E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ONNEN SUOSIKKI

Romaani

Kirj.

JACK LONDON

Englannin kielestä suomentanut

Kerttu Tuura

Alkuperäinen nimi: Burning Daylight

Helsingissä, Lindstedt'in antikvaarinen kirjakauppa, 1912.

Helsingin Uusi Kirjapaino O.Y.

I OSA.

I LUKU.

Oli hiljainen yö Tivolissa. Tarjoilupöytään, joka ulottui avaran, veistämättömistä hirsistä salvetun tuvan poikki, nojaili puolisen tusinaa miestä, joista kaksi keskusteli kuusenhavuteen ja kalkkijuoman suhteellisista eduista keripukin parannuskeinoina. He pohtivat asiaa alakuloisen näköisinä ja vaipuivat vähäväliä synkkään äänettömyyteen. Toiset tuskin kuuntelivat heitä. Vastakkaisella seinällä olivat pelipöydät rivissä. Crappöytä oli tyhjä. Yksi ainoa mies oli farao-pöydän ääressä, rulettihyrrä ei juhlapäivän aattona pyörinyt ja pelinhoitaja seisoi tulikuuman, räiskyvän uunin edessä jutellen nuoren tummasilmäisen, kauniskasvoisen ja kaunisvartaloisen naisen kera, joka Juneausta Fort Yukoniin saakka tunnettiin nimellä "Neito". Kolme miestä pelasi pokeria, mutta panokset olivat pienet, eikä pelaajissa ollut innostusta, kun ei ollut katsojiakaan. Perällä olevan tanssihuoneen lattialla tanssi kolme ikävystynyttä paria valssia viulun ja pianon soiton mukaan.

Circle City ei ollut autio, eikä rahaakaan ollut niukalti. Moosehide Creekin kaivostyömiehet olivat saapuvilla ja kullankaivuu lännessä ja kullanhuuhtelu kesällä oli ollut hyvätuloksista ja miesten pussit olivat raskaat kultahiekasta ja metallilohkareista. Klondikea ei oltu vielä löydetty, eivätkä Yukonin kaivostyömiehet olleet oppineet kaivamaan kultaa syvältä eivätkä puita polttamalla sulattamaan roudan jäädyttämää maata. Mitään työtä ei saanut talvella ja heillä oli tapana talvehtia Circle Cityn tapaisissa suurissa leireissä pitkän napaseudun yön kestäessä. Päivät olivat ikäviä, heidän pussinsa olivat hyvin täynnä ja ainoa ajanviete oli löydettävissä kapakoista. Mutta nyt oli Tivoli todellakin tyhjä ja Neito, joka seisoi uunin luona, haukotteli peittelemättä ja sanoi Charles Batesille:

"Ellei pian tapahdu jotakin, menen nukkumaan. Mikä leiriä vaivaa?
Ovatko kaikki kuolleet?"

Bates ei viitsinyt vastata, vaan rupesi kiertämään savuketta. Dan
MacDonald, Pohjois-Yukonin ensimäinen ravintoloitsija ja pelaaja,
Tivolin ja sen pelien omistaja, kulki yksin aution lattian poikki ja
liittyi pariin uunin luona.

"Onko joku kuollut?" kysyi Neito häneltä.

"Näyttää siltä kuin olisi", kuului vastaus.

"Sitten on koko leiri kuollut", päätti Neito ja haukotteli toisen kerran.

MacDonald nauraa virnisteli ja nyökkäsi ja avasi suunsa puhuakseen, kun samassa pääovi avautui ja muuan mies tuli huoneeseen. Kylmä ilmavirta muuttui huoneen lämpimässä usvaksi, joka leijaili hänen ympärillään polviin saakka ja virtasi lattian poikki vähitellen hälveten, kunnes se kahdentoista askeleen päässä uunista kokonaan haihtui. Vastatullut otti luudan ovipielen naulasta ja karisti lumen intiaanisaappaistaan ja pitkistä saksalaisista sääryksistään. Hän olisi näyttänyt kookkaalta mieheltä, ellei jättiläismäinen Canadan ranskalainen olisi tullut tarjoilupöydän äärestä puristamaan hänen kättään.

"Hoi Daylight!" tervehti tämä. "Tekee vanhoille silmilleni hyvää nähdä sinua."

"Hoi, Louis, milloin olet oppinut noin koreasti puhumaan?" sanoi tulokas. "Tule ottamaan naukku ja kerro meille kaikki mikä koskee Bone Creekia. No, vanha veikko, puristahan kättäni vielä kerran. Missä on toverisi? Olen juuri häntä etsimässä."

Toinen harvinaisen kookas mies tuli tarjoilupöydän äärestä lyömään kättä. Olaf Henderson ja Ranskalais-Louis, molemmat Bone Creekin osakkaita, olivat seudun kookkaimmat miehet, ja vaikka he tuskin olivat puolta päätään pitemmät kuin äskentullut, näytti tämä heidän rinnallaan aivan pienikasvuiselta.

"Hoi Olaf, siinäpä kaipaamani mies", sanoi Daylightiksi nimitetty. "Huomenna on syntymäpäiväni ja aijon hankkia teille kaikille pääntäyteisen humalan — ymmärrättekö? Ja sinulle myös, Louis. Voittehan ottaa humalan minun syntymäpäivänäni — vai? Tule ottamaan ryyppy, Olaf, niin kerron sinulle kaikki."

Vastatullut oli nähtävästi tuonut lämpöaallon huoneeseen. "Sehän on Burning Daylight", huusi Neito, joka ensimäiseksi tunsi hänet hänen tullessaan valoon. Charles Batesin tiukat piirteet kävivät lauhkeammiksi, kun hän näki hänet, ja MacDonald liittyi noihin kolmeen tarjoilupöydän ääressä. Burning Daylightin tultua kävi koko huone äkkiä valoisammaksi ja hauskemmaksi. Viinurit ryhtyivät työhönsä. Puhelu tuli äänekkäämmäksi. Joku nauroi. Ja kun viulunsoittaja, joka kurkisti etuhuoneeseen, huomautti: "Se on Burning Daylight", vilkastui valssintahti huomattavasti, ja tanssijat, joihin yleinen mieliala tarttui, alkoivat pyöriä aivankuin olisivat todella olleet huvitetut tanssista. He tiesivät vanhastaan, ettei mikään ollut laimeata, kun Burning Daylight oli saapuvilla.

Hän kääntyi selin tarjoilupöytään ja näki naisen uunin luona ja sen innokkaan tervetulijaiskatseen, jonka tämä loi häneen.

"Terve, Neito, tyttöseni", huusi hän. "Terve Charley. Mikä teitä kaikkia vaivaa? Miksi näytätte siltä kuin maksaisivat ruumisarkut vain kolme unssia? Tulkaa kaikki juomaan. Tule sinäkin hautaamaton vainaja ja kerro, mikä sinua vaivaa. Tulkaa kaikki. Nyt on minun yöni ja aijon käyttää sitä. Huomenna täytän kolmekymmentä ja sitten olen jo vanha mies. Tämä on viimeinen nuoruuden hurjasteluni. Oletteko kaikki mukana? Siis toimeen! Juokaamme!"

"Malttakaahan, Davis", sanoi hän miehelle, joka jakoi kortit farao-pelissä, ja joka oli työntänyt tuolinsa taaksepäin. "Haluanpa nähdä, tarjoanko minä teille vai te meille muille."

Hän otti takkinsa taskusta raskaan kultahiekkapussin ja nimitti korttinsa.

"Viisikymmentä", sanoi hän.

Farao-pelin pankinpitäjä otti pakasta kaksi korttia. Burning Daylight voitti. Pankinpitäjä töhersi summan paperilapulle ja ravintolan punnitsija punnitsi viidenkymmenen dollarin arvosta kultahiekkaa vaakakupissa ja pani sen Daylightin pussiin. Kun valssi oli takahuoneessa päättynyt, keksi Daylightin silmä nuo kolme paria, joita pianon- ja viulunsoittaja ja ravintolanpitäjä olivat seuranneet.

"Tulkaa kaikki mukaan!" huusi hän. "Juokaamme! Tämä on minun yöni ja yö sellainen, jollaisia ei usein tulekaan. Juokaa, te siwashit ja lohensyöjät. Nyt on minun yöni, tietäkää se —"

"Sydäntä kutkuttava, oikein syyhyttävä yö", pisti Charley Bates väliin.

"Olet oikeassa, poikani", sanoi Burning Daylight iloisesti. "Syyhyinen yö, mutta se on nähkääs minun yöni. Olen vanha, syyhyinen uros-susi. Kuunnelkaa ulvontaani."

Ja hän ulvoi kuin yksinäinen harmaa susi metsässä, kunnes Neito pisti sievät sormensa korviinsa ja rupesi värisemään. Hetkistä myöhemmin liiteli Neito hänen käsivarttensa tukemana tanssilattialla, missä kohta oli käymässä vilkas skotlantilainen tanssi, johon nuo kolme muuta naista ja heidän toverinsa yhtyivät. Miehet ja naiset tanssivat intiaanisaappaissa ja huoneessa vallitsi kohta kova melu, Burning Daylight oli sen keskus ja eloa-antava kipinä, joka leikinlaskuin ja pistopuhein ja teeskentelemättömällä iloisuudellaan herätti heidät siitä apeudesta, johon he olivat vaipuneet ennen hänen tuloaan.

Ilma huoneessa muuttui hänen tultuaan. Hän näytti täyttävän sen tavattomalla elinvoimallaan. Miehet, jotka tulivat kadulta, tunsivat sen heti, ja vastaukseksi heidän kysymyksiinsä nyökähyttivät viinurit takahuoneeseen päin ja sanoivat, asian tyhjentävästi selittäen: "Burning Daylight on hurjalla päällä." Ja tulijat jäivät ja viinurit saivat työtä heitä palvellessaan. Pelaajat innostuivat ja pian olivat pöydät miehiä täynnä, kortit läiskähtivät pöytiin ja rulettihyrrän surina kuului yksitoikkoisena ja voitokkaana käheiden miesäänten ja heidän kiroustensa ja naurunsa ylitse.

Harvat tunsivat Elam Hamishia muulla nimellä kuin Burning Daylightin. Tämä nimi oli entisinä aikoina annettu hänelle sen johdosta, että hänellä oli tapana aamuisin penkoa toverinsa esiin heidän villahuovistaan ja valittaa, että päivä jo on palava: "burning daylight". Häntä pidettiin vanhimpana uutisasukkaana kaukaisen napaseudun erämaassa, jossa kaikki miehet ovat uutisasukkaita, tienraivaajia. Miehet sellaiset kuin Al Mayo ja Jack McQuestion olivat olleet ennen häntä; mutta ne olivat tulleet maahan Rockien poikki, Hudson Baymaasta idässä. Hän sitä vastoin oli ensimäisenä kulkenut Chilcootin ja Chilcatin poikki. Keväällä 1883, kaksitoista vuotta aikaisemmin oli hän kahdeksantoistavuotiaana nuorukaisena kulkenut viiden toverin kera Chilcootin poikki. Hän oli palannut takaisin yhden kera. Neljä oli kuollut tapaturmaisesti valkeaan, kartoittamattomaan erämaahan. Ja kaksitoista vuotta oli Elam Hamish yhä kaivanut kultaa, väliin napaseudun pimeässäkin.

Eikä kukaan ollut kaivanut niin itsepintaisesti ja kestävästi. Hän oli kasvanut mieheksi maan keralla. Hän ei tuntenut mitään muuta maata. Sivistys oli unelma jostakin entisestä elämästä. Forty Milen ja Circle Cityn kaltaiset leirit olivat hänen mielestään pääkaupunkeja. Eikä hän ollut ainoastaan kasvanut maan keralla, vaan hän oli auttanut sen luomisessa, muokkaamaton kun se oli. Hän oli tehnyt historiaa ja maantiedettä ja ne, jotka seurasivat häntä, kirjoittivat hänen vastoinkäymisistään ja kartoittivat ne jäljet, jotka hänen jalkansa olivat polkeneet.

Sankareille annetaan harvoin sankarin arvo, mutta tämän nuoren maan — yhtä nuoren kuin hän — sankareista pidettiin häntä vanhimpana. Ijältään oli hän heitä edellä. Teoissa oli hän heitä etevämpi. Kun kestävyyttä kysyttiin, tiedettiin hänen voivan uuvuttaa vahvimmankin heistä. Sitäpaitsi pidettiin häntä voimakkaana, rehellisenä ja moitteettomana miehenä.

Joka maassa, missä elämä on sattuman varassa, jonka kanssa on helppo leikitellä ja joka on helppo heittää hukkaan, muuttuvat miehet huvin ja vaihtelun tarpeen vuoksi miltei tahtomattaan pelaajiksi. Yukonissa panivat miehet kultaa etsiessään elämänsä alttiiksi ja ne, jotka löysivät kultaa maasta, pelasivat siitä toisten kanssa. Eikä Elam Hamish ollut mikään poikkeus. Hän oli ennenkaikkea oikea miesten mies ja vaisto pelata elämän uhkapeliä oli hänessä voimakas. Ympäristö oli ratkaissut minkä muodon tämä peli saisi. Hän oli syntynyt maatilalla Iowassa ja hänen isänsä oli muuttanut Länsi-Oregoniin, millä kaivosalueella Elam vietti poikavuotensa. Hän ei ollut oppinut tuntemaan mitään muuta kuin uhkapelin, jossa oli suuret panokset. Rohkeus ja kestävyys auttoivat siinä pelissä, mutta suuri hyvä kohtalo jakoi kortit. Rehellistä työtä varman, vaikka niukan voiton eteen, ei pidetty minkäänarvoisena. Mies pelasi korkeata peliä. Hän pani alttiiksi kaikki ja jos hän sai vähemmin kuin oli odottanut, hävisi hän pelin. Siispä oli Elam Hamish kaksitoista vuotta hävinnyt. Hän oli nostanut edellisenä kesänä rehellisesti ansaitsemansa kaksikymmentätuhatta dollaria ja jättänyt jälelle toiset kaksikymmentätuhatta. Mutta, kuten hän itse vakuutti, siinä ei ollut enempää kuin että sillä saattoi hankkia hyvän humalan. Hän oli ahertanut kaksitoista vuotta ja neljäkymmentätuhatta oli pienoinen voitto siitä panoksesta — sillä saattoi kustantaa ryypyn ja tanssin Tivolissa, yhden talven vetelehtimisen Circle Cityssä.

Yukonin miehet muuttivat vanhan säännön sananparreksi: vaivoin hankittu on helposti menetetty. Skotlantilaisen tanssin päätyttyä tarjosi Elam Hamish taas kaikille. Juomat maksoivat dollarin lasilta, kullan arvoksi oli laskettu kuusitoista dollaria unssilta, läsnä oli kolmekymmentä henkeä, jotka noudattivat hänen kutsuansa ja joka tanssin välillä olivat kaikki läsnäolijat Elamin vieraina. Tämä oli hänen yönsä eikä kenenkään muun sallittu maksaa mistään. Eipä silti, että Elam Hamish olisi ollut juomari. Hän ei pitänyt whiskystä. Hän oli liian elinvoimainen ja voimakas, liian terve sielultaan ja ruumiiltaan vajotakseen alkoholin orjuuteen. Samoillessaan intiaanien teitä ja virtoja pitkin vietti hän kuukausia yhteenmenoon nauttimatta mitään kahvia väkevämpää, olipa hän ollut vuoden yhteen menoon juomatta kahvia iltaisin. Mutta hän piti seurasta ja koska Yukonissa ainoan seuran tuottaman huvituksen saattoi löytää ravintolasta, taipui hän käyttämään tätä keinoa. Hänen poikavuosinaan olivat kaikki miehet Lännen kaivosalueella tehneet niin. Hänestä se oli sopiva tapa miehelle hankkia seuraa ja huvitusta. Hän ei tuntenut mitään muuta keinoa.

Hän oli mies, jonka erotti joukosta, vaikka hänen pukunsa oli samanlainen kuin kaikkien muitten miesten Tivolissa. Hänellä oli jalassa pehmeät, ruskeat hirvennahkaiset intiaanisaappaat, jotka olivat intiaanien tapaan kirjaillut helmillä. Hänen avarat housunsa olivat vallan tavallista mallia, hänen takkinsa oli tehty villahuovasta. Pitkät villalla vuoratut nahkahansikkaat riippuivat hänen kupeellaan. Ne riippuivat Yukonin tavan mukaan nahkahihnasta, joka kulki kaulan ympäri ja ristiin hartioilta. Hänen päässään oli turkislakki, jonka korvalaput oli työnnetty ylös ja jonka leukanauhat riippuivat irrallaan. Hänen laihat ja pitkähköt kasvonsa muistuttivat poskiluitten alla olevien kuoppien takia intiaania. Päivän polttama hipiä ja mustat, terävät silmät lisäsivät tätä vaikutusta, vaikka ihon pronssiväri ja silmien muoto olivat valkean miehen. Hän näytti vanhemmalta kuin kolmenkymmenenvuotiaalta ja kuitenkin oli hän paljaiksi ajeltuine ja rypyttömine kasvoineen miltei poikamainen. Tämä ikämiehen ulkonäkö perustui johonkin, jota ei voinut tarkoin määritellä. Se tuli miehen suorittamista maineteoista, siitä, mitä hän oli kestänyt ja kokenut, ja mikä oli kätkettynä arki-ihmisen olemuksen taa. Hän oli elänyt seikkailurikasta elämää, täynnä jännitystä, ja jotakin kaikesta tästä välähteli hänen silmissään, värähteli hänen äänessään, ja näytti alati kuiskivan hänen huuliltaan.

Hänen huulensa olivat ohuet ja taipuvaiset sulkeutumaan tiiviisti tasaisten valkoisten hampaiden eteen. Mutta niiden tylyyttä lievensivät suupielten kaartumat ylöspäin. Nämä kaartumat tekivät hänet lempeän näköiseksi samoinkuin silmäkulmien pienet rypyt tekivät hänen kasvonsa iloisiksi ja nauraviksi. Nämät miellyttävät pikkupiirteet pelastivat hänet luonnonlaadusta, joka pohjaltaan oli kesyttämätön ja joka muussa tapauksessa olisi ollut julma ja kova. Nenä oli laiha, suurisieraiminen, sirorakenteinen ja suuruudeltaan sopusoinnussa kasvojen kanssa; korkea otsa oli kaunis ja sopusuhtainen, ikäänkuin korvatakseen kapeutensa. Intiaania muistuttivat vielä hänen hiuksensa, jotka olivat hyvin suorat ja hyvin mustat, ja niiden kiilto, jonka vain hyvä terveys saattoi lahjoittaa.

"Palavan päivän palavat kynttilät", sanoi nauraen Dan MacDonald kuullessaan ilon remahduksen tanssihuoneesta.

"Ja hänessä on miestä sytyttämään ne, vai mitä, Louis?", sanoi Olaf
Henderson.

"Kyllä, voit lyödä vetoa siitä", sanoi Ranskalais-Louis. "Se poika on silkkaa kultaa — —"

"Ja kun Jumala kaikkivaltias huuhtoo esille Daylightin sielua viimeisenä suurena huuhdontapäivänä", keskeytti MacDonald, "täytyy Jumalan kaikkivaltiaan rakentaa vesipato, tavallinen huuhdontakattila ei sellaisessa kullan paljoudessa riitä."

"Hyvä", mutisi Olaf Henderson katsoen vanhaan pelaajaan syvästi ihaillen.

"Oikein hyvä", vahvisti Ranskalais-Louis. "Luulenpa, että otamme naukun sen päälle, vai?"

II LUKU.

Kello oli kaksi aamulla, kun tanssijat keskeyttivät tanssinsa puoleksi tunniksi saadakseen jotakin syötävää. Ja juuri sillä hetkellä ehdotti Jack Kearns, että pelattaisiin pokeria. Jack Kearns oli suurikasvuinen lihava mies, joka Bettlesin kera oli tehnyt onnettoman retken löytääkseen erään paikan Koyokukin pääjuoksun varrelta, kaukana napapiirin pohjoispuolelta. Tämän jälkeen oli Kearns menettänyt paikkansa Forty Milessä ja Sixty Milessä, ja ryhtyi sitten toisenlaisiin keinotteluihin tilaamalla Yhdysvalloista pienen sahan ja jokihöyrylaivan. Edellisen olivat jo intiaanit ja koirat hinanneet Chilcootin salmen poikki ja sen piti tulla Yukoniin varhain kesällä, jäiden lähdön jälkeen. Myöhemmin kesällä, kun Beringin meri ja Yukonin suupuoli olivat jäästä vapaat, piti höyrylaivan tulla virtaa ylöspäin täydessä ruokatavaralastissa.

Jack Kearns ehdotti pokeria. Ranskalais-Louis, Dan MacDonald ja Hal Campbell (joka oli keksinyt Moosehidessa malmisuonen), kaikki nämä kolme, jotka eivät tanssineet syystä, ettei ollut tarpeeksi tyttöjä, yhtyivät ehdotukseen. He etsivät parhaillaan viidettä miestä, kun Burning Daylight ilmestyi takahuoneesta Neito käsipuolessaan ja tanssijat kintereillään. Vastaukseksi pokerinpelaajien kysymykseen tuli hän heidän pöytänsä ääreen nurkkaan.

"Teitä tarvitaan, jotta peli saataisiin käyntiin", sanoi Campbell.
"Millainen onni teillä on?"

"Se on varmasti hyvä tänä yönä", vastasi Burning Daylight innokkaasti ja tunsi samalla Neidon varottavasti puristavan käsivarttaan. Neito odotti häntä tanssiin. "Minulla on varmasti onni myötäni, mutta menen mieluummin tanssimaan. En halua riistää teiltä kaikkia rahojanne."

Ei kukaan väittänyt vastaan. He pitivät hänen kieltoaan lopullisena, ja Neito puristi hänen käsivarttaan johdattaakseen hänet illallisseuraan, kun hänen mielensä muuttuikin. Se ei johtunut siitä, ettei häntä olisi haluttanut tanssia, eikä siitä, että hän olisi tahtonut loukata tyttöä. Se johtui vain siitä, että tuo vaatelias puristus hänen käsivarteensa sai hänen vapaan-miehenluontonsa kapinoimaan. Tästä hänen luonneominaisuudestaan johtui, ettei hän kaivannut ketään naista toverikseen. Hän oli naisten suosikki siitä huolimatta, ettei hänellä ollut heistä yleviä ajatuksia. He olivat leikkikaluja, osa elämän leikin tarjoamasta huvista. Hän piti naisia whiskyn ja pelin veroisina, ja oli pannut merkille, että oli paljon helpompi lähteä juomien ja korttien äärestä kuin naisen luota, kun mies kerran oli oikein kietoutunut pauloihin.

Hän oli oman itsensä orja, mikä on luonnollista terveelle itsekkäisyydelle, mutta hän ei tahtonut olla kenenkään toisen orja. Rakkauden suloinen orjuus oli jotakin, jota hän ei käsittänyt. Miehet, jotka hän oli nähnyt lemmenpauloissa, tuntuivat hänestä mielenvikaisilta, ja hulluutta ei hänen mielestään kannattanut tutkistella. Mutta miesten toveruus oli jotakin toista kuin naisten rakkaus. Toveruudessa ei ollut orjuutta. Toveruus on kuin liikeyritys, missä miehet rehellisesti jakavat keskenään voiton, eivät vainoa toisiaan, vaan jakavat vaarat samoillessaan intiaanipolkuja, jokia ja vuoria tavoitellessaan onnea ja rikkautta. Mies ja nainen vainoavat toisiaan ja toisen tai toisen täytyy saada toinen alistumaan. Toveruus on vallan toisellaista. Siinä ei ole mitään orjuutta; ja vaikka hän, joka todella oli voimakas eikä vain voimakkaan näköinen, antoi paljon enemmän kuin sai, ei hän antanut mitään pakosta, vaan antoi kaiken kuninkaallisen loistavana lahjana. Ja hän jakoi anteliaasti lahjoina työtään ja sankarillisia ponnistuksiaan. Jos saa kantaa päiväkausia myrskyisissä vuorisolissa ja poikki sääskiparvien peittämien soitten kaksi kertaa niin suuria taakkoja kuin toverinsa, niin siinä ei ole epärehellisyyttä eikä pakkoa. Kukin yrittää parhaansa mukaan. Se oli rehellistä kauppaa, se kuului yrityksen luonteeseen. Muutamat miehet ovat voimakkaampia kuin toiset — se on totta. Mutta kun jokainen tekee voitavansa, on peli rehellistä, kunnian vaatimukset on täytetty ja kaikki on rehellisesti jaettu.

Mutta naiset olivat vallan toisellaisia. Naiset antoivat vähän ja vaativat kaikki. Naisilla oli esiliinannauhat ja he olivat halukkaat kietomaan ne jokaisen miehen ympärille, joka vain pari kertaa katsahtikin heidän puoleensa. Sellainen oli Neitokin, joka haukotteli suun täydeltä hänen tullessaan ja oli onnellinen kun pääsi hänen kanssaan tanssimaan. Yksi tanssi kävi päinsä, mutta jos tanssi hänen kanssaan kaksi ja kolme kertaa ja vielä useammin, puristi Neito hänen käsivarttaan, kun häntä pyydettiin pokeria pelaamaan. Se oli tuo inhottava esiliinanauha, ensimäinen niistä monista pakotusyrityksistä, joita Neito tulisi häntä kohtaan tekemään, jos hän vain kerrankin alistuisi. Eipä silti, ettei hän ollut soma tyttö, terve ja voimakas ja kaunis katsella, ja erinomainen tanssimaan sen lisäksi, mutta hän oli nainen, jolla oli kaikki naisen halut sitoa hänet esiliinannauhallaan ja kietoa hänet käsistä ja jaloista merkitäkseen hänet poltinraudalla, Kernaammin pelasi hän pokeria. Sitäpaitsi piti hän pokerista yhtäpaljon kuin tanssista.

Käsivarressa tuntuva puristus herätti hänessä vastustushalun ja hän sanoi:

"Haluaisin tavallani antaa teille kaikille häviön."

Taas tunsi hän käsivarttaan puristettavan. Neito koetti kietoa esiliinannauhan hänen ympärilleen. Murto-osan sekunnista oli hän villi-ihminen, jota vallitsi mieletön pelko, ja halu murhata tuo nainen heräsi hänessä. Tänä äärettömän lyhyenä hetkenä oli hän aivan peljästetyn tiikerin kaltainen, jonka täyttää raivo ja pelko kun se huomaa satimen. Ellei hän olisi ollut muuta kuin villi, olisi hän hurjana paennut tai hyökännyt naisen kimppuun ja surmannut hänet. Mutta samalla liikkui hänessä kurin taltuttamien sukupolvien veret, kurin, jonka avulla ihmisestä on saatu epätäydellinen yhteiskuntaeläin. Hienotunteisuus ja myötätunto taistelivat hänessä ja hän hymyili katsoessaan Neitoa silmiin ja sanoi:

"Mene hankkimaan jotakin suuhunpantavaa. Minun ei ole nälkä. Ja pian tulen taas tanssimaan. Yöhän on vasta alulla. Mene, tyttöseni."

Hän irroitti käsivartensa ja taputti tyttöä leikillisesti olkapäälle ja kääntyi samalla pokerinpelaajani puoleen.

"Heittäkäähän panosraja, niin tulen mukaan."

"Rajana on katto", sanoi Jack Kearns.

"Ottakaa pois katto."

Pelaajat vilkaisivat toinen toiseensa ja Kearns sanoi: "Katto on poissa."

Elam Hamish vaipui tyhjään tuoliin, aikoi ottaa esiin kultapussinsa, mutta muutti mieltään. Neito näytti hetkisen nyrpeältä, sitten läksi hän muiden tanssijoiden pariin.

"Tuon sinulle voileivän, Daylight", sanoi hän katsahtaen olkansa takaa.

Daylight nyökäytti päätään. Tyttö hymyili hänelle anteeksiantavaisesti. Hän oli katkaissut esiliinannauhan, eikä hänen ollut tarvinnut liian kovasti loukata tytön tunteita.

"Pelatkaamme merkeillä", ehdotti hän. "Rahat saavat aina pöydän epäjärjestykseen… Jos se teitä miellyttää?"

"Minä olen halukas", vastasi Hal Campbell. "Minun merkkini vastaavat viittä sataa."

"Minun samoin", vastasi Hamish, ja toisetkin määräsivät omien merkkiensä arvon. Ranskalais-Louis, joka oli kohtuullisin heistä, määräsi omat merkkinsä sadan dollarin arvoisiksi kunkin.

Alaskassa ei tähän aikaan ollut roistoja eikä väärinpelaajia. Pelattiin rehellisesti ja miehet luottivat toisiinsa. Miehen sana oli yhtä hyvä kuin hänen kultansa vaakakupissa. Merkki oli litteä, pitkulainen pikkulaatta, noin sentin arvoinen. Mutta kun pani merkin peliin ja ilmoitti sen arvoksi viisisataa dollaria, niin sen arvoksi hyväksyttiin viisisataa dollaria. Voitti sen ken tahansa, hän tiesi merkin liikkeeseenlaskijan lunastavan sen kultahiekkamäärällä, jonka arvoksi vaaka osoitti viisisataa dollaria. Kun merkit olivat erivärisiä, ei omistajan ollut vaikea eroittaa niitä muitten merkeistä. Näinä Yukonin seudun alkuaikoina ei kukaan vielä edes uneksinutkaan pelata panokset pöydällä. Mies vastasi pelitappioistaan koko omaisuudellaan, eikä kukaan välittänyt siitä missä hänen omaisuutensa oli tai minkälainen se oli.

Hamish nosti ja joutui jakajaksi. Onneaan parantaakseen hän kortteja sekottaessaan käski viinuria tuomaan lasin kaikille läsnäoleville. Antaessaan ensimmäisen kortin vasemmalla istuvalle MacDonaldille hän sanoi:

"Menkää nyt syvälle kaivokseen, likanaamaiset eskimot ja siwashi-lurjukset. Menkää kaivoksen pohjalle ja kaivakaa syvään! Vetoköysi tiukalle! Vääntäkää vipua kaikella väellä, kiskokaa vetonuoria koko voimallanne ja painollanne! Hei — juu! Hei — juu! Tie auki ja lakit käteen! Tässä tulee vielä ankara työ ennenkuin aamuun päästään. Ja muutamat vielä saavat mustelmia… oikein tuntuvia."

Kun peli pääsi alkuun, vaikenivat pelaajat miltei kokonaan, vaikka heidän ympärillään jatkui liikettä ja hälinää. Elam Hamish oli sytyttänyt kipinän. Tivoliin tuli kaivostyömies toisensa jälkeen ja jäi sinne. Kun Burning Daylight oli hurjalla päällään, ei kukaan muukaan ollut murheellinen. Tanssilattia oli täynnä. Kun naisia ei riittänyt, kääri moni mies silkkinenäliinan käsivarteensa naisellisuutensa merkiksi ja tanssi muiden miesten kanssa. Kaikki pelipöydät olivat tungokseen asti täynnä ja pitkän tarjoilupöydän ääressä juttelevien ja uunin eteen kokoontuneiden miesten ääniä säesti rahojen säännöllinen kilinä ja rulettihyrrän vuoroon vaimeneva ja vuoroon kiihtyvä terävä surina. Kaikki Yukonin yölle ominaiset sekalaiset ainekset olivat Tivolissa.

Pelionni vaihteli yksitoikkoisesti, sillä mitään hyviä kortteja ei ollut kukaan vielä saanut. Seurauksena oli, että korkea peli muuttui peliksi pienillä panoksilla, vaikkei mikään peli kestänyt kauvan. Milloin voitti toinen, milloin toinen.

Mutta kello kolmelta alkoivat pelaajat saada hyviä kortteja. Nyt tuli se suurhetki, jota miehet poker-pelissä odottavat viikkokausia. Sanoma tästä levisi kautta Tivolin. Katselijat kävivät hiljaisiksi. Etäämpänä seisovat lakkasivat juttelemasta ja tulivat pöydän luo. Pelaajat jättivät muut pelipöydät ja tanssihuone jäi tyhjäksi, ja lopulta seisoi poker-pöydän ympärillä alun toistasataa henkeä taajassa, äänettömässä ryhmässä. Katsojat olivat alkaneet lyödä vetoja suurista summista ennenkuin voitto oli ratkaistu ja vedot pienenivät jälleen, kun ratkaisu viipyi. Kearns oli jakanut kortit ja Ranskalais-Louis oli avannut pelin yhdellä merkillä, jonka arvo oli sata dollaria. Campbell "kuulosti".

Mutta Elam Hamish, joka sitten oli vuorossa, löi pöytään viisisataa dollaria, huomauttaen MacDonaldille, että oli hyödyttänyt tätä.

MacDonald vilkaisi vielä kortteihinsa ja pani peliin tuhatta dollaria vastaavat merkit. Kearns, joka kauvan tarkasteli korttejaan, kuulosti lopulta. Ranskalais-Louis sai siis, päästäkseen peliin, suorittaa yhdeksänsataa dollaria, jotka hän suorittikin, samoin kauvan aprikoituaan. Campbell sai niinikään suorittaa yhdeksänsataa saadakseen jäädä peliin ja ostaakseen uudet kortit, mutta kaikkien ihmeeksi hän noiden yhdeksän sadan lisäksi pani peliin vielä tuhat dollaria.

"Olettepa lopulta päässeet vauhtiin", Hamish huomautti, kun hän näki panokset ja vielä lisäsi tuhat dollaria. "Aamuun päästessä peli varmaankin kohoaa ja parasta on, että te kaikki varustaudutte."

"Samat sanat", jatkoi MacDonald ostaen uudet kortit kahdella tuhannella dollarilla ja pannen peliin vielä tuhat dollaria.

Peli oli nyt päässyt sille asteelle, että pelaajat täysin tajusivat suurten summien olevan kysymyksessä. Vaikkei heidän kasvoistaan näkynyt mitään, oli joka mies tahtomattaan jännityksessä. Jokainen koetti näyttää luonnolliselta ja jokaisen "luonnollisuus" oli erilainen. Hal Campbell teeskenteli tavallista varovaisuuttaan. Ranskalais-Louisin mielenkiinto ilmeni selvästi. MacDonald säilytti tavallisen hyväntahtoisuutensa, vaikka se ilmeni hiukan liioitellussa muodossa. Kearns oli kylmä, intohimoton ja epäluuloinen ja Elam Hamish taas oli yhtä leikkisä ja iloinen kuin aina. Yksitoista tuhatta dollaria oli jo pelissä ja merkit olivat sikin sokin läjässä keskellä pöytää.

"Minulla ei ole enää merkkejä", huomautti Kearns valittaen. "Meidän on parasta ruveta pitämään kirjaa."

"Olen hyvilläni, että kestätte", kuului MacDonaldin rohkaiseva vastaus.

"En minä vielä lopeta. Minulla on tuhat dollaria jo pelissä. Millainen on peli nyt?"

"Kuulostaminen maksaa kolmetuhatta dollaria, muttei kukaan estäne teitä korottamasta."

"Korottamasta — hiiteen. Uskokaa siihen, että minä saan kortteja yhtä hyvin kuin tekin". Kearns katsoi korttejaan. "Sanonpa teille, Mac, mitä teen. Minulla on sellaiset kortit, että kuulostan kolmella tuhannella."

Hän kirjoitti summan paperiliuskalle, piirsi siihen nimensä ja heitti sen keskelle pöytää.

Kaikkien katseet kohdistuivat Ranskalais-Louisiin. Hän hypisteli korttejaan hetkisen hermostuneesti. Sitten hän kirahti. "Ei ainoatakaan kunnon korttia, perhana vie!" ja heitti äkeissään korttinsa hylättyjen korttien läjään.

Seuraavassa silmänräpäyksessä alun toistasataa silmäparia suuntasi katseensa Campbelliin.

"En huolisi korttejanne, Jack", hän sanoi, suorittaen pakolliset kaksi tuhatta dollaria.

Silmät kääntyivät Hamishiin, joka kirjoitti jotakin paperipalaselle ja työnsi sen keskemmälle pöytää.

"Aijon opettaa teille kaikille, ettei tämä ole mikään pyhäkoulu eikä armeliaisuusseura", hän sanoi. "Näen teidät, Jack, ja korotan tuhannella. Kas tässä, Mac, rahat, jotka saatte korteillanne."

"Minä en korteistani suurin kostu, mutta kuitenkin vielä korotan tuhannella", oli MacDonaldin vastaus. "Onko teillä, Jack, vielä kortteja?"

"Onhan täällä muutama". Kearns hypisteli korttejaan pitkän aikaa. "Ja minä tulen niillä peliin. Mutta teidän täytyy saada tietää millainen on asemani. Ensin höyrylaivani, Bella tiedättehän, jonka arvo on kaksikymmentätuhatta yhtä varmasti kuin se on unssin arvoinen. Sitten minulla Sixty Miles'issa on viidentuhannen arvosta kaivososakkeita säästössä. Ja tiedätte, että minulla on saha tulossa tänne. Se on nyt Linderman-järvellä, ja lotja on rakenteilla. Hyväksyttekö?"

"Tulkaa vaan peliin, olette täysin kelvollinen", oli Daylightin vastaus. "Ja kun kerran tällaisista tuli puhe, niin minäkin samalla mainitsen, että minulla on kaksikymmentätuhatta Macin kassakaapissa, ja toisen kahdenkymmenen arvosta Moosehiden kaivososakkeita. Tunnettehan kaivokset, Campbell. Kelpaako?"

"Varmasti, Daylight."

"Korkeako peli nyt on?" Kearns kysyi.

"Kuulostaminen kaksituhatta."

"Te saatte varmasti pietin, jos tulette peliin", varoitti Daylight.

"Minulla on erinomaiset kortit", sanoi Kearns, pannen kahdentuhannen arvoisen paperiliuskaleensa yhäti kasvavaan läjään pöydän keskellä. "Tunnen miten selkääni syyhyttää."

"On minullakin tavalliset kortit", Campbell ilmoitti, pistäen paperilappunsa kasaan. "Mutta niillä ei kannata korottaa."

"Minun korteillani kannattaa", Daylight pisti väliin ja kirjoitti sitten ääneti paperilapulle. "Kuulostan tuhannella ja korotan toisella mokomalla."

Neito, joka seisoi hänen takanaan, teki sellaista, mitä ei miehen paras ystäväkään ole oikeutettu tekemään. Kurottautuen Daylightin olkapään ylitse, otti hän käteensä tämän kortit ja katsoi niitä, pitäen samalla noiden viiden kortin kuvapuolta suojellen rintaansa vasten. Hän näki, että siinä oli kolme kuningatarta ja kaksi kahdeksikkoa, mutta kukaan ei arvannut mitä hän näki. Kaikki pelaajat tarkkasivat hänen kasvojaan kun hän katsoi kortteja, mutta ne eivät ilmaisseet mitään. Hänen kasvonsa olivat kuin jäästä, sillä niiden ilme oli sama ennenkuin hän katsoi, hänen katsoessaan ja jälkeenpäin. Ei ainoakaan lihas värähtänyt, sieraimet eivät rahtuakaan laajentuneet eivätkä silmät välähtäneet. Hän asetti kortit kuvapuoli alaspäin takaisin pöydälle ja häntä tarkkaavat katseet kääntyivät hitaasti poispäin saamatta tietää mitään.

MacDonald hymyili hyväntahtoisesti. "Näen panoksenne, Daylight, ja korotan nyt kahdella tuhannella. Millaiset kortit teillä on, Jack?"

"Älähän hätäile, Mac. On minullakin kortit. Panen kolme tuhatta. Ja sitten on vielä Daylightinkin vuoro."

"Niin onkin", Daylight myönsi Campbellin heitettyä pöydälle korttinsa. "Hän tietää mitä hänellä on ja pelaa sen mukaisesti. Minä kuulostan kahdella tuhannella ja sitten saatte nähdä kuka voittaa."

Kuolonhiljaisuudessa kuuluivat vain noiden kolmen pelaajan hillityt äänet. Kolmekymmentäneljä tuhatta dollaria oli jo pelissä, ja peli oli vielä tuskin puolessa. Neidon hämmästykseksi Daylight piti kolme rouvaansa, hylkäsi kahdeksikkonsa ja vaati kahta uutta korttia. Ja nyt ei Neitokaan uskaltanut katsoa, mitä hän oli saanut. Hän tunsi valtansa rajan. Eikä Daylightkaan katsonut. Nuo kaksi korttia olivat pöydällä kuvapuoli alaspäin kuten jakaja oli ne heittänyt.

"Haluatko kortteja?" kysyi Kearns MacDonaldilta.

"Omani riittävät", kuului vastaus.

"Voitte pyytää, jos haluatte, sen tiedätte", varoitti Kearns häntä.

"En välitä."

Kearns osti itselleen kaksi korttia, muttei katsonut niitä.

Hamish antoi korttiensa vielä olla pöydällä.

"En milloinkaan lähde pelistä kesken", sanoi hän hitaasti, katsoen ravintoloitsijaan. "Antakaa tulla, Mac."

MacDonald tarkasteli korttejaan huolellisesti, ollakseen täysin varma siitä, ettei hänellä ollut huonoja, kirjoitti summan paperipalaselle ja pani sen pöydällä! olevaan läjään, virkkoen vain:

"Viisi tuhatta."

Kearns, jota kaikkien silmät tarkkasivat, katsoi kahta uutta korttiaan, laski kaikki korttinsa ollakseen varma siitä, ettei hänellä ollut liikoja kortteja ja kirjoitti jotakin paperipalaselle.

"Korotan vain pienellä tuhannella, juuri niin paljolla, että voin pitää puoliani Daylightia vastaan."

Jännittyneiden katselijain katseet suuntautuivat Daylightiin, joka niinikään tarkasteli saamiaan uusia kortteja ja laski, oliko hänellä todella kaikkiaan viisi.

"Korotan vielä viidellä tuhannella… voidakseni pitää puoliani teitä vastaan, Jack."

"Ja minäkin korotan viidellätuhannella, pitääkseni puoliani Jackia vastaan", sanoi MacDonald vuorostaan.

Hänen äänensä oli hieman käheä ja värähtelevä ja suupielet vavahtelivat hermostuneesti hänen puhuessaan.

Kearns oli kalpea, ja hänen kätensä vapisi, kun hän kirjoitti summan paperille. Mutta hänen äänensä oli muuttumaton.

"Minä korotan vielä viidellätuhannella", sanoi hän.

Daylight oli taas kaikkien huomion esineenä. Katossa palavista öljylampuista lankesi valo hänen hikiselle otsalleen. Poskien pronssiväri oli tummentunut veren noustessa päähän. Hänen mustat silmänsä säihkyivät ja hänen sieramensa olivat laajentuneet ja jännittyneet. Sieraimet olivat suuret. Ne olivat perintöä villeiltä esi-isiltä, joilta hän myös oli perinyt erinomaiset keuhkonsa ja avaran henkitorvensa.

"Kortit paranevat tänä iltana kerta kerralta", huomautti Kearns. "Ja sen vuoksi on velvollisuus sanoa: korota, Jack, korota. Ja minä korotan viidellä tuhannella."

Daylight nojautui tuolinsa selkämystään ja katseli öljylamppuun samalla kun laski ääneen.

"Viime kierroksella oli aika yhdeksäntuhatta, ja minä kuulostin ja korotin yhdellätoista tuhannella — siis yhteensä kolmekymmentä tuhatta. Voin enää vastata vain kymmenestä". Hän kumartui eteenpäin ja katsahti Kearns'iin. "Ostan siis kymmenellä tuhannella."

"Voitte korottaa jos haluatte", Kearns vastasi. "Koiranne ovat viidentuhannen arvoiset tässä pelissä."

"Koiriani en pane peliin. Te saatte voittaa kultahiekkani, jopa huuhdontasoranikin, mutta koiristani ette saa ainoatakaan. Ilmoitin jo ostomääräni."

MacDonald tuumiskeli kauan. Kukaan ei liikahtanut, ei ainoatakaan kuiskausta kuulunut. Katselijoiden kasvoissa ei ainoakaan lihas värähtänyt. Kukaan ei vaihtanut jalkaa. Hiljaisuutta ei häiritty. Kuului vain ilmaveto valtavassa takassa ja ulkoa hirsiseinän vaimentamaa koirien ulvontaa. Yukonissa ei joka yö pelattu näin suurista summista. Tämä peli oli suoraan sanoen korkein, mistä seudun historia tiesi kertoa. Vihdoin ravintoloitsija virkkoi:

"Jos joku toinen voittaa, saa hän kiinnityksen Tivoliin."

Molemmat toiset nyökäyttivät päätään.

"Siis minäkin ostan kortit."

MacDonald lisäsi läjään viiden tuhannen lippunsa.

Kukaan ei enää halunnut uusia kortteja. Yhtaikaa miehet vaijeten laskivat korttinsa pöydälle, kaikkien katselijoiden kurottaessa kaulaansa paremmin nähdäkseen. Daylightilla oli neljä rouvaa ja ässä, MacDonaldilla neljä sotamiestä ja ässä sekä Kearnsilla neljä kuningasta ja kolmonen. Kearns pyyhkäsi panokset molemmilla käsivarsillaan omalle pöydänsyrjälleen. Hänen kätensä vapisivat.

Daylight otti ässänsä ja pannen sen MacDonaldin ässän viereen hän sanoi:

"Tämä minut petti, Mac. Tiesin, että vain kuninkaat saattoivat voittaa minut, ja hänellä oli ne."

"Minkälaiset kortit teillä oli?" hän vilkkaasti kysyi kääntyen
Campbellin puoleen.

"Neljän samanvärisen sarja, joka olisi voinut jatkaa kummallekin taholle — hyvät pelikortit."

"Varmasti. Siitä olisi voinut tulla viiden sarja tai olisitte ainakin saanut viisi samanväristä."

"Kyllähän minä sitä ajattelin", sanoi Campbell murheissaan. "Minulle juttu maksoi kuusituhatta."

"Olisitte jatkanut", Daylight sanoi naurahtaen. "Silloin en minäkään
olisi saanut neljättä rouvaani. Nyt on minun tehtävä matkasopimus Billy
Rawlinsin kanssa ja sitten kiireesti Dyeaan. Suuriko on saaliinne,
Jack."

Kearns ryhtyi laskemaan, mutta oli liian hermostunut. Daylight veti panosläjän puoleensa pöydän poikki ja järjesti sitten varmoin sormin pelimerkit ja velkakirjat eri läjiin ja laski hämmentymättä summan.

"Sata kaksikymmentäseitsemän tuhatta", ilmoitti hän. "Olette nyt varakas mies, Jack."

Voittaja hymyili, nyökäytti päätään, mutta ei saanut sanaa suustaan.

"Tarjoisin ryypyt", MacDonald sanoi, "mutta tämä talo ei enää ole minun."

"Kyllä se on teidän", sanoi Kearns, ensin kostuttaen kielellä huuliaan. "Velkakirjanne on rahanarvoinen kuinka kauan tahansa. Mutta minä tarjoan juomat."

"Ryypätkää mitä haluatte, voittaja maksaa!" huusi Daylight kaikille ympärillään oleville, nousi samalla tuoliltaan ja tarttui Neidon käsivarteen. "Pistetään tanssiksi, kuuletteko. Yö on vasta alullaan; ja huomenna minulla on paljon puuhia. Kuulkaa Rawlins, minä suostun tuohon sopimukseen. Minä lähden matkaan tänä aamuna kello yhdeksän — vai? Tulkaa kaikki mukaan! Missä viulunsoittaja on?"

III LUKU.

Tämä oli Daylightin yö. Hän oli remuavan juhlan keskipiste ja johtaja, väsymätön ilontuoja, joka tartutti kujeilunhalun muihinkin. Mikään kuje ei ollut liian hurja hänen tovereidensa mielestä, ja kaikki yhtyivät ilonpitoon, vaikka se vähitellen muuttuikin mielettömäksi hoilaamiseksi ja hurjaksi hihkumiseksi. Kenenkään ei tarvinnut olla huolissaan eikä kainostella. Yukonissa tiedettiin, että kun yö oli Burning Daylightin, niin viha ja murhe oli kiellettyä. Hänen yönään ei kukaan uskaltanut riidellä. Ennen sellaista joskus oli tapahtunut ja miehet olivat silloin oppineet, mitä kelpo tappelu on ja he olivat saaneet sellaisen löylytyksen, jonka ainoastaan Burning Daylight saattoi antaa. Hänen yönään täytyi nauraa ja olla onnellinen tai mennä kotiin.

Daylight oli väsymätön. Tanssien välillä hän maksoi velkansa Kearnsille antamalla kahdenkymmenen tuhannen arvosta kultahiekkaa ja siirtämällä hänelle oikeutensa Moosehiden valtauksiin. Samaten järjesti hän matkasopimuksensa Billy Rawlinsin kanssa ja ryhtyi lähtövalmisteluihin. Hän lähetti sananviejän kiireesti hakemaan Kamaa, koirain-ajajaansa, joka oli fananaw-intiaani ja oli joutunut kauas heimonsa asuinsijoilta valkoihoisten anastajain palvelukseen. Kama tuli Tivoliin, pitkänä, laihana, jäntevänä, turkit yllään, äänettömänä ja välittämättä juhlijoista, jotka remusivat hänen ympärillään Daylightin antaessa hänelle määräyksiään.

"Jaa", sanoi Kama, laskien sormillaan määräyksiä. "Saatava kirjeitä Rawlinsilta. Tavarat rekeen. Ruokaa Selkirkiin saakka — kai haluatte koiranruoan riittävän Selkirkiin saakka."

"Riittävästi koiranruokaa, Kama."

"Jaa. Laittaa reki kuntoon kello yhdeksäksi. Tuoda lumikengät. Ei tuoda telttaa. Entä mitä muuta?"

"Ei mitään", vastasi Daylight päättäväisesti.

"Paljon pakkasta."

"Luuletko työtämme helpoksi, vai? Viemme paljon kirjeitä sinne ja tuomme takaisin paljon kirjeitä. Olet voimakas mies. Paljon pakkasta, paljon työtä, kaikki hyvin."

"Ehdottomasti hyvin", murahti Kama alistuen kohtaloonsa. "Valmis kello yhdeksän."

Hän teki täyskäännöksen intiaanisaappaittensa koroilla ja lähti huoneesta, järkähtämättömänä, sfinxin kaltaisena, tervehtämättä ketään, katsahtamatta oikeaan tai vasempaan. Neito vei Daylightin syrjään muista.

"Kuulehan Daylight, sinulla on varmaankin matti kukkarossasi", sanoi hän hiljaa.

"En ole mikään kitupiikki."

"Minulla on kahdeksan tuhatta Macin kassakaapissa", alkoi hän.

Mutta Daylight keskeytti hänet. Esiliinannauha kangasti hyvin lähellä hänen mielikuvituksessaan ja hän arkaili kuin kesytön varsa.

"En tarvitse", sanoi hän, "Rahattomana tulin maailmaan, rahattomana lähden ja rahattomana olen kulkenut suurimman osan elämääni. Tule, menkäämme tanssimaan."

"Mutta kuulehan", suostutteli Neito. "Minä en tarvitse rahojani. Lainaisin ne sinulle — alkuun päästäksesi", lisäsi hän nopeasti nähdessään Daylightin käyvän levottomaksi.

"En huoli keltään apua", oli vastaus. "Tulen omillani toimeen. Ja kun sitten jolloinkin pääsen hyvälle saaliille, on se kokonaan minun. Ei kiitos, tyttöseni! Olen hyvin kiitollinen. Aijon nyt hankkia leipäni postinkuljetuksella."

"Daylight", mutisi tyttö hellästi.

Ja taitavasti teeskennellen äkkinäistä hurjapäisyyttä Daylight vei tytön tanssihuoneeseen. Ja kun he liitelivät valssin pyörteissä, mietiskeli Neito sitä, miten kova sydän olikaan tuolla miehellä, joka vei häntä karkelossa ja vastusti kaikkia hänen houkutuksiaan.

Kello kuudelta aamulla, polttavasta paloviinasta huolimatta, Burning Daylight vielä täysissä voimissaan väänsi joka miehen käden tarjoilupöytään. Kädenvääntäminen tapahtui siten, että kaksi miestä asettui vastatusten, oikean käden kyynärpäät tarjoilupöydällä, ja tarttuivat kumpikin vastustajansa oikeaan käteen, koettaen sitten painaa vastustajansa kättä pöytään. Mies toisensa perästä tuli mittelemään voimiaan hänen kanssaan, mutta kukaan ei taivuttanut hänen kättään pöytään. Kookkaisuudestaan huolimatta joutuivat Olaf Henderson ja Ranskalais-Louis tappiolle. Kun he väittivät hänen saavan voitostaan kiittää salatemppuja ja erikoisesti harjoitelleen lihaksiaan tätä varten, haastoi hän heidät toisenlaisille kilpasille.

"Kuulkaa, te kaikki!" huusi hän. "Aijon tehdä kaksi temppua: ensin punnitsen kultahiekkapussini ja panen sitten sen veikkaan, että teidän kaikkien nostettua lattiasta niin monta jauhosäkkiä kuin kykenette, minä panen vielä kaksi säkkiä lisää ja nostan kaikkityyni pulskasti lattiasta."

"Minä suostun, hitto vie, vetoon!" jyrisi Ranskalais-Louisin ääni ylinnä muita.

"Maltahan!" huusi Olaf Henderson. "Kelvannen minäkin yhtä hyvin kuin sinäkin. Minä otan puolet vedosta."

Daylightin kultahiekkapussi punnittiin ja sen arvoksi tuli neljäsataa dollaria, ja Louis ja Olaf jakoivat keskenään vetomäärän. MacDonaldin varastosta haettiin viidenkymmenen naulan jauhosäkkejä. Muut miehet koettivat ensin voimiaan, He asettuivat kahdelle tuolille, jauhosäkit pantiin lattialle ja sidottiin yhteen köydellä. Useat saattoivat täten nostaa neljä tai viisisataa naulaa, kun taas muutamien onnistui nostaa kuusisataakin. Sitten kävivät nuo kaksi jättiläistä käsiksi säkkeihin, sitoen yhteen seitsemänsataa naulaa yhteensä painavat jauhosäkit. Ranskalais-Louis lisäsi vielä yhden säkin ja nosti seitsemänsataa ja viisikymmentä naulaa. Olaf lisäsi vielä yhden säkin, mutta kumpikaan ei voinut nostaa kahdeksaasataa naulaa. Kerran toisensa perästä he koettivat, hiki virtasi heidän otsaltaan ja heidän luunsa narskuivat. Kumpikin sai säkkiläjän liikkumaan, mutta he eivät saaneet sitä kohoamaan lattiasta.

"Hitto vie, Daylight, tässä vedonlyönnissä sinä suuresti erehdyit", sanoi Ranskalais-Louis ojentautuen ja nousten tuolilta. "Vain rautainen mies voi tehdä sen. Sata naulaa enemmän, mukamas! Ei kymmentäkään naulaa enempää."

Säkit tuotiin, mutta kun kaksi säkkiä oli lisätty, astui Kearns väliin.

"Vain yksi säkki on pantava lisää."

"Kaksi!" huusi joku. "Kaksi oli määrä vedossa."

"He eivät nostaneet viimeistä säkkiä", pani Kearns vastaan. "He nostivat vain seitsemänsataa ja viisikymmentä."

Mutta Daylight torjui jalomielisesti tämän välitysyrityksen.

"Mitä hyödyttävät kaikki teidän turhat puheenne? Mitä siitä, jos onkin yksi säkki liikaa. Jollen voi nostaa kolmea säkkiä lisää, en voi varmasti nostaa yhtäkään. Sitokaa ne yhteen."

Hän seisoi tuoleilla, kyyristyi ja taivutti hartiansa taaksepäin, kunnes sai köyden käsiensä väliin. Hän muutti hiukan jalkaansa, jännitti lihaksensa nostaakseen, ja antoi niiden sitten jälleen höltyä, ikäänkuin koetellen, millä tavoin parhaiden saisi taakan nousemaan lattialta.

Ranskalais-Louis, joka katseli epäuskoisena hänen yritystään, huusi:

"Päin mäntyä menee, Daylight!"

Daylightin lihakset jännittyivät toisen kerran ja nyt täydellä todella, kunnes hän oli pinnistänyt kaikki voimansa ja aivan huomaamatta, ilman äkillistä nykäystä tai ponnistusta, kohosi yhdeksänsadan naulan taakka lattiasta ja heilui edestakaisin hänen jalkojensa välissä.

Olaf huokasi kuuluvasti. Neito, joka oli tietämättään jännittänyt lihaksensa niin, että teki kipeää, nyt herpaantui. Ranskalais-Louis mutisi kunnioittavaisesti:

"Eläköön m'sieu Daylight! Minä olen suuri lapsi. Te olette suuri mies."

Daylight päästi taakkansa lattialle, hypähti tuolilta ja meni muiden edellä tarjoilupöydälle päin.

"Punnitkaa!" huusi hän työntäen pussinsa punnitsijalle, joka pani sinne neljänsadan dollarin arvosta kultahiekkaa vetonsa hävinneiden pusseista.

"Tulkaa kaikki mukaan!" sanoi Daylight kääntyen. "Juokaa mitä haluatte.
Voittaja maksaa."

"Tämä on minun yöni!" huusi hän kymmenen minuuttia myöhemmin. "Olen yksinäinen uros-susi ja olen nähnyt kolmekymmentä talvea. Tämä on syntymäpäiväni, minun ainoa päiväni vuodessa, ja minä voin juottaa joka miehen humalaan. Tulkaa kaikki ulos. Aijon heittää teidät kaikki lumeen. Tulkaa pihalle, te arkajalkaiset, uudet tulokkaat ja te entisajan miehet, niin minä kastan teidät."

Meluava joukko virtasi ulos ovista, kaikki muut paitsi viinurit ja pahimmat viinan jumalan palvelijat. MacDonaldissa heräsi yht'äkkiä oman arvon tunto, ja hän läheni Daylightia käsi ojona.

"Mitä? Tekö ensin?" sanoi Daylight nauraen ja puristi hänen kättään kuin tervehtiessä.

"Ei, ei", vastusti toinen kiireesti, "Aijoin vaan onnitella teitä syntymäpäivänne johdosta. Kohteliaisuudesta voitte paiskata minut lumeen. Mitä mahdollisuuksia on minulla pitää puoliani miestä vastaan, joka nostaa yhdeksänsataa naulaa?"

MacDonald painoi sata kahdeksankymmentä naulaa ja Daylight tarttui häneen vain toisella kädellään, sitten nosti hän ravintolanomistajan äkkiä maasta ja heitti hänet suin päin lumeen. Nopeasti lennätti hän sitten lähimmät puolitusinaa miestä lumeen. Vastarinta oli hyödytöntä. He lensivät suinpäin hänen käsistään, loukkaantumatta, kaikenlaisiin hullunkurisiin asentoihin pehmeään lumeen. Pian kävi vaikeaksi tähtien himmeässä välkkeessä eroittaa niitä, jotka jo oli heitetty lumeen ja niitä, jotka odottivat vuoroaan, ja Daylight rupesi tunnustelemaan heidän selkäänsä ja hartioitaan, päättäen heidän tilansa siitä, olivatko ne vai eivätkö olleet lumisia.

"Joko olette kastettu?" kuului hänen yksitoikkoinen kysymyksensä, kun hän ojensi hirveät kätensä.

Muutama kymmen virui jo lumessa pitkässä rivissä ja toiset polvistuivat teeskennellen nöyryyttä, ripottivat lunta päänsä päälle ja väittivät, että toimitus oli täytetty. Mutta viisi miestä seisoi pystyssä — Pohjois-Amerikan itäisten aarniometsien uutisasukkaita ja rajamaan miehiä, jotka olivat innokkaat kilpailemaan joka miehen syntymäpäivänä.

He olivat käyneet oppia ja kasvaneet miehiksi mitä ankarimmassa koulussa, he olivat monien mellakoiden ja tappeluiden vanhoja sankareita, he olivat veren ja hien uupumattomia miehiä. Eikä heiltäkään puuttunut sitä, mitä Daylightillä oli niin suuressa määrin, nimittäin aivojen ja lihasten miltei täydellistä sopusuhtaisuutta. Heille ja heidän elämässään se oli luonnollista, eikä se Daylightillekaan ollut mikään ansio. Tämän lahjan hän oli jo saanut syntyessään. Hänen hermonsa olivat herkemmät kuin heidän, hänen sieluntoimintonsa, joista tahdon toiminta oli täydellisimmäksi kehittynyt, olivat nopeammat kuin heidän. Hänen lihaksensakin, vaikka ne ainekokoomukseltaan olivatkin samallaiset kuin heidän, tottelivat tahdon käskyjä nopeammin kuin heidän lihaksensa. Hän oli nyt sellainen. Hänen lihaksensa toimivat nopeasti ja rajusti kuin räjähdysaine. Hänen ruumiinsa oli vipu, joka toimi yhtä varmasti, oli kysymyksessä leikki tai tosi. Ja kaiken tämän lisäksi hänessä oli tuota yliluonnollista voimaa, jonka on saanut osakseen tuskin yksi ihminen miljoonista — voimaa, joka ei riipu ruumiin suuruudesta, vaan sen laadusta, elimistön erinomaisuudesta ja lihasten aineen verrattomuudesta. Hän pani lihaksensa toimimaan niin nopeasti, että ennenkuin toinen sen huomasi ja ryhtyi vastarintaan, lihasten toiminnan tarkoitus jo oli saavutettu. Ja hän puolestaan huomasi vastustajan aikoman otteen niin nopeasti, että hän joko kokonaan vapautui siitä, tai teki ajoissa vastaotteen.

"Vai olisi minun käytävä käsiksi kaikkiin teihinkin", Daylight virkkoi tuolle odottavalle ryhmälle. "Voitte tekin yhtä hyvin heittäytyä lumeen ja kastaa itsenne. Te saatatte voittaa minut jonakin muuna päivänä, mutta syntymäpäivänäni haluan tulla tunnustetuksi miesten parhaaksi. Pat Hanrahan näyttää kovin halukkaalta. Tulehan, Pat."

Pat Hanrahan, entinen ammatti-nyrkkeilijä ja suurtappelija, astui esiin. Nuo kaksi miestä kävivät toisiinsa käsiksi, mutta kohta alussa Daylight teki puoli-nelsonin ja lennätti armotta irlantilaisen pään ja hartiat lumihankeen. Joe Hines, entinen merimies, joutui samallaisella tempulla hankeen niin rajusti kuin olisi hän pudonnut kaksikerroksisen rakennuksen harjalta — ennenkuin hän vielä ennätti olla varuillaan, väitti hän.

Tämä kaikki ei vielä ollut uuvuttanut Daylightia. Hän ei edes ollut hengästynyt. Itse asiassa ei hänen ponnistuksiinsa ollutkaan kulunut aikaa. Hänen ruumiinsa toimi hetken äkisti ja rajusti ja sitten se seuraavana hetkenä jälleen vaipui lepoon. Niinpä Doc Watson, harmaapartainen, raudan-vankka mies, jonka menneisyydestä ei kukaan mitään tietänyt, pelätty tappelupukari, joutui hankeen sekunnin murto-osassa, ennenkuin hän ennätti tehdä tavallisen rajun hyökkäyksensä. Kun hän juuri kyyristyi hyökätäkseen, oli Daylight hänen kimpussaan ja lannisti hänet hirveällä vauhdilla täydellisesti. Olaf Henderson, joka otti oppia tästä, aikoi nujertaa Daylightin yllättämällä ja hyökkäsi hänen kimppuunsa sivulta, kun Daylight juuri ojensi kättään auttaakseen Watsonin pystyyn. Daylight kaatui kättensä varaan saaden kylkeensä aimo töytäyksen Olafin polvesta. Olaf itsekin kompastui Daylightiin. Ennenkuin hän ennätti nousta oli Daylight keikauttanut hänet selälleen ja pesi lumella hänen kasvojaan ja korviaan, pistäen muutaman kourallisen lunta hänen niskaansakin.

"Hitto vie, olen minä mies siinä kuin Daylightkin", Olaf mutisi hangesta kömpiessään, "mutta kautta Jupiterin, en tosiaankaan ole ennen nähnyt sellaista heittoa."

Ranskalais-Louis oli viimeinen noista viidestä ja hän oli nähnyt tarpeeksi tietääkseen olla varuillaan. Hän kierteli ja kaarteli hyvän aikaa ennenkuin ryhtyi asiaan. Ja hyvän aikaa he sitten vielä ponnistelivat kummankaan saamatta voittoisaa otetta. Ja vihdoin, juuri kun kamppailu alkoi käydä jännittäväksi, Daylight teki yhden tavallisista salamannopeista liikkeistään. Hän muuttui pelkäksi joustavaksi vipuvoimaksi, ja sitten hänen lihaksensa äkkiä toimivat. Ranskalais-Louis rynnisteli niin että hänen suuret luunsa rutisivat ja kuitenkin hän joutui suin päin hankeen.

"Voittaja maksaa!" huudahti Daylight päästyään vastustajastaan ja rientäen ennen muita Tivoliin. "Tulkaa kaikki! Tätä tietä!"

He nojasivat pitkään tarjoilupöytään kaksi- tai kolmimiehisissä ryhmissä ja tömistelivät lämpimikseen intiaanisaappaitaan lattiaan — ulkona oli pakkasta enemmän kuin kuusikymmentä astetta [Fahrenheitin asteikon mukaan]. Bettles, vanhain miesten parhaimpia oli kyseessä työ tai vaara, lakkasi hoilaamasta laulua "sassafras-puun juuresta" ja hoiperteli Daylightia onnittelemaan. Mutta samassa hänen päähänsä pälkähti, että hänen oli pidettävä puhe, ja hän korotti äänensä kaikuvaan mahtiponteen:

"Sanon pojat teille, että minä ylpeilen siitä, että voin sanoa Daylightia ystäväkseni. Me kuljimme entiseen aikaan yhdessä tuntemattomia intiaani-polkuja, ja hän on, piru vie, kahdeksantoista-karaattista kultaa saappaista ylöspäin, senkin vanha syyhyinen koiraluuska, on totisesti. Hän oli poikakloppi, kun hän ensin tuli tälle seudulle. Hänen ijässään teillä, pojat, tuskin korvantaustat vielä olivat kuivat. Hän ei ole milloinkaan ollut kakara. Hän on syntynyt täysikasvuisena miehenä. Ja sanon teille, että siihen aikaan täytyikin miehen olla mies. Silloin ei täällä ollut veltostuttavaa sivistystä, niinkuin nyt jo alkaa olla." Bettles vaikeni niin kauvan, että ennätti kiertää käsivartensa Daylightin niskaan, pusertaen hänet karhumaiseen syleilyyn. "Kun minä ja sinä, Daylight, ajoimme koirillamme tänne Yukon'iin muinoin, niin ei taivaasta satanut lihalientä eikä kukaan antanut ryypyn paineeksi ilmaista ruokaa. Viritimme nuotiomme siihen, missä joku otus joutui saaliiksemme, ja enimmäkseen me elimme lohenperkkeillä ja kaniinien sisälmyksillä — enkö ole oikeassa?"

Mutta kuullessaan naurunrähäkän, jonka hänen viime sanansa synnyttivät, hän päästi Daylightin karhunsyleilystään ja kääntyi julmistuneena joukkoon päin.

"Naurakaa vain, räkänokat, naurakaa! Sanon teille suoraan, ettei teistä parhainkaan ole kelvollinen solmimaan Daylightin saapasvarsien pauloja. Eikö totta, Campbell? Eikö totta, Mac? Daylight on vanhaa kaartia, yksi vanhoja, rehtejä erämiehiä. Ja siihen aikaan ei ollut höyrylaivaa eikä postinkulkua, ja meidän oli hengenpitimiksi pureskeltava lohensuolia ja kaniinien perkkeitä."

Hän katsahti voitonriemuisana ympärilleen ja hänen puhettaan seuranneiden hyvä-huutojen joukosta kuului kehoituksia, että Daylight nousisi puhumaan. Tämä ilmoittikin suostuvansa. Haettiin tuoli ja hänet autettiin sille seisomaan. Hän ei ollut selvempi rähisevää joukkoa, jonka yläpuolelle hänet oli korotettu — hurjaa, karkeavaatteista joukkoa, missä joka miehellä oli jalassaan intiaanisaappaat tai eskimolais-kengät. Rukkaset riippuivat joka miehen kaulalla, ja nahkaset korvalaput oli nostettu ylös, joten ne muistuttivat muinaisten viikinkien kypäränsiipiä. Daylightin tummat silmät välähtivät ja väkevät juomat olivat tummentaneet hänen poskiensa pronssivärin. Häntä tervehtivät joka taholta innokkaat huudot, jotka saivat hänen silmänsä kosteiksi epäilyttävällä tavalla, vaikka useat äänet olivatkin sammaltavia, humalan sotkemia. Niin, siten ovat miehet käyttäytyneet, juhlineet, tapelleet ja reuhanneet joko pimeissä luolissa tai nuotion ääressä kyyröttäen, Rooman keisaripalatseissa ja ryöväriritarien kalliolinnoissa, tai nykyajan pilvenpiirtäjissä ja merikaupunkien tillikoissa. Juuri sellaisia olivat nämäkin miehet, jotka napaseudun yössä loivat valtiota, suurisuisia, juopuneita ja räyhääviä, leväten muutamina hurjina unhotuksen hetkinä sankarillisen kamppailunsa julmasta todellisuudesta. He olivat nykyajan sankareita, eivätkä olleet missään suhteessa huonompia kuin muinaisajan.

"Noh, pojat, en oikeastaan tiedä, mitä sanoisin", alkoi Daylight verkkaan ja hiljaisesti puhua, järjestellen sekavia ajatuksiaan ja tunteitaan. "Kerronpa teille pienen kaskun. Minulla oli alhaalla Juneaussa yhtiömies. Hän oli kotoisin Pohjois-Carolinasta ja hänellä oli tapana kertoa minulle tämä sama juttu. Se tapahtui vuoristossa hänen kotiseudullaan, ja silloin oli häät. Saapuvilla olivat koko perhe ja kaikki ystävät. Pappi oli juuri pääsemässä loppuun ja sanoi: 'Ne jotka Jumala on yhteen laittanut, niitä ei ihmisten pidä eroittaman'.

"'Pastori', sanoi sulhanen, 'minusta sananne eivät sattuneet muodollisesti vallan oikein. Haluan, että vihkimiseni tapahtuu moitteettomasti.'

"Kun savu oli hälvennyt, katsoi morsian ympärilleen ja näki kuolleen sulhasen, kuolleen papin, kuolleen veljen, kaksi kuollutta enoa ja viisi kuollutta häävierasta.

"Silloin huokasi hän syvään ja lausui: 'Luulenpa uudenaikaisten, nopeasti laukeavien revolverien vieneen hiiteen tulevaisuudentoiveeni.'

"Ja niin sanon minäkin teille kaikille", lisäsi Daylight, kun naurunrähäkkä oli hiljentynyt, "Jack Kearnsin neljä kuningasta ovat vieneet hiiteen tulevaisuudentoiveeni. Minulla on matti kukkarossani ja minun on taivallettava Dyeaan —"

"Aijotko lähteä karkuun?" joku kysyi.

Hänen kasvonsa vääntyivät lyhyen silmänräpäyksen ajaksi vihasta, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen hyvä tuulensa palannut.

"Tiedän, että vain leikillänne pistätte nenänne asiaan, joka ei teille ensinkään kuulu", hän sanoi hymyillen. "Tietenkään minä en aijo karata näiltä mailta."

"Vannomatta paras, Daylight", sanoi sama ääni.

"Pysyn sanassani. Tulin ensimäisenä Chilcootin poikki vuonna 83. Kuljin solassa lumimyrskyssä, paita riekaleina ja eväinäni kupponen jauhoja. Sain sinä talvena elantoni Juneaussa ja keväällä kuljin vielä kerran solan poikki. Ja sitten vielä kerran pakoitti nälänhätä minut lähtemään. Seuraavana keväänä palasin ja vannoin, etten milloinkaan poistuisi täältä ennenkuin olin päässyt varakkaaksi. Ja täällä olen pysynyt ja täällä minä nyt olen enkä aijo lähteä täältä. Vien postin ja palaan rehellisesti. En pysähdy yöksikään Dyeaan. Ennätän Chilicootiin pian, vaihdan koiria ja otan postin ja koiranruokaa. Ja vannon vielä kerran kautta helvetin tulen ja Johannes Kastajan pään, etten pötki paremmille markkinoille ennenkuin olen täällä koonnut omaisuuden. Ja sanon teille, ettei se saakaan olla mikään tavallinen omaisuus."

"Mikä sinusta on rikkaus?" kysyi Bettles alhaalta, hellästi hyväillen
Daylightin jalkoja.

"Niin, kuinka paljon? Mikä on teidän mielestänne rikkaus?" huusivat toiset.

Daylight mietiskeli hetkisen tiukkaan.

"Neljä tai viisi miljoonaa" sanoi hän hitaasti kohottaen kättään, vaatien hiljaisuutta, kun hänen ilmoittamansa määrä otettiin vastaan ivahuudoin, "Niin, minä olen itsepäinen ja panen alkumääräksi miljoonan. Enkä lähde maasta unssiakaan vähemmällä."

Taas kuului ivahuutoja. Koko Yukonista ei siihen mennessä vielä oltu saatu edes yhteensä viiden miljoonan edestä kultaa eikä kukaan ollut tehnyt sadantuhannen löytöä, miljoonista puhumattakaan.

"Kuulkaa kaikki. Olette nähneet Jack Kearnsin voiton tänä yönä. Näitte hänen epäröivän, ennenkuin hän osti uudet kortit. Hänen kolme kuningastaan eivät riittäneet. Mutta hän tiesi, että hän vielä saattoi saada yhden kuninkaan, se oli hänen voittomahdollisuutensa — ja hän sai tuon kuninkaansa. Ja vakuutan teille, että minullakin on kortit ja voittomahdollisuuteni. Yukonissa löydetään kohta oikea kulta-aarre. En tarkoita tavallisia Moosehiden ja Birch Creekin kaltaisia kultasuonia. Tarkoitan oikein huikeata kullanrunsautta. Sanon teille, että se synnyttää kansanvaelluksen, jota ei mikään voi estää. Sinne saatte seurata intiaanisaappaitteni jälkiä lähimmässä tulevaisuudessa, jos mielitte löytää minut — jossakin Stewart-joen, Indianjoen ja Klondike-joen seutuvilla. Kun olen tuonut postin takaisin, lähden sinne niin nopeasti, että lumi vaan tuiskuaa ympärilläni. Kultaa tulee, toverit, kultaa pelkästä ruohikostakin, sata dollaria yhdestä huuhdontakattilasta. Te luulette, että helvetti on irti, kun tämä kultalöytö on tehty."

Hän kohotti lasinsa huulilleen.

"Toivon, että te kaikki silloin tulette upporikkaiksi."

Hän joi ja astui alas tuolilta, joutuen toisen kerran Bettlesin karhunsyleilyyn.

"Jos olisin teidän sijassanne, Daylight, en lähtisi tänään", neuvoi Joe Hines, käytyään katsomassa oven ulkopuolella olevaa väkiviina-lämpömittaria. "Nyt on oikein paukkuva pakkanen. Nyt on kuusikymmentä kaksi astetta kylmää ja lämpömittari vielä alenee. On parempi odottaa ilmanmuutosta."

Daylight nauroi ja vanhat erämiehet hänen ympärillään nauroivat.

"On juuri teidän keltanokkien tapaista", sanoi Bettles, "pelätä pientä pakkasta. Ja anteeksiantamattoman vähän te tunnette Daylightia, jos luulette, että pakkanen häntä pidättää."

"Voi ainakin jäädyttää hänen keuhkonsa, jos hän nyt lähtee matkaan", kuului vastaus.

"Jäädyttää paperia ja siirappikaramellia! Kuulkaahan, Hines, olette ollut näillä mailla kolme vuotta. Ette ole vielä tottunut ilmanalaan. Olen nähnyt Daylightin taivaltavan yhdessä päivässä viisikymmentä penikulmaa Koyokukia pitkin, kun lämpömittari näytti seitsemääkymmentäneljää."

Hines ravisti päätään murheellisena.

"Keuhkot siellä jäätyy", valitti hän. "Jos Daylight lähtee taipaleelle ennenkuin tulee ilmanmuutos, ei hän ikinä pääse perille — ja hänen on taivallettava levähtämättä."

"Dyeaan on tuhat penikulmaa", ilmoitti Bettles kiiveten tuolille ja tukien huojuvaa ruumistaan kiertämällä kätensä Daylightin kaulaan. "Sanon, että sinne on tuhat penikulmaa ja suurin osa tiestä on ummessa, mutta lyön vetoa, että Daylight ennättää Dyeaan kolmessakymmenessä päivässä."

"Se on keskimäärin kolmekymmentäkolme penikulmaa päivässä", varoitti
Doc Watson, "ja olen toki itsekin ollut taipaleella. Lumimyrsky
Chilcootissa tukkeisi häneltä tien viikoksi."

"Mitä vielä", vastasi Bettles, "Daylight suorittaa vielä paluumatkankin kolmessakymmenessä päivässä ja minä lyön vetoa viisi sataa dollaria, että niin käy kuin sanon lumimyrskyistä huolimatta."

Sanojensa vahvikkeeksi otti hän esiin aimo makkaran kokoisen kultahiekkapussin ja löi sen tarjoilupöytään. Doc Watson paiskasi pussinsa viereen.

"Malttakaahan!" huusi Daylight. "Bettles on oikeassa ja minäkin haluan olla vedossa mukana. Lyön vetoa viisi sataa dollaria siitä, että olen kuudenkymmenen päivän kuluttua tästä päivästä Tivolin ovella Dyean posti mukanani."

Kuului epäluuloista murinaa ja tusina miehiä otti esiin pussinsa. Jack
Kearns tunkeutui joukkoon ja vaati puheenvuoroa.

"Minä yhdyn vetoon, Daylight", huusi hän, "Kaksi yhtä vastaan, ettette tee sitä — seitsemässäkymmenessä päivässä."

"Ei mitään almuja, Jack", kuului vastaus. "Vetosumma on sama kummallakin puolen ja aika on kuusikymmentä päivää."

"Seitsemänkymmentäviisi päivää ja kaksi yhtä vastaan, ettette tee sitä", intti Kearns. "Rantajää on haurasta."

"Mitä minulta voitatte, on teidän", sanoi Daylight. "Ette, piru vieköön, saakaan sitä tällä tavalla annetuksi minulle takaisin. En tahdo lyödä vetoa kanssanne. Te koetatte antaa minulle rahaa. Mutta sanonpa teille jotakin, Jack, minulla on vielä muita mahdollisuuksia. Voitan sen takaisin lähipäivinä. Odottakaahan vaan, kunnes suuri kultasuoni löytyy. Silloin pelaamme me, te ja minä, sellaista peliä, jota ei miehen tarvitse hävetä."

He puristivat toistensa kättä.

"Luonnollisesti tekee hän sen", kuiskasi Kearns Bettlesin korvaan. "Ja minä lyön vetoa, että Daylight on saapunut takaisin kuudenkymmenen päivän kuluessa."

Billy Rawlins päätti vedon ja Bettles syleili Kearnsia innoissaan.

"Kautta Jupiterin, tahtoisinpa minäkin olla mukana tässä vedossa", sanoi Olaf Henderson, vetäen Daylightin pois Bettlesin ja Kearnsin luota.

"Voittaja maksaa!" huusi Daylight, päättäen vedon. "Ja minä tulen varmasti voittamaan, ja kuusikymmentä päivää on pitkä ryyppyjen väli, joten minä maksan nyt. Sanokaa mitä juomia haluatte!"

Whisky-lasi kädessä kiipesi Bettles takaisin tuolilleen ja keinuen edestakaisin lauloi ainoaa taitamaansa laulua: —

Pyhäkoulun peruukeitten Kera Henry Ward Beecher on, käy sassafras-juuresta juttu. Mutt' kielellä paatuneitten sanan selvitys ei lie mahdoton: mehu kielletyn puun on tuttu.

Ja sitte joukko kertasi kuorossa:

Mutt' kielellä paatuneitten sanan selvitys ei lie mahdoton: mehu kielletyn puun on tuttu.

Joku avasi ulko-oven. Heikko, harmaa valo kajasti huoneeseen.

"Päivä jo nousee, päivä jo nousee — burning daylight, burning daylight", huusi joku varoittaen.

Daylight vaikeni kesken puhettaan, meni ovelle ja laski korvalappunsa alas. Kama seisoi ulkona reen vieressä. Se oli pitkä, kapea laitos, kuusitoista tuumaa leveä ja seitsemän ja puoli jalkaa pitkä ja sen liistepohja oli kuusi tuumaa raudoitettuja jalaksia ylempänä. Siinä oli hirvennahkahihnoilla sidotut, keveät purjekankaaseen käärityt postipussit ja ruokaa ja tarpeita koirille ja ihmisille. Sen edessä kyyrötti tavalliseen köyteen valjastettuina viisi huurrekarvaista koiraa. Ne olivat husky-koiria [husky: tavattoman vahva, kestävä, ilkivaltainen ja viisas susikoira] saman suuruisia ja -värisiä, kaikki tavattoman kookkaita ja kaikki harmaita. Julmasta kuonosta tuuheaan häntään saakka olivat ne niin metsäsusien näköisiä, kuin herneet samassa palossa ovat toistensa näköiset. Susia ne olivatkin, kesytettyjä tosin, mutta ulkonäöltään ja luonnonlaadultaan susia. Ylinnä kuorman päällä, sidehihnojen alle työnnettyinä ja valmiina heti käytettäviksi, oli kaksi paria lumikenkiä.

Bettles osoitti napaseudun jäniksennahoista tehtyä vaippaa, joka pisti esiin pussin suusta.

"Tämä on hänen vuoteensa", sanoi hän. "Kuusi naulaa jäniksennahkaa. Lämpöisin peite, minkä alla hän milloinkaan on nukkunut, mutta minä en piru vieköön pysyisi siinä lämpimänä, enkä minäkään ole kehnoimpia miehiä kylmää kestämään. Daylightilla palaa helvetin tuli ruumiissaan."

"En tahtoisi olla tuon intiaanin vaatteissa", huomautti Doc Watson.

"Daylight näännyttää hänet, näännyttää hänet varmaan", lauloi Bettles riemuiten. "Minä kyllä tiedän. Olen ollut Daylightin kera taipaleella. Se mies ei ole milloinkaan elämässään ollut väsyksissä. Ei tiedä edes, mitä väsymys on. Olen nähnyt hänen tekevän työtä neljänkymmenen viiden asteen pakkasessa sukat märkinä. Joku toinen mies olisi menettänyt siinä henkensä."

Tällä välin Daylight sanoi jäähyväisiä niille, jotka parveilivat hänen ympärillään. Neito tahtoi suudella häntä ja vaikka Daylight oli whiskyn juonnista tullut hiukan humalaan, osasi hän nytkin välttää esiliinannauhan. Hän suuteli Neitoa, mutta hän suuteli yhtä hartaasti noita kolmea muutakin naista. Hän veti käsiinsä pitkät käsineensä, ravisti koirat jalkeille ja asettui paikalleen ohjaustangon luo. [Ohjaustanko on vankka kanki, joka pistää esiin reensevin toisesta sivusta ja jolla rekeä ohjataan]

"Hei, liikkeelle kaunottaret!" huusi hän.

Koirat jännittivät koko painollaan kiinnitysköysiä, kumartuivat syvään ja kaivoivat käpälänsä lumeen. Ne vinkuivat kärsimättömästi ja ennenkuin reki oli kulkenut parisenkymmentä jalkaa eteenpäin, täytyi Daylightin ja Kaman juosta pysyäkseen tasalla. Ja juosten laskeutuivat miehet ja elukat alas rantaäyrästä Yukon-joen jäälle ja katosivat harmaassa aamuhämärässä näkyvistä.

IV LUKU.

Joenjäällä, missä oli tie tallattu ja missä lumikengät olivat tarpeettomat, kulkivat koirat kuusi peninkulmaa tunnissa. Pysyäkseen niiden tasalla, oli noiden kahden miehen pakko juosta. Daylight ja Kama pitelivät vuorotellen ohjaustankoa, sillä siinä oli ankarin työ, kun samalla piti ohjata kiitävää rekeä ja pysytellä sen edellä. Toinen mies tuli reen jälessä ja hyppäsi silloin tällöin rekeen levähtääkseen.

Se oli tiukkaa työtä, mutta se sai mielen virkeäksi.

He kulkivat juosten suurimman osan tallatusta tiestä. Heidän oli sitten vielä kuljettava tallaamatonta tietä, missä kolme peninkulmaa tunnissa oli hyvä ennätys. Sitten ei tullut enää kysymykseen reessä-ajo eikä levähtäminen eikä juoksu. Silloin olisi reen ohjaaminen helpompaa ja mies tuli siihen levähtämään, täytettyään ensin tehtävänsä kulkueen etunenässä, tallattuaan lumikengillä tietä koirille. Se työ oli kaikkea muuta kuin virkistävää. Ja sitten heillä vielä oli edessään taipaleita, missä oli peninkulmittain kuljettava pitkin rosoisia jääröykkiöitä, jolloin onnen ollessa suotuisa eteni vain pari peninkulmaa tunnissa. Olipa sellaisiakin välejä, lyhyitä tosin, mutta mahdottomia kiertää, missä oli rajusti ponnisteltava, jos mieli päästä peninkulman tunnissa.

Kama ja Daylight eivät puhelleet mitään. Heidän työnsä laatu esti heitä nyt puhelemasta eikä muutenkaan ollut heidän luonteensa mukaista rupatella työtä tehdessä. Silloin tällöin, kun oli välttämätöntä, he lausuivat jonkun yksitavuisen sanan, Kama enimmäkseen tyytyi vain murahtelemaan. Välistä joku koirista vinkasi tai ärähti, mutta ylimalkaan koira-valjakko juoksi ääntä päästämättä. Kuului vain reen jalasten kolkahtelua ja kitinää ja reen liitosten narinaa.

Aivankuin seinän läpi oli Daylight Tivolin surinasta ja melusta siirtynyt vallan toiseen maailmaan — äänettömyyden ja liikkumattomuuden maailmaan. Ei mikään liikkunut. Yukon uinaili kolmen jalan paksuisen jäävaippansa alla. Ei tuulen henkäyskään puhaltanut. Ei nestekään virrannut rannoilla kasvavien aarniokuusten ytimissä. Puut, joita painoi niin suuri lumitaakka kuin niiden oksat saattoivat kannattaa, olivat kuin kivettyneitä. Pieninkin vavahdus olisi saanut lumen putoamaan, mutta ei lumihiukkanenkaan pudonnut. Reki oli ainoa, missä oli liikettä ja elämää tässä juhlallisessa hiljaisuudessa ja jalasten korvia-viiltävä kitinä teki äänettömyyden vielä tuntuvammaksi.

Se oli kuollut maailma ja sitäpaitsi harmaa maailma. Sää oli kylmä ja kirkas; ilmassa ei ollut yhtään kosteutta eikä usvaa; taivas oli kuin harmaa vaippa. Tämä johtui siitä, että vaikkei ollut pilvenhattaraakaan taivaalla pimittämässä päivän kirkkautta, niin ei ollut aurinkoakaan valaisemassa. Kaukana etelässä kiipesi aurinko säännöllisesti puolipäivä-piiriin, mutta sen ja jäätyneen Yukonin välillä oli maapallon kaartuma. Yukon oli yön varjossa ja päiväkin oli todellisuudessa vain pitkä hämärä. Neljännestä vailla kaksitoista, kun joen laajassa polvekkeessa avautui näköala etelään, näkyi taivaanrannalla auringon ylimmäinen reuna. Mutta se ei noussut luotisuoraan. Sen sijaan nousi se viistoon ja oli puolipäivän hetkenä vain kohottanut himmeän reunansa näköpiirin yläpuolelle. Se oli heikko, kalpea aurinko. Sen säteissä ei ollut lämpöä, ja ihminen saattoi silmiään vahingoittamatta katsoa suoraan siihen. Ennenkuin se oli ennättänyt puolipäivänpiiriin, alkoi se kallistua takaisin näköpiirin alapuolelle ja neljännestä yli kaksitoista heitti maa jo varjonsa yli maiseman.

Miehet ja koirat kiiruhtivat eteenpäin. Daylight ja Kama olivat villi-ihmisiä. He saattoivat syödä epäsäännöllisesti, kun sattui ahmivat he aikalailla, ja kun sattui kulkivat he pitkiä taipaleita syömättä mitään. Samoinkuin koiratkin, söivät he vain kerran päivässä, ja harvoin enempää kuin naulan kuivattua kalaa mieheen. Heillä oli kova nälkä, ja kuitenkin olivat he erinomaisissa voimissa. Samoin kuin susienkin tapahtui heidänkin ruoansulatuksensa ankaran säästeliäästi ja täydellisesti. Ruoassa ei ollut mitään arvotonta. Viimeinenkin ruoanhiukkanen muuttui voimaksi. Kama ja Daylight olivat vallan susien kaltaisia. He polveutuivat sukupolvista, jotka olivat kärsineet ja kestäneet, ja hekin kestivät. He tunsivat yksinkertaisen, alkeellisen säästäväisyyden. Vähäiset ruoka-annokset muuttuivat suunnattomaksi voimaksi. Ei mitään mennyt hukkaan. Sivistyksen veltostuttama mies, joka istuu koulupöydän ääressä, olisi laihtunut ja tullut alakuloiseksi eläessään ruoalla ja juomalla, jolla Kama ja Daylight pysyivät täysissä ruumiinvoimissa. He tiesivät, mitä ei koulupöydän ääressä istuva mies milloinkaan tiedä, sen nimittäin, mitä on olla aina luonnollisesti nälissään, niin että voisi syödä joka tunti. Ruokahalua ei heiltä koskaan puuttunut, he purivat ahnaasti kaikkea, mitä vaan oli tarjolla, eivätkä tienneet mitään huonosta ruoansulatuksesta.

Kello kolmelta iltapäivällä muuttui pitkä hämärä yöksi. Tähdet syttyivät taivaalle, näyttäen hyvin läheisiltä ja kirkkailta ja niiden valossa taivalsivat vielä koirat ja miehet eteenpäin. He olivat väsymättömiä. Eikä tämä ollut yhden päivän saavutus, vaan ensimäinen kuudestakymmenestä sellaisesta päivästä. Vaikka Daylight oli viettänyt yön nukkumatta, tanssien ja juoden, ei se tuntunut jättäneen häneen mitään jälkiä. Tähän oli kaksi selitystä: ensiksikin hänen tavaton elinvoimansa, ja toiseksi se seikka, että sellaiset yöt olivat harvinaisia hänen elämässään. Koulupöydän miehen työkykyä olisi enemmän vahingoittanut kuppi kahvia ennen maatapanoa, kuin Daylightia vahingoitti kokonainen juoden ja remuten vietetty yö.

Daylight kulki ilman kelloa, hän tunsi ajan kulun. Kun kello hänen arvelunsa mukaan oli kuusi, rupesi hän katselemaan leirinpaikkaa. Eräässä joen polvekkeessa kulki tie joen poikki. Kun he eivät olleet löytäneet sopivaa paikkaa, pyrkivät he vastakkaiselle rantaäyräälle, joka oli penikulman päässä. Mutta puolitiessä oli heitä vastassa jääröykkiö, joka vaati yhden tunnin ankarat ponnistukset. Viimein keksi Daylight sen mitä etsi, kuivuneen puun rantaäyrään suojassa. Reki saatiin sinne ylös. Kama mutisi tyytyväisesti ja leirinteko alkoi.

Työnjako oli erinomainen. Kumpikin tiesi mitä hänen oli tehtävä. Daylight pilkkoi kirveellä kuivuneen männyn. Lumikengällä ja toisella kirveellä lapioi Kama kahden jalan paksuisen lumikerroksen Yukonin jäältä ja louhi jääpalasia keittämistä varten. Kuivalla koivuntuohella saatiin valkea syttymään ja Daylight ryhtyi ruoanvalmistushommiin, Kaman irroittaessa reen ja antaessa koirille näiden annoksen kuivattua kalaa. Ruokasäkin hän heitti korkealle puuhun, jott'eivät koirat ulottuisi siihen hyppäämällä. Sitten hän kaatoi nuoren kuusen ja karsi sen oksat. Aivan nuotion äärestä tallasi hän kovaksi pehmeän lumen ja peitti tallatun paikan oksilla. Tälle lattialle hän laski omansa ja Daylightin vaatesäkit, joissa oli kuivia sukkia ja alusvaatteita ja heidän makuuvaippansa. Kamalla kuitenkin oli kaksi jäniksennahkavaippaa, kun Daylightilla oli vain yksi.

He puuhasivat uutterasti, puhelematta, menettämättä yhtään aikaa turhaan. Kumpikin teki mitä tarvittiin, ajattelematta jättää toiselle pienintäkään sattuvaa tehtävää. Niinpä Kama näki, milloin tarvittiin lisää jäätä ja toimitti sitä, ja Daylight korjasi lumikengän, jonka koira oli telmiessään työntänyt pois paikaltaan. Silläaikaa kun kahvi kiehui, silava kärisi ja omenamunkkitaikina oli sekoitettu, ennätti Daylight panna tulelle suuren padallisen papuja. Kama tuli takaisin, istahti kuusenoksille ja ryhtyi odottaessaan paikkaamaan valjaita.

"Luulenpa, että Skookum ja Booga hankkivat tappelua", huomautti Kama heidän aterioidessaan.

"Pidä niitä silmällä", kuului Daylightin vastaus.

Ja tämä oli heidän ainoa keskustelunsa aterian aikana. Mutisten hampaittensa välistä kirouksen juoksi Kama yht'äkkiä kekäle kädessään koirien luo ja eroitti tappelevat elukat käyttämällä sitä aseenaan. Daylight pani syödessään jäälohkareita tinapannuun sulamaan. Aterian päätyttyä kohensi Kama tulta, pilkkoi lisää puita aamuksi ja palasi kuusenhavuvuoteelle ja rupesi taas valjaita korjaamaan. Daylight leikkasi silavasta suuria palasia ja pani ne porisevaan papupataan. Molempien intiaanisaappaat olivat märät ja ankaran pakkasen vioittamat; kun ei heidän enää tarvinnut jättää kuusenhavulavaansa, riisuivat he saappaansa ja ripustivat ne lyhyille oksille kuivamaan nuotion ääreen ja käänsivät niitä vähäväliä. Kun pavut olivat kypsyneet kaatoi Daylight osan niistä säkkikankaasta tehtyyn yhden ja puolen jalan pituiseen ja läpimitaten kolmen tuuman suuruiseen pussiin. Tämän hän sitten asetti lumeen jäätymään. Loput pavuista jätettiin pataan aamiaiseksi.

Kello oli yli yhdeksän ja he olivat valmiit käymään levolle. Koirien kiista ja tappelu oli aikoja sitten lakannut ja väsyneet eläimet makasivat kyyryssä lumessa, jokaisen kuono ja jalat yhdessä rykelmässä tuuhean sudenhännän peittämänä. Kama levitti makuuturkkinsa ja sytytti piippunsa. Daylight kiersi itselleen ruskeasta paperista savukkeen ja nyt syntyi illan toinen keskustelu.

"Luulen, että kuljimme lähes kuusikymmentä penikulmaa", sanoi Daylight.

"Niin luulen minäkin", sanoi Kama.

He kääriytyivät vaippoihinsa riisuutumatta, kumpaisellakin yllään villainen Mackinaw-takki parkan [parka: kevyt, hiippaniekka, hameen tapainen puuvillapuku] asemasta, jota he ennen olivat käyttäneet. Nopeasti, melkein samassa kuin olivat sulkeneet silmänsä, vaipuivat he uneen. Tähdet karkeloivat hyisessä avaruudessa ja revontulet loimusivat.

Daylight heräsi pimeässä ja herätti Kaman. Vaikka revontulet vielä loimusivatkin, oli uusi päivä jo alkanut. Aamiaiseksi oli heillä lämmitettyjä omenamunkkeja, lämmitettyjä papuja, kuivattua silavaa ja kahvia. Koirat eivät saaneet mitään, vaikka ne etäämmällä ahnaina kärkkyivät istuen lumessa, häntä kietoutuneena käpälien ympärille. Herkeämättä ne vähä väliä nostivat vuoroon toista, vuoroon toista etukäpäläänsä, aivankuin olisi pakkanen niitä nipistellyt. Pakkanen oli pureva. Kylmää oli vähintään 65 astetta ja kun Kama paljain käsin valjasti koiria täytyi hänen usean kerran mennä nuotion ääreen lämmittelemään kohmettuneita, sormiaan. Miehet laittoivat yhdessä reen matkakuntoon. He lämmittelivät käsiään viimeisen kerran, vetivät kintaat käsiinsä ja ajoivat koirat rantatörmältä jokitielle. Daylightin arvelun mukaan oli kello seitsemän tienoissa, mutta tähdet karkeloivat vielä yhtä loistavina avaruudessa vihertävien revontulten liekehtivien säteitten himmeästi kajastaessa taivaanlaella.

Kaksi tuntia myöhemmin tuli äkkiä pimeä — niin pimeä, että he saattoivat pysytellä tiellä vain etupäässä vaistonsa avulla; ja Daylight tiesi nyt, että hänen ajanarvioimisensa oli ollut oikea. Se oli aamunkoittoa ennustava pimeys, joka ei missään ole sen tuntuvampi kuin Alaskassa talvella. Hitaasti, kuin varkain, tunkeutui harmaa valo läpi pimeyden, ensin tuskin huomattavasti, niin että he miltei hämmästyen huomasivat tien häämöittävän jalkojensa alla. Sitten saattoivat he nähdä rekeä lähinnä olevan koiran ja vähitellen vihdoin koko valjakon ja lumiaavikot kummallakin puolen tietä. Sitten kangasti lähin rantaäyräs hetkisen jälleen hävitäkseen näkyvistä, kangasti vielä toisen kerran ja jäi vihdoin näkyviin. Muutaman minuutin kuluttua tuli etäisempikin ranta, joka oli noin peninkulman päässä, vaatimattomasti näkyviin ja edessä ja takana saattoi nähdä koko jäätyneen virran ja vasemmalla jonon teräväpiirteisiä, lumipeittoisia vuoria. Ja siinä kaikki. Aurinko ei noussut. Hämärä pysyi hämäränä.

Kerran juoksi ilves tien poikki juuri etumaisen koiran kuonon alitse ja katosi valkeaan metsään. Koirissa heräsivät metsänelävän vaistot. Ne päästivät metsästysulvonnan, ravistelivat kaulanauhojaan ja kääntyivät tieltä lähteäkseen ajamaan ilvestä. Daylight huudahti kimakasti, ponnisteli ohjaustangosta pidellen ja sai reen kaatumaan pehmeään lumeen. Koirat pysähtyivät, reki käännettiin pystyyn ja viisi minuuttia myöhemmin kiitivät he taas eteenpäin kovaksi tallatulla tiellä. Ilves oli ainoa elonmerkki, mitä he olivat kahteen päivään nähneet ja sekin juostessaan pehmeästi ja äänettömästi ja pian kadoten näkyvistä oli aaveen kaltainen.

Kello kahdeltatoista, kun aurinko pilkisti esiin maapallonkaartuman takaa, he pysähtyivät ja laittoivat pienen nuotion jäälle. Daylight hakkasi kirveellä palasia jäätyneestä papukeitosta. Sulatettuna ja lämmitettynä oli tämä heidän koko ateriansa. He eivät keittäneet kahvia. Daylight ei sanonut tarvitsevansa päivän paistaessa sellaista ylellisyyttä. Koirat tappelivat keskenään ja katselivat halukkaasti miesten aterioimista. Vain yöksi saivat ne kalanaulansa. Väliaikana ne saivat vain raataa.

Ankaraa kylmyyttä yhä jatkui. Vain rautaiset miehet kestävät taivaltamista sellaisessa kylmyydessä ja Kama ja Daylight olivat rotunsa parhaimpia. Mutta Kama tiesi, että toinen oli häntä voimakkaampi, ja lähtöhetkestä alkaen hän oli tiennyt joutuvansa tappiolle. Eipä silti, että hän olisi pienimmässäkään määrässä vähentänyt ponnistuksiaan tai auliuttaan, mutta häntä heikensi kuorma, jota hän kantoi mielessään. Hänen käytöksensä Daylightia kohtaan oli kunnioittava. Ollen järkähtämätön, vaitelias ja ylpeä ruumiinvoimistaan, näki hän kaikki nämät ominaisuudet ruumiillistuneina valkoihoisessa toverissaan. Siinä oli mies, joka oli etevä seikoissa, joissa kannattaa olla etevä, eikä Kama voinut olla häntä kunnioittamatta, — vaikkei hän millään tavalla osoittanut sitä. Ei ollut kumma, että valkoisen miehen rotu voitti, ajatteli hän, kun se synnytti tämänkaltaisia miehiä. Mitä voitonmahdollisuuksia oli intiaaneilla niin kestävän ja jäntevän rodun rinnalla? Ei intiaanikaan taivaltanut niin kylmällä säällä, ja heillä oli kuitenkin takanaan tuhansien sukupolvien kokemus; mutta nytpä olikin tuo veltosta Etelästä tullut Daylight heitä etevämpi, hän, joka vain nauroi heidän pelolleen ja taivalsi kymmenen ja kaksitoista tuntia vuorokaudessa. Ja Daylight luuli voivansa kestää kolmenkymmenenkolmen penikulman päivämatkoja kuusikymmentä päivää. Odottakoonpa vain kunnes tuli lumipyry tai kunnes pääsivät umpiteille tai hauraalle rantajäälle, joka reunusti sulia paikkoja.

Siihen mennessä pani Kama parastaan, ei milloinkaan nurkunut eikä milloinkaan koettanut päästä tehtäviään täyttämästä. Lämpömittarin näyttäessä kuuttakymmentäviittä astetta nolla-asteen alapuolella on hyvin kylmä. Koska vesi jäätyy lämpömittarin näyttäessä kolmeakymmentäkahta astetta nolla-asteen yläpuolella, on siis kuusikymmentäviisi astetta kylmää yhdeksänkymmentäseitsemän astetta jäätymäpisteen alapuolella. Jonkinlaisen käsityksen tämän merkityksestä voi saada kuvittelemalla samanlaista lämpömäärän eroa päinvastaiseen suuntaan. Lämpömittarin näyttäessä sataa kahtakymmentä yhdeksää lämpöastetta, on polttavan kuuma päivä, ja kuitenkin tämä lämpömäärä on vain yhdeksänkymmentä seitsemän astetta jäätymispisteen yläpuolella. Kun kaksinkertaistuttaa tämän eroituksen, saa jonkunlaisen käsityksen pakkasesta, jossa Kama ja Daylight taivalsivat pimeän ja pimeän välillä ja yön pimeässäkin.

Kaman posket paleltuivat ahkerasta hieromisesta huolimatta ja liha muuttui mustaksi ja sierottuneeksi. Niinikään paleltuivat lievästi hänen keuhkokudoksensa — vaarallinen juttu ja selvä syy siihen, miksi ihmisen ei tule kuudenkymmenen viiden asteen pakkasessa tarpeettomasti ponnistella ulkoilmassa. Mutta Kama ei milloinkaan valittanut ja Daylightilla oli lämmityslaitos ruumiissaan, hän kun nukkui yhtä lämpimästi kuuden naulan jäniksennahkojen alla kuin Kama kahdentoista naulan.

Toisena yönä, viidenkymmenen peninkulman matkan jälkeen leiriytyivät he lähellä Alaskan ja Luoteisalueen rajaa. Paitsi viimeistä lyhyttä taivalta Dyeaan oli loppumatkalla kuljettava Kanadan aluetta pitkin. Tien ollessa kovaa ja kun ei pitkään aikaan ollut satanut lunta, laski Daylight ennättävänsä Forty Mile'en neljäntenä yönä. Hän ilmoitti sen Kamalle, mutta kolmantena päivänä alkoi lämpömittari nousta ja he tiesivät, että lunta oli odotettavissa; sillä Yukonissa seuraa lauhkeaa ilmaa aina lumisade. Tänä päivänä he tapasivat kymmenen penikulman laajuisia jääröykkiöitä, missä heidän oli käsivoimillaan nostettava reki tavaroineen päivineen suurten jäälohkareitten yli ja laskettava se taas alas. Koirat olivat tässä hyödyttömät ja sekä ne että miehet väsyivät kovin epätasaista tietä pitkin ponnistellessaan. Yhden tunnin ylimääräinen juoksu korvasi vain osan menetetystä ajasta.

Kun he aamulla heräsivät oli heidän vaippojensa päällä kymmenen tuuman paksuinen lumikerros. Koirat olivat hautaantuneet sen alle eivätkä mielisuosiolla nousseet mukavasta pesästään. Tämä uusi lumi tiesi vaivaloista kulkua. Reen jalakset eivät luistaneet hyvin ja yhden miehistä täytyi kävellä koirien edellä ja tallata tie kovaksi lumikengillä. Lumi oli aivan erilaista kuin se, minkä etelässä asuvat tuntevat. Se oli kovaa ja hienoa ja kuivaa. Se muistutti lähinnä sokeria. Jos potkaisi sitä, niin se lensi suhisten kuin hiekka. Hiukkasten välillä ei ollut mitään vetovoimaa, eikä sitä voinut puristaa lumipalloksi. Se ei ollut muodostunut hiutaleista, vaan kristalleista — pienistä säännöllisistä huurre-kristalleista. Se ei itse asiassa ollutkaan lunta vaan huurretta.

Sää oli suoja, vain kaksikymmentä astetta jäätymispisteen alapuolella ja molemmat miehet, jotka olivat nostaneet ylös korvalappunsa ja riisuneet kintaansa, hikoilivat eteenpäin ponnistellessaan. He eivät ennättäneet sinä yönä Forty Mileen, ja kun he seuraavana päivänä sivuuttivat tämän leirin, pysähtyi Daylight vain jättääkseen postin ja ottaakseen lisää koiranruokaa. Seuraavan päivän illalla leiriytyivät he Klondike-joen suulle. He eivät olleet tavanneet ristinsieluakaan Forty Milesta lähdettyään ja he olivat tallanneet tien itselleen. Nyt talvella ei kukaan ollut kulkenut joenjäätä pitkin Forty Milesta etelään ja koko talven aikana tulisivat he olemaan ainoat, jotka siitä olivat kulkeneet. Siihen aikaan oli Yukon autio maa. Klondike-joen ja valtameren välillä oli kuusi sataa peninkulmaa lumenpeittämiä erämaita ja koko tällä alalla oli vain kaksi paikkaa, joissa Daylight saattoi odottaa näkevänsä ihmisiä. Molemmat olivat eristettyjä postiasemia, Sixty Mile ja Fort Selkirk. Kesällä saattoi kohdata intiaaneja Stewart- ja White-joen suulla, Big ja Little Salmonin varrella ja Lake Le Bargessa, mutta talvella olivat nämätkin, sen hän hyvin tiesi, seuranneet hirvilaumojen jälkiä vuoristoon.

Tänä yönä, heidän leiriytyessään Klondike-joen suulla, ei Daylight pannut levolle kun illan tehtävät oli suoritettu. Jos joku valkoinen mies olisi ollut saapuvilla, olisi Daylight huomauttanut, että kultakuume häntä poltti. Näin ollen sitoi hän lumikengät jalkaansa, jätti lumeen kyyristyneet koirat ja raskaasti hengittävän Kaman jäniksennahkojensa alle ja kiipesi lakealle paikalle korkean rantaäyrään yläpuolella. Mutta tuuheat kuuset peittivät häneltä näköalan ja hän raivasi itselleen tien lakean paikan poikki ylös ensimäiselle jyrkästi viettävälle vuorelle. Täältä saattoi hän nähdä idästä suorassa kulmassa virtaavan Klondiken ja etelästä laajasti kaartuvan Yukonin.

Vasemmalla myötävirtaan katsottuna näkyi selvästi tähtien tuikkeessa Moosehide Mountain. Luutnantti Schwatka oli antanut sille nimen, mutta hän, Daylight, oli ensimäisenä nähnyt sen kauvan ennemmin kuin tuo peloton tutkimusmatkailija oli kulkenut Chilcootin poikki ja lautalla Yukonia alas.

Mutta vuori kiinnitti vain ohimennen hänen huomiotansa. Daylightin mielenkiinto kohdistui suureen lakeuteen, jonka rannoilla oli runsaasti syviä paikkoja laivojen laskea maihin.

"Varmasti sopiva kaupunginpaikka", mutisi hän. "Tilaa neljänkymmenentuhannen miehen leirille. Tarvitaan vain kultasuoni ennenkuin siitä mitään syntyy". Hän mietti hetkisen. "Kymmenen dollaria saa kerralla huuhtelukattilasta ja siitä tulee suurin kansanvaellus, mitä Alaskassa on milloinkaan nähty. Ja jollei se ole täällä, niin on se jossakin täällä lähellä. On varmaan hyvä ajatus matkan varrella pitää silmällä kaupunginpaikkoja."

Hän seisoi vielä hetkisen katsellen autiota tasankoa ja kuvitellen mielessään, miltä seutu näyttäisi kansanvaelluksen päivinä. Mielikuvituksessaan hän sijoitti sahat, suuret varastohuoneet, ravintolat ja tanssisalit, ja pitkät kadut, joiden varsilla olivat kullankaivajien hökkelit. Ja näitä katuja näki hän tuhansien miehien kulkevan edestakaisin ja varastohuoneitten edustalla oli raskaita kuormarekiä, joiden eteen oli valjastettu pitkät rivit koiria. Niinikään hän näki toimeliaitten tavaranvälittäjien kulkevan alas pääkatua Klondiken jäälle lähelle sitä kuviteltua paikkaa, missä huuhdontalaitosten piti olla.

Hän nauroi ja karkoitti näyn silmistään, laskeutui alas ja kulki tasaisen paikan yli leiriin. Viisi minuuttia sen jälkeen kun hän oli kääriytynyt vaippaansa, avasi hän silmänsä ja nousi istumaan ihmetellen sitä, ettei ollut vielä vaipunut uneen. Hän vilkaisi vieressään nukkuvaan intiaaniin, hiipuvaan nuotioon, noihin viiteen koiraan, jotka makasivat sudenhäntä kuonon ympärille kiedottuna ja noita neljää lumessa törröttävää lumikenkää.

"Kylläpä tämä tuottaa minulle päänvaivaa", mutisi hän. Hänen mieleensä johtui poker-peli. "Neljä kuningasta!" Hän irvisteli tätä ajatellessaan. "Se oli peliä, se!"

Hän laskeusi jälleen levolle, veti vaippansa liepeen niskaansa ja korvalappujensa päälle, sulki silmänsä ja vaipui tällä kertaa uneen.

V LUKU.

Sixty Milessa he hankkivat lisää ruokavaroja, lisäsivät kuormaansa muutaman naulan kirjekääröllä ja jatkoivat keskeytymättä matkaa. Forty Milesta lähtien oli tie ollut umpea ja niin tuli tästälähin olemaan aina Dyea'an saakka. Daylight kesti matkan vaivaloisuudet erinomaisesti, mutta Kaman voimat alkoivat uupua. Hänen ylpeytensä esti häntä mitään puhumasta, mutta keuhkojensa kylmettymistä ensimäisessä tuimassa pakkasessa ei hän voinut salata. Paljain silmin näkymätön oli se keuhkokudoksen reuna, jota pakkanen oli vioittanut, mutta se alkoi nyt vihoitella ja synnytti kuivaa yskää. Jokainen erikoisen ankara ponnistus kiihdytti yskäkohtauksia. Veri kokoontui hänen silmiinsä, kunnes ne pullistuivat kuopistaan, ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Silavasta paistaessa lähtevä käry olisi tuottanut hänelle puolen tunnin yskänpuuskan, ja hän pysytteli huolellisesti tuulen puolella Daylightin valmistaessa ruokaa.

He ponnistelivat päivät päästään loppumattomasti pehmeässä, tallaamattomassa lumessa. Se oli kovaa, yksitoikkoista työtä, siinä ei ollut sitä iloa ja veren liikkeelle panevaa vauhtia, jota kokee kun kiitää eteenpäin pitkin kovaa pintaa. Milloin oli toinen etumaisena lumikengissä, milloin oli toinen, aina oli se kovaa, itsepintaista ponnistelua. Oli tallattava kyynärän korkuinen kerros tomun-hienoa lunta ja leveä, kankaalla päällystetty lumikenkä vajosi miehen painosta kaksitoista tuumaa pehmeään lumeen. Lumikengillä ponnisteleminen sellaisella kelillä vaatii paljon enemmän lihasvoimia kuin tavallinen käveleminen. Askel askeleelta ei jalkaa noustessa voinut nostaa ja laskea vinosti. Sen täytyi nousta luotisuoraan. Kun lumikenkä oli painunut lumeen, oli sen kärjen edessä pystysuora kahdentoista tuuman korkuinen lumiseinä. Jos jalka kohotessaan meni hiukkasenkaan viistoon, tunkeutui lumikengän kärki lumiseinään ja painui alaspäin kunnes lumikengän pää sattui miehen sääreen. Jalan täytyi siis joka kerta ja koko ajan nousta suorasti kaksitoista tuumaa ennenkuin saattoi astua askeleen eteenpäin.

Tätä osittain poljettua tietä pitkin tulivat sitten koirat, ohjaustankoa pitelevä mies ja reki. Parhaimmassakin tapauksessa, kun he ponnistelivat niinkuin ainoastaan valiomiehet saattavat tehdä, he ennättivät vain kolme peninkulmaa tunnissa. Tämä vaati pitempää päivätyötä ja Daylight kohottikin työajan kahdeksitoista tunniksi vuorokaudessa hankkiakseen ylijäämän tapaturmien varalle. Kun kolme tuntia kului leirin kuntoonpanemiseen yöksi ja papujen keittämiseen, aamiainen aamulla ja leirin purkamiseen ja papujen lämmittämiseen päivälliseksi, jäi yhdeksän tuntia nukkumiseen ja voimienkokoomiseen, eivätkä miehet yhtä vähän kuin koiratkaan hukanneet montakaan minuuttia näistä yhdeksästä tunnista.

Selkirkissa, mikä on Pelly-jokea lähellä oleva postiasema, ehdotti Daylight, että Kama jäisi sinne ja yhtyisi häneen hänen palatessaan Dyeasta. Muuan intiaani Lake Le Bargesta oli halukas rupeamaan hänen sijaisekseen, mutta Kama oli itsepäinen. Hän murahteli jotakin kiitollisuudesta ja siinä kaikki. Koiria Daylight kuitenkin vaihtoi ja jätti oman uupuneen valjakkonsa lepäämään siksi kunnes palaisi takaisin ja lähti matkaan kuudella uudella koiralla.

He olivat olleet taipaleella kello kymmeneen sinä yönä kun saapuivat Selkirkiin ja kello kuusi aamulla he jo lähtivät liikkeelle tuolle lähes viiden sadan peninkulman pituiselle erämaantaipaleelle, joka oli Selkirkin ja Dyean välillä. Sää muuttui taas kylmäksi, mutta olipa pakkanen tai suoja, oli tie yhtä kaikki ummessa. Kun lämpömittari oli laskeutunut viiteenkymmeneen asteeseen saakka, oli kulku vielä vaivaloisempaa, sillä ankaralla pakkasella olivat lumikristallit hiekkajyvästen kaltaisia, eivätkä reenjalakset niillä luistaneet. Koirien täytyi vetää lujemmin kuin olisi tarvinnut samalla lumella lämpömittarin osoittaessa kahtakymmentä tai kolmeakymmentä astetta kylmää. Daylight kohotti päivän työajan kolmeksitoista tunniksi. Hän säilytti huolellisesti saavuttamansa ylijäämän, sillä hän tiesi, että vaikeakulkuisia taipaleita oli edessä.

Ei ollut vielä keskitalvi käsissä, ja myrskyinen Fifty Mile-joki osoitti hänen arvelunsa oikeaksi. Se oli useissa kohdin sulana ja rantajäät molemmin puolin olivat hauraita. Monin paikoin, missä vesi loiski jyrkkiä syvävesisiä kalliorantoja vasten, oli rantajää mahdotonta kulkea. He kääntyivät ja kiertelivät milloin kulkien virran poikki, milloin palaten takaisin ja joskus täytyi heidän tehdä toistakymmentä yritystä ennenkuin löysivät tien erikoisen pahojen paikkojen poikki. Se oli hidasta kulkua. Jäälauttoja oli ensin koeteltava ja joko Daylight tai Kama kulki edellä lumikengät jalassa ja pitkä tanko poikittain kädessä. Jos maa petti, saattoivat he pitää kiinni tangosta, joka muodosti sillan heidän ruumiinsa tekemän aukon yli. Monta sellaista tapaturmaa sattui kumpaisellekin heistä. Viidenkymmenen asteen pakkasessa ei vyötäisiin saakka kastunut mies voi kulkea paleltumatta; siispä jokainen kylmä kylpy tiesi viivykettä. Niin pian kuin märkä mies oli päässyt varmalle jäälle, alkoi hän juosta edestakaisin, jottei olisi kohmettunut, sillä aikaa kuin kuiva toveri sytytti tulen. Tämän ääressä voitiin muuttaa vaatteet ja kuivata kastuneet vaatteet vastaisen tapaturman varalle.

Asioita pahensi vielä se seikka, ettei tällä vaarallisella joen jäällä voinut kulkea pimeässä ja heidän työpäivänsä supistui kuudeksi tunniksi, minkä puolihämärää kesti. Joka hetki oli kallis ja he koettivat toimia niin, ettei ainoaakaan hetkeä kulunut hukkaan. Ennenkuin harmaa päivä vielä kajastikaan, oli leiri purettu, reki laitettu matkakuntoon, koirat valjaissa ja molemmat miehet kyyröttivät nuotion ääressä. Eivätkä he pysähtyneet päivällistäkään syömään. Näin ollen oli heidän ennätyksensä paljon pienempi kuin Daylightin määräksi panema, sillä joka päivä he kuluttivat ylijäämää, jonka olivat aikaisemmin saavuttaneet. Oli päiviä, jolloin he ennättivät vain viisitoista peninkulmaa ja päiviä, jolloin he ennättivät kaksitoista. Ja muuatta pahaa, yhdeksän peninkulman taivalta kulkeakseen he tarvitsivat kaksi päivää, kun heidän oli pakko jättää joen jää ja kantaa rekensä ja tavaransa vuorien yli.

Viimein he pääsivät Fifty Mile-joelta ja tulivat Lake Le Bargen jäälle. Täällä ei ollut avantoja eikä jääröykkiöitä. Enemmän kuin kolmenkymmenen peninkulman laajuudelta oli jää tasaista kuin pöytä, lunta oli kolmen jalan paksuinen kerros ja se oli pehmoista kuin jauho. Kolme peninkulmaa tunnissa oli heidän paras ennätyksensä, mutta Daylight juhli Fifty Milelta lähtöä tekemällä työtä myöhään. Kello yhdeltätoista aamupäivällä he ennättivät järven rannalle. Kello kolme iltapäivällä, kun napaseudun yö on pimein, alkoivat he merkeistä päättäen lähetä toista rantaa, ja ensimäisten tähtien syttyessä olivat he selvillä asemasta. Kello kahdeksan illalla he jättivät järven taakseen ja ennättivät Lewes-joen suulle. Täällä pysähtyivät he puoleksi tunniksi lämmittääkseen papukeittoa ja antaakseen koirille ylimääräisen kala-annoksen. Sitten jatkoivat he kulkuaan virtaa pitkin kello yhteen yöllä, jolloin he rakensivat tavanmukaisen leirin.

He olivat sinä päivänä olleet taipaleella kuusitoista tuntia, koirat olivat liian uuvuksissa tapellakseen keskenään tai muristakseen edes, ja Kama oli viimeiset peninkulmat kulkenut miltei nilkuttaen; mutta Daylight oli seuraavana aamuna jo kello kuudelta liikkeellä. Kello yhdeltätoista oli hän White Horsen rannalla ja tänä yönä leiriytyi hän Box Canonin luo, viimeinen vaikeakulkuinen joenjäätaival takanaan ja edessään jono järviä. Ei ollut helppoa seurata häntä. He olivat taipaleella kaksitoista tuntia vuorokaudessa, kuusi tuntia puolihämärässä ja kuusi pimeässä. Kolme tuntia meni keittämiseen, valjaiden korjaamiseen, leirin tekoon ja purkamiseen ja loput yhdeksän tuntia nukkuivat koirat ja miehet kuin tukit. Kaman rautainen voima murtui. Päivä päivältä tämä hirveä kulku kalvoi hänen elinvoimaansa. Päivä päivältä hän kulutti varavoimaansa. Hänen liikkeensä tulivat hitaammiksi, hänen lihaksensa veltostuivat, ja hän ei enää kävellyt muuten kuin nilkuttaen. Mutta hän ponnisteli urheasti, ei milloinkaan laiminlyönyt tehtäviään, eikä milloinkaan pienimmälläkään tavalla valittanut. Daylight oli laiha ja uupunut. Hän näyttikin väsyneeltä, mutta tavalla tai toisella hän ihmeellisen ruumiinrakennuksensa avulla yhä kulki eteenpäin, armotta. Kaman silmissä ei hän milloinkaan ollut suuremmoisempi kuin noina viimeisinä päivinä heidän kulkiessaan etelärajan yli. Intiaani, jonka voimat alkoivat olla lopussa, näki hänen ponnistelevan eteenpäin innolla ja kestävyydellä sellaisella, ettei Kama ollut milloinkaan nähnyt tai uneksinut saavansa nähdä moista inhimillisessä olennossa.

Tuli aika, jolloin Kama ei voinut kulkea etunenässä tallaamassa tietä, ja kun hän antoi Daylightin koko päivän raataa lumikengissä, oli se todistus siitä, että hänen voimansa olivat vallan lopussa. Marshista Lindermaniin ulottuvan järvi jonon he kulkivat järvi järveltä ja alkoivat nousta Chilcootille. Oikeastaan piti Daylightin leiriytyä solan viimeiselle kukkulalle pimeän tultua, mutta hän jatkoi matkaa alas Sheep Campiin, sillä hänen takanaan raivosi lumimyrsky, joka olisi viivyttänyt häntä kaksikymmentäneljä tuntia.

Tämä viimeinen ankara ponnistus mursi Kaman kokonaan. Aamulla ei hän voinut enää tehdä työtä. Kun hän jännitettyään kaikki voimansa pääsi istumaan, ähkyi hän ja vaipui takaisin makuulle. Daylight suoritti molempien työn purkaen leirin, valjastaen koirat, ja kun kaikki oli kunnossa, kääri hän kaikki makuuvaipat avuttoman intiaanin ympärille ja laski hänet kuorman päälle. Kulku luisti hyvin, viimeinen taival oli menossa. Hän ajoi koirat Dyea Canonin halki ja pitkin kovaksi tallattua tietä, joka vei Dyea Postiin. Ja Kaman ähkyessä kuormalla ja Daylightin juostessa ohjaustangosta pidellen välttäen joutumasta kiitävän reen jalasten alle, saapuivat he Dyeaan meren rannalle.

Uskollisena lupaukselleen ei Daylight pysähtynyt tänne. Tunnin kuluessa oli hän kuormittanut rekeen postipussit ja koiranruoan, valjastanut uudet koirat ja hankkinut uuden intiaanin Kaman sijaan. Kama ei ollut hiiskunut sanaakaan tulohetkestä siihen hetkeen, kun Daylight lähtövalmiina seisoi hänen vieressään jättääkseen hyvästit. He puristivat toistensa kättä.

"Te näännytätte tuon intiaanin", sanoi Kama. "Eikö totta, Daylight? Te näännytätte hänet."

"Vieläpä mitä", sanoi Daylight irvistellen.

Kama ravisti epäillen päätään ja kääntyi selin, kun Daylight lähti.

Daylight ennätti Chilcootin yli samana päivänä ja pimeässä ja lumipyryssä hän kulki nuo viisisataa jalkaa alas Crater Lakeen, mihin leiriytyi. Kaukana puurajan yläpuolella oli leiri "kylmä", sillä hänellä ei ollut polttopuita mukana. Tänä yönä peitti heidät kolmen jalan paksuinen lumikerros ja kun he pimeänä aamuna kaivautuivat esille lumesta, yritti intiaani karata. Hän oli saanut tarpeensa taivaltamisesta miehen kera, jota hän piti mielipuolena. Mutta Daylight pakoitti hänet ankaruudellaan pysymään paikallaan ja he kulkivat poikki Deep Laken ja Long Laken, ja poikki Lake Lindermanin tasaisen jään. Paluumatka oli yhtä näännyttävää ponnistelua kuin menomatkakin, eikä tämä intiaani kestänyt sitä yhtä hyvin kuin Kama. Ei hänkään valittanut. Eikä koettanut toistamiseen karata. Hän raatoi ja teki parhaansa samalla kun hän uudisti päästöksensä välttää vastaisuudessa Daylightia. Päivät kuluivat yön ja hämärän vaihdellessa, milloin satoi lunta, milloin oli hyytävä pakkanen, ja koko ajan, tuntien verkkaan kuluessa, jättivät he taakseen peninkulmittain taivalta.

Mutta Fifty Milessa sattui heille onnettomuus. Heidän kulkiessaan jäälautan yli, murtui jää koirien alta ja virta vei ne jään alle. Hihnat, jotka yhdistivät valjakon rekeä lähinnä olevaan koiraan, katkesivat, ja virta vei valjakon näkyvistä. Vain rekeä lähinnä oleva koira jäi, ja Daylight pani intiaanin valjaisiin, ruveten itsekin rekeä vetämään. Mutta mies ei tällaisessa työssä vastaa edes yhtä koiraa ja nyt oli kahden miehen suoritettava viiden koiran työ. Ensimäisen tunnin kuluttua Daylight jo vähensi kuormaa reestä. Koiran ruoka, tarpeettomat kapineet ja varakirves heitettiin nyt tien oheen. Seuraavana päivänä koiralta tässä ankarassa ponnistuksessa katkesi jalkasuoni. Koiraa ei voinut auttaa, Daylight ampui sen ja hylkäsi reen. Hän otti selkäänsä 160 naulaa postia ja ruokavaroja, ja sälytti intiaanin selkään 125 naulaa. Tarvekalujen kulettaminen olisi ollut itsekidutusta. Indiaani kauhistui nähdessään, että jokainen naula arvotonta postia säilytettiin, kun taas pavut, juoma-astiat, sangot ruoka-astiat ja varavaatteet heitettiin kinokseen. Mukaan otettiin vain vaippa mieheen, yksi kirves, tina-astia ja niukalti silavaa ja jauhoja. Silavan saattoi syödä raakana ja jauhoista sai kuumaan veteen sekoittamalla vesivelliä, jolla mies pysyi jalkeilla. Rihlapyssy ja sen ampumavarat hylättiin niinikään.

Ja tällä tavoin kulkivat he nuo kaksisataa peninkulmaa Selkirkiin. Daylight oli taipaleella myöhään ja varhain, koska tunnit, jotka ennen olivat kuluneet leiri-valmistuksiin ja koirien valjastukseen, nyt käytettiin kulkuun. Yöllä kyyröttivät he pienen nuotion ääressä vaippoihinsa kääriytyneinä, söivät jauhovelliä ja paistoivat silavaa tikun käressä; ja aamupimeässä he nousivat sanaakaan vaihettamatta, sälyttivät taakat selkäänsä, korjasivat kantohihnoja ja läksivät taipaleelle. Viimeiset peninkulmat Selkirkiin ajoi Daylight eteenpäin kuin juhtaa intiaania, kuoppaposkista ja -silmäistä haamua, joka muutoin olisi paneutunut kinokseen nukkumaan ja heittänyt taakkansa maahan.

Selkirkissa valjastettiin vanha koiravaljakko, joka oli levännyt ja nyt oli hyvissä voimissa. Ja samana päivänä ponnisteli Daylight eteenpäin hoitaen ohjaustankoa vuorotellen Le Bargen intiaanin kanssa, joka oli vapaaehtoisesti tarjoutunut toimeen menomatkalla. Daylight oli kuluttanut kaksi päivää enemmän kuin hän alkuaan oli laskenut ja lumisade ja umpitie pitivät hänet kaksi päivää jälessä koko matkan Forty Mileen. Ja täällä ilma suosi häntä. Oli tulossa ankara pakkanen ja luottaen siihen vähensi Daylight koirain ja miesten ruokavaroja. Forty Milen miehet ravistivat pahaaennustavasti päätään ja tahtoivat tietää, mitä hän tekisi, jos lumisadetta yhä jatkuisi.

"Pakkanen tulee varmasti", nauroi Daylight ja läksi taipaleelle.

Monta rekeä oli jo tänä talvena kulkenut Forty Milen ja Circle Cityn väliä ja tie oli poljettu kovaksi. Ja ankara pakkanen tuli ja pysyi ja Circle City oli vain kahdensadan peninkulman päässä. Le Bargen intiaani oli nuori mies, jonka kokemuspiiri oli vielä rajoitettu ja joka oli hyvin ylpeä. Hän lähti ilomielin taipaleelle Daylightin kera ja kuvittelipa ensin voivansa uuvuttaa valkoisen miehen. Ensimäisiä sataa peninkulmaa kuljettaessa hän etsi Daylightista heikontumisen oireita ja ihmetteli, kun ei niitä nähnytkään. Toisia sataa peninkulmaa taivallettaessa huomasi hän heikkouden oireita itsessään ja puri hammasta ja kesti. Ja Daylight oli väsymätön, hän milloin juoksi ohjaustangon ääressä, milloin lepäsi vuorollaan kiitävässä reessä. Viimeisenä päivänä, jolloin oli kylmempi ja kirkkaampi kuin milloinkaan, oli keli mainio, ja he taivalsivat seitsemänkymmentä peninkulmaa. Kello oli kymmenen illalla kun he nousivat ylös rantaäyrästä ja huimaa vauhtia kiitivät piikin Circle Cityn pääkatua; ja nuori intiaani juoksi reen perässä, vaikka oli oikeastaan hänen vuoronsa olla ohjaustangossa. Tämä oli kunnioitettavaa ylvästelyä, sillä hän oli matkalla huomannut voimainsa rajan ja vain vaivoin pysynyt mukana. Nyt hän korskasti juoksi leiriin.

VI LUKU.

Miesjoukko täytti Tivolin — sama seurue, joka oli nähnyt Daylightin lähdön kaksi kuukautta takaperin, sillä oli kuudennenkymmenennen ensimäisen päivän yö ja mielipiteet olivat eriäviä siitä, voisiko hän suorittaa tehtävänsä. Kello kymmenen lyötiin vielä vetoja, vaikka joka vedon jälkeen uskalsivat ne, jotka luottivat hänen epäonnistumiseensa, yhä suurempia summia vetoon. Sydämensä syvyydessä oli Neito varma siitä, että Daylight oli menettänyt vedon, mutta löi kuitenkin Charley Batesin kera vetoa kahdestakymmenestä unssista neljääkymmentä vastaan, että Daylight tulisi perille ennen puoltayötä.

Hän ensimäisenä kuuli koirien haukunnan.

"Kuulkaa!" huusi hän. "Se on Daylight!"

Kaikki hyökkäsivät yhtenä miehenä ovelle, mutta kun kaksoisovet saatiin auki, perääntyi joukko. He kuulivat koirien vinkunan, koiranruoskan läimäykset ja Daylightin äänen hänen huudellessaan rohkaisusanoja väsyneille eläimille, jotka komeasti päättivät työnsä vetämällä rekeä pitkin puista lattiaa huoneeseen. Ne tulivat pyrynä huoneeseen, ja niiden kera pakkanen, näkyvä valkea usva, jonka läpi ne häämöittivät valjaitaan kiristellessä, kunnes näytti siltä kuin olisivat ne uineet virrassa. Niiden jälestä tuli ohjaustankoa pitelevä Daylight, joka näytti kahlaavan polviin saakka ulottuvassa pakkasusvassa.

Hän oli entinen Daylight, vaikka olikin laiha ja silmät olivat kuopalla ja hänen mustat silmänsä säteilivät yhtä kirkkaasti kuin konsanaan ennen. Hänen parkansa huppukaulus oli vedetty pään yli kuin munkilla, ja viitan laskokset valuivat suorina poimuina polviin saakka. Leirisavun ja tulen tahrimana ja polttamana kertoi hänen pukunsa hänen matkansa tarinan. Kahden kuukauden vanha parta peitti hänen kasvonsa; ja parrassa taas oli jääpalasia, jotka hänen hengityksensä oli synnyttänyt pitkällä seitsemänkymmenen peninkulman taipaleella.

Hänen tulonsa huoneeseen oli vaikuttava kuin hyvä kuvaelma, ja hän tiesi sen. Tämä oli hänen elämäänsä, juuri hänen mielensä mukaista. Toveriensa keskuudessa oli hän suuri mies, napaseudun sankari. Hän oli ylpeä siitä, ja hänelle oli suuri hetki tulla suoraan kahdentuhannen peninkulman taipaleelta tähän tarjoiluhuoneeseen koirat, reki, posti, intiaani ja tavarat mukanaan. Hän oli suorittanut vielä yhden mainetyön, josta kerrottaisiin pitkin Yukonia — hän, Burning Daylight, erämaankulkijain ja koiranajajain kuningas.

Hän vavahti hämmästyksestä kuullessaan tervetuliaismelun ja nähdessään Tivolin jokaisen tutun yksityiskohdan — pitkän tarjoilupöydän ja pullorivit, pelipöydät, suuren uunin, punnitsijan vaakakuppeineen, soittoniekat, miehet ja naiset, Neidon, Celian ja Nellien, Dan MacDonaldin, Bettlesin, Billy Rawlinsin, Olaf Hendersonin, Doc Watsonin — kaikki heidät. Kaikki oli juuri niin kuin se oli ollut hänen lähtiessään, ja ulkonäöstä päättäen olisi tämä vallan hyvin saattanut olla sama päivä, jona hän oli lähtenyt. Nuo kuusikymmentä päivää yhtämittaista taivallusta valkeassa erämaassa olivat nyt äkkiä etäällä, näkymättömissä — niitä ei enää ollutkaan! Ne olivat olleet vain hetken häiveitä. Hän oli vaipunut äänettömyyden avaruuteen, oli sukeltanut seuraavassa hetkessä sieltä takaisin ja oli nyt taas Tivolin remussa ja hälinässä.

Silmäys rekeen purjekankaaseen käärittyine postipusseineen oli tarpeen ennenkuin hän tuli vakuutetuksi noiden kuudenkymmenen päivän ja kahdentuhannen peninkulman taivalluksen todellisuudesta. Kuin unessa puristi hän tarjottuja käsiä. Hän oli haltioissaan. Elämä oli ihanaa. Hän rakasti sitä. Suuri ystävyyden ja toveruuden tunne tempasi hänet mukaansa. He olivat kaikki hänen tovereitaan, hänen kaltaisiaan. Se oli valtavaa, peloittavaa. Hän tunsi sydämensä sulavan ja hän olisi tahtonut puristaa heidät kaikki yhtaikaa rintaansa vasten hellään syleilyyn.

Hän hengähti syvään ja huusi: "Voittaja maksaa, ja minä olen voittaja, eikö totta? Tulkaa, te malemutit ja siwashit ja sanokaa mitä haluatte! Tässä on Dyean posti, suoraan meren rannalta tuotuna. Heittäkää purkaminen hiiteen ja tulkaa ryypylle!"

Kaksitoista paria kättä oli ryhtynyt purkamaan rekeä, kun nuori Le Bargen intiaani, joka halusi ryhtyä samaan työhön, äkkiä ja vaivaloisesti suoristihe. Hänen silmistään kuvastui suuri hämmästys. Hän katseli silmät suurina ympärilleen, sillä kaikki, mitä hän näki, oli uutta hänelle. Hän oli vallan ymmällä ja taas hän huomasi mitättömyytensä. Hän vapisi kuin olisi saanut äkillisen halvauskohtauksen, ja hänen polvensa pettivät. Hän vaipui hitaasti poikittain reen yli ja pyörtyi.

"Väsymystä", sanoi Daylight. "Nostakaa hänet reestä ja pankaa hänet vuoteeseen, joku teistä kaikista. Hän on kelpo intiaani."

"Daylight on oikeassa", oli Doc Watsonin tuomio hetkistä myöhemmin.
"Mies on vallan kuitti."

Posti avattiin, koirat ajettiin asuntoonsa ja ruokittiin, ja Bettles viritti laulun sassafras-juuresta heidän nojaillessaan pitkään tarjoilupöytään jutellen ja perien saataviaan vedoista.

Muutamia minuuttia myöhemmin pyöri Daylight tanssilattialla tanssien valssia Neidon kera. Hän oli vaihtanut parkan nahkalakkiinsa ja villahuopatakkiin, riisunut jäätyneet intiaanisaappaansa ja tanssi nyt sukkasillaan. Hän oli myöhään iltapäivällä kastunut polviin saakka, jatkanut matkaa jalkineita muuttamatta, ja hänen pitkät saksalaiset sukkansa olivat polviin saakka jäässä. Huoneen lämmössä alkoi jää sulaa ja murtua lohkareiksi, jotka takertuivat sukkiin. Nämät lohkareet kalisivat hänen tanssiessaan ja niitä putosi vähä väliä kolahtaen lattiaan ja toiset tanssijat liukastuivat niihin. Mutta kaikki antoivat Daylightille anteeksi. Hän, joka oli yksi niitä harvoja, jotka loivat lakia tässä kaukaisessa maassa, ja käytöksellään antoivat oikean ja väärän mittapuun, ei kuitenkaan kaikitenkaan ollut lain yläpuolella. Hän oli noita harvinaisia ja onnensuosimia kuolevaisia, jotka eivät voi tehdä mitään väärää. Mitä hän teki oli oikein, olipa muille sitten sallittua tai ei tehdä samoin. Luonnollisesti ovat sellaiset kuolevaiset poikkeusasemassa sen tosiasian perusteella, että melkein aina johdonmukaisesti tekevät oikein ja tekevät sen hienommin ja ylevämmin kuin muut ihmiset. Niinpä Daylightkin, joka oli vanhempi sankari tässä nuoressa maassa ja samalla nuorempi kuin useimmat heistä, liikkui kuin erikoisolento, kuin mies, joka oli päätään pitempi kaikkea muuta kansaa, oikea miesten mies. Eikä ollut ihme, että Neito tanssi tanssin toisensa jälkeen hänen kanssaan ja koko ajan raskain mielin tiesi, ettei hän Daylightin silmissä ollut mitään muuta kuin hyvä ystävä ja mainio tanssimaan. Oli pieni lohdutus tietää, ettei hän rakastanut ketään muutakaan naista. Hän oli sairas rakkaudesta Daylightiin ja tämä tanssi hänen kanssaan aivan yhtä kernaasti kuin olisi tanssinut kenen naisen kanssa tahansa, samaten kuin olisi tanssinut miehen kanssa, joka tanssi hyvin ja jonka käsivarren ympäri oli sidottu silkkinenäliina naisellisuuden merkiksi.

Sellaisen miehen kera Daylight tanssikin tänä yönä. Vanhojen erämiesten keskuudessa oli aina ollut kestäväisyyden todistuksena tanssia toinen mies uuvuksiin, ja kun Ben Davis, farao-pelin pankinpitäjä, kirjava side käsivarressaan pyysi Daylightia skotlantilaiseen tanssiin, alkoi leikki. Tanssi alkoi ja kaikki perääntyivät katselemaan. Nuo kaksi miestä pyörivät ja pyörivät ja aina samaan suuntaan. Sanoma siitä kulki suureen tarjoiluhuoneeseen ja tarjoilu- ja pelipöydät jäivät tyhjiksi. Soittoniekat soittivat soittamistaan ja nuo kaksi miestä pyörivät pyörimistään. Davis oli harjaantunut tähän työhön ja Yukonissa hän oli voittanut painissa monen vahvankin miehen. Mutta muutaman minuutin kuluttua oltiin selvillä siitä, että hän, eikä Daylight, joutuisi tappiolle.

Vielä kotvan he pyörivät ympäri ja sitten Daylight äkkiä pysähtyi, päästi irti toverinsa ja etääntyi seinämälle hoiperrellen ja huitoen käsillään kuin ilmaa saadakseen. Mutta Davis, sekava hämmästyksen hymy kasvoilla, horjahti sivullepäin, kääntyi koettaessaan saavuttaa tasapainon ja syöksyi päistikkaa ovelle. Daylight hoiperteli ja huitoi ilmaa käsillään ja tarttui lähinnä seisovaan tyttöön alottaakseen hänen kanssaan valssin. Taas oli hän suorittanut suurtyön. Väsyneenä kahden tuhannen peninkulman matkasta jäätä pitkin ja juostuaan samana päivänä seitsemänkymmentä peninkulmaa, oli hän tanssinut täysissä voimissa olevan miehen uuvuksiin ja tämä mies oli Ben Davis.

Daylight rakasti kunniapaikkoja ja vaikka hänen maailmassaan oli sellaisia vähän, oli hän valloittanut korkeimman minkä tiesi. Suuri maailma ei ollut milloinkaan kuullut hänen nimeään, mutta aavassa, hiljaisessa Pohjolassa tunsivat sen joka paikassa valkoihoiset ja intiaanit ja eskimot, Beringin merestä soliin saakka, eteläisten jokien päähaaroilta aina Point Barrowin rannoilla oleville tuntureille saakka. Vallanhimo oli hänessä voimakas ja se ilmeni kaikessa, joko hän sitten kamppaili luonnonvoimien, toisten miesten tai pelionnen kera. Kaikki oli peliä, elämä ja kaikki sen yritykset. Hän pelasi koko sielullaan. Tappionuhka ja voitonmahdollisuudet olivat ruoka ja juoma. Tosin ei elämä ollut täydellisesti sokea, sillä se vaati tietoja, taitoa ja voimia; mutta sen takana oli ikuinen kohtalo, joka toisinaan rikkoi lupauksensa ja musersi viisaat ja siunasi hullut ja narrit — onni, jota kaikki etsivät ja jonka kaikki uneksivat voittavansa. Ja niin hänkin. Kaikissa vaiheissaan syvä elämä lauloi itse seireenilaulua omasta mahtavuudestaan, aina kuiskaten ja innokkaasti vakuuttaen hänelle, että hän kykenisi aikaansaamaan enemmän kuin muut miehet, voittamaan, missä he olivat joutuneet tappiolle, menestymään siinä, missä he olivat joutuneet surman omiksi. Se oli terveen ja voimakkaan elämän vaatimus, elämän, joka ei tuntenut heikkoutta eikä rappeutumista, ja joka juopuu ylpeästä tyytyväisyydestä ja ihastuu omaan toivehikkaisuuteensa. Aina, hiljaisimmassakin kuiskauksessa ja äänekkäimmässäkin torventoitotuksessa kuului sanoma, että joskus hän jossakin saavuttaisi kohtalon, valtaisi sen ja merkitsisi sen omakseen. Kun hän pelasi pokeria kuiskasi se neljästä ässästä ja loistavista sarjoista. Kun hän teki suunnitelmia, kuiski se nurmikosta löydettävästä kullasta, kullasta peruskalliossa ja kullasta joka paikassa. Taivaltaessaan pitkin intiaanipolkuja ja -virtoja ja nähdessään nälkää, kuului sanoma: toiset saattavat nääntyä, mutta hän pääsee voittajana perille. Se oli tuo vanhanvanha valhe elämästä, joka saa ihmisen muka tuntemaan itsensä, uskomaan olevansa kuolematon ja katoamaton, ja kykenevänsä hallitsemaan muitten elämää ja toteuttamaan kaikki sydämensä toivomukset.

Ja niin Daylight valssin pyörteissä karkoitti pyörtymyksensä ja vei seurueen juomapöytään. Mutta nyt kohosi yksimielinen vastalause. Ei enää hyväksytty hänen mielilausettaan, että voittaja maksaa. Se oli hyväin tapain ja toverihengen vastaista, ja vaikka tuo mielilause perustui hyvään toveruuteen, ei sitä juuri hyvän toveruuden vuoksi voitu enää noudattaa. Nyt oli Ben Davis'en asia tarjota ja hänen täytyi tarjota. Sitä paitsi oltiin sitä mieltä, että Daylightin piti saada ilmaiseksi, talon puolesta, mitä vaan halusi. Bettles puhui muiden puolesta ja hänen todisteensa olivat selvät ja siinä maassa tehoavat, ja ne hyväksyttiin epäilyittä.

Daylight irvisti, astui rulettipöydän luo ja osti kasan keltaisia pelimerkkejä. Kymmenen minuutin kuluttua hän meni punnitsijan luo ja sai kahden tuhannen dollarin arvosta kultahiekkaa. Onni hänellä oli, vaikka tuo onni olikin pelottava. Hän kävi yhä ylimielisemmäksi. Nyt hän eli ja tämä yö oli hänen. Hän kääntyi päin hyväätarkoittavia arvostelijoitaan.

"Nyt kai voittaja varmasti saa maksaa", sanoi hän.

Ja he suostuivat. Ei auttanut vastustella Daylightia, kun hän herkesi hurjalle päälleen ja ryhtyi komeilemaan.

Kello yksi aamulla hän näki Elijah Davis'in, Henry Finnin ja Joe
Hines'in yhdessä ryhelmässä seisovan ovella. Daylight ehätti väliin.

"Minne olette kaikki menossa?" kysyi Daylight koettaen vetää heitä takaisin tarjoilupöydän luo.

"Nukkumaan", vastasi Elijah Davis.

Hän oli laiha, tupakkaa pureskeleva Uuden Englannin mies, perheensä ainoa uskalikko, joka oli kuullut ja noudattanut Lännestä, Mount Desertin laidunmaiden ja salojen takaa kuuluvaa kutsua.

"Mennä levolle", lisäsi Joe Hines anteeksipyytäen. "Aijomme aamulla suoriutua taipaleelle."

Daylight pidätti heitä vielä.

"Minne? Onko tehty uusi löytö?"

"Ei mitään uutta löytöä", selitti Elijah. "Aijommepa vain hiukan yrittää ja käydä käsiksi Ylämaahan. Haluatko tulla mukaan?"

"Haluanpa tietenkin", vahvisti Daylight.

Mutta kysymys oli tehty leikillä eikä Elijah ollut kuulevinaan myöntymystä.

"Aijomme käydä käsiksi Stewart-jokeen", jatkoi hän. "Al Mayo kertoi minulle ensi kerran kulkiessaan Stewartia alas nähneensä joitakin matalikon tapaisia ja me aijomme tutkia niitä joen vielä ollessa jäässä. Sinä kuulet, Daylight, ja muista sanoneeni: kohta tulee aika, jolloin kullankaivuu on käynnissä talvella. Silloin nauravat miehet meidän talviuntamme."

Tähän aikaan oli kullankaivuu talvella tuntematon asia Yukonissa. Maa oli jäässä sammaleesta ja ruohosta aina peruskallioon saakka ja jäätynyt sora, kova kuin graniitti, oli kuokan ja lapion tiellä. Kesällä miehet kaivoivat maata, mikäli aurinko sitä sulatti. Sitten ryhtyivät he kullankaivuuseen. Talvella he kuljettivat varastonsa, kävivät hirvenä jossa, laittoivat kaikki valmiiksi kesän työtä varten ja vetelehtivät sitten kylmät, pimeät kuukaudet läpeensä Circle Cityn ja Forty Milen tapaisissa suurissa keskusleireissä.

"Talvikaivuuseen ryhdytään vielä varmasti", sanoi Daylight. "Malttakaahan kunnes tuo suuri kultalöytö tehdään virran yläpäässä. Silloin saatte nähdä uudenlaista kaivostyötä. Mikä estää polttamasta puita ja syventämästä kuiluja ja kaivamasta kuljetuskujia pitkin peruskallioita? Jäätynyt maa ja sora pysyy jäässä siksi kuin itse helvetti on jäätynyt ja sen myllyvesi muuttunut jääksi. Tulevaisuudessa kaivetaan malmisuonia sadan jalan syvyydessä. Tulen varmasti mukaan, Elijah."

Elijah nauroi, kokosi toverinsa ja aikoi toisen kerran lähteä ovelle.

"Malttakaa", huusi Daylight, "Puhun kuin puhunkin tosissani."

Nuo kolme miestä kääntyivät äkkiä katsomaan häntä, kasvoillaan hämmästystä, mielihyvää ja epäuskoa.

"Olette mieletön", sanoi Finn, hiljainen, vakaa Wisconsinin mies.

"Koirani ja rekeni ovat valmiina", vastasi Daylight. "Siinä on kaksi valjakkoa ja puoli kuormaa, vaikka meidän täytyy vuorollamme olla helpommalla, sillä koirat ovat tietenkin uuvuksissa."

Nuo kolme miestä olivat hyvin mielissään, mutta vielä hiukan epäilevällä kannalla.

"Kuulkaapas nyt Daylight", sanoi Joe Hines ajattelemattomasti. "Meillä on mielessä tosityö. Tuletteko mukaan?"

Daylight ojensi kätensä ja puristi hänen kättään.

"Silloin on teidän parasta panna levolle", neuvoi Elijah. "Aijomme lähteä liikkeelle kello kuudelta, eikä neljänkään tunnin uni ole pitkä."

"Eiköhän meidän pitäisi siirtää matkaamme yhden päivän ja antaa hänen levätä", ehdotti Finn.

Daylightin ylpeyttä oli loukattu.

"Älkää tehkö sitä", huusi hän. "Lähdemme kello kuudelta. Mihin aikaan haluatte nousta? Kello viisi? Hyvä, minä herätän teidät kello viisi."

"Teidän pitäisi nukkua hiukan", neuvoi Elijah vakavasti. "Ette voi yhtämittaa olla taipaleella."

Daylight oli loukkaantunut, syvästi loukkaantunut. Hänenkin rautainen ruumiinsa tunsi väsymystä. Hänen jokainen lihaksensa kaipasi lepoa, kauhistui jatkuvia ponnistuksia ja ajatusta, että oli taas lähdettävä taipaleelle. Hänen ruumiinsa vastalause herätti kapinan hänen aivoissaan. Mutta syvimpänä oli ylenkatseellisena ja epäilevänä elämä itse, sen oleellinen tuli, ja se kuiskasi, että kaikki Daylightin toverit odottivat, että nyt oli aika himmentää uudella mainetyöllä entiset, kerskailla voimistaan muiden voimien rinnalla. Siinä oli taas elämä kuiskaamassa vanhoja valheitaan. Ja liitossa sen kanssa oli whisky, joka nosti rohkeuden ja turhamaisuuden ylimmilleen.

"Luuletteko te, että minä olen sylivauva?" kysyi Daylight. "Kahteen kuukauteen en ole juonut tippaakaan, enkä tanssinut askeltakaan, enkä ollut ihmisten parissa. Menkää te levolle. Herätän teidät kello viisi."

Ja loppuyön hän tanssi sukkasillaan ja kello viisi aamulla koputtaa jyristi hän uusien toveriensa majan ovelle ja lauloi laulua, josta hän oli saanut nimensä:

"Päivä koittaa, kaikki te Stewart-joen kullanetsijät! Päivä jo koittaa!
Päivä jo koittaa! Päivä jo koittaa!"

VII LUKU.

Tällä kertaa oli kulku helpompaa. Tie oli tallattu kovemmaksi, eikä heidän ollut kuljettava posti-määräajan kuluessa. Päivämatkat olivat lyhyemmät samoinkuin työpäiväkin. Postia kuljettaessaan oli Daylight näännyttänyt kolme intiaania, mutta hänen nykyiset toverinsa tiesivät, etteivät he saaneet olla näännyksissä tullessaan Stewart-joen matalikoille, joten he taivalsivat hitaammin. Ja täten hitaasti kuljettaessa kokosi Daylight voimia ja lepäsi. Forty Milessa he viipyivät kaksi päivää koirien vuoksi ja Sixty Milessa möi Daylight koiransa. Päinvastoin kuin Daylight eivät ne olleet tuon hirveän matkan jälkeen Selkirkista Circle Cityyn voineet paluumatkalla koota voimia. Nuo neljä miestä jatkoivat matkaa Sixty Milesta ja Daylightin reen edessä oli uusi koiravaljakko.

Seuraavana yönä leiriytyivät he Stewart-joen suussa olevalle saariryhmälle. Daylight puhui kaupunginpaikoista ja vaikka toiset nauroivat hänelle, osoitti hän heille joitakuita korkeita metsäisiä saaria.

"Luulen, että suuri kulta-aarre löytyy Stewartjoesta", selitti hän.
"Tokkopa te olette silloin mukana ja tokkopa te silloin haluattekaan.
Mutta minä varmasti tahdon olla mukana. Teidän olisi nyt parempi
tutkistella asiaa ja liittyä minuun."

Mutta toiset olivat itsepäiset.

"Olette yhtä hupsu kuin Harper ja Joe Ladue", sanoi Joe Hines". Tunnetteko tuon suuren tasangon tapaisen Klondike-joen alapuolella ja Moosehide Mountainen alla? No, Forty Milen kirjuri kertoi minulle, että he valtasivat sen noin kuukausi takaperin — Harperin ja Laduen kaupunginpaikka. Ha! Ha! Haa!"

Elijah ja Finn yhtyivät nauruun, mutta Daylight oli ankaran totinen.

"Siellä se on!" huusi hän. "Kultalöytö on tulossa. Sen tuntee ilmassa, sanon minä teille! Minkävuoksi olisivat he paaluttaneet niin suuren alan, elleivät he olisi vainunneet kultaa. Olisittepa te paaluttaneet sen."

Hänen äänensä surullinen sävy synnytti heissä toisen naurunrähäkän.

"Naurakaa vaan, naurakaa! Sepä juuri pimittää teidän järkenne. Te luulette kaikki, että kullanetsiminen on ainoa keino päästä rikkaaksi. Mutta minäpä sanon teille, että kun suuri kulta-aarre löytyy, raapitte te hiukan maanpintaa ja mutaa, mutta vähän siitä kostutte. Te nauratte elohopealle huuhdontakattilassa ja luulette, että kaikkivaltias Jumala on luonut kultahiekan vartavasten sylivauvoille ja arkajalkaisille uusille tulokkaille. Kultakimpaleita suoraan, se on teidän mielestänne ainoa mahdollinen tapa. Te ette saa puoliakaan siitä, mitä maaperässä on, ja huuhtoessanne menee teiltä siitäkin vielä puolet hukkaan.

"Mutta miehet, jotka luovat maan suuruuden, perustavat kaupunkeja, suur-yhtiöitä, pankkeja — —"

Tässä keskeytti hänet taas naurunremahdus. Pankkeja Alaskaan! Ajatus oli kovin hullu.

"Niin, ja perustavat pörssin — —"

Miehet vääntelehtivät naurusta. Joe Hines vierähti vuoteelleen ja piteli sivujaan.

"Ja heidän jälkeensä tulevat suuret kaivoshuijarit, jotka ostavat kokonaisia kaivosalueita, missä te olette raaputelleet roposia saadaksenne kuin kanat hernemaassa. Ja he käyttävät kesällä puserrettua ilmaa ja talvella höyryä — —"

Sulattaa maata höyryllä! Se oli jo liikaa. Daylight oli varmasti sivuuttanut entiset ennätyksensä leikinlaskussa. Sulattaa höyryllä maata — vaikka sulattaminen puitakin polttamalla oli vain kuviteltu koe, tuulentuoma unelma!

"Naurakaa te vaan, naurakaa! Ette ole vielä saaneet silmiänne auki. Olette kuin läjä pieniä naukuvia kissanpoikia. Sanon teille, että Harperista ja Laduesta tulee miljoonanomistajia, jos kulta-aarre löydetään Klondikesta. Ja jos se löydetään Stewartista, saatte nähdä Elam Hamishin kaupunginpaikalla kansanvaelluksen. Siihen aikaan kuljette te kaikki ilmaa haukkoen…" Hän huokasi alistuvasti. "No, luulen, että minun täytyy antaa teille jotakin purtavaa tai lientä nieltäväksi tai mitä hyvänsä suuhun pantavaa."

Daylight näki näyn. Hänen mielikuvituksensa oli ahdasrajainen, mutta kaikki mitä hän näki, hän näki suuresti. Hänen ajatustapansa oli järjestelmällistä, hänen mielikuvituksensa käytännöllistä, eikä hän milloinkaan uneksinut turhia. Kun hän mielikuvituksessaan rakensi vilkasliikkeisen suurkaupungin autiolle metsän ja lumen peittämälle lakeudelle, oli sen perustuksena kultalöytö, joka teki kaupungin mahdolliseksi, ja lähinnä hän otti huomioon sataman, sahan ja varastohuoneiden paikan ja kaikki muut tällaiset seikat, jotka ovat tarpeellisia kaukaisessa kaivoskaupungissa. Mutta tämä kaikki oli vain perustana jollekin suuremmalle, nimittäin mielikuvituksen leikittelylle. Hän kuvitteli kaupunkinsa kaikki olot, sen taloudelliset ja muut suhteet. Näin sai hän laajemman alan mielikuvitukselleen, joka hipoi taivaan pilviä, rajana toisella puolen etelä ja toisella puolen revontulet. Peli kävisi suurenmoiseksi, suuremmaksi kuin kukaan Yukonin mies saattoi aavistaa, ja hän, Burning Daylight, kyllä laittaisi itsensä tähän peliin.

Kuitenkaan ei tästä ollut nyt mitään hyötyä, vaan kullanetsinnästä. Mutta suurtyötä oli tulossa. Samoinkuin hän uskalsi viimeisen kultaunssinsa hyville poker-korteille, samoin pani hän elämänsä ja ponnistuksensa kullanetsintään suuren kultalöydön toivossa. Hän ja hänen kolme toveriaan taivalsivat koirineen, rekineen ja lumikenkineen Stewartin jäätynyttä rantajäätä pitkin, taivalsivat yhä etäämmälle valkeaan erämaahan, jonka loppumatonta hiljaisuutta ei milloinkaan ollut häirinnyt ihmisäänet, kirveeniskut tai pyssynpamaukset. He liikkuivat autiossa ja hyisessä hiljaisuudessa, pienet ihmismyyrät, ennättäen päivässä määrätyt peninkulmat, sulattaen jäätä juomavedeksi, leiriytyen yöksi lumeen. Heidän susikoiransa kyyröttivät huurteisena, karvaisena kasana, heidän kahdeksan lumikenkäänsä törröttivät lumessa rekien vieressä.

He eivät nähneet mitään merkkejä muista ihmisistä, vaikka he kerran näkivät sauvottavan veneen, joka oli talaalla joen rannalla. Ken olikin sen sinne jättänyt, ei hän ollut milloinkaan palannut; ja he ihmettelivät sitä ja jatkoivat matkaa. Toisen kerran saapuivat he paikalle, jossa oli ollut intiaanikylä, mutta intiaanit olivat kadonneet; he olivat epäilemättä hirvenä jossa Stewartin oikeanpuoleisilla rantamailla. Kahden sadan peninkulman päässä Yukonista he löysivät nuo matalikot, joista Al Mayo oli kertonut. He rakensivat pitempiaikaisen leirin, panivat ruokavaransa korkealle telineelle suojellakseen niitä koirilta ja ryhtyivät työhön matalikolla, kaivaen itselleen tien sorakerrokseen jääpeitteen läpi.

Se oli kovaa ja alkuperäistä elämää. Suuruksen syötyään ryhtyivät he työhön harmaassa aamunsarastuksessa; ja kun yö yltyi keittivät he ruokansa ja tekivät muita pikkuaskareita, tupakoivat ja kertoilivat merimiesjuttuja kotvasen, kääriytyivät sitten makuuvaippoihinsa ja nukkuivat revontulien leimutessa taivaalla ja tähtien karkeloidessa avaruudessa. Heidän ravintonsa oli yksitoikkoista: hapanta leipää, silavaa, papuja ja silloin tällöin vadillinen keitettyjä riisiryynejä luumujen kera. Tuoretta lihaa ei heidän onnistunut hankkia. Eläinkunta puuttui miltei kokonaan. Harvoin näkivät he lumikengän jättämällä jäljellä kaniinin tai kärpän: mutta ylimalkaan näytti kaikki elämä paenneen näiltä mailta. Se ei ollut heille mitään outoa, sillä kerran tai pari oli heidän elämässään sattunut, että he olivat yhtenä vuotena taivaltaneet seudun kautta, jossa vilisi metsänriistaa, ja jossa vuotta tai paria myöhemmin ei ollut mitään.

He löysivät kultaa matalikoista, mutta ei niin suurissa määrin, että olisi kannattanut sitä sieltä kaivaa, Ollessaan hirvenä jossa viidenkymmenen peninkulman päässä, oli Elijah huuhtonut kattilassa suuren puron pintasoraa ja huomannut sen lupaavaksi. He valjastivat koirat ja ajoivat paikalle ottaen mukaan vain hiukan ruokavaroja. Täällä ja mahdollisesti ensi kerran Yukonin historiassa otettiin käytäntöön puiden polttaminen kuilua syvennettäessä. Se tapahtui Daylightin alotteesta. Poistettuaan sammaleet ja ruohon laittoivat he nuotion kuivasta kuusipuusta. Kuuden tunnin polttaminen sulatti kahdeksan tuuman paksuudelta maata. He iskivät kuokkansa siihen ja kun multamöhkäleet oli lapioitu pois, sytytettiin uusi nuotio. He tekivät työtä myöhään ja varhain, kokeen onnistumisen yllyttäminä. Tunkeuduttuaan kuuden jalan paksuisen jäätyneen multakerroksen läpi, oli heidän käytävä käsiksi soraan, joka niinikään oli jäässä. Tässä kävi eteneminen hitaammin. Mutta he oppivat hoitamaan nuotiotansa paremmin ja saattoivat pian sulattaa viisi tai kuusi tuumaa kerrallaan. Sorassa oli kultajauhoa ja kahden jalan päästä tuli jälleen vastaan multakerros. Seitsemäntoista jalan syvyydeltä he tapasivat hienon sorajuovan ja siinä kultaa ja koepannusta saatiin kuuden ja kahdeksan dollarin edestä kultaa. Ikävä kyllä, oli tämä sorajuova vain tuuman paksuinen. Sen alla oli multaa, jossa oli muinaisten puiden runkoja ja maanpäältä hävinneiden hirviöiden luukivettymiä. Mutta he olivat kuin olivatkin löytäneet kultaa; ja mikä oli luultavampaa kuin että he löytäisivät suuren kerrostuman peruskallioon päästyään? He tahtoivat kaivautua peruskallioon saakka, vaikka se olisi ollut neljänkymmenen askeleen syvyydessä. He työskentelivät nyt yötä päivää kahdessa työvuorossa ja kahdessa kuilussa, ja heidän nuotionsa savusivat aina.

Tähän aikaan loppuivat heidän papunsa ja Elijah lähetettiin pääleiriin hakemaan lisää ruokaa. Elijah oli itse sisukas vanhanajan erämies. Matka edestakaisin oli sata peninkulmaa, mutta hän lupasi tulla takaisin kolmantena päivänä, sillä yksi päivä menisi menomatkaan ilman kuormaa ja kaksi paluumatkaan kuormitettuna. Sensijaan hän saapuikin toisen vuorokauden yönä. He olivat juuri panneet levolle, kun he kuulivat hänen tulevan.

"Mitä hittoa nyt on tapahtunut?" kysyi Henry Finn, kun tyhjä reki tuli nuotion valopiiriin ja kun hän huomasi, että Elijahin pitkähköt, totiset kasvot näyttivät vielä pitemmiltä ja totisemmilta kuin tavallisesti.

Joe Hines heitti puita nuotioon ja nuo kolme miestä kömpivät makuuvaipoissaan lämmittelemään. Elijahin parrakkaat posket olivat jäässä samoinkuin hänen kulmakarvansakin, joten hän turkeissaan näytti uusenglantilaisen joulupukin irvikuvalta.

"Muistatteko tuota suurta kuusta, joka kannatti telineen joenpuoleista kulmaa?" alkoi Elijah.

Onnettomuus oli pian kerrottu. Tuo suuri puu, joka oli näyttänyt niin vankalta, että olisi luullut sen kestävän useamman sadan kilon painon, oli sisältä ollutkin laho. Sen juuret olivat tavalla tai toisella irroittautuneet maasta. Telineen paino yhdessä lumen painon kanssa oli ollut liikaa sille; tasapaino, jota se ympäristönsä avulla niin kauvan oli ylläpitänyt, oli järkytetty; se oli horjunut ja kaatunut rytisten maahan, ja turmellut telineen ja järkyttänyt vuorostaan tasapainoa, jonka nuo neljä miestä ja yksitoista koiraa olivat rakentaneet. Ahmat olivat menneet hävitetylle varastopaikalle, ja mitä ne eivät olleet syönet suuhunsa, sen ne olivat turmelleet.

"Ne olivat popsineet kaiken silavan ja luumut ja sokerin ja koiranruo'an", kertoi Elijah, "ja olen varma siitä, että ne nakersivat säkkeihin reijät ja ripottelivat jauhot ja pavut ja riisisuurimot Danin ja Beersheban välille. Löysin tyhjiä säkkejä, jotka ne olivat kuljettaneet neljännes-peninkulman päähän paikalta."

Kukaan ei puhunut mitään pitkään aikaan. Ei voinut sattua pahempaa tapaturmaa kuin ruokavarojen kadottaminen napaseudun talven vallitessa ja riistattomassa maassa. He eivät olleet pelkureita, mutta he olivat valmiit katsomaan onnettomuutta suoraan silmiin ja miettimään asemaansa. Joe Hines rupesi ensin puhumaan.

"Voimme etsiä lumesta papuja ja riisisuurimoita… vaikkei riisiä ollut jäljellä kahdeksaa tai kymmentä naulaa enempää."

"Ja joku ottaa valjakon ja lähtee Sixty Mileen", sanoi Daylight vuorostaan. "Minä lähden", sanoi Finn. He tuumivat vielä kotvasen.

"Mutta millä elävät kolme miestä ja toinen valjakko siksi kun hän palaa?" kysyi Hines.

"On vain yksi neuvo siihen", sanoi Elijah puolestaan. "Sinä, Joe, otat toisen valjakon ja kuljet pitkin Stewartia siksi kun löydät intiaanit. Sitten palaat ruokatavarakuorman kera. Ennätät tänne paljoa ennemmin kuin Henry ennättää takaisin Sixty Milesta ja teidän lähdettyänne on meitä täällä syömässä vain Daylight ja minä, ja me kyllä tulemme toimeen."

"Ja aamulla me lähdemme leiripaikalle katsomaan löytäisimmekö joitakin ruoka-aineita lumesta." Puhuessaan asettui Daylight makuulle ja kääri makuuvaipan ympärilleen. "Parasta käydä levolle, koska on varhain lähdettävä taipaleelle. Te kaksi otatte koirat. Elijah ja minä lähdemme kumpikin tahollemme katsomaan, emmekö löytäisi hirveä."

VIII LUKU.

Ei yhtään aikaa hukattu. Hines ja Finn olivat kaksi päivää olleet taipaleella koirien kera, joiden ruoka-annokset jo olivat niukat. Kolmantena päivänä keskipäivällä yhätti heidät Elijah ja ilmoitti, ettei ollut nähnyt vilaustakaan hirvestä. Saman päivän yönä tuli Daylight tuoden saman sanoman. Heti heidän saavuttuaan panivat miehet toimeen tarkan etsinnän lumessa leirin ympärillä. Se oli laajaperäistä, aikaa vaativaa työtä, sillä he löysivät papuja sadan englantilaisen kyynärän päässä leiristä. Vielä yhden päivän miehet jatkoivat vaivaloista etsimistään. Tulos oli kehno, ja nuo neljä miestä näkivät sen laadun jakaessaan ne muutamat naulat ruokaa, jotka oli löydetty.

Niin pienet kuin heidän ruokavaransa olivatkin, jätettiin suurin osa siitä Daylightille ja Elijahille. Ne, jotka lähtivät taipaleelle koirien kanssa, toinen Stewartia ylöspäin ja toinen alaspäin, pääsivät pikemmin ravinnon ääreen. Niiden kahden, jotka jäivät, oli tultava toimeen siksi kun toiset palasivat. Sitäpaitsi, vaikka koirat, joiden täytyi elää muutaman unssin papuannoksesta päivässä, kulkivat hitaammin, olisi miehillä, jotka olivat niiden kera taipaleella, viimeisessä hädässä edes koirat syötävänä. Mutta miehillä, jotka jäivät, ei nälänhädän sattuessa ollut koiriakaan. Tästä syystä olivat Daylight ja Elijah toivottomammassa asemassa. Se oli vähintä mitä he saattoivat tehdä ja mitä he uskalsivat tehdä. Päivät kuluivat ja talvi alkoi huomaamatta muuttua napaseudun kevääksi, joka saapuu äkisti kuin salama. Tulossa oli vuoden 1896 kesä. Maaliskuu loppui ja huhtikuu alkoi, ja Daylight ja Elijah laihoina ja nälkäisinä aprikoivat, miten oli käynyt heidän kahden toverinsa. Vaikka otti lukuun kaikki mahdolliset viivytykset ja antoi runsaasti aikaa, oli aika, jolloin heidän olisi pitänyt palata, jo aikoja sitten ohi. Epäilemättä oli heitä kohdannut onnettomuus. Toverukset olivat pitäneet mahdollisena, että yhtä miestä saattoi kohdata onnettomuus ja pääasiallisesti siksi oli lähetetty kaksi eri suuntaan. Mutta että tapaturma sattuisi heille molemmille, oli lopullinen onnettomuus.

Kuitenkin Daylight ja Elijah elää kitkuttivat yhä vielä toivoen, vaikka toivo jo näytti turhalta. Lumi ei ollut vielä alkanut sulaa, joten he saattoivat koota lunta sortuneen telineen ympäriltä ja sulattaa sen pannuissa ja padoissa ja huuhdontakattiloissa. Sen annettiin kotvanen seisoa, ja kun sitten kaadettiin vesi pois, oli astian pohjalle jäänyt ohut sakka-kerros. Tämä oli jauhoista, joita siellä täällä lumen seassa oli siroteltuna jokunen hiukkanen. Silloin tällöin löytyi tästä vellistä myös vetinen teelehti tai kahvipapu, ja siinä oli multapalasia ja ruohonkorsia. Mutta mitä kauvemmas he ennättivät telineen paikalta, sitä vähemmin löytyi jauhoja ja sitä ohuemmaksi kävi velli.

Elijah oli vanhempi heistä ja hän se ensiksi heikkenikin, niin että hän makasi suurimman osan päivästä turkiksissaan. Silloin tällöin saatiin orava, se piti heidät hengissä. Oravain pyynti tuli Daylightin toimeksi ja se oli tarkkaa työtä. Koska ampumavaroja oli niukalti, ei saanut kertaakaan ampua harhaan, ja koska hänen pyssynsä oli isoreikäinen, oli hänen pakko ampua pieniä otuksia päähän. Oravia oli hyvin vähän ja kului päiviä Daylightin näkemättä ainoatakaan. Kun hän näki yhden, menetteli hän äärettömän varovaisesti. Hän läheni sitä tuntikausia. Vaikka hänen käsivartensa vapisivat väsymyksestä tähtäsi hän lukemattomia kertoja eläintä ja esti liipasimen liikahduksen. Hänen kestävyytensä oli rautainen. Hän oli mestari. Ehdottoman varma ampuja ei hän kuitenkaan ollut. Kuinka ankara nälkä häntä vaivasikin ja kuinka kiihkeästi hän halusikin tuota nakertajasta saatua suupalasta, ei hän taipunut ampumaan ainoatakaan laukausta, jonka maaliin osumisesta hän ei ollut aivan varma. Niin synnynnäinen pelaaja kuin hän olikin, pelasi hän kylmäverisemmin kuin tavallinen pelaaja. Hänen elämänsä oli panoksena, hänen kortteinansa olivat patruunat ja hän pelasi niinkuin ainoastaan etevä pelaaja saattaa pelata, äärettömän varovaisesti ja harkiten. Seurauksena oli, ettei hän milloinkaan ampunut harhaan. Joka laukaus kaatoi oravan, ja vaikka päiviä kului laukausten välillä, ei hän milloinkaan muuttanut metsästystapaansa.

Oravista ei mitään heitetty hukkaan. Nahastakin keitettiin lientä ja luut murskattiin, jotta sitten voitiin pureskella niitä ja lopulta niellä ne. Daylight haki lumesta ja löysi toisinaan hiukan karpaloita. Parhaimmassakaan tapauksessa ei karpaloissa ole muuta kuin vettä ja siemeniä ja sitkeä kuori niiden ympärillä; mutta ne karpalot, jotka hän löysi, olivat edellisen vuoden satoa, kuivia ja kurttuisia, ja niiden ravintoarvo oli aivan pieni. Miltei parempaa oli nuorten puiden kuori, jota keitettiin tunti ja joka nieltiin huolellisen pureskelemisen jälkeen.

Huhtikuu kului loppuun ja kevät koitti. Päivät pitenivät pitenemistään. Auringon paisteessa alkoi lumi sulaa ja lumen alta tihkui ohuita vesisateita. Chinook-tuuli puhalsi kaksikymmentäneljä tuntia ja näiden kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa aleni lumi yhden jalan. Myöhään iltapäivällä sulava lumi jäätyi taas niin kovaksi, että se saattoi kannattaa miehen painon. Pieniä valkoisia pulmusia tuli etelästä, viipyi yhden päivän ja jatkoi matkaa pohjoiseen. Kerran näkyi korkealla ilmassa avovettä etsivä ja liian varhain liikkeelle lähtenyt, kiilana lentävä villihanhiparvi matkalla pohjoiseen. Ja alhaalla joenrannalla ilmaantui pajuihin urpuja. Näissä nuorissa urvuissa oli keitettynä jonkun verran ravintoa. Elijahissa heräsi jälleen toivo, vaikka hänen mielensä taas masentui, kun ei Daylight löytänytkään toista pajukkoa.

Mahla nousi puihin ja päivä päivältä kävi pikkupurojen lorina yhä äänekkäämmäksi, kun jäätynyt maa heräsi uuteen eloon. Mutta virta pysyi vielä jääkahleissaan. Talvi oli kuukausien kuluessa takonut ne lujiksi, eivätkä ne olleet yhdessä päivässä murretut, ei edes napaseudun salamana saapuvan kevään voimalla. Toukokuu koitti ja edellisen vuoden sääskiä, täysikasvuisia, vaikka vaarattomia, ryömi esiin kallionkoloista ja lahonneista puista. Sirkat alkoivat sirkuttaa ja uusia hanhi- ja sorsaparvia tuli näkyviin. Ja joki oli vielä jäässä. Kymmenentenä päivänä toukokuuta irtaantui Stewartin jää suurella pauhulla ja ryskeellä rannoista ja vesi nousi kolme jalkaa. Mutta se ei lähtenyt liikkeelle. Yukon-joessa, joka oli alempana ja johon Stewart laski, täytyi jään ensin murtua ja lähteä liikkeelle. Siihen mennessä saattoi Stewartin jää vain nousta korkeammalle ja korkeammalle veden lisääntyessä sen alla. Milloin Yukon loisi jääpeitteensä oli tietymätöntä. Se laski kahden tuhannen peninkulman päässä Beringin mereen, ja jääsuhteista Beringin merellä riippui milloin Yukon vapautuisi siitä miljoonien tonnien painoisesta jäästä, joka liikkui ja ryski sen pinnalla.

Kahdentenatoista päivänä toukokuuta läksivät miehet liikkeelle kantaen makuuvaippojaan, kattilaa, kirvestä ja tuota kallisarvoista pyssyä, ja pyrkivät joenjäätä alaspäin. Heidän aikomuksensa oli päästä tuon talaalle pannun veneen luo, jonka olivat nähneet, laskea se vesille heti avoveden tultua ja ajautua myötävirtaa Sixty Mileen. Väsyneitä kun olivat ja ilman ruokaa, kävi kulku hitaasti ja vaivaloisesti. Elijah kaatui usein eikä voinut nousta. Daylight antoi hänelle omasta voimastaan nostaessaan hänet jaloilleen, ja sen jälkeen vanhempi mies hoiperteli koneellisesti eteenpäin, kunnes taas kompastui ja kaatui.

Sinä päivänä, jolloin heidän olisi pitänyt päästä veneen luo, menetti Elijah viimeisetkin voimansa. Kun Daylight nosti hänet pystyyn, kaatui hän uudelleen. Daylight koetti kantaa häntä, mutta oli itse niin heikontunut, että he kaatuivat molemmat. Hän laahasi Elijahin rannalle, rakensi yksinkertaisen leirin ja läksi oravia etsimään. Tällä kertaa häntä itseäänkin pyörrytti. Iltasella hän löysi ensimäisen oravan, mutta pimeys tuli ennenkuin hän pääsi ampumaan. Villi-ihmisen kärsivällisyydellä odotti hän seuraavaan päivään ja tunnin kuluttua oli orava hänen.

Daylight antoi parhaimmat palat Elijahille ja piti itse vain sitkeämmät paikat ja luut. Mutta sellainen on elämän aineenvaihdos, että tuo pienoinen elikko, tuo pivollinen liikkuvaa lihaa, siirsi syötynä miesten ruumiiseen saman kyvyn liikkua. Orava ei enää kiivennyt kuusiin, hypellyt oksalta oksalle tai keinunut naksutellen heiluvilla puunoksilla. Sen sijaan sama elonvoima, joka oli tämän kaiken tehnyt, virtasi miesten herpaantuneisiin lihaksiin ja horjuvaan tahtoon ja sai heidät liikkeelle — ei, liikutti heitä — kunnes he hoipertelivat eteenpäin nuo muutaman peninkulmaa, jotka eroittivat heidät veneestä. Sinne asti päästyään he kaatuivat ja makasivat pitkän ajan liikkumattomina.

Vaikka veneen laskeminen maahan olisi ollut helppo tehtävä voimakkaalle miehelle, vei se Daylightilta tunteja. Ja monta tuntia vielä hän joka päivä hoippui veneen ympärillä ja tukkesi turpeella suuria rakoja. Kun tämä oli tehty, oli virta vielä jäässä. Jää oli noussut monta jalkaa, mutta ei vielä lähtenyt liikkeelle. Ja vielä odotti toinenkin tehtävä, veneen laskeminen vesille, kun virta vapautuisi jäävaipastaan. Turhaan Daylight hoiperteli ja liukasteli ja kaatui ja ryömi märässä, sulavassa lumessa, tai käveli hangella, kun yöpakkanen oli jäädyttänyt lumenpinnan niin kovaksi, että se kantoi miehen painon, ja haki oravaa. Turhaan koetti hän vielä kerran muuttaa karvaisen elukan hypyt ja järjettömän naksutuksen miehen ruumiin äärimmäiseksi voimanponnistukseksi, jolla hilaisi veneen rantajään poikki ja laskisi sen virtaan.

Kahdeskymmenesensimäinen päivä toukokuuta loi virta jäänsä. Jää alkoi liikkua kello viisi aamulla ja päivät olivat jo niin pitkät, että Daylight nousi ylös katselemaan jäidenlähtöä. Elijah oli liian heikko ollakseen huvitettu näytelmästä. Vaikka hän oli vielä tajuissaan, makasi hän liikkumatta, kun jää irtaantui rannoista, kun suuret jääpaakut syöksyivät rantaäyräitä vastaan, repien juurineen irti puita ja irroittaen satojen tonnien painoisia multalohkareita. Heidän ympärillään järisi maa näiden valtavain yhteentörmäysten voimasta. Tunnin kuluttua pysähtyi jää. Jossakin alempana oli jääröykkiö sulkenut tien. Silloin alkoi virta nousta ja kohotti jään pinnallaan, kunnes se oli korkeammalla kuin rantaäyräs. Takaapäin virtasi yhä uutta vettä ja yhä uusia suunnattomia jäälohkareita liittyi ruuhkaan. Puserrus ja puristus oli kamala. Suuret jäälohkareet lensivät ilmaan kuin meloonin siemenet lapsen puristaessa niitä peukalon ja etusormen välissä ja rannoille tunkeutui jäämuuri. Kun jääröykkiö murtui, alkoi kohina ja ryske uudelleen kaksinkertaisella voimalla. Jäänlähtöä kesti toista tuntia. Virta laski nopeasti. Mutta jäämuuri, joka ulottui veden rajaan saakka, jäi rannalle.

Viimeisetkin jäälautat vyöryivät ohi ja ensi kerran kuuteen kuukauteen näki Daylight avovettä. Hän tiesi, etteivät Stewartin ylimmät osat olleet vielä vapaat jäästä, vaan että jää oli kasaantunut röykkiöksi virran yläosassa ja että se saattoi lähteä liikkeelle ja tulla virtaa alas milloin tahansa; mutta asema oli siksi epätoivoinen, ettei enää käynyt viivytteleminen. Elijah oli niin heikko, että saattoi kuolla minä hetkenä tahansa. Omasta puolestaan ei hän ollut varma siitä, oliko hänellä enää herpaantuneissa lihaksissaan tarpeeksi voimaa voidakseen työntää veneen vesille. Kaikki oli yhtä uhkarohkeata. Jos hän odottaisi toista jäidenlähtöä, kuolisi Elijah varmasti ja hyvin luultavasti hän itsekin. Jos hänen onnistuisi työntää vene vesille, jos hän välttäisi toisen jäidenlähdön eikä takertuisi ylä-Yukonilta tuleviin jäihin, jos onni suosisi häntä joka suhteessa, pääsisivät he Sixty Mileen ja tulisivat pelastetuiksi jos — ja taas jos — jos hänellä olisi tarpeeksi voimia ohjata vene maihin Sixty Milessa eivätkä he ajautuisi ohi.

Hän ryhtyi työhön. Jäämuuri oli viisi jalkaa korkeammalla kuin vene. Etsiessään parasta paikkaa, mistä työntää veneen vesille, löysi hän paikan, missä suuri jääpaakku ulkoni rannasta jokeen, joka virtasi viisitoista jalkaa jäämuurin alapuolella. Tämä jääpaakku oli vain jonkun jalan päässä ja tunnin kuluttua oli hän saanut veneen sille. Hän oli merikipeä ponnistuksista, eikä hän aika ajoin voinut nähdä mitään, hänen silmiään kiusasivat valopilkut ja -täplät, jotka olivat yhtä kiduttavat kuin timanttijauho, hänen sydämensä kohosi kurkkuun ja oli tukahuttaa hänet. Elijah ei osoittanut mitään mielenkiintoa; ja Daylightin oli taisteltava taistelunsa loppuun. Vaipuen polvilleen väsymyksestä sai hän lopulta veneen varmaan tasapainopisteeseen jäämuurin päälle. Ryömien käsin ja jaloin kuljetti hän veneeseen jäniksennahka-vaippansa, pyssyn ja sangon. Hän ei enää kiduttanut itseään kirveen kantamisella. Hänen olisi sen takia tarvinnut ryömiä vielä toiset kaksikymmentä jalkaa edestakaisin, ja hän tiesi hyvin, että jos hän tulisi sitä tarvitsemaan, olisi kaikki lopussa.

Elijah tuotti hänelle enemmän vaivaa kuin hän oli aavistanutkaan. Muutaman tuuman kerrallaan ja leväten välillä laahasi hän tämän veneen viereen. Mutta veneeseen ei hän enää ollut saada häntä. Elijahin vetelää ruumista oli paljon vaikeampi nostaa ja käsitellä kuin samankokoista ja -painoista kankeaa esinettä. Daylight ei voinut nostaa häntä, sillä ruumis lysähti kokoon keskeltä kuin puoleksi täytetty jyväpussi. Daylight meni itse veneeseen ja koetti turhaan vetää toverinsa perässään. Hän saattoi vain nostaa Elijahin pään ja hartiat partaalle. Kun hän päästi ne irti nostaakseen alaruumista lysähti Elijah kokoon ja putosi takaisin jäälle.

Epätoivossaan muutti Daylight menettelytapaa. Hän löi toveriaan kasvoihin.

"Oletko sinäkin muka mies, herra nähköön?" huusi hän. "Siinä saat, kirottu vetelys, siinä saat!"

Joka kiroukselta löi hän häntä poskiin, nenään, suuhun, koettaen lyönneillä kutsua takaisin miehen paennutta sielua ja tahtoa. Elijahin silmät avautuivat ja pyörivät.

"Kuuntele nyt!" huusi Daylight tuimasti. "Kun panen pääsi partaalle, niin pidä kiinni siitä! Kuuletko? Pidä kiinni! Käy hampain kiinni siihen, mutta pidä kiinni!"

Elijahin silmät pyörivät, mutta Daylight huomasi, että hän oli tajunnut käskyn. Taas nosti hän avuttoman miehen pään ja hartiat partaalle.

"Pysyttele kiinni siinä, kirottu! Käy hampain kiinni!" huusi Daylight tarttuessaan häneen alempaa.

Voimaton käsi irtaantui partaalta, toisen käden sormet päästivät otteensa, mutta Elijah totteli ja pysyttelihe hampain kiinni laidassa. Kun Daylight nosti häntä, sattuivat Elijahin kasvot partaaseen ja rosoinen lauta repi nahan hänen nenästään, poskiltaan ja huuliltaan, ja kasvot alaspäin putosi hän veneen pohjalle ja hänen jalkansa jäivät riippumaan veneen laidalle. Mutta ne olivat vain hänen jalkansa ja Daylight nosti ne veneeseen. Raskaasti hengittäen käänsi hän Elijahin selälleen ja peitti hänet makuuvaipoilla.

Tärkein tehtävä oli jäljellä — veneen työntäminen vesille. Tämä oli ehdottomasti vaikeinta kaikesta, sillä hänen oli ollut pakko asettaa toverinsa perään. Siitä syystä vaati veneen nostaminen äärettömiä ponnistuksia. Daylight karkaisi luontonsa ja alkoi. Ponnistellessaan hän kai satutti itsensä johonkin, vaikkei hän itse siitä tiennyt mitään, sillä kun hain tuli tajuihinsa, huomasi hän makaavansa vatsallaan, allaan terävä peräsin. Nähtävästi oli hän pyörtynyt ensi kerran elämässään. Sitäpaitsi tuntui hänestä, että kaikki oli lopussa, ettei hän enää voinut liikahuttaa jäsentäkään ja — mikä oli omituisinta — ettei hän enää viitsinytkään. Hän näki näkyjä, selviä ja todellisia ja ajatteli ajatuksia teräviä kuin veitsenterä. Hän, joka koko ikänsä oli katsellut alastonta elämää, ei ollut milloinkaan ennen nähnyt elämää niin alastonna. Ensi kerran heräsi hänessä epäilys omasta erinomaisesta itsestään. Tällä hetkellä ei elämä muistanut valhetella. Hän olikin pieni maanmato, aivan samanlainen kuin kaikki muut maanmatoset, samanlainen kuin orava, jonka oli syönyt, samanlainen kuin muut miehet, joiden hän oli nähnyt joutuvan tappiolle ja kuolevan, samanlainen kuin Joe Hines ja Henry Finn, jotka jo olivat joutuneet tuhon omiksi ja varmaankin kuolleet, samanlainen kuin Elijah, joka välinpitämättömänä virui veneen pohjalla kasvot haavoissa. Daylight saattoi siitä, missä hän makasi, nähdä joen polvekkeeseen saakka, josta ennemmin tai myöhemmin alkaisi vyöryä toisen jäidenlähdön jäät. Siinä katsellessaan tuntui hänestä kuin näkisi hän kauas menneisyyteen, hamaan siihen aikaan, jolloin tässä maassa ei ollut valkoisia miehiä eikä intiaanejakaan, ja aina näki hän saman Stewart-joen joka talvi jäätyvän ja joka kevät murtavan jääkahleensa ja virtaavan vapaana. Ja samoin näki hän kaukaiseen tulevaisuuteen, kun viimeinen ihmissukupolvi oli hävinnyt Alaskasta, niinkuin hänkin häviäisi, ja hän näki yhä saman virran, joka jäätyi ja rikkoi jääpeitteensä ja virtasi yhä uomaansa.

Elämä oli valhettelija ja petturi. Se piti pilkkanaan kaikkia olentoparkoja. Se oli pitänyt pilkkanaan häntä, Burning Daylightia, joka oli ollut sen parhaimpia ja iloisimpia luomia. Hän ei ollutkaan mitään — vain läjä lihaa ja hermoja ja aistimia, joka ryömi mudassa kultaa etsiessään, uneksi, toivoi ja pelasi uhkapeliä, oli kerran, eikä sitten enää ollutkaan. Vain elottomat kappaleet pysyivät muuttumattomina, kappaleet, joissa ei ollut lihaa eikä hermoja eikä aistimia, sellaiset kuin hiekka ja muta ja sora, tasangot, vuoret, itse virta, joka vuosi vuodelta jäätyi ja mursi jääkahleensa. Loppujen lopuksi oli se mitätöntä peliä. Arpa oli heitetty. Ne, jotka kuolivat, hävisivät pelin, ja kaikkihan kuolivat. Ken sitten voitti? Ei elämäkään, tuo syötti, tuo pääpetkuttaja — elämä, tuo aina-kukoistava hautuumaa, tuo loppumaton hautaussaatto.

Silmänräpäykseksi hän palasi nykyhetkeen ja pani merkille, että virta vielä aaltoili vapaana ja että pikkulintu oli istahtanut veneen laidalle ja katseli häntä ujostelematta. Sitten vaipui hän taas unelmiinsa ja mietteisiinsä.

Ei kenkään voinut välttää leikin loppumista. Hän oli varmasti tuomittu jäämään kaikesta siitä osattomaksi. Ja entä sitten? Hän pohti tätä kysymystä yhä uudelleen ja uudelleen.

Sovinnainen uskonto ei ollut vaikuttanut Daylightiin. Hänelle oli ollut jonkinlaista hartauden harjoittamista, kun hän toimi rehellisesti, eikä tehnyt muille vääryyttä, eikä häntä olleet huolettaneet turhat mietteet tulevasta elämästä. Kuolema oli kaiken loppu. Hän oli aina myöntänyt sen, eikä se ollut häntä pelottanut. Ja tällä hetkellä, veneen ollessa viisitoista jalkaa vedenpinnan yläpuolella, hänen viruessaan puoli-pyörryksissä väsymyksestä, tuntematta voimanrahtuakaan lihaksissaan, myönsi hän yhä vielä, että kuolema on kaiken loppu eikä se vielä nytkään häntä peloittanut. Hänen mielipiteensä olivat liian selvät ja vakavat, jotta ensimäinen myrsky tai sammuvan elämän kuolemankauhu olisi niitä järkyttänyt.

Hän oli nähnyt ihmisten ja eläinten kuolevan ja hänen mieleensä johtui nyt kymmenittäin sellaisia kuolemantapauksia. Hän näki ne aivan yhtä selvästi kuin oli kerran ne nähnyt, eivätkä nekään häntä järkyttäneet. Entäpä sitten? He olivat kuolleet, ja kuolleet jo kauan sitten. Kuolema ei ollut tuottanut kärsimystä. He eivät olleet viruneet vatsallaan veneessä odottaen kuolemaa. Kuolema oli helppo — helpompaa kuin hän oli kuvitellutkaan; ja nyt kun se oli lähellä, sai ajatus siitä hänet iloiseksi.

Hän näki uuden näyn. Hän näki unelmiensa vilkasliikkeisen kaupungin — Pohjolan kultakaupungin, joka oli rakennettu korkealle Yukonin rannalle ja ulottui laajan tasangon laitaan. Hän näki jokihöyryt satamassa, hän näki sahat työssä ja pitkät koiravaljakot kahdet reet takanaan vetämässä tarpeita kultakentälle. Ja vielä näki hän pelihuoneet, pankit, pörssit ja kaikki pelikojeet ja -merkit, paljon suuremmoisemman pelin voiton- ja tappionmahdollisuudet kuin hän milloinkaan oli nähnyt. Hän ajatteli, että oli kuitenkin ikävää kuolla kaikesta tästä juuri kun kultalöytö oli tulossa. Elämä värähteli ja elpyi ja alkoi vielä kerran toistaa vanhoja valheitaan.

Daylight kääntyi ja pudottausi veneestä ja istuutui jäälle nojaten veneeseen. Hän halusi olla mukana kultalöydössä. Ja miksei hän saattaisi olla? Hänen herpaantuneissa lihaksissaan oli siksi paljon voimaa, jos hän saattoi sen koota yhdellä kertaa, että hän saisi veneen työnnetyksi vesille. Kuin itsestään heräsi hänessä heti ajatus ostaa Harperilta ja Joe Laduelta osa Klondiken alueesta. He möisivät varmaan hänelle kolmannen osan polkuhintaan. Jos sitten Stewartista löytyisi suuri kultarikkaus, olisi kaikki hyvin. Jos taas Klondikesta, ei hän siinäkään tapauksessa jäisi vallan osattomaksi.

Sitä ennen tahtoi hän koota voimia. Hän asettui pitkin pituuttaan jäälle kasvot maahanpäin ja virui siinä puoli tuntia ja lepäsi. Sitten hän nousi, karkoitti äkillisen sokeuden silmistään ja tarttui veneeseen. Hän tunsi tarkalleen tilansa. Ellei ensimäinen yritys onnistuisi, epäonnistuisivat kaikki seuraavatkin yritykset. Hänen täytyi panna kaikki jälleenkootut voimansa yhteen yritykseen ja niin täydellisesti täytyi hänen panna kaikki voimansa liikkeelle, ettei mitään jäisi toisiin yrityksiin.

Hän työnsi, ja hän työnsi yhtä paljon sielullaan kuin ruumiillaan, pannen koko sielunsa ja ruumiinsa tähän yritykseen. Vene liikkui. Hän luuli olevansa pyörtymäisillään, mutta hän työnsi yhä. Hän tunsi veneen siirtyvän, kun se rupesi vierimään viettävää jäälauttaa alas. Kooten viimeiset voimansa heittäytyi hän itse siihen ja putosi Elijahin jaloille satuttaen itseään. Hän ei enää kyennyt nousemaan ja lojuessaan hän kuuli ja tunsi, miten vene meni veteen. Puidenlatvoista hän näki, että vene pyöri ympäri. Rysähdys ja lentelevät jääpalaset kertoivat hänelle, että vene oli törmännyt rantaan. Toistakymmentä tuntia se pyöri ja törmäili rantaan, sitten se alkoi esteettä liukua virran viemänä.

Daylight virkosi ja luuli nukkuneensa. Aurinko ilmaisi, että oli jo monta tuntia kulunut. Oli aikainen iltapäivä. Hän laahusti perään ja nousi istumaan. Vene oli keskellä virtaa. Metsäiset rannat jääreunamineen liukuivat ohitse. Lähellä häntä ui suuri, juurineen irti reväisty honka. Virran oikku vei veneen kiinni siihen. Hän ryömi kokkaan ja sitoi kokkanuoran juureen. Puu, joka oli syvemmältä vedessä, kulki nopeammin ja köysi jännittyi, kun puu alkoi hinata venettä. Luotuaan viimeisen sekavan katseen ympärilleen, missä hän näki rantojen keinuvan ja auringon heiluvan taivaalla kuin kellonheilurin, kääri Daylight jäniksennahkavaippansa ympärilleen, asettui pitkäkseen veneen pohjalle ja vaipui uneen.

Kun hän heräsi, oli pimeä yö. Hän virui seljällään ja näki tähtien tuikkivan. Kuului virran hiljainen kohina. Äkillinen nykäys ilmaisi hänelle, että nopeammin liikkuva honka oli taas vetänyt kireämmälle kokkaköyden, joka hetkiseksi oli höltynyt. Eksynyt ajojäälautta kolahti venettä vasten ja narisi hiipaistessaan sen sivua. Hän ajatteli, ettei jääröykkiö ollut kaikeksi onneksi vielä saavuttanut heitä, ja nukahti uudelleen.

Oli valoisa päivä, kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä. Auringon asemasta päättäen oli keskipäivä. Hän vilkaisi etääntyneisiin rantoihin ja arvasi ajelehtivansa valtavassa Yukon-joessa. Sixty Mile ei saattanut olla kaukana. Hän oli sanomattoman heikko. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja hapuilevat ja virheelliset ja hänen hengityksensä oli salpaantua ja hänen päätään pyörrytti, kun hän laahusti perään istumaan pyssy vieressään. Hän katseli kauan Elijahia, mutta ei nähnyt, hengittikö tämä vielä vai ei, ja hän oli liian väsynyt ottaakseen siitä selon.

Hän vaipui taas unelmiin ja mietteisiin, jotka usein keskeytti jonkinlainen horrostila, jolloin hän ei nukkunut eikä ollut tajuton, eikä kuitenkaan huomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänestä tuntui silloin kuin olisi hänen aivoihinsa työnnetty tulppa. Ja näinä selvinä hetkinä hän tutkisteli asemaa. Hän oli yhä vielä hengissä ja pelastuisi luultavasti, mutta mistä johtui, ettei hän virunut kuolleena poikkiteloin veneessä jäämuurin harjalla? Sitten muisti hän viimeisen suuren voimanponnistuksensa. Mutta miksi oli hän sen tehnyt? kysyi hän itseltään. Kuolemanpelkoa ei se ollut. Hän ei ollut pelännyt kuolemaa, se oli varma. Sitten hän muisti kultasuonen, jonka uskoi ennen pitkää löytyvän, ja tiesi silloin, että häntä oli kannustanut halu olla mukana tässä suuressa pelissä. Ja taas kysyi hän: miksi? Mitä hyödytti miljoonain omistaminen? Hän kuolisi kuitenkin kerran niinkuin nekin, joilla ei milloinkaan ole ollut enempää kuin jokapäiväinen leipä. Miksi hyväksi siis? Mutta tyhjät aukot hänen ajatustoiminnassaan tulivat yhä lukuisemmiksi ja hän jättäytyi kokonaan suloisen voipumuksen huomaan, joka kietoi hänet helmaansa.

Hän heräisi hätkähtäen. Oli kuin joku olisi kuiskannut hänelle, että hänen täytyi herätä. Samassa hän näki Sixty Milen vajaan sadan jalan päässä. Virta oli kuljettanut hänet oikeaan paikkaan. Mutta sama virta oli viemäisillään hänet ohi, asumattomiin erämaihin joen alajuoksun varrella. Ei ketään näkynyt. Ellei hän olisi nähnyt keittiönpiipuista nousevan savua, olisi saattanut luulla paikkaa autioksi. Hän koetti huutaa, mutta ei saanut ääntä. Luonnoton kähinä vuoroin korisi, vuoroin sähisi hänen kurkussaan. Hän hapuili pyssyä, nosti sen olkapäälleen ja painoi liipasinta. Pyssyn ponnahdus laukaistessa järisytti koko hänen ruumistaan, ja hänestä tuntui kuin olisi sitä tuhansin tavoin kidutuspenkillä piinattu. Pyssy putosi hänen polvilleen ja hän koetti turhaan nostaa sitä olkapäälleen. Hän tiesi, että hänen oli oltava nopsa ja hän tunsi olevansa pyörtymäisillään, minkävuoksi hän painoi liipasinta, vaikkei saanutkaan pyssyä asentoon. Tällä kertaa ponnahti pyssy ylös ja putosi jokeen. Mutta juuri ennenkuin maailma musteni hänen silmissään, näki hän keittiön oven avautuvan ja naisen katsahtavan ulos suuresta hirsitalosta, joka puiden kera iloisesti hyppeli hänen silmissään.

IX LUKU.

Kymmenen päivää myöhemmin saapuivat Harper ja Joe Ladue Sixty Mileen, ja vaikka Daylight vielä oli hieman heikko, oli hän kuitenkin kyllin voimakas totellakseen kultakuumetta, joka oli saanut hänet valtoihinsa. Hän luovutti kolmanneksen valtauksestaan Stewart-joen varrella heidän Klondike-joen varrella olevan valtauksensa kolmannesta vastaan. He luottivat ylämaan kultarikkauteen ja Harper läksi tavaralautalla myötävirtaa Klondike-joen suulle, johon hänen piti perustaa pieni asema.

"Miksi et, Daylight, käy käsiksi Indian-jokeen?" neuvoi Harper ennen lähtöään. "Maaperä on siellä erinomainen ja kyllä siellä jossain on kultaa löytäjäänsä odottamassa. Se paikka on minun mieleeni. Sieltä saa kultaa oikein kosolti, eikä Indian-joki ole maailman ääressä."

"Ja siellä on harmaana hirviä", lisäsi Joe Ladue. "Bob Henderson on jossain siellä päin, on ollut jo kolme vuotta. Ja hän vannoi, että jotain suurta on tapahtumaisillaan. Hän tappaa siellä laumottain hirviä ja hakee kultaa ylt'ympäri seutua kuin olisi hän hieman hassu."

Daylight päätti lähteä Indian-joelle "haljuilemaan", kuten hän itse sanoi. Mutta Elijah ei taipunut lähtemään hänen kanssaan. Elijahin oli nälkä turruttanut ja häntä kauhistutti kaikkien kärsimystensä toistuminen.

"En tosiaankaan voi lähteä ruoan äärestä", sanoi hän. "Tiedän, että se on hulluutta, mutta minä en tosiaankaan mahda sille mitään. Siinä on kyllin, että pääsen pöydän äärestä kun vatsa on niin täynnä, etten saa sinne enää ainoatakaan palaa. Palaan Circlen leiriin ja oleilen siellä, kunnes olen tullut jälleen terveeksi."

Daylight viipyi vielä muutaman päivän, kooten voimia ja järjestellen vähäisiä matkatavaroitaan. Hän aikoi lähteä kevein varustuksin, mukanaan vain seitsemänkymmenenviiden naulan taakka ja sälyttäen hyvään intiaanitapaan jokaisen viidestä koirastaan kannettavaksi kolmekymmentä naulaa. Laduen kuvauksista oppia ottaen hän aikoi noudattaa Bob Hendersonin esimerkkiä, elää käytännöllisesti ja syödä pelkkää lihaa. Kun Jack Kearnsin lotja, joka toi sahaa Linderman-järveltä, poikkesi Sixty Mileen, niin Daylight vei siihen tavaransa ja koiransa, antoi Elijahin tehtäväksi ilmoittaa valtauksensa rekisteröitäväksi ja nousi samana päivänä maihin Indian-joen suulla.

Neljänkymmenen peninkulman päässä joen suusta tuli hän paikalle, jonka hän kuulemiensa kuvausten perusteella päätti olevan Quartz Creek'in. Siellä hän näki jälkiä Bob Hendersonin töistä. Kuljettuaan jokivartta vielä: kolmekymmentä peninkulmaa tuli hän Australia Creek'iin. Kului viikkoja, mutta Daylight ei milloinkaan tavannut Bob Hendersonia. Kaikkialla oli hirviä yllin kyllin ja hänen koiransa herkuttelivat liharuoalla. Hän löysi tusinanverran kannattavia ja lupaavia kultapaikkoja hiekassa, ja kun hän huomasi parinkymmenen purosen mudan ja soran pinnalla hajallaan kultahiukkasia, niin päätti hän tästä, että siellä täytyi olla runsaat määrät varsinaista kultamalmiakin, joka nyt vaan oli löydettävä. Usein hän loi katseensa vuorenharjanteihin pohjoisessa ja aprikoitsi, oliko kulta peräisin sieltä. Lopulta hän samosi Dominion Creek'in lähteille, kulki vedenjakajan poikki ja tuli siihen Klondiken seutuun, joka myöhemmin sai nimen Hunker Creek. Jos hän olisi vedenjakajan poikki mennessään kiertänyt vuoren oikealta puolelta, niin hän olisi tullut Gold Bottom'iin, jolle nimen oli antanut Bob Henderson, jonka hän olisi siellä nähnyt työssään, huuhtomassa ensimäisiä kannattavia kattilallisia Klondikessa. Mutta Daylight kiersi vuorenlaen vasemmalta, jatkoi matkaansa Hunker-joen vartta alas Klondikeen ja sitten edelleen Yukoniin intiaanien kesäkalastuspaikoille.

Täällä hän oli päivän Carmackin, squaw-miehen [Squaw-mies, squawman on intiaaninaisen, "squawin" kanssa naimisissa oleva mies. Squaw-miehet eivät avioliittonsa vuoksi nauti täydellistä yhteiskunnallista arvonantoa. He eivät esim. saa seurustella perheessä, missä emäntä on valko-ihoinen.] ja tämän intiaanilangon, Skookum Jim'in nuotiotoverina, osti veneen ja kulki sitten koirineen myötävirtaan Yukonia Forty Mileen. Elokuun viimeiset päivät olivat käsissä, päivät lyhenivät lyhenemistään ja talvi teki tuloaan. Yhä vielä lujasti luottaen Ylämaan kultarikkauteen aikoi Daylight neljän, viiden toverin kera tai, jos se oli mahdollista, ainakin yhden toverin kera sauvoa virtaa ylöspäin, ennenkuin joki jäätyi talveksi. Mutta Forty Milen miehet olivat epäuskoiset. Heille riitti kullankaivuu lännessä.

Silloin juuri tuli Carmack, hänen lankonsa Skookum Jim ja Cultus Charlie kanootilla Forty Mileen. He menivät suoraan kulta-asiamiehen luo ja ilmoittivat rekistöröitäväksi kolme valtausta ja löytämänsä Bonanza Creekin valtauksen. Tämän jälkeen he yöllä näyttivät Sourdough-ravintolassa epäuskoiselle miesjoukolle kultametallikappaleita. Miehet nauroivat ja ravistivat päätään. He olivat nähneet, että ennenkin oli erehdytty kultalöytöjen suhteen. Tämä oli ilmeisesti Harperin ja Joe Laduen suunnitelma, jonka he olivat panneet toimeen houkutellakseen kullanetsijöitä valtauksensa läheisyyteen ja saadakseen sinne postiaseman. Ja kuka oli Carmack? Squaw-mies. Kuka oli konsanaan kuullut, että joku squaw-mies olisi löytänyt jotakin? Ja mikä oli Bonanza Creek? Pelkkä hirvilaidun Klondike-joen suulla, sama, jota entisajan miehet olivat nimittäneet Rabbit Creekiksi. Jospa edes Daylight tai Bob Henderson olisi ilmoittanut valtauksia rekisteröitäväksi ja näyttänyt kultametallia, niin olisivat he tienneet siinä olevan jotakin perää. Mutta Carmack, squaw-mies! Ja Skookum Jim! Ja Cultus Charlie! Ei, ei, se oli tyhjää puhetta.

Daylight oli epäuskoinen, vaikka hän uskoi Ylämaan mahdollisuuksiin. Olihan hän vain joku päivä sitten nähnyt Carmackin maleksimassa intiaaniensa kanssa, aivankuin ei olisi milloinkaan ajatellutkaan kullanetsintää. Mutta kun hän kello yksitoista yöllä istui penkkinsä syrjällä aukomassa intiaanisaappaittensa pauloja, juolahti hänen mieleensä ajatus. Hän pani takin ylleen ja hatun päähänsä ja palasi Sourdoughiin. Carmack istui yhä vielä siellä ja näytteli kultaansa epäuskoiselle sukukunnalle. Daylight istahti hänen viereensä ja tyhjensi Carmackin pussin sulattajaan. Tätä hän tutkisteli pitkän aikaa. Sitten pani hän omasta pussistaan toiseen sulattajaan muutaman unssin verran Circle Cityn ja Forty Milen kultaa. Sitten hän taas pitkän aikaa tutki ja vertaili. Viimein pani hän oman kultansa pussiin, antoi Carmackille takaisin tämän kullan ja vaati kädenliikkeellä hiljaisuutta.

"Toverit, kerronpa teille jotakin", sanoi hän. "Kultasuoni on varmasti löydetty virran yläjuoksun varrelta. Ja minä sanon teille selvään ja vakuuttavasti, että se on tehty. Tämänkaltaista kultaa ei ole ennen näillä seuduin nähty sulattajassa. Se on uutta kultaa. Siinä on enemmän hopeaa. Voitte nähdä sen väristä. Carmack on varmasti löytänyt kultasuonen. Kuka haluaa lähteä kanssani kultapaikalle?"

Ei kukaan halunnut. Sen sijaan kuului vain naurua ja ivailua.

"Onko teilläkin siellä valtaus?" kysyi joku.

"On kuin onkin", kuului vastaus, "ja sitä paitsi kolmannes Harperin ja Ladue'n valtauksesta. Saatte nähdä, että minä myyn syrjäisetkin palstani korkeammasta hinnasta kuin te milloinkaan olette ansainneet Birch Creekissa maata penkomalla."

"Hyvä on, Daylight", pisti Curly Parson väliin imarrellen. "Teillä on hyvä maine ja me tiedämme, että teihin voi luottaa. Mutta te olette yhtä hyvin kuin ken tahansa saattanut takertua ansaan, jonka nuo maankiertäjät ovat virittäneet. Kysyn teiltä suoraan: Koska oli Carmack kullanetsinnässä? Sanoittehan itse, että hän kalasti lohia siwashilaisten sukulaistensa kera vain joku päivä sitten."

"Ja Daylight puhui totta", keskeytti Carmack kiihoittuneena. "Ja minä kerron totuuden, taivaallisen totuuden. Minä en ollut etsimässä kultaa. En sinne päinkään. Mutta kun Daylight oli lähtenyt, niin kuka muu kuin Bob Henderson tulee tavaralautalla myötävirtaa. Hän tuli Sixty Milesta käsin ja aikoi palata Indianjokea pitkin ja kantaa tavarat Quartz Creekin ja Gold Bottomin välillä olevan vedenjakajan poikki."

"Missä helvetissä on Gold Bottom?" kysyi Curly Parson.

"Bonanzan, entisen Rabbit Creekin tuolla puolen", sanoi squaw-mies kääntyen hänen puoleensa. "Siellä on suuri puro, joka virtaa Klondikeen. Minä menin sitä tietä, mutta palasin vedenjakajan poikki, kuljin monta peninkulmaa sen harjaa pitkin ja laskeuduin Bonanza Creekiin. 'Tule mukaan Carmack ja paaluta itsellesi valtaus', sanoi Bob Henderson minulle. 'Löysin sen äskettäin Gold Bottomista. Huuhtelin jo neljäkymmentä viisi unssia!' Ja minä menin mukaan, ja Skookum Jim ja Cultus Charlie samaten. Ja me kaikki paalutimme Gold Bottomissa. Minä palasin Bonanzan kautta, kun näin hirven. Me pysähdyimme Bonanzan alapuolelle ja keitimme ruokaa. Minä panin nukkumaan ja Skookum Jim ryhtyi kuin ryhtyikin kullanetsintään. Hän oli, nähkääs, tarkannut Hendersonia. Hän vie yks' kaks' kattilan koivun juurelle, täyttää sen huuhdontasoralla ja saa enemmän kuin dollarin arvosta kultametallia. Sitten herättää hän minut ja minä ryhdyn huuhdontaan. Sain kaksi ja puoli dollaria ensimäisestä kattilasta. Sitten minä nimitin poukaman 'Bonanzaksi', paalutin löytöni ja me tulimme tänne rekisteröimään valtauksemme."

Hän katseli innokkaasti ympärilleen, toivoen saaneensa toiset vakuutetuiksi sanojensa todenperäisyydestä, mutta näki vain epäluuloisia kasvoja — kaikkien muitten paitsi Daylightin, joka koko ajan hänen kertomuksensa kestäessä oli pitänyt silmällä hänen kasvojensa ilmettä.

"Paljonko ovat Harper ja Ladue antaneet teille tämän jutun levittämisestä?" kysyi joku.

"He eivät tiedä siitä mitään", vastasi Carmack. "Se mitä kerroin teille, on totinen tosi. Minä sain yhdestä huuhdontakattilasta kolme unssia."

"Ja siinä on kulta", sanoi Daylight. "Sanonpa teille, toverit, ettei milloinkaan ennen ole sulattajassa ollut tämäntapaista kultaa. Katsokaa sen väriä."

"Onhan se hieman tummempaa", sanoi Curly Parson. "On luultavalta, että Carmackilla on ollut samassa pussissa hopeadollarin kappaleita. Ja yksi asia vielä: jos siinä olisi jotakin perää, niin miksei Bob Henderson ole tullut tänne ilmoittamaan valtauksiansa rekisteröitäväksi?"

"Hän on Gold Bottomissa", selitti Carmack. "Palattuamme juuri huomasimmekin, mitä olimme löytäneet."

Vastauksena oli naurunrähäkkä.

"Kuka tulee toverikseni ja lähtee huomenna sauvomaan venettä
Bonanzaan?" kysyi Daylight.

Ei kukaan ilmoittanut suostuvansa.

"Kuka teistä ottaa toimekseen ennakkomaksusta sauvoa vastavirtaa tuhat naulaa ruokavaroja?"

Curly Parson ja Pat Monahan suostuivat ehdotukseen ja tavallisella ripeydellään maksoi Daylight heille ennakolta palkan ja teki ostoksensa vaikka hän näin ollen tyhjensi pussinsa. Hän oli lähtemäisillään Sourdoughista, kun hän äkkiä palasi ovelta tarjoilupöydän ääreen.

"Mikä vielä asiana?" kysyi joku. "Johtuipa mieleeni jotakin", vastasi Daylight. "Jauhon hinta varmaankin tänä talvena Klondikessa nousee suunnattomasti. Kuka lainaa minulle rahaa?"

Silmänräpäyksessä oli parisenkymmentä miestä, jotka olivat kieltäytyneet seuraamasta häntä mielettömälle retkelle, ryhmittynyt hänen ympärilleen tarjoten kultahiekkapussejaan.

"Paljonko haluatte jauhoja?" kysyi Alaskan Kauppayhtiön varastonhoitaja. "Noin kaksi tonnia."

Tarjottuja kultapusseja ei vaadittu takaisin, vaikka niiden omistajat puhkesivat loukkaaviin ihmettelynhuudahduksiin.

"Mitä teette kahdella tonnilla?" kysyi varastonhoitaja.

"Poikani", vastasi Daylight, "ette ole ollut kyllin kauvan näillä seuduilla tunteaksenne kaikki sen mahdollisuudet. Aijon perustaa hapankaali-haaraliikkeen ja yhdistetyn hilseen parantolan."

Hän lainasi rahaa oikealta ja vasemmalta ja palkkasi kuusi miestä kantamaan jauhot yhdeksään veneeseen ja maksoi heille palkan etukäteen. Taas oli hänen pussinsa tyhjä ja hän oli korviaan myöten velassa.

Curly Parson pudisti päätään tarjoilupöydän ääressä toivottomuutta ilmaisevin elein.

"En käsitä", vaikeroi hän, "mitä te oikein aijotte tehdä."

"Kerron teille kaikki, selitän teille kaikki päivänselväksi", Daylight sanoi, nosti sormensa ja alkoi luetella: "Ensimäinen juttu: Ylämaassa on tehty suuri kultalöytö. Toinen seikka: sen on tehnyt Carmack. Kolmas seikka: hän ei ole löytänyt kaikkea. Siellä on vielä enemmän. Jos ensimäinen ja toinen asia ovat perälliset, niin jauho nousee huimaavaan hintaan. Jos ensimäisen ja toisen asian hyväksyn, niin on minun hyväksyttävä kolmaskin ja käytettävä sitäkin hyväkseni. Jos olen oikeassa, niin jauhot tänä talvena maksavat painonsa kultaa. Ja sanonpa teille, pojat, että kun teillä on joku mahdollisuus, niin käyttäkää sitä kaikin tavoin hyväksenne. Mitä hyötyä on onnesta, ellette osaa ottaa tilaisuudesta vaarin. Ja kun käytätte tilaisuutta hyväksenne, niin käyttäkää oikein hitonmoisesti. Olen ollut vuosikausia näillä mailla ja odottanut, että kerran tehtäisiin suurlöytö. Nyt se on tehty. Hyvä, aijon hyötyä siitä, aijon totisesti. Hyvää yötä, pojat, hyvää yötä!"

X LUKU.

Miehet yhä vielä epäilivät puheita uudesta kultalasta perättömiksi. Kun Daylight saapui raskaine jauholastineen Klondikejoen suuhun, hän huomasi suuren lakeuden yhtä autioksi ja asumattomaksi kuin ennenkin. Lähellä virtaa oli intiaanipäällikkö Isaacin ja hänen heimonsa leiri lohenkuivaustelineineen. Muutamia vanhoja kullankaivajia oli siellä niinikään leirissä. Lopetettuaan kesätyönsä Ten Mile Creekissä, olivat he tulleet Yukonia alas, lähelle Circle Cityä. Mutta Sixty Milessä he olivat kuulleet kerrottavan uudesta kultasuonesta ja olivat jääneet maaperää tarkastelemaan. He olivat juuri palanneet veneelleen, kun Daylight laski jauhoaluksensa maihin, ja heidän kertomansa eivät olleet toivehikkaita.

"Kirottu hirvilaidun", sanoi eräs heistä, Pitkä Jim Harney, vaijeten välillä puhaltaakseen tinakupissa höyryävää teetä. "Et kostu täällä, Daylight. Tämä on hävyttömän likaista petkutusta. He ovat ovelasti kyhänneet kokoon jutun uudesta kultasuonesta. Harper ja Ladue ovat varsinaiset suunnittelijat, Carmackia on käytetty vain syöttinä. Onko milloinkaan kuultu kullankaivamisesta hirvilaitumella, puolen penikulman päässä rantakallioista ja jumala tiesi miten etäällä peruskalliosta!"

Daylight nyökäytti myöntävästi päätään ja mietti hetkisen.

"Oletteko huuhdelleet ollenkaan?" kysyi hän vihdoin.

"Vai huuhdelleet!" kuului suuttunut vastaus. "Pidätte minua varmaan eilispäivän lapsena! Vain joku arkajalkainen tulokas saattaisi kulkea tällä laitumella ja täyttää kattilan huuhdontasoralla. Minua ette sellaisesta mielettömyydestä yllätä. Minulle riitti kun vaan kerran katsoinkin. Lähdemme aamulla Circle Cityyn. En ole milloinkaan luottanut tähän Ylämaahan. Tananan seudut ovat kyllin hyvät minulle, ja huomatkaa sanani, kun suuri kultalöytö tehdään, tehdään se joen alajuoksun varrella. Tämä Johnny tässä paalutti pari penikulmaa, mutta sen hän teki tyhmyyksissään."

Johnny näytti olevan häpeissään.

"Tein sen piloillani", selitti hän. "Antaisin oikeuteni valtaukseen naulasta puristettua Star-tupakkaa."

"Saatte sen minulta", sanoi Daylight nopeasti. "Mutta älkää tulko sitten valittamaan, jos minä saan kaksikymmentä tai kolmekymmentä tuhatta siitä irti."

Johnny irvisteli iloisesti.

"Antakaa tänne vaan tupakka", sanoi hän.

"Toivon, että minäkin olisin paaluttanut itselleni valtauksen siitä vierestä", mutisi Pitkä Jim valittaen.

"Ei ole vielä liian myöhäistä", sanoi Daylight.

"Mutta olisi marssittava kaksikymmentä peninkulmaa edestakaisin."

"Minä paalutan sen teille huomenna kun menen sinne", ehdotti Daylight. "Sitten teette niinkuin Johnny. Saatte maksun Tim Loganilta. Hänellä on ravintola Sourdoughissa ja hän lainaa tupakan minulle. Ilmoittakaa valtaus sitten rekisteröitäväksi omissa nimissänne, siirtäkää paperit minulle ja antakaa ne Timille."

"Minä myös", sanoi kolmas vanha kullankaivaja.

Ja kolmella naulalla Star-purutupakkaa osti Daylight ilman muuta kolme viidensadan jalan valtausta Bonanzasta. Hän saattoi sitäpaitsi omissa nimissään paaluttaa itselleen valtauksen, nuo toiset kun olivat vain siirretyt hänelle.

"Olette maar' kovin kärkäs jakelemaan purutupakoitanne", sanoi Pitkä
Jim irvistellen. "Onko teillä täällä jossakin varastopaikka?"

"Ei, mutta minulla on mainio suunnitelma", kuului vastaus, "ja minä sanon teille, että tulee halvemmaksi kuin huuhtelu-muta käyttää tilaisuutta hyväkseen ja ostaa kolme valtausta kolmella naulalla purutupakkaa."

Mutta tuntia myöhemmin tuli hänen omaan leiriinsä Joe Ladue, joka juuri oli saapunut Bonanza Creekiin. Hän oli ensin aivan tietämätön Carmackin kultalöydöstä, sitten hän oli epäilevällä kannalla ja lopulta tarjosi hän Daylightille sata dollaria tämän palstasta.

"Nyt heti?" kysyi Daylight.

"Tietysti. Tässä on rahat."

Näin sanoessaan otti Ladue esiin kultapussinsa. Daylight otti sen hajamielisenä käteensä ja avasi kuin epähuomiossa siteet ja pudotti hiukan kultahiekkaa kouraansa. Se oli tummempaa kuin mikään kultahiekka, jonka hän ennen oli nähnyt, Carmackin kultaa lukuunottamatta. Hän pani kullan takaisin, sitoi pussin suun kiinni ja antoi sen takaisin Laduelle.

"Luulen, että olet enemmän sen tarpeessa kuin minä", sanoi Daylight.

"Eikö mitä; minulla on vielä yllinkyllin", vakuutti toinen.

"Mistä olet saanut tuon kullan?"

Daylight oli aivan viattoman näköinen tehdessään tämän kysymyksen ja Ladue näytti sen kuullessaan yhtä tylsältä kuin joku intiaani. Mutta lyhyen silmänräpäyksen katsoivat miehet toisiaan silmiin ja tässä silmänräpäyksessä näytti Joe Laduen ruumiista ja sielusta lähtevän joku näkymätön ja kuulumaton viesti. Ja Daylightista tuntui, että hän oli käsittänyt tuon viestin ja aavistanut, että toisella oli tiedossa joku salaisuus, jota tämä aikoi käyttää hyväkseen.

"Tunnet paikan paremmin kuin minä", sanoi Daylight. "Ja jos minun palstani on sadan dollarin arvoinen sinun silmissäsi, joka tunnet asiat, on se sadan dollarin arvoinen minulle, siitä riippumatta, tiedänkö sen arvon vai en."

"Annan sinulle kolme sataa", tarjosi Ladue epätoivon vimmassa.

"Taas sama johtopäätös. Tietämättömyydestäni huolimatta on sen arvo minulle se, minkä sinä olet halukas siitä maksamaan."

Silloin muutti Joe Ladue häpeissään mieltä. Hän vei Daylightin syrjään leiristä ja muista miehistä ja uskoi hänelle salaisuutensa.

"Löytö on nyt varmasti tehty", hän päätti puheensa. "Minä en rakentanut patoa, huuhdoin vain jalaskattilassa. Sain koko tämän pussillisen eilen rannalla. Sanon sinulle, että voit saada saman verran vallan ruohonjuurista. Eikä kukaan aavista, mitä on peruskalliossa, puron pohjassa. Mutta paljon siellä on. Älä hiisku mitään, vaan hanki valtauksia niin paljon kuin suinkin saat. Valtaukset ovat hajallaan, mutta en hämmästy, jos saan niistä viisikinkymmentä tuhatta. Ainoa harmini on, etteivät valtaukseni ole suuremmat."

* * * * *

Kuukausi kului ja Bonanza Creek pysyi hiljaisena. Aniharvat olivat paaluttaneet ja useimmat heistäkin olivat paalutettuaan lähteneet Forty Mileen ja Circle Cityyn. Ne, jotka uskoivat kyllin lujasti jäädäkseen paikalle, olivat uutterassa työssä rakentaessaan hökkeleitä lähenevän talven varalle. Carmack ja hänen intiaanisukulaisensa rakensivat patoa saadakseen vettä kullanhuuhdontaan. Työ kävi hitaasti, sillä heidän täytyi sahata hirtensä käsin kasvavasta metsästä. Mutta etäämpänä Bonanzan alapuolella oli neljä miestä, jotka olivat tulleet virran yläpäästä. Dan Mc Gilvary, Dave Mc Kay, Dave Edwards ja Harry Waugh. He olivat hiljaisia toveruksia, jotka eivät puuttuneet toisten asioihin eivätkä puhelleet omistaan ja kulkivat yhdessä omia teitään. Mutta Daylight, joka oli huuhdellut sieltä täältä Carmackin valtauksen vierestä ja saanut kultaa aivan maanpinnalta, ja joka oli huuhdellut monista muista paikoista löytämättä mitään, oli halukas tietämään mitä oli peruskalliossa. Hän oli pannut merkille, että nuo neljä vaiteliasta miestä kaivoivat kuilua lähelle rantaa ja hän oli kuullut heidän lankkusahansa kitinän, kun he sahasivat palkkeja huuhtelupatojaan varten. Hän ei odottanut kutsua, vaan meni katsomaan kun he ensimäisen kerran huuhtelivat siinä kultaa. Kun yksi miehistä oli nostanut viisi lapiollista, näki hän heidän saavan kolmetoista ja puoli unssia kultaa. Siinä oli kultaa pienistä jyväsistä aina kahdentoista dollarin arvoisiin kimpaleisiin ja se oli saatu peruskalliosta. Tänä päivänä satoi ensimäinen lumi ja napaseudun talvi teki tuloaan, mutta Daylight ei välittänyt pakenevan lyhyen kesän kalpeanharmaasta synkeydestä. Hän näki unelmansa käyvän toteen ja hanttien keskelle kohosi taas hänen mielikuvituksensa kultakaupunki. Kultaa oli löydetty peruskalliosta. Tämä oli suurta. Carmackin löytö oli varmennettu. Daylight paalutti omissa nimissään valtauksen niiden kolmen lisäksi, jotka oli ostanut purutupakalla. Hänellä oli sitten kahdentuhannen jalan pituinen yhtäjaksoinen kaistale, joka ulottui rantakalliosta rantakallioon.

Palatessaan tänä yönä leiriinsä Klondike-joen suulle, tapasi hän Kaman, tuon intiaanin, jonka oli jättänyt Dyeaan. Kama oli tullut kanootilla tuoden vuoden viimeistä postia. Hänellä oli parisen sadan dollarin arvosta kultahiekkaa, jonka Daylight heti lainasi häneltä. Vastapalvelukseksi paalutti hän Kamalle valtauksen, jonka tämän piti Forty Milen ohi kulkiessaan ilmoittaa rekisteröitäväksi. Kun Kama seuraavana aamuna läksi vei hän tukun kirjeitä kaikille Daylightin vanhoille tovereille, joita kehoitettiin viipymättä tulemaan paaluttamaan. Samansuuntaisia kirjeitä antoivat muutkin Bonanzassa työskentelevät miehet hänen vietäväkseen.

"Siitä tulee varmaan aika rynnäkkö tänne", ajatteli Daylight hymähtäen kun hän mielikuvituksessaan näki Forty Milen ja Circle Cityn kiihoittuneen asujamiston kiirehtivän veneisiin ja soutavan kilpaa satoja peninkulmia Yukonia ylöspäin; sillä hän tiesi, että hänen sanoihinsa luotettiin ehdottomasti.

Ensimäisten venekuntien saavuttua vilkastui elämä Bonanza Creekissa ja sen jälkeen alkoi pitkä-aikainen kilpajuoksu valheen ja totuuden välillä. Miehet valhettelivat niin urheasti kuin vain osasivat, mutta todellisuus voitti aina heidän valheensa. Kun miehet, jotka epäilivät Carmackin kertomusta kahdesta ja puolesta dollarista kattilalta, itse huuhtelivat kaksi ja puoli, valhettelivat he ja sanoivat saaneensa yhden unssin. Ja jo kauan ennenkuin tämä valhe oli oikein päässyt vauhtiin, olivat he saaneet viisi unssia eikä vain yhtä. Tällöin he väittivät saaneensa kymmenen unssia ja kun he täyttivät kattilan soralla vahvistaakseen valheensa, saivatkin he siitä kaksitoista unssia. Ja niin kilpajuoksua jatkui. He valhettelivat yhä urheasti, mutta totuus oli yhä suurempi kuin heidän valheensa.

Eräänä joulukuun päivänä täytti Daylight kattilan peruskalliosta omassa valtauksessaan ja vei sen omaan majaansa. Täällä paloi tuli, jolla hän piti vettä sulana vesisäiliössä. Hän kumartui vesisäiliön yli ja alkoi huuhdella. Multa ja sora näytti täyttävän kattilan. Kun hän pyöritti sitä ympyrässä huuhtoontuivat kevyemmät ainekset yli laidan. Silloin tällöin hän haravoi pintaa sormillaan ja kokosi kourallisittani soraa. Kattilan sisältö väheni. Kun hän läheni pohjaa tyhjensi hän kärsimättömästi äkillisellä liikkeellä kattilan vedestä. Koko pohja näytti siltä kuin olisi se ollut voin peitossa. Keltainen kulta tuli näkyviin kun mutainen vesi oli kaadettu pois. Siinä oli kultaa — kultahiekkaa, kultarakeita, kultakimpaleita, suuria kimpaleita. Hän oli aivan yksin. Hän asetti kattilan syrjään hetkeksi ja tuumi pitkään. Sitten hän päätti huuhtelun ja punnitsi saaliinsa. Jos laski unssin hinnaksi kuusitoista dollaria, oli hän saanut kattilasta alun kahdeksatta sataa dollaria. Se oli enemmän kuin hän milloinkaan oli uneksinutkaan. Hänen rohkeimmatkaan ennakkolaskelmansa eivät olleet kohonneet korkeammalle kuin kahteenkymmeneen tai kolmeenkymmeneen tuhanteen dollariin valtaukselta; mutta tämän mukaan olivat valtaukset vähintäin puolen miljoonan arvoiset kukin.

Hän ei palannut työhönsä kuilussa sinä päivänä, eikä seuraavana, eikä sitäkään seuraavana päivänä. Sensijaan hän lakki päässä ja käsineet kädessä, jäniksennahkainen vaippa kiinnitettynä hihnoilla selkään teki monen päivän jalkamatkan pitkin veden-jakajia ja puroja ja tarkasti koko lähiseudun. Joka paikassa kehoitettiin häntä hankkimaan itselleen valtaus, mutta hän oli varovainen. Vain Hunker Creekissa hän paalutti valtauksen. Bonanza Creek oli paalutettu suusta lähteisin, ja jok'ainoa pienoinen joki-uoma tai puronen, joka laski siihen, oli niinikään paalutettu. Näistä sivuhaaroista ei oltu uskottu juuri löytyvän mitään. Ne olivat paaluttaneet ne sadat miehet, joiden ei ollut onnistunut saada valtausta Bonanzasta. Suosituin näistä oli Adams. Vähimmin suosittu oli Eldorado, joka laski Bonanzaan juuri Carmackin Discovery-valtauksen yläpuolella. Ei Daylightkaan pitänyt Eldoradon paikoista; mutta käyttäen tilaisuutta hyväkseen osti hän puolella jauhosäkillä osan siitä. Kuukautta myöhemmin hän maksoi kahdeksansataa dollaria viereisestä valtauksesta. Kolme kuukautta myöhemmin hän aluettaan laajentaessaan maksoi neljäkymmentä tuhatta kolmannesta valtauksesta; ja vaikka se oli vielä peittynyt tulevaisuuden hämärään, täytyi hänen pian senjälkeen maksaa sata viisikymmentä tuhatta neljännestä valtauksesta, jota oli pidetty kaikkein vähimmin lupaavana.

Siitä päivästä lähtien, jolloin hän yhdestä ainoasta huuhdontakattilasta oli saanut seitsemänsataa dollaria ja kumartuneena sen yli tuuminut pitkään, ei hän enää koskenut kuokkaan eikä lapioon. Hän olikin sanonut Joe Laduelle tuona yönä, jolloin hän teki tuon ihmehuuhdontansa:

"Joe, en enää milloinkaan käy käsiksi kovaan työhön. Nyt alan tehdä työtä aivoillani. Rupean kaivattamaan muilla kultaa. Kulta kasvaa itsestään, jos sinulla vain on ymmärrystä ja kykenet hankkimaan alun siemeneksi. Kun näin nuo seitsemänsataa kattilan pohjalla, niin tiesin, että minulla vihdoinkin oli siemen."

"Mihin aijot kylvää sen?" oli Joe Ladue kysynyt.

Ja Daylight heilutti kättään ja osoitti koko ympäristöä ja aluetta vedenjakajain takana.

"Tuonne", sanoi hän, "ja kohta saat nähdä savuni. Tuossa on miljoonia miehelle, joka vain osaa ne nähdä. Ja minä näin kaikki nuo miljoonat tänään iltapäivällä, kun nuo seitsemänsataa dollaria pilkistivät silmiini kattilan pohjalta ja visersivät: 'Jo löysi Burning Daylight meidät vihdoinkin!'"

XI LUKU.

Burning Daylight, joka oli aikaisemmin, ennen Carmackin löytöä, ollut Yukonin sankari, oli nytkin kultakaivoksen sankari. Tarinaa hänen onnestaan ja siitä, kuinka hän osasi käyttää sitä hyväkseen, kerrottiin ylt'ympäri maata. Epäilemättä oli hän menetellyt paljon rohkeammin kuin kukaan muu, sillä ei viidelläkään niistä, joita onni parhaiten oli suosinut, ollut hallussaan niin paljon ja arvokkaita valtauksia kuin hänellä. Ja sitäpaitsi hän yhä kartutti omaisuuttaan vähenemättömällä rohkeudella. Jotkut viisaat ravistivat päätään ja ennustivat, että hän vielä kadottaisi joka unssin, jonka oli voittanut. He väittivät, että hän teki kauppoja aivankuin olisi koko seutu ollut täynnä kultaa, eikä kukaan, joka sillä tavoin rehenteli kullanhuuhtelupaikalla, voinut voittaa.

Toisaalla arveltiin hänen omaisuutensa arvon nousevan miljooniin, ja oli niinkin herkkäuskoisia miehiä, että he pitivät mielettömänä miestä, joka ryhtyi vedonlyöntiin Daylightin kera. Hänen loisteliaassa tuhlaavaisuudessaan ja huolettomassa rahojen käytössään piili selvää, käytännöllistä arvostelukykyä, mielikuvitusta ja kaukonäköisyyttä. Hänessä oli suuren pelaajan rohkeutta. Hän kuvitteli sellaista, mitä ei milloinkaan ollut omin silmin nähnyt, ja hän pelasi voittaakseen paljon tai hävitäkseen kaikki.

"Täällä Bonanzassa on liian paljon kultaa, jotta se päättyisi tähän", päätteli hän. "Jossakin muualla on pääsuoni ja uusia löytöjä tehdään vielä. Pitäkää silmällä Indian-jokea. Joet, jotka laskevat siltä puolelta Klondiken vedenjakajaa, saattavat aivan yhtä hyvin olla kultarikkaita kuin ne, jotka laskevat tältä puolen."

Hän oli niin varma tässä uskossaan, että hän palkkasi puoli tusinaa retkikuntaa etsimään malmia Indianjoen varsilta. Toisia miehiä, sellaisia, joiden ei ollut onnistunut paaluttaa kultarikkaita valtauksia, hän pani työhön Bonanzassa oleviin kaivoksiinsa. Ja hän maksoi heille hyvin — kuusitoista dollaria päivältä kahdeksantuntisesta työvuorosta, ja hän oli järjestänyt kolme vuoroa. Hänellä oli niin paljon ruokavaroja, että saattoi panna työn alkuun, ja kun jäiden lähdettyä Bella laski maihin tuoden ruokatavaroita, luovutti hän Jack Kearnsille varastohuoneen paikan ruokatavaravarastoa vastaan, josta kaikki hänen miehensä saivat elantonsa vuoden 1896 koko talven ajan. Ja tänä talvena, kun nälänhätä uhkasi ja jauhonaula maksoi kaksi dollaria, piti hän kolme työvuoroa työssä Bonanzan kaikilla neljällä valtauksella. Toiset kaivostenomistajat maksoivat viisitoista dollaria päivässä miehilleen; mutta hän oli ensimäisenä ottanut miehiä työhön ja alusta alkaen maksanut heille täyden unssin päivältä. Seurauksena oli, että hänellä oli työssään parhaimmat miehet, jotka hyvin ansaitsivat suuremman palkkansa.

Yhden rohkeimmista kaupoistaan hän teki syystalvella joen jäädyttyä. Satoja kullankaivajia, jotka olivat paaluttaneet itselleen valtauksia muualta kuin Bonanzasta, oli palannut ennen joen jäätymistä myötävirtaa Forty Mileen ja Circle Cityyn. Daylight panttasi Alaskan Kauppayhtiölle yhden Bonanza-valtauksistaan ja osti rahoilla matkakreditiivin. Sitten hän valjasti koiransa ja lähti taivaltamaan myötävirtaa jäätä pitkin suorittaen päivämatkoja, jollaisia vain hän saattoi suorittaa. Hän uuvutti menomatkalla yhden intiaanin, paluumatkalla toisen ja neljä koiravaljakkoa, ja Forty Milessa ja Circle Cityssä hän osti valtauksia tusinoittain. Useimmat niistä osottautuivat aivan arvottomiksi, mutta muutamista saatiin parempia tuloksia kuin Bonanzasta. Hän osti oikealta ja vasemmalta ja maksoi niinkin alhaisen hinnan kuin viisikymmentä dollaria ja niinkin korkean kuin viisi tuhatta. Kalleimman valtauksensa hän osti Tivolin ravintolassa. Se oli Eldoradon ylimmäinen valtaus, ja kun hän suostui hintaan, nousi Jacob Wilkins, vanhanajan kullankaivaja, joka oli juuri käynyt vilkaisemassa hirvilaidunta, ja jätti huoneen sanoen:

"Daylight, olen tuntenut sinut seitsemän vuotta ja sinä olet aina tähän saakka näyttänyt järkevältä mieheltä. Ja nyt olet juuri antamaisillasi niiden nylkeä itseäsi oikealta ja vasemmalta. Sehän on suoraa nylkemistä. Viisi tuhatta valtauksesta tuolla kirotulla hirvilaitumella. En voi jäädä huoneeseen ja katsella, kuinka sinua petkutetaan."

"Sanon sinulle, Wilkins", vastasi Daylight, "että Carmackin kultalöytö on niin suuri, ettemme sen päätä voi nähdäkään. Tämä on kuin arpajaisissa. Jokainen valtaus, jonka ostan, on arpa. Ja sieltä saa varmaan erinomaisia voittoja."

Jacob Wilkins, joka seisoi avoimessa ovessa, puhisi epäuskoisesti.

"Otaksuppa nyt Wilkins", jatkoi Daylight, "otaksuppa, että tietäisit taivaasta satavan lientä. Mitä tekisit silloin? Ostaisit tietysti lusikoita. No hyvä, minä ostan parhaillaan lusikoita. Klondikessa rupeaa satamaan lientä, ja ne, joilla on haarukat, eivät saa mitään suuhunsa."

Mutta Wilkins paiskasi oven jälkeensä kiinni ja Daylight ryhtyi päättämään kauppaansa.

Palattuaan Dawsoniin hän teki työtä ankarammin kuin milloinkaan ennen elämässään, vaikka hän piti sanansa eikä kertaakaan koskenut kuokkaan tai lapioon. Hänellä oli tuhat rautaa tulessa ja ne pitivät hänet aina loimessa. Edustaminen kävi kalliiksi ja hänen täytyi usein taivaltaa valtaukselta toiselle, voidakseen päättää, missä piti keskeyttää työtä ja missä piti jatkaa kaivuuta. Hän oli itse nuoruudessaan ennen Alaskaan tuloaan ollut vuorikristallin-kaivajana ja haaveili nyt pääsuonen löytämistä. Kullanhuuhteluleiri on lyhytaikainen kun taas vuorikristallileiri on pysyväinen ja hän palkkasi kuukausmääriksi parisenkymmentä miestä etsimään sitä. Pääsuonta ei milloinkaan löydetty ja vuosien kuluttua hän arvioi sen etsimisen tulleen itselleen maksamaan viisikymmentä tuhatta dollaria.

Mutta hänellä oli suuret suunnitelmat. Vaikka hänen menonsa olivatkin suuret, olivat hänen tulonsa vieläkin suuremmat. Hän kylvi rahaa, osti puolia osuuksia, antoi ruokaa ja sai lisää alueita. Hänen koiransa olivat yöt päivät matkavalmiit ja hänellä oli parhaimmat valjakot; kun tehtiin uusi suurlöytö, taivalsi Burning Daylight pisimmät, kylmimmätkin yöt läpeensä, kunnes pääsi ennen muita perille ja iski paalunsa löytäjän valtauksen viereen. Tavalla tai toisella (monista arvottomista valtauksista puhumattakaan) hankki hän valtauksia hyvistä kultapaikoista, sellaisista kuin Sulphur, Dominion, Excelsis, Siwash, Christo, Alhambra ja Doolitle. Tuhannet, jotka virtasivat hänen käsistään, tulvivat takaisin kymmeninä tuhansina. Forty Milen miehet kertoivat hänen kahdesta jauhotonnistaan ja tekivät laskelmia siitä, miten paljon ne olivat tuottaneet hänelle voittoa, ja arvioivat sen miljoonaksi tai puoleksi. Yksi seikka tiedettiin varmasti, nimittäin, että puolikas Eldoradon ensimäisestä valtauksesta, jonka Daylight oli ostanut jauhosäkin puolikkaalla, oli viiden sadan tuhannen arvoinen. Toisaalta kerrottiin, että kun tanssijatar Freda saapui solien poikki Peterborough-kanootilla ajojäiden keskitse, ja kun hän tarjosi tuhat dollaria kymmenestä jauhosäkistä, eikä kenelläkään ollut myydä, antoi Daylight jauhot hänelle lahjaksi, vaikkei ollut milloinkaan häntä nähnytkään. Samoin antoi hän kymmenen säkkiä yksinäiselle katooliselle papille, joka oli pannut kuntoon ensimäisen sairashuoneen.

Hänen anteliaisuutensa oli tuhlaavainen. Muut sanoivat sitä mielettömäksi. Kun hän kerran kaupoissa oli saanut jauhosäkin puolikkaasta puoli miljoonaa, niin oli sulaa hulluutta antaa kaksikymmentä täyttä säkillistä tanssijattarelle ja papille. Mutta se oli nyt hänen tapaistaan. Rahat olivat vain pelimerkkejä. Häntä viehätti itse peli. Miljoonien omistaminen muutti vähän hänen elämäntapojaan, lukuunottamatta sitä, että hän hoiti peliään intohimoisemmin. Kohtuullinen kun oli aina ollut paitsi harvoissa poikkeustapauksissa, joi hän vielä vähemmin nyt, kun hänellä olisi ollut varoja juoda määrättömästi ja juomat aina olivat saatavissa. Suurin muutos hänen elämäntavoissaan oli tapahtunut siinä, että hän enää vain matkoilla keitti itselleen. Muuan rampa kullankaivaja asui hänen kanssaan hirsimajassa ja valmisti hänen ruokansa. Mutta se oli samaa ruokaa: silavaa, papuja, jauhoja, luumuja, kuivattuja hedelmiä ja riisisuurimoita. Hänen pukunsakin oli yhä vielä sama kuin ennenkin: kaikkialla saksalaiset säärystimet, intiaanisaappaat, flanellipaita, nahkalakki ja villahuopatakki. Hän ei ruvennut polttamaan sikaareitakaan, jotka halvimmatkin maksoivat puoli dollaria tai dollarin kappale. Sama Bull Durham-tupakka ja ruskeasta paperista käsin kierretyt savukkeet kelpasivat hänelle. Tosin piti hän enemmän koiria ja maksoi niistä suunnattomia hintoja. Ne eivät olleet ylellisyyttä, vaan tarpeen vaatimat. Hänen täytyi kulkea nopeasti. Ja samasta syystä hän palkkasi keittäjänkin. Hänellä oli liian paljon työtä ennättääkseen keittää itselleen, siinä koko juttu. Ei kannattanut tuhlata aikaa tulen virittämiseen ja veden sulattamiseen, kun piteli miljoonia.

Dawson kasvoi nopeasti tänä talvena, 1896. Rahaa virtasi Daylightille maapalstojen myynnistä. Hän sijoitti sen heti uusiin tuottaviin yrityksiin. Hän pelasi vaarallista peliä, niin vaarallista kuin kullanhuuhteluleirissä saattoi tulla kysymykseen. Mutta hän pelasi silmät auki.

"Odottakaahan kunnes uutinen tästä löydöstä ennättää etäämmälle", sanoi hän vanhoille ystävilleen Moosehornin ravintolassa. "Uutinen ennättää levitä ensi kevääseen mennessä. Silloin on odotettavissa kolme rynnäkköä. Kesä-ryntäys, jolloin miehet tulevat ilman liikoja kapistuksia; syys-ryntäys, jolloin he tulevat tavaroineen; ja kevät-ryntäys ensi vuoden keväänä, jolloin tulee viisikymmentä tuhatta miestä. Silloin on täällä arkajalkoja maa kirjavanaan. No, puhuaksemme aluksi vuoden 1897 kesä- ja syys-ryntäyksestä. Mihin toimenpiteisiin aijotte sen johdosta ryhtyä?"

"Mihin toimenpiteisiin aijotte itse ryhtyä?" kysyi muuan ystävä.

"En mihinkään", vastasi hän. "Olen jo ryhtynyt toimenpiteisiin. Olen lähettänyt kaksitoista miesjoukkiota Yukonia ylöspäin hakkaamaan hirsiä. Jäiden lähdettyä saatte nähdä heidän lauttansa tulevan myötävirtaa tänne. Majoja! Niistä varmaan ensi syksynä miehet maksavat, mitä jaksavat. Hirsiä! Ne nousevat varmaan huimaavaan hintaan. Minulla on kolme sahaa, joita par'aikaa hinataan solien poikki. Ne tulevat tänne heti, kun järvet ovat tulleet jäistä vapaiksi. Ja jos olette hirsien tarpeessa, teen heti kanssanne sopimuksen — kolme sataa dollaria tuhannelta."

Syrjäisempiä palstoja halutuimmista valtauksista myytiin tänä talvena kymmenestä, jopa kolmestakymmenestäkin tuhannesta. Daylight lähetti uusille tulokkaille sanan tuoda hirsilauttoja alas myötävirtaa ja seurauksena oli, että kesällä 1897 hänen sahansa olivat työssä yötä päivää kolmessa työvuorossa ja vielä jäi häneltä hirsiä majojen rakennuttamiseen. Näistä majoista ja niitä ympäröivästä maapalstasta hän sai muutamia tuhansia dollareita. Kaksikerroksiset rakennukset leirien keskuksessa tuottivat hänelle neljäkymmentä tai viisikymmentä tuhatta dollaria kukin. Nämät pääoman lisäykset hän heti käytti toisiin yrityksiin. Kultaa tulvi hänelle joka taholta, kunnes kaikki mihin hän koski näytti muuttuvan kullaksi.

Mutta tämä ensimäinen talvi Carmackin kultalassa opetti Daylightille paljon. Tuhlaavaisuudestaan huolimatta tiesi hän kuitenkin määränsä. Hän katseli miljoonamies-nousukkaiden hurjaa tuhlausta eikä käsittänyt sitä. Hänen kannaltaan oli aivan paikallaan yhden yön iloisessa leikissä panna menemään kaikki säästönsä. Sen hän olikin tehnyt pelatessaan Circle Cityssä pokeria, missä menetti viisikymmentä tuhatta — kaiken mitä omisti. Mutta viisikymmentä tuhatta oli hänen mielestään ollut vain pikkusumma. Toista oli, kun tuli miljoonista kysymys. Niin suuri omaisuus oli panos, eikä sitä saanut kylvää ravintolahuoneiden lattialle, suorastaan kylvää, niinkuin tekivät humalaiset miljoonanomistajat, jotka olivat menettäneet kaiken käsityksen mitasta ja määrästä. Sellainen oli Mc Mann, jonka yksi ainoa ravintolalasku nousi kolmeenkymmeneen kahdeksaan tuhanteen dollariin; ja Raaka Jimmie, joka menetti sata tuhatta kuukaudessa ja hurjisteli neljä kuukautta kunnes eräänä maaliskuun yönä kaatui humalaisena lumeen ja paleltui kuoliaaksi; ja Swiftwater Bill, joka tuhlattuaan kolmen arvokkaan valtauksen hinnan kohtuuttomissa juomingeissa, lainasi kolme tuhatta dollaria jättääkseen seudun, ja joka erään naisen tähden, joka keimaillen oli vakuuttanut pitävänsä munista, osti Dawsonin torilta sata kymmenen tusinaa munia maksaen niistä kaksikymmentä neljä dollaria tusinalta ja syötti ne heti koirille.

Samppanja maksoi neljä-, viisikymmentä dollaria neljännes ja osterilaatikko viisitoista dollaria. Daylight ei sallinut itselleen mitään sellaista ylellisyyttä. Hän tarjosi mielellään tarjoiluhuoneen täyteiselle miesjoukolle whiskyä, joka maksoi viisikymmentä senttiä lasi, mutta hänenkin tuhlaavaisessa ja hurjassa luonteessaan oli jonkinlainen sopivaisuuden ja sopusuhtaisuuden tunne, joka esti häntä maksamasta viittätoista dollaria osterilaatikon sisällöstä. Toisaalta menetti hän mahdollisesti enemmän rahaa kovaonnisten auttamiseen kuin hurjimmatkaan vastaleivotuista miljoonamiehistä panivat mielettömiin hurjisteluihinsa. Sairaalan isä Judge olisi voinut kertoa paljon suuremmista lahjoituksista kuin ensimäiset kymmenen jauhosäkkiä. Ja entiset toverit, jotka tulivat Daylightin luo hädässään, läksivät aina hänen luotaan autettuina. Mutta viisikymmentä dollaria vaahtoavasta samppanjaneljänneksestä! Se oli liikaa!

Ja kuitenkin hän vielä toisinaan vietti yön entiseen tapaan juoden ja reuhaten. Mutta hän teki niin eri syistä. Ensiksikin hän kaipasi tällaisia öitä, syystä että ne entiseen aikaan olivat kuuluneet hänen elämänjärjestykseensä. Ja toiseksi hänellä oli varoja siihen. Mutta hän ei enää pitänyt tästä huvittelumuodosta aivan yhtä paljon kuin ennen. Hän oli saanut hiukan esimakua vallasta. Sitä oli seurannut vallanhalu. Hän oli rikkain Alaskan kullankaivajista, mutta hän halusi tulla vielä rikkaammaksi. Hän pelasi suurta peliä ja piti siitä enemmän kuin mistään muusta pelistä. Se vaati tavallaan luovaa työtä. Hän teki jotakin. Kuitenkaan ei tyydytys, jota hän tunsi Eldoradon miljoonavaltauksen johdosta, ollut koskaan niin syvä kuin ilo, jota hän tunsi nähdessään sahansa työssä ja hirsilauttojen laskevan rantaan Moosehide Mountainin tuolla puolen. Kulta vaakakupeissakin oli sekin oikeastaan epätodellista, käytännössä merkityksetöntä, Se edusti kappaleita ja voimaa tehdä. Mutta sahat olivat itse kappaleita, todellisia ja käsitettäviä, ja ne olivat kappaleita, joiden avulla tehtiin uusia kappaleita. Ne olivat todellisuudeksi muuttunut unelma, kauniiden haaveiden kova ja epäämätön toteutus. Kesärynnäkön mukana tuli suurten sanomalehtien ja aikakauskirjojen erikoiskirjeenvaihtajia ja kaikki kirjoittivat he Daylightista, joten Daylightista sanomalehtiä lukevan yleisön silmissä tuli Alaskan tärkein henkilö. Luonnollisesti maailman mielenkiinto muutaman kuukauden kuluttua kohdistui Espanjan sotaan; mutta Klondikessa Daylight vielä sittenkin pysyi huomattavimpana henkilönä. Kun hän kulki Dawsonin kaduilla, kääntyivät kaikkien katseet seuraamaan häntä ja ravintoloissa uudet tulokkaat tuskin käänsivät silmiään hänestä niin kauan kuin hän oli heidän näköpiirissään. Hän ei ainoastaan ollut seudun rikkain mies, vaan hän oli Burning Daylight, uranuurtaja, mies, joka tämän nuoren maan nuoruudenaikana oli kulkenut Chilcootin poikki ja ajautunut myötävirtaa Yukonia pitkin tapaamaan noita vanhempia sankareita, Al Mayo'a ja Jack Mc Questionia. Hän oli Burning Daylight, lukemattomien hurjien seikkailujen sankari, mies, joka halki jää-aavikoiden oli vienyt sanan Pohjois-Jäämereen jäätyneeseen valaanpyytäjälaivastoon, joka oli kuljettanut postin Circlesta valtamerelle ja sieltä takaisin kuudessakymmenessä päivässä, joka talvella 91 pelasti koko Tananan heimon kuolemasta sukupuuttoon lyhyesti sanoen, mies, joka sai tulokkaiden mielikuvituksen enemmän liikkeelle kuin kaksitoista muuta miestä yhteensä.

Hänellä oli tuo turmiollinen taipumus puhua itsestään. Hänen tilapäiset ja luonnollisetkin tekonsa leimasi yleisön mielikuvitus merkittäviksi. Ja hänen viimeinen tekonsa oli aina joka miehen huulilla, joko hän sitten oli ensimäisenä ennättänyt Danish Creekin löytöpaikalle tai voittanut kanootinsoutukilpailussa Queens Birthdayssa, oltuaan pakoitettu ottamaan osaa kilpailuun viime tingassa, kun vanhojen kullankaivajien edustaja ei saapunut. Eräänä yönä pelasi hän Moosehornissa Jack Kearnsin kanssa pokeria, josta he jo aikoja sitten olivat sopineet. Taivas ja kello kahdeksan aamulla olivat rajana ja pelin päätyttyä oli Daylight voittanut kaksisataa kolmekymmentä tuhatta dollaria Jack Kearnsille, joka jo oli moni-miljoonanomistaja, ei tämä häviö ollut huimaava. Mutta koko yhteiskuntaa vapisutti panosten suuruus ja jokainen noista kahdestatoista kirjeenvaihtajasta lähetti lehdelleen mieltäkiihoittavan kyhäelmän.

XII LUKU.

Monista tulolähteistään huolimatta oli Daylight koko ensi talven ahtaalla. Kultasora, joka sulatettiin peruskalliossa, jäätyi heti, kun se hinattiin maanpinnalle. Siten hänen kaivoksensa, joissa oli monen miljoonan arvosta kultaa, olivat hyödyttömät. Vasta kun palaava aurinko sulatti maan ja veden, missä voi huuhdella, saattoi hän käyttää hyväkseen niissä löytyvää kultaa. Ja silloin talletti hän kahteen vastaperustettuun pankkiin ylijäämän; ja monet miehet ahdistivat häntä ankarasti saadakseen hänet sijoittamaan pääomansa heidän yrityksiinsä.

Mutta hän huomasi parhaaksi hoitaa omaa peliään ja liittyi muihin vain silloin, kun oli yhteinen puolustus tai hyökkäys kysymyksessä. Niinpä hän, vaikka oli maksanut korkeimmat päiväpalkat, liittyi Kaivostenomistajain liittoon, ratkaisi taistelun ja lannisti perinpohjin päivätyöläisten kytevän uppiniskaisuuden. Aika oli muuttunut. Entiset ajat olivat olleet ja menneet. Uusi aikakausi oli alkanut ja Daylight, joka oli rikkain kaivostenomistajista, oli uskollinen nykyiselle yhteiskuntaluokalleen. Tosin teki hän vanhanajan kullankaivajat, jotka olivat hänen työssään, uusien tulokkaiden päällysmiehiksi, estääkseen heitä liittymästä järjestyneen työväen ammattiyhdistykseen; mutta tämä oli Daylightille sydämen asia, eikä pään. Sydämessään ei hän ollut voinut unohtaa entisiä aikoja, vaikka hän järjellään hoiti taloudellista peliä noudattaen viimeisiä ja tarkoituksenmukaisimpia menetelmiä.

Mutta lukuunottamatta työnantajain liittoon liittymistä, kieltäytyi hän sitoutumasta kenenkään peliin. Hän pelasi yksin suurta peliä ja tarvitsi kaikki rahansa omiin yrityksiinsä. Hiljattain perustettu arvopaperipörssi herätti hänessä vilkasta mielenkiintoa. Hän ei ollut milloinkaan ennemmin nähnyt sellaista laitosta, mutta hän näki heti sen ansiopuolet ja osasi käyttää sitä hyväkseen. Kaupanteko siellä oli ennen kaikkea uhkapeliä, ja monta kertaa, vaikkei se ollut välttämätöntä hänen omien suunnitelmiensa edistämiseksi, sai hän aikaan paniikin pörssissä pelkästä kevytmielisyydestä ja kujeilunhalusta.

"Tämä on kuin farao-peliä", sanoi hän eräänä päivänä, kun hän, pidettyään viikon ajan Dawsonin pörssipelaajia jännityksessä vuoroin ostamalla ja myymällä, näytti kaikille korttinsa ja luopui voitosta, joka jollekin toiselle olisi ollut melkoinen rikkaus.

Koottuaan omaisuuden olivat toiset miehet lähteneet etelään, Yhdysvaltoihin, ottaen lomaa napaseudun julmasta taistelusta. Mutta kun Daylightilta kysyttiin, milloin hän lähtisi etelään, nauroi hän aina ja sanoi lähtevänsä vasta sitten kun oli pelannut pelinsä loppuun. Hän lisäsi vielä, että hullu oli se mies, ken luopui pelistä juuri kun oli saanut voittoisat kortit.

Tuhannet uudet tulokkaat, jotka jumaloivat Daylightia kuin sankaria, väittivät, että hän oli mies, joka ei tiennyt mitä on pelko. Mutta Bettles ja Dan MacDonald ja muut entisajan miehet pudistivat päätään ja nauroivat mainitessaan sanan naiset. Ja he olivat oikeassa. Hän oli aina pelännyt heitä, aina siitä lähtien kuin "Kuningatar Anna" Juneausta oli avonaisella ja naurettavalla tavalla osoittanut rakkauttaan hänelle, seitsemäntoistavuotiaalle nuorukaiselle. Tämän takia ei hän milloinkaan ollut tuntenut naisia. Hän oli syntynyt kaivosleirissä, missä naiset ovat harvinaisia ja salaperäisiä, hänellä ei ollut yhtään sisarta, hänen äitinsä oli kuollut hänen pienenä ollessaan, joten hän ei milloinkaan ollut joutunut tekemisiin heidän kanssaan. Tosin oli hän paettuaan "Kuningatar Annan" luota tavannut heitä myöhemmin Yukonissa ja seurustellut heidän kanssaan — uranuurtajanaisten, jotka olivat miesten jälkiä seuraten kulkeneet solien poikki ensimäisille kultakaivospaikoille. Mutta mikään lammas ei ollut milloinkaan kulkenut suden kanssa suuremmalla pelolla ja vavistuksella kuin hän oli kulkenut heidän kanssaan. Hänen miehisestä ylpeydestään johtui, että hän seurusteli heidän kanssaan, ja hän oli tehnyt sen vain näön vuoksi; mutta naiset olivat yhä hänelle suljettu kirja, ja hänestä oli hauskempaa pelata yksin tai sitten suuressa joukossa.

Ja nyt, kun hänet tunnettiin nimeltä "Klondiken kuningas", kun hänellä oli kosolti muitakin kuninkaallisia arvonimiä, kuten "Eldoradon kuningas", "Bonanzan kuningas", "Metsä-parooni" ja "Kultala-ruhtinas", puhumattakaan hänen parhaimmasta lisänimestään, joka oli "Vanhanajan-miesten isä", pelkäsi hän naisia enemmän kuin milloinkaan ennen. Innokkaammin kuin konsanaan koettivat he kietoa hänet pauloihinsa, ja päivä päivältä tulvaili paikkakunnalle uusia naisia. Joko hän istui päivällistä syöden kulta-asiamiehen talossa, tai tarjosi heille tanssisalissa juotavaa, tai suostui New Yorkin "Sun"-lehden naisreportterin haastateltavaksi, niin koettivat he kaikki kietoa häntä pauloihinsa.

Oli vain yksi poikkeus ja se oli Freda, tanssijatar, jolle hän oli antanut jauhoja. Tämä oli ainoa nainen, jonka seurassa hän viihtyi, sillä tämä oli ainoa, joka ei koettanut häntä kietoa. Ja kuitenkin oli kohtalo määrännyt, että juuri tämä nainen hänessä herätti entistä ankaramman pelon.

Tämä tapahtui syksyllä 1897. Hän oli paluumatkalla tarkastamassa Henderson-jokea, joka laski Yukoniin, tavalliselta nopealta retkeltään, oltuaan tällä kertaa aivan Stewartin yläpuolella. Talvi oli tullut yht'äkkiä ja hänen täytyi kulkea seitsemänkymmentä peninkulmaa Yukonia alaspäin kehnossa Peterborough-kanootissa myötävirtaa ajelehtivien jäälohkareitten keskitse. Pysytellen lähellä rantajäätä, joka jo piti, hän ennätti Klondiken suuhun parhaiksi näkemään, miten yksinäinen mies kiihoittuneena hyppeli rannalla ja osoitti veteen. Samassa näki hän turkkeihin puetun naisenruumiin kasvot alaspäin vajoomassa jäälauttojen väliin. Kun kapea kuja avaantui jäiden keskelle, oli vain muutaman silmänräpäyksen työ ohjata kanootti paikalle, tarttua naiseen ja vetää hänet varovaisesti kanootin viereen. Nainen oli Freda. Ja kaikki olisi käynyt hyvin, ellei tämä myöhemmin, tultuaan tuntoihinsa olisi katsonut häneen vihasta säihkyvin sinisilmin ja kysynyt: "Miksi teitte sen? Voi, miksi teitte sen?"

Tämä ahdisti hänen mieltään. Seuraavana yönä hän sen sijaan, että olisi heti vaipunut uneen, niinkuin tapansa oli, makasi valveilla ja näki yhä edessään nuo vihasta säihkyvät sinisilmät ja mietti noita sanoja. Ne olivat kuuluneet vilpittömiltä. Moite oli todellinen. Tyttö oli tarkoittanut juuri sitä mitä oli sanonut. Ja yhä hän aprikoi.

Kun hän ensi kerran sen jälkeen tapasi Fredan, kääntyi tämä vihaisen ja halveksivan näköisenä poispäin. Ja kuitenkin hän tuli sitten pyytämään Daylightiltä anteeksi ja kertoi jostakin miehestä, jonka takia hän oli menettänyt kaiken elämänhalunsa. Hän puhui suoraan, mutta sekavasti, ja Daylight sai hänen puheistaan selville vain sen, että tuo tapaus, mikä se sitten lienee ollutkin, oli sattunut jo vuosia takaperin. Niinikään hän sai selville, että Freda oli rakastanut tuota miestä.

Sellaista oli rakkaus. Se toi onnettomuutta mukanaan. Se oli pelottavampi kuin pakkanen tai nälkä. Naiset olivat hyvät olemassa, kauniit ja suloiset nähdä; mutta jos se, mitä sanottiin rakkaudeksi, sai heissä vallan, poltti se heidät luihin saakka ja teki heidät niin sekapäisiksi, ettei milloinkaan saattanut arvata, mihin he seuraavalla hetkellä ryhtyisivät. Tämä Freda oli komea naisolento, uhkea, kaunis ja älykäs; mutta rakkaus oli tullut ja katkeroittanut hänen elämänsä, pakoittanut hänet lähtemään Klondikeen ja etsimään väkivaltaista kuolemaa niin innokkaasti, että hän rupesi vihaamaan miestä, joka pelasti hänen henkensä.

Tähän saakka Daylight oli välttänyt rakkauden kuten hän oli välttänyt isonrokonkin; mutta se oli yhtä tarttuvaa kuin rokko ja aiheutti vielä pahempia vaurioita. Se sai miehet ja naiset tekemään hirveitä ja mielettömiä tekoja. Se muistutti juoppohulluutta, mutta oli vain pahempi. Jos se saisi valtoihinsa hänet, Daylightin, hämmentäisi se hänenkin elämänsä yhtä armottomasti kuin kaikkien muidenkin. Se oli hulluutta, sulaa hulluutta ja päällepäätteeksi tarttuvaa. Puolisen tusinaa nuorta miestä oli rakastunut Fredaan. He kaikki halusivat mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta Freda taas oli rakastunut johonkin mieheen toisella puolella maailmaa eikä tahtonut olla missään tekemisissä heidän kanssaan.

Mutta Neito sittenkin herätti hänessä ankarimman pelon. Hänet löydettiin eräänä aamuna kuolleena majassaan. Hän oli ampunut luodin päähänsä, eikä ollut jättänyt jälkeensä mitään viestiä eikä selitystä. Siitä puhuttiin paljon. Jotkut tiesivät, että Daylight oli syynä tähän tapaukseen. Neito oli surmannut itsensä hänen tähtensä. Kaikki tiesivät sen ja lausuivat sen julki. Sanomalehtien kirjeenvaihtajat kirjoittivat siitä ja vielä kerran täyttyivät Yhdysvaltain sunnuntai-lisälehtien palstat mieltäkiihoittavilla kuvauksilla Daylightista, "Klondiken kuninkaasta". Neito oli viettänyt hyvin vaatimatonta elämää, kertoivat kirjeenvaihtajat, ja se oli totta. Hän ei ollut milloinkaan käynyt Dawsonin tanssisalissa. Circle Citystä tultuaan oli hän ensin hankkinut elatuksensa vaatteiden pesulla. Sitten hän oli hankkinut ompelukoneen ja valmistanut miesten parka-takkeja, turkislakkeja ja hirvennahkakäsineitä. Sitten hän oli mennyt virkailijaksi ensimäiseen Yukonin pankkiin. Tämä ja vielä muutakin tiedettiin ja kaikki olivat yksimieliset siitä, että Daylight oli tahtomattaan syypää hänen ennenaikaiseen kuolemaansa.

Ja pahinta oli, että Daylight itsekin tiesi sen olevan totta. Aina oli hän muistava tuon viimeisen yön, jona oli nähnyt hänet. Hän ei silloin ollut ajatellut mitään sen johdosta; mutta kun hän ajatteli kulunutta elämäänsä, muistui hänen mieleensä jokainen pikkupiirre ja tapahtuma. Tämän surullisen tapauksen valossa hän ymmärsi kaiken — Neidon levollisuuden, hänen tyynen varmuutensa. Oli aivankuin olisi Neito ratkaissut kaikki elämän kiduttavat kysymykset ja vaijentanut ne, ja tuo taivaallinen lempeys kaikessa, mitä Neito sanoi ja teki, oli ollut miltei äidillistä. Daylight muisti, miten hän oli katsonut häneen, miten hän oli nauranut, kun hän kertoi erehdyksestä, minkä Mickey Dolan oli tehnyt paaluttaessaan kappaleen Skookum-rotkosta. Hänen naurunsa oli ollut iloista, ja kuitenkin oli siitä samalla puuttunut sen entinen voima. Ei niin, että Neito olisi ollut vakava ja alistuvainen. Päinvastoin oli hän näyttänyt niin ilmeisen tyytyväiseltä, niin rauhalliselta. Hän oli pettänyt Daylightia, joka oli todenteolla hullu. Hän oli tuona yönä ajatellut, että Neidon rakkaus häntä kohtaan oli sammunut ja tämä ajatus oli tuottanut hänelle mielihyvää ja hän oli kuvitellut heidän vastaista ystävyyttään, jota rakkaus ei enää häiritsisi.

Daylight muisti kuinka hän sitten seisoi lakki kädessä ovella ja sanoi hyvää yötä. Hänestä oli silloin tuntunut naurettavalta ja kiusalliselta, että Neito oli kumartunut ja suudellut hänen kättään. Hänestä oli tuntunut, että Neito piti häntä pilkkanaan, mutta nyt hän värisi muistaessaan sen ja tuntiessaan vielä kerran kädellään Neidon huulien kosketuksen. Neito oli sanonut hänelle jäähyväiset, iäiset jäähyväiset, eikä hän ollut aavistanut sitä. Tällä hetkellä ja koko illan oli hän kylmäverisesti ja tarkoin punnittuaan, yhtä varmasti kuin hän, Daylight tiesi mitä teki, päättänyt kuolla. Jospa hän vain olisi tiennyt sen! Vaikkei tuo tarttuva tauti ollutkaan häneen itseensä kajonnut, olisi hän mennyt naimisiin Neidon kanssa, jos olisi vain hiukankaan aavistanut, mitä tällä oli mielessä. Ja kuitenkin hän tiesi, että Neidossa oli tuollaista jäykkäpolvista ylpeyttä, joka ei olisi sallinut tämän suostua avioliittoon, jota tarjottiin säälistä. Hän ei itse asiassa ollutkaan enää pelastettavissa. Rakkaudentauti oli iskenyt häneen kyntensä ja hän oli alusta alkaen tuomittu sortumaan.

Neidon ainoa pelastusmahdollisuus olisi ollut se, että häneenkin, Daylightiin, olisi sama tauti tarttunut. Mutta se ei ollut tarttunut häneen. Jos hän olisi rakastunut, olisi hän todennäköisimmin rakastunut Fredaan tai johonkin toiseen naiseen. Hän tunsi Dartworthyn, joka oli paaluttanut itselleen kultarikkaan valtauksen Bonanzasta. Kaikki tiesivät, että vanhan Doolittlen tytär Bertha oli mielettömästi rakastunut häneen. Mutta ennen kaikkia muita naisia oli kapteeni Walthstonen, suuren Guggenhammerin liikkeen kaivostentuntijan vaimo sytyttänyt hänen rakkautensa ja vastannut siihen. Seurauksena oli kolme mielettömyyttä: Dartworthy myy kaivoksensa kymmenesosaan sen arvosta; naisraukka uhraa kunniansa ja pakenee hänen kanssaan avonaisessa veneessä Yukonia alas; ja kapteeni Walthstone, jonka on vallannut murhan ja hävityksen himo, ajaa heitä takaa toisessa avonaisessa veneessä'. Tuo traagillinen kolmikko oli kulkenut alas Yukonia, ohi Forty Milen ja Circlen ja sen takana oleva erämaa oli ollut murhenäytelmän todistajana. Oli totinen tosi, että rakkaus toi onnettomuutta ja hämmennystä miesten ja naisten elämään, kylvi hävitystä ja kuolemaa ympärilleen, pani ylösalaisin kaikki käsitteet oikeasta ja järkevästä, teki kelpo naisista avioliitonrikkojia tai itsemurhaajia, sekä konnia ja murhamiehiä miehistä, jotka aina olivat olleet rehellisiä ja moitteettomia.

Ensi kerran elämässään menetti Daylight tarmonsa. Hän tunnusti suoraan itselleen pelkäävänsä pahasti. Naiset olivat hirveitä olentoja ja rakkaudensiemen orasti erittäin vehmaasti heidän läheisyydessään. Ja he olivat niin häikäilemättömiä, niin pelottomia. Heitä ei peloittanut Neidon kohtalo. He koettivat viekottelevammin kuin milloinkaan kietoa häntä pauloihinsa. Rikkaudettaankin, pelkkänä miehenä, joka juuri oli täyttänyt kolmekymmentä, oli harvinaisen voimakas ja yhtä hyvännäköinen ja hyväluontoinen, olisi hän tavallisen naisen silmissä ollut tavottelemisen arvoinen. Mutta kun hänen luontaisiin avuihinsa liittyi hänen nimensä romanttisuuden sädekehä ja hänen suunnaton rikkautensa, niin jokainen naimaton nainen katsoi häneen ihastunein silmin, puhumattakaan joistakuista naineistakin naisista. Muut miehet olisivat siinä asemassa kadottaneet järkensä; mutta tämän kaiken ainoa vaikutus häneen oli se, että hänen pelkonsa kasvoi. Seurauksena oli, että hän useimmiten vastasi kieltävästi kutsuihin taloista, missä hän saattoi tavata naisia, ja kävi vain poikamiesten luona Moosehornin ravintolassa, jonka yhteydessä ei ollut tanssisalia.

XIII LUKU.

Kuusituhatta miestä toi talvi 1897 Dawsoniin, työt kaivoksissa vilkastuivat ja solien takaa tuli sanoma, että satatuhatta lisää oli odotettavissa keväällä. Myöhään eräänä lyhyenä iltapäivänä istui Daylight penkillä French Hillin ja Skookum Hillin välillä ja alkoi katsella avarammin asioita. Hänen allaan oli Eldoradon kultarikkain alue ja Bonanzaa näkyi peninkulmain laajalta. Se oli laaja maisema, jossa kaikkialla näkyi hävityksen jäljet. Mäiltä oli huippuihin saakka puut kaadettu ja niiden paljailla rinteillä näkyi jälkiä koloista, joita ei lumivaippakaan saanut peitetyksi. Hänen alapuolellaan oli joka suunnalla ihmisasumuksia. Mutta vähän ihmisiä oli näkyvissä. Savupeite kattoi laaksot ja muutti harmaan päivänvalon synkeäksi hämäräksi. Savu kohosi tuhansista koloista lumessa, missä syvällä peruskalliossa, jäätyneessä mudassa ja sorassa miehet ryömivät ja kaapivat ja kaivoivat, ja yhä rakennettiin uusia nuotioita, joilla käytiin pakkasen jäädyttämää maata sulattamaan. Siellä täällä, missä uusia kuiluja ryhdyttiin kaivamaan, loimusivat nuotiotulet punertavina. Miehiä ryömi ulos koloista tai katosi niihin tai nostivat he käsivintturilla sulatetun soran maanpinnalle, missä se heti taas jäätyi. Keväthuuhdonnan jälkiä näkyi kaikkialla huuhdontapatojen paaluja, huuhdontakouruja, suuria vesirattaita — kullankaivaja-armeijan kuormaston tähteitä.

"Tuo on kaikki pelkkää maamyyrän työtä", mutisi Daylight ääneen.

Hän katseli alastomia mäkiä ja sai selvän kuvan siitä suunnattomasta metsänhaaskauksesta, mikä oli tapahtunut. Täältä ylhäältä katsoen hän selvään näki heidän kuumeisen työnsä suunnattoman järjestyksen puutteen. Se ei vastannut tarkoitustaan. Jokainen työskenteli itsekseen ja seurauksena oli sekasorto. Tällä kultarikkaimmallakin kaivosalueella maksoi kahden dollarin kultamäärän kaivattaminen yhden dollarin ja jokaisen dollarin ohella, minkä he kuumeentapaisilla, suunnitelmattomilla menettelytavoillaan saivat irti maasta, jäi toinen dollari toivottomasti sinne. Vuoden kuluttua olisi työ useimmissa valtauksissa lopetettu, eikä niistä saatu kultamäärä olisi yhtään suurempi kuin kultamäärä, joka oli jäänyt maahan.

Tarvittiin järjestelmällisyyttä, päätti hän; ja hänen nopea mielikuvituksensa näki jo Eldorado-joen suusta lähteisiin ja vuoren huipulta toiselle taitavan johdon käsissä. Höyryllä sulattamistakin, jolla ei vielä oltu kokeiltu, mutta joka otettaisiin käytäntöön, piti hän vain hätävarakeinona. Oli ryhdyttävä puristetulla ilmalla sulattamaan laakson sivuja ja pengermiä ja sitten joen pohjassa käytettävä kultaruoppaajaa, kuten hän oli kuullut Californiassa tehtävän.

Siinä oli vielä oikea mahdollisuus suurtyöhön. Hän oli juuri ihmetellytkin, mistä syystä Guggenhammer ja suuret englantilaiset yhtiöt olivat lähettäneet paikalle kallispalkkaiset asiantuntijansa. Tämä oli heidän suunnitelmansa. Tämän vuoksi olivat he tarjoutuneet ostamaan valtauksia, joissa työt jo oli lopetettu sekä huuhtelumutaa. He antoivat pienten kaivostenomistajain kaivaa valtauksistaan niin paljon kuin saivat irti, sillä miljoonia jäisi vielä jäljelle.

Ja katsellessaan savuavaa helvettiä, missä ankara työ oli käynnissä, suunnitteli Daylight uuden pelinsä pääpiirteet, pelin, jossa Guggenhammer ja nuo muut saisivat ottaa hänet huomioonsa. Mutta ilon ohella, jonka nämät uudet suunnitelmat tuottivat, tunsi hän väsymystä ja kyllästymistä. Pitkät napaseudulla vietetyt vuodet olivat kuluttaneet häntä, ja ulkomaailma houkutteli hänen uteliaisuuttaan — tuo avara maailma, josta hän oli kuullut muiden miesten kertovan, mutta jonka suhteen hän oli tietämätön kuin lapsi. Sielläkin pelattiin. Siellä oli avarampi pelipöytä, eikä mikään estänyt häntä miljoonineen käymästä sen ääreen ja ottamasta kortteja. Tänä iltapäivänä Skookum Hiilissä hän siis päätti pelata viimeiset parhaat korttinsa Klondikessa ja lähteä sitten Yhdysvaltoihin.

Se vei kuitenkin aikaa. Hän palkkasi luotettavia asiamiehiä seuraamaan suurten asiantuntijain jälkiä, ja missä nämät olivat alkaneet ostaa, osti hänkin hyljättyjä valtauksia. Missä tahansa he tuumivat pilkkahinnasta ostaa kulta-alueen, oli hän ennättänyt heidän tielleen ja hankkinut itselleen valtauksen osia tai viekkaasti heidän valtaustensa joukkoon sijoitettuja valtauksia, jotka tekivät heidän suunnitelmansa mitättömiksi.

"Pelaan avonaista peliä voittaakseni — enkö ole oikeassa?" sanoi hän kerran kiihkeässä neuvottelussa.

Seurauksena oli otteluita, aselepoja, sovittelulta, voittoja ja tappioita. Vuonna 1898 oli Klondikessa kuusikymmentä tuhatta miestä ja kaikkien heidän omaisuuteensa ja asioihinsa vaikuttivat Daylightin käymät taistelut. Ja yhä enemmän ja enemmän kasvoi Daylightin halu suuriin yrityksiin. Olihan hän jo ollut käsikähmässä suuren Guggenhammerin liikkeen kanssa ja voittanut, ylpeästi voittanut. Mutta hänen uhkarohkein yrityksensä oli ehkä kuitenkin Ophir, joka parhaiten vastasi hirvilaitumen nimeä, ja jonka huuhtelusoran alhaisen kultamäärän korvasi vain alueen laajuus. Seitsemän valtauksen omistaminen sen keskuksessa saattoi Daylightin sen valtiaaksi, eivätkä he voineet sopia kauppaehdoista. Guggenhammerin asiantuntijat arvelivat, että yritys kävi yli Daylightin voimien ja kun he esittivät hänelle loppuvaatimuksensa, suostui hän siihen ja osti heiltä loput alueesta.

Suunnitelma oli hänen omansa, mutta hän kutsui Yhdysvalloista taitavia insinöörejä panemaan sitä täytäntöön. Rinkabillyn vedenjakajaan kahdeksankymmenen peninkulman päässä hän rakensi vesisäiliön ja kahdeksankymmenen peninkulman pituinen suuri puinen vesijohto kuljetti veden seudun poikki Ophiriin. Vesisäiliön ja -johdon kustannusarvio oli kolme miljoonaa, mutta ne tulivat maksamaan lähes neljä. Hän ei pysähtynyt tähänkään. Hän hankki sähkölaitoksia ja hänen työmiehensä saivat tehdä työtä kirkkaassa sähkövalossa. Toiset vanhanajan miehet, joiden rohkeimmatkin unelmat olivat täyttyneet yli odotuksen, pudistivat synkästi päätään, varoittivat häntä häviöstä ja kielsivät häntä ryhtymästä niin uhkarohkeaan yritykseen. Mutta Daylight nauroi ja myi jälellä olevat maapalstansa. Hän möi oikeaan aikaan, kun kultakuume oli kiihkeimmillään. Kun hän ennusti vanhoille ystävilleen Moosehornin ravintolassa, ettei neljän vuoden kuluttua Dawsonissa saisi maapalstoja rahallakaan ja että majoja revittäisiin polttopuiksi, nauroivat he hänelle ja vakuuttivat, että pääsuoni löytyisi jo ennen tätä aikaa. Mutta hän jatkoi alkamaansa suuntaan ja möi yhtä hyvästä hinnasta sahansa, kun ei enää tarvinnut hirsiä. Niinikään möi hän hajallaan olevat maapalstansa eri alueilla ja kenenkään varoituksista huolimatta rakensi hän vesijohtonsa valmiiksi, rakensi ruoppaajansa, tuotti Yhdysvalloista koneita ja ryhtyi heti kaivamaan kultaa Ophirista. Ja hän, joka neljä vuotta takaperin oli Indian-joelta päin kulkenut vedenjakajan poikki ja vaeltanut hiljaisessa erämaassa, intiaani-tapaan kuljettaen koirilla tavaroitaan ja intiaani-tapaan itse eläen hirvenlihalla, kuuli nyt käheä-äänisten vihellysten kutsuvan satoja työmiehiä työhön ja näki heidän ahertavan sähkölamppujen valkeassa, häikäisevässä valossa.

Mutta tämän tehtyään oli hän lähtövalmis. Ja kun hän ilmoitti aikovansa myydä Ophirin, kilpaili Guggenhammer englantilaisen yhtiön ja uuden ranskalaisen yhtiön kera siitä, kuka saattoi tarjota enimmän, Guggenhammer tarjosi enimmän ja hinta oli niin hyvä, että Daylightille jäi miljoona puhdasta voittoa. Huhuiltiin, että hänen omaisuutensa nousi kahden-, kolmenkymmenen miljoonan paikkeille. Mutta hän yksin tiesi, kuinka suuri se oli, tiesi että hän viimeisen valtauksen myytyään oli kaiken kaikkiaan vähän päälle yhdentoista miljoonan omistaja.

Hänen lähtöjuhlansa oli merkkitapaus Yukonin historiassa kuten hänen muutkin tekonsa. Koko Yukon oli hänen vieraanaan ja Dawson oli juhlan keskipiste. Tänä viimeisenä yönä ei kelvannut kenenkään muun kultahiekka kuin hänen. Juomat eivät olleet kaupan. Joka kapakka oli auki ja väsyneillä viinureilla oli apuna lisäväkeä eikä juomista ollut puutetta. Muuan mies, joka kieltäytyi nauttimasta hänen vierasvaraisuuttaan ja tahtoi maksaa puolestaan, sai tusinan miehiä kimppuunsa. Viimeiset uudet tulokkaat nousivat puolustamaan Daylightin nimeä moista solvausta vastaan. Ja kaiken tämän keskellä liikkui Daylight intiaanisaappaissaan, hurjapäinen Burning Daylight, mieli tulvillaan hyväntahtoisuutta ja toveruutta, ulvoen kuin urossusi, ja vaatien että yö tunnustettaisiin hänen omakseen, painaen miesten käsivarsia tarjoilupöytään, suorittaen voimannäytteitä. Hänen pronssinkarvaiset kasvonsa punottivat juomisesta, hänen mustat silmänsä välähtelivät, hänellä oli päällystakki ja villahuopalakki, hänen korvaläppänsä riippuivat, hänen kalvokkailla varustetut käsineensä heiluivat hartioiden yli ristiin kulkevista hihnoista. Mutta tällä kertaa ei hän pannut koko omaisuuttaan peliin kuten kerran ennen, hän käytteli rahojaan vain mikäli häntä huvitti juottaa muita.

Tämä juhla-yö saattoi varjoon kaiken, mitä Dawsonissa oli milloinkaan nähty. Daylight halusi tehdä sen ikimuistettavaksi ja hän onnistuikin siinä. Suurin osa Dawsonin väestä joi itsensä juovuksiin tänä yönä. Sää oli syksyinen ja vaikkei Yukon ollut vielä jäätynyt, osoitti lämpömittari kahtakymmentä viittä astetta nollapisteen alapuolella ja laski yhä. Senvuoksi oli tarpeenvaatimaa panna liikkeelle hengenpelastaja-joukkueita, jotka kulkivat vahdissa kaduilla ja hakivat lumeen kaatuneita juopuneita miehiä, joille tunnin uni lumessa olisi käynyt turmiolliseksi. Daylight, joka mielijohdettaan noudattaakseen oli juottanut sadottain ja tuhansittain miehiä juovuksiin, pani alkuun hengenpelastustoiminnan. Hän tahtoi, että Dawson tänä yönä juhli, mutta hän ei hurjimmallakaan päällä ollessaan ollut koskaan ajattelematon eikä kevytmielinen ja hän piti huolen siitä, ettei sattunut mitään onnettomuutta. Ja kuten entisaikojenkin öinä, antoi hän määräyksen, ettei saanut riidellä eikä tapella, vaan lupasi hän itse rangaista rauhanhäiritsijöitä. Mutta hänen ei tarvinnut ruveta ketään rankaisemaan. Sadat uskolliset opetuslapset pitivät huolen siitä, että riidanrakentajaa kieriteltiin lumessa ja hänet heitettiin vuoteeseen.

Kun suuressa maailmassa mahtavat teollisuuspäälliköt kuolevat, pysähtyvät kaikki pyörät minuutiksi heidän johtamissaan tehtaissa. Mutta Klondiken iloinen suru päällikkönsä lähdön johdosta oli niin suuri, ettei kahteenkymmeneen neljään tuntiin mitkään pyörät liikkuneet. Suuressa Ophirissakin tuhansine työmiehineen oli työ seisahduksissa. Seuraavana päivänä ei kukaan kyennyt tai saanut mennä työhön.

Seuraavana aamuna, päivän koittaessa, sanoi Dawson jäähyväiset. Tuhatlukuisella joukolla, joka seisoi rannalla, oli käsineet käsissä ja korvalaput oli vedetty tiukasti korville. Oli kolmekymmentä astetta nollapisteen alapuolella ja Yukonissa ajelehti jäälohkareita, "Seattlen" kannelta huusi Daylight jäähyväisensä. Kun köydet oli irroitettu ja höyrylaiva eteni rannasta, näkivät lähinnäseisovat Daylightin silmien kostuvan. Olihan tämä tavallaan hänelle lähtö synnyinmaasta, ankaralta napaseudulta, ainoasta maasta, minkä hän todella oli tuntenut. Hän kiskaisi lakin päästään ja heilutti sitä.

"Hyvästi!" huusi hän. "Hyvästi!"

II OSA.

I LUKU.

Daylightin tulo San Fransiskoon ei herättänyt lainkaan huomiota. Ei oltu unohdettu vain häntä, vaan vieläpä hänen kerallaan koko Klondikekin. Muut asiat kiinnittivät ihmisten mieliä ja Alaskan tapahtumat samoinkuin sota Espanjaa vastaan kuuluivat jo menneisyyteen. Paljon oli tapahtunut senjälkeen. Huomiotaherättäviä tapahtumia sattui joka päivä eikä sanomalehtien tarvinnut tekemällä tehdä uutisia. Oli kuitenkin tavallaan virkistävää liikkua näin tuntemattomana. Hän oli ollut suurmies pohjan perillä. Nämä uudet olot olivat sikäläisiä paljon suuremmoisemmat. Se näkyi siitäkin, ettei välitetty yhdentoista miljoonan miehestä, vaikkapa hänellä oli sellainen elämäntyö takanaan kuin Daylightilla oli.

Hän asettui asumaan St. Francis-hotelliin. Alotteleva reportteri haastatteli häntä sivumennen ja antoi hänelle hyviä neuvoja. Daylight naurahti itsekseen, alkoi tarkata ympäristöään ja alkoi opetella hänelle uutta elämää ja asiain järjestystä. Hän oli hyvin kömpelö ja hyvin itsetietoinen. Omistamansa yksitoista miljoonaa jäykistivät hänen niskaansa luontaisen itseluottamuksen lisäksi. Mikään ei hämmästyttänyt häntä, hän ei ihmetellyt uuden ympäristönsä loistoa, sivistystä eikä suurpiirteisyyttä. Tämä oli vain toisellaista erämaata, siinä kaikki. Hänen oli opittava tuntemaan sen tiet, tienmerkit, polut ja hyvät lähdepaikat sekä pahat taipaleet ja vaaralliset virrankurimot. Tavalliseen tapaansa hän pelkäsi naisia. Viime kokemustensa johdosta hän oli vielä niin peloissaan, ettei hän päästänyt lähelleen noita häikäisevän komeita olentoja, jotka hän miljooniensa vuoksi olisi voinut saada omikseen. He loivat häneen kaihoisia katseita, mutta hän salasi niin hyvin arkuutensa, että liikkui näennäisesti rohkeana heidän parissaan. Eikä vain hänen rikkautensa saattanut häntä heidän silmissään viehättäväksi. Hänessä oli niin paljon miestä ja hän oli niin epätavallinen mies. Vielä nuori, vain 36-vuotias, huomattavan kaunispiirteinen, erinomaisen voimakas, elinvoimaa uhkuva. Katukivitykseen tottumattoman erämiehen joustava käynti, tummat silmät, jotka olivat tottuneet erämaan laajoihin näköaloihin, eivätkä vielä olleet väsyneet kuin ahtaissa sokkeloissa liikkuneen kaupunkilaisen, saivat monen naisen uteliaasti ja veikeästi katsahtamain häneen. Hän näki sen, ymmärsi ja naurahti itsekseen, ja katsoi naisia kasvoihin samoinkuin oli säikkymättä katsellut niin monta muutakin vaaraa, kylmäverisesti, vaikkakin hänen täytyi terästää tahtoaan enemmän kuin nälän, pakkasen tai tulvan uhatessa.

Hän oli tullut Yhdysvaltoihin kamppaillakseen miehiä vastaan eikä naisten kanssa pelehtiäkseen. Miehiä hän ei vielä ollut oppinut tuntemaan. Miehet olivat hänestä velttoruumiisia; mutta hän aavisti heidän olevan liikeasioissa kovia, kovia pehmeästä pinnasta huolimatta. Hänen mielestään heissä oli jotakin kissamaista. Hän tapasi heitä klubeissa ja aprikoi, kuinka todellista oli heidän osoittamansa ystävyys ja kuinka pian he paljastaisivat kyntensä ja repisivät ja raapisivat. "Sepä juuri on pulma", tuumi hän, "mitä he tekevät kun leikki on lopussa". Hän tunsi syyttä suotta epäilevänsä heitä. "He ovat pohjamutaa", oli hänen salainen arvostelunsa; ja muutamat sanat, jotka hänen toverinsa silloin tällöin tulivat lausuneiksi, tukivat hänen ajatustaan. Muuten heistä säteili miehekkäisyyttä ja rehtiyttä. He saattoivat repiä ja raapia taistelussa — mikä olikaan sen luonnollisempaa; mutta hän tunsi kuitenkin, että he repisivät ja raapisivat sääntöjä noudattaen. Tällainen oli hänen heistä saamansa käsitys. Ikävä vain, että heidän joukossaan oli joku määrä roistojakin.

Hän vietti San Fransiskossa muutamia kuukausia, joiden kuluessa hän tutki peliä ja sen sääntöjä ja valmistautui ottamaan siihen osaa. Hän otti yksityisopetusta englannin kielessä ja hänen onnistui poistaa puheestaan pahimmat virheellisyydet, vaikka hän mielenkuohun hetkinä olikin taipuvainen käyttämään Klondiken seutujen voimasanoja. Hän oppi syömään ja pukeutumaan ja ylimalkaan käyttäytymään sivistyneiden ihmisten tapaan; mutta kaikesta huolimatta pysyi hän omana itsenään; hän ei ollut liian nöyrä eikä liian varovainen, eikä hän milloinkaan epäröinyt siekailematta rikkoa jotakin sovinnaisuussääntöä, joka oli hänen tiellään, ja kiusaus oli kyllä suuri. Hän ei, kuten useimmat syrjäseuduilta tulleet pohatat, tuntenut kunnioitusta kaikkia sivistyneisyyden epäjumalia kohtaan. Hän oli nähnyt ennenkin jumalankuvia ja tiesi niiden arvon.

Kyllästyneenä olemaan vain katselijana läksi hän Nevadaan, jossa oli löydetty lupaava kultakaivos "vain hieman jaloitellakseen" kuten hänen sanansa kuuluivat. Hän viipyi Tonopahin arvopaperipörssissä kymmenen päivää, pistäen lopulta taskuunsa sievosen, puolen miljoonan voiton. Sen jälkeen hän huuliaan maiskuttaen palasi San Fransiskoon ja St. Francis-hotelliin. Alku ennusti hyvää ja hänen pelihimonsa kiihtyi.

Ja vielä kerran kirjoittivat sanomalehdet hänestä huomiota herättäviä uutisia. Nimi Burning Daylight painettiin taas lihavilla kirjasimilla. Haastattelijat hyörivät hänen ympärillään. Aikakauslehtien ja sanomalehtien vanhat vuosikerrat tarkastettiin ja romantillinen ja historiallinen Elam Hamish, "Pohjanperän seikkailija", "Klondiken Kuningas" ja "Vanhojen erämiesten isä" pääsi paahdetun leivän ja aamiaisruuan kera miljoonien kotien aamiaispöydälle. Jo ennenkuin hänen omasta mielestään hänen aikansa oli tullutkaan täytyi hänen käydä leikkiin käsiksi. Rahamiehet ja keinottelijat ja kaikki liike-elämän meren hylyt työntyivät hänen yhdentoista miljoonansa kallioita vastaan. Itsepuolustukseksi oli hänen ollut pakko turvautua julkisiin virastoihin. Hän oli antanut heille tietoja itsestään ja nyt he jakoivat hänelle kortteja, tahtoipa hän tai ei, ja julistivat hänen olevan pelissä mukana. Hyvä, pelata hän tahtoikin; hän vielä näyttäisi heille; huolimatta ylpeistä ennustuksista siitä, miten pian hän muka törmäisi karille — ennustuksista ja kuvauksista siitä kömpelöstä ja moukkamaisesta tavasta, millä hän muka tulisi peliään hoitamaan ja hänen hurjasta ja nyreästä ulkonäöstään.

Hän ryhtyi ensin pikkuyrityksiin, "aikansa ratoksi", kuten hän selitti Holdsworthylle, ystävälleen Alta-Pacific-klubissa. Daylight oli klubin jäsen, Holdsworthy oli ehdottanut hänet jäseneksi. Ja hyvä olikin, että Daylight aluksi hoiti peliään varovaisesti, sillä hän huomasi pian hämmästyksekseen miten paljon huijareita — "ammattihuijareita", kuten hän heitä nimitti parveili hänen ympärillään. Hän näki helposti mitä he olivat miehiään, jopa häntä kummastutti, että niin suurelle joukolle riitti saalista, mistä elää. Heidän veijarimaisuutensa ja epäilyttäväisyytensä oli niin läpinäkyvää, ettei hän käsittänyt, kuinka kukaan antoi heidän puijata itseään.

Ja sitten hän huomasi, että oli eroa huijareilla ja huijareilla. Holdsworthy kohteli häntä enemmän veljenään kuin pelkkänä klubi-tuttavana. Holdsworthy piti hänestä huolta, neuvoi häntä ja esitti hänet sikäläisen liikemaailman mahtimiehille. Hänen perheensä asui viehättävässä kesäasunnossa lähellä Menlo-puistoa ja täällä Daylight vietti muutamia lauvantai- ja sunnuntaipäiviä ja näki hienoa ja herttaista kotielämää, jollaista hän ei milloinkaan ollut uneksinutkaan. Holdsworthy oli innokas kukkien viljelijä ja miltei hulluuteen saakka innostunut siipikarjan hoitoon; ja nämä intohimot olivat ainaisena ilon lähteenä Daylight'ille, joka laski niistä hyväntahtoista pilaa. Sellainen rakastettava tahdonheikkous todisti miehen terveyttä ja teki hänet Daylightille rakkaammaksi. Hän oli Daylightin mielestä hyväonninen, kyvykäs liikemies vailla suurta kunnianhimoa — mies, joka niin helposti tyytyi pieniin pelipanoksiin, ettei milloinkaan yrittänytkään koettaa onneaan suuressa pelissä.

Kerran hänen käydessään sai Holdsworthy hänen tekemään hyvän kaupan, hyvän pikkukaupan, ostamaan Glen Ellenin tiilitehtaan. Daylight kuunteli tarkasti toisen selityksiä asemasta. Se oli varsin edullinen kauppa ja Daylightin ainoa vastaväite oli se, että se oli liian pieni yritys eikä kuulunut hänen alaansa; ja hän ryhtyi siihen vain ystävyydestä, kun Holdsworthy oli selittänyt sijoittaneensa siihen hiukan rahoja ja olevansa pakoitettu tekemään uhrauksia toisaalla voidakseen kehittää sitä. Daylight suoritti kauppasumman, viisikymmentätuhatta dollaria ja selitti nauraen jälkeenpäin: "Tein kyllä tyhmyyden, mutta ei Holdsworthy minua siihen veijannut. Tein sen hänen kyyhkystensä ja marjapensaittensa vuoksi."

Se oli kuitenkin hyvä opetus, sillä hän oppi, että liikemaailmassa oli vähän rehellisyyttä ja ettei tavallinen kestiystävyyskään merkinnyt mitään arvottoman tiilitehtaan ja viidenkymmenen tuhannen dollarin käteisen rinnalla. Mutta hän teki sen johtopäätöksen, että kaikenkarvaiset huijarit olivat pinnalla. Syvällä, arveli hän, oli rehellinen ja vakava liikemaailma. Noiden suurten teollisuusjohtajain ja pohattain kera saattoi olla liikeasioissa, päätteli hän. Heidän suurten kauppojensa ja yritystensä luonteesta johtui, että heidän täytyi pelata rehellisesti. Siinä eivät soveltuneet pikkuhuijarien juonet ja vehkeet. Ei ollut kummeksittavaa, että vähäpätöiset miehet paransivat kultakaivoksia haulipyssyllä tai möivät arvottomia tiilitehtaita ystävilleen, mutta suuressa liikemaailmassa eivät sellaiset menettelyt pitkälle auttaneet. Siellä miehet vaikuttivat maan kehitykseen, perustivat rautateitä, avasivat kaivoksia, tekivät sen suuret luonnolliset tulolähteet hyötyätuottaviksi. Heidän pelinsä täytyi pakostakin olla rehellistä ja vakaata. "He eivät voi käyttää väärinpelaajien menettelytapoja", kuului hänen loppupäätelmänsä.

Tästä johtui, että hän päätti jättää Holdsworthyn kaltaiset vähäpätöiset miehet omaan oloonsa; ja vaikka hän seurusteli tuttavallisesti heidän kanssaan, ei hän huolinut ketään läheiseksi ystäväkseen. Hän piti siitä huolimatta vähäpätöisistä miehistä, Alta-Pacificin miehistä. Hän ei vaan yksinkertaisesti huolinut heistä tovereikseen siinä suuressa pelissä, jota aikoi pelata. Hän ei vielä tiennyt minkälaista tämä suuri peli tuli olemaan. Hän odotti sopivaa tilaisuutta. Ja odottaessaan yritteli hän yhtä ja toista pientä ja piti silmänsä auki suurelle mahdollisuudelle kun se kerran ilmestyisi.

Ja sitten hän kohtasi John Dowsettin, suuren John Dowsettin. Se tapahtui sattumalta. Sitä ei voitu epäillä. Kuten Daylight itse tiesi, oli pelkkä sattuma, että hän Los Angelesista lähtiessään poikkesi Santa Catalinan saarelle sensijaan, että olisi palannut suoraan San Fransiskoon niinkuin oli suunnitellut. Täällä hän tapasi John Dowsettin, joka oli jäänyt muutamaksi päiväksi lepäämään kesken kiireellistä matkaansa lännessä. Dowsett oli luonnollisesti kuullut puhuttavan kuuluisasta Klondiken kuninkaasta ja hänen huhutuista kolmestakymmenestä miljoonastaan ja kun he tutustuivat toisiinsa, herätti Daylight varmaankin hänessä mielenkiintoa. Jo tällöin lienee hänen aivoissaan herännyt muuan ajatus. Mutta hän ei lausunut sitä julki, vaan kypsytti sitä huolellisesti. Hän siis puhui yleisistä asioista ja koetti parhaansa mukaan miellyttää Daylightia ja voittaa hänen ystävyytensä.

Hän oli ensimäinen mahtimies, jonka kanssa Daylight oli seurustellut, ja viimemainittu oli hurmaantunut ja ihastunut. Hän oli niin ystävällinen ja miellyttävä, niin nerokkaan kansanvaltainen, että Daylightista oli raskasta todeta, että hänellä oli edessään itse John Dowsett, useiden pankkiyhtymien esimies, vakuutuskeinottelija, Standard Oilin johtomiesten liittolainen ja Guggenhammerin liittolainen. Eikä hän tuntunut olevan halukas väittämään perättömäksi mainettaan eikä toimintatapaansa.

Ulkonäöltään hän vastasi sitä kuvaa, minkä Daylight kuulemansa perustuksella oli hänestä saanut. Huolimatta kuudestakymmenestä ikävuodestaan ja lumivalkeasta tukastaan oli hänen kädenpuristuksensa lujan sydämellinen eikä hänessä näkynyt mitään merkkejä vanhuuden heikkoudesta. Hän käveli reippaasti ja nopeasti, hänen liikkeensä olivat varmoja ja täsmällisiä. Hänen ihonsa oli terveen punakka ja hänen ohuet, tiukasti yhteen puristetut huulensa osasivat taidon vetäytyä hymyyn, kun hän kuuli jonkun sukkeluuden. Hänellä oli rehelliset, hyvin vaaleat sinisilmät; ne katsoivat kanssaihmiseen ystävällisesti ja suoraan tuuheiden, harmaiden kulmakarvojen alta. Hänen järkensä toimi täsmällisesti ja järjestelmällisesti ja se oli Daylightinkin mielestä pettämätön kuin terässakset. Hän oli mies. joka tiesi ja joka ei milloinkaan verhonnut tietoaan tunteen tai mielenliikutuksen narrinkoruihin. Oli ilmeistä, että hän oli oppinut käskemään, ja jokainen sana ja ilme kertoi vallasta. Tähän tuli lisäksi hänen hyvänsuopaisuutensa ja tahdikkaisuutensa ja Daylight saattoi helposti havaita ne tuntomerkit, jotka eroittivat hänet Holdsworthyn kaltaisista vähäpätöisistä miehistä. Daylight tunsi hänen elämäntarinansa, vanhan amerikalaisen suvun, josta hän polveutui, hänen omat sankarityönsä sodassa. Hänen esi-isiään olivat John Dowsett, joka oli tunnetun pankkiiriliikkeen perustaja, vuoden 1812 sodan amiraali Dowsett, vapautussodan kenraali Dowsett ja ensimäinen Dowsett, jolla oli entisaikaan ollut maita ja orjia Uudessa Englannissa.

"Hän on varmasti rehti mies", sanoi hän myöhemmin eräälle klubituttavistaan Alta-Pacificin tupakkahuoneessa. "Sanonpa teille, Gallon, että hän oli minulle todellinen yllätys. Tiesin, että mahtimiehet ovat sellaisia, mutta minun täytyi nähdä hänet, ennenkuin todella sen tiesin. Hän on niitä, jotka saavat aikaan jotakin. Sen näkee koko hänen olennostaan. Hänen kaltaisiaan on yksi tuhannessa. Hän ei pelkää minkäänlaista peliä ja saatte olla varma siitä, että hänessä on miestä peliään hoitamaan. Lyönpä vetoa siitä, ettei kuuden miljoonan häviö tai voitto saa häntä silmääkään räpäyttämään."

Gallon puhalsi savun sikaaristaan ja katsoi ylistyspuheen päätyttyä uteliaasti kumppaniinsa; mutta Daylightilta, joka tilasi cocktailin, jäi tämä utelias silmäys huomaamatta.

"Otaksun, että olette jossakin liikeyrityksessä hänen osakkaanaan", huomautti Gallon.

"Ei sinnepäinkään. — Tämä on ystävyyttä. Aijoin juuri sanoa, että olen päässyt selville, miten nuo mahtimiehet saavat suuria aikaan. Niin, minulla oli hänestä sellainen tunne, että hän tiesi kaiken, ja minä oikein häpesin itseäni."

"Luulen, että voisin antaa hänelle kompassin ja lapion, kun olisi ajettava koiravaljakkoa", huomautti Daylight mieterikkaan vaitiolon jälkeen. "Ja minä kyllä myönnän, että voisin antaa hänelle yhden ja toisen osviitan pokerpelissä ja kullankaivuussa ja ehkä myös kanootin melomisessa. Ja ehkäpä minulla olisi suuremmat mahdollisuudet perehtyä siihen peliin, jota hän on koko ikänsä pelannut, kuin hänellä olisi perehtyä siihen peliin, jota minä pelasin pohjan perillä."

II LUKU.

Vähän senjälkeen läksi Daylight New Yorkiin. John Dowsettin kirje oli aiheuttanut matkan — tavallinen pieni koneella kirjoitettu, muutamia rivejä sisältävä kirje. Mutta Daylight oli vavahtanut sen lukiessaan. Hän muisti miten hän kerran ennenkin ollessaan viisitoistavuotias poikanen oli vavahtanut kun pelaaja Tom Galsworthy oli neljännen miehen puutteessa sanonut hänelle: "Tule pelaamaan, kakara". Nytkin hän vavahti. Nuo kuivat koneella kirjoitetut lauseet näyttivät hyvin salaperäisiltä. "Meidän miehemme herra Howison tulee hotelliinne teitä tapaamaan. Hän on luotettava. Meitä ei saa nähdä yhdessä. Te ymmärrätte kaikki, kun olemme saaneet puhella." Daylight aprikoi näitä sanoja yhä uudelleen ja uudelleen. Tässä se oli. Tilaisuus suureen peliin oli tullut ja näytti siltä, kuin olisi hänet kutsuttu ottamaan siihen osaa. Aivan varmaan, sillä mistään muusta syystä ei mies niin jyrkästi kehottaisi toista miestä matkustamaan Amerikan mantereen poikki.

"Meidän" herra Howisonin toimesta he tapasivat toisensa Hudsonin rannalla komeassa maatalossa. Saamiaan ohjeita noudattaen saapui Daylight sinne yksityisellä moottorivaunulla, joka oli annettu hänen käytettäväkseen. Hän tiesi yhtä vähän kenen vaunu se oli, kuin hän tiesi kuka omisti talon uudenaikaisine mukavuuksineen. Dowsett oli jo siellä ja eräs toinen mies, jonka Daylight tunsi ennenkuin heidät oli esitettykään toisilleen. Se oli Nathaniel Letton eikä kukaan muu. Daylight oli nähnyt hänen kuvansa usean kerran aikakauslehdissä ja sanomalehdissä ja lukenut hänen asemastaan liikemaailmassa ja hänen lahjoituksistaan Daratonan yliopistolle. Hänkin teki Daylightiin voimaihmisen vaikutuksen, vaikka hän joutui ymmälle, kun ei nähnyt hänessä mitään yhtäläisyyksiä Dowsettin kanssa. Lukuunottamatta rehellisyyttä — rehellisyyttä, joka näytti tunkeutuneen hänen olemuksensa salatuimpiinkin sopukoihin — oli Nathaniel Letton joka suhteessa erilainen kuin toverinsa. Ollen luonnottoman laiha, näytti hän kylmältä liekkimieheltä, jonkunlaiselta salaperäiseltä kemialliselta ihmisliekiltä, jonka jäisen pinnan alla piili tuhansien aurinkojen tulinen kuumuus. Hänen suuret harmaat silmänsä etupäässä synnyttivät tämän vaikutelman ja ne katsoivat kuumeisina päästä, joka kasvojen kapeuden ja ihon aavemaisen kalpeuden takia näytti miltei ruumiin pääkallolta. Vaikka hän oli vasta viisikymmenvuotias, näytti hän harvoine raudanharmaine hiuksineen usein Dowsettin ikäiseltä. Mutta Nathaniel Lettonilla oli valtaa — Daylight näki sen selvästi. Hän oli kapeakasvoinen askeetti, joka eli korkeassa, ohennetussa, tyvenessä ilmakehässä — sulanut kiertotähti ylimaailmallisen jääpinnan peittämänä. Ja kuitenkin teki Daylightiin valtavimman vaikutuksen miehen peloittava ja kunnioitusta herättäjä vilpittömyys. Hänessä ei ollut mitään turhanpäiväistä. Hänet oli nähtävästi tuli puhdistanut. Daylightilla oli tunne, että mehevä kirous olisi ollut kuolettava loukkaus hänen korvissaan, häväistys ja herjaus.

He joivat — se on, Nathaniel Letton joi kivennäisvettä, jota talossa oleva palvelija tarjosi hiilihappovesikoneesta ja Dowsett joi skotlantilaista whiskyä soodan kera ja Daylight otti cocktailin. Ei kukaan näyttänyt huomaavan, että oli tavatonta juoda Martin-cocktailia keskiyöllä, vaikka Daylight juuri sen vuoksi piti heitä tarkoin silmällä; sillä hän oli jo aikoja sitten oppinut, että martineilla on tarkoin määrätyt aikansa ja paikkansa. Mutta hän piti martineista ja ollen luonnollinen mies, joi hän mitä kulloinkin halutti. Muut olivat panneet merkille tämän hänen ominaisuutensa, mutta eivät Dowsett ja Letton; ja Daylightin salainen ajatus oli: "He eivät varmaankaan silmiäänkään räpäyttäisi, jos pyytäisin lasillisen syövyttävää sublimaattiliuvosta."

Leon Guggenhammer tuli huoneeseen heidän parhaillaan juodessa ja pyysi skotlantilaista whiskyä. Daylight tarkasteli häntä uteliaana. Tässähän oli mahtavan Guggenhammerin perheen jäsen; nuori tosin, mutta yksi niistä, joiden kera hänellä oli ollut monta tuimaa ottelua pohjanperillä. Eikä Leon Guggenhammerikaan jättänyt mainitsematta tuota vanhaa juttua. Hän ylisti Daylightin rohkeutta — "Tiedättekö, kaikuja Ophirista kuului tänne meille saakka. Ja minun on sanottava, herra Daylight — anteeksi, herra Hamish — että voititte meidät loistavasti siinä jutussa."

Kaikuja! Daylight ei voinut olla hätkähtämättä tämän sanan kuullessaan — kaikuja taistelusta, johon hän oli käynyt koko voimallaan ja klondikelaisten miljooniensa voimalla, oli tullut heidänkin korviinsa. Guggenhammerien täytyi varmaan olla uppo-rikkaita, kun niin valtava taistelu oli vain kahakka, josta he suvaitsivat kuulla kai'un. "He varmaankin pelaavat tavattoman suurta peliä täällä", oli hänen loppupäätelmänsä ja siihen liittyi ylpeyttä sen johdosta, että hänet oli kutsuttu ottamaan osaa juuri tähän suunnattoman suureen peliin. Tällä hetkellä hän katkerasti valitti sitä, ettei huhu ollut totta ja etteivät hänen yksitoista miljoonaansa todellisuudessa olleetkaan kolmekymmentä miljoonaa. No, tässä seikassa hänen täytyi olla suora; hän ilmaisi heille tarkalleen varansa.

Leon Guggenhammer oli nuori ja lihava. Hän ei ollut päivääkään yli kolmenkymmenen ja lukuunottamatta pusseja silmien alla olivat hänen kasvonsa sileät ja rypyttömät kuin poikasen. Hänkin teki rehellisen vaikutuksen. Hänen ihonvärinsä oli terveen punakka, hänen puhdas, sileä ihonsa kertoi erinomaisesta terveydestä. Tämän erinomaisen ihon vuoksi täytyi hänen lihavuuttaan ja pyöreää vatsaansa pitää luonnollisena. Hänen ruumiinrakennuksensa oli taipuvainen lihavuuteen, siinä kaikki.

Puhe kääntyi pian liikeasioihin, vaikka Guggenhammer ensin sanoi sanottavansa piakkoin tapahtuvasta kansainvälisestä purjehduskilpailusta ja omasta, oivallisesta höyrypurrestaan Electrasta, jonka äskettäin hankitut koneet jo olivat vanhentuneet. Dowsett kertoi suunnitelmasta ja toiset kaksi auttoivat häntä satunnaisilla huomautuksilla. Daylight kyseli. Olipa ehdotus mikä hyvänsä, tahtoi hän avoimin silmin sen hyväksyä tai hyljätä. Ja he täyttivät hänen mielikuvituksensa käytännöllisillä näyillä siitä, mitä heillä oli mielessä. "Heidän ei ikinä pälkähdä päähän, että te olette liittyneet meihin", sanoi Guggenhammer, kun asia oli pääpiirteissään selvitetty ja hänen kauniit juutalaissilmänsä säteilivät innostuksesta. "He luulevat teidän ajavan omia asioitanne oikein merirosvon tapaan."

"Tietysti te, herra Hamish, käsitätte, että meidän liittomme on pidettävä aivan salassa", varoitti Nathaniel Letton vakavasti.

Daylight nyökähytti päätään.

"Ja luonnollisesti te niinikään käsitätte", jatkoi Letton, "että tulos voi olla vain hyvä. Yritys on laillinen ja oikea, ja saattaa vahingoittaa vain pörssipelaajia. Emme koeta saada aikaan tuhoja rahamarkkinoilla. Kuten itsekin näette, on teidän ostamalla saatava hinnat nousemaan. Kunniallinen pääomansijoittaja hyötyy."

"Niin juuri on asia", sanoi Dowsett. "Kuparin tarve kaupassa yhä kasvaa. Ward Valleyn kupari ja kaikki mitä siihen kuuluu — kuten näytin teille, tyydyttää se itseasiassa neljänneksen koko maailman kysynnästä — on suuri yritys, niin suuri, ettemme mekään voi sitä tarkoin arvioida. Valmistuksemme ovat jo suoritetut. Meillä on kyllin pääomaa itsellämme ja nyt haluamme lisää. Nyt on liian paljon Ward Valleyn osakkeita liikkeellä, haitaksi nykyisille suunnitelmillemme. Siispä me tapamme kaksi pääskystä samalla kivellä — —"

"Ja minä olen se kivi", keskeytti Daylight hymyillen.

"Juuri niin. Teidän ei ole ainoastaan koetettava saada Ward Valleyn osakkeiden hintoja kohoamaan, vaan on teidän samalla ostettava niitä. Tästä on meille arvaamatonta hyötyä ja te ja me kaikki saamme osamme voitosta. Ja kuten herra Letton huomautti, on asia laillinen ja oikea. Tämän kuun kahdeksantenatoista päivänä on johtokunnan kokous ja osinko koroitetaan kahdenkertaiseksi."

"Ja ketkä joutuvat tässä kärsimään!" huusi Leon Guggenhammer kiihkeästi,

"Keinottelijat", selitti Nathaniel Letton, "pelaajat, Wall Streetin pintakuohu — käsitättehän. Varsinaiset pääomansijoittajat eivät joudu häviölle. Sitäpaitsi oppivat he tuhannennen kerran luottamaan Ward Valleyhin. Ja käyttämällä hyväkseen heidän luottamustaan voimme panna toimeen laajat parannukset, joista olemme teille pääkohdissa tehneet selkoa."

"Tulee liikkumaan kaikenlaisia huhuja kaupungilla", varoitti Dowsett Daylightia, "mutta älkää pelästykö niitä. Nämä huhut voivat olla meidänkin alkuunpanemiamme. Käsitätte kyllä miten ja miksi. Mutta huhut eivät liikuta teitä. Te olette perillä asioista. Teidän on vaan ostettava, ostettava, ostettava, ostettava ja tehtävä viimeinen kaappauksenne juuri kun johtokunta korottaa osingon kaksinkertaiseksi. Ward Valleyn osakkeet on korotettava niin korkeiksi, ettei kukaan enää tästä lähtien pysty niitä ostamaan."

"Me haluamme", sanoi Letton vuorostaan ottaen puhevuoron ja vaikeni maistaakseen kivennäisvettään, "me haluamme saada suuren määrän Ward Valleyn osakkeista pois yleisön hallusta. Me voisimme tehdä tämän helposti kiristämällä rahamarkkinoita ja peloittamalla osakkeenomistajia. Ja se kävisi meille siten halvemmaksikin. Mutta me olemme ehdottomasti aseman herroja, ja me olemme siksi hyvänsuopia, että ostamme Ward Valleyn osakkeita huippuhintoihin. Eipä silti, että mielisimme harjoittaa hyväntekeväisyyttä, mutta me tarvitsemme pääomansijoittajia suurissa parannussuunnitelmissamme. Emmekä suoranaisesti häviäkään näin menetellessämme. Kun johtokunnan päätös tulee tunnetuksi kohoavat Ward Valleyn osakkeet pilviin. Tämän laillisen liiketoimemme ohessa me samalla aimo tavalla höyhennämme hankintakaupalla keinottelevia. Mutta tämä on vain satunnaista ja tavallaan välttämätöntä. Hankintakaupalla keinottelevat ovat tietysti oikeita pelaajia ja heille tapahtuu ansion mukaan."

"Ja vielä yksi seikka, herra Hamish", sanoi Guggenhammer, "jos ostatte yli käytettävänä olevien varojenne tai yli sen summan, minkä uskallatte tähän kauppaan panna, niin kutsukaa viipymättä meitä avuksenne. Muistakaa, että me olemme takananne."

"Niin, me olemme takananne", toisti Dowsett. Nathaniel Letton nyökähytti päätään vahvistukseksi. "Puhukaamme nyt tuosta kaksinkertaisesta osingosta kahdeksantenatoista päivänä —." John Dowsett repäisi lehden muistikirjastaan ja korjasi silmälasejaan. "Esitän teille numerot. Tässä te näette…"

Ja sitten hän esitti pitkän ammattimaisen ja historiallisen selonteon
Ward Valleyn tuloista ja osingoista sen perustamispäivästä lähtien.

Koko neuvottelu kesti vain tunnin, jonka kuluessa Daylight eli korkeimmalla huipulla, minne milloinkaan oli elämässään kiivennyt. Nämät miehet olivat suurpelaajia. He olivat mahtimiehiä. Tosin hän tiesi, etteivät he olleet kaikkein suurimpia. He eivät olleet Morganien ja Harrimanien vertaisia. Mutta he olivat kuitenkin tekemisissä noiden jättiläisten kera ja olivat itse pienempiä jättiläisiä. Häntä miellytti heidän käytöksensä häntä kohtaan. He kohtelivat häntä hyväntahtoisesti, mutta ei alentuvasti. He kohtelivat häntä kunnioittavasti kuin vertaistaan ja se hiveli Daylightin mieltä, sillä hän tiesi hyvin, että he tiedoissa ja varallisuudessa olivat häntä paljon edellä.

"Me saamme hiukan eloa keinottelija-joukkueeseen", sanoi Leon Guggenhammer riemuiten, kun he nousivat lähteäkseen. "Ja te, herra Hamish, olette mies sen tekemään. He luulevat varmasti, että te ajatte omia asioitanne, ja heidän aseensa ovat teroitetut teidänlaisenne vasta-alkajan varalle."

"He tulevat varmaan erehtymään", vahvisti Letton ja hänen harmaat silmänsä katselivat suuren kaulahuivin poimuista, joka peitti hänen kaulansa korviin saakka. "Heidän ajatuksensa kulkevat vanhoja uriaan. Joku odottamaton seikka tekee tyhjäksi heidän kaavamaiset laskelmansa — joku uusi yhdistelmä, joku outo tekijä, joku uusi muunnos. Ja te, herra Hamish, olette heille kaikkea tätä. Ja toistan vielä, he ovat pelaajia ja ansaitsevat kohtalonsa. He häiritsevät ja painostavat jokaista laillista yritystä. Teillä ei ole käsitystäkään siitä, mitä häiriötä he tekevät meikäläisille — vähä väliä pelitempuillaan tekemällä tyhjiksi terveimmätkin suunnitelmat, saattamalla häviöön vakavaraisimmatkin laitokset."

Dowsett ja nuori Guggenhammer nousivat toiseen moottorivaunuun, Letton yksinään toiseen. Daylightiin, jonka ajatukset vielä askaroivat kuluneen tunnin tapahtumissa, teki lähtöhetki syvän vaikutuksen. Nuo kolme konetta seisoivat kuin loihditut öiset hirviöt hiekoitetulla pihalla pimeän ajoportin alla. Yö oli pimeä ja moottorivaunujen valot leikkasivat pimeyttä: yhtä terävästi kuin veitset leikkaisivat kovaa puuta. Kuuliainen palvelija — koneellisesti toimiva haltija talossa, joka ei ollut kenenkään noista kolmesta miehestä — seisoi vakavana kuin kuvapatsas autettuaan heidät vaunuihin. Turkkipukuiset ajajat häämöittivät epäselvinä, valtavina haahmoina istuimiltaan. Toinen toisensa perästä kiitivät vaunut kuin ratsastajan kannustamat juoksijat pimeyteen, kääntyivät ajotielle ja hävisivät yöhön.

Daylightin vaunu kulki viimeisenä ja kurkistaessaan ulos, näki hän vilahdukselta valaisemattoman talon, joka pimeydessä näytti vuoren suuruiselta. Kenen se oli? aprikoi hän. Kuinka käyttivät he juuri sitä salaiseen neuvotteluunsa? Puhuisiko palvelija? Entä ajajat? Olivatko hekin luotettavia miehiä kuten "meidän" herra Howison? Salaperäisyyttä? Asian menestys riippui siitä. Ja käsikädessä salaperäisyyden kanssa kulki voima. Hän nojasi taaksepäin ja imi savukettaan. Suuria yrityksiä oli tekeillä. Kortit oli jaettu varkain ja hänkin otti osaa suureen peliin. Hänen mieleensä muistuivat entiset poker-pelit Jack Kearnsin kera ja hän nauroi ääneen. Hän oli pelannut tuhansista, mutta nyt hän pelasi miljoonista. Häntä hytkähytti, kun hän kuvitteli noiden miesten tappiota kahdeksantenatoista päivänä, jolloin johtokunta päättäisi jakaa kaksinkertaisen osingon — noiden miesten, jotka olivat teroittaneet aseitaan nolatakseen hänet — hänet, Burning Daylightin.

III LUKU.

Hänen palatessaan hotelliinsa olivat reportterit odottamassa haastatellakseen häntä, vaikka kello oli jo lähes kaksi aamulla. Seuraavana aamuna oli niitä vielä enemmän. New York otti hänet vastaan paperitorven toitotuksin. Vielä kerran esiintyi hänen kuvansa sanomalehtien palstoilla. Klondiken kuningas, Napaseudun sankari, Pohjanperän kolmenkymmenen miljoonan pohatta oli tullut New Yorkiin. Mitä varten oli hän tullut? Nolatakseen New Yorkin asukkaat, kuten oli nolannut Tonopahilaiset Nevadassa. Wall Streetin oli paras pitää varansa, sillä Klondiken hurjimus oli juuri tullut kaupunkiin. Tai ehkäpä nolaisi Wall Street hänet. Wall Street oli nolannut monta hurjaa miestä, se tulisi tämän Daylightinkin kohtaloksi. Daylight nauroi itsekseen ja antoi haastatteluissa epäselviä vastauksia. Se hyödytti peliä ja hän nauroi taas ajatellessaan, että Wall Street saisi paljon tekemistä ennenkuin se oli saanut hänet nolatuksi.

He olivat varmat siitä, että hän ryhtyisi peliin ja kun Ward Valleyn osakkeita alettiin ostaa, oltiin pian yksimielisiä siitä, että hän oli takana. Liikemaailman lörpöttelijät supattelivat. Hän ahdisti vielä kerran Guggenhammeria. Tarina Ophirista kerrottiin vielä kerran siinä määrin liioiteltuna, että Daylight tuskin tunsi sitä. Hiljaa, se kaikki vain hyödytti hänen tehtäväänsä. Pörssipelaajat olivat selvästi petetyt. Joka päivä hän lisäsi ostotarjouksiaan ja niin innokkaat olivat myyjät, että Ward Valleyn osakkeet nousivat, vaikka hitaasti. "Tämä on varmaan jännittävämpää kuin pokerpeli", kuiskasi Daylight iloisesti itsekseen huomatessaan aikaansaamansa hämmingin. Sanomalehdet esittivät lukemattomia arveluita ja otaksumisia ja Daylightia ahdisti alati reportterilauma. Hikien haastattelunsa olivat mestarillisia. Huomatessaan, miten sanomalehtiä huvittivat hänen klondikelaiset sanasutkauksensa ja kielivirheensä, hän vielä liioitteli näitä puhetapansa omituisuuksia, käytti lausetapoja, joita oli kuullut muiden vanhojen erämiesten käyttävän, ja keksi itse silloin tällöin uusia.

Viikko ennen torstaita, kahdeksattatoista päivää, oli hänelle hyvin jännittävä. Hän ei ainoastaan pelannut kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen elämässään, vaan hän pelasi maailman suurimmalla pelipöydällä ja niin suurilla panoksilla, että karaistuneinkin pelaaja joutui pakosta ymmälle. Huolimatta siitä, että osakkeita rajattomasti myytiin, kohosivat Ward Valleyn osakkeet kohoamistaan ja kun torstai lähestyi, oli asema kireä. Jotakin oli tekeillä. Kuinka paljon aikoi tuo klondikelainen pelaaja ostaa Ward Valleyn osakkeita? Kuinka paljon hän saattoi ostaa? Mitä teki Ward Valleyn joukkokunta koko tämän ajan? Daylightin mielestä eivät heidän haastattelunsa merkinneet mitään — ne olivat huvittavan tyyniä haastatteluja. Leon Guggenhammer uskalsi ilmaista ajatuksen, että tämä Pohjanperän Kroisos mahdollisesti oli erehtynyt. Mutta eipä silti, että he olisivat olleet huolissaan, selitti John Dowsett. Eivät he tehneet vastaväitteitäkään. Vaikkeivät tienneetkään hänen aikeitaan, olivat he yhdestä seikasta aivan varmat, nimittäin, että hän koetti saada Ward Valleyn osakkeita kohoamaan. Eivätkä he käsittäneet tätä. Vähätpä siitä, miten kävi hänen ja hänen pörssikauppojensa, Ward Valleyn osakkeet olivat varmat ja tulisivat pysymään varmoina, lujina kuin Gibraltarin kallio. Ei, heillä ei ollut Ward Valleyn osakkeita myydä. Tämä keinotekoinen pula rahamarkkinoilla menisi pian ohi, eikä Ward Valleyn tarvinnut muuttaa kantaansa jonkun mielettömän arvopaperipörssi-hämmennyksen takia. "Se on pelkkää uhkapeliä alusta loppuun", sanoi Nathaniel Letton, "ja me kieltäydymme ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin sen johdosta ja ottamasta sitä missään muodossa huomioon."

Tämän ajan kuluessa oli Daylightilla ollut muutama salainen kohtaus osakkaidensa kanssa — hän oli kerran neuvotellut Leon Guggenhammerin kanssa, kerran John Dowsettin ja kerran herra Howisonin kanssa. Mutta lukuunottamatta onnitteluja, ei niistä ollut mitään todellista tulosta, sillä, kuten hänelle vakuutettiin, kaikki kävi tyydyttävästi.

Mutta tiistaiaamuna tuli Daylightin korville huhu, joka oli omiaan saamaan hänet pois tasapainosta. Se oli niinikään julaistuna Wall Street Journalissa, joka oli saanut sen tietää varmalta taholta. Huhu kertoi, että kun Ward Valleyn johtokunta torstaina kokoontuu, näin päätetään tavanmukaisen osingon määräämisen asemasta ryhtyä verottamaan osakkaita lisämaksuilla. Se oli ensimäinen Daylightia kohdannut este. Samalla hänestä tuntui, että jos se oli totta, oli hän mennyttä miestä. Niinikään hän huomasi, että hän oli suunnattomiin yrityksiinsä käyttänyt yksinomaan omia rahojaan. Dowsett, Guggenhammer ja Letton eivät olleet panneet alttiiksi mitään. Se oli tosin lyhytaikainen säikähdys, mutta kyllin kiihkeä muistuttaakseen hänelle Holdsworthya ja tiilitehdasta ja saadakseen hänet peruuttamaan kaikki ostomääräykset hyökätessään puhelimeen.

"Siinä ei ole perää — pelkkä huhu", kuuluivat Leon Guggenhammerin kurkku-äänellä lausutut sanat puhelimessa. "Kuten tiedätte", sanoi Nathaniel Letton, "kuulun minäkin johtokuntaan ja tietäisin varmasti jos joku semmoinen päätös olisi tekeillä." Ja John Dowsett; "Varoitinhan jo teitä sellaisista huhuista. Siinä ei ole rahtuistakaan perää — ei rahtuistakaan. Vakuutan sen teille kunniani kautta."

Kovasti häveten mielenmalttinsa hetkellistä menettämistä, palasi Daylight tehtäväänsä. Keskeytys osakkeiden ostossa oli muuttanut arvopaperipörssin hulluinhuoneeksi ja pitkin linjaa aikaansaivat "karhut" hävitystä. Ward Valleyn osakkeet, jotka olivat kohonneet korkeimmalle, joutuivat ankarimman hyökkäyksen esineeksi ja olivat jo alkaneet horjua. Daylight lisäsi tyynesti ostotarjouksensa kaksinkertaisiksi. Ja tiistaina, keskiviikkona ja torstaiaamuna hän yhä osti ja Ward Valley kohosi voitokkaana korkeammalle. He yhä myivät ja hän yhä osti, monin verroin enemmän kuin hänen olisi kannattanutkaan, jos hänen todella olisi tarvinnut lunastaa kaikki ostamansa osakkeet. Mitäpä siitä? Tänäänhän päätettäisiin jaettavaksi kaksinkertainen osinko, vakuutti hän itselleen. Vain keinottelijat joutuisivat pulaan. He saisivat sopia ehdoista hänen kanssaan.

Ja sitten iski salama. Huhu, joka oli kertonut, että Ward Valleyn johtokunta päättäisi verottaa osakkaitaan, osottautui todeksi. Daylight kohotti käsiään. Hän hankki varmuuden tiedon todenperäisyydestä ja lakkasi pelistä. Eivät ainoastaan Ward Valleyn osakkeet, vaan kaikki arvopaperit alenivat voitokkaiden "karhujen" toimesta. Daylight ei enää viitsinyt ottaa selvää, alenivatko Ward Valleyn osakkeet yhä, vai pysyivätkö paikalla. Vaikka Wall Street oli mielettömänä, ei Daylight ollut huumaantunut eikä ällistynyt. Hän väistyi taistelutantereelta harkitakseen asemaa. Lyhyen neuvottelun jälkeen välittäjäinsä kanssa, hän läksi hotelliinsa ostaen matkalla iltalehtiä ja silmäili niiden otsakkeita. Burning Daylight menettänyt kaikki rahansa, luki hän; Burning Daylight saanut rökkiinsä; toinen epäonnistunut yritys hankkia helpolla rahaa. Kun hän ennätti hotelliinsa, kerrottiin myöhemmässä painoksessa, että muuan nuori mies, joka oli noudattanut Daylightin esimerkkiä, oli tehnyt itsemurhan. "Miksi, piru vieköön, hän meni tappamaan itsensä?" mutisi Daylight.

Hän meni huoneisiinsa, tilasi Martin-cocktailin, riisui kenkänsä ja istuutui miettimään. Puolen tunnin kuluttua hän nousi juomaan ja kun hän tunsi liköörin lämmittäen virtaavan ruumiissaan, vääntyivät hänen kasvojensa lihakset kylmään, jäykkään, todelliseen irvistykseen. Hän nauroi itselleen.

"Puijattu!"

Sitten katosi irvistys hänen kasvoiltaan ja ne muuttuivat kalpeiksi ja vakaviksi. Lukuunottamatta hänen osuuksiaan muutamiin Lännen yrityksiin (joiden takia hän vielä sai maksaa suuria lisämaksuja) oli hän häviöön joutunut mies. Mutta kovemman kolauksen oli saanut hänen ylpeytensä. Hän oli ollut niin lyhytnäköinen. He olivat kynineet hänet putipuhtaaksi, eikä hänellä ollut mitään, jolla olisi sen todistanut. Typerinkin moukka olisi vaatinut todistuskappaleita, kun hän oli tyytynyt gentlemanin vakuutukseen ja päällepäätteeksi vielä suulliseen. Gentlemanin vakuutus! Hän myhähti sille. Hänen korvissaan soivat Dowsettin sanat puhelimessa. "Kunniani kautta". He olivat varkaita ja huijareita, eivät ollenkaan sen parempia, ja he olivat antaneet hänelle aimo iskun. Sanomalehdet olivat olleet oikeassa. Hän oli tullut New Yorkiin joutuakseen puijatuksi ja herrat Dowsett, Letton ja Guggenhammer olivat sen tehneet. Hän oli pieni kala ja he olivat leikkineet hänen kanssaan kymmenen päivää — kyllin kauan riistääksen häneltä hänen kymmenen miljoonaansa. Tietysti olivat he koko ajan myöneet osakkeitaan hänelle ja ostivat nyt Ward Valleyn osakkeita takaisin polkuhinnasta, ennenkuin rahamarkkinat tasaantuivat. Oli luultavinta, että Nathaniel Letton käytti voitto-osuutensa uuden rakennuksen rakennuttamiseen yliopistolleen. Leon Guggenhammer hankkisi uudet koneet huvipurteensa tai kokonaisen huvipursilaivaston. Mutta hän ei keksinyt, mitä pirullinen Dowsett tekisi saaliillaan — todennäköisintä oli, että hän perustaisi uusia pankkirenkaita.

Ja Daylight istui ja tyhjensi cocktaileja ja muisteli elämäänsä Alaskassa ja eli uudelleen nuo julmat vuodet, jolloin hän oli taistellut yhdentoista miljoonansa puolesta. Hetkeksi valtasi hänet murhanhimo ja hurjia ajatuksia ja keskeneräisiä aikeita surmata pettäjänsä liikkui hänen mielessään. Se olisi tuon nuoren miehen pitänyt tehdä sensijaan, että oli tappanut itsensä. Hänen olisi pitänyt ampua. Daylight avasi käsilaukkunsa ja otti esille itsetoimivan pistoolinsa — suuri Coltin 44. Hän veti sen vireeseen ja tyhjensi sen patruunasäiliön. Sieltä vierähti yksitellen kahdeksan patruunaa. Hän täytti säiliön jälleen, työnsi sinne sitten vielä lisäpatruunan. Hän veti pistoolin vireeseen ja painoi suojusliipasimen paikoilleen. Sitten hän pisti aseen taskuunsa ja tilasi uuden martinin ja joi sen.

Hän ajatteli tiukasti tunnin ajan, mutta hän ei enää irvistellyt. Hänen kasvoihinsa ilmaantui ryppyjä ja nämät rypyt kertoivat työstä pohjanperällä, pakkasesta, kaikesta siitä, mitä hän oli suorittanut ja kestänyt — pitkistä loppumattomista viikoista taipaleella, Point Barrowin kalpeista lumiaavikoista, Yukonin ryskivistä jäälohkareista, kamppailuista ihmisten ja eläinten kera, nälän vaikeista päivistä, pitkistä kuukausista Koyokukin varrella sääskien ahdistellessa, raatamisesta kuokka ja lapio kädessä, raskaiden taakkojen kantamisesta, ja kahdestakymmenestä vaivan, hien ja ponnistusten pitkästä vuodesta.

Kello kymmeneltä hän nousi ja tutki tarkoin kaupungin karttaa. Sitten hän pani kengät jalkoihinsa, otti ajurin ja läksi yön selkään. Kaksi kertaa hän muutti ajuria ja meni lopulta erään salapoliisitoimiston yökonttoriin. Hän valvoi itse asian suoritusta, maksoi runsaasti etukäteen, valikoi kuusi miestä, jotka tarvitsi ja antoi heille ohjeet. Milloinkaan eivät nämät olleet saaneet niin hyvää palkkiota niin yksinkertaisesta tehtävästä, sillä virallisen palkan lisäksi hän antoi jokaiselle viisisataa dollaria ja lupasi antaa vielä saman verran, jos he onnistuisivat tehtävässään. Hän oli varma siitä, että hänen kolme äänetöntä osakastaan kohtaisivat toisensa seuraavana päivänä, ellei jo ennemmin. Hän oli pannut kaksi salapoliisia pitämään kutakin heistä silmällä. Hän halusi tietää vain paikan ja ajan.

"Älkää antako minkään estää itseänne, pojat", kuului hänen viimeinen ohjeensa. "Minun täytyy saada tämä tieto. Vastaan kaikesta mitä te ikinä teettekin, mitä ikinä tapahtuneekin."

Hotelliinsa palatessaan hän kaksi kertaa vaihtoi ajuria, kuten ennenkin, meni huoneeseensa, joi vielä yhden cocktailin, paneutui levolle ja nukkui. Aamulla hän pukeutui ja ajeli partansa, käski lähettämään aamiaisen ja sanomalehdet huoneeseensa ja odotti. Mutta hän ei juonut mitään. Kello yhdeksältä alkoi puhelin soida ja tiedonantoja tulla. Nathaniel Letton oli lähtenyt junalla Tarrytowniin. John Dowsett oli tulossa maanalaisella rautatiellä. Leon Guggenhammer ei ollut vielä lähtenyt liikkeelle. Ja kaupungin kartta edessään seurasi Daylight täten noiden kolmen miehen liikkeitä, heidän lähtiessään kohtaamaan toisiaan. Nathaniel Letton oli konttorissaan Mutual-Solanderin talossa. Ensin saapui Guggenhammer. Dowsett viipyi vielä omassa konttorissaan. Mutta kello yhdeltätoista tuli sana, että hänkin oli saapunut ja muutamia minuuttia myöhemmin kiiruhti Daylight vuokratussa moottorivaunussa Mutual-Solanderin taloa kohti.

IV LUKU.

Nathaniel Letton puhui juuri kun ovi avautui; hän vaikeni ja kahden toverinsa kera tuijotti huoneeseen astuvaan Daylightiin kyeten hyvin peittämään ällistyksensä. Kenties tietämättään liioitteli Daylight käynnissään erämaankävijän vapaita, heiluvia liikkeitä. Näytti todella siltä kuin olisi hän tuntenut polun jalkainsa alla.

"Hyvää päivää, herrat, hyvää päivää", sanoi hän ollen olevinaan huomaamatta sitä tunnotonta tyyneyttä, millä he ottivat hänet vastaan. Hän tervehti heitä vuorotellen kädestä, kulkien toisen luota toisen luo ja puristaen heidän käsiään niin sydämellisesti, ettei Nathaniel Letton voinut olla hätkähtämättä. Daylight heittäytyi jykevään nojatuoliin ja oikoi laiskasti jäseniään ikäänkuin olisi ollut väsyksissä. Nahkaisen käsilaukun, jonka hän oli tuonut mukanaan huoneeseen, laski hän huolettomasti viereensä lattialle.

"Kyllä jukoliste nyt olen ollut leikissä", hän alkoi huoaten puhua, nyt ollenkaan välttämättä kotiseutunsa murteellisuuksia. "Olemme pulskasti nolanneet heidät. Enkä minä oivaltanut pelin hienouksia ennenkuin se jo oli lopussa. Isku heitti kerrassa tantereeseen. Ja heidän surmaniskunsa oli todella hämmästyttävä."

He rauhoittuivat kuunnellessaan hänen lännen murteella verkkaan ja hyvänsävyisästi lausuilevan. Hän ei siis lopulta ollutkaan niin pelottava. Huolimatta siitä, että hän oli tunkeutunut huoneeseen vastoin Lettonin konttoriväelleen antamia määräyksiä, ei näyttänyt siltä, että Daylight rupeaisi rettelöimään ja raakuuksia syytämään.

"Noh, eikö teillä ole mitään sanottavaa osakkaallenne?" kysyi Daylight hyväntuulisesti. "Vai onko hänen loistava häviönsä häikäissyt teidät kokonaan?"

Letton rykäsi käheästi. Dowsett istui tyynenä ja odotti, Leon
Guggenhammer sai sanottua:

"Olette kuin kuolleista noussut Kain."

Daylightin mustat silmät välähtivät iloisesti.

"Todellako!" sanoi hän riemuiten. "Emmekö pitäneet heitä pilkkanamme!
Olin vallan ällistynyt. En olisi luullut heitä niin lyhytnäköisiksi."

"Ja nyt", jatkoi hän, antamatta vaitiolon käydä kiusalliseksi, "on meidän paras tehdä tili. Aijon tänään iltapäivällä lähteä Länteen." Hän tarttui käsilaukkuunsa, avasi sen ja penkoi sitä molemmin käsin. "Mutta älkää unohtako, toverit, että kuiskaatte korvaani sanasen, kun ensi kerran haluatte lähettää minut Wall Streetin mylläkkään. Siitä on minulle hyötyä."

Hän otti laukusta kaksi suurta kasaa papereita, maksumääräyslomakkeita ja välittäjäin kuitteja. Nämät hän asetti läjään suurelle pöydälle ja kaivoi sitten vielä esiin muutamia papereita, jotka lisäsi läjään. Hän katsoi paperilappua, jonka oli ottanut takkinsa taskusta ja luki ääneen: —

"Kymmenen miljoonaa kaksikymmentäseitsemän tuhatta neljäkymmentäkaksi dollaria ja kuusikymmentäkahdeksan senttiä on minulla ollut kuluja. Tietysti lasketaan tämä voitosta ennenkuin rupeamme laskemaan osuutta saaliista. Mitkä ovat teidän numeronne?"

Nuo kolme miestä katsoivat hämmästyneinä toinen toistaan. Tuo mies oli suurempi narri kuin he olivat luulleetkaan tai sitten pelasi hän peliä, josta heillä ei ollut aavistusta.

Nathaniel Letton kostutti huuliaan ja loihe lausumaan:

"Kestää muutaman tunnin ennenkuin tili on tehty, herra Hamish. Herra Howison laskee sitä juuri. Otaksun, että syömme yhdessä välipalaa ja juttelemme siitä. Panen konttoripalvelijat kiireellä työhön, jotta hyvissä ajoin ennätätte junallenne."

Dowsett ja Guggenhammer ilmaisivat miltei silminnähtävästi tuntemansa huojennuksen. Asema alkoi selvitä. Oli hermoillekäypää oleskella samassa huoneessa kuin tämä jäntevälihaksinen, intiaanin kaltainen mies, jonka rahat he olivat ryövänneet. He muistelivat kauhulla monia tarinoita hänen vahvuudestaan ja häikäilemättömyydestään. Jos Letton vain voisi karkoittaa hänet siksi kauvas, että he pääsisivät pakenemaan konttorin oven ulkopuolelle poliisin suojeleman maailman turviin, olisi kaikki hyvin; ja näytti aivan siltä kuin olisi Daylight aikonut lähteä.

"Hauska kuulla", sanoi hän. "En tahtoisi myöhästyä junalta ja olen tuntenut itseni ylpeäksi saadessani olla liikeasioissa teidän kanssanne, hyvät herrat. Tajuan sen täydellisesti, vaikken kykene tunteitani ilmaisemaan. Mutta olen kovin utelias ja tahtoisin hirveän mielelläni tietää, paljonko arvelette meidän voittaneen. Voitteko suunnilleen arvioida sitä?"

Nathaniel Letton ei katsonut vedoten ystäviinsä, mutta lyhyen vaitiolon kestäessä nämät tunsivat, että hän vetosi heihin. Dowsett, joka oli karskimpaa ainetta kuin nuo toiset, alkoi aavistaa, että klondikelaisella oli jotakin mielessä. Mutta toiset kaksi antoivat hänen lapsellisen viattomuutensa yhä pettää itseään.

"Se on kovin vaikeata", alkoi Leon Guggenhammer, "Ward Valleyn osakkeiden kurssi on vaihdellut, joten —"

"Joten edeltäkäsin on mahdotonta tehdä mitään arvioita", täydensi
Letton.

"No sinnepäin vain", neuvoi Daylight ystävällisesti. "Miljoona sinne tai tänne ei paljoa merkitse. Täsmälliset numerot saamme sitten myöhemmin. Mutta olen nyt niin utelias. Miksi ette sano?"

"Miksi leikkiä kauemmin tyhjillä sanoilla?" kysyi Dowsett äkisti ja kylmästi. "Tehkäämme nyt heti asiat selviksi. Herra Hamishilla on väärä käsitys asioista ja häntä täytyy neuvoa. Tässä liikeyrityksessä —"

Mutta Daylight keskeytti hänet. Hän oli pelannut siksi paljon pokeria, ettei sielutieteellinen tekijä ollut jäänyt häneltä huomaamatta ja hän ehätti ennen Dowsettia suorittaakseen pelin paljastuksen omalla tavallaan.

"Liikeyrityksistä puhuttaessa", sanoi hän, "muistuu mieleeni muuan poker-peli, jonka näin kerran Renossa, Newadassa. Se ei ollut oikein rehellistä peliä. Kaikki, jotka olivat siinä mukana, olivat väärinpelaajia. Mutta siellä oli muuan uusi tulokas — keltanokiksi niitä siellä sanottiin. Hän seisoi jakajan takana ja näki, että tämä jakoi itselleen neljä ässää korttipakan pohjasta. Keltanokka säikähtyi. Hän hiipi jakajaa vastapäätä istuvan pelaajan luo.

"'Kuulkaahan', kuiskasi hän, 'näin jakajan antavan itselleen neljä ässää.'

"'No, entäpä sitten?' sanoi pelaaja.

"'Luulin, että minun olisi kerrottava se teille', sanoi keltanokka. 'Hän antoi itselleen neljä ässää.'

"'Kuulkaahan, herraseni', sanoi pelaaja, 'teidän on paras suoria täältä tiehenne. Te ette ymmärrä peliä ollenkaan. Nythän on hänen vuoronsa jakaa'."

Nauru, joka tervehti hänen juttuaan oli väkinäistä, mutta Daylight ei näyttänyt sitä huomaavan.

"Otaksun, että jutullanne on joku tarkoitus", sanoi Dowsett painokkaasti.

Daylight katsoi häneen viattomasti eikä vastannut. Hän kääntyi hilpeästi Nathaniel Lettonin puoleen.

"Sanokaa pois", sanoi hän. "Sanokaa paljonko suunnilleen voitamme. Kuten jo äsken sanoin, ei miljoona sinne tai tänne vaikuta asiaan, kun voitto on niin suuri."

Mutta tällä kertaa oli Letton rohkaistunut Dowsettin ottamasta asenteesta ja hänen vastauksensa oli suora ja täsmällinen.

"Pelkään, että olette käsittänyt väärin, herra Hamish. Teille ei tule mitään voitto-osuutta. Pyydän älkää nyt kiihtykö. Minun tarvitsee vain painaa tätä nappulaa…"

Puhumattakaan siitä, että Daylight olisi kiihtynyt, näytti hän kaikesta päättäen vallan huumaantuneelta. Hän haki hajamielisenä liivintaskustaan tulitikun, sytytti sen ja huomasi, ettei hänellä ollut savukkeita. Nuo kolme miestä seurasivat jännittyneinä hänen liikkeitään. Nyt kun se oli sanottu, he tiesivät, että heillä oli edessään kiusalliset hetket.

"Ettekö sanoisi sitä vielä kerran?" sanoi Daylight. "Minusta tuntuu, etten käsittänyt aivan oikein. Te sanoitte…?"

Hän näytti tuskallisessa jännityksessä odottavan Nathaniel Lettonin sanoja.

"Sanoin, että olette käsittänyt väärin, herra Hamish, siinä kaikki. Olette harjoittanut pörssipeliä ja kärsinyt suuria tappioita. Mutta ei Ward Valley enkä minä, eivätkä yhtiötoverini tunnusta, että olemme teille mitään velkaa."

"Tuo tuossa vastaa kymmentä miljoonaa kahtakymmentäseitsemää tuhatta neljääkymmentäkahta dollaria ja kuuttakymmentäkahdeksaa senttiä puhdasta rahaa. Eikö se teidän mielestänne ole mitään?"

Letton hymyili ja kohautti hartioitaan.

Daylight katsoi Dowsettiin ja mutisi:

"Alanpa aavistaa, että tuolla jutullani oli kuitenkin tarkoitus." Hän yritti nauraa. "Oli teidän vuoronne jakaa kortit ja kyllä te ne jaoittekin. Hyvä, en tahdo puuttua siihen. Olen tuon pokerinpelaajan kaltainen. Oli teidän vuoronne jakaa, ja teillä oli oikeus katsoa eteenne. Ja te sen teittekin — kynitte minut putipuhtaaksi kädenkäänteessä."

Daylight osoitti kuitti- ja paperikasaa pöydällä.

Hän tuijotti tyrmistyneen näköisenä paperiläjään pöydällä.

"Ja kaikki tuo ei ole edes sen paperin arvoinen, jolle se on kirjoitettu. Oh ei, en tahdo valittaa. Oli teidän vuoronne jakaa ja te puijasitte minua ja mies, joka pyrkii toisen miehen osuutta anastamaan, ei ole mies eikä mikään. Ja nyt on peli päättynyt, kortit ovat pöydällä ja tappiot on suoritettu, mutta…"

Hänen kätensä sukelsi nopeasti povitaskuun ja otti esiin Coltin itsetoimivan pistoolin.

"Kuten sanoin, on vanha peli jo päättynyt. Nyt alkaa minun pelini ja haluanpa nähdä, kykenenkö minä pitämään neljä ässääni — —"

"Ottakaa pois kätenne, te valkeaksi sivuttu hauta!" huusi hän ankarasti.

Nathaniel Lettonin käsi, joka oli hiipinyt lähemmäksi soittonappulaa pöydällä, pysähtyi äkkiä.

"Muuttakaa paikkoja", komensi Daylight. "Muuttakaa tämä tuoli sinnemmä, te raadonkarvainen petturi. Pian! Kautta Jumalan! Tai laitan teihin sellaisen vuodon, että luulevat isänne olleen vesijohtohanan ja äitinne kasteluvaunun. Te, Guggenhammer, siirtäkää tuolianne lähemmäs ja te, Dowsett, istukaa tänne, niin selitän teille tämän pistoolin hyvät ominaisuudet. Se on ladattu suurta peliä varten ja siinä on kahdeksan panosta. Se on varma kapine, kun vaan alkaa sillä paukutella.

"Kun alkuhuomautukset nyt on tehty, käyn käsiksi peliin. Ottakaa huomioon, etten ole tehnyt mitään muistutuksia teidän peliänne vastaan. Te teitte parhaanne ja se oli oikein. Mutta nyt on minun pelini vuoro ja minun on tehtävä parhaani. Ensiksikin, te tunnette minut. Olen Burning Daylight — tiedättekö sen? En pelkää Jumalaa, pirua, kuolemaa enkä murhaa. Ne ovat minun neljä ässääni ja ne voittavat teidän kuparinne. Katsokaahan tuota elävää luurankoa. Letton, teitä kuolema varmaan peloittaa. Teidän luunne rutisevat säikähdyksestä. Ja katsokaa tätä lihavaa juutalaista. Tämä pieni ase tekee hänet jumalaapelkääväiseksi. Hän on keltainen kuin sitruuna. Dowsett, te olette kylmäverinen mies. Ette ole edes silmäänne räpäyttänyt. Se johtuu siitä, että te olette taitava laskennossa. Ja se tekee pelini helpoksi. Te istutte siinä ja laskette kaksi ja kaksi yhteen ja tiedätte, että minä varmasti nyljen teitä. Te tunnette minut ja tiedätte, etten pelkää mitään. Ja te laskette kaikki rahanne ja tiedätte, ettette kuole, jos vaan voitte sen estää."

"Tahdon nähdä teidät hirressä", kuului Dowsettin vastaus.

"Sitä ette, piru vie, näe. Kun leikki alkaa, ammun teidät ensiksi. Tulen kyllä roikkumaan hirressä, mutta te ette saa olla elossa nähdäksenne sitä. Te kuolette tässä ja nyt heti, mutta minä kuolen vasta pitkän ajan päästä lain käden kautta — ymmärrättekö? Kuoltuanne, kun ruoho kasvaa haudoillanne, ette saa tietää milloin minut hirtetään, mutta minulla on oleva pitkät ajat ilo tietää, että olen ampunut teidät."

Daylight vaikeni.

"Ette kaiketi tahdo surmata meitä"? kysyi Letton kummallisella, kimeällä äänellä.

Daylight ravisti päätään.

"Se olisi kaiketi liikaa tuhlausta. Ette ole sen arvoiset. Otan mieluummin rahani takaisin. Ja arvaan, että tekin mieluummin annatte rahani takaisin kuin joudutte paareille."

Seurasi pitkä äänettömyys.

"No, olen jakanut kortit. Nyt on teidän pelattava. Mutta ennenkuin rupeatte harkitsemaan asiaa, on minun varoitettava teitä: jos tuo ovi avautuu ja joku konttoristeistanne huomaa, että täällä on jotakin tavatonta tekeillä, niin ammun heti. Ei kukaan pääse ulos tästä huoneesta muuten kuin jalat edellä."

Seurasi pitkä, kolmen tunnin istunto. Ratkaisevana tekijänä ei ollut suuri itsetoimiva pistooli, vaan varmuus siitä, että Daylight käyttäisi sitä. Eivät ainoastaan nuo kolme muuta miestä olleet vakuutetut siitä, vaan Daylight itsekin oli siitä vallan varma. Hän oli lujasti päättänyt tappaa miehet, ellei saisi rahojaan takaisin. Ei ollut helppoa yht'äkkiä hankkia kymmentä miljoonaa paperirahassa ja kiusallisia viivykkeitä sattui. Toistakymmentä kertaa kutsuttiin herra Howison ja konttoripäällikkö huoneeseen. Tällöin oli pistooli huolellisesti piilossa sanomalehden alla ja Daylight kierteli tai sytytti tapansa mukaan savukkeitaan. Mutta lopulta oli kutenkin kaikki valmista. Muuan konttoriapulaisista haki odottavasta moottorivaunusta lippaan ja Daylight lukitsi sen. Hän pysähtyi ovelle tehdäkseen loppuhuomautuksensa.

"Minulla on vielä kolme seikkaa teille sanottavana. Kun olen ennättänyt tämän oven ulkopuolelle, niin olette te vapaat toimimaan ja minä haluan juuri varoittaa teitä siitä, mitä aijotte tehdä. Ensiksikin: ei mitään toimenpiteitä minun vangitsemisekseni — ymmärrättekö? Tämä raha on minun, enkä minä ole sitä teiltä ryöstänyt. Jos tulee ilmi, miten te petkutitte minua ja miten minä maksoin teille samalla mitalla, joudutte te naurunalaisiksi, teille nauretaan oikein makeasti. Tämä nauru ei varmaan ole teille oikein tervetullut.

"Jos te sen jälkeen kun olen saanut takaisin rahani, jotka te ryöväsitte minulta, haastatte minut oikeuteen ja koetatte toistamiseen ryövätä minua, niin ammun teidät, aivan varmaan tapan teidät. Eivät teidän kaltaisenne arat peukaloiset nyle Burning Daylightia. Jos te voitatte, niin te häviätte ja täällä saadaan varmasti viettää muutamia odottamattomia hautajaisia. Katsokaa minua nyt silmiin, niin tiedätte, että tarkoitan täyttä totta. Nuo paperit ja kuitit pöydällä ovat teidän. Hyvästi."

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, juoksi Nathaniel Letton puhelimeen ja Dowsett ehätti häntä estämään.

"Mitä aijotte tehdä?" kysyi Dowsett.

"Hälyyttää poliisin. Tämä on suoraa ryöväystä. En aijo kärsiä sitä.
Sanon teille, etten aijo kärsiä sitä."

Dowsett hymyili julmasti, mutta kantoi samalla laihan rahamiehen takaisin ja laski hänet nojatuoliin.

"Puhumme siitä tarkemmin", sanoi hän ja sai Leon Guggenhammerista huolestuneen liittolaisen.

Eikä siitä milloinkaan tullut sen enempää. Asia pysyi noiden kolmen miehen salaisuutena. Ei Daylightkaan milloinkaan ilmaissut salaisuutta, vaikka hän tänä iltapäivänä riisuttuaan kenkänsä ja nostettuaan jalkansa tuolille kauvan ja sydämellisesti nauraa hihitti hotellihuoneessaan. New York sai ainaista päänvaivaa tästä jutusta; se ei kyennyt keksimään mitään järjellistä selitystä. Kaikesta päättäen olisi Daylightin pitänyt menettää kaikki rahansa, mutta tiedettiin, että hän heti sen jälkeen palasi San Fransiskoon ja liikutteli näennäisesti koskematonta pääomaa. Tämä ilmeni selvästi hänen yritystensä suurenmoisuudesta. Hän esimerkiksi riisti Shefstlyltä Panama-radan johtajavallan ja myi sitten kahden kuukauden kuluttua osuutensa tähän yhtiöön Harriman'ille voitolla, joka herätti suunnatonta huomiota.

V LUKU.

San Fransiskossa Daylightin maine kohosi nopeasti. Tavallaan oli hänen maineensa kaikkea muuta kuin kadehdittava. Miehet pelkäsivät häntä. Häntä pidettiin tappelijana, vihollisena, tiikerinä. Hänen pelinsä oli repimistä ja musertamista, eikä kukaan tiennyt miten ja mihin hän seuraavan iskunsa suuntaisi. Kaikki, mitä hän teki, kohtasi muita yllätyksenä. Hän, joka vasta oli tullut pohjan periltä, ei ajatellut totuttujen kaavojen mukaan, vaan kykeni keksimään tavattoman paljon uusia temppuja ja sotajuonia. Ja voitettuaan kerran jonkun edun, käytti hän sydämettömästi sitä hyväkseen. "Järkähtämätön kuin punainen intiaani", sanottiin hänestä ja se oli totta.

Toisaalta pidettiin häntä "rehellisenä". Hänen sanansa oli yhtä varma kuin hänen velkakirjansa, vaikkei hän itse puolestaan luottanut kenenkään sanoihin. Ehdotukset, jotka perustuivat gentlemanin vakuutuksiin saivat hänet aina vetämään vastakynttä ja, henkilö, joka liikeasioissa Daylightin kanssa pani kunniansa pantiksi, sai kiusallisen hetken. Hän ei milloinkaan antanut lupaustaan, ellei hän ollut voiton puolella. Toisen asia oli hyväksyä se tai jäädä pois leikistä.

Laillinen pääomansijoitus ei kuulunut Daylightin peliin. Se kahlehti rahan ja vähensi uhkayritysmahdollisuutta. Hänet lumosi se, mikä liike-elämässä on uhkapeliä ja kun pelasi kuten hän, piti rahojen aina olla saatavissa. Hänen rahansa olivat vain lyhyinä väliaikoina sidotut, sillä hän liikutteli niitä alinomaa. Varma, viisi prosenttia tuottava rahansijoitus ei häntä miellyttänyt; mutta pannessaan peliin miljoonia kovissa, tuimissa otteluissa, joissa saattoi menettää kaikki tai voittaa viisikymmentä tai sata prosenttia, tunsi hän oikein elävänsä. Hän pelasi sääntöjä noudattaen, mutta hän pelasi säälimättömästi. Kaadettuaan kumoon jonkun miehen tai yhtiön, ei hän hellittänyt otettaan, vaikka he valittivatkin. Armonpyynnöt liike-elämässä kaikuivat kuuroille korville. Hän oli vapaa, eikä hänellä ollut mitään ystävyyssuhteita. Hänen silloin tällöin solmimissaan suhteissa olivat liike-edut määräävinä ja hän piti liittolaisiaan henkilöinä, jotka tahtoivat pettää häntä tai saattaa hänet häviöön, jos vain sopiva tilaisuus sattuisi. Tästä elämänkatsannostaan huolimatta oli hän uskollinen liittolaisilleen. Mutta hän oli uskollinen juuri niin kauan kuin he olivat uskollisia, eikä yhtään kauemmin. Heti, kun hän oli päässyt selville heidän petollisuudestaan, oli hän valmis maksamaan samalla mitalla.

Tyynenmeren rannikon liike- ja rahamiehet eivät milloinkaan unohtaneet läksytystä, jonka hän antoi Charles Klinknerille ja "California and Altamont Trust" yhtiölle, Klinkner oli sen johtaja. Hän oli liitossa Daylightin kanssa ja yhdessä he kävivät "San José Interurbanin" kimppuun. Mahtava "Lake Power" ja "Sähkövalaistusyhtiö" tulivat avuksi ja juuri taistelun ollessa kuumimmillaan meni Klinkner vihollisen puolelle luullen siitä hyötyvänsä. Daylight menetti kolme miljoonaa ennemmin kuin hän piti sen hyvänään, ja "California and Altamont Trust" yhtiö sai joutua toivottomasti häviöön ja Klinkner tehdä itsemurhan pahantekijän vankikopissa. Daylight ei ainoastaan menettänyt otettaan "San Jose Interurbaniin", vaan sai taistelunsa synnyttämän kauppapulan aikana vielä kovia tappioita joka taholla. Asiantuntijat väittivät, että hän olisi voinut tehdä sovinnon ja pelastaa paljon. Mutta sensijaan hän tahallansa luopui taistelusta "San José Interurbania" ja "Lake Poweria" vastaan ja näennäisesti voitettuna kävi napoleonimaisella äkkirynnäköllä Klinknerin kimppuun. Sitä Klinkner kaikkein vähimmin osasi odottaa ja Daylight tiesi sen. Hän tiesi niinikään, että "California and Altamont Trust" yhtiö oli sellaisenaan terve liikeyritys, mutta, että se juuri sillä hetkellä Klinknerin keinottelujen kautta oli joutunut epävarmaan asemaan. Hän tiesi myös, että muutaman kuukauden kuluttua seisoisi Trust-yhtiö vankemmin jaloillaan kuin milloinkaan ennen juuri noiden samojen keinottelujen avulla ja että oli iskettävä heti, jos ollenkaan mieli iskeä. "Siitä on minulla yhtäpaljon ja enemmänkin hyötyä tulevaisuudessa", kerrottiin hänen sanoneen tappioistaan. "Tästälähin miehet, jotka ryhtyvät kanssani liikeasioihin, tuumivat päänsä ympäri ennenkuin koettavat pettää minua."

Syynä hänen hurjaan menettelytapaansa oli se, että hän halveksi miehiä, joiden kanssa oli tekemisissä. Hän oli vakuutettu siitä, ettei yksi sadastakaan ollut moitteettoman rehellinen ja hän ennusti, että rehellisille kierossa pelissä kävisi hullusti. Hänen kokemuksensa New Yorkissa olivat avanneet hänen silmänsä. Hän oli reväissyt rikki liike-elämän peliä verhoavat harhaluulot ja näki sen alastomuudessaan. Hän katseli yhteiskuntaa ja teollisuutta jotenkin tämäntapaisessa valossa: —

Järjestetty yhteiskunta oli suurta epärehellistä peliä. Oli olemassa paljon synnynnäisesti kykenemättömiä — miehiä ja naisia, jotka eivät olleet kyllin sairaita joutuakseen heikkomielisten koteihin eivätkä kyllin voimakkaita kyetäkseen muuhun kuin puunhakkaajiksi ja vedenkantajiksi. Sitten oli narreja, jotka ottivat järjestelmällisen narripelin vakavasti, kunnioittivat ja pitivät sitä arvossa. He olivat helppoa saalista toisille, jotka näkivät selvästi ja tiesivät narripelin siksi, mitä se oli.

Työ, oikea työ oli kaiken rikkauden lähde. Olipa sitten kysymyksessä säkillinen perunoita, loistopiano tai seitsemän matkustajaa kulettava moottori-vaunu, oli se työn tulos. Pelin nurjuus kävi ilmi siitä miten nämät esineet jaettiin ihmisten kesken sen jälkeen kun työ oli ne luonut. Hän ei nähnyt karkeakouraisia työmiehiä pelaamassa loistopianoilla ja ajamassa automobiileilla. Tämä johtui siitä, että peli oli väärää. Kymmeniä tuhansia ja satojatuhansia miehiä valvoi öisin miettien keinoja, miten saattoivat asettua työmiesten ja työmiesten työn väliin. Nämät keinottelijat olivat liikemiehiä. Kun he tunkeutuivat työmiehen ja hänen työnsä tulosten väliin, ottivat he osan siitä itselleen. Osan suuruus ei riippunut kohtuullisuuden säännöistä, vaan heidän omasta voimastaan ja sikamaisuudestaan. Sanottiinhan aina: "kaikki liike kannattaa". Hän näki kaikkien liikemiesten tekevän siten.

Ollessaan eräänä päivänä lempeällä mielellä (jonka useat cocktailit ja hyvä välipala olivat herättäneet) rupesi hän pakinoille Jonesin, hissipojan kanssa. Jones oli laiha, hurjapäinen mies, joka näytti hoitavan tointaan loukatakseen ihmisiä, joita palveli. Tämä juuri herätti Daylightin mielenkiinnon eikä kestänyt kauan ennenkuin hän huomasi, mikä Jonesia vaivasi. Hän oli oman luokituksensa mukaan köyhälistöläinen ja hän olisi tahtonut elää kirjailemalla. Kun aikakauskirjat eivät olleet huolineet hänen kirjoituksiaan ja kun hänen oli pakko hankkia ruokaa ja katto päänsä päälle oli hän mennyt pieneen Petachan laaksoon lähes sadan peninkulman päässä Los Angelesista. Hän aikoi päivisin käydä työssä voidakseen öisin kirjoittaa ja lukea. Mutta rautatie nieli kaikki, mitä liike tuotti. Petacha oli autio laakso ja sieltä saatiin vain kolmenlaisia tuotteita: karjaa, polttopuita ja puuhiiltä. Rahti vaununlastilta karjaa Los Angelesiin maksoi rautatiellä kahdeksan dollaria. Tähän selitti Jones olevan syynä sen seikan, että karjalla on jalat ja sen saattoi ajaa Los Angelesiin yhtä suurilla kustannuksilla kuin mitä vaununlasti maksoi. Mutta polttopuilla ei ollut jalkoja ja rautatie kiskoi täsmälleen kaksikymmentäneljä dollaria vaununlastilta.

Tämä oli kekseliäs järjestelmä, sillä kun puiden myyntihinnasta Los Angelesissa laskettiin rahti, jäi puunhakkaajalle kahdentoista tunnin työstä dollari ja kuusikymmentä centiä. Jones oli luullut pääsevänsä voitolle pelissä muuttamalla puunsa puuhiileksi. Hänen arviolaskunsa olivat tyydyttäviä, Mutta rautatie oli niinikään tehnyt arvioita. Se määräsi neljäkymmentäkaksi dollaria hiilen rahdiksi vaununlastilta. Kolmen kuukauden kuluttua Jones teki tilinpäätöksen ja huomasi, että hän yhä vielä ansaitsi vain dollarin ja kuusikymmentä centiä päivässä. Jones jätti tuon homman.

Daylight meni konttoriinsa ja mietti vielä kotvasen. Siinäpä se oli: kaikki kauppa kannattaisi. Huipusta pohjaan saakka oli se pelin sääntönä; ja peli pysyi pystyssä siitä syystä, että joka minuutti syntyi maailmaan raukkoja. Jos Jonesin kaltainen ihminen syntyisi joka minuutti, ei peli kestäisi kauvankaan. Onni pelaajille, etteivät työmiehet olleet Jonesin kaltaisia.

Mutta pelissä oli muitakin ja suurempia puolia. Pikkuliikemiehet, kamasaksat ja muut sellaiset ottivat työmiehen työn tuotteesta niin suuren osan kuin saivat; mutta lopuksi kuitenkin suurliikemiehet käyttivät hyväkseen työmiehiä pikkuliikemiesten avulla. Loppujen lopuksi jälkimäiset, kuten Jones Petachan laaksossa, saivat vain päiväpalkan vaivoistaan. He olivat todenteolla vain suurkauppiasten palkollisia. Vielä ylempänä olivat oikeat mahtimiehet. He käyttivät suuria ja monimutkaisia laitoksia päästäkseen satojen tuhansien työntekijäin ja heidän työnsä väliin. Nämät miehet eivät olleet niin paljon pelkkiä ryöväreitä kuin pelaajia. Ja kosk'eivät he tyytyneet suoranaiseen voittoonsa, ryöstivät he toinen toistaan. He nimittivät tätä pelin muotoa suureksi liike-elämäksi. He ryöstivät ensikädessä työntekijöitä, mutta silloin tällöin he lyöttäytyivät yhteen ja ryöstivät toisiltaan koottua saalista. Tämä selitti ne viisikymmentä tuhatta dollaria, jotka Holdsworthy ryösti häneltä, ja sen kymmenen miljoonan dollarin ryöstön, jonka Dowsett, Letton ja Guggenhammer olivat panneet toimeen. Ja kun hän ryösti Panaman rautatieyhtiön, oli hän menetellyt juuri samalla tavalla. Hänen loppupäätelmänsä oli, että hienompaa urheilua oli ryöstää toisia ryöväreitä kuin ryöstää raukkoja typeriä työmiehiä.

Vaikka Daylight oli tuiki perehtymätön filosofiaan, hyväksyi hän itselleen kahdennenkymmenennen vuosisadan yli-ihmisen aseman ja kutsumuksen. Hän huomasi, että harvoja ja satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta, eivät liikemies- ja rahamies-ylimykset välittäneet tunnuslauseesta aateluus velvoittaa. Kuten muuan älykäs matkailija oli kerran päivällisen jälkeen sanonut Alta-Pacific-klubissa, "pitivät varkaat kiinni kunniasta ja juuri se eroitti heidät kunniallisista miehistä". Siinäpä se. Se oli kuin naulan päähän sanottu. Nykyaikaiset rosvot olivat ahnaita rosvoja, jotka menivät hävyttömyydessä niin pitkälle, että saarnasivat uhreilleen lakia oikeasta ja väärästä, mutta eivät itse käytännössä sitä toteuttaneet. Heidän keskuudessaan piti mies lupauksensa vain niinkauvan kuin hänen oli pakko se pitää, "Ei sinun pidä varastaman" sopi vain kunniallisille työmiehille. He, yli-ihmiset, olivat sellaisten käskyjen yläpuolella. He luonnollisesti varastivat ja toverit kunnioittivat heitä sitä enemmän mitä enemmän varastivat.

Mitä kauvemmin Daylight otti osaa peliin, sitä selvemmäksi kävi asema hänelle. Huolimatta siitä, että jokainen rosvo oli halukas ryöstämään jokaista toista rosvoa, olivat he hyvin järjestäneet kaikki asiat. He todenteolla vallitsivat yhteiskunnan valtiollista koneistoa pikkupolitikoitsijasta aina Yhdysvaltain senaattiin saakka. He äänestivät lakeja, jotka antoivat heille etuoikeuden ryöstää. He vahvistivat näitä lakeja poliisin, nostoväen, säännöllisen armeijan ja tuomioistuimien avulla. Yli-ihmisen suurin vaara oli toinen yli-ihminen. Suuri, typerä kansanjoukko ei ymmärtänyt mitään. Se oli luotu sellaisesta raaka-aineesta, että ilmeisinkin lainvääristely ei herättänyt siinä epäluuloja. Yli-ihminen käsitteli koneiston ohjausnappuloita ja kun työmiesten ryöstäminen kävi kuivaksi ja yksitoikkoiseksi, ryöstivät he toinen toistaan.

Daylightilla oli taipumus miettiä maailman menoa, mutta hän ei ollut mikään filosofi. Hän ei ollut milloinkaan lukenut kirjoja. Hän oli teräväpäinen käytännön mies ja hänestä oli kaukana ajatuskin ruveta milloinkaan lukemaan kirjoja. Hän oli elänyt elämänsä alkuperäisissä oloissa, missä kirjat eivät olleet välttämättömiä elämänilmiöiden ymmärtämiseksi ja nyt näytti monimutkainenkin elämä hänestä yksinkertaiselta. Hän näki sen petosten ja keksintöjen lävitse ja huomasi, että se oli yhtä alkeellista kuin elämä Yukonin varsilla. Ihmiset olivat luodut samoista aineksista. Heillä oli samat intohimot ja toiveet. Liike-elämä oli vain pokerpeliä laveammassa muodossa. Sitä pelasivat ne, joilla oli rahaa. Työmiehiä olivat ne pelitoverit, jotka raatoivat päiväpalkasta. Hän näki, että peliä pelattiin pysyvien sääntöjen mukaan ja hänellä oli itselläänkin kortit. Ihmiskunnan suunnaton vähäpätöisyys, ihmiskunnan, jota rosvojoukko johti ja nylki, ei häntä kummastuttanut. Se oli luonnollinen järjestys. Olivathan kaikki inhimilliset ponnistukset itse asiassa turhia. Hän oli niin usein sen huomannut. Hänen toverinsa olivat kärsineet nälkää ja kuolleet Stewart-joella. Sadat entisajan kullankaivajista eivät olleet hankkineet valtauksia Bonanzasta ja Eldoradosta, kun taas ruotsalaiset ja uudet tulokkaat olivat hirvilaitumelle tietämättään paaluttaneet miljoona-valtauksia. Sellaista oli elämä ja elämä oli julmaa. Miehet sivistyneessä maailmassa ryöstivät siksi, että heidän luontonsa oli sellainen. He ryöstivät yhtä luonnollisesti kuin kissat raapivat, nälkä ahdistaa ja pakkanen puree.

Täten tuli Daylightista kyvykäs rahamies. Hän ei ryhtynyt työmiehiä pettämään. Hänellä ei ensiksikään ollut sydäntä siihen ja sitäpaitsi ei se tyydyttänyt hänen pelivaistoaan. Työmiehet olivat niin helpot pettää, niin typerät. Heidän pettämisensä muistutti fasaanien lahtaamista Englannin rauhoitetuilla metsästysmailla, josta hän oli kuullut kerrottavan. Hänen mieleistään urheilua oli väijyä kyvykkäitä ryöväreitä ja riistää heidän saaliinsa. Siinä oli hauskuutta ja jännitystä ja silloin tällöin kävi taistelu oikein hitonmoiseksi. Kuten Robin Hood entisaikaan ryösti Daylight mieluimmin rikkaita ja jakoi vähissä erin tarvitsevaisille. Mutta hän oli armelias omalla tavallaan. Suuri inhimillinen kurjuus ei häntä liikuttanut. Se kuului ainaiseen maailmanjärjestykseen. Hän ei sietänyt järjestettyjä hyväntekeväisyysseuroja eikä hyväntekeväisyys-ammattikauppiaita. Eikä hän antanutkaan omaatuntoaan rauhoittaakseen. Hän ei ollut kenellekään velkaa, eikä voinut ajatella hyvitystä. Mitä hän antoi, oli vapaaehtoinen lahja; ja hän antoi niille, joiden kanssa tuli tekemisiin. Hän ei milloinkaan antanut rahastoon, jota koottiin Japanissa maanjäristyksestä kärsineiden hyväksi, eikä ulkoilma-rahastoon New Yorkin Cityssä. Sen sijaan antoi hän Jonesille, hissimiehelle niin paljon rahaa, että tämä vuoden ajan saattoi kirjoittaa kirjaansa. Saatuaan tietää, että tarjoilijansa vaimo poti keuhkotautia, lähetti hän vaimon Arizonaan, ja kun lääkärit myöhemmin julistivat tämän tilan toivottomaksi, lähetti hän miehenkin sinne, jotta mies saisi olla vaimonsa kanssa tämän kuolemaan saakka. Niinikään osti hän monet jouhiset ratsastusvaljaat eräältä rangaistusvangilta, joka levitti hyvää sanomaa tästä, kunnes Daylight arveli toisen puolen vankilan rangaistusvangeista tekevän hänelle valjaita. Hän osti ne kaikki ja maksoi jokaiselle heistä kahdestakymmenestä viiteenkymmeneen dollariin. Ne olivat kauniita ja hyödyllisiä kapineita ja hän koristi niillä kaikki tyhjät paikat makuuhuoneensa seinillä.

Ankara elämä Yukonissa ei ollut tehnyt Daylightia kovaksi. Vasta sivistys sai sen aikaan. Siinä hurjassa pelissä, jota hän nyt pelasi, hävisi huomaamatta hänen tavallinen iloisuutensa samaten kuin hänen pitkäveteinen ja hidas puhetapansa. Samoinkuin hänen puheensa muuttui teräväksi ja hermostuneeksi, samoin muuttui hänen aivotoimintansa. Pelin tuoksinassa oli hänellä yhä vähemmän aikaa olla hyväntahtoinen. Muutos näkyi hänen kasvoissaankin. Hänen piirteensä kävivät kovemmiksi. Harvoin kaartuivat hänen huulensa leikilliseen myhäilyyn, harvoin sai hymyily hänen silmäkulmansa vetäytymään ryppyihin. Itse silmissä, jotka olivat mustat ja välkkyvät kuin intiaanin, näkyi julmuuden ja raa'an voimantunnon välähdyksiä. Hänen peloittava elinvoimansa oli jäljellä ja säteili koko hänen olemuksestaan, mutta se ilmeni nyt miesten-polkijan, miesten-voittajan elinvoimana. Hänen taistelunsa alkuperäistä luontoa vastaan olivat tavallaan olleet persoonattomia; nyt taisteli hän vertaistensa miesten kera ja kamppailut taipaleella, joella ja pakkasessa olivat vahingoittaneet häntä paljon vähemmän kuin nykyisen taistelun katkeruus ja kiihkeys.

Hänellä oli vielä iloisuuden ja sydämellisyyden hetkiä, mutta ne olivat ajoittaisia ja pingoitettuja ja tavallisesti oli niiden aiheuttajana ennen aterianaikaa nautitut cocktailit. Pohjanperällä hän oli juonut hillittömästi ja epäsäännöllisten väliaikojen perästä; mutta nyt muuttui hänen juomisensa säännölliseksi ja hillityksi. Muutos oli tapahtunut itsetiedottomasti, mutta se perustui hänen ruumiillisiin ja henkisiin elinehtoihinsa. Hän käytti cocktailia ehkäisykeinona. Vaikkei hän ollut ajatellut sitä, vaati jännitys, joka johtui hänen yritystensä uhkarohkeudesta, ehkäisyä tai lakkautumista; ja viikkojen ja kuukausien kuluessa hän huomasi cocktailien täyttävän tämän tehtävän. Ne rakensivat kiviseinän. Hän ei milloinkaan juonut aamulla eikä konttoritunteina; mutta heti konttorista lähdettyään ryhtyi hän rakentamaan alkoholin luomaa unohduksen muuria tietoisuutensa suojaksi. Konttori muuttui heti joksikin, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Se lakkasi olemasta. Iltapäivällä, välipalan jälkeen, se eli taas tunnin tai pari, kunnes hän sieltä lähtiessään rakensi unohduksen muurin. Luonnollisesti poikkesi hän joskus tästä tavasta; ja niin ankara oli hänen itsekurinsa, että hän pidättäytyi juomasta, jos hänellä oli edessään päivälliset tai neuvottelu, missä hän kohtasi vihollisia tai liittolaisia ja päätti liikeyrityksistä. Mutta heti kun liikeasiat olivat järjestetyt, tilasi hän aina Martin-cocktailin. Se oli tuotava korkeassa lasissa, muuten ei hän ollut tyytyväinen.

VI LUKU.

Daylightin elämään tuli Dede Mason. Hän tuli miltei huomaamatta. Daylight oli ottanut hänet palvelukseensa kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota kuin konttorikalustoon, juoksupoikaan, Morrisoniin, konttoripäällikköön ja ainoaan apulaiseen ja kaikkeen muuhun, mikä kuului yli-ihmisen pelipaikan, liiketoimisten tarpeisiin Ensimäisten kuukausien kuluessa, jotka Dede Mason oli hänen palveluksessaan, ei hän olisi voinut sanoa, minkä väriset silmät tällä oli, jos joku olisi sitä kysynyt. Hänellä oli hämärä käsitys, että Dede Mason oli tumma, vaikka tämä itse asiassa oli keskiväliltä. Niinikään oli hänellä mielikuva, ettei Dede Mason ollut laiha, vaikkei hän Daylightin käsityksen mukaan ollut lihavakaan. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miten hän pukeutui. Hänen silmänsä eivät olleet harjaantuneet huomaamaan sellaisia asioita, eikä hän ollut niistä huvitettukaan. Päinvastaisen vaikutelman puutteessa piti hän selvänä, että hän oli hyvin puettu. Hän tunsi hänet "Neiti Masonina" ja siinä kaikki, vaikka hän oli pannut merkille, että hän pikakirjoittajana oli nopsa ja täsmällinen. Tämäkin vaikutus oli kuitenkin hyvin epämääräinen, sillä hän ei ollut milloinkaan ollut tekemisissä muiden pikakirjoittajien kanssa ja piti luonnollisena, että he kaikki olivat nopsia ja täsmällisiä.

Allekirjoittaessaan eräänä aamuna kirjeitä, huomasi hän sanat I shall. Silmäiltyään nopeasti sivua, nähdäkseen oliko siellä samoja lausetapoja, huomasi hän useita I will. I shall oli yksin. Se näytti epäilyttävältä. Hän painoi kahdesti soittonappulaa ja hetkistä myöhemmin tuli Dede Mason huoneeseen.

"Sanoinko noin, neiti Mason?" kysyi hän ojentaen hänelle kirjettä ja osoittaen epäilyttävää lausetta.

Mielipahan varjo häivähti Dede Masonin kasvoilla. Hänet oli tavattu virheestä.

"Olen erehtynyt", sanoi hän. "Olen pahoillani. Mutta se ei ole virhe, te tiedätte", lisäsi hän nopeasti.

"Mistä sen tiedätte?" väitti Daylight. "Se ei kuulu oikealta minun korvissani."

Dede Mason oli jo ennättänyt ovelle ja kääntyi nyt kirje kädessään.

"Se on aivan oikein niin."

"Mutta silloinhan ovat kaikki nuo I wills väärin", päätteli Daylight.

"Niin ovatkin", kuului rohkea vastaus. "Muutanko ne?"

"I shall be over to look that affair up on Monday." Daylight toisti ääneen kirjeen lauseen. Hän sanoi sen totisen ja hartaan näköisenä ja kuunteli liukkaan oman äänensä sointua. Hän ravisti päätään. "Se ei kuulu oikealta, neiti Mason. Se ei kuulosta oikealta. Eihän kukaan kirjoita minulle sillä tavoin. Kaikki sanovat I will — ja toiset heistä ovat sivistyneitä miehiä. Eikö se ole niin?"

"On", myönsi hän ja meni koneensa ääreen korjatakseen kiistanalaisen kohdan.

Samana päivänä sattui, että muuan nuori englantilainen, muuan kaivosinsinööri kuului seuraan, jonka kanssa hän söi välipalaa. Jos se olisi tapahtunut joskus toiste, olisi se jäänyt Daylightilta huomaamatta, mutta nyt, heti pikakirjoittajattaren kera tapahtuneen kiistan perästä pani Daylight heti merkille, että englantilainen sanoi I shall. Aterian kuluessa toistui tämä lause monta kertaa, ja Daylight oli varma, ettei se tapahtunut erehdyksestä.

Välipalan jälkeen saattoi hän ahdinkoon Mc Intoshin, yhden niistä klubin jäsenistä, jonka hän tiesi olleen yliopistossa, päättäen siitä maineesta, joka tällä oli jalkapallopelissä.

"Kuulehan, Bunny", kysyi Daylight, "kumpi on oikein, 'I shall be over to look that affair up on Monday, tai I will be over to look that affair up on Monday?'"

Entinen jalkapallomestari tuumi vaivaloisesti hetkisen.

"Kunpa vaan tietäisin", tunnusti hän. "Miten minä sen sanon?"

"I will tietysti."

"Silloin on se toinen oikea muoto, luota vaan siihen. Olen aina ollut kehno kieliopissa."

Paluumatkalla konttoriinsa pistäysi Daylight kirjakauppaan ja osti kieliopin; ja nostettuaan jalkansa pöydälle, tutki hän pitkän tovin sitä huolellisesti.

"On totta tosiaan tyttö oikeassa", sanoi hän ääneen tutkistelun päätyttyä. Ensi kerran juolahti hänen mieleensä, ettei hänen pikakirjoittajattarensa ollut niinkään vähäpätöinen henkilö. Hän oli ollut Daylightin silmissä naisolento, jotakin, joka kuului konttorin sisustukseen. Mutta nyt, kun oli käynyt ilmi, että hän taisi paremmin kielioppia kuin liikemiehet ja yliopisto-tutkinnon suorittaneet, muuttui hän yksilöksi. Hän esiintyi nyt Daylightin tietoisuudessa yhtä selvänä kuin I shall oli esiintynyt konekirjoitetulla sivulla ja hän alkoi tehdä huomioita.

Hän päätti tänä iltapäivänä odottaa hänen poislähtöään ja huomasi ensi kerran, että hän oli kaunisvartaloinen ja pukeutui hyvin. Daylight ei tiennyt mitään naisten pukujen yksityiskohdista, eikä nähnyt mitään yksityiskohtia pikakirjoittajattarensa sievässä puserossa ja moitteettomassa kävelypuvussa. Hän näki vain yleisvaikutuksen. Hän näytti hyvin puetulta. Hänen puvussaan ei ollut mitään sopimatonta eikä tarpeetonta.

"Hän on aika sievä tyttö", kuului hänen arvostelunsa, kun ulko-ovi oli sulkeutunut tytön jälkeen.

Sanellessaan seuraavana aamuna kirjeitä, päätti hän, että piti hänen kampaustavastaan, vaikkei hän millään ehdolla olisi osannut sitä määritellä. Vaikutus oli miellyttävä, siinä kaikki. Tyttö istui hänen ja akkunan välissä ja hän huomasi, että tytön hiukset olivat vaaleanruskeat ja vivahtivat kultapronssiin. Kalpea aurinko, joka paistoi sisään, sai tukan kultapronssin välähtelemään tavalla, jota oli hyvin hauska katsella. Hän ajatteli leikillisesti, ettei hän milloinkaan ennen ollut huomannut tätä luonnonilmiötä.

Keskellä kirjettä täytyi hänen käyttää muotoa, joka edellisenä päivänä oli saanut aikaan hämmennystä. Hän muisti kielioppiottelunsa ja saneli: —

"I shall meet you halfway in this proposition — —"

Neiti Mason vilkaisi häneen nopeasti. Ele oli aivan vaistomainen ja hämmästyksen aiheuttama. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän jälleen luonut alas silmänsä ja odotti sanelua. Mutta hänen vilkaistessaan ylös oli Daylight huomannut, että hänen silmänsä olivat harmaat. Myöhemmin hän sai tietää, että noissa harmaissa silmissä oli kultaisia välähdyksiä; mutta sekin, mitä hän nyt näki, kummastutti häntä, sillä hän tajusi äkkiä, että hän oli aina pitänyt neiti Masonia tummaverisenä ja ruskeasilmäisenä.

"Te olitte kuitenkin oikeassa", tunnusti hän ja hänen kasvoilleen ilmestyi hymy, joka ei ollenkaan sopinut hänen jyrkkiin, intiaania muistuttaviin piirteisiinsä.

Taas sai hän palkinnoksi katseen ja hymyilyn ja tällä kertaa hän varmisti huomionsa, että tytön silmät olivat harmaat.

"Mutta se ei kuulu oikealta", valitti hän.

Tälle neiti Mason suorastaan nauroi.

"Pyydän anteeksi", kiiruhti hän korjaamaan asiaa ja pilasi sen sitten lisäämällä, "mutta te olette niin lystikäs."

Daylight alkoi joutua hiukan hämilleen ja aurinko kisaili yhä tytön hiuksissa.

"En tarkoittanut olla lystikäs", sanoi hän.

"Juuri sitä minä nauroinkin. Mutta se on oikein ja aivan kieliopin mukaista."

"Hyvä", huokasi Daylight — "I shall meet you halfway in this proposition — joko kirjoititte sen?"

Ja sanelu jatkui.

Daylight huomasi, että väliaikoina, kun neiti Masonilla ei ollut mitään tekemistä, hän luki kirjoja ja aikakauslehtiä tai teki jotakin somaa naisellista käsityötä.

Kerran hän meni hänen pöytänsä ääreen, otti käteensä nidoksen Kiplingin runoja ja selaili sitä hämillään.

"Te pidätte kirjoista, neiti Mason?" sanoi hän laskien kirjan takaisin pöydälle.

"Kyllä", kuului vastaus, "hyvin paljon."

Toisen kerran oli pöydällä Wellsin Onnen pyörät.

"Mikä kirja se on?" kysyi Daylight.

"Oh, se on romaani, rakkaustarina."

Hän vaikeni, mutta Daylight yhä odotti ja hän katsoi velvollisuudekseen jatkaa.

"Siinä kerrotaan vähäpätöisestä kangaskauppiaan apulaisesta, joka vapaa-aikanaan tekee polkupyörämatkan ja rakastuu nuoreen tyttöön, joka on paljon hänen yläpuolellaan. Tytön äiti on kuuluisa kirjailija. Asema on hyvin omituinen ja surullinen ja traagillinen. Haluatteko lukea sen?"

"Saako hän tytön?" kysyi Daylight.

"Ei, sepä juuri on kuvaava piirre. Hän ei — —"

"Ja hän ei saa tyttöä ja te luette kaikki nuo sivut, satoja sivuja, saadaksenne sen tietää?" mutisi Daylight kummissaan.

Neiti Mason oli harmistunut ja huvitettu.

"Mutta luettehan te kaivos- ja liikeuutisia joka päivä", vastasi hän.

"Mutta siitä on minulle hyötyä. Ne ovat liikeasioita ja se on eri juttu. Siitä minä saan rahaa. Mitä saatte te kirjoista?"

"Elämänkatsomuksia, uusia ajatuksia, elämää."

"Sellaista, mikä ei ole sentinkään arvoista."

"Elämä on arvokkaampaa kuin raha."

"Niin kaiketi", sanoi Daylight miehekkään suvaitsevaisesti, "niin kauvan kuin nautitte siitä. Otaksun, että se on sitä, minä sen pidätte; eikä mausta ole kiisteltävä."

Huolimatta omasta halventavasta näkökannastaan, oli Daylightilla se käsitys, että neiti Mason tiesi paljon asioita ja hänellä oli ohimenevä tunne aivankuin raakalaisella, joka näkee jonkun pelottavan kulttuuri-ilmiön. Daylightin mielestä oli sivistys arvotonta ja kuitenkin hänen mielipidettään nyt hiukan järkytti aavistus, että sivistys oli arvokkaampi kuin hän luuli.

Ohimennessään näki hän taas neiti Masonin pöydällä kirjan, joka oli hänelle tuttu. Tällä kertaa ei hän pysähtynyt, sillä hän tunsi kansilehden. Se oli erään aikakauslehden kirjeenvaihtajan kirja Alaskasta ja hän tiesi, että siinä oli hänen kuvansa ja elämäkertansa ja hän tiesi niinikään, että siinä oli muuan luku, jossa kerrottiin erään naisen itsemurhasta.

Tämän jälkeen ei hän enää puhunut neiti Masonin kanssa kirjoista. Hän kuvitteli, mitä vääriä johtopäätöksiä tämä oli tehnyt tuon erityisen luvun perusteella ja se harmitti häntä sitä enemmän, kun ne olivat ansaitsemattomia. Kaikista epämieluisista asioista oli vastenmielisin huhu, että hän oli naistensurmaaja — hän, Burning Daylight — ja että nainen oli hänen tähtensä surmannut itsensä. Hän tunsi olevansa maailman kovaonnisin mies ja hän aprikoi mikä kohtalon oikku oli juuri tuon kirjan kaikista tuhansista kirjoista saattanut hänen pikakirjoittajattarensa käsiin. Muutaman päivän jälkeen oli hänellä epämiellyttävä rikollisuuden tunne aina neiti Masonin seurassa ollessaan; ja kerran hän huomasi, että tämä katsoi häneen tiukkaan ja uteliaasti aivankuin päästäkseen selville, mikä hän oli miehiään.

Hän kuulusteli Morrisonia, konttoristia, joka purki mieskohtaiset valituksensa neiti Masonia kohtaan ennenkuin saattoi kertoa sitä vähäistä mitä tästä tiesi.

"Hän on kotoisin Siskiyousta. Hän on tietysti hyvin ystävällinen toveri täällä konttorissa, mutta hän on ylpeä, tiedättekö."

"Mistä sen päätätte?" kysyi Daylight.

"Hän on mielestään liian hyvä seurustellakseen työtoveriensa kanssa täällä konttorissa. Hän ei, nähkääs, tahdo olla missään tekemisissä toverien kanssa. Olen monta kertaa pyytänyt häntä mukaani teatteriin ja muihin huvituksiin. Mutta mikään ei kelpaa. Hän sanoo, että tahtoo nukkua tarpeeksi, eikä voi nousta myöhään ylös ja että hänen on kuljettava koko matka Berkeleyhin — siellä hän asuu."

Tämä kohta kuvauksesta oli Daylightin mieleen. Neiti Mason oli koko joukon yläpuolella tavallisen. Mutta Morrisonin seuraavat sanat tekivät hänet taas tyytymättömäksi.

"Mutta se on pelkkää lorua. Hän seurustelee ylioppilasten kanssa. Hän tarvitsee muka paljon unta eikä voi mennä teatteriin minun kanssani, mutta hän saattaa tanssia heidän kanssaan milloin tahansa. Olen kuullut varmalta taholta, että hän käy kaikissa heidän tanssijaisissaan. Liian hieno ja ylpeä pikakirjoittajattareksi. Ja hänellä on hevonenkin. Hän ratsastaa sillä pitkin mäkiä siellä maalla. Näin itse hänet eräänä sunnuntaina. En käsitä kuinka hänellä on varoja siihen. Kuusikymmentä viisi dollaria kuukaudessa ei pitkälle riitä. Sitten hänellä on vielä sairas velikin."

"Asuuko tämä kotonaan?"

"Ei, heillä ei ole kotia eikä omaisia. Olen kuullut, että he olivat varakkaita. Heidän täytyi olla, muutoin ei tämä hänen veljensä olisi voinut mennä Californian yliopistoon. Hänen isällään oli suuri maatila ja karjaa, mutta hän rupesi keinottelemaan kaivoksilla ja teki vararikon ennen kuolemaansa. Hänen äitinsä oli kuollut jo paljon varemmin. Hänen veljensä kulutti varmaankin paljon rahaa. Hän pelasi jalkapalloa, oli innokas metsämies ja vuoristoretkeilijä. Hän loukkasi jalkansa ratsastusmatkalla ja sai sitten luuvalon tai jonkun sentapaisen. Toinen jalka on lyhyempi kuin toinen ja hiukan surkastunut. Hän kulkee kainalosauvojen nojalla. Näin heidät kerran yhdessä — lautalla. Lääkärit ovat kokeilleet hänellä vuosikausia ja luulen, että hän on nyt ranskalaisessa sairashuoneessa."

Kaikki nämät lisätiedot neiti Masonista, lisäsivät Daylightin mielenkiintoa. Mutta niin suuresti kuin häntä olisi haluttanutkin, ei hän tullut rakentaneeksi lähempää tuttavuutta tämän kanssa. Hänen teki mieli pyytää tätä kanssaan välipalalle, mutta hänessä oli vanhanajan miesten luontaista ritarillisuutta eikä hän koskaan pannut ajatustaan täytäntöön. Hän tiesi, ettei ollut itseään kunnioittavan, rehellisen miehen tapaista tarjota pikakirjoittajattarelleen välipalaa. Hän tiesi, että sellaista kyllä sattui, sillä hän oli kuullut klubilla juoruja; mutta hän ei ajatellut hyvää sellaisista miehistä ja tyttöjä hän surkutteli. Hänellä oli se omituinen käsitys, että miehellä oli vähemmin oikeuksia niihin, jotka olivat hänen palveluksessaan kuin pelkkiin tuttaviin tai vieraisiin. Ellei siis neiti Mason olisi ollut hänen palveluksessaan, olisi hän varmaan pyytänyt häntä välipalalle tai teaatteriin. Mutta hän tunsi, että koska hän osti virkailijan aikaa maksamalla työtunneista, olisi ollut väärin, jos hän jollain tavalla olisi anastanut työntekijänsä vapaata aikaa. Jos hän olisi tehnyt sen, olisi hän ollut kerskuri. Asema oli kiero. Hän olisi siinä tapauksessa käyttänyt hyväkseen sitä tosiasiaa, että virkailija oli elatuksensa vuoksi riippuvainen hänestä. Virkailija saattaisi suostua tarjoukseen pelosta, että loukkaisi työnantajaa eikä tulla halusta.

Tässä tapauksessa hän tiesi, että sellainen tarjous olisi ollut erityisen moitittava, sillä olihan neiti Mason lukenut tuon Klondiken kirjeenvaihtajan kirjan. Mahtoi hänellä olla kauniit ajatukset hänestä, tuolla tytöllä, joka oli liian ylpeä seurustellakseen Morrisonin-laisen hauskannäköisen kelpo toverin kanssa! Mutta pääsyynä oli kuitenkin se, että Daylight oli arka. Ainoat, mitä hän koskaan elämässään oli pelännyt, olivat naiset ja hän oli pelännyt heitä koko ikänsä. Tämä arkuus ei heti ottanut haihtuakseen kun hän nyt ensi kerran tunsi hiukan kaipaavansa naista. Esiliinannauhan aave kummitteli vielä hänen ajatuksissaan ja auttoi häntä selittämään itselleen sen, ettei hän päässyt lähemmäksi Dede Masonia.

VII LUKU.

Kun ei Daylightin onnistunut päästä Dede Masonin lähemmäksi tuttavaksi, laimeni hänen mielenkiintonsa vähitellen. Tämä oli aivan luonnollistakin, sillä hän oli korviaan myöten kiinni uhkarohkeissa yrityksissä ja pelin lumous ja sen laajuus vaati kaiken sen tarmon, jonka hänen erinomainen elimistönsä tarjosi. Nämät yritykset vaativat niin kokonaan hänen huomionsa, että kaunis pikakirjoittaja hitaasti ja huomaamatta lakkasi olemasta keskeinen ilmiö hänen tietoisuudessaan. Ensimäkien arka naisen kaipaus, mitä hän parhaimmassa merkityksessä oli milloinkaan tuntenut, haihtui. Hänellä oli enää vain miellyttävä tyydytyksen tunne siitä, että hänellä oli sievä pikakirjoittajatar.

Ja viimeisetkin kytevät toiveet, mitkä hän mahdollisesti oli kiinnittänyt Dede Masoniin, unohtuivat täydellisesti, kun hän parhaiksi joutui kiihkeään, katkeraan taisteluun Rannikkolaiva-yhtiön ja Hawai'in, Nicaraguan ja Tyynenmeren — Meksikon höyrylaivayhtiön kera. Hän herätti suuremman myrskyn kuin oli aikonutkaan ja häntä itseäänkin kauhistutti nähdessään, miten laajalle taistelu haaraantui ja miten odottamattomia ja vastakkaisia etuja oli pelissä. Jokainen sanomalehti San Fransiskossa kääntyi häntä vastaan. Tosin oli pari niistä alussa antanut ymmärtää, että ne olivat halukkaat häntä puolustamaan, mutta Daylight arveli, ettei asema oikeuttanut sellaisia menoja. Tähän saakka oli sanomalehdistö ollut häntä kohtaan leikillisen suvaitsevainen ja hyväntahtoisen liioitellusti puhunut hänestä, mutta nyt hän sai tietää mihin myrkyllisiin raakuuksiin vihamielinen sanomalehdistö kykeni. Hänen elämänsä jokainen yksityiskohta kaivettiin esiin ilkeämielisten valheiden perustukseksi. Daylightia kummastutti se uusi tapa, millä kaikki hänen tekonsa nyt tulkittiin, Alaskan sankarista oli hän muuttunut alaskalaiseksi seikkailijaksi, petturiksi, turmiontuojaksi ja joka suhteessa "pahaksi mieheksi". Tähän ei vielä tyydytty, vaan hänestä keksittiin valhe toisensa jälkeen. Hän ei milloinkaan vastannut näihin, vaikka hän kerran kevensi mieltään puolelle tusinalle reporttereita.

"Tehkää vaan parhaanne", sanoi hän heille. "Burning Daylight on selvitellyt suurempiakin juttuja kuin teidän likaiset valhettelevat lehtenne. Enkä minä teitä moitikaan, pojat… en ainakaan paljoa. Ette voi auttaa sitä. Elettävähän sitä teidänkin on. Tässä maailmassa on paljon naisia, jotka saavat elatuksensa samankaltaisella tavalla kuin tekin senvuoksi, etteivät kykene parempaan. Jonkun täytyy tehdä likaistakin työtä ja miksette tekin. Saatte maksun siitä, ettekä kykene kunnollisempaan hommaan."

Kaupungin sosialistinen sanomalehdistö käytti riemulla hyväkseen tätä lausuntoa ja levitti sitä san-fransiskolaisille lehtiensä kymmentuhantisissa painoksissa. Ja sanomalehtimiehet, joita oli pistetty arkaan kohtaan, kostivat ainoalla vallassaan olevalla keinolla — käyttämällä väärin painomustetta. Hyökkäys kävi raivokkaammaksi kuin milloinkaan ennen. Varsinainen asia unohtui ja sijaan tuli vain alhaista kostonhimoa ja raivoa. Naisraukka, joka oli surmannut itsensä, hänen vuokseen, nostettiin haudastaan, ja kuvattiin suunnattomissa paperiröykkiöissä marttyyriksi ja Daylight'in kauhean julmuuden uhriksi. Julaistiin vakavia tilastollisia tutkielmia, missä todistettiin hänen päässeen rikastumisen alkuun ryöstämällä köyhiltä kullankaivajilta näiden valtaukset, ja anastaneen loput omaisuuttaan pettämällä Guggenhammeria Ophirin kauppajutussa. Oli pääkirjoituksia, missä häntä nimitettiin yhteiskunnan viholliseksi, jolla oli luolaihmisen käytöstapa ja sivistys, suurten liikepulien aikaansaajaksi, kaupungin liike-elämän hävittäjäksi ja vaaralliseksi anarkistiksi. Eräässä pääkirjoituksessa vakavasti todistettiin, että hirttäminen olisi paras loppu hänelle ja hänen kaltaisilleen, ja lausuttiin se harras toivomus, että hänen automobilinsa jonakuna; päivänä räjähtäisi ilmaan ja samalla tuhoisi hänet.

Hän oli kuin suuri karhu, joka ryöstää mehiläispesää ja pistoksista huolimatta itsepintaisesti hakee hunajaa. Hän kiristeli hampaitaan ja iski takaisin. Hän ryösti aluksi kaksi höyrylaivayhtiötä ja siitä hän joutui kiihkeään taisteluun muuatta kaupunkia, valtiota ja mannermaan rantarataa vastaan. Hyvä; he olivat halunneet taistelua ja sitä he tulisivat saamaankin. Sitäpä hänkin halusi ja hänellä oli mielestään oikeus siihen siksi, että hän oli tullut Klondikesta, sillä täällä hän pelasi suurempaa peliä kuin mikä Klondikessa saattoi tulla kysymykseen. Hänellä oli liittolaisena muuan lakimies Larry Hegan, nuori irlantilainen, jonka hän ruhtinaallisilla lupauksilla ja loistavalla palkkatarjouksella oli houkutellut puolelleen. Tämä rahamiesnero oli ollut tuntematon kunnes Daylight keksi hänet. Heganissa oli keltiläistä mielikuvitusta ja rohkeutta; ja sitä niin runsaassa määrin, että tarvittiin Daylightin kylmempää päätä pitämään aisoissa hänen hurjaa haaveiluaan. Heganilla oli napoleonimainen lakimiesäly, se oli vailla tasapainoa, mutta juuri tämä tasapaino oli Daylightilla. Yksin olisi irlantilainen ollut tuomittu ajamaan karille, mutta Daylightin johtamana oli hän varallisuuteen ja maineeseen vievällä valtatiellä. Hänellä ei ollut sen enempää yksityis- eikä kansalaisomaatuntoa kuin Napoleonillakaan.

Hegan auttoi Daylightia selviytymään nykyaikaisen politiikan selkkauksista, työväenjärjestöstä ja kauppa- ja yhdistyslaista. Juuri Hegan, jonka pää oli täynnä ajatuksia ja suunnitelmia, avasi Daylightin silmät kahdennenkymmenennen vuosisadan sodankäynnin ennenaavistamattomille mahdollisuuksille; ja Daylight vuorostaan hylkäsi, hyväksyi ja seuloi ehdotukset, suunnitteli taistelut ja pani ne toimeen. Tyynenmeren rannikon Puginin salmesta Panamaan saakka hälistessä ja kohistessa ja San Fransiskon raivotessa näytti siltä kuin olisivat nuo molemmat suuret höyrylaivayhtiöt voittaneet. Näytti siltä kuin olisi Burning Daylight lannistettu maahan saakka. Ja silloin hän iski — höyrylaivayhtiöitä, San Fransiskoa ja koko Tyynenmeren rannikkoa.

Alku oli vähäpätöinen. Kristillinen yhdistys oli pitänyt kokousta San Fransiskossa ja kantajain liitto n:o 927 rupesi rettelöimään matkatavarain kantamisesta lauttauspaikalle. Muutamia loukkaantui, joitakuita vangittiin ja tavarat vietiin määräpaikkaansa. Ei kukaan olisi aavistanut, että tämän vähäpätöisen rettelön takana oli Heganin viekas irlantilainen käsi, jonka Burning Daylightin klondikelainen kulta oli tehnyt voimakkaaksi. Se oli aivan merkityksetön juttu — tai ainakin näytti siltä. Mutta kuorma-ajurien liitto yhtyi riitaan ja sitä auttoi vesijohtotyömiesten liitto. Askel askeleelta lakko levisi. Keittäjät ja tarjoilijat kieltäytyivät palvelemasta lakonrikkureita kuorma-ajureita ja heidän esimiehiään ja yhtyivät lakkoon. Teurastajat ja ruokatavarapurret kieltäytyivät kajoamasta ruokatavaraan, joka oli määrätty meneväksi epärehellisiin ravintoloihin. Yhtyneiden työnantajien liitto muodosti lujan rintaman ja huomasi, että sillä oli vastassaan 40,000 San Fransiskon järjestynyttä työläistä. Ravintolain leipurit ja leipomovaunujen kuljettajat liittyivät lakkoon ja heitä seurasivat lypsäjät, maidonkuljettajat ja lintujen kynijät. Rakennustyöntekijät ilmoittivat selvin sanoin kantansa ja koko San Fransisko oli kuohuksissa.

Mutta vielä rajoittui lakko yksinomaan San Fransiskoon. Heganin juonet olivat mestarillisia ja Daylightin taistelutanner yhä laajeni. Voimakas taistelujärjestö, joka tunnettiin nimellä Tyynenmeren merimiesten liitto, kieltäytyi työskentelemästä laivoissa, joiden lastauksen ja lastinpurkauksen toimittivat rikkureiksi ruvenneet laivatyömiehet. Liitto esitti loppuvaatimuksensa ja sitten julisti lakon. Tähän oli Daylight koko ajan tähdännyt. Liiton virkamiehet menivät jokaiseen satamaan saapuneeseen laivaan ja miehistö lähetettiin maihin. Ja merimiesten mukana tulivat lämmittäjät, koneenkäyttäjät ja laivakeittäjät ja tarjoilijat. Joka päivä kasvoi joutilaiden laivojen luku. Oli mahdotonta hankkia uutta työväkeä, sillä Merimiesten liittoon kuului taistelijoita, jotka olivat harjaantuneet meren kovassa koulussa ja kun he tekivät lakon, tiesi se verta ja kuolemaa lakonrikkureille. Tämä lakko levisi pitkin koko Tyynenmeren rannikkoa, kunnes kaikki satamat olivat täynnä joutilaita laivoja ja meriliike oli pysähtynyt. Päivät ja viikot vierivät ja lakkoa yhä kesti. Rannikkolaiva-yhtiö ja Hawai'in, Nicaraguan ja Tyynenmeren—Meksikon höyrylaivayhtiö olivat täydellisesti sidotut. Toimenpiteet lakon masentamiseksi tuottivat suunnattomia kuluja eivätkä hyödyttäneet mitään ja päivä päivältä kävi asema yhä pahemmaksi kunnes alettiin vaatia "rauhaa mistä hinnasta tahansa". Eikä rauhaa syntynyt ennenkuin Daylight ja hänen liittolaisensa olivat pelanneet pelinsä loppuun ja korjanneet voitot.

Seuraavina vuosina pantiin merkille, että useat työväen johtomiehistä rakensivat itselleen taloja vuokratonteille ja tekivät matkoja Europaan ja jo aikaisemmin pääsivät toiset johtajat ja "mustat hevoset" valtiollisiin toimiin ja valvomaan kunnallishallintoa ja kunnallisvarojen käyttöä. Puoluepomojen, "bossien" ylivalta San Fransiskossa edisti Daylightin valtavaa taistelua suuremmassa määrin kuin kaupungin asukkaat saattoivat uneksuakaan. Sillä hänen osuutensa taistelussa, vaikkakin sen yksityiskohdista liikkui vain huhuja ja arveluita, tuli vähitellen ihmisten tietoon, ja tästä johtui, että Daylightista pian tuli suuresti vihattu ja kirottu mies. Daylight ei itsekään ollut aavistanut, että hänen taistelunsa laivayhtiöitä vastaan paisuisi niin valtavaksi kuin se oli paisunut.

Mutta hän oli saanut, mitä oli tavotellut. Hän oli pelannut jännittävää peliä ja voittanut musertamalla tomuksi höyrylaivayhtiöt ja armotta ryöstämällä osakkeenomistajia oivallisten, laillisten menettelytapojen mukaan. Luonnollisesti olivat hänen liittolaisensa niiden suurten rahasummien lisäksi, jotka hän oli maksanut, anastaneet etuja, jotka myöhemmin oikeuttaisivat heidät ryöstämään kaupunkia. Hänen liittonsa murhaajien kanssa oli aikaansaanut paljon murhaamista. Mutta omatunto ei häntä soimannut. Hän muisti, että oli kerran kuullut vanhan papin sanovan: joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Joku käytti mahdollisuuksia hyväkseen, leikkiessään murhaajien kanssa ja hän, Daylight oli yhä vahingoittumaton. Siinäpä se! Ja hän oli voittanut. Kaikki oli peliä ja taistelua, voimakkaiden miesten kesken. Narreja ei otettu lukuun. He saivat aina selkäänsä, ja sen vähäisen nojalla, mitä hän tiesi historiasta, veti hän sen johtopäätöksen, että he olivat aina saaneet rökkiinsä. San Fransisko oli tahtonut sotaa ja hän oli antanut sille sodan. Sellaista oli peli. Kaikki mahtimiehet tekivät samoin ja vielä paljon pahempaakin.

"Älkää puhuko minulle moraalista ja kansalaisvelvollisuudesta", sanoi hän eräälle itsepäiselle haastattelijalle. "Jos te jonakin päivänä jätätte toimenne ja siirrytte toisen lehden palvelukseen, niin te kirjoitatte juuri niin kuin teitä käsketään kirjoittamaan. Se merkitsee teille nyt siveellisyyttä ja kansalaisvelvollisuutta; uudessa toimessa teidän täytyisi tukea varastavia rautateitä… 'siveellisyydellä ja kansalaisvelvollisuudella', luullakseni. Teidän palkkanne, ystäväni, on noin kolmekymmentä dollaria viikossa. Siitä hinnasta te myytte itsenne. Mutta lehtenne olisi ostettavissa hiukan suuremmasta summasta. Rahalla saa tähän aikaan kaikkea ja lehtenne muuttaisi mädän politiikkansa joksikin muuksi mädäksi politiikaksi."

"Ja kaikki tämä johtuu siitä, että joka hetki syntyy maailmaan raukkoja. Niin kauvan kuin kansa sallii sen, on heillä hyvä olla, ystäväni. Osakkeenomistajat ja liikemiehet voisivat yhtähyvin julkisesti ilmoittaa, miten paljon heitä on vahingoitettu. Ette ole milloinkaan kuullut kenenkään heistä valittavan, kun he ovat saaneet toisen toverin alleen ja mukiloivat häntä. Nyt on heidän vuoronsa tulla mukiloiduiksi ja siinä kaikki. Puhua velttiöistä! Nuo samat miehet olisivat valmiita varastamaan vaatteet nälistyneiltä ja kultapaikat vainajien hampaista ja pahasti kirkumaan, jos joku vainajista alkaisi kummitella. He ovat kaikki samankarvaisia, suuret ja pienet. Ajatelkaahan esimerkiksi sokeritrustia — miljoonistaan huolimatta se alhaisen taskuvarkaan tavoin kavaltaa vettä New Yorkin kaupungilta, eikä sen synnit paina raskaina hallituksen vaakakupeissa. Sellaista on siveellisyys ja kansalaiskunto! Turhaa lörpötellä siitä."

VIII LUKU.

Daylightin tulo sivistyneeseen maailmaan ei ollut tehnyt häntä paremmaksi. Tosin hän kävi paremmin puettuna, oli oppinut hienompia tapoja ja puhui virheettömämpää englanninkieltä. Pelaajana ja miestensurmaajana hän oli tuntuvasti edistynyt. Hän oli päässyt korkeammalle elämäntasolle ja hän oli teroittanut järkensä teräväksi kuin partaveitsen kamppailevien miesten uljaassa, monimutkaisessa taistelussa. Mutta hän oli kovettunut ja se oli tapahtunut hänen entisen terveen hyväsydämisyytensä kustannuksella. Hän ei tuntenut sivistyksen todellista hienostumista. Hän ei tiennyt, että sitä oli olemassakaan. Hän oli muuttunut kyynilliseksi, katkeraksi ja väkivaltaiseksi. Hän epäili mahtavia riistäjiä, halveksi typerää laumaa, joka antoi riistää itseään, ja luotti vain itseensä. Tämä vei kohtuuttomaan ja väärään itsetehostamiseen, samalla kun ystävällinen toisten kunnioittaminen — vieläpä tavallinen arvonantokin — oli kadonnut, eikä häneen jäänyt muuta kuin itsensä alttarilla palvominen.

Ruumiillisesti ei hän enää ollut se rautalihaksinen mies, joka hän oli ollut Alaskasta lähtiessään. Hänellä ei ollut tarpeeksi ruumiinliikettä, hän söi enemmän kuin oli hyvä hänelle ja joi niinikään liian paljon. Hänen lihaksensa olivat tulleet veltoiksi ja hänen räätälinsä huomautti hänen avartuvasta housunkauluksestaan. Itse asiassa oli Daylight tulemaisillaan lihavaksi. Tämä ruumiillinen rappeutuminen ilmeni hänen kasvoissaankin. Hänen laihat intiaani-kasvonsa olivat muuttuneet. Kuopat poskissa ulkonevien poskiluitten alla olivat täyttyneet. Silmien alle alkoi muodostua selvät pussit. Niska oli pöhöttynyt ja ihraleuvan ensimäinen poimu näkyi selvästi. Entinen askeettisuuden leima, jonka hirveät kärsimykset ja ponnistukset olivat synnyttäneet, oli hävinnyt, piirteet olivat käyneet leveämmiksi ja karkeammiksi; elämä, jota hän eli, oli niihin lyönyt leimansa, joka kertoi miehen itsejumaloimisesta, kovuudesta ja väkivaltaisuudesta.

Hänen tuttavapiirinsäkin oli huonontunut. Hän pelasi yksinäistä peliä, halveksi useimpia niistä miehistä, joiden kanssa pelasi, ja kun hän ei tuntenut myötätuntoa eikä ymmärtämystä heitä kohtaan ja oli heistä täysin riippumaton, oli hänellä vähän yhteistä niiden kanssa, joita hän tapasi esim. Alta-Pacific-klubissa. Kun taistelu höyrylaivayhtiöitten kanssa oli kuumimmillaan ja hänen ryöstönsä oli tuottanut liikemaailmalle suunnattomia vaurioita, kehoitettiin häntä päällepäätteeksi eroamaan Alta-Pacificista. Tämä tapaus oli oikeastaan hänelle mieleen ja hän löysi uuden olinpaikan Riverside-klubissa, jonka kaupungin puoluepomot olivat perustaneet ja jota he pitivät yllä. Oikeastaan hän piti sellaisista miehistä enemmän. He olivat alkuperäisempiä ja luonnollisempia, eivätkä olleet olevinaan. He olivat kunniallisia rosvoja, suoria ja rehellisiä omalla tavallaan, pinnalta raakoja ja sivistymättömiä, mutta heitä ei oltu kiilloitettu liukkaalla tai miellyttävällä tekopyhyydellä. Alta Pacific oli ehdottanut, että hänen eronsa pidettäisiin yksityisasiana ja oli kuitenkin yksityisesti antanut siitä tiedon sanomalehdille. Nämät olivat pitäneet suurta ääntä tästä pakollisesta eronpyynnöstä, mutta Daylight nauroi ja meni hiljaa matkoihinsa, vaikka hän panikin mustan merkin muutaman klubinjäsenen nimen viereen. Nämä saivat sitten myöhemmin kokea klondikelaisen rahamiehen käpälän musertavaa painoa.

Sanomalehtien yhteisen hyökkäyksen kestäessä kuukausimääriä, revittiin Daylightin luonne riekaleiksi. Hänen elämäntarinassaan ei ollut tekoa, jota ei olisi vääristelty rikokseksi tai paheeksi. Se, että hänestä julkisesti tehtiin luonnoton hirviö, musersi hänen viimeisenkin viipyvän toiveensa päästä Dede Masonin tuttavaksi. Hän tunsi, ettei ollut mitään mahdollisuuttakaan, että tämä olisi voinut edes ystävällisin silmin katsella hänen laistaan miestä ja korotettuaan hänen palkkansa seitsemäksikymmeneksiviideksi dollariksi kuukaudessa, luuli Daylight vähitellen unohtavansa hänet. Palkankorotuksen hän ilmoitti hänelle Morrisonin välityksellä ja myöhemmin Dede Mason kiitti Daylightia ja siihen se asia päättyi.

Eräänä lauvantaina hän oli alakuloinen ja kyllästynyt kaupunkiin ja sen katuihin ja noudatti mielijohdetta, joka myöhemmin sai aikaan tärkeän käänteen hänen elämässään. Hän halusi hengittää maalaisilmaa ja nähdä toisenlaisia näköaloja kuin mitä oli tarjona kaupungissa. Mutta itselleen hän Glen Ellenin matkansa tekosyyksi keksi sen, että hänen oli tarkastettava tiilitehdasta, jonka Holdsworthy oli viekotellut hänet ostamaan.

Hän vietti yön pienessä maalaishotellissa ja läksi sunnuntaiaamuna kylästä ratsastaen Glen Ellenin teurastajalta vuokraamallaan hevosella. Tiilitehdas oli lähellä, Sonomajärven rannalla. Kuivausuunit näkyivät puiden välistä kun hän katsoi vasemmalle ja näki puolen peninkulman päässä metsänpeittämän kukkularyhelmän Sonomavuoren rinteellä. Vuori, joka sekin oli metsäinen, näkyi niiden takaa. Kukkulat näyttivät ikäänkuin viittovan hänelle. Kuiva, päivänpaisteinen kevätkesän ilma vaikutti häneen kuin viini. Vaistomaisesti hän joi sitä syvin henkäyksin. Tiilitehdas näytti hyvin vähän houkuttelevalta. Hän oli väsynyt kaikkiin liike-asioihin ja metsäiset kukkulat kutsuivat häntä. Hänellä oli jalkojensa välissä hevonen — vieläpä hyvä hevonen, kuten hän oli huomannut; se toi hänen mieleensä entiset hurjat ratsastusretket Etelä-Oregonissa, kun hän vielä oli nuori poikanen. Hän oli ollut jotakuinkin hyvä ratsastaja nuorena ollessaan ja satulan narina kuului hyvältä hänen korvissaan.

Päätettyään huvitella ensin ja tarkastaa tiilitehdasta myöhemmin, ratsasti hän vuorelle päin etsien tietä, joka veisi suoraan kukkuloille. Hän jätti maantien ensimäiselle veräjälle ennätettyään ja ratsasti täyttä laukkaa heinäpellon läpi. Heinä oli molemmin puolin lähes miehen korkuista ja hän veti nautinnolla sieraimiinsa sen lämmintä tuoksua. Leivosia lensi ilmaan hänen edestään ja jostakin kuului suloista linnunlaulua. Tietä oli silminnähtävästi käytetty saven kuljetukseen uudelle hyödyttömälle tiilitehtaalle. Rauhoittaen omaatuntoaan ajatuksella, että tämä oli hänen aluettaan ratsasti hän savikuopalle, joka oli suuri kuilu vuoren kupeella. Mutta hän ei viipynyt kauvan, vaan kääntyi taas vasemmalle ja jätti tien. Ei ainoatakaan maataloa ollut näkyvissä ja siirtyminen kaupungin melusta tänne hiljaisuuteen tuntui viihdyttävältä. Hän ratsasti pitkin kapeaa, raivattua, kukkien reunustamaa aukeamaa kunnes tuli lähteelle. Hän asettui vatsalleen maahan ja joi kirkasta vettä ja katsellessaan ympärilleen huomasi hän yhtäkkiä, miten kaunis maailma oli. Se yllätti hänet yht'äkkiä kuin olisi hän keksinyt jotakin; hän ei ollut milloinkaan ennen sitä huomannut ja hän oli niinikään paljon unohtanut. Eihän ihminen voinut yhtäaikaa huolehtia tärkeistä liikeasioista ja nauttia luonnonkauneudesta. Kun hän joi ilmaa, nautti näköalasta ja etäisestä leivosten laulusta, oli hänellä tunne kuin pokerinpelaajalla, joka lopettaa yön kestäneen pelin ja lähtee ummehtuneesta huoneilmasta raittiiseen aamuilmaan.

Kukkulain juurella hän näki luhistumaisillaan olevan paaluaidan. Sitä katseltuaan hän arveli sen olevan vähintäin neljänkymmenen vuoden vanhan — sen oli rakentanut joku uudisasukas, joka oli tullut maahan, kun kultakuume oli loppunut. Puut olivat hyvin paksuja täällä, missä ei ollut pensaistoa niiden juurilla, ja hän ratsasti suurten oksain varjossa, Nyt hän joutui muutaman acren suuruiselle alalle, missä tammien, manzanita- ja madrono-puitten asemasta kasvoi muhkeita punapuita. Jyrkästi viettävän kukkulan juurelta hän löysi punapuuryhmän, joka reunusti kapeata, lirisevää puroa.

Hän pysähdytti hevosensa, sillä puron rannalla kasvoi villi kalifornialainen lilja. Se oli ihmeen ihana korkeiden puiden muodostamassa holvissa. Se oli vähintäin kahdeksan jalkaa korkea ja sen runko kohosi suorana ja solakkana, vihreänä ja paljaana kaksi kolmannesta sen pituudesta ja puhkesi sitten lukemattomiksi lumivalkeiksi vahamaisiksi kelloiksi. Siinä oli sadottain kukkia ja kaikki saman varren päässä, nuokkuen hentoina ja hauraina. Daylight ei ollut milloinkaan nähnyt mitään sen kaltaista. Hitaasti hänen katseensa siirtyi siitä kaikkeen, mitä oli hänen ympärillään. Hän otti hartaana hatun päästään. Tämä oli suuremmoista. Täällä ei ollut sijaa ylenkatseelle eikä synnille. Tämä oli vilpitöntä ja raitista ja kaunista — jotakin, jota hän saattoi kunnioittaa. Tämä oli aivankuin kirkko. Täällä vallitsi pyhä rauha. Täällä tunsi ihminen ylevien asioiden vaikutuksen. Tällaista ja vielä paljon muutakin liikkui Daylightin sydämessä, kun hän katseli ympärilleen. Mutta se ei kiteytynyt ajatukseksi. Hän vain tunsi sen ajattelematta sitä.

Jyrkällä vierulla lähteen yläpuolella kasvoi hienoja neidonhius-nimisiä sananjalkoja ja korkeammalla kasvoi leveämpiä sananjalkoja. Suuria kaatuneita sammalpeitteisiä puunrunkoja oli siellä täällä maassa sulautuen vähitellen metsän multaan. Taampana hiukan valoisammassa paikassa kiersivät villit viiniköynnökset ja kuusamapensaat vanhojen ryhmyisten tammien runkoja. Harmaa Douglas-orava kiipesi oksalle ja katseli häntä. Jostain etäältä kuului tikan nakutus. Tämä ääni ei häirinnyt metsän hiljaisuutta ja hartautta. Puiden hiljainen humina teki yksinäisyyden täydelliseksi. Puron porehtivat kareet ja harmaa orava puussa olivat mittoja, joilla saattoi mitata äänettömyyttä ja liikkumatonta lepoa.

"Täältä mahtaa olla miljoona penikulmaa ihmisasuntoon", kuiskasi
Daylight itsekseen.

Mutta yhä hänen katseensa palasi ihmeelliseen liljaan poreilevan puron partaalla.

Hän sitoi hevosensa puuhun ja vaelsi jalan kukkuloilla. Niiden huippuja peittivät satavuotiset kuuset ja niiden rinteillä kasvoi tammia ja madronos-puita ja rautatammia. Mutta komea punapuumetsä raivasi itselleen tien kukkulain keskitse. Täältä hän ei löytänyt avonaista paikkaa mistä olisi päässyt kulkemaan hevosineen ja hän palasi liljan luo lähteen partaalla. Hevostaan taluttaen kulki hän kompastellen ylös vuoren rinnettä. Ja sananjalat muodostivat ruohomaton hänen jalkojensa alle, metsä kiipesi kilpaa hänen kerallaan ja rakensi holvin hänen päänsä päälle ja ilo ja onni hiipi hänen mieleensä.

Huipulle päästyään hän kulki läpi tiheikön, jossa kasvoi nuoria samettirunkoisia madronos-puita ja tuli avonaiselle rinteelle, joka vei kapeaan laaksoon. Kirkas auringonpaiste häikäisi häntä ensin ja hän pysähtyi lepäämään, sillä hän läähätti ponnistuksesta. Hän ei ollut entisaikaan niin kovasti hengästynyt, eivätkä hänen lihaksensa olleet niin helposti väsyneet kiipeämisestä. Kapea joki virtasi kapeaan laaksoon kapean niityn poikki, jossa kasvoi tiheä polvenkorkuinen heinä ja sini- ja valko-apilaa. Vuorenrinne oli täynnä mariposa-liljoja ja villejä hyasintteja, joiden yli hänen hevosensa hitaasti ja varovaisesti ja vastahakoisesti asteli.

Kuljettuaan ojan poikki, seurasi Daylight karjapolkua matalan kallioisen kukkulan yli ja manzanita-metsikön läpi ja laskeutui toiseen kapeaan laaksoon, jonka poikki virtasi toinen kapea, niityn reunustama oja. Kaniini ponnahti esiin pensaikosta aivan hänen hevosensa turvan alitse, juoksi ojaan ja katosi vastakkaisen rinteen vaivaistammien väliin. Daylight katseli sitä ihaillen ratsastaessaan niityn päähän. Täällä hän peloitti liikkeelle metsäkauriin, jolla oli monihaaraiset sarvet, ja joka näytti lentävän niityn poikki, paaluaidan ylitse ja yhä lentäen katoavan turvalliseen metsikköön niityn takana.

Daylight nautti rajattomasti. Hänestä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan ollut niin onnellinen. Hänen entiset metsänkulkija-vaistonsa olivat heränneet ja kaikki herätti hänessä mielenkiintoa — puiden ja oksien sammal, misteli-kimput, jotka riippuivat tammista, metsärotan pesä, vesikrassi, joka kasvoi pienen virran rantojen suojassa, perhoset, jotka lentelivät puiden himmentämässä auringonvalossa, siniset närhit, jotka loivat loistavia väritäpliä metsän vihreälle taustalle, peukaloisia muistuttavat pikkulinnut, jotka hyppelivät pensaikossa ja matkivat viiriäisten huutoa, ja tikka, jolla oli karmosiininpunainen harja päässä ja joka lakkasi nokkimasta puuta ja pani päänsä kallelleen häntä katsellessaan. Kuljettuaan joen poikki näki hän epäselviä jälkiä metsätiestä, jota luultavasti oli käytetty miespolvi takaperin, kun niityltä oli raivattu siellä silloin kasvavat tammet. Hän löysi haukanpesän kuuden jalan korkuisen punapuun latvasta. Ja päällepäätteeksi oli hänen hevosensa kompastua muutamiin puolikasvuisiin viiriäispoikueisiin ja ilma oli täynnä niiden piipitystä. Hän pysähtyi ja katseli niiden pakoa maassa hänen silmiensä edessä ja kuunteli, miten vanhat viiriäiset, jotka olivat piilossa tiheikössä, hätäisesti kutsuivat poikasiaan.

"Menlo Parkin kesäasunnot eivät vedä vertoja tälle", sanoi hän ääneen, "ja jos minun joskus rupeaa tekemään mieleni maalaiselämään, niin tulen tänne."

Vanha metsätie vei hänet aukealle paikalle, missä viininpunaisessa maassa kasvoi viiniköynnöstä. Karjapolku, puita ja tiheikköä — ja hän oli laskeutunut alas vuorenrinnettä kaakkoiselle aukeamalle. Täällä suuren metsistyneen kentän yläpuolella oli pieni maatalo, jonka pääty oli Sonoma-laaksoon päin. Se oli navettoineen ja ulkohuoneilleen ryöminyt aivan vuorenrinteen juurelle, joka suojeli sitä lännestä ja pohjoisesta. Hän arveli, että vuorenrinteeltä syössyt irrallinen multakerros oli muodostanut pienen tasaisen maakaistaleen, johon oli sitten tehty keittiöpuutarha. Multa oli lihavaa ja mustaa ja vettä oli runsaasti, sillä hän näki muutamia auki-olevia kastelujohdon tappeja.

Tiilitehdas oli unohtunut. Ei ketään ollut kotona, mutta Daylight laskeutui hevosen selästä ja käyskenteli keittiöpuutarhassa syöden hyötymansikoita ja vihreitä herneitä. Sitten hän tarkasteli vanhaa, auringossa kuivaneista tiileistä rakennettua navettaa ja ruosteista auraa ja kiersi itselleen savukkeita ja poltti niitä katsellessaan kana-poikueitten ja emäkanojen lystikästä tepastelua pihalla. Polku, joka vei laaksoon, houkutteli häntä ja hän läksi kulkemaan sitä pitkin. Vesijohtoputki kulki maanpinnalla yhdensuuntaisesti polun kanssa, jonka hän arveli vievän vastavirtaa järven rannalle. Vuorenseinä oli monta sataa jalkaa korkea ja niin uhkeat olivat koskemattomat puut, että paikka oli aina varjossa. Siellä oli kuusia, jotka silmämitalla olivat viisi ja kuusi jalkaa läpimitaten ja vielä suurempia punapuita. Hän näki yhden punapuun, joka oli vähintäin kymmenen tai yksitoista jalkaa läpimitaten. Polku vei suoraan pienelle padolle, josta sai alkunsa vesijohtoputki, jolla keittiöpuutarhaa kasteltiin. Täällä virran partaalla kasvoi leppiä ja laakeripuita ja hän kulki sananjalkojen keskitse, jotka olivat häntä korkeammat. Sametinpehmoista sammalta kasvoi kaikkialla ja siitä yleni neidonhius- ja muita sananjalkalajeja.

Patoa lukuunottamatta oli se neitseellistä aarniometsää. Ei kenenkään kirves ollut häirinnyt metsän rauhaa ja puut kaatuivat vain vanhuuttaan ja talvimyrskyn raivotessa. Kaatuneiden puiden suuret rungot olivat sammaleiden peitossa ja hajosivat hitaasti takaisin maahan, josta olivat nousseet. Muutamat olivat jo lahonneet niin kauvan, että ne olivat jo miltei muuttuneet maaksi, vaikka niiden epäselvät ääriviivat vielä saattoi erottaa. Toiset muodostivat sillan virran yli ja erään jättiläisen rungon alta kasvoi puolisen tusinaa nuorta puuta, jotka se kaatuessaan oli kaatanut ja musertanut. Ne elivät vielä ja kukoistivat, virta huuhteli niiden juuria ja törröttävillä oksillaan ne imivät auringonvaloa, aukosta, joka oli metsän holvissa.

Palattuaan maataloon nousi Daylight hevosensa selkään ja ratsasti pois sieltä sen takana olevalle jyrkemmälle rinteelle. Hänen lupapäivä-mielialaansa ei mikään muu voinut tyydyttää kuin Sonoma-vuorelle nouseminen. Ja tämän huipulle hän kolme tuntia myöhemmin pääsikin, väsyneenä ja hikisenä, vaatteet revittyinä ja kasvot ja kädet naarmuissa, mutta hänen silmänsä säteilivät ja hän nautti tavattomasti. Hänen mielensä oli kuin koulupojan, joka on jäänyt pois koulusta. Suuri pelipöytä San Fransiskossa tuntui hyvin kaukaiselta. Mutta tämä oli enemmän kuin koulupojan luvatonta huvittelemista. Oli aivankuin hän olisi ottanut jonkinlaisen puhdistavan kylvyn. Täällä ei ollut sijaa kaikelle sille alhaisuudelle, kurjuudelle ja paheellisuudelle, joka täytti kaupunkielämän samean lätäkön. Vaikkei hän tarkemmin miettinyt kaikkea tätä, tunsi hän puhdistuneensa ja kohonneensa. Jos häntä olisi pyydetty selittämään, miltä hänestä tuntui, olisi hän vain sanonut, että hänen oli hyvä olla; sillä hän ei tietoisesti tajunnut luonnon valtavaa viehätysvoimaa, joka virtaili hänen kaupungin turmelemaan ruumiiseensa ja sieluunsa. Se tehosi häneen sitä voimakkaammin, kun hän polveutui erämaanasukas-esi-isistä ja kun hänen oma sivistyksensä oli peräti pintapuolista.

Sonoma-vuoren huipulla ei ollut taloja ja ollen yksin Kalifornian sinisen taivaan alla, antoi hän hevosensa hitaasti kävellä huipun eteläiselle laidalle. Hän näki metsittyneiden vuorilaaksojen halkomia aukeita laidunmaita, jotka penger penkereeltä alenivat hänen jalkojensa juurelta itään ja etelään Petulama-laaksoon päin, joka oli tasainen kuin biljardipöytä, talonpoikain mittausopillisen säännöllisiin viljelyspalstoihin jaettu. Taustassa lännessä kohosi vuorijono toisensa jälkeen ja niiden huippuja hyväili laaksoista kohoava purppuranpunainen sumu. Ja vielä etäämmällä, viimeisen vuorijonon takana hän näki Tyynen valtameren hopeahohtoisen ulapan. Hän käänsi hevosensa ja katseli länteen ja pohjoiseen. Santa Rosasta St. Helenan vuorelle ja itään Sonoma-laakson poikki viidakkopeitteisiin vuoriin, jotka peittivät näköalan Napa-laaksoon. Lähellä idässä, Sonoma-laakson rinteellä, oli Glen Ellenin pikkukylän talojonot. Hän näki uurroksen vuorenrinteessä. Hän luuli sitä ensin kaivoksen kaatopaikaksi, mutta kun hän muisti, ettei tämä ollut kultarikasta seutua, niin hän heitti uurroksen mielestään ja jatkoi kaakkoisen maiseman ihailua. Siellä hän saattoi nähdä San Pablon lahden vesien poikki Diabolo-vuoren kaksoishuipun selvästi. Etelässä oli Tamalpais-vuori, ja viidenkymmenen peninkulman päässä, missä Tyynen valtameren tuulet raikkaina puhalsivat Kultaisessa portissa, San Fransiskon savupilvet leijailivat kuin usvahattarat.

"En ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon maata yhdellä kertaa", ajatteli hän ääneen.

Häntä ei haluttanut lähteä, eikä hän vielä pitkään aikaan kyennyt irtautumaan näköalasta ja alottamaan vuorelta laskeutumista. Häntä huvitti kulkea uutta tietä alas ja siksipä olikin jo myöhäinen iltapäivä käsissä, kun hän ennätti metsäisille kukkuloille. Täällä keksivät hakien terävät silmänsä vihreän väriläikän, joka jyrkästi erosi kaikista niistä värivivahduksista, mitä hän päivän kuluessa oli nähnyt. Katseltuaan sitä hetkisen, päätti hän, että sen muodosti kolme sypressiä ja hän tiesi, ettei mikään muu kuin ihmiskäsi ollut saattanut istuttaa niitä sinne. Vallan poikamaisen uteliaisuuden pakoittamana hän päätti ottaa siitä selvän. Kukkulalla kasvoi puita niin tiheässä ja se oli niin jyrkkä, että hänen täytyi laskeutua hevosen selästä ja kulkea jalan, paikkapaikoin ryömiä päästäkseen tiheän pikkumetsän läpi. Hän joutui aivan lähelle sitä paikkaa, missä sypressit kasvoivat. Ne olivat pienen neliskulmaisen aitauksen sisällä; hän saattoi selvästi nähdä, että paalut oli veistetty ja terotettu käsin. Aitauksen sisäpuolella oli kahden lapsen hautakummut. Kaksi puista ristiä, jotka niinikään olivat käsin veistetyt, kertoivat tarinan: Pieni David, syntynyt 1855 kuollut 1859; ja Pieni Lily, syntynyt 1853, kuollut 1860.

"Pienet lapsiraukat", mutisi Daylight.

Merkeistä päättäen hoidettiin hautoja huolellisesti. Kummuilla oli kuihtuneita vihkoja villeistä kukista ja poikkipuun kirjaimet oli hiljattain maalattu. Tämä antoi Daylightille aiheen hakea polkua ja hän löysikin polun, joka vei vastakkaiseen suuntaan kuin mistä hän oli tullut. Hän kiersi kukkulan juuren, nousi hevosensa selkään ja ratsasti maatalolle. Savupiipusta nousi savua ja hän joutui pian keskusteluun hermostuneen, laihan nuorenmiehen kera, joka, kuten hän sai tietää, oli vain maatilan vuokraaja. Miten suuri se oli? Sata kahdeksankymmentä acrea, vaikka se näytti paljon suuremmalta. Se johtui siitä, että sen rajat olivat niin epäsäännölliset. Kyllä siihen kuului savikuoppa ja kukkulat ja sen raja, joka kulki pitkin suurta rotkoa, oli yli peninkulman pituinen.

"Nähkääs", sanoi nuori mies, "se oli niin epätasaista ja kivikkoa, että kun he ensin rupesivat viljelemään seutua, ostivat maanviljelijät hyvän maan sen laidoilta. Siitä syystä ovat sen rajat epätasaiset ja kalvetut."

Niin kyllä, hän ja hänen vaimonsa saivat elatuksensa tarvitsematta kovin paljon rehkiä. Heidän ei tarvinnut maksaa suurta vuokraa. Hillard, omistaja, sai tulot savikuopasta. Hillard oli varakas mies ja hänellä oli viljelyksiä ja viinitarhoja alhaalla laaksossa. Tiilitehdas maksoi savesta kymmenen senttiä kuutiokyynärältä. Maalla oli paikkapaikoin hyviä viljelysmaita, jotka olivat raivatut, kuten keittiöpuutarha ja viinitarha, mutta muu osa oli liian epätasaista.

"Te ette ole farmari", sanoi Daylight.

Nuori mies nauroi ja pudisti päätään.

"En, olen sähköttäjä. Mutta vaimoni ja minä päätimme ottaa kahden vuoden loman ja… täällä me olemme. Mutta loma-aika on kohta lopussa. Palaan syksyllä konttoriin saatuani viinirypäleet korjuuseen."

Niin, hänellä oli yhdentoista acren suuruinen viinitarha, jossa kasvoi viinirypäleitä. Hän sai rypäleistä tavallisesti hyvän hinnan. Hän kasvatti suurimman osan siitä mitä he söivät. Jos paikka olisi ollut hänen omansa, olisi hän raivannut maatilkun kukkulan rinteelle viinitarhan yläpuolelle ja istuttanut pienen hedelmäpuutarhan. Multa oli hyvää. Maatilalla oli runsaasti karjalaitumia ja siellä oli muutamia raivattuja tilkkuja, kaikkiaan viisitoista acrea, jossa hän kasvatti hienointa vuoriheinää mitä saattoi löytyä. Siitä maksettiin kolme, jopa viisikin dollaria enemmän tonnilta kuin karkeakortisesta laaksoheinästä.

Kuunnellessaan tunsi Daylight äkkiä kateutta tuota nuorta miestä kohtaan, joka asui keskellä sitä uhkuvaa luontoa, jota hän oli monta tuntia samoillut.

"Mitä hittoa te palaatte sähkösanomakonttoriin?" kysyi hän.

Nuori mies hymyili hiukan huolestuneesti.

"Siksi, ettemme edisty täällä…" (hän epäröi hetkisen) "ja siksi, että on lisämenoja tulossa. Vuokra tuntuu, vaikka se onkin pieni ja sitä paitsi en minä ole kyllin vahva viljelläkseni voimaperäisesti tilaa. Jos omistaisin sen tai jos olisin oikein reipas, kuten te, en pyytäisi mitään parempaa. Eikä vaimonikaan." Taas häivähti huolestunut hymy hänen kasvoillaan. "Me olemme nähkääs maaseudun lapsia, ja oleskeltuamme muutamia vuosia kaupungeissa, me tunnemme, että maaseutu on paras. Olemme tuumineet koota hiukan varoja ja sitten jostain ostaa maatilkun ja jäädä siihen."

Lasten haudat? Niin, hän oli maalannut uudelleen hautakirjoitukset ja kuokkinut pois rikkaruohot. Se oli tullut tavaksi täällä. Jokainen, joka asui tilalla, teki sen. Monena vuonna, kertoi tarina, olivat isä ja äiti palanneet joka kesä haudoille. Mutta sitten oli tullut aika, jolloin he eivät enää tulleet ja silloin oli vanha Hillard pannut alun tavalle. Uurre poikki laakson? Entinen kaivos. Se ei ollut milloinkaan kannattanut. Miehet olivat kaivaneet siinä vuosikaudet, sillä merkit olivat olleet hyvät. Mutta siitä oli jo vuosikymmeniä. Mitään kannattavaa kaivosta ei oltu milloinkaan tavattu laaksosta, vaikka koe-louhoksia oli alinomaa tehty ja kolmekymmentä vuotta takaperin oli sinne tulvinut kullankaivajia.

Hennonnäköinen nuori nainen tuli ovelle kutsumaan nuorta miestä illalliselle. Daylightin ensimäinen ajatus oli, ettei hän soveltunut kaupunki-elämään. Ja sitten hän pani merkille hänen kasvojensa päivettymän ja onnellisen hohteen ja hän päätti, että maaseutu oli hänen paikkansa. Hyljäten illalliskutsun jatkoi hän matkaa Glen Elleniin istuen jalat rentoina satulassa ja hyräillen unhottuneita lauluja. Hän ratsasti epätasaista, kiemurtelevaa tietä pitkin, halki tammimetsien, joissa siellä täällä oli manzanita-tiheikköjä ja aukeita paikkoja, joista metsä oli raivattu. Hän kuunteli mielissään viiriäisen kutsuhuutoja ja nauroi kerran pelkästä ilosta pienelle maa-oravalle, joka hyppäsi vihaisesti naksutellen pengermälle, liukastui pehmeässä maassa ja putosi alas. Sitten se hyppäsi tien poikki hänen hevosensa turvan alitse ja yhä toraillen kiipesi suojelevaan tammeen.

Daylight ei tänä päivänä malttanut pysyä valmiiksi poljetuilla teillä ja oikaistessaan seudun läpi Glen Elleniin, joutui hän vuorisolaan, joka niin salpasi häneltä tien, että hän oli iloinen voidessaan seurata rauhallista karjapolkua. Tämä vei pieneen majaan. Ovet ja akkunat olivat auki ja ovensuussa ruokki kissa poikasiaan, mutta ketään ei näkynyt kotosalla. Hän läksi ratsastamaan alas polkua, joka nähtävästi kulki rotkon poikki. Vähän matkan päässä hän kohtasi vanhuksen, joka tuli lännestäpäin. Hänellä oli kädessä sanko vaahtoavaa maitoa. Hänellä ei ollut hattua päässä ja hänen kasvoissaan, joita lumivalkea tukka ja parta reunusti, oli mailleen menevän kesäpäivän punertava hohde ja tyytyväisyys. Daylight ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niin tyytyväisen näköistä olentoa.

"Kuinka vanha olette, vaari?" kysyi hän.

"Kahdeksankymmentä neljä vuotta", kuului vastaus. "Niin, herra, kahdeksankymmentä neljä vuotta ja reippaampi kuin monet."

"Olette varmaankin hoitanut hyvin itseänne?" arveli Daylight.

"En tiedä sitä. En ole milloinkaan vetelehtinyt joutilaana. Kuljin härkävaljakkoa ajaen tasankojen poikki, sain kutsun vuonna 1855 ja olin silloin perheellinen mies ja seitsemän lapsen isä. Olin silloin samanikäinen kuin te nyt olette tai jotenkin sinnepäin."

"Eikö teistä ole yksinäistä täällä?"

Vanhus laski sangon maahan ja rupesi tuumimaan.

"Kuinka sen ottaa", sanoi hän ratkaisevasti. "En ole milloinkaan ollut yksin ennenkuin vanha vaimoni kuoli. Toiset ovat yksin ihmisjoukossa ja minä olen niitä. Olen yksin vain silloin, kun käyn 'Friscossa'. Mutta nyt en enää mene sinne. Tämä kelpaa minulle. Olen ollut tässä laaksossa vuodesta 54 alkaen — olin ensimäisiä uutisasukkaita espanjalaisten jälkeen."

Daylight pani hevosensa liikkeelle ja sanoi:

"Hyvää yötä, vaari. Hyvää vointia. Te saatatte kaikki nuoret miehet häpeään ja arvaanpa, että vielä ennätätte haudata monta heistä."

Vanhus nauroi ja Daylight jatkoi matkaa kumman tyytyväisenä itseensä ja koko maailmaan. Näytti siltä, että entinen tyytyväisyys, jota hän oli tuntenut Yukonissa, taipaleella ja leirissä oli palannut. Hän ei voinut karkoittaa silmistään vanhan uutisasukkaan kuvaa. Tämä oli ripeä ukko kahdeksankymmentäneljä-vuotiaaksi. Daylightin mieleen juohtui ajatus seurata hänen esimerkkiään, mutta suuri peli San Fransiskossa karkoitti tämän ajatuksen.

"Kerran vielä", päätti hän, "kun olen tullut vanhaksi ja kyllästynyt peliin, asetun asumaan johonkin tämänkaltaiseen paikkaan ja kaupunki saa mennä helvettiin."

IX LUKU.

Sensijaan, että olisi palannut maanantaina kaupunkiin vuokrasi Daylight teurastajan hevosen toiseksi päiväksi ja ratsasti laakson poikki itäisille kukkuloille tarkastellakseen kaivosta. Täällä oli kuivempaa ja kivikkoisempaa kuin siellä missä hän oli ollut edellisenä päivänä ja rinteillä kasvoi etupäässä matalaa tammimetsää — niin tiheää, että oli mahdotonta päästä sen läpi ratsain. Mutta rotkossa oli runsaasti vettä ja siitä syystä oli siellä uhkea kasvullisuus. Kaivos oli hyljätty, mutta häntä huvitti puolisen tuntia kiipeillä sitä tarkastellen. Hänellä oli kokemusta kvartsikaivoksista ennen Alaskaan menoaan ja hän huomasi ilokseen, ettei hänen entinen viisautensa ollut unohtunut. Tarina oli selvä hänelle: hyvät näytteet, jotka takasivat tunnelin kaivamisen kukkulan rinteeseen; kolmen kuukauden työ ja rahojen loppuminen; työnseisaus, jolloin miehet olivat hakemassa muuta työansiota; sitten paluu ja työn jatkaminen uusin työvoimin, kunnes vuosien toivon jälkeen oli jätetty työ kesken ja lähdetty pois. Luultavasti he jo tätä nykyä olivat kuolleet, ajatteli Daylight, kun hän kääntyi satulassa ja katseli rotkon poikki entistä kaatopaikkaa ja tunnelin mustaa suuta.

Kuten edellisenäkin päivänä kulki hän huvikseen karjapolkuja umpimähkään ja raivasi itselleen tien huipuille. Jouduttuaan ylöspäin vievälle ajotielle, seurasi hän sitä muutaman peninkulman ja joutui pieneen vuorien ympäröimään laaksoon, missä puolisen tusinaa köyhää tilallista viljeli viinirypäleitä jyrkillä rinteillä. Sen takana alkoi tie taas kohota. Tiheä, matala tammimetsä peitti kukkulain rinteet, mutta rotkoissa kasvoi suuria kuusia ja villiä kauraa ja kukkia.

Puoli tuntia myöhemmin hän tuli vuoren huippujen suojaamalle aukeamalle, mistä metsä oli raivattu pois, Siellä täällä, missä multa oli hyvää eikä rinne ollut kovin jyrkkää, kasvoi viinirypäleitä. Daylight saattoi huomata, että siinä oli nähty paljon vaivaa ja että villi luonto näytti hiljattain päässeen voitonpuolelle. Tammivesakko oli tunkeutunut aukeamalle, viinitarhakaistaleet olivat kokonaan tai osaksi ruohottuneet ja hyljätyt; ja kaikkialla oli vanhoja paaluaitoja, jotka turhaan koettivat suojella viinitarhaa tungettelijoilta. Tie päättyi tähän pienen asuinrakennuksen eteen, jota suuret ulkohuonerakennukset ympäröivät. Takana sulki vesakko tien.

Hän näki vanhan naisen, joka käänsi hangolla lantaa navetan pihalla, ja pysähdytti hevosensa veräjälle.

"Hoi, muori", tervehti hän, "eikö täällä ole yhtään miesväkeä, joka tekisi tuon edestänne."

Nainen nojasi hankoonsa, kiinnitti hameensa vyötäisiltä ja katsoi häneen iloisesti. Daylight näki, että hänen työhön tottuneet kätensä olivat aivankuin miehen, käsnäiset, suuret sorminivelistä ja karkeat ja että hänen sukattomissa jaloissaan oli raskaat miehenkengät.

"Ei täällä ole yhtään miestä", vastasi nainen. "Ja mistä te olette kotoisin? Ettekö halua pysähtyä ja levähtää ja juoda lasia viiniä?"

Astuen kömpelösti, mutta tarmokkaasti kuten työmies, vei nainen hänet asuinrakennukseen, missä Daylight näki käsipusertimen ja viinin valmistukseen tarvittavat kapineet. Oli liian pitkä matka ja liian paha tie, jotta olisi voinut kuljettaa viinirypäleet laakson viinipuristimoihin, selitti nainen, ja niinpä täytyi heidän itse valmistaa viini. "He" olivat hän itse ja hänen tyttärensä, jälkimäinen leski ja neljänkymmenen yhden vuoden vanha. Oli ollut helpompaa, ennenkuin tyttärenpoika kuoli ja ennenkuin hän meni taistelemaan villejä vastaan Filippineille. Hän oli kuollut siellä jossakin kahakassa.

Daylight joi täyden juomalasillisen oivallista Riesling-viiniä, puheli muutaman minuutin ja pyysi sitten toisen lasillisen. Niin, he tulivat juuri ja juuri toimeen niin ettei tarvinnut puutetta kärsiä. Hänen miehensä ja hän olivat tulleet tänne vuonna 1857 ja raivanneet viinitarhan ja viljelleet sitä, kunnes mies kuoli, jolloin hän oli jatkanut työtä. Tätä nykyä ei tämä homma oikein maksanut vaivannäköä, mutta mitäpä he muutakaan olisivat tehneet? Oli muodostettu viinitrusti ja viinin hinta oli alhainen. Mitäkö hän sai tästä Riesling-viinistä? Hän kuljetti sen rautatielle alhaalla laaksossa ja sai kaksikymmentä kaksi senttiä. Ja matka oli pitkä. Meni päivä ennenkuin oli kulkenut sen edestakaisin. Hänen tyttärensä oli nyt lähtenyt matkaan kuorman kera.

Daylight tiesi, että hotelleissa Riesling-viini, joka ei ollut edes näinkään hyvää, maksoi puolitoista ja kaksi dollaria neljännekseltä. Ja vanhus sai kaksikymmentä kaksi senttiä mitalta. Sellaista oli peli. Hän kuului typerään, vähäväkiseen rahvaaseen, — niihin, jotka tekivät työn, ajoivat härkänsä kenttien poikki, raivasivat uutisasutuksen neitseelliseen maahan, ahersivat kaiket päivät ja kaiket vuodenajat, maksoivat veronsa ja lähettivät poikansa ja pojanpoikansa taistelemaan lipun puolesta, joka suojeli heitä niin kurjalla tavalla, että heidän täytyi myydä viininsä kahdestakymmenestä kahdesta sentistä. Samasta viinistä hän, Daylight maksoi St. Francis-hotellissa kaksi dollaria neljännekseltä tai kahdeksan dollaria pieneltä mitalta. Sellaista oli maailman meno.

Oli seitsemän dollarin kahdeksankymmenen kahdeksan sentin ero hinnassa, jonka nainen sai vuoristossa käsipusertimella valmistamastaan viinistä ja jonka hän, Daylight maksoi viinistä hotellissa. Viekas kaupunkilaisjoukko rupesi välittäjäksi ja nylki heitä molempia. Ja heidän ohellaan oli koko joukko muita, jotka ottivat osansa. He nimittivät sitä rautatieksi, vaihtokaupaksi, tukkukaupaksi, maaomaisuudeksi ja muuksi sellaiseksi, mutta jutun summa oli se, että he anastivat voiton, samalla kuin vanhus sai rippeet — kaksikymmentä kaksi senttiä. Niinpä niin, raukkoja syntyi joka hetki, huokasi hän itsekseen, eikä ketään voinut moittia; se kuului kaikki peliin ja vain harvat saattoivat voittaa, mutta se oli hyvin kovaa raukoille.

"Kuinka vanha olette, muori?" kysyi hän.

"Tammikuussa täytän seitsemänkymmentä yhdeksän."

"Arvaan, että olette aina tehnyt kovaa työtä?"

"Siitä lähtien kuin olin seitsenvuotias. Olin palveluksessa Michiganissa kunnes tulin täysikasvuiseksi. Sitten menin naimisiin ja tunnustan, että työ kävi yhä raskaammaksi ja raskaammaksi."

"Milloin lepäätte?"

Vanhus katsoi häneen aivankuin olisi ajatellut, että kysymys oli leikillä tehty, eikä vastannut.

"Uskotteko Jumalaan?"

Vanhus nyökähytti päätään.

"Silloinhan te saatte siitä palkinnon", vakuutti Daylight; mutta sydämessään hän ihmetteli jumalaa, joka salli niin monen raukan syntyä eikä tehnyt loppua pelistä, jossa heitä ryöstettiin kehdosta hautaan.

"Paljonko saatte tätä Riesling-viiniä?"

Vanhus loi silmäyksen viinitynnyreihin ja laski. "Suunnilleen kahdeksan sataa mittaa."

Daylight ihmetteli mitä hän tekisi sillä kaikella ja aprikoi kenelle voisi sitä lahjoittaa.

"Mitä tekisitte, jos saisitte dollarin mitalta?" kysyi Daylight

"Laskette varmaan leikkiä?"

"En, puhun vakavasti."

"Hankkisin tekohampaat, teettäisin uuden katon taloon ja ostaisin uudet vaunut. Tiet ovat hyvin pahat vaunuilla kulkea."

"Ja sitten?"

"Ostaisin itselleni ruumisarkun."

"No, muoriseni, ne ovat teidän, ruumisarkku ja kaikki."

Vanhus katsoi häneen epäuskoisesti.

"Ei, minä tarkoitan totta. Tässä on viisikymmentä dollaria kaupan päättäjäisiksi. Kuittia ei tarvita. Ainoastaan rikkaiden täytyy olla valppaita, heidän muistinsa kun on niin lyhyt, kuten tiedätte. Tässä on osoitteeni. Teidän on kuljetettava viini rautatielle. Ja nyt näyttäkää minulle tie täältä. Haluan nousta huipulle."

Hän kulki vesakon läpi noudattaen epäselviä karjapolkuja ja nousten hitaasti ylöspäin, kunnes tuli vedenjakajalle ja katsoi alas Napa-laaksoon ja takaisin Sonoma-vuorelle.

"Ihana maa", mutisi hän, "kovin ihana maa."

Hän haki toista tietä Sonoma-laaksoon, mutta karjapolut näyttivät häviävän jäljettömiin ja vesakko kävi yhä tiheämmäksi, ja vaikka hän vielä paikkapaikoin itse pääsikin tunkeutumaan sen lävitse, olivat rotko ja pienet sivurotkot liian äkkijyrkkiä hänen hevoselleen ja hänen täytyi kääntyä takaisin. Mutta se ei häntä harmittanut. Hän iloitsi kaikesta, sillä hän oli jälleen lähellä luontoa. Myöhään iltapäivällä hän murtausi vesakon lävitse ja kulki hyvää polkua pitkin, joka vei alas kuivuneeseen kalliorotkoon. Täällä odotti häntä uusi yllätys. Hän oli kuullut koiran haukuntaa maatumia minuutteja aikaisemmin ja äkkiä näki hän suuren vuorikauriin kiitävän pakoon paljaan kallion poikki hänen yläpuolellaan. Ja vähän matkan päässä juoksi koira, komea elukka. Daylight istui jännittyneenä satulassa ja seurasi niitä silmillään, kunnes ne katosivat näkyvistä. Hän hengitti kiivaammin aivankuin olisi hänkin ottanut osaa metsästykseen, hänen sieraimensa laajenivat ja hänen jäsenissään oli entinen kolotus ja hänen päässään vilisi muistoja niiltä ajoilta, jolloin hän ei vielä asunut kaupungissa.

Kuiva kalliorotko päättyi ja alkoi toinen, jonka pohjalla virtasi kapea vesijuova. Polku yhtyi metsätiehen ja metsätie yhtyi jonkun matkan päässä huonosti hoidettuun maantiehen. Lähettyvillä ei näkynyt mitään viljelysmaita eikä mitään taloja. Maa oli laihaa, multaa oli niukalti kallioilla tai oli kallio kokonaan näkyvissä. Manzanita ja rautatammi kukoistivat täällä kuitenkin ja muodostivat molemmin puolin tietä viidakkoseinämän. Ja viidakosta tuli näkyviin mies hypellen tavalla, joka muistutti Daylightista kaniinia.

Hän oli pienoinen mies, hänen vaatteensa olivat monesta kohden paikatut; hän oli paljain päin ja hätiin pumpulipaitansa oli auki kaulasta ja rinnasta. Aurinko oli paahtanut hänen kasvonsa punaisenruskeiksi ja vaalistanut hänen hiekanväriset hiuksensa ruosteenvärisiksi. Hän viittasi Daylightia pysähtymään ja näytti kirjettä kädessään.

"Jos olette menossa kaupunkiin, niin olisin kiitollinen, jos panisitte tämän postiin", sanoi hän.

"Teen sen kyllä", sanoi Daylight ja pisti kirjeen takkinsa taskuun.
"Asutteko täällä, vieras."

Mutta pikku mies ei vastannut. Hän tuijotti Daylightiin hämmästyneesti ja kiinteästi.

"Minä tunnen teidät", sanoi pieni mies. "Te olette Elam Hamish — sanomalehdet nimittävät teitä Elam Hamishiksi. Olenko oikeassa?"

Daylight nyökäytti päätään.

"Mutta mitä kummaa teette täällä viidakossa?" Daylight irvisteli vastatessaan:

"Olen täällä solmimassa uusia liikesuhteita."

"Olen hyvilläni, että kirjoitin tuon kirjeen tänään", jatkoi pieni mies, "muuten en olisikaan nähnyt teitä. Olen nähnyt kuvanne monta kertaa sanomalehdissä ja ihmiskasvot painuvat hyvin mieleeni. Tunsin teidät heti. Nimeni on Ferguson."

"Asutteko täällä?" toisti Daylight kysymyksensä.

"Kyllä. Minulla on pieni tammimetsikkö täällä viidakon takana ja hyvä lähde ja muutamia hedelmäpuita ja marjapensaita. Tulkaa katsomaan. Ja lähde on oikea aarre. Ette milloinkaan ole maistanut sellaista vettä, jota siitä saa. Tulkaa maistamaan."

Kävellen ja taluttaen hevostaan seurasi Daylight nopeasti astelevaa innokasta pikkumiestä vihreää tunnelia pitkin ja joutui äkkiä raivatulle aukeamalle, jos siksi voi nimittää paikkaa, missä villi luonto ja ihmiskätten työ olivat sulautuneet yhteen. Se oli pieni sopukka vuoristossa, kalliorotkon jyrkkien seinien suojassa. Siinä kasvoi suuria tammia, sillä maaperä oli täällä parempaa. Vuoren rinteeltä aikojen kuluessa vyöryneet maakerrostumat olivat vähitellen muodostaneet siihen lihavamman multakerroksen. Tammien alla, miltei niiden peitossa, oli karkeatekoinen maalaamaton maja, jonka avaraa kuistia tuolineen ja riippumattoineen nähtävästi käytettiin makuuhuoneena. Daylightin terävät silmät näkivät kaiken. Raivattu alue oli epäsäännöllinen, sillä metsä oli raivattu niistä kohdin, missä oli paras multa, ja jokaisen hedelmäpuun ja marjapensaan, vieläpä jokaisen keittiökasvin luo oli johdettu vettä. Kapeita kastelukanavia oli kaikkialla ja muutamissa niistä virtasi parhaillaan vettä.

Ferguson katseli innokkaasti vierastaan kasvoihin odottaen hyväksymistä.

"Mitä arvelette tästä?"

"Kaikki tehty käsin", Daylight nauroi, mutta ilo ja tyydytys, joka säteili hänen silmistään, tyydytti pikku miestä.

"Tiedättekö, tunnen joka puun aivankuin olisivat ne omia poikiani. Olen ne itse istuttanut, niitä kastellut ja hoitanut. Tulkaa katsomaan lähdettä."

"Se on aika poika", kuului Daylightin arvostelu, kun he palasivat taloon käytyään sitä katsomassa ja maisteltuaan sen vettä.

Majan sisustus oli Daylightille täydellinen yllätys. Keittiö oli erikseen pienessä majasta ulkonevassa rakennuksessa ja koko maja oli yhtenä ainoana avarana asuinhuoneena. Keskellä oli suuri pöytä, joka oli täynnä kirjoja ja aikakauslehtiä. Seinillä oli lattiasta kattoon ulottuvat kirjahyllyt täynnä kirjoja. Daylightista tuntui, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt niin paljon kirjoja yhdessä paikassa. Lattialla oli villikissan ja hirvennahkoja.

"Olen itse ampunut ja parkinnut ne", ilmoitti Ferguson ylpeästi.

Huoneen kaunistus oli suuri hakkaamattomista paasista ja mukulakivistä tehty tulisija.

"Olen rakentanut sen itse", sanoi Ferguson, "ja kautta Jumalan, se vetää! Ei milloinkaan savunhäiventäkälän muualla kuin savutorvessa, ei edes rajujen kaakkoistuulten puhaltaessa."

Daylight oli ihastunut pikkumieheen ja samalla utelias. Kuinka oli tämä kirjoineen joutunut tänne viidakkoon? Hän ei ollut mielipuoli, sitä ei voinut huomata. Miten siis? Koko asia vivahti seikkailulle ja Daylight otti vastaan illalliskutsun ja oli puolittain valmistunut siihen, että isäntänsä olisi raakojen hedelmien syöjä tai joku samantapainen terveysintoilija. Pöydässä istuessaan ja syödessään riisisuurimoita ja kaniinimuhennosta (kaniinin oli Ferguson ampunut) he puhuivat siitä ja Daylight huomasi, ettei pikkumiehellä ollut mitään ravinto-"periaatteita". Hän söi kaikkea sitä mistä piti ja vältti vain sellaisia yhdistelmiä, jotka kokemus oli osoittanut vahingolliseksi hänen ruuansulatukselleen.

Sen jälkeen Daylight otaksui Fergusonin saaneen jonkun uskonnollisen päähänpiston; mutta keskustelussa, jossa kosketeltiin mitä erilaisimpia asioita, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut keksiä mitään omituisuutta. Kun he sitten olivat pesseet ja kuivanneet ja korjanneet astiat ja asettuneet mukavasti tupakoimaan, esitti Daylight kysymyksensä.

"Kuulkaahan, Ferguson. Siitä lähtien, kun olemme olleet yhdessä, olen koettanut päästä selville siitä, mikä teissä on vikana, mutta en ole, hitto vie, siinä onnistunut. Mitä kummaa te teette täällä? Mikä sai teidät tulemaan tänne? Millä ansaitsitte elatuksenne ennen tänne tuloanne? Selittäkäähän!"

Ferguson näytti olevan hyvillään kysymyksistä.

"Ennen kaikkea", alkoi hän, "säikähdyttivät lääkärit minut sanomalla tilani toivottomaksi. He antoivat minulle parhaimmassa tapauksessa muutaman kuukauden elinaikaa ja tämä tapahtui sen jälkeen, kun olin oleskellut parantolassa, käynyt Europassa ja Hawai'issa. He koettivat parantaa minua sähköllä, käskivät minua vuoroin syömään kovasti, vuoroin paastoamaan. Olin jo koettanut jos vaikka mitä. He olivat köyhdyttää minut laskuillaan, mutta minä tulin vain huonoa huonommaksi. Heikkouteeni oli kaksi syytä: ensiksikin olin synnynnäisesti heikko; ja toiseksi: olin elänyt luonnottomasti — liian paljon työtä ja vastuunalaisuutta ja ponnistuksia. Olin Times-Tribunen päätoimittaja —"

Daylight aivan ällistyi, sillä Times-Tribune oli San Fransiskon suurin ja vaikutusvaltaisin sanomalehti ja oli aina ollut.

"— enkä ollut kyllin vahva siihen toimeen. Luonnollisesti kärsi ruumiini ja mielentilanikin siitä. Sitä täytyi virkistää whiskyllä, joka ei ollut hyvä sille yhtävähän kuin klubien ja hotellien ruoka oli hyvää vatsalleni. Minua vaivasi se, että olin elänyt aivan nurinkurisesti."

Hän kohautti olkapäitään ja veti savuja piipustaan. "Kun lääkärit hylkäsivät minut, selvitin minä asiani ja hylkäsin lääkärit. Se tapahtui viisitoista vuotta sitten. Olin poikasena loma-aikana retkeillyt täällä ja kun mieleni oli aivan masennuksissa, heräsi minussa halu lähteä takaisin maalle. Niin minä läksin, jätin peruuttamattomasti kaikki ja asetuin asumaan Moon-laaksoon — se on nimittäin Sonoma-laakson intiaani-nimitys. Ensi vuoden asuin pikkurakennuksessa; sitten rakensin tämän majan ja tuotin kirjani tänne. En milloinkaan ennen tiennyt mitä on onni ja terveys. Katsokaa minuun nyt ja sanokaa, luulisitteko minua neljäkymmentäseitsemän-vuotiaaksi."

"En olisi luullut teitä päivääkään vanhemmaksi kuin neljäkymmentä vuotta", tunnusti Daylight.

"Tänne tullessani näytin lähes kuusikymmenvuotiaalta ja se oli viisitoista vuotta sitten."

He jatkoivat puheluaan ja Daylight katseli maailmaa uudelta puolelta. Tässä oli mies, joka ei ollut katkera eikä kyynillinen ja joka nauroi kaupunkilaisille ja sanoi heitä mielettömiksi; mies, joka ei välittänyt rahasta, ja jonka vallanhimo oli aikoja sitten kuollut. Hänen isäntänsä puhui varmasti kaupunkilaisten ystävyydestä.

"Mitä tekivät kaikki nuo miehet, jotka tunsin, klubien jäsenet, joiden kera olin tuttavallisesti seurustellut ties kuinka kauvan. Minä en ollut heille kiitollisuuden velassa mistään ja kun läksin sieltä, ei heidän joukossaan ollut ainoatakaan, joka olisi kirjoittanut minulle riviäkään ja kysynyt: miten on laitasi, ukkoseni. Voinko millään palvella sinua? Muutaman viikon kuluttua sanottiin: Miten on Fergusonin käynyt? Sen jälkeen olin minä heille vain muisto. Jok'ikinen heistä tiesi, ettei minulla ollut muuta kuin palkkani ja etten minä ollut siitä pannut penniäkään säästöön."

"Mutta, kuinka te nyt menettelette?" kysyi Daylight. "Tarvitsettehan te rahaa vaatteisiin ja aikakauslehtiin?"

"Teen silloin tällöin viikon tai kuukauden päivätyötä, kynnän talvella tai poimin viinirypäleitä syksyllä ja pitkin kesää saa tilanomistajilta aina jotakin työtä, Minä en tarvitse paljon rahaa, joten ei minun tarvitse paljon tehdä työtäkään. Suurimman osan ajastani vietän täällä kotosalla. Voisin ansaita kirjoittelemalla sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin, mutta pidän enemmän kyntämisestä ja rypäleiden poiminnasta. Katsokaa minuun tarkoin niin käsitätte, mistä se johtuu. Minä olen vankka kuin kallio. Ja minä pidän työstä. Mutta minä sanon teille, että siihen täytyy ensin tottua. On suurenmoista, kun kykenee koko pitkän päivän poimimaan rypäleitä ja kun päivätyön päätyttyä tulee kotiin väsyneenä ja onnellisena sen sijaan, että olisi ruumiillisen turtumuksen tilassa. Tuo tulisija — nuo suuret kivet. — Olin silloin heikko, vähäverinen ja alkoholin turmelema ja muutamat noista suurista kivistä olivat vähällä murtaa selkärankani ja sydämeni. Mutta minä olin itsepintainen ja käytin ruumistani luonnon säätämällä tavalla — en istumalla pöydän ääressä ja juomalla whiskyä… ja tässä minä nyt olen entistäni ehompana ja tuossa on tulisija, kaunis ja käyttökelpoinen, vai mitä?"

"Ja nyt kertokaa minulle Klondikesta ja miten te viime ryöstöllänne panitte San Fransiskon ylösalaisin. Olette kelpo taistelija ja panette mielikuvitukseni liikkeelle, vaikka kylmempi järkeni sanoo, että te olette yhtä mieletön kuin muutkin. Vallanhimo! Se on hirveä tauti! Miksi ette pysynyt San Fransiskossa? Tai miksi ette raivaa itsellenne maakaistaletta ja elä luonnollista elämää, kuten minä esimerkiksi? Näette, että minäkin osaan tehdä kysymyksiä. Nyt puhukaa ja antakaa minun hetkinen kuunnella."

Vasta kello kymmeneltä Daylight läksi Fergusonin luota. Ratsastaessaan tähtitaivaan alla, heräsi hänessä ajatus ostaa maatila laakson toisesta päästä. Hän ei aikonut milloinkaan asettua siihen asumaan. Mutta hän piti paikasta ja hän aikoi heti konttoriin palattuaan ryhtyä kauppoihin Hillardin kanssa. Sitä paitsi kuului maatilaan savikuoppa ja se olisi hänellä hyvänä turva ja Holdsworthya vastaan, jos tämän joskus mielisi tehdä hänelle kepposet.

X LUKU.

Aika kului ja Daylightin peli jatkui. Mutta peli oli joutunut uuteen vaiheeseen. Pelurin vallanhimo oli muuttumassa kostajan vallanhimoksi. San Fransiskossa oli monta miestä, joiden varalle hän oli muistikirjaansa pannut mustan merkin ja silloin tällöin hän salamantapaisella hyökkäyksellään pyyhki yhden sellaisen merkin. Hän ei pyytänyt armoa; hän ei antanut armoa. Ihmiset pelkäsivät ja vihasivat häntä, eikä kukaan rakastanut häntä lukuunottamatta Larry Hegania, hänen lakimiestään, joka olisi antanut henkensä hänen edestään. Mutta hän olikin ainoa mies, joka oli Daylightin läheinen ystävä, vaikka hän oli ystävällisissä toveruussuhteissa Riverside-klubin raakoihin ja löyhä-periaatteisiin puoluepomoihin.

Muuten oli San Fransisko alkanut kohdella Daylightia toisella tavalla kuin ennen. Vaikka hän äkkiarvaamattomine merirosvo-menettelyineen oli selvä uhkaus tavallisille pelaajille, oli hän siitä huolimatta niin painava uhkaus, että he olivat hyvillään, kun saivat jättää hänet rauhaan. Hän oli jo opettanut heille, miten mainiota oli antaa nukkuvan koiran olla alallaan. Vieläpä monet niistä, jotka tiesivät olevansa vaarassa joutua tekemisiin hänen suuren karhunkäpälänsä kanssa, kun se ryhtyi ryöstämään hunajakekoja, koettivat lepyttää häntä ja saada hänet ystäväkseen. Alta-Pacific-klubi lähenteli häntä salaa ja olisi ottanut hänet jälleen jäsenekseen. Mutta hän hylkäsi jyrkästi tarjouksen. Hän vaaniskeli muutamia tämän klubin jäseniä ja tilaisuuden sattuessa hyökkäsi hän heidän kimppuunsa ja musersi heidät. Sanomalehdetkin, yhtä tai kahta suoranaisella kiristämisellä elävää lukuunottamatta, lakkasivat häntä pahoinpitelemästä ja muuttuivat kunnioittaviksi häntä kohtaan. Lyhyesti sanoen, häntä pidettiin napamailta tulleena sileäkuonoisena harmaana karhuna, jota oli paras väistää. Siihen aikaan kun hän ryösti höyrylaivayhtiöitä, lehdet olivat joukolla nalkutelleet ja pilkanneet häntä ja tulos oli ollut vain se, että hän vielä huimemmin oli suominut San Fransiskoa.

Ei helposti unohdettu Tyynenmeren merimiesten lakkoa ja kunnallishallinnon joutumista työväen puoluepomojen käsiin. Charles Klinknerin sekä California ja Altamont Trust yhtiön tuhoaminen oli ollut varoituksena. Mutta se oli ollut yksityistapaus ja he olivat luottaneet monilukuisuuteensa — kunnes hän opetti heille muuta.

Daylight ryhtyi yhä vielä uhkarohkeisiin yrityksiin. Japanilais-venäläisen sodan uhatessa hän, tottunut ja menestyksellinen kun oli laivaliikekeinottelussa, teki suurkaappauksen ja pääsi todella yksinvaltiaana määräämään höyrylaivojen rahdit. Tuskin oli merellä sitä laivapahaista, jonka rahtisopimuksia hän ei määrännyt. Kuten tavallisesti oli hänen kantansa tämä; "Teidän täytyy tulla minua katsomaan". Ja he tulivat ja he "maksoivat nenälläänkin", käyttääksemme toista hänen sanontatapaansa, saadakseen rahdata laivoja. Mutta kaikella tällä uhkapelillä ja kamppailulla oli vain yksi tarkoitus. Hän uskoi Heganille, että hän kerran, kun hän oli koonnut tarpeeksi varoja, menisi New Yorkiin ja perinpohjin nujertaisi herrat Dowsettin, Lettonin ja Guggenhammerin. Hän näyttäisi heille, mikä hän oikeastaan oli miehiään ja miten typeriä he olivat olleet yrittäessään puijata häntä. Mutta hän malttoi mielensä, sillä hän tiesi, ettei hän vielä ollut kyllin voimakas käydäkseen kuolettavaan taisteluun kolmea niin voimakasta vihollista vastaan. Mutta hän oli mielessään merkinnyt heidät tuhonpäivää ennustavilla mustilla merkeillä.

Dede Mason oli vielä toimistossa. Daylight ei ollut tehnyt mitään tarjouksia, ei ollut enää keskustellut kirjoista eikä kieliopista. Hänen mielenkiintonsa oli laimentunut ja pikakirjoittajatar oli hänelle miellyttävä muisto jostakin, jota ei ollut milloinkaan tapahtunut, ilo, jota hänen oleellinen luontonsa oli estänyt häntä milloinkaan tuntemasta. Mutta vaikka hänen mielenkiintonsa oli uinahtanut ja hänen tarmonsa suunnattu hänen loppumattomiin uhkarohkeisiin taisteluihinsa, tunsi hän jokaisen valokisailun hänen hiuksissaan, hänen jokaisen nopean ja varman liikkeensä, ja hänen vartalonsa jokaisen viivan, jonka hänen tailormade-pukunsa sai selvästi näkymään. Daylight oli muutaman kerran noin kuuden kuukauden väliaikojen perästä korottanut hänen palkkaansa, kunnes hän sai yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa. Sen yli ei hän uskaltanut mennä, vaikka hän oli kiertänyt sen tekemällä hänen työnsä helpommaksi. Tämän oli hän tehnyt siten, että pikakirjoittajattaren lomalta palattua oli ottanut hänen sijaisensa apulaiseksi. Niinikään oli hän muuttanut konttorihuoneiston järjestelyä siten, että noilla kahdella tytöllä oli nyt oma huoneensa.

Hänen katseensa teroittui suuresti kaikessa siinä, mikä koski Dede Masonia. Hän oli aikoja sitten huomannut, että tämä oli ylpeä. Hän ei ollut sitä mitenkään loukkaavalla tai silmiinpistävällä tavalla, mutta hän oli ylpeä, Daylight arveli tavasta, jolla hän osoitti sitä, että hän piti ruumistaan jonakin, josta kannatti olla ylpeä ja johon kannatti olla ihastunut kuin kauniiseen ja arvokkaaseen omaisuuteen ainakin. Tässä ja siinä tavassa, miten hän kantoi pukujaan, vertasi Daylight häntä hänen apulaiseensa pikakirjoittajattariin, joita hän näki toisissa toimistoissa ja katukäytävillä. "Hän on todellakin komea", päätteli Daylight itsekseen, "ja hän osaa kantaa pukunsa liioittelematta ja lisäilemättä mitään."

Mitä enemmän hän Dede Masonia katseli ja mitä paremmin hän luuli hänet tuntevansa, sitä vähemmin hän uskoi olevan mahdollisuutta milloinkaan lähestyä häntä. Mutta siitä lähtien, kun hän oli luopunut aikeesta koettaa lähestyä häntä, ei tämä enää ollut hänelle muuta kuin epätyydyttävä tosiasia. Hän oli iloinen siitä, että Dede Mason oli hänen konttorissaan ja toivoi, että hän pysyisi siellä ja siinä kaikki.

Daylight ei vuosien vieriessä muuttunut parempaan päin. Elämä ei pidellyt häntä hyvin. Hän lihoi ja veltostui ja hänen lihaksensa menettivät jäntevyytensä. Mitä enemmän hän joi cocktaileja, sitä useamman täytyi hänen niitä juoda saavuttaakseen toivotun tuloksen, voidakseen unohtaa ainaiset liikeasiansa. Sen lisäksi hän joi aterioilla viiniä ja istui päivällisen jälkeen pitkään Riverside-klubissa juoden skotlantilaista whiskyä ja soodaa. Sitä paitsi kärsi hänen ruumiinsa liikunnon puutteesta ja hänen sielunsa kunnollisten ystävien puutteesta. Koskei hän milloinkaan kyennyt peittämään mitään, joutuivat muutamat hänen poikamaisuuksistaan yleisön tietoon, sellaiset, kuin huviretket hänen suurella punaisella moottorivaunullaan San Joséhen — tapaukset, joista sanomalehdissä sitten tehtiin pilaa.

Ei ollut mitään, joka olisi voinut pelastaa hänet. Uskonto ei ollut herättänyt hänessä vastakaikua. Ihmiskunnan kehitys ei herättänyt hänessä mielenkiintoa. Hänen karkean yhteiskunta-oppinsa mukaan oli kaikki peliä. Jumala oli oikullinen, aineeton, mielipuoli olio, jota nimitettiin onneksi. Pelin kulku riippui siitä, miksi kukin sattui syntymään — raukaksi tai rosvoksi; onni jakoi kortit ja pienet piltit ottivat kortit, jotka arpa heille määräsi. Vastarinta oli turhaa. Sellaiset olivat heidän korttinsa ja heidän täytyi pelata niillä, joko sitten tahtoivat tai eivät, joko sitten olivat kyttyräselkäisiä tai suoraselkäisiä, rampoja tai virheettömiä, tyhmiä tai terävä-älyisiä. Siinä ei ollut mitään oikeudenmukaisuutta. Useimmat saivat huonot kortit; harvat saivat sellaiset kortit, että saattoivat ruveta rosvoiksi. Korteilla pelaaminen oli elämä; pelaajat olivat yhteiskunta. Pelipöytä oli maailma; ja maa, möhkäleinä ja lohkareina, leipäpalasesta suuriin punaisiin moottorivaunuihin oli panoksena. Ja lopuksi tuli niin onnellisille kuin osattomillekin kuolema.

Se oli kovaa vähäväkisille, sillä he olivat syntymästä alkaen tuomitut menettämään pelissä. Mutta mitä enemmän hän katseli noita muita, näennäisiä voittajia, sitä vähemmin näytti heillä olevan syytä kerskua mistään. Hekin kuolivat kuitenkin lopuksi ja heidän elämäntyönsä hupeni mitättömäksi. Elämä oli hurjaa, eläimellistä taistelua; voimakkaat tallasivat heikkoja ja hän oli jo huomannut, etteivät voimakkaat — miehet sellaiset kuin Dowsett, Letton ja Guggenhammer — välttämättä olleet parhaita. Hän muisti kaivostoverinsa Alaskassa. He olivat typeriä vähäväkisiä, he tekivät raskasta työtä ja muut ryöstivät heiltä heidän työnsä hedelmät aivankuin tuolta vanhalta vaimoltakin, joka valmisti viiniä Sonoma-vuoristossa; ja kuitenkin olivat he rehellisempiä, uskollisempia ja parempia tovereita toisilleen kuin ne, jotka ryöstivät heitä. Näytti siltä, että voittajien täytyi olla kavalia, epärehellisiä ja turmeltuneita. Eikä heilläkään oikeastaan ollut valtaa valita. He pelasivat korteilla, jotka heille oli annettu; ja onni, hirveä, mielipuolisen hyvä olio, katseli peliä ja nauroi. Se kokosi läjiin olemassaolon korttipakat.

Korttien jaossa ei noudatettu oikeutta. Pieniltä ihmisaluilta, jotka tulivat maailmaan, pieniltä pehmeäruumiisilta kapalolapsilta ei edes kysytty, tahtoisivatko he ottaa osaa peliin. Heillä ei ollut valinnan vapautta. Sattuma heitti heidät maailmaan, paiskasi heidät pelipöytää vasten, jonka ympärillä toisiaan töykkivä joukko hyöri ja sanoi heille: "Nyt pelatkaa, piru vie, pelatkaa!" Ja nuo pienet raukat tekivät parhaansa. Toisten peli vei höyrypursiin ja palatseihin, toisten hulluinhuoneeseen ja vaivaistalolle. Toiset pelasivat samalla kortilla koko ajan, valmistivat koko ikänsä viiniä viidakossa toivoen lopulta voivansa hankkia tekohampaita ja ruumisarkun. Toisten peli loppui lyhyeen: he olivat saaneet kortin, jonka nimi oli väkivaltainen kuolema, nälänhätä kuivalla kankaalla tai inhoittava ja hivuttava tauti. Muutaman kortin nimi oli kuninkuus ja edesvastuuton ja ansaitsematon valta; toisten kortteja nimitettiin kunnianhimoksi, suunnattomaksi rikkaudeksi, alennukseksi ja häpeäksi tai naisiksi ja viiniksi.

Hän itse oli saanut hyvät kortit, vaikkei hän voinut nähdä kaikkia korttejaan. Hänelle saattoi vielä tapahtua jotakin. Oikullinen onni saattoi tehdä hänelle vielä ikävät kepposet. Muutama onneton sattuma ja kuukauden kuluttua saattoi rosvojoukkio tanssia sotatanssia hänen omaisuutensa raunioitten ympärillä. Tai vielä tänä päivänä saattoi kadulla automobiili ajaa hänen ylitseen tai myymäläkilpi pudota jostakin rakennuksesta ja musertaa hänen pääkallonsa. Tai saattoi häntä kohdata parantumaton sairaus, onnen julmin oikku. Ken saattoi sanoa! Huomenna tai jonakin muuna päivänä voisi hän saada ruumiiseensa jonkun taudinsiemenen, joka kaataisi hänet tautivuoteelle. Hän ajatteli tohtori Bascomia, Lee Bascomia, joka viikko sitten oli seisonut hänen rinnallaan ja puhellut ja nauranut, nuoruuden, voiman ja terveyden loistavana kuvana. Ja kolmen päivän päästä hän oli kuollut — keuhkotulehdukseen, sydänhalvaukseen ja ties mihin muuhun tautiin sitäpaitsi — ja kuolinkamppailun kestäessä hän oli huutanut niin, että kuului läpi rakennuksen. Se oli kamalaa. Se oli Daylightilla vielä tuoreessa muistissa. Ja milloin tulisi hänen oma vuoronsa? Ken saattoi sanoa? Siihen mennessä ei ollut muuta neuvoa kuin käyttää niitä kortteja, jotka hän näki kädessään, ja ne olivat taistelu, kosto ja cocktailit. Ja onni istui kaiken yläpuolella ja nauroi.

XI LUKU.

Eräänä sunnuntaina myöhään iltapäivällä joutui Daylight paluumatkalla Oaklandista Piedmontin kukkuloille. Hän oli, kuten tavallisesti, suuressa moottorivaunussa, vaikkei tällä kertaa omassaan, Swiftwater Billin vieraana, tuon onnen lempilapsen, joka oli tullut etelään tekemään loppua seitsemännestä omaisuudesta, jonka oli löytänyt napaseudun jäätyneestä sorasta. Hän oli yleisesti tunnettu tuhlari ja hänen viimeinen omaisuutensa oli jo hyvällä alulla menossa samaa tietä kuin kuusi edellistäkin. Se oli hän, joka Dawsonin ensi aikoina oli juonut määrättömästi samppanjaa maksaen viisikymmentä dollaria neljännekseltä; ja joka viimeisillä rahoillaan oli ostanut kaikki munat mitä oli Alaskassa maksaen kaksikymmentäneljä dollaria tusinalta kaikkiaan sadasta kymmenestä tusinasta, tehdäkseen kiusaa naiselle, joka oli pitänyt häntä pilkkanaan; ja se oli hän, joka maksaen ruhtinaallisesti nopeudesta oli vuokrannut yksityisjunan ja voittanut kaikki ennätykset San Fransiskon ja New Yorkin välisellä matkalla. Ja täällä hän oli vielä kerran "onnen löytökäinen", kuten Daylight häntä nimitti, ja tuhlasi viimeistä omaisuuttaan entisellä kevytmielisyydellä.

Se oli iloinen seurue ja heillä oli ollut hupainen päivä. He olivat San Fransiskosta lähdettyään kiertäneet merenlahden, sivuuttaneet San Josén, käyneet Oaklandissa ja heidät oli kolmasti pysäytetty liian nopean ajon vuoksi, mutta kolmannella kerralla he olivat ryöstäneet poliisin, joka oli heidät pidättänyt, ja kulettivat nyt häntä mukanaan. Koska he pelkäsivät, että oli puhelimitse annettu määräys pidättää heidät, olivat he kääntyneet kukkulain kautta kulkevalle takatielle ja kiitäessään nyt uutta tietä Oaklandia kohti keskustelivat he äänekkäästi siitä, mihin toimenpiteisiin ryhtyisivät poliisin suhteen.

"Kymmenen minuutin kuluttua me olemme Blair Parkissa", sanoi yksi heistä. "Kuulkaahan, Swiftwater, vähän matkan päässä alkaa syrjätie, joka vie Berkeleyhin. Sitten voimme palata Oaklandiin toiselta haaralta, palata kaupunkiin lautalla ja antaa kuljettajan yönaikaan tuoda kiertoteitä kone perille."

Mutta Swiftwater Bill ei käsittänyt, mikseivät he menisi Oaklandiin
Blair Parkin kautta, ja he päättivät tehdä niin.

Samassa tuli tienkäänteessä näkyviin se takatie, jota he olivat päättäneet olla käyttämättä. Tiellä he näkivät punaisenruskean raudikon selässään nuoren naisen, joka kallistui ulospäin satulassa ja kiinnitti sitä parhaillaan. Ensi silmäyksellä huomasi Daylight, että hänessä oli jotakin omituisen tutunomaista. Seuraavassa silmänräpäyksessä suoristui nainen satulassa liikkeellä, jota Daylight ei voinut olla tuntematta, ja alkoi täyttä ravia ratsastaa heistä poispäin. Se oli Dede Mason — Daylight muisti Morrisonin sanoneen, että hänellä oli ratsuhevonen, ja hän oli hyvillään siitä, ettei tyttö ollut nähnyt häntä tässä meluavassa seurassa. Swiftwater Bill seisoi ja piteli toisella kädellä kiinni etuistuimen selustasta ja heilutti toista kättään kiinnittääkseen nuoren naisen huomion puoleensa. Hänen huulensa jo vetääntyivät kimeään vihellykseen, jossa hän oli taitava ja jonka Daylight tunsi vanhastaan, kun Daylight kävi häntä kiinni hartioista ja paiskasi ällistyneen Billin takaisin istuimelle.

"Te varmaankin tunnette neitosen", sopersi Swiftwater Bill.

"Niin teen", vastasi Daylight, "olkaa siis alallanne."

"No, onnittelen hyvää aistianne, Daylight. Hän on kaunis ja ratsastaa erinomaisesti."

Puut kätkivät hänet tällä hetkellä näkyvistä ja Swiftwater Bill syventyi kysymykseen, mitä tehdä heidän poliisilleen, mutta Daylight nojautui silmät ummessa istuimeen ja oli yhä näkevinään Dede Masonin ratsastavan täyttä ravia tietä pitkin. Swiftwater Bill oli oikeassa. Hän osasi varmasti ratsastaa. Ja istuessaan miessatulassa hevosen selässä oli hänen ryhtinsä sorea ja varma. Se sopi Dedelle! Hänellä oli siis kaikkien avujensa lisäksi rohkeutta ratsastaa ainoalla luonnollisella ja järjellisellä tavalla. Hänellä oli pää oikealla paikalla, se oli varma.

Kun hän maanantai-aamuna tuli kirjoittamaan sanelun mukaan, katsoi Daylight häneen uudella mielenkiinnolla, vaikkei hän mitenkään sitä osoittanut; ja koneellinen työ suoritettiin tavalliseen koneelliseen tapaan. Mutta seuraavana sunnuntaina oli Daylight itse ratsastusretkellä Piedmontin kukkuloilla. Hän viipyi siellä kauvan, mutta ei nähnyt vilahdustakaan Dede Masonista, vaikka hän kulki tuota syrjätietä pitkin ja kävi Berkeleyssä. Ratsastaessaan pitkin talojen välisiä kapeita kujia ja katuja ylös ja alas, aprikoi hän, missä niistä Dede Mason asui. Morrison oli aikoja sitten sanonut hänen asuvan Berkeleyssä ja hän oli myöhään iltapäivällä edellisenä sunnuntaina ratsastanut sinne vievää tietä pitkin — luultavasti oli hän silloin palannut kotiin.

Se oli ollut turhaan käytetty päivä mitä Dede Masoniin tuli; mutta kuitenkaan ei se ollut aivan hukkaan heitetty, sillä hän oli nauttinut raittiista ilmasta ja ratsastuksesta siinä määrin, että hän maanantaina antoi kauppiaalle määräyksen hankkia parhaan punaisenruskean raudikon, minkä rahalla saattoi ostaa. Viikon varrella hän monta tuntia tarkasteli punaisenruskeita raudikoita, ratsasti koetteeksi muutamilla ja oli tyytymätön. Vasta lauvantaina hän löysi Bobin. Daylight mieltyi siihen heti ensi silmäyksellä. Se oli suuri ratsuhevoseksi, mutta ei kuitenkaan liian suuri niin kookkaalle miehelle kuin Daylight. Bob oli erinomaisissa voimissa ja sen karva kiilsi auringonpaisteessa kuin tulenliekki ja sen kaula kaartui uljaasti.

"Siinä on oiva hevonen", päätti Daylight; mutta kauppias ei ollut yhtä innostunut. Hän oli saanut hevosen myytäväksi ja omistaja oli vaatinut, että Bobin oikea luonnonlaatu ilmaistaisiin ostajalle. Kauppias kuvasi sen.

"Se ei ole oikeastaan pahanilkinen hevonen, vaan vaarallinen. Täynnä oikkuja ja vehkeitä, mutta ei pahassa tarkoituksessa, vaan ikäänkuin leikillä. Itse en uskaltaisi sillä ratsastaa. Mutta se on hyvin kestävä. Katsokaa tuota rintakehää. Ja katsokaa noita jalkoja. Ei pienintäkään vikaa. Sitä ei ole milloinkaan pidelty pahoin eikä rasitettu työssä. Ei kukaan ole kyennyt sitä hallitsemaan. Sitäpaitsi on se vuoristohevonen, varmajalkainen kuin vuorikauris. Ei säikkyile. Ei todella pelkää mitään, mutta on pelkäävinään. Ei potki, vaan nousee takajaloilleen ja siksi on sillä ratsastettaessa käytettävä rintahihnaa. Sillä on paha tapa pyöriä ympäri ilman syytä. Se luulee siten huvittavansa ratsastajaa. Kaikki riippuu siitä, millä tuulella se sattuu kulloinkin olemaan. Toisena päivänä saattaa sillä ratsastaa kaksikymmentä peninkulmaa rauhallisesti ja vaivatta. Seuraavana päivänä se rupeaa vikuroimaan ennenkuin on ennättänyt lähteä liikkeellekään. On niin tottunut automobiileihin, että saattaa paneutua nukkumaan automobiilin viereen tai syödä siitä kauroja. Se saattaa silmää räpäyttämättä sivuuttaa yhdeksäntoista ja kahdennenkymmenennen nähdessään lähteä laukkaamaan kuin vimmattu. Ylimalkaan on se liian raisu ja levoton herrasmiehelle. Nykyinen omistaja on antanut sille lisänimen Judas Iskariot ja kieltäytyy myymästä sitä, ellei ostaja saa tietää sen kaikkia pahoja tapoja. Nyt olen kertonut kaikki mitä tiedän, mutta katsokaahan sen harjaa ja häntää. Oletteko milloinkaan nähnyt mitään niiden kaltaista. Karva niin hienoa kuin pienen lapsen tukka."

Kauppias oli oikeassa. Daylight tunnusteli harjaa ja huomasi, että se oli hienompaa kuin minkään hevosen karva, jonka hän milloinkaan oli nähnyt. Sen värikin oli epätavallinen, sillä se oli melkein kastanjanruskea. Kun hän kampasi sitä sormillaan, käänsi Bob päätään ja hieroi leikillisesti turpaansa Daylightin olkapäähän.

"Satuloikaa se, niin ratsastan sillä koetteeksi", sanoi hän kauppiaalle. "Tokkohan se on tottunut kannukseen. En huoli englantilaista satulaa. Antakaa minulle hyvä mexikolainen satula ja kankikuolaimet — älkää panko niitä liian kireälle."

Daylight valvoi valmistuksia, korjasi kuolaimien solkihihnaa ja jalustinkannattimien pituutta. Hän epäili rintahihnan tarpeellisuutta, mutta myöntyi kauppiaan neuvoon ja salli panna sen hevoselle. Ja Bob pysyi jotakuinkin siivona valjastettaessa. Lukuunottamatta muutamaa anteeksiannettavaa syrjähyppäystä ja tanssimista ei se tunnin ratsastusmatkallakaan käyttäytynyt huonosti. Daylight oli ihastuksissaan; kauppa päätettiin heti ja Bob vietiin heti valjaineen ja ratsastustarpeineen asuntoonsa Oaklandin ratsastuskoulun talliin.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja Daylight oli varhain liikkeellä. Hän meni lautalla Oaklandiin mukanaan Wolf, hänen rekivaljakkonsa johtaja, ainoa koira, jonka hän Alaskasta lähtiessään oli ottanut mukaansa. Vaikka hän etsi pitkin Piedmontin kukkuloita ja kävi Berkeleyhin vievällä syrjätiellä ei hän nähnyt Dede Masonia eikä tämän punaisenruskeata raudikkoa. Mutta hänellä oli vähän aikaa tuntea pettymystä, sillä hänen oma punaisenruskea raudikkonsa piti häntä jännityksessä. Bob koetti kaikkia mahdollisia pirullisuuksia ja temppuja ja se koetti lannistaa ratsastajansa samoinkuin ratsastaja koetti lannistaa sen. Daylight käytti kaikki tietonsa ja taitonsa hevosten hoidossa samalla kun Bob vuorostaan yritti jokaista mahdollista kujetta. Kun se huomasi, että rintahihna oli tavallista höllemmällä antoi se näytteen takajaloilleen nousemisesta ja takajaloilla kävelemisestä. Kun se oli pitänyt tätä peliään kymmenen minuuttia pääsi Daylight alas hevosen selästä ja kiristi rintavyötä. Sen jälkeen käyttäytyi Bob enkelimäisen siivosti. Se sai Daylightin täydellisesti petetyksi. Puolen tunnin kuluttua Daylight ratsasti huolettomana käymäjalkaa ja kiersi savuketta polvet velttoina ollenkaan olematta varuillaan ja suitset hevosen kaulalla. Bob rupesi äkkiä pyörimään salamannopeudella. Se pyöri takajaloillaan ja etujalat olivat hiukan koholla maasta. Daylightin oikea jalka irtautui jalustimesta, hän putosi satulasta ja tarrautui käsin hevosen kaulaan; ja Bob käytti asemaa hyväkseen hypähtääkseen tiensyrjään. Toivoen, ettei tapaisi Dede Masonia tällä hetkellä, pääsi Daylight tavalliseen ratsastusasentoon ja sai hevosen hillityksi.

Heidän palattuaan samalle paikalle rupesi Bob taas pyörimään. Tällä kertaa Daylight pysyi satulassa, mutta lukuunottamatta hyödyttömiä ohjaksia ristissä hevosen kaulalla ei hän tehnyt mitään estääkseen pyörimistä. Hän pani merkille, että Bob pyöri aina oikeaan ja päätti pitää sen oikealla suunnalla painamalla vasemman jalan kannuksen sen kylkeen. Mutta niin äkkinäisiä ja nopeita olivat pyörähdykset, että niitä tuskin saattoi aavistaa ennenkuin ne jo olivat tapahtuneet.

"No, Bob", puheli hän hevoselle ja pyyhki hikeä kasvoiltaan. "Minun täytyy myöntää, että olet pirullisin ja nopein nelijalkainen elukka, minkä milloinkaan olen nähnyt. Arvaan, että ainoa keino hillitä sinua on pitää kannus aina valmiina iskemään — ah, sinä paholainen!"

Sillä samassa silmänräpäyksessä kun kannus kosketti sitä, potkasi se vasemmalla takajalallaan jalustinta antaen sille aimo iskun. Uteliaisuudesta Daylight monta kertaa iski kannuksen sen kylkeen ja joka kerta potkaisi Bob jalustinta. Sitten Daylight noudatti hevosen esimerkkiä ja iski äkkiarvaamatta molemmat kannukset sen kylkiin ja löi sitä ruoskalla vatsaan.

"Sinä et ole milloinkaan saanut oikein kunnollista löylytystä", mutisi hän, kun Bob lopetti vikuroimisensa ja läksi nuolennopeudeila kiitämään eteenpäin.

Kannuksien ja ruoskan käyttäminen puolisen tusinaa kertaa lannisti sen ja Daylight valmistausi nauttimaan hurjasta vauhdista. Kun ei sitä enää rangaistu, hiljensi Bob vauhtiaan puoli peninkulmaa kiidettyään ja kulki nyt tasaista ravia. Wolf, joka oli jäänyt jälkeen, sai heidät kiinni ja kaikki näytti käyvän hyvin.

"Annanpa sinun nyt hieman pyörähdellä", sanoi Daylight, kun Bob pyöri.

Bob keskeytti yht'äkkiä ravinsa ja iski etujalkansa jäykkinä maahan. Daylight keikahti satulasta juoksijansa kaulaa vasten ja tarrautui siihen molemmin käsin ja samassa alkoi Bob etujalat ilmassa pyöriä ympäri. Vain taitava ratsastaja saattoi välttää hevosen selästä putoamisen ja Daylightille oli vähällä käydä niin. Kun hän pääsi takaisin satulaan, juoksi Bob täyttä laukkaa samaa tietä takaisin ja sai Wolfin tekemään syrjähyppäyksiä pensaikkoon.

"Hyvä on, sinä kirottu!" murisi Daylight käyttäen kerran toisensa perästä kannuksia ja ruoskaa. "Takaperin sinä haluat kulkea ja takaperin saatkin kulkea kunnes lopen näännyt."

Kun Bob tunnin kuluttua yritti hiljentää hurjaa vauhtiaan sai se taas tuta kannuksia ja ruoskaa, jotka yllyttivät sen uusiin ponnistuksiin. Ja kun Daylight viimein arveli, että hevonen oli saanut tarpeensa, käänsi hän sen äkkiä ja pani sen hiljakseen ravaamaan eteenpäin. Hetkisen kuluttua hän pysähdytti sen ohjaksista nykäsemällä nähdäkseen huohottiko se.

Bob seisoi hetkisen, käänsi päätään ja hieroi veitikkamaisesti ja kärsimättömästi turpaansa ratsastajansa jalustaneen aivankuin huomauttaakseen, että oli aika jatkaa matkaa.

"No, onko kummempaa nähty!" puheli Daylight. "Ei vastahakoinen, ei vihoissaan, ei mitään — ja tämän kurituksen perästä! Olet verraton veitikka, Bob."

Vielä kerran narrasi hevonen Daylightin vaipumaan varomattomaan huolettomuuteen. Tunnin ajan käyttäytyi Bob niin mallikelpoisesti kuin ratsuhevoselta saattoi vaatia, kun se kuten ennenkin yht'äkkiä ja aavistamatta rupesi pyörimään ja läksi laukkaamaan takaisin samaa tietä, mitä oli tullut. Daylight sai sen kannuksien ja ruoskan avulla pysähtymään ja ajoi rangaistukseksi monta peninkulmaa siihen suuntaan mihin se oli lähtenyt laukkaamaan. Mutta kun hän käänsi sen ja lähti eteenpäin, oli Bob pelkäävinään puita, lehmiä, pensaita, Wolfia, omaa varjoaan — lyhyesti sanoen jokaista mahdollista ja mahdotonta esinettä. Tällöin asettui Wolf loikomaan varjoon ja katseli, miten Daylight taisteli hevosta vastaan.

Niin kului päivä. Muitten kujeittensa ohella Bob oli rupeavinaan pyörimään eikä kuitenkaan pyörinytkään. Tämä oli yhtä voimiakysyvää kuin jos se todella olisi pyörinyt, sillä joka kerta se sai Daylightin narratuksi jännittämään kaikki lihaksensa. Ja kun se sitten muutaman kerran oli ollut rupeavinaan pyörimään, pyöri se todella ja heitti Daylightin entiseen asentoon, kädet hevosen kaulan ympärillä. Ja koko loppupäivän Bob koetti milloin toista, milloin toista kujetta; sivuutettuaan Oaklandin tiellä kaksitoista automobiilia oli se yht'äkkiä hurjasti pelkäävinään aivan tavallista pientä ajopeliä. Ja juuri vähää ennen kuin he saapuivat tallille rupesi se päivän päättäjäisiksi yhtäaikaa pyörimään ja nousemaan takajaloilleen, jolloin rintahihna katkesi ja se pääsi pystysuoraan asentoon takajaloilleen. Tällä ratkaisevalla hetkellä petti jalustimen vanhuuttaan hauras nahka ja Daylight putosi kuin putosikin hevosen selästä.

Mutta hän oli mieltynyt hevoseen eikä katunut kauppaansa. Hän oli selvillä siitä, ettei Bob ollut äksy eikä häijyluontoinen, vaan sen viat johtuivat sen vilkkaudesta ja älykkäisyydestä, joka oli kokolailla suurempi kuin tavallisen hevosen. Juuri vilkkaus ja älykkäisyys tavattoman veitikkamaisuuden ohella saivat sen siksi, mikä se oli. Sitä taltuttamaan vaadittiin lujaa kättä, sopivaa kovuutta ja vieläpä hiukan väkivaltaisuuttakin.

"Nyt on kysymys siitä, pääsenkö minä voitolle, vai sinäkö, Bob." sanoi
Daylight useammin kuin kerran tänä päivänä.

Ja tallirengille hän sanoi yöllä:

"Mutta siinäpä vasta on hevonen! En ole ikinä nähnyt mitään sen veroista. Paras hevonen, millä milloinkaan olen ratsastanut ja minä olen eläissäni nähnyt monta hevosta."

Ja Bobille, joka oli kääntänyt päänsä ja hieroi veitikkamaisesti turpaansa isäntänsä olkapäähän, hän sanoi: