VILLIPETO

Kirj.

Jack London

Suomentanut Maunu Korpela

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Suomi, 1920.

I.

Sam Stubener luki huolettomasti ja nopeasti päivän postin. Ammattinyrkkeilijöiden impressariona hän oli tottunut kaikenkarvaisiin kirjeisiin. Jokaisella vedonlyöjällä ja vedonlyöjän ystävällä oli uudistuksia ja parannuksia ehdotettavanaan. Hän tiesi, että hänen postinsa aina sisälsi yllätyksiä, uhkauksia hänen henkeään vastaan sekä lievempiä vahingoittamisyrityksiä m.m. kaniininjalkafetishien tai onnea tuottavien hevosenkenkäostotarjousten muodossa, taikka koetettiin häntä saada ostamaan jotain arvotonta roskaa neljännesmiljoonan hinnasta. Sen jälkeen kuin hän eräänä päivänä oli saanut vastaanottaa lynkatun neekerin nahasta tehdyn partaveitsihiasimen sekä Kuolon laaksosta löydetyn valkoihoisen kuivatetun sormen, oli hän vakuutettu siitä, ettei postinkuljettaja enää koskaan kykenisi tuomaan hänelle mitään, joka hämmästyttäisi häntä. Mutta tänä päivänä aukaisi hän erään kirjeen, jonka hän luki kaksi kertaa, pani sen sitte taskuunsa ottaakseen sen kohta jälleen kolmatta kertaa luettavakseen. Se oli leimattu jossakin Siskioyn kreivikunnassa ja kuului seuraavasti:

"Rakas Sam!

Ette tunne minua muutoin kuin par renommé. Te tulitte minun aikani jälkeen, ja minä olen jo kauan pysynyt poissa leikistä. Mutta voitte uskoa, etten ole nukkunut. Olen seurannut peliä koko ajan ja teitä aina siitä asti, kuin Kol Aufman löi teidät laudalta, viimeiseen Nat Belsonilta saamanne kuritukseen asti, ja tiedän, että olette impressarioista pontevin.

Minulla on teille muuan ehdotus. Hallussani on suurenmoisin vasta-alkaja, mitä milloinkaan on ollut olemassa. Tämä ei ole valhetta. Se on arvokas totuus. Mitä ajattelette miehestä, joka painaa kaksisataakaksikymmentä naulaa ja kykenee antamaan kaksinkertaisesti niin voimakkaita iskuja kuin minun kaikkein parhaimpani? Sellainen on poikani, Pat Glendon, jolla nimellä hän tulee esiintymään. Olen suunnitellut kaiken. Teette parhaiten tulemalla ensimäisellä junalla tänne.

Olen kasvattanut hänet ja treenannut häntä. Mitä milloinkaan olen tiennyt, olen päntännyt hänen päähänsä. Mahdollisesti ette usko minua, mutta hän osaa vielä enemmänkin. Hän on syntynyt nyrkkeilijäksi. Hän on ihmeellinen ajan ja välimatkan arvostelija. Hän huomaa kaiken sekunnilleen ja tuumalleen ollenkaan tarvitsematta erikoisesti ajatella sitä. Hänen kuuden tuuman iskunsa on varmempi unilääke kuin useimpien nyrkkeilykuuluisuuksien voimaiskut.

Puhutaan paljon valkoisen rodun toivosta. Hän on juuri se. Tulkaa katsomaan häntä. Silloin kuin treenasitte Jeffriesiä, olitte hullaantunut metsästämään. Tulkaa tänne, niin olen tarjoava teille tilaisuuden ensiluokkaiseen metsästykseen ja kalastukseen, jonka veroista ei ole muualla. Annan Pat juniorin tehdä teille seuraa. Itse en jaksa. Sen tähden juuri lähetinkin teille kutsun. Aioin itse ruveta hänen impressariokseen. Mutta se ei käy päinsä. Olen väsynyt ja voin tulla poiskutsutuksi koska hyvänsä. Lähtekää te siis matkaan. Tahdon, että otatte hänet huostaanne. Siitä tulee kaunis omaisuus teille molemmille, mutta tahdon laatia sopimuksen.

Kunnioittaen

Pat Glendon."

Stubener sai päänvaivaa. Ensi silmäykseltä näytti kirje pilanteolta — nyrkkeilijät olivat tunnettuja ilveilijöitä —, ja hän koetti etsiä Corbettin hienoa ivaa tai Fizsimmonin hyväntahtoista pilkkaa edessään olevasta töherryksestä. Mutta jos se olisi totta tuo kirje, niin tiesi hän sen olevan todella arvokkaan. Pat Glendon oli ollut paljon ennen häntä. Hän oli pikku poikana nähnyt Patin nyrkkeilemässä Jack Dempseyn hyväksi järjestetyissä hyväntekeväisyysesityksissä. Jo silloin oli häntä sanottu "ukko" Patiksi ja oli hän silloin jo vuosikausia ollut syrjässä. Hän oli ennen Sullivania työskennellyt vanhojen Lontoon nyrkkeilysääntöjen mukaan, mutta viimeiset kilpailunsa oli hän suorittanut Markis-Queensbury-sääntöjen mukaan.

Mikä lavayleisö ei olisi tuntenut Pat Glendonia? Vaikka ainoastaan harvat elossa olevat olivat nähneet hänet hänen loistoaikanaan, eikä enää ollut monta, jotka olisivat nähneet hänet ollenkaan. Mutta hän oli piirtänyt nimensä nyrkkeilyn historiaan, eikä mistään urheilukalenterista puuttunut hänen nimeänsä. Hänen maineensa oli kuuluisa. Ei ketään ollut kunnioitettu enempää kuin häntä, mutta koskaan häntä ei sentään ollut kunnioitettu mestaruudella. Hänellä oli ollut huono onni, ja oli häntä sanottukin huono-onniseksi nyrkkeilijäksi.

Neljä eri kertaa oli hän ollut vähällä päästä raskaan sarjan mestariksi ja joka kerran olisi hän ansainnut sen. Kuten eräänkin kerran treenauslaivalla San Francisco lahdella, jolloin häneltä katkesi kyynärluu, juuri kun hänellä oli mestaruus melkein hallussaan, tai Themsin saarella, kun hän samalla tavoin katkaisi jalkansa ollessaan juuri voittamaisillaan; Texasissa oli ollut myös muuan onnettomuuden päivä, kun poliisi oli keskeyttänyt kilpailut juuri siinä silmänräpäyksessä, kuin hän olisi saanut vastustajansa antautumaan. Ja vihdoin eräissä kilpailuissa Työväenopiston juhlatalossa San Franciscossa oli muuan ensiluokkainen kelmi palkintotuomarina vehkeillyt häntä vastaan kilpailun alusta alkaen erään vedonlyöjän lahjoamana. Pat Glendon oli kuitenkin suoriutunut hyvin siitä kilpailusta siihen asti, kunnes hän nujersi vastustajansa suoralla iskulla leukoihin ja vasemman käden iskulla sydänalaan, jolloin palkintotuomari erotti hänet kilpailusta muka luvattomien temppujen tähden. Joka ainoa silminnäkijä ja urheiluntuntija, niin, koko urheilumaailma tiesi, ettei Pat Glendon ollut tehnyt mitään, mikä ei olisi ollut sallittua. Mutta samoin kuin kaikki nyrkkeilijät, niin oli Pat Glendonkin sitoutunut noudattamaan palkintotuomarien määräyksiä. Hän alistui sanoen vain, että se sopi yhteen hänen tavallisen huono-onnisuutensa kanssa.

Sellainen oli Pat Glendon. Mikä enimmin tuotti päänvaivaa Stubenerille oli se, oliko Pat kirjottanut kirjeen vai eikö. Hän otti kirjeen mukaansa lähtiessään kaupungille. Mitä Pat Glendonista oli tullut? Sen kysymyksen hän teki kaikille vastaantuleville urheilijatuttavilleen. Ei kukaan tuntunut sitä tietävän. Toiset ajattelivat, että hän jo kai oli kuollut, mutta kukaan ei voinut sitä varmuudella sanoa. Erään aamulehden urheiluosaston toimittaja katsoi matrikkelistaan, ettei Pat Glendon vielä ollut merkitty kuolleitten joukkoon. Tim Donovan opasti hänet oikealle tielle.

"Hän ei varmaankaan ole kuollut", sanoi Donovan. "Kuinka se voisi olla mahdollista? Hänenlaisensa mies, joka ei koskaan juopotellut tai muuten elänyt huonosti? Hän ansaitsi rahaa, ja sen parempi, hän säästi rahaa ja sijotti sitä taitavasti. Eikö hänellä ollutkin kaksi nyrkkeilysalonkia yhteen aikaan? Ja eikö hän ansainnut suuria rahasummia myydessään ne? Kun tarkemmin ajattelen asiaa, niin viimeisen kerran näin hänet — kun hän oli myönyt ne. Siitä on noin kaksikymmentä vuotta tai enemmän. Hänen vaimonsa oli juuri kuollut. Tapasin hänet matkalla asemalle. 'Minne matka?' kysyin minä. 'Metsään', vastasi hän. 'Minä olen lopettanut. Hyvästi, Tim, poikani.' Enkä siitä päivästä lähtien ole häntä nähnyt. Luonnollisestikaan hän ei ole kuollut."

"Kun hänen vaimonsa kuoli, kuten sanoitte — oliko hänellä yhtään lasta?" kysyi Stubener.

"Kyllä. Hän kantoi juuri käsivarsillaan pientä palleroista."

"Oliko se poika?"

"Mistä minä voin sen tietää?"

Silloin teki Sam Stubener päätöksensä ja samana iltana istui hän junassa matkalla pohjoisen Californian aavikoille.

II.

Stubener astui junasta varhain aamulla Deer Lickissä ja hän sai kuljeksia joutilaana tunnin ajan, ennen kuin seudun ainoa kahvila aukaisi ovensa. Ei, kahvilanomistaja ei tiennyt mitään Pat Glendonista eikä ollut koskaan kuullut hänestä puhuttavan, joten jos Glendon tässä osassa maata asuisi, täytyisi hänen asuntonsa olla jossain syrjäisessä kolkassa. Ei myöskään kahvilassa oleva ainoa vieras ollut koskaan kuullut mainittavan Pat Glendonista mitään. Hotellissa vallitsi sama tietämättömyys, eikä Stubener päässyt jäljille, ennen kuin kauppias ja postimestari aukaisivat ovensa. Niin, Pat Glendon asui kaukana ihmisistä. Oli astuttava postivaunuihin ja ajettava Alpineen, joka oli neljänkymmenen penikulman päässä sijaitseva leiripaikka. Alpineesta voi matkustaa ratsain Antilooppilaakson kautta vuorien yli Bear Creekiin. Pat Glendon asui jossain siellä. Alpineessa ihmiset kyllä tietäisivät. Kyllä, oli olemassa nuorempi Pat. Kauppias oli nähnyt hänet. Tämä oli käynyt Deer Lickissä pari vuotta sitte. Ukko Patia ei ollut näkynyt viiteen vuoteen. Hän osti tavaransa aina tukuttain maksaen aina shekillä ja hän oli valkotukkainen, sukkela mies. Siinä kaikki, mitä kauppias tiesi, mutta Alpineessa kyllä osattaisiin antaa lisätietoja.

Stubenerin mieli kirkastui. Oli siis epäilemättä olemassa sekä Pat Glendon junior että senior. Yön vietti impressario Alpineessa ja aikaisin seuraavana aamuna ratsasti hän intiaaniponylla Antilooppilaaksoon. Hän ratsasti yli vuorien Bear Creekiin. Hän ratsasti koko päivän villeimmässä seudussa, mitä hän koskaan oli nähnyt, ja auringon laskiessa kääntyi hän Pintolaaksoon pitkin niin jyrkkää ja kapeata polkua, että hän useamman kerran oli pakotettu astumaan maahan kävelemään.

Kello oli yksitoista, kun hän astui alas hevosen seljästä erään paalumajan edustalla ja kuuli tervehdykseksi kaksi hirvikoiran haukahdusta. Sitte aukaisi Pat Glendon oven, syleili häntä ja veti hänet sisään.

"Tiesin, että tulisitte, Sam, poikani", sanoi Pat liikatessaan ympäri, tehden tulen, keittäen kahvia ja paistaen karhunpaistia. "Poika ei ole kotona tänä iltana. Särpimemme alkoi loppua, ja hän lähti auringonlaskun aikana etsimään hirveä. Mutta minä en puhu mitään. Odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet. Hän on kyllä kotona aikaisin huomisaamuna, ja siiloin voitte koettaa häntä. Tuolla ovat hänen nyrkkeilyhansikkaansa. Mutta odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet."

"Mitä minuun tulee, niin olen minä lopussa. Kahdeksankymmenenyhden tammikuussa, somaa kyllä entiselle nyrkkeilijälle. Mutta minä en ole koskaan laiminlyönyt terveydenhoitoani, Sam, valvonut tai elänyt huonosti. Minulla oli tulimaisen hyvä ruumis ja hoidin sitä niin hyvin kuin osasin, mikä kyllä näkyy päältäni, jos katselette tarkemmin. Olen opettanut poikani samanlaiseksi. Mitä sanotte kaksikymmentäkaksivuotiaasta nuorukaisesta, joka ei koskaan ole juonut lasillistakaan väkijuomia eikä polttanut tupakkaa? Sellainen on hän. Hän on jättiläinen ja on elänyt luonnollisesti koko ikänsä. Odottakaapa, kun hän ottaa teidät mukaansa hirvijahtiin. Teidän tulee olemaan vaikea seurata häntä, vaikka hän kantaakin kaikki ampumatarpeet ja päällisen päätteeksi suuren hirven. Hän on ulkoilmaihminen. Ei koskaan hän ole nukkunut katon alla, ei kesällä eikä talvella. Paljas taivas kuuluu hänelle, niin olen häntä opettanut. Ainoa, mikä minua huolestuttaa, on se, kuinka hän suhtautuu sisällä nukkumiseen ja tupakansavuun nyrkkeilylavalla. Tuo katku on sietämätöntä, kun nyrkkeillään innokkaasti ja ahmitaan ilmaa. Mutta riittäköön jo, Sam, poikani. Olette väsynyt ja teidän olisi pitänyt päästä nukkumaan jo aikoja sitte. Odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet, tämä saa jo riittää. Odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet."

Mutta ukko Pat sairasti vanhuuden puhelemistautia, ja kesti kauan, ennen kuin hän salli Stubenerin nukahtaa.

"Hän kykenee juoksemaan kilpaa hirven kanssa, tuo poika", jatkoi hän taas. "Metsästyselämä on kaikkein parasta keuhkojen treenausta. Muuten hän ei tiedä paljoa, vaikka hän onkin lukenut muutamia kirjoja silloin tällöin ja runoutta sekä muuta semmoista. Hän on vain oikea, väärentämätön luonnonihminen, minkä kyllä heti tulette huomaamaan, kun saatte nähdä hänet. Hänessä on vanhaa irlantilaista verta. Joskus kuljeksii hän ympäri haaveellisen näköisenä, niin että luulisi hänen uskovan keijukaisiin tai sen sellaisiin. Hän on luontoa rakastava ja pelkää kaupunkeja. Hän on lukenut niistä, mutta suurin, missä hän koskaan on ollut, on Deer Lick. Hän ei pitänyt väentungoksista, ja hänen mielestään ihmisten pitäisi olla harvemmassa. Tämä tapahtui kaksi vuotta sitte — ensimäinen ja viimeinen kerta, kuin hän on nähnyt lokomotiivin ja junan.

"Joskus ajattelen, että olen menetellyt ehkä väärin antaessani hänen kasvaa tuollaiseksi luonnonihmiseksi. Mutta siitä hän on saanut hyvät keuhkot ja villihärän voimat. Ei kukaan, joka on kasvanut kaupungissa, voi kilpailla hänen kanssaan menestyksellä. Voisin kyllä myöntää, että Jeffries parhaimmillansa oli ehkä hiukan ollut vastuksena pojalle, mutta vain hiukan. Poika olisi suoriutunut hänestä helposti. Ja kuitenkaan ei hän näytä sellaiselta. Se on kaikkein ihmeellisintä. Hän on vain hyvin kasvanut nuorukainen, mutta hänen lihaksiensa laatu onkin erikoista. Mutta odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet, sanon vain sen.

"Poika on niin suuresti ihastunut runoihin ja runollisiin maisemiin, sellaisiin, kuten pieni mänty ja sen takana kuu, tuulinen auringonlasku tai aamuaurinko nähtynä korkealta vuorenhuipulta. Ja häntä haluttaisi nähdä tauluja ja piirustuksia. Hän on innostunut lausumaan kirjasta 'Piru eli yön henki', jonka hän sai punatukkaiselta opettajattarelta. Mutta se riippuu vain siitä, että hän on vielä niin nuori. Hän tulee antautumaan koko ruumiiltaan ja sielultaan nyrkkeilyyn, kun vain saatte hänet alottamaan ja tottumaan asumiseen kaupungissa.

"Hyvä asia on ainakin se, että hän on arka naisia kohtaan. He eivät tule häiritsemään hänen rauhaansa moneen vuoteen. Hän ei ollenkaan ymmärrä noita olentoja ja muuten on hän nähnytkin niitä hiton harvoja. Se oli tuo opettajatar kaukaa Samson's Flatista, joka sai hänen päähänsä mainitsemani runohulluuden. Hän oli aivan hullaantunut poikaan, vaikka Patilla ei ollut aavistustakaan siitä. Hän oli kuumaverinen tyttö — hän ei ollut kotoisin täältä vuoristoseudulta, vaan alhaalta tasangolta — ja lopulta joutui hän aivan pois suunniltaan ja riippui kiinni pojassa aivan sietämättömästi. Ja mitä luulette pojan tehneen, kun hän vihdoin ymmärsi? Hän tuli araksi kuin jänis. Hän otti vilttejä ja ampumatarpeita mukaansa ja pakeni metsään. En nähnyt varjoakaan hänestä kokonaiseen kuukauteen, ja sitte hiipi hän sisälle, kun oli pimeätä, sekä oli poissa taas aamulla. Eikä hän tahtonut edes aukaista opettajattaren kirjeitä. 'Polta ne', hän sanoi. Ja minä poltin. Kaksi kertaa tuli opettajatar ratsastaen intiaaniponylla koko matkan Samson's Flatista, ja minun tuli oikein sääli tyttö raukkaa. Hän oikein ikävöi poikaa. Mutta kolmen kuukauden kuluttua lähti hän pois koulusta ja matkusti takaisin omalle kotiseudulleen, ja silloin tuli poika takaisin kotiin paalumajaan.

"Naiset ovat olleet monen kelpo nyrkkeilijän kirous, mutta sellaiseksi ne eivät voi tulla hänelle. Hän punastuu kuin tyttö, jos joku naisihminen katsoo häneen useamman kerran tai liian pitkään ensi kerralla. Ja kaikki he katsovat häneen. Mutta kun hän nyrkkeilee, kun hän nyrkkeilee! Herra jumala, hänestä hehkuu vanhaa, villiä irlantilaista tulta, joka antaa vauhtia hänen nyrkeilleen. Ei hän kuitenkaan mene liian pitkälle. Sen saatte uskoa. Parhaimpana aikanani en koskaan ollut niin kylmäverinen kuin hän on. Epäilen, että tulisuuteni aiheuttikin onnettomuuteni. Mutta hän on jäävuori. Hän on kuuma ja kylmä samalla kertaa, jäällä ympäröity sähköjohto."

Stubener torkkui, mutta vanhan miehen puhelu piti hänet valveilla. Hän kuunteli unisena.

"Olen todellakin tehnyt hänestä oikean miehen! Olen tehnyt hänestä lujakätisen, suorajalkaisen ja teräväsilmäisen miehen. Tunnen nyrkkeilyn kuin viisi sormeani ja olen seurannut nykyaikaisia muutoksia. Hän tuntee kaikki tyylit ja voimia säästävät metoodit. Hän ei koskaan siirry kahta tuumaa, kun puolitoista riittää. Ja kun hän tahtoo, voi hän tehdä oikean kengurun hyppäyksen. Taistelu lyhyeltä välimatkalta? Odottakaa, kunnes saatte nähdä. Parempaa kuin hänen otteluansa pitkältä välimatkalta ette voi ajatella. Hän olisi varmasti kyennyt lyömään Peter Jacksonin ja Corbetin heidän ollessaan parhaimmillaan. Olen opettanut hänelle kaiken, sen sanon, viimeistä temppua myöten, ja hän on itse opetellut lukemattomia lisää. Hän on oikea nyrkkeilijänero. Hän on harjotellut monen vuoristolaisen kanssa. Olen opettanut hänelle näppäryyttä, ja nuo vuoristolaiset ovat lisänneet hänen voimiansa. He eivät ole mitään hentoja miehiä, vaan suuria karhuja. He kykenevät kyllä tarttumaan kiinni ja antamaan pyörryttäviä iskuja. Ja kuitenkin leikittelee hän heidän kanssaan. Kuuletteko, mitä sanon? Hän leikittelee heidän kanssaan, aivan kuin te taikka minä leikittelisimme koiranpentujen kanssa."

Stubener heräsi taas torkuksistansa ja kuuli ukon murisevan:

"Se juuri on lystikästä, ettei hän ota nyrkkeilyä toden kannalta. Se tuntuu hänestä niin helpolta, että hän pitää sitä leikkinä. Mutta odottakaa, kun hän tapaa jonkun, joka on ripeä tempuissaan. Sanon vain, odottakaa. Silloin saatte nähdä, kuinka hän antaa voimansa purkautua ja kuinka hän nujertaa vastustajansa kaikkien tieteen sääntöjen mukaan, ettekä koskaan ole nähnyt mitään niin kaunista."

Päivän sarastaessa vuorten takaa herätti ukko Pat Stubenerin.

"Nyt tulee hän tuolta pitkin tietä", kuiskasi hän innostaan käheällä äänellä. "Ylös nyt ja katsokaa suurinta nyrkkeilijää, minkä nyrkkeilylava milloinkaan on nähnyt tai tulee näkemään tuhanteen vuoteen."

Impressario katsoi ulos avonaisesta ovesta, hieroi unen väsyneistä silmistään ja näki nuoren jättiläisen saapuvan pihalle. Toisessa kädessään tällä oli pyssy ja hartioillaan kantoi hän suurta hirveä, mutta tämä kuorma ei näyttänyt rasittavan häntä vähääkään. Hän oli keveästi puettu avokaulaiseen villapaitaan ja sinisiin housuihin. Mitään takkia hänellä ei ollut ja jalassa oli hänellä mokkasiinit tavallisten kenkien sijasta. Stubener huomasi, että hän astui keveästi ja notkeasti kuin kissa huolimatta kahdensadankahdenkymmenen naulan painostaan ja suuresta taakastaan. Impressarioon teki heti ensi silmäys valtavan vaikutuksen. Nuorukainen näytti todellakin pelottavalta, ja Stubener huomasi hänessä heti jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Hän oli uutta tyyppiä, aivan erilainen kuin muut nyrkkeilijät. Hän oli oikea aavikon lapsi ja vaikutti enemmän joltain vanhan kansan satuolennolta kuin kahdennenkymmenennen vuosisadan nuorukaiselta.

Stubener huomasi heti, ettei nuori Pat ollut ollenkaan puhelias. Isän esiteltyä hänet ojensi hän vieraalle kätensä, mutta ei puhunut sanaakaan, vaan vetäytyi ääneti syrjään tekemään tulta ja laittamaan kuntoon aamiaista. Isän suoriin kysymyksiin hän vastasi yksivakaisesti, esimerkiksi, kun häneltä kysyttiin, mistä hän oli saavuttanut hirven.

"South Park", kuului hänen vastauksensa.

"Yksitoista penikulmaa vuorien tuolta puolen", selitti ukko ylpeästi Stubenerille, "tuolla matkalla voi jo hengästyä."

Aamiaiseen kuului mustaa kahvia, hapanta leipää ja tulella paistettua karhunlihaa. Nuori mies söi runsaan aterian, ja Stubener arvasi, että molemmat Glendonit olivat tottuneet syömään melkein paljasta lihaa. Vanha Pat piti keskustelua yllä yksin, mutta vasta aterian loputtua antautui hän puhumaan sydäntä lähinnä olevasta aineesta.

"Pat, poikani", hän alkoi, "sinähän tiedät, kuka tämä herra on?"

Nuori Pat nyökkäsi luoden pikaisen silmäyksen impressarioon.

"No niin, hän tahtoo ottaa sinut mukaansa San Franciscoon."

"Jään mieluummin tänne, isä", kuului vastaus.

Stubener tunsi itsensä hiukan pettyneeksi. Ehkä olikin hän loppujen lopuksi tehnyt turhan matkan. Tämä ei ollutkaan mikään nyrkkeilijä, joka innokkaasti olisi odottanut tilaisuutta päästä esiintymään. Hänen suunnaton ruumiinsa ei merkitsisi mitään. Siinä ei ollut mitään uutta. Sellaiset suuret miehet tulivat tavallisesti liian lihaviksi.

Mutta ukko Patin kelttiläinen viha lehahti tuleen, ja hänen äänensä sai käskevän sävyn.

"Sinä lähdet kaupunkiin nyrkkeilemään, poika. Sitä varten olen sinua treenannut, ja sen tulet tekemään."

"All right", kuului odottamaton vastaus, joka tuli tyytyväisenä mörähdyksenä leveästä rinnasta.

"Ja nyrkkeilemään sekä voittamaan itse paholaisen", lisäsi ukko.

Stubener tunsi itsensä taas pettyneeksi, kun hän ei nuorukaisen silmistä huomannut mitään hehkua tämän vastatessa:

"All right. Koska me lähdemme?"

"Oo, Sam tahtoo metsästää ja kalastaa hiukan ensin sekä myös koetella nyrkkeilyhansikkailla vähän sinua." Hän katsoi Samiin, joka nyökkäsi. "Voit riisuutua ja näyttää, mihin kelpaat."

Tunnin perästä tämän jälkeen aukenivat Sam Stubenerin silmät. Itse entisenä nyrkkeilijänä vieläpä raskaan sarjaan kuuluneena, oli hän vielä vankka mies, mutta koskaan hän ei ollut nähnyt tämän veroista vartaloa.

"Katsokaa, kuinka pehmeä hän on", kehui vanha Pat. "Tämä on väärentämätöntä tavaraa. Katsokaa hartioita ja keuhkoja. Kaikki muodostavat ne suuren täydellisyyden. Ei veripisaraa eikä lihastakaan ole huonoa. Näette edessänne, Sam, miehen, jollaista vielä kukaan ei ole katsellut. Hän ei ole mikään painonnostaja tai sirkusatleetti. Katsokaa, kuinka somasti hänen lihaksensa kaartuvat. Odottakaapa, kun saatte nähdä ne työssään, kun hän iskee. Tällä hetkellä hän kykenee nyrkkeilemään neljäkymmentä tai sata erää. Alkakaa. Aika!"

He nyrkkeilivät kolmen minutin eriä yhden minutin väliajoilla, ja Sam Stubener huomasi heti erehtyneensä. Ottelu ei ollut mitään liian kiihkeätä eikä hätäilevää, vaan olivat iskut tyyneitä ja hyväntahtoista leikkiä nyrkkeilyhansikkailla ja oli niissä pontevuutta ja lujuutta, jollaisia ainoastaan tottuneitten nyrkkeilijöitten iskut ovat.

"Kas niin, hiljaa, hiljaa", varotti ukko Pat. "Sam ei ole enää sama, kuin hän oli ennen."

Tämä yllytti Samia, kuten tarkotus olikin, ja hän teki kuuluisan erikoislyöntinsä — valeiskutakerruksen sekä iskun sydänalaan. Mutta vaikka hän sen suorittikin salaman nopeudella, huomasi Pat sen. Tosin se osui, mutta hänen ruumiinsa luisui syrjään. Seuraavalla kerralla hän ei väistynyt. Kun temppu alkoi, käänsi hän lanteensa vastaanottaakseen iskun. Ainoastaan muutaman tuuman liike, mutta se teki tyhjäksi lyönnin. Eikä Stubenerin hansikas koskaan päässyt tätä lannetta pitemmälle.

Stubener oli aikoinaan taistellut suuruuksien kanssa ja selviytynyt otteluista hyvin. Mutta tässä ei ollut mitään mahdollisuutta. Nuori Pat leikitteli hänen kanssaan, piteli häntä kuin lasta lukiten hänen kätensä, ja puolustautui kuin tottunut mestarinyrkkeilijä. Puolet aikaa tuntui Pat kuluttavan maisemien katselemiseen ikkunasta kaihoisin katsein. Mutta juuri siinä pettyi Stubener. Hän luuli sitä taistelutempuksi, jonka vanha Pat oli opettanut, ja koetti tehdä kyynärvarsi-iskun, mutta sai silmänräpäyksessä kätensä lukituksi ja korvapuusteja molemmille poskilleen vaivanpalkaksi.

"Tämä on vaistomaista taitoa", sanoi ukko juhlivana. "Se ei ole päähän päntättyä oppia, sen voitte uskoa. Hän on taikuri. Hän aavistaa iskun etukäteen näkemättä sitä, tietää kuinka ja koska se on torjuttava sekä tuntee sen nopeuden, suunnan ja tarkkuuden. Ja se on jotain, jota en koskaan ole hänelle opettanut. Se on luonnonlahja, veressä olevaa."

Eräässä takertumisessa kosketti Stubener nuoren Patin suuta hansikkaallaan, ja hänen iskunsa tuntui ärtyneeltä. Hetken kuluttua, seuraavan takertumistempun aikana sai Sam Patin hansikkaasta iskun omalle suulleen. Lyönti ei ollut ollenkaan väkivaltainen, vaan pikemmin voimakas puristus, joka pakotti hänen päänsä taaksepäin, niin että kaulanivelet natisivat, ja hetken hän luuli taittaneensa niskansa. Hän laski kätensä riippumaan rennosti merkiksi siitä, että ottelu oli loppu, tunsi olonsa heti paremmaksi ja sai takaisin tasapainonsa.

"Hän… hän kelpaa", läähätti Stubener ja hänen silmistään kuvastui ihmettelyä, minkä hän tavallisesti aina ennen oli osannut salata.

Vanhan Patin silmät olivat kirkkaat ja kosteat ilosta ja ylpeydestä.

"Mitä luulette tapahtuvan, kun joku lavan pahoistahengistä yrittää käyttää luvattomia temppuja häntä vastaan?"

"Hän tulee luonnollisesti lyömään vastustajansa silloin kuoliaaksi", sanoi Stubener.

"Ei, siihen hän on liian kylmäverinen. Mutta kyllä hän tulee antamaan miehelle muistomerkin epärehellisyydestä."

"Laatikaamme sopimus", sanoi impressario.

"Odottakaa, kunnes opitte tuntemaan koko hänen arvonsa!" vastasi vanha Pat. "Minä aion ehdottaa ankarat ehdot. Menkää pojan mukana metsästämään hirviä ja tehkää tuttavuutta hänen keuhkojensa ja hänen jalkojensa kanssa. Sitte vasta teemme sopimukset, ihanat sopimukset."

Stubener viipyi tällä metsästysretkellä kaksi päivää ja hän oppi enemmän, kuin vanha Pat oli luvannut hänelle, ja palasi takaisin hyvin väsyneenä. Nuorukaisen yksinkertaisuus vaikutti yllättävästi impressarioon. Mutta kuinka viaton Pat olikin tietäen ainoastaan sen, mitä itse oli kuullut ja nähnyt yksinäisessä vuoristoelämässään, oli hän kuitenkin osottautunut omaavansa luonteenomaisen viisauden ja järkevyyden. Erästä nuoren miehen ominaisuutta Sam ei ollenkaan ymmärtänyt, nimittäin tämän yliluonnollista tyyneyttä. Pat ei ärtynyt tai hermostunut koskaan. Hän ei kironnut koskaan, ei edes koruttomasti ja epämiehekkäästi, millä tavoin mammanpojat kiroavat.

"Kiroisin kyllä, jos minua haluttaisi", selitti hän, kun hänen seuralaisensa koetti yllyttää häntä siihen. "Mutta otaksun, ettei minun koskaan tarvitse sitä tehdä. Mutta jos minun täytyy, niin silloin kyllä osaan kirota."

Vanha Pat, joka ei koskaan taipunut päätöksestään, jätti hyvästit kotona paalumajassa.

"Ei tule kestämään kauaa, Pat, poikani, ennen kuin saan lukea sanomalehdistä sinusta. Tulisin mielelläni mukaasi, mutta pelkään, että tämä vuoristoseutu on oikea paikkani viimeiseen hetkeeni saakka."

Sitte vei vanhus impressarion syrjään ja keskusteli hänen kanssaan tylyllä äänellä:

"Muistakaa, mitä olen teille sanonut monta kertaa. Poikani on puhdas ja kunniallinen. Hänellä ei ole aavistustakaan urheilun varjopuolista. Kaiken sellaisen olen jättänyt kertomatta. Hän ei tiedä, mitä on vääryys. Hän tuntee vain nyrkkeilyn urhoollisen, romanttisen ja kunniallisen puolen, ja olen kertonut hänelle joukottain kertomuksia vanhoista ammattinyrkkeilijöistä, vaikka jumala tietäköön, ettei hän niistä erikoisesti innostunut. Voitteko ajatella, leikkasin sanomalehdistä pois urheiluosaston, jotta hän ei näkisi niitä, — hän luuli, että tarvitsin ne leikkelealbumiini. Hän ei koskaan ole kuullut puhuttavan, että joku nyrkkeilijä olisi keskeyttänyt kilpailun tai tehnyt sen muuten mitättömäksi. Älkää siis saattako häntä tekemisiin epärehellisyyden kanssa. Säästäkää häntä siitä epämiellyttävyydestä. Sen tähden juuri tein tuon pykälän sopimuksen lakkaamisesta. Pieninkin vääryys rikkoo sen. Ei mitään vetorahojen epärehellistä jakamista, ei mitään salaisia sopimuksia filmiherrojen kanssa. Tulette ansaitsemaan suuria summia molemmat. Mutta pelatkaa rehellistä peliä, muuten tulette menettämään. Oletteko ymmärtänyt?"

"Ja mitä teetkin, niin ole varuillasi naisten suhteen", kuului vanhan Patin viimeinen varotus, kun nuori Pat jo istui hevosen seljässä ja tottelevaisena kuunteli. "Naiset ovat kuolema ja helvetti, muista se. Mutta kun tapaat oikean, niin pidä kiinni hänestä. Hän on enemmän arvoinen kuin maine ja raha. Mutta ota ensin tarkka vaari, ja kun olet hänestä varma, niin älä anna hänen luisua sormiesi lomitse. Tartu häneen molemmin käsin ja pidä hänestä kiinni. Ota hänet, vaikka koko maailma sen tähden murenisi. Pat, poikani, hyvä nainen on… hyvä nainen. Se on ensimäinen ja viimeinen sanani."

III.

Heti heidän saavuttuaan San Franciscoon, alkoivat Sam Stubenerin huolet. Ei sen tähden, että nuori Pat olisi ollut pahankurinen ja tyytymätön kaupunkielämään, kuten hänen isänsä oli peljännyt. Päinvastoin hän oli mallikelpoisen hyvä ja mukautuvainen. Mutta hän kaipasi kotiin rakkaille vuorilleen. Salaisesti hän pelkäsi kaupunkia, vaikka hän järkähtämättömän tyynenä astuskeli pitkin sen katuja punaisena kuin intiaani.

"Olen tullut tänne nyrkkeilemään", sanoi hän ensimäisen viikon kuluttua. "Missä on Jim Hanford?"

Stubener vihelsi ja vastasi:

"Hänen kaltaisensa suuri mestari ei viitsisi katsoa puoleennekaan. Menkää hankkimaan itsellenne mainetta, sanoisi hän."

"Voin nujertaa hänet."

"Mutta sitä ei tiedä yleisö. Jos voittaisitte hänet, tulisi teistä maailmanmestari, eikä mestaruutta ole kukaan nyrkkeilijä vielä saanut ensimäisellä ottelullaan."

"Minä voisin sen tehdä."

"Niin, mutta sitä ei yleisö tiedä, Pat. Se ei tulisi sitä ottelua katsomaan. Ja rahat tulevat kuitenkin juuri yleisöstä. Juuri sen tähden ei Jim Hanford suostuisi kilpailemaan kanssanne. Hän ei ansaitsisi siitä mitään. Sitäpaitsi saa hän nyt kolmetuhatta viikossa eräässä varieteessa ja on hän tehnyt kahdenkymmenenneljän viikon sopimuksen. Luuletteko, että hän luopuisi niistä rahoista otellakseen miehen kanssa, josta kukaan ei ole kuullut edes puhuttavan? Teidän täytyy ensin tehdä jotakin, tulla kuuluisaksi. Teidän täytyy alottaa vähäpätöisemmillä esikaupunkinyrkkeilijöillä — sellaisilla kuin Chub Collins, Roug-House Kelly ja Lentävä hollantilainen. Kun olette lyönyt heidät, olette vasta maineen tikapuitten ensimäisellä askelella. Mutta sitte tulettekin nousemaan kuin ilmapallo."

"Tahdon taistella noiden kolmen kanssa samalla kertaa vuoronperään kutakin vastaan", selitti Pat päättävällä äänellä. "Saatte järjestää sen asian niin."

Stubener nauroi.

"Mitä nauratte, ettekö usko minun voivan voittaa heitä?"

"Tiedän, että voitte sen tehdä", vakuutti Stubener. "Mutta niin ei voi järjestää. Teidän täytyy käsitellä jokaista kerrallaan. Muistakaa sitäpaitsi, että minä ymmärrän tämän paremmin ja että olen teidän ohjaajanne. Asioita täytyy järjestää, ja minä tiedän, kuinka se käy päinsä. Jos meillä on onni mukanamme, voitte saavuttaa kuuluisuuden parissa vuodessa ja tulla mestariksi sekä ansaita sievoisen summan rahaa."

Pat huokasi, mutta tyyntyi heti.

"Ja sitte voin vetäytyä takaisin isä-ukon luo", sanoi hän.

Stubener aikoi vastata, mutta oli kuitenkin vaiti. Kuinka omituinen tämä mestarikokelas olikaan, luotti Sam Stubener kuitenkin siihen, että hänestä tulisi samanlainen kuin muutkin päästyään maineensa kukkuloille. Sitäpaitsi oli kaksi vuotta pitkä aika, ja siinä ajassa ehtisi paljon saamaan aikaan.

Kun Pat alkoi kuljeksia ympäri asuntonsa läheisyydessä ja lukea päättömiä lainakirjaston runokokoelmia, lähetti Stubener hänet pois Contra-Costan toiselle puolelle lahtea Spider Walshin ankaran silmälläpidon alaiseksi. Viikon kuluttua ilmoitti Spider, että temppu oli epäonnistunut. Hänen holhottinsa oli ulkona pitkin mäkiä ja vuoria aamusta iltaan, onki forelleja joista, ammuskeli viiriäisiä ja jäniksiä ja koetti tavottaa kuuluisan, petollisen metsäkauriin, jonka kerrottiin vuosikymmenen vetäneen metsästäjiä nenästä. Spider itse tuli veltoksi ja laiskaksi hänen suojattinsa pysyessä hyvissä voimissa.

Kuten Stubener oli odottanut, tuli hänen "tuntemattomansa" nyrkkeilykerhon naurun ja pilkan esineeksi. Eivätkö metsät olleet täynnä tuntemattomia suuruuksia, jotka haaveilivat mestaruudesta? Nelieräisen koeottelun he voivat kestää. Mutta suureen loppuotteluun — siihen he eivät koskaan pystyneet. Stubener oli päättänyt, että Pat Glendonin oli heti ensi ottelussaan päästävä esiintymään suurenmoisesti. Suurella vaivalla sai hän Lähetyskerhon suostumaan siihen, että Pat Glendon saisi otella viisitoista erää Rough-House Kellyn kanssa sadantuhannen dollarin palkinnosta. Oli tavallista, että nuoret nyrkkeilijät ottivat itselleen vanhojen urhojen nimiä, joten ei kukaan epäillyt Patia suuren Glendonin pojaksi, ja sen piti Stubener omana salaisuutenaan. Se oli mainio reklaami jota perästä päin voisi kyllä käyttää.

Sitte tuli kilpailupäivän ilta kuukauden kuluttua. Stubener oli hyvin rauhaton. Hänen impressariomaineensa oli kysymyksessä ja kauhukseen hän huomasi, että Pat istuttuaan lavanurkassaan vain viitisen minuttia, menetti poskiensa terveen värin ja tuli sairaalloisen keltaiseksi kasvoiltaan.

"Reipastukaa toki, poikaseni", sanoi Stubener lyöden häntä hartioille. "Olla ensimäistä kertaa lavalla on aina voimiin ottavaa, ja Kellyllä on tapana viipymisellään hermostuttaa vastustajaansa."

"Ei se ole hermostumista", vastasi Pat. "Se johtuu tupakansavusta. En ole tottunut siihen, ja minua melkein ylenannattaa tuo katku."

Hänen impressarionsa tyyntyi heti. Mies, joka pahoinvoi hermostumisesta, ei voisi, vaikka hän olisi Simson, koskaan saada aikaan suurottelua. Mitä taas tupakanhajuun tulee, tottuisi poika kyllä siihen pian. Nuoren Patin astuminen nyrkkeilylavalle oli vastaanotettu vaitiololla, mutta kun Rough-House Kelly astui köyden yli, tervehdittiin häntä raivoisin suosionosotuksin. Hänellä oli nimi miestä myöten. Hän oli villin näköinen, musta ja karvainen suurine kuhmuisine lihaksineen ja painoi runsaasti kaksisataa naulaa. Pat katsoi uteliaana häneen ja sai ivallisen irvistyksen vastaukseksi. Sitten kuin molemmat oli esitetty yleisölle, puristivat he toistensa kättä. Ja kun heidän hansikkaansa tarttuivat toisiinsa, puri Kelly hampaansa yhteen, väänsi suuta pilkallisesti ja mumisi:

"No, kuinka hermojen laita on?" Hän heilautti töykeästi Patin käden omastaan ja sähisi: "Sinut kyllä höyhennän suupalaksi, nulikka!"

Yleisö nauroi hänen käyttäytymiselleen ja arvasi, mitä hän oli sanonut.

Kun Pat tuli takaisin kulmaansa odottaen merkinantoa, kääntyi hän Stubenerin puoleen.

"Miksi on hän vihainen minulle?" kysyi hän.

"Ei hän ole vihainen", vastasi Stubener. "Se on vain hänen tapaistansa. Hän pelottelee teitä. Tämä on vain suukopua."

"Eihän se ole mitään nyrkkeilemistä", huomautti Pat, ja Stubener huomasi, että hänen silmänsä olivat yhtä lempeän siniset kuin tavallisesti.

"Olkaa varuillanne", varotti impressario, kun kellonsoitto ilmotti ensimäisen erän alkaneen. "Hän voi rynnätä kimppuunne kuin ihmissyöjä."

Ja niin kuin ihmissyöjä ryntäsikin Kelly hänen kimppuunsa syöksähtäen suoraa päätä yli lavan hurjassa vimmassaan. Pat, joka tyynen tapansa mukaisesti oli mennyt häntä vastaan ainoastaan pari askelta, arvioi toisen vauhdin, astui askelen sivulle ja antoi koukistetulla oikealla kädellään iskun Kellyn leukoihin. Sitten seisoi hän paikoillaan katsellen uteliaana lyöntinsä vaikutusta. Ottelu oli siten loppu. Kelly oli kellistynyt kuin teurashärkä ja makasi liikkumattomana palkintotuomarin ollessa kumartuneena hänen ylitsensä ja lukiessa hänen korvaansa kymmenen sekunttia, mutta Kelly ei kuullut mitään. Kun hänen avustajansa tulivat nostamaan häntä ylös, ehti Pat ennen heitä. Hän tarttui suureen, liikkumattomaan vastustajaansa, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi kulmaan asettaen hänet istumaan tuolille avustajien tuettavaksi. Puolen minutin perästä tämän jälkeen nosti Kelly päänsä aukaisten silmänsä. Hän silmäili hämillään ympärilleen ja katsoi sitte erääseen avustajaansa.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän käheästi. "Sortuiko katto päälleni?"

IV.

Ottelusta Kellyn kanssa oli seurauksena — vaikka yleinen mielipide piti Pat Glendonin voittoa sattumana — että Pat sai mitellä voimiaan Rufe Masonin kanssa. Tämä tapahtui kolmen viikon perästä, ja Sierra-Club-yleisö tuskin huomasikaan, kuinka se loppui. Rufe Mason oli raskaan sarjan nyrkkeilijä ja kuuluisa viekkaista laskelmistaan. Kun alkajaismerkki kajahti, kohtasivat molemmat nyrkkeilijät toisensa keskellä lavaa. Ei kumpikaan hyökännyt eikä iskenyt. He kuljeksivat toistensa ympäri koukistetuin käsivarsin ja hansikkaat niin lähetysten, että ne melkein koskettivat toisiansa. Tätä kesti ehkä noin viisi sekunttia. Sitten tapahtui se, mitä tapahtui, niin nopeasti, ettei yleisöstä edes yksi sadasta nähnyt, kuinka kaikki kävi. Selvästikään se ei ollut tavallinen valeisku, vaan koetteleva, uhkaava isku. Kun Pat hyökkäsi, olivat he niin lähellä toisiansa, että isku tuli korkeintaan kahdeksan tuuman etäisyydeltä. Se oli vasemman käden kyynärvarsi-isku ja suoritettiin se vasemman kyynärvarren sysäyksellä ja hartianykäyksellä. Se osui suoraan leuan päähän, ja yleisö näki ihmeissään, että Masonin jalat horjuivat, ja hän kaatui permannolle. Mutta kilpailutuomari oli huomatessaan tämän heti tullut esille laskemaan kymmenen sekunttiansa. Pat kantoi jälleen vastustajansa tämän nurkkaan, ja kesti kymmenen minuttia, ennen kuin Rufe Mason avustajiensa tukemana vapisevin polvin ja pyörivin, lasimaisin silmin kykeni käymään alas pitkin suurta käytävää pukuhuoneeseensa.

"Ei ole ollenkaan ihmeteltävää, että Rough-House Kelly luuli katon pudonneen päällensä", sanoi hän eräälle uutistenhankkijalle.

Sen jälkeen kuin Chub Collins vielä oli tullut lyödyksi viidentoista erän kilpailun ensimäisen erän kahdennellatoista sekunnilla, katsoi Stubener välttämättömäksi keskustella hiukan Patin kanssa.

"Tiedättekö, miksi he sanovat teitä nyt?" kysyi hän.

Pat pudisti päätään.

"Yhden iskun Glendoniksi."

Pat hymyili välinpitämättömästi. Hänestä oli yhdentekevää, miksi he häntä nimittivät. Hän oli ottanut määrätyn työn tehtäväkseen, ennen kuin hän pääsisi takaisin vuorilleen, ja hän suoritti sitä aivan flegmaattisesti.

"Ei tämä kelpaa", jatkoi hänen ohjaajansa pudistaen päätänsä onnettoman näköisenä. "Ette saa iskeä pyörryksiin vastustajianne noin nopeasti. Teidän täytyy antaa heille enemmän aikaa."

"Mutta minähän olen tullut tänne nyrkkeilemään, vai kuinka?" kysyi Pat kummissaan.

"Niin kyllä, Pat, mutta teidän täytyy olla suurisuuntainen ja jalomielinen nyrkkeillessänne. Älkää kohdelko kaikkia muita nyrkkeilijöitä noin huonosti. Se ei ole kohteliaasti tehty yleisöäkään kohtaan, joka tahtoo rahalleen arvoa. Sitäpaitsi kukaan ei tahdo taistella kanssanne. He peljästyvät, kaikki. Eikä yleisöä voi vetää puoleensa kymmenen sekunnin otteluilla. Arvostelkaa itse. Maksaisitteko te dollarin tai viisi dollaria saadaksenne nähdä kymmenen sekunnin ottelun?"

Pat lupasi antaa yleisölle katsomista rahojensa edestä, mutta selitti, että hän omasta puolestaan mieluummin menisi kalastamaan kuin katselisi sata erää nyrkkeilemistä.

Itse asiassa ei Pat otteluillaan vielä ollutkaan saavuttanut mainetta. Urheiluun innostuneet nauroivat muistellessaan koomillisia otteluita ja Rough-House Kellyn mainitsemaa katon sortumista. Ei kukaan tiennyt, osasiko Pat todellakin nyrkkeillä. He eivät olleet koskaan nähneet hänen nyrkkeilevän. Missä olivat hänen vahvat keuhkonsa ja voimakkaat lihaksensa, taitonsa nyrkkeillä vanhojen nyrkkeilypukarien kanssa pitkiä otteluita? Hän ei ollut näyttänyt muuta kuin muutamia onnistuneita iskuja ja alttiutta käyttää hyväkseen sattumia.

Neljäs vastustaja oli Pete Sosso, portugalilainen nyrkkeilijä teurastajakaupungista, tunnettu yllättävistä taistelutempuistaan. Pat ei treenannut itseänsä ollenkaan tätä ottelua varten. Sen sijaan teki hän surumatkan vuoristoon haudatakseen isänsä. Vanha Pat oli hyvin tuntenut sydämensä tilan, ja se oli pysähtynyt yhtäkkiä.

Nuori Pat saapui takaisin San Franciscoon niin viime hetkessä, että hänen oli muutettava suoraan matkavaatteet nyrkkeilypukuun, ja yleisö oli jo saanut odottaa kymmenen minuttia.

"Muistakaa antaa hänelle aikaa", varotti Stubener, kun Pat astui lavaa ympäröivän köysiaidan yli. "Nyrkkeilkää hänen kanssaan, mutta tehkää se perusteellisesti. Antakaa hänen kestää kymmenen tai kaksitoista erää ja tehkää sitte selvä hänestä."

Pat totteli määräyksiä, ja vaikka hänen olisi ollut sangen helppo lyödä Sosso tainnuksiin, oli hänellä täysi työ ottelun pitkittämisessä. Se oli katsomisen arvoista, ja yleisö oli ihastuksissaan. Sosson vihurimaiset hyökkäykset, rajut valeiskut ja väistymiset pakottivat Patin panemaan kaiken taitonsa liikkeelle puolustaakseen itseänsä eikä hän kuitenkaan selviytynyt ehein nahoin taistelusta.

Stubener kehui häntä minutin väliajoilla, ja kaikki olisi ollut hyvä, ellei Sosso neljännessä erässä olisi käyttänyt muuatta tehokkaimmista tempuistaan. Eräässä takerruksessa oli Pat antanut hänelle leukaiskun, jolloin Sosso hänen suureksi ihmeekseen laski kätensä hervottomana ja horjui taaksepäin pyörivin silmin ja notkuvin polvin. Pat ei voinut ymmärtää sitä. Isku ei ollut mikään tavallista voimakkaampi, ja kuitenkin oli hänen vastustajansa valmis kaatumaan matolle. Pat antoi omien käsiensäkin vaipua jääden seisoen katselemaan vihollisensa horjumista. Sosso oli jo vähällä kaatua, kun hän äkkiä taas suoristautui syöksähtäen sokeasti taas eteenpäin.

Ensimäisen ja viimeisen kerran nyrkkeilyaikanaan laiminlöi Pat perusasennossa olemisen. Hän astui askelen sivulle päästääkseen horjuvan miehen sivuitse. Yhä horjuen antoi tämä äkkiä oikealla kädellään iskun, joka osui suoraan Patin leukoihin sellaisella voimalla, että hänen hampaansa olivat vähällä irtaantua. Yleisö päästi ihastuksen ulvahduksen. Mutta Pat ei kuullut sitä. Hän näki ainoastaan Sosson edessään irvistävänä ja uhmailevana. Isku oli koskenut kipeästi, ja Patissa heräsi koko isältä peritty kiukku. Hän pudisti päätään ikäänkuin ravistaakseen päältään iskun ja asettui perusasentoon vastustajansa eteen. Seuraavassa sekunnissa oli kaikki ratkaistu. Valeiskun jälkeen, joka sai vastustajan väistymään syrjään, suuntasi Pat vasemman käden iskun sydänalaan melkein samassa silmänräpäyksessä kuin hän oikealla kädellä antoi iskun Sosson leukaan. Viimeisen iskun sai Sosso suulleen, ennen kuin hänen ruumiinsa kosketti lattiaa. Seuran lääkäri työskenteli puolisen tuntia saadakseen häneen hengen. Sitte neuloivat he hänen suunsa kokoon yhdellätoista pistoksella ja veivät hänet sairasvaunuihin.

"Olen kovin pahoillani", sanoi Pat impressariolleen, "pelkäänpä melkein suuttuneeni. Sitä en enää koskaan tee missään ottelussa. Isä varotti minua aina siitä. Hän sanoi menettäneensä sen tähden lukemattomia otteluita. En luullut, että voisin tuolla tavoin menettää itsehillitsemistaitoni, mutta nyt kun sen tiedän, voin hallita itseni."

Ja Stubener uskoi häneen. Hän oli päässyt siihen asteeseen, että hän saattoi uskoa suojattiinsa täydellisesti.

"Eihän teidän tarvitse suuttua", sanoi hän, "te olette niin täydellisesti vastustajienne herra kaikissa olosuhteissa."

"Joka tuumaan ja joka sekunttiin nähden", vahvisti Pat.

"Ja te voitte nujertaa vastustajanne millä hetkellä tahansa."

"Sen voin. En tahdo kehua itseäni, mutta luulen, että minulla on siihen tarvittavat ominaisuudet. Silmäni osottavat minulle oikean tilaisuuden, jolloin minun on toimittava. Aika ja välimatka ovat minun toinen luontoni. Isä sanoi sitä luonnonlahjaksi, mutta sitä luulin imarteluksi. Nyt kun olen otellut näiden miesten kanssa, uskon hänen olleen oikeassa. Hän sanoi, että ymmärrys ja lihakset olivat yhteistoiminnassa minussa."

"Joka tuumassa ja sekunnissa", kertasi Stubener miettiväisesti.

Pat nyökkäsi, ja Stubener, joka nyt luotti häneen rajattomasti, uneksi kultaisesta tulevaisuudesta, jonka pitäisi herättää vanha Pat kuolleista.

"Älkää vain unohtako, että teidän täytyy antaa yleisölle katseltavaa rahojensa edestä", hän sanoi. "Meidän täytyy sopia edeltäkäsin, kuinka monta erää ottelu saa kestää. Seuraava vastustajanne on Lentävä hollantilainen. Mitäpä, jos antaisitte ottelun pitkittyä viidenteentoista erään saakka ja löisitte hänet vasta viimeisessä maahan? Silloin saisitte myös tilaisuuden näyttää, mihin pystytte."

"Kuten tahdotte, Sam", kuului vastaus.

"Siitä tulee teidän ratkaiseva kokeenne", muistutti Stubener. "Ette ehkä voikaan voittaa häntä viimeisessä erässä."

"Saattepa nähdä…" Pat keskeytti antaakseen lupaukselleen suuremman painon, ja otti käteensä 'Longfellowin'. "Jollen onnistu, en enää koskaan lue runoutta… ja se on paljon luvattu."

"Ompa tosiaankin, se on varma se", myönsi hänen impressarionsa juhlivasti, "mitä ihmeellistä löydättekään tuosta lorusta, joka käy yli ymmärrykseni."

Pat hymähti, mutta ei vastannut mitään. Koko elämänsä aikana hän oli kohdannut yhden ainoan ihmisen, joka oli ollut innostunut runoihin, tuon punatukkaisen opettajattaren, joka oli pelottanut hänet metsään.

V.

"Minne nyt menette?" kysyi Stubener ihmeissään katsoen kelloonsa. Pat pysähtyi pitäen kättään ovenkahvassa ja kääntyi ympäri.

"Tiedeakatemiaan", sanoi hän. "Eräs professori luennoi Browningista siellä illalla, ja Browning on sellainen kirjailija, jota tarvitaan. Ajattelen joskus, että pitäisi mennä iltakouluun."

"Mutta herra jumala, ihminen!" huudahti impressario kauhuissaan. "Teidänhän täytyy otella lentävän hollantilaisen kanssa."

"Tiedän sen. Mutta minun ei tarvitse tulla lavalle ennen kuin puoli tai neljännestä vailla kymmenen. Luento loppuu neljännestä yli yhdeksän. Jos tahdotte olla varma, niin voitte tulla noutamaan minua automobiililla."

Stubener kohautti olkapäitään avuttomasti.

"Ei teidän tarvitse olla rauhaton", vakuutti Pat. "Isällä oli tapana sanoa, että pahin aika olivat tunnit juuri ennen ottelun alkua ja että monta kilpailua on hävitty juuri sen tähden, että nyrkkeilijä herpaantui, koska hän oli rasittanut itseään ajattelemalla vain tulevaa ottelua. Minun suhteeni teidän ei tarvitse olla peloissanne, päinvastoin pitäisi teidän iloita, että saatan mennä luennolle."

Ja myöhemmin illalla, katsellessaan viittätoista katsomisen arvoista erää, hymyili Stubener useamman kerran itsekseen ajatellessaan, mitä urheiluyleisö olisi arvellut, jos se olisi tiennyt, että suurenmoinen ammattinyrkkeilijä oli saapunut kilpailuun suoraa päätä kuulemasta luentoja Browningista.

Lentävä hollantilainen oli nuori ruotsalainen, joka oli tavattoman innokas nyrkkeilijä ja erinomaisen kestävä. Hän ei levännyt koskaan, vaan oli aina touhussa, hyökkäili hyökkäilemistään koko erän alusta loppuun. Hänen kätensä heiluivat yhtenä ainoana iskupyörteenä ja lyhytvälimatkaisessa ottelussa oli hän näppärä puskemaan päänsä, vastustajansa rintaan. Hän melkein paini ja antoi iskuja heti, kuin sai kätensä vapaaksi. Alusta loppuun oli hän kuin tuulen vihuri, mistä nimikin. Hänen heikkoutensa oli se, ettei hän kyennyt tarkasti arvioimaan aikaa ja välimatkaa. Kuitenkin oli hän voittanut osumalla jollakin lyönnillä siitä iskuparvesta, jota hän jakeli. Patilla, joka keskeytymättä ajatteli kellotusta, ettei hänen pitäisi nujertaa vastustajaansa, oli täysi työ tehtävänään. Ja vaikka hän välttyi vaikeammista vahingoista, ei hän kokonaan säästynyt lentävien hansikoitten jakamista iskuista. Mutta se oli hänelle hyvää treenausta, ja hän melkein nautti ottelusta.

"Voisitteko lyödä hänet nyt?" kuiskasi Stubener viidennen erän jälkeisellä väliajalla.

"Kyllä, varmasti", vastasi Pat.

"Kuten tiedätte, ei häntä ole kukaan vielä koskaan voittanut", muistutti Stubener taas muutaman erän jälkeen.

"Pelkäänpä sitte lyöväni kynteni rikki", vastasi Pat hymyillen. "Tunnen iskun, joka minulla on varattuna häntä varten ja kun se toimeenpannaan, täytyy jonkun rikkoutua, joko hänen tai minun kynteni."

"Luuletteko voivanne nujertaa hänet nyt?" kysyi Stubener kolmannentoista erän loputtua.

"Koska hyvänsä, kuten olen sanonut."

"Antakaa hänen siis kestää viidenteentoista asti."

Neljännessätoista erässä ponnisti Lentävä hollantilainen kaikki voimansa. Kun alkumerkki kajahti, hyökkäsi hän suoraa päätä yli lavan vastakkaikaiseen kulmaan, josta Pat parhaillaan hitaasti nousi taisteluasentoon. Yleisö hurrasi, sillä se huomasi, että Lentävä hollantilainen oli oikeassa elementissään. Pat otti asian leikilliseltä kannalta ja päätti vastaanottaa pelottavan hyökkäyksen täydellisellä, passiivisella puolustuksella. Hän antoi oikean puolustustaitoesityksen. Väliin suojasi hän eteenpäin taivutettua naamaansa vasemmalla käsivarrella ja sydänalaansa oikealla kädellä; väliin piti hän molempia hansikkaita poskiensa edessä tai suojeli palleaansa molemmilla kyynärvarsillaan; koko ajan oli hän liikkeellä, tarttui "kömpelösti" vastustajaansa tehden tyhjäksi tämän hyökkäykset. Itse hän ei koskaan iskenyt eikä uhannutkaan iskeä, vaikka hän horjahteli voimakkaista huimapään iskuista, jotka vasaroivat häntä helvetillisessä tahdissa hänen vain puolustautuessaan.

Ne, jotka istuivat nuoraa lähinnä, näkivät paremmin ja ymmärsivät, mutta toiset antoivat pettää itseänsä, nousivat tuoleiltaan ja hurrasivat siinä uskossa, että Pat avuttomana oli pakotettu saamaan hyvän läksytyksen. Kun erä oli loppunut, vaipui yleisö taas nolona tuoleilleen takaisin, kun Pat aivan tyynenä palasi kulmaansa. Sehän oli selittämätöntä. Patinhan olisi pitänyt olla kokonaan nujerrettu, mutta hän oli vain yhtä tyyni kuin ennenkin.

"Lyöttekö hänet nyt?" kysyi Stubener rauhattomasti.

"Kymmenessä sekunnissa", sanoi Pat varmana. "Saattepa nähdä."

Kun kello soi ja Pat hypähti ylös tuoliltaan, osotti hän selvästi, että hän ensimäisen kerran koko ottelun aikana aikoi ryhtyä tositeolla hyökkäämään. Kaikki katselijat käsittivät sen, ja Lentävä hollantilainenkin näkyi heti ymmärtävän varotuksen ja ensimäisen kerran koko elämänsä aikana näytti hän huomattavasti epäröivän, kun he kohtasivat toisensa keskellä lavaa. Sekunnin murto-osan seisoivat he perusasennossa katsoen toisiinsa. Sitte hyökkäsi Lentävä hollantilainen vastustajaansa kohden, ja Pat löi hänet hyvin tähdätyllä oikeanpuolisella ristilyönnillä keskelle lavaa.

Tämän urotyön jälkeen alkoi Pat Glendonin maine kasvaa yhä suuremmaksi. Urheilijat ja urheilukertojat tahtoivat haastatella häntä. Ensimäisen kerran oli Lentävä hollantilainen hävinnyt. Hänen voittajansa oli osottautunut voittamattomaksi puolustautujaksi. Patin edelliset voitot eivät siis olleet olleet mitään sattumia. Hänellä oli kaksi tukevanyrkkistä kättä. Hän oli jättiläinen, ja hänen tulevaisuutensa oli varma. Urheiluselostajat vakuuttivat, että hänen oli turha enää tuhlata aikaansa kolmannen luokan nyrkkeilijöitten ja "hakkuupölkkyjen" kanssa. Missä olivat Ben Menzies, Reye Rede, Bill Tarwater ja Ernest Lawson? Heidän oli jo aika tulla mittelemään voimiaan tämän nuoren vasta-alkajan kanssa, joka yhtäkkiä oli osattautunut olevansa ensiluokan nyrkkeilijä. Mitä hänen impressarionsa ajatteli ollessaan tottelematta kehotuksia?

Sitte sai kuuluisuus sysäyksen, sillä Stubener paljasti salaisuuden, ettei tämä mies ollut kukaan muu kuin Pat Glendonin poika, vanhan Patin, tuon kuuluisan nyrkkeilijäurhon poika. Pat sai heti nimekseen "nuori" Pat Glendon ja urheilukirjailijat ympäröitsivät hänet ihmetelläkseen häntä, lyödäkseen hänestä vetoa ja kirjottaakseen hänestä.

Alottaen Ben Menziesillä ja lopettaen Bill Tarwateriin haastoi hän, taisteli ja voitti nuo neljä toisen luokan nyrkkeilijää. Voidakseen tämän suorittaa, täytyi hänen matkustella, koska ottelut tapahtuivat Goldfieldissä, Denverissä, Texasissa ja Newyorkissa. Siihen kului useita kuukausia, sillä suuremmat kilpailut olivat vaikeita järjestää, ja nyrkkeilijät itse pyysivät treenausaikaa itselleen.

Toisen vuoden kulutti hän taistelemalla raskaan sarjan lähinnä etevämpien nyrkkeilijöitten kanssa, lukumäärältään puolisen tusinaa. Ylimpänä oli "mahtava" Jim Hanford, voittamaton maailmanmestari. Näitten mestariotteluitten järjestäminen oli työläintä, vaikka Stubener väsymättä jakeli haasteita ja koetti saada urheilumaailman yleisen mielipiteen puolelleen saadakseen asianomaiset taistelemaan. Wilf King oli Englannissa, ja Glendon seurasi Tom Harrisonia yli puolen maapalloa voittaakseen hänet sitte Austraaliassa.

Mutta kilpailupalkinnot tulivat yhä suuremmiksi ja suuremmiksi. Niiden sadantuhannen palkintojen siasta, jotka hän oli voittanut ensimäisistä otteluistaan sai hän nyt kaksin kolmin verroin joka ottelusta ja sitäpaitsi suuret summat filmiyhtiöiltä. Stubener otti impressariopalkkionsa tästä kaikesta sopimuksen sääntöjen mukaan, jotka vanha Pat oli laatinut, ja sekä hän että Glendon rikastuivat, johon vielä auttoi osaltaan se, että he elivät hyvin säännöllistä elämää eivätkä tuhlanneet rahojansa.

Stubener antautui ostamaan itselleen lisää omaisuutta. Mitä hän jo ennestään omisti San Franciscossa rakennustonteissa ja vuokrakasarmeissa, oli suurenmoisempaa, kuin Glendon oli aavistanutkaan. Mutta oli olemassa myös salainen vedonlyöjäliitto, joka olisi paremmin tiennyt Stubenerin tulot, samalla kuin toinen ylimääräinen palkkio toisensa perästä Glendonin tietämättä joutui filmiyhtiölle.

Stubenerin tärkein tehtävä oli nuoren gladiaattorinsa kokemattomuuden säilyttäminen. Se ei tuottanut hänelle minkäänlaisia vaikeuksia. Glendon, jolla ei ollut mitään tekemistä kauppojen kanssa, ei ollut juuri ollenkaan innostunut vapaa-aikoinaan muuhun kuin metsästykseen ja kalastukseen. Harvoin seurusteli hän urheilijoitten kanssa ja hän oli tunnettu ujoudestaan ja yksinäisyydenhalustaan. Hän piti taidenäyttelyitä ja runokirjoja parempana turhanpäiväisiä lörpötyksiä. Hänen treenarinsa ja kanssakilpailijansa saivat ankaroita ohjeita hänen impressarioltaan pitääkseen suunsa kiinni urheilumaailman varjopuolista. Häntä ei koskaan saanut haastatellakaan muuta kuin Stubenerin läsnäollessa.

Ainoastaan kerran joutui Glendon lahjomisyrityksen esineeksi. Se tapahtui juuri ennen hänen otteluansa Hendersonin kanssa. Hänen korvaansa kuiskattiin hätäisesti eräässä hotellin käytävässä sadantuhannen dollarin tarjous, jos hän antaisi vastustajansa voittaa. Kuiskaajan onneksi sai Pat hillityksi vihansa ja poistui hänen ohitsensa vastaamatta. Hän ilmotti tämän Stubenerille, joka sanoi:

"Se on vain pilaa, Pat", Hän näki sinisten silmien säkenöivän. "Mutta ehkä enemmänkin. Jos heidän olisi onnistunut saada teidät satimeen, olisi siitä tullut suuri häväistysjuttu, joka olisi saattanut teidät perikatoon. Mutta tuskin oli heillä sellaista tarkotusta. Se on jo vanhanaikaista. Ennen oli kyllä nyrkkeilyssäkin paljon saastaa, mutta kukaan impressario tai nyrkkeilijä ei enää uskaltaisi ryhtyä sellaiseen tähän aikaan. Oi, rakas Pat, nyrkkeilijät ovat maailman rehellisintä ja kunnollisinta väkeä."

Sanoessaan tämän Stubener tiesi koko ajan, ettei tuleva ottelu Hendersonin kanssa tulisi kahtatoista erää lyhemmäksi — tämä filmiyhtiöitten tähden — eikä pitemmäksi kuin neljätoista erää. Hän tiesi myös, että vedot olivat niin korkeat, että Henderson itse oli sitoutunut olemaan pitkittämättä ottelua yli neljäntoista erän.

Glendon, jota ei enää koskaan yritetty lahjoa, jätti koko asian sikseen ja lähti ulos viettääkseen iltapäivän värivalokuvien ottamisessa. Camera obscura oli muodostunut hänen viimeiseksi intohimokseen. Koska hän piti tauluista, eikä osannut itse maalata, oli hän innostunut sen sijaan valokuvaamaan. Käsilaukussaan hänellä oli monta valokuvausta käsittelevää kirjaa, ja hän vietti useita tunteja pimeässä huoneessa tutkien eri kehitystapoja. Ei koskaan oltu nähty nyrkkeilijää, joka olisi ollut niin paljon yläpuolella nyrkkeilymaailmaa kuin hän. Koska hän oli harvasanainen, sanottiin häntä juroksi ja ikäväksi seuramieheksi, ja siitä ottivat sanomalehtimiehet aihetta kuvaillakseen hänet aina väärin. Hänestä tehtiin häränlihaksilla varustetun eläimellisen idiootin näköisiä piirroksia ja muuan alotteleva urheilukirjottaja risti hänet "villipedoksi". Tämän nimen hän sai pitää. Sanomalehtikirjailijan virkatoverit tervehtivät uutta nimeä ihastuksella, eikä urheiluselostuksissa esiintynyt sen koommin enää Pat Glendonin oikeata nimeä. Päällekirjotuksena tai valokuvan alla oli usein vain "Villipeto" suurilla kirjaimilla ja ilman lainausmerkkejä. Koko maailma tiesi, kuka tämä eläin oli. Se sai aikaan, että hän entistä enemmän karttoi seuraa ja sai inhon sanomalehtimiehiä kohtaan.

Mitä tulee itse nyrkkeilyyn, niin kasvoi hänen entinen vähäinen innostuksensa yhä suuremmaksi. Miehet, joitten kanssa hän nyt otteli, eivät olleet mitään nollia, eikä voitto tullut niinkään helposti. He olivat täysiverisiä miehiä ja tottuneita ammattinyrkkeilijöitä. Oli tilaisuuksia, jolloin hän huomasi mahdottomaksi voittaa heitä siinä erässä, kuin hän oli luvannut. Esimerkiksi ottelu Sulzbergerin, saksalaisen jättiläisen kanssa; vaikka Pat olisi kuinka koettanut, ei hänen onnistunut nujertaa häntä kahdeksannessatoista erässä, ja sama oli juttu yhdeksännessätoista. Vasta kahdennessakymmenennessä sai hän toisen erehtymään taitavassa puolustautumisessaan ja menemään nurin. Glendonin lisääntyvän innostuksen seurauksena oli uutterampi ja ankarampi treenaus. Ei koskaan liiaksi rasittuneena, viettäen suuren osan ajastaan metsästyksillä vuoristossa, oli hän aina parhaimmassa kunnossaan, eikä hänen menestystään hidastuttaneet koskaan onnettomuudet, niin kuin isälle oli tapahtunut. Hän ei koskaan katkaissut jalkaansa, ei pienintäkään rystyä. Stubener oli mielissään siitä, ettei hänen nuori nyrkkeilijänsä enää sanallakaan puhunut takaisinpalaamisestaan ainaiseksi vuoristoon voitettuaan vain mestaruuden Jim Hanfordilta.

VI.

Hän saavutti pian uransa huippukohdan. Suuri mestari oli julkisesti ilmottanut haluavansa otella Glendonin kanssa, sitten kuin tämä ensin olisi voittanut kolme neljä muuta, jotka olivat jonkunlaisia mestaruuden aspirantteja. Puolessa vuodessa onnistui Patin raivata tieltään Kid Mc Croth ja Philadelphia-Jack Mc Bride ja silloin olivat jäljellä enää Nat Powers ja Tom Cannam. Ja kaikki olisi käynyt hyvin, jollei muuan määrätty, nuori ylhäisön nainen olisi ruvennut sanomalehtikirjottajaksi ja jollei Stubener olisi päästänyt tätä San Franciscon "Courier-Journalin" reportteria haastattelemaan Patia.

Kaikki, mitä tämä nainen kirjotti, julkaistiin aina Maud Sangsterin kirjotuksina, mikä ohimennen sanottuna oli hänen oikea nimensä. Sangsterit olivat kuuluisia rikkaudestaan. Kantaisä, vanha Jacob Sangster oli alottanut reppu selässään lännen maamiehenä. Hän oli keksinyt pohjattoman boraksikerroksen Nevadasta ja ensin vedätettyään boraksia muulilla oli hän rakennuttanut rautatien itselleen. Sitte oli hän boraksivoitoillaan ostanut tuhansia neliömaileja metsää Californiasta, Oregonista ja Washingtonista. Myöhemmin oli hän sovelluttanut yhteen politiikkaa ja kauppaa, ostanut valtiomiehiä, tuomareita ja koneita sekä tullut lukuisien teollisuuskeskuksien johtomieheksi. Sitte oli hän kuollut yltäkylläisenä kunniasta ja ihmisten kunnioituksesta ja jättänyt jälkeensä nimen, tahrapilkun historiaan sekä parinsadan miljoonan omaisuuden neljän poikansa jaettavaksi. Oikeus- ja teollisuusriidat sekä myöskin poliittiset riidat, jotka seurasivat, ja suututtivat Californiaa koko sukupolven ajan ja loppuivat kuolemattomaan vihaan ja lopulliseen tuttavuuden irtisanomiseen neljän veljeksen kesken. Nuorin, Theodore, muutti jostakin syystä mieltään saavutettuaan keski-iän, möi kaikki maatilansa ja karjalaumansa sekä kilpa-ajotallinsa ja antautui taisteluun kaikkia syntymäkaupunkinsa pahentavia mahteja vastaan, joihin kuuluivat useimmat sen miljonääreistä, puhdistamaan kaupunkia kaikesta siitä saastasta, jonka vanha Jacob Sangster oli sinne tuonut.

Maud Sangster oli Theodoren vanhin tytär. Sangsterin suku synnytti aina miehistään keinottelijoita ja naisistaan kaunottaria. Maud ei ollut poikkeus. Hän oli myös perinyt jotain Sangster-veren seikkailuhalusta, sillä ennen kuin hän oli ehtinyt kypsyä naiseksi, oli hän suorittanut tehtäviä, joita ei kukaan muu hänen asemassaan oleva nainen olisi tehnyt. Vaikka hän oli niin kaunis, oli hän jäänyt naimattomaksi. Hän oli oleskellut Euroopassa tulematta silti kotiin aviomies mukanaan ja hän oli antanut rukkaset lukuisille kotimaisille kosijoille. Hän oli antautunut harrastamaan ulkoilmaurheilua ja tullut mestariksi tennispelissä, täyttänyt viikkolehtien palstat tapainrikkomisillaan, käynyt jalan San Mateosta Skuta Cruziin määrätyssä ajassa erään vedonlyönnin johdosta ja kerran herättänyt huomiota pelaamalla pooloa miehisessä joukkueessa. Hän oli aikoinaan harrastanut taiteita, ja oli hänellä ollut oma atelieerinsakin San Franciscon ylioppilaskorttelissa.

Kaikki tämä oli ollut hyvin vähän merkityksellistä, kunnes hänen isänsä uudistussairaus alkoi. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt sellaista miestä, jonka edessä hän olisi voinut taipua ilolla, ja aina oli hän inhonnut niitä, jotka olivat koettaneet voittaa hänen myötätuntonsa. Sen tähden suuttui hän isänsä sekaantumisesta hänen elämäntapoihinsa ja kruunasi entiset tekonsa muuttamalla pois kotoa ja ryhtymällä Courier-Journalin palvelukseen. Hän alotti kahdenkymmenen dollarin viikkopalkalla, mutta hänen palkkansa nousi viiteenkymmeneen. Hänen tehtäviinsä kuului pääasiallisesti musiikki-, teatteri- ja taidearvostelu, mutta hän antautui myös suoranaisiin sanomalehtimiehen tehtäviin, silloin kuin ne olivat hänen mielestään kyllin mieltäkiinnittäviä. Siten hän esimerkiksi haastatteli kuuluisaa Pierpot Morgania, sen jälkeen kuin puolentusinaa newyorkilaista sanomalehtimiestä oli tästä hävyttömästi soimaten kirjotellut, kävi sukeltajan puvussa Golden Gaten pohjassa ja lensi Roodin, "lintumiehen" kanssa, kun tämä löi kaikki siihenastiset pituuslentoennätykset lentämällä aina Riversideen saakka.

Ei kuitenkaan saa kuvitella, että Maud Sangster olisi ollut joku karkeajäseninen amatsoni. Päinvastoin oli hän harmaasilmäinen, hoikka, keskikokoinen, nuori neito kahdenkymmenenkolmen vuoden seutuvilla. Hänen kätensä olivat tavattoman pienet, samoin jalat, kuuluakseen urheilijattarelle tai yleensä kenellekään. Aivan päinvastoin kuin muut urheilijattaret, osasi hän olla hienon naisellinen.

Omasta ehdotuksestaan hän sai toimittajalta määräyksen mennä haastattelemaan Pat Glendonia. Lukuunottamatta sitä, että hän kerran oli nähnyt Bob Fitzissimonsin seurapuvussa Palace hotellissa, ei hän koskaan elämässään ollut nähnyt ammattinyrkkeilijää. Hän ei myöskään ollut utelias sellaista näkemään — ainakaan hän ei ollut ollut utelias, ennen kuin nuori Pat Glendon saapui San Franciscoon treenaamaan itseään otteluun Nat Powersia vastaan. Silloin oli hän muistanut Patin sanomalehtinimen — Villipedon. Glendon olisi varmaankin katsomisen arvoinen. Siitä, mitä hän Patista oli lukenut, oli hän saanut sen käsityksen, että tämä oli ihmishahmossa oleva hirviö, raaka ja hurja kuin viidakon peto. Patin valokuvat eivät tosin vahvistaneet häntä siinä uskossa, mutta ne kyllä puhuivat puolestaan nyrkkeilijän yliluonnollisen voimakkaista lihaksista. Sanomalehtikuvan opastamana lähti hän Cliff Housen harjotushuoneustoon Stubenerin määräämällä ajalla.

Tonttikeinottelija oli huolissaan. Pat oli uppiniskainen. Hän istui nojatuolissa toinen jalka riippuen yli tuolin kädennojan, kädessään Shakespearen runoja ja lausui mielipiteitään tulevan haastattelun johdosta.

"Mitä tekemistä naisilla on nyrkkeilyn kanssa?" kysyi hän. "Se ei kuulu heille. Mitä he siitä tietävät? Miehetkin ymmärtävät sitä surullisen vähän. En minä ole mikään mallinukke, joka pannaan ikkunalle nähtäväksi. Tuo nainen tulee tänne vain töllistelemään minua. En ole koskaan pitänyt naisista harjotushuoneessa enkä välitä siitä, että hän on reportteri."

"Mutta hän ei ole mikään tavallinen reportteri", huomautti Stubener. "Olette kai kuullut puhuttavan Sangstereista — miljonäärisuvusta?"

Pat nyökkäsi.

"No niin, hän on yksi heistä. Hän kuuluu suureen maailmaan. Hän voisi liikkua hienon hienossa seurapiirissä, jos hän tahtoisi, sen sijaan, että hän nyt tekee työtä palkasta. Hänen isänsä on ainakin viidenkymmenen miljoonan arvoinen."

"Minkä tähden hän sitte kirjottelee sanomalehtiin ja syö jonkun köyhän sanomalehtipaholaisen leipää?"

"Hän joutui riitaan isänsä kanssa, kun ukko tahtoi ruveta puhdistamaan San Franciscoa. Tytär muutti pois kotoa. Siinä koko juttu — jätti kodin ja hankki itselleen paikan. Ja erään asian sanon teille, Pat: hän kirjottaa aivan erikoisen hienoa englantia. Tällä seudulla ei ole ketään kynäilijää, joka kykenisi kilpailemaan hänen kanssaan, kun hän pääsee vauhtiin."

Pat näytti innostuvan, ja Stubener jatkoi:

"Hän kirjottaa myös runoja — tuota tavallista hölynpölyä, aivan kuin tekin. Mutta minä oletan, että hänen on parempaa, sillä hän sai kerran painetuksikin kokonaisen kirjan. Sitäpaitsi kirjottaa hän teattereista. Hän haastattelee jokaista kuuluisaa näyttelijää, joka sattuu tulemaan tänne kaupunkiin."

"Olen lukenut hänen nimensä sanomalehdistä", sanoi Pat.

"Luonnollisesti olette sen tehnyt. Se on suuri kunnia teille, että hän tulee tänne. Se ei tule tuottamaan teille mitään vaivaa. Minä tulen olemaan saapuvilla ja antamaan hänelle tarpeelliset tiedot. Niinhän olen aina tehnyt, kuten tiedätte."

Pat loi häneen tunnustusta antavan katseen.

"Muuan asia vielä, Pat: älkää unohtako, että teidän täytyy alistua tuohon haastatteluun. Se kuuluu ammattiinne. Siten saamme suuren reklaamin ilmaiseksi. Se herättää yleisössä mielenkiintoa ja saa sen liikkeelle, ja juuri yleisöstä me hyödymme." Hän vaikeni, kuunteli ja katsoi kelloonsa. "Luulen, että hän saapuu jo. Menen ottamaan hänet vastaan ja tuon hänet sisään. Annan hänelle viittauksen siihen suuntaan, että hän ymmärtää lähteä pian. Tämä tulee käymään kädenkäänteessä." Hän kääntyi ovella. "Käyttäytykää siivosti nyt, Pat. Älkää purko hampaitanne yhteen älkääkä vastatko pitkästi hänen kysymyksiinsä."

Pat laski kirjan pöydälle, otti sanomalehden ja oli olevinaan syventynyt lukemaan sitä, kun Stubener vieraineen saapui. Pat nousi. Kohtaus muodostui molemminpuoliseksi yllätykseksi. Kun siniset silmät kohtasivat harmaat, oli melkein kuin mies ja nainen olisivat huudahtaneet voitokkaasti toinen toisilleen, aivan kuin he molemmat olisivat löytäneet odottamatta jotain, jota he olivat etsineet. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Kumpikin oli kuvitellut toisensa aivan toisenlaiseksi, niin että iloinen jälleennäkeminen muuttui hämmennykseksi. Naisena selvisi reportteri ensimäisenä siitä, ja sen hän teki ollenkaan osottamatta olleensa hämmentynyt. Hän astui yli lattian Glendonia kohden. Tämä puolestaan tuskin huomasi, kuinka esitteleminen tapahtui. Tässähän oli nainen, oikea nainen. Pat ei ollut koskaan aavistanut, että voisi olla olemassa sellaista olentoa. Ne harvat naiset, joihin hän oli kohdistunut huomiotansa, eivät ollenkaan muistuttaneet tätä. Hän ajatteli, mitä vanha Pat olisi sanonut tästä naisesta, oliko tämä sellainen, johon piti tarttua molemmin käsin. Hän huomasi seisovansa pitäen reportteria kädestä. Pat katseli vieraan kättä ja ihmetteli sen pienuutta.

Reportteri puolestaan koetti parhaansa mukaan unohtaa tuon omituisen tunteen, joka johtui vieraan miehen vetovoimasta. Hänen edessäänhän oli nyrkkeilylavan villipeto, tuo suuri, tyhmä eläin, hurjan ammattikunnan hurjin. Hän nauroi Patin tavalle pitää hänen kättään omassaan.

"Tahtoisin saada käteni vapaaksi, mr Glendon", sanoi hän. "Katsokaa, minä… minä tarvitsen sitä todellakin."

Pat katsoi nolona häneen, seurasi katseellaan hänen katsettaan yhtyneihin käsiin ja irrotti ne samassa punastuen korviaan myöten.

Reportteri huomasi punastumisen ja teki sen johtopäätöksen ettei nyrkkeilijä ehkä ollutkaan juuri niin eläimellinen, kuin hän oli mielessään kuvitellut. Sillä hän ei voinut ajatella, että joku eläin punastuisi. Hän huomasi myös, ettei Patilla ollut tarpeeksi seurustelukykyä pyytääkseen anteeksi. Pat katsoi häneen yhä kuin hurmioissaan ja tuli vielä punaisemmaksi poskiltaan.

Stubener oli sillävälin tuonut tuolin ja viittasi neidin istumaan. Glendon istuutui mekaanisesti omalleen.

"Hän on loistavassa kunnossa, miss Sangster, loistavassa kunnossa", sanoi impressario. "Eikö totta, Pat? Ette koskaan elämässänne ole tuntenut itseänne hyvinvointisemmaksi?"

Tämä kiusotti Glendonia. Hän rypisti hämillään otsaansa eikä vastannut.

"Olen usein halunnut tutustua teihin mr Glendon", sanoi miss Sangster. "En ole koskaan ennen haastatellut ketään nyrkkeilijää, niin että pyydän anteeksi, jollen osaa suoraan asiaan."

"Ehkä mieluimmin alottaisitte katsomalla häntä työssään?" ehdotti impressario. "Sillä aikaa kuin hän pukeutuu nyrkkeilypukuun, voin minä kertoa teille hänestä paljon — myöskin asioita, joita ei koskaan ole ollut sanomalehdissä. Kutsukaamme Walsh sisään, Pat, ja nyrkkeilkäämme muutama erä."

"Ei siitä tule mitään", murisi Glendon töykeästi aivan niin kuin villipedolta saattoi odottaakin. "Ryhtykää haastatteluun."

Tilanne muuttui ikäväksi. Stubener puhui eniten johtaen keskustelua, joka kiusotti Maud Sangsteria, samalla kuin Pat ei juuri ollenkaan ottanut siihen osaa. Miss Sangster tarkasti Patin kauniita kasvoja, kirkkaansinisiä silmiä, kauniinmuotoista, melkein kotkankaarevaa nenää ja kiinteitä huulia, jotka kaikki olivat miehekkään eivätkä ollenkaan äreän näköiset. Siinä oli sangen omituinen persoonallisuus, ajatteli hän, jos sanomalehdet olivat oikeassa kaikessa, mitä he hänestä kertoivat. Turhaan hän koetti etsiä mitään merkkiäkään eläimellisyydestä. Ja turhaan hän koetti saada keskustella suorastaan Patin kanssa. Ensiksikin tiesi hän liian vähän nyrkkeilylavasta ja ammattinyrkkeilijöistä ja niin pian kuin hän yritti saada aikaan kahdenkeskistä keskustelua, tuli Stubener heti väliin ja tulvi tiedonannoista.

"Tämä nyrkkeilyelämä lienee äärettömän mieltäkiinnittävää", sanoi miss Sangster kerran ja jatkoi huoaten: "Toivoisin tietäväni siitä enemmän. Sanokaa minulle, minkä tähden te nyrkkeilette? — niin, lukuunottamatta siitä koituvaa rahallista hyötyä." (Viimeisen hän sanoi säästyäkseen Stubenerin keskeytyksestä.) "Pidättekö, että on hauskaa nyrkkeillä? Onko jännittävää astua lavalle toista miestä vastaan? En osaa oikein lausua ajatustani, joten teidän täytyy antaa minulle anteeksi."

Pat ja Stubener alkoivat yhtaikaa, mutta Pat vei suunvuoron impressarioltaan.

"Alussa en ollenkaan ajatellut sitä…"

"Niin, katsokaas, se tuntui hänestä aivan liian helpolta", keskeytti Stubener.

"Mutta sitte", jatkoi Pat, "kuin jouduin parempien nyrkkeilijöitten kanssa tekemisiin, todellisten kuuluisuuksien, kun minulla oli suurempaa…"

"Kiihotinta?" ehdotti miss Sangster.

"Niin, aivan oikein, kun minulla oli suurempaa kiihotinta, huomasin, että pidin siitä… hyvin paljon sitäpaitsi. Mutta en osaa antautua siihen aivan niin kokonaan kuin pitäisi. Katsokaa, samalla kuin kaikki ottelut ovat jonkunlaisia probleemeja, jotka on ratkaistava ymmärryksellä ja lihaksilla, ei tulos ole minulle koskaan…"

"Hänen ei koskaan ole tarvinnut antaa erotuomarin ratkaista ottelua", selitti Stubener. "Hän on voittanut jokaisen kilpailun nujertamalla vastustajan."

"Juuri tuo varmuus lopputuloksesta ottaa pois ihanan jännityksen", sanoi Pat.

"Haluamaanne jännitystä saatte kai tuntea, kun joudutte mittelemään voimianne Jim Hanfordin kanssa", sanoi impressario.

Pat hymyili, mutta ei sanonut mitään.

"Kertokaa lisää", innostui miss Sangster, "miltä teistä tuntuu, kun nyrkkeilette."

Pat hämmästytti impressariotaan, miss Sangsteria ja itseään sanomalla:

"En tahdo puhua teidän kanssanne sellaisista asioista. Minusta tuntuu, kuin meillä olisi tärkeämpiäkin asioita puhuttavanamme. Minä…"

Hän vaikeni äkkiä; hän tiesi vallan hyvin, mitä hän oli sanomaisillaan, mutta hän ei tietänyt, miksi hän olisi sen sanonut.

"Niin", puuttui miss Sangster puheeseen innokkaasti, "olette oikeassa. Hyvän haastattelun ehtona on — todellinen henkilökohtaisuus."

Mutta Patin puheenlahja oli edelleen kadoksissa, ja Stubener ryhtyi vertaamaan nyrkkeilijänsä painoa, pituutta ja leveyttä Sandowin, Kauhean turkkilaisen ja Jeffriesin sekä muitten kuuluisuuksien vastaaviin ominaisuuksiin. Se ei ollenkaan innostuttanut Maud Sangsteria, ja hän osotti selvästi, että se kiusotti häntä. Hänen katseensa sattui runokirjaan. Hän otti kirjan käteensä ja katsoi kysyvästi Stubeneriin.

"Se on Patin", sanoi tämä. "Hän on innostunut tuollaiseen, värivalokuvaukseen, taidenäyttelyihin j.n.e., mutta älkää jumalan nimessä kirjottako siitä mitään. Se pilaisi hänen maineensa."

Maud Sangster katsoi ihmeissään Glendoniin, joka joutui hämilleen. Sehän oli ihastuttavaa, ajatteli miss Sangster, että nuori jättiläinen, nyrkkeilykuningas, luki runoja, kävi taidenäyttelyissä ja harrasti värivalokuvausta! Hän ei tosiaankaan ollut mikään villipeto. Miss Sangster huomasi, että Patin ujous riippui hienotunteisuudesta eikä tyhmyydestä. Shakespearen runoja! Tämähän oli jotain, josta oli otettava tarkempi selko. Mutta Stubener ryösti häneltä tilaisuuden ottamalla jälleen sananvuoron.

Muutaman minutin kuluttua pääsi miss Sangster ajatuksineen oikealle tolalle. Hänen ensimäinen kiintymyksensä Patiin heräsi taas hänen huomattuaan runokirjan. Miehen suurenmoinen koko, kauniit kasvot, tiukka suu, kirkkaat silmät, jalo otsa, jota lyhytvaalea tukka ei peittänyt, hänen fyysillinen hyvinvointinsa ja puhtautensa — kaikki tämä veti häntä puoleensa voimalla, jota hän ei ennen ollut tuntenut. Eikä hän kuitenkaan voinut olla ajattelematta rumia huhuja, joita hän viimeksi eilen oli kuullut Courier-Journalin toimituksessa.

"Olitte äsken oikeassa", sanoi hän. "On olemassa tärkeämpääkin puhuttavaa. Ajattelen, että voisitte selittää minulle erään asian, jota olen paljon ajatellut. Ellei se ole teistä vastenmielistä?"

Pat pudisti päätään.

"Tahdon olla suora. Olen joskus kuullut herrojen puhuvan ihmeellisistä otteluista ja kummallisista vedonlyönneistä enkä kiinnittänyt niihin silloin huomiotani, vaikka minusta tuntui, kuin urheilun suojassa harjotettaisiin paljon petosta. Kuu katselen esimerkiksi teitä, on minun vaikea ymmärtää, kuinka te voitte olla mukana tuollaisessa pelissä. Ymmärrän, että pidätte urheilusta sinänsä ja myöskin sen tuottamista rahoista, mutta minä en voi käsittää…"

"Ei siinä ole mitään käsittämistä", keskeytti Stubener Patin hymyillessä ystävällisesti. "Ne ovat satuja nuo puheet petoksesta, etukäteen sovituista otteluista ja kaikki tuollaiset tyhmyydet. Niissä ei ole mitään perää, miss Sangster, sen voin vakuuttaa. Sallikaa minun kertoa nyt, kuinka keksin Glendonin. Sain hänen isältään kirjeen…"

Mutta Maud Sangster ei antanut pettää itseään, vaan kääntyi Patin puoleen.

"Kuulkaahan. Muistan erikoisen hyvin erään tapauksen. Se koskee erästä ottelua, joka tapahtui useita kuukausia sitte — olen unohtanut nyrkkeilijöitten nimet. Muuan Courier-Journalin toimittajista kertoi minulle aikovansa ansaita sievoisen summan. Hän ei sanonut toivovansa, vaan aikovansa. Hän sanoi kuuluvansa niiden joukkoon, jotka tiesivät etukäteen ja lyöneensä vetoa erien lukumäärästä. Hän lausui, että ottelu tulisi loppumaan yhdeksännessätoista erässä. Tämä tapahtui kilpailun edellisenä päivänä. Seuraavana päivänä hän muistutti voitokkaasti sitä, että ottelu oli loppunut juuri siinä erässä. En sen koommin sitä ajatellut. En ollut silloin innostunut nyrkkeilyyn. Mutta nyt olen. Silloin oli tämä tapahtuma aivan sopusoinnussa nyrkkeilystä saamani käsityskannan kanssa. Siis näette, etteivät nuo huhut ole vain satuja, vai kuinka?"

"Muistan tuon ottelun", sanoi Glendon. "Se oli Owenin ja Murgweatherin välinen. Se loppui juuri yhdeksännessätoista erässä, Sam. Ja miss Sangster sanoo kuulleensa tuon erän mainittavan jo kilpailun edellisenä päivänä. Kuinka selitätte sen, Sam?"

"Kuinka te selitätte, että arpajaisissa satutaan saamaan voittonumero?" sanoi impressario vältellen, mutta hän kokosi ajatuksiaan osatakseen vastata. "Henkilöt, jotka tutkivat tapoja ja tilanteita, sekuntteja, sääntöjä ja sen semmoisia asioita, arvaavat usein oikean erän, aivan kuin kilpa-ammunnassa on satuttu arvaamaan oikeat osumat. Älkää sitäpaitsi unohtako, että samalla kuin joku voittaa, on olemassa aina joku, joka häviää, joku, joka ei ole arvannut oikein. Miss Sangster, vakuutan kunniasanallani, ettei nyrkkeilyn suojassa harjoteta mitään vilppiä."

"Mikä on teidän käsityksenne siitä, mr Glendon?" kysyi miss Sangster.

"Sama kuin minunkin", sanoi Stubener. "Hän tietää, että minä puhun totta. Hän ei koskaan ole otellut muita kuin rehellisiä otteluita. Eikö totta, Pat?"

"Kyllä, se on totta", vahvisti Pat, ja ihmeellisintä oli, että Maud Sangster uskoi Patin sanoihin täydellisesti.

Miss Sangster pyyhkäisi kädellään otsaansa ikäänkuin vapautuakseen kaikista epäilyksistään.

"Kuulkaahan vielä", sanoi hän. "Eilen illalla sanoi sama toimittaja minulle tulevan ottelun olevan järjestetyn niin, että se tulee loppumaan juuri siinä erässä, jossa sen pitää loppua."

Stubener aivan kauhistui, mutta Patin sanat vapauttivat hänet vastaamasta.

"Silloin valehtelee toimittaja." Ensimäisen kerran oli Patin sanoissa tiukka äänensävy.

"Viime kerralla hän ei valehdellut", sanoi miss Sangster vakavana.

"Missä erässä hän sanoi minun otteluni Nat Powersin kanssa loppuvan?"

Ennen kuin nainen ehti vastata, tarttui impressario puheeseen.

"Tyhmyyksiä, Pat!" hän huudahti. "Lopettakaa jo, ne ovat noita tavallisia huhuja."

Glendon ei kuunnellut häntä, hänen katseensa, kun se kohtasi miss Sangsterin, ei ollut enää lempeä, vaan tuima ja käskevä. Reportteri oli nyt varma kosketelleensa jotain hirvittävää, jotain, joka tulisi selittämään kaiken, mikä oli herättänyt hänessä epäluuloja. Samalla kertaa tunsi hän liikutusta Patin tuiman, hallitsevan katseen ja äänen johdosta. Hänen edessään oli miehinen mies, joka tahtoi saada mielipiteensä kuuluville. "Minkä erän toimittaja mainitsi?" kysyi Glendon jälleen.

"Jumalan tähden, Pat, lopettakaa jo ajattelemasta tuollaisia hulluuksia", sanoi Stubener.

"Sallitteko minun vastata?" sanoi Maud Sangster.

"Luulen olevan parasta, että itse puhun miss Sangsterin kanssa", huomautti Pat. "Menkää te, Sam, ulos pitämään seuraa valokuvaajan kanssa."

He tarkastivat toisiaan hetken jännityksellä, sitte lähti Stubener hitaasti ovea kohti, aukaisi sen ja käänsi päätään kuullakseen paremmin.

"No, minkä erän hän ilmotti?"

"Luullakseni en erehdy", sanoi miss Sangster värisevällä äänellä, "muistaessani hänen puhuneen kuudennestatoista erästä."

Hän näki Glendonin kasvoista kuvastuvan hämmästystä, vihaa ja syytöstä, kun hän katsahti impressarioonsa, ja Maud Sangster tiesi, että isku oli osunut.

Patilla oli myös syytä vihaansa. Hän tiesi puhuneensa asiasta Stubenerin kanssa ja tiesi heidän sopineen, että yleisö saisi katsomista rahojensa edestä, ettei ottelua venytettäisi liikaa ja että se loppuisi kuudennessatoista erässä. Ja nyt oli hänen luonaan muuan nainen sanomalehtitoimistosta tietäen myöskin tämän erän.

Stubener seisoi ovella kalpeana. Hänen oli selvästikin vaikea säilyttää tasapainoansa.

"Tapaamme jälkeenpäin", sanoi Pat hänelle. "Sulkekaa ovi jälkeenne."

Ovi sulkeutui ja he jäivät kahdenkesken. Glendon ei sanonut mitään. Hänen kasvonsa ilmaisivat rauhattomuutta ja loukkaantuneisuutta.

"No?" kysyi miss Sangster.

Pat nousi ylös seisten kookkaana ja mahtavana, sitte istuutui hän jälleen kostuttaen huuliaan kielellään.

"Sanon teille erään asian", lausui hän vihdoin. "Ottelu ei tule loppumaan kuudennessatoista erässä."

Nainen ei vastannut mitään, mutta hänen epäilevät kasvonilmeensä loukkasivat Patia.

"Odottakaa, niin saatte nähdä, miss Sangster, ja tulette myös huomaamaan, että toimittaja on väärässä."

"Tarkotatte, että ohjelma tulee muutettavaksi?" sanoi miss Sangster viekkaasti.

Pat säpsähti hänen sanojensa terävyydestä.

"Minulla ei ole tapana valehdella", sanoi hän täsmällisesti, "ei edes naisille."

"Ette ole sitä tehnyt minullekaan ettekä ole kieltänyt sitä, että ohjelma tulee muutettavaksi. Olen ehkä tyhmä, mr Glendon, mutta en ymmärrä mikä merkitys sillä on, missä erässä joku ottelu loppuu, niin kauan kuin se on edeltäkäsin määrätty."

"Sanon teille loppuerän numeron, eikä yksikään sielu lukuunottamatta teitä saa sitä tietää."

Miss Sangster kohautti hartioitaan ja hymyili.

"Se kuulostaa minusta kilpa-ajosopimukselta. Ne ovat samanlaisia, kuten tiedätte. Sitäpaitsi en ole ehdoton idiootti ja tiedän, että tässä on jotain hullusti. Minkä tähden suutuitte, kun ilmotin teille erän numeron? Minkä tähden vihastuitte impressarioonne? Minkä tähden lähetitte hänet ulos?"

Sen siaan että olisi vastannut, meni Glendon ikkunan luo katsoakseen ulos, mutta samassa muuttui hänen ajatuksensa ja hän kääntyi, ja miss Sangster tiesi näkemättään, että Pat katseli häntä. Pat tuli takaisin ja istuutui tuolilleen.

"Sanoitte, etten ole valehdellut teille, miss Sangster, ja siinä olette oikeassa. En ole valehdellut." Hän vaikeni ja koetti keksiä suoran selityksen tilanteeseen. "Uskotteko voivanne luottaa siihen, mitä nyt aion kertoa teille? Onko… ammattinyrkkeilijän kunniasanalla mielestänne mitään merkitystä?"

Maud Sangster nyökkäsi totisena, katsoi häntä suoraan silmiin varmana siitä, että Pat tulisi puhumaan totta.

"Olen aina tehnyt rehellistä työtä. En ole koskaan elämässäni käsitellyt likaisia rahoja tai käyttänyt saastaisia keinoja niiden saamiseksi. Voin lähteä siitä. Olette säikähyttänyt minut täydellisesti kertomuksellanne. En voi tässä tuokiossa päästä siitä mihinkään varmaan käsitykseen. En tiedä… mutta se juuri tekee minut rauhattomaksi. Sillä katsokaa, Stubener ja minä olemme puhuneet tästä ottelusta ja sovimme siitä, että se loppuisi kuudennessatoista erässä. Nyt tiedätte tekin sen etukäteen. Kuinka toimittaja on voinut saada tämän tietää? Ei ainakaan minulta. Stubenerin on täytynyt sanoa se jollekin… mikäli…" Hän vaikeni ajatellakseen tarkemmin. "Mikäli tuolla toimittajalla ei ole onnea arvatessaan. En voi päästä siitä selville. Minun täytyy pitää silmäni auki, odottaa ja tehdä huomioita. Kaikki, mitä olen teille sanonut, on totta. Tässä on käteni siitä vakuudeksi."

Hän nousi tuoliltaan ja seisoi ryhdikkäänä Miss Sangsterin vierellä. Hän tarttui naisen pieneen käteen, kun tämä myöskin nousi, ja katsottuaan toisiansa avoimesti ja rehellisesti suoraan silmiin, seisoivat he molemmat vaiti katsoen yhteenpuristettuihin käsiinsä. Maud Sangster ei ollut koskaan tuntenut näin selvään olevansa nainen. Molemmat kädet — toinen hento, pehmeä ja toinen jäntevä miehen käsi — kuuluivat selvästikin eri sukupuolille. Glendon alotti taas keskustelun.

"Voitte helposti saada väärän käsityksen minusta", sanoi Pat, ja samassa tunsi reportteri Patin kiinteän puristuksen muuttuvan lempeäksi, melkein hyväileväksi.

"Oli hauska, että tulitte tänne tänään", sanoi Pat kiiruhtaen heti sen jälkeen selittämään: "Tarkotan sen tähden, että olette ehkä sen kautta aukaissut silmäni huomaamaan tehdyt vääryydet."

"Olette yllättänyt minut", sanoi miss Sangster painostaen. "Luulin olevan aivan yleisesti tunnettua nyrkkeilijöitten kesken, että ammattinyrkkeilyssä harjotetaan epärehellisyyttä, etten oikein voi ymmärtää, kuinka te, joka kuulutte näitten nyrkkeilijöitten eturiviin, saatatte olla siitä tietämätön. Pidin selvänä, että olisitte tuntenut kaiken tuon, ja nyt olette te vakuuttanut minulle, ettei teillä ole ollut aavistustakaan siitä. Teidän täytyy olla aivan erilainen kuin muut."

Pat nyökkäsi.

"Siinä selitys. Seurauksena tulee olemaan, että pysyn erilläni nyrkkeilijöistä, vedonlyöjistä ja urheilunharrastajista. Oli helppoa sokaista silmäni. Mutta nyt on minun aukaistava ne. Katsokaa, nyt toimin itsenäisesti."

"Ja poistatte epäkohdat?" kysyi miss Sangster jännittyneenä, vakuutettuna siitä, että Pat varmasti täyttäisi lupauksensa.

"Ei, vaan käännän heille selkäni", vastasi Pat. "Jollei se kerran ole rehellistä, en enää koskaan tahdo olla missään tekemisissä ammattinyrkkeilyn kansa. Eräs asia on varma: tuleva ottelu Nat Powersin kanssa ei tule loppumaan kuudennessatoista erässä. Jos tuon toimittajan puheissa on jotain perää, tulevat he kaikki pettymään. Sen sijaan, että nujertaisin hänet kuudennessatoista erässä, annan ottelun pitkistyä kahdenteenkymmenenteen saakka. Sen saatte nähdä."

"Enkä minä puhu siitä mitään toimittajalle?"

Miss Sangster oli noussut valmiina lähtemään.

"Luonnollisestikaan ette. Jos hän vain arvaa, niin antakaa hänen pysyä uskossaan. Ja jos kerran asiassa on petosta, on oikein, että hän menettää kaikki vetonsa. Tämä saa jäädä meidänkeskeiseksi pikku salaisuudeksemme. Sanon teille, mitä aion tehdä. Ilmotau teille, missä erässä lopetan ottelu. Tulen lyömään Nat Powersin kahdeksannessatoista."

"Enkä minä puhu siitä halaistua sanaa kenellekään", vahvisti miss Sangster.

"Tahtoisin pyytää teiltä pienen palveluksen", sanoi Pat harvakseen. "Olen ehkä liian vaativainen."

Naisen kasvonilme muuttui entistä lempeämmäksi siten etukäteen ilmaisten pyynnön tulevan täytetyksi, ja Pat jatkoi:

"Tiedän, ettette mainitsisi haastattelussa mitään petoksesta. Mutta tahtoisin vielä enemmän, nimittäin ettette kirjottaisi yhtään sanaa meidän keskustelustamme."

Miss Sangster loi häneen tutkivan katseen harmailla silmillään ja vastasi sitte omaksi hämmästyksekseen:

"Luonnollisestikaan se ei tule julkisuuteen. En mainitse siitä rivilläkään."

"Tiesin sen", sanoi Pat vain.

Ensin tunsi miss Sangster itsensä pettyneeksi, kun Pat ei sanonut mitään kiitosta, mutta samassa oli hän iloinen siitä, että niin oli asianlaita. Hän ymmärsi, että Pat tämän lyhyen keskustelun aikana oli muuttanut toimintatapansa, ja hän innostui rohkeasti tutkimaan suurta nyrkkeilijää.

"Kuinka voitte sen tietää?" kysyi miss Sangster.

"En osaa sitä sanoa." Hän pudisti päätään. "Tiesin sen, toisin sanoen pidin sitä luonnollisena. Minusta tuntuu, kuin tietäisin paljon muuta teistä ja minusta."

"Mutta miksi ei haastattelua julaista? Sehän olisi hyvä reklaami, kuten impressarionne sanoo."

"Tiedän sen", vastasi Pat tyynesti. "Mutta en tahdo tuntea teitä sillä tavalla. Olen varma, että se kiusottaisi minua. En tahdo ajatella tuntevani teitä teidän ja oman ammattini perusteella. Haluaisin mieluummin muistella keskusteluamme ainoastaan naisen ja miehen välisenä keskusteluna. En tiedä, ymmärrättekö, mitä tarkotan. Mutta niin minusta tuntuu."

Hänen puhuessaan oli hänen kasvonilmeensä kokonaan sellainen, jollaisella mies katsoo naiseen. Miss Sangster tunsi Patin voimien vaikutusta itsessään ja hän tunsi olevansa hämillään ja sanaton sen miehen edessä, jota oli luultu sanattomaksi seuraihmiseksi. Pat osasi todellakin puhua asiallisemmin ja vakuuttavammin kuin useimmat miehet, ja mikä eniten ihmetytti miss Sangsteria, oli Patin teeskentelemätön suoruus ja rehellisyys.

Pat saattoi hänet automobiiliin, ja hyvästijättö teki miss Sangsteriin syvän vaikutuksen. Heidän puristaessaan toisiaan kädestä, sanoi Pat:

"Tapaamme joku päivä. Tahdon nähdä teidät jälleen. Minusta tuntuu kuin me emme vielä olisi sanoneet toisillemme viimeistä sanaamme."

Ja kun automobiili lähti liikkeelle, joutui miss Sangster samanlaisen tunteen valtaan. Tämä ei saanut olla viimeinen kerta, kuin hän näki omituisen Pat Glendonin, nyrkkeilijöitten kuninkaan, villipedon.

Kun Glendon palasi takaisin harjotteluhuoneeseen, tapasi hän suuttuneen impressarionsa.

"Minkä tähden ajoitte minut ulos?" kysyi tämä. "Nyt on asiamme hukassa. Te olette pilannut sen. Ette koskaan ole osannut yksinänne selviytyä reporttereista ja saattepa nähdä tämän haastattelun seuraukset."

Glendon, joka oli katsonut häneen kylmän iroonisesti, aikoi kääntyä poistuakseen, mutta muutti äkkiä aikomuksensa.

"Se ei tule julkaistavaksi", sanoi hän.

Stubener loi häneen terävän katseen.

"Minä pyysin häntä olemaan kirjottamatta mitään", selitti Glendon.

Silloin kiivastui Stubener.

"Ja luulette, että hän luopuisi niin tuottavasta toimenpiteestä!"

Glendon jähmettyi kiukusta, ja hänen äänensä oli varma ja terävä, kun hän vastasi:

"Haastattelu ei tule painettavaksi. Niin sanoi hän itse, ja hänen sanojensa epäileminen on samaa kuin sanoisi häntä valehtelijaksi."

Irlantilainen tuli hehkui hänen silmistään. Nähdessään sen ja huomatessaan Patin vaistomaisesti ja intohimoisesti puristavan kätensä nyrkkiin, joiden sanoman hän tunsi yhtä hyvin kuin edessään olevan miehen, ei Stubener enää uskaltanut epäillä.

VII.

Ei kestänyt kauaa ennen kuin Stubener huomasi, että Glendon aikoi tehdä tyhjäksi vedonlyöjien toivon, mutta hänen ei onnistunut viekotella Patilta loppuerän numeroa, vaikka hän kuinka olisi koettanut. Hän ei antanut ajan kuitenkaan kulua hukkaan, vaan teki salaisia sopimuksia Nat Powersin impressarion kanssa. Nat Powersilla oli uskollinen vedonlyöntiseurue, eikä heidän voitu antaa pettyä.

Kilpailupäivän iltana rikkoi Maud Sangster enemmän kuin koskaan ennen hyviä tapoja vastaan, vaikkei siitä vihjaustakaan päässyt seurapiirin korviin. Toimittajan suojassa liittyi hän katselijayleisöön. Hänen tukkansa ja suurin osa kasvoistansa peittyi hänen leveälierisen hattunsa alle, ja päällään oli hänellä pitkä ulsteripalttoo, joka ulottui melkein maahan asti. Hän sekaantui väenpaljouteen, eikä kukaan kohdistanut häneen erikoista huomiota. Eivät edes häntä vastapäätä istuvat sanomalehtimiehet tunteneet häntä.

Kuten oli tullut yhä yleisemmäksi tavaksi, ei ohjelmaan kuulunut mitään johdanto-otteluita, ja hän oli tuskin istuutunut, kun meluisat suosionosotukset ilmottivat Nat Powersin saapuvan. Hän astui pitkin pääkäytävää avustajiensa seuraamana, ja miss Sangster melkein kauhistui hänen jättiläismäistä kokoaan. Nat Powers hyppäsi kuitenkin huolimatta painostaan ketterästi kuin orava lavaköyden yli ja vastasi tyytyväisesti hymyillen yleisön tervehdykseen. Hän ei ollut kaunis. Paisuneet korvat ilmottivat hänen ammattinsa ja hänen ennestään jo litteä nenänsä oli nähtävästi monta kertaa tehty vielä litteämmäksi, niin ettei taitavinkaan kirurgi ollut saanut siihen entistä muotoa.

Uusi melu ilmotti Glendonin saapumisen. Miss Sangster katsoi häneen uteliaana, kuinka Pat astui nuoran yli mennen nurkkaansa. Mutta vasta kun hälinä oli laannut ja esittely tehty, heittivät nyrkkeilijät viltit hartioiltaan ja seisoivat vastatusten taistelupuvuissaan. Ylhäältäpäin suuntautui heihin monen sähkölampun kirkas valo — filmiyhtiöiden tähden —, ja kun miss Sangster tarkasti kumpaakin miestä erikseen, oli hänen mielestään Glendon täysiverinen mies ja Powers — villipeto. Kumpikin edusti omaa tyyppiänsä — Glendon sopusuhtaisine jäsenineen ja hienoine kasvonpiirteineen, Powers karvaisine ja kuhmuisine lihaksineen.

Heidän asettuessaan taisteluasentoon filmikameroiden eteen, sattui Glendonin katse kohdistumaan miss Sangsteriin. Vaikkei Pat sitä millään tavoin osottanut, ymmärsi miss Sangster sydämensä tykytyksestä, että Pat oli tuntenut hänet. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului alkumerkki ja merkinantaja huusi "Alkakaa!" ja ottelu alkoi.

Se oli komeata kilpailua. Ei yhtään verta, ei yhtään turhaa liikettä, ja kumpikin teki harkittuja laskelmia. He käyttivät puolet aikaa ensimäisestä erästä toistensa koettelemiseen, mutta Maud Sangsterin mielestä olivat valeiskut ja hansikkaiden läiskäykset tarpeeksi jännittäviä. Erään tavallista kiihkeämmän yhteenoton aikana täytyi toimittajan nykäistä häntä hihasta ja muistuttaa hänelle, kuka ja missä hän oli.

Powers teki työtä kevyesti kuin olisi hän ainakin viisikymmentä ottelua taistellut lavalla, ja yleisö seurasi jännityksellä hänen temppujaan osottaen yhtämittaa suosionosotuksiaan. Mutta Pat ei tehnyt mitään ylivoimaisia hyökkäyksiä, vaikka olikin yhteenottoja, jotka saivat yleisön nousemaan penkeiltään siinä uskossa, että Powers oli voittamaisillaan vastustajansa.

Tällaisissa jännittävissä tilanteissa ei miss Sangster ollut selvillä, satuttiko nuori Glendon itsensä vaarallisesti vai eikö. Erään kerran kumartui toimittaja hänen puoleensa kuiskaten:

"Nuori Pat voittaa varmasti. Hän on nouseva tähti, eivätkä he voi häntä hillitä. Mutta voitto tulee kuudennessatoista erässä, ei ennen."

"Mutta ehkä myöhemmin?" kysyi miss Sangster.

Hän melkein naurahti toimittajan epävarmaa kieltämistä. Miss Sangster tiesi sen paremmin.

Powers oli tunnettu siitä, että hän ahdisti vastustajaansa yhtämittaa. Glendon löysi tyydytystä siitä. Patin puolustautuminen oli ihmeteltävää, ja hän pysyttäytyi puolustuksessa juuri niin paljon, että yleisö pysyi jännityksessä. Powers tiesi olevansa pakotettu häviämään, mutta hänellä oli liian pitkä nyrkkeilijäkokemus epäröidäkseen iskemästä vastustajansa nurin tilaisuuden sattuessa. Hän oli liian usein joutunut kärsimään juonitteluista ollakseen käyttämättä samaa taktiikkaa toisia vastaan. Jos vain tilaisuus siihen sattuisi, olisi hän valmis nujertamaan vastustajansa ja pettämään vedonlyojäliiton. Hänen taitavien hyökkäyksiensä ansiosta oli yleisö jo ruvennut luulemaan, että Pat oli löytänyt voimakkaampansa. Mutta itsessään tunsi Powers, että hän oli löytänyt Patista väkevämpänsä. Useamman kerran ottelun kuumimmillaan ollessa oli hän saanut iskuja, joitten voima oli tahallisesti hillitty, sen hän ymmärsi.

Mitä Glendoniin tulee, oli hän monta kertaa sellaisissa tilanteissa, että pieninkin erehdys olisi tuottanut hänelle häviön vastustajan iskun kautta. Mutta hänellä oli ihmeellinen taito arvioida aika ja etäisyys oikein, eivätkä nämä vaikeat tilanteet horjuttaneet hänen itseluottamustaan. Hän ei koskaan ollut hävinnyt otteluakaan, häntä ei koskaan oltu lyöty nurin ja hänellä oli aina ollut vastustajansa niin vallassaan, ettei häviäminen ollut tullut kysymykseenkään.

Viidennentoista erän lopussa olivat molemmat nyrkkeilijät hyvissä voimissa, vaikka Powers läähätti niin, että yleisön joukosta jo muutamat henkilöt löivät vetoa siitä, että hän "halkeisi".

Juuri ennen kuudennentoista erän alkua kumartui Stubener kuiskaamaan Glendonin korvaan:

"Lyöttekö hänet nyt maahan?"

Glendon nosti päätään ja pudistaen sitä nauroi suoraan vasten rauhattoman impressarion kasvoja. Kun kuudennentoista erän alkumerkki kilahti, näki Glendon hämmästyksekseen Powersin syöksähtävän pystyyn. Ensimäisestä sekunnista alkoi ottelu oikealla hyökkäysrajumyrskyllä, ja Glendonilla oli täysi työ suojellessaan itseään. Hän puolustautui, teki takerrusotteita, väisteli sivuhyppäyksillä, perääntyi nuoraa vasten ja sai vastaanottaa uusia hyökkäyksiä astuessaan takaisin keskilavalle. Useamman kerran antoi Powers hänelle hyviä tilaisuuksia, mutta Glendon ei tahtonut lähettää vastustajaansa lopullista, hävittävää iskua. Hän säästi sitä kaksi erää eteenpäin. Koko ottelun aikana hän ei vielä ollut käyttänyt koko voimaansa iskuihinsa.

Kaksi minuttia väliajatta ahdisti Powers häntä kaikella taidollaan. Seuraavassa minutissa olisi erä ollut lopussa ja vedonlyöjäliitto lyöty hämmästyksellä. Mutta sitä minuttia ei tullut. He olivat juuri iskeneet yhteen keskellä lavaa tavalliseen takertumiseen. Glendon vapautti vasemman kätensä ja antoi sillä iskun Powersin kasvoihin vasemmalle puolelle. Saman tempun oli hän jo tehnyt toistakymmentä kertaa sinä iltana. Hämmästyksekseen huomasi hän Powersin aivan veltostuvan ja alkavan horjuvin jaloin vaipua lattialle. Powers retkahti lattiaan, vieri ympäri lavan sivulle ja makasi liikkumatta silmät ummessa Kilpatuomari kumartui hänen ylitsensä laskemaan kymmenen sekunttia.

Yhdeksän kohdalla Powers nykähti ikäänkuin hän olisi tehnyt turhan yrityksen noustakseen ylös.

"Kymmenen! — ja loppu!" huusi tuomari. Hän tarttui Glendonin käteen ja nosti sen ylös meluavalle yleisölle merkiksi siitä, että Pat Glendon oli voittanut.

Ensimäisen kerran nolostui Glendon lavalla. Hänen lyöntinsä ei ollut ollut nujertava. Siitä oli hän varma. Se ei ollut suunnattu leukaan, vaan poskelle, johon hän tiesi sen myös osuneen. Ja kuitenkin oli mies kaatunut, oli maannut lattialla yli kymmenen sekunttia ja suorittanut kepposensa suurenmoisesti. Tämä isku oli yleisöstä tietysti ollut oikea mestarinäyte, ja filmit tulisivat levittämään valheen. Toimittaja oli siis kuitenkin tiennyt oikean erän, vaikka tämä olikin petosta.

Glendon suuntasi katseensa Maud Sangsteriin. Tämä katsoi suoraan Patiin, mutta hänen katseensa oli kylmä ja kova, niistä ei kuvastunut mitään hyväksyvää. Juuri kun Pat katsoi häneen, kääntyi hän sanoakseen jotakin naapurilleen.

Powersin avustajat kantoivat hänet nurkkaansa, aivan kuin velton räsyn. Glendonin avustajat tulivat onnittelemaan voittajaa ja riisumaan hänen nyrkkeilyhansikkaansa. Mutta Stubener ehti ennen heitä. Hänen kasvonsa säteilivät, kun hän molemmin käsin tarttui Glendonin oikean käden hansikkaaseen, ja hän huudahti:

"Kelpo poika, Pat! Tiesin, että teette sen."

Glendon tempasi takaisin hansikkaansa. Ja ensimäisen kerran kuuli impressario hänen kiroavan.

"Menkää helvettiin", sanoi Pat, samalla kuin hän kääntyi ojentaen kätensä avustajillensa, jotta nämä saisivat vetää hänen hansikkaansa pois käsistä.

VIII.

Samana iltana kuultuaan toimittajan selittävän, ettei maailmassa ollut yhtä ainoata rehellistä ammattinyrkkeilijää, istui Maud Sangster sänkynsä reunalla nyyhkyttäen, suuttui sitte ja meni nukkumaan kyllästyneenä itseensä, nyrkkeilijöihin ja koko maailmaan.

Seuraavan päivän iltapäivänä alkoi hän kirjottaa Henry Addissonin haastattelua, josta ei näyttänyt koskaan tulevan valmista. Hän teki työtänsä omassa toimitushuoneessaan. Hän oli hetkeksi lopettanut kirjottamisen silmäilläkseen iltalehteä, joka ilmotti, että Glendon tulisi seuraavan kerran ottelemaan Tom Cannamia vastaan. Silloin toi juoksupoika hänelle Glendonin käyntikortin.

"Sanokaa hänelle, etten minä ota vastaan", sanoi hän pojalle.

Hetken kuluttua tuli poika takaisin.

"Hän sanoo tulevansa kaikissa tapauksissa, mutta mieluummin teidän suostumuksellanne."

"Sanoitteko hänelle, että parhaillaan teen työtä?"

"Kyllä, mutta hän sanoi tulevansa kuitenkin."

Maud Sangster ei vastannut, ja juoksupoika oli ihmeissään vastenmielisen vieraan ilmestymisestä:

"Tunnen hänet. Hän on tavattoman suuri jättiläinen. Jos hänen päähänsä pälkähtäisi ruveta mellastamaan, voisi hän hävittää koko toimituksen. Hän on sama nuori Glendon, joka voitti eilisiltaisen nyrkkeilyottelun."

"No niin. Laskekaa hänet sitte sisään. On kai parasta säilyttää toimitus eheänä."

Ei mitään tervehdyksiä vaihdettu, kun Glendon astui sisään. Maud Sangster oli kylmä kuin kaste. Hän ei viitannut Patia edes istumaan, istuessaan siinä puoliksi selin häneen kirjotuspöytänsä ääressä odottaen, että Pat puhuisi asiansa.

"Tahdon puhua kanssanne", sanoi Pat lyhyeen. "Tuosta ottelusta. Se loppui kuudennessatoista erässä."

Miss Sangster kohautti olkapäitään.

"Tiesinhän sen jo etukäteen."

"Ei, sitä te ette tiennyt. Minäkään en sitä tiennyt."

Miss Sangster kääntyi ympäri katsoen Patiin välinpitämättömän näköisenä.

"Mitä siitä kannattaa puhua?" hän sanoi. "Ammattinyrkkeily on ammattinyrkkeilyä, ja me tiedämme kaikki, mitä se merkitsee. Ottelu loppui siinä erässä, jonka olin teille jo etukäteen sanonut."

"Niin loppui", myönsi Pat. "Mutta sitä te ette tiennyt. Koko maailmassa oli ainakin kaksi ihmistä, te ja minä, jotka tiesivät, ettei Powers häviäisi kuudennessatoista erässä."

Miss Sangster oli vaiti.

"Te tiesitte, että hän ei häviäisi, sanon minä." Hän puhui vakavasti ja täsmällisesti, ja kun miss Sangster yhä oli vaiti, astui hän lähemmäksi. "Vastatkaa minulle", hän käski.

Maud Sangster nyökkäsi, sanoen itsepäisesti:

"Mutta hän hävisi kuitenkin."

"Hän ei hävinnyt. Kuuletteko? Kerron teille kaiken, ja teidän täytyy kuunnella. En ole valehdellut teille. Olin suuri tyhmyri. He pettivät minua… ja teitä samalla kertaa. Te luulette nähneenne Nat Powersin nujertuneena. Mutta minun iskuni ei ollut niin voimakas, että se olisi voinut aikaansaada hänelle mitään vahinkoa. Se ei edes osunut oikeaan paikkaan. Hän vain teeskenteli hävinnyttä."

Hän vaikeni katsahtaen kaihoisasti miss Sangsteriin, joka nyt ymmärsi uskovansa täydellisesti häneen ja joka nyt tunsi lämmintä onnea siitä, että tämä mies oli puhdistautunut epäilyksistä ja osottautunut viattomaksi, mies, jonka hän vain pari kertaa oli nähnyt koko elämänsä aikana.

"No?" kysyi Pat, ja Maud Sangster kuunteli nautinnolla hänen käskevää ääntään ja nousten tuolilta sekä ojentaen hänelle kätensä hän sanoi:

"Uskon teitä. Olen siitä iloinen, niin iloinen…"

Kädenpuristus tuli pitempiaikaiseksi, kuin miss Sangster oli osannut ajatellakaan. Pat katsoi häneen palavin katsein, ja välittömästi herätti hänen katseensa hehkua naisen silmiin. Ei koskaan ollut hän tavannut sellaista miestä, ajatteli miss Sangster. Naisen katse laskeutui ensin ja miehen seurasi sitä. He seisoivat hetken katsellen yhdistyneitä käsiään. Pat lähestyi vaistomaisesti lähemmäksi ikäänkuin tahtoen sulkea Miss Sangsterin syliinsä, mutta pidätti itsensä selvästikin suurin ponnistuksin. Miss Sangster huomasi tämän ja tunsi, kuinka Patin käsi alkoi vetää häntä lähemmäksi. Ja ihmeekseen tunsi hän halua antaa perään, melkein voittamatonta halua joutua noiden voimakkaiden käsien syleilyyn. Jos Pat olisi vähänkin pakottanut, ei hän olisi kohdannut pienintäkään vastarintaa. Miss Sangster oli aivan pyörällä päästään, kun Pat irrotti kätensä, niin, melkein tempasi kätensä irti.

"Oi jumalani!" läähätti Pat. "Te olette luotu minua varten."

Näin sanottuaan kääntyi hän puoliksi poispäin ja pyyhkäisi kädellään otsaansa. Maud Sangster tiesi, että hän olisi vihannut Patia koko ikänsä, jos tämä olisi uskaltanut lausua sanankin anteeksipyynnöksi tai selitykseksi. Mutta Pat tuntui vaistomaisesti osaavan aina käyttäytyä oikein häntä kohtaan. Miss Sangster vaipui tuolilleen ja Pat toiseen muutettuaan ensin tuolinsa niin, että hän sieltä saattoi nähdä suoraan miss Sangsterin kasvoihin.

"Olen viettänyt viime yön turkkilaisessa kylvyssä", sanoi Pat. "Kutsuin mukaani erään vanhan ammattinyrkkeilijän. Hän oli isäni ystävä. Tiesin, ettei nyrkkeilylavalla tapahtunut mitään, mitä hän ei olisi tuntenut. Pyysin häntä kertomaan. Hauskinta oli se, että vain suurimmalla vaivalla sain hänet uskomaan, etten itse kysymiäni asioita tuntenut. Hän sanoi minua aarniometsän lapseksi. Hän oli kyllä oikeassa. Olen syntynyt metsässä, ja metsä on ainoa, minkä tunnen.

"Niin, yöllä sain tietää paljon uutta. Nyrkkeilymaailma on kurjempi, kuin olette sanonut. Joka ainoa ihminen, joka on jossain tekemisissä sen kanssa, näyttää olevan epärehellinen. Vieläpä viranomaisetkin, jotka antavat luvan kilpailujen järjestämiseen, ottavat vastaan lahjuksia järjestäjiltä, ja järjestäjät, impressariot ja nyrkkeilijät lahjovat toisiaan ja antavat yleisön lahjoa heitä itseään. Järjestelmä on kehittynyt melkein täydelliseksi. Ja kuitenkin tuntuvat he aina — tiedättekö mitä kaksinkertainen risti-isku on… salaista ymmärrystä kahteen suuntaan? (Miss Sangster nyökkäsi.) No niin. He tuntuvat aina unohtavan, että voisi ottaa lahjoja molemmilta puolilta.

"Jouduin aivan hämilleni siitä, mitä ukko minulle kertoi. Täällä olen minä elänyt kaiken tuon saastan keskellä, tietämättä mitään! Olen ollut oikea aarniometsän lapsi. Mutta ymmärrän kaikissa tapauksissa, kuinka he minua ovat pettäneet. Olin luotu sellaiseksi, ettei kukaan minua kyennyt voittamaan. Minun täytyi välttämättömästi voittaa, ja Stubener salasi minulta kaiken petoksen. Aamulla menin tapaamaan Spider Walshia ja pakotin hänet puhumaan. Hän oli ensimäinen treenarini, ja Stubenerin avustaja. He pitivät minua tietämättömyydessä. Sitäpaitsi minä en seurustellut urheilijoitten kanssa. Vietin aikani kalastuksella, metsästyksellä ja valokuvaamisella. Tiedättekö, miksi Walsh ja Stubener minua keskenänsä nimittivät? Viattomuudeksi. Sen sain tietää aamulla Walshilta, ja se koski minuun, kuin olisi hammas vedetty suustani. Mutta hän oli oikeassa. Olin viaton, pikku karitsa.

"Stubener käytti minua epärehellisiin toimiinsa, vaikken sitä itse tiennyt. Nyt jo ymmärrän, kuinka kaikki kävi. Mutta katsokaa, en ollut kyllin innostunut itse urheiluun epäilläkseni mitään. Olen saanut hyvät ruumiinvoimat ja selvän ymmärryksen, olen kasvanut ulkoilmassa ja saanut opetuksen isältäni, joka ymmärsi nyrkkeilyä paremmin kuin kukaan elävistä tai kuolleista. Se tuntui minusta liian helpolta. Nyrkkeily ei tuottanut minulle mitään päänvaivaa. Lopputulos oli minusta aina selvä. Mutta nyt en enää mene lavalle."

Miss Sangster osotti sanomalehteä, jossa ilmotettiin Patin ottelusta Tom Cannamin kanssa.

"Se on Stubenerin työtä", selitti Pat. "Tämä ottelu sovittiin jo useita kuukausia sitte. Mutta en välitä siitä. Lähden kotiin vuoristoon. Olen niin päättänyt."

Miss Sangster katsahti keskeneräiseen haastattelukirjotukseensa kirjotuspöydällä ja huokasi.

"Kuinka miehet ovatkaan itsenäisiä", sanoi hän. "He tekevät mitä tahtovat."

"Mikäli minä olen kuullut", keskeytti Pat, "olette tekin tehnyt suunnilleen tahtonne mukaan. Se kuuluu niihin ominaisuuksiinne, joista eniten pidän. Heti alusta asti me mielestäni ymmärsimme toisiamme ihmeellisen hyvin."

Hän vaikeni ja katsoi miss Sangsteriin hehkuvin silmin.

"No niin, nyrkkeilylava on antanut minulle erään asian", jatkoi hän. "Se on tutustuttanut minut teihin. Ja silloin kuin on tavannut hänet, itselleen kuuluvan naisen, silloin on ainoastaan yksi tehtävä jälellä. Silloin on tartuttava häneen molemmin käsin ja pidettävä hänet. Tulkaa, menkäämme yhdessä vuoristoon!"

Se tuli kuin salama, mutta kuitenkin tunsi miss Sangster odottaneensa sitä. Hänen sydämensä sykki rajusti, melkein tukahduttavasti, mutta se tuntui kuitenkin ihmeellisen ihanalta. Se oli kuin unta. Sellaista ei voinut tapahtua nykyaikaisessa sanomalehtitoimistossa. Rakkauden tunnustaminen ei tapahtunut näin muualla kuin teattereissa ja romaaneissa.

Pat oli noussut ja ojensi molemmat kätensä miss Sangsteria kohden.

"En uskalla", kuiskasi nainen puoliksi itsekseen. "En uskalla."

Halveksuminen, joka hetken kuvastui Patin silmistä, tuntui kuin pistos, mutta Patin silmät muuttuivat kohta taas lempeiksi.

"Te uskallatte mitä tahdotte", sanoi Pat. "Tiedän sen. Nyt ei ole kysymys, uskallatteko te, vaan tahdotteko. Tahdotteko te?"

Miss Sangster oli noussut ja seisoi siinä väristen. Hän tuli ajatelleeksi, mahtoiko tämä olla hypnotismia. Hän katsoi ympärillään oleviin tuttuihin esineisiin tullakseen vakuutetuksi, että kaikki oli todellisuutta. Mutta hän ei voinut kauan pitää katsettaan irti Patista. Hän ei osannut myöskään sanoa mitään.

Pat seisoi hänen vieressään pitäen kättään hänen käsivarrellaan. Maud nojasi vaistomaisesti häneen. Kaikki oli kuin unta. Hänen ei tarvinnut kysyä mitään. Pat oli oikeassa. Maud Sangster uskalsi mitä hän tahtoi, ja hän tahtoi. Pat auttoi hänen päälleen päällysnutun, Maud pisti hattuneulat hattuunsa ja ennen kuin hän tiesikään, olivat he matkalla ulos.

Portilla aikoi Pat viitata automobiilin, mutta Maud pidätti häntä tarttuen hänen ylösnostettuun käteensä.

"Minne menemme?" kuiskasi Maud.

"Asemalle. Ehdimme juuri sopivaan aikaan astuaksemme Sacramento-junaan."

"Mutta enhän voi lähteä matkaan näin yhtäkkiä", vastusteli Maud. "Minulla… minulla ei ole mukanani edes puhdasta nenäliinaa."

Pat nosti taas kätensä, samalla kuin hän vastasi:

"Voitte käydä ostoksilla Sacramentossa. Poikkeamme sinne ja jatkamme sitte matkaa yöjunalla. Järjestän kaiken junasta sähköteitse."

Kun auto pysähtyi heidän viereensä, loi Maud nopean silmäyksen ympärilleen tuttuun katuun ja tuttuun vilinään, ja sitte katsoi hän kaihoisasti Patiin.

"Enhän tiedä teistä mitään", sanoi Maud.

"Me tunnemme toisemme täydellisesti", vastasi Pat.

Maud tunsi, kuinka Pat tarttui häneen ja nosti hänet autoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli ovi suljettu. He istuivat vieretysten, ja auto mennä huristi pitkin Market Streetiä. Pat kietoi kätensä Maudin ympäri ja suuteli häntä. Kun Maud katsahti häneen huomasi hän Patin heikosti punastuvan.

"Minä… minä olen kuullut sanottavan, että suutelemisessakin on taitoa", sanoi Pat. "Itse en tiedä siitä mitään, mutta tahdon oppia. Katsos, sinä olet ensimmäinen nainen, jota olen suudellut."

IX.

Aarniometsästä kohosi rosoinen vuorenkukkula. Sillä istuivat syleilyssä mies ja nainen. Alempana metsän reunassa oli kaksi hevosta lieassa. Kummankin hevosen satulan takana oli pari pientä satulareppua. Puut ympärillä olivat suuria ja tiheitä. Ne kohosivat sadan jalan korkeuteen kymmenen kahdentoista jalan levysinä. Toiset olivat vielä paljon suurempia. Koko aamupäivät olivat Maud ja Pat samoilleet tässä tiheässä metsässä, ja tämä kukkula oli ensimäinen paikka, josta he saattoivat vähän nähdä metsää.

Alapuolella heitä, niin pitkällä kuin he saattoivat nähdä oli sinertäviä vuorenharjannerenkaita. Niitä nousi toistensa takaa hämärtävään taivaanrantaan asti, jonne ne hävisivät äärettömyyteen. Metsässä ei ollut yhtään paljasta paikkaa; pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä, joka puolella rehevää metsää.

He lepäsivät katsellen maisemaa, ja Pat piti Maudin kättä omassaan, sillä tämä oli heidän kuherruskuukautensa, ja he olivat Mendocinon mäntymetsässä. He olivat matkustaneet hevosella Shastasta asti rannikkoseudun aavikoiden kautta, eikä heillä ollut muuta suunnitelmaa kuin jatkaa kunnes he muuttaisivat suunnitelmaansa. He olivat yksinkertaisesti puetut, Maud pölyisessä mekossa, ja Patilla oli vain villapaita ja housut. Paita oli avokaulainen, niin että hänen auringonpaahtama kaulansa jäi paljaaksi. Tämä suurikokoinen vartalo tuntui olevan oikeassa ympäristössä täällä metsänjättiläisten parissa, samalla kuin Maud istuessaan siinä Patin vieressä näytti itse personifikioidulta onnelta.

"Niin, sinä suuri mies", sanoi Maud nojautuen käsivarsilleen nähdäkseen paremmin Patin, "tämä on kummallisempaa kuin lupasitkaan. Kuinka hauskaa onkaan katsella tätä yhdessä sinun kanssasi!"

"Maailmassa on paljon, jota tulemme yhdessä katselemaan", vastasi Pat ja kääntyi vähän voidakseen tarttua molemmin käsin Maudin käteen.

"Mutta ei ennen kuin olemme lopettaneet tämän", intoili Maud. "Luulen, etten koskaan voi väsyä katselemasta näitä mahtavia metsiä… ja sinua."

Pat syleili häntä.

"Oi, rakkaani", kuiskasi Maud. "Ja minä kun olin luullut, etten koskaan löytäisi sellaista itselleni."

"Minä en ollut koskaan toivonutkaan. Minun on koko ajan täytynyt tietää löytäväni sinut. Oletko iloinen?"

Maudin vastaus oli syleily, ja pitkän aikaa katselivat he uinaillen valtavaa näköalaa ympärillään.

"Muistatko minun kertoneeni sinulle siitä, kuinka pakenin punatukkaista opettajatarta? Silloin näin ensimäisen kerran tämän seudun. Kuljin jalan, mutta neljä, viisikymmentä penikulmaa päivässä oli minusta vain leikkiä, Olin aivan kuin intiaani. Silloin en ajatellut sinua. Metsänriistasta oli puute, mutta forelleja oli laumottain. Silloin asetuin myös leiriin tälle kukkulalle enkä aavistanutkaan että sinun kanssasi vielä olisin tullut tänne."

"Ja vielä ammattinyrkkeilijänä."

"Niin, sitä en ollenkaan ajatellut. Isä oli minulle aina sanonut, että tulisin sellaiseksi, ja sitä siis pidin jo päätettynä. Sillä hän oli hyvin viisas. Hän oli suuri mies."

"Mutta hän ei koskaan ajatellut, että lopettaisit sen ammatin."

"En tiedä. Hän salasi niin tarkkaan minulta sen huonot puolet, että melkein luulen hänen peljänneen juuri tätä. Olen puhunut sinulle sopimuksestani Stubenerin kanssa. Isä vaati välttämättömästi siihen tuon pykälän epärehellisyydestä. Ensimäinen vääryys impressarioni puolelta olisi tekevä sopimuksen tyhjäksi."

"Ja kuitenkin aiot otella Tom Cannamin kanssa. Kannattaako enää ollenkaan kilpailla?"

Pat katsoi nopeasti Maudiin.

"Tahdotko, etten sitä tee?"

"Rakkaani, tahdon, että teet mitä sinua miellyttää."

Niin sanoi Maud, ja vielä kun sanat kaikuivat hänen korviinsa, ihmetteli hän itsekseen, että juuri hän niin sanoi, hän, joka oli ollut koko Sangsterien suvun jäykkäniskaisin. Mutta hän tiesi, että sanat olivat tosia, ja hän oli siitä iloinen.

"Siitä tulee hauska ottelu", sanoi Pat.

"Mutta minä en ymmärrä, mikä siinä voi muodostua hauskaksi."

"En ole vielä suunnitellut yksityiskohtia. Sinun täytyy auttaa minua. Aion vetää nenästä sekä Stubeneria että koko vedonlyöjäliittoa. Siitä tulee pilan toinen osa. Aion nujertaa Cannamin ensimäisessä erässä, ensimäisen kerran suuttua nyrkkeillessäni. Tom Cannaman parka, joka on yhtä epärehellinen kuin kaikki muutkin, joutuu varsinaiseksi uhriksi. Katsos, aion pitää puheen lavalta. Se on jotain hyvin epätavallista, mutta minä paljastan yleisölle nyrkkeilyn varjopuolet. Urheilu itsessään on hyvää, mutta kun sitä hoidetaan liiketarkotuksessa, muuttuu se huonoksi. No niin, nyt puhun sinulle yleisön sijasta."

"Minua haluttaisi olla kuuntelemassa sitä", sanoi Maud.

Pat katsoi häneen ja mietti.

"Mielelläni tahtoisin nähdä sinut siellä. Mutta siitä tulee epämiellyttävä tilaisuus. Ei kukaan osaa sanoa, mitä tulee tapahtumaan, kun alan toteuttaa suunnitelmaani. Mutta tulen heti luoksesi, kun se on ohi. Siitä tulee nuoren Glendonin viimeinen esiintyminen lavalla, millään nyrkkeilylavalla."

"Mutta, rakas Pat, ethän koskaan elämässäsi ole pitänyt mitään puhetta", huomautti Maud. "Voit hämmentyä."

Pat pudisti varmana päätään.

"Olen irlantilainen", hän sanoi. "Onko koskaan ollut olemassa yhtään irlantilaista, joka ei olisi osannut puhua?" Hän vaikeni ja nauroi sydämellisesti. "Stubener luulee minua hulluksi. Hän sanoo, ettei naimisissa oleva mies osaa harjotella. Mitä hän tietää avioliitosta, sinusta ja minusta tai yleensä mistään muusta kuin talonkaupoista ja etukäteen määrätyistä otteluista. Mutta sinä iltana saa hän oppia minulta… kuin myös Tom raukka. Minun tulee oikein sääli Tomia."

"Minun rakas villipetoni tulee käyttäytymään sekä villisti että petomaisesti, luulen", sanoi Maud.

Pat nauroi.

"Tahdon ainakin yrittää. Kuten sanottu, on se viimeinen esiintymiseni. Ja sitte olet sinä yksin, sinä. Mutta jollet tahdo kuulla puhuttavan tuosta viimeisestä ottelustani, niin sano vain sanakin."

"Luonnollisesti tahdon niin kuin sinäkin, suuri mies. Tahdon, että suuri mieheni saa tehdä oman tahtonsa mukaan. Jos itse tahdot mennä ottelemaan, niin minä tahdon sinun tähtesi ja itseni tähden. Ajattele, että sanoisin tahtovani liittyä teatteriin tai lähteä Etelämeren saarille tai pohjoisnavalle?"

Pat vastasi hiljaa, melkein juhlallisella äänellä:

"Silloin sanoisin: tee se. Koska sinä olet sinä ja koska sinun täytyy olla itsesi ja tehdä mitä haluat. Rakastan sinua, koska sinä olet juuri sinä."

"Ja me olemme yhteensä itsepäisesti rakastunut pari", sanoi Maud, kun Patin syleily tuli hellemmäksi.

"Eikö se ole suurenmoista!" huudahti Pat.

Hän nousi ylös ja näki, että aurinko oli jo korkealla. Hän ojensi kätensä suureen metsään päin.

"Meidän täytyy nukkua jossain ulkona. Lähimpään leiripaikkaan on kolmekymmentä penikulmaa."

X.

Ei kukaan läsnäolleista ihmisistä milloinkaan unhota muistorikasta iltaa Golden Gate-arcenalla, jolloin nuori Glendon löi Tom Cannamin pyörryksiin ja sitäpaitsi erään toisen, joka oli vielä suurempi kuin Tom Cannam, pidätti yleisöä kokonaisen tunnin ryhtymästä mellakoimaan, paljasti viranomaisten ja vedonlyöjien salaliiton ja musersi koko ammattinyrkkeilyliigan. Se oli odottamaton yllätys. Ei edes Stubener aavistanut, mitä tuleman piti. Oli tosin totta, että hänen nyrkkeilijänsä oli käyttäytynyt hyvin omavaltaisen itsepäisesti Nat Powersin jutun jälkeen, matkustanut tiehensä ja mennyt naimisiin, mutta tämä kaikki oli jo ohitse. Nuori Pat oli tehnyt niin kuin saattoi odottaakin, ollut välittämättä koko petosjutusta ja tullut taas takaisin.

Golden Gate-areena oli uusi. Tämä oli ensimäinen kilpailu, joka siinä toimeenpantiin, ja oli rakennus laatuaan suurin San Franciscossa. Sinne mahtui kaksikymmentäviisituhatta henkilöä, ja kaikki paikat olivat täynnä. Urheilusta innostuneita oli tullut ympäri maailmaa ja he olivat maksaneet viisikymmentä dollaria parhaimmista paikoista. Halvimmatkin paikat maksoivat viisi dollaria.

Vanha, tunnettu myötätuntoisuutta osottava melu alkoi, kun Billy Morgan, kuuluttajaveteraani, kiipesi köysien yli lavalle ja paljasti harmaan päänsä. Kun hän aukaisi suunsa puhuakseen, kuului kova rasahdus lähimmiltä penkkiriveiltä. Useampia penkkejä sortui. Yleisö purskahti kaikuvaan nauruun huudahtaen leikillisiä neuvoja ja valituksia uhreille, joista ei kukaan ollut satuttanut itseänsä. Penkkien rasahdus ja iloinen hälinä sai paikallisen poliisikomisarion kohottamaan kulmakarvojaan katsoessaan erääseen konstaapeliinsa merkiksi, että heille tulisi paljon tekemistä sinä iltana.

Yksi kerrallaan, jokaisen tervetulleena saadessa vastaanottaa voimakkaita suosionosotuksia kiipesi seitsemän vanhaa nyrkkeilyurhoa lavalle yleisölle esitettäviksi. He olivat kaikki entisiä raskaan sarjan maailmanmestareita. Billy Morgan sovitti jokaiseen esittelyyn sopivan sanasutkauksen. Muuan sai lisänimen "Rehellinen John", erästä sanottiin nimeltä "vanha luotettava", muuan toinen oli "kunnollisin kaksinyrkkinen nyrkkeilijä, jollaista koskaan on ollut lavalla". Muita nimiä oli: "Sadan erän urho, joka ei koskaan ole keskeyttänyt eikä koskaan tullut lyödyksi"; "Kantajoukon vankin"; "Ainoa joka aina on voittanut"; "Urhoista suurin" ja "Kovin pähkinä purtavaksi".

Kaikki tämä vei aikaa. Jokaisen täytyi jotain sanoa, ja he mutisivat muutamia hapuilevia sanoja vastaukseksi. "Vanha luotettava" piti kaikkein pisimmän puheen, joka kesti melkein kokonaisen minutin. Sitte piti heidät valokuvattaman. Lava oli täynnä kuuluisuuksia, mestarinyrkkeilijöitä, kuuluisia urheiluntuntijoita, entisiä ajanottajia ja palkintotuomareita. Jokainen kuvitteli puhuvansa koko maailmalle. Nat Powers vaati uusintaottelua Glendonin kanssa, samoin kaikki muut, jotka Glendon oli voittanut. Kaikki ylpeilivät voimistaan. Jim Hanford lausui alentuvansa mittelemään voimiansa tämäniltaisen ottelun voittajan kanssa. Yleisö ryhtyi heti huutamaan voittajan nimeä, toiset Glendonia, toiset Cannamia. Samalla rasahti toinen tuolirivi alas, ja tyytymättömien paikanomistajien ja vahtimestarien välille oli syntyä riita. Poliisikomisario lähetti sanan poliisiasemalle, että hän tarvitsi lisää miehiä.

Yleisö oli hyvällä päällä. Kun Cannam ja Glendon astuivat esiin, tuntui tilaisuus poliittiselta kansankokoukselta. Kumpaisellekin hurrattiin runsaasti viisi minuttia. Lava tyhjentyi. Glendon istui nurkassaan avustajiensa ympäröimänä. Stubener seisoi hänen takanaan kuten tavallista. Cannam esitettiin ensin, ja sitten kuin hän oli raapaissut jalallaan maata ja kumartanut, täytyi hänen alistua yleisön vaatimukseen ja pitää pieni puhe. Hän änkkäsi ja yski ja onnistui lopulta saamaan muutaman sanan irti itsestään.

"Olen ylpeä saadessani olla täällä tänä iltana", ja sillävälin kuin suosionosotukset kaikuivat, sai hän aikaa miettiäkseen taas muutaman sanan lisää. "Olen tehnyt tunnontarkkaa työtä. Olen rehellisesti tehnyt työtä koko elämäni. Sitä ei vei kukaan kieltää. Tänäänkin aion panna parhaani."

Kuului huutoja: "Se on oikein se, Tom!" "Sen tiedämme!" "Kelpo poika!" "Sinä olet kyllä mies puolustamaan kunniaasi!"

Sitte tuli Glendonin vuoro. Häneltäkin vaadittiin puhetta, vaikkei ennen ollut tapahtunut, että ottelun päähenkilö olisi pitänyt puhetta. Billy Morgan nosti kätensä ja vaati hiljaisuutta. Pat alotti selvällä, kuuluvalla äänellä:

"Kaikki ovat sanoneet teille olevansa ylpeitä saadessaan olla täällä tänään", hän sanoi. "Mutta sitä minä en ole." Yleisö hämmästyi, ja Pat piti pienen väliajan, jotta yleisö olisi ehtinyt sulattaa edellisen lauseen. "En ole ylpeä seuralaisteni puolesta. Te tahdotte kuulla puhetta. Tahdon pitää teille opettavaisen puheen. Tämä on viimeinen otteluni. Tämän jälkeen jätän lavan iäksi. Minkä tähden? Sen olen jo sanonut. En pidä seurastani. Ammattinyrkkeily on joutunut hunningolle ja väärälle polulle. Ei kukaan, joka tahtoo seistä suorana, voi enää olla ammattinyrkkeilijä. Kilpailujen järjestely on ytimiin asti mätää."

Ihmetyksen mutina kasvoi pian meluksi. Kuului huutoja. Toiset huusivat hiljaisuutta ja useat vaativat ottelua jo alettavaksi. "Tahdomme nähdä nyrkkeilyä!" "Miksette ottele?" Glendon odotti. Hän näki, että innostuneimmat huutajat olivat lavaa lähinnä olevat impressariot ja nyrkkeilijät. Hän koetti turhaan saada äänensä kuuluville. Yleisö oli jakautunut kahteen eri osaan. Toiset vaativat ottelua, toiset puhetta.

Kymmenen minuttia kesti toivotonta sekamelskaa. Stubener, erotuomari, kilpailutalon omistaja ja kilpailujen järjestäjä koettivat taivuttaa Glendonia lopettamaan puheensa. Kun hän kieltäytyi, selitti palkintotuomari julistavansa Cannamin voittajaksi, jollei Glendon nyrkkeilisi.

"Sitä te ette voi tehdä", selitti Pat. "Tulen siinä tapauksessa selittämään sen yleisölle, enkä takaa pääsettekö silloin täältä elävänä, jos yritätte pettää yleisöä tässäkin kilpailussa. Muuten aion kyllä otella. Mutta sitä ennen tahdon lopettaa puheeni."

"Se on vastoin sääntöjä", huomautti palkintotuomari.

"Eihän toki. Säännöissä ei ole sanallakaan puhuttu puheista. Joka ainoa etevämmistä nyrkkeilijöistä on tänä iltana pitänyt puheen yleisölle."

"Vain lyhyen", huusi kilpailujen järjestäjä Glendonin korvaan. "Mutta te aiotte pitää luennon."

"Säännöissä ei ole myöskään puhuttu luennoista", vastasi Glendon. "Ja menkää alas lavalta, tai muuten heitän teidät."

Tulipunaisena kasvoiltaan ja vapisevin jäsenin tuli urakoitsija nostetuksi yli lavaa ympäröivän köyden. Hän oli suuri mies, mutta Glendon nosti hänet kauluksesta niin kevyesti yhdellä kädellä, että yleisö oikein ihastui tästä voimannäytteestä. Huudot vahvenivat. Stubener ja areenanomistaja katsoivat parhaaksi omin voimin mennä pois lavalta. Glendon nosti kätensä saadakseen hiljaisuuden, mutta ne, jotka vaativat ottelua, kaksinkertaistuttivat äänensä. Pari tuoliriviä romahti taas alas ja ihmiset, jotka täten menettivät istumapaikkansa, lisäsivät sekamelskaa koettamalla kaikki yhtaikaa tunkeutua seisomaan vielä vapaisiin paikkoihin, samalla kuin ne, jotka täten joutuivat heidän taakseen ja nyt huonommin näkivät lavalle, kehottivat huutaen heitä pois edestään.

Glendon astui köyden luo puhuttelemaan poliisikomisariota. Hänen täytyi kumartua huutamaan tämän korvaan.

"Jollen nyt saa pitää loppuun tätä puhettani, hävittää yleisö tämän areenan kokonaan. Jos se pääsee vauhtiin, ette sitä enää voi hillitä. Teidän täytyy auttaa minua. Jos pidätte lavan vapaana, niin minä kyllä hillitsen yleisön."

Hän palasi takaisin keskelle lavaa ja nosti molemmat kätensä.

"Tahdotteko kuunnella tätä puhetta?" huusi hän kovalla äänellä.

Satakunta lähinnä istuvaa huusi: "Kyllä!"

"Silloin on jokaisen, joka tahtoo kuunnella, vaadittava naapuriaan pysymään hiljaa, jos tämä yrittää häiritä!"

Neuvoa noudatettiin, niin että kun hän toisti sen, kuului hänen äänensä jo paljon pitemmälle. Hän huusi vaatimuksensa yhä uudestaan, ja hitaasti, rivi riviltä levisi hiljaisuus lavalta etäämmälle, yksityisten tuuppausten ja lyöntien säestämänä naapurien koettaessa hillitä häiritsijöitä. Rajuilma oli melkein asettunut, kun taas tuolirivi romahti lähellä lavaa. Tätä tervehdittiin uusilla naurunpuuskauksilla, jotka hiljenivät itsestään, joten selvästi kuului erään yksityisen äänen huutavan: "Anna tulla, Glendon! Me kuuntelemme!"

Glendon omisti keltin massapsykologian tuntemuksen. Hän tiesi, että se mikä viisi minuttia takaperin oli ollut uppiniskaista roskaväkeä, oli nyt yleisöä, jota hän täydellisesti hallitsi, ja lisätäkseen vaikutusta, oli hän vielä hetken aikaa hiljaa. Mutta odotusaika oli juuri sopivan pituinen eikä se kestänyt sekunttiakaan liian kauan. Kolmekymmentä sekunttia vallitsi mitä täydellisin hiljaisuus; hän oli voittanut puolelleen kunnioitusta. Juuri kun rauhattomuuden ensimäiset heikot merkit alkoivat kuulua hänen korviinsa, alotti hän taas puheensa.

"Kun lopetan tämän puheen", hän sanoi, "aion ryhtyä otteluun. Lupaan teille, että siitä tulee rehellinen kamppailu, yksi niistä harvoista, joita koskaan olette nähneet. Aion nujertaa vastustajani mahdollisimman lyhyessä ajassa. Kun Billy Morgan antaa alkumerkin, voi hän uskotella teille, että siitä tulee neljänkymmenenviiden erän ottelu, mutta sanon pikemmin, että se kestää korkeintaan neljäkymmentäviisi sekunttia.

"Kun minut keskeytettiin, piti minun juuri sanoa, että ammattinyrkkeily on mätää. Ja sitä se on — alusta loppuun. Sitä hoidetaan liiketoimena, ja te tiedätte kaikki, millaiset liikeperiaatteet ovat. Tarpeeksi sanottu. Teitä on petetty, juuri teitä kaikkia, jotka ette siitä mitään ansaitse. Miksi romahtelevat tuolirivit tänä iltana? Humpuukia. Aivan kuin ammattinyrkkeily, ovat nekin rakennetut liikeperiaatteitten mukaan."

Hän hallitsi nyt varmasti yleisöä ja sen hän tiesi.

"Kolme miestä istuu yhteensullottuina kahdelle tuolille. Sen näen täältä. Mitä se merkitsee? Petosta. Vahtimestarit eivät saa mitään palkkaa. On laskettu, että he saavat petkutetuksi itselleen juomarahoja. Taas liikeperiaatteet. Te maksatte. Luonnollisesti maksatte te. Kuinka järjestetään itse ottelut? Lahjuksilla. Ja nyt tahdon kysyä teiltä: jos ne petkuttavat, jotka järjestävät istumapaikat, jos viranomaiset petkuttavat, kuinka eivät ne petkuttaisi, jotka ovat nyrkkeilyn johdossa? Sitä he tekevätkin. Ja te maksatte.

"Nyt tahdon sanoa teille, ettei se ole nyrkkeilijöitten syy. He eivät ole järjestäjiä. Vikapäitä ovat urakoitsijat ja impressariot; he ovat liikemiehiä. Nyrkkeilijät ovat vain nyrkkeilijöitä. He alottavat sangen rehellisinä, mutta johtajat ja impressariot pakottavat heidät alistumaan petkutukseen. On ollut kunniallisiakin nyrkkeilijöitä ja on vieläkin, mutta tavallisesti ansaitsevat he huonosti. Otaksun, että on ollut olemassa rehellisiä impressarioitakin. Minun impressarioni on melkein paras koko joukosta. Mutta voitte kysyä häneltä, paljonko hän on sijottanut rahaa tontteihin ja kiinteimistöihinsä."

Nyt alkoi melu taas voittaa hänen äänensä.

"Jokaisen, joka tahtoo kuunnella, on rauhotettava naapuriaan!" huusi Pat.

Jälleen syntyi tuuppausten ja painiskeluitten jälkeen hiljaisuus.

"Minkä tähden kaikki nyrkkeilijät aina vakuuttelevat tekevänsä rehellistä työtä? Minkä tähden heitä aina nimitetään Rehellisiksi Johneiksi, Rehellisiksi Billeiksi ja Rehellisiksi Blacksmitheiksi? Onko koskaan juolahtanut mieleenne, että he näyttävät pelkäävän jotakin? Jos joku mies tulee teille vakuuttamaan olevansa rehellinen, alatte epäillä häntä, mutta jos ammattinyrkkeilijä uskottelee samaa, niin uskotte sen täydellisesti.

"Voittakoon paras! Kuinka usein olettekin kuulleet Billy Morganin julistavan sitä. Tahdon sanoa teille, että parempi ei useinkaan voita ja jos hän voittaakin, niin on se etukäteen määrätty. Myös useimmat näkemistänne uusintakilpailuista ovat olleet valheellisia. Se on kehitettyä järjestelmää. Luuletteko johtajien ja impressarioitten tekevän sitä huvikseen? Mitä vielä. He ovat liikemiehiä.

"Tom, Dick ja Harry. Siinä kolme nyrkkeilijää. Dick on paras. Sen on hän osottanut kahdessa ottelussa. Mutta mitä tapahtuukaan? Tom voittaa Harryn, Dick Tomin ja Harry Dickin. Paremmuus on epäselvää. Sitten tulevat uusintaottelut. Harry voittaa Tomin, Tom Dickin ja Dick Harryn. Todellinen voittaja ei ole vielä kukaan. Sitte koettavat he vielä. Dick ylpeilee. Hän sanoo tahtovansa näyttää, mihin hän kelpaa. Siis voittaa Dick nyt sekä Tomin että Harryn. Kahdeksan ottelua tarvitaan Dickin paremmuuden osottamiseksi, vaikka kaksi olisi riittänyt. Kaikki oli edeltäpäin määrätty. Korkealle kehittynyt järjestelmä. Te maksatte nähdäksenne tällaista, ja jolleivät tuolirivit romahda alas, petkuttavat vahtimestarit teiltä paikkanne.

"Nyrkkeily on mainiota urheilua niin kauan kuin se pysyy rehellisenä urheiluna. Nyrkkeilijät olisivat rehellisiä, jos he saisivat sellaisia olla. Mutta petos on kaikkivaltias, kun kourallinen miehiä voi hankkia itselleen kolme neljännesmiljoonaa kolmella ottelulla."

Raju hälinä pakotti hänet taas vaikenemaan. Melusta, joka täytti koko talon, saattoi hän erottaa: "Mitkä miljoonat?" "Mitkä kolme kilpailua?" "Kerro!" "Jatka!" Kuului myöskin paheksumishuutoja: "Panettelija! Panettelija!"

"Tahdotteko kuulla lisää?" huusi Pat. "Pysykää sitte hiljaa!"

Vielä kerran piti hän puolen minutin väliajan.

"Millaiset ovat Jim Hanfordin suunnitelmat? Millaista näytelmää hänen yleisönsä ja minun yleisöni tahtovat katsella. He tietävät, että minä olen häntä parempi. Hän tietää, että minä olen häntä parempi. Minä voin nujertaa hänet yhdessä ainoassa erässä. Mutta hän on maailmanmestari. Jollen minä mukaannu heidän ohjelmansa mukaan, eivät he anna minulle koskaan tilaisuutta otella hänen kanssaan. Ohjelmaan sisältyy kolme ottelua. Minä voitan ensimäisen. Se tulee tapahtumaan Nevadassa, jollei San Francisco siihen suostu. Me teemme siitä ensiluokkaisen näytelmän. Kummankin meistä pitää lyödä vetoa kaksikymmentätuhatta. Rahat ovat oikeita, mutta veto ei ole oikea. Kumpikin saa rahansa takaisin. Sama on laita rahapalkinnon. Meidän täytyy jakaa se tasan, vaikka julkinen jako on kolmekymmentäviisi ja kuusikymmentäviisi. Palkinto, filmimaksut, reklaamit ja muut sivutulot eivät tee senttiäkään vähemmän kuin kaksisataaviisikymmentätuhatta. Sen me jaamme. Sitte tulee uusintakilpailu, jonka Hanford voittaa ja taas tulot pannaan tasan. Sitte tulee kolmas ottelu. Minä voitan. Siis kolmen ottelun perästä vasta pääsisin täysiin oikeuksiini kiskottuamme ensin nyrkkeily-yleisöltä kolme neljännesmiljoonaa. Sellainen on ohjelma, mutta rahat ovat likaisia rahoja. Juuri sen tähden poistun minä kokonaan lavalta tänä iltana…"

Tässä silmänräpäyksessä heitti Jim Hanford erään poliisikonstaapelin, joka asettui hänen tielleen, yleisön joukkoon, ja hyppäsi köyden yli lavalle sekä karjui: "Se on valhetta!"

Kuin ärtynyt peto hyökkäsi hän Patia kohden, joka hypähti sivulle taitavasti, sen sijaan että olisi vastaanottanut hyökkäyksen. Kykenemättä pysäyttämään itseään törmäsi suurikokoinen Hanford köyttä vasten. Sen jännityksestä ponnahti hän takaisin kääntyen sekä aikoi tehdä uuden hyökkäyksen, mutta samalla iski Pat. Kylmäverisesti ja varmasti suuntasi hän iskunsa vastustajansa leukaan ja antoi sen ensimäisen kerran koko nyrkkeilyaikanaan täydellä voimallaan. Koko tarmonsa, koko säästetyn voimansa hän pani liikkeelle.

Hanford oli silmänräpäyksessä kuollut — mikäli tiedottomuus muistuttaa kuolemaa. Hän oli tajuton samassa hetkessä, kuin Patin nyrkki sattui häneen. Hänen jalkansa nousivat ylös lattiasta, ja hän lensi ilmaan pudoten alas ylimmälle köydelle. Hänen voimaton ruumiinsa pysyi pienen ajan köydellä ja retkahti siitä alas katselijoitten päälle, jotka istuivat lähinnä lavaa.

Syntyi hämminki yleisön keskuudessa. Se oli jo nähnyt enemmän, kuin mistä se oli maksanutkaan, sillä suuri, mahtava maailmanmestari Jim Hanford oli tullut lyödyksi pois lavalta. Se kuului ohjelman ulkopuolelle ja oli tapahtunut käden käänteessä yhdellä ainoalla iskulla. Ei koskaan ennen ollut tapahtunut mitään tällaista. Pat katsoi tyytymättömän näköisenä rikkoutuneisiin kynsiinsä, loi katseen yli köyden, jonka toisella puolella Jim Hanford yritti nousta vapiseville jaloilleen. Pat nosti kätensä. Hän oli puristanut nyrkkiin oikean kätensä saadakseen yleisön kuuntelemaan, ja yleisö vaikeni:

"Silloin kuin aloin esiintyä, sanottiin minua yhden iskun Glendoniksi. Näitte tuon iskun äsken. Sitä käytin aina. Menin suoraan vastustajaani vastaan ja pakotin hänet lentämään, vaikken koskaan käyttänyt täyttä voimaani. Sitte ruvettiin minua kasvattamaan. Impressarioni sanoi minulle, ettei ollut kohteliasta yleisöä kohtaan lyödä vastustajaansa heti. Hän neuvoi minua tekemään ottelut pitkiksi, niin että yleisö sai katsoa koko rahansa edestä. Minä olin tietämätön jörö. Minä olin vuoriston lapsi. Minä siis en huomannut siinä, jumala sen tietää, mitään petosta. Impressarioni tapana oli sopia kanssani, missä erässä lopettaisin ottelun. Sitte antoi hän siitä tiedon salaiselle vedonlyöjäliitolle, joka toimi tietojensa perusteella. Luonnollisesti saitte te maksaa kulut. Mutta eräästä seikasta olen iloinen. Minä en niistä rahoista hyötynyt senttiäkään. He eivät uskaltaneet puhua minulle niistä mitään, sillä he tiesivät, että silloin olisi koko peli ollut menetetty.

"Muistatte otteluni Nat Powersin kanssa. Minä en nujertanut häntä. Olin alkanut epäillä. Silloin sopi liitto hänen kanssaan. Siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Aioin pidättää häntä lavalla pari erää yli kuudennentoista. Viimeinen iskuni kuudennessatoista erässä ei tehnyt hänelle mitään vahinkoa. Mutta kuitenkin oli hän häviävinään ja petti teitä kaikkia."

"Kuinka on asianlaita tänä iltana?" kuului huuto yleisön joukosta. "Onko tämänkin ottelun ratkaisu edeltäkäsin määrätty?"

"On", vastasi Pat. "Vedonlyöjäliitto on lyönyt vetoa siitä, että Cannam kestää neljänteentoista erään saakka".

Huutoja ja uhkauksia. Pat nosti taas ylös kätensä pyytäen viimeisen kerran hiljaisuutta.

"Olen jo melkein lopettanut. Mutta tahdon vielä sanoa teille erään asian. Liitto häviää vetonsa tänä iltana. Tästä tulee rehellinen ottelu. Tom Cannam ei tule kestämään neljänteentoista erään asti. Hänet lyödään heti ensimäisessä."

Cannam hyppäsi ylös lavalle nurkkaansa ja huusi vimmoissaan:

"Siihen ette te kykene. Sitä miestä ei ole vielä luotu, joka voisi lyödä minut yhdessä erässä!"

Pat ei kuunnellut häntä, vaan jatkoi.

"Yhden kerran elämässäni olen käyttänyt koko voimaani. Sen näitte äsken, kun tein vaarattomaksi Jim Hanfordin. Toisen kerran tulen käyttämään koko voimaani myös tänä iltana — toisin sanoen, jollei Cannam heti hyppää pois lavalta ja mene matkoihinsa. Nyt olen valmis."

Hän meni nurkkaansa ojentaen kätensä saadakseen niihin nyrkkeilyhansikkaansa. Vastakkaisessa kulmassa reuhtoi Cannam hänen avustajiensa turhaan yrittäessä rauhottaa häntä. Vihdoin onnistui Billy Morganin saada äänensä kuuluville:

"Tästä tulee neljänkymmenenviiden erän ottelu", huusi hän. "Markis-Queensbury-säännöt! Voittakoon parempi! Alkakaa!"

Merkki kilahti. Molemmat nyrkkeilijät astuivat toisiaan vastaan. Pat ojensi oikean kätensä tavanmukaiseen tervehdykseen, mutta Cannam kieltäytyi ärtyisesti pudistaen päätään tarttumasta siihen. Yleisön ihmeeksi hän ei hyökännyt. Vaikka hän olikin ärtynyt, nyrkkeili hän varovaisesti, hänen loukattu ylpeytensä vaati häneltä äärimäistä varovaisuutta. Hän iski monta kertaa, mutta vain koettelemalla, eikä hän laiminlyönyt puolustautumista. Pat ajoi häntä takaa ympäri lavaa hyökäten lakkaamatta eteenpäin armottomasti. Mutta hän ei iskenyt. Hän laski välillä kätensä siten houkutellakseen toista hyökkäämään. Cannam irvisteli uhmailevasti, mutta ei tahtonut käyttää tilaisuutta hyväkseen.

Kului kaksi minuttia. Sitte muutti Pat taktiikkaa. Joka ainoa lihas, joka ainoa piirre hänen kasvoissaan ilmaisi, että nyt hän aikoi iskeä vastustajansa nurin. Tämä oli todellista kamppailua. Hän näytti teräsolennolta, kovalta ja säälimättömältä. Se teki vaikutuksensa Cannamiin, joka tuli kaksin verroin tarkkaavaisemmaksi. Pat pakotti hänet peräytymään nurkkaan ja pidätti hänet siellä. Mutta vieläkään hän ei iskenyt, ja Cannamin jännitys tuli kiusalliseksi. Turhaan hän koetti päästä nurkasta, mutta hän ei myöskään uskaltanut takertua vastustajaansa voittaakseen aikaa.

Sitte se tapahtui — kokonainen sarja tavallisia valeiskuja, nopeita kuin salamat. Cannam oli ällistynyt. Sitä oli myöskin yleisö. Ei kukaan kyennyt perästäpäin selittämään, kuinka se tapahtui. Cannam sukelsi erään valeiskun johdosta ja meni samalla perusasentoon torjuakseen toisen, joka oli suunnattu hänen leukaansa. Hän koetti myös muuttaa jalkojensa asentoa. Ne katselijoista, jotka olivat lähinnä, vannoivat nähneensä Patin iskeneen oikealla nyrkillään ja kumartuneen eteenpäin kuin tiikeri lisätäkseen iskun vaikutusta ruumiinsa painolla. Kuinka se lieneekään tapahtunut, niin varmaa on kuitenkin, että isku osui oikeaan kohtaan Cannamin leukaan samassa silmänräpäyksessä, kuin hän yritti muuttaa asentoaan. Ja samoin kuin Hanford lensi hänkin ilmaan, putosi köysille ja romahti sanomalehtimiesten niskoille.

Sanomalehtien palstat eivät kyenneet antamaan tarkkoja tietoja siitä, mitä sinä iltana tapahtui Golden-Gate-areenalla. Poliisi oli voimaton. Se ei ollut tavallista mellakoimista, se oli lopullista hämminkiä jo hävitystä. Ei tuoliakaan jäänyt eheäksi. Kansanjoukko levisi yli koko suuren salin, tungeskeli, iski ja repi alas kaikki laudat ja lankut, mitä irti sai. Palkintotuomarit hakivat suojaa poliisin turvista, mutta poliisit olivat liian vähälukuisat. Nyrkkeilijät, impressariot ja urakoitsijat saivat selkäänsä oikein perinpohjaisesti. Vain Jim Hanford sai armoa. Siitä hän sai kiittää paisunutta leukaansa. Kun kansanjoukko lopulta lähti ulos, huomasi se kadulla uuden, seitsemänsataatuhatta dollaria maksaneen automobiilin, joka kuului eräälle hyvin tunnetulle nyrkkeilyurakoitsijalle. Pian oli automobiili muutettu rautaromuksi ja tuhkaksi.

Pat, joka ei voinut pukeutua hävitetyissä pukuhuoneissa, lähti ulos automobiiliinsa, vielä nyrkkeilypuvussa verhottuna kylpyvaippaan. Hän ei onnistunut pääsemään huomaamatta. Voimakas väkijoukko tarttui hänen automobiiliinsa ja piti sitä paikoillaan. Poliisi oli vallan liian innokas auttamaan häntä, ja vihdoin tehtiin sopimus, että automobiili pääsi liikkeelle, ja satakunta huimapäätä kulki hurraten sen edellä.

Oli keskiyö, kun tämä kulkue kulki Union Squaren ohi St. Francista kohden. Vaadittiin puhetta, ja vaikka auto jo oli pysähtynyt hotellin portaitten eteen, estettiin Pat ystävällisesti astumasta siitä alas. Hän teki yrityksen heittäytymällä joukkoon, mutta hänen jalkansa eivät tavanneet maata. Hänet kannettiin takaisin autoon. Sitte piti hän puheensa, ja Maud Glendon, joka ikkunasta katseli nuorta Herkulestaan, kun tämä komeana ja mahtavana seisoi autonsa istuimella, tiesi — minkä hän oli uskonut jo ennenkin — että Pat oli otellut tänä iltana viimeisen kerran ja vetäytynyt pois lavalta iäksi.