan häntä pystyyn.

"Mutta kumpikaan ei ole elänyt oikealla tavalla", hän jatkoi. "Ja meillä, Porportuk, sinulla ja minulla, on muita asioita tänä iltana. Velat ovat ikäviä seikkoja ja minä olen velkaa sinulle. Miten suuri on velkani?"

Porportuk etsi muistilistan lompakostaan. Hän pyyhkäsi silmälasejaan ja alkoi: "Ensiksi elokuussa 1889 hyväksymäsi vekseli, 300 dollaria. Sen korkoja ei ole kertaakaan maksettu. Sitten seuraavana vuonna 500 dollarin vekseli. Se sisällytettiin kaksi kuukautta myöhemmin kirjoitettuun tuhannen dollarin paperiin. Sitten on —."

"Lörpöttelyä koko luetteleminen!" Klakee-Nah huudahti kärsimättömästi: "Pääni vain menee siitä sekaisin ja kaikki ajatukseni hämmentyvät. Lopullinen velka! Tasaisin luvuin! Miten suuri se on?"

Porportuk tarkasteli muistilistaansa. "Viisitoistatuhatta yhdeksänsataa kuusikymmentäseitsemän dollaria, seitsemänkymmentäviisi senttiä", hän luki huolellisen tarkasti.

"Tasoita se kuudeksitoistatuhanneksi", sanoi Klakee-Nah ylhäisesti. "Epätasaiset luvut ovat niin epämukavia. Ja sitten — ja juuri tämän vuoksi olen antanut noutaa sinut — kirjoita minulle uusi, kuudentoistatuhannen dollarin vekseli, hyväksyn sen. Korkoprosentti on samantekevä. Kirjoita se niin suureksi kuin haluat ja merkitse vekseli maksettavaksi tulevassa elämässä, kun tapaan sinut kaikkien intiaanien Suuren Isän nuotiolla. Silloin vekseli maksetaan. Sen lupaan. Se on Klakee-Nahin sana."

Porportuk oli ällistyneen näköinen ja äänekäs nauru kajahti saattaen huoneen tärisemään. Klakee-Nah kohotti kätensä. "Ei", hän huusi. "Se ei ole pilaa. Puhun vakavissani. Juuri sitä varten sinut noudatin, Porportuk. Kirjoita vekseli!"

"Minulla ei ole liikesuhteita tulevan elämän kanssa", Porportuk vastasi hitaasti.

"Etkö luule tapaavasi minua Suuren Isän luona!" Klakee-Nah kysyi. Sitten hän lisäsi: "Minä olen varmasti siellä."

"En ole liikesuhteissa tulevaan elämään", toisti Porportuk happamesti.

Kuoleva katseli häntä avoimen ihmettelevästi.

"En tunne ensinkään tulevaa elämää", selitti Porportuk. "Olen tämän maailman liikemies."

Klakee-Nahin kasvot kirkastuivat. "Se johtuu siitä, että sinulla on ollut kylmä öisin nukkuessasi", hän nauroi. Mietittyään hetken hän jatkoi: "Sinulle on velka suoritettava tässä maailmassa. Minulla on vielä tämä talo. Ota se ja polta velkakirja tuon kynttilän liekissä."

"Talo on vanha eikä se ole velan arvoinen", vastasi Porportuk.

"Entä Twisted Salmonilla olevat kaivokseni?"

"Niissä ei ole milloinkaan kannattanut työskennellä", kuului vastaus.

"Sitten osuuteni höyrylaivasta 'Koyokuk'. Minä omistan siitä puolet."

"Laiva on Yukonin pohjassa."

Klakee-Nah säpsähti. "Niin, unohdin. Sehän hukkui viime keväänä jäiden lähtiessä." Hän mietti jonkun aikaa lasien seisoessa pöydällä koskemattomina ja koko seurueen odottaessa hänen sanojaan.

"Siis näyttää siltä, että olen velkaa sinulle rahaerän, jota en voi maksaa… tässä maailmassa?" Porportuk nyökkäsi ja silmäsi pöydän toiseen päähän.

"Sinä, Porportuk, olet siis nähtävästi huono liikemies", jatkoi Klakee-Nah ilkamoiden. Mutta Porportuk vastasi empimättä: "En, vielä on yksi koskematon tae."

"Mitä!" huudahti Klakee-Nah. "Onko minulla vielä omaisuutta? Missä, sano, ja se on sinun ja olkoon velka kuitattu!"

"Tuolla se on." Porportuk osoitti El-Soota.

Klakee-Nah ei ymmärtänyt. Hän tuijotti yli pöydän, siristi silmiään ja tuijotti uudelleen.

"Tyttäresi, El-Soo — hänet tahdon ja sitten olkoon velka kuitattu. Poltan velkakirjan tuon kynttilän liekissä."

Klakee-Nahin suuri rinta kohosi ja laski raskaasti. "Ha! ha! — mikä pila! — ha! ha! ha!" hän nauroi homeerisesti. "Ja sinun kylmä vuoteesi ja tyttäresi, jotka ovat tarpeeksi vanhoja El-Soon äidiksi! Ha! ha! ha!" Taas sai hän vaikean yskimiskohtauksen ja vanhat orjat takoivat hänen selkäänsä. "Ha! ha!" alkoi hän sitten uudelleen ja sai kohtauksen toistamiseen.

Porportuk odotti kärsivällisesti maistellen viiniä lasistaan ja silmäillen pöydän kahden puolen istuvan seurueen kasvoja. "Puheeni ei ole pilaa", hän lopuksi sanoi. "Tarkoitan täyttä totta."

Klakee-Nahin pää selvisi ja hän katsahti Porportukiin. Sitten kurottautui hän ottamaan lasiaan, mutta ei ulottunut. Orja ojensi sen hänelle ja täysi viinilasi lennähti vasten Porportukin kasvoja.

"Heittäkää hänet ulos!" jyrisi Klakee-Nah juomatovereilleen, jotka odottivat innokkaina kuin koiraparvi metsästäjän merkkiä. "Ja kieritelkää häntä lumessa!"

Kiljuvan ja meluavan joukon poistuttua ovesta Klakee-Nah antoi merkin orjilleen ja vapisevina nämä auttoivat hänet seisomaan. Suorana seisten hän otti vastaan palaavat juomaveikot, lasi kädessä kehoittaen heitä juomaan maljan lyhyelle yölle, jolloin miehen on lämmin nukkua.

Klakee-Nahin perunkirjoitus oli nopeasti tehty. El-Soo kutsui kauppa-aseman kirjanpitäjän, pienen englantilaisen, Tommyn, avukseen. Pesässä oli pelkästään velkoja, langenneita vekseleitä, kiinnitettyä omaisuutta, sekä arvokasta että arvotonta. Vekselien ja kiinnityksien haltija oli Porportuk. Tuon tuostakin Tommy nimitteli häntä ryöväriksi tarkastaessaan korkoeriä.

"Onko se laillinen velka, Tommy?" kysyi El-Soo.

"Se on ryöväystä", vastasi Tommy.

"Mutta kuitenkin se on velka", El-Soo toisti.

Talvi meni menojaan ja alkukevät myöskin, mutta yhä olivat Porportukin saatavat maksamatta. Tämä tapasi El-Soon usein ja selitteli hänelle laveasti, kuten isällekin, miten velka voitaisiin kuitata. Myöskin hän toi mukanaan vanhoja poppamiehiä selvittämään El-Soolle, että häntä ikuisesti painaisi isänsä kirous, jollei velkaa maksettaisi. Kerran sitten tällaisen kohtauksen jälkeen El-Soo teki lopullisen ilmoituksen Porportukille.

"Sanon Teille kaksi seikkaa", El-Soo lausui. "Ensiksi: en ikinä tule vaimoksenne. Muistakaa se! Toiseksi: Teille maksetaan kuusitoistatuhatta dollaria viimeistä senttiä myöten."

"Viisitoistatuhatta yhdeksänsataa kuusikymmentäseitsemän dollaria seitsemänkymmentäviisi senttiä", oikaisi Porportuk.

"Isäni sanoi kuusitoistatuhatta", oli El-Soon vastaus. "Ja ne Teille maksetaan."

"Miten?"

"En tiedä miten, mutta keinon kyllä keksin. Ja nyt saatte mennä, elkääkä kiusatko minua enää. Jos sen teette" — hän pysähtyi keksiäkseen sopivan rangaistuksen — "jos sen teette, niin kieritytän Teitä lumessa vielä kerran, niin pian kuin lunta ensi kerran sataa."

Tämä tapahtui kevään alkupuolella ja vähää myöhemmin El-Soo valmisti yllätyksen. Pitkin Yukonia Chilcootilta joen suuhun saakka, metsämajalta metsämajalle, syrjäisimpiin seutuihin asti, kulki sana, että kesäkuussa, lohen alkaessa nousta, aikoi Klakee-Nahin tytär El-Soo myydä itsensä julkisella huutokaupalla saadakseen Porportukin saatavat maksetuksi. Turhaan häntä koetettiin kiellellä. Pyhän Yrjön aseman lähetyssaarnaaja yritti häntä taivuttaa, mutta sai vastauksen:

"Vain siitä, minkä olemme Jumalalle velkaa, tehdään tili tulevassa elämässä. Minkä olemme velkaa ihmisille, se kuuluu tähän maailmaan ja tässä maailmassa se on maksettava."

Akoonin koettaessa vaikuttaa häneen hän vastasi:

"Rakastan sinua, Akoon, se on totta. Mutta kunnia on rakkautta korkeampi, ja mikä tytär minä olisin, jos tahraisin isäni nimen?"

Sisar Albertakin teki varta vasten pitkän matkan Pyhältä Ristiltä ensimäisellä laivalla, mutta ei hänkään saavuttanut sen parempaa tulosta.

"Isäni kulkee synkissä ja loppumattomissa metsissä", sanoi El-Soo. "Ja hänen täytyy kulkea valittaen kadotettujen sielujen tavoin, kunnes velka on maksettu. Sitten ja vasta sitten hän pääsee Suuren Isän majaan."

"Ja uskotko sinä sellaista?" kysyi sisar Alberta.

"En tiedä", vastasi El-Soo, "mutta se oli isäni usko."

Sisar Alberta kohautti olkapäitään osaamatta sanoa mitään.

"Kukapa tietää muuta kuin sen, että kaikki, mihin itse uskomme, on totta?" jatkoi El-Soo. "Ja miksi ei? Teitä varten saattaa tulevassa elämässä olla taivas ja harppu. Isälleni on siellä suuri maja, jossa hän saa yhtä mittaa istua juhlimassa Jumalan kanssa."

"Entä sinulle?" kysyi sisar Alberta. "Minkälainen on tuleva elämä sinulle?"

El-Soo vitkasteli, mutta vain hetken. "Minä toivoisin vähän kumpaakin", hän lausui. "Toivoisin näkeväni siellä Teidän kasvonne samoinkuin isänikin."

Huutokauppaa varten määrätty päivä valkeni. Tana-naw'n asemalla oli vilkas liike. Tapansa mukaan olivat heimot kerääntyneet odottamaan lohen nousua ja kuluttivat aikaansa tanssien ja iloiten, tehden kauppaa ja tarinoiden. Vielä oli siellä tavanmukainen vilinä seikkailijoita, kauppiaita ja kullanetsijöitä sekä lisäksi paljon valkoisia, jotka olivat saapuneet harvinaisen tapauksen herättämän uteliaisuuden ja mielenkiinnon kannustamina.

Kevät oli ollut pitkä ja kolea, minkä vuoksi lohet nousivat hitaasti. Tästä johtuva viivytys vain lisäsi ihmisten uteliaisuutta. Kun sitten huutokauppapäivä tuli, ei Akoon enää jaksanut kestää jännitystä. Hän teki julkisesti juhlallisen ilmoituksen, että se mies, joka ostaisi El-Soon, olisi heti paikalla kuoleman oma. Heiluttaen winchester-kivääriään hän antoi kuulijainsa arvata, mistä kuolema aiheutuisi. El-Soota hänen menettelynsä suututti. Mutta Akoon ei ryhtynyt puheisiin hänen kanssaan, vaan kiiruhti kauppa-asemalle hankkimaan lisää ampumatarpeita.

Ensimäiset lohet saatiin klo 10 illalla ja puoliyön aikaan aloitettiin huutokauppa. Se pidettiin Yukonin korkealla rantaäyräällä. Aurinko oli pohjoisessa, juuri taivaanrannan alapuolella värjäten taivaan kalpean punertavaksi. Ihmisiä oli tungoksena töyryn korkeimmalle kohdalle sijoitetun pöydän ja kahden tuolin ympärillä. Etualalla oli useita valkoisia miehiä ja eräitä päälliköitä. Ja ensimäisten joukossa, hyvin näkyvällä paikalla, seisoi Akoon pyssy kädessä. El-Soon pyynnöstä oli Tommy saapunut huutokauppaa toimittamaan, mutta alkajaispuheen piti El-Soo itse tehden selkoa myytävistä tavaroista. Hän oli heimonsa päälliköntyttären loistavassa, barbarisessa kansallispuvussa seisoen tuolilla, että kaikki voisivat hänet hyvin nähdä.

"Ken tahtoo ostaa vaimon?" hän kysyi. "Katsokaa minua. Olen 20-vuotias ja neito. Tahdon olla hyvä vaimo sille miehelle, joka minut ostaa. Jos hän on valkoinen, niin pukeudun valkoisten naisten tapaan. Jos hän on intiaani, niin pukeudun kuten" — hän pysähtyi hieman — "intiaanivaimo. Osaan itse valmistaa pukuni, ommella, pestä ja korjata ne. Kahdeksan vuoden aikana minua opetettiin siihen Pyhän Ristin lähetysasemalla. Osaan lukea ja kirjoittaa englanninkieltä ja soitan urkuja. Myöskin osaan aritmetiikkaa ja algebraa jonkun verran. Minut myydään korkeimman tarjouksen tekijälle ja hänelle kirjoitan kauppakirjan itsestäni. Unohdin sanoa, että laulan oikein hyvin enkä ole eläessäni ollut sairas. Painoni on satakolmekymmentäkaksi naulaa. Isäni on kuollut eikä minulla ole ainoatakaan sukulaista. Ken tahtoo ostaa minut?"

Hän katsoi ihmisjoukkoa säihkyen rohkeutta ja astui alas tuolilta. Tommyn pyynnöstä hän nousi tuolille uudelleen tämän noustessa toiselle pitämään toimitusta.

El-Soon ympärillä seisoivat hänen isänsä vanhat orjat. Vanhuuden köyristäminä ja vapisevina he, menneen polven edustajat, hievahtamatta tarkastelivat nuoremman polven puuhia. Ihmisjoukon ensi rivissä oli muutamia Eldoradon ja Bonanzan kuninkaita ja heidän rinnallaan pari murtunutta, keripukin turvottamaa kullanetsijää. Keskellä joukkoa näkyi vilkasliikkeinen, villisilmäinen intiaaninainen ylisen Tana-naw'n syrjäkulmilta. Rannikkoseudun kiertelevä sitka-intiaani seisoi rinnan Lake le Bargen puolelta saapuneen stickin kanssa ja takalistolla oli puolisen tusinaa ranskalaisia matkailijoita omassa ryhmässään. Kaukaa kuului tuhatlukuisten lintuparvien häipyvä kirkuna pesimäpaikoilta. Pääskyset kiisivät vettä hipuen pitkin Yukonin tyyntä pintaa ja kultarintakerttu lauloi. Piilossa olevan auringon säteet tunkeutuivat vinosti tuhannen mailin päässä palavasta metsästä levinneen savun läpi muuttaen taivaan synkän punertavaksi maanpinnan punertuessa heijastuneesta valosta. Sama punainen hehku oli myöskin kaikkien saapuvillaolijoiden kasvoilla ja se teki kaikki kummallisen ja salaperäisen näköisiksi.

Tarjoukset alkoivat hitaasti. Sitka-intiaani, joka oli vasta puoli tuntia sitten tänne saapunut muukalainen, tarjosi sata dollaria äänessään luottava sävy ja näki hämmästyksekseen Akoonin kääntävän pyssynsä piipun häntä kohti. Tarjoukset jatkuivat. Eräs Tozikakatin intiaani, luotsi, tarjosi 150 dollaria ja hetken kuluttua eräs ylämaasta karkoitettu peluri koroitti tarjouksen kahteensataan. El-Soota harmitti, hänen ylpeyttään oli loukattu. Mutta sitäkin rohkeammin hän vain katseli joukkoa.

Katsojien keskuudessa syntyi rauhatonta liikehtimistä Porportukin tunkeutuessa etualalle. "Viisisataa dollaria!" hän huusi kuuluvalla äänellä silmäten sitten ympärilleen nähdäkseen, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt.

Hän aikoi käyttää suurta omaisuuttaan nuijana vaimentaakseen kaiken kilpailun jo heti alussa. Mutta yksi matkailijoista, joka katseli El-Soota säihkyvin silmin, koroitti tarjouksen sadalla dollarilla.

"Seitsemänsataa!" vastasi Porportuk empimättä.

Ja yhtä nopeasti tuli: "Kahdeksansataa" matkustajalta.

Silloin Porportuk heilautti uudelleen sotanuijaa. "Tuhat kaksisataa!" hän huudahti. Ilmeisesti pahoilla mielin matkailija hellitti. Korkeampia tarjouksia ei tehty. Tommy ponnisteli kehotellen, mutta ei saanut ketään innostumaan.

El-Soo puhui Porportukille: "Tekisitte viisaasti, Porportuk, jos punnitsisitte tarkoin tarjouksenne. Oletteko unohtanut, mitä Teille sanoin, etten ikinä tule vaimoksenne!"

"Tämä on julkinen huutokauppa", hän vastasi. "Ostan Teidät ja teemme kauppakirjan. Olen tarjonnut tuhat kaksisataa dollaria. Te tulette minulle halvaksi."

"Kirotun halvaksi!" kiljasi Tommy. "Mitäpä se tekee, vaikka olenkin huutokaupan toimittaja? Ei se estä minua tekemästä tarjousta. Koroitan sen tuhanteen kolmeensataan."

"Tuhat neljäsataa", oli Porportukin tarjous. "Ostan Teidät — sisarekseni", kuiskasi Tommy El-Soolle ja jatkoi ääneen: "Tuhat viisisataa!"

Kahdessa tuhannessa ryhtyi yksi Eldoradon kuninkaista leikkiin ja Tommy väistyi.

Kolmannen kerran Porportuk heilautti varallisuusnuijaansa koroittaen yhdellä kertaa viisisataa dollaria. Mutta se koski Eldorado-kuninkaan ylpeyteen. Häntä ei niin vain voitaisi säikäyttää. Ja hän koroitti lisää viisisataa.

El-Soon hinta oli nyt kolmetuhatta. Porportuk nosti sen kolmeentuhanteen viiteensataan ja ihmetteli suu auki, kun Eldorado-kuningas lisäsi vielä tuhat dollaria. Uudelleen Porportuk koroitti viidelläsadalla ja ällistyi yhäkin enemmän Eldorado-kuninkaan nostaessa vielä tuhannella.

Porportuk oli raivoissaan. Hänen ylpeytensä oli pelissä ja hänen voimaansa vedottiin, sillä voima oli häneen nähden samaa kuin rikkaus. Heikkouden häpeää hän ei ottaisi kantaakseen koko maailman nähden. El-Soo itse jäi syrjäseikaksi. Pitkinä vuosina ja kylminä öinä saituudella tehdyt säästöt olivat nyt valmiit tuhlattaviksi. El-Soon hinta oli noussut kuuteentuhanteen. Porportuk koroitti sen seitsemäksi. Ja sitten nousi hinta tuhat dollaria kerrallaan, niin nopeasti kuin miehet ehtivät tehdä tarjouksensa. Neljässätoistatuhannessa kilpailijat pysähtyivät hengähtämään.

Sitten tapahtui odottamatonta. Vielä raskaampi nuija heilahti. Alkaneella väliajalla oli ennenmainittu peluri keinottelumahdollisuuksia haistaen muodostanut yhtiön tovereittensa kanssa tarjoten kuusitoistatuhatta dollaria.

"Seitsemäntoistatuhatta", sanoi Porportuk heikosti.

"Kahdeksantoistatuhatta", lisäsi kuningas.

Porportuk kokosi voimansa: "Kaksikymmentätuhatta".

Yhtiö luopui. Eldorado-kuningas koroitti tuhannen, Porportuk vastasi. Ja heidän tehdessään tarjouksia Akoon kääntyi toisesta toiseen, puoleksi uteliaana, puoleksi uhkaavana, ikäänkuin nähdäkseen, minkälainen mies hänen on tapettava. Kun kuningas valmistautui tekemään seuraavaa tarjoustaan, oli Akoon tunkeutunut lähemmäksi ja kuningas päästi revolverin vyöstään, ennenkuin sanoi:

"Kaksikymmentäkolmetuhatta."

"Kaksikymmentäneljätuhatta", jatkoi Porportuk. Hän naurahti ilkeästi, sillä varmuus, jolla hän koroitti, oli lopultakin alkanut horjuttaa kuningasta.

Viimemainittu siirtyi lähelle El-Soota tarkastaen tätä huolellisesti ja pitkään.

"Ja viisisataa", sanoi hän lopuksi.

"Kaksikymmentäviisituhatta", nosti Porportuk.

Kuningas katseli tovin pudistaen päätään. Sitten hän katsahti vielä kerran ja lausui vastahakoisesti: "Ja viisisataa."

"Kaksikymmentäkuusituhatta", pamautti Porportuk.

Kuningas pudisteli päätään karttaen Tommyn kehoittavaa katsetta. Tällä välin oli Akoon siirtynyt lähemmäksi Porportukia. Sen huomasi El-Soon valpas silmä, ja sillä aikaa kuin Tommy koetti saada Eldorado-kuninkaan koroittamaan tarjousta, hän kumartui kuiskuttamaan orjan korvaan. Ja Tommyn sanojen, "kaksikymmentäkuusituhatta, ensimäinen — kaksikymmentäkuusituhatta, toinen — kaksikymmentäkuusituhatta —" kaikuessa ilmassa orja meni Akoonin viereen ja kuiskutti vuorostaan jotain tälle. Akoon ei osoittanut pienimmälläkään merkillä kuulleensa viestiä, vaikka El-Soo tarkkasi häntä huolissaan.

"Kolmas!" lopetti Tommy. "Korkein tarjous on Porportukin, kaksikymmentäkuusituhatta dollaria."

Porportuk vilkasi Akooniin arkaillen. Kaikkien silmät kohdistuivat Akooniin, mutta tämä ei hievahtanutkaan.

"Tuokaa vaaka!" sanoi El-Soo.

"Suoritan maksun kotonani", epäsi Porportuk.

"Tuokaa vaaka!" toisti El-Soo. "Maksu on suoritettava täällä kaikkien nähden."

Kultavaaka noudettiin kauppa-asemalta ja Porportuk poistui asuntoonsa palaten mukanaan mies, kantaen selässään kultahietaa hirvennahkaisissa pusseissa. Myöskin oli hänen mukanaan toinen mies, jolla oli pyssy kädessään ja joka ei katsonut minnekään muualle kuin Akooniin.

"Tässä ovat velkakirjat ja kiinnitykset", sanoi Porportuk, "viisitoistatuhatta yhdeksänsataa kuusikymmentäseitsemän dollaria seitsemänkymmentäviisi senttiä."

El-Soo otti ne vastaan sanoen Tommylle: "Ne on laskettava kuudeksitoistatuhanneksi."

"Jää vielä kymmenentuhatta dollaria maksettavaksi kullassa", vastasi Tommy.

Porportuk nyökkäsi ja aukaisi pussien suut. Seisten rantatöyryn reunalla El-Soo repi paperit kappaleiksi ja lähetti ne leijailemaan Yukoniin. Mittaaminen alkoi, mutta keskeytyi heti.

"Luonnollisesti seitsemäntoista dollaria", oli Porportuk sanonut Tommylle vaakaa aseteltaessa.

"Kuusitoista dollaria", vastasi El-Soo terävästi.

"Kautta maan on tapana laskea kullan hinnaksi seitsemäntoista dollaria unssilta", väitti Porportuk. "Ja tämä myös on kauppasuoritus."

El-Soo nauroi: "Se on uusi tapa. Se on päässyt käytäntöön tänä keväänä. Viime vuonna ja sitä ennen on hinta ollut kuusitoista dollaria unssi. Kun isäni velka tehtiin, oli se kuusitoista dollaria. Kun hän kauppa-asemalla osti tavaroita Teiltä saamallaan kullalla, annettiin hänelle unssista jauhoja kuudentoista dollarin arvosta eikä seitsemäntoista. Ja senvuoksi on Teidän maksettava minulle unssi kuudestatoista eikä seitsemästätoista dollarista." Muristen suostui Porportuk jatkamaan mittaamista.

"Punnitkaa se kolmeen osaan, Tommy!" määräsi El-Soo. "Tähän tuhat dollaria, tähän kolmetuhatta ja tähän kuusituhatta."

Mittaaminen oli hidasta puuhaa ja sen kestäessä kaikki seurasivat tarkoin Akoonin liikkeitä.

"Hän vain odottaa, kunnes maksu on suoritettu", sanoi joku. Sanat kulkivat miehestä mieheen ja kaikki uskoivat ne todeksi odottaen jännityksellä, mitä Akoon sitten tekisi. Myöskin Porportukin pyssymies odotti vahtien Akoonia.

Punnitseminen oli suoritettu loppuun ja kultahiekka oli pöydällä kolmena tummankeltaisena kekona. "Isäni on velkaa yhtiölle kolmetuhatta dollaria", sanoi El-Soo. "Ottakaa se, Tommy, yhtiön puolesta. Ja tässä, Tommy, on neljä vanhaa miestä. Tunnette heidät. Ja tässä on tuhat dollaria. Ottakaa se ja pitäkää huolta siitä, etteivät nämä vanhukset tarvitse milloinkaan olla nälässä eivätkä tupakan puutteessa."

Tommy kokosi kullan pusseihin. Kuudentuhannen dollarin edestä jäi pöydälle. El-Soo työnsi kauhan kultakekoon ja siroitti sisällön äkkinäisellä liikkeellä Yukoniin kultaisena kuurona. Porportuk tarttui häntä ranteeseen, kun hän toisen kerran työnsi kauhan kekoon.

"Kulta on minun", El-Soo sanoi rauhallisesti.

Porportuk hellitti otteensa hammasta purren ja synkin silmin katsellen, kun hän jatkoi kullan kylvämistä virtaan, kunnes pöytä oli tyhjä.

Kaikkien huomio oli kiintynyt Akooniin ja Porportukin miehellä oli pyssynpiippu kyynärtaipeessa, sormi liipasimella ja pyssynsuu tähdättynä kyynärän päässä seisovaan Akooniin. Mutta Akoon ei hievahtanut.

"Laittakaa kauppakirja kuntoon", sanoi Porportuk äreästi.

Ja Tommy valmisti kauppakirjan, jonka mukaan mies nimeltä Porportuk sai kaikki oikeudet naiseen nimeltä El-Soo. El-Soo kirjoitti nimensä asiakirjaan ja Porportuk taivutti sen pannen sen lompakkoonsa. Äkkiä hänen silmänsä välähtivät ja kiihkeästi hän kääntyi El-Soohon päin puhuen:

"Mutta minä en maksanut isänne velkaa. Teistä minä maksoin hinnan. Kun Teidät myytiin, oli se nykyhetken kauppaa eikä viimevuotista tahi vieläkin vanhempaa. Niistä kultaunsseista, jotka Teistä annoin, maksetaan nyt kauppa-asemalla seitsemäntoista dollarin edestä jauhoja eikä kuudentoista. Olen menettänyt dollarin kultakin unssilta, yhteensä kuusisataa kaksikymmentäviisi dollaria."

El-Soo mietti hetkisen ja huomasi tehneensä erehdyksen. Hän hymyili purskahtaen sitten nauruun.

"Olette oikeassa, minä erehdyin. Mutta myöhäistä on sitä enää oikaista, Te maksoitte ja nyt on kulta mennyttä. Teidän ajatusjuoksunne oli hidas. Vahinko on Teidän. Järkenne ei kulje nopeasti nykyisin, Porportuk. Te alatte olla vanha."

Porportuk ei vastannut. Pälyen hän silmäsi Akooniin ja huomasi olevansa turvassa. Hänen huulensa painautuivat tiukasti yhteen ja julmuus kuvastui hänen kasvoissaan. "Tulkaa", sanoi hän sitten, "menemme majaani".

"Muistatteko, mitkä kaksi seikkaa sanoin Teille keväällä?" kysyi El-Soo liikahtamatta paikaltaan.

"Pääni olisi täynnä naisten puheita, jos säilyttäisin ne mielessäni", vastasi Porportuk.

"Sanoin Teille, että saisitte saatavanne", El-Soo jatkoi tasaisesti. "Ja myöskin sanoin Teille, etten ikinä tule vaimoksenne."

"Mutta sen sanoitte, ennenkuin kauppakirja oli tehty." Porportuk pisti kätensä taskuun, missä asiakirja oli. "Olen ostanut Teidät kaikkien nähden. Te olette minun. Ette kieltäne, että olette minun."

"Olen Teidän", sanoi El-Soo vakavasti.

"Minun omani?"

"Teidän omanne."

Porportukin ääneen tuli voitonvarma sointu:

"Minun omani kuten koira?"

"Kuten koira Teidän omanne", toisti El-Soo rauhallisesti. "Mutta, Porportuk, Te unohdatte sanani, jos joku toinen mies olisi minut ostanut, niin olisin tullut hänen vaimokseen. Olisin ollut sille miehelle hyvä vaimo. Sellainen oli aikomukseni. Mutta Teidän vaimoksenne en suostu ikinä tulemaan. Ja senvuoksi olen Teidän koiranne."

Porportuk tiesi leikkivänsä tulella ja päätti hoitaa pelinsä lujin ottein. "Sitten puhun Teille, en kuten El-Soolle, vaan kuten koiralle", hän sanoi, "ja käsken Teidän tulemaan kanssani". Näin sanoessaan hän yritti tarttua El-Soon käsivarteen, mutta tämä torjui hänen otteensa:

"Ei niin kiirettä, Porportuk. Te ostatte koiran. Koira juoksee luotanne. Vahinko on Teidän. Olen koiranne. Entäpä jos karkaan?"

"Koiran omistajana pieksän Teitä."

"Kun saatte minut kiinni?"

"Kun saan Teidät kiinni."

"Ottakaa sitten minut kiinni!"

Nopeasti hyökkäsi Porportuk häneen päin, mutta hän vältti. Nauraen kiersi El-Soo pöytää. "Ota kiinni hänet!" komensi Porportuk El-Soon lähellä olevalle pyssyintiaanille. Mutta kun intiaani ojensi kätensä tarttuakseen El-Soohon, niin Eldorado-kuningas kaatoi hänet maahan korvanjuureen tähdätyllä nyrkiniskulla. Pyssy putosi kolisten maahan. Silloin olisi Akoonilla ollut tilaisuus. Hänen silmänsä liekehtivät, mutta hän ei hievahtanut.

Porportuk oli vanha mies, mutta kylmät yöt olivat pitäneet hänet virkeänä. Pöytää hän ei käynyt kauan kiertämään, vaan hyppäsi äkkiä sen yli. El-Soo ei osannut olla varuillaan. Hän hypähti taaksepäin kiljaisten säikähtyneenä ja Porportuk olisi saanut hänet kiinni, jollei Tommy olisi sitä estänyt. Tommyn jalka ojentui. Porportuk kompastui ja lensi pitkälleen maahan. Ja silloin El-Soo lähti.

"Ottakaa sitten kiinni minut", hän nauroi olkansa yli paetessaan. Hänen juoksunsa oli joustavaa ja kevyttä, mutta Porportuk juoksi nopeasti ja rajusti. Nuoruudessaan hän oli ollut nopein juoksija nuorten miesten joukossa. Ja nytkin hän oli nopeampi kuin El-Soo. Mutta tämä vältti hänet tehden nopeita mutkia. Kun hän oli heimopuvussaan, eivät hameenhelmat haitanneet hänen jalkojensa liikkeitä ja vikkelin kääntein hänen notkea vartalonsa luiskahti joka kerran pois Porportukin yrittäessä häneen tarttua.

Nauraen ja meluten yhteensulloutunut väkijoukko hajaantui katsomaan ajoa. Yhä mutkitellen ja kierrellen äkkinäisin kääntein El-Soo riensi intiaanien leiripaikan halki Porportuk kintereillään, milloin kadoten telttojen taa seuraavana hetkenä tullakseen uudelleen näkyviin. Näytti siltä, kuin olisi El-Soo käsineen nojannut ilmaan milloin puolelle, milloin toiselle, ja jyrkimmissä käänteissä koko hänen ruumiinsa kallistui hyvin vinoon näyttäen heittäytyvän ilman varaan. Ja kuten ajokoira oli Porportuk hänen kantapäillään, aina yhden harppauksen verran jäljessä tahi jommallakummalla sivulla.

He juoksivat leiripaikan takana olevan kentän halki ja katosivat metsään. Tana-naw'n asemalla odotettiin heidän palaamistaan, odotettiin kauan ja hartaasti, mutta turhaan.

Sillä välin Akoon söi ja nukkui usein viivyskellen laivasillalla kuuntelematta hänelle heitettyjä moitteita sen johdosta, ettei hän ollut tehnyt mitään. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua palasi Porportuk väsyneenä ja raivoissaan. Hän ei virkkanut sanaakaan kellekään muulle kuin Akoonille, jonka kanssa hän koetti haastaa riitaa. Mutta Akoon vain kohautti olkiaan ja poistui. Porportuk ei antanut ajan kulua hukkaan. Hän varusti puoli tusinaa nuoria miehiä, valiten parhaat jälkien seuraajat ja kestävimmät kulkijat, ja heidän etunenässään hän painautui metsään.

Seuraavana päivänä ylöspäin matkalla oleva höyrylaiva "Seattle" laski laituriin ja otti halkoja. Kun kiinnitysköydet oli irroitettu ja laiva eteni rannasta, oli Akoon mukana luotsikojussa. Ollessaan muutamia tunteja vuorollaan peräsimessä hän näki pienen tuohikanootin lähtevän rannasta. Siinä oli vain yksi ihminen. Tarkkaan sitä katseltuaan hän käänsi peräsinratasta ja hiljensi vauhtia.

Kapteeni astui luotsikojuun. "Mikä nyt on hätänä?" hän kysäsi. "Vesihän on hyvää."

Akoon murahti vain. Hän näki rannalta lähtevän isomman kanootin, jossa oli useampia henkilöitä. "Seattle" joutui pois pääväylältä ja hän käänsi peräsintä vielä hieman.

Kapteeni kiehahti. "Sehän on vain intiaanivaimo", hän vastusti.

Akoon ei virkkanut mitään. Jännittyneenä hän seurasi naista ja takaa-ajavaa kanoottia. Viimemainitussa pieksi kuusi melaa vettä, kun taas naisen melominen kävi hitaasti.

"Te ajatte laivan kiinni pohjaan", huusi kapteeni tarttuen ohjausrattaaseen.

Mutta kaikin voimin Akoon nojautui rattaaseen ja katsahti kapteenia silmiin. Hitaasti kapteeni irroitti kätensä tapeista.

"Ihmeellinen veijari", hymisi hän itsekseen.

Akoon piti "Seattlen" aivan matalan rinnassa, kunnes näki naisen tarttuvan keulapuolen reunaan. Sitten hän antoi merkin panna koneet täyteen käyntiin ja kiersi ratasta. Suuri kanootti oli hyvin lähellä, mutta sen ja laivan väli leveni levenemistään.

Nauraen nainen nojautui laivan reunalle — ja huusi: "Ota kiinni minut, Porportuk!"

Akoon poistui laivasta Fort Yukonissa. Hän hankki pienen, sauvottavan veneen ja lähti Porcupine-jokea ylöspäin. Ja El-Soo oli hänen mukanaan. Matka oli raskas ja tie kulki maailman selkärangan poikki, mutta Akoon oli ennenkin sen kulkenut. Päästyään Porcupinen latvoille he jättivät veneen ja kulkivat jalan Kalliovuorten poikki.

Hyvin mielellään Akoon kulki El-Soon jäljessä ja katseli hänen liikkeitään. Niissä oli sellaista musiikkia, jota hän rakasti. Ja erikoisesti hän oli ihastunut hyvinmuodostuneisiin, pehmeiksiparkittujen nahkavarsien peittämiin sääriin, hoikkiin nilkkoihin ja pieniin jalkoihin, jotka eivät väsyneet pisimpänäkään päivänä.

"Sinä olet keveä kuin ilma", hän sanoi katsoen El-Soohon. "Sinulle ei kulkeminen ole raskasta. Kävelysi on kuin leijailua, niin keveätä on jalkaisi nousu. Sinä olet kuin kauris, El-Soo, ja silmäsi ovat kuin kauriin silmät, kun joskus katsot minuun tahi kun kuulet äkillisen äänen ja mieleesi tulee, onko vaara uhkaamassa. Silmäsi on kuin kauriin silmät nyt, kun katsot minuun."

Ja säteilevänä ja liikutettuna El-Soo suuteli Akoonia.

"Kun saavumme Mackenzielle, niin jatkamme viipymättä matkaamme", sanoi Akoon myöhemmin. "Meidän on päästävä etelään, ennenkuin talvi meidät tavoittaa. Menemme kesämaihin, missä ei ole lunta ollenkaan. Mutta palaamme takaisin. Olen nähnyt paljon maailmaa, mutta missään ei ole sellaista maata kuin Alaska, ei sellaista aurinkoa kuin meillä, ja pitkän kesän jälkeen on lumi tervetullut."

"Ja sinä opit lukemaan", sanoi El-Soo.

Ja Akoon vastasi: "Varmasti opin lukemaan."

Mutta heille sattui viivytys, kun he olivat saapuneet Mackenzielle. He tapasivat Mackenzie-intiaaneja ja metsästysretkellä näiden kanssa Akooniin sattui tapaturmalaukaus. Pyssy oli nuorukaisen kädessä. Kuula mursi Akoonin oikean käsivarren ja lisäksi kaksi kylkiluuta. Akoon osasi jonkunverran haavojen hoitoa ja El-Soo oli oppinut sitä Pyhän Ristin lähetysasemalla. Luut asetettiin paikoilleen ja Akoon loikoili nuotion ääressä antaakseen niiden kasvaa vastakkain. Ja pitihän tulesta kohoava savu moskiitotkin loitolla.

Juuri silloin saapui Porportuk kuuden nuoren miehensä kanssa. Akoon ähkyi avuttomuuttaan ja vetosi Mackenzie-intiaaneihin. Mutta Porportuk esitti vaatimuksensa ja intiaanit olivat ymmällään. Porportuk halusi viedä El-Soon mukaansa, mutta sitä he eivät sallineet. Asiasta oli langetettava tuomio, ja koska asia koski miestä ja naista, niin kutsuttiin vanhustenneuvosto koolle, etteivät nuoret miehet, joiden sydän oli lämmin, antaisi tämän sanelemaa päätöstä.

Vanhukset istuivat ympyrässä moskiittojen karkoittamiseksi sytytetyn tulen ääressä. He olivat laihoja ja ryppyisiä, hengitys raskasta ja läähättävää. Savu vaivasi heitä. Kuihtuneilla käsillään he silloin tällöin hätistelivät savua uhmaavia moskiittoja ja tällaisen ponnistelun jälkeen he aina yskivät ontosti ja tuskallisesti. Eräät sylkivät verta ja yksi heistä istui hieman syrjässä pää eteenpäin kallellaan veren yhtämittaa hitaasti vuotaessa hänen suustaan. He olivat kuin kuolleita ja heidän päivänsä olivat luetut. Kuolemalle oli annettu tuomiovalta.

"Ja minä maksoin hänestä hyvin kalliin hinnan", lopetti Porportuk syytöksensä. "Sellaista hintaa ette ole milloinkaan nähneet. Jos myytte kaiken, mitä teillä on, keihäänne, nuolenne ja pyssynne, nahkanne ja turkiksenne, telttanne, veneenne ja koiranne, jos myytte kaiken, niin ette sittenkään saa kuin kenties tuhannen dollaria. Ja kuitenkin maksoin tästä naisesta, El-Soosta, kaksikymmentäkuusi kertaa kaikkien keihäittenne, nuolienne ja pyssyjenne, nahkojenne ja turkiksienne, telttojenne, veneittenne ja koirienne hinnan. Se oli kallis hinta."

Vanhukset nyökkäsivät juhlallisesti, vaikka heidän ryppyjen ympäröimät silmänsä menivätkin levälleen ihmetyksestä, että yksikään nainen olisi sellaisen omaisuuden arvoinen. Se heistä, jonka suusta verta vuosi, hieroi huuliaan. "Onko tämä totta?" hän kysyi jokaiselta Porportukin nuorelta mieheltä. Ja jokainen heistä vakuutti sen todeksi.

"Onko se totta?" hän kysyi El-Soolta ja tämä vastasi: "Se on totta."

"Mutta Porportuk ei ole maininnut, että hän on vanha", sanoi Akoon, "ja että hänen tyttärensä ovat vanhempia kuin El-Soo."

"Se on totta, Porportuk on vanha mies", varmensi El-Soo.

"Porportukin asia on arvioida oma ikänsä", sanoi vanhus, jonka suusta tuli verta. "Me olemme vanhoja. Mutta nähkääs! Ei ikä ole milloinkaan niin vanha, kuin sen nuoriso arvioi."

Ja ympyrässä istuvat vanhukset pureskelivat ikeniään, nyökyttelivät päitään hyväksymisen merkiksi ja yskivät.

"Minä sanoin hänelle, etten milloinkaan tule hänen vaimokseen", huomautti El-Soo.

"Ja kuitenkin otit häneltä kaksikymmentäkuusi kertaa niin paljon kuin kaikki meidän omaisuutemme?" kysyi yksisilmäinen vanhus.

El-Soo vaikeni.

"Onko se totta?" toisti vanhus ja hänen hehkuvan silmänsä katse tunkeutui El-Soohon kuin tulinen rauta.

"Se on totta", myönsi tämä.

"Mutta minä pakenen uudelleen", hän huudahti kiihkeästi hetken kuluttua. "Pakenen aina."

"Se on Porportukin asia", sanoi eräs toinen vanhus. "Meidän asiamme on antaa tuomio."

"Kuinka paljon sinä maksoit hänestä?" kysyttiin Akoonilta.

"En maksanut hänestä mitään", vastasi tämä. "Mikä hinta hyvänsä on liian vähän hänestä. En ole arvioinut häntä kultahiekassa, en koirissa, en teltoissa enkä turkiksissa."

Vanhukset väittelivät keskenään mumisten puoliääneen. "Nämä vanhukset ovat jäätä", sanoi Akoon englanninkielellä. "En aio noudattaa heidän ratkaisuaan, Porportuk. Jos otatte El-Soon, niin varmasti tapan Teidät."

Vanhukset keskeyttivät neuvottelunsa ja katselivat häntä epäluuloisesti. "Emme ymmärrä sinun puhettasi", sanoi heistä yksi.

"Hän vain sanoi aikovansa tappaa minut", kiiruhti Porportuk selittämään. "Olisi senvuoksi hyvä ottaa häneltä pois pyssy ja asettaa joitakuita nuoria miehiä hänen lähelleen, ettei hän pääsisi kimppuuni. Hän on nuori ja mitä merkitsevät katkenneet luut nuorille!"

Avuttomana makaavalta Akoonilta otettiin pois pyssy ja veitsi ja hänen pääpuolelleen asettui kaksi nuorta Mackenzie-intiaania. Yksisilmäinen vanhus nousi seisomaan ja puhui: "Meitä ihmetyttää naisesta maksettu kallis hinta, mutta meidän asiamme ei ole harkita siinä piilevää järkeä. Olemme tuomitsemassa ja me annamme tuomion. Asia on selvä. Kaikki tietävät, että Porportuk on maksanut hyvin kalliin hinnan tästä naisesta, El-Soosta. Ja senvuoksi El-Soo kuuluu Porportukille eikä kellekään muulle." Hän istuutui raskaasti alkaen yskiä. Vanhukset nyökkäsivät yskien.

"Tapan Teidät", huusi Akoon englanninkielellä.

Porportuk nousi hymyillen. "Olette antaneet oikean tuomion", hän puhui neuvostolle, "ja nuoret mieheni antavat teille paljon tupakkaa. Ja nyt käskekää tuoda nainen luokseni".

Akoon kiristeli hampaitaan. Nuoret miehet tarttuivat El-Soon käsivarsiin. Hän ei vastustellut, kun hänet vietiin Porportukin luokse, kasvot leimuten synkästi.

"Istu tuohon jalkojeni juureen, kunnes olen puhunut", tämä komensi ja pysähtyi sitten hetkeksi. "On totta", hän jatkoi sitten, "että olen vanha mies. Mutta kuitenkin jaksan ymmärtää nuoria. Ei tuli vielä ole minusta tyyten sammunut. En ole enää nuori, mutta näine vanhoine jalkoineni aion sittenkin juosta ikäni loppuvuodet. El-Soo juoksee nopeasti. Hän on hirvi. Tiedän sen, sillä olen sen nähnyt juostessani hänen perästään. Ei ole hyvä, että vaimo juoksee niin nopeasti. Maksoin hänestä kalliin hinnan ja hän karkaa minulta. Akoon ei maksanut hänestä mitään ja El-Soo juoksee kuitenkin hänen luokseen."

"Tullessani teidän luoksenne, Mackenzien kansa, oli päätökseni vakava. Kuunnellessani neuvostossa ja ajatellessani El-Soon nopeita jalkoja horjui entinen päätökseni. Nyt on päätökseni taaskin varma, mutta se ei ole sama kuin se, mikä minulla oli tänne saapuessani. Sallikaa minun kertoa teille aikomukseni. Kun koira kerran karkaa isännältään, niin se karkaa myöskin uudelleen. Miten usein se tuotaneekaan takaisin, aina se karkaa uudelleen. Jos meillä on sellainen koira, niin myymme sen. El-Soo on kuin karkaava koira. Aion myydä hänet. Onko neuvostossa joku, ken tahtoo ostaa hänet?"

Vanhukset yskivät ja vaikenivat.

"Akoon tahtoisi ostaa hänet", Porportuk jatkoi, "mutta hänellä ei ole rahaa. Ja senvuoksi tahdon antaa El-Soon hänelle, kuten hän sanoi, maksutta. Vielä nytkin tahdon antaa El-Soon hänelle."

Kumartuen alas hän otti El-Soota kädestä ja talutti hänet makaavan Akoonin luokse.

"El-Soolla on paha tapa, Akoon", jatkoi Porportuk sitten asettaen tytön istumaan Akoonin jalkapuoleen. "Samoin kuin hän on tähän asti karannut minulta, saattaa hän karata sinulta vastaisuudessa. Mutta sinun, Akoon, ei tarvitse millonkaan pelätä hänen karkaamistaan. Minä pidän siitä huolen. Hän ei ikinä karkaa sinulta — se on Porportukin sana. Hänellä on hyvä järki. Tiedän sen, sillä usein on se antanut minulle iskun. Mutta tällä kertaa aion antaa oman järkeni toimia. Ja siten tahdon taata hänet sinulle, Akoon."

Porportuk kumartui ja asetti El-Soon jalat ristiin nilkat päällekkäin. Ja sitten hän, ennenkuin kukaan ehti arvata hänen aikomustaan, laukaisi pyssynsä molempien nilkkojen läpi. Akoonin ponnistellessa noustakseen, nuorien miesten pitäessä häntä kiinni, murtuivat hänen katkenneet luunsa uudelleen naksahtaen poikki.

"Teko on oikea", sanoivat vanhukset toisilleen.

El-Soo ei päästänyt ääntäkään. Hän istui katsellen murtuneita nilkkojaan, joilla hän ei enää milloinkaan kävelisi.

"Minun jalkani ovat vahvat, El-Soo", sanoi Akoon. "Mutta eivät milloinkaan ne vie minua kauaksi luotasi."

El-Soo katsahti häneen ja ensi kerran Akoon näki kyyneleet hänen silmissään.

"Silmäsi ovat kuin kauriin silmät, El-Soo", puheli Akoon.

"Oliko tekoni oikea?" kysyi Porportuk hymyillen ivallisesti savun reunamalta varustautuessaan poistumaan.

"Se oli oikea", sanoivat vanhukset. Ja vaieten he istuivat edelleen.