PUNAINEN JUMALA

Kirj.

Jack London

Suomentanut

Aito Kare

Helsingissä, Kustannusliike Mimerva O.-Y., 1921.

SISÄLLYS:

Punainen jumala. Tuo lutka… Isä Tarwater.

PUNAINEN JUMALA.

Kas noin! Basset katsoi kelloonsa ja vertasi äkillistä jyrähdystä mielessään arkkienkelin pasuunantörähdyksiin. — Kaupungin muurien, ajatteli hän, pitäisi luhistua tuollaisesta valtavasta ja vastustamattomasta käskystä. Lukemattomia kertoja oli hän turhaan koettanut keksiä syytä tuohon tavattomaan jyrinään, joka kuului läpi koko seudun, tunkeutuen ympärillä asuvienkin heimojen kyliin. Vuorensola, josta ääni tuli, kajahteli sen kovasta aaltoilusta kunnes se tulvi yli ja täytti taivaan ja maan valtavalla pauhinallaan. Sairaan hillittömällä mielikuvituksella kuvitteli hän sen olevan jonkun alkuajan titaanin, joka oli poissa suunniltaan epätoivosta ja vihasta. Yhä korkeammalle ja korkeammalle kohosi ääni, kehoittavana ja käskevänä rajussa sävelvoimassaan ja tuntui, kuin olisi se ollut aiottu korvien kuultavaksi ulkopuolella meidän aurinkokuntamme ahtaita rajoja. Se sisälsi myös jyrisevän vastalauseen siitä, ettei ollut korvia, jotka kuulisivat ja ymmärtäisivät, mitä se tahtoi ilmituoda.

Sellaisena näyttäytyi se sairaan miehen mielikuvituksessa. Hän ponnisteli yhä ääntä eritellen. Se oli jyrisevä kuin ukkonen, pehmeä kuin kultaisen tiu'un ääni, ohut ja suloinen kuin jännitetyn hopeajousen näppäys — ei, se ei ollut mitään tästä kaikesta, ei myöskään mitään tähän vivahtavaa. Hänen sanakirjassaan ja elämänkokemuksissaan ei ollut ilmaisutapaa tai miellettä kuvaamaan tätä ääntä.

Aika kului. Minuutit muuttuivat neljännestunneiksi, neljännestunnit puolitunneiksi ja yhä jatkui ääni; sen alkuperäinen äänivoima vaihtuu ehtimiseen, mutta siihen ei tullut uutta voimaa — se himmeni, kajahti ja kuoli pois yhtä valtavana kuin oli alkanutkin. Muodostui kokonainen kaaos sekavaa mutinaa, lörpöttelyä ja kuiskauksia. Se vetäytyi vihdoin hitaasti pois, huokaus huokaukselta, jättiläissyliin, joka oli sen synnyttänytkin; se nyyhkytti esiin uhkaavia raivon kuiskauksia ja vietteleviä onnen kuiskauksia, koettaen saada itsensä kuulluksi, uskoa jollekin avaruudessa häilyvän salaisuutensa, jonkun suunnattoman kallisarvoisen ja tärkeän tiedon. Se muuttui kuin äänen haamuksi, joka oli kadottanut uhmansa ja lupauksensa ja muuttunut joksikin, joka jatkuvasti toistui sairaan miehen tietoisuudessa useita minuutteja sen jälkeen kuin se oli lakannut. Kun Basset ei enää voinut sitä kuulla, katsoi hän kelloonsa. Oli kulunut tunti siitä, kun arkkienkelin pasuunantörähdykset olivat kokonaan lakanneet.

— Täälläkö kuoleman pimeys nielisi hänet? ajatteli Basset samalla kun hän muisti revolverinsa ja katseli kuumeen hävittämiä, luurankomaisia käsiään.

Mielikuvitus viekoitteli hänet vetämään suunsa hymyyn — Childe Rolandille, joka vei taistelutorven huulilleen yhtä heikoin käsivarsin kuin hänkin. — Oliko kulunut kuukausia vai vuosia, kysyi hän itseltään, kun hän ensi kerran Ringmanus-rannalla oli kuullut tuon salaperäisen kutsun? Hän ei olisi voinut vastata siihen, vaikka hänen elämänsä olisi ollut kysymyksessä. Pitkäaikainen sairaus oli ollut hirvittävä.. Hän oli tietoisesti voinut laskea useita kuukausia, mutta hän ei voinut laskea niitä pitkiä väliaikoja, jotka hän vietti horrostilassa. — Kuinka oli kapteeni Batemanin laita neekeripyydystäjä "Narilla?" ihmetteli hän; ja oliko kapteeni Batemanin juoppo perämies jo kuollut deliriumiin?

Näistä tyhjistä tuumiskeluista johtui Basset ajatuksissaan eteenpäin muistellen kaikkea, mitä oli tapahtunut sen päivän jälkeen Ringmanuksen hiekkarannalla, kun hän ensi kerran kuuli äänen ja tunkeutui viidakkoon sen jälkeen. Sagawa oli tehnyt vastaväitteitä. Hänestä tuntui, kuin näkisi hän yhä edessään nuo ihmeelliset, pienet apinakasvot pelon valtaamina, selkä kuormitettuna luonnontuotteilla täytetyillä laatikoilla ja kädessä Bassettin perhosverkko ja haulikko, uikuttaen etelämeren englanninkielellään: "Minua olla liian pelkuri metsäss'. Ilkeä mies olla metsäss'".

Bassett hymyili surullisesti tätä muistellessaan. Pieni poikanen New Hanoverista oli pelännyt, mutta näyttänyt olevansa uskollinen ja hetkeäkään epäröimättä seurannut häntä pensaikkoon etsimään ihmeellisen äänen lähdettä. Se ei ollut mikään tulella kaiverrettu puunrunko, joka oli lähettänyt sodan julistuksiaan viidakkoon, oli Bassett sanonut itselleen. Hänen seuraava olettamuksensa ei myöskään ollut pitänyt paikkaansa, nimittäin se, että äänen lähde tai syy ei voinut olla kauempana kuin tunnin matkan päässä ja että hän helposti ehtisi takaisin iltapäiväksi "Nariin". "Iso melu ei olla hyvä, se olla paholainen", oli Sagawa selittänyt ja hän oli ollut oikeassa, sillä ennen päivän loppua oli hän saanut päänsä katkaistuksi. Bassettia puistatti. Sagawan oli varmaankin syönyt tuo ilkeä mies, joka "asustamas' metsäss'". Hän näki hänet edessään sellaisena kuin hän oli nähnyt hänet viimeksi, isännän haulikko ja koko luonnontieteellinen kalusto riistettynä, maaten kapealla polulla, jossa hänet hetki sitten oli surmattu. Niin, kaikki oli tapahtunut minuutissa. Bassett oli nähnyt hänen kärsivällisesti ponnistelevan eteenpäin taakkoineen. Sitten olivat Bassettin omat onnettomuudet alkaneet. Hän katsoi huonosti parantuneita, typistettyjä vasemman käden etu- ja keskisormiaan ja hankasi niillä varovasti syvää arpea niskassa. Vaikkakin pitkävartista tomahawkia oli heilutettu salamannopeudella, oli hän ollut kylliksi nopea liikkeissään väistyäkseen syrjään ja osaksi välttyäkseen iskulta. Kaksi sormea ja ilkeä päähaava olivat olleet hinta, jonka hän oli saanut maksaa hengestään. Toisella kiväärinsä piipulla oli hän surmannut villin, joka oli vähällä ollut tehdä lopun hänen elämästään, ja toisella oli hän passittanut iankaikkisuuteen erään Sagawan yli kumartuneista metsäläisistä ja saanut ilokseen nähdä, että laukaus oli osunut juuri mieheen, joka juoksi pois Sagawan pää kainalossaan. Kaikki oli tapahtunut kädenkäänteessä. Ainoastaan hän itse, surmattu villi ja Sagawa olivat jälellä tuolla villisikojen tallaamalla polulla. Pimeästä viidakosta molemmin puolin ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hän muisti selvästi, kuinka kauhistunut hän oli ollut. Ensimäisen kerran elämässään oli hän surmannut ihmisolennon ja hän tuli melkein sairaaksi inhosta nähdessään, mitä hän oli tehnyt.

Sitten oli jahti alkanut. Hän oli vetäytynyt villisikapolkua ylöspäin pakoon seuraajiaan, jotka olivat hänen ja rannan välillä. Heidän lukumääräänsä ei hän voinut arvata. Heitä voi olla yksi, mutta myöskin sata, niin hyvin pysyttäytyivät he piilossa. Että muutamat heistä olivat kavunneet puihin ja siellä kiipeilivät eteenpäin pitkin viidakkokattoa, siitä oli hän varma, vaikkei hän eroittanutkaan heistä muuta kuin vilahduksen silloin tällöin. Mikäli hän voi kuulla, ei mitään jousia jännitetty, mutta vähän väliä vinkuivat nuolet hänen ohitseen — mistä ne tulivat, ei hän tietänyt — tai sattuivat puiden runkoihin ja putoilivat maahan hänen viereensä. Ne olivat luupäisiä ja varustettuja höyhenvarsilla, ja höyhenet, jotka olivat reväistyt kolibrien rinnoista, kiilsivät kuin jalokivet.

Kerran — nyt, kauan aikaa jälkeenpäin, hymyili hän tätä ajatellessaan — oli hän huomannut yläpuolellaan varjon, joka silmänräpäyksessä pysähtyi, kun hän kohotti katseensa. Hän ei voinut eroittaa mitään, mutta päätti uskaltaa vaaran ja oli laukaissut suuren panoksen karkeita hauleja. Kirkaisten kuin hullu kissa oli varjo silloin romahtanut alas puidenkorkuisten sanajalkojen ja kämmekkäiden läpi ja pudonnut hänen jalkojensa juureen yhä ulvoen raivosta ja tuskasta sekä iskenyt hampaansa hänen paksuihin saappaisiinsa. Hän puolestaan ei myöskään jäänyt toimettomaksi, vaan oli vapaalla jalallaan tehnyt lopun ulinasta. Siitä saakka oli Basset niin tottunut erämaaelämään, että hän naurahti ihastuksesta, kun tämä muisto palautui hänen mieleensä.

Minkälainen yö olikaan seurannut! Ei ollut ihme, että hän oli saanut niin voimakkaan ja vaihtelurikkaan kuumekohtauksen, ajatteli hän muistellessaan unetonta, tuskallista yötä, jolloin haavoista johtunut kipu ei ollut mitään verrattuna tuhansien moskitokärpästen pistoksiin. Oli ollut mahdotonta estää niiden puremista, sillä hän ei ollut uskaltanut sytyttää tulta. Ne olivat kirjaimellisesti ruiskuttaneet hänen ruumiinsa täyteen myrkkyä, niin että hän päivän laskiessa oli hoippunut sokeasti eteenpäin melkein kiinniturvonnein silmin, välittämättä siitä, tulisiko hänen päänsä hakatuksi ja keitetyksi kattilassa kuten Sagawan. Kahdessakymmenessäneljässä tunnissa oli hän tullut lopen väsyneeksi niin sielultaan kuin ruumiiltaankin. Hän oli tuskin tajuissaan, niin hullu oli hän tuon hirmuisen myrkkyannoksen jälkeen. Useita kertoja laukaisi hän haulikkonsa hyvällä menestyksellä jälkeensä hiipiviä varjoja kohden. Pistävät päivähyönteiset ja mäkärät kiusasivat häntä tavattomasti ja hänen verinen haavansa houkutteli laumottain tungettelevia kärpäsiä, jotka takertuivat häneen kiinni ja jotka täytyi sivaltaa pois tahi musertaa rikki.

Kerran ennen päivän loppua kuuli hän jälleen tuon harvinaisen äänen, joka tuntui tulevan kaukaa, mutta kuitenkin mahtavasti voitti lähemmät sotarumpujen äänet metsässä. Jo tällöin teki hän erehdyksen. Luullen, että hän oli mennyt ohi äänen ja että se oli hänen ja Ringmanuksen rannan välillä, oli hän luullut kääntyneensä sitä kohden, vaikka olikin todellisuudessa kulkenut yhä syvemmälle ja syvemmälle salaperäisen saaren sydämeen. Sinä yönä ryömi hän banyanipuun juurien väliin ja nukkui nääntymyksestä, moskiittojen tehdessä hänen kanssaan mitä halusivat.

Seurasi sitten päiviä ja öitä, epäselviä kuin uni. Jotenkin selvästi muisti hän kumminkin tulleensa äkkiä keskelle neekerikylää ja nähneensä vanhusten ja lasten pakenevan viidakkoon. Kaikki, paitsi yhtä, olivat paenneet. Aivan lähellä yläpuolellaan oli hän kuullut vaikerrusta kuin olisi siellä ollut pelokas tai sairas eläin. Ja kun hän katsoi ylös, näki hän tytön tai nuoren naisen, joka riippui yhdestä käsivarrestaan polttavassa auringonpaisteessa. Hän oli ehkä riippunut siinä useita päiviä. Se näkyi hänen paisuneesta, ulosriippuvasta kielestään. Vielä hiukan elämää näkyi hänen kauhistuneessa katseessaan. Tyttö oli auttamattomasti kadotettu, ajatteli hän nähdessään kuinka turvonneet tytön jalat olivat, joka todisti, että hänen jäsenensä olivat runnellut ja luut murskatut. Hän päätti ampua tytön ja tähän päättyi näky. Hän ei voinut muistaa, oliko hän sen tehnyt vai ei, yhtä vähän kuin hän saattoi muistaa, kuinka oli joutunut kylään tai kuinka oli onnistunut hiipimään sieltä pois.

Monta irrallista kuvaa tuli ja meni Bassetin muistissa hänen läpikäydessään ajatuksissaan näitä hirveitä seikkailujaan. Hän muisti tulleensa erääseen toiseen, tusinan verran taloja käsittävään kylään, ja ajaneensa pyssyllään pakosalle kaikki muut paitsi erään vanhan miehen, joka oli kykenemätön pakenemaan ja joka sylki häntä ja kirosi ja vikisi hänen kaivaessaan esiin maauunin. Tämän hehkuvien kivien päältä hän veti paistetun porsaan, joka lähetti ruokahalua kiihoittavan tuoksun lehtikierrosten läpi, joihin se oli kääritty. Silloin oli hänet ensikerran vallannut käsittämätön julmuudenhalu. Syötyään ja porsaankinkku kädessään valmiina lähtemään oli hän suurennuslasillaan sytyttänyt erään majan olkikaton.

Mutta syvimmälle oli kuva kosteasta ja kärsivällisyyttä kysyvästä viidakosta syöpynyt Bassetin aivoihin. Se haisi suorastaan inhoittavalta ja siellä vallitsi ainainen hämärä. Harvoin tunkeutuivat auringonsäteet tämän sata jalkaa hänen päänsä päällä olevan lehtikatoksen läpi. Ja tämän katoksen alla aaltoili liikkuva virta kummitusmuotoisia tuhohyönteisiä elämän epäonnistuneimmissa muodoissa. Ne olivat syntyneet kuolemasta ja elivät kuolemasta. Kaikessa tässä liikkui hän ympäri liukuvien ihmissyöjävarjojen seuraamana, jotka eivät rohjenneet antautua taisteluun, mutta jotka varmasti ennemmin tai myöhemmin tulisivat syömään hänet. Basset muisti, että hän valoisampina hetkinään oli verrannut itseään haavoittuneeseen härkään, jota preeriakoirat seurasivat liian pelkureina tappelemaan tämän kanssa hänen lihastaan, vakuutettuina siitä, että tämä ehdottomasti lopuksi kaatuisi ja he saisivat tyydyttää himonsa. Niinkuin härkä sarvillaan ja kavioillaan piti preeriakoirat matkan päässä, herätti hänenkin pyssynsä pelkoa näissä Salomoninsaarten villeissä, näissä hämäräperäisissä kummitusviidakkomiehissä Guadalcanalin saarella.

Silloin tuli hän hedelmällisille tasangoille. Äkkiä loppui viidakko kuten Jumalan kädessä olleen miekan poikkileikkaamana. Tämä viidakkoreuna, pystysuora ja yhtä musta kuin ne inhoittavat salaisuudet, joita se kätki syvyydessään, kohosi suorana sadan jalan korkeuteen. Ja heti sen laidasta alkoi ruoho — pehmeänä, hienona laidunruohona, joka olisi ihastuttanut mitä maamiestä hyvänsä samoinkuin hänen karjaaansakin, ja joka levitti sametinhienoa vihreyttään yli peninkulmaisten tasankojen suuren saaren selänteelle, sen korkealle harjanteelle, jonka joku alkuaikainen maanjäristys oli paiskannut esille hammasmaisena, troopillisten sateiden syövyttämänä, mutta vielä murentumattomana. Mutta ruoho! Hän oli kahlannut sitä kymmenen, kaksitoista metriä ja heittäytyi sitten kasvoilleen hengittäen sen tuoksua ja tahtomattaan purskahtaen itkuun.

Hänen itkiessään oli tuo ihmeellinen ääni alkanut jymistä jälleen — jymistä, hän oli usein ajatellut, oliko oikein käyttää sitä sanaa jostakin niin mahtavasta ja samalla kertaa niin hivelevän suloisesta äänestä. Hän ei ollut sellaista koskaan kuullut. Ja mahtava se oli ja siinä oli sellainen syvä sointu kuin olisi se tullut kummituksen kuparinielusta. Ja kuitenkin houkutteli se hänet tämän peninkulmien levyisen ruohoaavikon yli, ja se oli kuin siunaus hänen kauan kiusatulle ja tuskien raatelemalle sielulleen.

Hän huomasi loikovansa ruohossa märin kasvoin, mutta ei enää nyyhkyttäen, vaan kuunnellen ääntä ja ihmetellen, kuinka hän oli voinut kuulla sen Ringmanuksen rannalle. Muutamat sattumalta yhtyneet ilmavirrat, ajatteli hän, olivat tehneet mahdolliseksi, että ääni tunkeutui niin kauas. Sellainen sattuma voi tapahtua kerran tuhannessa tai ehkä kerran kymmenessätuhannessa päivässä, mutta se ainoa päivä, jona tämä oli tapahtunut, oli ollut juuri se päivä, jolloin hänet oli laskettu maihin "Narista" hänen mennäkseen ja täydentääkseen muutaman tunnin ajan kokoelmiaan. Hän oli erikoisesti etsinyt erästä viidakkoperhosta, jonka siipien väli oli jalan levyinen, yhtä sametin tumma värittömyydessään kuin viidakonkatto, jonkavuoksi se elikin korkealla puussa, niin että sitä ei voinut saada alas muuten kuin haulikonlaukauksella. Tämän vuoksi oli Sagawa kantanut hänen kaksipiippuistaan.

Kaksi päivää ja yötä oli hän kulkenut päästäkseen yli tämän vihertävän ruohovyön. Hän oli kokenut vaikeita kärsimyksiä, mutta takaa-ajo oli loppunut viidakon reunaan. Ja hän olisi kuollut janoon, ellei ukkossade seuraavana päivänä olisi valanut häneen uutta elämää.

Ja sitten oli Balatta tullut. Ensimäisessä varjossa, päästyään ruohoaavikon yli vuoriviidakkoon, oli Basset laskeutunut maahan kuollakseen. Ensiksi oli tyttö huudahtanut ihastuksesta nähdessään kuinka avuton hän oli ja aikonut lyödä hänen pääkuorensa sisään paksulla puunoksalla. Se oli ehkä hänen täydellinen avuttomuutensa, joka oli hellyttänyt tytön tahi ehkäpä tämän naisellinen uteliaisuus esti häntä. Joka tapauksessa pidättäytyi hän Bassetin kohottaessa silmänsä uhkaavan iskun alla, ja hän näki tytön tarkastelevan itseään mielenkiinnolla. Mikä erikoisesti tyttöä ihmetytti, olivat hänen siniset silmänsä ja valkea ihonsa. Tyttö oli aivan kylmäverisesti kyykistynyt alas hänen viereensä, sylkenyt hänen käsivarrelleen ja sormenpäillään hieronut pois päivien ja öiden lian ja viidakkoliejun, joka värjäsi hänen synnynnäisen valkean ihonsa.

Ja tytössä oli kaikki häntä ihmetyttänyt, sillä hänessä ei ollut mitään, joka muistutti tavallisia naisia. Hän hymyili heikosti ajatellessaan tyttöä, sillä tämä oli ollut yhtä tietämätön vaatteista kuin Eeva ennen viikunanlehtijuttua. Hän oli samalla kertaa tanakka ja laiha harvinaisen pitkin käsin ja jaloin, lihakset kuin nuora, peittyneenä jo lapsuudesta saakka likakerrokseen yhdestä ja toisesta sadekuurosta huolimatta. Tyttö oli rumin perikuva naisesta, minkä hän pitkänä tutkimusaikanaan koskaan oli tavannut. Hänen rintansa oli samalla kertaa kypsynyt ja nuorekas, ja mikään muu ei muistuttanut hänen naisellisesta turhamaisuudestaan kuin porsaansaparo, joka oli pistetty riippumaan hänen vasemman korvalehtensä nipukkaan. Saparo oli niin äsken leikattu, että siitä vielä tippui verta hänen olkapäälleen, hyytyen siihen kuin vahakynttilän pisarat. Ja hänen kasvonsa! Vääntynyt ja kurttuinen yhtymä apinan piirteitä, suu, joka oli nipistetty sisään pitkän ylähuulen alapuolella ja välittömästi yhtyi sisään kääntyneeseen leukaan, ja pari tihruisia, surkeita silmiä, jotka räpyttelivät kuin marakatin silmät rautagallerian takana.

Ei edes vesi, jota tyttö lehdessä kantoi hänelle eikä vanha, puoleksi mädäntynyt porsaanpaistikaan, jota tämä tarjosi hänelle, voinut lieventää tytön hirveätä rumuutta. Kun hän oli hetken vastahakoisesti syönyt, ummisti hän silmänsä päästäkseen näkemästä tyttöä, vaikkakin tämä ehtimiseen kaivoi hänen silmänsä auki katsoakseeen niiden sinistä väriä. Silloin kuului ääni. Basset tiesi, että se oli lähempänä, paljon lähempänä, ja vaikka hän oli kulkenut niin pitkiä, väsyttäviä teitä sen jälestä, tiesi hän sen vielä olevan monen tunnin matkan päässä. Tyttöön teki se yllättävän vaikutuksen. Tämä käänsi kasvonsa poispäin ja voihki hampaiden kalistessa kauhusta. Mutta kun ääni oli elämöinyt kokonaisen tunnin, sulki Basset silmänsä ja vaipui uneen Balattan lakaistessa hänestä sillä välin kärpäsiä.

Hänen yöllä herätessään oli tyttö poissa. Mutta Basset tunsi voimistuneensa ja olevansa nyttemmin niin moskiittomyrkyn kyllästämä, ettei enää tuntenut sen aikaansaamaa tulehdusta, ja hän sulki silmänsä nukkuen keskeytymättä auringonnousuun. Hetken kuluttua tuli Balatta takaisin mukanaan puoli tusinaa naisia, jotka vaikkakin rumia, selvästikään eivät olleet niin epämuodostuneita kuin hän. Tytön käytöksestä näkyi, että hän piti Bassettia löytötavaranaan, omana omaisuutenaan, ja ylpeys, jolla tyttö näytteli häntä muille, olisi ollut naurettava, jollei Bassetin tila olisi ollut niin epätoivoinen.

Vielä senkin jälkeen, kun hän tämän hirmuisen vaelluksen jälkeen lyyhistyi kokoon kylän noitatalon eteen leipäpuiden varjoon, oli tyttö näyttänyt suurta kekseliäisyyttä koettaessaan saada hänet pitää. Ngurn — Basset sai sittemmin tietää hänen olevan kylän poppamiehen, papin eli puoskarin — oli tahtonut saada hänen päänsä. Kaikki nämä irvistelevät ja vääntelevät apinaihmiset, jotka olivat yhtä eläimellisiä ja alastomia kuin Balattakin, olivat tahtoneet saada hänen ruumiinsa paistinuuniinsa. Silloin vielä ei hän ymmärtänyt heidän kieltään, jos voidaan käyttää sanaa kieli niistä yksinkertaisista äänistä, joilla he ilmaisivat ajatuksensa. Mutta Basset oli kyllä ymmärtänyt, mistä he olivat riidelleet, erikoisesti silloin, kun he nipistelivät, rutistelivat ja peukaloivat hänen ruumistaan aivankuin olisi hän ollut teuraseläin.

Balattan oli ollut pakko luopua vaatimuksistaan, kun tapahtui jotakin odottamatonta. Erään miehistä, joka oli uteliaisuudesta sormeillut Bassetin pyssyä, onnistui jännittää hana ja laukaista se. Perän isku miehen vatsakuoppaan ei ollut pahin seuraus, sillä haulipanos oli murskannut erään metrin päässä seisoneen riitelijän pääkuoren.

Myöskin Balatta oli paennut muiden kera ja sillä välin kun he palasivat, oli Basset ottanut pyssynsä, vaikka hänen aistinsa alkoivat samentua kuumekohtauksesta. Hänen hampaansa kalisivat vilusta ja hänen sumenevat silmänsä näkivät tuskin mitään, mutta hän piti kuitenkin yllä häipyvää tajuntaansa siksi, kunnes oli herättänyt villeissä kunnioitusta yksinkertaisilla noitakeinoillaan, kompassilla, taskukellolla, suurennuslasilla ja tulitikuilla. Lopuksi oli hän asiaankuuluvalla, kauhua herättävällä juhlallisuudella ampunut kuoliaaksi porsaan pyssyllään ja sitten kadottanut tajuntansa.

Basset koetteli käsivarsilihaksiaan nähdäkseen, kuinka paljon voimia hänellä oli jälellä, ja nousi hitaasti ja horjuen. Hän oli hirveästi laihtunut, mutta koko toipumiskautenaan niiden monien kuukausien aikana, jolloin hän oli ollut sairaana, ei hän koskaan ollut tuntenut itseään näinkään voimakkaaksi kuin nyt. Hän pelkäsi uutta taudinkohtausta, sillä hänellä oli ollut niitä monta. Ilman lääkkeitä, vieläpä ilman kiniiniäkin oli hänen onnistunut pitää itsensä hengissä tässä mitä vaarallisimmassa ilmasto- ja malariakuumeen pesässä. Mutta voisiko hän jatkuvasti kestää? Se oli hänen alituinen kysymyksensä. Hänhän oli tiedemies ja hän ei tahtonut kuolla ennenkuin hänen oli onnistunut ratkaista äänen salaisuus.

Keppiin nojaten horjui hän nuo muutamat askeleet noitataloon, missä kuolema ja Ngurn hallitsivat. Noitatalo oli Bassettin mielestä melkein yhtä inhoittavan pimeä ja pahalta haiseva kuin viidakko. Mutta siellä sisällä saattoi hän aina tavata rakkaan ammattiveljen ja puhetoverin Ngurnin, joka aina oli valmis kertomaan juttuja tai keskustelemaan istuessaan tuossa kuolemantuvassa ja sen himmeässä savussa nokkelasti käännellessään ja väännellessään ihmiskalloja, jotka riippuivat katon kannattimissa. Pitkän sairautensa toipumisajat oli Basset käyttänyt oppiakseen ne sielutieteelliset perusteet ja lausumisvaikeudet siinä kielessä, jota Ngurnin, Ballattan ja Gngngn heimo puhui. — Gngngn oli se tyhjäpäinen, nuori päällikkö, joka kulki Ngurnin talutusnuorassa ja oli, niinkuin kuiskailtiin, Ngurnin poika.

— Puhuuko punainen tänään? kysyi Basset, joka oli jo tottunut vanhan miehen iljettävään puuhaan siinä määrin, että hän alkoi tuntea mielenkiintoa polttamisprosessin edistymiseen.

Tuntijan katsein tarkasteli Ngurn kalloa, joka hänellä tänään oli työn alla.

— Viipyy kymmenen päivää ennenkuin voin sanoa "valmis", sanoi hän. Ei koskaan ole kellään ollut valmistettavanaan tällaisia päitä.

Basset hymyili itsekseen ukon vastahakoisuudelle puhua hänen kanssaan tuosta punaisesta. Niin oli aina ollut. Ei milloinkaan missään olosuhteissa ollut Ngurn tai joku muu tästä ihmeellisestä heimosta antanut hänelle pienintäkään vihiä punaisen oikeasta olemuksesta. Ruumiillistunut täytyi tuon punaisen olla voidakseen päästää tuon ihmeellisen äänen, ja vaikka häntä kutsuttiin punaiseksi, ei Basset ollut varma siitä, että punainen todella oli hänen värinsä. Hänen tekonsa ja hänen voimansa olivat kyllä riittävän punaisia päättäen niistä hämäristä viittauksista, joita Basset oli kuullut.

— Punainen, oli Ngurn sanonut, ei ollut ainoastaan suunnattomasti naapuriheimojen jumalia voimakkaampi, janoten aina elävien ihmisuhrien punaista verta, vaan vieläpä itse naapurijumaliakin uhrattiin ja kidutettiin hänelle. Hän oli jumalana tusinalle samanlaisia liittoutuneita kyläkuntia kuin tämä, joka oli liiton keskipiste ja johtava kylä. Kiitos punaisen jumalan olivat monet vieraat kylät tulleet hävitetyiksi, vieläpä aivan poispyyhkäistyiksi ja vangit uhratuksi punaiselle. Niin oli meidän päivinämme ja niin oli ollut ammoisista ajoista vanhojen perintätietojen mukaan. Kun hän, Ngurn, oli nuorimies, olivat heimot kaukaa ruohoaavikon takaa tehneet hyökkäyksen kylään. Syntyneessä taistelussa olivat Ngurn ja hänen miehensä ottaneet monta vankia. Yli kymmenen tusinaa lapsia oli vuodattanut verensä punaiselle ja monen monet miehet ja naiset vielä sen lisäksi.

Jymisyttäjä oli toinen Ngurnin antama nimi salaperäiselle jumalalle. Välistä kutsuttiin häntä myöskin Suureksi huutajaksi, Jumala-ääneksi, Linnunkurkuksi, häneksi, jolla oli sointuvampi ääni kuin hunajalinnulla, Auringonlaulajaksi ja Tähtien pojaksi.

— Minkätähden Tähtien pojaksi, kysyi Basset turhaan Ngurnilta. Tämän vanhan poppamiehen mukaan oli punainen aina sieltä, missä hän nytkin oli, laulanut ja jyrissyt tahtonsa ihmisille. Mutta Ngurnin isä, joka repaleiseen ruohomattoon käärittynä vielä riippui noitatalon savustuneiden katonkannattamien välissä, oli ollut toista mieltä. Tämä edesmennyt, viisas mies oli uskonut, että punainen polveutui tähtitaivaalta, sillä minkävuoksi — niin tuumi hän — olisivat vanhat ja unohtuneet esi-isät muuten kutsuneet häntä tähtien pojaksi? Basset ei voinut muuta kuin myöntää, että tässä väitteessä näytti olevan perää. Ngurn vakuutti, että pitkän elämänsä kaikkina vuosina oli hän nähnyt monta tähtiyötä, mutta ei ollut koskaan löytänyt mitään tähteä ruohotasangolta tahi viidakosta — vaikka oli etsinyt. Hän oli tietysti nähnyt tähtien putoavan (niin kuului hänen vastauksensa Bassettin huomautukseen), mutta hän oli myöskin nähnyt itsevalaisevia mättäitä ja pilaantuneita lihapalasia ja tulikärpäsiä pimeinä öinä ja nuotioiden liekkejä ja kirkkaasti palavia paloöitä, mutta missä olivat nuotiot ja kekäleet ja hehku, kun ne olivat palaneet, sammuneet ja hehkuneet. Vastaus: muistossa, vain muisto lakanneesta olemassaolosta, kuten muisto täyttyneistä pyyteistä. Missä oli eilispäivän nälkä? Kiitävä muisto villisiasta, jota metsästäjän nuoli ei ollut tavannut.

— Muisto ei ole mikään tähti, väitti Ngurn. Kuinka voisi muisto olla tähti? Ja koko pitkän elämänsä ajan oli hän aina nähnyt tähtitaivaan muuttomattomana. Ei koskaan ollut hän nähnyt yhdenkään tähden jättävän tavallista paikkaansa. Sitäpaitsi olivat tähdet tulta ja punainen ei ollut tulta — mutta nämä vastentahtoa päässeet sanat eivät sanoneet Bassettille mitään.

— Puhuuko punainen huomenna? kysyi hän.

Ngurn kohautti olkapäitään ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Kuka tietää?

— Ja sitä seuraavana päivänä — entä sitä seuraavana päivänä? tutkisteli Basset.

— Minä tahtoisin mielelläni savustaa sinun pääsi, sanoi Ngurn muuttaakseen puheenaihetta. Se on erilaisempi muita päitä. Ei kellään poppamiehellä ole sellaista päätä. Sitäpaitsi käsittelisin sitä hyvin huolellisesti. Ottaisin itselleni aikaa monta kuukautta. Kuukaudet tulisivat ja menisivät ja savu olisi hyvin heikko ja minä itse keräisin polttoaineet savustukseen. Nahka ei rypistyisi. Sen pitäisi tulla yhtä sileäksi kuin sinun nahkasi nyt on.

Hän nousi ja mustista katonkannattimista, jotka monien pääkallojen savustaminen oli mustuttanut ja jossa päivänvalo oli hämärä, otti hän alas olkimattoon käärityn käärön ja alkoi avata sitä.

— Tässä on sellainen pää kuin sinun, sanoi hän, mutta huonosti savustettu.

Basset heristi korviaan kuullessaan viittauksen, että se oli valkoisen miehen pää, sillä hän oli aikoja sitten tullut siihen vakaumukseen, että nämä viidakkoasukkaat keskellä suurta saarta eivät olleet milloinkaan olleet tekemisissä valkoisen miehen kanssa. Hän oli huomannut, että nämä eivät ollenkaan tunteneet tuota bechede-mer-englantia, joka oli yleisesti käytännössä Etelämeren länsiosassa. Eivätkä he myöskään tunteneet tupakkaa eivätkä ruutia. Harvat, kallisarvoiset veitsensä, siderautapaloista valmistetut ja vielä kallisarvoisemmat tomahawkinsa, tehdyt halpahintaisista kirveistä, joita käytetään vaihtovälineinä kaupassa alkuasukkaiden kanssa, oli hän luullut heidän saaneen sodassa viidakkoheimoja vastaan ruohotasangon tuolla puolen ja että nämä vuorostaan olivat ne vaihtaneet pensastolaisilta, jotka asuivat rantojen koralliriutoilla ja tulivat silloin tällöin tekemisiin valkoisten miesten kanssa.

— Eivät ne ymmärrä savustaa päitä, selitti vanha Ngurn samalla kun hän likaisesta matosta otti esiin ja laski Bassetin käsiin jotakin, joka epäämättömästi oli valkoisen miehen kallo.

Se oli aivan varmasti vanha ja että se oli kuulunut valkoiselle miehelle, todistivat sen vaaleat hiukset. Hän olisi voinut vannoa, että se oli kerran istunut jonkun englantilaisen kaulassa ja että se oli menneiden aikojen englantilainen, päätti hän siitä paksusta kultarenkaasta, joka oli vieläkin kiinnitetty kuivattuun korvalehteen.

— Niin, sinun pääsi… alkoi poppamies jälleen mieliaiheensa.

— Minä sanon sinulle erään asian, keskeytti Basset, joka sai mielijohteen. Kun minä kuolen, toimitan minä pääni sinun savustettavaksesi, jos sinä ensiksi annat minun nähdä tuon punaisen.

— Minä saan sinun pääsi joka tapauksessa, kun sinä olet kuollut, vastasi Ngurn torjuen. Hän lisäsi villin karkealla avomielisyydellä:

— Sitäpaitsi et sinä tule elämään kauan. Sinä olet nyt jo melkein kuollut mies. Sinä tulet aina heikommaksi. Muutamien kuukausien kuluttua olet sinä oleva käsissäni täällä ja minä kääntelen sinua edestakaisin savussa. On oleva hauskaa pitkinä iltapäivinä käännellä päätä, jonka minä olen tuntenut niin hyvin kuin sinun. Ja minä aion puhella kanssasi ja kertoa sinulle ne monet salaisuudet, joita sinä haluat tietää. Se ei tee mitään, sillä silloin olet sinä kuollut.

— Ngurn, uhkasi Basset, äkkiä suuttuen.

— Sinä tunnet pikku jymisijän tässä raudassa. (Hän osoitti kaikkivoipaa ja yleisesti pelättyä pyssyään.) Minä voin tappaa sinut koska hyvänsä ja silloin sinä et saa minun päätäni.

— Silloin saa Gngngn sen, tahi joku muu minun kansastani. Ja silloin tullaan sitä kumminkin kääntämään ja vääntämään savussa. Mitä ennemmin sinä tapat minut pikku jymisijälläsi, sitä sukkelammin joutuu sinun pääsi savussa käännettäväksi, puheli Ngurn sävyisästi.

Basset tiesi hävinneensä keskustelun.

— Mikä on se punainen? ihmetteli Basset tuhannennen kerran seuraavalla viikolla kootessaan voimiaan. Mikä synnytti tämän ihmeellisen äänen? Oliko tämä Auringonlaulaja, tämä Tähtienpoika, tämä salaperäinen jumaluus yhtä eläimellisesti muodostunut kuin nämä mustakähäräiset, apinanmuotoiset ihmiseläimet, jotka häntä palvelivat ja jonka hopeankirkkaan ja härkämäisesti jymisevän laulun ja määräykset hän niin kauan oli kuullut matkan päästä, joka oli hänelle tabu.

Hänen ei ollut onnistunut saada Ngurnia luopumaan päivänselvästä kannastaan saada savustaa hänen päänsä, kun hän oli kuollut. Gngngn, vaikka tyhmyri ja päällikkö, oli liian tyhmä ja liian paljon Ngurnin vaikutuksen alainen lukuunotettavaksi. Jälelle jäi Balatta, joka jatkuvasti palvoi häntä siitä hetkestä saakka, kun hän oli kaivanut valkoisen miehen silmät auki nähdäkseen niiden sinisyyden ja pakoittaen tämän näkemään hirveän naisellisen rumuutensa. Tyttö oli nainen ja Basset oli kauan tietänyt, että ainoa tapa saada hänet pettämään heimonsa oli vetoaminen hänen naissydämeensä.

Basset oli turhan tarkka. Hän ei ollut koskaan voittanut Balattan hirvittävän rumuuden aikaansaamaa ensimäistä kauhuaan. Kotona Englannissa oli naisten sulo parhaimmissakin tapauksissa tehnyt häneen vain heikon vaikutuksen.

Mutta päättäväisyydellä, joka on ominaista ainoastaan miehelle, joka on päättänyt tulla marttyyriksi tieteensä takia, ryhtyi hän kukistamaan luontaista inhon tunnettaan, alkaen mielistellä tätä sanomattoman vastenmielistä neekeritärtä.

Häntä puistatti, mutta poiskäännetyin kasvoin salasi hän irvistyksensä ja nieli inhonsa laskiessaan kätensä liasta rupisille olkapäille ja tuntiessaan hänen villaisen, pilaantuneelle öljylle haisevien hiustensa hivelevän kaulaansa ja hartioitaan. Mutta hän melkein huusi, kun tyttö heti alussa tuli aivan hervottomaksi ja päästi kurkustaan ihmeellisiä, lyhyitä, kuhertelevia ääniä pelkästä ihastuksesta ja röhki niinkuin sika. Se oli jo liikaa. Ja seuraava näytös tässä ihmeellisessä rakkauskomediassa oli se, että hän otti tytön mukaansa joelle ja pesi hänet jonkunverran puhtaammaksi.

Sitten omistautui hän tytölle kuin uskollinen ritari aina niinkauaksi kerrallaan, kun hänen tahtonsa jaksoi hallita hänen vastenmielisyyttään. Mutta hän ei suostunut avioliittoon, jonka solmimista kaikkine asiaankuuluvine heimotapoineen tyttö innokkaasti esitti. Onneksi olivat "tabu"-lait hyvin ankarat. Niinpä esimerkiksi Ngurn ei saanut koskea krokodiilinnahkaan, -lihaan tai -luihin. Niin oli säädetty hänen syntyissään. Gngngn taas ei saanut koskettaakaan naista. Jos tällainen häväistys sattui, voitiin se sovittaa ainoastaan syyllisen naisen kuolemalla. Erään kerran Bassetin tulon jälkeen oli sattunut, että eräs yhdeksän vuotias tyttö, joka juoksi ja leikki, oli kompastunut ja kaatunut pyhän päällikön päälle. Balatta kertoi kuiskaamalla, että tyttö oli kadonnut ja maannut kolme päivää ja kolme yötä kuolevana punaisen edessä. Mitä tuli Balattaan, niin hänelläkin oli tabunsa ja se oli leipäpuunhedelmät. Tästä oli Basset kiitollinen. Olisihan hänen tabunsa voinut olla vesi.

Itselleen hankki Basset myös erikoisen tabun. Hän ei voinut mennä naimisiin, selitti hän, ennenkuin Etelänristi oli taivaalla korkeimmillaan. Tuntien tähtitiedettä sai hän näinollen yhdeksän kuukauden lykkäyksen ja hän luotti siihen, että hän tässä ajassa olisi joko kuollut tai onnistunut pakenemaan rannikolle, opittuaan tuntemaan punaisen jumalan ja hänen ihmeellisen äänensä lähteen. Aluksi oli hän luullut punaisen olevan jonkun jättiläismäisen patsaan, kuten Memnonin patsas, josta lähti erilaisia ääniä riippuen auringonpaisteesta johtuvista lämmön vaihteluista. Mutta senjälkeen kun eräässä taistelussa otettujen vankien uhraus oli toimitettu yöllä, kovassa sateessa, ei aurinko voinut näytellä mitään osaa ja kun punainen tällöin oli ollut vielä tavallista äänekkäämpi, hylkäsi Basset tämän otaksuman.

Balattan ja välistä miesten tahi toisten naisten seurassa sai hän kompasseineen vapaasti liikkua kolmelle suunnalle, mutta neljäs, missä punainen oli, oli tabu. Hän mielisteli Balattaa hiukan enemmän — ja näki, että tämä pesi itseään useammin. Tuo ikuinen naisellisuus teki hänet mahdolliseksi mihin uhrauksiin hyvänsä rakkautensa vuoksi. Ja vaikkakin tytön pelkkä näkeminen saattoi Bassetin voimaan pahoin ja hän joutui suunniltaan epätoivosta koskettaessaan tätä ja vaikka tytön hirvittävä rumuus oli hänen silmissään kuin painajainen, ei hän kumminkaan voinut välttyä näkemästä, mitenkä viettien lait vaikuttivat tyttöön saattaen tämän oman elämän vähemmän kallisarvoiseksi kuin tulevan puolisonsa onnen. Julia eli Balatta? Missä oli ero? Tuo sivistyksen hellä ja pehmeä tuote, vaiko tämä alkuaikojen eläimellinen perikuva ihmisnaaraasta? Ei ollut mitään eroa.

Basset oli ennenkaikkea luonnontutkija, vasta toisessa sijassa ihminen. Hän teki kokeitaan syvällä Guadalcanalin viidakossa niinkuin olisi tehnyt niitä kemiallisessa laboratoriossaan. Hän nostatti teeskenneltyä hehkuaan villittäreen, Samalla kohottaen määräysvaltaansa saadakseen tämän näyttämään punaisen jumalan itselleen kasvoista kasvoihin. Tässä uusiutuu vanha juttu, tuumi hän, naisen täytyy maksaa, ja eräänä päivänä se tapahtuikin, kun he molemmat olivat pyydystämässä nimetöntä, tähän asti tuntematonta, pientä, mustaa kalaa, puoleksi ankeriasta, puoleksi suomuspeittoista, joka eli makeassa vedessä ja jota pidettiin täydellisenä herkkuna, joko sitten raakana tai paistettuna, tuoreena tai mädänneenä. Balatta syöksyi suin päin viidakkomaan liejuun, otti hänen nilkkansa käsiinsä, suuteli hänen jalkojaan ja päästeli kurnuttavia ääniä, jotka saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin Bassetin selkäpiitä. Tyttö pyysi, että Basset mieluummin tappaisi hänet kuin vaatisi tätä viimeistä todistusta hänen rakkaudestaan. Tyttö kertoi hänelle niiden kauheista rangaistuksista, jotka olivat rikkoneet punaisen tabun — kokonaisen viikon piina, jonka yksityiskohtia tyttö likaan painautuneena vikisten kertoi, kunnes Basset ymmärsi, että hän oli vielä vain kokematon poika tiedoissaan, minkälaisiin hirmuisuuksiin ihmiset olivat valmiit ryhtymään toisiaan vastaan. Mutta Basset tahtoi yksipäisesti saada tahtonsa perille, hän tahtoi ratkaista punaisen laulun arvoituksen, vaikkakin tytön pitäisi kuolla pitkällä ja tuskallisella kuolemalla, kiljuen kauhusta. Ja Balatta, joka oli vain nainen, myöntyi. Tyttö kuljetti hänet kielletylle alueelle. Eräs jyrkkä vuori pisti esiin pohjoisesta ja kohtasi etelästä tulevan niemekkeen sulkien syliinsä joen, jossa he kalastivat, syväksi, pimeäksi rotkoksi. Kun he olivat menneet kappaleen matkaa rotkoa, kohosi tie jyrkästi kunnes he tulivat kalkkikivivyöhykkeelle, joka veti puoleensa Bassetin geoloogin silmät. Alinomaa kiiveten, vaikkakin hänen usein täytyi pysähtyä, niin väsynyt ja heikko hän oli, kulkivat he metsän peittämiä kukkuloita, kunnes tulivat autiolle ylätasangolle. Basset näki, että se oli mustaa, vulkaanista hiekkaa ja tiesi voivansa pienellä magneetilla vetää luokseen kokonaisen miehen kantamuksellisen teräväsyrjäisiä hiekkajyviä, joiden päällä hän käveli.

Pitäen Balattan kättä ja ohjaten häntä eteenpäin saapui hän sitten päämaaliin — selvästi keinotekoiseen, suunnattomaan luolaan keskellä ylätasankoa. Katkelmia käsikirjasta merenkulkijoille Etelämerellä juolahti hänen mieleensä. Medana oli löytänyt saaret ja antanut niille Salomoninsaarten nimen, luullen löytäneensä tämän hallitsijan kuuluisat kaivokset. Basset oli nauranut vanhan merenkulkijan lapselliselle herkkäuskoisuudelle ja kuitenkin seisoi hän nyt itse syvyyden reunalla, joka täydellisesti muistutti Etelä-Afrikan timanttikaivoksia.

Mutta se, mitä hän näki alhaalla, ei ollut mikään timantti. Se oli pikemminkin helmi, helmenkimaltelevine, heijastavine väriloistoineen, mutta niin suuri, että kaikki maailman helmet yhteenkoottuina eivät riittäisi sitä muodostamaan; väriltään se ei ollut mikään helmi eikä mikään muukaan, johon sitä voisi verrata, sillä se oli punaisen jumalan väri. Ja Basset ymmärsi heti, että tämä oli punainen jumala. Täydellisesti ympyränmuotoinen kattila, läpimitaltaan runsaasti kaksisataa jalkaa ja syvyydeltään sata jalkana. Hän vertasi tätä väriä jaappanilaiseen lakkaan. Hän otaksui todellakin sen olevan jotain lajia kiilloitusta, jonka olivat saaneet aikaan ihmiset, mutta aivan liian hienoa, että olisi voinut otaksua sen olevan näiden villien työtä. Kirkkaampana kuin kirkas kirsikanpunainen oli väri niin rehevä kuin olisi se maannut punaisella pohjalla. Se kimalteli ja säteili auringon valossa kuin olisi se imenyt valovoimaa useista kerrostumisista punaista.

Turhaan koetteli Balatta suostutella häntä olemaan laskeutumatta alas. Tyttö heittäytyi suulleen maahan, mutta kun hän jatkoi kulkuaan spiraalinmuotoista tietä kattilan seinämiä myöten, seurasi tyttö häntä kyyristellen ja vaikeroiden pelosta. Että tämän punaisen ympyränmuotoisen kuilun kovertaminen oli maksanut paljon vaivaa, oli selvää. Ajatellessaan liittoutuneitten kahdentoista kylän asukkaita, heidän yksinkertaisia työaseitaan ja alkuperäisiä työtapojaan ymmärsi Basset, että tuhansien sukupolvien työ tuskin olisi saanut aikaan tätä tavatonta syvennystä.

Pohja oli peitetty ihmisluilla ja niiden välissä oli luonnottomia ja pahoin runneltuja kyläjumalia puusta ja kivestä. Muutamat, koristellut sopimattomilla totemikuvioilla ja -piirroksilla, olivat koverretut neljän- tai viidenkymmenen jalan pituisista puista. Hän pani merkille, että siellä ei ollut hai- ja kilpikonnajumalia, jotka olivat niin tavallisia rantakylissä ja häntä hämmästytti kypäriaiheisten kuvien runsaus. Mitä tiesivät nämä viidakkovillit Guadalcanalin pimeimmässä sopessa kypäreistä? Olivatko Medanan sotilaat kantaneet kypärää ja tunkeutuneet näin kauas useita satoja vuosia sitten? Mistä olivat viidakkomiehet muuten saaneet nämä aiheet?

Basset meni yli jumalanjätteillä ja luilla peitetyn lattian vikisevä Balatta kintereillään, astui punaisen varjoon ja meni niin lähelle korkeaa ja äkkijyrkkää seinää, että hän saattoi koskettaa sitä sormenpäillään. Ei, se ei ollut lakattu. Ei sen pinta myöskään ollut sileä, vaan reiällinen ja epätasainen, siellä ja täällä pilkkuja, jotka olivat todisteena kuumuudesta ja sulamisesta. Aine oli metallia, vaikkakin aivan erilaista metallia tahi metalli-alkuainetta, mitä hän tunsi. Mitä väriin tuli, johtui hän siihen vakaumukseen, että se ei ollut siveltyä. Se oli metallin oma väri.

Hän liikutti sormenpäitään, joita hän tähän saakka oli pitänyt aivan hiljaa, painoi ne vasten pintaa ja tunsi, kuinka koko jättiläismäinen pyörylä sai eloa ja antoi vastauksen. Uskomatonta! Niin kevyt kosketus niin äärettömän suureen massaan! Mutta se kaikui hänen sormenpäittensä kosketuksesta rytmikkäissä väreilyissä jotka muuttuivat kuiskauksiksi, suhinaksi ja muminaksi — mutta ääni oli niin aivan uutta, niin ilkamoivan hillittyä, että se väreili kuin säteilevää herkkyyttä yllättävässä suloudessaan; oli kuin pieni keiju olisi puhaltanut torveen ja Basset oletti, että juuri sellaiselta kuuluisi, jos jumala soittaisi kelloa ja lähettäisi nämä ääniaallot läpi maailmanavaruuden maahan.

Hän heitti kysyvän katseen Balattaan, mutta tämä oli, kuullessaan hänen esiinkutsumansa äänen, heittäytynyt kasvoilleen maahan, missä hän voihkien makasi luitten välissä. Basset jatkoi ihmeen tutkimista. Se oli ontto ja ei ollut muodostunut mistään maassa tunnetusta metallista, oli lopputulos. Entisaikojen kansa oli aivan oikein antanut sille nimen Tähtienpoika. Ainoastaan tähdistä oli se voinut tulla ja se ei ollut minkään sattuman luoma. Se oli korkean älyllisen taidon tulos. Niin täydellinen muoto ja sellainen täsmällinen, määräperäinen onttous ei voinut olla sattuman luoma. Se oli aivan varmasti viisauden lapsi, etäisen ja käsittämättömän, joka työskenteli puhtaasti älyllisesti aineen kanssa. Hän tuijotti hämmästyneenä ihmeteosta ja hänen aivoissaan kohisi joukko villejä arvailuja koskeva tätä kaukaa tullutta vierasta, joka oli uskaltautunut läpi avaruuden yön, kiitänyt ohi tähtien ja seisoi nyt hänen yllään ja hänen edessään kärsivällisten ihmissyöjien esiinkaivamana kahden maailman ilmakehän tulikylpyjen kiilloittamana ja karkaisemana. — Mutta oliko väri kuumuuden aikaansaama muunnos johonkin tunnettuun metalliin? Tahi oliko se tälle metallille ominainen? Hän pisti kynäveitsensä siihen saadakseen selville aineen laadun. Silmänräpäyksessä täyttyi koko kattila mahtavista kuiskauksista, terävästi vastustelevista, se oli melkein kullan kilinää, jos kilinä-sanaa voidaan käyttää kuiskauksista; niiden sävy nousi ja laski, ääniaaltojen molemmat päät uhkasivat lakata kiertelemästä ja yhtyä yhdeksi härän ärjyntää muistuttavaksi ääneksi, jonka hän monta kertaa oli kuullut tabu-välimatkalta.

Unohtaen kaiken varovaisuuden ja senkin, että se voisi maksaa elämän, huumaantuneena tästä yliluonnollisesta ja tavattomasta, kohotti hän käsivartensa voimakkaaseen iskuun veitsellä, mutta Balatta esti hänet. Tyttö nousi polvilleen ja epätoivoisella kauhulla löi käsivartensa hänen ympärilleen ja vannotti häntä pysähtymään. Villissä halussaan vaikuttaa häneen puri tyttö itseään käsivarteen, niin että hampaat tunkeutuivat luuhun saakka.

Hän tuskin huomasi mitä tyttö teki, mutta antoi koneellisesti myöten hellemmille vaikutteille ja pidätti veistään. Hänestä oli ihmiselämä kutistunut merkityksettömäksi tämän tähtien maailmoista tulleen valtavan muistutuksen edessä korkeammasta elämästä. Kuten tyttö olisi ollut koira, pakoitti hän pienen, ruman villitytön nousemaan ylös ja seuraamaan itseään kierroksella ympäri pyörylän. Kun hän oli mennyt kappaleen matkaa tapasi hän jotain kauheaa. Keskellä kaikkea muuta tunsi hän auringonpolttamat, surkastuneet jäännökset siitä yhdeksänvuotiaasta tytöstä, joka oli sattunut loukkaamaan Gngngn henkilökohtaista tabua.

Etäämpänä, jatkuvasti peitettynä luilla ja ihmisten ja jumalien kuvilla, jotka muodostivat lattian vanhaan uhrihuoneeseen, tapasi hän koneiston, joka saattoi punaisen jymisemään yli viidakoiden ja ruohotasankojen aina kauas Ringmanuksen rannalle. Se oli alkeellinen ja yksinkertainen kuten koko tuon punaisen täydellinen luoma. Jonkunlainen riippuva muurinmurtaja, viidenkymmenen jalan pituinen hirsi veistettyine jumalineen, toinen toisensa yläpuolella, jokainen kypärään puettuna ja jokainen istuen krokodiilin avatussa kidassa; laitos asetettiin liikkeelle köynnöskasveista punotun nuoran avulla pyramiidin huipulta, joka oli tehty kolmesta suuresta puusta. Pyramiidin puihin oli myöskin kuvattu irvisteleviä, karkeita jumalankuvia näytteeksi nykyään elävien ihmisten käsityksestä taiteesta ja jumalista. Muurinmurtajasta riippui liaaniköysi, jonka avulla hirsi voitiin suunnata ja asettaa voimakkaasti liikkeeseen mahtavaa punaisen kimaltelevaa seinää vastaan.

Täällä toimitti Ngurn jumalanpalveluksia omasta ja kahdentoista heimonsa puolesta. Basset nauroi kovasti, melkein kuin mieletön ajatellessaan, että tämä ihmeellinen sanantuoja, jonka viisaat olennot siivekkäänä olivat lähettäneet avaruuksien halki, oli pudonnut keskelle austraalianneekereitä ja tullut apinamaisten ihmissyöjävillien ja pääkallometsästäjäin palvomaksi. Oli niinkuin Jumalan sana olisi pudonnut lokaan ja rapakkoon helvetin pohjalle, kuin jos Jehovan kivitaululle kirjoitetut käskyt olisivat ripustetut eläintarhaan, tahi kuin jos vuorisaarna olisi pidetty raivoavien hullujen keskellä.

* * * * *

Viikot kuluivat hitaasti. Yöt vietti Basset omasta vapaasta tahdostaan noitatalon tuhkalattialla alati heiluvien, vähitellen savustuvien päiden alla. Syynä tähän oli, että tämä oli tabu halveksitulle naissukupuolelle ja senvuoksi turvapaikka Balattaa vastaan, joka tuli aina tunkeilevammaksi ja vaarallisemmaksi intohimossaan, mitä korkeammalle Etelänristi nousi ja luvattu hääpäivä lähestyi. Päivänsä kulutti Basset riippumatossa leipäpuun varjossa noitatalon ulkopuolella. Tähän ohjelmaan tuli keskeytys, kun hän hävittävien kuumekohtausten aika-ajottain tiedottomaksi saattamana makasi päiviä ja öitä pääkallotalossa. Hän ponnisteli voittaakseen kuumeen, saadakseen elää, jatkaakseen elämäänsä, tullakseen vahvaksi ja aina vahvemmaksi, kunnes hän eräänä päivänä olisi kyllin vahva uskaltaakseen yli ruohoaavikon ja tuon kaukaisen viidakkovyön kautta tullakseen rannalle, jossa voisi tavata jonkun laivan, joka oli värväämässä neekerityöntekijöitä. Hän palaisi sivistyneeseen maailmaan ja sivistyneiden ihmisten luo kertomaan toisten maailmojen sanansaattajasta, jota villi-ihmiset palvoivat ja joka makasi syvällä Guadalcanalin sydämessä.

Toisina öinä, maatessaan kauan valveilla leipäpuun alla, katsoi hän tuntikausia tähtien hidasta kulkua länteen, mustan viidakkoseinän taa, joka oli raivattu edemmäksi, että saataisiin avoin paikka kylää varten. Hänellä ei ollut niinkään pintapuoliset tiedot tähtitieteessä ja sairasta miestä huvitti tuumia näiden uskomattoman kaukaisten aurinkojen näkymättömiä maailmoita, joissa elämä aivankuin arka vieras hiipi esiin materian yömustista komeroista paistattaakseen itseään valossa. Hän saattoi yhtä vähän ajatella rajoja ajalle kuin avaruudelle. Ei mitkään syövyttävät radiumitutkimukset olleet horjuttaneet hänen käsitystään voiman säilymisestä ja aineen katoamattomuudesta. Taivaankappaleita on ollut kaikkina aikoina. Kaikkien täytyy noudattaa ja totella samoja lakeja. Senvuoksi, päätti ja tunnusti hän, täytyi maailmojen ja elämän olla jotain, jotka liittyvät kaikkiin aurinkoihin, niinkuin ne kuuluvat tähän erikoiseen aurinkoon ja hänen omaan aurinkokuntaansa. — — —

* * * * *

Ei mikään valkea mies ja vielä vähemmin joku muu mies jostain toisesta viidakkoheimosta ollut saanut nähdä punaista jumalaa säilyttämällä henkeään. Näin oli laki, jota Ngurn oli usein saarnannut Bassetille. On olemassa jotain, jota kutsutaan yleiseksi veljeydeksi, oli Basset usein vastannut hänelle. Mutta sen oli Ngurn juhlallisesti kieltänyt. Punainen ei ottanut huomioon mitään yleistä veljeyttä. Ainoastaan heimosta syntynyt mies saattoi nähdä punaisen ja säilyttää henkensä. Mutta nyt, kun Bassetin rikollisen salaisuuden tunsi ainoastaan Balatta, jonka suun pelko tulla uhratuksi punaiselle kuitenkin sulki, oli tilanne kokonaan toinen. Hänen tarvitsi vain voittaa uusiutuvat kuumekohtaukset, jotka heikonsivat häntä ja palata ihmisten ilmoille. Sitten tulisi hän takaisin tutkimusseurueen kanssa, ja vaikkapa koko Guadalcanalin väki pitäisi hävittää, pakoittaisi hän punaisen sydämestä esiin tiedonannon toisesta maailmasta meidän maailmallemme.

Mutta Bassetin kohtaukset tulivat yhä tiheämmiksi, hänen lyhyet toipumisensa aina voimattomimmiksi, hänen aika-ajottaiset tiedottomuuskohtauksensa aina pitemmiksi ja huolimatta kaikesta, mitä hänen tavattoman voimakas ruumiinrakenteensa hänelle uskotteli, tuli hän lopullisesti siihen tulokseen, että hän ei voisi elää niinkauan, että kulkisi yli ruoho-aavikon ja vaarallisen rantaviidakon kautta meren rannalle. Hän kadotti toivonsa Etelänristin kohotessa yhä korkeammalle taivaalle, ja nyt tiesi Balattakin hänen kuolevan ennen hänen tabunsa määräämää hääpäivää. Ngurn teki itse matkoja kooten polttopuita Bassetin pään savustukseen ja kerskui hänelle, kuinka taitavasti hän tulisi sitä pitelemään, kun Basset oli kuollut. Basset itse otti asian rauhallisesti. Elämä oli vaipunut liian kauaksi ja liian syvälle hänessä, että hän olisi ollut peloissaan edessäolevasta sammumisesta. Hän jatkoi itsepäisesti taisteluaan vuorottelevia täydellisiä ja puolittaisia tiedottomuuskohtauksiaan vastaan, joiden aikana hän ikäänkuin uneksuen ja poissaolevana ihmetteli, oliko hän todellakin kerran nähnyt punaisen jumalan tahi oliko kaikki ollut vain kuumehouretta.

Sitten tuli päivä, jolloin kaikki sumuja hämähäkinverkot haihtuivat; hän tunsi aivonsa kirkkaiksi kuin kellojen kumina, käsittäen selvästi ruumiillisen heikkoutensa. Hän ei saattanut kohottaa kättä eikä jalkaa. Hänellä oli niin vähän voimaa ruumiinsa yli, että hän tuskin tiesi sellaista olevankaan. Ruumiilla oli ainoastaan heikko kiinnike sieluun ja lyhyinä selvinä hetkinään tiesi hänen sielunsa, juuri selvyytensä kautta, että välttämätön hyppäys pimeyteen oli lähellä. Hän tiesi lopun olevan käsissä, tiesi, että hän todella omine silmineen oli nähnyt tuon punaisen sanansaattajan maailmojen välillä, tiesi, että hän ei saisi elää viedäkseen tiedonantoa ihmiskunnalle tästä tiedoituksesta, joka, sikäli kun hän saattoi ymmärtää, ehkä jo kymmenen tuhatta vuotta oli odottanut Guadalcanalin sisässä tullakseen jonkun ihmisen kuulemaksi. Ja Basset teki urheasti päätöksensä, huusi Ngurnin ulos leipäpuunvarjoon ja neuvotteli vanhan poppamiehen kanssa viimeisten hetkiensä järjestelystä, viimeisestä seikkailustaan elävässä elämässä.

— Minä tunnen lain, sanoi hän lopuksi. Se, joka ei kuulu sinun heimoosi, ei saa katsoa punaiseen ja säilyttää henkeään. Minun täytyy joka tapauksessa kuolla. Teidän nuoret miehenne kantavat minut punaisen eteen ja minä saan nähdä hänet ja kuulla hänen äänensä ja sitten kuolla sinun kädestäsi, Ngurn. Sillä tyydytettäisiin kolme asiaa: laki, minun haluni, ja sinun odotuksesi saada niin paljon aikaisemmin haltuusi minun pääni, jota kaikki valmistuksesi tarkoittavat.

Ngurn oli samaa mieltä ja sanoi:

— On parasta niin. Sairas mies, joka ei voi tulla terveeksi, on mieletön, jos hän haluaa elää vielä vähän aikaa. On siis parasta silloin kuolla. Sinulla on ollut hyvin vaikeaa viime aikoina. Minulle kyllä on ollut hyvä saada puhella niin viisaan miehen kanssa. Mutta me emme ole puhuneet paljon viimeisinä kuukausina. Sensijaan olet sinä ottanut asunnon pääkallotalossa, elämöinyt kuin kuoleva sika tahi puhunut paljon ja kovasti omalla kielelläsi, jota minä en ymmärrä. Se on häirinnyt minua; sillä minua miellyttää ajatella valon ja pimeyden kummallisia asioita käännellessäni päitä, joita savustan. Sinun suuri melusi on siis estänyt minua etsimästä sitä syvää viisautta, jonka täytyy tulla omakseni ennenkuin kuolen. Mitä sinuun tulee, jonka yli pimeys jo laskeutuu, on parasta, että kuolet nyt. Ja minä lupaan pitkinä tulevina päivinä käännellessäni päätäsi savussa, että kukaan heimoni miehistä ei ole meitä häiritsevä. Ja minä kerron sinulle monia salaisuuksia, sillä minä olen vanha ja hyvin viisas mies ja minä annan sinun kuulla viisauden viisauden jälkeen kääntäessäni savussa päätäsi.

Valmistettiin paarit ja puolitusinaa miehiä kantoi Bassetin olkapäillään viimeiseen pieneen seikkailuun, joka oli lopettava hänen elämänsä suuren seikkailun. Ruumiilla, jota hän tuskin tunsi, sillä myöskin tuska oli jättänyt sen, ja selvin, kirkkain aivoin, joka salli hänen rauhallisella innostuksella nauttia ajatuksen takaisin palanneesta terävyydestä, makasi hän heiluvilla paareilla ja nähden haalistuneen maailman liukuvan ohitseen tarkasteli hän viidakkokaton alla hämärtyvää päivää ja ylätasangon vulkaanista hiekkaa.

He kantoivat hänet kattilan spiraalitietä, joka kiersi loistavaa, hehkuvan punaista jumalaa, jonka säteilevä kiilto ja valo aina näyttivät olevan valmiit muuttumaan sointuvaksi lauluksi ja vaikuttavaksi jyminäksi. Ja yli uhrattujen jumalien ja ihmisten luiden kantoivat he häntä, ohi toisten vielä elävien uhrien tuolle kolmijalkaiselle hirsipuulle valtavine muurinmurtajineen.

Täällä nousi Basset vaivaloisesti Ngurnin ja Balattan auttamana ylös, alaruumiinsa varistessa heikkoudesta ja tutki punaista kirkkain, kaikkinäkevin katsein.

— Kerran, Ngurn, sanoi hän siirtämättä silmiään välähtelevästä, väräjävästä pinnasta, jossa kaikki kirsikanpunaiset värivivahdukset keskeymättä leikkivät alituisesti jännitettyinä muuttuakseen ääneksi, silkinhienoksi lauseeksi, hopeankirkkaaksi kuiskaukseksi, jousien kultaiseksi surinaksi, keijujen sametinpehmeäksi soitoksi tahi ukkosen mahtaviksi ääniksi.

— Minä odotan, sanoi Ngurn pitkän väliajan jälkeen pitäen huomaamatta tomahawkiaan iskuvalmiina.

— Kerran, Ngurn, huudahti Basset, pitää sinun antaa punaisen puhua niin, että minä voin sekä nähdä että kuulla häntä. Iske silloin, kun minä kohotan käteni ylös, sillä silloin kumarran minä päätäni niin, että isku sattuu niskaan. Mutta minä, Ngurn, joka seison aikeissa iankaikkisesti sanoa jäähyväiset päivän valolle, tahtoisin mielelläni kuolla punaisen ihmeellisen äänen majesteetillisenä kaikuessa korvissani kuolinhetkenäni.

— Ja minä lupaan, että koskaan ei mikään pää ole tullut paremmin savustetuksi kuin sinun, vakuutti Ngurn hänelle, antaen miehille merkin asettaa paikoilleen köysi, joka saattoi vipuvarren liikkeeseen. — Sinun pääsi tulee olemaan suurin mestarityö minun kokoelmassani.

Basset hymyili nääntyneesti vanhuksen turhamaisuudelle. Silloin vetivät miehet takaisin koverretun hirren ja päästivät sen sitten. Seuraavassa silmänräpäyksessä valtasi hänet ihastus kuullessaan tuon äkillisen jyminän. Mutta minkälaisen jyminän! Se oli pehmeä kuin kaikkien jalojen metallien yhteensoinnutettu ääni. Arkkienkeli puhui siinä, se oli suurenmoisempi kuin kaikki muut äänet, se oli ylimaailmallisella viisaudella kyllästetty, se oli Jumalan ääni, käskevä ja kiehtova. Ja kuinka ihmeellinen oli tämä metalli maailmanavaruuksista! Basset näki omin silmin värien vaihtuvan ääneksi, kunnes koko näkyvä pinta tässä mahtavassa kattilassa kumisi, vapisi ja suitsutti ääntä tahi väriä, hän ei tiennyt kumpaista. Tässä silmänräpäyksessä olivat kaikki epäselvyydet aineen yhtenäisyydestä kadonneet, voiman ja aineen yhteensulautuminen ja toisiinsa sisältyminen ei enää ollut kauemmin hänelle mikään salaisuus.

Aika kului. Ngurn herätti Bassetin lopultakin kärsimättömällä eleellä. Basset oli kokonaan unohtanut vanhan poppamiehen. Salamannopea mielijohde saattoi hänet nauramaan itsensä käheäksi. Hänen pyssynsä oli hänen vieressään paareilla, hänen tarvitsi vain painaa liipasinta murskatakseen päänsä.

Mutta miksi hän pettäisi poppamiehen? oli Bassetin seuraava ajatus. Vaikka Ngurn oli pääkallometsästäjä, ihmissyöjä, yhtä paljon apina kuin ihminen, niin oli hän joka tapauksessa pelannut rehellistä peliä niin hyvin kuin ymmärsi. Ei, päätti Basset, olisi suuri synti ja epärehellinen teko pettää viimeisellä hetkellään vanhaa miestä. Hänen päänsä oli Ngurnin ja Ngurn saisi sen savustaa.

Basset kohotti ylös kätensä merkiksi, kumartui eteenpäin kuten oli sovittu, niin että ensimäinen selkänikama paljastui, unohti Balattan, joka oli vain nainen ja sitäpaitsi nainen, jota ei rakastettu. Näkemättä tiesi hän, että teräväksi teroitettu kirves kohosi ilmaan hänen takanaan. Ja tässä silmänräpäyksessä, viimeisen edellisessä, lankesi Tuntemattoman varjo yli Bassetin, tunne tulevasta hämmästyksestä, kun verho poistuisi. Kun hän tiesi, että isku oli jo lähtenyt, juuri kun kirves silpoi lihaa ja hermoja, oli hän näkevinään Medusan, Totuuden rauhalliset kasvot ja samaan aikaan kun kirves tapasi esiinsyöksyvän pimeyden, näki hän päätään hitaasti ja keskeytymättä käännettävän ja väännettävän savussa leipäpuun vieressä olevassa noitatalossa.

Waikiki, Honolulu, 22 toukok. 1916.

TUO LUTKA…

Löytyy sellaisiakin kertomuksia, jotka ovat tosia — niitä ei voi koskaan nokkelinkaan kynänpyörittäjä panna kokoon. Ja samasta syystä on sellaisia kertojia, joita ei koskaan voida epäillä. Sellainen mies oli Julian Jones, vaikkakin epäilen, uskovatko useimmat lukijoista tähän hänen kertomaansa kaskuun. Mutta minä uskon siihen. Minä olen niin varmasti vakuutettu sen totuudesta, että vapaaehtoisesti, vieläpä halukkaastikin, olen pannut yritykseen rahoja, ja itse voitosta tai tappiosta välittämättä päättänyt lähteä kaukaiseen maahan.

Tapasin hänet Panama-Pacific-näyttelyn Australian talossa. Seisoin erään osaston edessä, jossa oli jäljennetty maapallon toisella puolen löydetyt suurimmat kultakimpaleet. Ne olivat muhkuraisia, epämuodostuneita ja kulmikkaita, ja oli yhtä vaikea olla uskomatta niitä oikeaksi kullaksi kuin uskoa tilastollisiin tietoihin niiden arvosta ja painosta.

— Näitä kutsuvat kengurumetsästäjät kultakimpaleiksi, sanoi mahtava basso-ääni yli olkani seistessäni suurimman kultamöhkälettä esittävän jäljennöksen edessä.

Käännyin ja katsoin ylös Julian Jonesin harmaansinisiin silmiin. Katsoin ylös, sillä hän oli noin kuusi jalkaa, neljä tuumaa pitkä. Hänen karkeat, hiekankeltaiset hiuksensa olivat yhtä värittömät ja haalistuneet kuin hänen silmänsäkin. Aurinko oli ehkä vaalistanut hänen värinsä, joka tapauksessa oli hänen kasvoillaan jälkiä vanhasta, voimakkaasta ruskettumisesta, joka kauan sitten oli muuttunut kullanväriseksi. Kun hän käänsi katseensa näytteillä olevasta esineestä minuun, panin merkille hänen omituisen ilmeensä; näytti kuin olisi hän turhaan koettanut muistutella mieleensä jotain hyvin painavaa seikkaa.

— Mitä huomautettavaa teillä on tuosta kultakimpaleesta, kysyin minä.

Epämääräinen, tuumiva katse katosi hänen silmistään ja hän murahti:

— Sen suuruus, arvelen minä.

— Niin, se tuntuu suurelta, myönsin minä. Mutta se on varmasti oikea. Australian hallitus tuskin uskaltaisi…

— Suuri! keskeytti hän halveksivalla, ylenkatseellisella ilmeellä.

— Suurin, joka on koskaan tavattu, aloin minä.

— Koskaan tavattu! Hänen värittömät silmänsä paloivat hänen jatkaessaan: luuletteko, että jokaisesta tavatusta kultakimpaleesta puhutaan sanomalehdissä ja näyttelykirjoissa.

— No niin, vastasin miettivästi, jos löytyy sellaisia, joista ei puhuta, en tiedä, kuinka saamme niistä kuulla. Jos todellakin suuri kimpale tahi kimpaleenlöytäjä mieluummin vaatimattomana tahtoo punastua ilosta yksinäisyydessä.

— Niin ei ole asia, huomautti hän kiireesti. Minä näin sen omilla silmilläni ja muuten olen aivan liian karaistu punastuakseni. Olen rautatiemiehiä ja olen oleskellut sangen paljon kuumissa maissa. Olin ennen ruskea kuin mahonki — oikea, vanha mahonki ja enemmän kuin kerran on minua luultu sinisilmäiseksi espanjalaiseksi…

Nyt oli minun vuoroni keskeyttää ja sen minä teinkin.

— Oliko se kimpale suurempi kuin tämä täällä, herra —?

— Jones, Julian Jones on nimeni.

Hän kaivoi rintataskustaan esiin sen nimiselle henkilölle osoitetun kirjekuoren, jossa oli San Franciscon leima; ja minä vuorostani luovutin hänelle korttini.

— Hauskaa tutustua teihin, sir, sanoi hän ojentaen minulle kätensä ja hänen basso-äänensä kaikui kuin olisi hän tottunut puhumaan kovassa melussa. — Olen luonnollisesti kuullut puhuttavan teistä ja nähnyt kuvanne sanomalehdissä j.n.e. ja ehkä minun ei pitäisi sitä sanoa, mutta haluaisin kumminkin teidän tietävän, että minä en pane suurtakaan arvoa teidän Mexikosta kirjoittamillenne artikkeleille. Teillä on asiasta aivan nurinkuriset käsitteet. Te teette saman erehdyksen kuin kaikki muutkin "ulkomaalaiset" luullessanne, että meksikolainen on valkoinen mies. Sitä hän ei varmastikaan ole. Sitä ei ole niistä kukaan — ei meksikolainen murjaani, ei latinalais-amerikkalainen eikä koko lauma. Katsokaas, sir, ne eivät ajattele, suunnittele tai työskentele niinkuin me. Onpa heidän kertomataulunsakin aivan erilainen. Te luulette seitsemän kertaa seitsemän tekevän neljäkymmentäyhdeksän, mutta sitä eivät ne luule. Ne laskevat toisella tavalla. Ja ei edes valkoinen ole niistä valkoista. Minä annan teille erään esimerkin. Jos ostetaan talontarpeiksi kahvia, yksi naula tahi kymmenen naulaa kerrallaan…

— Kuinka suuri oli kultakimpale, josta puhuitte? kysyin päättävästi. Yhtä suuri kuin tämä täällä?

— Suurempi, sanoi hän rauhallisesti. Suurempi kuin koko roska, joka on täällä näytteillä, suurempi kuin koko roska yhteensä ja vielä vähän lisää. Hän vaikeni ja katsoi minuun epäröimättä. — En käsitä, miksikä en puhuisi teille tästä asiasta yksityiskohtaisemmin. Teillä on sellainen maine, että olette luotettava ja olen lukenut, että teillä on ollut sangen ihmeellisiä kokemuksia kaukaisissa maan paikoissa. Minä olen kauan etsinyt jotakin, joka löisi tässä yrityksessä tuumansa lukkoon minun kanssani.

— Te voitte luottaa minuun, sanoin minä.

Ja tässä vedän esille nyt koko jutun, mustaa valkealle, aivan niinkuin hän kertoi sen minulle istuessamme penkillä taidepalatsin luona järven rannalla, kalalokkien kirkuna korvissamme. Niin, hänen olisi pitänyt pitää sopimuksensa minun kanssani. Mutta minähän kiiruhdan tapahtumien edelle.

Kun olimme menossa etsimään istumapaikkaa, tuli pieni naishenkilö, ehkä kolmikymmenvuotias, kuihtunein ihoin, muistuttaen enin talonpoikaisvaimoa, rynnäten nuolennopeudella hänen luokseen ja räpytellen kuin lokit tuolla ylhäällä sekä tarttui lujasti hänen käsivarteensa voimalla ja tarkkuudella, joka tuntui koneelliselta.

— Vai niin, täälläkö sinä nyt olet! huusi nainen. — Sinä kiertelet teitä pitkin ajattelematta minua hituistakaan.

Tulin muodollisesti esitetyksi äskensaapuneelle. Oli selvää, ettei hän ollut koskaan kuullut puhuttavan minusta ja hän tarkasteli minua pahantuulisesti viekkailla, mustilla silmillään, jotka olivat aivan lähekkäin, ollen pyöreät ja levottomat kuin lokin.

— Sinä aiot kai puhua hänelle tuosta lutkasta? sanoi nainen.

— Kas niin, Sarah, tässä on kysymys liikeasioista, sanoi Jones valittavalla sävyllä. Minä olen niin kauan etsinyt sopivaa henkilöä ja kun nyt olen tavannut hänet, täytyy kai minulla olla oikeus antaa hänelle vähän vihiä siitä, mitä on tapahtunut.

Pieni naikkonen ei vastannut, hän puristi yhteen ohuet huulensa kuin olisi hän saanut suunsa täyteen nuppineuloja. Hän katsoi suoraan eteensä Jalokivitorniin niin tuimin ilmein, ettei mikään auringonpilkahdus voinut sitä lieventää. Menimme hitaasti järvelle onnistuen löytämään vapaan penkin ja istuimme sille huoaten helpoituksesta saadessamme vapauttaa näyttelyssä väsyneet jalkamme kannattamasta ruumiinpainoamme.

Kaksi joutsenta purjehti yli kimaltelevan veden ja lähestyi meitä. Kun heidän epäilyksensä meidän maallisen hyvyytemme puutteesta vahvistuivat, kääntyi Jones puoleksi selin seuraajattareensa elämän tiellä ja kertoi minulle juttunsa.

— Oletteko koskaan olleet Ecuadorissa? Totelkaa neuvoani ja älkää matkustako sinne koskaan. Vaikka sen otan takaisin, te ja minä ehkä menemme sinne yhdessä, jos te luotatte minuun ja teillä on kylliksi rohkeutta uskaltautuaksenne matkalle. Niin, siitä ei ole kovinkaan monta vuotta, kun minä saavuin sinne Australiasta puoleksi mädänneellä, vanhalla lastilaivalla, joka tarvitsi neljäkymmentä päivää tullakseen perille. Seitsemän solmua oli sen laatikon vauhti parhaimmillaan ja meillä oli ollut neljätoista päivää kestävä myrsky pohjoiseen Uudesta Zeelannista ja me saimme konevian kahden päivän päässä Pitcairn Islannista.

— Minä en kuulunut miehistöön. Olen junankuljettaja. Mutta olin tullut tutuksi laivurin kanssa Newcastlessa ja hän pyysi minua seuraamaan vieraanaan Guayaquiliin. Minä olin, nähkääs, kuullut, että palkat sillä amerikkalaisella rautatiellä, joka menee Andien yli Quitoon, olivat nousemassa. Mutta Guayaquil…

— On kuumepesä, huomautin minä.

Julian Jones nyökkäsi.

— Thomas Nast kuoli kuumeeseen tuskin kuukausi maihinnousunsa jälkeen siellä. Hän oli meidän suuri amerikkalainen piirustajamme, lisäsin minä.

— En tunne häntä, sanoi Julian Jones lyhyesti. Mutta sen minä tiedän, että hän ei suinkaan ollut ensimäinen, joka meni sillätavoin. Te saatte kuulla kuinka tämä selvisi minulle. Luotsiasema on noin 60 mailia alaspäin jokea.

— Kuinka on kuumeen laita? sanoin minä luotsille, joka tuli aikaisin aamulla kannelle. — Näettekö tuon hampurilaisen parkkilaivan, sanoi hän ja osoitti isoa ankkurissa makaavaa laivaa. — Kapteeni ja neljätoista miestä on jo kuollut, kokki ja kaksi matruusia ovat sen juuri tekemäisillään ja he ovat ainoat, jotka ovat jälellä.

— Ja hän ei todellakaan ollut väärässä. Samaan aikaan kuoli Guayaquilissa neljäkymmentä henkeä päivässä keltakuumeeseen. Mutta se oli pikkuseikka, kuten myöhemmin tulin huomaamaan. Paiserutto ja isorokko raivosivat, punatauti ja keuhkokuume sulattivat väkeä kokoon ja rautatiellä raivosivat taudit kaikista pahimmin. Niin olivat asiat. Niille, jotka halusivat matkustaa, oli se pahempi kuin kaikki muut taudit yhteensä.

— Kun me heitimme ankkurin Guayaquilin luo, tuli puolitusinaa laivureita toisista laivoista kannelle, ja varoittivat meidän laivuriamme päästämästä maihin muita kun niitä, joista hän halusi päästä. Eräs soutuvene tuli ja otti minut Duranista, joka oli toisella puolen jokea ja joka on rautatien päätepiste. Niillä oli mukanaan mies, joka lensi pitkin nuoraportaita kolme harppausta kerrallaan, niin kiire oli hänellä päästä kannelle. Kun hän tuli sinne, ei hänellä ollut aikaa puhua kenellekään meistä. Hän kumartui yli laivan partaan, puristi nyrkkiään Duranille ja huusi: Nyt tulit kumminkin nolatuksi! Nyt tulit nolatuksi!

— Kuka on tullut nolatuksi? kysyin minä. — Rautatie, sanoi hän päästäen irti hihnan ja otti esiin suuren Coltrevolverin, joka hänellä oli helposti saatavilla vasemmalla sivullaan. Minä olin siellä sopimusaikani loppuun — kolme kuukautta — mutta pääsin sieltä sittenkin. Minä olin konduktööri.

— Ja se oli se rautatie, johon minä olin aikonut palvelukseen. Mutta se ei ollut mitään siihen verraten, mitä hän kertoi myöhemmin. Rautatie meni Duranista, joka on samalla korkeudella kuin meri ja kohoaa kahdentoistatuhannen jalan korkeuteen Chimborazzolla ja kymmeneen tuhanteen jalkaan Quitolla, vuorijonon toisella puolen. Ja tie oli niin vaarallista, että juna ei voinut kulkea öisin. Matkustajien piletteineen täytyi nousta pois ja nukkua kylissä junan odottaessa päivän valkenemista. Ja joka junassa oli osasto Ecuador-sotilaita ja ne olivat kaikista vaarallisimpia. Niiden olisi pitänyt suojella matkustajia, mutta niin pian kuin tuli riitaa, tarttuivat ne kivääreihinsä ja yhtyivät rosvojoukkoon. Nähkääs, niin pian kuin junaonnettomuus tapahtui, olivat ecuador-indiaanit ensimäiset, jotka huusivat: Kuolema kaikille gringoille! Niin tapahtuu aina ja he löivät kuoliaaksi junahenkilökunnasta ja gringomatkustajista kaikki ne, jotka eivät olleet menettäneet henkeään junaonnettomuudessa. Niin, se on heidän laskutapaansa, joka on aivan erilainen kuin meidän, niinkuin sanoin joku hetki sitten.

— Ja hitto vie, ennenkuin päivä oli lopussa, tulin itse vakuutetuksi siitä, että tuo entinen konduktööri ei valehdellut. Se oli Duranissa. Minun piti tehdä ensimäinen matkani Quitoon, aioin lähteä seuraavana aamuna — sinne meni vain yksi läpikulkujuna vuorokaudessa. Oli puolipäivä, ensimäistä päivää kun olin siellä, noin neljän aikaan, kun höyrypannu "Kuvernööri Hancockilla" [suuri höyrylautta, joka kuljetti rautatiematkustajia joen yli Guayaquiliin] räjähti ja se upposi kuudenkymmenen jalan syvyyteen aivan laiturin viereen. Tämä oli kova onnettomuus, mutta se antoi aiheen vielä kovempaan. Puoli viiden aikaan alkoi tulla suuria, täyteen ahdettuja junia. Oli juhlapäivä ja ihmiset olivat tehneet matkoja sisämaahan Guayaquilista ja nyt tuli väkijoukko takaisin.

Ja väki — sitä oli viisi tuhatta — tahtoi tulla lautatuksi yli ja lautta makasi joen pohjassa eikä se ollut meidän vikamme. Mutta sitä se oli meksikolaisen laskutavan mukaan. — Lyökää kuoliaaksi gringot! huusi eräs heistä. Ei ollut mitään tehtävissä. Useat meistä pääsivät pakoon töin tuskin. Minä juoksin henki kurkussa ensimäisen koneenkäyttäjän jälkeen ja kannoin hänelle yhden hänen pienokaisistaan juuri kun veturin piti lähteä liikkeelle. Nähkääs, siellä kaukana, poissa kaiken kunnian ja rehellisyyden rajoilta, täytyy heidän kumminkin aina pelastaa veturit, kun tulee rettelöitä, sillä ilman niitä ei voitaisi jatkaa liikennettä. Puolitusinaa amerikalaisnaisia ja yhtä monta lasta istuivat kokoonsullottuina meidän muiden kanssa vaununlattialla ja Ecuador-sotamiehet, joiden olisi pitänyt suojella henkeämme ja omaisuuttamme, latasivat kiväärinsä ja lähettivät peräämme luotisuihkun niin kauan kuin olimme ampumamatkalla.

Yövyimme kappaleen matkaa sisämaahan ja päivän valetessa palasimme katsomaan, miltä siellä näytti. Ja kylläpä oli kaunista. Jokaisen tavaravaunun ja matkustajavaunun, jokaisen vaihteen, vieläpä ratapölkytkin oli meksikolainen roistoväki heittänyt jokeen kuudenkymmenen jalan syvyyteen "Kuvernööri Hancockin" viereen. Ne olivat polttaneet konetallin, sytyttäneet hiilivaraston ja heitelleet korjaustyökappaleet hujan hajan. Niin, ja kolmesta toveristamme oli tehty loppu ja meidän täytyi mitä suurimmalla kiireellä heidät haudata. Siellä on ympäri vuoden hyvin kuuma.

Julian Jones piti pitkän välin tarkastellen olkansa yli vaimonsa kasvoja tämän istuessa pahantuulisin ilmein ja tirkistellessä suoraan eteensä.

— En ole unohtanut kultakimpaletta, vakuutti Jones minulle.

— Etkä tuota lutkaakaan, sähähti pieni naikkonen, kuten näytti, järvellä uiskenteleville nokikanoille.

— Minulla on ollut kultakimpale koko ajan tähystimessä…

— Sinun ei olisi koskaan pitänyt asettua tuohon vaaralliseen maahan, jatkoi hänen vaimonsa.

— Kas niin, Sarah, sanoi Jones pyytävästi, minähän työskentelin sinua varten. Ja minulle sanoi hän ikäänkuin selvitykseksi: Vaara oli suuri, mutta niin oli tuloskin. Muutamassa kuukaudessa ansaitsin minä kuitenkin viiteensataan kullassa. Ja Sarah istui Nebraskassa odottaen…

— Ja me olimme olleet kihloissa kaksi vuotta, surkutteli vaimo itseään Jalokivitornille.

— Kiitos lakon ja sen, että minä olin joutunut mustalle listalle ja saanut lavantaudin Austraaliassa j.n.e., jatkoi Jones. Ja minulla oli onnea, rautatiellä. Minä näin tovereita, äskettäin Valloista tulleita, sammuvan muutamia viikkoja tulonsa jälkeen. Jos eivät taudit ja rautatie tappaneet heitä, niin tekivät sen meksikolaiset. Mutta se ei ollut sallittu minulle, ei edes silloinkaan, kun ajoin neljänkymmenen jalan syvyiseen tulvan synnyttämään läpeen. Kadotin lämmittäjäni ja konduktöörini ja liikkuvan kaluston tarkastajan (joka sattumalta oli matkalla Duraniin tapaamaan morsiantaan); murjaanit leikkasivat heidän nuppinsa ja pistivät ne seipäisiin. Mutta minä makasin hiljaa kuin rotta hiilisäiliössä, päälläni kaksi jalkaa hiiliä ja ne luulivat minun jo muuttaneen autuaammille metsästysmaille — makasin siellä päivän ja yön, kunnes tuli rauhallisempi. Niin, minulla oli onnea. Pahin, mikä minulle sattui oli se, että vilustutin itseni kerran ja toisen kerran oli minulla paise. Mutta ne toiset kaverit! Ne kuolivat kuin kärpäset joko keltakuumeeseen, keuhkotulehdukseen tahi murjaanien ja rautatien kautta. Ikävintä oli, ettei minulla ollut heistä mitään seuraa. Tuskin olin tullut jonkun kanssa lähemmin tuttavaksi, kun hänelle pälkähti päähän kuolla, paitsi erästä lämmittäjää, joka oli nimeltään Andrews ja joka tuli pähkähulluksi.

— Minä tienasin jobbauksellani koko hyvin ainakin alussa ja asuin Quitossa eräässä kivitalossa, jonka katto oli oikeista espanjalaisista tiilistä. Ja minulla ei ollut koskaan mitään riitaa murjaanien kanssa, minä annoin niiden ajaa hiilisäiliössä ja halkovaunussa. Olisinko heittänyt ne pois? Ei tullut kysymykseen. Minä näin kyllä, kun Jack Harris ajoi pois muutamia ja sain olla hänen hautajaisissaan muy pronto …

— Puhu engelskaa, sähähti nainen hänen vieressään.

— Sarah ei salli minun puhuvan espanjaa, sanoi Jones anteeksipyytävästi. Se tekee hänet niin hermostuneeksi, että minä olen luvannut antaa sen olla. Niin, kuten sanottu, minä voin erinomaisesti ja kaikki meni hyvin ja minä panin palkastani syrjään tullakseni takaisin Nebraskaan ja mennäkseni Sarahin kanssa naimisiin, kun tapasin Wahnan —

— Tuon lutkan, sihahti Sarah.

— Kas niin, Sarah, rukoili hänen jättiläismiehensä, minä ainoastaan mainitsen hänet, muutenhan en voi puhua kultakimpaleesta. Se tapahtui eräänä iltana, kun ajoin tyhjää konetta Amatoon, noin kolmekymmentä mailia Quitosta. Seth Manners oli lämmittäjänäni. Minun piti opettaa häntä hoitamaan konetta itse ja minä annoin koneen hänen haltuunsa ja istuin itse hänen paikalleen ja ajattelin tätä Sarah'ia. Minä olin juuri saanut häneltä kirjeen, missä hän kuten tavallisesti pyysi minua tulemaan kotiin ja kuten tavallisesti puhui kuinka vaarallista oli naimattomalle miehelle, kuten minä, kuljeskella irtolaisena ympäri maata, joka on täynnä señoritoja ja fandangoja. Herra Jumala, olisipa hän nähnyt heidät! Oikeita linnunpelättimiä, sitä juuri ne olivat, naamat maalattu valkeiksi kuin ruumiilla ja huulet punaisiksi kuten — kuten jollain niistä verisistä rautatieuhreista, joita minä olin ollut auttamassa maahan.

Oli ihana huhtikuunilta, ei tuulahdustakaan, ja jättiläissuuri kuu loisti yli Chimborazzon huipun. Se on aika suuri. Rautatie kiipeää sille kaksitoistatuhatta jalkaa yli meren ja kuitenkin on huippu vielä kymmenentuhatta jalkaa korkeammalla.

Minä ehkä torkahdin vähän, Sethin hoitaessa konetta, mutta hän jarrutti niin lujasti, että olin vähällä lentää ulos ikkunasta.

— Mitä pirua — aioin minä sanoa ja armias saatana, sanoi Seth ja me

tirkistimme molemmat siihen, mikä seisoi radalla. Minä yhdyin Sethin sanoihin. Siinä oli indiaanityttö — ja voitte uskoa kun sanon, että indiaanit eivät ole missään suhteessa meksikolaisen roistojoukon kaltaisia. Seth oli onnistunut pysähdyttämään kaksikymmentä jalkaa tytöstä ja me olimme kuitenkin alamäessä! Mutta tyttö, hän…

Minä näin mrs Julian Jonesin tulevan jäykäksi kuin lauta, vaikka hän piti katseensa uhkaavasti kiinnitettynä nokikanoihin, jotka uiskentelivat pitkin vedenpintaa meidän alapuolellamme.

— Tuo lutka, sähähti nainen taas. Jones oli pysähtynyt kuullessaan sähähdyksen, mutta jatkoi heti:

— Hän oli pitkä tyttö, notkea ja hoikka, te tunnette sen lajin; tavattoman pitkät, mustat hiukset riippuivat irrallaan pitkin hänen selkäänsä hänen seisoessaan hituistakaan pelkäämättä levitetyin käsivarsin pysäyttääkseen koneen. Hän oli puettu johonkin ohueeseen, joka ei ollut kangasta eikä pantterinnahkaa, pehmeään, pilkulliseen ja silkinhienoon. Tässä kaikki mitä hänellä oli päällään….

— Tuolla lutkalla, sihahti mrs Jones väliin.

Mutta mr Jones jatkoi ja näytti kuin ei hän olisi kuullut keskeytystä.

— Helvetillinen paikka jarruttaa konetta, sanoin Sethille, laskeutuessani alas radalle. Menin meidän koneemme ohi tytön luo ja ajatelkaa, hän seisoi silmät kiinni. Hän vapisi niin, että sen saattoi havaita kuutamossa. Ja hän oli paljain jaloin.

— Mikä hätänä? sanoin minä, enkä erikoisen ystävällisesti. Hän vavahti, näytti heräävän horroksesta ja avasi silmänsä. Olivatpa ne suuret, mustat ja kauniit. Uskokaa minua, hän oli oikea kaunotar….

— Se lutka! Tämä sähähdys peloitti pari nokikanaa pitkän matkan päähän. Mutta Jones oli saanut varmuutta eikä räpäyttänyt silmäänsäkään.

— Minkätähden pidätät konetta? kysyin minä espanjaksi. Ei vastausta. Hän tirkisteli ensiksi minuun, sitten puuskuttavaan veturiin ja puhkesi sitten itkemään, mikä ei ole intiaaninaiselle tavallista, se teidän täytyy myöntää.

— Jos sinä aiot saada ilmaista kyytiä, jatkoin minä, niin saat sitä rusentuneena puskurin ja etuvalojen välissä, ja palomiehiemme tehtävänä on raapia sinut siitä pois.

— Paikallinen espanjankieleni ei ollut kehuttavaa, mutta havaitsin hänen ymmärtäneen, vaikka hän vain pudisti päätään eikä puhunut mitään. Mutta pyhä Pietari, kylläpä hän oli komea!

Vilkaisin pelokkaana mrs Jonesiin, joka oli varmaan seurannut minua silmänurkastaan, sillä hän mumisi: — Jos ei olisi ollut, niin luuletteko hänen ottaneen tuon lutkan asumaan luokseen?

— Annahan olla, Sarah, hän protestoi, tuo ei ole reilua. Sitäpaitsi, minähän tässä kerron. — Kuulkaa nyt! Seth kiljui minulle, ette kai aio jäädä tänne koko yöksi?

— No niin, sanoin tytölle, nouse tänne ylös. Mutta ensi kerran kun haluat kyydin, älä valitse veturia asemien välillä. Hän seurasi mukana, mutta kun tulin astimille ja käännyin nostaakseni hänet ylös, hän oli kadonnut. Palasin takaisin, mutta hänestä ei ollut jälkeäkään. Ylä- ja alapuolellamme oli pelkkää kalliota, ja rata näkyi sata metriä eteenpäin selvänä ja tyhjänä. Ja sitten keksin hänet kyyristyneenä aivan puskuria vasten, niin lähelle että miltei astuin hänen päälleen. Jos olisimme lähteneet liikkeelle, olisimme ajaneet sekunnissa hänen ylitseen. Tuo kaikki oli niin järjetöntä, etten koskaan käsittänyt hänen toimiaan. Ehkä hän yritti itsemurhaa. Tartuin häntä ranteesta ja nykäisin hänet melko rivakasti jaloilleen, mihin hän mukautui. Naiset kyllä tietävät, milloin mies tarkoittaa totta.

Katsahdin tuosta jättiläisestä tämän pieneen, linnunsilmäiseen puolisoon ja pohdin, oliko hän koskaan tarkoittanut totta tämän suhteen.

— Seth vastusteli alussa, mutta onnistuin nostamaan tytön veturiin ja istutin hänet viereeni.

— Ja luulen Sethillä ollen kiirettä veturin ajamisessa, mrs Jones huomautti.

— Minähän olin häntä juuri opettanut, sanoinhan sen jo, selitti mr Jones. — Niin, sitten me tulimme Amatoon. Tyttö ei ollut avannut kertaakaan suutaan ja tuskin oli kone pysähtynyt, kun hän hyppäsi pois ja hävisi. Muitta mutkitta. Ilman kiitoksen sanaa.

— Mutta seuraavana aamuna, kun me tulimme lähteäksemme Quitoon, mukanamme tusina rautatiekiskoilla lastattuja vaunuja, istui tyttö kojussa ja odotti meitä ja päivänvalossa saatoin nähdä, kuinka paljon kauniimpi hän oli kuin illalla.

— Vai niin, tyttö on ottanut teidät ottopojakseen, irvisteli Seth. Ja siltä se todellakin näytti. Tyttö seisoi siellä ja katseli minuun — meihin — niinkuin uskollinen koira, jonka luottamuksen on voittanut hyvällä ruualla ja joka tietää, ettei häntä potkaista. — Painu tiehesi, sanoin minä hänelle pronto (mrs Jones muistutti itsestään vaikeroimalla kuullessaan espanjalaisen sanan). Näetkös, Sarah, minä en tahtonut tietää hänestä, en edes alussa.

Mrs Jones jäykistyi. Hänen huulensa liikkuivat äännettömästi ja tiedän kyllä, minkä sanan ne muodostivat.

— Eniten suututti minua Sethin pilkka. — Te ette voi karistaa häntä niskoiltanne, sanoi hän. — Te olette pelastaneet hänen elämänsä… Sitä en ole, vastasin terävästi, se olit sinä… Mutta tyttö uskoo, että te olette sen tehneet ja niinhän se melkein olikin, vastasi hän. — Ja nyt kuuluu tyttö teille. Se on maan tapa, sen te kyllä tiedätte.

— Pakanallista, sanoi mrs Jones, ja vaikkakin hänen katseensa oli suunnattu Jalokivitorniin, tiesin hyvin, ettei hänen huomionsa ollut kiintynyt sen rakennustaiteelliseen puoleen.

— Tyttö on tullut sisäköksi teille, naureskeli Seth. Minä annoin hänen höpistä, mutta sitten panin minä hänet luomaan hiiliä paljon ja pitkään, että hän pitäisi kitansa kiinni. Niin, kun olimme tulleet sille paikalle, mistä olin ottanut tytön, heittäytyi tämä polvilleen, löi käsivartensa jalkojeni ympärille ja itki kenkäni märäksi. Mitä voin minä tehdä? —

Ilman että, sikäli kuin minä voin nähdä, lihaskaan liikahti, antoi mrs Jones ymmärtää, että hän kyllä olisi tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä.

— Ja kun me tulimme Quitoon, teki tyttö täsmälleen samoin kuin ennen — hän hävisi. Sarah ei usko minua koskaan, kun kerron siitä helpoituksesta, jota tunsin hänestä päästessäni. Mutta niin se ei saanut jäädä. Minä tulin kotiin kivitalooni ja söin erinomaisen hienon päivällisen, jonka taloudenhoitajattareni oli minulle valmistanut. Hän oli puoleksi meksikolainen, puoleksi indiaani ja oli nimeltään Paloma. — Sano, Sarah, enkö ole puhunut sinulle, että hän oli vanhempi kuin isoäiti ja näytti enemmän korpilta kuin kyyhkyseltä. Minä en voinut kestää syömistä hänen kanssaan. Mutta tehtävänsä toimitti hän hyvin ja oli harvinaisen säästäväinen; hänestä oli ilo tinkiä.

— Iltapäivällä, pitkän päivällislevon jälkeen, kenen, ellen tuota vietävän tyttöä, tapasinkaan keittiössä ja niin kotiutuneena kuin kuuluisi hän sinne. Ja vanha Paloma istui tytön jalkojen juuressa ja hieroi hänen polviaan ja jalkojaan kuten reumatismisen ja sen minä tiesin, ettei tytöllä sitä ollut, sillä olinhan nähnyt hänen kulkevan, ja koko ajan säesti hän tätä toimitusta jonkunlaisella ihmeellisellä laulunlirutuksella. Silloin päästin minä pirun irti. Sarah tietää, etten minä koskaan ole voinut kärsiä talossa naisia — nuoria, naimattomia naisia, tarkoitan. Mutta se ei auttanut. Vanha Paloma piti tytön puolta ja sanoi, että jos tämä meni, niin hänkin lähti. Ja hän haukkui minua tomppeliksi moneen eri muotiin, useampaan kuin englannin kielellä voidaan sanoakaan. Jos sinä, Sarah, olisit kuullut sellaisia sanoja, niin sinä olisit pitänyt hänen espanjalaisesta mongerruksestaan ja sinä olisit pitänyt myös Palomasta. Hän oli kiltti mummo, vaikka hänellä ei ollut hampaita ja hänen kasvonsa olisivat tukahduttaneet suuren, vahvan miehen ruokahalun alkuunsa.

— Minä annoin perään. Minun täytyi. Paitsi että hän väitti tarvitsevansa Wahnan apua taloudessa (jota hän ei kuitenkaan tarvinnut), ei vanha Paloma koskaan puhunut, minkä vuoksi hän suojeli tyttöä. Wahna oli joka tapauksessa hiljainen olio, joka ei käynyt koskaan ulkona, eikä ollut kenenkään tiellä. Hän istui vain sisällä, lörpötteli Paloman kanssa ja auttoi pikku askareissa. Mutta ei viipynyt kauan ennenkuin huomasin, että hän pelkäsi jotakin. Hän hypähti ylös niin pelokkaan näköisenä, kun joku tuli, niinkuin esimerkiksi, jos tuli toveri, joka tahtoi vähän haastella tahi tahtoi pelata erän korttia. Minä koetin urkkia Palomalta, mikä tytön oli, mutta silloin näytti muija niin juhlalliselta ja heilutti päätään ikäänkuin kaikki helvetin pirut voisivat koska hyvänsä tulla meille vierailemaan.

— Mutta sitten, eräänä päivänä sai Wahna vieraan. Minä olin juuri tullut kotiin matkalta ja istuin ja seurustelin hänen kanssaan — pitihän minun olla kohtelias, vaikkakin hän oli tunkeutunut luokseni ja asettautunut vakavasti minun talooni — silloin sain nähdä ihmeellisen ilmeen hänen silmissään. Ovessa seisoi indiaanipoika. Hän oli tytön näköinen, mutta oli nuorempi ja jäntevämpi. Tyttö vei hänet mukaansa pois keittiöstä ja heillä täytyi olla pitkälti loruamista, ennenkuin poika poistui pimeän tullen.

Ennenkuin viikko oli lopussa, tuli hän takaisin, mutta minä en häntä tavannut. Kun minä tulin kotiin, työnsi Paloma minulle suuren kultakimpaleen, jota Wahna oli lähettänyt pojan hakemaan. Se siunattu kimpale painoi pulskasti kaksi naulaa ja oli arvoltaan yli viidensadan dollarin. Paloma selitti, että Wahna tahtoisi minun ottavan sen ikäänkuin maksuksi hänen pelastamisestaan. Ja minun täytyi se ottaa kotirauhan vuoksi.

— Kauan aikaa tämän jälkeen tapahtui toinen vieraskäynti. Me istuimme takkavalkean ääressä…

— Hän ja lutka, huomautti mrs Jones.

— Ja Paloma, lisäsi Jones kiireesti.

— Hän ja hänen keittäjättärensä ja sisäpiikansa istuivat takkavalkean ääressä, oikaisi nainen häntä.

— Niin, minä myönnän, että Wahna piti minusta sangen paljon, selitti Jones rohkeasti, mutta lisäsi sitten varovasti, — enemmän kuin oli hyvä tytölle, koska minulla ei ollut mitään tunnetta häneen.

— Kuten sanottu, hän sai toisen vieraskäynnin. Tulija oli pitkä, laiha, valkotukkainen vanha indiaani, jolla oli nenä niinkuin kotkalla. Hän tuli suoraan sisään ilman koputtamatta. Wahna päästi pienen huudon, joka oli puoleksi valittava, puoleksi läähättävä ja heittäytyi polvilleen minun eteeni, ja katsoi minuun pyytävin silmin kuin metsäkauris ja katsoi mieheen kuin takaa-ajettu eläin, jonka pitää kuolla, mutta joka ei tahdo kuolla. Sitten katsoivat hän ja ukko toisiinsa minuutin, joka tuntui pitkältä kuin kokonainen elämä. Paloma oli ensimäinen, joka sanoi jotain hänen omalla kielellään ja ukko vastasi hänelle. — Mutta herra minun pelastajani, kyllä mahtoi hän olla korkea ja mahtava mies. Paloman vanhat polvet tutisivat ja hän takertui ukkoon kiinni kuin koira. Ja kaikki tämä tapahtui minun omassa talossani. Minä olisin voinut ottaa häntä niskasta ja paiskata ulos, jollei hän olisi ollut niin vanha.

— Ihmettelen, oliko se, mitä hän sanoi Wahnalle, yhtä hirveää kuin hänen muotonsa. Hän suorastaan sylkäsi sanat tytölle. Mutta Paloma jatkoi vikinäänsä ja koetteli olla ukolle mieliksi ja sanoi sitten jotain, joka näytti vaikuttavan ukkoon, sillä tämän naama valkeni. Hän alentui vielä katsahtamaan minuun ja teki sitten kysymyksen Wahnalle. Tyttö painoi alas päänsä ja näytti nololta ja vastasi sitten yhdellä sanalla ja päänpudistuksella. Senjälkeen kääntyi ukko ja meni tiehensä. Minä arvaan tytön sanoneen "ei."

— Sitten punastui Wahna aina, kun hän näki minut. Hän oli jonkun aikaa keittiön puolella. Mutta lopuksi alkoi hän jälleen oleskella sisällä suuressa huoneessa. Hän oli vielä hyvin kaino, mutta hän seurasi koko ajan minua suurilla silmillään.

— Se lutka, kuulin selvästi. Mutta Julian Jones ja minä olimme tottuneet siihen.

— Minä en kiellä, että jo itsekin rupesin tuntemaan häneen mielenkiintoa, — mutta en sillä tavalla kuin Sarah tahtoo alituiseen väittää. Se oli se kahden naulan kultakimpale, joka pyöri mielessäni. Jos Wahna kertoisi, mistä se oli tullut, voisin minä sanoa hyvästit rautatielle ja mennä Nebraskaan Sarahin luo.

— Ja sitten saivat asiat toisen käänteen — erään sattuman vuoksi. Tuli kirje Wisconsinista. Tätini Eliza oli kuollut ja testamentannut minulle farminsa. Karkasin ilosta sitä lukiessani, mutta minä olisin voinut hillitä iloani, sillä lopuksi poimivat tuomioistuimet ja asianajajat kaiken — en senttiäkään saanut pitää ja vielä tänäänkin on minun niskoillani kuoletuslainoja.

— Mutta sitä en silloin tiennyt ja valmistauduin lähtemään jälleen ihmisten ilmoille, Paloma loukkaantui ja Wahna itki. Elä matkusta! Elä matkusta! Se oli hänen tavallinen laulunsa. Mutta minä sanoin itseni irti paikastani ja kirjoitin kirjeen tälle Sarahille — enkö kirjoittanut, Sarah?

— Sinä iltana, kun istuimme takkavalkean ääressä oikeassa hautajaistunnelmassa, elähtyi Wahna todella ensi kerran.

— Älkää matkustako, sanoi hän minulle ja vanha Paloma säesti häntä nyökäyksellä. Minä näytän teille, mistä veljeni toi sen kultakimpaleen, jollette matkusta. — Myöhäistä, sanoin minä, ja kerroin hänelle minkävuoksi.

— Ja kerroit hänelle, että minä odotin sinua Nebraskassa, huomautti mrs Jones jääkylmästi.

— Ei, Sarah, miksikä olisin haavoittanut indiaanityttöraukan tunteita. Sitä en luonnollisestikaan tehnyt. No, hän ja Paloma puhuivat vähän indiaanien kieltä ja sitten sanoi Wahna: — Jos te jäätte, näytän teille suurimman kultakimpaleen, mitä koskaan on tavattu. — Kuinka suuri? kysyin minä. Yhtä suuri kuin minä? Hän nauroi. Suurempi kuin te, sanoi hän, paljon, paljon suurempi. — Se ei pidä paikkaansa, sanoin minä. Mutta tyttö sanoi, että hän oli nähnyt sen ja Paloma puolsi häntä. Heidän kuvauksensa mukaan päättäen olisi pitänyt uskoa, että tämän yhden kimpaleen arvo oli miljoonia. Paloma ei ollut koskaan nähnyt sitä itse, mutta hän oli kuullut siitä puhuttavan. Se oli heimosalaisuus, johon ei häntä oltu vihitty, koska hän oli vain puoliverinen.

Julian Jones pysähtyi ja huokasi.

— Ja ne olivat niin yksipäisiä, että minä lopuksi suostuin…

— Tuon lutkan houkutuksiin, pisti mrs Jones väliin oikeassa silmänräpäyksessä.

— Ei, vaan kultakimpaleen. Kiitos olkoon täti Elizan farmin, olin minä riittävästi rikas voidakseni lopettaa rautatiellä, mutta en ollut kumminkaan niin rikas, että olisin voinut halveksia suuria rahoja ja minä en voinut muuta kuin uskoa noita molempia naisia. Ajatelkaas, minusta voisi tulla uusi Wanderbild tai P.J. Morgan. Niin minä tuumiskelin ja koetin saada tietoja Wahnalta. Mutta hän ei antanut. — Tulkaa mukaani, sanoi hän. Parin viikon kuluttua voimme olla jälleen täällä, mukanamme niin paljon kultaa kuin molemmat jaksamme kantaa, — Mehän voimme ottaa mukaamme kuorma-aasin tahi kokonaisen joukon kuorma-aaseja, esitin minä. Mutta siihen hän ei suostunut ja Paloma sanoi hänen olevan oikeassa. Se oli liian vaarallista. Indiaanit ottaisivat meidät kiinni.

— Me läksimme matkaan, me kaksi, kun tulivat kuutamoyöt. Me liikuimme vain öisin ja olimme päivisin hiljaa. Wahna ei tahtonut antaa minun laittaa tulta ja minä kaipasin kahvia aivan hirveästi. Me tulimme korkealle Andeille; lumentäyttämissä vuorisolissa oli meillä vaikeuksia, mutta tyttö löysi tien ja vaikkakaan me emme tuhlanneet aikaa, viipyi kuitenkin kokonaisen viikon ennenkuin olimme perillä. Minä tiedän osapuilleen minne me menimme, sillä minulla oli taskukompassi ja kunhan minä vaan ylimalkaan menen oikeaan suuntaan, niin löydän minä kyllä tien, kiitos sen vuorenkukkulan, josta ei voi erehtyä; sellaisia vuorenhuippuja löytyy vain yksi maailmassa. Minä en puhu mitään sen muodosta, mutta kun te ja minä lähdemme Quitosta, vien minä teidät suoraan sille.

— Ei ole mikään helppo asia kiivetä vuorelle ja sitä ei ole vielä syntynyt, joka tekisi sen yöllä. Meidän täytyi odottaa päivän valkenemista ja me tulimme huipulle vasta auringonlaskun jälkeen. Minun pitäisi käyttää tuntikausia kertoakseni viimeisestä kiipeämisestämme, mutta sitä en tee. Huippu oli tasainen kuin biljaardi, alaltaan noin neljännes acrea ja melkein vapaa lumesta. Wahna kertoi, että tavallisesti vahva tuuli puhalsi täällä ylhäällä ja esti lumen kokoontumasta.

Me olimme hengästyneitä ja minä sain vuorikouristuksen niin voimakkaana, että minun täytyi paneutua makuulle. Kun kuu nousi, aloin minä tutkimukseni. Se ei vienyt kauan aikaa, mutta minä en nähnyt enkä haistanut mitään, joka muistuttaisi kultaa. Ja kun minä kysyin Wahnalta, nauroi hän vain ja taputti käsiään. Sillävälin rupesi minua pyörryttämään niin kovasti, että minun täytyi istuutua suurelle kivelle ja odottaa, että se menisi ohi.

— Käy toimeen nyt, sanoin minä, kun tunsin itseni paremmaksi. Lakkaa nauramasta ja sano minulle, missä kultakimpale on. — Se on lähempänä teitä kuin minä koskaan voin tulla, sanoi hän, ja hänen suuret silmänsä saivat kaihoisan ilmeen.

— Te gringot olette kaikki tyyni samanlaisia. Teidän sydämenne ikävöi vain kultaa ja naisia te ette laske miksikään.

— Minä en sanonut mitään. Nyt ei sopinut puhua hänelle Sarahista. Mutta Wahna pudisti pois alakuloisuuden ja alkoi jälleen nauraa ja ilvehtiä.

— Mitä pidätte siitä? kysyi hän.

— Mistä?

— Kultakimpaleesta, jonka päällä istutte. Minä hyppäsin ylös, niinkuin olisi se ollut hehkuva kamiini. Mutta se oli vain kivipaasi. Tunsin itseni pettyneeksi. Joko oli tyttö tullut hulluksi tai oli se hänen tapansa laskea leikkiä. Hitonmoista, olipa se sitten vaikka kummin tahansa. Tyttö ojensi minulle kirveen ja kehoitti minua iskemään kiveen. Sen tein ja joka kerran tuli esiin keltaisia paikkoja. Suuri jumala — se oli kultaa! Koko siunattu kiviharkko.

Jones kohottautui äkkiä koko pituuteensa ja kohotti ylös molemmat pitkät käsivartensa, kasvot käännettyinä etelätaivaalle. Hänen liikkeensä oli peloittanut joutsenen, joka oli tullut likelle epäitsekkäässä, ystävällisessä aikomuksessa. Kun se ryntäsi takaisin, sattui se yhteen erään vanhan rouvan kanssa, joka kadotti pähkinäpussinsa. Jones istuutui jälleen ja jatkoi:

— Kultaa, voitteko ajatella, puhdasta, selvää kultaa ja niin paljon, että minä voin iskeä siitä liuskoja. Se oli peitetty jonkinlaisella vedenpitävällä värillä, asfaltilla tai jollakin muulla sen tapaisella. Ei ollut ihmeellistä, että minä olin luullut sitä kiveksi. Se oli kymmenen jalkaa pitkä, vähintäin viisi läpimitaten ja suippeni molempiin päihin kuin muna. Katsokaa tätä.

Hän otti taskustaan nahkapussin ja otti siitä esille öljyttyyn silkkipaperiin käärityn esineen, sitten pani hän minun käteeni liiskan puhdasta, pehmeätä kultaa, noin kymmenendollarin rahan suuruisen. Yhdellä sivulla näkyi harmaata väriä, jolla se oli ollut peitetty.

— Tämän iskin minä toisesta päästä, jatkoi Jones käärien liuskan paperiin ja pannen sen jälleen nahkapussiin. Ja onni oli, että panin sen taskuuni, sillä äkkiä kuulin lausuttavan takanani sanan korkealla äänellä, — tahi se oli pikemminkin rääkynä kuin sana. Ja siinä seisoi sama ukko kotkannenineen, joka oli ollut luonamme illalla. Ja hänellä oli ympärillään kolmisenkymmentä indiaania — kaikki solakoita, nuoria miehiä.

Wahna heittäytyi maahan ja alkoi vaikeroida, mutta minä sanoin hänelle:

— Nouse ylös ja koeta saada heidät ystäviksi minun vuokseni.

— Ei, ei huusi hän, tämä on kuolema. Hyvästi, amigo …

Mrs Jones hypähti ja hänen miehensä innostus jäähtyi hänen jatkaessaan.

— Nouse sitten ylös ja auta minua tappelemaan heidän kanssaan, sanoin minä hänelle. Ja hän teki sen. Hän oli kuin hornanhenki tuolla maailman huipulla, puri ja kynsi hampain ja kynsin kuin oikea villikissa. Ja minä en myöskään ollut toimettomana, vaikka minulla ei ollut muuta kuin kirves ja pitkät käsivarteni. Mutta niitä oli liian monta ja siellä ei ollut minulle mitään selkäsuojaa. Kun heräsin tajuntaan muutamien minuuttien kuluttua, olivat ne halkaisseet kalloni. — Koettakaas tätä näin.

Julian Jones otti päästään hatun ja vei minun sormeni paksujen, hiekankeltaisten hiuksien läpi, kunnes ne tapasivat syvennyksen. Se oli vähintäin kolme tuumaa pitkä ja tunkeutui syvälle pääkuoreen.

— Kun tulin tajuihini, loikoi Wahna suoraksi ojennettuna kivipaadella, ja ukko seisoi vieressä ja parpatti jotain juhlalliseen sävyyn, kuin olisi se ollut oikea uskonnollinen toimitus. Kädessään hänellä oli iskuveitsi — tiedättehän, ohut, terävä liuska jotain vuolukiveä, sellaista, josta ne tekevät myös keihään kärkiä. Minä en voinut liikuttaa kättänikään, sillä ne pitivät minusta kiinni ja sitäpaitsi olin minä aivan kuitti. Ja — niin, siitä vuolukiviveitsestä tuli tytön loppu ja minulle ne eivät suoneet edes kunniaa kuolla tuolla heidän pyhällä vuorellaan. Ne paiskasivat minut alas sieltä kuin haaskan.

— Ja korpit eivät myöskään minua nokkineet. Minusta tuntuu kuin näkisin vielä kuun kimaltelevan lumihuipulla kun putosin. Minun oli kuljettava viisisataa jalkaa ilmojen kautta, mutta minä pääsin vähemmällä. Minä pysähdyin suureen lumikinokseen eräässä kuilussa. Ja kun heräsin (useita tunteja senjälkeen, sillä oli suuri, valoisa päivä, kun olin viimeksi nähnyt auringon) makasin oikeassa lumikellarissa eli tunnelissa, jonka vesi oli muodostanut sulaneeseen lumeen vuotaessaan kuiluun. Eräs kallionkieleke oli nimittäin juuri sen paikan yläpuolella, johon olin pudonnut. Jos olisin sattunut lentämään hiukankaan jommalle kummalle puolelle, kierisin minä varmasti siellä vielä tänäkin hetkenä. Pelastumiseni oli suoranainen ihme, sitä se juuri oli.

— Mutta minä sain kärsiä siitä. Meni enemmän kuin kaksi vuotta, ennenkuin ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Kaikki mitä tiesin oli, että minä olin Julian Jones ja olin joutunut mustalle listalle sen suuren lakon aikana ja että olin naimisissa Sarahin kanssa. Niin, se on silkkaa totta. Minä en tiennyt mitään väliajasta, ja kun Sarah koetti puhua siitä, sain minä pääni kipeäksi. Minä luulen, että olin jonkunverran vialla päästäni ja tiesinkin sen.

— Ja sitten eräänä iltana istuessani verannalla ulkopuolella Sarahin isän taloa Nebraskassa, tuli Sarah ja asetti kultaliuskareen käteeni. Hän oli juuri löytänyt sen repaleisen vuorin välistä makuusäkistä, joka oli ollut minulla Ecuadorissa — vaikka minä en kahteen vuoteen ollut tiennyt olleeni Ecuadorissa tai Australiassa tahi missään muuallakaan. Niin, minä istuin vain siellä ja tirkistelin kultaliuskaan kuunvalossa, kääntelin sitä ja ihmettelin, mikä se mahtoi olla ja mistä se oli tullut, mutta silloin selveni äkkiä päässäni, aivankuin joku verho olisi repeytynyt ja minä näin Wahnan makaavan ojennettuna kivipaadelle ja ukon kotkannenineen seisovan ja heiluttavan vuolukiviveistä ja… ja kaiken sen. Tarkoitan: kaiken sen, mitä oli tapahtunut, kun ensiksi lähdin Nebraskasta siihen saakka kunnes kaivauduin esiin lumesta, kun ne olivat paiskanneet minut alas vuorenhuipulta. Mutta kaiken, mitä oli sitten tapahtunut, olin minä aivan unohtanut. Kun Sarah sanoi, että minä olin hänen miehensä, en tahtonut häntä kuulla. Koko hänen perheensä ja pappi, joka oli vihkinyt meidät, tulivat ja todistivat asian, ennenkuin minä uskoin. — Sitten kirjoitin Seth Maunersille. Rautatie ei ollut vielä ottanut häntä ja hän selvitti asian minulle. Minä näytän teille hänen kirjeensä. Minulla on se hotellissa. Eräänä päivänä, kirjoitti hän, kun hän oli tavallisella vuorollaan, ryömin minä radalla. Minä en seisonut suorana, minä vain ryömin. Ensiksi luuli hän minua vasikaksi eli suureksi koiraksi. Minä en näyttänyt ihmiseltä, sanoi hän ja minä en tuntenut häntä. Niin paljon kuin minä voin ymmärtää, oli se kymmenen päivää minun ilmareissuni jälkeen vuoren huipulta. Minä en tiennyt, mitä olin syönyt. Ehkä en ollut syönyt kerrassaan mitään. Sitten tulin minä lääkärien hoitoon Quitoon ja Paloma piti minusta huolta (se oli kai hän, joka oli pannut kultaliuskan makuusäkkiini), mutta sitten selvisi, että minä olin pähkähullu ja rautatie lähetti minut takaisin Nebraskaan. Niin ainakin Seth minulle kirjoittaa. Itse en tiedä mitään. Mutta Sarah täällä, hän tietää. Hän oli kirjeenvaihdossa rautatieyhtiön kanssa, ennenkuin ne lähettivät minut tieheni.

Mrs Jones vahvisti hänen sanansa nyökäyksellä, huokasi ja näytti selvästi halukkaalta keskeyttämään.

— Senjälkeen en minä en ole voinut tehdä työtä, jatkoi hänen miehensä. Enkä ole voinut tuumia, kuinka saisin selville sen suuren kultakimpaleen. Sarahilla on omia rahoja, mutta hän ei pane siihen penniäkään…

— Et koskaan enää mene siihen maahan, huudahti nainen.

— Mutta Sarah, Wahna on kuollut — senhän sinä tiedät, sanoi Julian Jones.

— Minä en tiedä mistään mitään, sanoi hän päättävästi, paitsi sen, että se maa ei ole oikea paikka naineille miehille.

Hän rypisti huulensa yhteen ja tuijotti kauas sinne, missä ilta-aurinko teki laskuaan. Minä tutkin hetken hänen vaaleita, sivistymättömiä, ohuita ja taipumattomia kasvojaan, ja kadotin kaiken toivon hänen avustuksestaan.

— Kuinka voitte selvittää sen, että siellä löytyi sellainen paljous kultaa, kysyin minä Julian Jonesilta. — Oliko mahtava kultameteoori pudonnut taivaasta?

— Ei suinkaan, hän pyöritti päätään. Sen olivat indiaanit sinne tuoneet.

— Niin korkealle vuorelle — ja niin suuren ja raskaan harkon! huomautin minä.

— Se oli helppo asia, hymyili hän. Minä vaivasin päätäni tällä arvoituksella usein, sitten kun olin saanut takaisin muistini. "Mutta kuinka helvetissä" — oli minulla tapana alkaa ja sitten kulutin tuntikausia laskien ja laskien. Ja kun viimein keksin sen, tunsin itseni aika tomppeliksi, niin helppoa se oli. Hän piti pienen välin ja sanoi sitten: He eivät vieneet sitä sinne.

— Mutta tehän sanoitte juuri, että he veivät!

— He tekivät sen, eivätkä tehneet sitä, kuului hänen arvoituksellinen vastauksensa. Luonnollisesti eivät he koskaan vieneet tuota jättiläissuurta harkkoa sinne ylös. Se, mitä he veivät ylös — se oli sen sisällys.

Hän odotti, kunnes näki minun kasvojeni alkavan selvetä.

— Ja sitten sulattivat ja hitsasivat he luonnollisesti kaikki kullan yhdeksi kappaleeksi. Tehän tiedätte, että ensimäiset espanjalaiset olivat joukko ryöväreitä ja murhaajia ja heidän johtajansa oli nimeltään Pizarro. He kulkivat kautta maan niinkuin muuli- ja sorkkatauti ja teurastivat indiaaneja kuten karjaa. Nähkääs, indiaaneilla oli suunnattomasti kultaa. No, mitä espanjalaiset eivät ottaneet, sen kokosivat eloonjääneet indiaanit tähän suureen harkkoon vuorenhuipulla ja se on levännyt siellä koko ajan ja odottanut minua — ja teitä, jos haluatte olla mukana asiassa.

Ja täällä, järven rannalla Taidepalatsin luona loppui minun tuttavuuteni Julian Jonesin kanssa. Kun minä olin suostunut panemaan yritykseen rahat, lupasi hän etsiä minut seuraavan päivän iltapäivänä hotellistani ja näyttää minulle Seth Mannersin ja rautatieyhtiön kirjeet ja sopia lähemmin asiasta. Mutta hän ei tullut. Illalla soitin hänen hotelliinsa; sain ovenvartijalta tietää mr Julian Jonesin ja hänen vaimonsa matkustaneen aikaisin iltapäivällä.

— Oliko mrs Jonesin onnistunut saada hänet mukaansa Nebraskaan? Minä muistin, että sanoessani hänelle illalla jäähyväiset huomasin hänen hymyilevän tavalla, joka muistutti viisaan Mona-Lisan kuuluisaa hymyä.

Kohala, Hawaji, 5 toukok. 1916.

ISÄ TARWATER.

Oli kesä 1897 ja Tarwaterin perheessä vallitsi levottomuus. Isoisä Tarwater, joka oli asianomaisesti ollut hallittuna ja ohjattuna kymmenen vuotta, oli jälleen päässyt vauhtiin. Tällä kertaa oli kyseessä Klondykekuume. Ensimäinen ja varmin merkki tällaisesta oli, että hän lauloi. Mutta hän lauloi aina samaa laulua ja siitäkin muisti hän vain ensimäisen säkeistön eli oikeammin vain kolme säettä. Ja perhe tiesi, että hänen jalkojaan poltti, ja että hänen aivonsa paloivat vanhasta hulluudesta, kun hän koroitti sortuneen, käreän äänensä, joka nyt oli vain piipitys:

Kuni Argon, aikoina antiikin, tie kotimme rannoilta vie, — ta ta, ta ta, ta ta, ta ta — Talja kultainen määrä matkamme lie…

Kymmenen vuotta sitten oli hän laulanut samaa säkeistöä psalmin säveleellä, kun hän oli saanut halun matkustaa kultaa huuhtomaan Patagoniaan. Lukuisa perhe oli estellyt häntä, mutta se oli vaikea tehtävä. Kun he eivät mitenkään muuten onnistuneet horjuttamaan hänen päätöstään, olivat he lähettäneet hänen luokseen asianajajan uhkauksella sulkea hänet hulluinhuoneeseen ja asettaa hänelle holhooja, ja tämä olikin luonnollista, kun oli puhe miehestä, joka neljännesvuosisataa sitten oli keinotellut pois koko omaisuutensa, niin että oli jäänyt vain kymmenen tynnyrinalaa laihaa maata, entistä valtion maata, ja joka ei senjälkeenkään ollut esiintynyt parempana liikemiehenä.

Asianajajan lähettäminen John Tarwaterin luo oli samaa kuin sinappilaastari. Sillä hänen käsityksensä mukaan oli juuri tuo joukkio ennen muita poiminnut useimmat Tarwater-tynnyrinalat. Niin, että patagonilaisen kuumeen aikana ajatuskin asianajajista ja rettelöistä oli kyllin riittävä saamaan hänet luopumaan tuumistaan. Hän todisti kiireesti, ettei hän ollut hullu, luopumalla aikeestaan ja lupaamalla, ettei hän matkusta Patagoniaan.

Sitten hän näytti, kuinka hullu hän todellakin oli, luovuttamalla pyytämättä perheelleen Tarwater-Flatin kymmenen tynnyrinalaa, talon, ladon, ulkohuoneet ja vesioikeuden. Hän jätti heille myöskin ne kahdeksansataa dollaria, jotka hänellä olivat pankissa säästettyinä hävitetystä omaisuudestaan. Mutta tässä ei perhe nähnyt mitään syytä sulkea häntä hulluinhuoneeseen, sillä silloin olisivat hänen tekonsa menettäneet laillisen voimansa.

— Isoisän laita ei ole oikein, sanoi Mary, hänen vanhin tyttärensä, joka itse oli jo isoäiti, kun hänen isänsä lopetti tupakanpolton.

John Tarwater ei pidättänyt itselleen muuta kuin parin vanhoja hevosia, nelipyöräiset rattaat, jommoisia käytetään vuoristossa, ja yhden huoneen väentäyttämässä talossa. Ja sitten oli hän selittänyt ei haluavansa olla kenestäkään riippuvainen ja tehnyt sopimuksen kuljettaakseen kaksi kertaa viikossa Yhdysvaltojen postin Kentervillestä Tarwatervuoren yli Old Almadeen — joka oli ajottain työn alla oleva elohopeakaivos ylämaassa, jossa harjoitettiin karjanhoitoa. Vanhoine hevosineen tarvitsi hän kaiken aikansa tehdäkseen nuo kaksi vuoroa viikossa edestakaisin. Ja kymmenen vuoden aikana, sateessa ja auringonpaisteessa, ei hän ollut laiminlyönyt ainoatakaan matkaa. Eikä kertaakaan ollut hän jättänyt maksamatta viikkomaksuaan ruuasta Marylle. Toivuttuaan patagoniakuumeestaan oli hän itsepäisesti halunnut tehdä tällaisen täysihoitosopimuksen ja täsmällisesti suorittanut maksun, vaikka hänen pitikin jättää pois tupakanpoltto voidakseen sen tehdä.

— Hm, sanoi hän rappeutuneelle vesipadolle vanhan Tarwatermyllyn yläpuolella, jonka hän oli rakennuttanut sahaamattomista hirsistä ja joka teki mahdolliseksi ensimäisille uudisasukkaille viljellä vehnäänsä.

— Hm, eivät ne koskaan voi asettaa minua vaivaistaloon niin kauan kuin huolehdin itse itsestäni. — Ja kun ei minulla ole penniäkään, jota laillisesti voin kutsua omakseni, ei ole luultavaa, että asianajajalurjukset pääsisivät kimppuuni.

Mutta juuri tällaisten ajatusten ja omaisuutensa hävittämisen vuoksi katsottiin John Tarwaterin olevan hiukan hullun!

Hänen ensimäistä kertaa virittäessään laulua: "Kuni Argon, aikoina antiikin", oli ollut vuosi 1849, kun hän kaksikymmentäkaksi vuotiaana, pahasti Californiakuumeen vallassa, oli vaihtanut kaksisataaneljäkymmentä tynnyrinalaa maata Michiganissa, tästä neljäkymmentä viljeltyä, neljään härkävaljakkoon ja kuormavaunuun sekä samonnut yli tasankojen.

— Me poikkesimme Fort Halliin, mistä Oregonsiirtolaiset ohjasivat pohjoiseen ja käännyimme etelään, Californiaan, oli hänellä tapana lopettaa kuvauksensa tästä vaivaloisesta matkasta.

— Ja Bill Ping ja minä pyydystimme harmaakarhuja lassolla Cache Sloughin näreikössä Sacramentossa.

Sitten oli hän ollut ajomiehenä ja kullankaivajana useita vuosia ja sen, mitä hän oli ansainnut valtauksillaan Mercedpiirissä, oli hän, noudattaen rotunsa ja aikansa maanälkää, kiinnittänyt maahan ostamalla uutisviljelyksiä Sonoma Countyssä.

Kymmenen vuotta oli hän kuljettanut postia Tarwaterkylän kautta Tarwaterlaaksoon ja yli Tarwatervuoren — suurin osa tästä maa-alueesta oli ollut hänen — ja koko tämän ajan oli hän haaveillut voittavansa ennen kuolemaansa tämän maan takaisin. Ja nyt kulki hän, koukistunut selkä suorempana kuin vuosikausiin, sinisten, lähekkäin olevien silmien välkähdellessä, ja viritti vanhan laulunsa.

* * * * *

— Siellä hän kulkee — kuulkaas häntä, sanoi William Tarwater.

— Aivokoppa tyhjää täynnä, nauroi Harris Topping, päivätyöläinen, Annie Tarwaterin mies ja hänen yhdeksän lapsensa isä.

Keittiön ovi aukeni ja vanha mies tuli sisään huolebdittuaan hevosistaan. Hän ei enää laulanut, mutta Mary oli riitainen poltettuaan kätensä ja sentakia, että eräs lapsenlapsista ei voinut sulattaa asianomaisesti laimennettua lehmänmaitoa.

— Mitä hyödyttää tuo melu, isä? torui hän. — Se aika on ohi, jolloin saatoit painautua sellaiselle tielle kuin Klondykeen, ja laulamalla et pitkälle pääse.

— Saattaapa olla, vastasi hän rauhallisesti. Lyönpä vetoa, että jos voisin matkustaa Klondykeen, poimisin riittävästi kultaa ostaakseni takaisin kaiken Tarwatermaan.

— Vanha hullu! huomautti Annie.

— Sinä et voisi ostaa sitä vähemmällä kuin kolmellasadallatuhannella ja vähän enemmälläkin, kuului Williamin koetus nolata hänet.

— Silloin pistäisin minä liiveihini kolmesataatuhatta ja vähän enemmänkin, vastasi ukko rauhallisesti.

— Sinä et voi, jumalankiitos, mennä sinne, muuten sinä kyllä keräisit kultaa, huudahti Mary. Höyrylaivamatkat maksavat rahaa.

— Minulla on ollut rahoja, sanoi hänen isänsä alakuloisesti.

— Niin, mutta nyt sinulla ei ole, niin että — heitä se pois mielestäsi, neuvoi William. Ne ajat ovat ohi… samoinkuin nekin, jolloin pyydystelit lassolla karhuja Bill Pingin kanssa. Ei ole enää mitään karhuja.

— Niin, mutta kuitenkin…

Mutta Mary keskeytti hänet. Hän otti päivän sanomalehden keittiön pöydältä ja heitti sen suuttuneesti vanhan isänsä nenän eteen.

— Mitä sanovat klondykelaiset? Täällä se seisoo painettuna. Vain nuoret ja vahvat miehet voivat kestää Klondykessä. Siellä on pahempi kuin pohjoisnavalla. Ja he ovat itse jättäneet jälkeensä monia kuolleita. Katsokaa heidän valokuviaan. Sinä olet neljäkymmentä vuotta vanhempi kuin vanhin heistä.

John Tarwater katsoi, mutta hänen silmänsä muuttuivat toiselle sivulle, jossa oli myös huomiotaherättäviä kuvia.

— Ja katsokaa valokuvia kultakimpaleista, joita ne ovat tuoneet sieltä mukanaan, sanoi hän. Kullan minä kyllä tunnen. Enkö itse huuhtonut kahtakymmentä tuhatta Mercedissä? Ja olisin voinut saada satatuhatta, jos ei tuo vietävän rankkasade olisi murtanut patojani. Jospa minä vain olisin Klondykessä…

— Pähkä hullu, sähähti William toiselle aiotun sivuhuomautuksen siksi kovasti, että ukko kuuli.

— Kaunis tapa puhua isälleen, sanoi vanha Tarwater lempeästi nuhtelevalla äänellä. Minun isäni olisi ruoskinut pirun nahastani vaununremmillä, jos olisin puhunut hänelle tuolla tavoin.

— Mutta sinä olet sekaisin, isä, alkoi William…

— Olet ehkä oikeassa. Mutta minun isäni ei ollut hullu. Ja hän olisi sen tehnyt.

— Ukko on lukenut muutamia sanomalehtien jatkoromaaneja miehistä, jotka ovat luoneet onnensa neljänkymmenen ikäisenä, sanoi Annie ivallisesti.

— Miksikä ei, tyttöseni? kysyi hän. Ja miksikä ei voi onnistua täytettyään seitsemänkymmentä. Minä olen täyttänyt seitsemänkymmentä vasta tänä vuonna. Ja minä voin kyllä vuolla kultaa puuveitsellä, jos vain pääsisin Klondykeen…

— Mutta sinne sinä et pääse, keskeytti Mary.

— No niin, huokasi hän, jos en pääse, niin lienee parasta mennä sitten nukkumaan.

Hän nousi, pitkänä, laihana, suonikkaana ja kyhmyisenä, komeana miehen rauniona. Hänen takkuiset hiuksensa ja partansa eivät olleet harmaat, vaan lumivalkeat, samoinkuin ihokarvatupsut hänen suurten luisevien sormiensa selällä. Hän meni ovelle, aukaisi sen, huokasi ja pysähtyi, heittäen silmäyksen takaisin huoneeseen.

— Niin, mutta joka tapauksessa… mumisi hän valittavalla sävyllä… polttaa minun jalkapohjiani aivan hirveästi.

* * * * *

Kauan ennen perheen liikkumista seuraavana aamuna oli ukko Tarwater puhdistanut ja valjastanut hevosensa lyhdynvalossa, laittanut aamiaisensa ja syönyt sen sekä lähtenyt Tarwaterlaaksoa pitkin matkalle Keltervilleen. Tällä hänen tavallisella matkallaan, jonka hän oli kontrahdin allekirjoitettuaan tehnyt tuhat neljäkymmentä kertaa, sattui tällä kertaa kaksi tavallisuudesta poikkeavaa seikkaa. Hän ei ajanut Keltervilleen, vaan kääntyi maantietä myöten etelään Santa Rosaan. Vielä merkillisempää oli paperiin kääritty paketti hänen jalkainsa juuressa. Se sisälsi hänen siistin, mustan pukunsa, jota Mary oli mielipahoin nähnyt hänen käyttävän, ei sen vuoksi, ettei se olisi saanut olla siisti, vaan senvuoksi — ukko oli arvannut tämän salaisen ajatuksen — että se pysyisi kyllin hyvänä, että hänet voitaisiin siinä haudata. Ja Santa Rosassa vaihtoi hän pukunsa eräässä puodissa käytettyihin vaatteihin ja sai kaksi ja puoli dollaria siitä. Samalta kohteliaalta vaatekauppiaalta sai hän neljä dollaria kauan sitten kuolleen vaimonsa vihkisormuksesta. Hevoset ja vaunut myi hän seitsemästäkymmenestäviidestä dollarista, vaikka hän sai vain kaksikymmentäviisi käteistä. Kun hän sattui kadulla tapaamaan Alton Grangerin, jolle hän ei ollut koskaan maininnut niistä kymmenestä dollarista, jotka oli lainannut tälle vuonna 74, muistutti hän tätä asiasta ja sai heti maksun. Hänellä, jolta kaikista vähimmin voitiin odottaa rahoja, oli ihmeellistä kyllä tällä kertaa — kaupungin suurin juopporatti, jolle Tarwater oli usein tarjonnut groggin entisinä, onnellisimpina aikoinaan. Ja häneltä lainasi John Tarwater yhden dollarin. Lopuksi matkusti hän iltapäiväjunassa San Franciscoon.

Kymmenen, kaksitoista päivää sen jälkeen nousi hän maihin Dyean hiekkarannalla keskelle pahinta Klondykekiihkoa, kantaen säkkiään, jossa oli huopapeitteitä ja vanhoja vaatteita. Ranta oli kuin riehuva hulluinhuone. Kymmenentuhatta tonnia varusteita makasi ympäri siroiteltuina ja kaksi kertaa kymmenentuhatta ihmistä ahersi keskellä niitä ja huusi itsensä käheäksi niiden vuoksi. Rahtimaksu indiaanien selässä Chilcootin yli Lehmusjärvelle oli kohonnut kuudestatoista kolmeenkymmeneen senttiin naulalta, toisin sanoen, kuusisataa dollaria tonnilta. Ja napaseudun talvi läheni. Kaikki tiesivät sen ja kaikki tiesivät, että näistä kahdestakymmenestä tuhannesta ihmisestä saisivat hyvin harvat kulkea yli vuorisolan, sillä välin kuin toiset saisivat talvehtia ja odottaa kevät-tulvia.

Tällainen oli näky John Tarwaterin astuessa maihin ja ohjatessa kulkunsa suoraan rannalta Chilcoot-tielle, laulaen vanhaa lauluaan. Hän näytti itse aika lailla "antiikkiselta", eikä hänen tarvinnut erikoisesti huolehtia tavaroistaan, sillä niitä hänellä ei ollut. Sen yön nukkui hän paljaalla maalla viisi mailia yläpuolella Dyean, joka oli kanoottiliikenteen loppupiste. Täällä muuttui Dyeajoki kohisevaksi vuorivirraksi, joka sai aina uutta voimaa kaukana olevien jäätiköiden sulamisesta.

Ja täällä tapasi hän aikaisin seuraavana aamuna pienen miehen, joka painoi tuskin enempää kuin neljäkymmentäviisi kiloa, tulevan hoippuen yli joenportaiden, vähintäin sadan naulan painoinen jauhotaakka selässään. Hän näki tämän miehen kompastuvan suinpäin portailta alas hiljaa virtaavaan veteen, missä oli vettä vain kahden jalan syvyydeltä ja aikovan ilman muuta hukkua. Miehellä ei ollut mitään erikoista halua heittäytyä niin helposti kuolemaan, mutta jauhot hänen selässään painoivat liian paljon ja vetivät hänet alas.

— Kiitos, ukkoseni, sanoi hän Tarwaterille, kun tämä oli vetänyt hänet maihin.

Hänen aukaistessaan kenkiään ja kiertäessään vaatteitaan kuiviksi, puhelivat he. Sitten veti hän esille kymmenen dollarin kultarahan ja ojensi sen pelastajalleen.

Vanha Tarwater pudisti päätään ja värisi, sillä jääkylmässä vedessä oli hän saanut jalkansa polviin saakka märiksi.

— Mutta minä en kieltäytyisi, jos te tahtoisitte tarjota minulle palan ruokaa.

— Ettekö te ole syöneet aamiaista? kysyi pieni mies peittämättömällä uteliaisuudella. Hän oli nimeltään Anson ja oli yli neljänkymmenen ikäinen.

— En palaakaan, vastasi John Tarwater.

— Missä ovat varusteenne? Lähetetyt edelle?

— Ei ole mitään varusteita.

— Luuletteko te voivanne ostaa ruokavaroja täällä?

— Minulla ei ole dollariakaan ostaakseni. Mutta se ei ole niin tärkeää kuin lämmin ruokapala olisi nyt.

* * * * *

Ansonin leirissä, kappaleen matkaa tästä paikasta, tapasi Tarwater jäntevän, punapartaisen, nuoren, noin kolmikymmenvuotiaan miehen, joka seisoi kiroamassa tuoreista piilipuunoksista laitettua nuotiota. Hänet esitettiin Charlesiksi ja hän käänsi pahantuulensa Tarwateriin, joka hyvänsävyisesti, mistään välittämättä ryhtyi hoitamaan nuotiota, käyttäen hyväkseen aamutuulta, jonka toinen, tyhmästi kyllä, oli sulkenut kivillä kokonaan pois. Kohta syntyi veto ja pian tuli savua vähemmän ja tulta enemmän. Kolmas seurueessa, Bill Wilson eli Pitkä Bill, niinkuin häntä kutsuttiin, tuli kantaen sadanneljänkymmenen naulan painoisia varustuksiaan ja sitten tarjosi Charles aamiaisen, jota Tarwaterkin piti huonona. Puuro oli puoliraakaa ja pohjaanpalanutta, paistettu läski hiiltynyttä ja kahvi alapuolella kaiken arvostelun.

Kohta kun he olivat hotkineet aamiaisensa, ottivat kolme kumppanusta kantoremminsä ja ohjasivat kulkunsa alas tielle mennäkseen noin mailin päässä olevalle lähimmälle leiripaikalle, jossa heidän jälellä olevat varusteensa olivat. Vanhalle Tarwaterille tuli kiire. Hän pesi astiat, kokosi polttoaineita, laittoi repaleisen kantoremmin, teroitti leikkelyveitsen ja käsikirveen ja järjesti lapiot ja kuokat niin, että niitä oli helpompi kantaa.

Se, mikä häntä ihmetytti lyhyen aamiaisen aikana, oli suuri arvonanto Charlesia kohtaan, jota Anson ja Pitkä Bill osoittivat. Kerran, ennen puolipäivää, Ansonin huoahtaessa kannettuaan uuden satanaulaisen taakan, teki Tarwater varovaisen vihjauksen huomiostaan.

— Katsokaas, asian laita on näin, sanoi Anson. Me olemme jakaneet johtajatehtävät. Jokaisella on erikoisalansa. Minä olen puuseppä. Kun me tulemme Lehmusjärvelle ja puut ovat kaadetut ja sahatut lankuiksi, rakennan minä veneen. Pitkä Bill on metsänkaataja ja kaivostyöläinen. Niin että hän hankkii hirret ja muut kaivostarpeet. Enin osa varusteistamme on meidän edellämme. Me olimme aivan rahattomia, kun olimme maksaneet indiaaneille, jotka kantoivat suurimman osan varusteitamme Chilcootiin. Meidän neljäs kumppanimme on siellä ylhäällä ja hän itse kantaa tavarat alas toiselle puolelle. Hän on nimeltään Liverpool ja ammatiltaan merimies. Niin että silloin kun vene on valmis, on se hän, jonka tulee purjehtia meidät tavaroidemme kanssa yli järvien ja putouksien Klondykeen.

— Ja Charles — tuo mr Crayton — mikä on hänen erikoisalansa? kysyi Tarwater.

— Hän on liikemies. Kun on järjestettävä ja tehtävä liikeasioita, silloin on hän käskijä.

— Hm, sanoi Tarwater tuumivasti, on erinomainen onni, että niin monta erikoistuntijaa on koottu samaan yritykseen.

— Enemmän kuin onni, myönsi Anson. Ja se oli pelkkä sattuma. Jokainen meistä kulki aluksi yksin. Me tapasimme toisemme höyrylaivalla San Franciscosta ja lyöttäydyimme yhteen. — Mutta nyt minun täytyy mennä. Charles voi suuttua, jos en minä kanna niin paljon kuin pitäisi. No, eihän kukaan voi pyytää, että mies, joka painaa vain neljäkymmentäviisi kiloa, jaksaisi kantaa yhtä paljon kuin mies, joka painaa seitsemänkymmentäkaksi.

— Jääkää tänne ja laittakaa meille jotain päivälliseksi, sanoi Charles Tarwaterille tullessaan seuraavan kantamuksensa kanssa ja huomattuaan, mitä ukko oli saanut aikaan kätevyydellään.

Ja Tarwater laittoi päivällisen, joka todellakin oli päivällinen, pesi, paistoi oikealla tavalla läskin ja pavut illaksi ja paistoi leivän pannussa niin maukkaaksi, että nuo kolme kumppanusta melkein heittäytyivät sen kimppuun. Sitten kun hän oli saanut iltapesun käsistään, kiskoi hän päreitä ja tikkuja aamiaistulta varten, neuvoi Ansonille keinon pitää kengät pehmeänä, joka on jokaiselle jalankävijälle ehdottomasti välttämätön, lauloi: "Kun Argo aikoina antiikin" ja kertoi heille suuresta kansainvaelluksesta yli aavikoiden vuonna 49. — Totisesti ensimäinen hauska ja toverillinen leiri maihin tulomme jälkeen, huomautti Pitkä Bill tyhjentäen piippunsa ja alkaen vetää kenkiään mennäkseen makuulle.

— Niin, enkö ole tehnyt sitä teille hiukan helpommaksi, pojat? kysyi Tarwater reippaasti.

Kaikki nyökkäsivät. — No, silloinpa aion tehdä teille erään ehdotuksen. Voitte vastata myöntäen tai kieltäen, mutta kuunnelkaa nyt. Teillä on kiire ehtiä perille ennen kuin jäätyy. Yhden teistä täytyy kuluttaa puolet aikaansa laittaakseen ruokaa, vaikka hän voisi käyttää aikansa paremmin kantamalla taakkoja. Jos minä huolehdin ruuanlaittamisesta teille, sujuu muu homma teiltä paljon pikemmin. Jos ruoka paranee, paranee teidän kantokykynnekin. Ja minä voin myöskin vapaina hetkinäni kantaa vähän ja enkä niin aivan vähänkään.

Pitkä Bill ja Anson olivat juuri alkaneet myöntävästi nyökätä, kun Charles esti heitä.

— Mitä haluatte tästä palkkioksi? kysyi hän vanhalta mieheltä.

— Sen saatte itse määrätä.

— Se ei ole liikemäistä, vastasi Charles terävästi paheksuvalla sävyllä. Te olette tehneet alun, sanokaa siis loppukin.

— Niin, minä ajattelen…

— Että me elättäisimme teitä koko talven? keskeytti Charles.

— Ei, sir, sitä en pyydä. Mutta minusta tuntuu, että jos minä saisin seurata teitä Klondykeen, ei se olisi paljon pyydetty.

— Teillähän ei ole pisaraakaan ruokatarpeita, ukkoseni. Te tulette kuolemaan nälkään, kun olette saapunut perille.

— Olen huolehtinut itsestäni sangen hyvin pitkän aikaa, vastasi vanha Tarwater leikillinen pilkahdus silmissään. Olen seitsemänkymmenenvuotinen, enkä vielä ole kuollut nälkään.

— Kirjoitatteko sitoumuksen, että huolehditte itsestänne Dawsoniin tultuamme? kysyi liikemies.

— Kyllä, kuului vastaus.

Charles esti molempia kumppanuksiaan ilmaisemasta suostumustaan tähän sopimukseen.

— Vielä eräs asia, ukkoseni. Meitä on seurueessa neljä ja jokaisella meillä on sananvalta tällaisissa kysymyksissä. Nuori Liverpool on, mukanaan enin osa varusteitamme, meidän edellämme. Hänellä on myöskin oikeus sanoa sanansa asiaan ja hän ei ole täällä.

— Minkälainen mies hän on? kysyi Tarwater.

— Hän on yksinkertainen merimies ja luonteeltaan kiivas ja jäykkä.

— Vähän riitainen, lisäsi Anson.

— Ja kiroilee niin jumalattomasti, täydensi Pitkä Bill, mutta oikeudenmukainen hän on.

Anson vakuutti tämän päätelmän oikeaksi päännyökkäyksellä.

— No niin, pojat, teki Tarwater yhteenvedon, minä olen lähtenyt Californiaan ja päässyt sinne. Ja nyt aion minä Klondykeen. Ei löydy mitään, joka voisi minua estää, ei mitään. Minä aion ottaa kolmesataatuhatta maasta. Eikä mikään estä minua, ehdottomasti ei mikään, sillä minä yksinkertaisesti tarvitsen nuo rahat. Minä en välitä kiukkuisesta mielenlaadusta, niin kauan kun poika on oikeudenmukainen. Minä seuraan teitä voittoon ja tappioon ja työskentelen hyväksenne, kunnes ehdimme hänen luokseen. Jos hän sitten ei suostu esitykseeni, jää se vain minun häviökseni. Mutta en voi kuvitella hänen kieltävän, sillä silloin alkaa jäätyminen ja minulle on silloin myöhäistä tulla takaisin näillä mahdollisuuksilla. Ja koska minä ehdottomasti aion Klondykeen, on hänen ehdottomasti mahdoton sanoa: ei.

Vanhasta John Tarwaterista tuli huomiotaherättävä mies kulkutiellä, jolla vilisi erikoisia miehiä. Näiden tuhansien miesten keskellä, joista jokainen kantoi selässään puolen tonnia varusteita ja kulki jokaisen mailin kaksikymmentä kertaa, tuli hän tunnetuksi nimellä "Joulu-ukko". Työskennellessään lauloi hän iänikuista lauluaan ukkoäänellään. Ei kukaan niistä kolmesta miehestä, joihin hän oli liittynyt, voinut moittia hänen työtään. Hän oli kyllä hiukan kankea jäsenistään — hän tunnusti itse, että hänellä oli reumatismi. Hän liikkui hitaasti ja tuntui kuin olisi se jyrsinyt häntä hänen liikkuessaan, mutta hän ei laiskotellut koskaan. Viimeisenä makuulla iltaisin, nousi hän ensimäisenä aamulla, niin että toiset kolme saivat lämmintä kahvia ennenkuin he läksivät ensimäiselle vuorolleen. Ja aamiaisen ja päivällisen välillä, samoinkuin päivällisen ja illallisen välillä laittoi hän aina niin, että kerkesi itsekin hakemaan muutamia kantamuksellisia. Mutta kuusikymmentä naulaa oli suurin määrä, jonka hän jaksoi kantaa. Hän voi hallita seitsemääkymmentäviittä, mutta ainoastaan poikkeuksellisesti. Erään kerran koetti hän yhdeksääkymmentä, mutta kaatui tielle ja oli sitten oikein huonona pari päivää.

Työtä! Vaelluksella, jolla ahkerimmatkin vasta ensikerran oppivat tietämään, mitä oli työ, ei kukaan työskennellyt voimiinsa nähden kovemmin kuin ukko Tarwater. Epätoivoisina talven lähestymisestä ja vastustamattoman kullanhimon houkuttelemina työskentelivät miehet kunnes jokainen voimanpisara oli käytetty, niin että he kaatuivat tielle. Toiset laskivat kuulan kalloonsa tultuaan vakuutetuiksi epäonnistumisestaan. Muutamat tulivat hulluiksi ja toiset purkivat yhtiökumppanuutensa kuluttavien ponnistusten masentamina ja sanoivat irti koko elämän kestäneitä ystävyyssuhteita tovereihin, jotka olivat yhtä hyviä kuin he ja yhtä liikarasittuneita sekä äärimmilleen saatettuja.

Työtä! Ukko Tarwater kykeni piristämään kaikkia, vaikkakin hänen luitaan pisteli ja naksutteli ja hän sitäpaitsi oli saanut vaikean yskän viime aikoina. Myöhään ja varhain, tiellä tahi leirissä tien vieressä, aina oli hän menossa, aina hommasi hän jotain ja aina kutsuttiin häntä joulu-ukoksi. Väsyneet kantajat lepäsivät kaatuneella puunrungolla eli kivellä sen paikan vieressä, jossa ukko lepäsi ja sanoivat: laula meille, isä, laulusi vuodelta neljäkymmentäyhdeksän. Ja kun hän oli kähissyt laulunsa, nousivat he kantamuksineen, selittivät, että se oli oikein virkistävää ja lähtivät jälleen.

— Jos joku on ollut mies puolestaan, sanoi Pitkä Bill molemmille kumppaneilleen, niin kyllä se on meidän vanha poikamme.

— Se on varma se, lisäsi Anson. Hän on arvokas lisäys yhtiöömme ja minulla puolestani ei ole mitään vastaan tehdä hänet yhtiökumppaniksemme täydellä todella…

— Ei tule kysymykseenkään! keskeytti Charles Crayton. Kun tulemme Dawsoniin, olemme hänestä kuitit, niin on sopimus. Jos me pitäisimme hänet, saisimme me vain hänet haudata. Lopuksi tulee siellä nälänhätä ja me saamme säästää jokaista muonagrammaa. Huomatkaa, että me olemme elättäneet häntä varastoistamme koko ajan. Ja jos meillä on ensi vuonna puutetta ruokavaroista, niin tiedätte te kyllä syyn. Mitään höyrylaivoja ruokatavaroineen ei tule Dawsoniin ennenkuin puolivälissä kesäkuuta ja siihen on yhdeksän kuukautta aikaa.

— No niin, sinä olet pannut likoon yhtä paljon rahaa ja työtä kuin me toisetkin, myönsi Pitkä Bill, niin että sinulla on oikeus sanoa sanasi neuvotteluissa.

— Ja sen sanan aion minä myöskin sanoa, selitti Charles nousevalla kärsimättömyydellä. Ja on onni teille tyhmine tunteellisuuksinenne, että on joku, joka ajattelee puolestanne, muuten kuolisitte nälkään jok'ikinen. Tulee nälänhätä, sanon minä. Olen tutkinut tilannetta. Jauhot tulevat maksamaan kaksi tahi kymmenenkin dollaria naula ja myyjiä ei ole. Pankaa mieleenne sanani.

Koko matkan yli kivisten tasankojen ylös pimeätä vuorisolaa Sheep Campille, ohi riippuvien ja alati uhkaavien jäätiköiden "Portaille" ja "Portailta" pitkin äkkijyrkkiä, kiiltäviä kallionlohkareita, missä kantajat kiipesivät käsin ja jaloin, laittoi ukko Tarwater ruokaa, kantoi taakkoja ja lauloi. Syksyn ensimäiset lumimyrskyt työnsivät hänet yli Chilcootsolan, yläpuolella puurajan. Ne, jotka olivat alapuolella, vieraanvarattoman Kraterijärven rannalla, ilman polttopuita, kuulivat myrskyävästä pimeydestä ihmeellisen äänen, joka lauloi:

Kuni Argon, aikoina antiikin, tie kotimme rannoilta vie, — ta ta, ta ta, ta ta, ta ta. — Talja kultainen määrä matkamme lie.

Ja lumituiskussa näkivät he pitkän, luisevan haamun työntyvän esiin lumivalkoisin parroin, josta ei eroittanut luntakaan, kantaen kuudenkymmenen naulan painoista taakkaa.

— Joulu-ukko! huusivat he. Ja sitten seurasi kolminkertainen jymisevä eläköönhuuto joulu-ukolle.

* * * * *

Kaksi mailia Kraterijärvestä oli Happy Camp — jota kutsuttiin sillä nimellä senvuoksi, että siellä tavattiin ensimäiset puut, niin että voitiin jälleen lämmitellä tulen ääressä. Niitä tuskin voitiin kutsua puiksi, sillä ne olivat vaivaiskuusia, jotka hädin tuskin ulottuivat jalan verran yli mättäiden, kierrellen ja kaarrellen kuin käärmeet. Täällä, tiellä, joka johti Happy Campiin, lepäsi vanha Tarwater varusteineen kallion seinään nojaten ensimäisessä päivänpaisteessa, joka oli seurannut puolta tusinaa hämäriä päiviä. Tie kulki ympäri tämän kalliopaaden, miehet taakkoineen laahustivat hitaasti eteenpäin ja miehet tyhjine kantoremmeineen kiiruhtivat reippaasti takaisin uusia taakkoja hakemaan. Kaksi kertaa koetti ukko Tarwater nousta kulkeakseen edelleen, mutta lyyhistyi kummallakin kerralla jälleen takaisin, väsyneiden jäsenien varoittaessa häntä tuhlaamasta enempää voimiaan. Kiven takaa kuuli hän tervehtiviä ääniä, tunsi Charles Craytonin äänen ja ymmärsi, että he vihdoinkin olivat tavanneet nuoren Liverpoolin. Charles ryhtyi suoraan asiaan ja Tarwater kuuli joka sanan Charlesin hyvin vähän ylistelevästä kuvauksesta hänestä ja esityksen antaa hänen seurata mukana Dawsoniin.

— Kirotun tyhmä esitys, kuului Liverpoolin huomautus Charlesin vaiettua. Vanha, seitsemänkymmenvuotinen äijän käppyrä! Jos hän on viimeisillään, niin miksikä helvetissä ryhdyitte tekemisiin hänen kanssaan? Jos tulee nälänhätä, ja siltä näyttää, tarvitsemme me jokaisen hiukkasen muonaa itse. Meillä on muonaa vain neljälle, eikä viidelle.

— Se on totta, kuuli Tarwater Charlesin sanovan. Älä suutu. Se vanha äijä suostui luovuttamaan ratkaisun sinulle, kun olemme sinut tavanneet. Sinun tarvitsee vain polkaista jalkaa ja sanoa ei.

— Tarkoitatko, että minä ajaisin pois ukon, senjälkeen kun te olette rohkaisseet häntä ja käyttäneet hyväksenne hänen työtään Dyeasta tänne saakka?

— Se on voimia kysyvä matka, Liverpool, ja ainoastaan kovimmat voivat kestää sen, koetti Charles selittää.

— Ja minun pitäisi toimittaa kaikki epämiellyttävimmät tehtävät? sanoi Liverpool, ja Tarwater alkoi kadottaa rohkeuttaan.

— Niin, siltä näyttää, sanoi Charles. Sinä saat ratkaista.

Mutta ukko sai rohkeutensa jälleen takaisin, sillä nyt tuli kokonainen ryöppy vannomisia, josta hän eroitti sellaista kuin: Saatanan verikoirat! — Ei, vieköön teidät kaikki piru! — Minä tiedän kyllä tahtoni! — Kuolema, kirous ja helvetti. Äijän käppyrä seuraa meitä Yukoniin, niin että sen tiedätte, helvetinsikiöt. — Vaivaloinen? Te ette tiedä mikä on vaivaloinen, jollen minä sitä teille opeta. Minä annan kaikkien varustuksien lentää ilmaan ja painua helvettiin, jos joku teistä koettaa tehdä hänelle jotain. Niin, koettakaapas, niin saatte nähdä… silloin uskotte viimeisen päivän tulleen ja näette herramme salaman iskevän keskelle leiriä!

Liverpoolin sanatulva oli niin virkistävä, että vanhus nousi kantamuksineen aivan helposti, ilman pienintäkään vaikeutta ja painautui Happy Campin tielle.

Happy Campista Pitkällejärvelle, Pitkältäjärveltä Syväjärvelle ja Syväjärveltä yli tavattomien vuoriharjanteiden Lehmusjärvelle kävi kuluttava kilpajuoksu talven kanssa. Miehet katkaisivat selkänsä tai saivat sydänhalvauksen, he istuivat tienviereen ja itkivät väsymyksestä. Mutta talvi ei antanut armoa. Syysmyrskyt riehuivat ja jäisissä sadekuuroissa ja voimiakysyvässä lumimyrskyssä uurastivat Tarwater ja seurue, johon hän kuului, viimeisine varustuksineen rannalle.

Siellä ei tullut mitään lepoa. Järven toisella puolella, kappaleen yläpuolella kohisevaa virtaa, valitsivat he itselleen kuusimetsän ja rakensivat sinne sahansa. Käsin, tällaiseen sahaukseen sopimattomalla pitkällä sahalla, sahasivat he hirsiään lankuiksi. He työskentelivät yötä päivää. Kolme kertaa pyörtyi ukko Tarwater yövuorollaan. Päivisin laittoi hän ruokaa kuten ennenkin ja välihetkinään auttoi hän Ansonia rakentamaan venettä virran alapuolella, sittenkun tuoreet lankut olivat lasketut sinne virtaa pitkin.

Päivät lyhenivät. Tuuli kääntyi pohjoiseen ja tuntui kuin eivät myrskyt aikoisi lakata koskaan. Aamuisin ryömivät väsyneet miehet vuoteistaan ja istuivat sukkasillaan sulattaen jäätyneitä kenkiään tulessa, jonka Tarwater aina heille sytytti. He puhuivat yhä enemmän ja enemmän lähenevästä nälänhädästä. Viimeinen elintarvelaiva Beringistä oli veden vähyyden vuoksi jäänyt Yukonin tasankomaiden alkuun, satoja maileja pohjoiseen Dawsonista. Se makasi itse asiassa vanhan Hudsonbaykomppanian asemalla Fort Yukonissa, pohjoisella napapiirillä. Jauhot olivat nousseet kahteen dollariin naula Dawsonissa, mutta kukaan ei halunnut myydä. Bonanza- ja Eldoradopomot, joilla oli rahaa kuin ruohoa, matkustivat kotiin, koska he eivät saaneet ostaa minkäänlaista ruokaa. Miners Committee takavarikoi kaikki elintarpeet ja säännösteli uuden jakelun ankarasti. Eräs mies, joka oli salannut elintarpeita, ammuttiin kuin koira. Samoin oli eräs varas passitettu iankaikkisuuteen.

Ja näiden kärsimysten aikana, jotka olivat nitistäneet jo niin monta nuorempaa miestä, alkoi vanha Tarwater nyt uupua. Hänen yskänsä oli tullut aivan hirveäksi ja jos eivät hänen läpiväsyneet toverinsa olisi nukkuneet kuin tukit, olisi hän pitänyt heitä valveilla yskällään kaiket yöt. Hän alkoi myöskin tulla viluiseksi, niin että hän puki itsensä kaksinkertaisiin vaatteihin ennenkuin hän ryömi makuulle. Kun hän oli lopettanut pukeutumisensa, ei hänen säkissään ollut jälellä riepuakaan. Kaikki, mitä hänellä oli, oli hän käärinyt vanhojen, luisten jäseniensä ympärille.

— Ajatelkaas, sanoi Pitkä Bill, jos hän nyt panee päälleen kaiken, mitä hänellä on, kun ei ole muuta kuin kaksikymmentä astetta alle nollan, mitä tekee hän silloin, kun tulee viisi-, kuusikymmentä astetta alle nollan?

He vetivät karkeasti veistetyn veneensä alas virtaa, olivat kymmenen, kaksitoista kertaa kadottamaisillaan sen ja sousivat yli Lehmusjärven etelänpuoleisen pään ankarien syysmyrskyjen riehuessa. Seuraavana aamuna aikoivat he lastata ja lähteä suoraan pohjoiseen, vaarallista, viiden sadan mailin pituista tietä yli järvien, pitkin vesiputouksia ja ahtaita jokilaaaksoja. Mutta ennenkuin nuori Liverpool meni sinä iltana makuulle, oli hän hiukan ulkona. Kun hän tuli takaisin, nukkui jo koko seurue. Hän herätti Tarwaterin ja puhui hänen kanssaan.

— Kuulkaa, isä, sanoi hän. Te olette saaneet luvan seurata mukana veneessämme, ja jos joku on matkalippunsa ansainnut, niin te. Mutta te tiedätte olevanne jo iäkäs ja teidän terveydessännekään ei ole juuri kehumista. Jos te seuraatte meitä, sorrutte te, se on varma kuin helvetti. — Odottakaahan, kunnes olen puhunut loppuun, ukkoseni. Hinta ylimenosta on kohonnut viiteensataan dollariin. Minä olen ollut etsimässä ja saanut matkustajan. Hän palvelee Alaskan kauppatuomioistuimessa ja hänen täytyy päästä perille. Hän on tarjonnut kuusisataa dollaria päästäkseen veneeseemme. Siitä tulee afääri. Te myytte oikeutenne ylimenoon hänelle, pistätte taskuunne kuusisataa dollaria ja lähdette etelään Californiaan, niinkauan kuin se vielä käy päinsä. Te voitte olla Dyeassa kahdessa päivässä ja viimeistään viikon kuluttua Californiassa. Mitä sanotte siitä?

Tarwater ryki ja yski hetken ennenkuin hän sai niin paljon ilmaa, että saattoi puhua.

— Poikani, sanoi hän, kerron sinulle jotain. Minä ajoin vuonna neljäkymmentäyhdeksän neljä härkäpariani yli aavikoiden kadottamatta yhtään. Minä ajoin ne suoraan Californiaan ja ajoin sitten kuormia niiden kanssa Sutterista American Bariin. Nyt aion minä Klondykeen. Ei mikään voi minua estää, ei kerrassaan mikään. Minä aion matkustaa tällä veneellä, sinun ollessa peräsimessä, Klondykeen saakka ja aion kaivaa maasta kolmesataatuhatta. Tällaisten olosuhteiden vallitessa on vastoin kaikkea tervettä järkeä myydä lippuni. Mutta kiitos tarjouksesta, poikani, kiitoksia vain.

Nuori merimies ojensi innokkaasti kätensä vanhalle miehelle.

— Jumal'auta, isä, teidän on matkustettava. Te olette juuri oikea mies. Hän heitti silmäyksen peittämättömällä halveksimisella sinne, missä Charley Crayton makasi punaisine partoineen ja kuorsasi. — Näyttää kuin ei herramme enää tekisi sellaisia kuin te, isä.

He kamppailivat pohjoista kohti, vaikka vanhat, kokeneet Klondykenkävijät pudistelivat päätään ja ennustivat, että he jäätyisivät kiinni järviin. Että jää saattoi peittää järvet minä hetkenä hyvänsä, oli selvää, ja senvuoksi ei matkaa voitu lykätä. Tätä silmälläpitäen päätti Liverpool ohjata täyteen lastatun venheen väkevään virtaan, joka yhdisti Lehmusjärven Bennettjärveen. Tavallisesti laskettiin veneet pitkin virtaa ja lasti kannettiin maitse. Sittenkin olivat monet tyhjät veneet tulleet murskatuiksi. Mutta nyt ei ollut aikaa sellaisiin varovaisuuksiin.

— Nouskaa maihin, isä, sanoi Liverpool varustautuessaan laskemaan rannalta koskeen.

Vanha Tarwater pudisti valkoista päätään.

— Minä seuraan lastin mukana, selitti hän. Se on ainoa tapa tulla perille. Katsos, poikani, minä saavun Klondykeen. Ja jos minä olen veneessä, niin silloin tulee vene myöskin Klondykeen. Jos minä nousen pois, kadotatte te todennäköisesti venheen.

— Ei kelpaa, että se on lastattu liian täyteen, selitti Charles ja hyppäsi odottamatta maihin, juuri venheen lähtiessä.

— Seuraavalla kerralla odotat poistumiseesi minun lupaani! huusi Liverpool juuri kun venhe joutui virtaan. Enkä minä salli useampia huvikävelyjä putouksien ohi, enkä ajanhukkaa odottaessamme sinua jälleen venheeseen.

He olivat kymmenessä minuutissa virran alapuolella Charlesin kulkiessa maitse puoli tuntia, ja odottaessaan häntä Bennettjärven päässä, puhelivat he useiden peloittavien olioiden, kotimatkalla olevien Klondykekävijäin kanssa. Nälänhätä oli pahempi kuin koskaan ennen. Luoteinen ratsastava poliisi, joka oli leiriytynyt Marshjärven päähän, missä kullanetsijät tulivat Canadan alueelle, kieltäytyi päästämästä maahan ainoatakaan, jolla ei ollut mukanaan seitsemääsätaa naulaa elintarpeita. Dawsonissa odotti tuhat henkeä koiravaljakkoineen pakkasten tuloa, voidakseen päästä jäälle. Kauppayhtiö ei voinut täyttää elintarvehankintasitoumuksiaan ja yhtiökumppanit katsoivat korteista, kuka lähtisi kotiin ja kuka jäisi jälelle.

— Se muuttaa asian, selitti Charles, kun hän sai kuulla ratsastavan poliisin asettamista elintarverajoituksista. Nyt on parasta, että sinä käännyt takaisin, ukkoseni.

— Nouse veneeseen, käski Liverpool. Me menemme Klondykeen ja ukko seuraa meitä.

Etelämyrsky antoi hyvän tuulen ja kiitos suuren, Liverpoolin valmistaman purjeen, lensivät he eteenpäin pitkin Bennettjärveä. Painavat varusteet muodostivat sellaisen pohjalastin, että hän saattoi, kuten kokenut merimies ainakin, pitää mahdollisimman suuren vauhdin. Kun tuuli muuttui neljä astetta lounaiseen juuri heidän tullessaan Caribou-salmeen, auttoi se heidät yhtyneille Tagish- ja Marsh-järville. Auringon laskiessa ja hämärän saapuessa purjehtivat he myrskyssä yli vaarallisen Great Windy Armin ja näkivät kaksi muuta venelastia kullanetsijöitä kaatuvan ja hukkuvan.

Charles halusi, että he menisivät maihin yöksi, mutta Liverpool jatkoi, ohjaten pitkin Tagishia ristiaallokon ärjyessä ja tulien, joita olivat sytyttäneet uponneiden eli hätäänjoutuneiden veneiden haaksirikkoiset, siellä täällä tuikkiessa. Kello neljä aamulla herätti hän Charlesin. Vanha Tarwater, joka oli hereillä ja paleli, kuuli Liverpoolin käskevän Craytonin mukaansa perään ja istuttavan hänet viereensä ohjaustuhdolle, josta Tarwater saattoi kuulla yksipuolisen keskustelun.

— Kuuleppas, Charles ystäväni, ja tuki turpasi, alkoi Liverpool. Minä haluan, että sinä painat päähäsi erään asian ja pidät sen siellä: poliisin on laskettava ukko maihin. Ymmärrätkö sinä? Hänen on päästävä perille. Kun meidän tavaramme tutkitaan, on niistä viidesosa hänen, ymmärrätkö. Sillä tavoin tulee meidän osallemme tosin hiukan vähemmän, mutta me läpäisemme kumminkin. Kuule nyt ja paina mieleesi: siinä tilaisuudessa ei saa tulla kysymykseen mitään salaisia ilmeitä tahi kuiskauksia.

— Luulet ehkä minun aikovan kavaltaa sen vanhan äijän, alkoi Charles vastahakoisesti.

— Sitä juuri luulin, keskeytti Liverpool hänet, vaikka en sanonut sitä suoraan. Kuule nyt ja älä unohda sanojani: minä en kysy, mitä sinä nyt ajattelet. Pääasia on, mitä sinä tulet tekemään. Me tulemme poliisiasemalle joskus iltapäivällä ja silloin on meidän pidettävä kieli hampaiden takana, niin että se ei takerru mihinkään kiinni. Minun ei tarvitse sanoa enempää.

— Jos sinä luulet, että minä aion — — — alkoi Charles jälleen.

— Kas niin, vaiensi Liverpool hänet, minä en tiedä, mitä sinä aiot, enkä halua tietää. Minä haluan sinun vain tietävän, mitä minä aion. Jos tapahtuu jotain koirankujeita, jos poliisi lähettää ukon takaisin, aion minä valita ensimäisen rauhallisen paikan, johon tulemme ja jättää sinut sinne maihin. Sitten aion antaa sinulle sellaisen selkäsaunan, että tähdet tanssivat silmissäsi. Älä unhoita, mitä olen sanonut. Siitä ei tule mitään lasten leikkiä, vaan oikea säännöllinen, miesmäinen selkäsauna, sellainen kuin pari kelpo nyrkkejä voi saada aikaan. En lyö sinua kuoliaaksi, ainoastaan puolikuoliaaksi.

— Mutta mitä voin tehdä? vaikerteli Charles.

— Vain yhden asian, olivat Liverpoolin viime sanat. Rukoile! Pyydä niin hartaasti kuin voit, että ukko pääsee ohi poliisin. Siinä kaikki. Mene nyt makuulle.

* * * * *

Ennen heidän tuloaan Le Barge-järvelle peitti maan lumi, joka ei sulaisi puoleen vuoteen. He eivät voineet laskea venhettään sille rannalle, jolle olivat aikoneet, sillä siellä oli reunajäätä. Joen suun sisäpuolella, ennen sen järveen laskemista, tapasivat he satakunta myrskynajamaa kullanetsijävenettä. Pohjoisesta, pitkin koko järvien pituutta, puhalsi loppumaton lumimyrsky. Kolmena aamuna yrittivät he taistella sitä ja sen synnyttämiä mahtavia laineita vastaan, jotka muuttuivat jääksi lyödessään venheeseen. Toisten ponnistellessa airoissa hakkasi Tarwater jäätä ja heitti sen yli laidan, onnistuen sillä tavoin säilyttämään ruumiinlämpönsä ja henkensä.

Joka kerran näiden kolmen päivän aikana olivat he pakoitetut kääntämään selkänsä myrskylle ja soutamaan suojaisempaan jokeen. Neljäntenä päivänä olivat ne sata venettä lisääntyneet kolmeksi sadaksi ja ne kaksituhatta ihmistä näissä veneissä tiesivät, että suuri myrsky ennusti Le Bargen jäätymistä. Järven toisella puolen voisivat he vahvojen virtojen ollessa avoimina vielä monta päivää nopealla vauhdilla jatkaa matkaansa, mutta jos he eivät pääsisi sinne heti, olisivat he tuomitut makaamaan jäissä lähimmät kuusi kuukautta.

— Tänään lyömme itsemme läpi, selitti Liverpool. Me emme käänny takaisin millään ehdolla. Jos joku kuolee airoihinsa, on hänen herättävä jälleen ja jatkettava.

Ja he pääsivät läpi; hämärän laskeutuessa oli heillä puoli järveä takanaan ja he jatkoivat koko illan ja kun tuuli lakkasi, nukkuivat he airoissa ja heräsivät Liverpoolin koputtaessa venheen laitaan. He ponnistivat ja yrittivät kuin iänkaiken kestävässä unessa. Tähtien syttyessä muuttui järvi kuin ryppyiseksi paperiksi ja peittyi jääriitteeseen, joka kilisten musertui kuin lasi airojen siihen laskeutuessa.

Kun päivä, kirkas ja kylmä, valkeni, kääntyivät he eräälle joelle, jättäen jään peittämän järven taakseen. Liverpool etsi vanhan matkustajansa ja näki, että hän oli avuton ja puolikuollut. Hän ohjasi reunajäälle tehdäkseen tulen ja lämmittääkseen Tarwateria ulko- ja sisäpuolisesi, mutta Charles vastusti tätä ajanhukkaa.

— Tämä ei ole mikään liikeasia, niin että sinun ei tarvitse pistää siihen hyppysiäsi, sanoi Liverpool hänelle. Minä hoidan veneen. Nouse siis maihin ja hakkaa polttopuita äläkä aivan vähänkään. Minä huolehdin ukosta. Sinä, Anson, tee tuli rannalle. Ja sinä, Bill, aseta Yukonkamiini lämpiämään. Vanha isä ei ole niin nuori kuin me muut ja jälellä olevalla matkalla tarvitsee hän tulta kamiinissa pysyäkseen lämpimänä.

Kaikki tuli tehdyksi. Ja sitten ohjasi hän venheen, joka oli kuin jokihöyry tupruavine kamiinitorvineen, voimakkaaseen virtaan. Se raapaisi pohjaa, kohosi vesivuorelle kahden vastakkaisen virranuoman yhtymäpaikassa ja syöksyi, Pohjolan talven yhä lähetessä, ahtaisiin soliin. Suuri ja pieni Salmon-river ajoivat pääjokeen laskiessaan siihen jääsohjua. Yötä päivää kasvoi reunajää, kunnes se tyynemmissä paikoissa ulottui jo sadan metrin päähän rannasta. Ja vanha Tarwater istui kaikissa vaatteissaan pitäen tulta kamiinissa. Yötä päivää jatkoivat he matkaansa uskaltamatta pysähtyä uhkaavan jäätymisen pelosta ja kaikkialla seurasi heitä jääsohju.

— Kuinka voit, vanha veikko? huudahti välistä Liverpool.

— Suurenmoisesti, tietysti, sanoi Tarwater.

— Millä voin palkita sinua, poikaseni, kysyi Tarwater välistä tulta laittaessaan ja nuoren merimiehen lämmitellessä pitääkseen yllä ruumiinlämpöään, istuessaan jään peittämällä peräpenkillä ja ohjatessaan.

— No, voithan laulaa tavallisen vanhan laulusi vuodelta neljäkymmentäyhdeksän, kuului aina vastaus.

Ja Tarwater koroitti kähisevän, pienen äänensä ja sen hän teki silloinkin, kun venhe kääntyi ja laski Dawsonin rantaan ja koko Dawsonin satamaväki heristi korviaan kuullakseen voittolaulun.

Kuni Argon, aikoina antiikin, tie kotimme raunioilta vie — ta ta, ta ta, ta ta, ta ta — Talja kultainen määrä matkamme lie…

Charles ajoi tahtonsa läpi, mutta hän teki sen niin huomaamatta, että ei kukaan seurueesta, kaikkein vähimmin merimies, saanut tietää mitään. Hän näki kaksi suurta, avonaista proomua täyteen ihmisiä ahdettuina ja sai kysyttyään tietää, että ne olivat ihmisiä ilman muonaa, jotka varmuuslautakunta oli koonnut yhteen ja lähetti pitkin Yukonia. Viimeinen Dawson höyrylaiva ottaisi ne peräänsä toivoen ehtivänsä ennen jäätymistä Fort Yukoniin, missä kasaantuneet höyrylaivat olivat. Joka tapauksessa tulisi Dawson vapautetuksi näistä muonankuluttajista. Charles meni siis kaikessa hiljaisuudessa Varmuuslautakuntaan ja antoi vihjauksen Tarwaterin yli-ikäisyydestä ja siitä, että hän oli ilman rahaa ja elintarpeita. Tarwater oli viimeinen, joka otettiin kannelle ja kun nuori Liverpool tuli takaisin venheelleen, näki hän rantapengermältä proomujen häviävän joen mutkaan Moosehidevuoren taa.

Proomut kulkivat koko ajan jääpalasten välissä ja onnistuivat useita kertoja sivuuttamaan jäälauttoja Yukonissa, kunnes jäätyivät kylki kylkeen elintarvelaivojen väliin noin sadan mailin päähän Dawsonista. Täällä, pohjoisella napapiirillä, vietti vanha Tarwater talvensa. Useiden tuntien päivittäisellä työllä — hän hakkasi halkoja höyrylaivayhtiölle — ansaitsi hän elatuksensa. Vapaana aikanaan ei hänellä ollut muuta tehtävää kuin istua ja puhdistaa paalumajaansa, missä hän asui.

Lämpö, lepo ja riittävä ruoka paransivat hänen vaikean yskänsä ja tekivät hänet niin vahvaksi ja reippaaksi, kun hänen iällään oli mahdollista. Mutta heti joulun jälkeen ilmestyi keripukki tuoreiden vihannesten puutteen vuoksi ja kullanetsijä toisensa jälkeen paneutui vuoteeseen ja kadotti tämän lisäonnettomuutensa johdosta kaiken toivon. Mutta niin ei Tarwater tehnyt. Jo ennenkuin ensimäiset oireet hänessä näyttäytyivät, oli hän turvautunut ainoaan tuntemaansa parannuskeinoon, nimittäin ruumiinliikuntoon. Kauppakomppanian lahonneesta varastohuoneesta veti hän esille vanhat ruostuneet ketunraudat ja höyrylaivan kapteenilta lainasi hän itselleen pyssyn.

Tällä tavoin varustettuna luopui hän halonhakkuusta ja alkoi ansaita enemmän kuin tarvitsi elääkseen. Hän ei käynyt alakuloiseksi, kun keripukki tarttui häneenkin. Hän hoiti ketunrautojaan ja lauloi lauluaan. Eikä mikään pessimisti voinut horjuttaa hänen vakaumustaan, ettei hän poimisi kolmeasataatuhatta Alaskan kultaa maasta.

— Mutta täällähän ei ole mitään kultaa, sanoi eräs hänelle.

— Kultaa voidaan tavata melkein missä hyvänsä, se pitäisi minun tietää, joka olen huuhtonut vuonna neljäkymmentäyhdeksän, ennenkuin te olitte syntynytkään, vastasi hän. — Mitä oli Bonanza-Creek muuta kuin hirvilaidun? Ei yksikään kullanetsijä löytänyt sitä ja kuitenkin huuhtoivat ne sitten sieltä viidensadan dollarin pannuja ja ottivat näin irti viisikymmentä miljoonaa dollaria. Eldorado ei ollut huonompi. Kuka tietää, ehkäpä juuri tämän tuvan alla tahi sen takana makaa miljoonia odottamassa, että sellainen onnen kultapoika kuin minä tulisi ja kaivaisi ne ylös.

Mutta tammikuun lopulla sattui hänelle onnettomuus. Joku suuri eläin, hän otaksui sen olleen ilveksen, tarttui hänen pienempiin ketunrautoihinsa ja vei ne mennessään. Mahtava lumimyrsky keskeytti hänen etsiskelynsä ja hän kadotti sekä tien että paikallistunnun. Vain muutamien tuntien päivänvalo vallitsi keskellä kaksikymmentuntista pimeyttä ja mitä enemmän hän ponnisteli hämäryydessä ja alituisesti putoilevassa lumessa, sitä pahemmin joutui hän eksyksiin. Onneksi kohoaa lämpö aina kun Pohjolassa sataa lunta, niin että sensijaan kun se tavallisesti oli neljä-, viisi- ja kuusikymmentä astetta nollan alapuolella, oli se nyt vain viisitoista. Ja hänellä oli lämpimät vaatteet sekä kokonainen tulitikkulaatikko. Tilansa äärimmäiseksi helpoitukseksi sai hän tapetuksi viidentenä päivänä haavoittuneen hirven, joka painoi yli puoli tonnia. Hän rakensi sen viereen itselleen risumajan ja siihen kuusenhavuista lattian ja varustautui viettämään täällä talven, mikäli ei pelastusretkikunta tapaisi häntä tahi hänen keripukkinsa pahenisi.

Mutta parin viikon odotuksen jälkeen ei mitään retkikuntaa näkynyt ja hänen keripukkinsa oli kieltämättä tullut pahemmaksi. Ulkopuolelta tulevalta pakkaselta suojasi häntä kuusenhavuseinämä ja hän nukkui tuntikausittain tulensa ääressä, mutta joskus makasi hän myöskin valveilla useita tunteja.

Valveillaolohetket tulivat yhä harvemmiksi ja olivat puoleksi horrosta, talven vallan kohotessa ylimmilleen. John Tarwaterin yksilöllisen itsetietoisuuden kipinä painui yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen sisimpään olemukseensa, joka on ollut olemassa ennenkuin ihmisestä oli tullut ihminen, kun hän ensimäisenä kaikista eläimistä tunsi itsensä ja laski perustuksen moraalille uneksuessaan kauheita unia hirviöistä, jotka eivät olleet muuta kuin hänen siveysoppinsa hillitsemiä himoja.

Niinkuin kuumetautinen herää silloin tällöin tietoisuuteensa, heräsi myöskin vanha Tarwater, paahtoi hirvenlihansa ja laittoi tulen; mutta aina kauemmin ja kauemmin makasi hän horroksissa ja ei voinut tietoisuudessaan eroittaa, mitkä olivat valveilla uneksimista tahi uneksimista unessa. Ja täällä, ihmisen kirjoittamattoman historian tuntemattomissa, pimeissä kuiluissa, tapasi hän — ajatuksille ja aisteille saavuttamattomina, liitelevinä unikuvina eli niinkuin hullun mahdottomina mielikuvina — ne hirviöt, jotka ensimäisen ihmisen siveysvaisto oli luonut ja jotka senjälkeen ovat aina häntä seuranneet ja saattaneet hänet hourailemaan, kuinka hän voisi heitä paeta tahi taistella heitä vastaan.

Seitsemänkymmenen vuotensa painamana sai vanha Tarwater täällä loputtomassa, hiljaisessa pohjolassa kuin morfiiniruiskeen alkuihmisen lapsellisuutta. Kuoleman siipien suhistessa ryömi Tarwater kokoon ja alkoi, niinkuin hänen aikojentakainen esi-isänsä, lapsi-ihminen, luoda taruja ja palvoa aurinkoa sankarinaan, itse sankarinluojana ja sankarina etsiessään mittaamatonta aarretta, jota oli niin vaikea löytää.

Lopuksi hänen täytyi löytää aarre — niin kuului tiedottoman miehen varjovaltakunnan horjumaton vakaumus — tahi myöskin laskeutua kaikkinielevään mereen, tuohon mustaan valonnielijään, joka joka ilta nieli auringon, niin että se sammui… auringon, joka aina aamulla syntyi uudelleen idässä ja oli tullut ihmisen ensimäiseksi vertauskuvaksi kuolemattomuudesta uudestasyntymisen kautta. Syvällä hänen tajunnassaan (häipyvän tajunnan hämärässä lännessä) oli tämä kaikki kuoleman lähestyvää varjoa, johon hän hitaasti laskeutui.

Mutta kuinka olisi hän voinut paeta näitä pimeyden hirviöitä, jotka hänessä itsessään ollen, hitaasti nielivät hänet? Hän oli laskeutunut liian syvälle voidakseen paeta tahi edes tuntea halua paeta. Todellisuus oli lakannut hänelle olemasta. Hänen sisimpänsä pimeistä kammioista ei todellisuus voinut päästä ulos. Hänen vanhuutensa painoi häntä liiaksi; heikkouden, sairauden, hiljaisuuden ja pakkasen aikaansaama horrosmainen tajuttomuus oli liian syvä. Ulkoapäin pitäisi todellisuuden vaikutuksen tulla, ennenkuin hänen tajuntansa sen käsittäisi. Muuten liukuisi hän varjovaltakunnan kaiken olemattomaksi tekevään syvään pimeyteen.

Mutta se tuli, tämä sysäys todellisuudesta, ja tapasi hänen korvakalvoihinsa kuin korkeaääninen, pärskyvä aivastus. Lämpömäärässä, joka kahteenkymmeneen päivään ei ollut kohonnut viidestäkymmenestä asteesta alle nollan, ei tuntunut tuulahdustakaan ja eikä pieninkään ääni rikkonut hiljaisuutta. Niinkuin opiuminpolttaja vuoteellaan tähtää silmänsä haaveittensa kentiltä pienen komeronsa ahtaisiin seinämiin, tuijotti vanha Tarwater sumuisin silmin eteensä yli sammuvan tulen suureen hirveen, joka tarkasteli häntä hämmästyneenä. Hirvi laahasi haavoittunutta jalkaansa ja näytti olevan aivan nääntynyt; myöskin tämä oli kierrellyt varjojen maassa ja herännyt todellisuuteen, ollessaan astumaisillaan Tarwaterin tuleen.

Tarwater veti hervottomasti suuren, paksun, villavuorisen nahkakäsineen oikeasta kädestään. Kun hän koetti painaa liipasinta, huomasi hän, että etusormi oli liian voimaton. Hitaasti ja varovasti — se vei useita minuutteja — kuljetti hän paljasta kättään huopapeitteiden alla nahkatakkinsa sisään paidalleen ja siitä verrattain lämpimään kainalokuoppaan. Viipyi melkoisen aikaa ennenkuin sormi saattoi liikkua, sitten vei hän yhtä hitaasti pyssyn olkapäähänsä ja ampui tulen toisella puolella olevaa suurta eläintä.

Laukauksen jälkeen vaipui toinen varjojen maailmassa kulkeneista pimeyteen ja toinen nousi heräten valoon horjuen kuin juopunut keripukin heikontamin jaloin, vavisten hermostuneisuudesta ja pakkasesta ja kuivasi vapisevin sormin sumuisia silmiään tuijottaen todellisuuteen, joka niin äkkiä oli palannut. Hän ravisti itseään ja ymmärsi, että hän kauan — kuinka kauan, sitä hän ei tiennyt — oli maannut kuoleman käsivarsilla. Hän sylkäisi tarkoituksella, kuuli syljen sähisevän ilmassa ja teki sen huomion, että täytyi olla sangen kylmä, paljon kylmempi kuin 60 astetta alle nollan. Tänä päivänä näytti lämpömittari todellakin Fort Yukonissa seitsemänkymmentäviisi astetta alle nollan, ja kun jäätymisraja on kolmekymmentä astetta yli nollan, oli siis sataviisi astetta kylmää.

Tarwaterin aivot alkoivat vähitellen kirkastua ja työskennellä. Täällä suuressa yksinäisyydessä asui kuolema. Tänne oli kaksi haavoittunutta hirveä laahautunut. Kun kova pakkanen kirkasti taivaan, oli hän arvioinut molempien hirvien tulleen idästä. Siis idässä päin täytyi löytyä ihmisiä — valkoisiako vai indiaaneja, sitä hän ei tiennyt, mutta joka tapauksessa ihmisiä, jotka ehkä voisivat auttaa häntä hänen avuttomuudessaan ja vetää hänet pimeyden meren yli todellisuuteen.

Hän liikkui hitaasti, mutta joka tapauksessa hän liikkui, varustautui pyssyllä, ampumatarpeilla, tulitikuilla ja kahdellakymmenellä naulalla hirvenlihaa. Sitten käänsi hän, kuin nuorentuneena, selkänsä vaaralliselle lännelle ja ontui nousevaa aurinkoa kohden…

Monta päivää tämän jälkeen — kuinka monta, sitä hän ei saanut koskaan tietää — tuli hän, houraillen ja näkyjä nähden, vanhaa kullankaivajalauluaan laulaen, kuin hukkunut, joka kamppailee säilyttääkseen tajuntansa — eräälle lumenpeittämälle jokilaakson pengermälle ja näki alhaalta nousevan savun ja ihmisiä, jotka keskeyttivät työnsä nähdessään hänet. Hän laskeutui alas mäeltä, koko ajan laulaen, ja kun hän vaikeni vetääkseen henkeään, kutsuivat he häntä joulupukiksi, isä-jouluksi, harmaaparraksi, viimeiseksi mohikaaniksi ja joulu-ukoksi. Tultuaan heidän keskelleen seisoi hän aivan hiljaa, sanaa sanomatta, suurien kyyneleiden juostessa hänen poskiltaan. Hän itki hiljaa kauan aikaa, mutta istuutui sitten kaikkien jäsentensä naksahdellessa lumelle, kuin olisi äkkiä tullut toisiin ajatuksiin ja kaatui tästä asennosta rauhallisesti ja hiljaa pyörtyen kyljelleen.

* * * * *

Vähemmässä kuin viikossa oli vanha Tarwater pystyssä ja ontui ympäri paalumajaa hoitaen taloutta, laittaen ruokaa ja pesten viidelle kullankaivajalle. He olivat oikeita uranuurtajia, sitkeitä ja voimakkaita, ja olivat tunkeutuneet niin pitkälle napapiirin sisälle, että eivät tienneet mitään Kondykevimmasta. Tämän uutisen toi hän heille ja nyt vasta kuulivat he tästä ensimäisen kerran. He elivät melkein yksinomaan peuran ja hirven lihasta ja savustetusta lohesta, lisänä metsämarjoja ja mehukkaita, villejä juuria, joita he olivat kesällä koonneet. He olivat unohtaneet, miltä kahvi maistui; he tekivät tulen auringonlasilla, kuljettivat matkoillaan tervaksia ja polttivat piipuissaan kuivia lehtiä, jotka kirvelivät kieltä ja karvastelivat sieramia.

Kolme vuotta sitten olivat he lähteneet tutkimusmatkalleen Kyokuksin lähdepaikoilta suoraan yli Mackenzien suun Jäämeren rannalle. Täällä olivat he valaanpyyntilaivoilla nähneet viimeiset valkoiset miehet ja varustautuneet viimeisen kerran valkoisen miehen elintarpeilla, jonka pää-asiallisesti muodostivat suola ja tupakka. Vetäytyessään pitkällä vaelluksella etelään ja länteen päin Yukonin ja Porcupinen yhtymäkohtien kautta Fort-Yukonissa, olivat he tässä joessa tavanneet kultaa ja pysähtyneet sitä huuhtomaan.

He tervehtivät ilolla Tarwaterin tuloa eivätkä koskaan väsyneet kuulemaan hänen juttujaan vuodelta neljäkymmentäyhdeksän ja rupesivat kutsumaan häntä nimellä Vanha sankari. Kuusenoksista keittivät he teetä ja keitteellä, joka oli valmistettu raitapuun jätteistä, happamista ja karvaista juurista ja sipuleista, joita he kaivoivat maasta, paransivat he hänen keripukkinsa niin, että hän lopetti ontumisensa ja alkoi taas saada lihaa luurankoonsa. Ja he eivät voineet nähdä mitään syytä, miksikä ei hän löytäisi rikasta kultasuonta.

— Me emme tiedä, kuinka käy niiden kolmensadantuhannen kanssa, sanoivat he hänelle eräänä aamuna ennen työhön menoaan, mutta mitä sanotte sadastatuhannesta, Vanha sankari? Sen arvoisen luulemme me sen valtauksen olevan, jonka olemme teidän lukuunne eroittaneet.

— Hyvä, pojat, vastasi vanha Tarwater ja kiitos teille; sadastatuhannesta voin sanoa, että se on kyllä varsin kaunis alku. En luonnollisestikaan aio lopettaa ennenkuin minulla on täydet kolmesataatuhatta. Sen takia minä olen tullut tänne.

He nauroivat ja taputtivat käsiään hänen kunnianhimolleen ja tuumivat täytyvänsä katsoa hänen osalleen jonkun enemmän antavan valtauksen. Ja vanha sankari tuumaili, että kevään tullen ja hänen tultua täysin terveeksi lähtee hän hiukan itsekseen silmäilemään ympärilleen.

— Kuka tietää, sanoi hän ja osoitti vuoren rinnettä toisella puolen laaksoa, ehkäpä tuolla jokaisen mättään alla on kultaa.

Hän ei sanonut enempää, mutta kun aurinko nousi korkeammalle ja päivät tulivat pitemmiksi ja lämpimämmiksi, katseli hän usein vuoren puolitiessä olevaa ylätasankomuodostumaa. Ja eräänä päivänä suojailmalla meni hän yli joen ja kiipesi ylätasangolle. Aurinko oli sulattanut maan noin tuuman syvyydeltä. Eräässä sulaneessa paikassa kumartui hän tarttuen turpeeseen suurilla, luisevilla käsillään ja vetäisi sen ylös juurineen. Aurinko välkkyi jollakin, joka kimalteli keltaiselta. Hän pudisti kädessään olevaa turvetta ja karkeat kultapalat rapisivat kuin haulit maahan. Siinä oli kultainen talja valmiina nyljettäväksi.

Alaskan aikakirjat eivät ole kokonaan sivuuttaneet ryntäystä Fort Yukonista kesällä 1898 Tarwatervuoren ylätasangolle. Ja Tarwater möi valtauksensa Bowdie-yhtiölle täsmälleen puolesta miljoonasta ja lähti Californiaan ratsastaen muuliaasilla pitkin uutta maantietä, jonka reunoilla oli tuon tuostakin mukavia matkailijamajoja, aina Fort Yukonin satamaan saakka.

Ensimäisenä ruokailuaikana valtamerihöyryssä St. Michaelsista tarjoili hänelle eräs valkotukkainen tarjoilija kuihtuneine kasvoineen ja keripukin runtelemine ruumiineen. Tarwaterin täytyi katsoa häneen kaksi kertaa ennenkuin hän tunsi miehen Charles Craytoniksi.

— Onko sinun käynyt huonosti, poikani? kysyi Tarwater.

— Tavallinen huono onneni, selitti toinen tunnettuaan tervehtijän. Ainoastaan yksi seurueestamme sairastui keripukkiin. Se oli oikea helvetti. Nuo kolme muuta ovat työssä ja terveinä ja aikovat hankkia elintarpeita suorittaakseen etsiskelyjä talvella White Riverillä. Anson ansaitsee kaksikymmentäviisi päivässä puuseppätyöllään, Liverpool saa kaksikymmentä hirsien hakkaamisesta sahalle ja Pitkä Bill neljäkymmentä päivässä ensimäisenä sahurina. Minä yritin niin hyvin kuin saatoin ja jos minä en olisi saanut keripukkia….

— Niin, varmasti, poikaseni, sinä olet tehnyt parhaasi, mikä ei kumminkaan ole paljon, sillä sinä olet ilkeä luonteeltasi ja sinulla on luontainen vastenmielisyys työhön. Minä sanon sinulle erään asian. Sinä et kelpaa näihin hommiin, koska olet raajarikko. Minä maksan kapteenille sinun lippusi muistoksi retkestä, jonka teimme yhdessä, ja sinä voit laskeutua kyljellesi ja olla rauhassa jälelläolevan osan matkaa. Ja minkälaiset mahdollisuudet sinulla on noustessasi maihin San Franciscossa?

Charles Crayton kohautti olkapäitään.

— Tiedätkö mitä, jatkoi Tarwater, sinä voit saada työtä minun tilallani, siksi kunnes saat muuta.

— Ja tulla teidän tilanhoitajaksenne, alkoi Charles innokkaasti.

— Ei, kiitos! selitti Tarwater painolla. Ainahan tarvitaan kuopankaivajia ja halonhakkaajia ja ilmanala on ihana…

Tarwater tuli kotiin kuin tuhlaaja iso-isä, jonka takia teurastettiin juotettu vasikka. Mutta ensiksi, ennen pöytään istumistaan, täytyi hänen hiukan silmäillä ympärilleen. Ja pojat ja tyttäret, vävypojat ja miniät menivät tyytyväisinä hänen mukanaan ja heidän täytyi liioitellulla nöyryydellä puristaa vanhaa, luisevaa kättä, jolla oli jaettavana puoli miljoonaa. Hän meni edellä, eikä mikään hänen edes leikillä lausumansa väite, vaikka se olisi ollut kuinka hullu ja mahdoton hyvänsä, kohdannut mitään vastaväitteitä seurueen taholta. Kun hän pysähtyi sortuneen padon viereen, jonka hän oli rakentanut sahaamattomista hirsistä, loistivat hänen kasvonsa ja hän näki yli Tarwaterlaakson ja kaukana kohoavat Tarwatervuoret — nämä kaikki olivat nyt taas hänen.

Hänelle tuli mieleen ajatus, joka saattoi hänet kääntämään pois kasvonsa, niistämään ja salaamaan jotain silmissään kimaltelevaa. Saapuvilla olevan perheensä seuraamana meni hän sortuneelle ladolle. Hän otti maasta vanhan lahonneen vaunun vivun.

— William, sanoi hän, muistatko sitä pientä keskustelua, joka meillä oli vähää ennen Klondykeen lähtöäni. Niin, varmasti muistat sen, William. Sinä sanoit minun olevan hullun. Ja minä sanoin, että minun isäni olisi piessyt vaununvivulla pirun nahastani, jos olisin puhunut hänelle sillä tavoin.

— Sehän oli vain leikkiä, mielisteli William.

William oli harmahtava, neljänkymmenenviiden ikäinen mies ja hänen vaimonsa ja täysikasvuinen poikansa seisoivat yhdessä ja katsoivat uteliaasti, kuinka iso-isä Tarwater otti päältään takkinsa ja jätti sen Maryn pideltäväksi.

— Tule tänne, William! sanoi hän käskevästi.

William tuli, vaikkakin vastahakoisesti.

— Tästä saat maistaa sitä, mitä minun isäni antoi minulle sangen usein, selitti vanha Tarwater antaessaan pojalleen vaunun vivulla iskun yli olkapään pitkin selkää. Huomaa, että minä en lyö sinua päähän. Minun isälläni oli kirotun hupainen luonne ja hän ei katsonut niin tarkkaan, mihin hän löi tahtoessaan piestä pölyn takistani. — Älä aseta kyynärpäitäsi noin. Voisit saada niihin erehdyksessä ravakan iskun. Ja sano minulle nyt, William poikani, eräs asia: oletko koskaan luullut minua hulluksi?

— En! huusi William, hyppien ja tanssien kovasti. Sinä et ole hullu, isä! Luonnollisesti et ole hullu!

— Sinäpä sen sanoit, huomautti Tarwater lyhyesti, heittäessään pois vaununvivun ja alkaessaan panna päälleen takkia. — Ja nyt menemme kai sisälle syömään.

Glen Ellen, Californiassa, 14 p. syyskuuta 1916.