Produced by Tapio Riikonen

LIIAN PALJON KULTAA

Ynnä muita kertomuksia Klondykesta

Kirj.

JACK LONDON

Suomennos

Oulussa, Kansan Tahto, 1911.

Pohjanmaan Työväen Osuuskirjapainossa.

SISÄLLYS:

Eräs jäännös tertiäriaikakauden kolmannen ja viimeisimmän
muodostuman ajalta.
Väkijuomatehdas äärimmäisessä pohjolassa.
Uskollisuus.
Liian paljon kultaa.
Tuhat tusinaa munia.
Lit-lit'in naimiskauppa.
Bastardi.
Jees Uck'in tarina.

Eräs jäännös tertiäriaikakauden kolmannen ja viimeisimmän muodostuman ajalta.

Minä pesen käteni heti alussa hänen suhteensa. Minä en voi omasta puolestani taata hänen juttujaan eli vastata niistä. Huomatkaa, että minä kirjotan tämän esipuheen oman rehellisyyteni turvaksi. Minulla on nimittäin varma, vaikkakin vaatimaton asema, ja minulla on myöskin vaimo; ja sen yhteiskunnan vuoksi, joka kunnioittaa toimeentuloani hyväksymisellänsä, sekä vaimoni ja jälkeläisteni vuoksi en voi panna mahdollisuuksille alttiiksi kuten ennen muinoin. Minä toistan senvuoksi, että minä pesen käteni hänen suhteensa — tämän Nimrodin, mahtavan metsästäjän, rehdin, sinisilmäisen, pisamaisen Thomas Stevensin suhteen.

Nyt kun olen menetellyt vilpittömästi itseäni ja kaikkia niitä tulevia kohtaan, joita vaimoni näkee hyväksi lahjoittaa minulle, voin minä olla jalomielinen. Minä en ole arvosteleva niitä juttuja, joita Thomas Stevens on kertonut minulle, minä en tule edes lausumaan minkäänlaista tuomiota niistä. Jos minulta kysytään syytä siihen, voin minä ainoastaan vastata, että mitään sellaista minulla ei ole. Monta kertaa olen minä miettinyt, harkinnut ja punninnut, mutta aina tuloksetta — niin on asian laita todellakin! Luultavasti sen vuoksi, että Thomas Stevens on liian paljon suurempi minua. Jos hän on puhunut totta — niin, silloin on kaikki tyyni hyvin. Ja jos hän ei ole puhunut totta, niin on sittenkin kaikki tyyni hyvin. Sillä kuka voi todistaa jotain myöten eli vastaan? Minä luovun pulman ratkaisemisesta, ja heikkouskoiset voivat tehdä niinkuin minäkin olen tehnyt — mennä tapaamaan Thomas Stevensiä itseään ja väitellä hänen kanssaan niistä tapahtumista, jotka minä, jos onni on minulle suosiollinen, olen nyt kertova. Missä hän on löydettävissä? Se on hyvin helppoa. Jossakin sillä alueella, jota yhdeltä puolen rajoittavat 53:s pohjoinen leveysaste ja napa, toiselta puolen oivallisimmat metsästysmaat, jotka sijaitsevat Siperian itärannikon ja Labradorin äärimmäisen osan välillä. Että hän löytyy jossain tällä selvästi ilmoitetulla alueella, siitä voin panna sanani panttiin rehellisenä miehenä, jonka toivomuksena on jättää rehellisen miehen maine ja nuhteeton elämä perinnöksi jälkeläisilleen.

On mahdollista, että Thomas Stevens on käsitellyt eri tavalla totuutta, mutta kun me ensi kerran kohdattiin — tämä tulee painaa mieleen — astui hän äkkiä leiriini paikalla, missä luulin olevani vähintäinkin tuhat peninkulmaa sivistyksen äärimmäisestä rajasta. Nähdessäni nämät ihmiskasvot, ensimmäiset mitkä minä olin nähnyt kuukausiin, olisin minä voinut rynnätä ylös ja ottaa hänet syliini, vaikka minä en suinkaan ole mikään tunteellinen ihminen, mutta hänestä näytti käynti olevan vähäpätöisin tilaisuus auringon alla. Hän tuli aivan yksinkertaisesti kävellen luokseni nuotiolle ja heitti lumikenkäni toiselle ja pari koiraa toiselle puolen, niin että siinä tuli tilaa hänelle nuotion ääressä. Sanoi että hän oli vaan pistäytynyt katsomaan saadakseen lainata hyppysellisen soodaa ja nähdäkseen olisiko minulla mitään kunnollista tupakkaa. Sitten otti hän esille vanhan piippunysänsä ja täytti sen mahdollisimman huolellisesti, minkä jälkeen hän sanallakaan pyytämättä suostumustani tyhjensi puolet tupakkakukkaroni sisällöstä omaansa. Ja se olikin hyvin hyvää lajia. Sitten veti hän syvään henkeään vanhurskaan miehen mielihyvällä ja nautti hehkuvien, keltaisten tupakanlehtien savusta.

Oliko hän metsästäjä? Linnustaja? Kullanetsijä? Hän kohautti olkapäitään. Ei, hän tahtoi vaan katsella hiukan ympärilleen. Oli joku aika sitten tullut Suurelta Orjajärveltä ja tuumaili nyt kävellä Yukonin maahan. Asiamies Koshimissa oli puhunut niistä löydöistä, joita oli tehty Klondykessa, ja häntä hiukan halutti lähteä ja katsoa kuinka siellä asiat olivat. Minä huomasin, että hän puhuessaan Klondykesta käytti sen arktista nimitystä. Hän kutsui sitä Reindeer Riveriksi — kuten seudun vanhimmilla oli tapana, kun he puhuivat chechaquas ja vastatulleiden kanssa yleensä. Mutta hän teki sen niin teeskentelemättömästi ja aivan kuin luonnollisena asiana, että siitä ei tuntenut itseään loukatuksi, ja minä annoin hänelle anteeksi. Hän sanoi myös, että ennenkuin hän meni vedenjakajan yli Yukoniin, olisi hän tekevä pienen kierroksen Fort o' Good Hopeen.

Fort o' Good Hopeen on kuitenkin pitkä matka pohjoiseen päin, täytyy mennä yli napapiirin ja siitäkin vielä pitkä matka, läpi seutujen, mihin harva mies on astunut jalallaan. Ja kun jokin rähjys, jota sen paremmin ei voi luokittaa, tulee esiin luonnollisesta pimeydestä kenenkään tietämättä mistä ja heittäytyy alas nuotion ääreen ja alkaa puhua "kävelemisestä" ja "pienen kierroksen tekemisestä", voi olla aika herätä ja pudistaa päältään uneliaisuus. Minä katselin ympärilleni. Minä näin tuuliviirin ja alempana männynoksat, jotka olivat taljojen alustana, jotka muodostivat makuupaikkani — minä näin säkit, jotka olivat täytetyt elintarpeilla, valokuvauskoneen, koirien sieraimista nousevan huurun, joka leijaili nuotionvalon ympärillä, ja yläpuolella kaiken tämän leveän valojuovan aamuruskosta, joka ulottui kaakosta luoteeseen. Minua puistatti. On jotain salaperäistä Pohjoismaan yössä, joka hiipii salaa kuumevilutuksen kaltaisesti vesiperäisistä suomaista. Se valtaa jo mielen ennenkuin on edes ehtinyt ajatella sitä. Sitten pysähtyi katseeni lumikenkiin, jotka makasivat pohjat ylöspäin ristissä siellä, mihin hän oli heittänyt ne. Heitin silmäyksen myös tupakkakukkarooni. Vähintään puolet sen runsaasta sisällöstä oli kadonnut. Tämä oli ratkaisevaa. Mielikuvitukseni ei ollut pettänyt minua.

Luonnollisesti oli hän melkein mielipuoli kärsimyksistä, ajattelin minä, yksi niistä villiintyneistä kulkureista, jotka harhailevat maita ja mantereita kaukana synnyinseudultaan ja kadotettujen sielujen lailla samoilevat läpi jylhien erämaiden ja yli tuntemattomien syvyyksien. No niin, jatkakoon hän vaan kuumehoureisia laverruksiaan, kunnes hän mahdollisesti kokoaa sekavat ajatuksensa. Kuka tietää? Ehkä ei tarvita muuta kuin kanssaihmisen äänen sointu, kun kaikki taas selviää hänelle.

Minä johdin hänet siis keskusteluun, ja minä jouduin pian hämmästyksiini, sillä hän puhui metsänriistasta ja erilaisista metsästystavoista. Hän oli tappanut siperialaisia susia länninmäisessä Alaskassa ja vuorivuohia Kalliovuorilla. Hän selitti tietävänsä ne paikat, missä viimeiset puhvelit vielä oleskelivat ja seuranneensa satoihin tuhansiin nousevaa peuralaumaa ja nukkuneensa Great Barrensissa myskihärän talvitiellä.

Ja nyt muutin mieleni hänen suhteensa — ensimmäistä kertaa, mutta en suinkaan viimeistä — ja pidin häntä itse totuuden monumentaalisena kuvana. Mikä oli siihen syynä, sitä en tiedä, mutta henki kehoitti minua toistamaan erään jutun, jonka olin kuullut muutamalta mieheltä, joka oli ollut liian kauan maassa paremmin tietääksensä. Se koski niitä suuria karhuja, jotka oleskelevat St. Eliasvuoren jyrkillä rinteillä, ja jotka eivät koskaan laskeudu alas tasaisemmalle maalle. Mutta nyt on meidän herramme luonut nämä eläimet niin sopiviksi jyrkänteillä oleskelemaan, että niiden jalat ovat toiselta kyljeltä kokonaista jalkaa pitemmät kuin toiselta. Mikä onkin tavattoman mukavaa, se täytyy myöntää. Ja minä tarjosin jutun omassa nimessäni, kuvailin näiden merkillisten eläinten metsästystä koko ajan puhuen yksikön ensimäisessä persoonassa, indikatiivin preesensissä — kuvailin kysymyksessä olevan maan laatua, tein asiaan kuuluvia koristuksia ja annoin kaikelle tälle muutamia totuudenmukaisia sivellyksiä, odottaen saavani nähdä kuulijani hölmistyvän.

Mutta ei sinne päinkään. Jos hän olisi epäillyt, niin olisin minä voinut antaa anteeksi hänelle. Jos hän olisi tehnyt muistutuksia ja kieltänyt metsästyksen vaarallisuuden, sillä perusteella, että eläimen oli mahdoton kääntyä ja kulkea toista tietä — jos hän olisi tehnyt tämän, sanon minä, niin olisin minä voinut pudistaa hänen kättänsä todellisena urheilijamiehenä, mikä hän epäilemättä oli. Mutta ei sinne päinkään. Hän päristi nenäänsä, katsoi minua ja päristi taas. Sitten ylisti hän asianmukaista tupakkaani, laski toisen jalkansa polvelleni ja pyysi minua tarkastamaan sen vaatetusta. Se oli innuitimalliin tehty mucluc, ommeltu eläimensuonilla ja ilman minkäänlaisia koristuksia. Mutta se oli itse nahka, joka oli merkillinen. Se oli hyvinkin puolen tuuman paksuista, ja se muistutti mursun nahkaa. Mutta siihen loppuikin sen yhtäläisyys mursun nahkan kanssa, sillä ei koskaan millään mursulla ole ollut niin ihmeellistä karvan kasvua. Sivuilta ja kehräsluiden kohdalta olivat pensaat ja lumi kuluttaneet karvan melkein tykkänään pois, mutta ylempänä ja paremmin suojatulla takapuolella oli se vielä jälellä — karkeaa, likaisen mustaa ja hyvin paksua. Vaikeasti sain karvat taivutetuksi sivulle ja etsin sisempää hienompaa turkiskarvaa, jollainen tavallisesti Pohjoismaan eläinten turkissa löytyy, mutta mitään sellaista en löytänyt. Tämän kuitenkin korvasi karvan pituus. Se oli hyvästi seitsemän eli kahdeksan tuuman pituista.

Minä katsoin miestä kasvoihin, ja hän veti jalkansa pois ja sanoi:
"Oliko teidän karhuillanne St. Eliasvuorella tuollainen nahka?"

Minä pudistin päätäni. "Se ei kuulu niille eikä millekään muulle eläimelle, eläköön se sitten maalla tai meressä", vastasin minä suoraan. Nahan paksuus ja karvan pituus oli saanut minut ällistymään.

"Tämä nahka", sanoi hän — ja hän sanoi sen ilman vähintäkään merkkiä vaikutuksen tavottelusta — "on kuulunut mammuttieläimelle."

"Mahdotonta!" huudahdin minä, sillä minä en voinut pidättäytyä siitä vastalauseesta, joka aiheutui minun epäilystäni. "Mammuttieläin on jo aikoja sitten kadonnut maapalloltamme, hyvä herra. Tiedämme, että se on ollut olemassa muinaisina aikoina, niiden kivettyneiden jäännösten perusteilla, joita olemme löytäneet maasta, ja erään löydetyn luurangon perusteella, jonka Siperian aurinko näki hyväksi sulattaa jäistä; mutta me tiedämme myöskin, että nykyään ei löydy ainoatakaan kappaletta elossa tätä eläinlajia. Löytöretkeilijämme…"

"Teidän löytöretkeilijänne? Kaikkia vielä!" keskeytti hän kärsimättömästi. "Petollista väkeä. Älkäämme puhuko heistä. Mutta sanokaa minulle, oi vieras, mitä tiedätte mammuttieläimestä ja sen olemassaolosta."

Kieltämättä olisi tämä antava aiheen pitkään laivurijuttuun ja minä asetin syötin koukkuuni kokoamalla mielessäni kaikki tietämäni tätä asiaa koskevat tosiasiat. Ensiksi huomautin, että eläin oli esihistoriallinen, ja minä toin esiin kaikki ne tosiseikat, jotka tiesin tukevan tätä. Minä puhuin Siperian hiekkaharjanteista, joissa löytyi joukottain vanhaa mammutin luuta; minä puhuin niistä suurista määristä kivettynyttä norsunluuta, jotka Alaskan Kauppayhtiö osti innuiteilta; kerroin omin käsin kaivaneeni sorasta kuuden ja kahdeksan jalan pituisia hampaita Klondykessa. "Kaikkityyni kivettyneinä", lopetin minä esitelmäni, "ja löydetty kerrostumista, jotka ovat muodostuneet lukemattomia ajanjaksoja sitten."

"Minulle johtuu mieleen, että minä poikasena näin kivettyneen vesimeloonin", sanoi Thomas Stevens päristäen nenäänsä — hänellä oli tuo kirottu tapa. "Tästä johtuu ettei, vaikkakin erehtyneet ihmiset joskus harhautuvat luulemaan todellakin kasvattavansa tai syövänsä niitä, ole olemassa mitään vesimelooneja."

"Mutta on kysymys ruoasta", vastasin jättäen huomiotta hänen väitteensä, joka oli lapsellinen eikä kuulunut asiaan. "Maan on tarjottava vehreyttään runsain mitoin elättääkseen niin suunnattomia luomuksia. Missään pohjolassa ei maa ole niin hedelmällistä. Ergo, mammuttia ei ole täällä olemassa."

"Annan anteeksi tietämättömyytenne monista seikoista koskien Pohjoismaita, sillä te olette nuori mies ja olette matkustellut vähän; mutta, toiselta puolen, olen taipuvainen yhtymään mielipiteeseenne yhdessä asiassa. Mammuttia ei ole enää olemassa. Mistä sen tiedän? Tapoin viimeisen oikealla kädelläni."

Näin puhui Nimrod, tuo mahtava metsästäjä. Heitin koiria palavalla tikulla toivoen niiden lopettavan viheliäisen ulvontansa ja odotin. Epäilemättä tuo harvinaisen hyväntahtoinen valehtelija avaisi suunsa ja kuittaisi minulle Pyhän Eliaksen karhustani.

"Se kävi näin", alkoi hän vihdoin puhua, oltuaan asiaankuuluvan ajan hiljaa. "Olin eräänä päivänä leirissä —"

"Missä?" keskeytin.

Hän heilautti kättään epämääräisesti koilliseen päin, jossa levittäytyi terra incognita, suunnaton alue, johon harvat miehet olivat vaeltaneet ja vielä harvemmat palanneet takaisin. "Olin eräänä päivänä leirissä Kloochin kanssa. Klooch oli niin upea pieni kamooks kuin koskaan on vikissyt jäljillä tai työntänyt kuonoaan leirikattilaan. Sen isä oli täysiverinen malemutti Venäjän Pastilikista Beringin salmen rannalta, ja minä elätin sen huolellisesti Hudson Bayn rodun pitkäjalkaisesta nartusta. Se oli tosiaankin oikea valioyksilö. Ja nyt, tuona päivänä, joka on muistissani, se sai pentuja puhtaan metsien villisuden kanssa, harmaan, pitkäjäsenisen, suurikeuhkoisen, hyvin kestävän. En ole koskaan nähnyt sellaista! Olin aloittanut uuden koirarodun ja voin odottaa suuria tulevaisuudelta.

"Kuten olen sanonut, se sai pennut turvallisesti. Olin kyykkysilläni poikueen yllä — seitsemän vankkaa, sokeata pikku raukkaa — kun takaani kuului trumpettien ääni ja messingin kolina. Kuului suhinaa, niinkuin tuulen puuska ennen sadetta, ja minä olin juuri nousemassa jaloilleni, kun minut lyötiin kasvoilleni maahan. Samalla hetkellä kuulin Kloochin huokaisevan, hyvin paljon samaan tapaan kuin mies, joka on saanut nyrkiniskun vatsaansa. Voitte olla varma, että makasin hiljaa, mutta käänsin varovasti päätäni, jolloin näin suunnattoman olennon häilyvän ylläni. Sitten sininen taivas välähti näkyviin, ja minä pääsin nousemaan jaloilleni. Karvainen lihavuori oli juuri katoamassa pensaikkoon aukeaman reunalla. Näin vilahduksen sen takaosasta, jossa oli suoraan pystyssä oleva jäykkä häntä, yhtä paksu kuin vyötäröni ympärysmitta. Seuraavana hetkenä tiheikössä oli enää jäljellä pelkkä suunnaton aukko, vaikkakin voin vielä kuulla melua, joka muistutti nopeasti heikkenevän tornadon ääntä. Pensaikko rutisi ja ritisi, puut rusahtelivat ja katkeilivat.

"Tavoittelin kivääriäni. Se oli ollut maassa piippu tukkia vasten, mutta nyt tukki oli pirstaleina ja piippu mutkalla, pyssyn osat tuhansina kappaleina. Sitten katsahdin narttuun ja — mitä luulette minun nähneen?"

Pudistin päätäni.

"Kiehukoon sieluni tuhannessa helvetissä, jos siitä oli mitään jäljellä! Klooch, seitsemän vankkaa, sokeaa pikku raukkaa poissa — kaikki poissa! Paikalla, missä se oli makaillut, oli enää limainen, verinen painauma pehmeässä maassa, yardi läpimitaltaan, reunoilla muutamia hajanaisia karvoja."

Mittasin lumeen kolme jalkaa, piirsin siihen ympyrän ja katsahdin
Nimrodiin.

"Peto oli kolmekymmentä pitkä ja kaksikymmentä korkea", hän vastasi, "ja sen torahampaat olivat yli kuusi kertaa kolme jalkaa. En tuona hetkenä voinut uskoa itseäni, että kaikki tuo oli juuri tapahtunut. Mutta jos aistini olivat minut pettäneet, olihan jäljellä särjetty ase ja aukko pensaikossa. Ja oli vielä Klooch — tai pikemmin oli ollut — ja pennut. Minun tuli yhä kuumempi ja kuumempi ja minä tunsin, että minä en koskaan saisi mitään rauhaa sielussani ennenkuin olin syönyt päivälliseksi käristettyä mammutinjalkaa. Ja minä tiesin myös, että tämä olisi samaa kuin skookum mamook pukapuk. Suokaa anteeksi maakunnan murre — minä tarkotan, että oli vaikea taistelu edessä. Aukko laaksooni oli hyvin ahdas ja vuorenseinämät verrattain jyrkät. Korkealla aukon toisella sivulla oli muuan mahtava riippuva kallio, joka runsaasti painoi ainakin kaksisataa tonnia. Juuri sellaista minä tarvitsinkin. Minä palasin takaisin leiripaikalleni koko ajan pitäen tarkasti silmällä, että eläin ei pääsisi luikkimaan tiehensä. Minä hain käsille ampumavarani. Niillähän ei ollut mitään arvoa sen jälkeen kun pyssy oli tullut säretyksi. Noh, minä avasin patruunat, tyhjensin niistä ruudin ulos kallion alle ja sytytin sen pitkällä sytyttimellä. Panos ei ollut erittäin voimakas, mutta vanha kivi siellä ylhäällä kallistui hitaasti ja putosi alas oikealle paikalle, jättäen töin tuskin niin paljon tilaa sivuillensa, että vesi pääsi virtaamaan ulos. Nyt olin saanut hänet käsiini."

"Mutta kuinka voitte saada hänet käsiinne?" kysyin minä. "Onko milloinkaan kuultu puhuttavan, että mies olisi tappanut mammuttieläimen käsikirveellä? Eli muutoin mitään sellaista ensinkään?"

"Enkö ole sanonut teille, että olin hulluna kiukusta?" vastasi Nimrod hiukan äreästi. "Aivan hulluna nartun ja pyssyn vuoksi. Ja sitäpaitsi — enkö ollut metsästäjä? Ja eikö tämä ollut uusi ja mitä harvinaisin metsästys. Käsikirveenikö? Kaikkia vielä! Minä en tarvinnut sitä. Vartokaa, niin saatte kuulla metsästyshistorian, joka yhtähyvin olisi voinut tapahtua maailman lapsuuden aikana, jolloin luola-asukkaat tappoivat saaliinsa kivisillä käsikirveillä. No niin, eikö ole tunnettu asia, että mies voi kerrassaan väsyttää koiran eli hevosen? Älynsä ja kestävyytensä kautta?"

Minä nyökäytin.

"Entä sitten?"

Asia alkoi selvetä minulle ja minä pyysin häntä jatkamaan.

"Laakso oli ehkä viisi peninkulmaa ympäriinsä mitaten. Sen aukko oli sulettu. Mitään tietä sieltä ulos ei löytynyt. Mammuttieläin oli arka eläin, ja se oli nyt minun armoissani. Minä seurasin sitä jälleen kintereillä, elämöin kuin paholainen, pommitin sitä kivillä ja ryntäsin kolme kertaa ympäri laakson sen perässä ennenkuin levähdin syödäkseni illallista. Voitteko kuvitella sitä esiintymistä? Kilpajuoksu ihmisen ja mammuttieläimen välillä! Kilpa-ajorata, aurinko, kuu ja tähdet katselijoina!

"Se vei aikaa kaksi kuukautta, mutta minä tein sen joka tapauksessa. Ja tämä ei ole mitään haaveellista mielikuvitusta. Ympäriinsä, ympäriinsä ajoin minä sitä, alituisesti pysytellen sen ympärillä ja syöden rouhennettua lihaa ja marjoja juostessani. Toisinaan pistin myös hetkeksi nukkumaan. Luonnollisesti joutui se silloin tällöin raivoihinsa ja kääntyi ympäri. Silloin täytyi minun pysytellä suomailla lähellä vedenjuoksua, ja siellä makailin minä ja sadattelin sitä ja sen esi-isiä ja pyysin huolettomasti sitä tulemaan lähemmäksi. Mutta se oli liian viisas lähteäkseen suomaalle. Kerran salpasi se minut erästä vuoren seinämää vasten ja minä ryömin takaperin erääseen syvään halkeamaan ja odotin. Niin pian kun se pisti sinne kärsänsä ja haparoi sillä minua, muokkasin minä sitä käsikirveelläni, kunnes se veti sen jälleen takaisin päästäen samalla ulvonnan, joka oli vähällä halkaista korvakalvoni. Se oli aivan villinä. Se tiesi, että minä olin sekä en ollut hänen käsissään, ja tämä teki sen suorastaan hulluksi. Mutta se ei ollut tyhmä. Se tiesi saavansa olla rauhassa niin kauan kun minä pysyin vuorenhalkeamassa, ja se päätti pitää minut siellä missä olin. Siinä teki se riivatun viisaasti, mutta se ei ollut ottanut ravintokysymystä laskuun. Ei ravintoa eikä vettä löytynyt sillä paikalla, ja sen vuoksi ei se voinut ryhtyä pitkälliseen piiritykseen. Se seisoi aukon edessä tuntikausia, tähysteli minua ja ajoi moskiittoja loitommaksi suurilla, riippuvilla korvillaan. Mutta sitten rupesi sitä janottamaan ja se alkoi hyppiä, harppailla ja karjua niin että maa tärisi — ladellen minulle kaikki ne herjaussanat, mitkä sillä olivat käytettävänään. Tämän teki se luonnollisesti pelottaakseen minua, ja kun se luuli, että minä olin riittävästi kauhuissani, vetäytyi se hiljaan taaksepäin ja koetti luikkia veden luo. Toisinaan annoin minä sen tulla melkein sinne saakka — ainoastaan parin sadan yardin päähän sieltä — mutta silloin ryntäsin minä ulos kätköstäni ja niin kääntyi se takaisin, raskaasti ja kömpelösti kuten on luonnollista sellaiselle vanhalle kiertolaiselle. Sitten kun tämä oli uudistunut useampia kertoja ja se alkoi väsyä siihen, muutti se menettelytapaa. Se ryhtyi nopeampaan sotataitoon. Ilman vähintäkään varotusta ryntäsi se tiehensä kuin mielipuoli virralle päin, laskien ehtivänsä sinne ja sieltä takaisin ennenkuin minä olisin ehtinyt tulla ulos halkeamasta. Mutta lopulta luopui se piirityksestä ja lähti vakaisin askelin juomapaikkaa kohti.

"Tämä oli ainoa kerta, jolloin se sai minut satimeen — sitä kesti kolme päivää —, sitten jatkui taas kilpajuoksu lakkaamatta. Ympäriinsä, ympäriinsä, ympäriinsä mentiin vaan alituisesti juosten vastoin sen tahtoa. Vaatteeni kävivät rääsyiksi ja riekaleiksi, mutta koskaan en pysähtynyt korjaamaan niitä. Vihdoin juoksin sieltä ihan alastomana niinkuin Maa-äidin todellinen poika, ainoastaan vanha kirves kädessä ja kivi toisessa. Minä en todenteolla pysähtynyt koskaan, paitsi hiukan nukahtaakseni kallionkoloissa. Mitä eläimeen tulee, laihtui se huomattavasti — sen oli täytynyt lopuksi keventyä useita tonneja — ja se oli hermostunut kuin koulunjohtajatar nurjalla puolen avioliittoa. Kun minä lähestyin sitä ja ulvoin täyttä kurkkua eli kun minä osasin sitä pitkältä matkalta kivellä, hyppeli se kuin vauhko varsa ja vapisi koko ruumiiltaan. Sitten lähti se kiitäen pois häntä ja kärsä jäykkinä, pää toisen lavan yläpuolella ja silmät kiiluen raivosta, samalla kun se sadatteli minua kauneimmalla tavallaan. Se oli todellakin mitä siveettömin eläin — sekä murhaaja että herjaaja.

"Mutta lopulta heitti se kaiken tällaisen ja alkoi marista ja ruikuttaa kuin pieni lapsi. Sen rohkeus oli lannistunut ja se ei ollut mitään muuta kuin vapiseva, kurja ainejoukkio. Se sai vaikeita sydämenlyöntikohtauksia ja hoiperteli kuin juopunut, kaatui maahan ja repi jaloistaan nahan rikki. Ja näytti ikäänkuin se olisi itkenyt. Ja minä sanon teille, oi vieras, että itse jumalat olisivat voineet itkeä sen kanssa — ja te myös niinhyvin kuin jokainen muukin ihminen. Se oli todellakin surkeaa, ja sitä kesti kauhean kauan myöskin mutta minä paadutin sydämeni ja pitkitin metsästystä. Viimein olin minä sen väsyttänyt aivan uuvuksiin ja se heittäytyi maahan, läähättäen, sydän murtuneena, väsymyksen ja nälän piinaamana. Kun minä huomasin, että se ei voinut liikkua paikaltaan, leikkasin minä siltä kinttusuonet poikki, ja sitten kulutin suurimman osan päivää kaivamalla sitä käsikirveelläni sen lakkaamatta päristellessä ja ähkiessä, kunnes olin vihdoinkin päässyt riittävän syvälle voidakseni tappaa sen. Kolmekymmentä jalkaa pitkä oli se, ja kaksikymmentä jalkaa korkea, ja olisi voinut hyvästi kiinnittää riippumaton sen torahampaitten väliin ja nukkua mukavasti siinä. Huolimatta siitä, että olin kuluttanut enimmän mehun siitä, oli se vielä hyvää ravintoainetta, ja yksinään sen neljä jalkaa, paistettuna kokonaisuudessaan, olisi riittänyt kokonaiseksi vuodeksi yhden ihmisen ravinnoksi. Minä vietin koko talven sillä paikalla."

"Ja missä sijaitsee tuo laakso?" kysyin minä.

Hän osoitti koilliseen käsin ja sanoi sitten: "Teillä on erinomaista tupakkaa! Minulla on sitä koko joukko kukkarossani, ja minä olen muistava sen koko ikäni. Kiitollisuuteni osoitukseksi ja noita mokkasiineja vastaan, jotka ovat jalassanne, tahdon jättää teille nämä muclucs. Ne voivat olla muistona Kloochista ja sen seitsemästä sokeasta pikku raukasta. Muuten ovat ne myös muistona tapahtumasta, jolla ei ole vertaistaan historiassa, nimittäin sekä vanhimman että nuorimman eläinlajin häviämisestä maanpinnalta. Ja niiden paras ominaisuus on se, että ne kestävät ainiaan."

Sitten kun jalkineiden vaihto oli tapahtunut, kopisti hän tuhkan piipustaan, toivotti hyvää yötä pudistamalla kättäni ja lähti vaeltamaan lumista aavikkoa myöten. Muuten tämän kertomuksen yhteydessä, jonka todenperäisyydestä en ole aikonut vastata, tahdon kehoittaa kaikkia niitä, jotka epäilevät sitä, käymään Smithsonian Institutissa. Jos he ovat varustetut tarpeellisilla suosituskirjeillä, eivätkä tule sinne lupa-aikana, niin pääsevät he epäilemättä professori Dolvidsonin puheille. Yllämainitut muclucs ovat hänen hallussaan, ja hän kertoo — ei miten ne ovat saadut, vaan mistä aineesta ne ovat valmistettu. Kun hän vakuuttaa, että ne ovat tehdyt mammutinnahasta, hyväksyy tieteellinen maailma hänen päätöksensä. Ja mitä muuta tarvitaankaan?

Väkijuomatehdas äärimmäisessä pohjolassa.

Kertomus erään neuvokkaan Valkosen miehen seikkailusta oudon kansan keskuudessa Jäämeren rannalla.

Thomas Stevensin luotettavaisuus olkoon minkä arvoinen tahansa ja hänen mielikuvituksensa tavallisen ihmisen mielikuvitus korkeimpaan huippuunsa kohonneena, mutta se täytyy joka tapauksessa myöntää, että hän ei koskaan tehnyt itseään syypääksi sanaankaan, jonka olisi voinut leimata ilmeiseksi valeeksi… Olkoon niinkin, että hän on ilvehtinyt todennäköisyyksillä ja hipassut mahdollisuuksien äärimmäistä rajaa, mutta ei milloinkaan joutunut se koneisto epäkuntoon, joka piti hänen juttujaan käynnissä. Että hän tunsi Pohjoismaan niin hyvin kuin jonkun kirjan, sitä ei voi yksikään elävä sielu kieltää. Ja siihen, että hän oli lavealti maita mantereita kulkenut mies, joka oli astunut lukemattomia tuntemattomia polkuja, löytyy monta todistusta. Paitsi omaa persoonallista tuttavuuttani hänen kanssansa, tunnen myös muita miehiä, jotka ovat tavanneet hänen kaikkialla, mutta pääasiallisesti tuntemattomien maiden rajoilla. Niinpä esim. Johnsonin, Hudson Bay yhtiön entisen asiamiehen, joka oli majoittanut hänet erääseen työpajaan Labradorissa, kunnes hänen koiransa olivat saaneet hiukan levätä ja hän jälleen kykeni lähtemään. Sitten McMahonin, Alaskan Kauppayhtiön asiamiehen, joka ensiksi oli tavannut hänet Dutch Harbourissa ja sittemmin ulommaisilla Aleuteilla. Varmaa on, että hän on ollut johtamassa erästä Yhdysvaltain aikaisempaa tutkimusretkikuntaa, ja historia todistaa varmuudella, että hän samassa tarkoituksessa palveli Länsi-unionia, silloin kun se yritti laskea trans-alaskalaisen ja Siperian lennätinjohdon Euroopaan. Vielä tunnen myöskin valaanpyytäjäkapteeni Joe Lamsonin, joka kerran, kun hän oli kiinnijäätyneenä Mackenzien suuhun, sai laivalleen Thomas Stevensin vieraaksi — hän tuli ja tahtoi tupakkaa.

Tämä seikka oli ratkaiseva todistus Stevensin identtisyydestä. Hän etsi tupakkaa alituisesti ja väsymättömästi. Ennenkuin me olimme ehtineet tulla oikein tutuiksikaan, opin minä tervehtimään häntä toisella kädellä ja ojentamaan hänelle tupakkakukkaron toisella. Mutta sinä iltana, jolloin tapasin hänet John O'Brienin tarjoiluhuoneessa Dawsonissa, oli hänen päänsä ympärillä savupilvi viidenkymmenen centin sikaarista, ja tupakkakukkaroni asemesta pyysi hän kultajauhepussiani. Me seisoimme juuri erään faraopöydän ääressä, ja hän asetti koko pussin sisällyksen "korkeimmalle kortille". "Viisikymmentä!" sanoi hän ja mies, joka piti pankkia, nyökäytti. "Korkein kortti tuli esiin ja hän antoi takaisin pussini, pyysi suoritusta ja veti minut muassaan vaakakuppien luo, missä vaakamestari aivan välinpitämättömästi maksoi hänelle viisikymmentä dollaria kultajauheessa.

"Ja nyt juomme lasillisen", sanoi hän. Hetkistä myöhemmin, kun hän oli asettanut lasinsa pöydälle, selitti hän: "Tämä muistuttaa minua eräästä pienestä panimosta, joka minulla oli kerran Tattaratmatkalla. Ei, te ette tiedä mitään siitä paikasta, ja sitä ei ole merkitty kartalle. Mutta se sijaitsee Jäämeren rannalla, ei niin hirveän monta sataa peninkulmaa Amerikan rajasta, ja noin puolellatuhannella jumalan unohtamalla sielulla on siellä olinpaikkansa, annetaan miehiä ja otetaan vaimoja, palellutaan ja kuollaan silloin tällöin. Löytöretkeilijöiltämme ovat he jääneet huomaamatta, ja heitä ei ole otettu mukaan väenlakussa 1890. Kerran oli muuan valaanpyytäjälaiva joutunut pulaan tuolla kaukana, mutta miehistö, joka taivalsi jäätä pitkin maihin, lähti kulkemaan itään käsin ja eikä siitä sen koommin ole kuultu mitään.

"Mutta se olikin saakelin komea tehdas, minkä teimme, Moosu ja minä", lisäsi hän hetkistä myöhemmin, samalla keveästi huoaten.

Minä ymmärsin, että tuon huokauksen takana mahtoi olla jokin urotyö eli rohkea seikkailu, minkävuoksi hilasin hänet erääseen kulmaan roulette- ja pokeripöydän väliin ja odotin, että hänen kielensä laukeaisi.

"Ei ollut kuin yksi ainoa vika, josta voi syyttää Moosua", alkoi hän, miettiväisen näköisenä nytkäytellen päätään, "yksi ainoa, mutta myöskin vaan se. Hän oli indiaani Chipewyamaan äärimmäiseltä rajalta, mutta vika oli siinä, että hän oli saanut hiukan vihiä raamatusta. Hän oli jonkun aikaa ollut erään Kanadan ranskalaisen leiritoverina, luopion, joka aikaisemmin oli harjoittanut kirkollisia opintoja. Moosu ei ollut koskaan nähnyt kristinuskoa sovitettuna elämään, mutta hänen päänsä oli ahdettu täyteen ihmeitä, taisteluja, kaitselmuksen toimenpiteitä ja kaikkea mahdollista, mitä hän ei käsittänyt. Muutoin oli hän kelpo mies, kätevä matkoilla niinhyvin kuin leiritulellakin.

"Me olimme saaneet kärsiä tavattomasti kumpikin ja olimme kauhean uupuneita, kun satuimme osumaan Tattaratiin. Olimme kadottaneet sekä matkatavarat että koirat matkalla vuorenselänteen yli kurjassa syysilmassa, ja mahalaukkumme olivat kuivuneet selkään kiinni ja vaatteemme riippuivat rääsyinä, kun laahustimme kylään. Väki siellä ei juuri paljoa hämmästynyt meidät nähdessään — heillä oli ollut valaanpyytäjät jo aikaisemmin siellä — ja meille annettiin kylän kurjin hökkeli asunnoksi ja kehnointa ruokaa mitä heillä oli ravinnoksemme. Minusta tuntui ihmisten käytös oudolta, sillä he jättivät meidät ehdottomasti yksin. Mutta Moosu selitti sen.

"'Shaman Sick Tumtum', hän sanoi, tarkoittaen että shaman eli poppamies oli mustasukkainen ja oli kehottanut kansaa pysymään meistä kokonaan erossa. Siitä vähästä mitä hän oli nähnyt valaanpyytäjiä, hän oli ymmärtänyt, että rotuni oli vahvempi ja viisaampi rotu; niinpä hän käyttäytyi kuten shamanit ovat aina käyttäytyneet maailman sivu. Ja ennenkuin lopetan, saatte tietää, kuinka lähellä oikeata hän oli.

"'Näillä ihmisillä on laki', sanoi Moosu, 'sen, joka syö lihaa, tulee metsästää. Meillä, teillä ja minulla, olisi ongelmia, oi herrani, tämän maan aseiden kanssa; emme osaa jännittää jousta emmekä heittää keihästä hyväksytyn tavan mukaan. Senvuoksi ovat shaman ja Tummasook, joka on päällikkö, panneet päänsä yhteen, ja on säädetty, että meidän tulee työskennellä yhdessä naisten ja lasten kanssa raahaten lihaa ja pitäen huolta metsästäjien tarpeista.'

"'Ja se on kovin väärin', kiirehdin vastaamaan, 'sillä me olemme parempia ihmisiä, Moosu, kuin nuo ihmiset, jotka vaeltavat pimeydessä. Meidän tulisi lisäksi levätä ja voimistua, sillä tie etelään on pitkä, ja sillä matkalla eivät heikot voi menestyä.'

"'Mutta meillä ei ole mitään', hän vastusteli, katsellen ympärillään olevia igloon mädänneitä hirsiä, samalla kun illalliseksi saadun muinaisen mursun lihan haju yökötti hänen sieraimissaan. 'Ja tällä muonalla me emme voi selvitä, meillä ei ole mitään muuta kuin pullo 'tuskantappajaa', joka ei täytä tyhjyyttä, joten meidän tulee taipua uskottomien ikeen alle ja ryhtyä halonhakkaajiksi ja vedenkantajiksi. Mutta tässä paikassa on kyllä hyvää ruokaa, jota emme voi saada. Oi herrani, koskaan ei nenäni on valehdellut minulle, joten seurasin sitä salaisiin kätköihin ja igloon turkispaalien sekaan. Hyviä muonavaroja nämä ihmiset ovat kiristäneet valaanpyytäjäraukoilta, ja tuo muona on kulkeutunut vain harvojen käsiin. Ipsukuk-nimisellä naisella, joka asuu kylän kauimmaisessa laidassa päällikön igloon lähellä, on hallussaan paljon jauhoja ja sokeria, ovatpa silmäni nähneet hänen kasvonsa olevan siirapilla voidellut. Ja Tummasookin, päällikön, igloossa on teetä — enkö ole nähnyt tuon vanhan sian litkivän sitä ahneesti? Ja shamanilla on paketti 'Tähteä' ja kaksi punttia parasta piipputupakkaa. Mitäs meillä on? Ei mitään! Ei mitään!'

"Mutta olin tyrmistynyt saatuani tiedon tupakasta enkä vastannut mitään.

"Ja Moosu, ilmaisten omaa haluaan, katkaisi hiljaisuuden: 'Ja siellä on
Tukeliketa, suuren metsästäjän ja rikkaan miehen tytär. Kunnon tyttö.
Todellakin, oikein mukava tyttö.'

"Ajattelin kovasti yön aikana Moosun kuorsatessa, sillä en kestänyt ajatusta, että tupakka, jota en voinut polttaa, olisi niin lähellä. Oikein hän oli sanonut, meillä ei ollut mitään. Mutta asia tuli minulle selväksi ja aamulla sanoin hänelle: 'Mene tapasi mukaan ovelana ulos ja hanki minulle luu, joka on käyrä kuin hanhen kaula, ja ontto. Kävele myöskin nöyränä, mutta pidä silmäsi auki patojen ja pannujen sekä keittovälineitten suhteen. Ja muista, minulla on valkoisen miehen viisautta, joten tee kuten olen käskenyt täsmälleen ja nopeasti.'

"Hänen ollessaan poissa sijoitin valaanöljyisen keittolampun igloon keskelle ja siirsin monet makuuturkikset syrjään saadakseni lisää tilaa. Sitten erittelin Moosun pyssyn osiinsa ja irroitin piipun hyvin kätevästi, minkä jälkeen palmikoin joukon sydämiä pumpulista, jota naiset olivat keränneet suuret määrät kesän aikana. Kun Moosu tuli takaisin, oli hänellä muassaan luu, minkä olin käskenyt hänen tuoda, ja hän kertoi, että Tummasookin igloossa löytyi viiden gallonan vetoinen kerosiastia ja suuri kuparikattila. Minä sanoin nyt, että hän oli suorittanut asiansa hyvin ja että odottaisimme päivän loppua. Ja kun keskiyö oli lähellä, pidin hänelle puheen.

"'Tällä päälliköllä, jonka nimi on Tummasook, on hallussaan suuri kuparikattila ja myöskin tyhjä öljykannu.' Nyt panin aikamoisen palan sileää piikiveä Moosun käteen. 'Leirissä vallitsee hiljaisuus ja tähdet tuikkivat. Mene, Moosu — hiivi hiljaa päällikön igloon ja lyö häntä tällä vatsaan, lyö lujasti! Ja anna ajatuksen lihasta ja tulevien päivien hyvästä ravinnosta vahvistaa käsivartesi voimaa. Siellä on syntyvä huuto ja kirkuna ja koko kylä joutuu kovaan liikkeeseen. Mutta ole pelkäämätön, Moosu! Kätke liikkeesi ja piilota muotosi yön pimeyteen ja yleiseen sekasortoon. Ja kun Ipsukuk-nainen on läheisyydessäsi — hän joka voitelee kasvojaan siirapilla — menettelet sinä samalla tavalla hänen kanssansa, ja sitten kenen kanssa hyvänsä niistä, jotka omistavat jauhoja ja sokeria ja ovat kätesi ylettyvissä. Sen jälkeen alat sinä ääneesi valittaa ja vääntelet itseäsi kädet ristissä ja pidät hirveätä melua osoittaaksesi, että sinuakin on kohdannut yöllinen väkivalta. Ja sen kautta niitämme kunniaa ja saamme suuria rikkauksia ja laatikon 'Tähteä' ja parasta piipputupakkaa ja sinun Tukeliketasi, joka on miellyttävä tyttö.'

"Kun hän oli lähtenyt suorittamaan tehtäväänsä, odotin minä kärsivällisesti hökkelissämme, ja ajattelin kuinka tupakka tuli yhä lähemmäksi. Silloin kuului äkkiä kauhun huuto läpi yön, valitus ja voivotus ja hälinä kaikuivat öisessä ilmassa. Minä tartuin 'tuskantappajaan' ja ryntäsin ulos. Siellä vallitsi tavaton sekasorto, naiset vaikeroivat ja kaikki olivat kauhun vallassa. Minä työnsin syrjään ne, jotka olivat tielläni ja pidin pulloa Moosun suulla, minkä jälkeen hän heti tointui ja lakkasi ulvomasta. Nytkös toiset lyödyt alkoivat rääkkyä, kaikki he kerjäsivät ja rukoilivat pulloa. Mutta minä pidin puheen heille, ja ennenkuin he olivat saaneet maistaa tippaakaan tullakseen lääkityiksi, olin pannut ehdoksi Tummasookin kuparikattilan ja öljykannun ja Ipsukuk-naisen sokerin ja siirapin, jota paitsi toisten sairaiden täytyi ostaa itselleen lääkettä eri jauhomäärillä. Shamani mulkoili vihaisesti kansaa, joka syleili polviani, mutta hän voi ainoastaan huonosti kätkeä hämmästyksensä ihmetyöstä. Minä kannoin kuitenkin pääni korkealla, ja Moosu puhkui kuormansa painosta, kun hän seurasi minua suojaamme.

"Siellä aloin minä heti työskennellä. Tummasookin kuparikattilaan sekoitin kolme osaa nisujauhoja ja viisi osaa siirappia, ja sitten lisäsin siihen kaksikymmentä osaa vettä. Sen jälkeen asetin kattilan aivan lähelle lamppua jotta seos happaneisi lämpimässä ja rupeaisi käymään. Moosu alkoi nyt käsittää mitä oli tekeillä ja hän sanoi, että minun viisauteni meni yli kaiken ymmärryksen ja oli suurempi kuin Salomon — hän oli kuullut, että tämä oli ollut eräs viisas mies muinaiseen aikaan. Öljykannun asetin minä lampun yläpuolelle, ja sen torveen kiinnitin minä luun, joka muistutti hanhen kaulaa. Sitten lähetin Moosun hakkaamaan jäätä sillä aikaa kun asetin pyssynpiipun hanhenkaulan kanssa yhteyteen, ja piipun yläpuolelle ladoin jäätä, jota hän oli tuonut. Piipun suuhun, kauemmas jääkasasta asetin pienen rautapadan. Kun panos oli kyllin väkevää (ja kesti kaksi päivää ennenkuin se siksi tuli) täytin kerosikannun sillä ja sytytin tulen sydämiin, jotka olin palmikoinut. Kun nyt kaikki oli valmisna, puhuin minä taas Moosulle. 'Mene ulos', sanoin minä, 'kylän etevimpien miesten luo, ja vie heille tervehdykseni ja pyydä heitä tulemaan iglooni nukkumaan yö yhdessä minun ja jumalien kanssa.

"Iloisesti lauloi ja suhisi panimoni, kun he alkoivat työntää nahkaa syrjään, joka riippui sisäänkäytävän edessä, ja pujahdella sisään, ja minä ladoin lakkaamatta enemmän jäätä pyssynpiipun päälle. Piipun toisesta päästä tipahti pisara pisaran perästä, tip, tip, tip — se oli hooch'ia, näettekös. Mutta he eivät olleet koskaan nähneet mitään sellaista ja he nauraa hihittivät hermostuneesti, minun pitäessä puhetta juoman ansioista. Puhuessani huomasin kateuden loistavan shamanin silmistä, niin että kun olin lopettanut, annoin hänen ottaa paikan Tummasookin ja Ipsukuk-naisen vieressä. Sitten annoin heille juomaa, ja heidän silmänsä vettyivät ja heidän vatsansa lämpenivät kunnes he eivät epäilleet enään petosta, vaan halukkaasti pyysivät lisää. Ja kun olin saanut heidät hyvään alkuun, käännyin toisten puoleen. Tummasook alkoi kerskailla tappaneensa napakarhun, ja näytellessään voimiaan oli hän vähällä lyödä enonsa kuoliaaksi. Mutta ei kukaan mitään sellaista kysynytkään. Ipsukuk-nainen purskahti itkemään erästä poikaansa, joka neljä vuotta sitten oli kadonnut jään alle, ja shamani alkoi manata ja ennustaa. Ja niin kävi, että ennenkuin aamu valkeni, makasivat he kaikki maassa sikeästi nukkuen jumalien helmassa.

"No niin, nyt kai seuraa jatko itsestään, vai kuinka? Uutinen taikajuomasta levisi. On melkein mahdoton kuvata sanoin sitä kaikkea. Kielin voi ainoastaan ilmaista pienen pienen osan niistä ihmeistä, joita juoma voi saada aikaan. Se lievitti ruumiillisia tuskia, toi lohtua suruun, herätti eloon vanhat muistot, kuolleiden haamut ja unohdetut unelmat. Se oli tuli, joka syöpyi veriin yli koko ruumiin, ja joka paloi polttamatta. Se vahvisti sydäntä, suoristi selkärangan ja lisäsi miesten rohkeutta. Se antoi tietoja tulevista tapahtumista, sai aikaan ilmestyksiä ja ennustuksia. Se pulppusi viisautta ja paljasti salaisuuksia. Ei löytynyt ainoatakaan asiaa, jota se ei olisi voinut saada aikaan — ja pian syntyi innokas kilvoittelu siitä kuka saisi nukkua yhdessä jumalien kanssa. He toivat lämpimimmät turkiksensa, voimakkaimmat koiransa, parhaimmat lihansa. Mutta minä möin hooch'ia varovaisuudella ja ainoastaan ne pääsivät armoihin, jotka toivat jauhoja, siirappia ja sokeria. Ja niin suuria tavaravarastoja tulvasi minulle, että minun täytyi Moosulla rakennuttaa säilytyshuone niitä varten, iglooni tuli nimittäin heti aivan täyteen. Ennenkuin kolme päivää oli kulunut, oli Tummasook hävinnyt mies. Shamani, joka ensimäisen yön jälkeen ei koskaan juonut itseään enempään kuin puolihumalaan, piti tarkasti silmällä minua ja riippui mukana suurimman osan viikkoa. Mutta vajaassa kymmenessä päivässä oli myöskin Ipsukuk-nainen tehnyt lopun kaikesta mitä hän omisti ja meni kotiinsa heikoin ja horjuvin jaloin.

"Mutta Moosu valitti. 'Oi, herra', sanoi hän, 'me olemme koonneet suuret määrät siirappia ja sokeria ja jauhoja, mutta asuntomme on vielä kurja, vaatteemme huonot ja vuodenahkamme kuluneet. Vatsa huutaa lihaa, jonka tuoksu ei olisi vastenmielinen tähdillekään, ja sellaista teetä, jota Tummasook ryypiskelee. Ja sitte tekee mieleni myöskin sellaista tupakkaa, jota on Neewakin, shamanin hallussa, joka tahtoo valmistaa meidän perikatoamme. Minulla on niin paljon jauhoja, että inhottaa, ja siirappia loppumattomiin, mutta siitä huolimatta on Moosun sydän sairas ja hänen vuoteensa yksinäinen.'

"'Vaiti!' vastasin minä. 'Sinun ymmärryksesi on heikko ja sinä olet narri. Ole hiljaan ja odota, niin voitamme kaiken mitä haluamme. Jos otamme sen nyt heti, niin supistuu se hyvin vähiin, ja lopuksi tyhjiin. Sinä olet lapsi valkoisen miehen viisauden suhteen. Pidä kielesi alallaan ja odota, ja minä olen näyttävä sinulle tien, jota veljilläni meren toisella puolen on tapana seurata, kun he kokoovat itselleen maan antimet. Tämä on sitä, mitä kutsutaan 'affääriksi' ja mitä sinä tiedät 'affääreistä?'

"Mutta seuraavana päivänä syöksyi hän kiihtyneenä sisään. 'Oi herra, ihmeellisiä asioita tapahtuu shamani Neewakin igloossa — ja me olemme aivan varmaan hukassa. Ja me emme ole saaneet lämpimiä vaatteita emmekä maistaa sitä hyvää tupakkaa, senvuoksi että sinä olet ollut niin hullu siirapille ja jauhoille. Mene nyt ja todista mitä tapahtuu, niin minä hoidan sillä aikaa panimoasi.'

"Minä menin Neewakin igloon. Ja katso! Hän oli tehnyt itselleen oman tislauslaitoksen, joka oli viekkaasti muovailtu minun panimoni mukaan. Ja kun hän sai nähdä minut, kätki hän hyvin huonosti voitonilonsa. Sillä hän oli lahjakas mies, ja hänen unensa yhdessä jumalien kanssa aina kun hän kävi igloossani, ei ollut syvä.

"Mutta minä en ollut huolissani, sillä minä tiesin mitä tiesin, ja kun tulin takaisin omaan iglooni, tein muutamia valaisevia huomautuksia Moosulle ja sanoin: 'Onneksi kunnioitetaan omistusoikeutta tämän kansan keskuudessa, joka on saanut osakseen vain muutamia inhimillisyyden laitoksia. Ja tämän omistusoikeuden kunnioituksen perusteella olemme sekä sinä että minä lihova, ja sitäpaitsi tulemme perustamaan tämän kansan keskuuteen uusia laitoksia, joita muut kansat ovat hankkineet itselleen suurella vaivalla ja monilla kärsimyksillä.'

"Mutta Moosu ymmärsi minua hyvin huonosti, kunnes shamani tuli säkenöivin silmin ja ääni uhkaavana ja pyysi saada puhutella minua. 'Sillä ei löytynyt jauhoja eikä siirappia koko kylässä', huudahti hän. 'Kaiken sellaisen olette te viekkaudella houkutelleet kansaltani, joka on nukkunut yhdessä teidän jumalienne kanssa, ja jolla nyt ei ole mitään muuta jälellä kuin raskas pää ja heikot polvet ja jano, jota ei voi vedellä sammuttaa. Tämä ei ole oikein; ja minulla on suuri valta tässä maassa, minkä vuoksi on viisainta, että käymme keskenämme kauppaa siirapista ja jauhosta, aivan niinkuin tekin olette tehneet heidän kanssansa'."

Ja minä vastasin: 'Tämä on järkevästi puhuttu ja viisaus asustaa sinun huulillasi. Me tulemme käymään kauppaa keskenämme. Niin ja niin paljosta jauhoja ja siirappia annat sinä minulle laatikollisen 'Tähteä' ja molemmat punttisi piipputupakkaa.'

"Ja Moosu napisi, ja kun vaihtokauppa oli tehty ja shamani mennyt, nuhteli hän minua.

"'Hullu olet sinä, oi herra, ja nyt olemme todellakin hukassa sinun mielettömyytesi takia! Neewak tulee tekemään itselleen hooch'ia, ja kun sopiva hetki on tullut, kieltää hän kansansa juomasta muuta hooch'ia kuin hänen hooch'iansa. Ja sillä tavalla joudumme me perikatoon, ja meidän tavaramme jäävät arvottomiksi ja igloomme yhtä kurjaksi ja Moosun vuode yhtä yksinäiseksi ja kylmäksi!'

"Ja minä vastasin: 'Suden ruumiin kautta vannon minä, että sinä olet hullu, ja sinun isäsi ennen sinua ja sinun lapsesi sinun jälkeesi, aina viimeiseen polveen saakka. Sinun viisautesi on pahempi tyhmyyttä, ja sinun silmäsi ovat sokeat näkemään 'affäärejä', joista minä jo olen ennen puhunut sinulle ja joista sinä et ymmärrä vähääkään. Mene, sinä tuhansien sukupolvien hullujen poika, ja juo sitä hooch'ia, jota Neewak tekee igloossaan, ja kiitä jumaliasi, että sinulla on valkoisen miehen viisaus mihin turvautua. Mene! Ja kun olet juonut, voit tulla takaisin maku vielä kielelläsi, niin että saan tietää mitä siellä tapahtuu.'

"Ja kahden päivän kuluttua tuli Neewakilta tervehdys ja pyyntö saapua hänen igloonsa. Moosu meni, mutta minä istuin yksinäni tislauslaitoksen huminan soidessa korvissani ja puhaltelin ilmaan paksuja savupilviä shamanilta saamastani tupakasta. Sillä sinä iltana kävi kauppa huonosti. Ei tullut muita kuin Angeit, eräs nuori metsästäjä, joka oli kiintynyt minuun. Myöhemmin illalla tuli Moosu takaisin. Hän voi tuskin puhua naurulta, ja hänen silmänsä loistivat riemusta.

"'Sinä olet suuri mies, oi herra!' sanoi hän. 'Sinä olet suuri mies, ja juuri sen vuoksi että sinä olet suuri, et sinä ole tuomitseva palvelijaasi Moosua siitä, että hän niin usein epäilee eikä voi aina käsittää sinun tekojasi.'

"'Mitä nyt?' kysyin minä. 'Oletko juonut itsesi humalaan? Ja nukkuvatko he nyt kaikkityyni sikeästi shamani Neewakin igloossa?'

"'Ei, he ovat vihan vimmassa, ja päällikkö Tummasook on kiertänyt peukalonsa Neewakin kurkun ympäri ja vannonut esi-isiensä luiden kautta, että hän ei enään koskaan tahdo nähdä hänen kasvojansa. Sillä katso! Minä tulin Neewakin igloon ja hänen panimonsa kiehui ja poreili, ja höyry kulki hanhenkaulan kautta aivan niinkuin sinunkin höyrysi, ja aivan niinkuin sinunkin muuttui se vedeksi, kun se tuli jään kohdalle, ja sitten tippui se pataan piipun alapäästä. Ja Neewak antoi meille juomaa, ja katso — se ei ollut ensinkään sinun juomasi kaltaista, se ei kirvellyt kieltä eikä kutittanut silmiä, vaan se oli todellakin paljasta vettä. Ja me joimme — ja joimme suunnattomasti; mutta kuitenkin istuimme siellä totisina ja sydän kylmänä. Ja Neewak oli epätoivoissaan ja hänen muotonsa synkistyi. Ja hän otti Tummasookin ja Ipsukukin erilleen muusta seurasta ja istutti heidät eteensä, ja juotti ja juotti ja juotti heitä. Ja he joivat ja joivat ja joivat, ja kuitenkin istuivat he siinä totisina ja kylminä — kunnes Tummasook viimein nousi vihastuneena ja tahtoi takaisin turkiksensa ja teensä, jotka hän oli jättänyt maksuksi. Ja Ipsukuk huusi myös vihasta heikolla äänellään. Ja koko joukko tahtoi takaisin mitä he olivat antaneet, ja siellä syntyi suuri meteli.'

"'Luuleeko tämä koiranpentu, että minä olen valas?' kysyi Tummasook, joka samassa työnsi sisäänkäytävän edessä riippuvan nahan syrjään ja seisoi kookkaana edessäni, silmäkulmat rypyssä ja kasvot vihan tummentamina. Minkävuoksi minä olen täynnä kuin kalanrakko, niin että minä olen halkeamaisillani ja tuskin voin kulkea painon vuoksi, joka on sisässäni? Lalah! Minä olen juonut enemmän kuin koskaan ennen, ja kuitenkin ovat silmäni kirkkaat, polveni tukevat ja käteni vakaa.'

"'Shamani ei voi laittaa meitä nukkumaan jumalien kanssa', valitti kansa, joka nyt myöskin virtasi meidän luoksemme, 'se käy päinsä ainoastaan sinun igloossasi.'

"Ja minä nauroin partaani, antaessani hooch'ini kiertää ympäri ja vieraiden käydessä iloisiksi. Sillä jauhoihin, jotka olin myynyt Neewakille, olin sekoittanut hyvän joukon soodaa, jota olin saanut Ipsukuk-naiselta. Ja kuinka olisi hänen juomansa voinut hapata, kun sooda piti sen tuoreena? Eli hänen hooch'insa tulla hooch'iksi, kun se ei alkanut käydä?

"Tämän jälkeen virtasi meille taas tavaraa ilman minkäänlaista estettä eli keskeytystä. Turkiksia oli meillä joukottain, naisten valmistamia käsitöitä, kaikki päällikön tee, ja lihaa loppumattomiin. Eräänä päivänä jutteli Moosu minulle erityiseksi mielenylennykseksi kertomuksen 'Josef Egyptissä' — surkeasti vääristeltynä — mutta tästä sain erään ajatuksen ja pian oli puoli heimoa rakentamassa minulle suuria varastohuoneita. Ja kaikesta riistasta, mikä saatiin, sain minä parhaimman osan ja panin sen varastooni. Eikä Moosukaan ollut toimettomana. Hän teki itselleen kortit tuohesta ja opetti Neewakin pelaamaan nakkia. Hän sai myöskin Tukeliketan isän ottamaan peliin osaa. Ja niin otti hän eräänä päivänä tytön vaimokseen, ja seuraavana päivänä muutti hän shamanin taloon, joka oli kylän kaunein. Neewakin häviö oli perinpohjainen, sillä hän menetti kaikki mitä hän omisti, mursunnahasta tehdyt rumpunsa, loihtukapistuksensa — kaikkityyni. Ja viimein joutui hän halonhakkaajaksi ja vedenkantajaksi ja sai totella Moosun pienintäkin viittausta. Ja Moosu — hän korotti itsensä shamaniksi, eli ylipapiksi, ja hämärän raamatuntuntemuksensa perusteella sääsi hän uusia jumalia ja teki loihtuja niiden alttarien edessä.

"Ja minä olin hyvin tyytyväinen siihen, sillä minä näin edulliseksi, että kirkko ja valtio kävisivät käsikädessä, ja minulla oli mielessä eräitä viimemainittua laitosta koskevia suunnitelmia. Tapahtumat kehittyivät aivan niinkuin olin arvannutkin. Hyvää mielialaa ja hymyileviä kasvoja ei näkynyt kylässä kauemmin. Rähistiin ja tapeltiin ja mielet olivat kiihdyksissä yötä päivää. Lyötiin korttia, ja metsästäjät alkoivat pelata keskenään. Tummasook pieksi vaimoaan aivan hirveästi, ja vaimon veli asettui häntä vastustamaan ja löi häntä mursunhampaalla, niin että hän huusi täyttä kurkkua keskellä yötä ja joutui kansan pilkan esineeksi. Asiain näin ollen tuli metsästys laiminlyödyksi, ja maahan tuli nälänhätä. Yöt olivat pitkiä ja pimeitä, ja ilman lihaa ei voitu saada hooch'ia. Väestö nurisi päällikköään vastaan. Juuri siihen olin tähdännytkin, ja kun he olivat oikein perinpohjin nälkiintyneet ja tyytymättömiä, kutsuin koko kylän kokoon ja pidin suuremmoisen puheen, esiinnyin kuin patriarkka ja ravitsin nälkäisiä. Moosu puhui myöskin ja tämän puheen sekä sen perusteella mitä olin tehnyt, valittiin minut hallitsijaksi. Moosu, jolla oli herran korva, ja joka julisti hänen tuomionsa, voiteli minut valaanrasvalla, ja hän teki sen liian perusteellisesti, koska hänellä ei ollut mitään käsitystä sellaisesta juhlamenosta. Ja molemmat jaoimme kansalle uuden opin kuninkaan jumalallisista oikeuksista. Tarjottiin hooch'ia ja juhlittiin perinpohjin, ja he taipuivat mielellään uuteen järjestykseen.

"Siinä kuulette, oi mies, että minä olen ollut ylhäisessä asemassa ja kantanut purppuraa ja hallinnut kansaa. Ja minä voisin olla vieläkin kuningas, jos vaan tupakka olisi riittänyt kauemmin, eli jos Moosu olisi ollut enemmän narri ja vähemmän lurjus. Sillä hän iski silmänsä Esanetukiin, Tummasookin vanhempaan tyttäreen, ja minä panin vastaan.

"'Oi veli', sanoi hän, 'sinä olet nähnyt soveliaaksi puhua uusien laitosten perustamisesta tämän kansan keskuuteen, ja minä olen kuullut sinun sanojasi ja niistä viisastunut. Sinä hallitset jumalan antamalla oikeudella ja minä nain jumalan antamalla oikeudella.'

"Minä huomasin, että hän nimitti minua veljeksi, ja minä suutuin ja polin jalkaa hänelle. Mutta hän palasi takaisin kansan luo ja teki loihtuja kokonaista kolme päivää, ja koko kansa otti osaa hänen puuhiinsa. Lopuksi pyysi hän heitä kuulemaan herran ääntä, ja niin julisti hän, että moniavioisuus oli jumalallinen säädös. Mutta hän oli ovela, sillä hän sääsi, että vaimojen lukuisuuden tulisi riippua varallisuussuhteista, jotenka hän rikkauksiensa takia pääsi muita edullisempaan asemaan. Minä en voinut olla ihailematta hänen neuvokkaisuuttaan, vaikka näkyi selvästi, että menestys oli noussut hänelle päähän, niin että hän ei ennen olisi tyytyväinen, ennenkuin kaikki valta ja kaikki rikkaudet olisivat hänen käsissään. Hän tuli pöyhkeäksi ja ylpeäksi, unohti, että se olin minä, joka olin auttanut häntä saamaan sen paikan, mikä hänellä oli, ja hän alkoi valmistaa minun perikatoani.

"Mutta se oli oikein huvittavaa, sillä se kanalja sai aikaan tavallaan kehityksen tuossa alkuperäisessä yhteiskunnassa. Hooch-monopoolistani oli minulla tulot, joita minä en enään suostunut jakamaan hänen kanssansa. Hän mietti tätä jonkun aikaa, mutta sitten keksi hän viimein papillisen verotusjärjestelmän. Hän sääsi kymmenykset kansalle, piti puheen lihavista esikoisista ja sellaisesta ja esitti kaikenlaisia vääristeltyjä raamatunlauseita, joita hän oli sattunut kuulemaan, ja jotka voivat olla hänelle apuna saavuttamaan tarkoituksensa. Tämänkin kärsin minä ääneti, mutta kun hän esitti jotain sellaista joka muistutti asteettain kohoavaa tuloveroa, asetuin minä vastaan, ja minä tein sen sokeudessa, sillä sitä hän oli juuri toivonutkin. Nyt vetosi hän kansaan, ja he asettuivat hänen puolellensa, kateellisia kun olivat minun suurista rikkauksistani, ja kun heidän itsensä täytyi maksaa suuret verot. 'Minkävuoksi meidän pitäisi maksaa veroja, eikä teidän?' kysyivät he. 'Eikö se ole jumalan ääni, joka puhuu Moosun — shamanin — suun kautta?' Niin täytyi minun antaa perään. Mutta samalla kohotin minä hooch'in hintaa — ja heti oli hän valmis kohottamaan veroni.

"Niin syntyi julkitaistelu välillämme. Minä olin aina kiinnittänyt erityistä huomiota Neewakiin ja Tummasookiin heidän perinnäisten oikeuksiensa takia, mutta Moosu syrjäytti minut perustamalla pappissäädyn ja antamalla heille siinä ylhäiset asemat. Kysymys vallasta oli joutunut hänen ratkaistavakseen, ja hän ratkaisi sen niinkuin se usein ennenkin on ratkaistu. Erehdykseni oli se, että minun olisi pitänyt ruveta shamaniksi ja hänen hallitsijaksi, mutta tämän huomasin liian myöhään, ja oli sallittu, että minä vetäisin lyhemmän korren maallisen ja henkisen vallan välisessä taistelussa. Syntyi ankara riita, mutta kaikki liittyivät heti Moosuun. Kansa muisti, että Moosu oli voidellut minut kuninkaaksi, ja kaikille oli selvänä, että valtani lähde ei ollut minussa itsessäni vaan Moosussa. Ainoastaan jotkut harvat pitivät vielä minun puoltani Angeitin johdolla, Moosun taas johtaessa kansanpuoluetta. Hän levitti huhua, että minulla oli mielessä kukistaa hänet ja asettaa omat jumalani, jotka olivat mitä kelvottomimpia jumalia, hänen jumaliensa sijaan. Ja tässäkin kohden ehti se viekas kelju ennen minua, sillä sen olin juuri aikonutkin tehdä — ajattelin luopua kuninkuudesta, ymmärrättekö, ja taistella henkisyyttä vastaan henkisillä aseilla. Mutta hän peloitti kansaa minun jumalieni kelvottomuudella ja pahuudella — varsinkin mustasi hän erään, jota hän nimitti 'Biz-e-Nassiksi' — ja siten tappoi hän suunnitelmani jo kapaloonsa. Tapahtui, että Tummasookin nuorempi tytär Kluktu oli voittanut suosioni, ja minä hänen. Minä käännyin isän puoleen, mutta entinen hallitsija epäsi pyyntöni hyvin jyrkästi — sittenkun olin maksanut tytöstä hinnan — ja hän selitti, että tyttö oli aiottu Moosulle. Tämä meni jo liian pitkälle, ja minä olin aikeissa mennä hänen igloonsa ja tappaa hänet aseettomin käsin. Mutta sitten muistin, että tupakka oli loppumaisillaan, ja minä palasin nauraen kotiini. Seuraavana päivänä manasi Moosu taas ja hän vääristi kertomuksen leivästä ja kalasta siten, että siitä tuli ennustus, ja minä voin lukea rivien välistä, että hän tähtäsi suuria lihavarastoja aitoissani. Kansa luki myös rivien välistä, ja koska Moosu ei kehottanut heitä menemään metsälle, pysyivät he kotona, ja ainoastaan jokunen peura ja karhu kaadettiin ja kuljetettiin kotia.

"Mutta minulla oli salaiset tuumani, sitten kun olin huomannut, että ei ainoastaan tupakka, vaan myöskin jauhot ja siirappi alkoivat loppua. Muuten tunsin velvollisuudekseni pitää yllä kunnioitusta valkoisen miehen viisautta kohtaan ja laittaa kiusallisia huolia Moosulle, joka oli tullut tavattoman pöyhkeäksi siitä vallasta, minkä olin hänelle antanut. Sinä yönä menin liha-aittoihini ja siellä oli minulla paljon puuhaa. Seuraavana päivänä olivat kaikki kylän koirat huomattavan kylläisiä. Ei kukaan epäillyt mitään, ja minä puuhasin yhtä innokkaasti joka yö — ja koirat tulivat yhä lihavemmiksi, ja kansa yhä laihemmaksi. He nurisivat ja pyysivät, että ennustus täyttyisi, mutta Moosu rauhoitti heitä ja odotti, että heidän nälkänsä tulisi vieläkin kovemmaksi. Ja aivan viimeiseen saakka ei hänellä ollut vähintäkään aavistusta heille tekemästäni kepposesta — tarkotan tyhjiä aittoja.

"Kun kaikki oli valmisna, lähetin Angeitin ja ne muutamat harvat uskottuni, joita olin salaisuudessa ravinnut, kutsumaan kansaa kokoon. Ja heimo kokoontui laajalle, kovaksi tallatulle paikalle asuntoni sisäänkäytävän eteen. Moosu oli myöskin läsnä ja seisoi piirin sisäreunassa vastapäätä minua, vakuutettuna että minulla oli tekeillä joku uusi suunnitelma ja valmisna kukistamaan minut ensimmäisellä sopivalla hetkellä. Minä nousin ja tervehdin häntä kaikkien läsnäolijoiden edessä. 'Oi Moosu, sinä herran siunattu', alotin minä, 'epäilemättä on se herättänyt sinussa ihmettelyä, että minä olen kutsunut kansan kokoon. Ja epäilemättä olet sinä, monien mielettömyyksieni takia, vakuutettu minun tekevän itseni syypääksi kiivaisiin sanoihin ja ajattelemattomiin tekoihin. Mutta ei — ei niin. Sanotaan, että jos jumalat tahtovat jonkun turmiota, tekevät he hänet ensin mielipuoleksi. Ja se olen todellakin ollut. Minä olen asettunut sinun tahtoasi vastaan ja pilkannut valtaasi ja tehnyt paljon pahaa ja kevytmielisiä tekoja. Ja senvuoksi ojensi minua viime yönä ilmestys, ja minä opin näkemään jumalattoman elintapani. Ja sinä, oi Moosu, näyttäydyit minulle loistavana tähtenä, ja sinun otsallasi liekehti tuli ja sydämmessäni tunsin suuruutesi. Minulle selvisi kaikki. Tiesin, että sinulla on jumalan korva käytettävissäsi, ja että se kuulee silloin kun sinä puhut. Ja minä muistan, että aina kun olen tehnyt jonkun hyvän työn, niin olen tehnyt sen jumalan ja Moosun armosta.'

"'Niin lapseni', huudahdin minä, samalla kun käännyin kansan puoleen, 'minkä oikein olen tehnyt ja mitä hyvää olen tehnyt, on se kaikki johtunut Moosun neuvosta. Niin kauan kun kuuntelin häntä, meni kaikki hyvin, sitten kun suljin korvani häneltä ja menettelin omien järjettömien päähänpistojeni mukaan, on kaikki käynyt hullusti. Hänen neuvostaan kokosin minä lihaa varastoon voidakseni ruokkia nälkäisiä vaikeina aikoina. Hänen suosiostaan korotettiin minut hallitsijaksi. Ja miten olen hoitanut virkaani? Suokaa minun sanoa se teille. Minä en ole tehnyt yhtään mitään. Pääni oli pyörällä vallasta, minä pidin itseäni Moosua mahtavampana — ja katsokaa, minulle on käynyt huonosti. Minä olen hallinnut typerästi, ja jumalat ovat vihastuneet. Katsokaa, te olette nälän piinaamia, äitien rinnoissa ei ole tippaakaan maitoa, ja pikkulapset itkevät koko pitkät yöt läpeensä. Ja minä, joka olen paaduttanut sydämeni Moosua vastaan, en tiedä mitä tehdä, eli miten voitaisiin hankkia ravintoa.'

"Ja nytkös he alkoivat nyökytellä ja naureskella, ja he kokoontuivat ryhmiin, ja minä tiesin, että he kuiskuttelivat toisilleen leivästä ja kalasta. Minä jatkoin nopeasti:

"'Näin tulin huomaamaan oman tyhmyyteni ja Moosun viisauden, oman kelvottomuuteni ja Moosun kelvollisuuden. Ja koska en enään ole mielipuoli, tunnustan kaikki ja tahdon sovittaa tekemäni pahan, Minä loin jumalattomuudessani silmäni Kluktuun ja katso, hän oli aiottu Moosulle. Hän kuuluu kuitenkin minulle, sillä enkö ole antanut Tummasookille ne tavarat, jotka hän hänestä vaati? Mutta minä olen arvoton saamaan hänet, ja hän voi lähteä isänsä igloosta Moosun luo. Voiko kuu valaista kun aurinko paistaa? Muutoin saa Tummasook pitää ne tavarat, jotka annoin hänelle tytöstä, ja Kluktu tulee olemaan vapaa lahja Moosulle, jonka jumala on määrännyt hänen lailliseksi herrakseen.

"Ja sitten vielä! Koska minä olen käyttänyt omaisuuttani väärin ja teitä sortaakseni, oi lapseni, lahjotan minä kerosikannun ja hanhenkaulan ja pyssynpiipun ja kuparikattilan Moosulle. Ja koska en voi enään hankkia itselleni mitään omaisuutta, täytyy teidän mennä hänen luoksensa, silloin kun haluatte hooch'ia, ja hän virkistää teitä liikoja kiskomatta. Sillä hän on suuri mies, ja itse jumala puhuu hänen suunsa kautta. Kuulkaahan vielä edelleen — sydämeni on pehmentynyt, ja minä kadun mielettömyyttäni. Minä, joka olen hullu ja hullujen poika — minä, joka olen pahan jumalan Biz-e-Nassin orja — minä, joka tiedän teidän vatsanne tyhjiksi, mutta en tiedä, millä ne voitaisiin täyttää — minkä vuoksi minä olisin hallitsijana ja ohjaisin hallitusta sinun turmioksesi? Minkä vuoksi tekisin tämän, joka ei ole oikein? Mutta Moosu, hän joka on viisaampi kaikkia muita ihmisiä, hän on luotu ohjaamaan lempeällä ja oikeamielisellä kädellä. Ja kaiken sen perusteella, mitä nyt olen esittänyt luovun minä kuninkuudestani ja jätän sen Moosulle — ainoalle, joka tietää, kuinka te voitte saada ravintoa nyt, kun mitään lihaa ei maassa löydy.

"Nyt seurasi valtavat käsientaputukset ja kansa huusi 'Kloshe! Kloshe! mikä merkitsee samaa kuin 'Hyvä! Hyvä!' Minä olin huomannut ihmettelyä ja levottomuutta Moosun katseessa, sillä hän ei voinut käsittää yhtään mitään kaikesta tästä, ja hän pelkäsi valkosen miehen viisautta. Minä olin kaikessa tehnyt hänen mielikseen ja vieläpä myöntynyt sellaiseenkin, jota hän ei ollut osannut toivoakaan. Ja seisoessani siinä nyt, itse ryöstettyäni itseltäni kaiken vallan, tiesi hän, että hetki ei ollut otollinen usuttaa kansaa minua vastaan.

"Ennenkuin he hajausivat ilmoitin minä, että tislauslaitos todellakin tulisi kuulumaan Moosulle, mutta kaikki hooch, mitä minulla oli, olisi kansan. Moosu koetti vastustaa tätä, sillä ennen emme olleet antaneet useampien kuin muutamien juopua yhtäaikaa. Mutta kansa huusi taas 'Kloshe! Kloshe!' ja oveni edessä syntyi tavaton mässääminen. Kun nyt juoma nousi heille päähän ja he alkoivat tulistua, neuvottelin minä Angeitin ja niiden harvojen kanssa, jotka olivat pysyneet minulle uskollisina. Minä määräsin kullekin tehtävänsä ja neuvoin, mitä heidän piti sanoman. Sitten menin erästä takatietä metsään paikalle, missä kaksi hyvin kuormitettua rekeä, kohtalaisesti ruokittujen koirien vetäminä, odotti minua. Kevät lähestyi, huomaattekos, ja hanki kantoi, joten oli paras aika lähteä matkalle itään päin. Ja sitten oli tupakkakin kaikki. Siellä metsässä istuskelin minä ja odottelin, sillä minulla ei ollut mitään pelättävää. Jos he aikoivat ajaa takaa minua, niin olivat heidän koiransa liian lihavat ja he itse liian laihat voidakseen saavuttaa minut. Sitäpaitsi otaksuin minä, että koko esiintyminen päättyisi tavalla, jota varten minä olin tehnyt oivallisia valmistuksia.

"Ensin tuli eräs miehistäni juosten, ja hänen perässään toinen. 'Oi herra', huusi ensin tullut läähättäen, 'kylässä vallitsee suuri hämmennys, ja kaikki ovat pyörällä päästään. Kaikkityyni ovat he juoneet itsensä humalaan, ja toiset jännittävät jousiaan, ja toiset vaihtavat kiukkuisia sanoja. Ei koskaan ole siellä ollut vielä sellaista meteliä.'

"Ja toinen sanoi: 'Minä olen tehnyt niinkuin olet käskenyt, oi herra — olen kuiskutellut kavalia sanoja kansalle ja muistuttanut kuinka ennen muinoin asiat olivat. Ipsukus-nainen valittaa ääneen köyhyyttään ja itkee rikkauksia, jotka ennen kuuluivat hänelle. Ja Tummasook luulee tulleensa uudestaan hallitsijaksi, ja kansaa kalvaa nälkä ja he ryntäävät sinne ja tänne.'

"Ja kolmas: Neewak on kukistanut Moosun alttarit ja tekee loihtuja vanhojen, muinoin kunnioitettujen jumalien alttareilla. Ja koko kansa muistaa hyvän ravinnon, joka ennen kulki heidän kurkuistaan, mutta jota he eivät nyt enään saa. Ja ensin tappeli Esanetuk, joka oli sick tumtum, Kluktun kanssa, ja siitä syntyi aika metakka. Sen jälkeen tappelivat he molemmat — koska he olivat saman äidin tyttäriä — Tukeliketan kanssa. Minkä jälkeen he kaikki ryntäsivät tuulispään tavoin Moosun kimppuun, niin että hänen täytyi juosta pakoon igloostaan, ja kansa teki hänestä pilkkaa. Sillä miestä, joka ei voi pitää kurissa vaimojaan, pidetään narrina.'

"Sitten tuli Angeit. 'Suureen pulaan on Moosu joutunut, oi herra, sillä minä olen kuiskutellut kansalle kaiken mitä olen osannut, kunnes ne viimein lähtivät hänen luoksensa ja sanoivat, että heillä oli nälkä ja tahtoivat, että ennustus täyttyisi. Ja he huusivat kovasti: 'Iltwillie! Iltwillie' (Lihaa.) Moosu käski vihan ja hooch'in kiihottamat vaimonsa tukkimaan suunsa — ja niin vei hän koko heimon suorinta tietä sinun aitoillesi. Hän käski miesten avata ovet ja syömään itsensä kylläisiksi. Mutta katso — aitat olivat tyhjät! He seisoivat siinä mykkinä, kansa oli kauhun lyömänä, ja keskellä tätä syvää hiljaisuutta korotin minä ääneni. 'Oi Moosu, missä ovat lihat? Me tiedämme, että siellä on ollut lihaa. Emmekö ole ajaneet otuksia ja kuljettaneet ne tänne metsästyksen loputtua. Ja on mahdotonta otaksua, että yksi mies olisi yksin jaksanut syödä ne suuhunsa. Ja me emme ole nähneet eläinten nahkoja emmekä karvoja. Mihin ovat lihat joutuneet, oi Moosu? Sinullahan on jumalan korva. Missä ovat lihat?'

"Ja kansa huusi: 'Sinulla on jumalan korva. Missä ovat lihat?' Ja kauhuissaan tunkeutuivat he yhteen pelosta vapisten. Silloin lähdin minä kiertämään heidän joukossaan ja puhuin vavisten käsittämättömistä asioista — hengistä, jotka tulevat ja lähtevät ja saavat aikaan vahinkoa — kunnes he kaikki kirkuivat kauhuissaan ja painautuivat toinen toisiansa vasten, aivankuin pienet lapset, kun he pelkäävät pimeätä. Neewak puhui ja syytti siitä onnettomuudesta, joka oli kohdannut heitä, Moosua. Kun hän oli lopettanut, syntyi siellä hirvittävä meteli, ja he ottivat jousensa käsille, ja mursunhampaat, ja nuijat, ja kiviä rantaäyräältä. Mutta Moosu riensi kotiinsa, ja koska hän ei ollut juonut hooch'ia eivät he voineet saada häntä kiinni, vaan hoippuroivat sikin sokin ja pääsivät hitaasti eteenpäin. Vielä tällä hetkellä ulvovat he hänen igloonsa ulkopuolella, ja hänen vaimonsa riehuvat siellä sisäpuolella, ja hän ei voi saada ääntänsä kuuluville heidän rähinältään ja huudoltaan.'

"'Sinä olet toimittanut asiasi hyvin, Angeit', sanoin minä ja käskin sitten: 'Mene nyt, ja ota tämä tyhjä reki ja laihat koirat ja aja ripeästi Moosun igloolle. Ja ennenkuin kansa, joka on juovuksissa, ehtii huomata mitään, heität sinä hänet rekeen ja tuot hänet tänne minun luokseni.'

"Minä odotin hänen takaisin tuloaan, ja sillä aikaa annoin hyviä neuvoja toisille liittolaisilleni. Kun reki tuli takaisin, oli Moosu mukana, ja minä huomasin naarmuista hänen kasvoissaan, että hänen vaimoväkensä oli pitänyt hänestä hyvää huolta. Mutta hän hoippui reestä alas ja lankesi jalkoihini lumeen ja huusi: 'Oi herra, sinä annat aivan varmaan anteeksi palvelijallesi Moosulle kaiken sen pahan, minkä hän on tehnyt! Sinä olet suuri mies! Varmasti annat sinä anteeksi!'

"'Kutsu minua 'veljeksi' — kutsu minua 'veljeksi', oikasin minä, samalla kun nostin hänet jaloilleen mokkasiinieni kärellä. 'Tahdotko totella minua tästä lähtien?'

"'Kyllä herra', vikisi hän, 'ijäti'.

"'Paneudu sitten poikkipuolin reen yli.' Minä otin koirapiiskan käteeni. 'Ja käännä kasvosi lunta vasten. Ja reipastuppas nyt, sillä tänään matkustamme itään käsin.' Ja kun hän oli kunnollisesti sidottu kiinni, annoin hänelle lyönnin lyönnin perästä, ja joka iskulla luettelin minä ne vääryydet, jotka hän oli tehnyt minulle. 'Tässä on sinulle tottelemattomuudestasi yleensä — läiskis! Ja tässä on tottelemattomuudestasi erityisissä tapauksissa — läiskis! läiskis! Tässä on sinulle Esanetukista! Ja tässä on sielusi autuudeksi! Ja tässä on armollisesta vallastasi! Ja tässä on lihavista esikoisistasi! Ja tässä ja tässä tuloverostasi ja leivästä ja kalasta! Ja tässä Kluktusta! Ja tässä jumalallisista oikeuksistasi! Ja tässä kaikesta tottelemattomuudestasi! Ja sitten lopuksi tämä, jotta sinä oppisit tästä lähtien esiintymään säädyllisesti ja ymmärtäväisesti! Lopeta nyt ulvomisesi ja nouse ylös! Pane lumikengät jalkaasi ja mene tuonne etupäähän polkemaan tietä koirille. Chook! Mushon! Matkaan!'"

Thomas Stevens hymyili hyvin tyytyväisesti itsekseen, samalla kun hän sytytti viidennen sikaarinsa ja puhalsi savurenkaan toisensa perästä ylös kattoa kohti.

"Mutta miten kävi Tattaratin kansan?" kysyin minä. "Eikö ollut julmaa jättää heidät riutumaan nälkään?"

Ja hän vastasi nauraen, parin savurenkaan välillä: "Jäihän heille lihotetut koirat!"

Uskollisuus.

"Minä sanon mitä teemme — me annamme noppien ratkaista sen."

"Sama minulle on", sanoi toinen ja kääntyi samassa indiaanin puoleen, joka oli panemaisillaan lumikenkiä majan nurkkaan. "Kuuleppas, Billebedam, oleppas niin kiltti ja mene Olesonin majaan ja sano hänelle, että me haluaisimme lainata hänen noppalaatikkoaan."

Tämä äkillinen pyyntö keskellä neuvotteluja palkoista, polttopuista ja ruokavaroista hämmästytti Billebedamia. Sitäpaitsi oli vielä varhainen päivä, eikä hän ollut koskaan nähnyt Pentfieldin ja Hutchinsonin tapaisten valkoisten miesten askaroivan korttien ja noppien kanssa ennen päivän työn loputtua. Mutta hänen kasvoillaan oli järkähtämättömän välinpitämätön leima, joka on ominaista Yukonindiaanille, ja hän pani kintaat käsiinsä ja läksi.

Vaikka kello oli kahdeksan, oli ulkona vielä pimeä, ja majaa valaisi tyhjään whiskypulloon pistetty talikynttilä. Se seisoi honkalaudoista tehdyllä pöydällä sikin sokin olevien likaisten tina-astioiden keskellä. Lukemattomista kynttilöistä oli tippunut talia pitkin korkeaa pullonkaulaa ja hyytynyt siihen pienoiseksi jäätiköksi. Pieni huone, joka täytti koko majan, oli ahdettu yhtä täyteen romua kuin pöytäkin, ja sen yhdessä nurkassa oli pari makuusijaa, toinen toisensa yläpuolella, joista peitteet riippuivat alas, samassa asennossa mihin miehet olivat heittäneet ne noustessaan ylös.

Lawrence Pentfield ja Corry Hutchinson olivat miljoonanomistajia, vaikka he eivät siltä näyttäneet. Mitään tavatonta ei heissä huomannut; missä paikassa Michigania tahansa olisivat he menneet parista oivallisesta tukkipojasta. Mutta ulkona pimeässä, missä ammotti aukko maassa, oli monta miestä nostamassa ylös soraa ja lokaa ja kultaa aukon pohjasta, ja muutamilla oli viisitoista dollaria päivältä siitä, että he kaapivat sitä irti kallionkolosta. Joka päivä kaivettiin kultaa tuhansien dollarien arvosta ja nostettiin ylös maanpinnalle, ja kaikkityyni kuului Pentfieldille ja Hutchinsonille, jotka luettiin Bonanzan rikkaimpien miesten joukkoon.

Pentfield keskeytti hiljaisuuden, joka seurasi Billebedamin poistumista, latomalla likaiset lautaset ja vadit päällekkäin ja sitten rummuttamalla tyhjälle paikalle rystysillään. Hutchinson niisti savuavaa kynttilää ja hieroi ajatuksissaan kynttilän sydämestä lähtenyttä nokea peukalon ja etusormen välissä.

"Ajatteleppas — minä toivon, että voisimme matkustaa kumpainenkin!" huudahti hän äkkiä. "Silloin olisi kaikki selvää."

"Jollet sinä olisi niin vietävän itsepäinen, niin selviäisi se joka tapauksessa. Sinulla ei ole muuta tekemistä kuin lähteä. Minä pidän täällä huolen kaikesta sillä aikaa, ja seuraavana vuonna voin minä lähteä matkalle."

"Minkävuoksi minä matkustaisin? Minulla ei ole ketään, joka odottaa minua…"

"Omaisesi", keskeytti Pentfield kiivaasti.

"Mutta niitähän on sinullakin", keskeytti Hutchinson. "Tyttö, tarkotan — senhän tiedät."

Pentfield kohautti olkapäitään juron näköisenä. "Hän voi kyllä odottaa, minun mielestäni."

"Mutta hän on odottanut nyt kaksi vuotta."

"Ja yksi vuosi lisää ei tee häntä niin vanhaksi, että häntä ei voisi tuntea."

"Siitä tulisi kokonaista kolme vuotta. Ajatteleppas sitä, vanha poika — kolme vuotta tässä kolkassa maailmaa, täällä kadotukseen tuomittujen kaatopaikalla!" Hutchinson kohotti käsivarttaan ja päästi melkein äänekkään valituksen.

Hän oli useampia vuosia nuorempi toveriaan, ainoastaan kahdenkymmenenkuuden vuoden vanha, ja hänen kasvoillaan oli sellainen ikävän ilme, jonka huomaa niissä, jotka turhaan ovat ikävöineet asioita, jotka ovat olleet heiltä kauan kielletyt. Sama ilme oli Pentfieldin kasvoilla, ja hänen valituksensa ilmeni selvästi olkapäiden kohautuksessa.

"Minä uneksin viime yönä, että olin Zindkand'illa", sanoi hän. "Musiikki soi, lasit kilisivät, naiset naureskelivat, ja minä tilasin munia — niin, munia, sir — paistettuja ja käristettyjä ja sipullettuja munia, valmistettuna kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja minä nielin ne niin pian kun ne tarjottiin."

"Minäpä olisin tilannut sallaateja ja vihanneksia", arvosteli Hutchinson nälkäisen näköisenä, "suuren, komean retikan ja sipulia ja retiisejä — sellaisia, jotka narskuvat hampaissa kun niitä puree."

"Minä olisin kyllä tilannut sellaisia tavaroita munien jälkeen, jollen vaan olisi herännyt", vastasi Pentfield.

Hän otti lattialta huonosti viritetyn banjon käteensä ja alkoi näppäillä siitä joitakin epävarmoja säveliä. Hutchinson vavahti ja huokasi raskaasti.

"Anna olla sen!" huudahti hän äkkiä kiivaasti, kun toinen alkoi soittaa jotain iloista sävelmää. "Se tekee minut hulluksi. Minä en voi sietää sitä."

Pentfield heilautti banjon toiselle makuulavitsalle ja alkoi hyräillä.

Toinen vavahti jälleen siinä istuessaan, ja hän painoi päänsä pöytää vasten. Pentfield jatkoi yksitoikkoista rummuttamista rystysillään. Kova paukaus ovella veti hänen huomionsa puoleensa. Kuura ryömi hitaasti ovenpieliä ylös valkoisen vaipan tavoin.

Sitten syntyi hiljaisuus, ja tämä hiljaisuus ei keskeytynyt ennenkuin
Billebedam tuli ja asetti noppalaatikon pöydälle.

"Hm — hyvin kylmä ulkona", sanoi hän. "Oleson — hm — puhutteli minua ja sanoi, että — hm — Yukon on jäätynyt viime yönä."

"Kuuleppas, vanha poika!" huudahti Pentfield ja löi Hutchinsonia olkapäähän. "Se meistä, joka voittaa, voi lähteä matkalle parempaan maahan huomenaamulla varhain." Hän otti laatikon ja rämisteli iloisesti noppia. "Mitä panemme?"

"Pokeria yksinkertaisesti", vastasi Hutchinson. "Heitä sinä ensin."

Pentfield pyyhkäsi rämisten astiat pöydältä ja heitti sille kaikki viisi noppaa. Molemmat seurasivat innokkaasti niitä silmillään. Ei löytynyt yhtään samanlaista ja korkein noppa osotti viitosta.

"Stiff!" valitti Pentfield.

Pitkän miettimisen jälkeen otti Pentfield ylös kaikki viisi noppaa ja pani ne laatikkoon.

"Minä heittäisin viitosia sinun sijassasi", sanoi Hutchinson.

"Sitä sinä et tekisi — et ainakaan ennen kun olet nähnyt tämän", vastasi Pentfield samalla kun hän heitti uudelleen. Taaskaan ei ollut yhtään samanlaista, ja tällä kertaa nousi noppien arvo yhdessä jaksossa kahdesta kuuteen.

"Stiff nytkin!" valitti Pentfield. "On yhtäkaikki jos et heitäkään, Corry — sinä et voi hävitä."

Toinen keräsi nopat vastaamatta, pudisti niitä, heitti ne pöydälle ja näki, että hänkin oli heittänyt kuuden pisteen stiffin.

"Voittanut sinut joka tapauksessa, mutta minun täytyy tehdä se paremmin", sanoi hän, samalla kun hän otti neljä nappulaa heittääkseen kuutosia. "Ja tässä tulee surmanisku."

Mutta nopat osoittivat kakkosta, kolmosta, nelosta ja viitosta — siis vielä kerran stiff, eikä parempi eikä huonompi kuin Pentfieldinkään heitto.

Hutchinson huokasi.

"Ei tapahdu kertaakaan miljoonasta", sanoi hän.

"Ja tuskin yhdelle ihmiselle miljoonasta", lisäsi Pentfield, minkä jälkeen hän nopeasti kokosi nopat ja heitti. Kolme viitosta tuli näkyviin, ja pitkän harkitsemisen jälkeen sai hän neljännen viitosen toisella lyönnillä. Hutchinson näytti kadottaneen kaiken toivonsa.

Mutta ensimäisellä lyönnillään sai hän kolme kuutosta. Toisen silmät saivat epäröivän ilmeen ja toivo syttyi uudelleen hänen omiinsa. Hänellä oli yksi heitto jälellä. Yksi kuutonen vielä — ja hän saisi matkustaa jään yli suolaveden luo ja kaupunkeihin.

Hän pudisteli nappuloita laatikossa, teki yrityksen heittääkseen, mutta empi ja jatkoi niitten pudistelemista.

"Anna mennä! Anna mennä! Et kai aijo pitää niitä siinä yöhön saakka!" huudahti Pentfield kiihkeästi. Hän painoi kyntensä pöytää vasten ja nojasi itsensä raskaasti sitä vastaan, vaivoin hilliten mielenliikutustaan.

Nopat vyöryivät ulos ja ylöspäin kääntynyt kuutonen kohtasi molempien miesten silmät. He istuivat molemmat ja tuijottivat siihen. Syntyi pitkä hiljaisuus. Hutchinson heitti salavihkaa silmäyksen toveriinsa, joka näki sen ja antamatta huomata sitä työnsi huulensa ulos koettaakseen näyttää huolettomalta.

Hutchinson nauroi noustessaan ylös. Se oli hermostunutta, levotonta naurua. Tällaisessa tapauksessa oli ikävämpää voittaa kuin tapata. Hän kiersi pöydän ympäri toverinsa luo ja tämä kääntyi hitaasti häntä kohden.

"Voit olla yhtä hyvin vait, Corry! Minä tiedän kaikki, mitä aiot sanoa — että sinä mieluummin tahdot jäädä tänne ja antaa minun matkustaa, ja kaikkea sellaista — joten sinun ei tarvitse ensinkään sanoa sitä. Sinulla on omaisesi Detroitissa tervehdittävänä, ja siinähän on kylliksi. Muutoin voit sinä suorittaa minulle juuri sen, jonka olisin tehnyt, jos olisin päässyt matkustamaan."

"Ja se on…?"

Pentfield luki kysymyksen kokonaisuudessaan toverinsa silmistä, ja hän vastasi:

"Niin, juuri sen. Sinä voit tuoda hänet tänne minun luokseni. Ainoa erotus tulee olemaan, että meidät saadaan vihkiä Dawsonissa San Franciscon asemasta."

"Mutta, rakas ystävä", huomautti Hutchinson, "miten ihmeessä minä voin hänet tänne tuoda? Emmehän ole sisaruksia, ja sitten en ole koskaan edes nähnytkään häntä, minkävuoksi ei taida olla oikein sopivaa, että me matkustamme yhdessä. Luonnollisesti ei siinä milloinkaan olisi mitään pahaa — sen tiedämme kumpainenkin — mutta ajatteleppas, miltä se muista näyttäisi!"

Pentfield kirosi hiljaan — manaten "miltä se muista näyttäisi" lämpimimmille seuduille kuin Alaska.

"Ja jos sinä tahtoisit olla niin hyvä ja kuunnella, etkä niin kirotun pian ala kopeilemaan", jatkoi hänen toverinsa, "niin olet huomaava, että parasta, mitä näissä olosuhteissa voin tehdä, on antaa sinun matkustaa tänä vuonna. Eihän ole kuin yksi vuosi seuraavaan ja silloin voin minä lähteä."

Pentfield pudisti päätään, vaikka hän selvästi taisteli kiusauksen kanssa.

"Ei käy päinsä, Corry — hyvä veli! Minä kiitän sinua ystävällisyydestäsi ja kaikesta tästä, mutta se ei käy päinsä. Minä häpeisin joka kerta ajatellessani, kuinka sinä orjailisit täällä minun sijassani."

Eräs ajatus näytti äkkiä heräävän hänessä. Hän alkoi etsiä makuukomerostaan, penkoi innoissaan kaikki nurin, ja sai lopuksi käteensä taskukirjan ja kynän, minkä jälkeen hän istui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa ripeällä ja varmalla kädellä.

"Kas tässä", sanoi hän ja antoi kirjoituksen toverilleen. "Jos sinä vaan annat tämän, niin tulee kaikki hyväksi."

Hutchinson luki ja pani paperin pois.

"Mistä tiedät, että hänen veljensä on halukas tekemään vaivaloisen matkan tänne?" kysyi hän.

"Oo, sen tekee hän kyllä minun tähteni — ja sisarensa", vastasi Pentfield. "Mutta hänhän on tottumaton sellaisiin vaivoihin, ja senvuoksi en tahtoisi uskoa tyttöä yksinään hänen huostaansa. Mutta kun sinä olet kolmantena käy matka sitävastoin helposti ja varmasti. Niin pian kun tulet perille, lähdet sinä heidän luoksensa ja valmistat häntä matkalle. Sitten matkustat itään omaistesi luo, ja kun kevät on tullut, ovat hän ja hänen veljensä valmiita seuraamaan sinua. Minä tiedän, että sinä tulet pitämään hänestä heti ensi hetkestä — ja katsohan tätä, niin tunnet hänet niin pian kun saat nähdä hänet."

Hän aukaisi kellonsa kuoren ja näytti valokuvaa, joka oli kiinnitetty sen sisäpuolelle. Corry Hutchinson tarkasteli sitä nähtävällä ihastuksella.

"Mabel on hänen nimensä", jatkoi Pentfield, "ja on kait parasta, että sanon sinulle, mitenkä osaat sinne. Niin pian kun tulet San Franciscoon, otat ajurin ja sanot: 'Ajakaa Holmesille Myrdon Avenuelle!' Minä ihmettelen todellakin, jos edes tarvitsee sanoa kadun nimeä. Ajuri tietää joka tapauksessa missä tuomari Holmes asuu. — Ja sitten", lisäsi Pentfield lyhyen vaitiolon jälkeen, "ei olisi pahitteeksi, jos hankkisit minulle muutamia pikkukapistuksia kuten — hm…"

"Joita nainut mies tarvitsee", naurahti Hutchinson.

Pentfield nyrpisti suutansa.

"Niin juuri — lautasliinoja ja pöytäliinoja, ja lakanoita ja tyynyjä, ja kaikkea sellaista. Ja sitten voisit hankkia kunnollisen pöytäkaluston. Sinä käsität, että hänen olisi vaikea tulla toimeen ilman sellaisia tavaroita. Sinä voit kuljettaa ne höyrylaivalla Behringin meren yli."

Hutchinson kannatti innokkaasti tätä ajatusta. Kaikki hänen epäilyksensä oli kadonnut, ja häntä alkoi yhä enemmän miellyttää tehtävänsä.

"Minä lupaan, Lawrence, että minä tuon tyttösi tänne oikein hienolla tavalla", sanoi hän keskustelun päätyttyä, kun he molemmat nousivat paikoiltaan. "Minä huolehdin ruuanlaitosta ja hoidan koirat, ja veljelle ei jää muuta tehtävää kuin katsoa, että hänen on hyvä olla ja tehdä se mitä minä mahdollisesti unohtaisin. Mutta minä olen unohtava mahdollisimman vähän, sen voin luvata sinulle."

Seuraavana päivänä pudisti Lawrence Pentfield hänen kättänsä jäähyväisiksi ja seisoi sitten ja katseli hänen ja koirain jälkeen, kun ne katosivat ylöspäin jääpeitteistä Yukonia matkalla suolaveden luo ja muuhun maailmaan. Sitten meni Pentfield takaisin Bonanzakaivokseensa, missä nyt oli monta kertaa ikävämpää kuin tavallisesti, ja hän katsoi päättävästi kohti lähestyvää pitkää talvea. Siellä oli paljon tekemistä, valvoa työntekijöitä ja johtaa leikkauksia, kun porattiin säännöttömiä, rikkaita malmisuonia — mutta hän ei ollut sieluineen mukana työssä. Ja samoin oli asianlaita ryhtyipä hän mihin tahansa siihen saakka, kunnes rakennuksen hirsiseinät alkoivat kohota kukkulalle kaivoksen takana. Se oli oikein iso talo, huolellisesti rakennettu ja jaettu kolmeen siistiin huoneeseen. Jokainen hirsi oli veistetty ja salvettu — kallista työtä, syystä että työmiehillä oli viisitoista dollaria päivältä. Mutta Pentfield ei pitänyt minkäänlaisia kustannuksia liian suurina, kun oli kysymyksessä Mabel Holmesin tuleva koti.

Hän joudutti innokkaasti rakennustyötä. Hänellä oli myöskin seinäalmanakka pöytänsä yläpuolella, ja hänen ensimäinen tehtävänsä joka aamu oli repäistä edellisen päivän numerolappu pois ja laskea, kuinka monta päivää mahdollisesti olisi vielä jälellä ennenkuin hänen toverinsa saapuisi alaspäin Yukonia kevätpuoleen. Muuten oli hän päättänyt, että kukaan ei saisi vielä nukkua uudessa asunnossa kukkulalla. Sen täytyy olla yhtä uuden ja käyttämättömän hänen tullessaan kuin se nytkin oli; ja kun uusi asunto oli täydellisesti valmis, pani hän riippulukon sen ovelle. Ei kukaan, häntä itseään lukuunottamatta, saanut mennä sinne sisälle, ja hänellä oli tapana istua siellä tuntikausia, minkä jälkeen hän tuli ulos kasvoillaan omituisesti säteilevä ilme ja iloinen ja lämmin loiste silmissään.

Joulukuussa sai hän Corry Hutchinsonilta kirjeen. Hän oli äskettäin tavannut Mabel Holmesin. Hän oli kaikkea mitä hänen tulikin olla tullakseen Lawrence Pentfieldin vaimoksi, kirjoitti hän. Hutchinson puhui hänestä innostunein sanoin, ja kirje sai veren kuohahtelemaan Pentfieldin suonissa. Useita kirjeitä tuli, tuhkatiheään yksi toisensa jälkeen, ja toisinaan kaksi eli kolmekin samalla kertaa, kun postinkuletus oli ollut seisahduksissa. Ja kaikissa oli sama sävy. Corry oli juuri tullut Myrdon Avenueltä, Corry oli juuri lähtemäisillään Myrdon Avenuelle; eli Corry oli Myrdon Avenuella. Ja hän viipyi yhä kauemmin ja kauemmin San Franciscossa — eikä puhunut mitään Detroitiin matkustamisesta.

Lawrence Pentfieldistä alkoi tuntua, että hänen toverinsa oleskeli liian kauan Mabel Holmesin kodissa ollakseen matkalla itään omaisiaan tervehtimään. Hämmästyksekseen huomasi hän tuntevansa tämän johdosta toisinaan jonkinlaista rauhattomuutta, ja hän olisi tullut vielä enemmän levottomaksi, jos hän ei olisi tuntenut sekä Mabelin että Corryn niin hyvin. Mabel taas kirjeissään kertoi enimmäkseen Corrysta. Muuten ilmeni niissä myöskin epäilys, joka suorastaan läheni vastahakoisuutta jään yli matkustamiseen ja vihkimiseen Dawsonissa. Pentfield kirjoitti iloisesti takaisin ja laski leikkiä hänen pelostaan, jonka hän otaksui johtuvan enemmän matkan vaivojen ja vaarojen pelosta, kuin tyttömäisestä epäröimisestä.

Mutta ikävä ja pitkä talvi pitkine odotuksineen — kahden edellisen samallaisen talven jälkeen — rasitti häntä. Työn valvominen kaivoksessa ei tuottanut enään mitään helpoitusta jokapäiväiseen yksitoikkoisuuteen, ja tammikuun loppupuolella oli hän alkanut aina vähän väliä pistäytyä Dawsonissa, missä hän jonkun hetken haihdutti ikävyyttään pelipöydän ääressä. Juuri senvuoksi, että hän saattoi uskaltaa hävitä, voitti hän, ja 'Pentfieldin onni' tuli vakinaiseksi sananparreksi faraopelaajien keskuudessa.

Tämä onni seurasi häntä helmikuun puoliväliin saakka. Kuinka kauan sitä olisi voinut kestää on mahdoton sanoa, sillä erään tapauksen jälkeen ei hän pelannut koskaan enään.

Se tapahtui ooperahuoneustossa, ja kokonaisen tunnin ajan oli
näyttänyt, että hän ei voisi panna rahoja kortille voittamatta.
Hiljaisuuden vallitessa, joka seurasi erään maksun suoritusta, virkkoi
Nick Inwood — joka piti pankkia — aivan sattumalta:

"Noo, miten voipi toverinne siellä kaukana, Pentfield?"

"Luottakaa vaan, että Corryn on hyvä olla", vastasi Pentfield, "ja sen ansaitseekin hän."

"Jokaisella on makunsa", selitti Nick Inwood nauraen, "mutta minun mielestäni naimisiin meno ei ole niinkään 'hyvä' asia."

"Naimisiin? Corry?" huudahti Pentfield epäillen, mutta samalla kertaa tavattomasti hämmästyneenä.

"Niin juuri!" sanoi Inwood. "Minä näin vihkimisen ilmoitetun San
Francisco-lehdessä, joka tuli tänne aamulla jään yli."

"Vai niin — ja kuka on hän?" kysyi Pentfield samallainen kärsivällinen ja hillitty ilme kasvoillaan kuin on silloin, kun ottaa osaa johonkin leikkiin ja koko ajan tietää, että kohta kajahtaa homeerinen nauru jonkun kustannuksella, sitten kun tämä on tullut petetyksi.

Nick Inwood veti sanomalehden taskustaan ja alkoi katsella sitä, samalla puhellen:

"En juuri varmaan muista nimeä, mutta luulen, että hänen nimensä oli
Mabel eli jotain sinnepäin — Mabel — aivan oikein, tässä se on! Mabel
Holmes, tuomari Holmesin tytär — kukahan se mahtaa olla."

Lawrence Pentfield ei muuttanut ilmettään, mutta hän ihmetteli, kuinka joku täällä kaukana Pohjoismaassa voi tietää hänen nimensä. Hän katsoi vakavasti yhtä toisensa jälkeen saadakseen selville, mikä oli tarkoituksena tällä pilalla, jota he tekivät hänestä, mutta heidän kasvonsa kuvastivat ainoastaan vilpitöntä uteliaisuutta. Sitten kääntyi hän Inwoodin puoleen ja sanoi kylmällä ja vakavalla äänellä:

"Minä uskallan lyödä viisisataa vetoa, että sitä, mitä äskettäin sanoitte, ei ole ensinkään siinä lehdessä."

Pelaajat katsoivat koomillisella hämmästyksellä häneen.

"Lorua Pentfield! Minä en halua rahojanne."

"Minä luulin sen olevan tarkoituksena", vastasi Pentfield pilkallisesti, samalla kun hän ryhtyi jälleen peliin ja pani pari noppaa.

Nick Inwoodin kasvot kävivät punaisiksi, ja ikäänkuin hän ei olisi ollut täysin varma näkemästään, luki hän hyvin tarkkaan läpi osan erästä palstaa sanomalehdestä. Sitten kääntyi hän Lawrence Pentfieldin puoleen.

"Kuulkaapas, Pentfield", sanoi hän nopeasti ja hermostuneesti, "ymmärrätte kait, että minä en voi sietää tuollaista?"

"Mitä sitten?" kysyi Pentfield kiivaasti.

"Että te soimaatte minua valehtelijaksi."

"En suinkaan", kuului vastaus. "Minä tarkoitin vaan, että te yrititte kömpelöä sukkeluutta."

"Asettakaa nopat, hyvät herrat", kehoitti se, joka antoi.

"Mutta minä sanon teille, että se on totta", pitkitti Nick Inwood itsepäisesti.

"Ja minä sanon teille, että minä panen viisisataa vetoa, että sitä ei ole tuossa lehdessä", selitti Pentfield ja heitti raskaan kultajauhepussin pöydälle.

"Olen pakoitettu, ikävä kyllä, ottamaan rahanne", kuului toisen vastaus, ja hän pisti lehden Pentfieldin käteen.

Pentfield luki, mutta hän voi tuskin uskoa omia silmiään. Päällekirjoitus kuului: "Nuori Lochnivar tuli Pohjolasta", ja sitten kun hän oli ehtinyt niin pitkälle, että nimet Mabel Holmes ja Corry Hutchinson sattuivat hänen silmiinsä, katsoi hän sanomalehden nimeä ja ilmestyspaikkaa. Se oli eräs san franciscolainen lehti.

"Rahat ovat teidän, Inwood", sanoi hän lyhyesti naurahtaen. "No, onhan se hyvä tietää, mitä edes liikekumppani hommailee maailmalla."

Hän otti sanomalehden uudelleen käteensä ja luki kirjoituksen sana sanalta, hyvin tarkkaan ja hyvin hitaasti. Hän ei voinut enään epäillä. Corry Hutchinson oli mennyt naimisiin Mabel Holmesin kanssa, se oli vastaanväittämätön tosiasia. Sanomalehti kertoi hänen olevan yhden Bonanzan rikkaimman miehen ja Lawrence Pentfieldin (jota San Franciscon seurapiirit eivät olleet vielä unohtaneet) liikekumppanin sekä mainitun herran kanssa yhdessä osakkaana useissa muissa Klondyken rikkaissa malmikaivoksissa. Kirjoituksen loppupuolelta hän luki: "Otaksutaan, että mr ja mrs Hutchinson pikaisen matkan jälkeen Detroitiin, tekevät varsinaisen häämatkansa lumoavaan Klondykeen."

"Minä tulen takaisin jälleen - säilyttäkää paikka minulle", sanoi Pentfield, samalla kun hän nousi ja otti pussinsa, joka sillä aikaa oli keventynyt viidensadan dollarin arvosta.

Hän kulki katua alaspäin ja osti erään seattlelaisen sanomalehden. Siinä oli jokseenkin samaa vaikka supistetummassa koossa. Corry ja Mabel olivat epäilemättä naimisissa. Pentfield palasi takaisin ooperahuoneustoon ja otti paikkansa pelipöydän ääressä. Hän pyysi saada pelata rajoittamattomilla nopilla.

Nick Inwood nyökäytti myöntävästi päätään sille, joka antoi. "Ajattelin juuri lähteä A.C. makasiinille, mutta luulen, että jäänkin tänne saadakseni nähdä teidän tekevän pahimpanne."

Ja sitä oli Lawrence Pentfield tehnytkin kahden tunnin mielettömän pelin aikana, sillä silloin purasi pankinpitäjä kären uudesta sikaarista ja raapasi tulitikulla tulen, samalla selittäen, että pankki oli säretty. Pentfield kokosi pussiinsa kultahiekkaa neljänkymmenentuhannen dollarin arvosta, pudisti Nick Inwoodin kättä ja selitti, että tämä oli viimeinen kerta kun hän pelasi hänen eli kenenkään muun luona.

Ei kukaan tiennyt eli voinut arvata, että hän oli loukkaantunut, ja vielä vähemmän, että hän oli loukkaantunut syvästi. Mitään muutosta hänen käytöksessään ei huomannut. Kokonaisen viikon hoiti hän työtänsä samoin kuin hän oli aina tehnyt. Sitten luki hän uutisen avioliitosta eräästä Portlandin lehdestä. Silloin kirjoitti hän eräälle ystävälle, joka otti huolehtiakseen kaivoksesta, ja hän matkusti ylöspäin Yukonia koirillaan. Hän seurasi Suolaveden tietä kunnes hän tuli White Riverille. Hän poikkesi tätä jokea ylös. Viisi päivää myöhemmin tuli hän eräälle metsästysleirille, joka kuului White Riverindiaaneille. Illalla pidettiin juhla ja Pentfield istui kunniavieraana päällikön sivulla. Seuraavana aamuna kääntyi hän paluumatkalle Yukonia kohti. Mutta hän ei matkustanut yksinään. Nuori indiaaninainen ruokki hänen koiriansa sinä iltana ja auttoi häntä pystyttämään leiriä. Lapsuudessaan oli häntä karhu pidellyt pahoin ja hän ontui hiukan. Hänen nimensä oli Lashka, ja alussa oli hän hyvin hämillään tuon ihmeellisen valkoisen miehen edessä, joka oli tullut niin äkkiä "tuntemattomasta" ja mennyt naimisiin hänen kanssansa, tuskin katsahtamattakaan häneen eli sanomatta sanaakaan… Ja nyt vei hän hänet kanssansa takaisin "tuntemattomaan".

Mutta Lashkalla oli ollut suurempi onni kuin useimmilla indiaaninaisilla, jotka menivät naimisiin valkoisten miesten kanssa kaukana Pohjoismaassa. Niin pian kuin he tulivat Dawsonin, pyhitti pappi barbaarisen avioliiton, valkoisten tavan mukaan. Ja Dawsonista, joka Lashkasta näytti ihmeelliseltä unelta, vietiin hän suoraan Bonanzakaivokselle ja sijoitettiin asumaan kukkulalla olevaan uuteen taloon.

Kymmenen päivän yleinen ihmettely, joka nyt seurasi, ei koskenut niin paljon sitä seikkaa, että Pentfield oli ottanut squawin pöytäänsä ja vuoteeseensa, mutta sitä enemmän toimitusta, jolla heidän yhteytensä laillistettiin. Juuri se, että avioliitto asianmukaisesti pyhitettiin kirkon vahvistuksella, oli asia, joka meni yli yleisen ymmärryksen. Mutta kukaan ei vaivannut Pentfieldiä kyselemällä siitä. Niin kauan kuin jonkun miehen omituisista päähänpistoista ei ole erityistä vahinkoa yhteiskunnalle, antaa yhteiskunta miehen olla rauhassa, eivätkä ne miehet, joilla oli valkoset vaimot, sulkeneet kotinsa ovea Pentfieldiltä. Vihkimismenot vaikuttivat, että hän ei joutunut squawmiesten joukkoon ja asettivat hänet kaiken siveellisen moitteen yläpuolelle, vaikka löytyi monta, jotka väittivät hänellä olevan huonon maun naisiin nähden.

Ei kuulunut yhtään kirjettä ulkomailta. Kuusi postirekeä oli hävinnyt jäljettömiin Big Salmonin luona. Muutoin tiesihän Pentfield, että Corryn ja hänen morsiamensa oli näihin aikoihin jo täytynyt lähteä pitkälle matkallensa. He olivat luonnollisesti häämatkallansa — tällä häämatkalla, josta hän oli niin usein uneksinut omalta osaltaan kahden yksitoikkoisen vuoden ajan. Hänen ylähuulensa koukistui katkeruudesta tätä ajatellessaan — mutta, paitsi että hän oli entistään ystävällisempi Lashkaa kohtaan, ei hänessä voinut huomata mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Maaliskuu oli kulunut ja huhtikuu lähestyi loppuaan, kun Lashka eräänä aamuna pyysi lupaa saada matkustaa useita peninkulmia alempana lahtea sijaitsevalle Siwash Peten mökille. Peten vaimo, joka oli kotoisin Stevart Riveriltä, oli lähettänyt sanan, että hänen pikku lapsensa voi huonosti, ja Lashka, joka oli hyvin äidillinen luonnostaan ja luuli omaavansa suurta taitoa lasten sairauksiin nähden, ei lyönyt laimin koskaan mitään tilaisuutta, jolloin hän sai hoitaa muitten naisten pienokaisia, jotka tässä suhteessa olivat häntä onnellisempia.

Pentfield valjasti koiransa ja ajoi Lashkan kanssa alaspäin Bonanzalahtea. Ilma oli keväinen. Pakkanen oli kadottanut ankaruutensa. Maa oli toisin vielä lumen peitossa, mutta juoksevan veden lorina todisti, että talvi oli hellittämäisillään rautaisen otteensa. Vesi oli syövyttänyt tien useista kohti, ja siellä ja täällä oli täytynyt tehdä uusi kiertämällä sula paikka. Juuri sellaisen paikan kohdalla, missä kaksi rekeä ei mahtunut sivuuttamaan toisiansa, kuuli Pentfield lähestyvien kellojen helinän ja hän seisautti koiransa. Uuvuksiin ajettu koiravaljakko, joka veti raskaasti kuormitettua rekeä, tuli näkyviin kapean polvekkeen takaa. Ohjaustangon vieressä käveli mies, joka hoiti sitä Pentfieldille tutulla tavalla, ja reen takana kulki kaksi naista. Hänen katseensa kääntyi takaisin ohjaustangon luona kulkevaan mieheen. Se oli Corry. Pentfield astui reestä ja odotti. Hän oli iloinen, että Lashka oli hänen seurassaan. Kohtaus ei olisi koskaan voinut sattua sopivammin, jos se olisi ollut järjestetty edeltäkäsin, tuntui hänestä. Ja odotellessaan ajatteli hän, että mitähän he tulisivat sanomaan, mitä he kykenisivät sanomaan. Mitä häneen tuli, ei hänen luonnollisesti tarvinnut sanoa yhtään mitään. Heidän asiansa oli antaa kaikki selitykset, ja hän oli valmis kuulemaan heitä.

Kun he saapuivat kohdalle, tunsi Corry hänet ja hän seisautti koirat.
Ja huudahtaen: "Halloo, vanha poika!" ojensi hän kätensä.

Pentfield pudisti sitä kylmästi ja ääneti. Sillä aikaa olivat molemmat naiset ehtineet perille ja hän huomasi, että toinen heistä oli Dora Holmes. Hän sieppasi lakin päästään, niin että sen laidat lepattivat, ja antoi hänelle kättä, minkä jälkeen hän kääntyi Mabelin puoleen. Tämä kumartui eteenpäin kauniina ja säteilevänä, mutta näytti hämmästyneeltä, kun Pentfield ojensi hänelle kätensä. Hän oli aikonut sanoa: "Kuinka voitte, mrs Hutchinson?" Mutta miten liekin, ei "mrs Hutchinson" tahtonut tulla hänen suustaan, ja kaikki mitä hän kykeni sanomaan oli: "Kuinka voitte?"

Asemassa oli niin paljon jäykkyyttä ja neuvottomuutta, kuin hän koskaan oli osannut toivoakaan. Mabelista huomasi täydellisesti sen mielenliikutuksen, minkä hän tunsi, mutta Dora, joka nähtävästi oli otettu mukaan jonkinlaiseksi rauhanrakentajattareksi, huudahti:

"Mitä ihmettä nyt, Lawrence?"

Ennenkuin hän ehti vastata, tarttui Corry häntä käsivarteen ja veti hänet syrjään.

"Kuuleppas, hyvä veli — mitä tämä merkitsee?" kysyi Corry hiljaan, luoden samalla merkitsevän katseen Lashkaan.

"Minä en juuri ymmärrä, että se voisi jollain tavoin liikuttaa sinua", vastasi Pentfield pilkallisella äänellä.

Mutta Corry kävi suoraan asiaan.

"Mitä indiaaninaisella on tekemistä sinun reessäsi? Kirotun joutavaa minulle saada selvittää tämä juttu. Toivon kuitenkin, että se selviintyy itsestään. Kuka hän on? Kenen squawi hän on?"

Nyt antoi Lawrence Pentfiled iskunsa, ja hän teki sen varmalla, rauhallisella ylpeydellä, joka jossain määrin näytti hyvittävän hänen kärsimäänsä vääryyttä.

"Hän on minun squawini", sanoi hän. "Indiaaninainen tuolla on mrs
Pentfield."

Corry Hutchinson huokasi syvään ja Pentfield kääntyi hänestä ja meni molempien naisten luo. Mabel oli suuttuneen näköinen ja näytti pysyttelevän loitolla. Pentfield pysähtyi Doran eteen ja sanoi iloisesti, aivan kuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut:

"Kuinka olette voineet matkalla? Pidittekö itsenne niin lämpiminä, että saatoitte nukkua? — Ja kuinka kesti mrs Hutchinson matkan vastukset?" kysyi hän heti sen jälkeen luoden katseensa Mabeliin.

"Oh, te herttaisin tyhmeliini", huudahti Dora samalla kun hän syleili ja ravisti häntä. "Te olette siis nähnyt sen! Minä huomasinkin, että jotakin oli ilmassa, koska te olitte niin omituisen näköinen."

"Minä — minä en ymmärrä ensinkään…" änkytti Pentfield.

"Uutinen oikaistiin sanomalehdessä seuraavana päivänä", jatkoi Dora vilkkaasti. "Meillä ei ollut aavistustakaan, että te saisitte sen käsiinne. Kaikissa muissa sanomalehdissä se oli oikein — mutta luonnollisesti oli se onneton sanomalehti ainoa, minkä voitte saada käsiinne."

"Odottakaahan hiukan! Kuinka — kuinka se olikaan?" kysyi Pentfield, ja hänen sydämensä kutistui äkkiä kokoon säikähdyksestä, sillä hänestä tuntui ikäänkuin seisoisi hän pohjattoman kuilun partaalla.

Mutta Dora jatkoi lavertelemistaan.

"Ja ajatelkaahan, kun tuli tiedoksi, että Mabel ja minä matkustamme Klondykeen, niin oli Every Other Week'issä, että kun me olemme poissa, niin tulee 'iloa' Myrdan Avenuelle, mutta tarkoitus oli luonnollisesti 'ikävää'…"

"Silloin olette…"

"Niin, se olen minä, joka olen mrs Hutchinson", jatkoi Dora, "ja niin luulitte te tietysti koko ajan, että se oli Mabel!"

"Aivan niin", sanoi Pentfield hitaasti. "Mutta nyt ymmärrän minä. Reportteri oli vaihtanut nimet… Ja Seattlessa ja Portlandissa olivat he lainanneet uutisen San Franciscolehdestä."

Hän seisoi vaiti hetkisen. Mabel oli jälleen kääntynyt häntä kohden, ja saattoi nähdä, että hänen punastuvat kasvonsa loistivat odotuksesta. Corry näytti olevan hyvin huvitettu rikkinäisistä mokkasiiniensä käristä, ja Dora heitti salaisia silmäyksiä kauempana reessä istuvan Lashkan liikkumattomiin kasvoihin. Lawrence Pentfield tuijotti suoraan eteensä kohden synkkää tulevaisuutta, missä hän näki itsensä istuvan juoksevien koirien vetämässä reessä ontuva Lashka sivullaan.

Ja sitten korotti hän äänensä ja sanoi hyvin avosydämisesti, samalla kun hän katsoi Mabelia silmiin:

"Se surettaa minua syvästi. En voinut konsanaan aavistaa mitään sellaista. Minä luulin teidän menneen naimisiin Corryn kanssa. Ja se on mrs Pentfield, joka istuu tuolla reessä."

Mabel Holmes kääntyi sisarensa puoleen niin uupuneen näköisenä, ikäänkuin koko rasittavan ja pitkän matkan aiheuttama väsymys olisi äkkiä vallannut hänet. Dora kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen. Corry Hutchinsonin huomio oli edelleenkin kiintynyt mokkasiineihin. Pentfield katsahti pikaisesti yhtä toisensa jälkeen, sitten palasi hän rekeensä.

"Emme voi jäädä tänne koko päiväksi, kun Peten pienokainen odottaa", sanoi hän Lashkalle.

Pitkä piiskansiima suhahti ilmassa, koirat ponnistivat ja reki lähti liikkeelle.

"Olin vähällä unohtaa, Corry —", huusi Pentfield takaisin, "on parasta, että otat sen vanhan asunnon. Sitä ei ole käytetty nyt viime aikoina. Minä olen rakentanut uuden kukkulalle."

Liian paljon kultaa.

Koska tämä on kertomus kullankaivajamaasta — ja todempi kertomus kuin se näyttääkään — voi melkein odottaa, että tässä puhuttaisiin huonosta onnesta. Mutta se riippuu näkökohdista. Kink Mitchellin ja Hootchinoo Billin mielipiteen mukaan, on "huono onni" liian lievä ilmaisumuoto siitä mitä tapahtui, ja että näillä molemmilla miehillä on luja vakaumus siitä asiasta, on yleisesti tunnettua Yukonin maassa.

Oli syksy 1896, kun molemmat miehet saapuivat Yukonin itäiselle rannalle ja vetivät esille Peterboroughkanootin eräästä sammalpeitteisestä vajasta. He eivät näyttäneet juuri hyväntuulisilta. Koko kesän etsittyään kultaa kärsien lukemattomia vaivoja ja suurta ravinnon puutetta, olivat he itse lopen laihtuneet ja heidän vaatteensa riekaleina. Moskiittopilvi surisi ilmassa kumpaisenkin pään ympärillä. Heidän kasvonsa olivat voidellut kokonaan tinasavella. Molemmilla oli tönkki tätä kosteata savea, ja niin pian kuin joku kohta kasvonpeitteestä kuivasi ja putosi pois, voideltiin heti uutta sijaan. Heidän äänensä olivat saaneet rämäjävän valittavan soinnun ja heidän liikkeensä osoittivat kärtyisyyttä, joka todisti häiritystä unesta ja turhasta taistelusta noita pieniä, siivekkäitä petoja vastaan.

"Nuo lurjukset tappavat minut lopuksi", sähisi Kink Mitchell, kun kanootti sysättiin rannasta virtaan.

"Kas niin, älähän hätäile nyt! Me olemme pian perillä", sanoi
Hootchinoo Bill teeskennelty iloisuus haudankaltaisessa äänessään, joka
kuulosti melkein kamalalta. "Neljässäkymmenessä minuutissa olemme Forty
Milessä ja sitten — kirottu pikku paholainen!"

Hänen toinen kätensä päästi airon ja suuntasi voimakkaan iskun hänen niskaansa, minkä jälkeen hän mitä höystetyimpiä kirouksia lasketellen voiteli uuden kerroksen savea piston saaneelle ruumiinosalle. Kink Mitchell ei ollut vähintäkään huvitettu tästä esiintymisestä. Hän käytti ainoastaan tilaisuutta voidellakseen paksumman savikerroksen omaan niskaansa.

He soutivat yli Yukonin vasemmalle rannalle ja laskivat sitten virtaa alas kevein aironvedoin, kunnes he neljänkymmenen minuutin sounnin jälkeen käänsivät veneen äkkiä vasemmalle erään luodon eteläpään ympäri. Siinä lepäsi Forty Mile äkkiä heidän edessään. Molemmat kurottausivat ylös ja tarkastelivat näkyä, joka levisi heidän silmiensä eteen. He katselivat kauan ja tarkasti, antaen veneen sillä aikaa ajautua virran mukana, ja heidän kasvonsa saivat vähitellen hämmästyksen ja ihmettelyn ilmeen. Ei ainoatakaan savua kohonnut satoihin nousevista hirsimajoista. Sieltä ei kuulunut yhtään puutahalkovan kirveen ääntä, enempää kuin sahan eli vasarankaan. Ei näkynyt koiria eikä miehiä suurten varastohuoneiden edessä. Ei yhtään höyrylaivaa ollut rannassa, ei yhtään kanoottia, ei yhtään tasapohjaista venettä, ei näkynyt minkäänlaisia aluksia. Joki oli yhtä tyhjä sellaisista kuin kaupunki näytti olevan elämästä ja liikkeestä.

"Näyttää melkein kuin enkeli Gabriel olisi puhaltanut täällä pieneen torveensa — ja sinä ja minä olisimme tulleet hiukan myöhään", huomautti Hootchinoo Bill.

Hän sanoi tämän aivan huolettomasti, ikäänkuin sellaisessa tapauksessa ei olisi mitään tavatonta eli merkillistä. Ja Kink Mitchellin vastaus tuli yhtä huolettomasti — ikäänkuin hänkään ei olisi tiennyt mistään erityisestä mielenliikutuksesta.

"Elikkä ikäänkuin he kaikki olisivat olleet baptisteja ja ottaneet alukset matkustaaksensa vesitietä", lisäsi hän.

"Isä-ukko siellä kotona oli baptisti", jatkoi Hootchinoo Bill. "Ja hän väitti aina, että se oli neljäkymmentätuhatta peninkulmaa lähempänä sitä tietä."

Siihen loppuikin heidän pilansa. He laskivat rantaan ja kiipesivät ylös korkeaa rantaäyrästä. He tunsivat epämääräistä, juhlallista pelkoa vaeltaessaan läpi autioiden katujen. Kaupunki kylpi auringonpaisteessa. Hieno tuulenhenki sai köydet lepattamaan lipputankoa vasten Caledonia Dance Hallin suljettujen porttien edessä. Moskiitot surisivat, rastaat lauloivat ja pikkulintuset hyppelivät nälkäisinä hökkelien välissä; mutta yhtään ihmistä ei näkynyt eikä ainoatakaan merkkiä ihmiselämästä.

"Olen kuolemaisillani väsymyksestä", sanoi Hootchinoo Bill, ja alensi tahtomattaan äänensä käheäksi kuiskaukseksi.

Toveri nyökäytti ainoastaan vastaukseksi; häntä ei haluttanut häiritä äänellään hiljaisuutta. He kulkea laahustivat synkkinä ja äänettöminä, kunnes he viimein hämmästyivät saadessaan nähdä avoimen oven. Oven yläpuolelle oli asetettu karkeasti maalattu kyltti, joka ulottui koko rakennuksen leveyden ja ilmoitti, että tässä oli "Monte Carlo". Oven luona tuolilla istui mies hattu vedettynä silmille paistattaen itseään. Hän oli vanha mies. Niin hyvin parta kuin hiuksetkin olivat pitkät ja valkoiset ja patriarkkaliset.

"Eikö tuo ole vanha Jim Cummings, joka samoin kuin mekin on tullut liian myöhään ylösnousemukseen?" sanoi Kink Mithell.

"Hyvin luultavaa, että hän ei ole kuullut Gabrielin puhallusta", myönsi
Hootchinoo Bill. "Halloo, Jim — herääpäs!" huusi hän heti perään.

Ukko liikkui hyvin hitaasti, vilkautti silmäänsä ja mutisi koneellisesti: "Mitä saa olla, hyvät herrat? Mitä saa olla?"

He seurasivat häntä sisään ja heittäysivät istumaan pitkän pöydän ääreen, missä muinoin oli puolella tusinalla sukkelalla tarjoilijalla täysi työ palvellessaan vieraita. Suuri huone, jonka tavallisesti täytti elämä ja liike, oli nyt hiljainen ja synkkä kuin hauta. Ei kuulunut noppien räminää eikä norsunluisten kuulien surinaa. Roulette- ja faraopöydät muistuttivat hautakiviä kanfastipeitteitensä alla. Ei yhtään hilpeätä naisääntä kuulunut viereisestä tanssisalista. Vanha Jim Cummings kuivasi lasia kihdinmurtamalla kädellään, ja Kink Mitchell piirteli nimikirjaimiaan pöydän tomuun.

"Missä ovat tytöt?" huusi Hootchinoo Bill teeskennellyllä hilpeydellä.

"Poissa", vastasi vanhus äänellä, joka oli yhtä heikko ja iäkäs kuin hän itsekin, ja yhtä vapiseva kuin hänen kätensä.

"Missä ovat Bidwell ja Barlow?"

"Poissa."

"Ja Sweetwater Charley?"

"Poissa."

"Entä hänen sisarensa?"

"Poissa hänkin."

"No, mutta tyttärenne Sally ja hänen pienokaisensa?"

"Poissa — kaikkityyni poissa." Ukko pudisti surullisesti päätänsä ja alkoi hajamielisesti käsitellä tomuisia pulloja.

"Mutta sinä suuri pyhä Antonius — mihin he ovat joutuneet?" puhkesi Kink Mitchell puhumaan, tuskin kyeten enää hillitsemään itseään. "Ette kait tarkoita, että rutto on raivonnut täällä?"

"Oo — mutta ettekö ole sitten kuulleet mitään siitä?" Vanhus nauroi hiljaa. "Hehän ovat kaikkityyni lähteneet matkalle Dawsoniin."

"Mikä se on?" kysyi Bill. "Joku lahtiko? Eli anniskelupaikka? Vai onko se joku paikkakunta?"

"Ettekö te ole koskaan kuullut puhuttavan Dawsonista?" Ukko nauroi ääneensä. "Dawsonhan on kaupunki, suurempi kuin Forty Mile — niin sir, suurempi kuin Forty Mile."

"Minä olen ollut tässä maassa seitsemän vuotta", ilmoitti Bill painolla, "ja minä otan vapauden sanoa, että en ole koskaan kuullut puhuttavan siitä citystä ennen. Halloo! Saammeko vähän lisää tätä whiskyä! Teidän uutisenne ovat tehneet minut aivan väsyneeksi, totisesti, sen ovatkin tehneet. Noo, mutta missä sijaitsee sitten tuo Dawson, josta puhutte?"

"Suurella, aukealla tasangolla lähellä Klondyken suuta", vastasi vanha
Jim. "Mutta missä olette molemmat olleet koko kesän?"

"Sen ei juuri luulisi liikuttavan teitä, missä me olemme olleet", kuului Kink Mitchellin juro vastaus. "Mutta niin paljon voin minä sanoa teille, että me olemme olleet siellä, missä on moskiittoja niin paksulta, että täytyy viskata keppi ilmaan voidakseen nähdä auringon ja saadakseen tietää mikä aika päivästä jo on. Enkö ole oikeassa, Bill?"

"Aivan oikeassa olet", sanoi Bill. "Mutta tuosta Dawsonpaikasta puhuttaessa — kuinka he ovat sinne joutuneet, Jim?"

"Sai kokonaisen unssin pannuunsa erään lahden luota, jonka nimi on
Bonanza, eivätkä he ole tulleet kalliokerrokseen vielä."

"Kuka löysi sen?"

"Carmack."

Kun toverukset kuulivat löytäjän nimen, tuijottivat he toisiinsa inhon ilme kasvoillansa. Mutta sitten nyökäyttivät he hyvin juhlallisesti.

"Siwash George", virkkoi Hootchinoo Bill halveksivasti.

"Squaw-mies", pilkkasi Kink Mitchell.

"Minä en vaan panisi mokkasiineja jalkaani vaivautuakseni sen takia, mitä hän on löytänyt", sanoi Bill.

"Sanon samaa", selitti toveri. "Mies, joka on niin hiton laiska, että ei viitsi panna tikkua ristiin! Juuri sen vuoksi lyöttäysikin hän indiaanein kanssa yhteen. Luuletteko, että hänen musta lankonsa — antakaas kun muistelen — Skookum Jim, vai mitä? luuletteko hänen olevan siellä mukana?"

Ukko Cummings nyökäytti. "Tietysti — ja vielä lisäksi — koko Forty
Mile, lukuunottamatta minua ja muutamia vaivaisia."