Punainen rutto

PUNAINEN RUTTO

Kirj.

Jack London

Englanninkielestä suomentanut Ilmari Lehto

(The Scarlet Plague.)

Helsingissä, Kustannusliike Minerva, 1922.

PUNAINEN RUTTO.

I.

Polku kulki pitkin harjannetta, joka kerran oli ollut ratapenger. Mutta moneen vuoteen ei yksikään juna ollut liikkunut sillä. Kummallakin puolella kasvava metsä oli vallannut ratavieren ja kohosi nyt sen ylitse vihreänä puu- ja pensaskatoksena. Polku oli ainoastaan miehen levyinen ja olikin vain villien eläinten pakotie. Siellä täällä todisti ruosteinen, metsän maatuvien ainesten seasta esiinpistävä raudankappale, että kiskot ja pölkyt olivat vielä jäljellä. Eräästä liitekohdasta oli tunkeutunut ylös kymmenen tuuman vahvuinen puu nostaen kiskon pään korkealle ilmaan. Ratapölkky nähtävästi oli naulan kiinnipitämänä seurannut kiskoa ja ollut siinä asennossa niin kauan, että sora ja lehtien jäännökset olivat täyttäneet sen sijan, joten nyt tuo lahoava ja murentuva jäännös työntyi ilmoille omituisesti kallellaan. Vaikka rata oli vanha, huomasi selvästi, että se oli ollut yksiraiteinen. Tätä pakotietä pitkin vaelsi vanha mies oppaanaan nuori poika. He astuivat hitaasti, sillä vanhus oli sangen vanha. Halvauskohtaus oli saattanut hänen liikkeensä hervottomiksi, ja hän nojautui raskaasti sauvaansa. Karkeatekoinen, vuohennahkainen patalakki suojasi hänen päälakeaan päivänpaahteelta. Sen reunoista tunkeutuivat esiin takkuiset, lianharmaat hiukset ohuena kehyksenä. Suuresta lehdestä näppärästi valmistettu lippa varjosti hänen silmiään, ja sen alta tarkasteli hän jalkojensa tietä. Hänen partansa, jonka oikeastaan olisi pitänyt olla lumivalkoinen, mutta joka näkyi joutuneen saman säiden ja leirin kuluttavan ja tahraavan vaikutuksen alaiseksi kuin hänen tukkansakin, valui melkein hänen vyötärölleen paksuna, liimautuneena kimppuna. Vuohennahkasta tehty yksinkertainen, tiheäkarvainen vaatekappale riippui hänen hartioiltaan suojaten rinnan. Hänen laihat, kuihtuneet käsivartensa ja jalkansa todistivat elämän ehtoopuolta, samalla todistivat niiden arvet ja naarmut sekä ruskea väri, että ne olivat olleet monet vuodet luonnonvoimien vaikutukselle alttiina.

Pojalla, joka hilliten lihastensa liiallista vilkkautta mukautui vanhuksen hitaaseen kulkuun johdattaakseen häntä, oli myös yksinkertainen puku — rikkoreunainen karhuntaljan palanen. Sen keskellä oli reikä, josta hän oli pujottanut päänsä. Iältään hän ei saattanut olla vanhempi kuin kaksitoista vuotta. Hän oli kiinnittänyt keikailevasti toiselle korvalleen vastairroitetun sianhännän. Toisessa kädessään hänellä oli keskikokoinen jousi ja nuoli ja selässään viinentäysi nuolia. Tupesta, joka riippui kaulan ympäri kulkevasta hihnasta, työntyi esiin metsästyspuukon kulunut pää. Poika oli iholtaan kahvinruskea ja käveli joustavasti, astuen melkein kissan tavoin. Huomattavana vastakohtana hänen auringonpaahtamalle iholleen olivat hänen silmänsä — siniset, tummansiniset, terävät kuin nuoli. Ne näyttivät kiinnittyvän kaikkeen ympärilläolevaan tavalla, joka ilmaisi tottumusta. Eteenpäin kulkiessaan hän samalla vainusi laajentuneilla, herkillä sieramillaan, jotka välittivät hänen aivoihinsa loppumattoman sarjan sanomia ulkomaailmasta. Myöskin hänen kuulonsa oli tarkka ja niin harjaantunut, että se toimi itsenäisesti. Erikoisesti ponnistelematta hän kuuli näennäisen hiljaisuuden kaikki heikot äänet — kuuli ja kykeni erottamaan ja luokittelemaan ne — aiheutuivatko ne tuulen kahistelemisesta lehdissä, mehiläisen surinasta vai hyttysen siiven soinnista, meren etäisestä vyörystä, joka saapui hänen korvaansa vain viihdyttävänä lauluna, vai saiko ne aikaan myyrä, joka työnteli multakasoja aivan hänen jalkainsa alla olevissa käytävissään.

Äkkiä hän jännittyi tarkkaavaiseksi. Korva, silmä ja nenä olivat antaneet hänelle varotuksen yht'aikaa. Hän kosketti kädellään vanhaa miestä, ja he seisahtuivat. Edestäpäin, penkereen toiselta reunalta, kuului ryskettä. Pojan katse oli naulattu pensaiden liikkuviin latvoihin. Suuri karhu, harmaakarhu, ryntäsi näkyviin, mutta huomattuaan ihmisolennon se pysähtyi yhtä nopeasti kuin nämäkin. Se ei pitänyt heistä ja murisi tyytymättömänä. Poika sovitti nuolen jouselle ja veti varovaisesti jänteen tiukaksi. Ei hetkeksikään hän hellittänyt katsettaan karhusta. Vanha mies tuijotti vaaraan vihreän lehtensä alta ja seisoi yhtä äänetönnä kuin poikakin. Muutaman silmänräpäyksen kesti tämä molemminpuolinen tarkastelu; sitten, karhun ilmaistessa yhä suurempaa ärtyneisyyttä, poika osoitti päänliikkeellä, että vanhuksen tuli astua polulta syrjään ja laskeutua ratapenkereeltä. Poika seurasi kulkien takaperin, jousi yhä jännitettynä ja valmiina. He odottivat, kunnes penkereen toiselta puolelta kuuluva pensaiden kahina todisti karhun menneen menojaan. Poika irvisti johtaessaan vanhuksen takaisin polulle.

"Aikamoinen otus, isoisä", virnisteli hän.

Vanha mies pudisti päätään.

"Ne vaan käyvät runsaammiksi päivä päivältä", valitti hän heikolla, epävarmalla äänellään. "Kukapa olisi uskonut, että minä olisin joutunut näkemään ajan, jolloin saa pelätä henkeään Cliff House'iin [San Franciscon läheisyydessä Tyynen meren rannalla sijaitseva suosittu virkistyspaikka. Suom.] johtavalla tiellä. Kun minä olin poika, Edwin, oli miehillä, naisilla ja pienillä lapsilla tapana tulla San Franciscosta tänne kauneina päivinä kymmentuhantisin joukoin. Silloin ei ollut karhuja. Ei, poikaseni. Ihmiset antoivat rahaa nähdäkseen niitä häkeissä, niin harvinaisia ne olivat."

"Mitä raha on, isoisä?"

Ennenkuin vanhus ehti vastata, poika muistikin ja työnsi riemuiten kätensä karhunnahkan alla olevaan pussiin ja otti esille kuluneen ja himmentyneen hopeadollarin. Vanhuksen silmät välähtivät, kun hän vei rahan lähelle niitä.

"En saata nähdä", hän mutisi. "Katsohan, voitko saada selville vuosiluvun, Edwin."

Poika nauroi.

"Oletpa sinä mainio, isoisä", huudahti hän hilpeänä, "kun aina uskottelet, että nuo pikkumerkit tarkottavat jotakin."

Vanhuksen katse ilmaisi hänen tavallista mielipahaansa, kun hän vei rahan uudelleen lähelle silmiään.

"2012!" huusi hän kimeällä äänellään ja alkoi sitten puhella eriskummallisesti. "Sinä vuonna magnaattien johtokunta nimitti Morgan viidennen Yhdysvaltain presidentiksi. Tämä mahtanee olla viimeksi lyötyjä rahoja, sillä sarlakkakuolema tuli vuonna 2013. Oi Jumala! — en saata ajatella sitä! Siitä on kuusikymmentä vuotta ja minä olen ainoa nyt hengissä oleva ihminen, joka eli noina päivinä. Mistä löysit sen, Edwin?"

Poika, joka oli tarkastellut häntä samanlaisella suvaitsevalla mielenkiinnolla kuin heikkomielisen lörpötystä kuunnellaan, vastasi nopeasti.

"Sain sen Hoo-Hoolta. Hän löysi sen ollessamme paimentamassa vuohia lähellä San José'ta viime keväänä. Hoo-Hoo sanoi sen olevan rahan. Onko sinun nälkä, isoisä?"

Vanhus tarttui lujemmin sauvaansa ja ponnisteli eteenpäin. Hänen heikoista silmistään kuvastui ahneus.

"Kunpa Ristihuuli olisi löytänyt ravun… tahi kaksikin", mutisi hän. "Ravut ovat hyvää syötävää, mainion hyvää, kun ei enää ole hampaita ja kun on lastenlapsia, jotka pitävät vanhasta isoisästään ja mielellään pyydystävät rapuja hänelle. Kun minä olin poika —"

Mutta Edwin näki jotakin ja seisahtui äkkiä sovitellen nuolta jouselle. Hän oli pysähtynyt penkereeseen syntyneen syvennyksen partaalle. Entinen viemärijohto oli tässä kohden särkynyt, ja valloilleen päässyt vesi syönyt uoman täyteaineeseen. Vastakkaiselta puolelta työntyi esiin kiskon pää jonkun matkaa yli syvennyksen. Sen ruosteista pintaa ympäröivät köynnökset. Kauempana katseli häntä kaniini vapisevana ja epäröivänä, pensaan suojaan kyyristyneenä. Väli oli runsaasti viisikymmentä jalkaa, mutta nuoli osui maaliinsa; lävistetty kaniini äännähti pelosta ja tuskasta koettaessaan ryömiä vaivaloisesti pensaikkoon. Pojan ruskea iho ja liehuva talja vilahtivat salamana hänen hypätessään alas syvennykseen ja kavutessaan ylös toista seinämää. Hänen laihat lihaksensa olivat kuin teräsponnet ryhtyessään siroon ja tehokkaaseen toimintaan. Sadan jalan päässä tiheässä viidakossa saavutti hän haavoittuneen eläimen, löi sen pään murskaksi puunrunkoa vasten ja ojensi sen isoisän kannettavaksi.

"Kaniini on hyvää, sangen hyvää", vapisi vanhuksen ääni, "mutta kun on kysymys hienomakuisesta herkusta, pidän rapua parempana. Kun minä olin poika —"

"Miksi puhut niin paljon sellaista, jossa ei ole vähintäkään järkeä?" keskeytti Edwin vanhuksen kiihkeän ahneudenilmaisun.

Poika ei puhunut juuri näillä sanoilla, vaan lausui jotakin, joka muistutti niitä etäisesti, mutta joka sisälsi enemmän kurkku- ja umpiäänteitä sekä oli säästävämpi määrittelevien sanaliittojen käytössä. Hänen puheensa erosi melkoisesti vanhan miehen puheesta, ja tämäkin oli huolimattomuuden johdosta pilaantunutta englanninkieltä.

"Tahdon tietää, miksi sanot rapua hienomakuiseksi herkuksi? Rapu on rapu, eikö niin? En ole kuullut kenenkään antavan sille niin naurettavaa nimitystä", jatkoi Edwin.

Vanha mies huoahti eikä vastannut, ja he jatkoivat matkaansa äänettöminä. Aaltojen kuohu kävi kovemmaksi, kun he astuivat metsästä merta rajottavalle hiekkakinos-aukealle. Hiekkaisilla mäennyppylöillä oli laitumella muutamia vuohia. Niitä paimensi nahkoihin puettu poika, jota auttoi sudennäköinen, vain vähän paimenkoiraa muistuttava koira. Meren ääneen sekaantui yhtenäinen, kumea haukunta ja mylvinä, joka kantautui sadan kyynärän päässä rannalta sijaitsevilta, aaltojen kuluttamilta kallioilta. Siellä suunnattomat merileijonat nousivat vedestä paistattaakseen päivää tahi tapellakseen keskenään. Rannalla kolmas metsäläispoika hoiteli nuotiotulta, joka lähetti ilmoille sakean savun. Hänen viereensä oli laskeutunut makaamaan useita susikoiria, jotka olivat samanlaisia kuin vuohia paimentava.

Vanhus joudutti askeleitaan nuuskien kiihkeästi, kun hän lähestyi tulta.

"Simpukoita!" hän mutisi hurmioissaan. "Simpukoita! Ja eikö tuo olekin rapu, Hoo-Hoo? Eikö tuo olekin rapu? Oh, te pojat olette hyviä vanhalle isoisällenne."

Hoo-Hoo, joka ilmeisesti oli Edwinin ikätoveri, virnisteli.

"Vallan tarpeeksi, isoisä. Sain neljä."

Vanhan halvaantuneen miehen kiihko oli säälittävä. Hän istuutui hiedalle niin nopeasti kuin hänen jäykistyneet jäsenensä suinkin sallivat ja ryhtyi kohentelemaan hiilloksesta suurta kalliosimpukkaa. Kuumuus oli pakoittanut sen kuoren aukenemaan, joten se oli täydelleen kypsynyt kauniin punaiseksi kuin lohen liha. Pitäen sitä peukalonsa ja etusormensa välissä hän vei sen suuhunsa yhä kiihkosta vapisten. Mutta se oli liian kuuma, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän sylkäisi sen ulos yhtä nopeasti. Hän huudahti kivusta, ja kyyneleet valuivat hänen silmistään alas poskille.

Pojat olivat täysiä metsäläisiä; he tajusivat humoorin ainoastaan metsäläisten raa'alla tavalla. Heistä tapaus oli hirmuisen hauska ja he purskahtivat nauruun. Hoo-Hoo hyppeli ilmassa Edwinin kieriskellessä riemuitsevana maassa. Vuohia paimentava poika tuli juosten liittyäkseen ilonpitoon.

"Pane ne jäähtymään, Edwin, pane ne jäähtymään", valitti vanhus mielipahoissaan. Hän ei koettanutkaan pyyhkiä pois kyyneliä, jotka vielä virtasivat hänen silmistään. "Jäähdytä myös yksi rapu, Edwin. Tiedät, että isoisä pitää ravuista."

Hiilloksesta kuului kovaa sihinää, kun kuumuus pakotti simpukoiden kuoret avautumaan ja kosteuden haihtumaan. Ne olivat suuria, vaihdellen pituudeltaan kolmesta kuuteen tuumaan. Pojat vetivät ne esiin kepeillään ja asettivat ne suurelle ajopuunkappaleelle jäähtymään.

"Kun minä olin poika, me emme nauraneet vanhempia ihmisiä; me kunnioitimme heitä."

Pojat eivät olleet huomaavinaan, ja isoisä jatkoi valitus- ja nuhdetulvaansa sekavalla tavallaan. Nyt hän osasi olla varovaisempi eikä polttanut suutaan. Kaikki ryhtyivät syömään käyttäen apunaan ainoastaan sormiaan ja maiskutellen äänekkäästi. Kolmas poika, jonka nimi oli Ristihuuli, ripotti viekkaasti hyppysellisen hiekkaa simpukalle, jonka vanhus oli aikeissa viedä suuhunsa. Kun sora tarttui isoisän ikeniin ja limakalvoon, oli naurunrähäkkä jälleen huumaava. Hän ei ymmärtänyt joutuneensa pilanteon esineeksi, vaan yski ja syljeskeli, kunnes Edwin heltyen toi hänelle kurpitsankuoressa vettä, jolla hän saisi huuhtoa suunsa.

"Missä ravut ovat, Hoo-Hoo?" kysyi Edwin. "Isoisä tahtoo saada maistaa niitä."

Isoisän silmät paloivat jälleen himokkaasti, kun hänelle ojennettiin suuri rapu. Se oli rapu, jossa oli jalat ja kaikki muu täydellisesti, mutta lihaa siinä ei enää ollut. Sormet vapisevina ja etukäteen iloiten vanhus irroitti jalan, mutta huomasikin, että se oli tyhjä.

"Ravut, Hoo-Hoo?" hän valitti. "Ravut?"

"Puhuin leikkiä, isoisä. Ei ole rapuja. En ole löytänyt ainoatakaan."

Pojat joutuivat kokonaan riemun valtoihin nähdessään pettymyksen kyynelten tippuvan vanhuuttaan höperön isoisän poskilta. Sitten Hoo-Hoo asetti varovasti tyhjän kuoren sijaan vastapaistetun ravun. Sen paloteltu, valkea liha lähetti ilmoille herkulliselta tuoksuvan höyrypilven. Se saapui vanhuksen sieramiin, ja hän katsahti alas ihmetyksissään. Hänen paha tuulensa vaihtui välittömäksi iloksi. Hän haisteli ja mutisi ja hyräili, melkein lauloi hilpeydestä, ja ryhtyi syömään. Pojat tuskin huomasivat tätä, sillä he olivat siihen niin tottuneet. Eivät he myöskään huomanneet hänen toistuvia huudahduksiaan ja sananparsiaan, jotka eivät merkinneet heille mitään, kuten esimerkiksi hänen maiskutellessaan ja pureskellessaan: "Majoneesia! Juuri niin — majoneesia! On kuusikymmentä vuotta siitä, kun sitä valmistettiin viimeisen kerran! Kaksi miespolvea ilman sen makuakaan! Niin, silloin sitä tarjoiltiin joka ravintolassa rapujen kera."

Kun hän ei jaksanut enää syödä, huoahti hän, pyyhki kätensä paljaisiin jalkoihinsa ja silmäili merelle. Täysinäisen vatsan aiheuttama tyytyväisyys loihti hänet muistelemaan entisyyttä.

"Vaikea uskoa sitä. Kauneina sunnuntaipäivinä olen nähnyt miesten, naisten ja lapsien luovan eloisuutta tälle rantamalle. Eikä silloin ollut karhuja uhkaamassa heidän henkeään, ei. Juuri tuolla kalliolla oli suuri ravintola, jossa sai syödä mitä vain halutti. San Franciscossa oli siihen aikaan neljä miljoonaa asukasta. Mutta nyt koko kaupungissa ja sen ympäristössä ei ole kaikkiaan täyttä neljääkymmentä. Tuolla ulapalla näkyi aina laivoja laskemassa Golden Gate'iin [Golden Gate (merkitsee kultaportti):; San Franciscon lahteen johtava luonnonihana salmi. Suom.] tahi liukumassa ulos merelle. Ilmassa liiteli ohjattavia ilmalaivoja ja lentokoneita. Ne voivat lentää kaksisataa mailia tunnissa. New Yorkin ja San Franciscon välisen yhtiön kanssa tehdyssä postisopimuksessa mainittiin se vähimmäksi sallituksi nopeudeksi. Erään uskalikon, ranskalaisen — olen unohtanut hänen nimensä — onnistui saavuttaa kolmensadan mailin tuntinopeus, mutta varovaiset ihmiset pitivät sitä liian vaarallisena. Mutta hän oli kuitenkin oikealla tiellä ja olisi onnistunutkin kokeiluissaan, ellei suuri rutto olisi tuhonnut kaikkea. Kun olin poika, eli vielä henkilöitä, jotka muistivat ensimmäiset lentokoneet, ja nyt minä olen nähnyt viimeiset jo kuusikymmentä vuotta sitten."

Vanhus jatkoi lörpötystään; pojat eivät siitä välittäneet, sillä he olivat kauan sitten tottuneet hänen kielevyyteensä ja sitäpaitsi heidän sanavarastostaan puuttuivat useimmat hänen käyttämänsä sanat. Saattoi huomata, että näissä hajanaisissa yksinpuheluissa vanhuksen kieli kävi huolitellummaksi saaden paremman muodon ja lauserakenteen. Mutta kun hän puheli suoraan pojille, se vaipui suurimmalta osalta heidän kömpelöihin ja yksinkertaisiin muotoihinsa.

"Mutta silloin ei ollut paljon rapuja", jatkoi vanhus. "Ne oli pyydystetty loppuun ja ne olivat suurta herkkua. Niitä oli lupa pyydystää vain kuukauden ajan vuodessa. Mutta nyt niitä saa koska haluaa. Ajatelkaahan — saa rapuja niin paljon kuin haluttaa ja milloin vain haluttaa, Cliff House'in rannan hyöystä!"

Äkillinen sekasorto vuohien keskuudessa sai pojat jalkeille. Nuotion ympärillä olevat koirat alkoivat säestää murisevaa toveriaan, joka vartioi vuohia. Nämä syöksyivät kohti suojelijoitaan, ihmisiä. Puolitusinaa petoa, laihaa ja harmaata, oli väijymässä hiekkakumpujen takana ja uhittelemassa koiria. Edwin ampui nuolen, mutta se osui harhaan. Silloin Ristihuuli otti linkonsa, samanlaisen kuin Daavidilla oli ollut taistelussa Goliatia vastaan, ja singautti sillä kiven, joka vinkui omasta vauhdistaan lentäessään ilmassa. Se osui maaliinsa ja sai aikaan, että sudet vetäytyivät takaisin eukalyptusmetsän synkkään syvyyteen.

Pojat nauroivat ja paneutuivat pitkälleen hiedalle isoisän huoatessa raskaasti. Hän oli syönyt liiaksi ja alkoi valitella kädet ristissä vatsallaan.

"Mit' ompi meillä päällä maan, on katoovaista kaikkenaan", mutisi hän. Sen oli hän ilmeisesti lainannut jostakin. "Niin — katoovaista kaikkenaan. Kaikki ihmistyö tällä maapallollamme raukesi kuin vaahto. Ihminen kesytti hyötyä tuottavat eläimet, hävitti vahingolliset ja puhdisti maan villistä kasvillisuudesta. Ja sitten oli hänen itsensä vuoro, ja alkuperäisten elämänmuotojen vyöry murskasi hänen kättensä työn. Rikkaruohot ja metsä valtasivat hänen peltonsa, petoeläimet hänen karjalaumansa; nyt ovat sudet vallanneet Cliff House'in rantaman." Tuo ajatus saattoi hänet kauhistumaan. "Missä neljämiljoonaa ihmistä kävi huvittelemassa, siellä nyt harhailevat villit susilaumat, ja muotileijonaimme metsäläistyneet jälkeläiset puolustautuvat esihistoriallisilla aseilla näitä petoja vastaan. Saattaako sitä ajatellakaan! Ja sarlakkakuolema oli syynä —"

Ristihuulen huomio kiinnittyi outoon sanaan.

"Aina hän sanoo tuota samaa", virkkoi hän Edwinille. "Mitä on sarlakka?"

"Syksyisten vaahterain sarlakanväri saa minut värisemään pahemmin kuin sotatorvien törähdykset", puheli vanhus.

"Se on samaa kuin punainen", vastasi Edwin. "Sinä et tiennyt sitä, koska kuulut autonkuljettajiin. Sen heimon jäsenet ovat kaikki järjestään tietämätöntä väkeä. Sarlakka on punaista — minä tiedän sen."

"Punainen on punaista, vai mitä?" intti Ristihuuli. "Mitä siis hyödyttää viisastella ja sanoa sitä sarlakaksi?"

"Isoisä, miksi puhut niin paljon sellaista, mitä kukaan ei ymmärrä?" jatkoi hän. "Sarlakka ei merkitse mitään, mutta punainen on punaista. Miksi siis et sano sitä punaiseksi?"

"Punainen ei ole paikallaan", kuului vastaus. "Rutto oli sarlakanväristä. Kasvot ja koko ruumis kävivät sarlakanvärisiksi yhden tunnin ajalla. Enkö minä tietäisi? Enkö nähnyt sitä tarpeeksi? Sanon, että se oli sarlakanväristä, koska — niin, koska se oli sarlakanväristä. Ei ole toista sopivaa sanaa."

"Punainen kyllä kelpaa minulle", Ristihuuli yhä vastusteli itsepäisesti. "Isä sanoo punaista punaiseksi, ja luulen, että hän on asiasta perillä. Hän sanoo, että kaikki kuolivat punaiseen ruttoon."

"Isäsi on rahvaan mies ja alhaista sukua", kiivastui isoisä. "Enkö minä tietäisi autonkuljettajien historiaa. Sinun isoisäsi oli autonkuljettaja, palvelija, eikä hänellä ollut sivistystä. Hän teki työtä toisten hyväksi. Mutta isoäitisi oli hyvää syntyperää, vaikka lapset eivät tulleet häneen. Muistan hyvin, kun tapasin heidät ensimäisen kerran heidän ollessaan kalastamassa Temescal-järven rannalla."

"Mitä on sivistys?" kysyi Edwin.

"Punaisen sanomista sarlakaksi", ilkkui Ristihuuli ja kääntyi ahdistaakseen isoisää. "Minun isäni kertoi ennen kuolemaansa, että sinun vaimosi kuului Santa Rosan heimoon eikä ollut paljon mikään. Isä sanoi, että hän oli ollut piianletukka ennen punaista kuolemaa, vaikka en tiedä, mitä piianletukka on. Sano, mikä se on, Edwin."

Mutta Edwin oli yhtä tietämätön ja pudisti päätänsä.

"On totta, että hän oli tarjoilijatar", myönsi isoisä. "Hän oli siitä huolimatta hyvä nainen, ja sinun äitisi oli hänen tyttärensä. Naisia oli kovin vähän ruton jälkeen. En olisi saanut toista naista vaimokseni. Mitäpä siitä, vaikka hän olikin piianletukka, kuten isäsi suvaitsee nimittää häntä. Mutta ei ole kaunista puhua esivanhemmistaan tuolla sanalla, Ristihuuli."

"Isä sanoo, että ensimäisen autonkuljettajan vaimo oli lady —"

"Mikä on lady?" Hoo-Hoo kysyi.

"Autonkuljettajien heimoon kuuluvat vaimot ovat ladyjä ", ehätti Ristihuuli.

"Ensimäinen autonkuljettaja oli Bill, rahvaan mies, kuten sanoin", selitti vanhus, "mutta hänen puolisonsa oli lady, ylhäinen lady. Ennen sarlakkakuolemaa hän oli Van Wardenin puoliso. Van Warden oli teollisuusmagnaattien johtokunnan puhemies ja yksi niistä kahdestatoista, jotka hallitsivat Amerikkaa. Hänen omaisuutensa oli miljaardi kahdeksansataa miljoonaa dollaria — raha, joka on pussissasi, Edwin, on dollari. Sitten tuli sarlakkakuolema ja se teki hänestä Billin, ensimäisen autonkuljettajan, vaimon. Billillä oli tapana lyödä häntä. Olen nähnyt omin silmin."

Hoo-Hoo, joka oli loikoillut vatsallaan ja kaivanut veltosti varpaansa hiekkaan, kirkaisi äkkiä ja tutki ensin varpaansa kynttä ja sitten pikku kuoppaa. Molemmat toiset pojat ryhtyivät hänen kerallaan kaivamaan, kunnes he olivat saattaneet päivänvaloon kolme luurankoa. Kaksi oli kuulunut täysikasvuisille, yksi oli kasvuiässä olleen lapsen. Vanhus ryömi katsomaan löytöä.

"Ruton uhreja", päätti hän. "Tuolla lailla heitä kuoli kaikkialla viimeisinä päivinä. Tämä lienee ollut perhe, joka on tartuntaa paetessaan saanut surmansa Cliff House'in hiedalla. He — mutta mitä teetkään, Edwin?"

Kysymys tehtiin hätääntyneellä ja pelästyneellä äänellä. Edwin oli alkanut koputella hampaita erään luurangon leuoista metsästyspuukollaan.

"Ripustan ne nauhaan", vastasi hän.

Kaikki pojat olivat kovassa touhussa. Syntyi sellainen koputus ja takominen, ettei isoisän lörpötystä kuullut kukaan.

"Te olette täysiä metsäläisiä. Olette jo alkaneet pitää koristuksena ihmishampaita. Seuraavan ikäpolven aikana lävistätte nenänne ja korvanne ja ripustatte niihin luu- ja kuorihelyjä. Tiedän sen. Ihmissuku on tuomittu vaipumaan yhä syvemmälle alkuperäisyyden yöhön ennenkuin se alottaa verisen ponnistelunsa kohti sivistystä. Kun lisäännymme ja tunnemme tilanpuutetta, alamme surmata toinen toisiamme. Luulen, että te kiinnitätte silloin päänahkoja vyöhönne — niinkuin sinä, Edwin, siivoin pojanpojistani, nyt jo pidät tuota kurjaa sianhäntää. Heitä se menemään, Edwin poikani, heitä se menemään."

"Mitä tolkuttomuutta se vanha höperö taas vatvoo", huomautti Ristihuuli, kun pojat olivat saaneet kaikki hampaat irrotetuiksi ja koettivat jakaa ne tasapuolisesti.

He olivat sangen vikkeliä ja jyrkkiä liikkeissään, ja heidän puheensa, siinä heidän pohtiessaan parempien hampaiden jakoa, oli sekavaa kinastelua. Heidän sanansa olivat yksitavuisia ja lauseensa lyhyitä ja muovailemattomia. Vaikka se tuntui alkeelliselta kieleltä, saattoi siinä kuitenkin huomata kieliopillista rakennetta ja entisen ylemmän sivistyksen taivutusmuotojen jäännöksiä. Isoisänkin puhe oli niin turmeltunutta, että, jos se sellaisenaan esitettäisiin, lukija ei ymmärtäisi siitä mitään. Täten hän kuitenkin puhui vain pojille. Kun hän puheli yksikseen, hänen kielensä vähitellen puhdistui miltei mallikelpoiseksi. Lauseet tulivat pitemmiksi, sointuvammiksi ja sulavammiksi. Ne johtivat silloin mieleen luentojenpitäjän.

"Kerro meille punaisesta kuolemasta, isoisä", pyysi Ristihuuli, kun hammasjupakka oli saatu onnelliseen päätökseen.

"Sarlakkakuolemasta", korjasi Edwin.

"Mutta älä kiusaa meitä tuolla hassulla puhetavallasi", jatkoi Ristihuuli. "Puhu järkevästi, isoisä, niinkuin Santa Rosan-heimon jäsenen tulee. Muut santarosalaiset eivät puhu niinkuin sinä."

II.

Vanhus näytti olevan hyvillään, kun hän oli saanut kehotuksen kertoa. Hän selvitteli kurkkuaan ja alkoi.

"Pari-, kolmekymmentä vuotta sitten kertomustani kuultiin mielellään. Mutta nykyään kellään ei ole mielenkiintoa —"

"Kas siinä taas!" huudahti Ristihuuli kiivastuneena. "Lopeta tuo loruileminen ja puhu järkevästi. Mitä on mielenkiinto? Sinä puhut kuin pieni lapsi, joka ei tiedä oikeita sanoja."

"Anna hänen olla rauhassa", pyysi Edwin, "muuten hän suuttuu eikä kerro laisinkaan, jätä hassunkuriset paikat väliin. Kyllä me ymmärrämme ainakin hiukan siitä, mitä hän puhuu."

"Antaa mennä", rohkaisi Hoo-Hoo, sillä vanhus alkoi taasen valitella, että vanhoja ihmisiä ei enää kunnioitettu ja että kaikki, jotka olivat joutuneet korkeasta sivistyksestä alkeellisiin oloihin, vajosivat raakuudentilaan.

Kertomus alkoi.

"Maailmassa oli paljon ihmisiä siihen aikaan. San Franciscossa yksinään oli neljämiljoonaa —"

"Mikä se miljoona on?" keskeytti Edwin.

"Selitän sen sinulle, koska tiedän, ettet osaa laskea kymmentä pitemmälle. Levitä kätesi. Niissä on yhteensä kymmenen sormea. Hyvä. Nyt otan tämän hiekkajyväsen — pidäpä sinä sitä, Hoo-Hoo." Hän pudotti hiekkajyvän pojan kouraan ja jatkoi. "Nyt tuo hiekkajyvänen esittää Edwinin kymmentä sormea. Lisään toisen jyväsen. Se vastaa taasen kymmentä sormea. Jälleen lisään, jälleen lisään ja vieläkin lisään, kunnes on jyväsiä yhtä monta kuin Edwinillä sormia. Se esittää lukua sata. Pankaa sana mieleenne — sata. Nyt panen Ristihuulen käteen tämän kiven. Se esittää kymmentä hiekkamuruista eli kymmentä kymmentä sormea eli sataa sormea. Panen käteesi kymmenen kiveä. Ne yhdessä vastaavat tuhatta sormea. Otan raakunkuoren, joka esittäköön kymmentä kiveä eli sataa hiekkajyvästä eli tuhatta sormea…."

Siten hän koetti saada heidät käsittämään lukuja. Vaivaloisesti se kävi ja tarvittiin paljon toistamisia, ennenkuin pojilla oli edes jonkinmoinen aavistus niistä. Kun yksiköt kasvoivat, oli pojilla kummassakin kädessään erikokoisia kappaleita. Vieläkin suurempia määriä edustavat esineet hän asetti lähellä olevalle ajopuulle. Oli vaikeata keksiä sopivia edustajia; miljoonia esittivät luurangoista irrotetut hampaat, ja ravunkuoret olivat tuhansia miljoonia. Tähän hän pysähtyi, sillä pojat osottivat väsymyksen merkkejä.

"San Franciscossa oli neljä miljoonaa — neljä hammasta."

Poikain katse liukui hampaista käsiin, kädestä toiseen, kivistä ja hiekkäjyväsistä Edwinin sormiin. Sitten se liukui takaisin suurentuviin määriin päin poikien yrittäessä käsittää niin suunnattomia lukuja.

"Olihan siinä kansaa, isoisä", sai Edwin vihdoin virketyksi.

"Kuin hiekkaa tällä rannalla, kuin hiekkaa, jos jokainen jyvänen esittäisi miestä tahi naista tahi lasta. Niin, Edwin poikani, kaikki nuo ihmiset elivät juuri tuolla, San Franciscossa. Silloin tällöin he kaikki tulivat tälle rantamalle — heitä oli enemmän kuin hiekkajyväsiä. San Francisco oli komea kaupunki. Lahden toisella puolella oli suuri seitsemän miljoonan kaupunki — toisella puolella, siellä, minne leiriydyimme viime vuonna. Point Richmondista aina San Leandroon saakka ulottuvilla tasangoilla ja mäkimailla asui seitsemän miljoonaa… se on seitsemän hammasta."

Taaskin poikien katse kulki hampaista Edwinin sormiin ja takaisin.

"Maailma oli täynnä ihmisiä. Vuoden 2010 väenlasku antoi tulokseksi kahdeksantuhatta miljoonaa koko maailmassa — kahdeksan ravunkuorta, niin, kahdeksantuhatta miljoonaa. Se oli toista kuin nyt. Ihmiskunta osasi paremmin hankkia ravintoa. Mitä enemmän oli ravintoa, sitä runsaammin oli myös ihmisiä. Vuonna 1800 Euroopassa yksinään oli sataseitsemänkymmentämiljoonaa. Kun oli kulunut sata vuotta — siis hiekkajyvänen, Hoo-Hoo — vuonna 1900, oli Euroopassa viisisataa miljoonaa — viisi hiekkajyvää ja yksi hammas, Hoo-Hoo. Vuonna 2000 Euroopassa oli tuhatviisisataa miljoonaa. Samoin oli kaikkialla maailmassa. Kahdeksan ravunkuorta, niin, kahdeksantuhatta miljoonaa ihmistä eli maanpallolla, kun sarlakkakuolema alkoi. Olin nuori mies ruton puhjetessa — kaksikymnentäseitsemän vuotta vanha. Asuin San Franciscon lahden toisella puolella, Berkeley'ssa. Muistathan, Edwin, nuo suuret kivirakennukset, kun tulimme Contra Costan kukkuloilta alas. Niissä kivirakennuksissa asuin. Olin englannin kirjallisuuden professori."

Paljon oli hänen puheessaan sellaista, mikä kävi yli poikien ymmärryksen, mutta he koettivat käsittää edes hämärästi tätä kertomusta, menneisyydestä.

"Mikä virka noilla kivirakennuksilla oli?" kysyi Ristihuuli.

"Muistat, kun isäsi opetti sinua uimaan." Poika nyökkäsi. "No niin, Californian yliopistossa — se oli nimenä rakennuksilla — me opetimme nuoria miehiä ja naisia ajattelemaan, juuri niinkuin minä äsken opetin kivien ja hiekkajyvästen avulla teitä ymmärtämään, paljonko ihmisiä silloin oli. Oli sangen paljon opetettavaa. Nuoria miehiä ja naisia, joita opetimme, me sanoimme ylioppilaiksi. Meillä oli suuria huoneita, joissa opetus tapahtui. Minä puhuin heille, neljälle- tahi viidellekymmenelle kerrallaan, juuri samoin kuin puhun nyt teille. Kerroin heille kirjoista, joita olivat kirjottaneet ennen eläneet miehet ja joita joskus olivat myös silloin parasta aikaa elävät miehet kirjoittaneet —"

"Etkö tehnyt muuta? — vain puhuit ja puhuit?" kysyi Hoo-Hoo. "Kuka metsästi sinulle lihaa ja kuka lypsi vuohet ja hankki kalaa?"

"Luonnollinen kysymys, Hoo-Hoo, luonnollinen kysymys. Kuten olen sanonut, ruoan hankkiminen oli silloin helppoa. Me olimme sangen viisaita. Muutamat harvat hankkivat ruokaa kaikille. Toisilla oli toisia töitä. Minä puhuin, kuten sanotte. Puhuin aina, ja palkkioksi minulle annettiin ruokaa — paljon ruokaa, hienoa ruokaa, ihanaa ruokaa, ruokaa, jota en ole saanut maistaakaan kuuteenkymmeneen vuoteen ja jota en milloinkaan enää tulekaan saamaan. Olen toisinaan ajatellut, että ylvään sivistyksemme ihmeellisin saavutus oli ruoka — sen käsittämätön runsaus, sen rajaton vaihtelevaisuus, sen kuvaamaton herkullisuus. Oi, lastenilapset, elämä oli todella elämää silloin, kun meillä oli niin ihmeellistä syötävää."

Pojat eivät jaksaneet käsittää eivätkä kuunnelleet, pitäen näitä sanoja ja ajatuksia vain vanhuksen eksymisenä kertomuksen juonesta. "Ruoanhankkijoita sanoimme kansalaisiksi. Tämä oli pilaa. Me, hallitsevat luokat, omistimme kaiken maan, kaikki koneet, kaikki. Nämä ruoanhankkijat olivat meidän orjiamme. Otimme itsellemme melkein kaiken sen ruoan, jonka he valmistivat, mutta jätimme heille sen verran, että he saattoivat syödä ja tehdä työtä ja hankkia lisää ruokaa —."

"Minä olisin mennyt metsään hankkimaan itse ruokaa", lausui Ristihuuli uhkaavana, "ja olisin surmannut jokaisen, joka olisi yrittänyt ryöstää sen minulta."

Vanhus nauroi.

"Enkö sanonut, että me hallitsevat luokat omistimme kaiken maan, kaikki metsät ja kaiken muun? Jos joku ruoanhankkija ei tahtonut hankkia meille ruokaa, me rankaisimme häntä ja pakotimme hänet kuolemaan nälkään. Sangen harvat niin tekivätkään. He hankkivat mieluummin ruokaa meille, valmistivat vaatteemme ja tuhansin — raakunkuori, Hoo-Hoo — tuhansin tavoin tyydyttivät tarpeemme ja ilahduttivat meitä. Minä olin tuona aikana professori Smith — professori James Howard Smith. Luentoni olivat sangen populäärisiä — se on: sangen useat nuoret miehet ja naiset mielellään kuuntelivat minun puheitani, jotka käsittelivät toisten kirjoittamia kirjoja.

"Olin sangen onnellinen ja minulla oli ihanaa syötävää. Käteni olivat pehmeät, sillä en tehnyt työtä niillä, ihoni oli kauttaaltaan puhdas, ja päälläni oli mitä hienoimmat vaatteet —" Vanhus katsahti rääsyisiin nahkoihinsa halveksivasti. "Emme silloin käyttäneet tällaisia. Orjillakin oli paremmat. Myös olimme sangen puhtaita. Pesimme kasvomme ja kätemme useasti joka päivä. Te, pojat, ette milloinkaan pese itseänne, ellette putoa veteen tahi mene uimaan."

"Etkä sinäkään, isoisä", puolusteli Hoo-Hoo.

"Niinpä niin, olen likainen vanha mies. Mutta ajat ovat muuttuneet. Nykyään ei kukaan peseydy, eikä ole mitään mukavuuksiakaan, On kulunut kuusikymmentä vuotta siitä, kun olen nähnyt viimeisen saippuanpalan. Te ette tiedä, mitä saippua on, enkä kerrokaan teille siitä, sillä kerron sarlakkakuolemasta. Te tiedätte, mitä kipu on. Me sanoimme sitä taudiksi. Sangen usean taudin aiheuttavat taudinidut, kuten sanoimme. Pankaa tuo sana muistiinne — taudinitu. Taudinitu on sangen pieni. Se on melkein kuin puutäi, joita näkee keväällä koirissa, kun ne ovat juosseet metsissä. Mutta taudinitu on hyvin pieni. Se on niin pieni, ettei sitä voi nähdä —."

Hoo-Hoo alkoi nauraa.

"Olet sinä lystikäs, isoisä, kun kerrot semmoisesta, jota ei voi nähdä. Ellet voi nähdä sitä, mistä tiedät, että se on olemassa? Sen haluaisin tietää. Miten voit tietää jostakin, jota et näe?"

"Hyvä kysymys, oikein hyvä kysymys, Hoo-Hoo. Mutta me näimme kuitenkin — ainakin muutamia. Meillä oli mikroskooppeja ja ultramikroskooppeja. Me asetimme ne silmiemme eteen ja katselimme niiden lävitse. Silloin näimme esineet suurempina kuin ne todellisuudessa olivat ja näimme sellaistakin, jota emme nähneet ollenkaan ilman mikroskooppia. Parhaat ultramikroskooppimme tekivät taudiniduista neljäkymmentätuhatta kertaa suurempia. Raakunkuori on tuhat sormea. Kerätkää neljäkymmentä raakunkuorta. Niin monta kertaa suurempina näimme taudinidut katsoessamme niitä mikroskoopilla. Sitten meillä oli toinen keino, jota sanoimme eläviksikuviksi. Sen avulla saatoimme tehdä neljäkymmentätuhat-kertaisen taudinidun vielä monia tuhansia kertoja suuremmaksi. Siten me näimme näitä olioita, joita paljaat silmämme eivät erottaneet. Ota hiekkamurunen. Riko se kymmeneksi kappaleeksi. Ota yksi niistä ja riko jälleen se kymmeneen osaan. Riko yksi näistä palasista kymmeneen osaan, taasen yksi niistä samoin, ne taas kymmeneen, jälleen kymmeneen, tee niin koko päivän, ja illalla auringon laskiessa sinulla kenties on hitunen, joka on yhtä suuri kuin yksi taudinitu."

Poikien epäuskoisuus kasvoi ilmeiseksi. Ristihuuli ilkkui pilkallisesti ja Hoo-Hoo tirskui, kunnes Edwin nykäisi heitä olemaan hiljaa.

"Puutäi imee verta koirista, mutta taudinitu voi pienuutensa vuoksi mennä suoraan vereen, jossa se lisääntyy nopeasti. Ihmisen veressä saattoi ruton päivinä olla tuhannenmiljoonaa — ravunkuori — tuhannenmiljoonaa taudinitua. Me sanoimme niitä mikro-organismeiksi. Kun niitä oli miljoonittain tahi tuhansinmiljoonin ihmisen veressä, hän oli sairas. Ne aiheuttivat taudit. Niitä oli monia eri lajeja — useampia lajeja kuin hiekkajyväsiä tällä rannalla. Me tunsimme vain muutamia niistä. Mikro-organismien maailma oli näkymätön maailma, josta tiesimme sangen vähän. Jotain kuitenkin tiesimme. Oli bacillus anthracis, micrococcus, bacterium termo; oli bacterium lactis, joka vielä tänäänkin saattaa vuohenmaidon happamaksi, Ristihuuli; oli lukematon joukko schizomycetes -eliöitä. Oli paljon muita…"

Vanhus innostui pitämään esitelmää taudiniduista ja niitten luonteesta käyttäen niin suunnattoman pitkiä ja merkityksettömiä sanoja ja lauseita, että pojat naurahtelivat toisilleen ja katselivat autiolle valtamerelle unohtaen isoisän jaarituksen.

"Mutta sarlakkakuolema, isoisä", ehdotti Edwin lopuksi.

Isoisä kokosi muistiaan ja irrottautui kuvitteluistaan, että hän oli pitämässä luentoa toisenlaiselle kuulijakunnalle kuusikymmentä vuotta sitten taudinitujen ja tautien uusimmasta teoriasta.

"Niin, niin, Edwin; olin vähällä unohtaa. Toisinaan entispäivien muistot valtaavat mieleni niin voimakkaasti, että unohdan olevani likainen vanha mies, joka vaellan metsäläistyneitten lastenlapsieni, vuohipaimenten, kanssa koskemattomissa erämetsissä. Ihmistyö oli vain tomua ja tuhkaa; tomua ja tuhkaa oli valtava, mainehikas sivistyksemmekin. Olen isoisä, väsynyt vanha mies. Kuulun Santa Rosan heimoon. Vaimoni kuului siihen heimoon. Poikani ja tyttäreni liittyivät naimiskaupoilla autonkuljettajain, Sacramenton ja Palo-Alton heimoihin. Sinä, Ristihuuli, olet autonkuljettaja. Edwin on Sacramentoheimon jäsen ja Hoo-Hoo Palo-Alton. Palo-Alton heimo on saanut nimensä siitä, että se asustaa lähellä samannimistä kaupunkia. Siellä oli suuri opinahjo. Sen nimi oli Stanford-yliopisto. Muistan selvästi, aivan selvästi. Niin, minun piti kertoa sarlakkakuolemasta. Mihin jäinkään?"

"Kerroit taudiniduista, joita ei voi nähdä, mutta jotka tekevät ihmiset sairaiksi", auttoi Edwin.

"Siihenhän pääsin. Kun joku henkilö sai taudinituja vereensä, hän ei sitä huomannut niin kauan kuin niitä oli vähän. Mutta jokainen itu jakautui kahdeksi uudeksi iduksi. Kun ne täten alati jakautuivat, oli niitä pian monta miljoonaa. Silloin henkilö oli sairas. Hänessä oli tauti, jolle annettiin nimi sen itujen mukaan. Se saattoi olla tuhkarokkoa, se saattoi olla influenssa tahi keltakuumetta; tauteja oli tuhansittain.

"Taudinidut olivat omituisia. Aina ilmestyi uusia, ennen tuntemattomia. Kauan, kauan, hyvin kauan sitten, jolloin oli vähän ihmisiä, oli vähän tautejakin. Mutta ihmiset lisääntyivät ja elivät yhdessä suurissa kaupungeissa ja yhteiskunnissa. Silloin ilmestyi uusia taudinituja, uusia tauteja, jotka aikojen kuluessa surmasivat miljoonia ja tuhansiamiljoonia ihmisiä. Mitä tiheämmässä ihmiset asuivat, sitä hirvittävämpiä tauteja esiintyi. Kauan ennen minun aikojani, keskiajalla, raivosi musta surma, joka kulki yli Euroopan useita kertoja. Oli tuberkuloosi, joka levisi kaikkiin tiheästi asuttuihin paikkoihin. Sata vuotta ennen syntymääni tuli paiserutto. Afrikassa oli unitauti. Bakteriologit taistelivat näitä vastaan ja hävittivät niitä, juuri niinkuin te ajatte sudet pois vuohien läheisyydestä tahi surmaatte moskiittoja, jotka laskeutuvat ihonne pinnalle. Bakterioloogit —"

"Mutta mikä se on, isoisä?" keskeytti Edwin.

"Sinä, Edwin, olet vuohipaimen. Sinun tehtävänäsi on vartioida vuohia. Tiedät yhtä ja toista vuohista. Bakterioloogit vartioivat taudinituja. Se oli heidän tehtävänsä, ja he tiesivät paljon niistä. Niin, kuten sanoin, bakterioloogit taistelivat ituja vastaan ja hävittivät niitä, toisinaan. Oli olemassa pitaali, kauhea tauti. Sata vuotta ennen syntymääni saivat bakterioloogit selville pitaalin aiheuttajan. He tunsivat sen täydellisesti. He piirsivät kuvia siitä. Olen nähnyt tuollaisia kuvia. Mutta kuitenkaan he eivät voineet hävittää sitä. Vuonna 1984 ilmestyi pantoblast-rutto eräässä maassa, jonka nimi oli Brasilia. Se nieli miljoonia uhreja. Mutta bakterioloogit keksivät sen idun ja saattoivat hävittää sen, joten pantoblast ei voinut jatkaa tuhojaan. Heillä oli seerumia, jota he ruiskuttivat ihmisten ruumiiseen. Se tappoi pantoblastidut tappamatta ihmistä. Vuonna 1910 raivosivat pellagra ja koukkumato. Bakterioloogit hävittivät ne helposti. Mutta vuonna 1947 ilmestyi uusi tauti, jota ei ennen milloinkaan oltu nähty. Sen uhreiksi joutuivat vain kymmenen kuukauden vanhat tahi siitä nuoremmat lapset. Tauti teki heistä aivan kyvyttömiä: he eivät voineet liikuttaa jalkojaan eivätkä käsiään, eivät voineet syödä eikä tehdä mitään muutakaan. Kului yksitoista vuotta, ennenkuin bakterioloogit keksivät keinon hävittää tuon omituisen taudin ja pelastaa lapset.

"Huolimatta kaikista näistä taudeista, ennen tunnetuista ja uusista, maailmassa oli ihmisiä enemmän kuin koskaan ennen. Se johtui helposta ravinnonsaannista. Mitä helpommaksi kävi hankkia ravintoa, sitä enemmän oli ihmisiä; mitä enemmän oli ihmisiä, sitä tiheämmässä he asuivat; mitä tiheämmässä he asuivat, sitä enemmän ilmestyi uusia tauteja. Oli varottavia ääniä. Jo niin aikaisin kuin vuonna 1929 Soldervetzsky selitti bakterioloogipiireissä, ettei ihmiskunta ollut turvassa muutamilta uusilta taudeilta, jotka olivat tuhansia kertoja tuhoisampia kuin mitkään ennen tunnetut ja saattaisivat surmata miljoonia ja tuhansia miljoonia ihmisiä. Te huomaatte että mikro-organismien maailma pysyi hämärän peitossa loppuun saakka. Tiedettiin että sellainen maailma oli olemassa. Sieltä vähän väliä lähti uusia ituarmeijoita surmaamaan ihmisiä. Muuta ei tiedetty. Tuossa mikro-organismien maailmassa saattoi olla erilaisia taudinituja yhtä paljon kuin hiekkajyväsiä tällä rannalla. Siinä samassa maailmassa oli alati uusia ituja. Kenties sieltä on elämän alku etsittävissä — tuosta ihmeellisestä rehevyydestä ja runsaudesta päättäen, josta Soldervetzsky ja useat muut jo ennen häntä olivat huomauttaneet…"

Kun vanhus oli päässyt tähän, nousi Ristihuuli seisaalleen kasvoillaan syvän halveksimisen ilme.

"Isoisä", julisti hän, "Sinä väsytit minut tuolla tolkuttomuudellasi. Mikset kerro punaisesta kuolemasta? Ellet kerro, sano se sitten, että tiedämme lähteä takaisin leirille."

Vanha mies katsoi häneen ja alkoi itkeä hiljaa. Iäkkyyden heikot kyyneleet putoilivat hänen poskilleen, ja hänen kahdeksankymmenenseitsemän ikävuotensa aiheuttama väsymys kuvastui hänen surun murtamista kasvoistaan.

"Istuudu takaisin", tyynnytteli Edwin. "Isoisä juuri alkaa kertoa sarlakkakuolemasta, eikö niin? Kohta hän alkaa. Istuudu, Ristihuuli. Jatka, isoisä."

III.

Vanhus pyyhki kyyneleensä tahraisiin rystysiinsä ja alkoi uudestaan kertoa heikolla, värisevällä äänellään, joka tuli varmemmaksi ja voimakkaammaksi, kun hän pääsi kertomuksensa vauhtiin.

"Rutto puhkesi vuonna 2013. Olin kaksikymmentäseitsemän vuotta vanha ja muistan hyvin. Langattoman sähkölennättimen avulla —"

Ristihuuli ilmaisi äänekkäästi suuttumuksensa, ja isoisä ryhtyi sovitteluihin.

"Me puhuimme silloin kautta ilmojen tuhansien mailien päähän. Saimme sanoman, että New Yorkissa oli esiintynyt outo tauti. Tuossa Amerikan ylväimmässä kaupungissa eli silloin seitsemäntoistamiljoonaa ihmistä. Sanoma ei herättänyt huolestusta. Sehän oli pikkuseikka. Oli ollut vain muutamia tapauksia. Mutta taudin uhrit olivat kuolleet kovin pian. Ensimäinen oire oli se, että kasvot ja koko ruumis kävivät punaisiksi. Vuorokauden kuluttua Chicagosta ilmoitettiin tautia tavatun sielläkin. Samana päivänä levisi tieto, että Lontoossa, joka oli Chicagon jälkeen maailman suurin kaupunki, oli taisteltu salaa ruttoa vastaan jo kahden viikon aikana. Kaikki uutiset ja sähkösanomat oli sensuroitu — se on: ei annettu muuanne levitä tietoa, että Lontoo oli ruton saastuttama.

"Tilanne näytti vakavalta, mutta me Californiassa, kuten muuallakin, olimme levollisia. Olimme varmoja, että bakterioloogit löytäisivät keinon tuhota tämän uuden taudin aiheuttajan, kuten ennenkin oli tapahtunut. Mutta pelkoa herätti se tavaton nopeus, jolla tauti kehittyi ja surmasi ihmisiä, ja se, että jokainen, johon se ilmestyi, oli ehdottomasti kuoleman oma. Ei kukaan parantunut siitä. Oli ollut olemassa vanha aasialainen kolera, joka oli niin nopea, että saattoi olla päivällispöydässä illalla jonkun aivan terveen miehen kanssa ja seuraavana aamuna aikaisin nähdä hänet ruumisvaunuissa kadulla. Mutta tämä uusi rutto oli nopeampi sitäkin — paljon nopeampi. Sen ensimäisten oireiden ilmaantumisesta kului uhrin kuolemaan vain yksi tunti. Joskus kului useampia tunteja, mutta useat kuolivat jo kymmenen tahi viidentoista minuutin kuluttua.

"Sydän alkoi sykkiä kiivaasti, ja ruumiinlämpö kohosi. Sitten ruumiinväri muuttui silmänräpäyksessä sarlakanpunaiseksi kuin kulovalkean vaikutuksesta. Useimmat uhrit eivät lainkaan huomanneet sydämen sykinnän ja ruumiinlämmön lisääntymistä, vasta kun heidän ihonsa väri muuttui, tiesivät he olevansa tuomittuja. Tavallisesti sen yhteydessä oli kouristuskohtauksia, mutta ne eivät kestäneet kauan eivätkä olleet kovia. Jos uhri kesti ne, tuli hän aivan levolliseksi ja tunsi vain, miten hänen jäsenensä alkoivat nopeasti turtua. Se alkoi jaloista, ensin jalkapohjat, sitten sääret, reidet ja yhä ylöspäin, kunnes turtumus oli saavuttanut sydämen, jolloin hän kuoli. He eivät hourineet eivätkä nukkuneet, vaan pysyivät levollisina ja selvinä, kunnes sydän kangistui ja pysähtyi. Toinen kummallinen seikka oli se tavaton nopeus, jolla kuolleitten ruumiit hajaantuivat perusaineisiinsa. Tuskin oli uhri kuollut, kun jo ruumis näytti murentuvan kappaleiksi, kohoavan pölynä ilmaan ja häipyvän pois ihan silmien edestä. Tämä oli yhtenä syynä ruton tavattomaan leviämiseen. Ruumiissa olleet tuhannetmiljoonat idut pääsivät näet vapaiksi hetkessä.

"Sen vuoksi bakterioloogeilla ei ollut onnea taistellessaan tätä tautia vastaan. He saivat surmansa laboratorioissaan tutkiessaan sarlakkakuoleman aiheuttajaa. He olivat sankareita. Kaatuneitten tilalle astui alati uusia. Lontoossa onnistuttiin eristämään rutto. Sähkölennätin tiedotti uutisen kaikkialle. Trask oli sen miehen nimi, jolle se onnistui, mutta kolmenkymmenen tunnin kuluttua hän oli kuollut. Silloin ryhdyttiin kaikissa laboratorioissa toden perään etsimään jotakin vastamyrkkyä, joka tappaisi rutonidut. Kaikki lääkkeet olivat turhia. Nähkääs, koko asian ydin oli löytää lääke tahi seerumi, joka tappaisi ruumiissa olevat taudinidut vahingoittamatta itse ruumista…. He koettivat surmata sitä toisien tautien iduilla, joita he istuttivat potilaan vereen. Nämä idut saattoivat näet olla ruton itujen vihollisia —"

"Sinä et näe näitä ituolentoja, isoisä", intti Ristihuuli, "mutta kuitenkin lörpöttelet yhä niistä, ikäänkuin ne todellakin olisivat jotakin, vaikka ne eivät ole yhtään mitään. Mitä ei näe, sitä ei ole olemassa, se on varma. Taisteltiin olemattomia olentoja vastaan olemattomilla olennoilla! Silloin he mahtoivat olla narreja. Sen takia he heittivät henkensä. En tosiaankaan aio kuunnella tuollaista pötyä, sen sanon."

Isoisä oli valmis itkemään, mutta Edwin kiivastui ja alkoi puolustaa vanhusta.

"Kuuleppas, Ristihuuli, uskot sinäkin, että on olemassa paljon sellaista, mitä et ole nähnyt."

Ristihuuli pudisti päätään.

"Uskot, että kuolleet harhailevat. Et ole milloinkaan sitä nähnyt."

"Olenpahan viime talvena, kun olin isän kanssa metsästämässä susia."

"No, miksi aina syljet, kun menet poikki virtaavan veden", Edwin yhä kiristi.

"Jotta huono onni pysyisi etäällä", puolusteli Ristihuuli.

"Uskot siis, että on olemassa huono onni?"

"Varmasti."

"Etkä ole milloinkaan nähnyt sitä", julisti Edwin riemuiten. "Olet yhtä hupsu kuin isoisä ja hänen itunsa. Uskot sellaiseen, mitä et näe. Jatka, isoisä."

Kun Ristihuuli oli joutunut häviön puolelle tässä metafyysillisessä väittelyssä, vaikeni hän ja isoisä jatkoi. Poikien keskinäinen kinastelu keskeytti usein isoisän puheen, vaikka emme sitä merkitsekään tähän pidentämään kertomustamme. Myös kuului heidän keskuudestaan alituinen matala ääni, jolla he lausuivat selittelyjä ja arveluja toisilleen yrittäessään seurata isoisää hänen outoon, kadonneeseen maailmaansa.

"Sarlakkakuolema puhkesi San Franciscossakin. Ensimäinen kuolemantapaus sattui maanantaiaamuna. Torstain seuduissa ihmisiä kuoli San Franciscossa ja Oaklandissa kuin kärpäsiä. Heitä kuoli kaikkialla — vuoteisiinsa, työnsä ääreen, kaduilla kävellessään. Tiistaina minä näin ensimäisen tapauksen — neiti Collbranin, erään luennoillani kävijän, joka oli luentosalissa aivan silmäini edessä. Huomasin puhuesssani, että hänen kasvonsa tulivat äkkiä sarlakanvärisiksi. Keskeytin puheeni. Kaikki katsoivat häneen, sillä he tunsivat pelkoa ja tiesivät, että rutto oli tullut. Nuoret naiset kirkaisivat ja juoksivat ulos huoneesta. Nuoret miehetkin juoksivat ulos, kahta lukuunottamatta. Neiti Collbranin kouristukset olivat aivan lieviä eivätkä kestäneet kahtakaan minuuttia. Toinen nuorista miehistä toi hänelle lasin vettä. Hän joi hiukkasen ja huudahti:

"'Jalkani! Niissä ei ole tuntoa!'

"Minuutin kuluttua hän virkkoi: 'Minulla ei ole jalkoja. En tunne, että minulla olisi. Polvenikin ovat kylmät. Tuskin tunnen, että minulla on polviakaan.'

"Hän lepäsi lattialla päänalaisenaan pinkka muistikirjoja. Emme kyenneet tekemään kerrassaan mitään hänen hyväkseen. Kylmyys ja turtumus kohosivat ylöspäin sydäntä kohti ja kun se oli saavutettu, hän oli kuollut. Kellon mukaan se kesti viisitoista minuuttia — katsoin ajan — sitten hän oli kuollut. Hän oli ollut sangen kaunis, voimakas ja terve nuori nainen. Kuitenkin kului vain viisitoista minuuttia ensi oireista hänen kuolemaansa. Se osottaa, miten nopea sarlakkakuolema oli.

"Siitä huolimatta noina viitenätoista minuuttina, jotka olin hänen kuolinvuoteensa ääressä, hälyytys oli levinnyt yli koko opiston. Tuhatlukuiset oppilasjoukot olivat lähteneet luentosaleista ja laboratorioista jättäen ne autioiksi. Kun menin antamaan tiedon tapauksesta tiedekunnan dekaanukselle, näin yliopiston olevan autiona. Kentältä vielä kiiruhti muutamia jälkeenjääneitä kotiinsa. Kaksi heistä juoksi.

"Löysin dekaanus Hoagin virkahuoneestaan yksinään. Hän oli sangen harmaantuneen ja vanhan näköinen, kasvot täynnä ryppyjä, joita en ollut huomannut ennen. Nähdessään minut hän nousi lähteäkseen pakoon ja horjui etäisimpään huoneeseen läjäyttäen oven kiinni perässään ja kiertäen sen lukkoon. Nähkääs, hän tiesi minun olleen tartunnalle alttiina ja pelkäsi. Hän huusi oven takaa, että menisin pois. En koskaan ole unohtava, mitä tunsin astuessani alas hiljaisia käytäviä ja tuota autiota kenttää pitkin. Se ei ollut pelkoa. Olin ollut tartunnalle alttiina. Tiesin sen ja pidin itseäni kuoleman omana. En pelännyt, mutta mieleni valtasi kaamea masennuksen tunne. Kaikki oli pysähtynyt. Se tuntui minusta maailman lopulta — minun maailmani lopulta. Olin syntynyt ja elänyt yliopiston piirissä. Se oli ennakolta määrätty urani. Isäni oli ollut professorina siellä ennen minua ja hänen isänsä ennen häntä. Tämä yliopisto oli jo puolentoista vuosisadan aikana ollut herkeämättömässä toiminnassa kuni joku oivallinen kone. Ja nyt yhdessä ainoassa hetkessä se oli pysähtynyt. Minusta tuntui kuin pyhä tuli olisi sammunut kaikkein pyhimmän alttarilta. Olin kauhuissani, sanomattomasti kauhuissani.

"Kun saavuin asuntooni, taloudenhoitajatar kirkaisi ja pakeni. Kun soitin sisäkköä, sain tietää hänenkin paenneen. Silloin ryhdyin tutkimaan asioita lähemmin. Keittiössä näin keittäjättären olevan lähtöhommissa. Hänkin kirkaisi ja pudotti kiireissään erään tavaralaukuistaan juostessaan ulos ja sitten yli pihan yhäti kirkuen. Voin vielä nytkin kuulla hänen kirkuvan. Me emme menetelleet siten, kun joku tavallinen tauti ilmestyi. Olimme silloin aivan tyyniä ja käytimme lääkäreitä ja hoitajia, jotka olivat perillä siitä, mitä oli tehtävä. Asia oli nyt toinen. Rutto ilmestyi niin äkkiarvaamatta ja oli niin nopea eikä milloinkaan jättänyt uhriaan elämään. Kun sarlakanväri ilmaantui henkilön kasvoille, oli se varmana merkkinä kuolemasta. Ei ainoankaan tiedetty toipuneen.

"Olin yksin suuressa talossani. Kuten olen kertonut teille ennen, me saatoimme puhella keskenämme pitkin lankoja, jotka kulkivat ilmassa. Puhelimeni soi, ja sain tietää veljeni puhuvan minulle. Hän sanoi, ettei hän tullut kotiin, koska hän pelkäsi, että rutto voisi tarttua minusta. Hän ja kaksi sisartani olivat jääneet professori Baconin luokse. Hän neuvoi minua pysymään kotona ja odottamaan, kunnes saisin selville, olisinko joutunut ruton uhriksi vai enkö.

"Suostuin siihen ja pysyin kotona. Ensi kerran elämässäni yritin keittää. Rutto ei tullut minuun. Puhelimen avulla sain keskustella kenen kanssa vain ja hankkia tietoja. Tulihan minulle myös sanomalehtiä, jotka määräsin heitettäväksi oveni edustalle, josta saatoin ottaa ne ja lukea uutiset. New York ja Chicago olivat täydellisessä sekasorrossa. Samoin oli kaikkialla suurkaupungeissa asianlaita. Kolmannes New Yorkin poliisikuntaa oli kuollut. Poliisipäällikkö ja pormestari olivat niinikään kuolleet. Laki ja järjestys olivat kokonaan kadonneet. Ruumiit olivat läjässä kaduilla hautaamattomina. Junat ja muut kulkuneuvot, jotka olivat tuoneet ravintoa ja elintarpeita tuohon suurkaupunkiin, olivat pysähtyneet. Nälkäiset roskajoukot ryöstivät kauppoja ja varastohuoneita. Kaikkialla näki murhia, ryöstöjä ja humalaisia. Ihmisiä oli jo paennut kaupungista miljoonittain — ensinnä rikkaat yksityisissä automobiileissaan ja ilmalaivoissaan ja sitten suuret kansanjoukot jalkaisin kuljettaen mukanaan ruton ituja ja ryöstäen nälissään maanviljelijät ja kylät ja pikkukaupungit tyhjiksi.

"Mies, joka lähetti tämän sanoman, sähkölennättimen hoitaja, oli yksinään koneineen korkean rakennuksen katolla. Kaupunkiin jääneet — hän arvioi ne muutamiksi sadoiksi — tuhansiksi — olivat menettäneet järkensä pelosta ja juovuttavista juomista, ja yltympäri raivosivat suuret tulipalot. Tuo mies oli sankari — nähtävästi hän oli joku tuntematon sanomalehtimies. Yhteen vuorokauteen, sanoi hän, ei ainoakaan atlantintakainen ilmalaiva ollut saapunut, eikä Englannista enää lähetetty tietoja. Hän sähkötti kumminkin, että Berliinistä — se on Saksassa — oli ilmoitettu Methnikoff-koulun bakterioloogin, Hoffmeyerin, keksineen seerumin ruttoa vastaan. Se oli viimeinen sanoma, jonka Amerikka tähän päivään saakka on saanut Euroopasta. Jos Hoffmeyer keksikin seerumin, se oli liian myöhäistä, sillä muuten olisi Euroopasta tullut löytömatkailijoita tänne luoksemme jo kauan sitten. Voimme siis päättää, että Euroopan kävi samoin kuin Amerikankin ja että parhaimmassa tapauksessa vain muutamat yksilöt säästyivät rutolta.

"New Yorkista saapui sanomia vielä seuraavaan päivään saakka. Sitten nekin loppuivat. Niiden lähettäjä oli joko kuollut ruttoon tahi joutunut ympärillään raivoavien tulipalojen uhriksi. Se, mitä tapahtui New Yorkissa, toistui kaikissa suurkaupungeissa, niinpä myös San Franciscossa, Oaklandissa ja Berkeley'ssa. Torstaina oli kuolevia niin paljon, ettei heidän ruumiitaan voitu korjata pois. Silloin alkoi ryntäys maaseudulle. Kuvitelkaa, pojat, tiheämmissä joukoissa kuin lohet nousevat Sacramento-jokeen, ihmiset riensivät pois kaupungeista, miljoonin joukoin, yrittäessään epätoivoisesti välttää kaikkialla uhkaavaa kuolemaa. He kuljettivat taudin mukanaan. Rikkaatkin, jotka pakenivat ilmalaivoissaan turvaan vuorille ja erämaihin, levittivät siten ruttoa.

"Sadat ilmalaivat suuntasivat kulkunsa Havaijille, jossa rutto jo raivosi, kun he sinne saapuivat tuomaan lisää siemeniä. Sähkösanomat ilmoittivat meille tämän. Mutta ne loppuivat, kun kaikki järjestys katosi San Franciscosta, eikä enää ollut ketään hoitamassa lennättimiä. Se oli outoa ja huumaavaa. Yhteys muun maailman kanssa oli tyystin lakannut. Tuntui kuin maailma oli pyyhkäisty pois. Kuuteenkymmeneen vuoteen ei sitä ole enää ollut. Tiedän, että on olemassa paikkoja sellaisia kuin New York, Eurooppa, Aasia ja Afrikka, mutta niistä ei ole kuultu kuuteenkymmeneen vuoteen ainoatakaan sanaa. Sarlakkakuoleman tulo hajotti maailman erillisiin osiin, auttamattomasti ja täydellisesti. Kymmenen vuosituhannen sivistys ja järjestynyt yhteiskunta raukesi kuin vaahto yhdessä silmänräpäyksessä.

"Kerroin rikkaiden ilmalaivoista. He kuljettivat ruton mukanaan ja kuolivat huolimatta siitä, minne he pakenivat. Ainoastaan yhden eloonjääneen olen nähnyt — Mungersonin. Sittemmin hän liittyi santarosalaisiin ja nai vanhimman tyttäreni. Hän saapui heimon asuinsijoille kahdeksan vuotta ruton jälkeen. Hän oli silloin yhdeksäntoistavuotias, mutta sai odottaa vielä kaksitoista vuotta, ennenkuin hän saattoi naida. Nähkääs, ei ollut naimattomia naisia, ja monet santarosalaisten vanhimmista tyttäristä oli jo luvattu toisille. Hänen oli pakko odottaa, kunnes Mary'ni oli täyttänyt kuusitoista vuotta. Nilkku, jonka kuuma surmasi viime vuonna, oli hänen poikansa.

"Mungerson oli yksitoista vuotta vanha ruton raivotessa. Hänen isänsä oli rikas ja mahtava mies, yksi teollisuusmagnaateista. He pakenivat omalla ilmalaivallaan, Kondoorilla, koko perhe, Brittiläisen Columbian erämetsiin. Se on kaukana pohjoisessa. Matkalla sattui jokin onnettomuus, ja heidän oli pakko laskeutua alas lähellä Shasta-vuorta. Olette kuulleet tuosta vuoresta. Sekin on pohjoisessa, pitkän matkan päässä. Rutto puhkesi heidän keskuudessaan, ja ainoastaan tämä poika jäi eloon. Kahdeksan vuotta hän vaelteli yksinään autioiksi jääneissä seuduissa ja etsi turhaan omaa rotuaan. Vihdoin tultuaan etelään hän osui meidän, santarosalaisten, joukkoon.

"Mutta kiirehdin liikaa. Kun San Franciscon lahden ympärillä olevista kaupungeista alkoivat kansanjoukot vyöryä maaseudulle ja kun puhelin vielä toimi, keskustelin veljeni kanssa. Sanoin hänelle, että oli järjetöntä paeta kaupungista ja ettei minussa ollut ruton merkkejä ja että meidän oli viisainta eristää itsemme ja sukulaisemme johonkin turvalliseen paikkaan. Päätimme valita yliopiston kemiantutkimusrakennuksen ja kerätä sinne ruokavaroja sekä tarpeen vaatiessa asein estää vieraita tunkeutumasta turvapaikkaamme. Kun kaikki tämä oli päätetty, veljeni pyysi minua pysymään kotona vielä vähintäin vuorokauden, koska rutto saattaisi olla kehittymässä minussa. Suostuin siihen, ja hän lupasi tulla seuraavana päivänä. Sitten pohdimme yksityiskohtaisemmin kemiantutkimusrakennuksen varustamista ruoalla ja puolustusvoimalla, kunnes puhelinyhteys katkesi. Se tapahtui aivan keskellä keskusteluamme. Sinä iltana ei ollut enää sähkövaloa, ja minä istuin yksinäni pimeässä huoneessani. Ei enää painettu sanomalehtiä, joten en tietänyt, mitä tapahtui ulkona kaupungissa. Kuulin kapinoivaa ääntä ja pistoolinlaukauksia ja ikkunasta näin Oaklandin suunnalta tulipalojen loimun punaavan taivaanrantaa. Se oli kauhun yö. En ummistanut silmiäni. Eräs mies — miksi ja miten, en tiedä — surmattiin käytävälle taloni edessä. Kuulin itsetoimivan pistoolin nopeasti toisiaan seuraavat pamahdukset, ja muutamia minuutteja myöhemmin tuo haavottunut raukka ryömi ovelleni ja huusi apua. Asestauduin kahdella pistoolilla ja menin katsomaan häntä. Tulitikun valossa näin, että hän kuolisi samalla sekä haavoihinsa että ruttoon. Pakenin sisälle, jolloin kuulin hänen vaikeroivan vielä puolisen tuntia.

"Aamulla veljeni tuli luokseni. Keräsin matkalaukkuun tärkeimmät tavarani, jotka aioin ottaa mukaani, mutta kun näin hänen kasvonsa, tiesin kohta, ettei hän seuraisi minua turvapaikkaamme. Rutto oli saanut hänestä uuden uhrin. Hän aikoi puristaa kättäni, mutta minä peräydyin kiireesti.

"'Katso peiliin', käskin.

"Hän katsoi ja huomatessaan kasvoillaan sarlakanvärin, joka yhä tummeni, hän vaipui hervottomana vieressä olevalle tuolille.

"'Oi Jumala!' hän huudahti. 'Olen saanut sen. Älä tule lähelle. Olen kuoleman oma.'

"Sitten tulivat kouristukset. Hänen kuolontuskansa kestivät kaksi tuntia, ja hän oli selvä viimeiseen saakka. Hän valitti, miten kylmyys ja tunnottomuus kohosi jaloista ylöspäin pohkeisiin, reisiin ja vihdoin sydämeen, jolloin hän kuoli. Siten sarlakkakuolema otti uhrinsa. Tartuin matkalaukkuuni ja pakenin. Kaduilla kohtasi minua kauhea näky. Yhtämittaa kompastuin ruumiisiin. Toisissa oli vielä elonkipinä. Kun vilkaisikin ympärilleen, näki, miten ihmisiä sortui kuolonmerkki kasvoillaan. Berkeley'ssa oli useita taloja liekkien vallassa, Oakland ja San Francisco olivat yhtenä tulimerenä. Savu täytti ilman, niin että keskipäivälläkin vallitsi synkkä hämäryys, ja kun tuulenpuuska pyyhkäisi sitä vähemmäksi, näkyi sen takaa taivaalta auringon himmeänpunainen kehrä. Totisesti, pojat, se tuntui maailman lopun päivältä.

"Talleissa oli useita automobiileja osottaen, että varikoista olivat bensiini ja konetarpeet lopussa. Muistan erikoisesti erään automobiilin. Mies ja nainen lepäsivät kuolleina istuimella nojaten taaksepäin, ja käytävällä sen vieressä oli kaksi naista ja lapsi, joka suunnalta tarjoutui outoja, kamalia näkyjä. Ihmiset hiipivät ohitseni äänettöminä ja salaperäisinä kuin aaveet — kalpeat naiset kantoivat lapsia käsivarsillaan, isät taluttivat poikiaan kädestä; toiset olivat yksinäisiä, toiset kaksittain tahi suuremmissa ryhmissä — kaikki pakenivat kuoleman kaupungista. Toisilla oli muonaa, toisilla huopapeitteitä ja arvoesineitä, mutta toisilla ei ollut mitään.

"Jouduin lähelle erästä vihanneskauppaa — paikkaa, josta sai ostaa ruokaa. Sitä puolusti sen omistaja, mies, jonka hyvin tunsin — hiljainen, vakava, mutta tyhmä ja itsepäinen. Ovet ja ikkunat oli särjetty, mutta siitä huolimatta hän oli suojassa pöytänsä takana ammuskellen miesjoukkoa, joka käytävältä käsin yritti murtautua sisään. Oviaukossa oli useita ruumiita — arvatenkin sellaisten, jotka olivat koettaneet ryöstää kauppaa aikaisemmin päivällä. Kun katselin tätä näytelmää etäältä, näin erään rosvoista rikkovan vieressä olevan myymälän, kenkäkaupan, ikkunan ja tahallaan sytyttävän tavarat tuleen. En mennyt auttamaan vihanneskauppiasta. Sivistynyt yhteiskunta horjui liitoksistaan, ja jokaisella oli tarpeeksi työtä itsensä hoitamisessa."

IV.

"Kiiruhdin pois niin nopeasti kuin taisin erästä syrjäkatua pitkin, jonka kulmauksessa näin uuden murhenäytelmän. Kaksi työläisluokkaan kuuluvaa miestä oli parhaillaan ryöstämässä erästä miestä ja naista, joilla oli kaksi lasta mukanaan. Tunsin miehen ulkonäöltä, vaikka minua ei oltu milloinkaan esitetty hänelle. Hän oli runoilija, jonka säkeitä olin aina ihaillut. Kuitenkaan en mennyt auttamaan häntä, sillä samassa kuului laukaus, ja näin hänen vaipuvan maahan. Nainen huudahti kauhusta, mutta toisen hirviön nyrkinisku kaatoi hänet. Huusin uhkauksia, mutta lähdin juoksemaan pakoon, sillä he laukaisivat pistoolinsa minua kohti. Juoksin kulmauksen taakse, mutta siellä sulki tieni tulipalo, joka eteni minuun päin. Kadun kummallakin puolella olivat rakennukset liekkien vallassa ja ilma oli täynnä savun katkua. Tämän synkkyyden keskeltä kuului vaikeroiva naisen ääni. En mennyt auttamaan häntä. Sydämeni kovettui raudaksi nähdessäni niin paljon kamalaa ja kuullessani alati avunhuutoja.

"Kääntyessäni takaisin olivat rosvot hävinneet. Runoilija ja hänen vaimonsa viruivat kuolleina käytävällä. Se oli tärisyttävä näky. Lapset olivat kadonneet, ties' minne. Nyt ymmärsin, miksi kaikki liikkuivat niin salaperäisesti ja kasvot kalpeina. Järjestetyssä yhteiskunnassamme olimme elättäneet laitakortteleissa ja työläiskasarmeissa raakalaisjoukkoa ja nyt, kun meitä oli kohdannut onnettomuus, he hyökkäsivät päällemme kuin pedot, joita he olivatkin, ja hävittivät meidät. Mutta samassa he myös itsekin tuhoutuivat. He myrkyttivät itsensä väkevillä juomilla ja tekivät tuhansia hirveitä tekoja, riitelivät ja surmasivat toisiaan lyhytnäköisyydessään. Näin kuitenkin toisenlaisiakin, parempia työläisiä, jotka olivat liittyneet yhteen ja pakenivat kaupungista suurena joukkona, naiset ja lapset keskellä ja vanhat ja sairaat paareilla. Rattaitten eteen valjastetut hevoset vetivät heidän muonavarojaan. He olivat miellyttävänä vastakohtana noille rosvoille. Kun he tulivat näkyviin ajelehtivien savupilvien keskeltä, olivat he vähällä ampua minut. Tarkemmin nähtyään eräs johtajista pyysi anteeksi ja selitti, että he ampuivat rosvot ja kauppojen ryöstäjät vähääkään arvelematta ja että ainoa keino olla turvassa näiltä oli liittyä yhteen suureksi joukoksi. Silloin näin ensimäisen kerran tapauksen, joita pian näin tuhkatiheään. Erään miehen kasvoille ilmestyi ruton pettämätön merkki. Hänen ympärillään olevat vetäytyivät kauemmaksi, ja hän astui pois joukosta ilman vastaväitteitä. Eräs naisista, hänen vaimonsa nähtävästi, koetti seurata häntä. Hän talutti pientä poikaansa kädestä. Mutta mies käski ankaralla äänellä vaimoaan pysymään muitten mukana joukossa. Joukkoon kuuluvat tarttuivat naiseen ja veivät hänet mukaansa. Näin tämän ja lisäksi näin miehen, sarlakanvärinen merkki kasvoillaan, astuvan kadun toiselle puolelle erään oviaukon eteen. Kuulin pistoolin laukauksen ja näin hänen vaipuvan elottomana maahan.

"Kun olin saanut vielä kaksi kertaa muuttaa tietäni tulipalojen takia, onnistui minun vihdoin päästä yliopistolle. Kentän reunalla kohtasin yliopiston opettajia, työtovereitani, jotka kulkivat kemiantutkimusrakennusta kohti. He olivat kaikki perheellisiä miehiä. Heillä oli mukanaan vaimonsa ja lapsensa sekä palvelijattaret. Professori Badminton tervehti minua. Minun oli vaikea tuntea häntä, sillä jossakin tulipalossa oli hänen partansa kärventynyt pois. Hänellä oli päänsä ympärillä verinen side ja hänen vaatteensa olivat tahraiset. Hän kertoi joutuneensa rosvojen hyökkäyksen alaiseksi. Hänen veljensä oli saanut surmansa edellisenä yönä asuntoaan puolustaessansa.

"Kulkiessamme yli kentän hän yhtäkkiä osotti sormellaan rouva Swintonin kasvoja. Ne oli merkityt ruton leimalla. Toiset naiset kirkaisivat kauhusta ja pakenivat hänen luotaan. Palvelijatar hoiti hänen kahta lastaan, jotka myös juoksivat kauemmaksi. Mutta tohtori Swinton, hänen miehensä, jäi hänen luokseen.

"'Mene toisten mukana, Smith', hän sanoi minulle. 'Pidä huolta lapsista. Minä pysyn vaimoni luona. Tiedän, että hän on kuoleman oma, mutta en saata jättää häntä yksin. Jos säästyn, tulen myöhemmin kemiantutkimusrakennukseen. Pitäkää varalla ja päästäkää sisään!'

"Hän jäi. Näin hänen kumartuvan vaimonsa ylitse lieventääkseen hänen kuolinhetkiään. Minä juoksin saavuttaakseni muun joukon. Me olimme viimeiset, jotka otettiin kemiantutkimusrakennukseen. Sen jälkeen suojelimme eristettyä asemaamme kivääreillä. Olimme suunnitelleet rakennuksesta turvapaikkaa kuudellekymmenelle hengelle. Kuitenkin jokainen, joka alunpitäen oli laskettu sinne tulevan, oli tuonut mukanaan sukulaisia ja ystäviä, useinkin kokonaisia perheitä, joten meitä oli siellä nyt yli neljänsadan. Mutta kemiantutkimusrakennus oli laaja ja kun se oli yksinään, ei ollut vaaraa, että ympärillämme raivoavat tulipalot ulottuisivat siihen.

"Meillä oli tarpeeksi muonaa, jota erityinen ravintokomitea ryhtyi hoitamaan. Sen huolena oli jakaa annokset kullekin perheelle ja ruokakunnalle. Pian nimitettiin joukko muitakin komiteoita, joten olomme kävi hyvin säännöstellyksi. Minä kuuluin puolustuskomiteaan, vaikka ensimäisen päivän saimme olla rauhassa rosvoilta. Etäämmällä niitä kuitenkin näkyi; heidän sytyttämistään tulista päättäen he valtasivat kentän etäisemmän reunan. He olivat humalassa, ja usein kuulimme heidän lauleskelevan säädyttömiä lauluja tahi hoilaavan järjettömästi. Kun maailma sortui heidän ympärillään ja ilma oli täynnä tulipalojen katkua, nämä eläimelliset olennot päästivät valloilleen raakuutensa, tappelivat, joivat ja kuolivat. Mutta mitä sillä oli väliä? Jokainen kumminkin kuoli, niin hyvät kuin pahatkin, kelpo kansalaiset ja tyhjäntoimittajat, ne, jotka rakastivat elämää, ja ne, jotka sitä halveksivat. He katosivat. Kaikki katosi.

"Kun oli kulunut vuorokausi, eikä ruttoa ollut ilmennyt, me onnittelimme toisiamme ja aloimme kaivaa kaivoa. Olette nähneet nuo suuret rautaputket, jotka silloin kuljettivat vettä kaikille kaupunkilaisille… Pelkäsimme, että tulipalojen kuumuus räjähdyttäisi ne ja että säiliöt juoksisivat tyhjiin. Sen vuoksi irrotimme sementtikerroksen kemiantutkimusrakennuksen keskuspihasta ja kaivoimme kuopan. Mukanamme oli useita nuoria miehiä, ylioppilaita, jotka tekivät työtä kaivon kaivamisessa yötä päivää. Aavistuksemme toteutui. Kolme tuntia ennenkuin saavutimme vesisuonen, putket kuivuivat.

"Kului jälleen vuorokausi, eikä vieläkään ollut rutto ilmestynyt. Luulimme pelastuneemme. Mutta emme ymmärtäneet sitä, minkä minä jälkeenpäin päättelin olevan asian laidan, nimittäin, että ruton kehittyminen uhrinsa ruumiissa vaati useita päiviä. Mutta kun sen merkki kerran oli ilmestynyt, korjasi se saaliinsa sellaisella nopeudella, että me luulimme ruton kehittymisen olevan yhtä nopean. Niinpä kun oli kulunut kaksi vuorokautta ilman sen merkkejä, me tunsimme ylpeyttä siitä, ettemme olleet saaneet tartuntaa. Mutta kolmas päivä särki harhakuvitelmamme. En voi milloinkaan unohtaa sen edellistä yötä. Vartiopalvelusvelvollisuuteni oli kahdeksasta kahteentoista. Rakennuksen katolta saatoin tarkastaa, miten ihmiskunnan työn tulos hävisi. Lähellä raivosivat niin kauheat tulipalot, että ne valaisivat yön päiväksi. Niitten punaisessa hohteessa olisin voinut lukea hienointakin kirjotusta. Liekit valtasivat syleilyynsä koko maailman. San Franciscossa näytti olevan kahdessakymmenessä eri paikassa tulta ja savua suitsuavia tulivuoria. Oakland, San Leandro, Haywards — kaikki paloivat; samoin oli laita pohjoisessa aina Point Richmondiin saakka. Tämä näky loihti mieleeni omituisen kauhuntunnelman. Sivistynyt yhteiskunta katosi tulimereen ja kuolonenkelin henkäykseen. Kymmenen aikaan sinä iltana räjähtivät Point Pinole'issa sijaitsevat ruutivarastot perätysten. Vahva rakennuksemme tärisi kuin maanjäristyksessä ja joka ainoa lasiruutu särkyi. Silloin lähdin vartiopaikaltani alas pitkiin käytäviin tyynnyttääkseni hätääntyneitä naisia ja kertoakseni, mitä oli tapahtunut.

"Tuntia myöhemmin, seisoessani pohjakerroksessa ikkunan ääressä, kuulin rosvojen leiristä helvetillistä melua, kirkumista, huutoja ja useita pistoolinlaukauksia. Jälkeenpäin arvasimme, että taistelun oli aiheuttanut terveitten yritys karkottaa ruton uhrit. Olkoon asia miten oli, mutta joukko ruttoon sairastuneita rosvoja juoksi yli kentän kohti rakennustamme. Me varotimme heitä, mutta he kirosivat ja ampuivat yhteislaukauksen. Professori Merryweather, joka seisoi erään ikkunan ääressä, sai kuulan silmiensä väliin ja kuoli paikalla. Me ammuimme vastaan, ja kaikki pakenivat lukuunottamatta kolmea. Yksi heistä oli nainen. He olivat ruton omia ja tietoisuus siitä teki heidät häikäilemättömiksi. Kuin paholaiset, taivaan loistaessa punaisena ja saattaessa heidän kasvonsa hehkumaan, he kirosivat ja ammuskelivat meitä. Erään heistä ammuin omin käsin. Sen jälkeen toinen miehistä ja nainen asettuivat ikkunaimme alle, yhä kiroten meitä. Meidän oli pakko olla heidän kuolemansa todistajina, kun rutto vihdoin vaimensi heidät.

"Tilanteemme oli uhkaava. Ruutivarastojen räjähdys oli rikkonut kemiantutkimusrakennuksesta ikkunat, joten ruumiista saattoi vapaasti levitä taudinituja keskuuteemme. Terveyskomitea kutsuttiin tehtäväänsä ja se suoritti sen uhrautuvasti. Vaadittiin, että kaksi miestä lähtisi ulos korjaamaan ruumiit etäämmälle. Tämä merkitsi todennäköisesti heidän oman henkensä menetystä, sillä suoritettuaan velvollisuutensa heidän ei ollut lupa palata turvapaikkaan. Eräs professoreista, joka oli poikamies, sekä eräs ylioppilaista tarjoutuivat vapaaehtoisiksi. He jättivät hyvästi ja läksivät. He olivat sankareita. He uhrasivat oman henkensä, jotta toiset voisivat elää. Suoritettuaan tehtävänsä he pysähtyivät ja katsoivat meihin surullisesti. Sitten he huiskuttivat käsiään jäähyväisiksi ja astuivat hitaasti yli kentän palavaa kaupunkia kohti.

"Kuitenkin kaikki varovaisuus oli hyödytöntä. Päivän valjetessa näimme ensimäisen uhrin keskuudessamme — professori Stoutin perheen nuori lastenhoitajatar sai sen ensiksi. Ei ollut aika antautua heikkohermoisuuden ja tunteellisuuden valtaan. Koska hän saattaisi olla ainoa, joka oli saanut ruton, me ajoimme hänet pois rakennuksesta ja käskimme hänen mennä. Hän horjui hitaasti yli kentän väännellen käsiään ja itkien surkeasti. Olimme petoja, mutta mitä muutakaan olisimme voineet tehdä. Meidän joukkomme käsitti neljäsataa henkeä; sen hyväksi tuli yksilöiden uhrautua.

"Erääseen laboratorioon oli sijoittautunut kolme perhettä, ja samana päivänä iltapuoleen saimme tietää, että heistä oli kokonaista neljä kuolleena ja seitsemän lievemmin tahi pahemmin sairaana. Silloin valtasi kauhu meidät. Jätimme kuolleet siihen, mihin he olivat vaipuneet, ja pakotimme vielä elävät eristäytymään toiseen huoneeseen. Rutto vaati uusia uhreja joukostamme, ja niin pian kuin sen merkki näyttäytyi, me lähetimme onnettomat eristettyihin huoneisiin. Pakotimme heidät kulkemaan yksin, jottei meidän olisi tarvinnut koskea heihin. Se oli sydäntä vihlovaa. Rutto yhä lisääntyi, kunnes huone toisensa perästä luovutettiin kuolleille ja kuoleville. Ja me, jotka vielä olimme sen saastasta vapaita, pakenimme toiseen kerrokseen ja yhä ylemmäksi kuoleman vyöryn tieltä, joka valtasi rakennuksen huone huoneelta ja kerros kerrokselta.

"Turvapaikkamme muistutti nyt ruumishuonetta. Me, jotka olimme vielä jääneet henkiin, pakenimme yön pimeydessä ottamatta mukaamme mitään muuta kuin aseita, ruutia ja suuren määrän säilykeruokia. Pysähdyimme kentälle, vastaiselle puolelle rosvojen leiristä, ja toisten jäädessä vartioiksi lähdimme kaupunkiin partioretkelle hankkiaksemme hevosia, automobiileja, rattaita ja vaunuja tahi mitä tahansa, johon vain voisimme lastata tavaroitamme, kuten olin nähnyt aikasemmin yhteenliittyneiden työmiesten tehneen helpottaakseen kulkuaan maaseudun vapauteen.

"Minä olin yksi partiolaisista. Tohtori Hoyle, joka muisti jättäneensä automobiilin talliin, neuvoi minua hakemaan sen. Hajaannuimme kahden miehen joukoiksi; minua seurasi Dombey, nuori ylioppilas. Meidän oli kuljettava puoli mailia kaupungin keskustaan päästäksemme tohtori Hoyle'in talolle. Tässä osassa rakennukset olivat etäällä toisistaan puiden ja nurmikenttien keskellä ja sen johdosta tuli oli täällä leikkinyt oikullisesti. Se oli jostakin polttanut koko korttelin, toisaalla säästänyt taas koko korttelin, joskus se oli hypännyt yksityisen talon yli ja polttanut muut samaan kortteliin kuuluvat. Näimme täällä vielä rosvoja työssään. Meillä oli pistoolit käsissämme ja koetimme näyttää mahdollisimman uhkaavilta, jotta olisimme saaneet olla rauhassa heiltä. Mutta tohtori Hoyle'in talon luona tapahtui siitä huolimatta pelkäämämme onnettomuus. Se oli säästynyt tulelta, mutta juuri kun saavuimme sen edustalle, raskaat savupilvet tunkeutuivat ikkunoista ulos.

"Roisto, joka oli sytyttänyt tulen, horjui alas portailta ja siitä edelleen ajotietä pitkin. Hänen taskuistaan pisti esiin whiskypulloja, ja hän oli aivan avuttomaksi humaltunut. Ensimäinen mielijohteeni oli ampua hänet enkä ole milloinkaan lakannut katumasta, etten sitä tehnyt. Kun hän siinä hoiperteli ja hoilasi, silmät verestävinä, ammottava haava toisella parrottuneella poskellaan, hän oli inhottavin turmeluksen ja kurjuuden kuva, minkä koskaan olen nähnyt. En ampunut häntä, koska hän nojasi erästä puuta vasten antaen meidän kulkea ohitsensa, juuri samassa hän kuitenkin tarttui pistooliinsa ja ampui Dombey'ta päähän. Se oli hurja ja hillitön teko. Paikalla kostin hänelle samalla mitalla, mutta se ei korvannut sitä, mitä oli tapahtunut. Dombey kuoli heti päästämättä hiiskaustakaan. Luulen, ettei hän lainkaan tiennyt itseään ammutun.

"Riensin pois ruumiiden ja palavan talon luota varastoon, josta löysin tohtori Hoyle'in automobiilin. Säiliöt olivat täynnä bensiiniä, ja itse vaunu oli käyttökunnossa. Ajoin sillä pujotellen talojen raunioiden välitse, kunnes saavuin kentälle, johon eloon jääneet olivat leiriytyneet. Muutkin partioretkeläiset saapuivat, mutta kukaan heistä ei ollut niin onnellinen kuin minä. Professori Fairmead oli löytänyt shetlantilaisen ponyhevosen, mutta eläinraukka oli seisonut tallissaan hyljättynä monta vuorokautta saamatta ruokaa tahi juomaa ja oli nyt liian heikko kantamaan vähintäkään kuormaa. Muutamat puolsivat sen päästämistä vapaaksi, mutta minä vastustin sitä, koska saattaisimme ainakin käyttää sen ravinnoksemme, ellei olisi muuta ruokaa saatavissa.

"Meitä oli lähtiessämme neljäkymmentäseitsemän, joista useat olivat naisia ja lapsia. Tiedekunnan dekaanus, joka oli vanha mies ja aivan murtunut kuluneen viikon tapauksista, istui automobiiliin lapsien ja professori Fairmeadin iäkkään äidin kanssa. Wathope, nuori englanninkielen professori, jolla oli kauhea luodin aiheuttama haava jalassaan, ohjasi sitä. Kaikki muut kävelivät. Professori Fairmead talutti ponyhevosta.

"Päivää olisi voinut sanoa kauniiksi kesäpäiväksi, mutta tulipalon savu pimitti taivaan, jolta aurinko kumotti elottomana, veripunaisena kiekkona, synkän ja kammottavan näköisenä. Mutta me olimme tottuneet jo sen veripunaiseen väriin. Savuun oli vaikeampi tottua. Se kirveli silmissämme ja sieramissamme; jokaisen silmät verestivät. Suuntasimme kulkumme kaakkoiseen, jossa meidän oli kuljettava useita maileja kautta esikaupunkien siellä, missä ensimäiset matalat kukkulat ilmoittivat kaupungin keskustassa olevien tasankojen loppuneen. Ainoastaan tältä suunnalta saatoimme toivoa pääsevämme maaseudulle.

"Etenimme tuskallisen verkkaan, sillä naiset ja lapset eivät saattaneet kävellä kovinkaan nopeasti. He eivät olleet edes unissaan kävelleet siten kuin me nykyään kävelemme. Totta puhuen, kukaan heistä ei osannut kävellä. Vasta ruton jälkeen minäkin opin kävelemään. Hitaimman nopeus oli määräävänä, sillä me emme uskaltaneet rosvojen vuoksi hajaantua pikkujoukkoihin. Näitä ihmispetoja ei enää näkynyt paljon. Rutto oli vähentänyt heidän lukumääräänsä, mutta silti he olivat vielä alituisena uhkana meille. Useat kauniit huvilat olivat säästyneet tulelta, kuitenkin näimme aina raunioitakin, jotka vielä savusivat. Rosvotkin näyttivät voittaneen järjettömän polttamisraivonsa, joten enää harvoin näimme vereksiä tulipaloja.

"Teimme jälleen partioretkiä yksityisiin varastoihin toivossa löytää automobiileja ja bensiiniä, mutta meillä ei ollut menestystä. Jo ensimäinen ryntäys oli pyyhkäissyt ne pois. Calgan, miellyttävä nuori mies, sai surmansa tässä työssä. Eräs roisto ampui hänet takaapäin hänen mennessään erään ruohokentän poikki. Tämä oli kuitenkin ainoa onnettomuus, joka kohtasi meitä rosvojen taholta, vaikka vielä eräs humalainen hirviö laukaisikin pyssynsä meitä kohti. Onneksi hän ampui liian umpimähkäisesti, ja me kostimme hänelle, ennenkuin hän saattoi tehdä mitään vahinkoa…

"Fruitvale'issa, siis vielä kaupungin hienossa osassa, rutto jälleen ilmaantui. Professori Fairmead oli tällä kerralla sen uhri. Hän osotti merkkikielellä meille, ettei hänen äitinsä tulisi tietää mitään koko asiasta ja astui hitaasti nurmikon poikki erään rakennuksen edustalle. Hän istahti alakuloisena kuistin portaille, ja minä, joka olin jäänyt muista jälkeen, jätin hänet hyvästi. Sinä iltana leiriydyimme useita maileja ohi Fruitvale'in; kuitenkin olimme vielä kaupungissa. Meidän oli pakko muuttaa leiriä kaksi kertaa yön kuluessa sairaitten tähden. Aamun sarastaessa meitä oli vain kolmekymmentä. En voi milloinkaan unohtaa tiedekunnan dekaanusta. Lähtiessämme aamulla matkaan hänen vaimonsa sai ruton merkin kasvoilleen, ja kun tämä astui syrjään antaakseen meidän jatkaa matkaamme, dekaanus ei suostunut jäämään automobiiliin, vaan meni puolisonsa luokse. Asiasta keskusteltiin, mutta lopuksi suostuimme. Sehän oli samantekevää, koska emme tienneet, ketkä säilyisivät hengissä, jos jotkut ylimalkaan säilyisivät.

"Sinä iltana, siis vaelluksemme toisena, pysähdyimme Haywardsiin, josta alkoi maaseutu. Aamulla heräsi enää yksitoista. Yön pimeydessä oli Wathope, professori, jolla oli jalassaan paha haava, paennut luotamme automobiililla. Mukaansa hän oli ottanut sisarensa ja äitinsä sekä suurimman osan säilykkeitämme. Iltapuolella samana päivänä näin viimeisen ilmalaivan, jonka koskaan olen näkevä. Istahdin tien viereen levähtääkseni. Täällä maaseudulla savu ei ollut niin sakeata. Ensin näin ilmalaivan ajelehtivan ja mutkittelevan avuttomana kahdentuhannen jalan korkeudessa. En käsitä, mitä sitte tapahtui, mutta näin ilmalaivan kokan vaipuvan nopeasti alaspäin. Kaasusäiliöt lienevät räjähtäneet, koska se putosi aivan kohtisuoraan alas. Siitä päivästä tähän saakka en ole nähnyt ainoatakaan ilmalaivaa. Seuraavina vuosina tähystelin usein taivaalle toivoen näkeväni niitä merkkinä, että jossain maanpallon osassa sivistys olisi säilynyt. Mutta niin ei ole asian laita. Se, mitä tapahtui Californiassa, tuli kaikkialla ihmiskunnan kohtaloksi.

"Kun saavuimme seuraavana päivänä Nilesiin, meitä oli vain kolme. Nilesin sivuutettuamme tapasimme Wathope'in valtatiellä. Automobiili oli saanut jonkun vian, ja siinä, matoilla, joita he olivat levittäneet maahan, he, hänen äitinsä ja sisarensa ja hän itse viruivat kuolleina. Alituinen kävely rasitti minua, joten nukuin sikeästi sinä yönä. Aamulla herätessäni huomasin olevani yksin maailmassa. Canfield ja Parsons, viimeiset toverini, olivat kuolleet ruttoon. Niistä neljästäsadasta, jotka etsivät turvaa kemiantutkimusrakennuksesta, ja niistä neljästäkymmenestäseitsemästä, jotka lähtivät matkalle, minä yksin olin elossa — minä ja shetlantilainen pony. Miksi piti tapahtua juuri niin, en osaa sanoa. En saanut ruttoa, siinä kaikki. Olin vapaa rutosta — yksi miljoonasta, juuri kuten kaikki muutkin henkiin jääneet olivat yksi miljoonasta tahi oikeammin miljoonista, sillä se pikemminkin oli suhde."

V.

"Vietin kaksi päivää miellyttävässä lehtimetsässä, jossa ei ollut kuolleiden ruumiita. Sinä aikana toivuin ennalleni, vaikka mieleni olikin apea ja uskoin joka hetki joutuvani ruton uhriksi. Pony vahvistui myös. Kolmantena päivänä sälytin sen selkään sen vähäisen säilykevaraston, joka minulla oli, ja lähdin vaeltamaan nyt aivan autiossa seudussa. En kohdannut ainuttakaan elävää miestä, naista tahi lasta, vaikka kuolleita oli kaikkialla. Ruokaa oli onneksi runsaasti, sillä maa oli silloin toisenlainen kuin nykyään. Siitä oli raivattu pois puut ja pensaat ja se oli viljeltyä. Miljoonia suita varten aiottu elo kasvoi, kypsyi ja joutui hukkaan. Vainioilta ja hedelmätarhoista keräsin kasviksia, hedelmiä ja marjoja. Autioitten maatalojen tienoilta sain munia ja pyydystelin kananpoikia. Myymälöistä löysin usein säilykeruokia.

"Kotieläinten suhteen tein omituisen havainnon. Ne villiintyivät ja alkoivat hyökätä toinen toisensa kimppuun. Kananpojat ja ankat joutuivat ensimmäisinä tuhon omiksi, kun taasen porsaat ja sen jälkeen kissat ovat taipuvaisimmat villiintymään. Pian koiratkin mukautuivat uusiin olosuhteisiin. Koiria oli niin paljon, että ne olivat maanvaivana. Ne ahmivat ruumiita, haukkuivat ja ulvoivat öisin, ja päivisin hiiviskelivät hiljaa etäämpänä. Ajan kuluessa huomasin, että niiden elintavat muuttuivat. Ensi alussa ne olivat erillään toisistaan epäluuloisina ja valmiina tappeluun, mutta jonkun ajan päästä ne alkoivat liikuskella suurina parvina. Koira oli seuraa rakastava eläin jo ennen kuin ihminen oli sen kesyttänytkään. Maailman viimeisinä päivinä ennen ruttoa oli kaikennäköisiä koiria — karvattomia koiria ja lämminkarvaisia koiria, koiria niin pieniä, että ne tuskin olisivat riittäneet suupalaksikaan toisille, jotka olivat suuria kuin puuma. Niin, suuremmat koirat tappoivat kaikki pienet ja heikot toverinsa. Eivät myöskään kaikkein suurimmat sopeutuneet uuteen luonnonvaraiseen elämään, vaan kuolivat. Tuloksena oli, että kaikki erilaiset koirarodut hävisivät, ja jäljelle jäi keskikokoinen, parvina juokseva susikoira, jonka te tunnette."

"Mutta eiväthän kissat elä laumoissa, isoisä", Hoo-Hoo väitti.

"Kissa on aina ollut seuraa vierova eläin. Kuten eräs yhdeksännentoista vuosisadan kirjailija sanoi, se elää yksinään. Se on aina elänyt yksinään, jo ennenkuin ihminen sen kesytti, koko tuon pitkän ajan, jonka se oli kesynä, ja nykyään, jolloin se jälleen on villinä.

"Hevoset villiintyivät samoin, ja kaikki hienot hevosrodut ovat taantuneet nykypäivien mustangiksi. Samoin kävi lehmien, kyyhkysten ja lampaiden. Tiedätte, että jotkut kanatkin jäivät eloon, mutta nykyään ne ovat aivan toisenlaisia kuin ennen ruttoa…

"Minun täytyy kiirehtiä kertomuksessani. Vaelsin autioiksi jääneissä seuduissa ja ajan kuluessa aloin kaivata ihmisolentoja yhä enemmän, mutta en milloinkaan tavannut heitä. Yksinäisyydentunne alkoi painaa mieltäni. Kuljin poikki Livermore-laakson sekä sen ja San Joaquin-laakson välisten vuorten yli. Te ette ole koskaan nähneet tuota laaksoa, mutta se on sangen laaja ja se on villihevosten tyyssija. Siellä niitä elää tuhantisin ja kymmentuhantisin laumoin. Tiedän sen, koska olin siellä kolmekymmentä vuotta sitten. Teidän mielestänne täällä rantalaaksoissa on runsaasti villihevosia, mutta ne eivät ole mitään San Joaquinin hevoslaumojen rinnalla. On omituista, että villiinnyttyään lehmät valitsivat olosijoikseen matalammat vuoriseudut. Epäilemättä siellä ne voivat helpommin puolustautua.

"Maaseudulla eivät rosvot ja tihutöidentekijät olleet niin pahasti mellastaneet, sillä näin useita kyliä ja pikkukaupunkeja, jotka olivat saaneet olla kokonaan rauhassa tulelta. Mutta ne olivat täynnä ruton saastaa, jonka vuoksi kiiruhdin niiden ohi ryhtymättä tutkimaan niitä sen tarkemmin. Lähellä Lathropia otin yksinäisyyteni vaivaamana suojateikseni kaksi paimenkoiraa, jotka olivat olleet vapaina vasta niin lyhyen ajan, että olivat sangen halukkaita alistumaan uudelleen liittoon ihmisen kanssa. Nämä paimenkoirat seurasivat minua monet vuodet, ja niiden verta on noissa susikoirissa, jotka teillä nyt on. Mutta kuudessakymmenessä vuodessa ovat paimenkoiraominaisuudet kadonneet, joten koirat nykyään ovat melkein kuin kesyjä susia."

Ristihuuli nousi seisaalleen, katsoi, että vuohet olivat turvassa ja laski ajan auringon asemasta iltataivaalla osottaen samalla olevansa kärsimätön isoisän kertomuksen pitkäveteisyyden johdosta. Edwin kehoitti isoisää kiiruhtamaan.

Tämä jatkoi.

"Ei ole enää paljon kertomista. Mukanani kaksi koiraani ja pony ratsastin hevosella, jonka olin onnistunut saamaan kiinni, ensin San Joaquiniin ja sieltä jatkoin matkaa vuoristossa olevaan ihanaan Yosemite-laaksoon. Sen suuresta hotellista löysin satumaiset määrät säilytettyjä ruokatarpeita. Laidun oli mainio, riistaa oli riittämiin ja laakson pohjassa mutkitteleva joki vilisi taimenia. Jäin sinne kolmeksi vuodeksi kärsien yksinäisyydestäni tavalla, jonka vain hienosti sivistynyt mies voi ymmärtää. Sitten en enää kestänyt sitä. Tunsin, että hermostoni tila läheni mielipuolisuutta. Kuin koirat olin minäkin seuraa rakastava eläin ja kaipasin omaa lajiani. Päättelin, että saattoi olla muitakin elossa, samoinkuin minä olin. Edelleen päättelin, että maan täytyi olla puhdas rutosta, koska siitä oli kulunut jo kolme vuotta.

"Hevoseni, ponyni ja koiraini seurassa lähdin taasen matkaan. Kuljin San Joaquin laaksoon, yli sitä ympäröivien vuorien alas Livermorelaaksoon. Kolmessa vuodessa tapahtunut muutos oli hämmästyttävä. Silloin oli maa mainiosti viljelty; nyt saatoin tuskin tuntea sitä, sillä niin oli villien kasvien onnistunut hävittää ihmiskätten työ. Nähkääs, ihminen oli aina huolehtinut vehnästä, kasviksista ja hedelmäpuista, joten ne olivat sangen pehmeitä ja arkoja. Rikkaruohot ja villit pensaat olivat sitävastoin aina saaneet kestää taistelua ihmistä vastaan; ne olivat kehittyneet sitkeiksi ja vastustuskykyisiksi. Tuloksena oli se, että kun ihmiskäsi poistui, villi kasvillisuus tukahdutti ja hävitti koko viljellyn kasvillisuuden. Arosudet lisääntyivät nopeasti, ja tapasin ensi kerran susia kaksin tahi kolmin seuduissa, joissa niitä aina oli säilynyt muutamia.

"Temescal-järven rannalla, lähellä entistä Oaklandin kaupunkia, kohtasin ensimäiset ihmisolennot. Oi, pojat, kuinka voisinkaan kuvata teille mielenliikutukseni, kun istuessani hevoseni selässä ja ratsastaessani hiljalleen alas mäenrinnettä järvenrantaan päin näin leirin savun nousevan puiden lomasta. Sydämeni miltei pysähtyi, ja tunsin tulevani mielipuoleksi. Sitten kuulin lapsen äänen — ihmislapsen äänen. Kuului koirien haukuntaa, johon minun koirani vastasivat. Luulinhan olleeni ainoa ihminen koko maailmassa. Eihän saattanut olla mahdollista, että oli toisia — savua ja lapsen itkua.

"Kun tulin metsästä järven ranta-aukeamalle, näin silmäini edessä vajaan sadan kyynärän päässä suuren miehen. Hän seisoi järveen pistävällä kallioniemekkeellä ja onki. En uskonut silmiäni ja pysäytin hevoseni. Koetin huutaa, mutta ääni takertui kurkkuuni. Huiskutin kättäni. Minusta tuntui kuin mies olisi katsellut minuun, mutta ei vastannut. Sitten painoin pääni käsiini yhä istuessani satulassa. Pelkäsin katsoa häneen, sillä ymmärsin sen harhanäöksi, joka katoaisi kohta, kun häneen vilkaisisin. Niin kallisarvoiselta tuo harhanäky tuntui, että tahdoin nauttia siitä vielä hetkisen, tiesin myös, että se säilyisi niin kauan kuin olisin katsomatta.

"Olin samassa asennossa, kunnes kuulin koirieni murisevan ja miehen äänen lausuvan jotakin. Mitä luulette hänen sanoneen? Sanon teille sen. Hän lausui: ' Pirustako teidän piti tänne tulla?'

"Aivan nuo sanat hän lausui. Nuo sanat lausui minulle sinun toinen isoisäsi, Ristihuuli, tervehtiessään minua Temescal-jarven rannalla viisikymmentäseitsemän vuotta sitten. En ole elämässäni kuullut käsittämättömämpiä sanoja. Avasin silmäni, ja edessäni seisoi suuri, tummaihoinen, parrakas mies, leveäleukainen, vino-otsainen, tuikeakatseinen. En tiedä, miten pääsin alas hevoseni selästä, mutta lähin, mitä muistan, joskin hämärästi, oli, että puristin hänen kättänsä kummallakin omallani ja nyyhkytin. Olisin syleillytkin häntä, mutta hän oli ahdasmielinen, epäluuloinen mies ja vetäytyi pois luotani. Puristin yhä hänen kättänsä ja nyyhkytin."

Isoisän ääni värisi ja katkesi hänen muistellessaan entispäiviä ja heikkouden kyyneleet virtasivat alas hänen poskiaan poikien katsellessa sitä ja tirskuessa.

"Kuitenkin itkin", jatkoi hän, "ja halusin syleillä häntä, vaikka autonkuljettaja oli hirviö, täydellinen hirviö, inhottavin mies, minkä olen koskaan nähnyt. Hänen nimensä oli… omituista, olen unohtanut hänen nimensä. Jokainen sanoi häntä autonkuljettajaksi — se oli hänen ammattinsa — ja nimi jäi pysyväiseksi. Siitä syystä hänen perustamaansa heimoa myös kutsutaan autonkuljettajiksi.

"Hän oli rajuluontoinen ja väkivaltainen mies. En voi ymmärtää, miksi rutto säästi hänet. Saattaa tuntua, että, huolimatta vanhasta metafyysillisestä käsityksestämme ehdottomasta oikeudesta, maailmankaikkeudessa ei ole lainkaan oikeutta. Miksi hän jäi elämään — hän, joka oli vääryyttä suosiva, siveellisessä suhteessa hirviö, tahra luomakunnassamme, julma, taipumaton ja eläimellinen. Hän taisi puhua vain automobiileista, koneista, bensiinistä ja varastohuoneista — erikoisesti näytti häntä huvittavan alhaiset huijaukset ja petokset, jonka uhreiksi olivat joutuneet hänen automobiiliansa käyttäneet. Kuitenkin hän säästyi, vaikka miljoonat, tuhannet miljoonat paremmat ihmiset saivat surmansa.

"Menin hänen kanssaan hänen leirilleen, jossa näin hänet, Vestan, naisten kruunun. Näky oli samalla sekä ihana että säälittävä. Hän, Vesta Van Warden, John Van Wardenin nuori puoliso, oli tuossa, rääsyihin puettuna, kädet täynnä naarmuja ja känsiä. Hän kumartui leiritulen ääreen tehden kyökkipiian tehtäviä, hän, Vesta, joka oli syntynyt suurimman rikkauden purppuraan, mitä maailma milloinkaan on nähnyt. Hänen miehensä, John Van Warden, omisti tuhannenkahdeksansataamiljoonaa dollaria ja ollen teollisuusmagnaattien johtokunnan puhemies hän oli Amerikan todellinen valtias. Kun hän samalla kuului Kansainväliseen hallintoneuvostoon, oli hän yksi niistä seitsemästä, jotka johtivat koko maailman asioita. Vesta samoin oli yhtä jaloa syntyperää. Hänen isänsä oli ollut teollisuusmagnaattien johtokunnan puhemiehenä kuolemaansa saakka. Tämä virka oli tulla perinnölliseksi, ja jos hänen isällään, Philip Saxonilla, olisi ollut poika, olisi tämä varmasti seurannut häntä virassa. Mutta hänen ainoa lapsensa oli Vesta, korkeimman sivistyksen täydellinen kukka maapallollamme. Vasta Vestan ja Van Wardenin kihlajaisten tapahduttua Philip Saxon julisti vävynsä seuraajakseen. Se oli epäilemättä poliittisista syistä solmittu liitto. Minulla on syytä uskoa, ettei Vesta milloinkaan todella rakastanut puolisoaan sillä intohimoisella tavalla, josta runoilijoilla oli tapana laulaa. Se muistutti pikemminkin kruunupäitten välisiä avioliittoja, silloin kun magnaatit eivät vielä olleet heitä syrjäyttäneet.

"Siinä hän hääräili keittäen kalalientä nokisessa padassa, ihanat silmänsä avonaisen valkean lähettämän kitkerän savun tulehduttamina. Hänen kohtalonsa oli surullinen. Hän oli jäänyt eloon miljoonasta, samoin kuin minä olin ja samoinkuin autonkuljettaja oli jäänyt. Van Warden oli rakennuttanut Alamedan kukkuloille komean kesäpalatsin, joka oli korkealla huipulla tuhannen eekerin laajuisen puiston ympäröimänä. Ruton puhjetessa Van Warden lähetti Vestan sinne. Asestetut vartiot suojelivat puiston reunaosia, eikä mitään savuttamatonta saanut tuoda sinne, ei edes ruokaa tahi postia. Siitä huolimatta rutto löysi tiensä palatsiin. Se surmasi vartiat vartiopaikoiltaan, palvelijat tehtäväinsä äärestä, koko lukuisan palveluskunnan se pyyhkäisi pois — ainakin kaikki ne, jotka eivät paenneet. Siten Vesta oli ainoa eloon jäänyt tuossa palatsissa, joka nyt muistutti enemmän ruumishuonetta kuin asuinrakennusta.

"Autonkuljettaja oli ollut eräs niistä palveluskuntaan kuuluvista, jotka olivat paenneet muuanne. Palattuaan kahden kuukauden kuluttua hän tapasi Vestan pienessä kesähuvilassa, jonne tämä oli asettunut asumaan, koska siellä ei ollut kuolleita. Autonkuljettaja oli peto. Vesta pelkäsi häntä ja juoksi puiden lomaan piiloon. Samana yönä hän pakeni vuoristoon — hän, jonka pehmyt jalka ja hento ruumis ei milloinkaan ollut tuntenut kivien ja orjantappuroiden aiheuttamia tuskia. Autonkuljettaja seurasi ja saavutti hänet ja löi häntä. Ymmärrättekö sitä? Autonkuljettaja löi häntä kamalilla nyrkeillään ja teki hänestä orjan itselleen. Vestan oli kannettava puut, valmistettava tuli, keitettävä ruoka ja tehtävä kaikki muu alhainen leirityö — hänen, joka ei kertaakaan ollut tehnyt mitään palvelijoille kuuluvaa. Autonkuljettaja pakotti hänet tekemään nämä työt samalla kuin hän, täysi metsäläinen, näki parhaimmaksi maata ja katsella eikä tehnyt kerrassaan mitään paitsi joskus hiukan kalasteli ja metsästeli."

"Se oli autonkuljettajan onni", virkkoi Ristihuuli hiljaa toisille pojille. "Muistan hänet hiukan ennen hänen kuolemaansa. Hän oli mies, joka taisi tehdä työtä ja pani toisetkin sitä tekemään. Tiedätte, että isä nai hänen tyttärensä, ja teidän olisi pitänyt nähdä, miten hän peittosi isää. Autonkuljettaja oli tuittupää, josta aina saimme uusia muistutuksia. Juuri kun hän veti viimeisiä hengenvetojaan, hän tarrasi minuun ja löi päähäni ammottavan haavan kartulla, joka aina oli hänen ulottuvillaan."

Ristihuuli raappi pörröstä päätään ikäänkuin tunnustellen arpea. Pojat kääntyivät jälleen isoisään päin, joka puheli hurmaantuneena Vestasta, autonkuljettajain heimon kantaisän vaimosta.

"Sanon, että te ette voi käsittää hänen asemansa surullisuutta. Autonkuljettaja oli palvelija, huomatkaa, palvelija, jonka oli madeltava pää alas painettuna Vestan kaltaisten edessä. Vesta kuului valtiasluokkaan sekä syntyperältään että avioliiton kautta. Saattoi sanoa, että hänen vaaleanpunervassa kädessään oli miljoonien sellaisten kuin autonkuljettajan, kohtalo. Ennen ruttoa olisi kaikki yhteys heidän keskensä ollut häväistys. Oh, näinhän sen. Näin kerran rouva Goldwinin, erään toisen suuren magnaatin puolison. Lentoasemalla, juuri aikoessaan astua omaan ohjattavaan ilmalaivaansa, hän pudotti päivänvarjonsa. Eräs palvelijoista otti sen ylös ja ojensi sen erehdyksessä hänelle — hänelle itselleen, joka oli eräs maan suurimmista ruhtinaallisista rouvista! Tämä horjui taaksepäin ikäänkuin päivänvarjossa olisi ollut pitaalia ja määräsi sihteerinsä ottamaan sen sekä hankkimaan selvän onnettoman nimestä ja huolehtimaan siitä, että hänet erotettaisiin. Samanlainen valta-asema oli Vesta Van Wardenilla. Mutta autonkuljettaja löi häntä ja teki hänestä orjan.

"… Bill — sehän hänen nimensä olikin, sehän oli autonkuljettajan oikea nimi. Hän oli kurja, alkuperäinen mies, jolla ei lainkaan ollut sivistyneen sielun hienompia vaistoja ja ritarillisia tunteita. Varmastikaan ei ole ehdotonta oikeutta, koska hänen osakseen tuli tuo ihmeellisin nainen, Vesta Van Warden. Te, pojat, ette milloinkaan voi tajuta tämän seikan surullisuutta, sillä te itsekin olette alkuperäisiä pikku metsäläisiä, jotka ette ymmärrä mitään muuta kuin metsäelämää. Miksi ei Vesta olisi yhtä hyvin voinut joutua minulle? Minä olin hienosti sivistynyt mies, suuren yliopiston professori. Ennen ruttoa oli hänen asemansa ollut kuitenkin niin paljon minun asemaani korkeammalla, ettei hän milloinkaan olisi suvainnut tietää minun olemassaolostani. Mitenkä kauhealta mahtoi tuntua hänestä tuo alhainen asema autonkuljettajan orjana. Ellei ihmiskunta olisi hävinnyt, en milloinkaan olisi saanut tuntea häntä, katsoa häntä silmiin, keskustella hänen kanssaan — niin, ja rakastaa häntä ja tietää, että hänenkin tunteensa minua kohtaan olivat sangen myötäiset. Minulla on täysi syy uskoa, että hän olisi rakastanutkin minua, kun maailmassa ei ollut toisia miehiä paitsi autonkuljettajaa, mutta hän pelkäsi tätä. Miksei rutto surmatessaan kahdeksantuhatta miljoonaa ihmistä surmannut lisäksi yhtä, nimittäin autonkuljettajaa?

"Kerran kun autonkuljettaja oli kalastamassa, Vesta rukoili minua surmaamaan hänet. Kyyneleet silmissä hän rukoili minua. Mutta autonkuljettaja oli vahva ja väkivaltainen mies, ja minä pelkäsin. Jälkeenpäin puhuin hänen kanssaan. Tarjosin hänelle hevoseni, ponyni, koirani, kaiken, mitä minulla oli, jotta hän olisi luovuttanut Vestan minulle, mutta hän irvisti minulle julkeasti, pudisti päätänsä ja lausui solvauksia. Hän sanoi, että hän oli ollut entisinä päivinä palvelija, joka oli saanut ryömiä tomussa Vestan ja hänen kaltaistensa jalkain juuressa, mutta että hänellä nyt sensijaan oli maan ylhäisin nainen palvelijanaan, joka keitti hänelle ruokansa ja hoiti hänen lapsiaan. 'Teidän päivänne olivat ennen ruttoa', hän sanoi, 'nämä ovat minun päiviäni ja hiton hyviä ne ovatkin. En vaihtaisi niitä entisiin mistään hinnasta.' Siten hän puhui, vaikka toisin sanoin, sillä hän oli kurja rahvaan mies ja kiroili alituisesti.

"Sitten hän selitti minulle, että jos hän tapaisi minut mielistelemässä Vestaa, hän vääntäisi niskani nurin ja samalla löisi Vestaakin. Mitä olisin voinut tehdä? Pelkäsin häntä, sillä hän oli hirviö. Saman päivän illalla, jona saavuin heidän leiriinsä, keskustelin Vestan kanssa kadonneesta maailmastamme. Puhuimme taiteesta, kirjallisuudesta ja runoudesta autonkuljettajan kuunnellessa ja pilkatessa meitä. Häntä kiusasi ja suututti puheemme, josta hän ei ymmärtänyt mitään. Lopuksi hän sanoi: 'Kas tässä on Vesta Van Warden, magnaatti Van Wardenin entinen puoliso — kopea ja turski kaunokainen, joka nyt on minun vaimonani. Niin, professori Smith, aika on muuttunut, aika on muuttunut. Kas niin, vaimo, otapa mokkasiinini pois jaloistani, mutta liiku eloisasti. Tahdon näyttää professori Smithille, kuinka hyvin olen sinut opettanut.' Näin Vestan purevan hampaitaan ja kapinan liekin syttyvän hänen silmiinsä, mutta autonkuljettaja kohotti pahkuraisen nyrkkinsä iskuun valmiiksi. Pelkäsin ja sydäntäni kouristi, mutta en voinut mitään tuolle hirviölle. Nousin lähteäkseni pois, jotta minun ei tarvitsisi olla todistamassa sitä, mikä seuraisi, mutta hän nauroi ja uhkasi lyödä minua, ellen jäisi katsomaan. Istahdin väkivallan pakotuksesta järven rannalle leiritulen ääreen ja näin Vestan, Vesta Van Wardenin, polvistuvan ja riisuvan tuon irvistävän, karvaisen, apinamaisen ihmishirviön mokkasiinit.

"… Oh, te ette ymmärrä, pojat. Ette ole koskaan nähneet mitään muuta ettekä ymmärrä. 'Koko talttunut ja tottelevainen', ilakoi autonkuljettaja Vestan suorittaessa tuota kauheata, alhaista tehtäväänsä. 'Kylläkin vähän vikuri ajoittain, professori, vähän vikuri kylläkin, mutta näppäys leukaperiin tekee hänestä kiltin ja säyseän kuin karitsan!'

"Toisella kertaa hän sanoi: 'Olemme saaneet urakaksemme lisääntyä ja täyttää maa. Teiltä puuttuu edellytykset, professori, kun teillä ei ole vaimoa, ja ihmiskunta on yhtä lukuisa kuin ennen vanhan Eedenin puutarhassa. Mutta minä puolestani en ole käynyt ylpeäksi. Sanon teille, professori!' Hän osoitti pientä lastaan, joka oli vain vuoden vanha. 'Tuossa on teidän vaimonne, joskin saatte odottaa, kunnes hän on kasvanut suuremmaksi. Eikö se tyydytä, vai? Me olemme kaikki tasa-arvoisia nyt, vaikka minä se täällä olen pomo. Mutta en kumminkaan ole käynyt ylpeäksi — en, totta vie. Suon teille kunnian, professori Smith, sangen suuren kunnian kihlata minun ja Vesta Van Wardenin tyttären. Eikö ole hiton harmillista, ettei Van Warden ole täällä sitä näkemässä?'"

VI.

"Vietin autonkuljettajan leirissä kolme suunnattomien kärsimysten viikkoa. Mutta sitten eräänä päivänä, ehkä kyllästyneenä minuun tahi peläten vaikutustani Vestaan hän kertoi, että vaeltaessaan Contra Costan kukkuloilta Carquines-salmelle päin hän oli nähnyt savun nousevan sieltä. Tämä merkitsi, että siellä oli toisia ihmisolentoja. Kolme viikkoa oli hän pitänyt minulta täten salassa äärettömän kallisarvoisen tiedon. Lähdin viivyttelemättä matkaan koirieni ja hevosteni kanssa. Kuljin Contra Costan kukkuloiden yli salmelle päin. Toiselta rannalta ei näkynyt savua, mutta Port Costasta löysin pienen lautan, jolle saatoin lastata eläimeni. Löytämäni öljykankaanpalanen toimi hyvin purjeena, ja etelätuuli vei minut nopeasti salmelta Vallejon raunioille. Tuon entisen kaupungin laitaosissa näkyi tuoreita leiripaikan merkkejä. Useat löytämäni raakunkuoret ilmaisivat syyn, miksi nuo ihmisolennot olivat tulleet lahden rannalle. Tämä oli Santa Rosan heimon äskeinen leiri. Seurasin sen jälkiä pitkin vanhaa rautatietä aina Sonomanlaakson suoseuduille. Siellä, Glen Ellenin tiilitehtaan luona, tulin heidän leirilleen. Heitä oli kaikkiaan kahdeksantoista henkeä. Miehistä oli kaksi vanhaa, toinen oli Jones, pankkiiri, toinen Harrison, entinen panttilainaaja, joka oli nainut Napassa olevan Valtion heikkomielisten sairaalan johtajattaren. Tämä oli ainoa eloon jäänyt Napan kaupungin ja kaikkien tuossa rikkaassa ja tiheästi asutussa laaksossa olevien kaupunkien ja kylien asukkaita. Sitten oli kaksi nuorta miestä — Cardiff ja Hale, jotka olivat olleet maanviljelijöitä, sekä Wainwright, tavallinen palkkatyöläinen. Kaikki he olivat löytäneet vaimon itselleen. Hale, sivistymätön ja oppimaton maanviljelijä, oli saanut Isadore'in, joka Vestan jälkeen oli arvokkain ruton säästämistä naisista. Hän oli eräs maailman huomatuimmista laulajattarista. Rutto puhkesi hänen ollessaan San Franciscossa. Hän kertoi minulle monta tuntia seikkailujansa. Hän oli harhaillut Mendocinon metsissä, mistä Hale hänet vihdoin pelasti, jonka jälkeen hänen ainoana keinonaan oli mennä tämän vaimoksi. Hale oli kumminkin hyvä mies huolimatta oppimattomuudestaan, sillä hänellä oli tarkka oikeudentunto. Uskon, että Isadore oli onnellisempi eläessään hänen kanssaan kuin Vesta autonkuljettajan kanssa.

"Cardiffin ja Wainwrightin vaimot olivat rahvaan naisia, työhön tottuneita, lujarakenteisia — oikea tyyppi uuteen, luonnonvaraiseen elämään, jota heidän oli nyt pakko elää. Lisäksi tuli kaksi mielipuolta Eldredge'in heikkomielisten hoitolasta sekä viisi tahi kuusi nuorta lasta, jotka olivat syntyneet senjälkeen kuin heimo oli muodostunut. Vielä oli siellä Berthe. Hän oli hyvä nainen, Ristihuuli, huolimatta isäsi ivasta. Otin hänet vaimokseni. Hän oli isäsi äiti, Edwin, samoin sinun, Hoo-Hoo. Tyttäremme Vera joutui naimisiin isäsi kanssa, Ristihuuli — isäsi Sandow'n, joka oli Vesta Van Wardenin ja autonkuljettajan vanhin poika.

"Minusta tuli Santa Rosan heimon yhdeksästoista jäsen. Ainoastaan kaksi jäsentä tuli sen jälkeen heimon ulkopuolelta. Toinen heistä oli Mungerson, magnaatin poika, joka harhaili pohjois-Californian metsissä kahdeksan vuotta, ennenkuin hän löysi meidät tultuaan etelään. Hän sai odottaa kaksitoista vuotta, kunnes saattoi naida tyttäreni, Mary'n. Toinen oli Johnson, mies, joka perusti Utah'n heimon. Utah, josta hän tuli, on kaukana idässä oleva maa, suurten erämaitten takana. Johnson tuli Californiaan vasta kahdenkymmenenseitsemän vuoden kuluttua rutosta. Hän sanoi, että koko Utah'ssa oli vain kolme henkeä, hän itse mukaan luettuna, säästynyt rutosta, ja että he kaikki olivat miehiä. Nämä kolme miestä elivät yhdessä metsästäen, mutta viimein epätoivoissaan lähtivät Californiaan toivoen löytävänsä sieltä naisia, koska he pelkäsivät, että ihmissuku saattaisi hävitä kokonaan maapallolta. Johnson yksin pääsi läpi erämaan, johon toiset kuolivat. Hän oli meihin liittyessään neljänkymmenenkuudenvuoden ikäinen, ja hän nai Isadore'n ja Hale'in neljännen tyttären, ja hänen vanhin poikansa nai sinun tätisi, Ristihuuli, joka oli Vestan ja autonkuljettajan kolmas tytär. Johnson oli vahva ja luonteeltaan itsenäinen. Sen vuoksi hän erosi Santa Rosan heimosta ja perusti Utah'in heimon, joka asustaa lähellä San José'ta. Se on vähäpätöinen heimo — jäseniä on vain yhdeksän. Mutta vaikka hän itse on kuollut, oli hänellä kuitenkin niin paljon vaikutusta ja voimaa, että tuolla heimolla varmasti tulee olemaan johtava osa sivistyksen palauttamisessa maapallollemme.

"Vain kahdesta muusta heimosta olemme kuulleet — Los Angelesin ja Carmelin heimoista. Viimeksimainitun kantavanhempina oli eräs mies ja nainen. Miehen nimi oli Lopez, hän oli syntyään meksikolainen ja sangen tumma. Hän oli ollut karjapaimenena jossakin Carmelin seutuvilla, ja hänen vaimonsa oli entinen Del Monte-hotellin tarjoilijatar. Seitsemän vuotta aikaisemmin jouduimme tekemisiin Los Angelesin heimon kanssa. Heillä on mainiot asuinpaikat, ainoastaan kuumuus siellä vaivaa. Arvioin, että maailmassa on tätänykyä kolmesataaviisikymmentä tahi neljäsataa ihmistä — sillä edellytyksellä, ettei muualla ole hajanaisia pikku heimoja. Jos sellaisia onkin, me emme ole kuulleet niistä mitään. Sen jälkeen kun Johnson tuli poikki erämaan Utah'sta, emme ole saaneet mitään tietoja idästä. Se suuri, avara maailma, jonka tunsin poikana ja nuorena miehenä, on hävinnyt. Se on lakannut olemasta. Minä olen viimeinen niistä, jotka elivät ruton päivinä ja jotka tietävät tuon etäisen ajan ihmeet. Me hallitsimme maapalloa — maata, vettä ja ilmaa — olimme jumalien vertaisia, mutta nyt olemme alkuperäisiä metsäläisiä Californian jokivarsilla.

"Mutta me lisäännymme nopeasti — sisarellasi, Ristihuuli, on jo neljä lasta. Me lisäännymme nopeasti ja valmistaudumme uudelleen kohoamaan sivistykseen. Ajan tullen liika-asutus pakottaa meidät laajentamaan asuma-alojamme. Sadan ikäpolven päästä ehkä jälkeläisemme menevät yli Sierrojen, aina verkalleen leviten, ikäpolvien kuluessa, täyttääksemme tämän suuren mantereen ja sieltä yhä itään — se on oleva arjalaisten toinen suuri vaellus yli koko maailman.

"Mutta se käy kovin hitaasti, kovin hitaasti, sillä meidän on saavutettava niin paljon ennen sitä. Olemme vajonneet niin auttamattoman syvälle. Olisipa edes yksikin fyysikko tahi kemisti jäänyt eloon! Mutta ei jäänyt, ja me olemme unohtaneet kaiken. Autonkuljettaja ryhtyi sepäksi, hän takoi sen, mitä nykyään käytämme, mutta hän oli laiska mies ja vei mukanaan hautaan kaikki metalli- ja konetietonsa. Mitäpä minä niistä ymmärtäisin. Olin klassillinen tiedemies, en kemisti. Toisilla eloonjääneillä miehillä ei ollut myöskään tietoja. Autonkuljettajalla oli vain kaksi tärkeätä tointa — väkevien juomien valmistaminen ja tupakan kasvattaminen. Kerran juovuspäissään hän surmasi Vestan. Uskon varmasti, että hän teki sen humalaisessa raivokohtauksessaan, vaikka hän aina väitti, että Vesta putosi järveen ja hukkui.

"Pojat, neuvoni on, olkaa varuillanne poppamiesten suhteen. He sanovat itseään lääkäreiksi matkien sitä, mikä kerran oli kunnioitettava ammatti, mutta todellisuudessa he ovat poppamiehiä, paholaisia, taikauskon ja pimeyden apumiehiä. He ovat valehtelijoita ja pettäjiä. Ja me olemme niin turmeltuneita ja syvälle vajonneita, että uskomme heidän valeitaan. Myös heidänkin lukumääränsä lisääntyy, ja he koettavat hallita meitä. Kuitenkin he ovat vain valehtelijoita ja petkuttajia. Katsokaa Ristisilmää, joka tekeytyy lääkäriksi, myy loitsuja tauteja vastaan, antaa hyvän metsästysonnen, lupaa kauniita säitä, hyvää saalista ja hyviä turkiksia, lähettää kuolemannuolia ja tekee tuhansia muita yhtä inhottavia taikoja. Kuitenkin minä sanon, että hän vain valehtelee niitä tehdessään.. Minä, professori Smith, professori James Howard Smith sanon, että hän valehtelee. Olen sen sanonut hänelle peittelemättä. Miksi hän ei ole sitten lähettänyt kuolemannuoltaan surmaamaan minua? Siksi, että hän tietää sen olevan tehottoman. Mutta sinä, Ristihuuli, olet vajonnut niin syvälle taikauskon pimeyteen, että varmasti kuolisit, jos heräisit yöllä ja näkisit kuolemannuolen vuoteesi ääressä. Sinä et kuolisi itse kuolemannuolen tehosta, vaan koska järjetön taikausko on vallannut metsäläismielesi.

"Lääkärit on hävitettävä ja kaikki, minkä olemme menettäneet, on keksittävä uudelleen. Sen vuoksi sanon teille, pojat, täysin tosissani muutamia seikkoja, jotka teidän tulee muistaa ja jättää perintönä lapsillenne. Teidän on kerrottava heille, että kuumennetussa vedessä asuu ihmeellinen voima, jota sanotaan höyryksi ja joka on vahvempi kuin tuhannen miestä ja voi tehdä kaiken ihmiskunnan työn. On useita muita sangen hyödyllisiä seikkoja. Salamassa on myös samanlainen voima, joka sekin oli ihmisen palvelijana ja joka varmasti on jälleen oleva hänen käskyläisenään.

"Aakkoset ovat taas aivan toista laatua. Niiden avulla ymmärrän hienoja merkkejä, mutta te, pojat, osaatte vain karkeata kuvakirjoitusta. Telegraph Hillin kuivaan luolaan, jonne olette usein nähneet minun menevän, kun muut heimon jäsenet ovat lähteneet alas meren rannalle, olen kerännyt useita kirjoja. Niissä on suuria viisauksia. Niiden viereen olen asettanut aakkosten avaimen, joten jokainen, joka taitaa kuvakirjoitusta, voi ottaa niistä selvän. Jonakin päivänä ihmiskunta taasen on oppiva lukemaan, ja ellei luolaani ole kohdannut mikään onnettomuus, he saavat tietää, että minä, professori James Howard Smith, olen elänyt ja säilyttänyt menneiden aikojen viisauden heidän hyväkseen.

"On vielä eräs pieni keksintö, jonka ihmiskunta tulee varmasti tekemään. Se on ruuti. Sen avulla voi surmata pitkän matkan päästä täydellä varmuudella. Ruutia valmistetaan eräistä maaperässä löytyvistä aineksista, jotka sekotetaan määrätyssä suhteessa. Olen unohtanut, mitkä nämä ainekset ovat. Kenties en ole koskaan sitä tiennytkään. Toivoisin kumminkin tietäväni. Silloin valmistaisin ruutia, surmaisin Ristisilmän ja vapauttaisin maan taikauskon —"

"Kun olen kasvanut mieheksi, annan Ristisilmälle kaikki vuoheni, ruokavarani ja turkikseni, jotka minulla on, jotta hän opettaisi minut lääkäriksi", vakuutti Hoo-Hoo. "Kun olen saanut tiedot, pakotan jokaisen kunnioittamaan itseäni. He ryömivät tomussa edessäni, siitä olen varma."

Vanhus nyökkäsi juhlallisesti ja mutisi:

"On omituista kuulla kehittyneen arjalaisen kielen jäännösten ja rippeitten sointuvan likaisen, nahkoihin puetun pikku metsäläisen huulilta. Maailma on aivan mullinmallin. Se on ollut niin rutosta saakka."

"Minua sinä et saisi ryömimään edessäsi", kerskasi Ristihuuli tulevalle poppamiehelle. "Jos antaisin sinulle maksun kuolemannuolesta, joka olisikin tehoton, niin murskaisin pääsi — ymmärrätkö, Hoo-Hoo, mitä?"

"Koetan saada isoisän muistamaan tuon ruutiaineen", virkkoi Edwin tyynesti, "sitten saan asiat oikealle tolalle. Sinä, Ristihuuli, saat taistella puolestani ja hankkia ruokani, ja sinä, Hoo-Hoo, saat lähetellä kuolemannuoliasi, että kaikki kunnioittavat minua. Ja jos näen, että Ristihuuli yrittää murskata pääsi, Hoo-Hoo, selvitän asian tuon ruudin avulla. Isoisä ei ole niin hupsu kuin te luulette. Minä kuuntelen hänen neuvojaan ja jonakin päivänä olen teidän kaikkien päämies."

Vanhus pudisti päätään surullisesti ja sanoi:

"Ruuti on varmasti tuleva käytäntöön, Ei mikään voi sitä estää — sama ikivanha kertomus yhä uudelleen. Ihmiset lisääntyvät ja alkavat taistella keskenään. Ruudin avulla he saattavat surmata toisiaan miljoonittain, ja vain täten, tulella ja verellä, voidaan joskus etäisessä tulevaisuudessa jälleen luoda sivistys. Mutta mitä se hyödyttää? Uusi sivistys on katoava samoinkuin vanhakin. Sen rakentamiseen saattaa kulua viisikymmentätuhatta vuotta, mutta se kumminkin on katoava. Kaikki katoaa. Pysyväistä on ainoastaan maailmankaikkeuden voima ja aine, joka aina virraten, aina rakentuen ja hajaantuen, toteuttaa nuo ikuiset tyypit — papin, sotilaan ja kuninkaan. Näiden pienokaisten suusta kuulin ikiaikojen viisauden. Muutamat taistelevat, toiset hallitsevat, toiset rukoilevat; kaikki muut raatavat ja kärsivät, kun heidän verisille ruumiilleen luodaan yhä uudestaan, loppumatta, sivistyneen yhteiskunnan ihmeellinen ja valtava kauneus. On samantekevää, säilytänkö vai hävitänkö nuo luolaan keräämäni kirjat — niiden ikuiset totuudet kuitenkin löydetään, samoin se, mikä niissä on väärää ja valheellista. Mitä hyödyttää —"

Ristihuuli nousi seisaalleen ja katsahti vuohiin ja ilta-aurinkoon.

"Heh!" hän mutisi Edwinille. "Päivä päivältä tuo vanha loruilija käy yhä laveasuisemmaksi. Lähdetään leirille."

Kun toiset pojat, koirat mukanaan, keräsivät vuohet yhdeksi laumaksi ja läksivät leirille metsäpolkua pitkin, Edwin jäi vanhuksen luo ja opasti häntä samaan suuntaan. Kun he pääsivät vanhalle oikotielle, Edwin pysähtyi äkkiä ja katsahti taaksepäin. Ristihuuli, Hoo-Hoo sekä koirat ja vuohet jatkoivat matkaansa. Edwin näki pienen hevoslauman, joka oli tullut alas rannan karkealle hiedalle. Niitä oli ainakin kaksikymmentä; nuoria varsoja ja tammoja, joita johti komea ori. Se seisoi vedessä siinä, missä hyöyt taittuivat vaahdoksi, kaula kaarevana, silmät palaen kirkkaina ja nautti meren suolaisesta ilmasta.

"Mitä nyt?" isoisä kysyi.

"Hevosia", vastasi poika. "Näen ensikerran niitä meren rannalla. Puumat käyvät yleisemmiksi ja pakottavat ne tänne alas."

Ilta-aurinko lähetti sädeviuhkansa taivaanrannan pilvien lomasta. Läheltä, rantaan kuohuvan veden keskeltä, kuului merileijonain mylvinä. Ne olivat kiivenneet merestä mustille kallioille, missä ne lauloivat ikivanhaa lauluaan, taistelivat ja rakastelivat.

"Lähdetään taas, isoisä", kehoitti Edwin.

Vanha mies ja poika, nahkoihin puettuina ja alkuperäisinä, kääntyivät lähteäkseen seuraamaan vuohia metsäpolulla.