E-text prepared by Tapio Riikonen

HIHHULEITA

Kuvauksia Itä-Suomesta

Kirj.

JAC. AHRENBERG

Suomensi Aatto S.

Werner Söderström, Porvoo, 1890.

Esilause.

Valtion rakennuksien johtajana Itä-Suomessa joutui allekirjoittanut usein ja eri seuduissa sillä maan kulmalla yhteyteen lahkolaisten kanssa, joita Hihhulien nimellä on levinnyt yli koko maamme ja jonka lahkon oppia täältä lähetetyt lahkon jäsenet ovat saarnanneet omille maanmiehille Venäjällä, Amerikassa ja Norjassa. Hihhulien raittius ja puhtaus, heidän omituiset kokouksensa ja kiihkoinen intonsa julistamaan opinkappaleitansa vetivät puoleensa huomiotani. Seuraavasta kuvauksesta, joka niin hyvin yleisiltä piirteiltään kuin myöskin kertomuksen kokoon panoon katsoen on otettu luonnosta, saa lukija lyhyen esityksen tästä lahkosta sekä sen elämästä ja opista.

Vaikka lahkolla on suomalainen nimi, on se kuitenkin alkuisin Ruotsista; se on näet lähtenyt Ruotsin Lapista. Sen etevimmäksi patriarkaksi sanovat hihhulit itse Lauri Laestadiusta. Tämä merkillinen mies oli ensin kirkkoherrana Kaaressuvannon ja sitte provastina Pajalan seurakunnassa. Häneen oli vaikuttanut Grundtvig, jolla oli suuri vaikutusvalta koko Pohjolan uskonnolliseen elämään. Saavuttuaan Lapinmaahan Laestadius omain sanainsa mukaan huomasi seurakunnassa täydellisen uskonnottomuuden vallitsevan. "He eivät edes tienneet yksijumaluuden oppiakaan." Laestadius ryhtyi työhön voimakkaasti, saarnasi, opetti ja kulki usein monta päivää paimentolaisten seurassa. Hän kasvatti saarnaajia niistä, jotka olivat yhtyneet hänen oppiinsa, lähetti heidät etäisiin kyliin saarnaamaan ja vaikutti yleensä niin, että täydellinen muutos parempaan päin yleisessä siveydessä tuli julki näkyviin muutamien vuosien kuluessa. Näistä lähetyssaarnaajista ja tämän hengellisen herätyksen ajalta on hihhulilaisuus alkuisin.

Hihhulilais-nimelle on käynyt samoin kuin Geusi-nimelle hollantilaisten vapaussodan aikana ja Birkebeiniläis-nimelle Norjan valtaistuinsotien aikana; haukkumanimestä on se muuttunut historialliseksi. Se on nyt tavallinen nimitys, jota yleisö käyttää tämän uskon tunnustajista ja jota he itse monin paikoin pitävät kunnianimenä. Nimi on muuten saanut alkunsa siitä, että lahkon jäsenet, päästyään korkeimman uskonnollisen kiihtymyksen tilaan, lausuvat epäselviä ääniä, joista heidän vastustajansa ovat luulleet erottavansa hih- ja huu-tavuja, joista sitte nimi on muodostettu. Itse he sanoivat itseään alussa "pikaa uskovaisiksi", joka nimitys on otettava huomioon, koska se osoittaa jonkinlaista sukulaisuutta tämän lahkon ja metodistein välillä.

Tämän lahkon omituisuuksista lienee valtiokirkon pappeja varsinkin loukannut elämän ulkonaisen puhtauden suuri (liioiteltu) tärkeys ja maallikko-saarnatoimen tärkeys. Aina siitä asti kuin Laestadius lähetti apostolinsa ja parannussaarnaajansa, ovat näet hihhulit tärkeimmäksi opinkappaleekseen asettaneet sen lauseen, että jokainen, jota henki kehoittaa, sitte, kuin hänet on seurakuntaan otettu, puhukoon ja todistakoon sekä, jos hän tuntee sisällistä kehoitusta, "menköön ulos maailmaan ja opettakoon kaikkea kansaa". Ainoastaan puhuttu sana on elävää Jumalan sanaa; painettu, kirjoitettu sana on vain kuolleita kirjaimia. Tämä maallikko-saarnatoimi se on enemmän kuin mikään muu vaikuttanut lahkon nopeaa ja suunnatonta leviämistä.

Helsingissä Joulukuussa 1889.

J. A.

I.

Oli satanut lunta lauantaista aamupuolelta asti. Ensin oli lumi pohjoistuulella tullut pyöreinä, kovina jyvinä. Torstaina kääntyi tuuli itäiseksi ja lumi muutti muotoa. Komeita, täydellisiksi kehittyneitä jääkristalleja putoili väristen alas harmaalta taivaalta, joka raskaana ja synkkänä ikään kuin painui litteäksi maata vasten. Mutta kuin etelätuuli alkoi puhallella perjantaiaamuna, silloin tuli lumi alas suurina liuskareina kuin pehmeät untuvat, ja tiheään, yhä tiheämpään putoili lumihöytäleitä niin, että kylät, metsät, pellot ja niityt, kaikki peittyivät valkoiseen pimeään. Suuret höytäleet asettuivat alas pehmeästi kuin niittyvilla, kuin äsken munasta päässeen linnun untuvat. Etelätuuli puserteli ja liotti niitä niin, että ne nyt, vaikka olivat tulleet alas pehmeinä kuin untuvat, sulloutuivat kokoon kinoksiksi, raskaiksi kuin lyijy. Kaikki katosi niiden kuolettavan painon alle. Vanhat männyt seisoivat kuin mahtavan suuret sateenvarjot lumiaavikolla. Nuoret puut sitä vastoin olivat lumen painosta joko taipuneet taikka katkenneet latvasta, ja mäntymetsää oli siten monen tuhannen markan edestä turmeltunut. Mutta sitkeät kuuset, sekä vanhat että nuoret, notkistivat oksiansa ja pistivät menneenkesäisiä latvojansa rohkeasti esiin kinoksesta. Kaikki tiet olivat lumen vallassa ja ihan tukossa. Ainoastaan aidan seipäät seisoa törröttivät yhtenä valkoisena ja yhtenä mustana rivinä pitkin kujosia, osoittaen, missä polku oli haudattuna.

Lauantaiaamu valkeni, ja silloin taas puhalsi raikas pohjatuuli, laisten pois raskaat, harmaat pilvet ja paljastaen säteilevän, kirkkaan taivaan.

Tervolan kylässä oli nyt iloa ja elämää aamuhetkenä. Tuvat seisoivat puoli ikkunoihin asti lumessa. Kansakoulu tuolla alhaalla mäenrinteessä oli melkein kokonaan lumen sisässä. Pihoissa ja poluilla kaaleli ja rehmi nyt ukkoja, miehiä ja poikia lumikinoksissa, ahkerasti lapioimassa pois enintä tuiskulunta. Kaikki iloitsivat, että viimeinkin taas näkivät aurinkoa, joka oli niin kauan ollut sumujen ja pilvien peitossa. Miehet ja naiset pääsivät nyt jälleen ulos tuvan pimeydestä ja pojat ummehtuneesta koulusalista.

Erittäin voimakkaasti ja pontevasti tehtiin lumenlapioismistyötä maakauppias Tobias Pullisella. Tuskin sai piha jotakuinkin puhtaaksi lumesta ja tiet luoduksi talliin, lääviin ja aittoihin, kuin emäntä astui ulos tuvan rappusille ja käski poikia ja miehiä lapioimaan pois lunta kauppapuodin rappusien edestä, puhdistamaan kylttiä ja avaamaan tavarahuoneen ikkunanluukkuja. Sillä emännällä, Leena Pullisella, oli, paitsi kestkievarin hoidon ja emännyyden velvollisuuksia, myöskin velvollisuus hoitaa miehensä Tobiaan kauppapuotia, milloin Tobias oli — ja se olikin hyvin tavallista — kauppamatkoillaan ja kilpa-ajoissa lähikaupungeissa.

Vanha loisukko, Matti Viskari, ruskea ja vakoinen kuin patvimalja, vaan vilkkaat silmät nelikulmaisessa, omituisesti kaavaillussa muodossa, meni nyt parin nuoren miehen kanssa asuinkartanon toiselle puolelle, josta maantie kulki ihan ohitse, ja ryhtyi käskettyyn työhön. Matti lakasi ensin kyltin puhtaaksi lumesta, niin että jokainen taas voi lukea siitä kirjoituksen: "Tobias Pullisen kauppapuoti". Nimen alla näkyi sokuritoppa ja sen toisella puolella Tollander ja Klärichin La Ferme-puntteja, tarkasti kuvattuina tulipunaisiksi, kuten ovatkin. Toiselle puolelle oli maalaistaiteilija jostakin äkillisestä mieleen johtumuksesta kuvannut kukon kirjavimmassa väriloistossaan. Kuin puodin rappuset olivat puhtaat lumesta ja ikkunanluukut auki, astui Leena Pullinen alas. Siinä hän seisoi, yllä yksinkertainen pummulimekko, hykistellen ja vähän väristen, mutta näytti sittekin olevan hyvin tyytyväinen.

"No, Matti Viskari, mitä luulet: tuleeko vielä lunta vai eikö?"

Vanhus katsoi miettivästi ensin taivaalle, sitte alas taivaan rantaan.

"Lumi luikon siiven alla, talvi joutsenen takana, ja pakkanen pyryn perästä, pohjatuuli sitä paitsi", sanoi hän, "niin kyllä siitä pysyväinen kylmä tulee. Jumala armahtakoon metsälintuja silloin, koska kaikki ruoka on hangen alla."

"Matti, voit mennä naapureihin ja kutsua hevosia lumireen eteen ja miehiä lapioimaan teitä. Vie kappa kauroja teyreille koivikkoon. Se tekee hyvää heille ja meille."

"No, sepä oli kelpo teko; kiitoksia emäntä; kyllähän metsäkanat itse tulevat tänne kiittämään kestityksestä. Mutta mitä kutsuntaan tulee, niin minä jo aamuhämärissä kävin naapurissa, sillä katsokaas, aamusta päivä jatkuu, ja tuollahan tulee jo Rouhiainen ruunansa kanssa. Kallonen on jo täällä liinakkotammansa kanssa ja…"

"Hyvä, hyvä", keskeytti emäntä, "oppia ikä kaikki; sitähän minä aina olen sanonut, että vanha on aina viisas. Hyvä, niin saamme maantien auki kirkkoajaksi eikä kenenkään tarvitse sanoa, että Tervolan kyläläiset eivät tee tehtäväänsä. Mutta kuulehan nyt, ukko; kuin väkeä tulee, niin katso poikaa, nuorta Tobiasta; tiedäthän, hän on vallaton ja pikainen luonnostaan ja…"

"Niin, sitä on helpompi sanoa kuin tehdä, sen kyllä tiedätte, hyvä emäntä. Kuin nuori Tobias pääsee hevosten ja ruoskien pariin, silloin hän on kuin noiduttu; mitä voin minä, vanha talonvahti, tehdä hänelle. Vanhan Tobiaan pitäisi kohta palata kotiin; häntä kyllä tarvitaan. Sillä isännän askeleet pellon lihoittaa, ja sitä paitsi nuori herra ei tottele ketään meitä, ja kohta kyllä kasvaa hän isäntääkin ylpeämmäksi. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee."

Leena Pullinen huokasi; hänen kasvonsa synkistyivät ja hän vastasi hiljaa: "Niin, kyllä isän pitäisi tulla kotiin, mutta mitä sille voi; kauppamatkat … no, talvikeräjiin hän kyllä on kotona." Ja Leena meni kiireesti sisään, päästäkseen puhelemasta asiasta, joka näytti koskevan häneen vastenmielisesti.

Viskari ukon ajatukset kulkivat nyt sitä uraa eikä vanhuksen ollut helppo päästä toiselle suunnalle. Hän lakasi lakasemistaan ja vielä kauan sen jälkeen mutisi hän puoliääneen itsekseen: "No, no, ei vesa kauas kannosta kasva… Keräjiin — tietysti hän silloin tulee; keräjäasiatpa ne yksin pitävätkin häntä Tervolassa, kiinni talossa ja kodissa — mutta kas viisaus ja viekkaus, ne eivät ole sama asia. Vaan mitä ne minuun koskevat!" Ukko lakasi ja loi lunta, ja vähitellen kääntyivät ajatukset toisaalle, sillä viimein kirkastui hänen synkkä muotonsa, ja kuin puodin edusta oli puhdas lumesta, pisti hän tyytyväisesti lapion kinokseen ja sytytti piippunsa.

Tuskin ehti vanhus saada lunta luoduksi ja piippuansa sytytetyksi, kuin jo Tervolan nuoria miehiä ja hevosia oli koko joukko koolla Pullisen puodin rappusten edessä.

Siinä puheltiin ja loruttiin kaikista mahdollisista hupaisista onnettomuuksista, joita oli suunnattoman lumentulon tähden tapahtunut sekä tuvissa että karjotoissa; miten sepän katto oli pudonnut pajaan, miten Jussi ja — tiedättehän kyllä, kuka — olivat lumen vankeina karjotassa. Siinä oli iloa ja laverrusta, kunnes nuori Tobias, kahdeksantoista ikäinen nuorukainen, talutti sinne isänsä mustanruskean oriin, koko paikkakunnassa ja läänissä kuuluisan Jalon. Kaunis hepo kaarsi kaulaa, pudisti päätä, nousi pystyyn ja nosti nuoren Tobiaan korkealle ilmaan kuin lapasen. Mutta poika oli sitkeä, itsepäinen ja vahva, ja hiljaista juoksua riensivät hevonen ja kesyttäjä takaisin pihaan, molemmat muhkeat katsella nuoruuden ja voiman kukoistuksessa. Sillä Tobias oli tosiaan muhkea velikulta, kähärätukka ja sinisilmä, lanteet hoikat ja solakat ja hartiat leveät.

"No, oletko sinä ihan hulluna?" sanoi ukko Viskari; "aiotko oritta lumireen eteen; onko se sopiva ajopeli sellaiselle elukalle? Ja vielä päälliseksi nyt maaliskuussa ja kaikki tammat ympärillä."

"Mitä se teihin koskee, orit on minun. Isä antoi sen minulle syntymäpäivänäni ja ulos sen pitää päästä. Etkö näe, että se tulee vääräsääreksi ainaisesta tallissa seisomisesta. Tuokaas tänne lumireki, pojat!"

"Sinun — kyllä kai. Jospa isäntä sen kuulisi. Mutta kyllä minä kerron emännälle."

"Tarpeetonta, vanhus. Äiti tietää sen, jo minä itse kerroin hänelle."

"Niinpä hän itse vastatkoonkin siitä isännälle, sillä kyllä minä tiedän, että hän aivan raivostuu."

Ja "latinan A", joksi lumirekeä välistä leikillä sanotaan, kaivettiin ylös lumesta ja eteen valjastettiin ensin neljä hevosta, niiden eteen kolme, sitte kaksi ja etupäässä ylvästeli Jalo yksinään. Poikia nousi hevosten selkään. Vanhemmat miehet istuivat lumireellä, piippunysät suussa. Matti Viskari, Leena Pullisen kaikki kaikissa, antoi miehille lapioita; nuoraa ja pari kirvestä otettiin mukaan.

"No, joko kaikki ovat valmiit?" huusi Tobias etupäästä, jossa hän kuin ruhtinas istui Jalonsa seljässä. "Ole varoillasi, Jussi, minä tarkoitan: varo tammaasi; vie pois se varahevosten joukkoon!"

Tobias, rikkaan maakauppiaan ja lautamiehen poika, koetti itse anastamallaan oikeudella johtaa koko retkeä. Se suututti vanhusta niin, että hän istuinpaikaltansa lumireeltä huusi:

"Vaiti, penikka, ja odota, kunnes aikaihmiset pääsevät järjestykseen.
Missä on varahevoset? Kuka niitä ratsastaa?"

"Täällä", kuului vastauksia eri tahoilta.

Viimein oli kaikki järjestyksessä. Pojat maiskauttivat suullansa ja nostivat piiskojaan; lumireki nytkähti; liikkeelle lähdettiin halki avaraa lumilakeutta huudellen ja nauraen, kulkusia helisemässä ja kaikuva aisakello. Se oli kirjava taulu; tummankarvaiset hevoset, pojat lammasnahkaturkkeineen ja turkkilakkeineen, sekä vanhat ukot, sudennahkalakit alas vedettyinä pakkasesta punakoille mutta tyytyväisille kasvoille; sillä vaikka lumireen veto saattoi, kuten nyt, olla hyvin raskastakin työtä, niin oli se sentään miellyttävänä vaihteena talvitöiden yksitoikkoisuudessa. Siinä istuivat nyt miehet "latinan A":lla, lapiot pystyssä, kuin merimiehet osoittamassa kunniaa airoilla. Koko jonon edellä juoksivat ja hyppivät villahäntäinen Musti, sepelikaula Nopa ja Vahti kovasti haukkuen! Missä lunta oli paksulta, niin että hevoset kaaloivat mahaa myöten, siellä kulki lumireki raskaasti kuin vieru savisella pellolla; mutta missä ylävämmillä tai muuten tuulen käyvillä paikoilla lunta oli ohuelti, siellä huutaen ja hoilaten laskettiin neliseen, niin että lumi ryöppysi ja kietoi läpinäkyvään verhoon sekä ihmiset että hevoset. Auringon säteet taittuivat tuossa valkosauhussa välkkyviksi kimalluksiksi, ja kehyksenä seisoivat mäntyjen tummat rungot valoisan, väririkkaan taulun ympärillä.

Niin tekivät miehet matkaa lumireellä virstan toisensa perästä. Tobias ja Jalo olivat sekä lämpöiset että hikiset; oriin karva oli tullut vielä tummemmaksi ja kiiltävämmäksi, vaahto valui sen suusta, kuin se pureksi kuolaimia. Tobiaan posket hehkuivat innosta ja huvista. Mutta juuri silloin, kuin lumireki oli kovimmassa vauhdissaan, kuului matkan päästä kirkasta, yksitoikkoista kellon kalahtelemista, osoittaen, että joku matkustavainen astuttain kaalatti pitkin tietä.

"Seis!" huusi vanha Matti, "tulee vastaan matkustavaisia; tie on kaita."

"Ei, ajetaan vielä vähä matkaa, matkustaja on vielä kaukana", vastasivat Tobias ja pojat, kiiruhtaen huohottavia hevosia. Vanhuksen vastusteleminen ei kuulunut siinä hälinässä. Nyt olivat hevoset vauhdissa. Yhä likemmäksi lähestyi lumireki sitä paikkaa, jossa matkustaja näytti tien polvekkeessa olevan kiini lumessa. Nyt ei enää ollut aikaa pysäyttää hevosia. Ei ollut muuta keinoa kuin kääntää syrjään niin hyvin, kuin kävi päinsä. "Pois tieltä, kirottu vetelys, pois tieltä, jaarikka", huusi nuori Tobias ensin suutuksissaan, sitte peloissaan, "pois tieltä, maantieveijarit!" Mahdotonta, matkustaja raskaine, niinimatoilla peitettyine kuomuineen ei päässyt mihinkään, eikä aikaakaan, niin lumireki jo törmäsi kuomurekeen. Kuomureki sysäytyi ylös hangelle, siivet ja aisat katkeilivat ja matkustajan hevonen vahingoittui rinnasta. Siinä oli selviämätön sekasotku hevosia, ajokaluja ja miehiä, kaikkia ryöppyävän lumen vallassa. Keskellä sekamelskaa alkoi Jalo tulla levottomaksi. Kuin kuomureen ovi viimein saatiin auki ja neuvoton kuski veti matkustajan sieltä ulos, oli hän puoli tukeuksissa suuttumuksesta ja ilman puutteesta. Hänet huomattiin itse kirkkoherraksi. Saatuaan viimein kyllin hengitetyksi alkoi hän:

"Vai niin, kirottu vetelys, sanotko sinä vetelys minulle, kirkkoherralle. Kirottu juttupukarin sikiö, vai niin, olenko minä maantieveijari, kyllä minä sinut opetan, Tobias. Sinä olet ihan isäsi kaltainen!" Nyt hän näki hevosestansa verta vuotavan: "Tämä kyllä tulee maksamaan isällesi"; ja kirkkoherra veti ahnaasti ilmaa, ollen tukehtumaisillaan suuttumuksesta ja mielenliikutuksesta. "Ja sinä, Viskarin Matti, tietäjäksi sinua muka pitää sanoa; kyllä kai sinä olet viisas mukamas…" Samassa riuhtasi Jalo, kirkkoherra kaatui lumeen eikä siinä enää ollut aikaa haukkumisiin, neuvomisiin eikä uhkaamisiin. Hevoset riisuttiin, kuomureki nostettiin tielle, käsikirja, ehtoolliskalkki ja lautanen, jotka olivat vierähtäneet pois laatikostansa, etsittiin lumesta, kuivattiin huolellisesti ja pantiin takaisin paikoilleen. Kirkkoherran vahingoittunut hevonen siirrettiin varahevosten joukkoon ja hän sai lainaksi Kallosen ruunan. Moneen kertaan vakuuttaen kyllä pitävänsä muistissaan Pullisen sikiötä läksi kirkkoherra viimein jatkamaan matkaansa.

Nuori Tobias oli hämillään; hän ja Jalo joutuivat varaväkeen. Hyvin arvelutti tuo kaikki, että oli kohdellut pahoin kirkkoherraa juuri nyt, kuin isällä oli niin monta juttua vireillä häntä vastaan, juuri nyt, kuin rippikoulu oli päättymäisillään, ja että hän vielä oli sanonut kirkkoherraa kirotuksi vetelykseksi. Mitähän Elsa sanoisi asiasta, jos rippikoulun käynnin täytyisi keskeytyä. Vanha Matti lausui nyt ilmi viisautensa, supistettuna sananlaskun muotoon ja höystettynä voimasanoilla nykyajan nuorisosta. Paitsi sananlaskua: "ei hoppu hyväksi liene eikä kiire kunniaksi" tuiskutteli hän niin paljon sekä neuvoja että nuhteita nuorelle Tobiaalle vasten silmiä, että hän häpeissään ja suutuksissaan jäi kauas jäljelle hevosista ja ihmisistä. Paluumatka tehtiin paljon vähemmällä vauhdilla ja ilolla. Sekä ihmiset että eläimet olivat väsyksissä raskaasta työstä ja pakkasesta. Kotiin päin nyt pyrittiin noin peninkulman pituiselta matkalta. Kuin ehdittiin suurten koivujen kohdalle, jotka täynnä patvipahkuroita, myhkyräisinä, alastomina, vitsaisina ja paimenpoikain veitsen jäljistä arpisina seisoivat lumessa, pysähtyi jono. Viskari nousi ylös, kaaloi hangessa metsikköön ja ripoitteli kauroja teyreille, jotka siellä joka kevät joukottain kuhertelivat rakkautensa aamulaulua, taistelivat kaksintaisteluja odotellun kumppanin tähden ja vuodattivat sydänverensä lumeen.

Sitte taas jatkettiin matkaa. Pakkanen alkoi kiristyä kovemmaksi. Variksia tuli suuret parvet metsästä kyliin päin. Harakat lentelivät etujoukkona lumireen edellä, räkättivät, istahtivat keikailevasti, naurettavan teeskentelevästi, pursto myötätuuleen, välkyttivät mielistellen metallivärejänsä auringon paisteessa, hypähtivät ja lensivät vähän matkaa, aina pysyen pyssyn kantaman päässä edellä lumireestä. Mutta sen jäljelle leveään vakoon, jonka lumireki avaa valkoiseen kenttään, miesten poltellen ja lörpötellen rientäessä kotiin päin, kokoutuu joukko pieniä, puoli paleltuneita sirkku ja varpus raukkoja. Tuossa sirisee pulmunen, muuten arka, kaino ja kaukana pysyvä; nyt hän nälissään lentää räpyttelee pitoihin; hänen siipensä välkkyvät kuin jääsirpale auringon valossa. Toiselta taholta tulee keltasirkku, salon lapsi; tsitsitsi, kuuluu hänen suruinen laulunsa ja joka tsi-ääntä seuraa siipien rävähdys, joka häntä vie yhä likemmäksi matkan päätä. Tilhi tunkeutuu esiin. Varmana kuin viina-asiamies laskeutuu hän alas paikallensa. Pienet, viluiset jalat potkivat ja raapivat ahkerasti; pikku kuvut täyttyvät, mutta juuri, kuin ruoka maistuu paraiten, tulee eräs kerskaileva vieras, ahne ja väkevä, talvella oleskeleva valtateiden varsilla, kesällä saloilla. Pois tieltä, pikku elävät: hohkanärhi itse, sinivalkoiset koristeet olkapäillä, raapii ravintoa ja lämmittää jalkojaan lämpöisessä hevosen sonnassa. Luonnon suuressa taloudessa, joka ei tiedä jätetuotteita, ei mitään joudu hukkaan; kaikella on oma tarkoituksensa.

II.

Kirkkoherra Brandt oli viimein palannut kotiinsa matkaltaan. Vielä hänessä kiehui viha äskeisestä kohtelusta, jota oli saanut kärsiä. Niinimatoilla päällystetty kuomureki oli rikki, hevonen vahingoittunut, ehkäpä pahastikin, ja ajokalut turmiolla. Lisäksi oli vielä kahdekstoista-vuotinen nuorukainen sanonut häntä "kirotuksi vetelykseksi". Miten kovasti se pojan haukkuminen pastori Brandtia suututti, voidaan arvata, kuin tiedetään hänen olleen ylämaassa jonkun yläalkeiskoulun rehtorina siihen onnelliseen aikaan, jolloin herrat opettajat saivat kenenkään estämättä mielin määrin käyttää patukkaa. Rehtorina hän oli heilutellut vitsoja rautakädellä; kaikki pojan nimelliset olivat hänen mielestään olemassakin ainoastaan patukkaa varten, ja poikia olivat kaikki niin kauan, kuin rehtorilla oli valtaa heidän ylitsensä. "Rahjus" oli alkusanana joka kuritukseen. Rehellisesti oli hän antanut ruumiin kärsiä sielun kykenemättömyydestä ja "Rahjus"-nimellä tunsi häntä useampi kuin yksi suomittu ja tukisteltu koulupoikaparvi. "Rahjus" oli alkuaan ollut Venäjän kielen ja historian opettaja. Eräässä niistä lukemattomista opetussuunnitelman muutoksista ja koulun rääkkäyksistä, jotka maamme on jaksanut kestää, täytyi Rahjuksen ottaa osakseen katkismuksen ja biblian-historian opetus. Samaan aikaan hän peri Tervolan kylästä pienen maatilan, ja silloin sen pitäjän, jossa Tervola oli, kirkkoherra Blom jo oli vanha ja halvattu. Se kaikki näytti rehtorista sallimuksen viittaukselta ja hän päätti antautua pappisuralle, aikoen ajan tullen hakea vanhan Blomin paikkaa hänen kuoltuaan. Silloin oli puute papeista ja Rahjus saattoi tutkinnoistaan lausua samaa kuin eräs hänen edelläkävijänsä: "Tosin minä häpesin tuomiokapitulin edessä tunnin tai pari, mutta siitä minulla on koko ikäni kunniaa ja hyötyä." Koko ihmiselämän uuttera pyrintö, jos se ei tavoittele ihan mahdottomia, kantaa ehdottomasti hedelmää, varsinkin jos pyrintöä kannattamassa on hyvä luonnollinen ymmärrys, säännöllisyys, säästäväisyys ja mahtavia ystäviä. Kaikkea sitä oli tässä, ja ennen, kuin kymmenen vuotta ehti loppuun kulua, oli Brandt kirkkoherrana siinä seurakunnassa, jossa hänellä oli maatilansa, Honkasyrjä, ainoastaan niukan peninkulman päässä pappilasta. Koulupatukkaa hän ei ottanut mukaansa ainoastaan kuvaannollisessa merkityksessä. Hän oli pitäjän hirmu, järjestyspiru, jonka vertaista tuskin löytyi muualta. Kirkonkirjat eivät olleet koskaan ennen paremmassa kunnossa. Puoli väkisin sai hän toimeen kansakoulun, joka sitte oli parempi kaikkea kiitosta. Lahkolaisten opin levittelyt esti hän armottomasti. Jos hän kuuli sanankaan jostain nuorten vehkeilystä, matkusti hän heti sinne, piti ankaraa tutkintoa syyllisten kanssa ja tuota pikaa olivat käsillä kuulutus, käsikirja ja Herran siunaus, jos vähintäkään epäilyttävää oli tapahtunut. Tietysti kirkon johtajat, asiain näin ollen, lämpimästi suosivat tätä voittoisan seurakunnan edustajaa. Mutta kirkkoherra Brandtin ansioluettelo ei vielä ole lopussa. Enemmin kuin kirkkoherra, enemmin kuin ennen rehtori oli hän maanviljelijä. Kiihkoisa rakkaus maahan, maanviljelykseen oli houkutellut hänet pappisuralle. Samoin kuin hän oli muokannut koulupoikia ja seurakuntalaisia, samoin hän oli myöskin muokannut isiltä perittyä maata. Suot ja rämeet olivat kuivina, hietapellot savitettuina, ojitettuina ja salaojitettuina, kuohusavi seoitettuna suomudalla, niityt ja pellot tiukkuivat lihavuudesta; kaikki, mitä pontevuus, työ ja taito voivat tehdä taistelussa kovaa luontoa, oikullista ilmanalaa ja koleita kivikkoja, soita ja hietikkoja vastaan, sen oli kirkkoherra Brandt rehellisesti tehnyt. Sen hän tiesi itsekin, eikä mikään maan päällä eikä taivaassa häntä ilahuttanut niin kuin hänen hyvin hoidetun talonsa kiitteleminen. Vaikka hän olikin pappi, niin hän kuumana elokuun päivänä vaarallisten öiden aikoihin kävellessään niityillänsä ja nauttiessaan kukoistavan apilaan imelää tuoksua, humaliston maustinhajua ja sitä tuoksua, joka raskaana, täyteläisenä ja suloisena kuin jalon viinin höyry liiteli tattarivainioiden päällä, tavallisimmin lausui: "Jos vain Herra pysyy puolueettomana, niin kyllä minä elän maanviljelykselläni."

Mutta vaikka kirkkoherra Brandt piti kurissa laumansa ja maansa, niin oli sentään jotakin, jota hän ei ollut koskaan saanut kukistetuksi: konjakki ja Tobias Pullinen. Kuin alkoi lähestyä kello kahdeksan aika, nousi hänen sielussaan himo, jonka hän kaksi kolmekymmentä vuotta sitte luuli milloin hyvänsä voivansa kukistaa vain tahtonsa pontevuudella. Kymmenen viisitoista vuotta myöhemmin, vaimonsa kuoltua, huomasi hän, että se himo ei antanutkaan itseänsä kukistaa, että se oli tullut vahvaksi ja vaativaksi. Hän tahtoi järjestellä sitä puhelemalla "tavallisesta iltatotista ja yhdestä päivällisryypystä". Ei mikään auttanut. Viisi vuotta sitte huomasi hän joutuneensa taistelussa yhä taa päin. Himo yllätti hänet kuin rehtori syypään yliluokkalaisen: "rahjus", sanoi se, otti häntä kiinni korvasta ja talutti konjakin luo. Oltuaan päivällä ankara ja jäykkä tuli hän kello kahdeksan suutuksiinsa ja oli äkeissään kaikkiin ja itseensäkin, kunnes hän kello yhdeksän jo oli voimaton raukka, jolla vain oli yksi asia selvillä: että ei kenenkään ihmisen, ei edes vanhan emännöitsijänkään, joka oli niin monta vuotta ollut hänen palveluksessaan, pitänyt näkemän häntä siinä alennuksen tilassa. Hän istui siellä yksinään lukittujen ovien takana, joi konjakkiansa ja kauhukseen näki konjakkipullon kauniin kuvaleiman kulkevan kiinalaisena väriloistona veristyneiden silmien editse. Keskeltä tuota värien leikittelyä, joka tanssivan hyttysparven tavalla milloin liiteli ylös, milloin pois iltatuulen mukaan, milloin taas palasi heiluen ja häilyen ylös alas, näki hän välistä kalpeat naisen kasvot, joiden syvistä silmäkuopista tummat silmät pelkäävästi katselivat häneen. Voi niitä lempeitä, hirmuisia silmiä! Hellittämätön uutteruus, pontevuus ja työ olivat kauan pitäneet poissa niitä muistoja ja näkyjä, sitte oli konjakki ajanut niitä pakoon monta vuotta ja nyt, nyt olivat ne tuossa taas.

Tobias Pullinen, hänen naapurinsa, oli toinen, joka ei taipunut kirkkoherran alammaisuuteen. Se oli ehkä pahaksi Tobiaalle itselleen, mutta niin se kuitenkin oli.

Kirkkoherra Brandt astui tampuriinsa, mielessä luja päätös manuuttaa ilman mitään keräjiin nuori Tobias haukkumisesta ja huolimattomasta ajosta maantiellä. Etehisessä oli vastassa vanha emännöitsijä ja kertoi kappalaisen Helmin olevan sisällä odottamassa kirkkoherraa. Se ei ollut mikään tervetullut uutinen, sillä Brandtin kappalainen oli mies ihan toista tekoa. Vanha Rahjus ei koskaan voinut vetää yhtä köyttä eikä tasan hänen kanssansa, tämän, kuten Brandt tavallisesti häntä nimitti, Kristuksen kavaljeerin kanssa, sillä hän oli hieno ja siisti mies ja sitä paitsi, mikä Brandtin mielestä oli vieläkin pahempi, "lahkolainen", hän kun näet ajatteli itse. Brandt kuitenkin meni kansliaansa, suureen, aution näköiseen, tupakan savusta mustuneesen huoneesen. Neljä mustaa kaappia, kaikki eri muotoiset ja eri korkuiset, seisoi toista sivuseinää vasten, yksinkertainen honkapöytä ikkunan edessä, muutamia tuoleja ja tavattoman pitkä nahkasohva hienojen, laihain jalkojen päällä, siinä koko kalusto. Ei mitään kartiineja, ei yhtään peiliä, ei yhtään taitotekoista koristusta, niin että tulijassa ei mikään laimentanu autiuden vaikuttamaa kammon tunnetta. Tyytymättömänä ja ärtyisenä astui kirkkoherra Brandt huoneesen ja sai töin tuskin hillityksi mieltänsä, jota ponnistusta sentään helpotti se varma tieto, että kappalainen Helm oli jo seuraavana päivänä lähtevä pois pitäjästä ja nykyisestä virastaan.

"Terve tuloa, terve tuloa", mutisi hän epäselvästi. "No veli", lisäsi hän sitte, "nyt olet päättänyt rippikoulun tässä pitäjässä, no, millaisiksi olet huomannut rippikoululapsesi?"

Pehmoisella, miellyttävällä äänellä vastasi Helm kirkkoherran kysymykseen luonnollisella kielellä, jossa ei ollut mitään mehukkaita, raamatusta lainattuja ja jokapäiväisen elämän toimiin sovitettuja lauseita eikä sanoja:

"Kuten, setä, tiedätte, ovat mielipiteemme tästä asiasta perin erilaiset. Kuin minä nyt luultavasti viimeistä kertaa puhun tästä teidän kanssanne, niin täytyy minun sanoa, että ainoastaan vähäisessä osassa lapsista on herännyt syvempää käsitystä meidän uskonoppimme perustotuuksista. Kun täällä on niin mainio kansakoulu, ovat nämä rippikoululapset muodollisesti paremmin valmistuneita, kuin minä missään muualla olen tavannut, mutta ehkä myöskin sen kansakoulun tähden on tieto eli ulkonainen taito hidastuttanut heidän sisällistä kehitystänsä."

"Tieto on voima", vastasi kirkkoherra lyhyesti ja jyrkästi.

"Niin kyllä", vastasi Helm, "mutta se ei kuulu tähän. Minä tahdoin vain sanoa, että uusi syntyminen, sydämmen kääntyminen, joka yksin oikeuttaa nauttimaan pyhää ehtoollista, näyttää tapahtuneen vain ani harvoissa rippikoululapsissa, ja minä olen onnellinen, että te, setä, päästätte ne nuoret enkä minä. Tämä on ensimmäinen rippikoulu, kuin olen pitänyt, ja minun täytyy tunnustaa, että se olisi minulle sielun-kilvoittelu, ankara sisällinen taistelu, jota minä en pakene, jos se pannaan minun kannettavakseni, mutta minä kiitän Jumalaa, joka ei vielä ole pannut sitä minulle; ehkä minä vast'edes varmemmasti ja siis levollisemmin hoidan tätä tointani, josta on suuri edesvastaus."

Nyt toi emännöitsijä totivettä, konjakkia ja sokuria. Kirkkoherra, vanha ja virkaansa tottunut, hymyili vain pilkallisesti, mutta ei vastannut mitään kappalaisen puheesen.

"Tahdotko totia?" kysyi hän. Samaa oli hän kysynyt jo ennenkin joka ilta niin kauan, kuin oli tätä kappalaistansa tavannut eli lähes neljä kuukautta. Ja hän oli aina saanut saman vastauksen: "Kiitoksia, setä, minä en nauti väkeviä juomia."

"Sinä olet yhä kuin hihhulit; etkö muista, miten kävi häissä Kaanaassa? Mutta palataksemme aineesemme", sanoi kirkkoherra tehdessään totia, "siis sinä luulet, että ainoastaan harvat ovat sellaisessa sielun tilassa, kuin sinä vaadit voidaksesi heitä hyväksyä."

"Niin."

"Kuten jo itse sanoit, ovat meidän mielipiteemme tästä asiasta perin erilaiset. Ihmisen sielun elämä on salattu, se on seitsemällä sinetillä lukittu kirja, et sinä enkä minä voi sitä tuomita" — kirkkoherra juoda kulautti lasista — "ainoastaan autuuden ehtojen tietoa ja taitoa me voimme arvostella, vaan mikä menee sen ylitse, ei ole ihmisen vallassa. Muuten se nuorison tunnetulva, jota enimmät hihhulipapit osaavat saada aikaan oppilaissansa" — kirkkoherra rykäsi paljon sanovasti — "yhtä helposti herää, kuin nopeasti haihtuukin, ja se on vaarallinen, jopa ihan epäsiveellinenkin."

Kirkkoherra puhuessaan astuskeli hitaasti edes takaisin pitkin lattiaa, joi totilasinsa loppuun ja teki uutta. "No hyvä, veli, kutka sinusta ovat ne valitut lampaat, jotka otat oikealle puolellesi?"

Helm punastui vähän vertauksesta, joka hänestä tuntui Jumalan pilkalta; hän luetteli muutamia rippikoululapsia.

"No, entä vuohet?"

Taaskin punastui Helm ja luetteli koko joukon nimiä.

"Mutta jos otat taidon mittakepiksi, kutka silloin seisovat vasemmalla puolellasi?"

Taas luetteli Helm muutamia.

"Hyvä, pane vuohien joukkoon lisäksi vielä nuori Tobias Pullinen."

"Tobias", vastasi Helm, "hän on pään puolesta lahjakkain, eikä ainoastaan pään puolesta, hänellä on myöskin pohjaltaan lämmin ja, kuten maailma sanoo, hyvä sydän, mutta hän on lellitelty ja ylpeä. Hän osaa biblian-historiansa ja katkismuksensa kannesta kanteen. Jos tieto on koskaan oikeuttanut sen kalliin armon-välikappaleen käyttämiseen, josta nyt on puhe, niin hänellä on siihen varma oikeus."

"Siirrä sinne Tobias Pullinen", sanoi Brandt nyt jo hyvin suutuksissaan, "se on paatunut poika. Mitä sinä olet kylvänyt, on hänessä joutunut kivistöön. Ylpeys ja talonpoikaiskopeus ovat hänessä paisuksissa, häntä täytyy masentaa." Ja kaikki kirkkoherran rehtorikiihkot joutuivat kuohuksiin muistellessa rekeä, hevosta ja kaluja. Toti teki myöskin tehtäväänsä ja yhä kiukustuneempana lateli hän kovia sanoja Tobiaasta ja hänen isästään, siitä vanhasta juttupukarista ja riitasankarista.

"Minä en voi", vastasi Helm, "tehkää se itse, tutkikaa itse lapsia, arvostelkaa, minkä verran minä olen työtä tehnyt ja minkä verran armoa Herra on antanut tulla minun vähäiselle työlleni; käyttäkää mitä mittakeppiä hyvänsä, minä pesen käteni. Jos ainoastaan tietoa arvostellaan, silloin on Pullinen ensimmäinen, ja tietoahan te olette puolustaneet. Muuten on teillä ja vanhalla Pullisella, kuten minulle on kerrottu, asioita keskoisina kihlakunnan- ja hovioikeudessa. Pelkäänpä seurakuntalaisten katsovan kostoksi, jos Tobias hyljätään ja muita hyväksytään, ja se saa aikaan suuttumusta, ehkä valituksiakin."

"Niinpä valittakoot", sanoi kirkkoherra äkeissään, "minä pysyn sanoissani. Enkö minä ihan äskettäin tavannut sitä poikaa maantiellä kiroilemassa ja haukkumassa kuin oikea hevoshuijari ja maantieveijari ihan kuin isänsäkin. Eikö hän sanonut minua 'kirotuksi vetelykseksi', rikkonut hevoskalujani, turmellut hevostani, särkenyt rekeäni ja…"

"Siispä, setä, kuitenkin arvostelette häntä sieluntilansa, mielenlaatunsa mukaan."

"Minä teen niin", sanoi kirkkoherra, nyt vuorostaan hän vähän punastuen, "minä teen niin tämän kerran, minulla on omat syyni ja minä vastaan niistä."

"Ruoka jäähtyy", sanoi nyt kirkkoherran emännöitsijä, vanhan puolinen vaimo, silmissä kova ja ankara katse.

"Tahdotko syödä illallista minun kanssani?"

"En, tiedättehän, setä, miten meillä on kotona, kaikki jo kokoon pantuna, ehkä jo huomenna lähdemme Viipuriin. Vaimoni tulisi levottomaksi, jos nyt viipyisin poissa. Minä saan sen tähden vielä viimeisen kerran kiittää ja sanoa, hyvästi."

"No hyvästi, hyvästi sitte, kiitos itsellesi." Ja herrat erosivat, kylmäkiskoisesti kättä antaen, ilman mitään "älä unhota".

III.

Oli ensimmäinen kova katovuosi, kuin Suomi sai viisikymmen-luvun koskipaikoilla kärsiä. Pitkä, säälittävä ihmisjono virtasi pohjoisesta päin. Köyhiä tuli kuin varpusia talvella, viluissaan ja nälissään kuin susi salolla. Silmät kuopallaan ja kasvot kalpeina tulivat ihmiset etelään päin sitä suuremmin joukoin, mitä etelämmäksi ehtivät. Kuin nämä pohjoisen, idän ja lännen nälkäiset matkalaiset saapuivat isänmaansa portille, Viipuriin, menossa suureen leipämaahan, Venäjälle, silloin teitä oli paljo kuin Egyptin heinäsirkkoja. Ja vanha kaupunki avasi porttinsa selki seljalleen; joka talossa, sekä rikkaan tukkukauppiaan että köyhimmän porvarin tykönä oli yksi tai useampiakin syömässä armeliaisuuden katkeria paloja. Eräänä päivänä tuli koulun rehtorin kyökkiin vaimo, kantaen kolme- tai viisivuotista lasta käsivarrellaan.

"Mistä sinä olet?" kysyi rehtorin rouva.

"Pohjanmaalta."

"Mikä on nimesi?"

"Anni."

"Missä on miehesi?"

"Hän jäi jäljelle vai lieneekö mennyt edelle, en tiedä. Oli kylmä talvipäivä kolme viikkoa sitte, tuli tuisku ja myrsky pohjatuulella. Me astuimme järven jäätä, mieheni edeltä, minä lapsen kanssa perästä; jompikumpi meistä eksyi talvimyrskyssä. Minä astuin, astuin koko päivän, ja yön tullen saavuin mökkiin. Armeliaat ihmiset hoitelivat meitä. Siitä asti en ole nähnyt miestäni. Nyt en tiedä, elääkö hän vielä vai onko jo kuollut."

Vaimo puhui levollisesti niin kuin sellainen, joka on lakannut jo toivomasta; hänen kyyneliensä lähde oli kuivanut. Kuoleman koura oli painanut merkkinsä häneen.

Rehtorin rouva käski antaa lämmintä keittoa vaimolle. Hän ainoastaan maistoi sitä, ruoka häntä oksetti. Lämmiteltyään itseänsä ja pikku tyttöänsä, saatuaan tavallisen antimen läksi hän kiittäen ja Jumalan siunausta toivottaen jälleen ulos. Tuskin ehdittyään pihalle vaipui hän lapsineen kinokseen. Kuin ihmisiä riensi häntä auttamaan, oli hän jo kuollut. Samassa talossa asui venäläinen pappi, köyhä tämän maailman tavaroista, vaan rikas armeliaisuudesta. Hän ja hänen vaimonsa ottivat lapsen hoitoonsa. Ei kukaan tiennyt, mistä lapsi oli. Oliko hän kastettu? Mikä hänen nimensä oli? Kuinka vanha hän oli? Ei mitään paperia ollut äiti vainajalla, joka olisi ilmaissut, mistä ja kuka hän oli. Ja pappi otti tyttöä kädestä ja meni hänen ja vaimonsa kanssa kirkkoon, kutsui lukkarin, kellonsoittajan ja tuohusten myöjän kummeiksi; lapsi sai astua suureen kasteammeesen, pappi piti kiinni hänen suutansa ja nenäänsä ja painoi häntä kolme kertaa kasteveden pinnan alle, ja kuin hän nousi ylös, oli hänen niemensä Helena Ivanovna ja hän oli oikeauskoinen "pravaslava".

Pienokainen, siinnyt kurjuudessa ja syntynyt köyhyydessä, kasvoi kauniiksi, vaan raskas- ja synkkämieliseksi lapseksi. Harvoin näkyi hänen suunsa vetäytyvän hymyyn, ja jo lapsena osoitti hän ominaisuuksia, jotka oikeastaan kuuluvat vaurastunempaan ikään. Muun muassa oli hän erittäin säästäväinen. Kuin Leena, joksi tyttöä sanottiin, kasvoi nuoruuden ikään, tuli hänestä hoikka, mustasilmä tyttö, ja kuin hän rupesi rakentamaan avioliittoa, valitsi hän miehekseen iloisimman, sukkelasanaisimman ja veitikkamaisimman velikullan, kuin hänen vertaistensa joukosta oli saatavana vanhassa kauppakaupungissa, ja se oli Tobias Pullinen.

Tobias palveli siihen aikaan linnan päälliköllä. Hänen pyöreä, punainen ja valkoinen muotonsa, hänen siniset, iloiset ja veitikkamaiset silmänsä, hänen leikinlaskunsa, laulunsa, hullunkuriset puheenpartensa ja iloiset arvoituksensa sekä lihavat, pehmoiset lihakset suun ympärillä, jotka, kuin hän vähänkin nauroi, tekivät, muodon niin hyvänluontoisen ja hupaisen näköiseksi, kaikki se oli lumonnut Helenan. Kuin Tobiaalla sitä paitsi oli yllä vähävenäläinen, pitkä kauhtana, punainen vyö vatsan kohdalla, litteä kuskinhattu päässä ja suuri joukko riikinkukon höyheniä törröttämässä sen päälaella, niin se kaikki kokonaan voitti pikku Leenan, ja siitä tuli häät kaksine vihkimisineen ja kaikkine juhlallisuuksineen ja taikuuksineen, kuin venäläiset ja suomalaiset kansantavat sellaisissa juhlatiloissa käyttävät. Kohta häiden jälkeen — Leena oli silloin vasta 17 vuoden ijässä — peri Tobias ihan äkkiarvaamatta pienen tilan Tervolasta ja muutti sinne. Kuin tila oli pieni, ainoastaan neljän tynnyrin kylvö, avasi hän maakaupan. Se menestyi hyvin, hän kun oli siihen aikaan ainoa kaupan harjoittaja koko pitäjässä. Muutamissa vuosissa pääsi hän varakkaaksi mieheksi, josta suurin kiitos tuli Leenan säästäväisyydelle tai ahneudelle, kuten naapurit sanoivat. Jos Tobias olisi hoitanut puotiansa ja pientä maanviljelystänsä kunnollisesti, olisi hän epäilemättä ollut oikein rikaskin, mutta hän oli joutunut erään kiihkon valtaan, jota kyllä käy käsittää vanhassa kuskissa. Hän oli hevoskauppias. Hän osti, möi ja huijasi hevosia, oli kaikissa kilpa-ajoissa Kuopiossa, Viipurissa, Hämeenlinnassa, jopa Vaasassakin. Jokainen urheilija koko maassa tunsi iloisen hevoskauppiaan Tobias Pullisen, ja monta sukkelaa kujetta kerrottiin hänestä, miten hän osti huokeasta ja möi kalliista sekä petteli venäläisiä hevoskauppiaita ja suomalaisia urheilijoita. Niin ihan eheä hänen hyvä nimensä ja maineensa ei ollut, vaikka kukaan ei juuri tiennyt mitään erittäin pahaakaan rikosta, mutta maljojen ja konjakin ääressä vilkkaan kilpa-ajon jälkeen ei pidetty niin tarkkaa lukua, ja kuin Tobias itse, milloin joku viittasi sinne päin, ei ollut lainkaan arkaluontoinen, niin sai kaikki mennä kaupalleen.

Näin ollen jätti hän kotinsa ja talonsa kaikkineen oman onnensa nojaan, ja onnipa oli, että hänen vaimonsa kovin kourin piti kiinni vaivalla ansaituista markoista eikä oikeastaan koskaan ilmaissut Tobiaalle, minkä verran hän oli pannut talteen arkun pohjalle.

Siellä istui Helena eli Leena, kuten häntä sanottiin, eräänä maanantaina aamupäivällä puotikammarissaan tuvan ja puodin välillä. Pieni huone se oli, täpö täynnä tavaraa: suuri joukko vesirinkelejä (barashki), yksi säkki kahvia ja yksi laatikko teetä, jotka arat tavarat olivat imeneet itseensä hajua ja makua Kurkijoen piiskoista, venäläisistä hevoskaluista, valkoisista saappaista ja muista juhtinahalta hajuavista tavaroista. Vaikka Leena oli tullut lihavammaksi ja pulleammaksi kuin ennen, olkapäiltään ja rinnoiltaan pyöreämmäksi, hänen mielensä ei siltä ollut tullut keveämmäksi, pikemmin päin vastoin: hän oli epätasainen ja levoton. Hän sitä paitsi kärsi kiusallista yksinäisyyden ikävää. Mies poissa, poika melkein täys'kasvuinen, kasvanut pois hänen hoidostaan vaikka ei siltä hänen ajatuksistaan. Vaikka hän hyvin lämpimästi rakastakin poikaansa, niin hän kuitenkin tunsi hänelle siipien jo siksi kasvaneen, että hän kohta kyllä oli kyllin voimakas lentämään ulos maailmaan. Yhtään tytärtä ei ollut eikä ketään sukulaisia. Vaimolleen seuraksi oli kyllä Tobias ottanut taloon sisarensa tyttären Annin, reippaan ja kauniin tytön, mutta Leena ei niin pian kiintynytkään uusiin henkilöihin. Monta vuotta kului ennen kuin hän oppi katsomaan tyttöä sukuun kuuluvaksi. Mutta olipa hänellä muunkin kuin vain sukulaisten ja seuran puutetta, sillä hänellä, kun oli kasvatettu Venäjän uskoon, ei ollut pappia eikä kirkkoa likimailla. "Sinun Jumalasi" ja "meidän Jumalamme", kuten tavallisessa puheessa sanottiin ja vielä tavallisemmin Suomen ja Venäjän Jumala, olivat kumpikin saaneet sijaa hänen sydämmessänsä. Hän ei voinut uskonlauseiden ja jumalanpalvelus-menojen eikä inhimillisten lisien takaa nähdä ainoaa, ijankaikkista Jumalaa; hänen sydämmensä oli runneltunut äärettömässä ja hyödyttömässä taistelussa ja pelossa. Säästäväisyys ja työnkiihko johtivat hänet huomaamattansa alamäen rintaan, joka oli nimeltä rahan hankinta. Kuin kaikki muu petti taikka oli mahdoton arvata ja mahdoton selittää, kuin kaikki uskon ja uskottomuuden tutkistelut näyttivät hänestä hetteeltä, johon hän sitä syvemmälle vaipui, mitä kovemmin ponnisteli vastaan, silloinkin oli olemassa yksi, joka oli todellinen ja selvä, ja se oli hopeamarkka. Sillä oli lumoava loiste, siinä oli heleä ääni sekä kotona että ulkona maailmassa. Kokoomishimo oli hänessä tuollainen syvään juurtunut kiihko, jota ei mitkään rukoukset, ei mikään katumus eikä parannus voinut koskaan karkoittaa.

Leena istui, kuten edellä mainittiin, puotikammarissaan maanantaina aamupäivällä, Marian ilmestyspäivän aattona. Työ oli jo melkein lopetettu. Leena mietiskeli kauppaliikkeen tilaa. Kuten useimmilla maakauppiaillamme, salli Leena Pullisenkin harjautunut muisti, jota mitkään hyödyttömät ja tarpeettomat koulutiedot eivät haitanneet, hänen ilman mitään kirjoja saada tuota pikaa selon asiain tilasta. Hän muisti kaikki ostohinnat pennilleen, muisti päivät, milloin mikin tavara oli tuotu, ja osasi ihan paikoilleen sanoa, minkä verran hän oli voittanut siloista, kulkusista, nuorasta ja tupakasta. Ei mitään kassakirjaa, ei muistikirjaa eikä päiväkirjaa tarvittu, kaikki oli kuin vaskeen piirrettynä tuohon suunnattomaan muistiin, joka usein hämmästyttää ja kummastuttaa tuomaria ja pappia maalla. Kuin liikkeen tarkastus päättyi, muuttui Leenan pyöreä muoto tyytyväisen näköiseksi; hän oli hyvillään voitosta. Palveltuaan täten mammonaansa otti hän vanhan suomalaisen virsikirjansa ja luki hyvin hartaasti puoliääneen erään noista vanhoista suomalaisista virsistä, joissa on pahimpia kielivirheitä vääräin vertausten, ajatuksettoman sekamelskan ja rumain sanojen kanssa sekaisin. Saatuaan virren loppuun meni Leena tupaan etsimään kälynsä tytärtä Annia, apulaistansa taloustoimissa. Suuri tupa oli tyhjä ja siistitty pyhäksi. Ainoastaan kissa istui siellä, pesi silmiänsä ja ennusti vieraita, ja Musti uunin vieressä uneksi metsästysaikojen iloja. Uunin päältä näkyi kaksi suurta raudoitettua saappaan kantaa, ja pohjaa. Matti Viskari se siellä ylhäällä maaten piti pyhää.

"Matti, oletko nähnyt Annia?" kysyi Leena. "Missä on Anni, ja Tobias sitte? Minä mielelläni lukisin heille postillasta."

"Kussa kipu, siinä käsi, siinä silmä, kussa armas", vastasi Matti.

"Onko tuo mikään vastaus!"

"Kun on oikein kylmä, lentää pyy välistä lääväänkin."

"Niin niin, hyvä Matti, se on totta. Minun olisi pitänyt arvata tämä ennen, kuin otin Annin taloon. Onko siinä nyt vaimo Tobiaalle, joka ei ole vielä päässyt ripillekään, ja tyttö köyhä kuin kirkonhiiri!"

"Ei haittaa, emäntä. Köyhästä naimaan, pohatasta hevosen ostoon. Kust' on mieli muuttununna, sieltä hoiva huolittava. Kaikkea katua saapi, vaan ei nuorra naimistansa, ja tarves on talossa vaimo, vaikka vettä keittäkähän."

"Voi niitä lapsia, niitä lapsia."

"Niin, se on kyllä totta. Huoli linnun pojistansa, vaiva vaimon lapsistansa."

"Minun pitää tehdä loppu tästä, jos vain saisin puhella mieheni kanssa ja kysyä, mitä hän arvelee asiasta."

Kun Matti nyt ainoastaan mörähtämällä ilmasi kyllä kuullensa emännän sanat, mutta ei katsonut saattavansa enää mitään lisätä, läksi Leena karjottaan etsimään Annia.

Tuskin ehti Leena poistua, kuin ovi aukesi ja sisään astui varovasti kyynärän korkuisen kynnyksen yli vanha jäykkäsääri mies, yllä musta, pitkä nuttu, päässä nahkalakki, joka, kuten mies itsekin, näytti vähän herrasluokkaan kuuluvalta. Se oli lukkari Jäppinen. Hänen käytöksessään oli vähän ahdistusta ja arkuutta. Häntä oli monta Herran vuotta komentanut kirkkoherra, joka ei voinut sietää hänen herrasmaisuuttansa. Lukkari oli siitä kasvatuksesta saanut ihan omituisen käytöksen, jossa näkyi sekaisin pelkoa ja teeskenneltyä varmuutta. Hän oli kyllä vanha tuttu talossa, mutta, koska hänen luonteessaan ei ollut itsenäisyyttä, uskalsi hän kirkkoherralta ainoastaan salaa hiipien käydä Pullisessa. Nähtyään tuvan tyhjäksi kysyi hän puoli ääneen:

"Onko siellä ketään uunilla?"

"Hyvää tekee lämmin vanhoille luille", vastasi Matti Viskari.

"Sinua minä juuri etsin. Tule alas, tietäjä Matti, minulla on jotakin ilmoitettavaa sinulle, jotain hyvin tärkeää."

Ukko laskeutui varovasti alas porraspuuta myöten, jona oli kaksituumainen lankku ja siinä sydämmen muotoisia reikiä läpi sahattuina.

"No, mitä nyt?" sanoi hän, pudistaen lukkarin kättä ja pistäen sitte nuuskaa nenäänsä.

"Niin, kas se on siten, että — niin, kurjamaista se on, että mitään sellaista voi tapahtua, mutta niin se on — että meidän kirkkoherra — niin, mitäpä siitä maksaa suuttua. —"

"No, puhu suusi puhtaaksi, lukkari!" sanoi Matti, viisailla silmillään tarkkaan tähystellen kirkon palvelijaa. "Puhu vain suoraan. Me emme odota mitään hyvää siltä taholta."

"Niin, suoraan sanoen, kirkkoherra Brandt ei aio päästää Tobiasta ripille."

"No, mitä lempoa sitte!"

"Hän sanoo nuoren Tobiaan viime lauantaina kiroilleen ja pauhanneen ja näyttäneen pahaa sydäntänsä ihan kirkkoherralle itselleen. Tahdotko nuuskaa, Matti?"

Matti veti nuuskaa hitaasti pahkuraiseen ja kulmikkaasen nenäänsä ja kiroili niin, että lukkari vanhus, muistaen virka-asemansa, katsoi olevansa velvollinen ojentamaan häntä.

"Ole vaiti, lukkari", sanoi Matti jyrkästi. "Mitä nyt on tehtävä? Anna nyt hyvä neuvo, tämä on sinun asiasi, tässä pitää sinun osata neuvoa." Ja Matti kynsi korvansa taustaa.

Lukkari ei ollut millänsäkään ukon pauhaamisesta, sanoi vain: "Ei ole muuta kuin yksi keino. Tobias tänä päivänä menköön kappalaisen Helmin luo, kuuletko, tänä iltana vielä, sillä kappalainen lähtee pois huomeisaamuna aikaisin, paha kyllä. Jos hän rupee puolustamaan teidän Tobiastanne, niin se ehkä auttaa, sillä näetkös, minä olen huomannut, että kirkkoherra ikään kuin vähän pelkää häntä, vaikka muuten ei näytä pelkäävän itse paholaistakaan."

"Kiitoksia, lukkari, minä kyllä kerron nuorelle Tobiaalle, mitä sinä olet sanonut, ja täällä tehdään mitä suinkin voidaan. Hyvästi nyt. Minä pidän pyhää tänään, näetkös." Ja Matti kiipesi jälleen ylös uunille, paneutui syrjälleen ja oli jo suloisen unen helmoissa, kuin Leena lasten kanssa ehti takaisin tupaan. Leena vei kammariinsa nuoret ja kohta kuului sieltä yksitoikkoista, juhlallista, puoleksi laulavaa ääntä, joka on niin tavallinen kansassa, kuin se lukee hengellisiä kirjoja.

IV.

Alkoi hämärtää. Lyhyt talvipäivä tuskin ehti sammua, niin kuu jo levitti kylmää valoansa valkoisille kinoksille ja mustille tuville. Kuin kuun valo hiipi ikkunasta tupaan, ryömi Matti makuultaan uunin laidalle, laskeutui varovasti maahan ja kävi piippu suussa istumaan uunin viereen.

Hänen siinä istuessaan ja katsellessaan, mitenkä kuunvaloinen ikkunan kuva hitaasti siirtyi pitkin lattian rakoa, tuli Anni tupaan, otti lampun hyllyltä ovensuu-seinältä ja sytytti sen. Anni oli yhdeksäntoista ikäinen tyttö, ei erittäin kaunis, vaan muuten muodoltaan hyvin miellyttävä. Hänen silmäyksessään, kuin hän hyväntahtoisesti katsoi kehen hyvänsä, oli syvällisyyttä ja lämpöä, jota harvoin tavataan vaaleissa sinisilmissä. Hitaasti, vaan varmasti, teeskentelemättömällä, luonnollisella suloudella, jota on jokaisessa nuoressa ja terveessä ruumiissa, teki hän askareitansa, puhalteli hiillosta, pani laulaa hyräillen enemmän puita uuniin ja läksi jälleen ulos.

Lamppu valasi kirkkaasti suuren tuvan mustuneita seiniä, pitkiä penkkejä ja valkoista pöytää. Orsilla riippui pitkissä vartaissa reikäleipiä, niiden päällä oli tarvepuita kuivamassa sekä pari nurin käännettyä, äskettäin nyljettyä vasikannahkaa, joiden hännät heiluivat ilman vedossa; muutamia paria suksia sekä oljista, helmistä ja kirjavista tilkuista tehty leikkikalu, kruunu nimeltään, jollainen usein jouluna ripustetaan kattoon koristukseksi. Lyhyesti sanoen: talon varasto kaikkea, joka lähinnä tarvitsi emännän katsomista ja tuvan lämpöä, oli kasattu ylös orsille. Nurkassa, mustuneessa hirressä riippui myöskin uusi petroleumilamppu.

Vanha Matti katsoi itsekseen ihmetellen valon lähdettä. Hän mietiskeli mielessään suurta mullistusta, jonka sellainen pieni kalu kuin lamppu oli saanut aikaan. Matti oli vanha, kokenut mies, joka oli nähnyt paljon maailmassa. Hän oli kuten enimmät paremmista talollisistamme monipuolinen ja tietorikas mies. Hän tiesi, mihin kaski oli kaadettava, hän tiesi, milloin se oli poltettava, kynnettävä, kylvettävä ja korjattava. Eikä hän sitä ainoastaan tiennyt, vaan hän osasi tehdäkin sen omin käsin. Hän tiesi, missä maassa ruis, vehnä, tattari, herneet paraiten menestyivät ja mitä ne tarvitsivat viihtyäkseen. Hän osasi nikkaroida pyttyjä, tynnyrejä, korvoja, rekiä ja keveitä kärryjä. Jos siksi tuli, osasi hän kengittää hevosenkin yhtä hyvin, kuin hoitaa veneensä, kutoa nuottaa, verkkoja, rysiä ja laittaa katiskoita, mertoja. Hän oli suuri metsämies, joka syksyin keväin tappoi teyrejä, metsoja ja sorsia joukottain. Hän tunsi kukat, sienet, puut ja tiesi mihin niitä voitiin käyttää. Hänen ryppyiset, muhkuraiset, ruskettuneet kätensä osasivat tehdä melkein mitä hyvänsä, ja sittekin hän kuusikymmen-vuotisen, toimeliaan elämään jälkeen oli vain loinen. Hän oli kuullut kerrottavan suuresta maasta kaukana lännessä päin, jossa osattiin pitää paremmassa arvossa, mitä hyvä, terve järki ja vahvat kädet voivat saada aikaan. Mutta hän sekä oli liian vanha että siksi kirjan taitamaton ottamaan sanomalehdistä ja kirjoista tarkkaa selkoa siitä asiasta, joten niin kauas lähtö oli jäänyt tekemättä. Niinpä hän nyt oli loisena, Leena Pullisen kaikki kaikissa ja neuvonantaja, isä Tobiaan kuljeksiessa matkoillansa.

Mutta Matti Viskari osasi paljon enemmänkin, kuin tässä on lueteltu, enemmän kuin hänen kaltaisensa yleensä. Häntä ei suotta sanottu tietäjäksi. Hän paranteli hevosia ja ihmisiä voiteilla, ja kuin ne eivät auttaneet, runoilla ja loitsuilla, joita hän oli oppinut äidiltään, koko kihlakunnassa laajalti kuuluisalta runojen laulajalta.

Mitä hän uskoi? Kuten enimmät talonpojat, jotka eivät ole minkään erityisen ajatussuunnan vallassa jonkin lahkon tai eläväuskoisen valtion papin johdolla, oli hän sallimuksen palvelija. "Se on sallittu" oli hänen suuri uskon- ja vapahduskaavansa. Se antoi hänelle horjumattoman tyyneyden kaikissa elämän vaiheissa.

Siinä hän nyt istui ja pöllytteli keveitä, sinisiä savupilviä ja katseli niiden harmahtavien utujen lävitse, ihmetellen ja iloiten lampun valon kirkkautta. Hän muisti, mitenkä hän poikana ison uunitulen valossa lohkoi ja kiskoi pihkaisia männyn pölkäreitä, joita kesällä huolellisesti valikoitiin välttämättömäksi talvivaloksi: päreiksi. Miten päre savusi ja leimusi, sammui ja jälleen sytytettiin, miten hiilet putosivat sihisten ja savuten alas vesiastiaan. Kolmekymmentä, viisikymmentä kertaa illassa täytyi sytyttää päre valasemaan äidin kehruuta ja isän veistelyä. Sitte muisteli hän ratisevia talikynttilöitä, hyvin harvinaisia vieraita; ne ratisivat suolaisesta talista ja levittivät talin haikua joka kerran, kuin niitä niistettiin. Kuin päivä sammui lumipilviin jo kello kahden aikaan, ei ollut iltapuhteeksi muuta kuin vähä kylän juoruja ja välttämättömimpiä käsitöitä. Hänellä sitä paitsi oli äidin suuri varasto loitsurunoja, jotka hän oppi jo lapsena ja sitte unta, tuota pitkää talvityötä, jonka valon puute oli tehnyt välttämättömäksi. Mutta nyt! Ja Matti ajatteli sitä nousevaa nuorisoa, joka nyt sai lukea ja opiskella iltapuhteina. "Hoh hoo", huokasi hän, "kuudenkymmenen vuoden perästä kyllä Tervolan kylä, on taas toisen näköinen."

Nyt Matti heräsi unelmistaan. Sisään astui nuori Tobias ja hänen ainainen kumppaninsa ja vihamiehensä, oikeammin kilpakosijansa Matti Reijonen. Missä vain Anni oli ulkotöissä, siellä myöskin nämä molemmat nuorukaiset olivat lähellä häntä ja toinen toistansa, kateellisesti pitäen toisiaan silmällä. Kilpaveikkojen jäljestä tuli muutamia muitakin sekä nuorempia että vanhempia tyttöjä ja poikia aattoa viettämään. Annikin tuli nyt tupaan, seisattui lieden luo ja ryhtyi illallisen puuhiin. Muut istuivat ääneti penkeillä, ainoastaan hiljaista puhetta kuului silloin tällöin suuressa tuvassa, sillä tupakammarissa kuului Leena Pullinen veisaavan virttä, eikä nuoriso, varsinkaan nuori Tobias ollut ihan varma, eikö ilta ilon ja huvin sijasta ehkä päättyisi jollakin peljätyllä postillalla. Mutta nyt Anton, joka äskettäin oli suorittanut asevelvollisuus-palveluksensa loppuun, astui tupaan, nauraen, nosti kaksi sormea ohaukselle tervehdykseksi ja lausui kovasti: "Jumala varjelkoon." Hänet otettiin ilolla vastaan ja nyt piti hänen kyllä jo kymmenennen kerran tehdä selko kasarmielämästä, päälliköistä, herroista, Viipurin loistosta ja komeudesta sekä palvelustytöistä. Hänen havaintojensa tulos oli, että kyllähän muuten kasarmielämää sietäisi, mutta se siisteys se on ihan tappaa ihmiset. Juuri kuin oltiin paraassa puheen vauhdissa, tuli Leena virsikirjoineen, tervehti ääneti ja vakavasti, astui Annin luo ja sanoi puoliääneen: "keitä nuorille kahvia — paljo sikuria", lisäsi hän kuiskaamalla.

"Vai niin, saadaanko kahvia; no, kuulehan vain!" virkkoi Tobias, ollen kiihkeä torjumaan ehkä uhkaavaa virsien lukemista, sillä äiti Leenalla oli kuten sanottu virsikirja kädessä; "rupeemmeko arvuuttelemaan? Onko ketään, joka tahtoo lähteä Hymylään?"

"Sinä, Anton, rupeet arvaamaan, taikka Anni, tahdotko?" virkkoi hän hidastellen.

"Niin, ruvetkaamme arvuuttamaan, mutta ei Annia arvaamaan, hän arvaa kaikki, ei siitä tule mitään Hymylään menoa."

"Viskari ukko, teidän pitää kysyä", vaadittiin nyt. "Niin, ukon pitää kysyä. Sinä Tobias, kun olet isäntä, arvaa sinä ensin."

"Olkoon menneeksi, minä arvaan", sanoi Tobias, "mutta vasta kolmannelta, kuin en arvaa, lähden minä Hymylään."

Kaikki kokoutuivat hyvin innoissaan ukon ympäri. Hän istui kumarassa, vasen kyynyspää polvella, poltellen ja syljeksien ahkerasti.

Ukko mietti hetkisen ja lausui sitte arvoituksen.

"Herrain herkku, pappein paras ruoka, ei vadilla kanneta eikä pöydälle panna."

Kaikki näyttivät miettivän, kunnes joku tytöistä hihitti: "minä tiedän; minä myös", sanoi kohta toinen nauraen.

"Minä myös", sanoi nuori Tobias tyynesti, "se on rintamaito."

"Oikein, pikku Toppi, et sinä olekaan niin tyhmä, kuin näytät. No mutta mikäs tämä on:

"Tulinen mies, tamminen turkki, toran tuottaa tupaan, tappelon talon pihalle."

"Se on viina, viinalekkeri", sanoi Tobias. "Niin, viina se on; kelvottoman taitava panemaan arvoituksia tuo Matti."

"No mutta", jatkoi Matti, lyöden kovasti polveensa, "mikäs tämä on:

"Nauraa, nauraa, pitkin seinää ojennaksen."

Nyt loppui Tobiaan viisaus.

"Kas niin, joko alkaa Topin silmät Hymylään päin pyöriä. Saadaanpahan vielä nähdä. Mitähän Matti nyt keksii koetellakseen sinun järkeäsi."

Niin pantiin arvoitus toisensa perästä, ja tuota pikaa olikin Tobiaalla jo kolme arvoitusta arvaamatta. "Hymylään, hyys, hyys Hymylään!" huusi nyt iloinen nuorisojoukko.

Nauraen ja hälisten vietiin Tobias tuvan nurkkaan ja puettiin siellä niin hullunkurisesti kuin mahdollista. Hatuksi pantin kiulu alas suin, esiliina sidottiin selkään nutuksi, virsut pistettiin käsiin kintaiksi, tukaksi ja parraksi soviteltiin tappuroita kuontalosta. Sill'aikaa kuin Matti ja Anni täten koristelivat Tobiasta, peräytyivät kaikki muut toiseen nurkkaan, joka muka oli Hymylä. Sotilas Anton lausui nyt seuraavat säkeet, jotka muuten aina vaihtelevat puvun mukaan, joka Hymylään menijällä on yllä:

Käykää, lapset, katsomaan,
Mitä Halli haukkuu
Luppakorva lupsottaa.
Sitä Halli haukkuu,
Luppakorva lupsottaa:
Tuolta tulee Tolvasen repukka;
Kiulu on hattuna,
Virsut kintaina,
Kapusta korjana,
Hiiri hevosena,
Koiranhäntä ruoskana,
Kissa kyytijänä,
Pysy ei tiellä, soilla rehmää,
Mudassa on yltä päältä.
Pian, pian ovi kiinni
Ennen kuin hän tänne ehtii!

Anton oli panevinaan oven salpaan. Nyt Tobias tuli naurettavassa puvussaan, tömisti lattiaa ja huusi kovasti: avatkaa, hölmöläiset, matkamies on tulossa. Kuin hän sitte kertoi matkansa vaikeuksia ja mitä hänellä oli asiaa, avasivat hymyläiset viimein oven.

"Vai niin, sinä tahdot vastausta kolmeen arvoitukseen; no, ovatko ne sitte niin vaikeat, annas kuulla. Vaan tiedä, että täällä Hymylässä ollaan viisaita, ei maksa vaivaa tulla täältä joutavia kyselemään, muuten ajetaan kerrassaan ulos häpeämään."

"Niin", sanoi Tobias, "mikä se on, joka: nauraa, nauraa, pitkin seinää ojennaksen?"

"No mutta, hyvä matkamies", vastaavat hymyläiset yhteen suuhun. "Sehän on ihan yksinkertaisin asia maailmassa; se on seinänrako. Etkö näe, miten se nauraa?"

"Kyllähän tuon näen", sanoi Tobias nauraen. "Entä ne toiset arvoitukset?" Ja Tobias luetteli ne.

Nyt hymyläiset ihmeestä löivät kätensä yhteen ja päivittelivät niin suurta tietämättömyyttä. He ääneensä julistivat, että Tobias oli tyhmin ihminen maan päällä, kun ei osannut vastata niin yksinkertaisiin arvoituksiin. Hän on ihan paranematon, sanottiin, ja ulos hänet pitää ajaa. Ja Tobias ajettiin aika vauhtia ulos tuvasta. "Mene kotiisi Tervolaan ja sano, että heidän ei pidä liiaksi vaivata sinun järkeäsi, se on pääsi päällä ja irtaallaan siinäkin."

Nyt kuuluu leikkiin, että kuin vieras on ajettu tuvasta, hänen pitää palata tavallisessa puvussaan, tuoda terveisiä Hymylästä ja kertoa, mitä kaikkea hän on kokenut matkallaan. Kostaakseen hymyläisille pitää hänen hullunkurisesti kuvata niiden henkilöiden luonteita, vikoja ja omituisuuksia, jotka äsken hymyläisinä pilkkasivat häntä.

Kun nuori Tobias oli sukkelasanainen ja säälimätön poika, selväjärkinen ja sukkelaälyinen, odottivat kaikki suurta huvia hänen kertomuksestaan. Mutta Tobias ei pitänytkään kiirettä takaisin. "Juoksepas katsomaan, missä nuori isäntä viipyy", sanoi joku tytöistä; "ja Viskari ukko, missä hän sitte on?" Anni riensi etsimään heitä. Hän tiesi serkkunsa mielenlaadun ja luuli hänen pahastuneen pilan teosta ja poistuneen koko leikistä. Sen tähden hän tahtoi houkutella häntä jälleen sisään. Turha vaiva, porstua oli tyhjä, pieni tupa samoin, ja Anni palasi suureen, lämpöiseen tupaan sumupilvessä, joka hänen edeltään ja jäljestään vyöryi sisään. Kädet käärittyinä pummuliseen esiliinaan sanoi hän väristen:

"Siellä yhä pakastuu ulkona. Merkillistä kuitenkin, ei siellä näkynyt mitään Tobiasta. Mutta minusta ikään kuin kuuluu kulkusien helinää, ne on meidän kulkuset." Ja hän juoksi ikkunan luo, huokui siihen, kunnes sai pienen reiän jäähän lasiin asti ja katsoi siitä ulos pitkin lumista lakeutta, näkemättä kuitenkaan mitään. "Ei siellä ketään näy", sanoi hän; "no, tulkaa nyt kahville, lapset; pahin sille, joka jää ilman."

"Olkoon hän missä hyvänsä", sanoi Matti Reijonen iloissaan, että oli päässyt kilpaveljestään ainakin vähäksi aikaa. "Kylläpähän pian palaa, kuin kylmä aikaa puristella. Kas niin, kuka nyt rupee arvaamaan? Sinä Anton. Kuka arvuuttaa? Sinä Anni." Ja kohta oli taas leikki meneillään. Naurua ja iloa keskeyttivät ainoastaan silloin tällöin korkeimmat sävelet Leena Pullisen veisatessa virsiä viereisessä huoneessa. Mutta Tobias oli poissa eikä ollenkaan palannut.

* * * * *

Kuin Tobias ajettiin aika vauhtia ulos tuvasta pimeään porstuaan, hän oli vähällä juosta suoraa päätä vanhan Matin syliin.

"No, no, ei kiireellä kauas juosta", mutisi vanhus, "tule nyt tänne pieneen tupaan, minulla on tärkeätä sanottavaa sinulle."

"Eihän tuolla niin kiire liene", sanoi Tobias iloisena leikistä, "minun pitää palata sisään, kuin vain saan nämä koristukset pois yltäni." Ja hän aluksi viskasi virsut käsistään nurkkaan. "Tulehan sisään, niin saat kuulla, miten minä löylytän Matti Reijosta. Saat kuulla, että hän kyllä saa omansa takaisin; minä nyt tunnen olevani oikein sillä päällä, tule pois tupaan." Ja innoissaan tempasi hän poikki esiliinan nauhan.

"Ei, pikku Toppi, kullakin asialla on oma aikansa; nyt on leikki lopussa ja tosi alkaa."

"Olethan sinä juhlallinen kuin pappi pyhäaamuna", sanoi Tobias, vähän oudostuen Matin vakavaa ääntä. "Mitä se nyt sitte on?"

Matti ja Tobias astuivat kyynärän korkuisen kynnyksen ylitse pieneen tupaan. Siellä oli pimeä kuin säkissä, paitsi juuri uunin edessä, josta hiilistä levisi milloin enempi, milloin vähempi veripunaista valoa lähimmille esineille, ja tuvan perällä ikkunan edessä, josta sinertävää hämärää, kylmää kuin jää, vähän tuli muuten pimeään huoneesen.

"No, kuulehan nyt. Provasti Brandt huomenna ei hyväksy sinua ripille.
Sinä et pääse ollenkaan tänä vuonna."

"Mitä sinä lörpöttelet!" sanoi Tobias äkäisesti.

"Minä lörpöttelen, mitä tiedän. Lukkari kävi täällä tänään." Ja Matti kertoi nyt nuorukaiselle kaikki, mitä lukkari oli sanonut.

Tobias suuttui niin, että kalpeni; hän tahtoi puhua mutta kieli ei totellut. Niinpä hän purskahti kovasti itkemään. Nyyhkytysten välillä mutisi hän:

"Ja Matti ja Anni. Ja Matti pääsee myöskin ja … ja provasti, se vanha…"

"Ei sinun vielä pidä uskoa, että kaikki on ihan hukassa. Lukkari neuvoi kuten sanottu sinua puhuttelemaan provastia ja kappalaista", rauhoitteli Matti.

"Provastia en koskaan. Minä lähden kappalaisen luo, sen minä teen. Minä ajan heti Helmin luo."

"Ihan niin, kärsi pahaa, toivo parempaa. Minä jo valjastin valmiiksi hevosen. Kello on nyt seitsemän paikoilla. Aja sinä heti apupapin luo, hän kyllä tekee, mitä voi. Hevonen odottaa. Riennä vain pois, ennenkuin toiset tulevat sinua etsimään."

Tobias puki tuota pikaa päällysvaatteet yllensä, juoksi ulos, hyppäsi rekeen, läjäytti hepoa ja katosi.

Kuin Matti ehti porstuaan, oli hän jo poissa.

Ja Matti meni talliin illastamaan hevosia.

Suuressa tuvassa kesti leikkiä vielä kotvasen. Mutta kuin ei Mattia eikä Tobiasta näkynyt, vaan Leenan veisuuta yhä kuului viereisestä huoneesta, alkoivat nuoret toinen toisensa perästä erota pois leikistä. Matti Reijonen oli saanut käsiinsä harmonikan, tuon julman soittimen, joka karkoittaa viulun niin, kuin viulu on karkoittanut kanteleen kaikista näistä seuduista, ja päästeli oven suussa palkeestansa suloisimpia pianissimo-ääniä, mutta ilman menestystä. Anni ei kuullut koko soittoa. Hän ja pari muuta tyttöä olivat pitkässä puheessa pukeutumisesta huomenna kirkkoon; he väittelivät kiivaasti, mikä sopisi pukuun, mikä ei. Viimein hävisi Matti Reijonen oven suusta ja heti läksivät muutkin. Anni väänsi lamppua alemmaksi ja sammutti sen, joten tupa tuli pimeäksi, paitsi minkä kuun valo ja uunin punottava hiillos sitä valasivat. Hän alkoi riisuutua, kampasi tukkansa ja ihmetteli itsekseen koko ajan, missähän Matti ja Tobias olivat. Laitettuaan vuoteensa sänkyyn, joka seisoi korkeilla jaloilla tuvan nurkassa, pistäytyi hän ryijyn alle. Nyt tuli Mattikin alusvaatteisillaan pienestä tuvasta ja kiipesi uunille.

"Missä ihmeellä Tobias on?" sanoi Anni. "Minä en ole nähnyt häntä siitä asti, kuin hänet ajettiin ulos Hymylästä."

Matti oli jo nukkunut eikä kuullut enää sanaakaan.

Silloin aukesi kammarin ovi ja Leena astui tupaan, yllä topattu hame ja paita.

"Oletteko sammuttaneet tulen ja panneet pellin kiinni?"

"Oh en", sanoi Anni, hyppäsi ylös kuin orava, kaatoi kauhallisen vettä hiilille, livahti takaisin sänkyynsä ja nukkui ajatellessaan, missä ihmeellä se Tobias niin kauan viipyi.

* * * * *

Nuori Tobias oli synkissä mietteissä lähtenyt ajamaan pastori Helmin luo. Hänellä oli aina lapsuudesta asti ollut kauas pyrkivä mielikuvitus. Onnet ja onnettomuudet, ilot ja vastoinkäymiset suurenteli hän mielikuvituksessaan semmoisiksi, että niillä ei ollut vastaavaisuutta todellisuudessa. Sen tähden hän aina ajelehti luonnottomuuksien välillä, ilo oli hänellä ylellinen ja alakuloisuus, milloin se hänet tapasi, teki hänet tosiaan surkuteltavaksi ihmiseksi. Nyt tämä oli arveluttava tapaus; olihan hänelle suuri vastoinkäyminen, jos häntä ei päästetty keväällä ripille. Anni oli häntä vanhempi ja olipa jo montakin häntä tähystelemässä; ehtoollispakko rasitti Tobiasta kuin lyijykuorma. Ja sitä raskaammalta se vielä tuntui, kuin hänen täytyi omassatunnossaan myöntää, että hän, kuten pastori Helm oli selittänyt, ei ollut käyttänyt hyväkseen rippikouluansa. Hän tunsi mielessään milloin katkeraa omantunnon vaivaa, milloin uhkaa ja suuttumusta. Nyt hänelle johtui mieleen kaikki lapsuutensa aikaiset kärsimiset. Hän muisti, miten häntä kuuden, seitsemän vuoden ikäisenä äitinsä pitkät aamu- ja iltarukoukset, virren veisuut ja saarnat olivat kiduttaneet. Vilkkaalle pojalle oli vaivaksi, sietämättömäksi rangaistukseksi tuo istuminen kuulemassa raskautetun ja etsivän sydämmen kysymyksiä ja huudahduksia, jotka eivät tavanneet mitään kaikua hänen sielunsa pohjalla. Ja tätä uskoa, josta kaikki ne kirjat puhuivat, hän ei ollenkaan tarvinnut, sillä ken elää vain hetkeksensä, kuten suvenkorento, hän ei tarvitse mitään uskoa, ja juuri sellaista elämää lapsi elää. Sydämmensä syvyydessä tunsi hän inhoa ja vihaa tuota sanaa kohtaan, joka oli orjuuttanut hänen lapsuutensa ja joka nyt painajaisena rasitti hänen nuoruuttansa. Siten hän saapui apulaisen pappilaan. Tobias sitoi hevosensa kiinni vajaan ja astui levottomana, ahdistuksissaan kyökkiin. Hän seisoi hyvän aikaa, kenenkään juuri huomaamatta ja itse esittämättä asiaansa. Sisäpiika, hienopukuinen ja viehkeilevä helsinkiläisneiti, joka huonosti osasi suomea, kysyi viimein äreästi, mitä hän tahtoi.

"Puhutella pastoria."

"Pastori ei ole kotona, hän on matkustanut pois."

"Milloin hän palaa?"

"Milloinko hän palaa?" Ja piika nauroi mahtavasti. "Hänkö palaa. Niin hullu hän toki ei liene koskaan. Hän läksi Helsinkiin ja siellä hän pysyy, toivon minä, ainakin niin kauan, kuin minä palvelen tätä herrasväkeä."

Siitä odottamattomasta vastauksesta Tobias tosiaankin ällistyi.

"Katsohan tuota talonpoikaa", sanoi tyttö hihittäen, "ihanhan hän töllistelee kuin hassu."

Tobias oli jo väsyksissä levottomuudesta, jota oli kärsinyt. Saamansa vastaus ja pilkka lisäksi lopetti kerrassaan hänen rohkeutensa ja kärsivällisyytensä. Häpeissään, neuvottomana, suruissaan ja katkeralla mielellä pujahti hän ulos ovesta, heittäytyi tenhottomasti rekeen ja läksi ajamaan hurjaa vauhtia kappalaistalosta kotia kohti. Päästyään ensimmäiseen tiehaaraan pysäytti hän; tienviitta osoitti toisella haarallaan Tervolan kylään ja toisella suureen pappilaan. Hetkisen hän oli epätietoinen, vaan mitenkä olikaan, niin hän käänsi hevosen pappilan tielle. Hänen alakuloisuutensa oli alkanut paisua salaiseksi, kuohuvaksi vihaksi. Maksoi mitä hyvänsä, hänen piti puhutella itse Brandtiakin. Hän rohkasihe, läjäytti hevosta ja kohta hän oli pappilan rappujen edessä. Kuin hän tarttui oveen, putosi hänen rohkeutensa alas saappaanvarteen. Hän rohkasihe kuitenkin uudestaan ja seisoi heti kyökissä. Kuin Tobias astui sisään, nousi kirkkoherran emännöitsijä kehräämästä, varjosti kädellään ja katsoi terävillä, kylmillä silmillään tulijaa.

"Mitä on asiana?"

"Minä tahtoisin päästä kirkkoherran puheille!"

"Ei hän ota ketään vastaan näin myöhään, senhän tiedätte vanhastaankin.
Jos olette hakemassa sairaan luo, niin menkään pyytämään kappalaista."

"Hän on matkustanut pois", sanoi Tobias, katsoen neuvottomasti alas.
"Minun täytyy saada puhutella kirkkoherraa."

Emännöitsijä nousi levottomasti ylös. Hän kyllä tiesi kappalaisen pois matkustaneen; mutta nyt päästää ketään kirkkoherran luo, siitä ei voinut olla puhettakaan. Toiselta puolen loukata noin vain Pullista, kylän mahtavinta miestä, saattoi ehkä tuottaa arveluttavia ikävyyksiä. No, voi hän nyt ehkä tämän kerran; vaan ei, ja kiivaasti sanoi hän:

"Ei, kirkkoherran puheille ei kukaan pääse tänä iltana; menkää vain takaisin samaa tietänne ja jättäkää meidät rauhaan."

Samassa aukesi sisemmän huoneen ovi ja vanha Brandt katsoi, silmät veristyneinä ja harhailevina, kyökkiin ja kysyi sammaltaen:

"Mitä täällä pauhataan näin juhlan aattoiltana?"

Kuin hänen vavahtelevat silmänsä viimein huomasivat Tobiaan, näkyi niissä vilahdukselta tahdon ponnistusta ja ryhdin tavoittelemista. Hän ojensihe suoremmaksi ja sanoi tylysti:

"Mitä sinä tahdot?"

"Puhua kirkkoherralle huomeisesta ripille menosta."

"Turha vaiva sinulle; tule tänne tulevana vuonna, niin saatamme puhella siitä asiasta."

Viha, joka Tobiaassa jo oli lauhtunut, heräsi tästä pilkallisesta puheesta jälleen. Vanha kunnioitus oli kuitenkin syvällä ja se pidätti jonkun verran kiihkoa ja kiivautta; jurosti vastasi hän, että hän ei aikonut palata vuoden päästä, että hän osasi osattavansa yhtä hyvin kuin muut; jos tahdottiin käyttää oikeutta, niin piti hänet hyväksyä, jos ei, niin hän kyllä tiesi, mihin kääntyi, päästäkseen kaikista selkkauksista.

"No, mihin sitte?" kysyi Brandt mahtavasti.

"Menen vaikka Venäjän papin luo!"

Siitä röyhkeästä vastauksesta oli kirkkoherra ihan selvitä konjakin sumuistansa, niin hän suuttui. Sillä totta puhuaksemme, hän, provasti Brandt, rehtori, joka oli kukistanut lukemattomia poikia, seisoi voimattomana tämän "joko tahi" edessä. Raivoissaan valitsi hän ainoan keinon, kuin hänellä nyt oli jäljellä. Hän ajoi Tobiaan ulos aika vauhtia.

V.

Oli enempi elämää ja hälinää kuin tavallisesti Viipurin suurella kadulla. Vilkas ihmisjoukko aaltoili matalain yksin- ja kaksinkertaisten kartanoiden välitse, pyrkien ylös jyrkkää "suurta katua" ja sitte alas Saunalahden esikaupunkiin, jossa oli päivän suuri tapaus, kaikkein hevosmiesten ikävöity vuosijuhla, kilpa-ajo tapahtuva. Tällä kertaa oli viimeinkin taivas ollut armollinen urheilijoille, sitä ennen tuon tuostakin kukistettuaan heidän toiveensa. Ilma oli kylmä ja taivas kirkas. Ainoastaan muutamia pieniä, höyhenen kaltaisia pilven repaleita uiskenteli ilmassa. Heikko vaikka näpistelevä pohjainen tuulenhenki pudotteli tummista havupuista muutamia välkkyviä lumiuntuvia, jotka hiljaa liitelivät ilmameressä ja puuteroitsivat montakin jäistä partaa ja punakkaa nenää ja poskea.

Tuossa tuli reki, edessä kaksi suurta mustaa oritta, ajaen katua ylös. Se oli hevosystäväin seuran puheenjohtaja, joka, säännöllinen kuten aina, määrähetkelleen läksi radalle, ja ihmiset ihastellen katselivat hänen orlovilaisiansa, jotka innosta pärskyen pitkillä tanssiaskelilla lennättivät herraansa ylös jyrkästä mäestä, roiskuttaen möhjäistä lunta molemmilla jalkakaduilla kävelijäin päälle. Sitte tuli sihteeri, papereja kädessä, hätiköiden ihan viime silmänräpäyksessä, ja kiirehti ajuria, joka oli päivän kunniaksi ottanut yllensä uuden poimuisen kauhtanan. Väkijoukko kiiruhti askeliansa, ehtiäkseen ajoissa perille, mutta sai vielä kerran mieluisen aiheen pysähtyä töllistelemään, sillä Cloubergin kirjakaupan kulmasta kääntyi juuri Tobias Pullinen suurelle kadulle kuuluisalla juoksijallansa Jalolla. Orit ylvästihe, heilautti pari kertaa päätänsä ylös alas, hirnahti ja läksi huimaavaa vauhtia ylös mäestä ja alas toiselle puolen, yli pitkän sillan ja ulos jäälle.

Siellä alhaalla jäällä oli jo koko toimikunta ynnä palkintotuomarit, kruunun asiamies ja eläinlääkäri, kaikki koossa yksinkertaisella lavalla. Se oli tehty höyläämättömistä laudoista radan toiselle sivulle. Ympäröitynä matalaisilla käsipuilla ja koristettuna joka kulmasta lipuilla sekä muutamilla havuköynnöksillä näytti se varsin sievältä, vaikka sen lautalattia narisi ja paukkui asianomaisten gummi- ja huopasaappaisten, tömisteleväin jalkojen alla. Lähelle lavaa oli laitettu lautakoju piittinän, teen, lämmitetyn viinin ja muiden lämmittäväin juomain anniskelua varten. Ympärillä joka taholla lainehti elävä joukko hevoshuijareja, ajureja, parisniekkoja, asianharrastajia, sanomalehtien uutisurkkijoita ja varsinkin paljo poikia, jotka eivät suinkaan olleet vähimmin innokkaat tässä urheilujuhlassa. Kielten seoitus oli suurenmoinen. Venättä, saksaa, suomea, ruotsia ja mustalaista kuului sekaisin, kaikkia väärin, mutta kuitenkin ymmärrettiin toinen toistansa niin käsittämättömän hyvin. Juoksijain entisiä urhotöitä seliteltiin, niiden nykyisistä toiveista väiteltiin kiihkeästi, kirouksia eri kielillä, hirnumisia ja tuhannen laista hälinää levisi ilmaan, niin että olisi voitu luulla yht'äkkiä joutuneensa ihan toisten ihmisten joukkoon kuin tyynimielisten, hiljaisten suomalaisten, mutta nythän oltiinkin Viipurissa ja se on sentään vielä tänäkin päivänä ihan toista kuin muussa Suomessa.

Yksin hevosetkin olivat vilkkaammat kuin tavallisesti, pärskyivät, kuopivat lunta, huiskuttivat päätään ylös alas ja näyttivät melkein tietävän, että tänään oli hankittava kunniaa ja mainetta itselleen ja markkoja isännilleen.

"Tuossa tulee Jalo, Pullisen Jalo, ja se on hyvässä kunnossa; saas nähdä, eikö Jalo pääse tänään ensimmäiseksi; nyt on kylmä ilma ja silloin se on vaarallisempi kuin muuten", kuului sanoja ihmisjoukosta, kuin Pullinen tyynesti ja varmasti ajoi lavan luo saamaan numerolippuansa. Yleisö tunkeutui ihmetellen kauniin hevon ympärille, muutamat tuntijat lausuivat mielipiteensä sen ansioista ja tohtori, n.s. "hevosfennomaani", innokas kuten aina, selitti, että juuri siltä pitää suomalaisen hevosen näyttääkin. Siinä on sekä jaloutta että voimaa, kylliksi kokoa ja kaunis muoto. Kun sellaisia siitoseläimiä on omassa maassa, niin on ihan väärin turmella rotua seoituksilla j.n.e. Johtokunnan vanhin jäsen, ratsumestari, ilmoitti kuitenkin, että Jalo suorassa polvessa johtui Haapaniemen rodusta "ja siinähän oli myöskin seassa jaloa verta". Tohtori väitti vastaan ja luetteli Jalon isät ja isoisät, äidit ja isoäidit, mutta ratsumestari ei antanut perää, vaan väitteli kiihkeästi, ja niin molemmat herrat peräytyivät jälleen ylös parvekkeelle, jossa, vilkkaista viuhtomisista päättäen, kiistaa jatkettiin yhtä suurella innolla.

Ivan Ivanovitsh Bitshok, vanha Putshka, kuten suomalaiset häntä nimittivät, pietarilainen hevosten ostaja ja parisniekka, pitkä, punertava parta ja punaiset sorvan silmät, tuli Pullisen luo ja tervehti vanhaa kauppaystäväänsä. Ainoastaan parta ja silmäin punainen väri olivat perintönä venäläiseltä isältä. Korkeat sasupäät, kuoppaposket, vinosilmät ja nelikulmaiset kädet, joiden lyhyet sormet näyttivät kuin poikki leikatuilta, oli hän perinyt tatarilaiselta äidiltään. Molemmat yhteensä olivat hänelle antaneet viekkautta sen verran, että hän kykeni kenen rinnalle hyvänsä, jos oli tehtävä jokin kuje hevoskaupassa. Bitshokia seurasi hänen ainainen lisäkkeensä tatarilainen Kuffein Holam, hänen seurakumppaninsa, apulaisensa, käskyläisensä ja kauppakumppaninsa.

"No, veliseni", sanoi Bitshok, "kuinka sinä voit ja hevosesi sitte? Myö pois se nyt, veliseni! Minä maksan hyvästi, tarvitsen sitä pariksi toiselle shvetkalle,[1] joka on kotona Pietarissa. Viis' sataa ruplaa, ota pois rahat, kuin kerran tarjotaan. Harjakaiset minä annan, olutta ja viinaa niin paljon, kuin sydämmesi haluaa." Ja Ivan Ivanovitsh veti esiin paksun, rasvaisen lompakkonsa, vielä enemmän kiusatakseen taivaankaaren värisillä sataruplaisilla ystävää Tobiasta.

"Älä lörpöttele turhia", vastasi Tobias tyynesti, veti kintaan pois oikeasta käpälästään ja pudisti säveästi venäläisen ojennettua kättä, yhä ahkeraan maiskuttaen ja imien sikariansa. Hän ei muuten ollut tottunut sellaisiin kapineihin, vaan poltteli mieluimmin piippunysällään Venäjän lehtiä, mutta nyt hän oli päivän kunniaksi tuhlannut viisi penniä Villmannin prima-sikariin, ja se ei ollut, varsinkaan vast'alkajalle, helppo pitää tulessa.

Hevosystäväin seuran puheenjohtaja ja neuvosmies Holm tulivat nyt katselemaan Jaloa ja tervehtimään sen isäntää. Tobias ojensi känsäisen käpälänsä kreiville, joka ylhäisesti pudisti sitä, samalla lausuen pari huomiota Jalon kunnollisuudesta ja hyvin luultavista toiveista kilpailussa.

Pullinen oli kreivin ja neuvosmiehen ruotsalaisesta keskustelusta kuullut sanan tai pikemmin nimen, joka ihan sähkötti hänet. Neuvosmies oli maininnut Vilpasta ja kreivikin oli toistanut sen nimen. Tobias tunsi ilmasta, että Jaloa punnittiin Vilpasta vastaan; sillä jos oli yhtään, joka voi kiistellä voitosta Jalon kanssa, niin oli se juuri Vilpas. Aina varsasta asti oli Tobias tuntenut ja pitänyt arvossa naapurinsa Vainikan paljon lupaavaa nuorta oritta, ja monta ja kiivasta väittelyä olivat nämä molemmat naapurit ja vihamiehet kiistelleet lemmikkiensä ansioista. Jalolla oli tosin puolellaan suurempi kokemus, saavutettu monivuotisessa ajossa, mutta Vilppaalla oli sen sijaan pontevuutta, niin että se kykeni panemaan parastansa ihan viime henkäykseen asti. Niin kauan, kuin Vainikka itse ajoi Vilpasta, ei ollut mitään vaaraa, koska Vainikka aina kadotti malttinsa ja ajoi hevosensa neliseen, joka turmeli kaikki tyyni. Mutta tällä kertaa oli hän jättänyt ohjat Tyllylän Kustaalle, joka oli kaikkein paraimpia hevostuntijoita ja taitavimpia ajajia tuossa suurista hevoshuijareista ja taitavista ajajista niin rikkaassa Mäntyharjussa, ja se asia se saattoi Tobiasta vähän arvelemaan.

"Varo Vilpasta", oli kreivi sanonut mennessään takaisin lavalle, ja vaikka Tobias näytti levolliselta kuten tavallisesti, oli hänellä kuitenkin vastenmielistä epävarmuuden tunnetta. Hän pureksi sikariansa, katseli sitä pari kertaa, sylkäsi pontevasti ja jätti Jalon ohjat erään vieressä seisojan käteen, samalla kääntyen Bitshokin puoleen, joka yhä vielä seisoi katselemassa oritta.

"Tule, Ivan, mennään katsomaan Vilpasta", sanoi hän iskien silmää venäläiselle. Ivan iski silmää vastaan ja niin he menivät vähän matkaa lavan ohitse siihen paikkaan, jossa ihaileva ihmisjoukko oli Vilppaan ympärillä piirinä, vielä tiheämpänä kuin Jalon ympärillä jos mahdollista.

Vilpas näytti olevan kaikkein paraimmalla pyhätuulellaan. Se päristeli, kuopi kiihkeästi kavioillaan ja hieroi silloin tällöin päätänsä Tyllylän Kustaan turkin hihaan. Kustaa seisoi levollisena, ohjakset huolettomasti kädessä, taputti välistä Vilpasta kaulalle ja piti koko ajan piippunykäänsä uskollisesti suupielessä.

Nyt tunkeutuivat Tobias ja venäläinen esiin ihmisjoukon lävitse. Venäläinen antoi heti kättä Tyllylän Kustaalle, jota hän nyt jo oli monta vuotta tavannut jok'ainoilla markkinoilla, missä vain itse oli ollut, ja alkoi vilkkaasti puhella, johon ajaja kuitenkin aina vastasi jotenkin yksikantaan. Hänen huomionsa oli näet kiintynyt Pulliseen, joka tarkkaan tutki Vilpasta, silloin tällöin vilaisten sen ajajaan.

"Tules tänne, Tobias", sanoi Bitshok. "Ottakaamme yhdessä ryyppy ennen, kuin lähdette ajamaan. Se on Tervolan isäntä", esitti hän sitte. "Hyvää päivää", sanoi Kustaa, veti kintaan pois ja ojensi kankeasti kättänsä Tobiaalle, joka myöskin kohteliaisuudesta paljasti kätensä revonnahka-rukkasesta ja sitte veltoin sormin tarttui tarjottuun käteen. "Hyvää päivää", vastasi Tobias, syljettyään pois pari tupakan sirpaletta, jotka olivat eronneet suuhun tuosta kiusallisesta ja kulumattomasta sikarista. "Me kaksi tänään joutunemme kilpailemaan", sanoi hän vähän ajan päästä.

"Niin taidamme joutua", sanoi Tyllylän Kustaa, oltuaan niin kauan vaiti, kuin hänen arvonsa vaati, "ehkä otamme ensin vähän väkevää; ei se haittaa pakkasessa." Ja hän pisti kätensä turkin alle ja veti sieltä esiin vihreän pullon. Hän pyöristi suunsa O:ksi, kaatoi kulauksen O:hon ja kuivasi sitte kätensä selkämällä harjaksista suutansa, maiskautti kieltään kerran ja antoi sitte pullon Tobiaalle. Hän, käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin tuo vastustaja purasi punasipulia palaksi ryypyn päälle, niuhasteli ryypätessään. Viimeksi joutui pullo Ivanille, jolla ei ollut mitään syytä paheksia viinaa; hän pitikin pulloa suullansa niin kauan kuin mahdollista.

"No, veliseni", sanoi Ivan, "mitä luulet Vilppaasta, juokseeko se hyvin?"

"Sepähän kohta saadaan nähdä", vastasi Tyllylän Kustaa. "Enhän minä liene suotta tullut Viipuriin asti ajamaan sitä."

"Kyllä se lempo juoksee", sanoi Tobias Pullinen, "ja kyllä minä saanen tänään vihellellä ensimmäistä palkintoa, mutta eipä maksa vaivaa olla levoton ennen aikojaan. Tule nyt ottamaan lasi lämmintä punssia tai rommia, Tervolan isäntä se tarjoaa nyt tämän kerran."

Vilppaan ohjakset jätettiin moneen kertaan varoitellen toiselle miehelle, ja hevosmiehet menivät vajaan, jossa juomatavaroita anniskeltiin. Kolme lasia täytettiin höyryävällä lämpöisellä punssilla ja tyhjennettiin heti.

Lämmintä se oli ja hyvää myöskin, mutta hyi, niin lemmon imelää! sanoi savolainen, ja toiset yhtyivät lausuntoon.

Ivan toimitti tuota pikaa esiin kolme uutta lasia, jotka kaadettiin täyteen konjakkia.

Tyllylän Kustaa arveli siitä tulevan jo melkein liian paljo näin aamupäivällä, mutta Tobias kannatti Ivanin ajatusta, että raukka se oli, joka ei sietänyt kolmea lasia. Sitenpä katosi laseista konjakkikin, jonka jälkeen vielä tuli rommia ja viinaa ja viimein virvoitukseksi vähä olutta. Silloinpa jo soi kellokin lavalla merkiksi, että kilpailu oli alkava; jokainen riensi paikallensa.

Ensimmäinen pari, kuin läksi kilpailemaan, ei saanut aikaan mitään innostusta. Ne olivat kaksi jotenkin hyvää ja jotenkin yhtä nopeaa tammaa. Sitte tulivat Poku ja Valtti. Yleisö polki yhä kovemmin jalkojaan pysyäkseen lämpöisenä ja palkintotuomarit seurasivat esimerkkiä, jota paitsi he kaksitellen vielä kävivät pienessä lautakojussakin, jossa kaikki kädet olivat ahkerassa anniskelutyössä ja lämmitetyllä viinillä oli hyvä menekki. Yht'äkkiä tuli vaja tyhjäksi. "Jalo ja Vilpas!" huudeltiin kaikkialla. "Nyt sitä koetellaan." Kaikki tunkeutuivat aitausta vasten, niin että poliisin täytyi tulla pitämään tietä auki lähtöpaikoissa. Tuossa ne jo tulivat. Ensin Vilpas jäntevillä tanssiaskelilla, harmaan täplikäs karva loistavana auringon paisteessa. Vilkas, kirkas katse, kauniisti kaareva kaula, kuivat, kaunisasentoiset jalat, kaikki osoitti pontevuutta ja kestävyyttä. Ihmetteleviä huudahduksia kuului joka taholta Tyllylän Kustaan ajaessa radan toiselle puolelle melkoista punakampana kasvoiltaan, kuin pakkasesta yksinään olisi voinut tulla.

Sitte Tobias ajoi määräpaikkaan Jalollansa, jonka leveä rinta, kookas runko, vahvat jalat ja sysimusta, välkkyvä karva tekivät erittäin edullisen vaikutuksen katsojiin. Jalo seisoi tyynenä, katsellen ympärilleen, nähtävästi tajuten, mitä oli tuleva. Ainoastaan, maltiton kuolaimien pureksiminen ilmasi, että hänkin halusi lähteä, ja kuin ensimmäinen soitto kuului lavalta, hörkisti se korviaan, nähtävästi valmiina heti paikalla panemaan parastansa.

Toinen soitto. Heti sitte kolmas, ja samassa oltiin jo menossa. Jalo lensi ensi askeleesta asti kaunista juoksua ja uskomatonta vauhtia. Vilpas sitä vastoin koetti syöksyä tielle jo toisen soiton perästä, nousi ajajan pidättäessä pystyyn ja menetti siten jo lähtöpaikassa pari sekuntia. Toivon pettymyksen murinaa kuului yleisön joukosta eikä ensimmäinen puoli virstaa myöskään korottanut Vilppaan toiveita, sillä Tyllylän Kustaa, käsittäen, että kaikki nyt riippui siitä, jos sai oriin jälleen rauhoitetuksi, pidätti sitä ja lisäsi vain vähitellen vauhtia. Jalo enemmän lensi kuin juoksi. Ilman yhtään harha-askelta, ilman yhtään yritystä nelistämään kului ensimmäinen virsta 1 minuutissa 52 sekunnissa. Kaikuva hurraa palkitsi Pullista, joka vain kouristi lujemmin ohjaksia mennä suhahtaessaan lavan ohitse. Vilpas tarvitsi tasan kaksi minuuttia ensimmäiselle virstalleen, mutta sen vauhti nähtävästi kiihtyi, eikä tyyni mäntyharjulainen sen takana vähääkään hätiköinyt, vaikka vastustaja olikin niin paljon voitolla.

Toinenkin virsta sujui paremmin Jalolta, vaikka erotus nyt oli melkoista pienempi. Tobias oli jo päästänyt muutamia varoitushuutoja, joihin Jalo oli vastannut hännän heilautuksella ja joka kerran vähän enentänyt vauhtia, mutta eipä sen juoksussa enää ollut ihan yhtä suurta jäntevyyttä, niin että Tobias tuon tuostakin vilkasi radan toiselle puolelle, jossa hänen vastustajansa lensi yhä parempaa vauhtia, mitä pitemmälle ehdittiin.

Katsojain kiihko oli nähtävästi ylimmillään. Päät kurkottuivat eteen päin, vetoja lyötiin, kehoitushuutoja kuului, kuin hevoset vuorotellen syöksyivät lavan ohitse, ja mitä enempi kului kolmatta virstaa, sitä vilkkaammiksi tulivat viittaukset, sitä kovemmaksi hälinä.

Vilpas oli nähtävästi korvannut koko sen ajan, jonka oli jäänyt jäljelle ensimmäisellä virstalla, eikä vielä näkynyt mitään vähenemistä sen vauhdissa. Tyllylän Kustaa istui vielä yhtä tyynenä, vaikka, melkoista punakampana, mutta ei uskaltanut kiirehtiä hevostansa, vaikka hänellä olikin siihen hyvä halu. Tobias Pullisella sitä vastoin sekä oli halua että uskallusta sitä tyydyttääkin. Hän nyki ohjaksilla, ärjyi kovasti ja piti siten Jaloansa sellaisessa vauhdissa, että, kuin ainoastaan viimeinen puoli virstaa oli jäljellä, Vilpas vielä oli pari hevosen pituutta jäljempänä. Kukapa tietää, miten tämä kilpailu olisi päättynytkään, jos hänen vastustajansa olisi ottanut hiukan vähemmän juoksevaa painolastia. Kuten nyt oli, alkoivat juomatavarat vaikuttaa Tyllylän Kustaasen. Hän ärjäsi kerran Vilppaalle, ja hepo syöksyi muutamia sekunteja melkoista tulisemmalla vauhdilla eteen päin. Ajaja näki jo voiton häilyvän lähellä, kiirehti vielä orittansa ja — se oli liiaksi. Se hypähti neliseen, ja paha nelistäminen se olikin, sekunti toisensa perästä kului hukkaan, niin että sen loistava vauhti viimeisten parin sadan sylen matkalla ei enää voinut tehdä mitään muutosta. Jalo pääsi matkan päähän ensimmäisenä juuri kaksi sekuntia ennen kilpaveikkoansa, ja katsojat tervehtivät sitä pauhuisella riemulla.

Mutta Tobias Pullinen pyyhki hikeä otsastaan ja päätti tavalla tai toisella saada haltuunsa Vilppaan, sillä hän käsitti, että korkeintaan yhdessä vuodessa oli Vainikan orit ehdottomasti kehittyvä etevämmäksi Jaloa.

Mielten kiihko laimeni nyt nähtävästi, varsinkin kuin pohjatuuli alkoi yhä pahemmin näpistellä ja pudistaa lumihiutuvia pilvettyneeltä taivaalta. Palkintotuomarit ottivat vähä väliä lämmikettä ylhäällä lavallansa ja kääriytyivät väristen yhä paremmin kukin varainsa mukaan supi-, saukon-, näädän- tai bisami-turkkeihin. Osa ajajista sitä paitsi luopui ihan viime hetkenä, niin että kilpa-ajot loppuivat paljon lyhemmässä ajassa, kuin alussa oli luultu.

Pullinen ja Ivan Ivanovitsh palasivat yhdessä kaupunkiin ja tekivät sotajuonen. Ivan oli saava Jalon 650 ruplasta, jos hän niin huokeasta kuin mahdollista, enintään 300 ruplasta osti ja Pulliselle luovutti Vilppaan. Molempain kauppaystäväin tuli myöhemmin iltasella saapua Imatran ravintolaan; nyt oli Tobias kutsuttu johtokunnan päivällisille seurahuoneelle.

Pullisen kunnianhimoa ja turhamaisuutta tyydytti tuo, että sai vertaisena istua herrain pöydässä, mutta mikään huvi se tosiaan ei ollut. Syömään veitsellä ja kahvelilla, jopa kahvelilla yksinäänkin ruokaa, jota olisi paras ollut syödä lusikalla, siihen hän kyllä olisi sentään taipunut, mutta häntä kainostutti, että ei ollut muiden vertainen siinä vaikeassa taidossa. Istua vakavan penkin sijasta horjuvalla Wienin-tuolilla, joka uhkasi joka hetki pudottaa lattiaan, syödä kuusi seitsemän ruokalajia, jotka eivät oikeastaan maistuneet ollenkaan ruualta ja juoda monta lajia joutavaa viiniä, heikompaa kuin kalja, toista toisensa perästä ja lyhyessä ajassa, eikä, kuten talonpojilla on pidoissaan tapana, aina parin tunnin päästä kutakin, se tosiaan ei ollut hauskaa. Sitä paitsi häntä vaivasi tuo enemmän tai vähemmän teeskennelty veljellinen ja vertainen puhetapa, jota herrasmiehet seurustellessaan alempisäätyisten henkilöiden kanssa tavallisesti käyttävät. Tobiaalla oli tarkka silmä huomaamaan; hän näki kaikki ja oli itsekseen äkeissään tuosta pintapuolisesta veljellisyydestä. Viimein vielä yksi asia teki seurustelun herrasmiesten kanssa hänelle vaikeaksi ja vastenmieliseksi. Hän oli omissa asioissaan, maa- ja hevoskaupassa sekä maanviljelyksessä, taitava mies. Niistä asioista hän puhui hyvästi ja perinpohjaisesti; mutta hän ei osannut herrain tavalla ilman mitään vaikeuksia vaihtaa lakkaamatta puheen ainetta, keskustella jostakin asiasta, heti seuraavana silmänräpäyksenä laskea leikkiä toisesta, muutella puhetavan luonnetta eikä äkisti löytää vastausta tai sen tapaista mitä kirjavimpiin kysymyksiin. Hänen järkensä oli kyllä valpas ja terävä, mutta tottumusta sitä käyttämään hänellä ei ollut. Siitä hänelle tuli tunne, että häntä ehkä katsottiin tyhmäksi, tietämättömäksi ja taitamattomaksi. Kuitenkin oli, kuten sanottu, hänen turhamaisuutensa tyydytetty, mutta kuin hänen maljansa oli juotu, puhevalta julistettu vapaaksi ja eräs johtokunnan jäsen neljännen ruoka- ja viinilajin jälkeen fanfarin sijasta hirnui ja muka leikillisillä sanoilla esitti naisten maljan, katosi Tobias täältä Imatran ravintolaan.

Tobias astui ravintolan petollisia puurappusia ylös toiseen kertaan ja saapui pieneen, ahtaasen huoneesen, joka oli sekä anniskeluhuoneena että etehisenä. Hän tervehti isäntää kättä pudistellen, sillä hän oli täällä kuin kotonaan, ja kysyi Bitshokia; hevoskauppias ei ollut vielä tullut. Ravintosali oli jotenkin pitkä, mutta matala nurkkahuone. Kilpa-ajon johdosta oli sinne kokoutunut koko joukko miehiä, jotka haamujen tavalla liikkuivat huonosta tupakasta ja vielä huonommasta väkiviinasta löyhkävässä ilmassa. Tobias astua heilutteli sisään ja tarkasteli häliseviä vieraita. Etimpänä ikkunan vieressä tapasi hän miehensä, Karl Napoleon Jurvelinin, joka poltellen ja tuolilla kiikkuen istui väkevän rommitotin ääressä. Pöydän laitaa vasten makasi toinen mies. Tobias ei kuitenkaan voinut makaajasta nähdä muuta kuin vanukkeisen, pellavatukkaisen pään, joka lepäsi kymmenen kirjoitusmusteisen sormen päällä. Makaajankin edessä oli pöydällä suuri lasi höyryävää rommitotia.

"No viimeinkin saa nähdä Tervolan isäntää, palkinnon saajaa, voittajaa Tobias Pullista", sanoi Karl Napoleon Jurvelin mielistellen ja silmillään tirkistellen. "Juommekos yhdessä jonkun lasin — kuules, kyyppäri, tuo lasi — suuri — jotakin väkevää — rommitotia, eikö niin — entä tupakkaa — onko Pullisella tupakkaa; ehkä sikareja. Kuten näette, poltan minä piippua." Ja Jurvelin pisti piippuun, maistoi lasistansa, imeskeli puolipitkää luu- ja sahviaani-vartista piippuansa ja tirkisteli kumppaniaan viekastelevasti ja ystävällisesti.

"Kiitoksia kysymästä, kyllä toti ja tupakka tarpeen ovat, mutta, herra tuomari, mitenkähän meidän juttumme luistavat?" sanoi Tobias, käyden pöydän viereen hajasäärin tuolille istumaan, kädet selkänojan varaan. "Se juttu kalavedestä meidän provastimme, sen kirotun Brandtin kanssa tulee nyt takaisin kihlakunnan-oikeuteen. Sitä toista juttua rajasta olemme jatkaneet senaattiin, vaikka te niin varmaan luulitte sen päättyvän meidän eduksemme hovioikeudessa."

Tämä niin sanottu tuomari, entinen keräjäkirjuri, sittemmin lääninkanslisti ja nimismies, erotettu kaikenlaisten kujeiden tähden, ja nyt viinaviskaali, punastui vähän; hän huomasi Tobiaan kuulustelleen asioitansa muilta "tuomareilta", ehkäpä oikealtakin tuomarilta, ja hän alkoi pehmoisella ja mielistelevällä, mutta sentään arvokkaalla puhetulvalla torjua vaaraa ihan alussa. Taputtaen Tobiasta leveälle polvelle ja voimakkaille olkapäille sanoi hän:

"Voi, hyvä isäntä, nyt te olette ihan eksyksissä, joku lienee teitä petellyt. No, juokaahan, juokaa pohjaan asti, ketä te nyt olette tavanneet?"

"Syöteriä itseään."

"Häntäkö!" sanoi Jurvelin tirkistellen ja nauraen lyhyesti ja mahtavasti, "no, se juuri onkin oikea mies tähän asiaan, hän kyllä maalaa asiat teille niin mustiksi kuin mahdollista, hänhän se on koko ajan neuvonut hyvää ystäväänsä, papin asiamiestä, mikä sen nimi nyt onkaan, sen pienen tuomarin, jolla on kultasankaiset silmälasit? No, samapa se nyt on. Ne kaksi oikein sopivat yhteen."

Tobiasta ei ollut niin helppo pettää. Jos pellavapää ei olisi alkanut liikkua eikä johtaa puhetta toisaalle, niin olisi Karl Napoleon Jurvelin luultavasti jo nyt saanut tehdä loppusuorituksen. Pellavapää oli tällä välin herännyt, horjuen noussut kapeiden, sisään painuneiden olkapäiden varaan, ja katseli kalpeilla, uneliailla silmillä, joita osaksi vielä peittivät raskaat, punaiset silmäluomet, joka olikin ainoa puna hänen olutkeiton karvaisissa kasvoissaan.

Jurvelin, käyttäen tilaisuutta hyväkseen, esitti ystävänsä, sanomalehden toimittajan, maisteri Valkosen. "Te puhuitte Brandtista, kuulin minä", sanoi Valkonen, nyykäyttäen päätään ja kursailematta. "Katsokaas, tämän paikan tukisti hän minulta paljaaksi — katsokaa." Ja Valkonen käänsi syrjään pellavapivoansa ja näytti ohaukseltaan kymmenpennisen suuruista paljasta paikkaa. "Rahjus, sanoi hän vain ja niin jauhoi juuri tuosta ja otti koko tukun hiuksia ja siitä asti ne on poissa. Se oli perhanan väkevä mies. Minä en osannut kristinuskoani, en tiennyt, miten pitkä ja leveä Noakin arkki oli."

"Niin, se Brandt", pisti väliin Jurvelin ja alkoi tehdä hänen ansioluetteloansa.

"Emmeköhän kirjoita häntä mustaan kirjaan", sanoi uutisten urkkija, entinen ylioppilas, sillä siksi tosiaankin supistui sanomalehden toimittaja ja maisteri. Hän otti käsille pienen muistikirjan ja kirjoitti talteen minkä mitäkin, käytettäväksi joskus Tervolan kirjeesen.

"No, mihinkä te isäntä nyt aiotte kilpa-ajoihin, Hämeenlinnaan, arvaan minä", sanoi Jurvelin.

"Eipäs", vastasi Tobias, jolle rommi, kuumuus ja jutut jo alkoivat nousta päähän. "Minä lähden kotiin, pistäytymään postillani luona — niin totisesti, kotiin minä lähden — piru on siellä merrassa. Minä sain kirjeen eukoltani, oikean epistolan. Brandt ei ole päästänyt poikaani ripille tänä vuonna. Poika on raivoissaan ja tahtoo lähteä kotoa rajan toiselle puolen, ja katsokaa, mitä hän kirjoittaa." Ja Tobias löi likaisen, monin tavoin taitellun kirjeen pöytään. "Hän menee venäjän uskoon, äitinsä uskoon."

"Kas sitä pahusta. Luopua isäinsä uskosta. No, te kaiketi pidätte hänet kurissa, toivon minä. Kyllä minä pudistelen hänestä ne ajatukset — kyllä minä hänet opetan. Jospa hän vielä — Ja se Brandt sitte, se se vasta on Herran palvelija, se on kaikki hänen syynsä."

Päästäkseen onnettomain juttujen selityksistä kiihotteli Jurvelin Pullista Brandtilla ja rommitotilla, ja ennen kuin Tobias nousi pois pöydästä, oli viinaviskaalilla kädessään ylimääräisenä hyvikkeenä viisikolmatta markkaa.

Pullinen oli hyvin varovainen juomingeissa, vaan tällä kertaa hän Jurvelinin yllytyksestä oli ottanut lasin liiaksi. Vaan kuin viimein Bitshokin sorvansilmät loistivat tupakan savun lävitse salin toisesta päästä ja venäläinen alkoi puhella hevoskaupoista, selvisi Tobias kerrassaan, ja kuin nämä hevosmiehet viimein erosivat, oli Tobias tehnyt hyvän kaupan. Jalo oli myöty, mutta tulevaisuudesta kajasteli uusia voittoja, sillä Vilpas oli hänen.

* * * * *

Seuraavana päivänä sanoi Tobias jäähyväset Bitshokille, Tyllylän Kustaalle, Karl Napoleon Jurvelinille ja varsinkin Jalolle, sovitteli Leenalle ostamansa kahvit reenpohjaan, valjasti Vilppaan ja läksi viimeinkin ajamaan kotia kohti. Oli jo pimeä, kuin hän ajoi omaan pihaansa. Ei ketään ollut ottamassa isäntää vastaan, ei koiraa eikä renkiä. Hän sen tähden itse riisui Vilppaan, vei sen talliin ja meni tupaan. Sekin oli pimeä, ainoastaan hiillos liedessä levitti epävarmaa valoa suureen tupaan.

"Mitähän täällä lienee tapahtunut, koska koko talo on kuin kuollut", mutisi Pullinen itsekseen, sytytti piippunsa ja lämmitteli käsiään.

Viimein tuli vanha Viskari. "No, kas isäntä, no sepä nyt, emme me vielä tänään odottaneet teitä."

"Sen kyllä näen. Mitä tämä on, missä on Leena ja missä kaikki ihmiset?
Tässä minä olen jo odotellut hyvän hetken."

"Reijosessa, naapurissamme on koko kylä koolla, naiset ja lapset. Vanha
Reijonen ja hänen vaimonsa ovat kuolemaisillaan."

"Kuolemaisillaan, mitä sinä sanot, mitä on tapahtunut?"

"He ovat rokossa."

"No, eivätkö he ole rokotetut."

"Mitä rokotetut!" ja vanhus nauroi ylenkatseellisesti; "tietysti ne on rokotetut, mutta mitä se auttaa, kun sallimus kerran on määrännyt, että heidän pitää kuolla rokkoon, ja sen tähden he kuolevat rokkoon, ei siinä auta mikään rokotus eikä tohtoritkaan."

Nyt kuului kovaa töminää ja puhetta porstuasta, tupaan astui Leena ja muu kotiväki.

Lamppu sytytettiin, tervehdittiin toisiansa, Tobias kertoi kilpa-ajon päätöksen, Leena ja nuori Tobias hyvin harmissaan kertoivat, mitenkä provasti, haettuna vanhan Reijosen kuolinvuoteelle, juuri äsken oli ankarimmasti ajanut pois kaikki, jotka olivat kokoutuneet ripitystä ja ehtoollisen jakoa katsomaan, ja sen tähden vain, että muka tauti oli tarttuvainen. Mitä kullakin oli lähinnä mieltä painamassa, ei ollenkaan puhuttu. Vasta sitte, kuin illallinen oli syöty ja isäntäväki joutui omaan huoneesensa, puheltiin siitä asiasta. Ja Leena se saattoi tahtonsa hyväksytyksi. Nuori Matti Reijonen oli ehkä jo huomenna saava haltuunsa isänsä tilan ja epäilemättä hankkiva vaimon niin pian kuin mahdollista, ja Anni olisi juuri sopiva vaimo hänelle. Se olisi kaikissa tapauksissa paras myöskin Tobiaalle, joka näytti mieltyneen tyttöön; hän toki voi saada ihan toisenlaisen morsiamen, tuoda kotiin kylän rikkaimman perinnöttären, tytön, joka oli yhtä rikas kuin kelvollinenkin, ja Leena kyllä tiesi, että tytön puolelta ei ollut mitään estettä. Tobias nyt kävellä turjotti uhkamielisenä, nolona ja alakuloisena kodissa, hänen pitäisi päästä jonnekin muuanne unhottamaan rippikoulussa tapahtunutta häpeää ja… Leena oli suunninnut kaikki selväksi, niin että vanhan Tobiaan väitteet, joita ei ollutkaan monta eikä nekään pitäviä, raukesivat kerrassaan, ja niin päätettiin, että pojan piti jo huomenna lähteä joksikin ajaksi palvelukseen etäisen sukulaisen ja vanhan tutun luo, joka oli kestkievarina jossakin Pietarin puolisessa rajapitäjässä, sitäkin mieluisemmin sinne, koska Tervolan kyläläisten oli käytävä kyydissä juuri siellä.

Seuraavana päivänä lähetettiin Tobias ulos maailmaan sanallakaan mainitsematta tuon pikaisen matkan syytä, jonka sentään tiesivät kaikki, joihin se lähimmin koski. Kuin hän sanoi jäähyväset äidilleen, Annille, vanhalle Viskarille ja jo istui reessä, sanoi hänen isänsä kovaan: "hoida hevosta, sanon minä sinulle, ja pidä hyvä käytös," ja lisäsi sitte hiljempaan: "jos menet Venäjän papin luo, niin piru sinut perii." Katkeralla mielellä läksi Tobias ajamaan ja viimeksi näki Annin itkuiset kasvot. Hän oli liian nuori, tunteakseen tässä elämänsä käänteessä kyllästystä, hän toivoi vielä siksi paljon, että muutos olisi tuntunut edes raskaaltakaan, mutta hän tunsi sydämmensä syvyydessä, että suuri vääryys oli tehty hänelle. Se oli ensimmäinen hallayö, kuin nyt kylmi ja kärvensi hänen sielunsa runsasta orasta.

VI.

Vammeljoki on pieni mitätön puro, mutta juuri ennen pääsöänsä mereen paisuu se leveäksi ja syväksi ja voimakkaasti murtautuu harjanteen poikki, joka on Äyräpäänseljän viimeisiä jyrkkiä ja korkeita haaroja. Vammeljoki tekee täällä pitkän, virtapaikalta syvän lahden, joka on väärän sarven muotoinen. Suun kummallakin puolella on korkeilla rannoilla kauniita huviloita raittiin ja runsaan vihreyden keskellä. Kuin Vammelsuusta — se on lahden nimi joen suun paikoilla — matkustetaan kaakkoon päin pitkin hyvästi hoidettua vierutietä, on kuljettava kymmenen tai kahdentoista virstan matka pitkin meren rantaa viiden sadan tai enintään parin tuhannen askeleen päässä siitä. Tällä rannikolla on pietarilaisten suosittu huvilakaupunki ja kylpypaikka Terijoki, parin virstan päässä saman nimisestä asemasta. Meren ja maantien välinen maa on jaettu pikku palstoihin. Niiden omistajilla on siellä huvila toisensa vieressä, joista enimmät ovat rakennetut siihen omituiseen puumalliin, jota sanotaan venäläiseksi, vaan joka on suureksi osaksi saanut koristeitansa muun muassa suomalaisten kansain ompelus- ja kangaskaavoista. Siellä on hakaristi, kaksoisristi, nelikulma ja tähti, eli lyhyesti sanoen kaikki ne muodot, jotka ennen muinoin pronssikaudella ja sitä ennen ovat olleet enimpäin kansakuntain yhteisenä koristusaarteena. Toisellakin puolen tiestä on huviloita, mutta toistaiseksi ei niin paljo eikä yhtä komeita kuin uutisrakennukset merenrannalla. Sillä kaikki nämä huvilat ovat uutisrakennuksia. Kymmenen vuotta sitte kasvoi rantavehnä häiritsemättömän rehevänä hiekassa meren rannalla ja suikertelevat variksenvarvut menestyivät hyvin mäntyjen keskellä. Urosteyrit pitivät ritaritaistelujansa pienillä aukeilla, joita metsänhakkuu oli tehnyt, ja oratuomien ja sanajalkojen välissä pyyteli tarhakäärme sisiliskoja ja hiiriä. Nyt siellä kyllä on satakin komeaa huvilaa ynnä kasino eli ravintola. Onpa sinne syntynyt pieni kesäteaatterikin tekemään paikkakuntaa viehättävämmäksi. Mutta Terijoen suurin viehätys ja kauneus on meri ja merenranta, tämä komea ranta ilman mitään kallioita ja saaria, joka hienohiekkaisena ja loivana ulottuu Suomenlahdelle päin ja muutaman sadan sylen leveydeltä seuraa merenpintaa ainoastaan muutaman kyynärän syvyydessä, kunnes se äkkijyrkästi painuu Suomenlahden pohjaa kohti. Se on siis oikea uimaranta, sellainen kuin Ostendessa ja Trouvillessa. Näköala rantaäyräältä on viehättävä. Etelästä päin näkyy tornirikas Kronstadt kuin varjokuva opaalin karvaista taivasta vasten, ja sen takaa hieno savun karvainen juomu: se on Inkerinmaa. Pohjoiseen päin tekee jyrkkä hietaranta viehättävän kaaren nientä kohti, jossa Vammelsuun tullipaikka on yksinään äärimpänä ulkona kuin kalalokki kuohuissa. Lännessä meri, ei koskaan yhdennäköinen, aina uusimuotoinen, milloin välkkyvän kirkas kuin juokseva metalli, milloin aaltojen ja kuohun vallassa.

Siinä on lavein näköala, kuin missään on Suomen manterelta. Saaria ja luotoja tapaamatta voi tästä purjehtia Nargön ja Vironmaan välitse ihan suoraa suuntaa Itägötinmaan rikkaalle rannalle.

Nyt oli ranta autiona, huvilat tyhjinä, ikkunat ja ovet lukittuina. Villiviini kuistien ympärillä oli kääritty oljilla ja niinimatoilla; kaprifolium makasi havujen ja lumen peitossa, nähden unta kesätuulista ja linnun laulusta, auringon valosta ja helteisistä heinäkuun päivistä. Ruusupensaat seisoivat okaisina, varret yhteen sidottuina. Mutta kuin kesä tulee ja Pietarin kaunis maailma levittelee suurten humisevain honkain alla riikinkukon-purstoansa harsopuvussa, kevyessä kuin hämähäkin verkko, karttuunissa, kirjavassa kuin meissen-poslini, suojana japanilaisia päivänvarjoja, suuria kuin jättiläistulpaanit, omituisia Trouvillen hattuja, sekä kuka missäkin tallipojan puvussa kuin hieno-ihoisia, mustasilmäisiä naisia ja hoikkia, kaunisvartaloisia nuoria miehiä kävelee huolellisesti puhdistetuilla käytävillä ja harvaruohoisilla nurmikoilla; silloin antaa viiniköynnös varjoa, kaprifolium suloisinta tuoksuansa ja ruusupensas koreilee kauneimmassa kukoistuksessaan. Mutta siihen oli vielä pitkä aika, sillä nyt oli vasta aikainen kevät, niin aikainen, että vielä ei ollut kuulunut leivoakaan.

Vielä oli meri jäässä, kuin nuori Tobias Pullinen tuli tänne hevosineen isänsä vanhalta ystävältä etsimään työtä. Ja työtä täällä oli enimmäkseen talvet päästään, sillä useampia kuin yksi huvila kasvoi lumeen meren rannalle tai maantien varrelle. Siellä oli aina kelpo miehelle ja kestävälle hevoselle rahan ansiota puun, kiven tai muiden rakennustarpeiden vedossa. Se huvilan (eli datshan, kuten niitä sillä paikkakunnalla sanotaan) rakennus, jossa Tobias sai työtä, oli lähellä Vammelsuuta, korkealla mäellä, josta oli laaja näköala meren jäälle. Työmiesten joukossa oli kirvesmies, joka sanoi itseään Adamiksi, ja sitä paitsi hänellä oli korea nimi Pihlhjerta, niin että hän varmaankin oli jonkin vanhan aatelissuvun[2] jälkeläinen. Hän oli luonteeltaan kummallinen, umpimielinen, jollaisia ei monta tavata näillä seuduin. Hän oli enimmäkseen ääneti, ei oikeastaan sen tähden, että se olisi ollut hänen luonteensa mukaista, vaan koska hänen koko sielunsa oli kiintynyt yhteen ainoaan asiaan: uskonnon mietiskelemiseen. Huomaava tarkastaja saattoi nähdä hänen usein työssäkin ajattelevan ihan toisia asioita, kuin hänen kätensä tekivät. Hän enimmäkseen mietiskeli vaikeimpia uskonnollisia asioita, ja jos joku alkoi puhetta mistään sille alalle kuuluvasta kysymyksestä, silloin Adam Pihlhjerta puhui, puhui niin, että lihava kestkievari, jonka talossa hän asui, hänen vesitautinen vaimonsa ja heidän pyöreä, punakka tyttärensä Kaisu, joilla kaikilla oli tavattoman sukkela kieli, ihan peloissaan pakenivat. Adam oli paljon kuljeksinut maailmassa; Pietarissa hän oli kuullut metodisteja, Ruotsin Pohjanmaalla laestadilaisia, Vaasassa ja Lohtajalla hihhuleja. Kaikilla näillä lahkoilla, jotka koskettelemalla ihmisen tuntoa tärisyttävät koko hermostoa, saadakseen aikaan herätystä, on suunnaton valta yksinkertaisten luonteiden yli. Adamiinkin olivat nämä opit vaikuttaneet ihan sydämmen pohjaan asti. Heräys oli eräässä rukouskokouksessa tullut hänelle sellaisella hengen voimalla, että hän oli mielenliikutuksen kiihkossa huutanut veljille: minä näen Jumalan pyhyydessänsä. Vaahto oli juossut häneltä suusta, ja tunnottomana oli hänet kannettu pois huoneesta. Sittemmin hän oli ollut vanhimpain hihhulien luona opissa, tutkinut Laestadiuksen postillaa ja raamatusta varsinkin vanhan testamentin profeettoja ja ilmestyskirjaa. Hänellä kun luonnostaan oli terävä järki, vilkas mielikuvitus ja tunteellisuus, niin hän tuota pikaa oli ylennyt etevimmäksi sen lahkon saarnamiehistä. Veljien lähettiläänä ja apostolina oli hän kulkenut pitämässä rukouskokouksia, antanut anteeksi syntejä ja kätten päälle panemisella vuodattanut pyhän hengen moneen sataan innokkaasen uudesti-syntyneesen.

Adam oli suurikasvuinen, vahvaruumiinen mies ja pinnalta karkeatekoinen, mutta sisältä ihan toista lajia. Hänellä oli sukkela ymmärrys ja kekseliäs kieli, paljo raamatun taitoa sekä kykyä käyttää ajatusvoimaansa johtopäätöksiin yhtä viisaasti kuin kuudennentoista vuosisadan skolastikot. Väitellessä uskosta, sen olemuksesta, herätyksestä, vanhurskauttamisesta ja muista sellaisista asioista pani hän usein varmimmatkin papit ahtaalle. Hän oli peljättävä vastustaja, oikea perustusten järkyttelijä, mutta verraten mitätön, milloin hänen tuli tyynesti vaikuttaa hengen palveluksessa, kehoittaa, rohkaista, virvoittaa ja lohduttaa; sillä hänen sielunsa oli niin täynnä mietteitä uskosta, oikeasta uskosta ja uskon oikeasta olemuksesta, että siihen tuskin jäi mitään tilaa rakkaudelle.

Tämän apostolin kanssa sai Tobias yhdessä asua renkituvan vieressä pienessä huoneessa, joka oli täynnä metsästys- ja kalastuskaluja, verkkoja ja rysiä, sampanjapullon kaltaisia kapeita ja tiheitä nahkiaismertoja sekä linnustuskuvia. Siinä oli telkkäin, kuikkain, koskeloiden, metsähanhien, lokkien, allien, heinäsorsien ja kaikkein merilintujen kuvia, monta kappaletta kutakin seinillä, orsilla, uunin reunuksella ja ikkunanlaudoilla. Niitä vourattiin kesät päästänsä pietarilaisille huvilinnustajille.

Tottunut tutkimaan sydämmiä, tarkastamaan ihmisten puheita ja niistä tekemään johtopäätöksiänsä heidän sisällisestä sielun elämästään, käsitti Adam Pihlhjerta heti, että hänen nuori kumppaninsa Tobias Pullinen ei suinkaan ollut säännöllisessä mielen tilassa. Eräänä iltana hihhuli katsoi sopivaksi tehdä rynnäkköä muutamilla raamatun lauseilla: "katso, nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä"; "kolkuttakaa, niin teille avataan" j.n.e.

Mutta häntä kohtasi vastustus, niin kiivas, että Adam vähäksi ajaksi ihan ällistyi. Monivuotiset kärsimykset ja orjuus ikeen alla, kirkkoherra Brandtin vääryys, Anni, jonka hän katsoi ainiaaksi kadottaneensa, mustasukkaisuus, aiottu meno Venäjän uskoon, kaikki nyt kokoutui Tobiaan ja sanan välille, jota kohtaan nuorukaisessa paloi oikea viha.

Adam hymyili itsekseen tyytyväisesti. Sellaisen raivokkaan vastustuksen syynä täytyi olla syvä sydämmen suru. Sellaisia hehkuvia ja tulisia luonteita kuin Tobias ei ollut vaikea koota Herran viinamäkeen. Kylmäin, hiljaisten luonteiden oli vaikein löytää ahdasta porttia, joka vie elämään. Hän antoi Tobiaan olla rauhassa pari päivää, mutta alkoi rynnäkön toisesta kohdasta, josta oli huomannut Tobiaan syttyvän kuin sähkökipinästä, ja se kohta oli valtionkirkon papit.

Kuin Adam ryhtyi siihen asiaan ja luki kaikki kammottavat sanat, kuin profeetat olivat lausuneet Baalin papeista, ja niitä nyt sovitti Herran viattomiin palvelijoihin, silloin Tobiasta värisytti; Adamin puheen kammottava hehku ja raamatun mahtavat sanat pakottivat hänet äänettömäksi, sillä hän tunsi, että tämän miehen kanssa ei käynyt leikitellä, ja huomaamattansa hän alkoi kartella häntä.

Talvi oli vähitellen kulunut, päivät oli tulleet pitemmiksi, ihanat auringonlaskut hehkuvain punapilvien taa ja purpuraliekkejä ylös keskitaivaalle asti, se kaikki ennusti kevään tuloa. Talvi oli ollut vähäluminen. Huhtikuun aurinko oli sulattanut pois senkin vähän. Jää oli hauras ja vanhuudesta heikko, rannoilta täynnä suuria, mustia reikiä. Varikset olivat nyt enää ainoat, kuin uskalsivat mennä jäälle kalastelemaan avannoista. Etempänä kuohuivat jo vapaina aallot korkeaksi kasautunutta ajojääreunaa vasten, joka välkkyi auringon paisteessa niin, että silmiin koski sitä katsella. Siellä täällä suojapaikoissa, joihin aurinko paahtoi kuumimmasti, olivat katinnauris, nokkoset, kevätsipulit ja muutamat muut kylmää pelkäämättömät kasvit uskaltaneet pistäytyä esiin.

Adam oli joka ilta ja joka pyhä, välistä arkipäivinäkin saarnannut ja puhunut milloin missäkin, milloin työmiehille salvoksella, milloin kalastajille rantakylässä, milloin rautatien-väestölle asemalla. Yksin lihavalle, puhlakalle kestkievarillekin ja hänen vesitautiselle vaimollensa oli hän esittänyt uskonoppiansa. Vaimo, joka jo oli ehtinyt elämän siimesrinteelle, oli liiallisesta kahvinjuonnista ja muusta hyväin päiväin pidosta heikko, niin että häntä kuljeteltiin tuvassa yksinkertaisessa pyörätuolissa. Lihava tytärnahjus Kaisu, joka näytti kerran tulevan äitinsä vertaiseksi äsken mainitussa kohdassa, ei myöskään päässyt kuulematta hänen puheitansa. Vaan Adamin sanat alussa olivat kuin kivistöön kylvetyt. Näytti ihan siltä, kuin tämä vastahakoinen suku ei ollenkaan olisi kyennyt ottamaan vastaan hänen kylvöänsä. Myöhemmin kevättalvella, varsinkin sitte, kuin hän oli asemamiehien joukosta saanut hartaan liittolaisen, Ivar Lehtisen, oli kuitenkin aina joku tuntenut Herran sanan voimaa. Mutta suurta kokousta, jota hän innokkaimmin toivoi ja joka hänelle olisi ollut erittäin tärkeä, hän ei ollut saanut aikaan. Hän ei ollut voinut tehdä suurta rynnäkköä, ei isoa hengellistä valloitusta. Nämä kaupustelevat maanviljelijät olivat nähneet minkä mitäkin ja liikkuneet kuka missäkin, niin että heistä ei ollut niin helppo saada selkoa kuin yksinkertaisemmasta ja luonnollisemmasta sisämaan kansasta.

Oli lauantai-ilta. Työväki oli kokoutunut kestkievariin, sillä sen isäntä oli jonkinlainen asiamies. Hän oli suostunut maksamaan päiväpalkat työväelle, ja puolen tunnin päästä oli se maksu tapahtuva. Paitsi työväkeä oli sinne kokoutunut joukko muitakin, sillä ilta oli kaunis ja kestkievaritalo kyläläisten kokouspaikka kävelyillä joutavina iltoina. Oli sinne tullut paljo vaimoväkeäkin, toivoen saavansa jo kauan luvattua tilapäistä tanssia. Kestkievarin suuressa tuvassa istui nyt kuitenkin vain viisi kuusi henkilöä. Etimpänä ikkunan edessä istui vesitautinen pyörätuolissaan, jota vastoin Adam seisoi uunin edessä, tirkistellen tuleen ja tuon tuostakin sivellen tuuheaa, pörhöistä tukkaansa niskasta ylös päin. Kestkievari järjesteli pöydällä kopeekoita, ruplia ja joitakuita sekaan eksyneitä markkoja yhtä korkeihin kasoihin ja samalla lörpötellen minkä mitäkin joutavaa. Muuta ääntä ei kuulunut tuvassa. Uunituli ja ilta-aurinko taistelivat vallasta suuressa huoneessa, ja nähtävästi oli tuli pian voittava, sillä ilta-auringon valo väheni, mutta tulen hehku kasvoi kasvamistaan.

Kestkievarin yhä ladellessa ajatuksettomia, mitään tarkoittamattomia sanoja tuli lihava ja rehevä Kaisu, kantaen pienessä kupissa äsken siivilöityä maitoa. Hän meni uunin luo, jossa Adam seisoi, ja pani maitokupin uunin alle komeroon. Kotoinen tarhakäärme oli taas alkanut kesäelämäänsä. Se oli jo viikon päivät joka ilta madellut esiin tavallisesta reiästään uunin alta ja oli epäilemättä tuleva tänäkin iltana. Toiset eivät tuota huomanneet miksikään, mutta Adam, joka käärmettä katsoi perkeleen, maailman ja meidän oman lihamme kuvaksi, lohikäärmeeksi, kiusaajaksi paratiisin yrttitarhassa, hän, joka oli raamatusta oppinut koko semiläiskansan kiihkeällä vihalla vainoomaan tuota ihan viatonta ja hyödyllistä eläintä, kiihtyi kovin, että voitiin kärsiä sellaista petoa, vieläpä elättääkin sitä.

Kestkievari hymyili mahtavasti ja alkoi uutta lorua käärmeistä ja tarhakäärmeistä.

"Niin, kussakin maassa on omat tapansa; eikö teidän pitäjässänne ole tarhakäärmeitä? Me uskomme käärmeen tuovan onnea taloon. Ettekö te, Adam Pihlhjerta, ole kuullut puhuttavan käärmeiden kuninkaasta ja valtakunnasta? Vai ette!

"No, olkaa nyt hiljaa pari minuuttia, niin saatte kuulla sen tarinan, ja jos olette oikein hiljaa, niin saatte nähdä käärmeen itsensäkin; kyllä se tulee, aurinko on jo laskeutunut.

"Niin, nähkääs, siellä käärmeiden valtakunnassa asuu käärmeiden kuningas.[3] Hänellä on päässä jalokivistä säteilevä kultakruunu. Jos uudenkuun aikaan mennään ulos koiran kanssa, jolla on ruskeat pilkut silmäin päällä, niin välistä se näyttäytyy. Käärmekuningas on onnettomuuksien, kipujen ja kuolemantautien valtias. Kuin hän syksyllä kutsuu kokoon suomuksiset alammaisensa ja jokukaan niistä jää tulematta, niin hän ottaa selon, onko sitä pahoin kohdeltu siinä talossa, jossa se on asunut, ja jos niin on, lähettää hän tauteja ja onnettomuutta siihen taloon. Sen tähden, kun käärme on kerran tullut meille, syötämme me häntä hyvin, varsinkin rieskamaidolla, jota joka ilta pannaan sen reiän luo. Kahdeksantoista vuotta on meidän kotikäärmeemme juuri auringon lasketessa, jos vain on hiljaista, tullut tuosta reiästä. Kahdeksantoista vuotta on minulla ollut onnea ja menestystä ja — mutta kas, tuossahan tuo onkin meidän pikku kotikäärmeemme. Terve tuloa, terve tuloa käärmehinen, kotitonttu ja onnen tuoja." — Ihan oikein, kestkievarin hiljaa puhellessa ja kaikkein hiljaa kuunnellessa hänen taikauskoista tarinaansa, hänen pitkiä lauseitaan, monia sanojaan ja laveita toistelujaan oli tarhakäärme tullut esiin kolostaan. Pieni pää, kuun muotoiset pilkut silmäin takana, liikkui edes takaisin ikään kuin tähystellen. Käärme matoi hitaasti ja rapisten, sillä nyt oli sillä ensimmäinen nahan vaihdosaika; nahka oli jo repaleina vatsapuolelta. Se asettui kiemuraan ja siten nosti noin kolmannen osan pääpuoltansa ylös ja taivutti sen maitokupin laidan ylitse. Kaksihaarainen kieli liikkui koko ajan kuin kellon heiluri taikka haparoivan hyönteiset tuntosarvet. Käärme painoi osan päästänsä maitoon ja alkoi imeä sitä. Adam, joka seisoi ihan uunin vieressä ja oli hyvin liikutettuna kuunnellut kestkievarin kertomusta ja nyt inhokseen nähnyt tuon matelevaisen, polkasi yht'äkkiä kenkänsä kannan käärmeen reikään, sieppasi nopeasti kuin leimaus peljästynyttä ja sihisevää petoa niskasta ja kiroten sinkautti sen palavaan tuleen.

Julmissa tuskissa väännähti elukka pari kertaa, sitte oli kaikki lopussa, ainoastaan musta, haikuava juomu hehkuvilla hiilillä osoitti paikkaa, jossa yksi elämä oli tuskiinsa sulanut.

Vihan puna nousi kestkievarin lihavalle, kiiltävälle otsalle. Hän yritti juuri niin pontevasti, kuin saattoi, ojentamaan onnensa merkin tuhoajaa, kuin Adam kovalla äänellä huusi hänelle: "Sinä, Belialin poika! Herran Jumalasi olet sinä unhottanut; mutta kuten Baalin papit palvelet sinä huoneessasi käärmettä, sitä vanhaa perkelettä, jonka vaimon siemen on rikki polkeva. Kuinka sanoo Herra: 'Ei sinun pidä tekemän sinulles kuvaa eikä minkään muotoa, niitten, kuin ylhäällä taivaassa ovat, eli niitten, jotka alhaalla ovat maan päällä, eikä niitten, jotka vesissä maan alla ovat. Ei sinun pidä kumartaman eikä myös palveleman niitä; sillä minä Herra, sinun Jumalas, olen kiivas Jumala.' 'Katso, minä annan tulla pahuuden sinun päälles, ja otan sinun sukukuntas pois, ja teen sinun huonees niin kuin Jerobeaminkin huoneen ja niin kuin Besan, Ahian pojan huoneen sen vihoittamisen tähden, kuin sinä vihoittanut olet. Ja minä lähetän sinulle rangaistuksen ja sinun palvelijais ja sinun kansas päälle, ja minä lyön sitä ruttotaudilla, että sen täytyy hukkua maan päältä.'"

Nämä hirvittävät sanat, noukitut kirous- ja uhkausrikkaista Israelin kansan historiakertomuksista, vaikuttivat yhtä hyvin nyt kuin muinoinkin.

Kestkievari oli vaiti; hänen lihava ihonsa muuttui talin karvaiseksi. Hänen vesitautinen vaimonsa katsoa tuijotti peljästyksissään lainsaarnaajaan. Mutta lihava Kaisu, jonka veltot hermot olivat upoksissa kalpean lihan sisässä, parahti säikäyksestä ja painui hysteerisen itkun voimasta penkille uunin viereen. Toisia se itku vielä enemmän säikytti ja vavisten sanoivat muutamat: "Adam on oikeassa, Adam on oikeassa."

Hyväksyminen innostutti hihhulia. Hän sivalsi kädellään pörhöistä tukkaansa niskasta ylös päin, astui keskelle lattiaa, ummisti silmänsä puoleksi ja sinkautteli tottuneella kielellä Herran rangaistuksia kuin tulisia nuolia syntistä kansaa vastaan. Kova puhe ja parahdus houkutteli sisään nekin naiset ja työmiehet, jotka olivat seisoneet ulkona.

"Mitä varten te tulitte tänne?" jatkoi hän. "Te olette tulleet tanssimaan ja elämään haureudessa, juomaan tuota perkeleen polttavaa juomaa, joka nyt kutittaa teidän kitaanne ja kurkkuanne, mutta joka viimeisenä päivänä polttaa teitä kuin tuliset käärmeet korvessa, kuin helvetin kuumin hehku. Te tulette tänne palvelemaan Babelin Beliä, sitä suurta porttoa, kumartamaan käärmeitä ja kaikkea kuin matelee synnin liassa ja loassa. Mutta mitä olette löytäneet täällä? Jumalan palvelijan, Herran profeetan olette löytäneet niin, kuin Ahab muinoin kerran löysi Jumalan-miehen Eliaan. Sillä Jumalasta minun puheeni on; hänen sanaansa minä perustun. En minä puhu itsestäni, vaan Herra on käskenyt. Eikö sanota Psaltarissa (116:10): niinä uskon, sen tähden minä puhun; ja eikö Herra itse sanonut: menkää ulos kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa minun evankeliumiani! Ja kuinka sanoo apostoli (Room. 10:8): Se sana on juuri sinun tykönäs, nimittäin sinun suussas ja sydämmessäs; tämä on se sana uskosta, jota me saarnaamme. Kelle antoi Jesus pyhän Hengen? Antoiko hän sen leviitoille, antoiko hän sen kirjanoppineille? Ei, ja tuhat kertaa ei, vaan hän antoi sen meille uskovaisille, meille, jotka tunnustamme häntä. Meillä on pyhä Henki, minulla, sinulla, teillä kaikilla, jos te vain uskotte. Ei hän sitä antanut farisealaisille, ei kirjanoppineille, noille ylpeille virkapapeille, joita Helsinki nyt, kuten muinoin Jerusalem, sulloo meille. Ne ovat palkkapaimenia, valkeiksi siveltyjä hautoja, ne ovat sammakoita, jotka tulevat suuren lohikäärmeen suusta, uskottomia paimenia, jotka näyttävät sitä tietä, joka vie kadotukseen, he ovat astioita, täynnä saastaisuutta, mutta ulkoa kiiltävät ja kirkkaat. Ja niin kuin minä viskasin käärmeen tuleen, niin Herran käsi heidät viimeisenä päivänä heittää ijankaikkiseen pätsiin, ja siellä he sulamistaan yhä sulavat eivätkä kuitenkaan kuole, sillä heidän vaivansa elävät ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Sinne hän lähettää teidätkin, te kaikki uskottomat, jotka ette tunnusta, mitä minä nyt opetan."

Hänen äänensä jyrinä hiljeni ja pyhä kiivaus lauhtui. Hän pyyhki hikeä, jota mielenliikutus oli nostanut hänen kasvoilleen, ja sanoi lempeämmällä äänellä: "Niinpä tunnustakaa nyt syntinne, ripittäkää itsenne ja tulkaa minun tyköni; minä, joka olen armoitettu ja täytetty pyhällä Hengellä, annan teille anteeksi teidän syntinne. Mutta älkää langetko polvillenne, sillä se on pakanain ja publikaanien tapa. Seisokaa suorana ja kovalla äänellä tunnustakaa syntinne minulle, Herran valitulle!"

Nyt eräs ratavartia, Adamin innokkaimpia oppilaita, astui profeetan eteen ja ihmisjoukon sanomattomaksi hämmästykseksi lausui:

"Minä tunnustan syntini seurakunnan edessä. Herra, katso, palvelijasi on rikkonut sinua vastaan. Kaksi vuotta sitte minä petollisesti anastin tältä kestkievariltamme kahdeksan markkaa ja yhden ruplan. Kas, tässä minä maksan ne sinulle takaisin."

Adam otti rahat, antoi ne kestkievarille, laski kätensä syntisen pään päälle ja lausui: