Produced by Tapio Riikonen
HAAPAKOSKELAISET
Romaani Itä-Suomesta
Kirj.
JAC. AHRENBERG
Suomensi Aatto S.
K. E. Holm, Helsinki, 1893.
I.
Haapakosken vanhalla kartanolla Kymin pitäjässä oli tiluksia kummallakin puolen tätä historiallista jokea. Emätila, alkuaan vähäpätöinen tilus, oli siitä Viipurin puolella. Ostolla, vaihdolla ja perinnöllä oli sitä laajennettu joka taholle. Sen paraana arvona eivät kuitenkaan olleet pellot eikä niityt, vaan muhkeat metsät, jotka ikään kuin jostakin kohtalon oikusta olivat saaneet olla aivan rauhassa sekä kirveeltä että tulelta. Vielä tuottavampi oli lohenpyynti, jota monen miespolven aika oli harjoitettu kauneissa koskissa, jotka kuohuivat joen povessa lepäävien saarien ympäritse.
Itse päärakennus oli joen vasemmalla rannalla korkealla harjulla, joka haarautuu Savonselästä, siitä hiekkaisesta harjujonosta, joka muutamia peninkulmia ylempänä tultuaan Salpausselän poikki kulkee pitkin joen vartta ja etelämpänä Haminan luona vähitellen alenee siksi yksitoikkoiseksi hietatasangoksi, joka ympäröitsee tätä vanhaa rajalinnaa.
Haapakosken kartanolla oli kuten kaikillakin rajakartanoilla ollut kirjavat vaiheet. Sen ensimmäisestä omistajasta, ritari Yngve Niilonpojasta, oli kansan kesken tarinoita ja lauluja. Ne kertoivat salaperäisestä rikoksesta, joka jotenkuten liittyi siihen yleiseen uskoon, että ritarilla oli kultainen taikatorvi. Se torvi kaiullaan houkutteli seudun nuoret neitoset ritarin linnaan. Kerran oli torvi taas kaikunut ja houkutellut turmioon ritarin oman tyttären. Rangaistukseksi siitä oli ukon tuli lyönyt linnaan ja polttanut sen poroksi. Tämän muinaisen linnan paikalla kasvoi nyt mitä tavallisesti kasvaa sellaisissa paikoissa, joissa ihmisiä on asunut ja oleskellut. Ohdakkeita, koiruohoa, nokkosia ja takiaisia seisoi miehen korkuisena metsänä linnan sijalla. Torven sai perillinen pelastetuksi tulesta ja ripusti sovitusuhriksi alttarin viereen pitäjän pieneen, harmaakiviseen kirkkoon. Siinä se riippui monen miespolven ajan, kunnes venäläiset ison vihan aikana ryöstivät herran huonetta ja veivät saaliinansa myös tämän ritaritorven.
Kuin eräs Helsingin professori monta vuotta sitte toimitti tutkimuskaivamisia muinaislinnan paikalla, sai tarina vielä enemmän vauhtia ja luotettavuutta kansassa, semminkin kuin professori lienee löytänyt suippopäisiä taikakiviä ja pienen hopeaisen kuvan tuosta onnettomuuden torvesta. Sittemmin ei ole kuultu tiluksesta muuta kuin että sitä joka hallitsijan vaihdoksessa laajennettiin. Kuin Keith ja Lacy iskivät miekkansa Elisabet Petrovnan aikana Suomen maahan, tuli kartano halaistuksi kahtia. Sen osan, joka oli itärannalla, antoi voittaja lääniksi Moskovan yliopiston perustajalle kreivi Shuvaloville. Yhden ainoan kerran lienee kreivi salaperäisen ritari d'Eonin seurassa, jonka sukupuolesta oppineet vielä tänäkin päivänä kiistelevät, käynyt näillä tiluksillaan, vetänyt koskista ylös pari lohta, metsästellyt jonkun aikaa ja kadonnut sitte sieltä ainiaaksi.
Se osa tiluksista, joka oli joen länsipuolella, jäi entisen omistajan
Stålsköld Hornin haltuun.
Muistettavan merkillisinä vuosina 1788-90 oli Haapakosken omistajana Kaarle Kustaa Stålsköld Horn. Tämä Horn, vaikka olikin läheistä sukua Hästeskolle sekä Jägerhornin ja monen muun Anjalan miehen ystävä, oli kuitenkin innokas Kustaa III:nen ihailija, kuten monet tämän kuninkaan aikaiset muotokuvat ja muut muistomerkit todistivat, joita uskollisesti säilytettiin Haapakoskella. Kaarle Kustaa Horn kuoli siihen aikaan, kuin hänen ihanteensa, kolmannen Kustaan, kunnia oli juuri korkeimmillaan. Hänen poikansa Erik oli mukana Suomen viimeisessä sodassa ja sen ensimmäisessä taistelussa. Sillä juuri täällä hänen isäinsä kartanon luona jymähti ensimmäinen tykin laukaus, tästä kautta marssi ensimmäinen plutoona venäläistä jalkaväkeä rajan yli. Sodan päätyttyä oli herra Erik myöskin mukana perustamassa sitä valtiomuotoa, joka nyt on jo lähes yhdeksän kymmentä vuotta suojannut meidän maatamme. 1809 vuoden valtiopäiväin jälkeen tuli hän vapaaherraksi ja sai 1812 nähdä sen onnen, että rauha jälleen paransi, mitä sota oli paloitellut. Vapaaherra Erik Stålsköld Horn näet sai takaisin sen osan isäinsä tiluksista, joka oli Kymin itäpuolella. Herra Erik muutti jälleen joen poikki, repi melkein kokonaan hajalleen vanhan päärakennuksen, josta ainoastaan muutamia huoneita on enää jäljellä, ja rakensi isäinsä ikivanhan kartanon paikalle yksinkertaisen ja matalan, vaan mukavan kivikartanon, jossa oli alakerrassa tilavia huoneita ja päällä viehättävä yliskerros, kaikki muinaisaikaiseen malliin.
Hyvin kunniarikkaana ja ijäkkäänä vaipui vapaaherra kuoleman uneen ja hänet haudattiin suvun hautakuoriin pitäjän pieneen kirkkoon, johon ei ketään koko suvusta ollut haudattu aina Uudenkaupungin rauhan ajoista asti. Vapaaherra Erikin pojan kuoltua tuskin viisikymmenvuotiaana jäi kartano perinnöksi pojanpojalle Aleksander Stålsköld Hornille, salaneuvokselle, joka oli Suomen Keisarillisen Senaatin varapuheenjohtajana, maamarsalkkana ja muissa maansa korkeimmissa viroissa — tämän kertomuksen aikaan jo seitsemän kymmenen ikäinen, eläkettä nauttiva mies, innokas maanviljelijä ja kunnan asiain harrastaja. Hän eli nyt Haapakosken tilalla tyttärensä Hannan kanssa; poika Erik oli jo vuosikausia ollut upseerina palveluksessa Venäjällä.
Vapaaherra Aleksander Horn oli aikaisin nainut vanhasta suomalaisesta suvusta hiljaisen ja kainon vaimon, joka oli enemmin tunnettu lämpöisestä sydämmestään kuin selvästä järjestä. Hääpuuhien aikaan oli kerrottu hänen ainoastaan vastahakoisesti ja vasta paljon epäilemisen ja houkutuksen jälkeen suostuneen tähän naimiseen. Aleksander Horn oli, kuten hän silloin lausui, tahtonut kasvattaa hänet suuren kartanon arvon mukaiseksi hallitsijattareksi; mutta hänen kasvatustapansa ei lienee ollut oikein sovelias, sillä Matilda — se oli vaimon nimi — pysyi kainona ja arkana yhä edelleen kuolemaansa asti. Rakastaen kotiaan ja lapsiaan vietti hän elämää, joka vapaaherran ulos päin pyrkivän vaikutuksen rinnalla pysyi niin vähäisenä, että sitä muut ihmiset eivät huomanneet ollenkaan.
Kohta vaimonsa kuoleman jälkeen vapaaherra loistavalla tavalla toi ilmi harvinaiset hallinnolliset ominaisuutensa. Hänen horjumaton vanhollisuutensa ja lain kunnioituksensa eivät sallineet mitään Macchiavellin temppuja, kuin tuli puheeksi maan säätyjen kokoon kutsuminen. Siten yleni hän kerrassaan yleisen suosion huimaavaan ja horjuvaan korkeuteen ja pääsi tuota pikaa niihin korkeihin virkoihin, joissa hän on ollut. Hänen sukulaisensa ja ystävänsä ihmettelivät äkillistä voimaa ja pontevuutta, jota hän osoitti vaimonsa kuoltua, sillä ensin näytti tämä kuolemantapaus koskeneen häneen erittäin kovasti. Itse tiesi vapaaherra paremmin kuin muut, mistä sen voiman lähde kuohui esiin.
Hän tarvitsi kovaa henkistä työtä, tukeuttaakseen kalvavat muistot, joita hänen aikaisin pois menneen vaimonsa kuolema hänessä herätti. Kuuluisuus lohduttaa, sanotaan, mutta kellä on ollut kestävyyttä ja voimaa taistelemalla kiivetä johonkin kuuluisuuden monista pikku temppeleistä, hän kyllä paraiten tuntee, mitä se taistelu on hänelle maksanut. Vapaaherra Aleksander Horn ei ollut minkään työn avulla voinut koskaan unhottaa, että se vaimo, jota hän oli sanonut omakseen ja rakastanut ja kunnioittanut koko elinaikansa, ei ollut hänen omanaan omasta vapaasta vaalistaan eikä myöskään ollut onnellinen.
* * * * *
Toukokuun lopulla vapaaherra vanhus käveli edes takaisin huoneessaan kaikkein paraimmalla mielellä. Hän katsoi kyllä jo kymmenettä kertaa lämpömittaria, ilmapuntaria ja tuuliviiriä: kaikki merkit näyttivät niin otollisilta kuin mahdollista. Ilma oli lämmin, ilmapuntari korkealla ja tuuliviiri osoitti etelätuulta.
— Huomenna kylvämme ohran. Sen teemmekin, lempo vie. Hanna, Hanna, tulepas tänne, tyttöseni.
Neiti Hanna, senaattorin ainoa tytär, tuli salista, jossa hän oli istunut vertaillen englantilaista ja ruotsalaista raamattua toisiinsa. Hän oli pitkävartaloinen, vähän miesmäinen, vaan kuitenkin miellyttävä nainen, ijältään 25 ja 30 vuoden välillä. Viisaat silmät katselivat vähän surumielisesti. Kulmakarvat, hienot ja kauniin kaarevat, ulottuivat nenän kohdalla melkein yhteen asti, joka sukuperintö oli, kuten perhekuvat todistivat, huomattavana enimmillä suvun jäsenillä. Kaksi jotenkin selväpiirteistä poimua kulmakarvain välillä todisti hänen kokeneen elämän vakavuutta ja kestäneen monta ankaraa sisällistä taistelua.
— Mitä tahdot, isä? sanoi hän levollisesti miellyttävällä alttoäänellään. Katsahdettuaan isäänsä kasvoihin ja huomattuaan, kuinka iloinen hän oli, lisäsi hän heti: Mitä on tapahtunut, sinähän näytät kuin, kuin olisi … oletko saanut kirjeen Erikiltä?
— Olen, tyttöseni — ja vanhus hieroi käsiään tyytyväisyydestä. — Tänään vietämme ilopäivää, laita lautapeli kuntoon ja totitarjotin myös. Setä Maunu Jaakko Velenius tulee tänne tänään. Niin niin, tyttöseni, älä katsokaan noin ankarasti minuun, kyllä meidän pitää saada totia tänä iltana.
— No, mutta mitä Erik on kirjoittanut? sanoi neiti Hanna ja huokasi konjakin tähden, sillä hän oli ankara raittiuden ystävä ja olisi mieleensä nähden, jos vain olisi voinut, karkoittanut kaikki väkijuomat koko talosta.
— Erik, niin, näetkös, en minä yksistään Erikin kirjeen tähden ole iloinen. On minulla montakin ilon syytä. Huomiseksi saamme ohran kylvylle hyvän ilman. Tänään sain hyviä uutisia Helsingistä. Sitte vielä on puutarhuri Jaakko ollut raittiina, ihan maistamatta kolme kuukautta sen pilleriparannuksen jälkeen, eikä minun tarvitse erottaa häntä palveluksesta, kuten uhkasin. Hän saa nyt armosta tehdä jälleen syntiä, ehkäpä marraskuuhun asti.
— No, olipa siinä paljo iloittavaa, sanoi neiti Hanna, tavoitellen leikkiä ja hymyä, joka ei ollenkaan kaunistanut hänen muotoansa. Niin, minä olen puhunut paljon ja vakavasti Jaakon kanssa, nuhdellen häntä syntisestä elämästään. Mutta mitä kirjoittaa Erik?
— Tuossa on hänen kirjeensä ja sen sisässä on toinen sinulle. Hän pääsee pois turkmeenien maasta ja on saanut Moskovassa pataljoonan.
— No vihdoinkin, Erik parka, hän lienee…
— Vihdoinko! Kolmen kymmenen ijässä ja översti! Ei: jo sinun pitää sanoa, pikku Hanna. Senaattori laski kätensä neiti Hannan olkapäille, katsoi ystävällisesti hänen vakaviin, tummiin silmiinsä ja veti henkeä syvään. — Hanna, minä olen iloinen, että hän, viimeinen meidän sukuamme, on poissa sotakentältä. Ylpeyteni kielsi minua kutsumasta häntä kotiin kesken tulisinta sotaretkeä, mutta nyt … ja vanhuksen silmät kostuivat.
— Sinulla on siis kaikissa tapauksissa ollut ikävä häntä, isä?
— Eikö olisi ollut? Ja senaattorin silmässä loisti jotakin, jota hän ei ollut halukas näyttämään muille ihmisille eikä edes neiti Hannallekaan. — Mutta kas tuossahan se jo onkin Maunu Jaakko.
Liikutettuna riensi neiti Hanna ulos salin ovesta juuri yht'aikaa, kuin provasti Maunu Jaakko Velenius, senaattorin koulu-, lukio- ja yliopistokumppani sekä vanha ystävä, astui sisään tampuurin ovesta.
Tulija oli voimakas, seitsemän kymmenen ikäinen vanhus, pyöreät ja lihavanlaiset kasvot sileiksi ajeltuina.
— Hyvää iltaa, hyvää iltaa tänä siunattuna kevätiltana. Minä kylvin ohran tänään.
— Kas sinua, sinä olet pitänyt kiirettä. Olisipa minun pitänyt tehdä samoin, mutta meidän Johansson, niin, senhän sinä kaikki tiedät. Vaan terve tuloa, terve tuloa, vanha kumppani. Nyt saat kuulla uutisia — ja senaattori vihelsi — oikein oiva uutisia.
— Vai niin, onko se se suuri uutinen, jonka lupasit ilmaista minulle tänä keväänä.
—- Juuri se. Ole hyvä, käy istumaan. No, piippu, sohva tai lautapeli, minkä valitset?
— Sohvan.
— Ahaa, ollaan utelias. No no, käy sitte sohvaan, tuohon korkeasukuisen ja tuiman herra Erik Samuel Stålsköld Hornin kuvan alle ja odota, niin saat kuulla jotakin, joka koskee hänen jälkeläisiään. Senaattori meni sanomalehdillä, papereilla, siemen- ja kivinäytteillä kokonaan täytetyn pöydän luo, etsi esiin silmälasinsa, asetti ne suurelle kaunismuotoiselle nenälleen ja otti pöydältä tukun asiakirjoja. Sitte astui hän sohvan luo, kävi istumaan provastin viereen, heitti toisen polven toisen päälle, laski paperit polvelleen, rykäsi ja alkoi:
— Me Aleksander II Jumalan armosta koko Venäjänmaan keisari ja itsevaltias, Suomen suurruhtinas y.m. y.m.
— Jätä nuo kaikki sikseen, sanoi provasti.
— Jahaa — julistamme täten Haapakosken rälssitilan, Hilnäisin verotilan, siihen kuuluvat Kiiskon, Vanhankylän ja Vainikan sekä Vahvaniemen tilat j.n.e., j.n.e. — niin, nuohan kaikki sinä tiedät vanhastaan — ja vapaaherra käänsi lehden ja korotti äänensä — sukuperinnöksi vapaaherrallisessa Stålsköld Hornin suvussa Haapakoskella.
— No ihmettä! Ja provasti hypähti ylös hyvin kummastuneena. Milloinka se on tuo tapahtunut ja mitä hyötyä siitä on?
— No mitä minä sanoin, että sinä olit kummastuva vai mitä!
Provasti alkoi nauraa. — Hyvä veli, kuin ajattelen sitä … sitä…
— Mitä sitte?
— Sitä aikaa, jolloin asuimme Ludviginkadun varrella, muistathan, siinä pienessä ylioppilashökkelissä.
— No entä sitte.
— Mistä me kiistelimme siihen aikaan; sinä olit punaisin kansanvaltalainen, vaikka olitkin aatelismies. Oikea Jakobiini, vallankumouksen mies. Sinä puolustit kaikkia 1848 vuoden aatteita, muistelenpa sinun kirjoittaneen jotain runomitallakin siitä asiasta. Minä olin jo silloin kirkon ja uskonnon puolustaja, ja nyt, nyt sinä olet ylimys, syntymältäsi tietysti, mutta myöskin uskoton entiselle nuoruudellesi.
— Ta ta ta, sanoi vapaaherra. Entä sinä itse? Sinä olit vanhollinen, mutta kuka on puolihullu raittiusmies, kuka on kansanvaltalainen, kuka naisasian ja yhteiskoulun harrastaja, juuri sinä. Missä ovat nyt sinun nuoruuden ihanteesi? Mutta leikki sikseen. Että sinusta on tullut se, mikä olet, käsitän minä varsin hyvin ja samoin toivon sinun käsittävän, että minusta on elämän koulussa, tuossa korkeudessa, jossa olen oleksinut, tullut se, mikä nyt olen: Haapakosken sukuperintöläinen Stålsköld Horn.
Provasti kävi jälleen istumaan.
— No, mutta mitä nyt oikeastaan tarkoitat kaikella tällä? Ja mitä sanoo tyttäresi Hanna siitä?
— Hanna, niin hän on toistaiseksi asian puolella sydämmestään ja sielustaan. Mutta kuinka sitte, jos Erik, kuten toivon, kohta naipi ja tänne tulee uusi emäntä, sitä asian puolta hän ei liene vielä tarkoin punninnut. No, minä olen sitä varten asettanut niin, että Erik siinä tapauksessa saa hoitoonsa vanhan isäin kartanon Hilnäisin tuolla puolen jokea. Mitä minä sillä muuten tarkoitan, sen sinä kyllä tiennet paremmin kuin kukaan muu. Olemmehan siitä asiasta usein puhelleet. Minä tahdon, että Suomen ensimmäinen sääty, josta valtiovallan ja kansan välittäjäin tietysti tulee lähteä, voisi milloin hyvänsä sanoa kummalle päin tahansa, kuin velvollisuus käskee: kiitoksia paljon, mutta minä en tahdo enää kauemmin kannattaa tätä asiaa. Itsenäinen aatelisto on sellaiselle maalle kuin meidän paljon tärkeämpi kuin mikään muu. Kuinka tälle maalle olisi käynytkään, ell'ei Porvoon valtiopäivillä olisi ollut sellaisia miehiä kuin minun isä vainajani, kuin Morian, Mannerheim ja Gyldenstolpe. Suomen aatelisto ja arkkipiispa vetivät kuorman ylös liejusta, siitä ei ole vähintäkään epäilystä. Minä surkuttelen tuota virkamies-aatelistoa, joka nyt uiskentelee pinnalla Helsingissä. Nimet sillä on kuin kaupunginläheteillä ja portinvartioilla Tukholmassa, mutta ei mitään muinaismuistoja eikä mitään historiaa, se kuittaa vain palkkansa, tyytyy ja saa tyytyä melkeinpä mihin hyvänsä.
Nyt toi palvelustyttö sisään teetä ja totilasit.
— Näetkös, sitä minä tahdon yleensä katsoen, mutta mitä minuun itseeni tulee, tahdon minä vielä yhden asian, ja sitä tahdot sinäkin, Hanna, sanoi hän tyttärelleen, joka nyt tuli sisään käsitöineen.
— Minä tahdon saada poikani kotiin. Minä tahdon, että hän oppii tuntemaan, mitä velvollisuuksia hänellä suomalaisena aatelismiehenä on. Hänen ei pidä joutua kiusaukseen jäädä sinne pois, myödä tämä kartanonsa, johon hänen sukunsa on polvesta polveen pannut vaivaa ja työtä, ja siirtyä pois siitä maasta, jota hänen tulee palvella. Vahvempaa pidintä kuin kartano ei ole. Maa, se vetää. Jos sinulla on kappale maata ijäisesti suvun omana, niin ennemmin tai myöhemmin tulee joku sinun nimisesi sinne ja istuttaa uuden vesan samaan paikkaan, jossa myrsky tapasi vanhan rungon. Maa vetää kuin magneetti kaiken elämän puoleensa, jopa aivan itseensä. Käsitätkö nyt, Maunu Jaakko, mitä tarkoitan?
— Miksi en käsittäisi, vanha ystävä. Kiitos selityksestä. Tuon kaiken olen sanonut sinulle jo neljä kymmentä vuotta sitte.
Senaattori nauroi. — Saattaa kyllä olla niin, se tapahtui varmaankin siihen aikaan, jolloin sinä vielä olit vanhollinen.
— Niin juuri silloin, myönsi provasti pannessaan piippuun, kuin sinä olit tasavaltalainen ja kansanvaltalainen. Mutta saattaapa olla aivan sama, mitä sinä ja minä olemme olleet; nyt minä olen aivan yksimielinen sinun kanssasi tästä asiasta. Kuin ajattelen, kuinka paljon meidän jalointa vertamme on turhaan juossut siellä poissa, kuinka monta meidän suurimpia perheitämme on sotkeutunut suureen onnen tavoittelijain virtaan keisarikaupungissa ja hukkunut siihen pyörteesen, joka kuohuu ja kiehuu valtaistuimen juurella, niin olen iloinen siitä, että sinun Erikkisi ei ole kuuluva heidän joukkoonsa.
— Niin niin, rakas veli, Ruotsi on ottanut osansa, nyt ottaa Venäjä myös osansa, sanoi vanhus huoaten.
— No no, isä, virkkoi neiti Hanna, tänään sinulla ei ole syytä valittaa. Sinä olet tehnyt velvollisuutesi. Ja sitä paitsi saamme kai Erikin kohta kotiin.
— Tuleeko Erik kohta kotiin, sanoi provasti iloisesti ja kummastellen, ja piippu pysähtyi suuhun mennessään keskitielle. — No, se ilahuttaa minua.
— Entä minua sitte, sanoi senaattori hitaasti, hämmensi teetään ja joi sitä pikku siemauksin. Kuin johdun ajattelemaan Venäjää, sanon kuin saksalais-roomalainen keisari kerran Italiasta: paljo on jälkiä sinne päin, vaan vähä sieltä palaavia. Ja ne miehet, jotka sieltä joskus palaavatkin, eivät aina ole samanlaiset kuin sinne mennessään. Mutta kuulkaammehan, mitä Erik kirjoittaa, tahdotko, Hanna, lukea meille hänen kirjeensä?
Neiti Hanna otti kirjeen käsiinsä. Juuri hänen yrittäessään lukemaan tuli puutarhuri Jaakko sisään. Hän näytti hyvin vilkkaalta, niin että vapaaherra vanhus aivan peljästyi ja luuli hänen jälleen langenneen viinan kiusaukseen.
— No, mitä nyt sitte? kysyi hän.
Jaakko kumarsi oven suussa ja vastasi leveästi hymyten: niin, minä vain tulin ilmoittamaan, että se suuri englantilainen emä on saanut porsaita.
— Mitä sinä sanot, Jaakko, no sepä oli iloinen uutinen. Kuinka monta porsasta?
— Kuusitoista, ja Jaakko nauroi niin, että kaikki hänen hampaansa näkyivät.
— Kuusitoista, no lempo soikoon, katsos sitä. Jaakko, mene ja sytytä lyhti. Tule sinäkin, Maunu Jaakko, meidän pitää mennä katsomaan, se on minun kallis, uusi emäsikani, joka tuotiin Northumberlannista. Jaakko, vie sana myös voudille ja vanhalle Vapulle, heidän pitää tulla mukaan. Muutamia porsaita täytyy toimittaa pois, muuten emä syöpi ne suuhunsa.
Koko talo läksi liikkeelle. Vapaaherra heitti ylleen lyhyen turkin ja pisti jalkaansa suuret kalossit. Provasti sai vanhanaikaisen viitan, jossa oli senkin seitsemän kaulusta, neiti Hanna heitti olkapäilleen saalin, ja pitkässä jonossa, etupäässä nyt juuri ulos tullut vouti sekä vanha Vappu, marssittiin alas muhkean, tiilistä rakennetun sikolätin luo, joka oli aivan puutarhurin asunnon vieressä. Isäkarju makasi eri osastossaan yksikseen ja nukkui kaikessa rauhassa, pitämättä vähääkään lukua perhehuolista.
— Näytäs, Vappu, tulta tänne lähemmä. Katsos, miten suloisia elukoita, sanoi neiti Hanna, ja hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä.
Suuri englantilainen ei ollut hyvillään lapsivuodetervehdyksestä, vaan röhki äkäisesti ja näytti huolissaan lukevan suurta laumaansa.
— Kuinka ruusupunainen se on tuo nuori emä, sanoi provasti.
— Niin, eikä sillä ole myöskään mitään harjaa, se on sileä kuin sipuli, lisäsi Vappu.
Vapaaherra vanhus antoi heti kaikkein tarkimpia, käytölliseen kokemukseen perustuvia neuvoja, kuinka suurta englantilaista tuli hoitaa, ett'ei se eksyisi toimittamaan betlehemiläistä verisaunaa.
— Kaikki te tiedättekin, herra parooni, ihmetteli vanha Vappu isäntänsä monitietoisuutta.
— Jahaa, nyt palaamme jälleen ylös ja tyhjennämme lasin suuren englantilaisen menestykseksi, ja kuukauden kuluttua sinä, Maunu Jaakko, saat porsaista pari kappaletta.
Provasti kiitti, ja niin lähdettiin taas liikkeelle kevätillan viileässä. Taivas oli idän puolelta valoisa; kevyt, ilmainen, sinipunerva sumu verhosi laaksoa, ruisrääkkä narskutti oraspelloilla ja koski kohisi tuolla alhaalla.
— Mikä ihana kevätilta, tämä tekee vanhoille hyvää, tuntee itsensä kymmentä vuotta nuoremmaksi, eikö totta, veli?
— Niin, kyllä se on varma tosi, mutta nyt menemme sisään, toti jäähtyy.
Vapaaherra ja hänen vieraansa astuivat jälleen vanhanaikaiseen huoneesen, kävivät istumaan suureen, nahalla päällystettyyn sohvaan, tupruttivat piippujansa ja jatkoivat keskusteluaan siitä, johon se äsken päättyi.
— Poikasi kirje, niin, saammeko kuulla sen?
— Tietysti. Hanna kulta, käypäs tuomassa tänne Erikin kirje.
— Kuulepas, kuinka teidän välinne, Erikin ja sinun, on nyt tähän aikaan? Hänhän näyttää kirjoittavan sinulle, sanoi provasti.
Vapaaherra huokasi. — Hm, enimmäkseen hän tietysti kirjoittaa sisarelleen. Minä saan kuulla häntä koskevat asiat kiertoteitä. Nyt on hän kuitenkin kunnioittanut minuakin kirjeellä.
Provasti huokasi vuorostaan. — Sinä olit liian ankara häntä kohtaan. Hän oli aina luonteeltaan hento, siinä hän on äitinsä kaltainen. Minä sanoin sinulle moneen kertaan: pitele varovasti sitä poikaa. Sellaisia uneksijoita ja haaveksijoita kuin hän pitää kohdella erittäin varovasti.
Vapaaherra katsoa tuijotti synkästi eteensä. Se oli hänen elämänsä katkerin muisto, hänen suurin surunsa. Hänen ainoa poikansa oli niin kauan, kuin hän voi muistaa, ollut kylmä, umpimielinen ja salaperäinen häntä kohtaan, vaikka hän kaikille muille oli aivan avomielinen ja suora.
Vapaaherra vanhus oli asettanut itseään kohtaan suuret vaatimukset, mutta samaa hän vaati muiltakin, jotka olivat hänen lähellänsä. Sitä paitsi hän kaikkia muita, paitsi tytärtänsä Hannaa, kohtaan menetteli jotenkin jyrkästi sekä julkisessa elämässä että kodissaan. Näin ollen eivät vaatimukset poikaa kohtaan suinkaan jääneet vähäisiksi, eikä se tapa, jota hän käytti niitä toteuttaessaan, ollut lempeimpiä. Hän oli peljästyttänyt poikansa jo hänen pienenä ollessaan, ja nuorukaisena tunsi poika isäänsä kohtaan kunnioitusta, joka melkein vivahti pelkoon. Paraastaan päästäkseen vapaaksi ja riippumattomaksi näistä isänsä ankaroista vaatimuksista oli Erik pyrkinyt kadettikouluun, mutta ennen kuin hän sai luvan, oli monta ja kiihkeätä kiistaa tapahtunut isän ja pojan välillä. Ja niiden vaikeiden aikojen muisto se nyt teki senaattori vanhuksen mielen raskaaksi.
— No no, ero pehmittää paljon, hyvä veli. Aika parantaa kaikki haavat, ja Erik nyt kyllä käsittänee, että sinä kaikissa tapauksissa tarkoitit hyvää. Mutta tuossapa jo onkin hänen kirjeensä.
Zaritzin toukokuu 18—
Hyvä isä. Kuten näet päiväyksestä, olen jo poissa Keski-Aasiasta ja silloin, kuin tämän kirjeen saat, jälleen Europassa, oltuani neljä vuotta taistelemassa Ural-järven seuduilla, Afganistanin rajoilla ja Syr Darjan varsilla. Minä olen saanut pataljoonan Moskovassa.
— Överstikö! Ja provasti tempasi piipun suustaan. Mitä sinä sanot!
Hänhän on vasta kolmen kymmenen ijässä, olipa sillä veitikalla onni!
Vapaaherra hymyili. — Minun isoisäni isä komensi kolmen kymmenen ijässä jo armeijanosastoa. Mutta kuulehan edelleen:
… Kun meidän sanomalehtemme harvoin välittävät täkäläisistä oloista, kerron kaikkein lyhykäisimmästi, mitä on tapahtunut siitä asti, kuin sinulle viimeksi kirjoitin. Marraskuun 26 päivänä marssimme Skobelevin johdolla Dengil Tepeä vastaan eräästä kurjanpäiväisestä, pienestä rajalinnasta Bamista, jossa olimme ikävystyttäneet itsemme melkein kuoliaaksi asti niinä parina kuukautena, jotka siellä viivyimme. Meitä oli yhteensä 4,770 miestä ja 67 tykkiä. Teketurkmeenien päälliköllä oli pitkä nimi: Evars Murad Tykma, ja arvonimi Sardar; hänen sotaväkensä oli 40,000 miehen suuruinen. Valetaisteluja toimitteli Skobelev Tepen pohjois- ja itäpuolella sill'aikaa, kuin överstit Kurapatkin ja Koselkov päinvastaisella puolella valloittivat Jengikalan sekä Tepen eteläpuolella olevat linnoitukset. Me viivyimme siellä kauan aikaa, kaivoimme juoksuhautoja ja usein oli elämämme toivottoman kurjaa. Joulun aatosta asti makasin minä 80 miehen kanssa toisessa linjassa, ja minua paleli hirveästi. Vanha Andrejev on ollut minun luonani. Tammikuun 12 päivänä k:lo 11,20 räjäytimme suurella ruutisuonella — siinä oli koko 1,180 kiloa ruutia — Tepen muureihin aukon ja ryntäsimme heti sen jälkeen. Sotamies Kotelnikov Shirvanin rykmentistä oli ensimmäisenä vallilla. Upseereista olin minä, vaikka hiukan haavoitettuna, n:o 1. Yrjön ristin ja överstin arvon voitin sillä tempulla. Tepen valloitus mursi tekeläisten vallan. Neljäntoista päivän kuluttua olin minä jonkunlaiseen kenttäkuumeesen sairastuneena paluumatkalla Europpaan. Saatuani järjestetyksi asiani Moskovassa tulen heti käymään kotimaassani ja Haapakoskella. Lisää kirjeessä sisko Hannalle. Pyydän kertomaan terveiseni kaikille, jotka vielä muistavat minua, varsinkin vanhalle provastille, jos hän vielä on elossa. Hyvästi näkemään asti. Tottelevainen poikasi
Erik.
Provasti oikein punastui tästä tervehdyksestä.
— Poika parka, Erik parka, kyllä hän on saanut viettää oikeata koiran elämää siellä kaukana niiden rosvojen parissa. Olisipa kyllä jo aika tulla hänen kotiin. Itsekseen hän ajatteli: tuohan muuten oli pikemmin vain virkakertomus ylipäällikölle kuin kirje isälle.
Ikään kuin vapaaherra vanhuksella olisi ollut aavistus provastin ajatuksista, sanoi hän, niin niin, kyllä vielä saamme enemmän uutisia Hannan kirjeestä; luepas sinäkin kirjeesi, tyttöseni.
Vakavalla alttoäänellään luki Hanna:
— Parahin sisareni. Kuinka olen palannut Moskovaan, sen saat lukea isän kirjeestä. Niinpä niin, minä olen siellä viikon kuluttua ja tarvitsen sinun apuasi. Minä olen niin kauan asunut auloissa, aavikoilla ja kasarmeissa, että en enää oikein tiedä, miltä vakinainen ihmisasunto näyttääkään. Jos nyt tahdot tehdä minulle suuren palveluksen, niin tulet tänne minun luokseni neljäksitoista päiväksi ja autat minua laittamaan kuntoon sen kruununtalon, jota minulla on oikeus hallita. Sinun aistisi ja kykysi sovitella yhteen värejä olisi minulle sanomattoman suureksi hyödyksi. Luullakseni ehtisimme saada kaikki tehdyksi neljässätoista päivässä. Jos käy oikein hyvin, niin ehkäpä sen ajan kuluttua pääsen lähtemään yhdessä sinun kanssasi Suomeen. Sinä saat asua minun luonani ja minä teen olosi täällä niin suloiseksi kuin mahdollista. Mehän emme ole tavanneet toisiamme siitä asti, kuin neljä vuotta sitte kävit minun luonani Krasnoje-Selossa. Arvaathan, että minulla olisi paljo kyseltävää sinulta. Muistatko kapteeni Martinovia, jonka kanssa söimme aamiaista kylässä Tuuterin mäillä? Voitko ajatella, hän on nyt, vaikka vanhempi minua, minun överstiluutnanttini. Se oli mieluinen uutinen minulle. Vastaa sähköteitse sillä osoitteella, jonka näet tässä alla. Kuin tulet, olen minä vastassa. Terveisiä kaikille veljeltäsi
Erikillä.
— No, neiti Hanna lähtee, tietysti, sanoi provasti.
— Niin, jos isällä ei ole mitään sitä vastaan.
Vapaaherra vanhus taisteli itsekseen ankaran taistelun. Päästää nyt kiireimpänä kevättöiden aikana uskollisin apulaisensa pois koko neljäksitoista päiväksi, se oli suuri uhraus hänelle.
Provasti katseli tarkasti vanhaa ystäväänsä. — No, veli, mitä arvelet? Salli minun antaa hyvä neuvo. Älä hylkää Erikin pyyntöä, ei se kohtuuton ole. Ajattelehan, millaista elämää hän on viettänyt siellä kaukana Kara Kumin aavikoilla.
— Niin, vastasi vapaaherra, saathan lähteä, tyttöseni, saathan lähteä, mutta koeta palata niin pian kuin mahdollista. Näethän, kuinka vaikea minun on tulla toimeen ilman sinua.
Nyt tapahtui jotakin, mitä ei ollut tapahtunut moneen vuoteen: neiti
Hanna syleili isäänsä.
— Nyt olit oikein hyvä, isä. Kas niin, tulkaa nyt ruokasaliin. Larsson ilmoitti jo, että illallinen on valmis.
Vanhukset läksivät illalliselle, joka syötiin iloisella mielellä. Atrian jälkeen poltettiin vielä yksi rauhan piippu, ja sitte saattoi vapaaherra provastia sillalle kosken alle ja vielä kappaleen matkaa edelleenkin pappilan porttia kohti. Kuin kello löi kymmenen, oli jo aivan hiljaista Haapakosken kartanossa, niin hiljaista, että kuului, kuinka viimeiset muuttolinnut, jotka olivat matkallaan myöhästyneet, suhisten lensivät pitkin jokilaaksoa pohjoista kohti.
* * * * *
Viikon kuluttua oli neiti Hanna jo matkustanut Moskovaan. Erik Horn oli siksi ajaksi, kuin hänen kartanoansa korjattiin, vuokrannut Petrovan puistosta erään huvilan. Tämä Aldonin huvila oli pieni, mutta erittäin komea rakennus kaikkein arvokkaimmassa osassa puistoa. Eräs rikas moskovalainen oli rakentanut sen kuuluisalle laulajattarelle Aldonille, mutta nyt se oli jo ollut vuoden kaksi autiona. Laulajatar oli karannut, kuten kerrottiin, vähäpätöisen saksalaisen viuluniekan kanssa, joka oli soitellut keisarillisessa orkesterissa.
Erik Hornin ja hänen sisarensa Hannan kesken vallitsi parempi ystävyys kuin sisarusten kesken tavallisesti. Heidän äitinsä oli kuollut aikaisin; isä kun oli lakkaamatta kiinni hallitus- ja kunnallisissa toimissa, oli hänelle jäänyt hyvin vähä aikaa lastensa kasvatuksen varalle. Sen tärkeän osan velvollisuuksistansa oli hän jättänyt eräälle nyt jo kuolleelle naissukulaiselle. Sisarukset olivat siis kasvaneet yksissä ja saaneet tyytyä jo hyvin nuoresta asti ainoastaan toistensa seuraan. Monivuotinen oleskelu isäin vanhassa kartanossa ynnä ratsastus-, kalastus- ja metsästysretket olivat tuottaneet heille yhteisiä lapsuuden muistoja, joita he olivat yhä virkistäneet ahkeralla kirjeenvaihdolla. Toistensa tapaaminen nyt niin monen vuoden jälkeen tuottikin heille molemmille sanomatonta iloa.
II.
Moskovassa, suuressa kaupungissa, jossa kaikkein slaavilaisten sydän sykkii, Moskovassa, mahtavassa kaupungissa, jossa kukistumattomat yleiset mielipiteet kirjoittavat niitä lakeja, jotka itsevaltias sitte lähettää maailmaan, Moskovassa, pyhässä kaupungissa, jossa sadat kirkot ojentavat kultaisia kupujansa sinitaivasta kohti, siellä soivat tuhannet kellot helluntain, ihastuksen, kevään juhlaa. Paitsi tämä kellojen jymisevä ääni, julisti kevään juhlaa myöskin sotilasmusiikin helisevä soitto, kulkein pitkin Tverin bulevaardia. Ihastuksissaan leivot sini-ilmoissa Petrovan puiston kukkivain nurmikkojen päällä lauloivat kevään ylistystä. Kevättä kohisi joen ruskea vesi, kulkeissaan poreillen kohti Volgaa, "Venäjän suurta äitiä Volgaa".
Petrovan puistossa vierivät vaunut toistensa jäljestä lakkaamattomassa jonossa.
Tänään piti kaiken, mitä Moskovassa oli komeata, rikasta ja loistavaa, lähteä ulos, ja Moskovassa on paljo näyteltävää sillä alalla. Tänään se Moskovan ylhäinen maailma toi ilmi kevään vallan julkisen tunnustuksensa. Kalleita vaunuja vetivät englantilaisissa, ranskalaisissa ja venäläisissä valjaissa pärskyvät hevoset, välkkyvinä sekä karvaltaan että varuksiltaan. Kuskit, toinen paksumpi toistaan, tunsivat, että tämä oli heidän kunniapäivänsä; he vallan loistivat viinasta ja ylpeydestä. Arvokkaasti ja kauniisti kantoivat he riikinkukon höyhenillä koristettuja, mataloita hattujaan.
Vaunuissa istui komeita nuoria naisia, puettuina Pariisin viimeisimmän muodin mukaan loistavan valkoisiin tylli- ja musliinipukuihin: komeat kuin kukan terät, ilmaiset ja keveät kuin kevätpilvet. He liikkuivat niin sulavasti ja vapaasti suurine kukka-, pitsi- ja nauharuusu-taakkoineen, kuin ei tuo katoava komeus olisi koskaan tuottanut heille eikä kellekään muulle mitään huolia eikä pään vaivaa. He laskivat keskenään leikkiä, tervehtivät hymyillen ohi ajajia; iloa oli ilmassa eikä sulava hymy ollut koditonna, Nuoret sydämmet sykkivät jäntevästi ja voimakkaasti kureliiviseinämiä vastaan; säihkyvät silmät ja punaiset huulet puhuivat, kukin kielellään, kevään ilosta, nuoruuden onnesta.
Keskellä tätä kirjavaa, iloista joukkoa astuivat Horn ja hänen ystävänsä Martinov Aldonin huvilaa kohti, puiston koillisosaan, noutamaan neiti Hannaa päivälliselle. Sillä tänään, niin oli päätetty, oli syötävä poissa kotoa jossakin kesäravintolassa, joita täällä on paljo.
Erik Horn oli täysverisen skandinaavialaisen tyyppi: sinisilmäinen, valkoverinen ja kaunisvartaloinen. Leveä otsa, leveä ja voimakas leuka sekä ruotsalaiseen tapaan sovitettu parta tekivät hänet kerrassaan toisen näköiseksi kuin se piiri, jossa hän nyt oleskeli. Isänsä näköisyyttä hänessä oli hyvin vähä tahi ei yhtään; isän kasvojen läpitunkeva viisaus ja jyrkkyys puuttui kokonaan pojalta. Jonkinlainen vienous, naisellinen häveliäisyys, jopa välistä päättäväisyyden puutekin olivat koko hänen olemuksensa pääluonteena. Se oli niin selvästi näkyvänä, ett'ei edes hänen sotilaspukunsakaan eikä sen mukainen käytöksensä voinut sitä peittää.
— Me tulemme liian aikaisin. Sisareni ei varmaankaan vielä ole valmis, sanoi Horn. Mutta kuules, jatkoi hän äkisti, kuka on tuo kaunis nuori tyttö ratsain, tuo, jolla on sininen harso?
— Missä, kuka? Ja Martinov katseli ajajain, ratsastajain ja kävelijäin lainehtivaa joukkoa. Ei, hän ei nähnyt ketään, hän ei tiennyt.
— Täällä on ahdasta ja alkaapa jo pölistäkin, sanoi hän, astukaamme jotakin sivukäytävää, tuonne lammikolle päin.
Hän kääntyi sivukäytävälle ja Horn seurasi häntä. Vähän matkan päässä suuresta tiestä, jota tuo kimalteleva ihmisjoukko kulki, löysivät he lammikon luota mukavan puutarhasohvan, jota varjostava palsamipoppeli levitti lämminneesen ilmaan suloista tuoksuaan. Heidän ja lammikon välillä oli ainoastaan kapea ratsutie.
— Me tulemme tosiaankin liian aikaisin, sanoi Martinov ja katsoi kelloaan. Jos tahdot, niin ryhdymme selittelemään oloja ja henkilöitä pataljoonassa. Horn mielihyvällä suostui ehdotukseen.
Martinov juuri paraikaa teki nuorelle päälliköllensä selkoa pataljoonasta ja sen upseereista, kuin sitä paikkaa kohti, jossa nämä kaksi herraa istuivat, kääntyi ratsastava nainen kevytjalkaisella, omituisen punavärisellä ratsullaan, jäljessä puhlakka ratsupalvelija papurikon hevon seljässä. Nuori nainen ratsasti erittäin sulavasti; hepokin näytti tuntevan, mikä kaunis taakka sillä oli kannettavana: se käveli sulavasti notkuvin askelin, taivutti kaulansa komean kaarevaksi ja pärskyi mielihyvästä. Nuori neito oli hyvin kaunis, pieni pää lepäsi vakavasti ja viehättävästi hienolla, taipuisalla kaulalla. Pitkä sininen harso, leviten häilyvänä hatusta, ikään kuin kietoi häntä ilmamaisella verholla, josta lämpöisen tummat silmät loistivat ystävällisesti ja luottavasti koko maailmaa kohti.
Kevättuuli, ripeä liike ja häikäisevä valo antoivat hänen piirteilleen väriä ja raikasta, kosteaa loistetta, joka vielä paremmin saattoi hänessä nuorekkuuden, melkeinpä lapsellisuuden näkyviin. Yksi ainoa suhdattomuus oli tuossa suloisessa muodossa: vienon surumielisyyden piirre, joka värehti hienon, kauniin suun päällä.
Ratsastajaneidon lähestyessä sitä paikkaa, jossa Horn ja hänen kumppaninsa istuivat, hypähti viimemainittu ylös ja tervehti häntä, tosin kunnioittavasti, mutta kuitenkin melkoisen tuttavallisesti.
— Hyvää päivää, Helena Nikolajevna, mikä ihana kevätpäivä.
— Ahaa, Dimitri Semenovitsh, oletteko tekin ulkona kävelemässä. Neiti katsoi hyvin pitkään Hornia, joka nousi ja odotti, että Martinov esittelisi hänet, mutta turhaan.
— Kuulkaas — ja neito pidätti ratsuansa — minä olen levoton, kuinka käy huomeisen iltaman pääsylippujen. Oletteko te saaneet ne sijoitetuiksi? Tiedättekö, kyllä käy vaikeaksi saada niin monta sijaa täytetyksi. Kaunis ilma houkuttelee ulos koko maailman. Kuinka monta teillä on jäljellä?
— Kaksi, vastasi Martinov puoliääneen. Horn ei voinut kauemmin vastustaa kiusausta, vaan yhtyi puheluun.
— Korkeasukuinen neiti, sallitteko minun, vaikka olenkin muukalainen, käyttää niitä kahta lippua?
Nyt vasta näytti Martinov tajuavan velvollisuutensa.
— Ah, Helena Nikolajevna, sallikaa minun esitellä teille meidän uusi komentajamme, minun ystäväni, Erik Stålsköld Horn vapaaherra, Helena Nikolajevna Chamitov.
Översti riensi esiin, tervehti kauniisti neitoa ja sanoi:
— Suurimmalla mielihyvällä me, sisareni ja minä, käytämme ne liput.
Iltamahan on hyvää tarkoitusta varten vai kuinka?
— Hyvää tarkoitusta varten, tietysti, eikö Dimitri Semenovitsh ole sitä kertonut teille? Te tuotte myös sisarenne, sitä parempi — ja koko hänen muotonsa loisti ilosta, joka kaikki vaikutti hyvin suuresti Horniin. — Terve tuloa, herra översti, terve tuloa, te tulette istumaan samassa looshissa kuin me, minä ja tätini, mademoiselle Dorinne Koshelsky. Meille on oleva hyvin mieluista tehdä tuttavuutta teidän kanssanne.
— Minä kiitän, sanoi Horn kohteliaasti ja aikoi juuri lisätä vielä pari sanaa, kuin Helena Nikolajevnan ratsu, säikähtäen polkupyörällä ajajaa, joka varomattomasti mennä suhahti aivan vieritse, hypähti — ja pois sitä mentiin täyttä laukkaa. Pitkä harso kohosi taakse ja näytti metsän kevätvihreyttä vasten ainoastaan selväväriseltä siniviirulta.
— Hyvänen aika, eihän hänellä vain käyne pahoin, sanoi Horn levottomasti, varjosti kädellään silmiänsä ja hätäillen katsoi pois lentävää neitoa. — Kirotut polkupyörät.
— Oh, ei vaaraa; jos oikein tunnen Helena Nikolajevnaa, niin hän kohta kyllä masentaa Almandinensa. Se on hänen mielikkiratsunsa. Helena Nikolajevnalla on suonissaan kasakin verta.
Kasakin verta! ne sanat vaikuttivat vastenmielisesti nuoreen överstiin.
— Miksi et tahtonut esittää minua hänelle, sinä vanha kumppani?
— Enkö tahtonut? Tietysti minä tahdoin.
— Etkä sinä ole virkkanut niin mitään hänen pääsylipuistaan ja vielä vähemmin iltamasta.
— En, Erik Aleksandrovitsh, sanoi Martinov, pakollisesti hymyillen. Minä olen sinulle nyt kaksi kokonaista päivää kertonut kaikkea, niin kaikkea mahdollista, ja kuitenkin sinä vaadit minua vastuusen siitä, mitä en ole puhunut. Onko se oikeuden mukaista?
Horn hymyili. — Kelvottoman kaunis tyttö hän on, se Helena Nikolajevna. Näitkö, kuinka päivänpaisteiseksi hän muuttui, kuin minä mainitsin, että sisareni tulee myös. — Mutta kuulehan, hänen nimensä on Chamitov, no, sittehän hän on teidän entisen rykmentinpäällikkönne tytär.
— Niin, hänen isänsä on ruhtinas Nikolai Konstantinovitsh Chamitov, sanoi Martinov.
Miten kummallista. Hornista tuntui, kuin Martinov olisi vastahakoisesti antanut näitä tietoja.
— Mutta et sinä häntä ruhtinattarena minulle esitellyt.
Martinov nauroi. — No mutta, tämähän on oikea tutkistelu, enkö sitä jo sanonut? No ruhtinas ja ruhtinas — hän nauroi pilkallisesti — on niilläkin eroa, ja tämä … hm. Ei hänen sukunsa ole samettikirjassa Kremlissä. Se suku kuuluu noihin Kaukaasian tatarilaisiin ruhtinassukuihin, jotka Katarina II:sen aikana antautuivat Venäjän alammaisuuteen ja ovat sitte anastaneet itselleen ruhtinaan arvon. Sellaisia, senhän itse paraiten tiedät, on siellä alhaalla kuinka monta hyvänsä, ruhtinaita, joilla ei ole muuta kuin yksi teltta ja yksi hevonen. Muuten oli rykmentinpäällikön isoisän isoisä haidamak, erään muhamettilaisen kasakkiheimon päällikkö, joka sata vuotta sitte rosvoillen retkeili niillä seuduin, jossa nyt Orenburg on. Sillä vaikka, kuten tiedät, Orenburgia katsottiin jo Elisabet Petrovnan aikana täydellisesti kukistetuksi, niin tuskinpa siellä siltä Venäjän valta oli voimassa ennen kuin viiden kymmenen vuoden kuluttua. Niin tosiaan, hänestä, siitä kantaisästä, jolla muuten oli tuo vähän kummallinen nimi Haidulla, tiedän kertoa hupaisen jutun, minä kuulin sen vanhalta ruhtinaalta, meidän entiseltä rykmentinpäälliköltä itseltään. Tahdotko kuulla sen? Ja Martinov oli jo jälleen kokonaan tointunut äskeisestä hämmennyksestään.
— Tässä piilee jotakin, sanoi Horn itsekseen — ensin erittäin vaitelias, sitte puhelias. Ääneensä lausui hän: minäkö en kuuntelisi, kuin Dimitri Semenovitsh Martinov kertoo. Muistathan, mitä meillä oli tapana sanoa Varsovassa: Martinov on runoilija. Minä riipun suussasi, sanoo tatarilainen, ala!
— Kiitos hunajasta. Otahan papyrossi, tässä on tulta. Martinov asettui mukavasti sohvalle, heitti toisen polvensa toisen päälle, tuprutteli papyrossiansa ja alkoi: Niin, näetkös, tämä Haidulla, Nikolai Konstantinovitshin isoisän isä, oli monta vuotta käynyt pikku sotaa keisarinnan joukkoja vastaan; se oli Katarina II:sen aikana. Viimein kävi samoin, kuin aina on käynyt näille villeille ja nyt viimeksi Achalin tekeläisille ja Samarkandin tatarilaisille Kauffmannin sotaretken aikana. Vaikka olivatkin urhollisia, kukistuivat he. Ollen viekas kuten itämaalaiset ainakin ja verraton valtioviisas, teki Haidulla vanhus samoin, kuin Samarkandin kaani nyt on tehnyt: hän ryhtyi rauhan hieromiseen. Kuin oli kaksi vuotta lakkaamatta lähetelty sanansaattajia lahjoineen ja pitkine itämaisine, sananlaskuista ja runollisista kuvista kirjavine kirjoituksineen, johduttiin viimein itse asiaan. Haidullan tuli saada kahden kymmenen tuhannen ruplan vuosieläke, ruveta jonkinlaiseksi liittovasalliksi ja ottaa aulaansa venäläistä varustusväkeä. Lyhyesti sanoen: vastarinta oli kukistettu. Mutta Haidulla vanhus meni vielä pitemmälle: eräitä melkoisia etuja vastaan lapasi hän kääntyä kristinuskoon.
Keisarinna lähetti aroille hovipappinsa, isä Osipin, ja hovimaalarinsa Lampin. Tunnethan mielevän Lampin, hänet, joka on maalannut Katarinan muotokuvan, sen, joka on Talvipalatsissa ja vielä tänäkin päivänä saattaa kenen hyvänsä, joka sen näkee, vähän päästä pyörälle. Kuuden kuukauden kuluttua palasi maalari ja toi Haidulla vanhuksen kuvan, joka oli tehty sen kokoiseksi, kuin hän todella oli. Millainen kuva! Lempo vie jos ei vielä tänäkin päivänä pelota tuo vanha rosvo. No, ehkäpä saat sen joskus nähdä Nikolai Konstantinovitshin luona.
Kuin muotokuva näytettiin Hänen Majesteetillensa keisarinnalle, kerrotaan hänen sanoneen: Lampi, te olette tehnyt tehtävänne hyvästi, mutta kuinka menestyy minun hovipappini työ? Lampi vastasi kuin kohtelias hovimies ainakin: Teidän Majesteettinne, haidamak kyllä antaa kastaa itsensä, mutta hän tahtoo muutamia pieniä muutoksia uskonoppiin tahi oikeammin siveysoppiin, ja niistä hän pitää itsepäisesti kiinni, ja kunnianarvoinen isä Osip on neuvoton … hän pyytää tarkempia ohjeita.
— Mitä tahtoo sitte "serkkumme", ruhtinas Haidulla?
— Hän tahtoo pitää haareminsa.
Vieno ivanauru kirkasti keisarinnan kasvot ja syvät sinisilmät säihkyivät pidätetystä ilosta. Sitte kääntyi hän puoliksi ja sanoi paljon tarkoittavalla äänellä: Prinssi Orlov, lähettäkää isä Osipille käsky kastaa se vanha shakaali. Ja hovilla oli huvia siitä pikku tapauksesta koko viikon ajaksi.
Mutta kuin shakaali oli kastettu, kiukustui hänen kansansa. Haidulla, jonka nimenä nyt oli Aleksander, karkoitettiin pois aavikoilta monilukuisen perheensä kanssa, hän tuli tänne Moskovaan ja sai täällä vanhan rappeutuneen linnan, jossa se perhe asuu vieläkin. Poika Yrjö pantiin paashikouluun ja meidän valtiomiehemme käyttivät häntä sitte kruunun tavoittelijan nimellisenä, pitääkseen yllä riitoja hänen heimossaan tuolla entisillä aavikoilla. Suureksi suosion osoitukseksi sai hän jossakin tilaisuudessa ottaa vastaan isänsä, vanhan shakaalin, muotokuvan, joka muuten oli hylkynä, jossakin Talvipalatsin nurkassa.
— No, mitä hänestä sitte tuli?
— Pojastako?
— Niin Haidulla Aleksanderin pojasta, Yrjöstä.
— Kenraali hänestä tuli. Mutta hän ei kuitenkaan voinut koskaan päästä vapaaksi haaremin ajatuksista, vaan pani toimeen häväistysjuttuja, ja ihan varmaan olisi koko suku joutunut rappiolle, ell'ei joku suurruhtinas olisi ollut kummina hänen pojallaan Konstantin Georgevitshillä. Tätä Konstantinia holhoili milloin kukin ruhtinas, ja hän olikin tosiaan aika mies; viimein pääsi hän intendenttiviraston päälliköksi ja kokosi aika lailla rahaa. Hänen pojastaan, meidän Nikolaistamme, tuli rykmentinpäällikkö, mutta hän otti eron tahi oikeastaan hänet erotettiin virastaan pari vuotta sitte. Muistathan vetovoiman lain. Niinpä niin, ne kerrokset, joista hän on alkuisin, vetävät häntä sinne jossa hänen kotonsa oikeastaan onkin. Hän osasi olla hyvinkin hieno ja komea nuorempana, siisti kuin kissa, kaunis kuin paratiisilintu, se oli kaikki opittua, vaan nyt, kuin hän jo on vanha, niin…
Mutta Hornia ei miellyttänyt Dimitri Semenovitshin kertomuksen loppuun kuuleminen. Kaunis, nuori neito oli tehnyt häneen syvällisen vaikutuksen, hän oli vieläkin näkevinään akaasiain vaaleaa vihreyttä vasten hänen lumoavan kuvansa. Että tällä hienolla, ilmaisella olennolla olisi mitään yhteyttä tuon ylhäisen roskaväen, tuon tatarilaissuvun kanssa, jonka historia oli lyhyissä, voimakkaissa piirteissä juuri ollut hänen nähtävänänsä, se tuntui Hornista vastenmieliseltä. Että kaikki tuo nuoruuden ja kauneuden ilmestys, joka, vaikka se jo oli kadonnut, yhä vielä kajasti hänen silmissään valkoruusuna tahi sellaisena kuin mantelikukan terä, tulisi vedetyksi alas, se tuntui hänestä vaistomaisesti tuskalliselta.
— Lähtekäämme, Dimitri Semenovitsh, sanoi hän lyhyeen. Sinä syöt meidän kanssamme Jarissa, vai kuinka?
Dimitri katsoi tutkivasti kumppaniinsa.
— Olkoon menneeksi Jarissa. Mutta vapaaherratar, sinun sisaresi meidän pitää ensin noutaa.
He läksivät astumaan polkua pitkin, tulivat suuren lammikon rantaan, jonka päällä pääskyset lentelivät, riemuisesti viserrellen, ja kääntyivät taas suurelle tielle, jota pitkin vaunujono juhlallisen hitaasti kulki entiseen tapaansa. Samassa he näkivät Helena Nikolajevnan punaisella ratsullaan keskellä kiehuvaa joukkoa; hän tervehti viehättävästi piiskallaan, hymyili voittoisesti ja läjäytti ratsuaan.
Silmänräpäyksen ajan näki Horn sinistä harsoa ja tunsi outoa ahdistusta ja sääliä neitoa kohtaan, joka sitä kantoi. Hän ajatteli itsekseen: niin rakastettava ja hieno, ja kuitenkin sellainen kuorma raakoja, likaisia muistoja ainiaaksi kytkettynä hänen sukunsa nimeen. Melkein vihamielin sanoi hän:
— No, Dimitri Semenovitsh, mutta tyttö, tyttö itse, mitä sinulla on hänestä sanomista?
Martinovilta ei jäänyt huomaamatta Hornin puheessa piilevä pieni piikki. Iloisesti vastasi hän:
— Erik Aleksandrovitsh, tahdotko tietää, mitä minulla on sanomista hänestä? No, saathan itse nähdä Helena Nikolajevnan huomenna. Sen verran minä vain sanon, että hänellä on selvä pää ja että hän tietää ja osaa enemmän kuin hänen ikäisensä tytöt tavallisesti.
Horn työnsi sivulle vaaleat viiksensä ja hymyili hiljaa itsekseen. Nyt he jo olivat Aldonin huvilan luona, Neiti Hanna seisoi odotellen kuistilla, valmiina lähtemään.
— Olemmeko antaneet teidän armonne odottaa? huusi Martinov ranskaksi orapihlaja-aidan ylitse, joka oli huvilan ja suuren tien välillä.
— Ehkä minuutin, vastasi Hanna; vaunut ovat valmiit, minä tulen heti. Kohta sen jälkeen istui koko seurue landoo-vaunuissa, ajaen hölkkäjuoksua Jaria kohti.
Jar on Moskovassa eräs ulkoravintola, joka on ainoastaan hyvin edullisen asemansa ja muinaismuistojensa tähden voinut pysyä sellaisessa arvossa, että siinä kauneina vuodenaikoina käy niitäkin, jotka muuten ovat hyvin tarkkoja paikan valinnassa. Se on aivan Petrovan puiston portin ulkopuolella viertotien varrella, joka vie sieltä avaran Hodinin tasangon halki.
Jarissa on Pushkin viritellyt kanneltansa ja laulanut laulunsa Antshar-puusta. Siellä hän, innostuneena mustalaistyttöjen lauluista ja sampanjasta on sepinnyt sen juomalaulun, joka kultakirjaimin piirrettynä, marmoritauluihin vielä tänäkin päivänä koristaa erästä tämän ulkoravintolan pikku huonetta. Talvisaikaan alkaa elämä täällä vasta puoliyöstä ja päättyy useimmiten vasta silloin, kuin harmaa talviaamu jo koittaa äärettömälle tasangolle. Keväällä muuttaa Jar tuon nurinpuolisen luonteensa ja on sitte pysähdyspaikkana iloisille sekä mies- että naisurheilijoille ja perheille. Jarissa on pieni, syreeni- ja akaasia-aidoilla ympäröity, avonainen katos, ja siihen asettuivat meidän ystävämme. Puhelu kävi Ranskan kielellä, jota Martinov ei kuitenkaan osannut täydellisesti.
— No, sisko Hanna, sanoi Horn, kuin päivällisen tilaus oli tehty, minä olen sitonut sinun aikasi huomiseksi. Huomennahan se juhla on, Dimitri Semenovitsh?
— Mikä juhla? kysyi Hanna. Minulla ei ole muassa muita kuin matkapukuja.
— Tiedättehän ehkä, hyvä neiti, että suuri tulipalo on raivonnut eräässä kylässä muutamien peninkulmien päässä Moskovasta, jossa pataljoona oli viime kesänä. On toimitettu keräyksiä vahinkoa kärsineiden hyväksi, ja muutamat rykmentin upseerit ynnä joukko ylimysnaisia on pannut toimeen kilparatsastuksen kilpa-ajoradalla tuolla Hodinin kentällä. Siitä tulee vain harrastajain näytäntö, vähä ruusu- ja tanssiratsastusta ja ainoastaan yksi esteratsastus, ei muuta kuin pieni paraadi. Ehkä teitä, hyvä vapaaherratar, huvittaa sen näkeminen, arvelen minä. Lippuja myövät vähitellen Helena Nikolajevna, minä ja pataljoonan upseerit.
— Niin, ja mikä Helena! keskeytti Horn. Hän istuu ratsun seljässä kuin perho häilyvällä korrella, kaunis siniperhonen. Hänellä oli kaksi lippua omaan looshiinsa, ja minä otin ne; olisitpa nähnyt, kuinka iloiseksi hän tuli, kuin minä lupasin tuoda sisareni kanssani.
— Vai niin, sanoi Hanna, heikosti hymyillen, mikä suku se on?
Ennen kuin Martinov ehti vastata, selitti Horn:
— Hyvä suku. Isä oli täällä rykmentinpäällikkönä, ja Helena
Nikolajevnalla on kanssansa täti, eräs Koshelsky.
— Minä pyydän teitä, vapaaherratar, olemaan peljästymättä, kuin näette tädin: hän on epäilemättä hyvin kunnianarvoinen nainen, mutta meillä pataljoonassa oli tapana sanoa häntä rautalankanaiseksi.
— Mitä? Rautalankanaiseksi!
— Niin, näettekös, hänessä on kaikki kätkettynä läpipääsemättömän salaperäisyyden verhoon. Hän on hyvin yhdistetty rautalangoista ja puuterista, jota paitsi hänessä on vähä punaista ja mustaa sekä vähä kutakin, niin, ymmärrättehän, ja sitte hän pukeutuu niin…
— Mutta hyvänen aika, sanoi Hanna, te kuvaatte häntä semmoiseksi, että minä tuskin luulen voivani tulla.
— Oh, sanoi Horn vähän kärsimättömästi, tiedäthän, että Martinov on runoilija, hän käyttää voimakasta väritystä. Tietysti sinä voit tulla mukaan — ja hänen tavallinen varovaisuutensa ja päättämättömyytensä olivat kerrassaan kuin pois puhalletut.
Martinov hymyili niin, että sitä saattoi selittää kuinka hyvänsä. — Epäilemättä voitte tulla mukaan, sanoi hän viimein, huomattuaan Hornin tyytymättömyyden.
— Niin, ja nyt saat kerralla nähdä Moskovan koko kauniin maailman, juuri ennen lähtöäsi. Niin tosiaan, sisareni tahtoo lähteä jo ylihuomenna iltajunalla.
— Nytkö jo? Niinkö vähän Moskova teitä sitte miellyttää?
— Ei, mutta minä en voi jättää niin kauaksi vanhaa isäämme yksinään, ja sitä paitsi … niin, minä luulen terveytenikin täällä huononneen. Minun täytyy lähteä.
— Niin, minulle se kyllä on ikävä, sanoi Horn, mutta kiitos hyvästä avusta, ja maljasi nyt. Ennen syksyä olen minäkin kotona. Tiedätkös mitä? Luulenpa, että menen huomenna tervehtimään Nikolai Konstantinovitshia, entistä rykmentinpäällikköä. Upseerit kai seurustelevat siellä vai kuinka?
— Kas vain, Erik Aleksandrovitsh, sanoi Martinov nauraen, Helena on valloittanut Pariksensa. Sinähän olet aivan hurmautunut. Se muuten sopii erinomaisesti; kaikki pataljoonan upseerit ovat huomenna toimessa. Erik Aleksandrovitsh siten saa olla ruhtinattaren palvelijana.
Päivällinen syötiin ilomielin. Tuntia myöhemmin istuivat sisarukset Aldonin huvilan kuistilla, puhellen Suomesta, kodista, isästä, joka oli toimittanut vanhan kartanon sukuperinnöksi, sekä sen muutoksen seurauksista heille sisaruksille. Samalla katselivat he kävelijöitä, jotka vielä kauan senkin jälkeen, kuin aurinko jo oli laskeutunut, astuskelivat puiden tuuheain latvojen alla, nauttien kevätyön lienteyttä, puiston suloista viileyttä ja sulavaa musiikkia, joka Mauritanian konserttisalista tulvi yli seudun ja sekautui kukkivien kastanjain ja narsissein tuoksuun.
III.
Kilpa-ajoradalla Hodinin kentällä oli suuri tungos ja vilinä. Vaunut toistensa jälkeen vierivät aitauksen eteen, joka ympäröitsi tallia, satuloimakenttää ja katsojain parvekkeita. Kuskit ja palvelijat loistivat kaikkein kauneimmassa muhkeudessaan, vaunut välkkyivät ja silat kimaltelivat auringon paisteessa. Poliisit, joita joukottain seisoi aitauksen portilla, tervehtivät toista ylhäistä henkilöä toisensa jälkeen ja osoittivat heidän vaunuillensa kullekin ennen määrätyn paikkansa.
Översti Horn ja hänen sisarensa tulivat hyvissä ajoin. He näyttivät lippunsa, ja heti syöksyi erinomaisesti vahattu, käherretty ja kammattu, nuori luutnantti Hornin pataljoonasta esiin heidän luoksensa, esitti itsensä Aleksei Sidorovitsh Petroviksi ja sanoi saaneensa Helena Nikolajevnalta — niin hän häntä vain nimitti — käskyn osoittaa heille paikkansa. Heidät vietiin itse johtokunnan varalle pidätettyyn penkkiriviin, aivan parvekkeen laidan eteen. Niinpä heillä siis oli erinomainen paikka katsella loistavaa näytelmää.
Ylhäällä parvekkeilla istui edustajia kaikista johtavista perheistä, kuten E. de Laveley niitä nimittää, noista perheistä, jotka eivät hallitse, mutta kuitenkin johtavat koko kansaa. Siellä istui kukoistavin joukko sen nimellisiä kuin Rostoptshin, Uvarov, Sheremetjev, Dolgoruki, Novosiltzov, joiden kantajia on vuosikymmen toisensa perästä läpi vuosisatojen mainittu milloin Herostratonin, milloin Solonin vertaisina, aina kaikkein ensimmäisinä miehinä. Parvet olivat muuten täynnä aivan tungokseen asti. Kaunisten, moniväristen pukujen merestä kohosi purpuranpunaisia ja valkoisia päivänvarjoja kuin isot kuuman ilmanalan kukat, ja ne vapisivat ja huojuivat omistajainsa käsissä tunteiden tuulahduksista, vielä arvaamattomammista kuin se tuuli, joka häilyttelee maan pinnalla kasvavia kukkasia. Koko parvet aaltoilivat väreistä ja kukista, nauhoista ja pitseistä; siellä säihkyi kauneita silmiä, mustia silmiä, sinisiä silmiä. Tervehdittiin tuttaviaan huiskuttaen päivänvarjoilla ja nenäliinoilla. Lyhyt iloinen huudahdus ilmaisi silloin tällöin, missä hermoja ärsyttävässä jännityksessä oltiin. Ja sen loistavan taulun päällä ylhäällä taivaan kaareva kumu tyynenä, lämpöisen sinisenä, koristettuna isoilla pilvillä, suurilla, päällekkäin kasautuneilla tasangon pilvillä, jotka päältä päin ovat valkoiset kuin lumipeitteiset alpit ja jäävirrat, alhaalta kaukaa lämpöisen sinipunervat ja tuhkaharmaat. Lähinnä parvien reunaa oli suuri soikea ala kenttää aidattu tangoilla, lipuilla ja nuorilla; siinä oli kuten sirkuksessa osa näytännöistä tapahtuva. Nyt siinä kuitenkin oli paraastaan vain Hornin pataljoonan upseereja, jotka överstinsä asettuessaan paikallensa tervehtivät häntä tarkalla sotilasryhdillä.
Kaikki se kuitenkin jäi neiti Hannalta alussa huomaamatta, sillä hän näki ainoastaan yhden ja kauhistui: erään naisen, joka istui samalla penkillä kuin hän ja hänen veljensä. Päässä oli tällä naisella suuri, vanhanaikainen, mutta kallis hattu, leveäreunainen, jollaisia muoti Englannissa vaati Yrjöjen ajalla. Koristuksina oli siinä sinipunervia ja keltaisia höyheniä. Korvissa riippui sillä naisella pitkät korvarenkaat ja kaulassa välkkyi arvokas, kalleilla kivillä somistettu koriste. Tukka oli aseteltu monelle poimulle kuten Josefina Beauharnaisin aikana. Kaikki tuo olisi vielä mennyt mukiin, mutta muuten oli vaikea sanoa, mikä tässä naisessa oli irtonaista, mikä kiinteätä. Samoin oli mahdoton arvata hänen ikäänsä ja hänen yhteiskunnallista asemaansa. Kaikki oli peitetty läpinäkymättömään salaperäisyyden verhoon, kuten Martinov oli sanonut.
— Kuulehan, Erik, tuo se varmaankin on rautalankanainen. Hän on tosiaan hyvin monella tavoin kokoon pantu. Neiti Hanna ei ehtinyt puhella enempää, sillä nyt juuri tuli komeasti loistava, nuori nainen kauniissa ratsupuvussa, seurassansa nuori Petrov ja kaksi muuta innokasta upseeria.
— Terve tuloa, neiti, terve tuloa, översti, olipa oikein hyvin tehty, neiti, että otitte osaa tähän hyväntekeväisyysjuhlaan. Sallikaa minun esitellä: tätini, mademoiselle Dorinne Koshelsky eli Darja Mihailovna, jos puhutte venäjää, herra Petrov luutnantti, kreivi Novosiltzov ja herra Shubin kornetti, juhlan toimikunnan jäseniä.
Mademoiselle Dorinne hymyili kaikkein rakastettavinta hymyään ja hänen tummat silmänsä välkehtivät kauneilta, voittavilta.
Hän toivotti molempia sisaruksia tervetulleiksi. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti ryhtyä keskusteluun neiti Hannan kanssa, tuli Martinov, ratsusaappaat jalassa, piiska kädessä ja punainen nauharuusu olkapäällä, kiireesti heidän luoksensa. Hän tervehti kaikkia siinä osastossa istujia, samassa sanellen:
— Ruhtinatar, hyvät herrat, kenraalikuvernööri ruhtinas Dolgoruki tulee. Me saamme alkaa heti — menkää paikoillenne, hyvät herrat, menkää paikoillenne.
Luutnantti ja kornetit katosivat.
— Herra kreivi, säästäkää Almandinea, huusi Helena Nikolajevna jäljestä.
Martinov sanoi hymyillen hiljaa:
— Erik Aleksandrovitsh, istu paikallasi; nuori Petrov kiusaa Helena
Nikolajevnaa suurella, sietämättömällä, kiihkoisella rakkaudellaan.
Helena Nikolajevna oli niitä onnellisia, joille luonto on tuhlaamalla antanut kaikkein kauneimpia lahjojaan. Hän oli kaunis ja nuori ja hänen sydämmensä lämpö johtui hänen hyvyydestään. Kaikki, mitä hän sanoi ja teki, johtui vilpittömästi ainoastaan siitä, että hän tahtoi olla hyvä sen sanan paraassa merkityksessä. Hän oli luonnollinen ja yksinkertainen sekä vapaa teeskentelemisestä, kuten hyväsukuiset venäläiset naiset tavallisesti, ja sitä paitsi oli hänellä miellyttävä ääni, joka teki hänen sanansa, kaikkein vähäpätöisimmätkin, puoleensa vetäviksi.
Ystävällisesti, vaan vapaasti otti hän neiti Hannaa kädestä, puristi sitä ja sanoi:
— Minä olen hyvin kiitollinen, neitiseni, että tulitte tähän juhlaan. Jospa vain kaikki kävisi hyvästi. Minun Almandineni on nyt ensi kertaa muassa.
— Te näytte rakastavan Almandineanne?
— Tietysti, sydäntäni kiistävät Almandine ja musiikkini. Näettekös, sanoi hän hymyillen, minulla on kasakin verta suonissani — musiikkia ja hevosia, piaano ja Almandine. Muhkea hepo, ehkä liian heikkohermoinen. Pikku Novosiltzov ratsastaa sillä tänään. Mutta onko teillä tässä hyvä istua, näettekö hyvästi, tässä on minun kiikarini. Helenan ystävälliset sanat ja kohtelias huolenpito liikkuttivat Hornia syvästi ja voittivat hänen sisarensa kerrassaan, niin että hän hetkeksi unhotti levottomuuden, jota tunsi m:lle Dorinnen tähden.
— Viivyttekö te, hyvä vapaaherratar, kauankin Moskovassa? kysyi
Helena.
— Paha kyllä täytyy minun matkustaa huomeisiltana tahi viimeistään ylihuomenna, vanha isäni…
— Niin, jatkoi översti selitystä, sisareni on tehnyt pitkän matkan, ja kun minä itsekin olen täällä vielä muukalainen, niin että minulla ei ole ainoatakaan tuttua perhettä, niin täytyy sisareni matkustaa pois, näkemättä moskovalaista kotia.
— Sallikaa, vapaaherratar, sanoi nyt m:lle Dorinne vanhanaikaisella monisanaisuudella, minun kysyä teiltä … mutta eiköhän kysymykseni ole liian rohkea? Tahdotteko huomenna syödä päivällistä meidän luonamme veljenne, Martinovin, Petrovin ja ehkä myös Novosiltzovin kanssa? Niin, tiedän kyllä, että se on vastoin seurasääntöjä, mutta saahan matkustavaisia kohtaan olla vähän vapaampi. Muuten me aioimmekin kohta tämän näytännön jälkeen toimittaa teille meidän käyntikorttimme.
— Te olette liian ystävällinen, mademoiselle, minä … minä en tosiaan tiedä — ehkä minä lähden jo huomeisiltana matkalle.
Mieluisimmin olisi Hanna eittänyt kerrassaan; koko hänen maalainen, yksinkertainen ja suora arvostelutapansa saattoi hänet pelkäämään tuota vanhaa, koristeltua nukkea. Mutta hänen ajatellessaan sopivaa syytä kiiruhti veli vakuuttamaan:
— Kiitollisesti me otamme vastaan teidän kutsunne, sitäkin mieluisemmin, kuin minä aioin jo huomenna käydä tervehtimässä ruhtinasta. Minkä ajan te määräätte?
— Kello viisi, ehti mademoiselle kuiskata, kuin yleisössä yht'äkkiä syntyi liike ja veti kaikkein huomion suurelle portille päin.
Kenraalikuvernööri oli tullut ajutanttineen. Hän astui radalle, sai ottaa vastaan tervehdyksiä joka taholta, ja tämä ylhäinen pikku ukko, eräissä suhteissa m:lle Dorinnen kaksoiskuva, asettui paikallensa parvekkeen kunnialooshiin.
Neljä viisi upseeria astui nyt siihen looshiin, jossa ruhtinatar istui, heidän joukossaan Petrov, joka muuten oli hyvin kiihtyneellä ja hermostuneella mielellä. Hän asettui Helenan taakse ja näytti koettavan niellä häntä silmillään. Martinov seisoi alhaalla parvekkeen laidan vieressä; silloin tällöin vaihtoi hän muutamia sanoja Erikin ja hänen sisarensa kanssa. Nyt antoi hän merkin, alettiin soittaa kummallista marssia ainoastaan kimeällä pikkolo-huilulla ja rummulla. Perältä avattiin portit ja tuolle erotetulle soikealle alalle ratsasti noin kuusi kymmentä upseeria yhdessä ryhmässä, silmiään väräyttämättä, jäykkinä, suorina, levollisina ja niin hiljaisina, että tuskin kuului edes suitsien kilahdusta. Koko ajan pysyivät he nelikulmajärjestyksessä, jonka kuvion tarkka mittaustieteellinen muoto tuskin muuttui käänteissäkään. Hevoset astuivat juhlallisen tasaisessa, melkeinpä surullisessa tahdissa, jotenkin samoin kuin sankarit suurissa murhenäytelmissä. Kavionsa nostivat ne korkealle ja painoivat ne ikään kuin tajutun varmasti jälleen maahan. Sen kaiken tarkoitus oli osoittaa ja se todella osoittikin, mikä vakava syy nyt oli tänne koonnut Moskovan vanhan aateliston ja rikkaat porvarit. Kaksi kertaa ratsasti joukko ympäri radan, ja sitä tervehdittiin suunnattomalla riemulla.
— Näettekö Almandinen, sanoi ruhtinatar Helena neiti Hannalle, minun hevoseni, sen rubiinipunaisen? Vaikka se on niin arka, että kaikkein vähäisinkin asia voi tehdä sen levottomaksi, niin että sen lihakset värisevät, ymmärsi se kuitenkin tämän näytännön luonteen; pikku Novosiltzov oli aivan mainio.
Nyt tuli ruhtinattaren luo sanantuoja: kenraalikuvernööri, suuri kauniin sukupuolen ihailija, tahtoi aivan omin käsin antaa jollekulle huvien toimeenpanijattarista, mieluisimmin kaikkein kauneimmalle, sen rahasumman, jonka hän oli koonnut palovahinkoa kärsineiden hyväksi.
Mademoiselle Dorinnen seurassa läksi Helena hänen ylhäisyytensä luo. Översti Horn läksi myöskin ulos tervehtimään rykmenttinsä ylipäällikköä, kreivi Stülpersiä, joka oli juuri tullut.
Neiti Hanna jäi yksin. Hänen paraikaa istuessaan ja miettiessään, olikohan m:lle Dorinne sellaisia ihmisiä, joiden luona sopii käydä vieraisilla, kuului takaa päin syvä kurkkuääni:
— Kauniilla ruhtinattarella on tänään kanssansa myöskin naisseuraa.
Johon toinen käheä ääni vastasi:
— On luultavasti englantilainen, kuulin hänen puhuvan.
Neiti Hanna punettui hiukan tuosta huomautuksesta ja mietti yhä kiihkeämmin, mitähän ihmisiä ne olivat nuo naiset, joiden seuraan hän oli joutunut. Hän oli hyvin huolissaan siitä, että hänen veljensä oli luvannut mennä heille päivälliselle. Kummallista tosiaankin: upseereja paljokin hänen ympärillänsä, mutta ei ainoatakaan naista. Samassa hän sattui huomaamaan kapteeni Martinovin.
— Kapteeni, sanoi hän, m:lle Dorinne on kutsunut minua ja veljeäni huomenna päivälliselle.
— No, menettekö?
— Antakaa te minulle neuvoa, herra kapteeni.
— Eihän toki, neiti, kyllä te itse osaatte paremmin päättää kuin minä, mitä teidän on tehtävä tässä asiassa.
Nyt palasi ruhtinatar jälleen tätinsä kanssa.
— Ah, mikä ihana vanhus, se prinssi.
— Katsokaas, viisi sataa ruplaa minun köyhilleni… Tahdotteko nähdä minun Almandineani? Jos tahdotte, niin lähtekää minun kanssani talliin. Nyt tuleva näytännön osa ei juuri huvita, se on vain ristiratsastusta neljällä hevosella. Tiedättehän, että tällaisissa ratsastuksen ystäväin näytännöissä ei saa olla liian vaativainen.
Mielellään neiti Hanna tahtoi, sillä hän rakasti eläimiä aina lapsuudestaan asti. M:lle Dorinne jäi överstin kanssa paikan vartiaksi, kuin toiset molemmat naiset läksivät nuoren kornetti Shubinin kanssa talliin. Siinä suunnattoman pitkässä puurakennuksessa seisoi tallimiehiä luutineen, ruokkijoita ja ratsupalvelijoita eri ryhmissä. Lähinnä ovea seisoi harjoittaja herra Archer, lyhytkasvuinen englantilainen, ei muuta kuin kimppu paljaita lihaksia ja jänteitä, ja puheli kiihkeästi Petrovin kanssa omituisella sekamelskalla, joka oli yhteen sotkettu Englannin ja Venäjän kielistä sekä kätten huitomisesta, kirouksista ja hevosten hoitoon kuuluvista oppisanoista. Kuin Petrov näki Helena Nikolajevnan, hänen katseensa vuorotellen kirkastui ja synkistyi; miltä poika paran mielessä tuntui, ei ollut mikään salaisuus.
— Ah, ruhtinatar, sanoi hän vähän suhisevalla, pehmeällä äänellä, minä olen lohduton, totisesti perin lohduton. Voi mikä pulma! Jos minun — hän oli sanomaisillaan hevosen nimen, mutta pidättihe — kultaraudikkoni tänään voittaa teidän heponne, niin te varmaankaan ette koskaan anna minulle anteeksi. Toiselta puolen, jos minä en ensinnä ehdi perille, niin te ehkä sanotte, että minä tahallani annoin teidän hevosenne voittaa. Ja nuori, kaunis luutnantti näytti niin onnettomalta siitä hirveästä velvollisuuksien ristiriidasta, että neiti Hanna hymyili ja Helena Nikolajevna myös hymyillen sanoi ystävällisellä äänellään:
— Älkää siitä olko ollenkaan huolissanne, Aleksei Sidorovitsh, kaikkihan riippuu aivan hasaardista (sattumasta), — siten viitaten Petrovin kultaraudikkoon, jonka nimi oli Hasard. Korkeamman ratsastusurheilun sääntöihin näet kuuluu, että keskustellessa kilpaveljen kanssa ei saa mainita sen hevosen nimeä, joka on kilpailemassa osallisena.
— Menkäämme sisään. Hyvästi näkemään asti, Aleksei Sidorovitsh.
Petrov kumarsi ja naiset astuivat talliin.
— Täällä, ruhtinatar, täällä on teidän hevosenne, sanoi herra Archer ja viittasi erääsen pilttuusen päin.
Almandine oli peitetty suurella sinisellä, vaakunakoristeisella loimella ja korvissa oli sillä liinatupet, Neiti Hornista oli hepo hyvin kummallisen näköinen siinä puvussaan ja hän nauroi.
— Ota pois peite, käski ruhtinatar.
— En, teidän ruhtinaallinen armonne, vastusti Archer, joka kaikkein hevosmiesten tapaan oli hyvin taikauskoinen, se tuottaa onnettomuutta. Luutnantti Petrov on lähellä eikä vastustajan pidä nähdä hevosta ennen kuin satuloimapaikalla.
— Kyllä minä tiedän teidän kilpa-ajolakinne ja tapanne sekä taikuutenne, jonka muuten olette juurruttaneet myöskin Petrov parkaan; hän ei uskalla edes mainita hevosten nimiäkään tänä päivänä, torui ruhtinatar, astui hevosensa luo, ja tempasi itse pois peitteen.
Archer pahastui, kirosi englantilaistapaansa ja puri hammasta, niin että jänteiset leuat paisuivat.
Almandinen väri oli niin ihmeellisen punainen, että hepo syystä kyllä oli saanut nimensä itämaisesta almandine-kivestä. Muuten oli hepo parasta englantilaista rotua, rinta erittäin leveä, kaula hieno ja suora, silmät suuret, lempeät ja jotenkin ulkona olevat. Se katsoi liikuttavan rakkaasti haltijattareensa. Neiti Horn suuteli sen turpaa, hienoa ja pehmoista kuin lapsen iho, ja ruhtinatar taputteli sen laihoja, jänteisiä lanteita.
Samassa tuli pikku Novosiltzov sinne.
— No, Archer, sanoi hän äkäisesti, peitä heti hevonen; mitä uusia tapoja tuo on…
— Niin teidän armonne, mutta ruhtinatar…
— Minun syyni se on, minä tahdoin näyttää Almandinen vieraallemme.
— Pyydän anteeksi, minä en nähnyt teitä, hyvät naiset; sallitteko, ruhtinatar, minun tarjota Almandinelle pullon sampanjaa?
— Niin, se olisi sopivaa, sanoi harjoittaja. Hepo on erittäin arka tänään. Se tietää, että nyt on kilpailu edessä, se on ajatellut sitä koko päivän.
— Kuinka te, herra Archer, sen tiedätte? kysyi neiti Horn kauniilla, säännöllisellä Englannin kielellä.
— Kuinka minä sitä en tietäisi? Näenhän minä sen hevosta, sanoi Archer kummastuen ja kiukustuen; totta minä sen verran ymmärrän hevosia.
Tallirenki toi pullon sampanjaa. Almandine, kuultuaan korkin paukahduksen, hirnahti heti iloisesti ja nosti päänsä. Mies pisti pullon kaulan suuhun siihen paikkaan, jossa kuolaimet tavallisesti ovat, ja Almandine imi halukkaasti makean juoman, rengin seisoessa vieressä päätään raapien ja kuivia, paksuja huuliaan nuoleskellen sekä kummallisia ajatuksiaan selvitellen.
Ohjelman toinen numero oli näytetty, tuli aika palata parvelle. Ruhtinatar ja neiti Horn menivät, seurassaan Novosiltzov, pitkän piltturivin ohitse satuloimakentälle. Siellä jo Archer oli sekamelskallaan antamassa Petroville lukemattomia hyviä neuvoja suurella innolla, joka johtui Petrovin nuoruudesta ja tunnetusta anteliaisuudesta.
— Katsokaas, kultaraudikko on venäläinen hepo — hän ei koskaan sanonut hevosia eläimiksi — ja sen luonne on venäläinen. Sillä on rohkeutta ja intoa, mutta se aina hätiköitsee. Goddam, kohdelkaa sitä sen tähden tyynesti. Se on kiihkeä ja kunnianhimoinen, teidän pitää sen tähden koettaa heti alussa päästä edelle, jos mahdollista, siitä se saa rohkeutta ja itseluottamusta; näetkös, se on venäläinen luonteeltaan, siltä puuttuu sitkeyttä. Se punainen, ruhtinattaren, on aivan toista laatua, arka tietysti, mutta ei koskaan joudu toivottomaksi, vaikkapa olisi toisena ja kolmantenakin järjestyksessä, neljän viiden kymmenen sylen päässä merkkipaikasta — ei, se ei joudu toivottomaksi, se on englantilainen ja sillä on rohkeus, joka kestää kaikissa oloissa.
— Tehkää tilaa, tehkää tilaa! huutaa joku tallirenki alhaalla oven luona.
Samassa kello soi ensimmäisen kerran. Läpi koko tallin kulki kuin sähköisku, kaikki hevoset hörkistivät korviaan, liikahtelivat levottomasti ja raapivat olkia; muutamat hirnuivat vilkkaasti. Ratsupalvelijat juoksivat pilttuihin, hevoset vietiin ulos satuloitaviksi ja loimet riisuttiin. Archer juoksenteli ympäri yrmeänä ja äreänä, koetteli satulavöitä ja solkia ja lakkaamatta toisteli joka ratsastajalle: Pysykää vain levollisena, älkää hätyyttäkö hepoa. Korkeamman ratsastusurheilun lait määräsivät, ett'ei kukaan saanut nähdä vastustajansa hepoa eikä kysellä sen vikoja tai ansioita; vasta satuloimakentällä oli, jos muuten tahdottiin noudattaa hyvää tapaa, oikeus katsastaa vastustajiansa. Sen tähden urheilijain uteliaisuus kokoutui kaikki tyyni tähän paikkaan. Tänne kokouduttiin, saadakseen ehkä minuutin verran katsella kilpailuun lähteviä. Siellä näkivät neiti Hanna ja ruhtinatar kultaraudikko Hasardin, joka oli muhkea hepo Donin aroilta: kullalta kiiltävä, musta selkä, musta harja, musta häntä, ryhti kuin aron kuninkaalla. Tästä hevosta oli Petroville tarjottu koko omaisuus, mutta turhaan.
Soitettiin toinen kerta, ja nyt seurasivat tapahtumat toisiaan nopeasti. Minuutti toisensa perästä pidettiin yleisöä yhä kiihtyvässä jännityksessä. Ratsastajat valkoisissa ratsupuvuissaan hypähtivät satuloihin. Kolmas soitto helisi hermoja ärsyttävästi — ja leimausten tavoin suhahtivat Almandine, Hasard, Ahmed Burja, Sokol, Duc ja muita ulos kentälle, yhteensä seitsemän hevosta. Kaksi kertaa palautettiin ratsastajat lähtöpaikkaan ennen kuin heidän voitiin tunnustaa seisoneen yhdessä rivissä. Mutta sitte lähdettiin tuulen vauhdilla. Kaikki kiikarit kääntyivät nyt yksinomaan sitä paikkaa kohti, jossa esteratsastus oli tapahtuva. Yksin neiti Hornkin unhotti ajatuksensa, ja epäilyksensä, voisiko hän mennä päivällisille vai eikö. Keskustelu vaikeni joka taholla aivan itsestään. Silloin tällöin kävi ikään kuin väristys läpi koko ihmispaljouden, kuin hevoset lähestyivät jotakin estettä, kuin ratsastajat niistä pääsivät onnellisesti tahi kuin, kuten myöskin tapahtui, joku ratsastaja heilahti alas.
— Hasard on edellä, ei, nyt on Almandine, ei, nyt taas on Hasard. Ah, katsokaas, hyvänen aika, Shubin syöksyi maahan. Voi, kyllä ne ovat hirveitä nuo esteratsastukset. Ajatelkaahan, jos hän on loukkautunut kuoliaaksi. Ei, hän nousee ylös, hän potkasee hevostansa, se on kelvotonta, hän on poissa luvusta. Vielä yksi este, viimeinen. Oh, kultaraudikko Hasard! Hasard! Voi, mitä nyt on tapahtunut? Kuka sillä ratsasti? Petrov.
Pitkän matkan päästä ei voitu pölyltä ja osaksi myös ratsastusesteeltä nähdä, mitä oli tapahtunut, mutta jotakin oli tapahtunut, koska ihmiset syöksyivät sinne päin, jossa kultaraudikko oli viimeksi näkynyt. Eteen päin syöksyivät toiset ratsastajat lentävää vauhtia. Jalavametsikön takaa kääntyivät he jo niin paljon lähtöpaikkaa kohti, että hevoset näkyivät edestä päin. Viisas Almandine pysyi koko ajan piirin sisärajan vieressä. Puoli päätään edellä siitä näkyi valkoinen Balaklava ja yhtä paljo siitä edellä Sokol, joka nyt oli kaikista voitolla. Balaklava ja Duc nähtävästi tahtoivat tunkeutua radan sisärajalle, mutta Almandine teki ne aikeet tyhjiksi. Pöly tuprusi, maa jymysi, jo kuului hevosten huohotus, ainoasti viisi kymmentä syltä enää ja Duc … mutta ikään kuin Almandine olisi saanut siivet, lensi se nyt, kuin jo kaikki oli aivan päättymäisillään, semmoisella huimaavalla vauhdilla, että se pääsi ensimmäisenä perille ja sai tervehdykseksi suunnattoman riemun huudon, kätten paukutuksen sekä päivänvarjojen ja nenäliinain huiskutuksen. Neiti Hannan sydän oli haljeta jännityksestä. Että tuollainen asia, kumpiko kahdesta aivan vieraasta hevosesta juoksi nopeammin, voisi niin kokonaan innostuttaa, jopa varsin vallata mielenkin, sitä hän ei olisi koskaan ennen uskonut. Nyt käsitti hän varsin hyvin, että, koska hänessä ensimmäinen hevoskilpailu voi herättää tällaisen kiihtymyksen, hän myöskin olisi tahtonut olla katsomassa härkätaisteluja, jopa Caesarien verisiä näytelmiäkin. Horn oli koko ajan tarkastellut Helenaa, tuskin itsekään tietäen, mistä syystä, mutta se nuori neito oli tehnyt häneen syvällisen vaikutuksen aivan ensi näkemästä asti. Helena oli istunut hiljaa, ainoastaan kaksi punaista pilkkua poskissa sekä välistä kiihkeän lyhyt hengitys osoittivat, missä jännityksessä hän oli. Almandine oli voittanut — mutta Helena ei siltä ilosta hurmautunut, kultaraudikko oli poissa, Petrovia ei näkynyt.
— Petrov, Aleksei Sidorovitsh on poissa, sanoi hän hiljaa Hornille,
ja, ääni vapisi hiukan, vaikka hän nähtävästi koetti hillitä itseään.
Se äänen värinä kiusasi Hornia, hänen tajuamattansa syitä. Oliko tuo
Petrov niin läheinen ystävä Helenalle?
— Tuossa on Martinov, kysykäämme häneltä, sanoi Horn. Hän viittasi överstiluutnantille, ja tämä tuli kalpeana, mutta kuitenkin tyynenä parven laidalle.
— Onnettomuus on tapahtunut, sanoi hän hiljaa, Hasard, kultaraudikko ei ole enää elossa, mutta yleisön ei pidä saada siitä tietoa.
— Entä Petrov? Ja Helena katsoi liikuttavan levottomasti ja suruisesti
Martinoviin.
— Aivan terve, hän on tallissa, sanoi Martinov kovaan, niin että moni sen kuuli.
— Ah Jumalan kiitos! ja liikutuksensa innossa pusersi hän Hornin kättä. Lähtekäämme katsomaan poika parkaa.
He riensivät kaikki kolme talliin. Herra Archer seisoi ovessa, riidellen ja kiroillen: sanoinhan minä, että se tuottaa onnettomuutta, sanoinhan minä sen teille, armollinen ruhtinatar.
Sisällä kultaraudikon pilttuussa seisoi Petrov suuressa olkikasassa niin suruissaan, harmissaan ja äkeissään, että sitä on mahdoton kuvata. Ennen kuin kukaan ehti häneltä mitään kysyä, puhkesi hän itse puhumaan niin kiivaasti kuin höyryn syöksy liian täydestä pannusta. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, mutta ne eivät siltä juosseet alas, ja hänen huulensa vapisivat.
— Ruhtinatar, se on kehnoa, sopimatonta, se on kauhea vääryys!
— Mikä sitte?
— Että radan johtokunta ei pidä parempaa huolta tehtävistään. Ah ruhtinatar, ah Helena Nikolajevna, kultaraudikko kuoli, se kuoli aivan minun silmäini edessä. Se hyppäsi juuri viimeisestä esteestä, tiedättehän, siitä pirulaisesta, ja loistava se hyppy olikin, loistavampi kuin koskaan ennen, ja juuri kuin se laskee jalkansa maahan, joka jänne ja joka lihas jännityksissä, on siinä alla kivi, mukulakivi, pyöreä, ei tämän suurempi, siihen, juuri siihen polkee se, sen kaunis kavio murskautuu kuin lasi ja hepo putoaa maahan, toiset syöksyvät ohitse kuin linnut myrskyn edellä. Välskäri, sairassotilaat juoksivat metsiköstä esiin paareineen, minä olin pystyssä ennen, kuin he ehtivät luo, mutta kultaraudikko näytti kaviotonta, veristä jalan tynkää. Sen silmät, sen silmät, niitä minä en koskaan unhota. Samassa kumartuu eläinlääkäri alas ja silmänräpäyksessä näkee hän, että kultaraudikosta ei enää tule kalua. Paukaus, vähä valkoista savua, hän on ampunut luodin läpi sen pään. Voi, viimeinen, mitä näin, oli sammuvat silmät, veripunainen kieli ja valkoista vaahtoa hiekalla. Ja ylivoimaisen surunsa painosta heittäytyi poika parka tenhottomasti oljille. Antakaa minun olla, antakaa minun olla, muuta hän ei saanut sanotuksi.
— Tulkaa, sanoi Horn jyrkästi, jättäkäämme hänet rauhaan, hänen surunsa on pyhä. Herra Archer, olkaa hyvä ja toimittakaa luutnantille lasi konjakkia ja vettä.
Hanna Horn oli kuin puolipyörryksissä, niin kiihoittunut, että hän tahtoi välttämättä lähteä kotiin.
— No, sano sitte ensin jäähyväset meidän uusille… Erik tavoitteli ystävillemme-sanaa. Mutta Helena Nikolajevna ja hänen tätinsä olivat jo poistuneet.
— Ei, minä en nyt tahdo nähdä ketään, tämä on vallan kauheata. Minun ei olisi koskaan pitänyt olla näkemässä sellaista eläinrääkkäystä. Saata minut vaunujen luo, minä lähden heti kotiin.
— Totta minun sitte pitänee tulla mukaan, mutta ole nyt järkevä.
— Ei, jää sinä vain tänne, minä en voi oikein hyvin, ukkosilma rasittaa minua. Erik tunsi sisarensa; milloin hän tahtoi jotakin, tahtoi oikein todella, oli paras myöntyä. Horn saattoi hänet vaunuihin, käski kuskin viemään neidin kotiin ja palasi sitte kilpa-ajoihin.
Kultaraudikon kohtalo liikutti kaikkia, jotka jollain tavoin kuuluivat urheiluharrastuksiin. Mutta suurin osa suuresta katsojajoukosta ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, ja kuin nyt parvien edustalla suuri sirkuskenttä jälleen merkittiin, tuli ilo yleiseksi, sillä nyt oli kahdeksan naista ja kahdeksan herraa, kaikki ylhäiseen seurapiiriin kuuluvia, esittävä ruusu- ja tanssiratsastusta, jonka jälkeen oli tuleva vielä muutamia numeroita ja viimeksi taas paraadiratsastus.
Ilma alkoi jo kuitenkin tuntua rasittavalta, loistavat valkopilvet olivat muuttaneet väriänsä ja rupesivat näyttämään harmaan sinipunervilta ja synkiltä. Moni pelkäsi kevätukkosta, joka ei koskaan unhota Moskovaa, ja varovasti läksi ajoissa matkoihinsa.
Översti Horn aikoi juuri lähteä sanomaan jäähyväset m:lle Dorinnelle, kuin hänen esimiehensä kreivi Stülpers taputti häntä olkapäähän.
— Översti, sanoi hän, minä saan pyytää teitä, vaikka teillä onkin lomaa, yhdeksi illaksi astumaan palvelukseen ja rupeemaan komentajaksi.
Översti Horn hymyili ja teki leikillisesti kunniaa.
— Herra rykmentinpäällikkö, teillä on valta käskeä.
— Saapukaa minun luokseni päivälliselle tänään Eremitaashiin puolen tunnin kuluttua. Te tulette Helena Nikolajevnan kumppaniksi.
Horn katsoi Helenaan, joka hymyili hänelle ystävällisesti.
— Suurimmalla mielihyvällä, vastasi hän hurmautuneena Helenan hymystä.
— Entä m:lle Dorinne?
— Hän seuraa Martinovia.
* * * * *
Kreivi Stülpersin päivälliset juhlatoimikunnalle olivat järjestetyt Ludvig XVI:nen malliin runsaasti koristetussa Eremitaashin valkosalissa. Pöydillä olivat ne oikeat Sévren posliinit, jotka ennen muinoin olivat olleet Marie Antoinetten omina ja jotka nyt ovat sen kuuluisan paikan suurimpana kaunistuksena ja maineena. Noin kolmelle kymmenelle hengelle katettu pöytä oli laiteltu korkeimman herkkutaidon kaikkein parasten sääntöjen mukaan. Ruokalista, koristettu urheilumerkeillä, oli niin järjestetty, että maun fysiologian sepitsijä Brillat Savarinkaan ei olisi sitä osannut paremmin tehdä. Mustapukuiset tatarilaiset moitteettomissa frakeissaan, pallopyöreät päät paljaiksi ajeltuina, olivat ainoa luonnottomuus tässä kauniissa salissa, jota varsin hyvin saattoi ajatella tänne siirretyksi jostakin linnasta Loiren tai Seinen varsilta. Mutta nämä paimentolaisten jälkeläiset, nämä tshelovekit nelikulmaisine kasvoineen ja riippuvine olkapäineen sekä silmänräpäyksellistä, orjamaista alammaisuutta osoittavine muotoineen totisesti enemmän muistuttivat itämaiden eunukkeja kuin ranskalaista palmikkopäistä Figaroa.
Gavottia soitettaessa astuivat kreivin vieraat sisään. Se seikka, että niin miehet kuin naisetkin olivat ratsastuspuvussa, saattoi tämän pikku juhlan näyttämään tilapäiseltä, viehättävältä ja hauskalta kuin jokin maalaisjuhla.
Kuin Erik Horn kävi istumaan Helena Nikolajevnan viereen, katseli tämä ympäri huonetta. — Minä en näe teidän sisartanne, sanoi hän.