Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

MARTIN EDEN

Romaani

Kirj.

JACK LONDON

Otava, Helsinki, 1920

Suomentanut Ville Hynynen

Edellinen osa

I LUKU

Toinen avasi oven ja astui sisään mukanaan nuori mies, joka kömpelösti otti hatun päästään. Seuralaisen puku oli karkea ja tuoksui mereltä, ja näytti ilmeiseltä, ettei hän ollut kotonaan siinä upeassa salissa, johon oli joutunut. Kun hän ei tietänyt, mihin hattunsa panisi, hän alkoi tukkia sitä takkinsa taskuun, mutta silloin toinen otti sen häneltä. Se tapahtui tyynesti ja luontevasti, ja kömpelö nuorukainen oli kiitollinen. "Hän ymmärtää", hän ajatteli. "Hän kyllä auttaa minua selviämään tästä."

Hän asteli aivan toisen kintereillä väännellen hartioitansa ja toikkaroiden hajalla säärin, aivan kuin sileän lattian palkit olisivat nousseet ja laskeneet kuin meren mainingit. Avarat huoneet tuntuivat olevan liian ahtaat hänen hoippuvalle käynnilleen, ja hän ajatteli kauhulla, että hänen leveät hartiansa tarttuisivat oviin tai että hän tyrkkäisi matalalle uunin reunalle asetetut koristeet lattialle. Hän aivan kuin kimmahteli esineestä toiseen ja suurensi moninkertaiseksi vaaran, jota todellisuudessa ei ollut muualla kuin hänen mielikuvituksessaan. Sohvapöydälle oli ladottu korkea kasa kirjoja, ja sen ja suuren flyygelin välillä oli tilaa niin runsaasti, että puoli tusinaa olisi mahtunut kulkemaan siitä rinnan, mutta hän hiipi siitä varovasti peläten ja vavisten. Hänen jäntevät käsivartensa riippuivat velttoina sivuilla. Hän ei keksinyt, mihin panna kätensä; kun hän kiihtyneessä mielessänsä kuvitteli, että oli ollut kyynärpäällään tyrkkäämäisillään pöydällä olevaa kirjakasaa, hän kavahti kuin pelästynyt hevonen ja oli potkaista pianotuolin nurin. Hän katseli toisen miehen notkeata käyntiä edessä ja ensi kertaa elämässään hän havaitsi kulkevansa toisella tavalla kuin muut miehet. Hän tunsi äkillisen häpeänpiston povessa, että hän saattoi esiintyä niin kömpelösti. Hikihelmet kihosivat hänen otsalleen, ja hän pysähtyi kuivaamaan ahavoituneita kasvojaan nenäliinalla.

"Pysähdy nyt hetkeksi, Arthur, poikaseni", hän virkkoi koettaen leikillä verhota suunnatonta hämminkiään. "Tämä on jo sentään sinun seuralaisellesi liian paljon yhdellä kertaa. Anna minulle aikaa hengittää edes hetkinen. Sinähän tiedät, etten edes tahtonut tulla, ja tuskinpa ne sinun omaisesikaan hetipaikalla haluavat minua nähdä."

"Älä ole ollenkaan hämilläsi", kuului tyynnyttävä vastaus. "Ei sinun tarvitse ujostella meitä. Me olemme sangen vaatimatonta väkeä. Kas vain, tuollahan on kirje minulle!"

Hän astui pöydän luo, repäisi kuoren auki ja alkoi lukea kirjettä antaen siten vieraalle aikaa rauhoittua. Vieras ymmärsi hänen tarkoituksensa ja oli kiitollinen. Syntymälahjaksi hän oli saanut herkän mielen ja terävän älyn, ja vaikka pinnalla näkyi vähän, hänen mielessänsä risteilivät kuitenkin tuhannet tunteet. Hän kuivasi otsansa ja katseli ympärilleen. Kasvot olivat rauhalliset, mutta silmissä oli samanlainen ilme kuin villieläimellä, kun se vainuaa vaaraa. Tuntematon ympäröi häntä joka puolelta; levottomana hän odotti; mitä tapahtuisi. Hän ei keksinyt, mitä tekisi, ymmärsi vain, että hän käyttäytyi kuin moukka, ja kaikki mitä hänessä oli, tuntui kelvottomalta tähän ympäristöön. Hän oli arka ja äärimmilleen itserakas, ja se veitikkamainen katse, jonka toinen salaa kirjeen takaa häneen heitti, tuntui lävistävän kuin tikari hänen olemuksensa. Hän huomasi tuon katseen, mutta ei ollut siitä tietävinäänkään, sillä ainoa, jonka hän perin juurin oli oppinut, oli mielenmaltti. Mutta tikarinpisto sattui hänen ylpeyteensä. 'Hän kirosi tuloaan, mutta päätti samalla, että kun kerran oli tullut, hän tahtoi kestää kaiken. Hänen kasvojensa ilme koveni, ja katseessa välähteli taisteluhalu. Hän katseli levollisemmin ympärilleen, teki selviä havainnolta ja painoi tämän kauniin huoneen sisustuksen yksityiskohdat tarkasti mieleensä. Hänen silmänsä olivat terävät, eikä mikään jäänyt huomaamatta, ja kuta kauemmin hänen katseensa joi tästä kauneuden lähteestä, sitä tarkemmin häipyi uhma hänen kasvoiltaan ja sijalle ilmestyi lämmin innostus. Hän oli altis kauneuden vaikutukselle, ja täällä sitä oli runsaasti nähtävänä.

Muuan öljymaalaus kiinnitti hänen mieltänsä. Mahtava aalto vyöryi pirstoutuen yli kalliokielekkeen, raskaat myrskypilvet peittivät taivaan, ja edempänä aallokossa purjeet pingoittuneina luovi luotsialus kohden ilta-auringossa rusottavaa myrskyistä taivaanrantaa. Alus oli kallistunut niin, että kannelta saattoi erottaa kaikki yksityiskohdat. Siinä oli kauneutta, ja se vangitsi hänet kokonaan. Hän unohti kömpelön käyntinsä ja asteli lähemmäksi taulua, aivan lähelle. Silloin häipyi kokonaan kankaan kauneus. Hänen kasvojensa ilme kuvasti hänen hämmästystään. Hän tuijotti taulua, mutta näki vain huolimattomasti läiskittyjä värilänttejä, ja siksi hän vetäytyi takaisin. Samana hetkenä kauneus palasi takaisin kankaalle. "Pilakuva", hän ajatteli kääntäen katseensa taulusta, mutta kesken niiden lukemattomien vaikutelmien, jotka valtasivat hänen mielensä, hänellä oli aikaa ihmetellä, että niin paljon kauneutta oli tuhlattu pelkkään pilaan. Hän ei tuntenut maalaustaidetta. Hän oli kasvanut sellaisissa oloissa, joissa värit ja ääriviivat esiintyvät pettämättöminä, katselipa niitä läheltä tai kaukaa. Hän oli kyllä nähnyt öljymaalauksia näyteikkunoissa, mutta ikkunoiden lasit olivat estäneet häntä työntämästä kiihkeitä silmiään liian lähelle.

Hän katsahti ystäväänsä, joka yhä luki kirjettä, ja tarkasteli pöydällä olevia kirjoja. Hänen silmiinsä ilmestyi äkkiä kiihkeä halu ja kaipaus, kuten nälkäisen katseeseen, kun hän näkee herkullisen aterian. Vaistomaisesti hän vilkaisi oikealle ja vasemmalle, astui pöydän luo, jossa melkein hellästi tarttui kirjoihin. Hän tavaili kirjojen ja tekijäin nimiä, luki rivin sieltä, toisen täältä hyväillen teoksia sekä katsein että käsin, kunnes äkkiä silmään sattui kirja, jonka hän oli ennen lukenut. Muuten kirjat yhtä hyvin kuin niiden tekijätkin olivat hänelle ventovieraita. Hän valitsi erään Swinburnen teoksen, jota alkoi lukea kasvot hehkuen ja unohtaen, missä oli. Kahdesti hän sulki kirjan pitäen kuitenkin etusormeansa välissä lukeakseen tekijän nimen. Swinburne! Sen nimen hän tahtoi pitää mielessään. Tuolla miehellä oli silmät, ja hän oli varmaan nähnyt värejä, joita osasi selittää. Mutta kuka oli Swinburne? Oliko hän kuollut jo sata vuotta sitten, kuten useimmat muut runoilijat? Vai elikö hän vielä ja kirjoitti? Hän katsoi nimilehteä. Kas niin, hän on kirjoittanut muitakin teoksia. Mikäpä siinä, huomenna hän menee kirjastoon ja koettaa lainata sieltä jonkin Swinburnen teoksen. Hän alkoi lukea edelleen ja unohti kaiken muun. Hän ei huomannut sitäkään, että nuori nainen oli tullut huoneeseen. Hän tajusi sen vasta, kun kuuli Arthurin äänen:

"Ruth, tässä on herra Eden."

Hän sulki kirjan jättäen etusormensa väliin, mutta ennen kuin hän ehti kääntyä, valtasi hänet uusi ihmeellinen tunne, jota kuitenkaan ei ollut herättänyt tyttö, vaan hänen veljensä sanat. Hänen jäntevässä ruumiissaan piili runsas määrä värisevää tunteellisuutta. Pieninkin ulkonainen tapaus, joka koski hänen herkkään mieleensä, sai hänen ajatuksensa, tunteensa ja innostuksensa leimahtamaan liekkiin. Lakkaamatta hänen mielikuvituksensa oli äärimmilleen jännittynyt, ja pienimmätkin seikat herättivät joko mieltymystä tai vastenmielisyyttä. "Herra Eden" oli nyt saanut hänen mielensä kuohuksiin; olihan hänen nimensä ollut "Eden" tai "Martin Eden" tai pelkkä "Martin" koko hänen ikänsä. Ja "herra"! Se oli lausuttu luonnollisesti vain erehdyksestä, se oli hänen varma vakaumuksensa. Sinä hetkenä hänen mielensä muuttui suunnattomaksi camera obscuraksi, jossa hän näki lukemattomia kuvia omasta elämästään: pimeistä hiiliruumista ja laivankansista, majapaikoista ja laitureista, poliisityrmistä ja kapakoista, sairaaloista ja köyhäinkodeista, ja kaikissa näissä kuvissa oli punaisena lankana se tapa, jolla häntä eri tilanteissa oli puhuteltu.

Ja sitten hän kääntyi ja näki tytön. Sinä hetkenä katosivat kaikki houreelliset mielikuvat hänen sielustaan. Tyttö oli kalpea, eteerinen olento, jolla oli suuret syvät sinisilmät ja runsaat kultakiharat. Poika ei tiennyt, kuinka hän oli puettu, tajusi vain, että hänen pukunsa oli yhtä ihmeellinen kuin hän itsekin. Hän vertasi häntä kalpeaan kultaiseen kukkaan, joka hymysi hennossa vanassa. Ei, hän oli henki, taivainen olento, jumalatar; sellainen yliluonnollinen kauneus ei ollut tästä maailmasta. Tai ehkäpä kirjat puhuivat totta kertoessaan, että saattoi löytää monta hänenkaltaistansa elämän päivänpaisteisilta rinteiltä. Hän kyllä saattoi olla yksi tuon merkillisen Swinburnen ylistyksen kohteista. Kukapa tietää, eikö hänellä ollut mielessä joku tämänkaltainen olento kuvatessaan Iseultea kirjassa, joka on pöydällä. Näiden ajatusten, tunteitten ja kuvien paljous valtasi voimakkaana vuoksena sinä hetkenä hänen mielensä. Hänellä ei ollut aikaa ajatella todellisuutta. Hän näki tytön ojentavan kätensä hänelle, ja tyttö katsoi häntä suoraan silmiin pudistaessaan hänen kättään reippaasti ja sydämellisesti. Ne naiset, joita hän oli tuntenut, eivät tervehtineet tuolla tavalla. Useimmat niistä eivät juuri koskaan kädestä pudistaen ketään tervehtineet. Nyt vyöryi hänen ylitsensä uusi muistojen virta, kangastivat kuvat, joista hän näki, miten hän ennen oli tehnyt tuttavuutta monenlaisten naisten kanssa, ja hän luuli hukkuvansa. Mutta hän karkoitti kaikki mielestään ja katsoi häneen. Ei hän ikinä ollut nähnyt tuollaista naista. Ne naiset, joita hän oli tuntenut! Äkkiä hän oli näkevinään heidät kaikki rivissä tämän molemmilla puolilla. Yhden ainoan sekunnin hän seisoi muotokuvakokoelman edessä, jossa tämä muodosti keskipisteen ja jossa hän vain pikaisella silmäyksellä arvosteli ja punnitsi noita toisia, koska tämä ainoa oli kaiken arvon mitta. Hän näki kalpeat ja sairaalloiset tehtaantyttöjen kasvot sekä kiepsuttelevat, rivonauruiset tytöt etelän loistokaduilta. Siinä oli tyttöjä paimenmajoista, tummia meksikolaisnaisia, jotka löyhyttelivät sikareja. Nämä vuorostansa sysäsivät syrjään nukkemaiset japanittaret, jotka sievistellen kiepsuttelivat puukengissä; Intian sekarotuiset suloisine piirteineen, joille oli painunut rappeutumisen leima; täyteläiset Etelämeren saarten naiset ruskeine ihoineen ja kukkaseppeleineen. Kaikki nämä karkoitti taaskin merkillinen ja kauhistuttava painajaismainen hourekuva: likaisia, horjuvia olentoja Whitechapelin syrjäkaduilta, noita juopuneita raivottaria salaonkaloista, kaikkia noita lukemattomia helvetillisiä verenimijöitä, jotka kammottavina naisen irvikuvina vaanivat merimiehiä, satamien hylkytavara, kuohuva vaahto ihmiselämän haisevassa likalätäkössä.

"Ettekö tahdo istua, herra Eden?" sanoi tyttö. "Minä olen toivonut saavani tavata teitä aina siitä asti, kun Arthur kertoi tuosta tapauksesta. Siinä te menettelitte sankarillisesti — —"

Nuorukainen teki kädellään torjuvan liikkeen mutisten, ettei tuosta kannattanut puhua ja että kuka tahansa olisi tehnyt samoin. Tyttö huomasi, että kädessä oli ruvella oleva haava, ja luodessaan silmäyksen hänen sivullaan riippuvaan käteen hän huomasi, että siinäkin oli samanlainen paraneva haava. Tytön nopsa katse keksi arven hänen poskessaan, toinen pilkisti esille otsalta tukan alta, ja kolmas katosi pitkin kaulaa kovan kauluksen alle. Hän pidätti hymyä, joka pyrki hänen huulilleen, kun hän näki punaisen juovan, jonka kaulus oli kalvanut hänen pronssinväriseen kaulaansa. Ilmeisesti mies oli tottumaton tällaisiin kovetettuihin kauluksiin. Yhtä vähän hänen naisellinen silmänsä saattoi olla huomaamatta, että vaatteitten laatu oli halpa ja kuosi kelvoton, niin että takin olkapäille muodostui rumia poimuja, kun taas hihat pingoittuivat suojatessaan hänen pulleita, jänteviä lihaksiaan.

Tehdessään torjuvan eleensä ja mutistessaan, ettei se ollut puhumisen arvoista, mies koetti seuraten tytön kehotusta päästä tuolille istumaan. Hänellä oli kuitenkin aikaa ihailla, miten sulavasti toinen istahti, ja sitten hän tarttui häntä vastapäätä olevaan tuoliin ja painui siihen tuntien syvästi, miten kömpelön kuvan hän siinä muodosti. Tämä oli uusi kokemus hänelle. Koko elämänsä ajan hän oli ollut tietämätön siitä, oliko hän miellyttävä vai vastenmielinen. Sellaiset ajatukset eivät milloinkaan olleet johtuneet hänen mieleensä. Hän istahti varovasti tuolin reunalle, ja hänellä oli hirvittävä vastus käsistänsä. Ne olivat aina tiellä, mihin ikinä hän yrittikin niitä asettaa. Arthur lähti huoneesta, ja Martin Eden seurasi hänen poistumistaan kaihoisin katsein. Hän tunsi olevansa mennyttä miestä, jos jäisi kahden kesken huoneeseen tämän enkelimäisen naisen kanssa. Eihän täällä ollut kapakoitsijaa, jolta olisi voinut tilata juotavaa, ei edes pientä poikaa, joka olisi pistäytynyt kadun kulmasta hakemassa kannun olutta, jonka avulla olisi helpommin voinut alkaa hieroa ystävyyttä.

"Teillä on arpi kaulassanne, herra Eden", sanoi tyttö. "Kuinka te sen olette saanut? Olen varma, että se tapahtui jossakin seikkailussa."

"Muuan meksikolainen koetteli siihen veistänsä, neiti", hän vastasi kostutellen polttavia huuliaan ja koettaen selvitellä kurkkuansa. "Se oli vain tavallinen tappelu. Kun minä riistin häneltä veitsen, hän yritti purra poikki minun nenäni."

Hänen lausuessaan nämä vaatimattomat selityksensä hänen mieleensä muistui elävästi kuuma tähtikirkas yö Salina Cruzissa, valkoinen rantahietikko, satamassa majailevien sokerilaivojen valot, juopuneitten merimiesten äänet edempänä, tungettelevat rantajätkät, hehkuva raivo meksikolaisen kasvoilla, joka oli kuin välähdys parista villipedon silmästä tähtien valossa, teräksen pisto niskassa, vuolas verivirta, melu ja huudot, kaksi ruumista, hänen ja meksikolaisen, tarrautuneina yhteen ja kieriskellen toistensa yli hiekassa, joka pilvenä kohosi ilmaan, ja jostakin kaukaa säesti tätä kaikkea haikeansurullinen kitaran sävel. Sellainen kuva ilmestyi hänen sieluunsa, ja väristys kävi hänen lävitsensä. Hän mietti, voisikohan se mies, joka oli maalannut tuon seinällä olevan luotsilaivan, maalata myös tämän. Valkoinen ranta, tähdet ja sokerilaivojen valot vaikuttaisivat suurenmoisilta, hän ajatteli, ja keskellä hietikolla olisi tummien miesten ryhmä taistelijain ympärillä. Veitsen tuli myös saada sijansa taulussa, hän päätti, sehän sopisi mainiosti välähtämään tähtien valossa. Mutta kaikesta tästä ei ollut jälkeäkään hänen puheessaan. Hän sanoi vain: "Hän koetti purra poikki minun nenäni."

"Oh", pääsi tytöltä hiljaa, ja poika huomasi pelon häivähdyksen hänen suloisilla kasvoillaan.

Hän itsekin pelästyi, mutta vain heikko puna näkyi hänen kasvoillaan, vaikka hän tunsi poskiansa polttavan, kuin olisi seisonut höyrypannun avonaisen ahjon edessä. Sellaiset likaiset jutut kuin tappelut ja puukotukset eivät ilmeisesti sopineet keskustelunaiheeksi ylhäisen naisen kanssa. Kirjojen henkilöt, jotka elivät hänen asemassaan, eivät koskaan puhuneet moisista asioista, tuskinpa edes tiesivät sellaisista tapauksista.

Keskustelussa, jota he olivat koettaneet saada käyntiin, syntyi lyhyt äänettömyys. Tyttö yritti uudestaan kysyen varovasti hänen poskessaan olevasta arvesta. Mutta vaikka hän vain kysyi, huomasi poika, että toinen koetti käyttää hänen puhetapaansa, ja hän puolestansa päätti hylätä sen ja yrittää puhua tytön kieltä.

"Se oli vain tapaturma", hän sanoi vieden kätensä arvelle. "Eräänä tyynenä yönä, jolloin merellä kävi vielä levottomat mainingit, irtaantui päämaston raakapuun touvi. Se oli punottu teräslangoista ja se roikkui kuin käärme ilmassa. Koko miehistö koetti siepata sen kiinni, ja siinä rytäkässä se osui poskeeni."

"Oh", virkahti tyttö äänessään ymmärtämyksen väre, vaikka selitys olikin ollut hänelle melkein käsittämätöntä, ja hän mietti, mitä "touvi" mahtoi merkitä.

"Tuo Swainburne", alkoi poika johtaakseen päätöksensä mukaan keskustelun alalle, jota tyttö ymmärsi.

"Kuka?"

"Swainburne", toisti poika lausuen taaskin nimen samalla tavalla väärin.
"Runoilija."

"Swinburne", korjasi tyttö.

"Niin, juuri hän", sammalsi poika ja hänen kasvonsa hehkuivat taas.
"Kuinka kauan siitä on, kun hän kuoli?"

"Onko hän kuollut? Sitä minä ei ole kuullutkaan!" Tyttö näytti hyvin uteliaalta lisätessään: "Missä te olette häneen tutustunut?"

"En minä ole häntä koskaan nähnyt", kuului vastaus. "Mutta juuri kun te tulitte minä luin hänen runojaan kirjasta, joka on tuossa pöydällä. Mitä pidätte hänen runoistaan?"

Silloin tyttö alkoi jutella vilkkaasti ja sujuvasti aiheesta, jonka hän oli esittänyt. Poika tunsi olonsa helpommaksi, ja asettautui hieman varmemmin tuolille pitäen lujasti kiinni käsinojasta ikään kuin peläten, että se muuten karkaa häneltä. Hänen oli onnistunut saada tyttö puhumaan hänen omaa kieltänsä, ja kun tämä nyt jutteli, koetti hän seurata mukana salaa ihmetellen hänen tietojensa paljoutta ja juopuen hänen kasvojensa kalpeasta kauneudesta. Hän seurasi häntä, vaikkakin hänen huuliltansa tuli lakkaamatta ventovieraita sanoja ja kriitillisiä lausetapoja ja ajatusyhtymiä, jotka olivat hänen käsitystavallensa aivan outoja. Siitä huolimatta se kiihoitti hänen mieltänsä ja teroitti hänen ajatuskykyänsä. Tässä oli henkistä elämää ja tässä oli kauneutta niin lämmintä ja ihmeellistä, ettei hän ollut koskaan voinut sellaisesta edes uneksia. Hän unohti itsensä ja tuijotti häneen nälkäisin katsein. Tässä oli jotakin, jonka puolesta kannatti elää, taistella ja voittaa — oh, vaikkapa kuollakin. Kirjat puhuivat totta. Sellaisia naisia on todellakin olemassa. Tämä oli yksi niistä. Hän lainasi siivet hänen sielullensa, ja suuret ihmeelliset taulut avautuivat hänen eteensä, ja ne kuvasivat loistavin värein rakkautta ja unelmia ja kuolemattomia sankaritöitä naisen puolesta — kalpean, kultaisen kukan vuoksi. Ja läpi tämän häilyvän, väreilevän unikuvan, joka oli kuin satumainen kangastus, hän näki todellisen naisen, joka istui tuossa ja puhui hänelle kirjallisuudesta ja taiteesta. Hän kuunteli kyllä tarkasti, mutta tuijotti samalla, vaikka itse sitä tajuamatta, toista niin kiihkeästi, että kaikki, mikä hänessä oli miehekästä, loisti hänen katseestaan. Mutta toinen, joka oli nainen ja tunsi sangen vähän miesten maailmaa, huomasi kyllä hänen polttavan katseensa. Tyttö ei ollut koskaan nähnyt ainoankaan miehen katsovan häneen tuolla tavalla, ja hän tuli aivan hämillensä. Hän änkytti ja lopetti puheensa. Hänen konseptinsa olivat menneet sekaisin. Mies pelotti häntä, mutta samalla oli merkillisen suloista olla tuollaisten katseitten kohteena. Hänen kasvatuksensa varoitti häntä vaarasta, viekkaasta vihollisesta, joka salaperäisen viehättävästi tahtoi kietoa hänet pauloihinsa. Mutta hänen vaistonsa sai hänen olemuksensa väreilemään, ja sielussa soivat ihmeelliset sävelet pakottaen häntä unohtamaan paikan ja heidän välillään olevan eron. Hänen vaistonsa kehotti häntä valloittamaan tämän toisesta maailmasta tulleen muukalaisen, tämän jörön nuorukaisen, jonka käsissä oli paranevat haavat ja kaulassa punainen juova, koska hän oli tottumaton koviin kauluksiin, ja joka varmaankin oli tahraantunut taistellessaan kurjaa kohtaloaan vastaan. Itse hän oli puhdas ja hänen puhtautensa huusi vastaan, mutta hän oli nainen ja alkoi juuri aavistaa olentonsa syvimpiä voimia.

"Kuten sanoin — mitä minä sanoinkaan?" Hän vaikeni äkkiä ja alkoi iloisesti nauraa omalle hämmingilleen.

"Te sanoitte, ettei tästä Swinburnesta koskaan tullut suurta runoilijaa, koska … niin kauaksi te pääsitte, neiti", selitti poika kiihkeästi, kuin hänet olisi äkkiä vallannut suunnaton nälkä, samalla kun suloiset väreet kiiriskelivät alas ja ylös pitkin hänen selkäpiitänsä tuota naurua kuullessaan. Kuin hopea, hän ajatteli itsekseen, kuin hopeakellojen kaiku. Sinä hetkenä hän joutui silmänräpäykseksi kaukaiseen maahan, jossa hän kukkivan vaaleanpunaisen kirsikkapensaan alla poltteli savuketta ja kuunteli suippotornisen intialaistemppelin kelloja, kun ne kutsuivat olkisandaaleihin pukeutuneita uskovia hartaudenharjoitukseen.

"Niin, — kiitos", sanoi tyttö. "Swinburne epäonnistui sen tähden, että hän oli, jos niin saan sanoa, epähieno. Hänen runoissaan on monta, joita ei pitäisi lukea. Todella suuren runoilijan tuotannossa on jokainen rivi täynnä kauneutta ja totuutta ja herättää ihmisessä eloon kaiken, mikä hänessä on suurta ja jaloa. Niistä ei voi riviäkään ottaa pois ilman, että maailma tulee siitä köyhemmäksi."

"Minusta se oli suurta", sanoi poika viivytellen, "se vähä, mitä minä luin. Ei minulla ollut aavistustakaan, että hän oli sellainen — sellainen lurjus. Se tulee kai esille hänen muissa kirjoissaan, luulisin."

"Tuostakin kirjasta, jota luitte, olisi huoletta saanut jättää pois monta riviä", vastasi tyttö varmasti, melkein papillisesti.

"Ne minä varmaan hyppäsin yli", virkkoi poika. "Se, mitä luin, oli todella hyvää. Aivan kuin salamoi, loisti ja säteili, ja ihmeellinen valo tulvi minun sieluuni aivan kuin auringosta tai valonheittäjästä. Niin se minuun vaikutti, mutta pelkään, etten ymmärrä paljoa runoista."

Hän vaikeni hämillään. Hän tiesi kyllä, ja se tuotti hänelle tuskaa, ettei hän kyennyt miellyttävästi tulkitsemaan tunteitansa. Hän oli tuntenut elämän suuruuden ja täydellisyyden hehkuvan siinä, mitä hän oli lukenut, mutta hän ei voinut sanoin sitä selittää. Hän tunsi olevansa avuton kuin merimies, joka on joutunut pimeänä yönä ohjaamaan outoa laivaa tuntemattomilla vesillä. Mutta samalla hän järkähtämättömästi päätti tutustua tähän uuteen maailmaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään, jota ei olisi voinut oppia, jos vain oikein tahtoi, ja nyt oli hänen aika oppia ilmaisemaan, mitä hänen sielussaan liikkui, sillä tavalla, että toinen saattoi häntä ymmärtää. Tuo tyttö näytti alkavan hallita hänen ajatusmaailmaansa.

"Longfellow sitä vastoin — —" sanoi tyttö.

"Niin, ne minä olen lukenut", keskeytti poika innokkaasti koettaen tuoda esille vähäiset kirjatietonsa, ettei tuo toinen pitäisi häntä aivan auttamattomana tomppelina. "'Elämän laulun', 'Ecxelcior' ja … tuota, siinäpä ne taitavat ollakin kaikki."

Tyttö nyökäytti päätänsä ja hymyili, ja pojasta tuntui, että tuo hymy sisälsi sääliä, alentuvaa ymmärtämystä. Hän oli tyhmyri koettaessaan tekeytyä viisaammaksi kuin oli. Tuo Longfellow vekkuli on saattanut kirjoittaa lukemattoman joukon kirjoja ja runoja.

"Anteeksi, neiti, että minä lörpöttelen tällä tavalla. Luulenpa itseasiassa, etten minä ymmärrä hölynpölyä tuollaisista asioista. Minä kuulun siihen luokkaan, jolle nämä ovat vieraita. Mutta minä aion tutustuttaa meikäläisetkin niihin."

Se kuului uhkaukselta. Hänen äänensä oli päättävä, hänen silmänsä leimahtelivat ja hänen kasvojensa piirteet kovenivat. Ja tytöstä tuntui, että hänen leukansa asento oli muuttunut: alaleuka oli työntynyt niin epämiellyttävänä ja uhkaavana eteenpäin. Mutta samalla hänestä tuntui virtaavan miehekästä voimaa häneen.

"Minä luulen, että voitte viedä ne omaan ihmisryhmäänne", sanoi tyttö nauraen. "Te olette kovin voimakas."

Hänen katseensa lepäsi hetkisen pojan melkein härkämäisessä niskassa, jonka lihakset näyttivät tavattoman kehittyneiltä ja jossa täyteläiset valtimot sykähtelivät. Se oli auringon polttama ja näytti ihan uhkuvan terveyttä ja voimaa. Ja vaikka hän istui tuossa punastuvana ja nöyränä, tunsi tyttö merkillistä vetoa häneen. Hän aivan hämmästyi niitä omituisia ajatuksia, jotka valtasivat hänen mielensä. Hänestä tuntui, että kaikki tuo voima ja jäntevyys virtaisi häneen, jos hän voisi kietoa molemmat kätensä tuon kaulan ympäri. Hän melkein säikähti tätä ajatusta. Sehän tuntui paljastavan tavattoman huonon piirteen hänen luonteessaan. Sitä paitsi, olihan hänestä voima jotakin raakaa ja eläimellistä. Hänen ihanteensa oli aina vaatinut miehiseltä kauneudelta joustavuutta ja hienoutta. Mutta sittenkään ei tuo ajatus jättänyt häntä. Häntä hämmästytti, että hänen todella teki mielensä kietoa kätensä tähän päivettyneeseen kaulaan. Itse asiassa hän oli heikko ja hento, ja ainoa, mitä hänen ruumiinsa ja sielunsa tarvitsi, oli juuri voima. Mutta sitä hän ei tiennyt. Hän ymmärsi vain, ettei ainoakaan mies tähän asti ollut vaikuttanut häneen sillä tavalla kuin tämä, vaikka hän lakkaamatta hämmästytti häntä kauhealla murteellansa.

"No, enhän minä ole mikään vaivainen raukka", sanoi poika. "Jos on pakko, voin sulattaa vaikka rautanauloja. Nyt minä kuitenkin olen tainnut saada vatsakatarin. Suurinta osaa siitä, mitä sanotte, en voi sulattaa. En näet ole tottunut sellaiseen. Minä pidän kirjoista ja runoista ja aina, kun saan aikaa, luen niitä, mutta en ole koskaan ajatellut niistä, kuten te. Siksi en voi niitä arvostella. Minä olen kuin merimies tuuliajolla vierailla vesillä ilman karttaa ja kompassia. Nyt tahdon alkaa alusta. Ehkäpä te voitte ohjata minua oikealle tolalle. Kuinka te olette oppinut kaiken tuon, josta olette puhunut?"

"Koulussa, luullakseni, ja sitten opiskelemalla", vastasi tyttö.

"Minäkin kävin koulua ollessani pikku vekara", huomautti poika.

"Niin, mutta minä tarkoitan korkeakoulua, luentoja ja yliopistoa."

"Oletteko te käynyt yliopistoa?" kysyi poika poissa suunniltaan. Hänestä tuntui, että tyttö lensi hänen luotansa hyvin kauas.

"Minä käyn sitä parhaillaan. Minä suoritan erikoiskursseja englannissa."

Poika ei tiennyt, mitä tässä "englannilla" tarkoitettiin, mutta hän päätti ottaa siitä selvää ensi tilassa.

"Kuinkahan kauan minun pitäisi opiskella päästäkseni yliopistoon?" hän kysyi.

Tyttö tahtoi kiihottaa hänen tiedonhaluansa ja sanoi: "Se riippuu siitä, kuinka paljon te olette opiskellut aikaisemmin. Ette suinkaan te ole käynyt oppikoulua? Ette tietenkään. Mutta oletteko käynyt läpi kansakoulun?"

"Se oli kahta vuotta vailla, kun lopetin", vastasi poika. "Mutta sieltä minä sain aina hyvän todistuksen."

Harmistuneena siitä, että oli käynyt kerskumaan, hän tarttui tuolin käsinojiin ja puristi niin, että sormenpäitä kivisti. Samassa hän huomasi, että joku nainen oli astunut huoneeseen. Hän näki tytön nousevan ylös ja rientävän tulijaa vastaan. He suutelivat toisiaan, ja kädet toistensa vyötäröllä he lähestyivät häntä. Tuo on varmaankin hänen äitinsä, hän ajatteli. Tulija oli pitkä, solakka, vaalea nainen, arvokas ja kaunis. Hänen pukunsa oli juuri sellainen, kuin tällaiseen taloon sopikin. Pojan silmät viipyivät sen sulavissa laskoksissa. Hän ja hänen pukunsa toivat hänen mieleensä naiset, joita hän oli näyttämöllä katsellut. Sitten hän muisti, että hän oli nähnyt yhtä ylhäisiä naisia komeissa puvuissa astelevan Lontoon teattereihin ja hän oli ihmetellen katsellut heitä, kunnes poliisi oli ajanut hänet liikkeelle. Seuraavana hetkenä hän oli olevinaan Yokohaman Grand Hotelin edessä, jossa hän sivukäytävältä ihaili ylhäisiä naisia. Pian taas kaupunki ja Yokohaman. satama tuhansine väreineen alkoi läikehtiä hänen silmissään. Mutta äkkiä hän riistäytyi muistoistaan pakottaen itsensä ajattelemaan tämän hetken vaatimuksia. Hän ymmärsi, että hänen täytyi nousta tullakseen esitellyksi, ja vaivoin hän pääsi jaloilleen seisoen siinä housut polviin kohonneina, kädet velttoina sivuilla ja kasvoilla ilme, kuin olisi valmistunut pahimman varalta.

II LUKU

Tulo ruokasaliin oli kiduttava kuin painajainen. Päästä eteenpäin kaikkien noitten estävien esineitten välitse tuntui aivan mahdottomalta, ja ihmekö siis, että täytyi hidastella ja aivan kokonaankin pysähtyä silloin tällöin. Mutta vihdoin se oli onnistunut, ja nyt hän istui Hänen rinnallaan. Haarukkain ja veitsien komeus pelotti häntä. Niiden säteilyyn tuntui sisältyvän omituisia vaaroja, ja siksi hän tuijotti niihin kuin noiduttuna, kunnes niiden loiste muodosti taustan, jota vastaan kuvastuivat harhanäkyinä hänen toverinsa syöden suolaista häränlihaa sormilla ja tuppipuukoilla tai pistellen sakeaa hernerokkaa suoraan kattilasta kömpelöillä ja tummuneilla rautalusikoilla. Nenässään hän tunsi eltaantuneen lihan hajun ja syömistä säesti laivan liitosten natina, laipioitten valitus ja syöjien suun maiskutus. Hän katseli tuota toimitusta, ja hänestä he olivat kuin sikoja. Mutta hänpä tahtoikin pitää varansa. Hänen suunsa ei maiskuttaisi, sitä hän ei tahtonut hetkeksikään unohtaa.

Hän katsahti ympäri pöytää. Häntä vastapäätä oli Arthur ja Arthurin veli, Norman. He ovat tuon tytön veljiä, hän selitti itsellensä, ja hänen sydämensä lämpeni heitä kohtaan. Kuinka he rakastivatkaan toisiansa, nämä tämän perheen jäsenet! Välähdyksenä muistui mieleen, miten äiti ja tytär olivat kohdanneet toisensa, tervehdyssuudelma, ja kuinka he sitten kädet toistensa vyötäröllä olivat tulleet häntä vastaan. Hänen maailmassaan ei saanut hellyys sillä tavalla ilmetä lasten ja vanhempien välillä. Se oli ilmestys siitä toisesta maailmasta, joka oli hyvin korkealla hänen maailmansa yläpuolella. Tuo oli kauneinta, mitä hän siitä toisesta maailmasta oli saanut välähdyksenä nähdä. Ajatellessaan sitä hän liikuttui syvästi, ja hänen sydämensä suli osaaottavasta hellyydestä. Hän oli himoinnut menehtyäkseen rakkautta koko elämänsä. Hänen syvin luonteensa vaati rakkautta. Se oli koko hänen olemuksensa elämisen ehto. Hänen oli kuitenkin täytynyt elää ilman sitä, ja siksi hän aikaa myöten oli kovettunut. Hän ei kyllä ollut tiennyt, että hän tarvitsi rakkautta. Ei hän sitä nytkään tiennyt. Hän aavisti sen olemassaolon vain sen ilmenemismuodoista ja ajatteli, että se oli jotakin suloista, korkeaa ja suurenmoista.

Hän oli iloinen, ettei herra Morse ollut kotona. Hänen oli jo kyllin vaikeata tutustua tyttöön, hänen äitiinsä ja veljeensä Normaniin. Arthuria hän tunsi jo ennestään jonkin verran. Isä olisi hänelle ollut liikaa, sen hän tajusi. Hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan ollut askarrellut näin kovasti. Ankarinkin ponnistus oli lapsen leikkiä tämän rinnalla. Pienet hikikarpalot kohosivat hänen otsalleen, ja hänen paitansa oli märkänä hiestä, koska hänen täytyi niin ankarasti ponnistella voidakseen suorittaa niin monta outoa asiaa yhtaikaa. Hänen tuli syödä aivan toisin kuin koskaan ennen, käsitellä outoja esineitä, vilkuilla salaa ympärilleen huomatakseen, kuinka hänen tuli kussakin eri tapauksessa menetellä, ottaa vastaan, järjestellä ja luokitella eri vaikutelmat, jotka tulvien täyttivät hänen mielensä. Samanaikaisesti hän tunsi sydämessään kiihkeää kaihoa ja hellyyttä vierustoveriaan kohtaan. Se täytti hänen olemuksensa oudolla, tuskaisella levottomuudella, saiko hän antaa valtaa jäytävälle halulleen kulkea niitä teitä, joita hän kulki. Samalla hänen mielessään askartelivat suloiset toiveet ja epämääräiset suunnitelmat, kuinka saavuttaa hänet. Kun hän siis katsahti Normaniin tai johonkin muuhun saadaksensa tietää, mitä haarukkaa hänen missäkin tapauksessa oli käytettävä, valtasivat tuon henkilön olemus ja ilmeet hänet niin kokonaan, että hän koetti vaistomaisesti jäljitellä niitä, varsinkin sitä tapaa, millä he suhtautuivat tyttöön. Edelleen hänen täytyi keskustella, kuunnella, mitä hänelle sanottiin, tarkata toisten vastauksia ja vastata itsekin, vaikka kieli tuntui lamaantuneelta, niin että oli vaikeata saada mitään sanotuksi. Ja jotta hänen hämminkinsä olisi täydellinen, oli siellä vielä palvelija, joka lakkaamatta uhkasi häntä hiipien äänettömästi hänen taaksensa, kamala sfinksi, joka esitti hänelle arvoituksiansa vaatien niihin vastauksen silmänräpäyksessä. Koko aterian ajan hän kauhulla ajatteli sormikulhoja. Lakkaamatta ja itsepintaisesti palasi ajatus niihin, milloin ne tuotaisiin esille ja mitä niillä tehtäisiin. Hän luuli joskus kuulleensa puhuttavan sellaisistakin esineistä, ja ennemmin tai myöhemmin lähinnä seuraavan viiden minuutin kuluessa ne ilmestyisivät käytettäviksi, istuihan hän pöydässä ylhäisessä seurassa, joka käytti niitä ja — ah, hän käyttäisi niitä myös itse. Mutta ensimmäisenä ja viimeisenä hänen ajatuksissansa oli kysymys, kuinka hänen tuli suhtautua näihin ihmisiin. Kuinka hänen tuli käyttäytyä heitä kohtaan? Levottomana ja tuskaisena hän koetti lakkaamatta ratkaista tätä probleemia. Arka pelko kuiskasi hänelle, että hän tahtoi näytellä erityistä osaa, ja vielä arempi pelko vakuutti hänelle, ettei hän onnistuisi esittäessään sellaista, johon hän ei ollut tottunut ja joka ei ollut hänen luonteensa mukaista, ja että hän siten tekisi vain narrin itsestään. Päivällisen alkuosan aikana, jolloin hän näin taisteli itsensä kanssa, hän oli hyvin vaitelias. Hän ei tiennyt, että hän siten teki Arthurin valehtelijaksi, koska tämä oli edellisenä päivänä sanonut sisarellensa, että hän toisi villin ihmisen heille päivälliselle, mutta heidän ei ollenkaan tarvitsisi pelätä, koska he huomaisivat, että hän oli sangen mielenkiintoinen villi. Martin Eden ei olisi voinut kuvitella, että tytön veli olisi voinut tehdä itsensä syypääksi sellaiseen petokseen, varsinkaan sen jälkeen, kun hän oli pelastanut tuon samaisen veljen sangen epämieluisasta tilanteesta. Niin hän istui pöydässä hämillään oman mahdottomuutensa vuoksi, mutta samalla ihastuneena kaikkeen siihen, mitä tapahtui hänen ympärillänsä. Ensi kertaa hän tajusi, että syöminen oli jotakin muuta kuin ruumiin luonnollisten vaatimusten tyydyttämistä. Hän ei kiinnittänyt huomiotansa siihen, mitä hän söi. Se oli vain ruokaa. Hänen kauneuden kaipuunsa ja rakkautensa vietti juhlaa tässä seurassa, jossa syöminenkin oli esteettinen toimitus. Se oli myös henkistä askartelua. Hänen aistinsa olivat kiihottuneet. Hän kuuli lausuttavan sanoja, jotka olivat hänelle merkityksettömiä, ja toisia, joita oli nähnyt vain kirjoissa ja joita ei kukaan hänen tuttavapiirissään osannut oikein lausua. Kun hän kuuli näiden sanojen huolettomasti kirpoilevan tämän merkillisen perheen, tytön perheen, huulilta, hän värisi ihastuksesta ja mielihyvästä. Kaikki kaukainen, kaunis ja korkea, josta kirjoissa puhuttiin, näytti toteutuvan tosielämässä. Hän oli siinä ihmeellisessä ja autuaallisessa tilassa, jolloin ihminen näkee kauneimpien unelmiensa kumpuavan esille mielikuvituksen salaperäisiltä mailta ja muodostuvan eläväksi todellisuudeksi.

Koskaan hän ei ollut ollut tällaisessa tilanteessa, missä hänen vaistomaisesti täytyi vetäytyä taka-alalle kuunnellen, havaintoja tehden ja vastaillen yksikantaan, kun oli pakko "kyllä, neiti" ja "ei, neiti" tai "kyllä, rouva" ja "ei, rouva". Hän hillitsi merimiesvaistojansa ja tottumuksiansa voidakseen vastata hänen veljelleen "kyllä, herra", tai "ei, herra". Ellei hän niin tekisi, käyttäytyisi hän sopimattomasti ja tunnustaisi alemmuutensa, mikä ei mitenkään kävisi päinsä, mikäli hän tahtoi valloittaa tytön. Hänen tuli pitää huolta omasta arvostaan. "Niin totta kuin elän", hän huudahti mielessään, "minä olen yhtä hyvä kuin hekin, ja jos he tietävät paljon sellaista, mitä minä en tiedä, voin minä puolestani opettaa heille yhtä ja toista, ja niin ollen olemme tasaveroiset!" Kun seuraavassa hetkessä tyttö tai hänen äitinsä häntä puhutellessaan sanoi "herra Eden" unohti hän kapinallisen ylpeytensä ja punastui ja lämpeni mielihyvästä. Hän oli sivistynyt ihminen — sellainen hän juuri oli — ja söi päivällistä rinnatusten ihmisten kanssa, jollaisista hän oli lukenut kirjoista. Itsekin hän oli kertomuksen aiheena ja ponnisteli läpi paksujen teosten sivujen.

Mutta samalla kun hän teki Arthurin arvostelun valheeksi ja esiintyi lauhkeana lampaana villin ihmisen asemasta, hän mietti päänsä puhki, kuinka hänen tuli käyttäytyä. Hän ei suinkaan ollut mikään lauhkea lammas, ja toisen viulun soittaminen ei ollenkaan soveltunut hänen korkealentoiselle luonteellensa. Hän puhui vain silloin, kun täytyi, ja tällöin hänen puheensa muistutti hänen käyntiänsä ruokapöytään. Syntyi pysähdyksiä ja vaikenemisia, kun hän koetti kaiken maailman kieliä käsittävästä sanavarastostaan etsiä ne sanat, joiden luuli soveltuvan, vaikkakin pelkäsi, ettei osaisi niitä lausua virheettömästi, samalla hän karttoi vaikeasti ymmärrettäviä tai karkeita sanoja. Mutta koko ajan häntä kiusasi tunne, että tämä varovaisuus teki hänestä tyhmyrin ja ettei hän voinut sanoa juuri sitä, mitä tahtoi. Hänen vapaudenrakkautensa soti tällaista teennäisyyttä vastaan yhtä paljon, kuin kova kaulus kiusasi hänen niskaansa. Hän tiesi sitä paitsi, ettei hän voisi pitemmän päälle jatkaa samalla tavalla. Hänen luonnettaan hallitsivat voimakkaat ajatukset ja tunteet, ja hänen luova henkensä oli sekä itsepäinen että intoisa. Nyt oli äkkiä hänen mieleensä tullut niin paljon ajatuksia ja tunteita, joille tuli sinä hetkenä keksiä muoto ja ilmaisutapa, että hän unohti itsensä ja paikan, missä oli, ja vanhat sanat, puheen alkutekijät, jotka hän tunsi, kohosivat mieleen.

Kerran kun hän tahtoi sanoa palvelijalle, ettei hän tahtonut enää sitä, mitä tämä hänelle tarjosi, hän virkahti lyhyesti ja mahtipontisesti: "Olen täysi!"

Silmänräpäyksessä kaikki vaikenivat häneen tuijottaen, ja palvelija hymyili salaa huvitettuna, mutta hän toivoi häpeissänsä, että maa nielaisisi hänet. Pian hän kuitenkin voitti itsensä.

"Se on kanakkilainen tapa lopettaa", hän selitti, "ja merkitsee samaa kuin 'kiitos'. Se on vain lyhyt ja käskevä lausua."

Hän näki tytön uteliaana katselevan hänen käsiänsä, ja koska hän oli alkanut selitellä, hän virkahti:

"Minä olen juuri kulkenut rannikkoa muutamalla valtameren postihöyryllä. Se oli myöhästynyt, ja kiertäessämme Puget Soundin satamissa me teimme työtä kuin neekerit purkaessamme tavaroita, kaikenlaista rihkamaa, — jos ymmärrätte, mitä sellainen on. Siinä tohinassa minä haavoitin käteni."

"Oh, en minä sillä katsonut", kiiruhti tyttö selittämään. "Teidän kätenne tuntuivat minusta liian pieniltä vartaloon verraten."

Vieraan posket karahtivat punaisiksi ja korvat kuumenivat. Hänestä tuntui, että toinenkin hänen suurista virheistään oli paljastettu.

"Niin", hän sanoi kuin anteeksi pyydellen, "ehkeivät ne sukuuni katsoen ole kyllin suuret. Käyttäessäni hartiavoimia voin kyllä iskeä nyrkilläni muulin kuoliaaksi. Ne ovat liian voimakkaat, mutta jos minä ruhjon jonkun kallon, ruhjoutuvat myös minun nyrkkini."

Hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen, mitä oli sanonut. Hän oli päinvastoin suuttunut itsellensä. Hän oli päästänyt kielensä siteet ja puhui asioista, jotka eivät olleet kauniita.

"Oli urhoollisesti tehty, että autoitte Arthuria sillä tavalla — te, joka olitte aivan vieras", sanoi tyttö hienotunteisesti huomatessaan hänen hämmennyksensä, vaikka ei voinutkaan ymmärtää syytä siihen.

Vieras puolestaan tajusi, mitä tyttö oli tehnyt hänen hyväkseen, ja lämmin kiitollisuuden laine tulvi läpi hänen olemuksensa, niin että hän kokonaan unohti liian puheliaan kielensä.

"Eihän se ollut kerrassaan mitään", hän virkahti. "Sen olisi kuka hyvänsä toisen puolesta tehnyt. Se roikaleitten sakki oli ojennusta vailla, mutta Arthur ei ollut tottunut nutistamaan niitä. He kävivät kiinni häneen ja minä hyökkäsin heidän kimppuunsa ja löylytin heitä vähän. Siinä mylläkässä he purivat kättäni. Mutta en minä kuitenkaan mistään hinnasta olisi jättänyt sitä tekemättä. Kun minä näin…"

Hän vaikeni äkkiä masentuneena omasta turmeltuneisuudestaan ja viheliäisyydestään, sillä se teki hänet mahdottomaksi hengittämään samaa ilmaa, jota tyttö hengitti. Ja kun Arthur vielä kerran alkoi selittää seikkailuaan juopuneitten roistojen kanssa ja kuinka Martin Eden oli hyökännyt niiden kimppuun ja pelastanut hänet, istui tuo mies otsa rypyssä mietiskellen, millainen tomppeli hän oli ollut, ja koettaen yhä tarmokkaammin ratkaista probleemia, miten hänen tulisi käyttäytyä näiden ihmisten seurassa. Luonnollisesti hän ei vielä ollut päässyt pitkälle. Hän oli eri heimoa kuin he eikä osannut edes puhua heidän mongerrustaan, kuten hän mielessään päätteli. Hän ei voinut teeskennellä olevansa heidän vertaisensa. Aikanansa naamio putoaisi pois, ja sitä paitsi naamarissa esiintyminen oli hänen luonteellensa kokonaan vierasta. Hänen sydämessään ei ollut tilaa vilpille eikä petokselle. Tapahtukoon mitä tahansa, hänen täytyi olla tosi. Vielä hän ei kyennyt puhumaan heidän kieltänsä, mutta sekin aika kerran tulisi, siitä hän oli vakuuttunut. Ennen sitäkin hänen täytyisi puhua, mutta hänen tuli käyttää omaa kieltään, tietysti hieman hillittynä, ettei kovin heitä hämmästyttäisi ja että he voisivat häntä käsittää. Sen vuoksi hän ei tahtonut teeskennellä, eikä äänettömyydellä luulotella tietävänsä asioita, joita ei tiennyt. Kun hän siis oli tämän päätöksensä tehnyt, ja veljekset puhuessaan yliopiston asioista usein käyttivät sanaa "trig", hän kysyi:

"Mitä on trig?"

"Trigonometria", vastasi Norman. "Korkeampi muoto matikkaa."

"Ja mitä matikka sitten on?" kuului seuraava kysymys, joka veti Normanin suun hymyyn.

"Matematikkaa — aritmetiikkaa", oli vastaus.

Martin Eden nyökkäsi. Vilahdukselta hän oli saanut silmätä tiedon ilmeisesti rajattomia näköaloja. Se, mitä hän näki, sai määrätyn muodon. Hänen harvinainen mielikuvituksensa antoi ajatuskuville todellisen, käsitettävän muodon. Hänen aivojensa sulatuskammioissa trigonometria ja matematiikka ja koko se tiedon laaja kenttä, jota ne tarkoittavat, muuttui tavallansa äärettömäksi maisemaksi. Ne näköalat, joita hän silmäsi, olivat täynnä suloista vihreyttä ja ihania metsäpylväkkeitä, jotka lempeästi loistivat tai välähtelivät lukemattomien salamain risteillessä. Taka-alalla katosivat yksityiskohdat purppuraiseen usvaan, mutta tuon usvan takana, sen hän tiesi, alkoi tuntemattoman salaperäinen viehätys, joka houkutteli ihmeellisiin seikkailuihin. Se juovutti häntä kuin viini. Tässä oli jotakin, johon kannatti tarttua, oli koko maailma valloitettavana; ja samalla hänen olemuksensa syvyyksistä nousi ajatus valloituksesta, jolla voittaisi hänet, tuon liljanvalkoisen henkiolennon, joka istui hänen vierellään.

Tämän loistavan näyn turmeli Arthur, joka koko illan oli koettanut saada hänestä villi-ihmisen esille. Martin Eden muisti päätöksensä. Ensi kertaa hän muuttui omaksi itseksensä, aluksi tosin arkana ja mietiskelevänä, mutta pian hän kuitenkin unohti kaiken luomisen riemussa ja kuvasi elämää sellaisena kuin sen tunsi kuulijainsa silmäin eteen. Hän oli kuulunut salakuljetuslaivan, Halcyonin, miehistöön silloin, kun tullialukset pakottivat sen antautumaan. Hän katseli avoimin silmin ja osasi kertoa, mitä näki. Hän maalasi heidän silmäinsä eteen kuohuvan meren sekä ne laivat ja ihmiset, jotka siellä taistelivat. Hänen mielikuvituksensa voima valtasi heidät niin, että he tarkastelivat hänen silmillänsä kaikkea, mitä hän itse oli nähnyt. Taiteilijan vaistolla hän valitsi yksityiskohtia, maalasi elämästä kuvia, joissa valo ja värit loistivat ja hehkuivat, sovitti tapaukset yhteen niin, että kuulijat seurasivat ihastuneina hänen korutonta kaunopuheisuuttansa. Joskus hänen kertomuksensa vilkkaus ja omituiset lauseparret hämmästyttivät heitä, mutta kauneus seurasi aina kauhun kantapäillä ja huumori loi lievitystä murheellisiin tarinoihin, kun hän kuvasi merimiehen omituisia aatemaailmoja ja elämänkäsitystä.

Ja hänen puhuessaan katseli tyttö häntä hämmästynein silmin. Kertojan innostus lämmitti häntä. Hän ihmetteli, oliko hän ollut kylmä koko elämänsä ajan. Hänen teki mielensä nojautua tähän hehkuvaan, säkenöivään mieheen, joka oli kuin tulivuori uhkuen voimaa, terveyttä ja tarmoa. Hänestä tuntui, että hänen täytyy nojata häneen, ja vain vaivoin hän pystyi vastustamaan mielitekoaan. Mutta sitten tulvahti mieleen toinen tunne, joka työnsi häntä pois tuosta miehestä. Häntä karkoittivat nuo haavaiset kädet, jotka olivat niin tahraantuneet, että elämän loka oli syöpynyt lihaan asti, tuo kauluksen hieroma punainen juova niskassa ja nuo pullistelevat lihakset. Hänen karkeutensa pelotti häntä. Kertojan hiomaton puhetapa loukkasi hänen korvaansa, jokainen karkea piirre hänen elämässään tahrasi tytön sielua. Mutta lakkaamatta palasi tuo hänen puoleensa vetävä tunne, kunnes hän ajatteli, että tuo mies on paha, koska hänellä oli niin suuri valta häneen. Kaikki, mikä hänen mielessään oli syvimpään juurtunut, alkoi horjua. Tuon miehen jutut ja seikkailut tuntuivat hävittävän kaikki sovinnaisuuden rajat. Kun saattoi noin huolettomasti kohdata vaaroja ja nauraa kaikelle, ei elämä enää ollut vakavaa ponnistelua ja vaivaa, vaan pelkkää leikkiä, jonka voi kääntää ylösalaisin ja josta saattoi huolettomasti nauttia tai heittää menemään. "Leiki siis!" kaikui huuto hänen olemuksensa läpi. "Nojaa häneen, jos niin tahdot, ja kiedo kätesi hänen kaulaansa!" Hänen teki mielensä parahtaa näiden ajatusten hurjuutta, ja turhaan hän vetosi omaan puhtauteensa ja hienoon sivistykseensä asettaen kaiken sen, mitä hän oli, kaikkea sitä vastaan, mitä tuo toinen ei ollut. Hän katsahti ympärilleen ja näki toisten suunniltaan ihastuksesta tuijottavan tuota miestä, ja hän olisi tuntenut asemansa toivottomaksi, ellei olisi havainnut kauhua äitinsä katseessa. Tuo mies, joka oli ilmestynyt synkimmästä pimeydestä, oli pahasta. Hänen äitinsä näki sen, ja hänen äitinsä oli oikeassa. Hänen tuli luottaa äitinsä tuomioon, kuten hän aina oli kaikissa asioissa tehnyt. Tuon miehen tuli ei enää lämmittänyt, pelko tuon miehen vuoksi ei enää ollut vaarallinen.

Myöhemmin päästyään pianon ääreen hän soitti hänelle osoittaaksensa, että kuilu heidän välillänsä oli syvä ja ylitsepääsemätön. Hänen musiikkinsa oli kuin haaste, jonka hän välinpitämättömästi oli heittänyt toiselle. Vieras tuijotti kauhistuneena häneen. Hänestä samoin kuin tytöstäkin tuntui, että kuilu laajeni heidän välillänsä, mutta nopeammin kuin se laajeni, kasvoi hänen halunsa voittaa hänet sittenkin. Mutta hänen tunteensa olivat liian voimakkaat ja vaativat, että hän olisi voinut istua ja tuijottaa eteensä avautuvaan kuiluun varsinkin, kun oli kuultavana musiikkia, jonka vaikutukselle hän oli erittäin altis. Se oli kuin päihdyttävää juomaa, joka kiihotti hänen tunteensa tuleen, huumaava aine, joka valtasi hänen mielikuvituksensa lennättäen häntä läpi avaruuksien tutkimusmatkalle. Se karkoitti kaikki surulliset asiat, täytti hänen sielunsa kauneudella, vapautti ajatuksen ja antoi unelmille siivet. Hän ei ymmärtänyt sitä musiikkia, jota tyttö esitti. Se oli aivan toista kuin tanssisaleissa tai räikyvät torvien säveleet, joita hän oli kuullut. Mutta kirjoista hän oli saanut jonkinlaisen aavistuksen siitä, ja hän uskoi hänen soittoonsa odotellen kärsivällisesti jokaista uutta aihetta tai rytminvaihdosta pahoitellen vain, että ne loppuivat niin lyhyeen. Tuskin hän oli ne tajunnut ja päästänyt mielikuvituksensa lentoon, kun ne vaihtuivat hänelle merkityksettömään sävelkeinuntaan, mielikuvitus lakkasi toimimasta, ja hän vaipui maan päälle takaisin.

Kerran hänen mieleensä tuli, että tuolla kaikella oli jokin tarkoitus häneen nähden. Hänestä tuntui, että hän oli tytölle vastenmielinen, ja koetti arvailla, mitä hänen kätensä hänelle koskettimilla puhuivat. Mutta sitten hän hylkäsi ajatuksen arvottomana ja mahdottomana ja antautui vapaasti nauttimaan musiikista. Entinen, ihastunut mieliala palasi. Hänen jalkansa eivät olleet enää multaa ja hänen ruumiinsa henkevöityi; hänen silmissään, vieläpä sielläkin, mihin katse ei ulottunut, loisti ihana valo; ja silloin kaikki hänen ympärillänsä katosi ja hän siirtyi kauaksi, jossa liiteli sen maailman yläpuolella, jota hän niin suuresti rakasti. Tunnettu ja tuntematon vietti yhtymäjuhlaa hänen unelmoivassa mielikuvituksessaan. Hän astui sisään oudoista porteista aurinkoisiin maihin, ja kierteli toreilla outojen kansojen joukossa, joita ei yksikään ihminen ole koskaan nähnyt. Hänen sieraimissaan oli maustesaarien lemu sellaisena, kuin hän oli sen tuntenut lämpiminä, tyyninä öinä merellä. Hän matkusti kohden eteläisiä seutuja, joissa päivät ovat pitkät ja polttavat, hän risteili turkoosimeren palmujen reunustamien saarien keskellä. Ajatuksen nopeudella nuo kuvat tulivat ja menivät. Jonakin hetkenä hän istui villihevosen selässä kiitäen satumaisesti valaistujen värikkäitten seutujen läpi, seuraavassa hetkessä hän taas tuijotti häikäisevän kuumuuden läpi kuolemanlaakson valkeisiin hautapatsaisiin tai souti jäätävänkylmää valtamerta, jossa suunnattomat jäävuoret säteilivät ja hohtivat auringonpaisteessa. Hän loikoili korallirannikoilla, joissa kookospähkinät riippuivat alas hiljaa lepattaviin aaltoihin. Vuosisatoja sitten haaksirikkoutuneen laivan ruho paloi sinisissä liekeissä ja sen valossa "hulat" hyppivät helisevien ukuleleittensa ja pärisevien rumpujensa säestyksellä villejä tanssejaan. Oli aisteja kiihottava troopillinen yö. Kauempana kuvastuivat tulivuoren ääriviivat taivasta vasten. Taivaalta pilkisti kalpea uusikuu ja Etelän risti oli painunut alas taivaan rannalle.

Hän oli kuin harppu. Kaikki se elämä, jota hän tunsi tai oli kuvitellut, muodosti sen kielet, sävelvirta oli se tuuli, joka pani nuo kielet väräjämään muistoja ja unelmia. Hän ei ainoastaan tuntenut. Tunne pukeutui selvään muotoon, väreihin ja sädeloistoon, ja mitä hänen ajatuksensa uskalsi kuvitella, se sai heti kuin taikavoimasta jalostuneen muodon. Entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sulautuivat yhteen, ja hän liiteli yli avaran, lämpimän maailman läpi seikkailujen ja sankaritekojen tuon tytön luo, jonka hän voitti ja nosti hellästi käsivarsilleen, ja pakeni hänen kanssaan unelmiensa valtakuntaan.

Ja kun tyttö katsahti häneen olkansa yli, näki hän osan tuosta kaikesta hänen kasvoillansa. Nuo kasvot olivat muuttuneet suurine loistavine silmineen, jotka saattoivat tunkeutua sävelverhon läpi, näkivät sen takana elämän ihmeellisen sykinnän ja erottivat hengen suurenmoiset harhakuvat. Hän hämmästyi. Karkea, kompuroiva olento oli hävinnyt. Huonotekoiset vaatteet, sidotut kädet ja päivettyneet kasvot olivat jääneet, mutta ne olivat kuin vankilan ristikot, joiden takaa hän näki suuren sielun pilkistävän esiin äänetönnä ja vaieten, koska heikot huulet eivät voineet sitä puheessa ilmaista. Vain hetken välähdyksenä hän tämän näki, mutta sitten palasi todellisuus taas ja hän nauroi oikukkaille mielijohteillensa. Mutta vaikutus tuosta, mitä hän luuli huomanneensa, säilyi, ja kun tuli aika, jolloin vieraan oli lähdettävä, hän lainasi hänelle niteen Swinburnen ja Browningin teoksia, itsekin hän luki Browningia yliopistossa. Hänestä vieras näytti nuorelta pojalta änkyttäessään kiitoksensa, ja oli kuin äidillinen sääli olisi lämpimän laineen tavalla valahtanut hänen olemuksensa läpi. Hän ei muistanut tolvanaa, ei vangittua sielua eikä miestä, joka oli tuijottanut häneen miehuutensa voimassa ja ihastuttanut ja pelottanut häntä. Hän näki edessään vain pojan, joka pudisti hänen kättänsä kovalla kouralla, niin että hänestä tuntui, kuin hän oli pistänyt kätensä pähkinänrikkojaan.

"Tämä oli suurin hetki minun elämässäni. Nähkääs, minä en ole tottunut tällaiseen", änkytti poika. Hän katsahti avuttomana ympärilleen. "Tällaisia ihmisiä ja tällainen talo. Kaikki se on uutta minulle ja minä pidän siitä."

"Toivon, että tulette uudestaan", sanoi tyttö, kun vieras lausui jäähyväisiä hänen veljilleen.

Hän pisti hatun päähänsä, työntyi vitkastellen ulos ovesta ja oli kadonnut.

"No, mitä ajattelet hänestä?" kysyi Arthur.

"Hän on sangen mielenkiintoinen, toi tullessaan raikkaan tuulahduksen", vastasi sisar. "Kuinka vanha hän on?"

"Kaksikymmentä, melkein kaksikymmentä yksi. Minä kysyin häneltä tänä iltana. En luullut, että hän olisi niin nuori."

Ja minä olen kolme vuotta vanhempi, ajatteli sisar antaessaan veljelleen hyvänyönsuukon.

III LUKU

Kun Martin Eden astui portailta kadulle, hän pisti kätensä takkinsa taskuun. Esille tuli levy ruskeata riisipaperia ja hyppysellinen meksikolaista tupakkaa, joista hän kätevästi pyöräytti savukkeen. Ensimmäiset savut hän veti syvälle keuhkoihinsa ja puhalsi sitten ulos viivytellen haihtuvina haikuina. "Jumaliste!" hän virkahti kuuluvasti äänessä hämmästys ja ihastus. "Jumaliste!" hän kertasi. Ja hetkisen päästä hän vielä mutisi: "Jumaliste!" Sitten käsi kohosi kaulukseen, jonka hän riuhtaisi irti paidasta ja työnsi taskuun. Sataa tuhutti kylmästi, mutta hän paljasti päänsä, avasi liivinsä ja asteli suruttomana tietänsä. Hän tuskin huomasi, että satoi vettä. Hän oli haltioissaan, mielen täyttivät tuhannet unelmat, ja hän eli äskeiset tapaukset uudestansa.

Vihdoinkin hän oli kohdannut naisen — naisen, jota hän ei ollut paljoa ajatellut, koska hänen mielensä ei juuri naisissa askarrellut, mutta jonka hän kuitenkin oli epämääräisesti unelmoinut joskus kohtaavansa. Hän oli istunut hänen vieressään pöydässä. Hän oli pitänyt tuon tytön kättä omassaan, katsonut häntä silmiin ja nähnyt vilahduksen kauniista sielusta, yhtä kauniista kuin ne silmät, joista se kuvastui tai se ruumis, joka antoi sille ilmeen ja muodon. Hän ei ajatellut hänen ruumistaan ruumiina, mikä oli uutta hänelle, sillä kaikkia tähän asti tuntemiansa naisia hän ajatteli yksistänsä sillä tavalla. Hänen ruumiinsa oli jotakin aivan toista. Hän ei voinut ajatella, että hänen ruumiinsa olisi muiden kaltainen ja sellaisena altis sairaudelle ja kurjuudelle. Hänen ruumiinsa oli jotakin muuta kuin sielun asuinpaikka. Se oli hänen henkensä ilmaus, hänen jumalaisen olemuksensa puhdas ja suloinen kristallikuva. Tämä tunne jumalaisesta sai hänet hätkähtämään. Se herätti hänet unelmista todellisiin mietelmiin. Ei ainoakaan sana eikä vihjaus ollut tähän asti mistään jumalaisesta saavuttanut häntä. Hän ei ollut koskaan uskonut jumaluuteen. Hän oli aina pysynyt uskonnolle vieraana ja hyvätuulisesti laskenut leikkiä taivaan luotseista ja heidän lörpötyksistään sielun kuolemattomuudesta. Elämää ei ollut tämän jälkeen, se oli hänen päätelmänsä; kaikki, mitä oli, ilmeni täällä jo nyt, sitten seurasi ikuinen pimeys. Mutta mitä hän oli nähnyt hänen silmistään, oli juuri sielu, iankaikkinen, kuolematon sielu. Ei ainoakaan mies tai nainen, jotka hän oli tähän asti tuntenut, ollut tuonut hänelle viestiä kuolemattomuudesta. Mutta hän oli. Hän oli kuiskannut siitä ensi hetkestä, kun hän katseli häneen. Hänen siinä kulkiessaan kangastivat tytön kasvot hänen silmissään kalpeina ja vakavina, suloisina ja tunteellisina, hymyillen osanotosta ja hellyydestä kuin henki vain voi hymyillä ja puhtaampana kuin hän koskaan oli voinut puhtautta unelmoida. Hänen puhtautensa vaikutti häneen kuin ruoskan isku. Se sai hänet hätkähtämään. Hän oli oppinut erottamaan hyvän ja pahan, mutta puhtaus olemuksen perustana ei ollut koskaan johtunut hänen mieleensä. Mutta hänessä hän nyt oli oppinut tajuamaan puhtauden ja hyvyyden hänen olemuksensa korkeimpana tarkoitusperänä, josta ikuinen elämä oli jatkuva.

Ja hänen sielussaan syntyi kiihkeä kaipaus omistaa iankaikkinen elämä. Hän ei olisi sovelias tarjoamaan hänelle vettä juotavaksi — sen hän tiesi. Onnen ihmeellinen oikku oli heittänyt hänet hänen seuraansa täksi illaksi ja antanut hänelle tilaisuuden puhella hänen kanssaan. Se oli vain sattuma. Siitä ei kannattaisi paljoa toivoa. Hän ei ansainnut sellaista onnea. Pohjaltaan hänen luonteensa oli taipuvainen uskonnollisuuteen. Hän tunsi itsensä nöyräksi ja heikoksi, kurjaksi ja kelvottomaksi. Sellaisessa tilassa synnintekijät kääntyvät parannukseen. Hän oli julkisyntinen. Mutta kuten nöyrät ja katuvaiset saavat vilahdukselta nähdä sen ihanuuden, johon he kerran joutuisivat, sai hänkin välähdyksenä tuntea sitä autuutta, mikä hänen osaksensa tulisi, jos saisi hänet omakseen. Mutta tämä omistaminen oli kaukainen ja sumun peitossa ja kokonansa toisenlainen kuin hän oli osannut sitä kuvitella. Hänen kunnianhimonsa oli riistänyt hulluudelta siivet, ja hän näki kohoavansa korkeuksiin hänen rinnallaan, jakavansa kaikki ajatukset hänen kanssaan ja nauttivansa elämän kauneudesta ja suuruudesta hänen toverinaan. Hän unelmoi sielun omistamisesta, jostakin suuresta ja pyhästä, josta kaikki alhainen olisi hävinnyt, sielujen vapaasta ystävyydestä, jolle hänen ajatuksensa ei kyennyt antamaan määrättyä muotoa. Hän ei ajatellut juuri tällä tavalla. Oikeastaan hän ei ajatellut yhtään mitään. Tunne voitti järjen, ja hän värähteli ihmeellisistä ajatuksista ja mielialoista, joista hänellä ei koskaan ennen ollut ollut aavistustakaan, kiisi purjeet levällään oudolle unelmien merelle, jossa tunteet olivat puhdistuneet ja henkevöityneet ja jossa tajusi elämän ihmeellisen suuruuden ihanimmassa loistossaan.

Hän hoippui tietänsä kuin juopunut mutisten intohimoisesti: "Jumaliste, jumaliste!"

Poliisi katseli häntä muutamassa kadunkulmassa epäluuloisesti ja pani merkille hänen horjuvan merimieskäyntinsä.

"Mistä te olette saanut päänne täyteen?" kysäisi poliisi.

Sinä hetkenä oli Martin Eden jälleen maan pinnalla. Hän oli kuin juoksevaa ainetta, joka helposti muutti muotoaan ja saattoi tunkeutua kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin rakoihin ja sokkeloihin. Poliisin puhutellessa häntä hän oli heti oma itsensä taas käsittäen yhdellä silmäyksellä koko tilanteen.

"Eikös kelpaa, vai?" hän naurahti vastaukseksi. "Minä en tiennyt, että puhuin ääneen."

"Pian te myös laulatte", päätteli poliisi.

"Ei, sitä minä en tee. Antakaahan tulta, niin ajan ensimmäisellä raitiovaunulla kotiin."

Hän sytytti savukkeensa, sanoi hyvää yötä ja lähti matkaansa. "Luuli mokoma, että olen humalassa, hitto vie?" hän huudahti mielessään. "Sehän aikoi pistää putkaan." Hän hymyili ja jatkoi mietiskelyänsä. "Luulenpa olleenikin", hän lisäsi, "mutta en voinut arvata, että jonkun naisen kasvot voisivat huumata."

Hän otti Telegraph Avenuen vaunun, joka kulki Berkeleyyn. Se oli täpötäynnä nuoria miehiä, jotka laulelivat kaikenlaisia rallatuksia ja hurrasivat. Uteliaana hän tarkasteli heitä. He olivat ylioppilaita. He kävivät samassa yliopistossa kuin tyttö, joka oli hänen mielensä vallannut, olivat samalla yhteiskunnallisella tasolla hänen kanssaan, saattoivat tutustua häneen ja nähdä hänet joka päivä, jos tahtoivat. Hän ihmetteli, etteivät he sitä tahtoneet, vaan olivat olleet tänäkin iltana ulkona huvittelemassa sen sijaan, että olisivat istuneet piirissä hänen ympärillään kunnioittaen ja palvoen häntä. Hänen ajatuksensa harhailivat edelleen. Hän kiinnitti erikoista huomiota erääseen vinosilmäiseen nuorukaiseen, jonka alahuuli oli lerpallaan. Tuo kuitenkin on turmeltunut rahjus, hän päätteli. Laivassa hän olisi ruikuttava raukka ja suunsoittaja. Hän, Martin Eden, oli parempi mies kuin tuo. Se ajatus ilahdutti häntä. Se tuntui vievän häntä lähemmäksi unelmainsa valittua. Hän alkoi vertailla itseänsä noihin ylioppilaihin. Hän tunsi ruumiinsa lihasrakenteen ja tiesi, että hän ruumiinvoimiltansa oli heitä etevämpi. Mutta heidän päänsä oli täynnä tietoa, jonka avulla he kykenivät keskustelemaan tytön tavoin. Se ajatus masensi häntä. Mutta mitä varten olivat aivot olemassa? hän kysyi kiihkeästi. Mitä he olivat tehneet, sen hänkin voisi tehdä. He olivat tutkineet elämää vain kirjoista, mutta hän oli koko ajan itse elänyt mukana. Hänen aivonsa olivat yhtä täynnä tietoa kuin heidänkin, vaikka se tieto oli toisenlaista. Kuinka moni heistä osaisi sitoa taljaköyden, hoitaa peräsintä tai toimia tähystäjänä? Hänen elämänsä muodosti hänen eteensä sarjan kuvia, jotka olivat täynnä vaaroja, rohkeita tekoja, työtä ja ponnistusta. Hän muisti epäonnistumisiansa ja iskuja ja naarmuja, joita oli saanut oppivuosinaan. Ne hän toki voi joka tapauksessa omaksi edukseen lukea. Myöhemmin heidän on lähdettävä todelliseen elämään ja he saavat käydä samaa koulua, jossa hän oli jo valmis mestari. Ympäri käydään, yhteen tullaan. Kun he nyt opettelisivat tätä, hän tutkisi elämän toista puolta kirjoista.

Kun vaunu oli kulkenut yli sen vyömäisen kadun, joka sulki piiriinsä joukon yksinäisiä taloja ja erotti Oaklandin Berkeleystä, hän odotti muuatta kaksikerroksista tuttua rakennusta, jonka päädyssä oli ylpeä ilmoituskilpi "Higginbothamin Rahaksimuutto Liike". Sen nurkalla laskeusi Martin Eden alas. Hetkisen hän katseli tuota kilpeä. Se sanoi hänelle enemmän kuin nuo sanat. Itsekäs, pikkumainen, laiska ja viekas ihminen tuntui kirjainten takaa ilmestyvän hänen eteensä. Bernard Higginbotham oli nainut hänen sisarensa, ja hän tunsi hänet hyvin. Hän avasi oven avaimella ja asteli portaita toiseen kerrokseen. Täällä asui hänen lankonsa. Rihkamatavara- ja vihannespuoti oli alakerrassa. Ummehtuneitten kasviksien haju täytti ilman. Kompuroidessaan eteisen läpi hän kompastui joihinkin leikkivaunuihin, jotka joku hänen monilukuisista sisarensa lapsista oli jättänyt, ja horjahti jyrähtäen ovea vasten. "Se saivarennylkijä!" hän mielessään kuohahti. "On liian saita polttaaksensa parin sentin edestä kaasua, etteivät hänen vuokralaisensa taittaisi niskojansa."

Haparoiden hän löysi ovenrivan ja astui valaistuun huoneeseen, jossa istui hänen sisarensa ja Bernard Higginbotham. Sisar paikkasi miehensä housuja, sillä aikaa kun mies istui puoliksi loikoen kahdella tuolilla jalassaan risaiset tohvelit, joista varvas pisti esille. Hän katsahti yli sanomalehden, jota luki, ja mustien, levottomien silmien katse oli terävä ja tuijottava. Martin Eden ei koskaan katsahtanut häneen tuntematta suunnatonta vastenmielisyyttä. Mitä hänen sisarensa oli tuossa miehessä nähnyt, sitä hänen oli mahdoton käsittää. Hänestä mies oli kuin jokin alempirotuinen elukka, ja aina hänen teki mielensä murskata hänet jalkoihinsa. "Jonakin päivänä minä isken hänen päänsä mäsäksi", hän lohdutti usein itseänsä voidakseen sietää hänen läsnäoloaan. Nuo kärppämäiset, julmat silmät tuijottivat tyytymättöminä häneen.

"Mitä nyt?" kysäsi Martin. "Antaa kuulua."

"Minä olen maalauttanut oven viime viikolla", sanoi herra Higginbotham puoliksi ulvoen ja vikisten, "ja sinä tiedät, millaiset ovat yhtiön taksat. Sinun tulisi käsitellä varovammin toisten tavaroita."

Martin oli aikonut vastata, mutta käsitti samalla koko yrityksen toivottomuuden. Hän käänsi katseensa tuosta ihmisen irvikuvasta seinällä riippuvaan öljypainokseen. Se hämmästytti häntä. Hän oli aina pitänyt siitä, mutta nyt hänestä tuntui, että näki sen vasta ensimmäisen kerran. Se oli yhtä viheliäinen kuin kaikki muukin tässä talossa. Hänen mielensä palasi taloon, josta hän juuri oli lähtenyt, ja hän näki ensiksi maalaukset ja sitten Hänet, joka katseli häntä suloisesti puristaessaan hänen kättään jäähyväisiksi. Hän unohti, missä oli, sekä myös Bernard Higginbothamin läsnäolon, kunnes mies kysäisi:

"Oletko nähnyt kummituksia?"

Martin palasi todellisuuteen taas ja katsoi noihin pieniin, julmiin, vaaniviin ja inhottaviin silmiin ja näki samalla kuin kangastuksena noiden silmien omistajan alakerrassa olevassa puodissaan myymässä rihkamaansa, jolloin tuo katse oli sievistelevä, liukas ja imarteleva.

"Olen", vastasi Martin. "Minä olen nähnyt henkiolennon. Hyvää yötä,
Gertrude."

Hän pyörähti ympäri jättääkseen huoneen astuen kuin unessa repaleista, tahraista mattoa pitkin.

"Älä heittele ovea", varoitti herra Higginbotham.

Hän tunsi verensä kuohahtavan, mutta hillitsi itsensä ja sulki hiljaa oven jäljessään.

Herra Higginbotham katsoi voitonriemuisena vaimoonsa.

"Hän on ollut juopottelemassa", hän selitti käheästi kuiskaten.
"Sanoinhan sinulle, että hän niin tekisi."

Vaimo nyökäytti alistuvasti.

"Hänen silmänsä kovin loistivat", hän tunnusti, "eikä hänellä ollut kaulusta, vaikka lähtiessä oli. Mutta ehkäpä hän sentään ei ole ottanut kuin pari lasia."

"Hän ei voinut oikein seistä", päätti hänen miehensä. "Minä tarkastin häntä. Hän ei voinut astua lattian poikki hoippumatta. Kuulithan itse, että hän oli kaatua eteisessä."

"Luulen, että hän kompastui Alicen vaunuihin", puolusteli vaimo. "Hän ei nähnyt niitä pimeässä."

Herra Higginbothamin kiukku ja ääni alkoi kohota. Kun hänen koko päivä täytyi näytellä sivistynyttä ihmistä alhaalla puodissa, varasi hän edes iltahetket saadakseen perheensä piirissä olla oma itsensä.

"Minä sanon sinulle, että tuo sinun verraton veljesi oli humalassa."

Hänen äänensä oli kylmä, terävä ja päättäväinen. Hänen vaimonsa huokasi ja vaikeni. Hän oli kookas, uhkea nainen, aina huolimattomasti puettu, aina väsynyt ja kyllästynyt lihavuuteensa, työhönsä ja mieheensä.

"Hän on perinyt sen isältään, sen sanon sinulle", herra Higginbotham päätti syytellen. "Ja lopettaa päivänsä kyllä katuojassa, samalla tavalla, sen sinä hyvin tiedät."

Vaimo nyökkäsi, huokasi ja jatkoi paikkaustaan. He olivat yksimieliset siitä, että Martin oli tullut kotiin juovuksissa. Heillä ei ollut pienintäkään aavistusta elämän kauneudesta, sillä siinä tapauksessa he olisivat tienneet, että nuo loistavat silmät ja punottavat posket kertoivat siitä ihanasta tunteesta, jonka rakkaus ensi kertaa oli tuon nuorukaisen sielussa synnyttänyt.

"Siinä on lapsille oiva esimerkki", mörisi herra Higginbotham katkaisten äkkiä hiljaisuuden, joka vaimon vuoksi oli syntynyt ja joka häntä raivostutti. Joskus hän oikein toivoi, että vaimo olisi vastustanut häntä enemmän. "Jos se tapahtuu vielä kerran, on hänen lähdettävä täältä, ymmärrätkö? Minä en halua sietää, hänen renttuilemistaan, enkä salli hänen turmelevan viattomia lapsia mässäilevällä elämällään." Sana oli uusi herra Higginbothamin sanavarastossa. Hän oli juuri saanut sen sanomalehdestä, ja siksi hän siitä erikoisesti piti. "Se on juuri oikea sana, turmella mässäilemisellä, muuten sitä ei voi sanoa."

Hänen vaimonsa huokasi taas, pudisti surullisesti päätä ja jatkoi paikkausta. Herra Higginbotham tarttui jälleen sanomalehteensä.

"Onko hän maksanut viime viikon laskun?" hän kysyi katsahtaen sanomalehden yli.

Vaimo nyökkäsi ja lisäsi: "Kyllä hänellä vielä on rahaa!" "Milloin hän aikoo taas lähteä merille?"

"Sitten kun aika tulee, luulisin", vastasi vaimo. "Hän oli eilen San Franciscossa tiedustelemassa laivoja. Mutta hänellä on vielä rahaa, eikä hän lähde ensimmäiseen laivaan, joka eteen sattuu, olkoon se millainen hyvänsä."

"Ei passaa tuollaisen kansiluudan paljoa valita ja määräillä", mörähti herra Higginbotham. "Valitsemassa! Hän!"

"Hän puhui jostakin aluksesta, joka aikoo lähteä johonkin kauas etsimään maanalaisia aarteita. Sillä hän lähtisi, jos hänen rahansa riittäisivät niin kauan, että se valmistuisi."

"Jos hän käyttäytyisi ihmisiksi, antaisin hänelle työtä, hän saisi ajaa hevosta", sanoi hänen miehensä ilman pienintäkään hyväntahtoisuuden vivahdusta äänessä. "Tom on laputtanut tiehensä."

Hänen vaimonsa katsahti häneen kysyvästi ja kauhuissaan.

"Meni tänä iltana. Hän saa työtä Carrutherilta, joka maksaa enemmän kuin minä voin."

"Minähän sanoin sinulle, että sinä menettäisit hänet", huudahti vaimo.
"Hän oli enemmän arvoinen, kuin mitä sinä hänelle maksoit."

"Kuule sinä, saatanan akka", kivahti herra Higginbotham. "Enkö minä ole tuhannesti sinulle sanonut, että älä pistä nokkaasi liikeasioihin? Minä en tahdo sitä lakkaamatta jankuttaa."

"Siitä minä en välitä", intti vaimo puolestaan, "Tom oli hyvä poika."

Hänen miehensä katsahti tuimasti häneen. Tuo oli kerrassaan sopimatonta uhmaa.

"Jos tuo sinun veljesi olisi penninkään arvoinen, hän voisi saada rattaat huostaansa", hän murahti.

"Hän maksaa kuitenkin ruokansa ja sillä hyvä", kiivasteli vaimo. "Vaikka hän onkin minun veljeni, ei sinulla ole oikeutta haukkua häntä lakkaamatta, niin kauan kuin hän ei ole sulle penniäkään velkaa. Vielä minussakin on tunteita jäljellä, vaikka olenkin ollut sinun kanssasi naimisissa nämä seitsemän vuotta."

"Oletko sinä sanonut hänelle, että hän saa maksaa erikseen kaasusta, jos hän yhä aikoo lukea vuoteessa?" kysyi mies.

Rouva Higginbotham ei vastannut mitään. Hänen kapinanhalunsa haihtui, hänen tarmonsa hukkui hänen väsyneeseen lihavuuteensa. Hänen miehensä näytti riemuitsevan. Nyt hän oli voittanut hänet. Hänen silmänsä räpyttelivät hävyttömästi, samalla kun hänen korvansa riemuitsivat vaimon alistuvista huokauksista. Hän oli ylen onnellinen voidessaan mykistää hänet, mikä nyt jo oli helppoa, vaikka asianlaita olikin ollut toinen heidän ensimmäisinä avioliittovuosinaan, ennen kuin lasten paljous ja hänen lakkaamaton nakertelunsa oli riistänyt vaimolta kaiken tarmon.

"No niin, sinä saat luvan sanoa hänelle huomenna kaiken tuon", päätti mies. "Ja minä sanonkin nyt, ennen kuin unohdan, että sinun on kutsuttava Marian lasten luo. Koska nyt Tom on poissa, pitää minun itseni ajaa hevosta ja sinä saat pitää huolta myymälästä sillä aikaa."

"Mutta meillä on huomenna pyykkipäivä", vastusti vaimo heikosti.

"Nouse sitten ylös aikaisemmin ja tee se ensin. Minä en lähde ajoon ennen kymmentä."

Hän rutisteli lehteä pahaenteisesti ja jatkoi lukemista.

IV LUKU

Hänen verensä kuohuivat vielä hänen lankonsa kanssa käymänsä kohtauksen vuoksi, kun Martin Eden pujotteli pimeän solan kautta omaan huoneeseensa. Se oli ahdas, viheliäinen komero, jossa oli huonekaluina sänky, pesukaappi ja yksi tuoli. Herra Higginbotham oli liian itara pitääkseen palvelijaa, kun kerran hänen vaimonsa jaksoi tehdä kaikki työt. Sitä paitsi voitiin palvelijan huone siten vuokrata pois, joten he saattoivat pitää kaksi täyshoitolaista yhden asemasta. Martin Eden asetti Swinburnen ja Browningin tuolille, riisui takkinsa ja istahti sängynreunalle. Sängyn kuluneet vieterit tervehtivät hänen painoansa surkealla natinalla, mutta sitä hän ei huomannut. Hän ajatteli riisua kenkänsä, kun hänen katseensa sattui edessään olevaan rapattuun seinään, jossa katosta lähtien oli leveämpiä ja kapeampia juovia, koska sadevesi vuotavan katon läpi oli sitä mielin määrin huuhdellut. Tuota surullista taustaa vasten alkoivat harhakuvat leijailla esille ja loistaa. Hän unohti kenkänsä ja tuijotti kauan, kunnes huulet alkoivat liikkua ja hän mutisi: "Ruth!"

"Ruth!" Ei hän ollut voinut ajatella, että joku koruton nimi voisi kaikua niin suloiselta. Se ihastutti ja hyväili hänen korviansa, ja hän juovutti itsensä kertaamalla sitä. "Ruth!" Se oli kuin talismaani, taikakalu, jolla oli ihmeitätekevä voima. Joka kerta, kun hän sitä mutisi, kangastivat Ruthin kasvot hänelle valaen tahraisille seinille kullanhohtoista loistoa. Tämä hohto ei pysähtynyt seinälle. Se tunkeutui äärettömyyteen, ja kullanhohtoisten syvyyksien kautta hänen sielunsa kysellen seurasi Häntä, josta tämä valo heijastui. Kaikki, mikä hänessä oli parasta, kuohui esille kuin vuolas virta. Pelkkä ajatus Hänestä jalosti ja puhdisti häntä, teki hänet paremmaksi ja herätti hänessä kiihkeän paremmuuden kaipuun. Tämä oli uutta hänelle. Hän ei ollut koskaan tavannut naista, joka olisi tehnyt häntä paremmaksi. Heillä päinvastoin oli ollut erinomainen taito muuttaa hänet eläimelliseksi. Hän ei tiennyt, että moni heistä oli yrittänyt parhaansa, niin pahaa kuin se olikin. Koskaan hän ei ollut käsittänyt, että hänen olemuksessaan oli jotakin, joka herätti ja kiihotti naisten rakkautta ja sai heidät kiihkeästi himoitsemaan hänen nuoruuttaan. Vaikka he kiersivät ja tavoittelivat häntä, ei hän koskaan ollut heistä välittänyt, eikä hän unelmissaankaan aavistanut, että oli naisia, jotka hänen ansiostaan olivat tulleet paremmiksi. Huolettomana ja välinpitämättömänä hän oli heihin nähden elänyt aina tähän asti, mutta nyt hänestä tuntui, että he lakkaamatta olivat ojennelleet inhoittavia käsiään saadakseen hänet vangikseen. Tämä ei ollut oikein häneen eikä myöskään heihin nähden. Mutta hän, joka nyt ensi kertaa elämässä alkoi tajuta omaa olemustaan, ei kyennyt arvostelemaan itseään oikein, vaan riutui häpeästä katsellessaan silmiin omaa kurjuuttaan.

Äkkiä hän hypähti ylös ja koetti katsella itseänsä pesukaapin yläpuolella riippuvasta likaisesta peilistä. Hän hankasi sitä pyyheliinalla ja katseli sitten pitkään ja huolellisesti. Ensi kertaa elämässään hän nyt katseli todellista itseään. Hänen silmänsä olivat kyllä tarkat huomaamaan, mutta tähän asti hänen oli täytynyt tutkia niin kiihkeästi elämän ikuisesti vaihtelevaa näytelmää, ettei hänelle ollut jäänyt aikaa tarkata itseään. Hän näki kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen pään ja kasvot, mutta koska hän ei ollut tottunut arvioimaan sellaisia asioita, ei hän tiennyt, mitä hänen tuli niistä ajatella. Korkean, leveän otsan yläpuolella hän näki tuuhean kuontalon pähkinänruskeata tukkaa, joka aaltoili ohimoille muodostaen siellä somia kiehkuroita, jotka ihastuttavat jokaista naista herättäen heissä kiihkeän halun saada hyväillä sitä ja pujottaa sormensa sen läpi. Mutta hän ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, sillä Hänen silmissään se ei olisi mikään etu, sen sijaan hän tutki kauan ja tarkasti korkeata, neliömäistä otsaansa koettaen tunkeutua sen läpi päästäkseen selville, mitä voimia siellä piili. Millaiset aivot siellä oli? Mihin ne kelpaisivat? Miten kauaksi hän pääsisi niiden avulla? Pääsisikö hän Hänen luokseen?

Hän ihmetteli, olisiko sielua noissa teräksenharmaissa silmissä, joiden väri usein näytti muuttuvan aivan siniseksi ja joita niin usein olivat hyväilleet aurinko ja suolaiset merituulet. Hän ihmetteli myös, miltä hänen silmänsä näyttäisivät Ruthista. Hän koetti asettua tytön asemaan ja tuijottaa noihin silmiin, mutta se ei tuottanut mitään tulosta. Hän saattoi helposti ymmärtää toisten ihmisten ajatuksenjuoksua, mutta hänen täytyi tuntea nuo ihmiset. Mutta tytön elämää ja tapoja hän ei tuntenut. Ruth oli maailman suurin ihme ja salaisuus. Kuinka siis hän, Martin, olisi voinut arvata yhtäkään hänen ajatuksistansa? Olkoonpa kuinka hyvänsä, nuo olivat rehelliset silmät, hän päätteli, eikä niissä ollut pikkumaisuutta eikä alhaisuutta. Häntä hämmästytti kasvojensa rusketus. Hän ei ollut tiennytkään olevansa niin päivänpaahtama. Hän kääri ylös paidanhihansa ja vertasi käsivarren alapuolta kasvoihinsa. Kyllä, kyllä hän kaikesta huolimatta kuului valkoihoisten rotuun. Mutta kädetkin olivat päivettyneet. Hän koukisti käsivartensa ja väänsi toisella kädellään esille lihaksen kainalon alta, johon aurinko oli kaikista vähimmin koskenut. Iho oli sieltä hyvin valkea. Hän nauroi peilistä näkyville pronssin värisille kasvoilleen ajatellessaan, että ne olivat joskus olleet yhtä valkeat kuin iho kainalon alla. Hän ei tajunnut, että vain harvat kalpeista naisolennoista saattoivat kerskua omaavansa virheettömämmän ja kauniimman hipiän, kuin mitä hänen ihonsa oli sieltä, mistä aurinko ei ollut sitä liikaa hyväillyt.

Hänen suunsa olisi ollut hyvin kaunis, elleivät täyteläiset, hurmaavat huulet olisi omituisesti puristuneet yhteen, niin että ne joskus näyttivät ankarilta, kovilta ja melkein askeettisilta. Ne olivat taistelijan ja rakastajan huulet. Ne saattoivat juopua elämän hekumasta, mutta ne saattoivat myös kieltäytyä nautinnon suloista ja käskeä. Posket ja leuka, jotka olivat voimakkaat ja selväpiirteiset, antoivat ilmeelle käskevän sävyn. Voima hillitsi tunteellisuutta, ja ne täydensivät toisiansa pakottaen häntä rakastamaan kauneutta, joka oli puhdasta ja joka sai hänet väräjämään tunteista. Ja huulten välistä hohtivat hampaat, jotka eivät olleet koskaan tunteneet eivätkä tarvinneet hammaslääkärin hoitoa. Hän huomasi, että ne olivat valkeat, voimakkaat ja säännölliset. Mutta katsellessaan edelleen hän kävi levottomaksi. Hän muisti kuulleensa, että oli olemassa ihmisiä, jotka pesevät hampaansa joka päivä. Ne ihmiset kuuluivat korkeampaan luokkaan, samaan luokkaan kuin Ruth. Ruthkin varmaan pesi hampaansa joka päivä. Mitä hän ajattelisi, jos saisi tietää, ettei hän, Martin Eden, ollut kertaakaan elämässään pessyt hampaitaan? Hän päätti hankkia hammasharjan ja omaksua tuon tavan. Hän alkaisi heti, jo huomenna. Pelkillä sankaritöillä hänen ei tarvitsisi toivoakaan voittavansa häntä. Hänen tuli uudistaa itsensä kokonaan, tuli harjata hampaansa ja sitoa kaulus kaulaansa, vaikka tuon kovan kummituksen käyttäminen olikin samaa kuin vapaudesta luopuminen.

Hän tarkasteli kämmeniänsä ja katseli harmissaan likaa, joka oli syöpynyt lihaan eikä lähtisi pois hankasipa millaisella harjalla hyvänsä. Kuinka toisenlainen olikaan ollut Hänen kätensä! Suloinen väristys kävi hänen lävitseen sitä muistellessa. Kuin ruusun terälehti, hän ajatteli; viileä ja pehmeä kuin lumihiutale. Hän ei koskaan ollut voinut ajatella, että jonkun naisen käsi olisi niin hivelevänpehmyt. Hän tapasi itsensä kuvittelemassa, millaiselta tuntuisi sellaisen käden hyväily, ja punastui syyllisyyden tunnosta. Tuo ajatus oli liian raaka, kun oli kysymys Hänestä. Sellainen tuntui jotenkin epäävän häneltä hänen korkean henkisyytensä. Hän oli kalpea, hento henkiolento, joka oli kohotettu kaiken inhimillisen yläpuolelle, mutta siitä huolimatta hänen kätensä pehmeys askarteli Martinin ajatuksissa. Tämä tunsi kyllä tehtaantyttöjen ja työläisnaisten kovakänsäiset kädet. Niin kyllä, hän tiesi, miksi heidän kätensä olivat karkeat; mutta Hänen kätensä… Se oli pehmeä sen tähden, ettei Hänen ollut koskaan tarvinnut sillä tehdä työtä. Kuilu hänen ja tytön välillä laajeni kauhistuttavasti hänen ajatellessaan ihmistä, jonka ei tarvitsisi tehdä työtä toimeen tullakseen. Hänelle äkkiä selvisi niiden ihmisten erikoinen ja ylimyksellinen asema, joiden ei tarvitse tehdä työtä. Hänen eteensä seinälle kohosi pronssipatsas, ylpeä ja mahtava. Hän itse oli tehnyt työtä; hänen ensimmäiset muistonsa liittyivät työhön, ja koko hänen sukunsa oli aina raatanut. Tuossa oli Gertrude-parka. Elleivät hänen kätensä olleet kovat loputtomista kotiaskareista, olivat ne pesusta punaiset ja turvonneet kuin suolattu liha. Samassa asemassa oli hänen sisarensa Marian. Viime kesänä hän oli työskennellyt säilyketehtaassa, ja nyt hänen hennot kauniit kätensä olivat täynnä tomaattiveitsien arpia. Sitä paitsi häneltä oli edellisenä talvena jäänyt kaksi sormenpäätä leikkuukoneeseen paperilaatikkotehtaassa. Hän muisti äitinsä kovettuneita kämmeniä, kun tämä lepäsi arkussa. Ja hänen isänsä oli raatanut viimeiseen hengenvetoon asti; känsät hänen sormiensa juurissa olivat hänen kuollessaan varmaankin puolen tuuman paksuiset. Mutta Hänen kätensä olivat pehmeät ja samoin Hänen äitinsä ja veljensä. Tämä viimeinen tosiasia hänelle selvisi kuin yllättävänä iskuna; se todisti kauhistuttavalla tavalla heidän suunnatonta ylhäisyyttänsä ja niin ollen myös sitä hirvittävää matkaa, joka oli hänen ja tytön välillä.

Hän istahti takaisin vuoteelle katkerasti naurahtaen ja lopetti kenkien riisumisen. Hän oli hullu. Hän oli juopunut erään naisen kasvojen kauneudesta ja käsien pehmeydestä ja valkeudesta. Ja silloin äkkiä hänen silmiinsä ilmestyi näky tuolle rumalle tahraisenkirjavalle seinälle. Hän seisoi synkän vuokrakasarmin edessä. Oli yö Lontoon East Endissä, ja hänen edessään seisoi Margey, pieni viisitoistavuotias tehtaantyttö. Martin oli saattanut hänet kotiin palkojuhlasta. Tyttö asui tässä synkässä kasarmissa, joka ei ollut kelvollinen edes sikojen asunnoksi. Martin ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi. Tyttö supisti huulensa suppuun saadakseen suudelman, mutta hän ei aikonut suudella tätä. Hän jotenkin pelkäsi tuota tyttöä. Tyttö tarttui silloin hänen käteensä ja puristi sitä kuumeisella kiihkolla. Silloin hän tunsi hänen känsiensä hierovan ja raapivan hänen käsiänsä, ja suunnaton säälin laine läikähti hänen ylitsensä. Hän näki hänen kaihoisan, nälkäisen katseensa ja hänen puolikuihtuneen naisellisen olentonsa, joka jo lapsuudessa oli kehittynyt peloittavan eläimelliseen kypsyyteen. Silloin hän kiersi suunnattomassa suvaitsevaisuudessaan kätensä hänen ympärilleen, kumartui ja suuteli häntä huulille. Tytön lyhyt riemunhuuto helisi hänen korvissaan, ja hän tunsi, miten tyttö kietoutui kuin kissa hänen ympärilleen. Pieni, onneton, riutuva raukka! Hän tuijotti yhä tuohon näkyyn, joka oli tapahtunut kauan sitten. Hänen ruumistaan karmi, niin kuin sitä oli karminut silloin, kun tyttö kietoutui häneen, mutta hänen sydämensä oli lämmin ja täynnä sääliä. He muodostivat harmaan kuvan ja likainen tihkusade valeli katujen kiviä. Ja sitten ilmestyi loistava kuva keskelle tuota toista hävittäen sen, ja Hänen kalpeat kasvonsa säteilivät kultaisen kiharareunustan alta kaukaisina ja saavuttamattomina kuin vilkkuva tähti.

Hän otti Browningin ja Swinburnen tuolilta ja suuteli niitä. Hän pyysi minua kuitenkin tulemaan uudestaan, hän ajatteli. Hän katseli toisen kerran itseään peilistä ja sanoi ääneen juhlallisesti:

"Martin Eden, ensimmäinen työsi huomisaamuna on mennä kirjastoon ja lukea hieman seurustelutavoista. Pane se mieleesi!"

Hän sammutti kaasun ja sängyn vieterit valittivat hänen painostaan.

"Kiroilun sinä saat myös lopettaa, Martin poikaseni; sinun on tehtävä siitä loppu kerta kaikkiaan", hän virkahti ääneen.

Sitten hän nukahti, ja hänen unensa kilpailivat opiumiunien kanssa hulluudessa ja rohkeudessa.

V LUKU

Hän heräsi seuraavana aamuna rusohohtoisista unistaan höyryiseen ilmaan, jossa tuntui kuohuvan saippuan ja likaisten vaatteiden haju ja joka jyrisi ja väreili kiduttavan arkielämän hyörinästä ja kiistasta. Kun hän tuli ulos huoneestaan, hän kuuli veden loiskinaa, vihaista puhetta ja torumista ja kaikuvan läjähdyksen, kun hänen sisarensa purki sisuaan johonkin monista jälkeläisistään. Lapsen kirkuna kulki hänen lävitsensä kuin puukonterä. Hän tajusi, että elämä hänen ympärillään, yksinpä ilmakin, jota hän hengitti, oli inhoittavaa ja matalaa. Miten toisenlainen, hän ajatteli, olikaan kauneuden ilmakehä, tyytyväisyys ja rauha siinä talossa, jossa Ruth eli. Siellä kaikki oli henkistä. Täällä oli kaikki aineellista ja matalaa.

"Tule tänne, Alfred", hän huudahti itkevälle lapselle pistäen kätensä housuntaskuun, jossa hänen rahansa olivat irrallaan, huolettomasti, kuten hän muutenkin suhtautui elämään. Hän pisti neljännesdollarin poikasen käteen, otti hänet syliinsä ja koetti tyynnytellä hänen nyyhkytystään. "Juokse nyt ostamaan karamelleja, mutta älä unohda antaa niistä myös sisarillesi ja veljillesi. Osta niitä, jotka kestävät kauimmin."

Hänen sisarensa kohotti punoittavat kasvonsa pesusoikosta ja katsahti häneen.

"Viisisenttinen olisi kyllä riittänyt", hän virkahti. "Mutta se on sinun tapaistasi, ei aavistustakaan rahan arvosta. Poika kyllä syö vattansa kipeäksi."

"Mitä vielä siskoseni", hän vastasi. "Minun kolikkoni pitävät kyllä huolen itsestänsä. Ellet olisi niin puuhassa, suutelisin sinua aamutervehdykseksi."

Hän tahtoi osoittaa hellyyttä tälle sisarelle, joka oli hyvä ja joka omalla tavallaan rakasti häntä, sen hän tiesi. Mutta vuosien kuluessa oli sisko menettänyt yhä enemmän ja enemmän omasta itsestään ja tullut riippuvaiseksi muista. Raskas työ, suuri lapsijoukko ja miehen lakkaamaton nalkutus olivat hänet muuttaneet, hän päätteli. Hänestä tuntui, että sisar muuttui luonteeltansa samanlaiseksi kuin ummehtuneet kasvikset, hapan suopa tai likaisenkuluneet viiden sentin rahat, joita hän kauppansa pöydältä korjaili.

"Pidä huolta aamiaisestasi", sanoi sisar karkeasti, vaikkakin hänen mielessään läikähti lämpimästi. Hänen kaikkeen maailmaan hajonneesta veljessarjastaan tämä oli aina ollut hänen suosikkinsa. "Mutta minä tahdon suudella sinua", sanoi hän äkillisessä hellyyden puuskassa.

Peukalon ja etusormen hankasella hän pyyhki kuohuvan vaahdon ensin toisesta käsivarrestaan ja sitten toisesta. Veli kiersi kätensä hänen lyllevän vartalonsa ympärille ja suuteli hänen märkiä, höyryäviä huuliansa. Kyyneleet kohosivat siskon silmiin — ehkä ei niin paljon tunteen voimasta kuin ylenmääräisen työn rasituksesta ja heikkoudesta. Hän työnsi veljen pois luotaan, mutta tämä oli jo ehtinyt huomata kosteuden hänen silmissään.

"Aamiaisesi on uunissa", virkahti sisar hätäisesti. "Jim on kai jo noussut ylös. Minun piti nousta varhain pyykille. Lähdepäs siitä nyt ja laita sitten itsesi matkaan täältä niin pian kuin suinkin. Täällä ei ole tänään erittäin kaunista, kun Tom on mennyt pois ja Bernard itse ajaa hevosta."

Masentunein mielin Martin asteli keittiöön, ja siskon tuohtuneen punakat kasvot ja löntystävä olemus polttivat kuin katkera happo hänen mieltään. Sisko olisi kyllä rakastanut häntä, jos hänellä olisi ollut siihen aikaa, hän päätteli. Mutta hänen tuli raataa kuollakseen. Bernard Higginbotham oli aika roisto tehdessään hänen elämänsä tuollaiseksi. Mutta toiselta puolen hän ei voinut olla tuntematta, ettei tuossa suudelmassa oikeastaan ollut ollut mitään suloa eikä viehätystä. Oli totta, että se oli harvinainen. Oli kulunut vuosia siitä, kun sisar oli suudellut häntä muulloin kuin hänen palatessaan pitkiltä matkoilta tai lähtiessään merille. Mutta tuo suudelma oli maistunut saippuavaahdolta, ja huulet olivat olleet veltot. Siinä ei ollut tuntunut sitä pikaista ja voimakasta vastausta, joka hänen mielestään suudelmaan kuului. Sisaren suudelma oli ollut väsyneen vaimon, jota oli rasitettu niin kauan, että hän oli unohtanut suutelemisen. Hän muisti häntä tyttönä ennen naimisiin menoa. Silloin hän jaksoi tanssia koko yön raskaan pesulaitoksessa tehdyn päivätyön jälkeen eikä häntä huolestuttanut mennä seuraavana päivänä jatkamaan raskasta työtänsä. Ja sitten hän ajatteli Ruthia ja sitä viileää suloa, joka varmaankin asusti hänen huulillaan, kuten koko hänen olemuksessaan. Hänen suudelmansa olisi, kuten hänen kädenpuristuksensa tai hänen tapansa katsoa toiseen, luja ja rehellinen. Mielikuvituksissaan hän uskalsi painaa huulensa hänen huulilleen, häntä huimasi ja hän tunsi liitelevänsä ruusustossa, joiden tuoksu täytti koko hänen olemuksensa.

Keittiössä hän tapasi Jimin, toisen täysihoitolaisen, nieleksimässä hitaasti puuroansa silmissään sairaalloinen, kaihoisa katse. Jim työskenteli eräässä vesijohtoliikkeessä, ja hänen veltot kasvonsa ja vähäinen tarmonsa, joihin liittyi melkoinen määrä tyhmyyttä, ilmaisivat, että hän kauan saisi aherrella samalla paikalla taistellessaan leipäpalastansa.

"Miksi sinä et syö?" hän kysyi, kun Martin synkin ilmein pisti lusikkansa puolikypsään, paakkuiseen kaurapuuroon. "Olitko sinä illalla taas humalassa?"

Martin pudisti päätänsä. Häntä painosti ja tympäisi tämä hirvittävä likaisuus, joka irvisteli kaikkialta vastaan. Sen vuoksi tuntui Ruth Morse kaukaisemmalta kuin koskaan ennen.

"Minäpä olin", jatkoi Jim kerskuen ja hermostuneesti nauraa hykertäen. "Minä olin täysi kuin tynnyri. Oh, tyttö oli ihana! Billy saattoi minut kotiin."

Martin nyökkäsi merkiksi, että hän kuunteli — hänen tapansa oli kuunnella, puhuipa hänelle kuka hyvänsä — ja kaatoi kuppiin haaleata kahvia.

"Menetkö Lotusklubille tansseihin tänä iltana?" kysyi Jim. "Siellä tarjotaan olutta, ja jos ne Temescalin roistot tulevat, saattaa siellä syntyä tappelu. Mutta siitä minä kyllä en välitä. Joka tapauksessa aion viedä tyttöni mukana. Saakeli, miltä minun suuni maistuu!"

Hän irvisteli ja väänteli naamaansa koettaen huuhtoa pahan maun pois haalealla kahvilla.

"Tunnetko sinä Julian?"

Martin pudisti päätänsä.

"Hän on minun ystävättäreni", selitti Jim, "ja hän on oikea silmäterä. Minä esittäisin hänet sinulle, ellet sinä heti ryöstäisi häntä minulta. Minä en ymmärrä, en totta vieköön, mitä ne tytöt sinussa näkevät, mutta saattaa tulla hulluksi nähdessään, miten helposti sinä valloitat kenen sussun tahansa."

"En ainakaan sinulta ole koskaan sussujasi ryöstänyt", vastasi Martin välinpitämättömästi. Aamiainen oli syötävä, olkoonpa mieli millainen tahansa.

"Oletpa niinkin", vakuutti toinen kiihkeästi. "Tottahan muistanet
Maggien?"

"Hänen kanssaan minulla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä. En ole edes tanssinut hänen kanssaan kuin sen ainoan kerran silloin illalla."

"Ja siinä olikin aivan tarpeeksi!" huudahti Jim. "Sinä tanssitit häntä ja katsoit häneen ja kaikki oli lopussa. Sinä et tietenkään tarkoittanut sillä mitään, mutta se teki kaikesta lopun. Minuun hän ei sen jälkeen katsonut päin ei perin. Aina hän kyselee sinua. Hän olisi kyllä syönyt sinut suuhunsa, jos olisit tahtonut."

"Mutta minäpä en tahtonut."

"Ei tarvinnutkaan. Minä jäin kuin nalli kalliolle." Jim katseli häntä ihaillen. "Miten sinä saat sen aikaan, Mart?"

"Siten etten välitä heistä pennin edestä", kuului vastaus.

"Uskotteletko sinä heille, ettet yhtään heistä välitä?" kysyi Jim kiihkeästi.

Martin mietti hetkisen ja vastasi sitten: "Ehkäpä se kävisi niinkin, mutta luulen, että minun suhteeni asia on toisin. Minä en koskaan ole heistä välittänyt paljoa. Jos sinä voit uskotella, ettet välitä, voi se luultavasti vaikuttaa samalla tavalla."

"Sinun olisi pitänyt olla Rileyn ladossa eilen illalla", virkahti Jim vaihtaen puheenaihetta. "Pojat rupesivat nyrkkeilemään. Siellä oli joku otus West Oaklandista. He sanoivat häntä Rotaksi. Liukas kuin käärme. Ei kukaan pystynyt hipaisemaankaan häntä. Toivoimme, että sinä olisit ollut siellä. Missä sinä oikein olit?"

"Oaklandissa", vastasi Martin.

"Teatterissako?"

Martin työnsi lautasensa syrjään ja nousi ylös.

"Tuletko tansseihin illalla?" huudahti toinen hänen jälkeensä.

"Ei, enpä taida", hän vastasi.

Hän asteli alakertaan ja ulos kadulle vetäen täysin siemauksin ilmaa keuhkoihinsa. Hän oli ollut tukehtua tuohon ilmaan, samalla kun tuo oppipojan lörpötys oli ollut vähällä tehdä hulluksi. Joskus hänen oli oikein täytynyt ponnistaa hillitäksensä mieltänsä, ettei heittäisi puurolautasta Jimin päähän, kuten olisi sietänyt. Kuta enemmän Jim oli lörpötellyt, sitä kauemmaksi oli Ruth tuntunut loittonevan hänestä. Kuinka voisi hän, tuollaisen joukon kellokas, koskaan tulla sellaisen tytön arvoiseksi? Hänen täytyi koettaa ratkaista tuo probleema, joka ei jättänyt häntä rauhaan, mutta karkean työmiehen surkea asema tuntui masentavan hänet maahan. Kaikki tuntui vetävän häntä alas: hänen sisarensa, sisaren perhe ja talo, Jim, tuo oppipoika, kaikki jotka hänet tunsivat, kaikki mikä häntä kiinnitti elämään. Olemassaolo ei tuntunut miellyttävältä. Tähän asti hän oli ottanut elämänsä ja olosuhteet sellaisinaan — kaikki oli ollut hyvin. Hän ei ollut koskaan kysellyt eikä ajatellut niitä muulloin kuin lukiessaan kirjoja; mutta nehän olivat romaaneja, suloisia kertomuksia vielä ihanammasta ja mahdottomammasta maailmasta. Mutta nyt hän oli nähnyt tuon maailman, nähnyt mahdollisena ja todellisena, ja sen keskipisteenä oli ollut ihana nainen, suloinen yrtti, nimeltä Ruth. Sen vuoksi hänen täytyi tuntea suussaan katkera maku, sielussaan kaipaus, raateleva kuin tuska, toivottomuus, joka kidutti sitä kauheammin, koska se eli toivosta.

Hän oli arvellut, kumpaa kirjastoa rupeaisi käyttämään, Oaklandin tai Berkeleyn kansankirjastoa, ja valinnut edellisen, koska Ruth asui Oaklandissa. Kukapa tietää? Kirjasto oli mieluisin paikka, johon hän saattoi mennä, ehkä hän näkisi hänet siellä. Hän ei tiennyt, miten kirjastot oli järjestetty, ja kierteli pitkin loputtomia kaunokirjallisuusrivejä, kunnes herttainen, ranskattarelta vaikuttava tyttö, joka näytti hoitavan jotakin tointa, ilmoitti hänelle, että luettelot olivat toisessa kerroksessa. Hän ei huomannut kysyä neuvoa mieheltä, joka seisoi pulpetin ääressä, ja alkoi etsiskelynsä filosofisesta osastosta. Hän oli kuullut jotakin filosofiasta, mutta ei ollut voinut kuvitellakaan, että siitä olisi kirjoitettu niin paljon. Korkeat hyllyt olivat tulvillaan upeita teoksia, joiden paljous sekä nöyryytti että kiihotti häntä. Täällä oli teoksia, jotka antoivat työtä hänen aivoillensa. Matemaattisesta osastosta hän löysi teoksia trigonometriasta ja selaili niitä ja tuijotti merkityksettömältä näyttäviin sarjoihin ja numeroriveihin. Hän osasi lukea englantia, mutta sittenkin tämä oli aivan outoa kieltä. Norman ja Arthur osasivat sitä. Hän oli kuullut heidän puhuvan siitä. Ja he olivat Ruthin veljiä. Epätoivoissaan hän jätti tämän osaston. Joka puolelta tuntuivat kirjat syöksyvän hänen päälleen rusentaaksensa hänet. Hän ei ollut milloinkaan voinut uneksia, että inhimillisen tiedon valtakunta on niin äärettömän suuri. Häntä peloitti. Miten hänen aivonsa jaksaisivat omaksua sen kaiken? Sitten hän muisti, että oli olemassa ihmisiä, jotka olivat siinä onnistuneet, ja hän teki ankaran päätöksen, että hänen olisi pystyttävä siihen mihin muutkin.

Niin hän kulki edelleen toivon ja epätoivon partaalla tuijottaen noita hyllyjä, jotka olivat täynnä monenlaista viisautta. Eräästä osastosta, jossa oli sekalaista, hän löysi "Norrien Yleissilmäykset". Hän käänteli kunnioittavasti sen lehtiä. Tavallaan se puhui hänelle ymmärrettävämpää kieltä. Se puhui merestä, jota hän tunsi. Sitten hän löysi Bowditchin, Leckeyn ja Marshallin teoksia. Nyt hän oli löytänyt oikean. Hän alkaisi tutkia merenkulkua. Hän lopettaisi juomisen, tekisi työtä ja tulisi kapteeniksi. Sinä hetkenä tuntui Ruth tulevan hyvin lähelle häntä. Kapteenina hän voisi naida hänet, jos tyttö vain hänestä huolisi. Ja ellei huolisi — siinä tapauksessa hän eläisi kuitenkin elämänsä ihmisenä ihmisten joukossa häntä muistellen ja juomisen hän lopettaisi joka tapauksessa. Sitten hänen mieleensä muistuivat vakuutusyhtiöt ja laivanvarustajat, nämä kaksi, joita kapteenin tuli palvella, joista kumpikin saattoi ja halusi murskata hänet ja joiden edut olivat aivan ristiriitaiset. Hän katsahti ympäri huonetta ja sulki silmänsä, mielessään näky, joka käsitti kymmenentuhatta kirjaa. Ei, pois meri hänen mielestänsä! Tuossa kirjojen paljoudessa oli valtaa, ja jos hän voisi jotakin suorittaa, tulisi sen tapahtua maalla. Sitäpaitsi, kapteenit eivät koskaan saaneet ottaa vaimojaan mukaansa merille.

Tuli puolipäivä ja ilta. Hän unohti syömisen ja etsi lakkaamatta kirjaa seurustelusta ja sen tavoista, sillä häntä ei huolestuttanut yksistään se, miksi hän kerran tulisi, vaan enemmänkin häntä kiusasi paljon yksinkertaisempi kysymys. Kun tapaat nuoren ylhäisen naisen ja hän kutsuu sinua tervehdyskäynnille, koska voit hänen luokseen mennä? Sellaisena kysymys esiintyi hänelle. Mutta kun hän vihdoin löysi oikean hyllyn, etsi hän turhaan vastausta siihen. Hän aivan hämmästyi seurustelutaidon monimutkaisuutta ja hukkui käyntikorttien paljouteen, niin suurta osaa ne näyttelivät sivistyneessä seuraelämässä. Hän lopetti etsiskelynsä. Hän ei ollut löytänyt sitä, mitä haki, vaan sen sijaan tullut huomaamaan, että kohteliaisuus vaatisi ihmiseltä kaiken ajan ja että hänen täytyisi tyytyä vain opiskelemaan, kuinka olla kohtelias.

"Löysittekö, mitä halusitte?" kysyi pöydän ääressä oleva mies, kun hän aikoi lähteä pois.

"Löysin, kiitos", hän vastasi. "Tämä on suurenmoinen kirjasto."

Mies nyökkäsi. "Hauska olisi nähdä teitä usein täällä. Oletteko te merimies?"

"Olen, herra", hän vastasi. "Ja minä tulen kyllä tänne uudestaan."

"Mistä hän sen tiesi?" hän ajatteli astellessaan portaita alas.

Ja ensimmäisen katuvälin hän asteli suorana ja jäykkänä kuin seipään niellyt, kunnes ajatukset valtasivat hänet kokonaan, jolloin hän asteli vapaasti ja huojuen kuin ennenkin.

VI LUKU

Kauhea levottomuus kuin jäytävä nälkä valtasi Martin Edenin mielen. Hän himoitsi kuollaksensa nähdä edes vilahduksen siitä hennosta tytöstä, jonka pehmeät pienet kädet olivat jättiläisottein tarttuneet hänen elämäänsä. Hän ei voinut rohkaista itseään niin paljoa, että olisi mennyt hänen luoksensa. Hän pelkäsi, että menisi liian pian ja siten anteeksiantamattomasti rikkoisi noita kauhistuttavia seuratapoja vastaan. Monia pitkiä tunteja hän vietti Oaklandin ja Berkeleyn kirjastoissa sekä keskusteli kotona tulevista suhteistaan sekä siskojen Gertruden ja Marianin avioliitosta, vieläpä Jiminkin tulevaisuudesta, joka kuitenkin maksoi hänelle useita laseja olutta. Niiden neljän kortin vuoksi, jotka oikeuttivat hänet lainaamaan kirjoja, hän poltti kaasua niin myöhään palvelijan huoneessa, että herra Higginbotham verotti häneltä siitä viisikymmentä senttiä ylimääräistä maksua.

Mutta ne monet kirjat, joita hän luki, kiihottivat vain hänen levottomuuttaan. Jokainen sivu jokaisessa kirjassa oli kurkistusreikä tietojen valtakuntaan. Lukeminen kiihdytti hänen nälkäänsä, niin että se lakkaamatta tuli yhä purevammaksi. Hän ei tiennyt, mistä alkaa, ja lakkaamatta oli esteenä pohjatietojen puute. Tavallisinkin seikka, joka ilmeisesti pidettiin jokaiselle lukijalle tuttuna, oli hänelle outo, eikä hän voinut sitä ymmärtää. Vaikea oli myös käsittää runoutta, vaikka se ihastutti häntä hulluuteen asti. Hän luki paljon enemmän Swinburnea kuin vain sen teoksen, jonka Ruth oli hänelle lainannut, ja "Surun" hän ymmärsi täydellisesti. Ruth ei varmaankaan voinut sitä ymmärtää, hän päätteli. Kuinka hän, joka vietti sellaista hienostunutta elämää, saattaisi kärsimystä tajuta? Sitten hän sai käteensä Kiplingin runot, ja hänet valtasi kokonaan se eloisuus, rytmi ja loisto, millä jokapäiväisimmät seikat oli kuvattu. Häntä hurmasi tuon miehen ääretön elämän rakkaus ja syvä psykologia. Psykologia oli uusi sana Martinin sanavarastossa. Hän oli ostanut itselleen sanakirjan, jonka kallis hinta oli tuonut entistä lähemmäksi päivän, jolloin hänen täytyisi lähteä merelle ansaitsemaan lisää rahaa. Samalla se kiukutti herra Higginbothamia, joka mieluummin olisi suonut, että rahat olisi käytetty maksuksi täysihoidosta.

Päivisin hän ei uskaltanut lähestyä seutua, jossa Ruth asui, mutta pimenevä ilta näki hänen kiertelevän kuin varas Morsen taloa nähdäkseen edes vilahduksen ikkunoista, ja hän rakasti noita seiniäkin, jotka suojasivat häntä. Useasti olivat Ruthin veljet huomata hänet, ja kerran hän seurasi herra Morsea kaupunkiin tutkien valoisilla kaduilla hänen kasvojaan ja kiihkeästi toivoen, että jokin äkillinen vaara yllättäisi vanhuksen, jolloin hän hyökkäisi esille ja pelastaisi hänen isänsä. Eräänä iltana hän valppautensa palkinnoksi näki Ruthin vilahdukselta eräästä toisen kerroksen ikkunasta. Hän näki vain hänen päänsä ja olkapäänsä ja kätensä, kun hän korjasi tukkaansa peilin edessä. Se kesti vain hetken, mutta Martinista se oli pitkä tuokio, jolloin veri muuttui viiniksi ja kohisi koskena hänen suonissaan. Sitten Ruth veti verhon alas. Mutta se oli hänen huoneensa, sen oli Martin saanut selville, ja sen jälkeen hän hiipi sinne usein piileksien toisella puolen katua puun suojassa ja polttaen lukemattomia savukkeita. Eräänä iltana hän näki hänen äitinsä tulevan eräästä pankista, ja siinä oli hänelle lisätodistus siitä suunnattomasta välimatkasta, joka erotti hänet Ruthista. Ruth kuului siihen ihmisluokkaan, jolla oli pankkiasioita. Itse hän ei ollut koko elämässään käynyt missään pankissa, ja hänellä oli epämääräinen käsitys, että niitä käyttävät vain hyvin rikkaat ja mahtavat ihmiset.

Eräässä suhteessa hänessä oli tapahtunut täydellinen muutos. Ruthin viattomuus ja puhtaus oli vaikuttanut voimakkaasti häneen, ja hän tunsi koko olemuksessansa huutavan tarpeen olla puhdas. Hänen täytyisi sellaiseksi tulla, jos mieli milloinkaan olla kyllin arvokas hengittämään samaa ilmaa kuin hän. Hän harjasi hampaitansa ja hankasi käsiänsä keittiöharjalla, kunnes hän eräänä päivänä näki erään rohdoskaupan akkunassa kynsiharjan, jonka tarkoituksen hän arvasi. Hänen ostaessansa sitä katsahti myyjä hänen kynsiään ja tarjosi myös kynsiviilaa, joten siitä tuli uusi lisä hänen siistimisvälineihinsä. Hän silmäili kirjastossa erästä kirjaa ruumiinhoidosta ja alkoi heti ottaa jääkylmiä kylpyjä joka aamu Jimin suureksi kauhuksi ja herra Higginbothamin harmiksi, sillä hän ei voinut ymmärtää tuollaisia hulluja päähänpistoja, vaan mietti vakavasti, tulisiko hänen vaatia Martinilta lisämaksua vedestä vai ei. Toinen askel koski housujen silitystä. Nyt kun Martinin silmät olivat avautuneet sellaisille seikoille, hän helposti huomasi, millainen pussi oli polvien kohdalla työmiesten housuissa ja miten suora sauma kulki aina jalkoterään asti sellaisten miesten housuissa, jotka eivät kuuluneet työmiesten luokkaan. Hän otti selville myös syyn tähän ilmiöön ja heti tunkeutui sisarensa keittiöön löytääkseen sieltä silitysraudan ja alustan. Aluksi häntä kohtasi sellainen onnettomuus, että hän poltti toisen lahkeen piloille ja oli pakotettu ostamaan uudet housut, joka menoerä taas vei häntä lähemmäksi merelle lähtöä.

Mutta uudistus meni pelkkää pintaa syvemmälle. Hän tupakoi yhä, mutta hän ei juonut enää. Tähän asti hänestä oli juominen ollut miehekästä ja hän oli ylpeillyt siitä, että pystyi juomaan useimmat toverinsa pöydän alle. Kun hän sattui tapaamaan jonkun laivatovereistaan, hän tarjosi heille, ja he tarjosivat hänelle, kuten ennenkin, mutta itse hän otti vain alkoholitonta viiniä tai inkiväärijuomaa ja sieti hyväntuulisesti heidän pilkkansa. Ja kun he tulivat humalaan, hän tutki heitä, huomasi, miten eläin sai heissä vallan, ja kiitti Jumalaa, ettei hän enää ollut samanlainen kuin he. Heillä oli omat surunsa unohdettavina, ja kun he tulivat oikein humalaan, he tunsivat tyhmistyneessä mielikuvituksessansa itsensä jumaliksi, ja kukin hallitsi halunsa mukaan hurjistuneitten himojensa taivasta. Martinilta oli väkevien juomien tarve kokonaan hävinnyt. Hän oli juopunut uudesta ja kestävämmästä aineesta, Ruthista, joka oli sytyttänyt hänen sydämeensä rakkauden liekin ja näyttänyt hänelle vilahduksen korkeammasta ja ikuisesta elämästä. Hän oli juopunut kirjoista, jotka olivat herättäneet tuhannet toiveet ja ihmeellisen pyrkimyksen hänen mielessään, persoonallisen puhtauden ja miehuuden tunteesta, joka teki hänen voimansa ja terveytensä entistäänkin varmemmaksi ja sai koko hänen olemuksensa säteilemään ruumiillista hyvinvointia.

Eräänä iltana hän meni teatteriin sokeasti toivoen, että näkisi hänet, ja kuinka ollakaan, hän näki hänet kurkistellessaan toiselta riviltä. Hän näki hänen tulevan käytävää Arthurin ja erään nuorukaisen seurassa. Nuorukaisella oli tuuhea leikkotukka ja silmälasit, ja hänen näkemisensä herätti Martinissa epäluuloa ja mustasukkaisuutta. Hän näki tytön istuutuvan permannon etualalle, ja sinä iltana hän näki tuskin muuta kuin hänet, parin hentoja valkeita olkapäitä ja tuuhean kullankellertävän tukan. Mutta olipa toisia, jotka näkivät, ja kun hän silloin tällöin katsahti ympärilleen, hän huomasi kaksi nuorta tyttöä, jotka monen penkkirivin päästä takaa päin vilkuilivat häneen hymyillen ja rohkein silmäyksin. Hän ei ollut koskaan ollut hävytön. Hänen luonteensa mukaista ei ollut jaella rukkasia. Entisinä aikoina hän olisi hymyillyt vastaan ja mennyt vieläkin pitemmälle kiihottaen heitä. Mutta nyt oli toisin. Hän hymyili kyllä, mutta katsoi sitten pois ja kartteli heidän katseitaan. Mutta sittenkin hän yhä uudestaan kohtasi tyttöjen hymyn ja katseen, kun oli jo kokonaan unohtanut heidät. Hän ei kuitenkaan voinut muuttaa itseänsä kokonaan yhtenä ainoana päivänä, ei hän myöskään voinut hillitä luonteensa synnynnäistä ystävällisyyttä, ja niin hän hymyili noille tytöille vastaan pelkästä ihmisrakkaudesta. Se ei ollut hänelle mitään uutta. Hän tiesi, että he kurkottelivat häntä kohden naisellisine toiveinensa. Mutta itse hän oli muuttunut. Tuolla alhaalla permannolla istui se ainoa nainen maailmassa, joka oli niin toisenlainen, niin hirvittävän toisenlainen, kuin nuo hänen luokkaansa kuuluvat tytöt, että hän saattoi vain sääliä ja surkutella heitä. Hän toivoi sydämestään, että he voisivat edes pikkuisen omistaa hänen hyvyydestään ja ihanuudestaan. Eikä hän koko maailman hinnasta saattaisi loukata heitä sen vuoksi, että he olivat koettaneet mielistellä häntä. Se ei kyllä häntä imarrellut; hän päinvastoin hieman häpesi omaa alhaisuuttaan salliessaan sen tapahtua. Mutta hän tiesi, että jos hän kuuluisi Ruthin luokkaan, eivät nuo tytöt koskaan olisi tehneet hänelle tuollaisia tarjouksia, ja heidän jokaisessa silmäyksessään hän tunsi oman luokkansa kiskovan häntä alas.

Hän jätti paikkansa, ennen kuin esirippu laskeutui viimeisen näytöksen jälkeen, toivoen näkevänsä hänet, kun hän menisi ohi. Ulkona käytävällä oli aina runsaasti väkeä, ja hän saattaisi painaa hattunsa silmilleen ja piiloutua toisten taakse, ettei Ruth häntä näkisi. Ensimmäisten joukossa hän tunkeutui ulos, mutta tuskin hän oli pysähtynyt käytävän reunalle, kun ne kaksi tyttöä ilmestyi. Hän tiesi, että he etsivät häntä, ja sinä hetkenä hän tahtoi kirota olemuksessaan sitä, joka veti naisia häneen. Pujotellen käytävää he joutuivat lähelle häntä, ja hän huomasi, että he olivat hänet huomanneet. He hidastivat käyntiään ja tunkeutuivat ihmisvirrassa aivan hänen luokseen. Toinen heistä tönäisi häntä ja esiintyi kuin olisi nähnyt hänet vasta ensimmäisen kerran. Tämä oli pitkä, hento ja tumma tyttö, jolla oli mustat ilkamoivat silmät. He hymyilivät hänelle, ja hän hymyili heille vastaan.

"Hei vaan!" hän äännähti.

Se tuli aivan vaistomaisesti. Hän oli sanonut sen niin monesti ennen ja erilaisissa tilanteissa ensi kerran kohdatessaan. Hänen luonteessaan kertakaikkiaan oli tuo hellä ja säälivä piirre, ja sen vuoksi hän ei voinut tehdä sen vähempää. Mustasilmäinen tyttö hymyili kiitollisena, tervehti ja teki eleitä pysähtyäkseen, samalla kun hänen toverinsa pisti kätensä hänen kasivarrelleen ja nauraa kikattaen näytti myös tahtovan pysähtyä. Ajatus välähti hänen mielessänsä. Ei kävisi mitenkään päinsä, että Ruth tulisi ja saisi nähdä hänen puhelevan näiden kanssa. Luonnollista oli siis, että hän pyörähti sen mustasilmäisen rinnalle ja alkoi astella heidän mukanaan. Hänen esiintymisessään ei ollut mitään kömpelyyttä eikä jäykkää äänettömyyttä. Täällä hän oli kotonaan, lasketteli sukkeluuksia ja käytti katukieltä kuin mestari, kuten aina aloitettaessa tällaisia lyhytikäisiä tuttavuuksia. Kadun kulmassa, jossa ihmisvirta oli vilkkain, hän äkkiä erosi joukosta mennäkseen yli kadun. Mutta mustasilmäinen tarttui hänen käsivarteensa seuraten häntä, veti toverinsa mukanaan ja huudahti:

"Odota Bill! Mihinkä sinulla on kiire? Et suinkaan sinä nyt aio karata tuolla tavalla ja jättää meitä tähän?"

Hän pysähtyi nauraen ja kääntyi heihin päin. Heidän olkainsa yli hän saattoi nähdä ihmisjoukon soluvan katulyhdyn alitse. Ei ollut niin valoisa siinä, missä hän seisoi, ja täältä hän saattaisi katsella häntä huomaamatta, kun hän kulkisi ohi. Varmaan hän tästä menisi, koska hänen kotinsa oli täällä päin.

"Mikä hänen nimensä on?" hän kysyi kikattavalta tytöltä nyökäten mustasilmäiseen.

"Kysykää häneltä", kuului tirskuva vastaus.

"No, mikä se on?" hän kysyi mustasilmäiseltä.

"Ethän ole itsekään sanonut, mikä sinun nimesi on", väitti tyttö vastaan.

"Ethän sinä ole kysynytkään", hymyli Martin. "Sitä paitsi, sinä arvasit aivan oikein ensi yrityksellä. Se on Bill."

"Äs, älä siinä lörpöttele!" Tyttö katsoi häntä suoraan silmiin kiihkeästi ja vaativasti. "Mikä se on, puhu totta?"

Hän katsahti taaskin. Kaikki, mitä naiseen on kehittynyt siitä asti kuin nainen ensi kerran ilmestyi, kuvastui hänen katseestansa. Martin punnitsi häntä huolellisesti tietäen, että rohkea tyttö muuttuisi ujoksi ja kainoksi, jos hän puolestansa alkaisi hyökkäyksen, mutta oli aina valmis muuttamaan menettelytapoja, jos hän esiintyisi välinpitämättömänä. Ja hän oli myös inhimillinen tuntien tytön vetovoiman, samalla kun hänen itserakkautensa oli hyvillään tytön ihastuneesta imartelusta. Oh, hän tunsi heidät kaikki, tunsi kaikki alusta loppuun. He olivat hyviä tyttöjä sen arvion mukaan, mitä heidän luokassaan käytettiin, jossa sai tehdä raskasta työtä laihasta palkasta ja myydä itsensä keventääkseen elämäänsä, ja siksi he kiihkeästi halusivat siepata edes pikkuisen niitä onnen muruja, joita nykyhetkenä voisi löytää, koska tulevaisuus oli epävarmaa: joko puutetta ja kurjuutta ja lakkaamatonta raatamista tai vieläkin viheliäisempää, joka kestäisi vähemmän aikaa, mutta tuottaisi paremman palkan.

"Bill", vastasi Martin päätänsä nyökäten. "Aivan varmaan, Pete Bill, eikä mikään muu."

"Onko se varmasti totta?" tiedusteli tyttö.

"Ei hän ole mikään Bill", väitti toinen tyttö.

"Mistä sen tiedät?" hymähti Martin. "Sinä et ole koskaan ennen minua nähnyt."

"Ei ole tarpeenkaan, tietäähän sen muutenkin, että valehtelet", iski tyttö vastaan.

"Sano nyt oikein, Bill, mikä se on", pyyteli mustasilmäinen. "Bill on kyllä hyvä", tunnusti Martin.

Tyttö tarttui hänen käsivarteensa ja pudisteli häntä leikitellen. "Minä tiedän, että sinä valehtelet, mutta siitä huolimatta sinä näytät minusta hyvin kiltiltä."

Martin tarttui ojennettuun käteen ja tunsi kämmenessä vanhat, tutut merkit.

"Koska sinä olet eronnut säilyketehtaasta?" hän kysyi. "Mistä sinä tiedät?" ja "sinähän olet ajatustenlukija!" tirskuivat tytöt.

Ja hänen siinä puhuessaan tyhmyyksiä ja kaksimielisiä sukkeluuksia kohosi hänen sielunsa silmäin eteen kuva kirjastosta monine täysine hyllyineen, joille oli koottu kaikkien aikakausien viisaus. Hän hymyili katkerasti miettiessään tuon ajatuksen sopimattomuutta tähän tilanteeseen, ja epäilykset täyttivät hänen mielensä. Mutta sisäisen näyn ja hetken hulluttelun välitse hän tarkasteli teatterista soluvaa ihmisvirtaa. Ja silloin hän näki hänet Arthurin ja silmälasiniekka herran välissä, ja sydän tuntui äkkiä pysähtyvän. Hän oli odottanut kauan tätä hetkeä. Hänellä oli aikaa tarkastaa sitä kevyttä untuvaista laitetta, joka kätki verhoonsa hänen kuningatar-päänsä, hänen vaipalla verhotun vartalonsa ihastuttavia ääriviivoja, hänen askeltensa joustavuutta ja kättä, joka kannatti hameenliepeitä. Sitten hän oli kadonnut, ja Martin tuijotti näitä kahta säilyketehtaan tyttöä, jotka olivat tahtoneet esiintyä hienosti ja pukeutuneet koreankirjaviin hepeneisiin, huomasi heidän surulliset yrityksensä koettaa esiintyä puhtaina ja sievinä, heidän halpahintaiset kankaansa ja nauhansa ja halvat sormukset heidän sormissaan. Hän tunsi puristuksen käsivarressaan ja kuuli äänen sanovan:

"Herää, Bill! Mikä sinua vaivaa?" "Mitä sinä sanoit?" hän kysyi.

"Oh, en mitään", hymähti mustasilmäinen niskojansa nakaten. "Minä vain ajattelin…" "Mitä niin?"

"No, minä vain meinasin, että olisi hurjan lystiä, jos sinä löytäisit, jos sinä löytäisit jonkun miesystävän… hänelle (toveriaan osoittaen), ja me voisimme mennä juomaan jäätelösoodaa johonkin, tai kahvia tai mitä vain."

Martinin valtasi äkkiä ellottava tunne. Siirtyminen Ruthista tähän oli ollut liian äkillinen. Aivan tuon tytön kiiluvan ja rohkean katseen vieressä hän näki Ruthin kirkkaat, loistavat silmät, jotka katselivat häntä kuin pyhimys puhtauden pohjattomista syvyyksistä. Ja hän tunsi sisäisen voimansa kasvavan. Hän oli parempi kuin tällä hetkellä näytti. Elämä merkitsee enemmän hänelle kuin noille tytöille, joiden ajatus ei ulottunut jäätelöä ja miesystävää kauemmaksi. Hän muisti, että hän aina oli viettänyt salattua elämää ajatuksissaan. Näitä ajatuksia hän olisi tahtonut jakaa toisillekin, mutta ei ollut löytänyt ainoatakaan naista, joka olisi voinut häntä ymmärtää, eikä miestäkään. Joskus hän oli vakavasti yrittänyt, mutta oli vain hämmästyttänyt kuulijoitaan. Koska hänen ajatuksensa olivat heille liian korkeat, hän päätteli, oli hän itsekin heidän yläpuolellaan. Hän tunsi voimiensa uhkuvan täyteläisinä ja puristi kätensä nyrkkiin. Jos elämä merkitsi enemmän hänelle, täytyi myös hänen vaatia elämältä enemmän, mutta ei hän voinut toivoa mitään tällaisessa seurassa. Nuo ujostelemattomat, mustat silmät eivät voineet mitään tarjota. Hän tiesi niiden kuvastamat ajatukset — jäätelöä tai jotakin muuta. Mutta nuo pyhimyssilmät niiden rinnalla, ne tarjosivat kaikkea, mitä hän saattoi uneksiakaan ja enemmänkin kuin osasi arvata. Ne tarjosivat kirjoja ja taidetta, kauneutta ja rauhaa ja kaikkea sitä suloa ja loistoa, joka kuului korkeampaan elämään. Hän tunsi noiden mustien silmien taakse kätkeytyvän ajatuksenjuoksun. Se oli kuin kello. Hän saattoi tarkastaa, miten jokainen ratas kiersi. Niiden päämääränä olivat alhaiset huvit, ahtaat kuin hauta, joita seurasi ilkeys ja ellotus ja joiden loppu olisi hauta. Mutta nuo pyhimyssilmät kuvastivat jotakin salaperäistä, jotakin ihmeellistä ja käsittämätöntä, kuvastivat ikuista elämää. Hän oli nähnyt vilahduksia hänen sielustaan ja samalla myös omasta sielustaan. "Suunnitelmassa on, valitettavasti, yksi virhe", hän virkahti ääneen. "Minun täytyy mennä muualle."

Pettymys kuvastui tytön silmistä.

"Mennä hoitamaan sairasta ystävää, niinkö?" pilkkasi tyttö.

"Ei, rehellisesti sanoen — —" sammalsi Martin, "kohtaus erään tytön kanssa."

"Ethän vain aio pettää minua?" kysyi tyttö vakavasti.

Martin katsoi häntä suoraan silmiin ja vastasi: "Se on aivan totta. Mutta miksi emme voisi tavata joskus toiste? Sinä et ole vielä sanonut minulle nimeäsi. Ja missä sinä asut?"

"Lizzie", vastasi tyttö heltyen, ja puristaen hänen kättään hän painautui Martin Edeniä vasten. "Lizzie Connolly, ja minä asun Viidennen Avenuen ja Torikadun kulmassa."

Martin jutteli vielä muutaman minuutin, ennen kuin sanoi hyvästinsä. Hän ei mennyt suoraan kotiin; ja erään puun alla, jossa hän usein suoritti vahtipalvelustaan, hän tuijotti ikkunaan ja mutisi: "Se kohtaus oli sinun kanssani, Ruth. Minä en voi tuhlata aikaani muille."

VII LUKU

Koko viikko oli kulunut ankarassa lukemisen touhussa siitä, kun hän oli ensi kerran tavannut Ruth Morsen, eikä hän vieläkään uskaltanut mennä häntä tervehtimään. Kerta kerran perästä hän rohkaisi itsensä toteuttaakseen tuon toiveensa, mutta yhtä usein jäytävät epäilykset kumosivat hänen päätöksensä. Hän ei tiennyt, milloin parhaiten sopisi, keneltäkään ei voinut kysyä neuvoa, ja hän pelkäsi, että tekisi aivan auttamattoman tyhmyyden. Kun hän oli kokonaan vapautunut entisistä tovereistaan ja totutuista elämäntavoistaan eikä ollut hankkinut uusia ystäviä, ei hänelle jäänyt mitään muuta kuin lukeminen, ja ne pitkät tunnit, jotka hän vietti kirjojensa ääressä, olisivat turmelleet ainakin tusinan tavallisia silmäpareja. Mutta hänen silmänsä olivat lujat, ja erinomainen terveys ja ruumiinvoimat tukivat niitä. Sitä paitsi hänen ajatusmaailmansa oli viljelemätön. Se oli koko hänen elämänsä ajan ollut erämaana kirjojen abstraktisiin ajatuksiin nähden ja vihdoinkin valmistunut kylvölle. Sitä ei oltu koskaan uuvutettu opinnoilla, ja hän tarttui kirjojen tietoihin kynsin ja hampain eikä aikonut koskaan hellittää.

Viikon lopussa hänestä tuntui, että hän oli elänyt vuosisatoja, niin kauaksi oli jäänyt entinen elämä ja häipynyt entinen elämänkatsomus. Mutta alkeistietojen puute esti häntä. Hän koetti lukea kirjoja, jotka vaativat vuosikausien erikoistutkimuksia. Jonakin päivänä hän luki kirjan muinaisaikain filosofiasta ja jo seuraavana päivänä toisen, joka oli äärimmäisen uudenaikaista, niin että toisiansa vastustavat aatteet ja ajatus jaksot humisivat hänen päässään muodostuen järjettömäksi sekamelskaksi. Yhtä vaikeasti kävi kansantalouden opiskelu. Samalta kirjaston hyllyltä hän löysi Karl Marxin, Ricardon, Adam Smithin ja Millin, ja toisen vaikeatajuiset määritelmät eivät voineet häntä johtaa käsittämään, että toisen olivat vanhentuneet. Hän oli suunniltaan hämmästyksestä, ja kuitenkin hän tahtoi saada selvän. Eräänä päivänä hän oli tavattomasti innostunut kansantalouteen, teollisuuteen ja politiikkaan. Kulkiessaan kerran City Hall Parkin läpi hän huomasi miesjoukon, jonka keskellä oli puolisen tusinaa miehiä, jotka hehkuvin poskin ja kovaäänisesti väittelivät vakavasti keskenänsä. Hän liittyi kuuntelijoihin ja kuuli noiden kansanfilosofien käyttävän aivan uutta ja merkillistä kieltä. Yksi niistä oli maankiertäjä, toinen työväen agitaattori, kolmas rappiolle joutunut ylioppilas ja muut rehellisiä työmiehiä. Ensi kerran hän nyt kuuli sosialismista, anarkismista ja verotusjärjestelmistä ja oppi tietämään, että oli olemassa monenlaisia sosiaalisia oppisuuntia. Hän kuuli satoja ammattisanoja, jotka olivat hänelle aivan uusia, koska ne kuuluivat niille ajatusaloille, joihin hänen vähäinen lukemisensa ei ollut ulottunut. Sen vuoksi hän ei täydellisesti voinut käsittää väittelyn kulkua, vaan arvaili ja ihmetteli niitä aatteita, jotka olivat pukeutuneet tällaisiin outoihin lauseparsiin. Siellä oli vielä muuan mustasilmäinen tarjoilija, joka oli teosofi, leipuri, joka oli agnostikko, joku vanha mies, joka koetti eksyttää heitä kaikkia syvämielisellä väitöksellään kaikki, mikä tapahtuu, on oikein, ja vielä eräs ukkorahjus, joka lakkaamatta tyrkytti mielipiteitään maailman synnystä ja isä-atomista ja äiti-atomista. Martin Edenin pää oli aivan sekaisin, kun hän monen tunnin perästä lähti tiehensä ja kiiruhti kirjastoon etsiäkseen määritelmän tusinalle oudolle käsitteelle. Jättäessään sitten kirjaston hänellä oli kainalossaan neljä teosta: Madame Blavatskyn "Salattu Oppi", "Edistys ja Köyhyys", "Sosialismin ydin" ja "Uskonnon ja tieteen taistelu". Onnettomuudeksi hän sattui alkamaan "Salattua Oppia". Pitkät, monitavuiset sanat muodostivat jokaisen rivin, eikä hän voinut niitä ymmärtää. Hän istui vuoteessaan ja sanakirja oli hänen edessään useammin kuin itse luettava kirja. Hän etsi niin monta sanaa, että niiden tullessa uudestaan esiin hän oli ne jo unohtanut ja hän sai etsiä ne taas. Hän keksi kirjoittaa merkitykset vihkoon ja täytti luetteloilla sivun toisensa jälkeen. Mutta sittenkään hän ei voinut ymmärtää. Hän luki aina kello kolmeen aamulla, ja hänen aivoissansa kuohui ja kohisi, mutta hän ei ollut kuitenkaan saanut selville ainoatakaan kirjan perusajatusta. Hän nosti katseensa, ja hänestä tuntui, että huone kohosi, huojui ja sukelteli aivan kuin laiva merellä. Silloin hän heitti "Salatun Opin" kädestään, kirosi kiroamasta päästyäänkin huonettaan, käänsi kaasun sammuksiin ja asettui nukkumaan. Onni ei ollut paljon suotuisampi hänen alkaessaan näitä kolmea jäljellä olevaa kirjaa. Se ei juuri johtunut siitä, että hänen aivonsa olisivat olleet heikot ja kykenemättömät; ne olisivat voineet ajatella näitä asioita, ellei niiltä olisi puuttunut harjaannusta ajatella, ja jos hänen käytettävinään olisi ollut tarpeelliset ajatusvälineet ja ilmaisukeinot. Hän arvasi sen, ja siksi hän päätti, ettei toistaiseksi lukisi mitään muuta kuin sanakirjaa, kunnes osaisi siitä jokaikisen sanan.

Runous virkisti ja lohdutti häntä kuitenkin, ja hän luki sitä paljon löytäen suurimman ilonsa yksinkertaisimmista säkeistä, joita oli helpompi ymmärtää. Hän rakasti kauneutta ja sieltä hän sitä löysi. Runous samoin kuin musiikkikin vaikutti voimakkaasti häneen, ja vaikka hän ei voinut sitä selittää eikä eritellä, se valmisti hänen mieltänsä niitä vaikeampia tehtäviä varten, jotka hän tulevaisuudessa saisi suorittaakseen. Sivut hänen tajuntansa kirjassa olivat tyhjiä, ja paljon siitä, mitä hän luki ja mikä häntä miellytti, jäi säe säkeeltä näihin lehtiin, kunnes hän suunnattomaksi iloksensa huomasi voivansa esittää ääneen tai kuiskata itsellensä, mikä musiikissa ja runoudessa hänestä oli ollut kaunista. Kerran hän sai käteensä Gayleyn "Klassilliset Myytit" ja Bullfinchin "Satujen ikäkaudet", jotka olivat kirjastossa olleet vierekkäin samalla hyllyllä. Oli kuin suurenmoinen, ihmeellinen valo olisi loistanut hänelle tietämättömyyden pimeään, ja hän luki runoja intohimoisemmin kuin koskaan ennen.

Kirjaston pöydän ääressä työskentelevä mies oli nähnyt Martinin niin usein tulevan kirjastoon, että hän oli oikein mieltynyt häneen, ja aina tervehti hymyllä ja nyökäyksellä, kun Martin astui sisään. Se sai aikaan, että Martin eräänä päivänä teki uskaliaan yrityksen. Hän pani muutamia kirjoja pöydälle, ja sillä aikaa kun mies leimasi kortit, hän virkahti:

"Kuulkaahan, on eräs asia, josta minä haluaisin kysyä teiltä."

Mies hymyili hänelle ystävällisesti.

"Jos te kohtaatte nuoren, hienon naisen, ja hän kutsuu teitä käymään luonaan, kuinka pian te voitte tuota kutsua noudattaa?"

Martin tunsi paitansa puristavan ja kohoavan hartioihin, niin voimaakysyvä oli tuo ponnistus ollut.

"Minä luulisin, kuinka pian tahansa", vastasi mies.

"Niin, mutta tämä on toinen asia", väitti Martin. "Hän… Minä… tuota, katsokaahan, minä ajattelen: Ehkei hän ole kotona. Hän käy yliopistossa."

"Sitten pitää mennä toisen kerran."

"Minä en sanonut juuri niin kuin tarkoitin", tunnusti Martin änkyttäen päättäen samalla voiton ja tappion uhallakin heittäytyä tuon miehen armoille. "Minä olen sangen hiomaton nuorukainen, enkä minä ole koskaan saanut aavistustakaan siitä, mikä soveltuu seuraelämässä. Tuo tyttö on kaikkea sitä, mitä minä en ole ja minä olen kaikkea sitä, mitä hän ei ole. Ette suinkaan luule, että minä olen aivan houkka, vai luuletteko?" hän kysyi äkkiä.

"Ei, ei; ei ollenkaan, sen vakuutan", väitti mies. "Teidän kysymyksenne ei kuulu suorastansa kirjaston selitysosastolle, mutta joka tapauksessa minä hyvin mielelläni palvelen teitä."

Martin katsahti ihaillen häntä.

"Jos minä voisin ratkaista kysymyksen tuolla tavalla, minä olisin tyytyväinen", hän sanoi.

"Anteeksi, millä tavoin?"

"Tarkoitan, jos minä voisin puhua noin vapaasti ja kohteliaasti ja niin edespäin."

"Oh!" virkahti toinen ymmärtäen.

"Milloin on sopivin aika? Iltapäivällä — ei aivan lähellä ruoka-aikaa?
Vai illalla? Vai sunnuntainako?"

"Minä sanon teille", sanoi kirjaston hoitaja kirkastunein ilmein.
"Teidän on parasta soittaa puhelimella hänelle ja sopia ajasta."

"Sen minä teen", hän virkahti, sieppasi kirjansa ja lähti. Hän kääntyi kuitenkin takaisin kysyen: "Kun te puhuttelette nuorta naista — sanokaamme esimerkiksi neiti Lizzie Smithiä — sanotteko te 'neiti Lizzie' tai 'neiti Smith?'"

"Sanotaan 'neiti Smith'", selitti kirjastonhoitaja asiantuntemuksella.
"Sanokaa 'neiti Smith' aina, kunnes tunnette hänet lähemmin."

Siten Martin Eden sai ratkaistuksi tämän pulman.

"Tulkaa milloin hyvänsä; minä olen kotona kaiket illat", oli Ruthin vastaus hänen änkyttävään kysymykseensä, koska hän voisi palauttaa lainaamansa kirjat.

Ruth otti itse hänet vastaan ovella, ja hänen naisellinen silmänsä heti huomasi silitetyt housut ja jonkinlaisen epämääräisen muutoksen hänessä itsessäänkin. Vieläpä hänen kasvonsakin hämmästyttivät häntä. Oli melkein rajua tuon miehen terveys, ja tyttö tunsi sen voimakkaana laineena vyöryvän itseensä. Taas valtasi hänet sama merkillinen halu nojautua tuohon mieheen ja saada lämpöä, ja taas hän ihmetteli sitä outoa tunnetta, jonka tuon miehen läsnäolo hänessä herätti. Martin puolestaan tajusi taas huumaavan autuuden tunteen valtaavan olemuksensa häntä kädestä tervehtiessään. Ero heidän välillään oli siinä, että Ruth oli kylmä ja hillitty, kun taas Martin sävähti punaiseksi hiusmartoa myöten. Yhtä kömpelönä kuin ennenkin hän seurasi tyttöä, ja hänen vartalonsa vaappui ja hänen olkapäänsä väännähtelivät aivan peloittavasti.

Kun he kerran olivat istahtaneet arkihuoneeseen, alkoi Martin tuntea itsensä rauhalliseksi — paljon rauhallisemmaksi kuin oli osannut odottaakaan. Ruth teki tilanteen hänelle helpoksi, ja se notkea ja henkevä tapa, jolla hän esiintyi, sai Martinin rakastamaan häntä hurjemmin kuin koskaan ennen. Aluksi he puhuivat noista lainatuista kirjoista, Swinburnesta, joka oli vallannut hänet, ja Browningista, jota hän ei ollut ymmärtänyt; ja Ruth johti keskustelua aiheesta toiseen ankarasti miettien, miten voisi häntä auttaa. Samaa hän oli ajatellut heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan asti. Hän tahtoi auttaa häntä. Tuo mies vetosi hänen sääliinsä ja hellyyteensä voimakkaammin kuin kukaan ennen, eikä se johtunut niin paljon Martinin alhaisesta asemasta kuin jostain äidillisestä auttamishalusta. Tuo auttamishalu ei ollut mitään tavallista, koska se mies, johon se kohdistui, oli niin miehekäs, että kykeni herättämään hänessä naisellista pelkoa saaden hänen olemuksensa väreilemään ihmeellisistä tunteista ja ajatuksista. Tuossa kaulassa oli entinen tenho, ja ihanaa oli kuvitella, että saisi kiertää kätensä sen ympärille… Se tuntui hänestä yhä kevytmieliseltä päähänpistolta, mutta nyt hän oli siihen jo tavallansa tottunut. Hän ei voinut aavistaakaan, että herännyt rakkaus verhoutuisi sellaiseen valepukuun. Ei hän aavistanut sitäkään, että ne tunteet, joita Martin oli hänessä herättänyt, olivat rakkautta. Hän luuli, että Martin kiinnitti hänen mieltänsä siksi, että oli aivan erilainen kuin muut ja koska hänessä oli monia verrattomia ominaisuuksia, joita mahdollisesti saattaisi kehittää, ja niin noihin tunteihin liittyi vaarattomia ihmisystävällisiä ajatuksia.

Ruth ei tiennyt, että hän himoitsi häntä omakseen; mutta Martinin suhde oli aivan toinen. Hän tiesi, että hän rakasti häntä, ja hän halusi häntä omakseen kiihkeämmin kuin mitään muuta maailmassa. Hän oli rakastanut runoutta kauneuden vuoksi; mutta sen jälkeen kuin hän oli tavannut Ruthin, olivat rakkausrunouden portit avautuneet hänelle selko selälleen. Ruth oli opettanut häntä ymmärtämään paljon selvemmin kuin Bullfinch ja Gayley. Siellä oli säe, johon hän viikko sitten ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota: "Autuaasti kuolla suudelman hurmaan", mutta joka nyt lakkaamatta askarteli hänen mielessään. Sen ihmeellinen todellisuus hämmästytti häntä; ja kun hän katseli häntä, hän tunsi, että ilolla kuolisi "suudelman hurmaan". Hän tunsi saaneensa rakkauden jumalaisen lahjan, eivätkä mitkään ritarikannukset olisi voineet tehdä häntä ylpeämmäksi. Ja niin hänelle selvisi elämän tarkoitus ja miksi hän oli syntynyt.

Kun hän katseli häntä ja kuunteli, hänen ajatuksensa kävivät rohkeiksi. Hänet valtasi uudestaan sama villi ihastus, jota hän oli tuntenut ovella puristaessaan hänen kättään, ja hän himoitsi taas saada puristaa sitä. Hänen katseensa siirtyi usein hänen huuliinsa, ja hänen nälkäinen kaihonsa kiihtyi. Mutta tuossa kaihossa ei ollut mitään karkeaa eikä maallista. Tuotti tuskallista riemua joka hetki katsoa noiden huulten leikkiä, kun ne muodostelivat sanoja, joita hän lausui; eivätkä ne olleet tavalliset huulet, eivät sellaiset, jotka on jokaisella miehellä ja naisella. Ne eivät olleet samaa ainetta kuin tavalliset inhimilliset huulet. Ne olivat olemukseltaan puhtaasti henkiset, ja hänen himonsa niihin tuntui kerrassaan toisenlaiselta kuin se, joka oli vetänyt häntä muiden naisten huuliin. Hän saattaisi suudella hänen huuliaan, painaa huulensa niitä vasten, mutta se tapahtuisi pyhässä, juhlallisessa hartaudessa, aivan kuin suudellessa itse Jumalan viitan lievettä. Hän ei tietoisesti voinut tajuta sitä kaikkien arvojen arviointia, joka hänen mielensä oli vallannut, eikä hän aavistanut, että se hehku, joka loisti hänen silmistään katsellessaan Häntä, oli samaa joka loistaa kaikkien ihmisten silmistä silloin, kun rakkauden tuli niissä palaa. Hän ei voinut uneksiakaan, miten kuuma ja miehekäs hänen katseensa oli, eikä sitäkään, että tuo lämmin liekki ihmeellisellä tavalla saattoi sytyttää toisenkin. Ruthin vastustamaton neitseellisyys puhdisti ja verhosi hänen sielunsa tunteet, kohotti hänen ajatuksensa tähtiviileään kirkkauteen, ja hän olisi hämmästynyt, jos olisi saanut tietää, että hänen katseensa hehku sytytti samanlaisen liekin toisen koko olemuksessa vallaten hänen aatoksensa ja tunteensa. Se sai Ruthin hämilleen, ja useammin kuin kerran, vaikkei hän tiennyt miksi, katkaisivat ihanat suunnitelmat ajatusten ketjun ja pakottivat hänet pakenemaan sellaisten ajatusten turviin, joista jo osaksi oli puhuttu. Keskustelu oli hänelle aina helppoa, ja nämä keskeytykset olisivat saaneet hänet ymmälle, ellei hän olisi mielessään päättänyt, että se tapahtui keskustelutoverin harvinaisen erikoisuuden vuoksi. Hän oli hyvin altis vaikutteille, eikä siis ollut ihme, että se tuulahdus, joka tuli tämän toisen maailman matkalaisen mukana, luonnollisesti vaikutti häneen tällä tavalla.

Kaiken taustana hänen sielussaan kyti halu auttaa häntä, ja hän johti keskustelun siihen. Mutta Martin kuitenkin kosketti asiaa ensin.

"Minä arvelin, voisinkohan minä saada teiltä joitakin neuvoja", hän alkoi ja huomasi toisessa sellaista hyväntahtoista avuliaisuutta ja valmiutta, että hänen sydämensä sykki rajusti ja hillittömästi. "Te muistatte kai, että minä viime kerralla ollessani täällä sanoin, etten osaa puhua kirjoista enkä asioista, koska en tiennyt, miten sen tekisin. No niin, minä olen kuitenkin ajatellut yhtä ja toista sen jälkeen. Minä olen ollut kirjastossa aika paljon, mutta useimmat niistä kirjoista, joita käsiini sain, kävivät yli minun ymmärrykseni. Ehkä minun olisi parasta alkaa alusta. Minulla ei ole koskaan ollut sellaiseen tilaisuutta. Minä olen saanut tehdä aika lujasti työtä aina siitä asti kun olin pikkuinen nallikka, mutta sen jälkeen, kun minä olen käynyt kirjastossa ja katsellut kirjoja uusin silmin, ja katsellut uusia kirjoja myös, minä olen alkanut ajatella, etten ole lukenut oikeita kirjoja. Te tiedätte, että ne kirjat, joita tapaa paimenmajoilla ja merimieskapakoissa, eivät ole samoja kirjoja kuin ne, joita teillä on esimerkiksi tässä talossa. Se on kuitenkin sitä lajia, johon ainoastaan olen tottunut. Ja vielä, en minä suinkaan tahdo kerskua, minä olen ollut toisenlainen kuin ne ihmiset, joiden joukossa olen elänyt. Eipä silti, että olisin rahtuakaan parempi kuin häränajajat ja merimiehet, joiden kanssa olen elänyt, minä myös olen ollut häränajaja jonkin aikaa, mutta minä olen pitänyt kirjoista, lukenut, mitä olen käsiini saanut… no niin, luulenpa, että ajattelen aivan toisin kuin useimmat heistä.

"Niin, tullakseni siihen, mitä ajattelin. Minä en milloinkaan ole ollut sellaisessa talossa kuin tämä. Kun viikko sitten tulin tänne ja näin kaiken tämän, teidät, teidän äitinne ja veljenne ja kaikki — niin, minä pidin siitä. Minä olin kuullut jotakin puhuttavan ja lukenut sellaisista kirjoistakin, ja kun minä tulin teidän kotiinne — niin, kirjat muuttuivat todeksi. Mutta mitä minä tällä tahdoin sanoa oli, että minä pidin siitä. Minä kaipasin sellaista omakseni ja minä kaipaan sitä yhä. Minä tahdon hengittää samanlaista ilmaa, kun teillä on tässä talossa — ilmaa, joka on täynnä kirjoja ja tauluja ja kauniita esineitä, jossa ihmiset puhuvat hillityllä äänellä ja ovat puhtaita ja heidän ajatuksensa ovat puhtaat. Se ilma, jota minä aina olen hengittänyt, on ollut täynnä likaa, vuokrakasarmeja, tappelua ja viinaa, ja siinä oli myös heidän puheensa aiheet. Kun minä silloin näin teidän suutelevan äitiänne, minä ajattelin, että se oli kauneinta, mitä minä olin koskaan nähnyt. Minä olen nähnyt aika paljon elämässäni ja nähnyt tavallaan enemmän kuin useimmat niistä, jotka ovat olleet minun kanssani. Minusta on hauskaa nähdä, ja minä tahdon nähdä yhä enemmän, ja minä haluan nähdä kaikki toisella tavalla.

"Mutta minä en ole tullut vielä asiaan. Näin se on: minä tahdon muodostaa elämäni sellaiseksi jota vietätte tässä talossa. Elämä on jotakin muutakin kuin kovaa raatamista, viinaa ja turhaa touhua ja torailua. Mutta kuinka minä voin sen tehdä? Miten minun on aloitettava ja tartuttava kiinni? Minä voin tehdä työtä kuinka paljon hyvänsä, uskotteko, ja jos on kovasta työstä kysymys, niin tulkoon kilpasille kuka hyvänsä. Kun vain pääsisin alkuun, voisin työskennellä yötä päivää. Ehkä ajattelette, että minun on hullua kysyä tätä teiltä. Tiedän kyllä, että te olette viimeinen ihminen maailmassa, jolta minun pitäisi kysyä, mutta en tunne ketään muutakaan … lukuunottamatta Arthuria. Ehkä minun pitäisi kysyä häneltä. Jos minä olisin…"

Hänen äänensä vaikeni. Hänen varma suunnitelmansa ja toiveensa tuntui menneen pirstaleiksi, kun hän huomasi, että hän olisi voinut kysyä Arthurilta ja oli nyt käyttäytynyt tyhmästi ja naurettavasti. Ruth ei puhunut heti. Hän koetti ajatuksissaan sovittaa yhteen, mitä oli käsittänyt hänen änkyttävistä, virheellisistä lauseistaan ja mitä huomasi hänen kasvoillaan. Hän ei ollut koskaan katsonut silmiin, jotka olisivat ilmaisseet suurempaa voimaa. Tuossa on mies, joka kykenee suorittamaan jotakin, oli hänen varma vakaumuksensa, jonka hän sai hänen silmistään, mutta se sopi huonosti yhteen, jos vertasi sitä hänen heikosti lausumiinsa ajatuksiin. Mutta niin mutkallinen ja vilkas oli vieraan mielikuvitus, ettei hän voinut tehdä sitä johtopäätöstä, että lausuja oli yksinkertainen, vaan päinvastoin tuli yhä varmemmin vakuutetuksi hänen tavattomista voimistaan. Hänestä tuo mies oli kuin jättiläinen, joka kiemurteli ja tuskitteli epätoivoissaan koettaen päästä irti kahleista, joihin oli sidottu. Lämmin osanotto kuvastui hänen kasvoillaan, kun hän alkoi puhua.

"Mitä te tarvitsette, sen te itse näytätte tajuavan, ja se on kasvatus. Teidän pitäisi palata takaisin alkuun ja lopettaa kansakoulu ja käydä sitten joku ylempi oppikoulu päästäksenne opiskelemaan yliopistossa."

"Mutta siihen tarvitaan rahaa", keskeytti Martin.

"Oh!" huudahti Ruth. "Sitä en ajatellut. Mutta on kai teillä sukulaisia, joitakin, jotka voivat teitä auttaa?"

Martin pudisti päätään.

"Isäni ja äitini ovat kuolleet. Minulla on kaksi sisarta — toinen on naimisissa ja toinen luultavasti pian menee naimisiin. Sitten minulla on koko joukko veljiä, minä olen nuorin, mutta milloinkaan he eivät ole auttaneet ketään. He ovat vain seilanneet ympäri maailman pitäen huolta vain itsestään. Vanhin kuoli Intiassa. Kaksi on nyt Etelä-Amerikassa, toinen on valaanpyytäjänä ja toinen matkustelee sirkusjoukkueen mukana temppujen tekijänä. Ja minä luulen, että olen heidän kaltaisensa. Olen pitänyt huolta itsestäni siitä asti kun olin yksitoista, äitini kuoli silloin. Minun täytyy siis itseni pitää opiskelustani huolta ja sen minä juuri tahdonkin tietää, mistä alkaa."

"Minä sanoisin, että kaikista tärkeintä on kielioppi. Teidän puheenne on…" Ruth oli ajatellut sanoa "kauheaa", mutta lievensi: "Teidän puheenne ei ole aivan virheetöntä."

Martin punastui ja hikoili.

"Minä tiedän kyllä, että puhun murretta ja käytän sanoja, joita ette ymmärrä. Mutta ne ovat ainoat sanat, jotka osaan… osaan lausua. Minä osaan kyllä muitakin sanoja, jotka olen saanut kirjoista, mutta minä en osaa niitä lausua, ja siksi en myöskään niitä käytä."

"Ei se riipu siitä, mitä te sanotte, niinkään paljon kuin siitä, miten te sanotte. Ettehän pahastu, jos olen teille suora, ettehän? Minä en suinkaan tahdo loukata teitä."

"Ei, ei!" huudahti Martin siunaten mielessään hänen ystävällisyyttään. "Sanokaa pois vain. Minun täytyy se tietää ja mieluummin teiltä kuin keneltäkään muulta."