ÄIDIT
Romaani kansannaisista
Kirj.
JALMARI FINNE
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.
ENSIMÄINEN LUKU.
Mari seisoi tuvan lieden luona ja valmisti illallista työstä palaaville. Hän oli viisikymmenvuotias, mutta näytti paljon vanhemmalta, sillä vartalonsa oli hiukan kumarassa, ja raskaan raatamisen jäljet näkyivät käsien kyhmyisissä sormissa ja kasvojen rypyissä. Liedessä oli kolmijalalla pata. Hän kohenteli tulta sen alla ja hämmensi kauhalla keitosta. Käsi liikkui aivan koneellisesti, niinkuin hän vuosikymmeniä oli samalla tapaa tässä seisonut ja yhä uudistuva sama jokapäiväinen työ oli tappanut hänessä kaikki ajatukset.
Tuvan perällä istui matalalla rahilla kyyryssä hänen äitinsä, talon vanha emäntä Helena, liekutellen kehdossa olevaa lasta, hiljaa hyräillen ja huojuttaen harvalleen ruumistaan kehdon liikahdellessa. Hän oli jo aivan kumaraan mennyt vanhus, iältään yli seitsemänkymmenen, tukka harmaa ja harventunut, kasvot täynnä ryppyjä, hampaaton suu kuopallaan ja leuka sen johdosta liiaksi ulkoneva. Ainoa, mikä hänessä herätti erikoista huomiota, oli tummanharmaiden silmien loiste, joka ei vieläkään ollut sammunut.
Tuvassa oli aivan hiljaista, kuului ainoastaan kehdon tasainen keinunta pirtin palkeilla tai kauhan synnyttämä heikko kalahdus, kun se sattui koskettamaan padan laitaan. Lapsi alkoi hiljaa valittaa.
— Saisi se Alma jo tulla, sanoi Helena. — Lapsi kaipaa rintaa.
— Eiköhän nuo jo kohta tulekin työstä, vastasi Mari. — Johan päivä on mennyt metsän taakse.
— Kyllä ne tänään viipyvät hiukan kauemmin kuin tavallisesti.
— Koettavat kai jouduttaa töitä.
Oli jälleen hiljaista, kehto vain liikkui hiukan kovempaa lapsen äännellessä.
— Alma on ollut taas vähän rasittuneen näköinen, sanoi Helena. — Eikä se ihme olekaan. Onhan lapsi vasta kahden kuukauden, ja Alma saa jo olla täydessä työssä. Saisi ne miehet hiukan säästää häntä.
— Ei auta säästää, kun ei ole kylliksi työvoimaa ja kevättyöt pitävät kiirettä. Huomenna kai täytyy minunkin mennä auttamaan, niin sanoi Kalle.
— Kyllähän Kalle raataa jaksaa, mikäs häntä vaivaisi, mies kun on ja roteva, mutta on sinullakin tässä työtä enemmän kuin kylläksi.
Helena liekutti jälleen kehtoa hiukan vinhempaan sanoen:
— Ss, Annamaija, älä itke, äiti tulee kohta… Kallen pitäisi muistaa, ettet sinä ole ihan tervekään.
— Ei se tuo sairaus niin vaarallista ole, onhan joskus pistosta rinnan alla ja kyljissä, mutta meneehän se ohi. Onhan sitä sellaista jokaisella naisella, kun vanhemmaksi tulee.
— Niin, onhan sitä, onhan sitä, jumala kyllä jokaiselle senkin koettelemuksen lähettää.
Mari hieman keikautti päätään ja lausui:
— Ei siitä jumalaa tarvitse syyttää, kyllä se miesten on syytä. Olen tässä toisinaan ajatellut, että mitä sitä Kallenkaan tarvitsi minulle laittaa kymmenen lasta, kun ei niistä eloon ole jäänyt kuin kolme. Ja tuskin olo niillekään hyväksi tulee, Hilmalle Helsingissä, Eskolle täällä ja Emmalle Mäkelän torpassa. On tämä elämää!
— Älä sano sillä tapaa, jumala meille lähettää koettelemukset, jotta me nöyriksi tulisimme. Ehkä oli noille pienille parempi, että pääsivät ajoissa tästä maailmasta. Johan sitä minunkin aikani olisi tullut. Ja kysynhän minä tuota, että mitä tehtävää minullakaan on enää maailmassa. Työtä en jaksa tehdä enkä ole tässä muuta kuin teidän vaivoinanne ja vastuksinanne.
— Älkää nyt, äiti, sillä tavalla sanoko, virkkoi Mari, ja hänen ääneensä tuli lämmin sointu. — Ettehän te tässä ole kenenkään tiellä tai vastuksina.
— Mutta kun tahtoisi jotain tehdä eikä enää jaksa.
— Levätä on teilläkin jo aika. Olettehan te jo raatanut.
— Niin, niin, olenhan minä sitä tehnyt, eikä kai tämä tila olisi sellainen kun on, ellei olisi raadettu. Mutta kun tulee vanhaksi, niin ajattelee asioita vähän toisin kuin silloin, kun mukana hyöri. Katselee ja ajattelee. Sinä voisit sanoa sille Eskolle, että hän vähän säästäisi Almaa, muuten se ihan väsyy. Saa valvoa lapsen kanssa toisinaan yöllä ja aina olla päivät työssä. Pitäisi Eskon ajatella, ettei sitten enää sovi vaatia muuta. Odottaisi.
— Ei ne miehet odota eikä ne sitä ajattele. Ja suuttuisi kai tuo kovasti, jos sanoisi jotain. Ja mitä sanoisi Almakaan? Eiköhän tuokin alistuisi? Alistuisi, niinkuin jokainen saa alistua, tahtoo tai ei.
Helena oli vähän aikaa vaiti.
— Minä en tiedä, mutta toisinaan on minusta tuntunut siltä, kun kaikki ei olisi oikein, niinkuin on.
Mari hiukan sävähti ja Helenakin vaikeni. Näin eivät he koskaan vielä olleet puhelleet Eivät he milloinkaan olleet kajonneet näihin asioihin. Avioliitto oli ies, jonka, jos sen kerran oli ottanut niskaansa, sai myöskin kantaa nurkumatta. Kyllähän Mari sen myönsi, ettei elämä ollut vähääkään sitä, mitä hän nuorena oli kuvitellut, mutta sopiko hänen siitä syyttää ketään, koska elämä yleensä oli kaikille samanlainen. Eihän se Kallekaan mikään huono mies ollut, olipa paljoa parempi kuin monen hänen tuttavansa mies, ei juopotellut liikoja, ei lyönyt eikä toraillut, vaan saattoipa vielä nytkin joskus sanoa ystävällisen sanan leikillisessä muodossa, ja varsinkin lapsille hän oli aina ollut hyvä, ei edes humalapäissään äyskinyt niille. Maria hiukan kadutti, että oli omasta miehestään lausunut moitteen sanan äidilleen, ja hän päätti peruuttaa kaiken.
— Sanoin tässä äsken, että Kallen syytä muka on ollut lasten kuolema. Ei kai se hänen syynsä ole, kai minussakin on syytä. Jaksaahan moni torpparin vaimo, jolla tuskin on leipää lapsilleen antaa, pitää kymmenkunnan elossa. Ja olisi kai Kalle mielellään ne ruokkinutkin, jos olisivat eloon jääneet. Hyvähän se Kalle on.
— Hyvähän tuo on, sanoi Helena. — Ei kai häntä Jussi vainaja muutoin olisikaan kotivävyksi ottanut ja valtaa hänelle luovuttanut, kun itse vielä olisi kyennyt vaikka kahta vertaa suuremman talon hoitamaan.
— Niin, ainahan isä-vainaja Kallesta paljon piti.
— Odotti, että vävynsä olisi tullut samanlaatuiseksi kuin hänkin.
— Eihän kaikille ole annettu sitä järjen terävyyttä mikä isä-vainajalla oli, sanoi Mari.
— Niin, vaikka ei hän kirjoja ollut lukenut, niin ymmärsi kuitenkin asiat paremmin kuin moni oppinut. Ja tahdottiin hänet viedä sinne valtiopäivillekin, mutta kuolema tuli ja esti sen. Kun minä Jussia ajattelen, niin kyllä hän minulle oli ystävällisempi, ainakin sitten myöhemmin, kuin mitä Kalle on sinulle. Ja nainen tarvitsee sitä, tarvitsee ihan kuin kukkanen kastetta, jotta ei pääse kuihtumaan. Jokainen sellainen hetki, jolloin Jussi oli minulle ystävällinen, on aivan kuin virstantolppa elämäntien varrella, se tulee niiden kautta niin hyvin viitoitetuksi, ja kun lähtee muistelemaan taaksepäin, niin löytää aina tien.
Helena vaikeni. Mari kohenteli tulta eikä virkkanut mitään, mutta kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli hetkiä, joina hän niin hartaasti olisi toivonut, että Kalle edes pienellä sanalla olisi huomauttanut nähneensä, kuinka vaimonsa oli valmis ponnistamaan voimiaan talon hyväksi. Ehkä hän sen oli huomannutkin, mutta Mari olisi tahtonut, että hän olisi sen sanonutkin joskus. Ja Mari muisti, kuinka oli kiireisenä heinäaikana mennyt auttamaan, vaikka Esko silloin vasta oli viikon vanha. Mustennut oli maailma hänen silmissään silloin monasti ja harava vapissut käsissä, mutta kestänyt hän oli kuitenkin. Mutta saipa hän siitä sitte päänsäryn, jota kesti vuosikauden, tuollaisen jomottavan säryn, joka varasti unen ja teki mielen apeaksi. Ja tätä muistellessa johtui hänen mieleensä seikka, joka ajoi kylmät väreet pitkin ruumista kulkemaan. Se oli tapahtunut syksyllä sen kesän jälkeen, jolloin Esko oli syntynyt. Kalle oli käynyt kaupungissa, oli siellä tuhlannut rahoja ja tullut humalassa kotiin. Elämä oli silloin tuntunut perin ilottomalta. Siinä nyt mies retkotti raskaasti kuorsaten vuoteella, ja hän sai pidellä kivistävää päätään ja ajatella, että niillä rahoilla, mitkä Kalle oli kaupungissa tuhlannut, olisi voitu pestata piika, joka olisi tehnyt raskaat työt, jotta hän, Mari, olisi saanut levätä ja terveys olisi palannut. Ja mieli oli myrtynyt silloin niin kovasti, että hän tunsi vastustamatonta halua johonkin kamalaan. Hän muisti niin hyvin tuon hetken, muisti, kuinka oli jo noussut, mutta kuinka silloin äitinsä Helena oli vuoteessaan herännyt ja sanonut ottavansa lapsen viereensä, jotta Mari saisi levätä. Ja hän oli antanut lapsen äidilleen ja sitten palannut vuoteeseensa. Aamulla kaikki jälleen oli näyttänyt valoisalta ja elämä elämisen arvoiselta. Ja sen jälkeen hän olikin Eskoaan rakastanut enemmän kuin muita lapsiaan. Kunpa poika nyt vain osaisi omaa vaimoaan hyvyydellä kohdella, ettei tekisi sellaista, millä toisen ilon pilaisi. Täytyi kai hänelle huomauttaa, että säästäisi vaimoaan. Tottelihan Esko aina äitiään, tottelihan tuo ja noudatti hänen mieltään kaikessa, missä vain saattoi.
Mari katsahti Helenaan ja kohtasi hänen kirkkaat silmänsä. Lapsi nukkui, ja kehto liikkui enää ainoastaan hiljaa nytkähdellen. Mari tunsi, että Helena aivan kuin tahtoi sanoa vielä jotain, mutta ei tohtinut. Eivät he vielä koskaan ennen olleet sillä tavoin keskustelleet kuin tänään, eivät johdattaneet puhetta ulkopuolelle tavallisen elämän piiriä; he tunsivat nyt olevansa aivan kuin luvattomilla teillä, ja molemmat pelkäsivät astua enää pitemmälle.
Ja sitten se tuli, tuo ajatus, jota Mari pelkäsi. Helena sanoi väräjävällä äänellä niin hiljaa, että tuskin kuului:
— Jokainen äiti rakastaa lastaan niin paljon, että hän kerran väsyneenä aikoessaan surmata itsensä tahtoo tappaa lapsensakin. Ja tuon väsymyksen estää mies aina muutamalla hyvällä sanalla. Sen tähden puhu Eskolle.
Marin käsi aivan vapisi hänen sekottaessaan pataa. Miksi äiti puhui juuri nyt tästä, kun sama asia hänenkin mielessään välähti?
Tuvassa tuntui niin ahtaalta. Hänen täytyi päästä pois. Ei hän jaksanut enää keskustelua jatkaa. Hän kaipasi toimintaa ja raitista ilmaa. Hän oli vaiti hetkisen ja sanoi sitten:
— Kauan ne viipyvätkin. Ennätän kai tässä välillä käydä lehmätkin lypsämässä, kun ne jo niin ikävissään haassa ammuvat.
— Tuollahan ne jo seisovat, ha'an aidan luona kaikki odottamassa,
Kaunikkikin kurottaa jo kaulaansa ja ammuu surkeasti.
Hän jätti hetkiseksi padan hämmentämisen ja katsoi ikkunasta.
Hän kääntyi Helenan puoleen ja sanoi:
— Kai se Annamaija jo nukkuu, niin että voitte sekoittaa tätä pataa sen ajan, kun toiset ovat vielä poissa ja minä lypsämässä. Menee muuten lypsy kovin myöhäiseen.
Helena nousi matalalta rahiltaan.
— Nostetaan kehto lieden lähelle, niin voin heiluttaa, jos sattuisi heräämään.
Mari nosti Helenan kanssa kehdon lieden luo. Vanhus asettui kumarassa sekoittamaan pataa, jalallaan kehtoa hiljaa liikutellen.
— Meneehän tämä tässä yhteen tahtiin, kuin entisen nikkarin höylääminen, sanoi Helena hymyillen.
Marikin hymähti. Äskeinen raskas ja painostava mieli oli poissa. Hän otti rainnan ja meni ovelle. Olisi hän äidilleen tahtonut sanoa jotain hellää, sanoa juuri nyt, mutta eiväthän he koskaan ennenkään olleet toisilleen mitään sellaista sanoneet, ja se tuntui senvuoksi niin oudolta, että ujostutti.
Hiljalleen Helena sekoitti pataa. Äskeiset levottomat ajatukset sammuivat hiljalleen kuin kekäle sammuu, kun toista puuta ei ole vieressä tulta ylläpitämässä.
Jonkun ajan päästä saapuivat työssäolleet kotia. Isäntä, Kalle, oli leveäharteinen, eikä hänen vartalostaan olisi voinut päättää hänen olevan yli viidenkymmenen, niin suorana hän sen vielä kantoi. Tukka vain oli jo alkanut harmaantua ja todisti, että ikää oli karttunut. Hänen poikansa Esko oli isäänsä hintelämpi ja pitempi, mutta kasvoissa oli isän piirteet, hiukan liian leveä leuka ja ulonevat poskipäät ja pienet, hiukan syvälle painuneet silmät. Hänen vaimonsa Alma oli hiljainen ja vaatimaton olento, kasvot raskaasta työstä rasittuneet ja laihat, silmien ilme hieman eloton.
— No, anoppiko se täällä pataa hoitaa? kysyi Kalle.
— Minähän tässä, kun Mari meni lehmiä lypsämään, vastasi Helena.
Alma oli mennyt heti kehdon luo, nostanut sen tuvan perälle, istunut penkille, avannut röijynsä ja alkanut imettää, silmäluomien raukeina mennessä puoleksi umpeen.
— Joko sitä keitosta kohta saa? kysyi Kalle.
— Valmistahan tuo on, sanoi Helena.
Hän pisti keitosta savivatiin ja vei sen pöydälle, jonka ääreen miehet istuivat heti aterioimaan. Vähän ajan päästä saapui Mari ulkosalta ja siirtyi hänkin aterialle. Helena viipyi vielä lieden luona. Hän koetteli, oliko hapan reikäleipä, jota hän vedessä liotti, jo niin pehmeää, että hän saattoi sitä hampaattomilla ikenillään pienentää. Hän siirtyi viimein pöydän ääreen hänkin ja luki hiljaa ruokarukouksensa, ennenkuin pisti lusikkansa yhteiseen vatiin. Viimeiseksi tuli Alma, imetettyään lapsensa ja laskettuaan sen kehtoon.
— Kyllä sinä, Alma, olet hiukan huonon näköinen, sanoi Helena.
Esko katsoi vaimoonsa hiukan ihmeissään, sillä ei hän ollut huomannut vaimoansa sairaaksi.
— Onhan sitä vielä vähän väsynyt, sanoi Alma heikon punan noustessa poskilleen, — mutta kyllähän sitä jo pitäisi jaksaa.
— Ero on jaksamisella ja jaksamisella, sanoi Helena. — Ei ole hyvä, että rasitat itseäsi, sairastat sitten myöhemmin sitä enemmän.
Esko katsoi naurahtaen äidinäitiinsä ja sanoi:
— Kyllä te nyt näette kummituksia. Onhan Alma vähän kalpea, mutta eihän se mitään merkitse. Ja niinhän tuo raatoi kuin paras mies.
— Kyllä minäkin sen sanon, että sinä Esko voisit vaimoasi hiukan säästää, sanoi Mari.
Hän loi poikaansa katseen, jonka tämä kohtasi. Esko koetti ensin hymyillä, mutta kun äidin katse yhä pysyi kiinteästi hänessä, niin nuori mies arvasi, mitä äitinsä tarkoitti, ja tunsi punan leviävän korvalehtiinsä.
Asiasta ei sen enempää puheltu, keskustelu siirtyi maanviljelykseen ja karjaan, puhuttiin samaa kuin niin usein ennenkin, tuumittiin, millainen vuosi mahtaa tulla ja onko vanhoista merkeistä taikaa.
Ateria oli jo päättynyt, miehet istuutuneet tupakoimaan ulkosalle pirtin portaille keskustelua jatkamaan, ja naiset tekivät iltatöitänsä. Oli Mari huomaavinaan, että poikansa katsoi Almaan, kun tämä sattui kulkemaan hänen ohitseen, hiukan levottomasti.
— Ehkä huomasi, että vaimoa on säästettävä, ajatteli Mari. — Ehkä huomasi, ja jumalalle olkoon kiitos, jos Alma säästyisi kaikesta siitä, mikä…
Hän ei tohtinut omaa ajatustaan jatkaa. Hän alkoi hiukan uutterammin askaroida, ja siinähän se katosi.
Miehet palasivat tupaan ja valmistautuivat levolle menemään, kun Kalle sanoi vaimolleen:
— Se Mäkelän Vihtori toi kauppiaalta sinulle postissa tulleen kirjeen.
Hän otti sen taskustaan ja ojensi Marille. Tämä otti sen rauhallisesti, vilkaisi kuoreen ja tunsi tyttärensä Hilman käsialan. Hän pisti kirjeen hameensa taskuun ja päätti lukea sen vasta sitten, kun miehet jo olivat nukkuneet. Niinhän hän aina ennenkin oli tehnyt. Eihän Hilma onnellinen ollut, sen hän tiesi, ja olihan jo monasti ennenkin kirjeissä ollut viittauksia siihen suuntaan, ettei kaikki hänen kodissaan ollut aivan oikein. Mitään suoraa valitusta ei ollut, mutta saattoihan tuon ymmärtää, kun joka lausetta ajatteli. Parasta oli, kun luki sellaiset kirjeet aina yksikseen, niin toiset eivät päässeet kyselemään. Jos seuraavana päivänä jotain utelivatkin, niin pääsihän kaikesta, kun sanoi vain terveisiä ja että Hilma oli terveenä.
Kirjeen tulo oli herättänyt Marissa muistot tyttärestään. Eihän tuo ollut tahtonut viihtyä kotosalla, vaan oli mennyt Helsinkiin ompelijattaren oppiin. Kotia tultuaan hän sitte kylällä ompeli, eikä se juuri taitanut olla hänelle hyväksi, kun meni niin kalpeaksi valvoessaan usein öitäkin, saadakseen kiireet työt ajoissa valmiiksi. Siellä Helsingissä hän oli miehensäkin tavannut, olivat vähän jälkeen tutustumisensa menneet kihloihin, mutta purkaneet välinsä siihen aikaan, kun Hilma kotiseudulle palasi. Ahkerasti he sitten kuitenkin olivat kirjeitä toisilleen kirjotelleet ja olivat kai sopineet, koska mies tuli kaupungista sinne ja toi sormukset mukanaan. Eihän Mari oikein ollut pitänyt kirjaltaja Latvalasta, mies kun oli kovin itsetietoinen ja toi mukanaan väkeviäkin, joita tarjoili Kallelle ja Eskolle, joka silloin vielä oli poikamies. Mutta miehet hänestä näyttivät pitävän hänen varmuutensa tähden, ja kun Hilmakin ihastuneena häntä katseli, niin eihän äiti tahtonut panna vastaan. Mitä tuo olisikaan auttanut, eivät ne nuoret häntä kuitenkaan olisi kuulleet! Kyllähän Hilma äitinsä kanssa kerran puheli tulevasta miehestään ja sanoi eronneensa Oskarista sen vuoksi, että tämä oli niin paljon juonut, mutta kun mies sitten oli vakuuttanut voivansa elää aivan kunnollisesti, kun vain sai oman kodin, niin Hilma uskoi. Eihän se suuri rahamäärä ollut mikä Hilmalle tuli perintöosana talosta, mutta auttoihan se ainakin sen verran, että he saivat kodin hyvästi kuntoon, ja kun mies ansaitsi kuukaudessa päälle sadanviidenkymmenen, kuten itse oli vakuuttanut, niin pitihän heidän tulla toimeen.
Kuusi vuotta nuo jo olivat olleet naimisissa. Olihan Hilma parina kesänä käynyt kotosalla ensimäisen lapsensa kanssa ja tullessaan ollut väsähtäneen näköinen, mutta tointunut sitten maalla. Sen jälkeen oli tullut jo toinenkin lapsi, tyttö niinkuin edellinenkin, ja Mari laski sen nyt olevan noin vuoden vanhan.
Parina viimeisenä vuonna oli Hilman kirjeissä ollut hiukan alakuloinen sävy. Mies kai jollain tavoin oli syypää kotionnen rikkumiseen. Kun Mari ei itse osannut kirjoittaa ja Esko aina kyhäsi vastaukset hänen sanelunsa mukaan, niin eihän tuossa voinut tiedustella mitään, ja tokko olisi ollut hyväkään kysellä, ei kai siitä mitään hyötyä olisi ollut. Mutta sittenkin aina oli hiljainen levottomuus elänyt hänen sielussaan.
Ilta-askareet olivat päättyneet, miehet ja Alma jo menneet levolle, kun
Mari meni pihalle, istui tuvan portaille ja alkoi lukea kirjettä.
Alakuloinenhan se oli, Hilma valitti väsymystään, lapset kyllä olivat terveinä, mutta tämän toisen lapsen jälkeen hän ei ollut enää niinkuin ennen, mikä lienee tullut silloin, kun synnytys oli ollut niin vaikea, että lääkärikin piti kutsua apuun. Ensimäisen kerran Hilma tästä nyt mainitsi, vaikka asia oli jo toista vuotta vanha. Kirjeen lopussa oli lause, joka kummallisella tavalla koski Marin mieleen. Siinä Hilma pyysi äitiään, jos suinkin mahdollista olisi, käymään Helsingissä, kun hän oli niin kovin yksin.
— Kun hän on niin kovin yksin! sanoi Mari hiljaa itsekseen. — Lapsi parka, ettei vain mitään pahaa olisi tapahtunut.
Helena tuli tuvasta.
— Hilmalta kai sait kirjeen?
— Hilmaltahan se on.
— Voiko hän hyvin?
— Eihän tuo taida oikein hyvin voida, kun on vähän sairas ja kun hän sitten…
Marin oli niin vaikea sanoa sitä, hän ei tiennyt miksi.
— Onko siinä vielä jotain? kysyi Helena.
— On. Hän pyytää minua käymään siellä kaupungissa, kun hän on niin yksin.
Naiset katsoivat toisiinsa. Mari oli aivan varma siitä, että heillä oli tällä hetkellä yhteinen asia, sama pelko, jota eivät uskaltaneet pukea sanoiksi.
— Kun lapsi pyytää, niin äidin täytyy mennä, sanoi Helena hiljaa.
— Ei kai Hilma pyytäisi, ellei se todella olisi tarpeen.
— Kyllä Hilma on siksi ylpeä, ettei pyytäisi, sanoi Helena. — Pitäisi sinun mennä.
— Mutta ei kai Kalleltakaan liikene rahoja juuri tällaiseen aikaan.
Ainahan keväällä rahaa on talossa vähän. Olisi edes syksy.
— Minulla on kirstussani vielä niitä säästöjäni, kyllä minä sinulle matkan maksan, sanoi Helena.
Kyynel herahti Marin silmään, mutta ei hän osannut mitään sanoa.
— Mutta pääsisikö tuota töittenkään tähden. Mitähän Kallekin sanoisi, jos ilmoittaisin meneväni? sanoi Mari.
— Eihän nyt ole mitään niin kovia töitä.
— On täällä kotona töitä kyllä.
— Enköhän minä niistä selviä Alman kanssa. Kohta ei Almankan tarvitse olla miehiä auttamassa, niin että joutaa hänkin. Ja virkkuhan minäkin vielä olen. Eikähän tuota matkaa monta päivää kestä, jos siellä olet pari päivää. Kuulet mitä Hilmalla on sydämellään.
— Mutta ei se Kalle päästä, vaikka sanoisin syynkin. Naisten juttuja, sanoo hän vain, kun ei se Hilmasta oikein pidä, lausui Mari.
— Kyllä Kalle päästää, jos Esko vain hänelle puhuu, sanoi Helena. —
Ja Eskon pään saa kyllä Alma kääntymään, siitä olen varma.
Helena kävi tuvan puolella ja palasi pian Alman seurassa. Kun asia oli Almalle selitetty, sitä myöten kun Mari arveli voivansa sanoa, ilmaisematta mitään Hilman huolista, niin hän lupasi vielä samana iltana puhua miehelleen.
Aamulla Mari sitten aamiaisen aikana ilmoitti aikovansa lähteä
Helsingissä käymään, Hilmaa katsomaan.
— Oletko sinä hullu? sanoi Kalle. — Mitä sinä sinne nyt menet tällaiseen aikaan? Mene talvella, kun ei ole kiireitä. Ei tässä nyt hevosetkaan työstä jouda sinua asemalle viemään.
— Käveleehän sitä tuollaisen matkan, eihän se ole kuin viisitoista kilometriä, sanoi Mari.
— Antaa äidin nyt mennä, kun hän tahtoo nähdä lastaan, sanoi Esko. — Onhan tuota äitimuori täällä kyllä saanut ahertaa, niin että hänenkin täytyy kerran saada pitää hauskaa.
Kalle murahti ensin, mutta kun Esko leikkisästi jatkoi puhetta, kuinka muka emäntä menee kaupunkiin oppiakseen uudet tanssit ja muut hyvät ja sitten sieltä tullessaan heitäkin opettaa, niin ei Kallekaan voinut olla vetämättä suutansa hymyyn. Murahti hän kuitenkin vastaan matkarahoja ajatellessaan, mutta kun Helena sanoi ne suorittavansa, niin päätettiin, että Mari vielä samana iltana lähtee matkaan, jotta pääsee yöllä ohi kulkevaan junaan ja on aamulla Helsingissä.
Illalla Mari läksi pieni eväsnyytti kädessään astelemaan asemaa kohden. Aikaa hän oli varannut runsaasti, jotta ei tarvinnut itseään uuvuttaa. Helena saattoi häntä jonkun matkaa. Tiellä he puhelivat jokapäiväisistä asioista, mutta keskustelu ei oikein ottanut luistaakseen, sillä kummankin mielessä oli alati tuo lause: Minä olen niin yksin.
Erään mäen töyryllä Helena sitten jätti hyvästi.
— Jos mies on ollut hänelle kelvoton, niin sano sille suoraan ajatuksesi. Olethan sinä hänen vaimonsa äiti.
— Voinhan minä sen tehdä, lausui Mari.
— Minäkin olen toisinaan elämässäni, vaikka siitä on jo niin monta vuotta, että se tuntuu aivan kuin himmeältä, tuntenut, että olin yksin. Ei se ole helppoa, ei ole. Sano hänelle sydämelliset terveiset minultakin.
He erosivat ja Mari läksi astelemaan illan hämärässä asemalle päin. Hän nousi yöllä junaan ja läksi Helsinkiä kohden.
TOINEN LUKU.
Niin kauan kuin Mari vielä oli ollut junaan astumatta, oli tämä matka hänestä tuntunut aivan välttämättömältä, mutta kun hän oli tullut junaan toisten ihmisten joukkoon ja keskelle heidän hyörinäänsä, tuntui koko lähtönsä aivan tarpeettomalta. Oli kai Hilma silloin kirjettä kirjoittaessaan sattunut olemaan hiukan alakuloisella mielellä, ja siitä johtui tuo yksinäisyyden tunne, ja kerrankos onnellisinkin vaimo tuntee itsensä yksinäiseksi; tuollainen mieliala tulee aivan äkkiä ja pitää ihmisen vallassaan joskus päiväkausia, joskus ainoastaan muutaman tunnin. Eihän hänkään, Mari, olisi koko kirjeelle niin suurta painoa pannut, ellei olisi juuri samana iltana puhellut äitinsä kanssa asioista, jotka järkyttivät mieltä. Kun niiden ajatusten valossa sitten ajatteli Hilman kirjettä, niin tuntui niin vaikealta, että täytyi päästä lähtemään hänen luokseen.
Helsingin asemalle saavuttua Mari tunsi itsensä hyvin araksi. Kaikkialla oli sellaista touhua ja kiirettä, että tunsi olevansa aina tiellä. Siitä oli jo monta herran vuotta, kun hän oli Helsingissä käynyt ja silloinkin Kallen seurassa. Nyt hän oli yksinään. Kadulle päästyään hän olisi tahtonut tiedustella sitä katua, minkä varrella tiesi tyttärensä ja vävynsä asuvan, mutta kun kaikki kulkivat kovalla vauhdilla ohitse, ei hän uskaltanut kääntyä heidän puoleensa. Viimein hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja sai tietää, minnepäin oli kuljettava, Sörnäisiä kohden.
Mari asteli nyytti kädessään, koettaen väistää ihmisiä, jotka hänen mielestään tahtoivat aivan kuin väkisin tyrkätä hänet syrjään.
— Kyllä täällä on niin paljon ihmisiä, sanoi hän itsekseen, ettei täällä tiedä, minne edes menee surussaan, jos yksin tahtoo olla. Ja ei kai siitä surusta koskaan vapaaksi pääse, ellei sitä yksinään saa sydämestä ottaa pois.
Mutta samassa hänelle tuli outo ajatus. Kuinka hän nyt näin uskoi, että ihminen yksinään voi surunsa voittaa? Kyllä kai surunsa voittamiseen aina tarvitaan toisen ihmisen hyvä sana. Mutta silloin johtui mieleen koko entinen eletty elämä suurine vaikeuksineen, ja selvästi hän tunsi, kuinka yksin hänkin oli aina saanut olla. Mutta niin ei saanut hänen tyttärensä käydä, ei Hilman. Jos hänellä oli surua, voi hän kaikesta aivan turvassa puhua äidilleen, kyllä tämä ymmärsi. Ihmissydän oli aivan kuin puuastia; täytyihän sekin aina uutterasti huuhtoa, mutta ei sillä hyvä, täytyi hiekan avulla pestä ja auringossa antaa kuivua.
Ja jo alkoi mieli jälleen reipastua ja muisto omista suruista kadota tätä kaikkea ajatellessa. Istua Hilman seurassa ja puhella kaikesta aivan suoraan, peittelemättä, — se mahtaa olla mieluista, sillä eipä hän vielä koskaan ollut kuullut aivan avomielistä sanaa tyttärensä suusta, liekö sitten syy ollut hänessä, äidissä, vai tyttäressä.
Kysellen ja tiedustellen katua ja sen numeroa Mari pääsi viimein siihen taloon, missä kirjaltaja Latvala asui, nousi portaita ylös ja avasi sen oven, jossa oli Latvalan nimi.
Hellauunin vieressä oleva nainen kääntyi ja huudahti iloisesti:
— Äiti!
Pian olivat äiti ja tytär toistensa sylissä, ja Marin silmiin nousivat kyyneleet hänen tuntiessaan oman lapsensa käsien kietoutuvan kaulaansa. Hellalta kuuluva kärinä eroitti heidät. Hilma kiiruhti sekoittamaan pannussa paistuvia perunoita.
— Istukaa, äiti, istukaa, sanoi Hilma. — Minä tässä laitan lapsille hiukan ruokaa. Sanohan, Kerttu, päivää mummullesi. Ei näy muistavan enää teitä siltä ajalta, kun me siellä maalla olimme. No, olihan Kerttu silloin aivan pikkuinen tyttö.
Mari hyväili somaa, viisivuotiasta tyttöä, joka tuli häntä kättelemään.
— Ja tuo on sitten Maria, sanoi Mari osoittaen vuoden vanhaa tyttöä, joka istui lattialla leikkien puupalikoilla ja silmät pystyssä katsellen vieraaseen.
— Sehän se on, teidän kaimanne, sanoi Hilma. — Se on niin kiltti ja hyvä tyttö, että on oikein hauskaa. Ei se ole koskaan itkenytkään.
Hilma oli tuonut ruuan pöydälle ja tarjosi siitä äidilleenkin. Vaiti he aterioivat, Hilman syöttäessä lapsia. Kun ateria oli päättynyt puki Hilma Kertun ylle päällystakin ja käski hänen mennä pihalle leikkimään.
Lapsen mentyä ja oven suljettua Hilma sanoi:
— Kiitos, äiti, että tulitte tänne.
— Tulinhan minä, kun sinä pyysit. Säikähdyin ensin kovasti. Onko jotain pahaa ollut?
— Ei niin suorastaan pahaakaan, ei ainakaan entistään pahempaa, on vain niin vaikeaa yleensä.
— Minä huomaan, että sinä odotat taas lasta.
— Niin, johan minä olen kuudennella kuukaudella. Eihän sen olisi tarvinnut tulla, kun tätä nuorempaakin vielä saa imettää. Ihan siinä menee kaikki voimat ihmiseltä. Mutta eihän sille nyt enää mitään mahda.
— Miehesi on kai mennyt jo työhön, koska ei näy kotona olevan, sanoi
Mari hetkisen vaiettuaan.
— Työhön hän meni.
— Onko hän sinulle hyvä?
— Kyllähän Oskari hyvä on, en minä voi muuta sanoa. Ei hän minulle ole koskaan mitään pahaa tehnyt, ei edes äyskinytkään. Ja lapsista hän pitää. Mutta kun se juominen on päässyt niin kovaan valtaan. Siitähän se ikävyys tulee.
— Hän ei siis olekaan sitä jättänyt?
— Pahemmaksi hän vain on tullut. Melkein joka ilta hän tulee hiukan liikutettuna kotia. Ja kun sitten menee koko ansio siihen. Kyllähän Oskari hyvin ansaitsee. Hänellä on siinä sadanviidenkymmenen ja sadankahdeksankymmenen markan välillä kuukaudessa. Mutta kun siitä ei meille kuitenkaan riitä mitään. Minä saan aina litviikirahoista vain neljäkymmentä markkaa, ja sillä on sitten maksettava huoneen vuokra, meidän kaikkien ruoka ja kaikki talousmenot. Eihän se riitä mihinkään.
— Olisit tarvitessasi pyytänyt sieltä meiltä apua, sanoi Mari. —
Eiköhän tuota olisi riittänyt.
— Mitä minä sieltä tulen pyytämään, sanoi Hilma. — Kun kerran Oskari ansaitsee hyvin, ei minun sovi muualta ottaa mitään. Olen kyllä koettanut tässä ansaita väliin jotain. Olen pessyt ja silittänyt. Mutta silläkin saa niin vähän. Ja sitten nuo lapset! Enhän voi aivan hoidotta jättää noita raukkojakaan, täytyyhän minun olla heidänkin kanssaan. Enkä minä nyt enää oikein jaksaisikaan. Väärinhän on puhua miehestään pahaa, mutta kyllä se niin on, että minä en jaksa enää yksinäni kantaa kaikkea.
— Niin, puhu, lapseni, puhu, se keventää sydäntä.
— Se Oskari alkoi siihen aikaan juoda, kun alkoi se suuri kirjaltajien lakko. Oli sekin aikaa! Minä olin juuri vähää ennen synnyttänyt Kertun. Kun ei Oskari silloin ansainnut mitään, niin minä kävin työssä. Lakkokassasta annettiin kahdeksantoista markkaa viikossa avustusta. Mutta Oskari joi aina ne rahat ja vuokra jäi ihan maksamatta. Kerttua hän ei hoitanut, niinkuin olisin tahtonut, vaan jätti lapsen aivan yksinään asuntoon. Oli se silloin hirveätä olla vieraassa paikassa työssä ja aina yhtäpäätä muistaa, että kotona lapsi huutaa yksinään, ehkä loukkaa itsensä, eikä ole ketään joka sitä auttaisi. Oikein siunasi taivasta joka kerta, kun kotia tuli ja sai sen nostaa syliinsä.
Ei Mari osannut sanoa tähän mitään. Molemmat naiset olivat hetkisen vaiti, ja Hilma hoiteli sylissään olevaa lasta.
— Teillä ei ole muuta kuin tämä yksi huone? kysyi Mari.
— Ei ole nyt enää, vastasi Hilma. — On pitänyt säästää vuokrassa. Kyllähän meillä ennen oli kaksikin huonetta ja minä pidin silloin asukkaita siinä toisessa. Se kannatti hyvin, sillä niiltä sai siksi paljon, että itse asui melkein ilmaiseksi. Mutta Oskari tuli mustasukkaiseksi eräälle nuorelle miehelle, joka oli minulle ystävällinen. Enhän minä sille koskaan mitään valittanut, sillä en minä vieraille käy surujani selittelemään, mutta taisi tuo huomata jotain, koska oli niin hyvä minulle. Ja siitä syntyi sitten pahoja puheita ja riitoja, ja minä jätin asukkaitten pidon.
Puna oli noussut Marin poskille. Hilman tyynesti lausumat sanat olivat herättäneet hänessä aivan selvän tietoisuuden siitä, että tyttärensä elämässä oli vaikeuksia enemmän kuin tämä jaksoikaan kantaa. Ja nyt hän aivan selvästi tajusi, että tyttärensä todellakin oli aivan yksin ja että hän oli äitiään kaivannut, saadakseen edes jollekulle purkaa sydäntään. Kuinka hyvin hän tunsikaan tuon ylpeyden, joka estää ihmistä ilmaisemasta onnettomuuttaan sivullisille. Eihän hänkään nuorempana ollut sitä näyttänyt, ei ilmaissut, kuinka häneen koski Kallen juopottelu, vaan oli aina koettanut sitä salata naapureilta.
— Etkö ole miehellesi koettanut selittää, ettei hänen sovi sillä tavalla menetellä? kysyi Mari.
— Olenhan minä kyllä. Mutta kun Oskari silloin aina pahastuu ja loukkaantuu kovin, niin en minä ole sitten enää tahtonut. Ellei hän itse sitä ymmärrä, niin turhaahan on sitä hänelle tyrkyttää.
— Mutta sitä minä en voi ymmärtää, kuinka sinulla on ollut näin huonoa. Saithan sinä kotoa vähän rahojakin.
Hilma punastui.
— Sinunhan ne olivat.
— Niin, olivathan ne minun. Mutta kun Oskari joutui maksamaan toisen puolesta ja kun minä niin luotin häneen, niin annoin rahat hänen huostaansa. Ja onhan siitä jo niin monta vuottakin. Ja ne menivät jo ensimäisenä. Ostettiin huonekaluja. Ja olihan niitä menoja.
Mari huomasi tämän asian kovasti hävettävän Hilmaa eikä senvuoksi kysellyt siitä sen enempää.
Huoneen ovi aukeni, ja sisään astui Hilman ikäinen nainen. Hän oli hiukan liian koreasti puettu ja hänen käytöksessään oli jotain liian varmaa ja vaativaa.
— Kas, sinulla onkin vieraita, sanoi tulija.
— Astu sisään vain, sanoi Hilma. — Ei täällä ole vieraita. Äitihän se on.
Tulija astui tervehtimään Maria.
— Vai Hilman äiti. Hauskaa tutustua. Emäntä ei taida tietää, kuka minä olen. Minä olen Oskarin sisar Ester Blomberg. Asun tässä aivan vieressä. Mieheni on kirjaltaja niinkuin Oskarikin.
Mari ei sanonut mitään, hän vain nousi puoliksi kätellessään Esteriä.
— Vai on emäntä tullut tytärtään katsomaan. On se Hilmalle hauskaa, kun sukulaisia tulee. Hilma onkin vähän ylpeänpuoleinen, niin ettei tahdo seurustella kaikkien kanssa. Minä täällä kyllä joka aamu käyn katsomassa lapsia. Kun ei ole omia, niin tahtoo edes veljensä lapsia katsella. Ja pitäähän varjella, ettei niille tapahdu mitään pahaa.
Mari huomasi, kuinka tämä lause koski Hilmaan. Kun Hilma ei mitään vastannut, niin hän sanoi aivan tyynesti:
— Eiköhän oma äiti aina varjele lastaan parhaimpansa mukaan.
Ester pääsi oikein vauhtiin.
— Voi, hyvä emäntä, ette te tunne, huomaan minä, ollenkaan näitä kaupungin naisia. Kyllä ne hoitavat lapsiaan niin huonosti, että sivullisen on oikein paha katsella.
Ja hän alkoi kertoa kaikenlaista, mitä oli nähnyt, ja kuvaili, kuinka hän aina silloin oli auttanut lapsia, ollut niille hyvä ja koettanut korvata sen hellyyden, mitä ne eivät äidiltään olleet saaneet.
Mari kuunteli, ja elävästi hän muisti kotoaan erään kanan, jolla ei ollut omia poikasia, mutta joka kulki ja kokoili toisten kanojen poikasia siipiensä alle.
Ester puheli koko ajan. Lopuksi hän sanoi hyvin mielellään haluavansa jäädä keskustelemaan, mutta kun piti mennä torille, niin hänen täytyi jättää miellyttävä seura. Lähtiessään hän vielä kiitti Maria hauskasta seurasta.
Hänen mentyään kysyi Mari:
— Mikä hepsankeikka tuokin oikeastaan on?
— Hän käy täällä ihan joka päivä. Ja kun hän on Oskarin sisar, niin en minä voi häntä poiskaan ajaa. Kyllä kai minä hänen kanssaan voisin sopia, ellei hän myötäänsä pyrkisi huomauttamaan minulle, että olen häntä paljoa alhaisemmalla sivistysasteella ja että hänen veljensä oikeastaan olisi voinut naida jonkun muun, joka ei olisi maalainen. Enhän minä täällä tulisi ollenkaan toimeen, ellei tässä naapuritalossa asuisi Aino Penttilä. Hänen seurassaan minun on aina hyvä olla.
— Ja mikä hänen miehensä on?
— Kirjaltajahan sekin on, ja oikein kunnollinen mies. Kyllä Aino hänen kanssaan on onnellinen, sen huomaa ihan kaikesta. Mies on hänelle kerrassaan hyvä, ei juo, ei tuhlaa ja on kaikki joutoaikansa lasten seurassa. Heillä on kolme lasta, kaikki niin terveitä ja iloisia lapsia. Jumala on heitä suurella onnella siunannut.
— Hänelle kai sinä olet aina vaikeina hetkinä voinut kertoa kaikesta?
— Enhän minä voi vieraalle mitään sanoa. Kai Aino silti ymmärtää kaiken, onhan hänellä silmät päässä, mutta en minä mene miestäni alentamaan hänelle, en koskaan. Pitäähän vaimolla sen verran olla ylpeyttä.
Molemmat olivat pitkän aikaa vaiti.
— Lapsi parka, sanoi viimein Mari, — kyllä sinulla on ollut vaikeat ajat!
— Ovathan ne, mutta eivätköhän nuo tuosta vielä parane, sillä tottakai Oskari viimein tulee huomaamaan, ettei tämä elämä tällaisena voi käydä laatuun. Enhän minä muuten jaksaisikaan elää, ellei sitä toivoa olisi olemassa.
— Ethän sinä, onneton lapsi, toki ole ajatellut päättää päiviäsi, sanoi Mari hiljaa.
— Eihän sitä voi millään estää, että toisinaan väsyykin ja tulee ajatelleeksi poismenoa. Mutta silloin aina muistuvat mieleen lapset, joiden tähden on jäätävä elämään. Eihän noiden raukkojen elämä olisi muuta kuin suurinta surkeutta, ellei äitiä olisi olemassa. En minä päiviäni päätä, en minä sitä tee.
Hän huokasi syvään ja pyhkäisi otsaansa.
— Kamaliahan ne sellaiset ajatukset ovat, eikä niille pidä koskaan antaa valtaa. Täytyy taistella niitä vastaan.
— Käytkö sinä kirkossa? kysyi Mari.
— Kävinhän minä alussa, mutta en ole nyt viime aikoina enää käynyt. Ei voi pikku Mariakaan jättää yksinään. Ja jos sen vien kälylleni, saan sitten kuulla kokonaisen viikon siitä, kuinka erinomaisella tavalla hän on lasta hoitanut. Kun hänellä itsellään ei ole lapsia ollut, niin hän ylpeilee jo siitäkin, että osaa pitää lapsen niin sylissään, ettei siltä niskat taitu. Hyvähän kyllä olisi jossain käydä ja kuulla hyviä sanoja, mutta ei ole tullut mennyksi.
— Käy kirkossa, sanoi Mari. — On sitä minullakin vaikeita hetkiä elämässäni ollut, sillä onhan teitä sisaruksia niin monta kuollut, eikä sellainen äidille ole suinkaan helppoa. Jumalan sanasta olen sentään aina saanut ikäänkuin levon. Ja jos ei olekaan kirkkoon aina päässyt, niin on sydämessä tuntunut rauhallisemmalta, kun on edes virren hyräillyt.
Keskustelu taukosi joksikin aikaa.
— Miten siellä kotona jaksetaan? kysyi Hilma.
— Hyvinhän siellä jaksetaan. Alma on vielä vähän heikko sen lapsen jälkeen, mutta on sentään jo työssä. Kun Esko vaan säästää häntä vähän, niin kyllä kai hän voimistuu.
— Ja mummu?
— Hän on entisellään. Tuntuu melkein siltä, kun hän jollain tavoin kasvaisi sisästäpäin suuremmaksi. Hän on viime aikoina ollut niinkuin vanha kanto, josta odottamatta nousee voimakkaita vesoja. Kai sen laita on niin, että hän sai miehensä kautta elämälleen väkevän alun ja oppi näkemään kaikkea hiukan toisella tapaa, kuin mitä nyt nähdään sanomalehtien kautta. Kun hän jotain sanoo, on siinä aivan kuin jotain itsellekin tuttua, joka on saanut ikäänkuin selvän muodon.
— Niin, onhan hän harvinaisen älykäs nainen.
— Älykäs hän on ja ihmeellisen jäntevä ikäänsä katsoen. Toisinaan, kun hänen silmänsä osuvat minuun ja tiedän hänen tarkastavan, kuinka minä teen työtä, tuntuu ihan siltä, että täytyy ponnistaa viimeiseen asti, jotta ei joutuisi häpeään, vaikka hän ei sanokaan mitään. Ja kyllä minä uskon, jos tulisi eteen jotain kovaa ja vaikeata, jossa mummo näkisi oikean reitin, mitä myöten on mentävä, niin siinä saisivat sekä Kalle ja Esko, niin itsepäisiä kuin ovatkin, tehdä hänen tahtonsa mukaan. Ei se vanhus hellittäisi, ei vähällä.
Äidille ja tyttärelle tuli oikein hupaisa hetki, kun he yhdessä puhelivat vanhasta Helenasta. Ja Marillekin aivan kuin kirkastui oma äitinsä koko ihmeellisessä henkisessä kauneudessaan nyt, kun oli hänestä loitolla ja sai rauhassa punnita hänen ominaisuuksiaan. Olihan Mari monta anoppia nähnyt naapureittensa kodeissa ja tullut huomaamaan, millaiseksi helvetiksi ne voivat elämän tehdä miniälleen. Onnellinen hän oli ollut, hänellä oli äiti, joka oli vallan jättänyt käsistään aivan vapaaehtoisesti tyttärelleen. Siksi kai talossa kaikki olikin niin hyvin luonnistunut. Toinen oli auttanut toistaan kaikessa, missä suinkin voi.
Hilma oli alkanut keskustellessa siistiä huoneessa. Mari tahtoi auttaa häntä, mutta sitä ei Hilma millään tavalla sallinut. Mari huomasi, että tyttärensä hyvin huolellisesti kaiken järjesti ja siivosi. Mitään ei hän tehnyt hätiköiden tai pintapuolisesti, vaan kaiken täydellä tarkkuudella. Vasta nyt Mari tuli katselleeksi huonetta. Olihan se maalaisen silmissä jokseenkin hieno, mutta saattoi huomata, että kaiken kauneutta lisäsi tavattoman suuri siisteys.
Kesken tätä astui huoneeseen hyvin rehevä ja iloinen nainen. Hilman kasvot kirkastuivat.
— Äiti, sanoi hän, tässä se Aino on, josta minä puhuin.
— Vai on äitisi täällä, sanoi tulija ja riensi sydämellisesti kättelemään vierasta.
Mariin vaikutti hyvin miellyttävästi se, että tämä nainen tervehtiessään häntä, vanhanpuoleista ihmistä, niiasi eikä ainoastaan kumartanut, niinkuin Ester oli tehnyt. Tämä pieni seikka heti sai Marin sydämen kääntymään tulijan puoleen, ja kaunis hymy kirkasti hänen kasvonsa.
— Ellei rouva olisi tullut tänne, niin kyllä kai minä olisin pyytänyt Hilmaa tuomaan minut teitä katsomaan, sanoi Mari. — Hilma tässä on ylistänyt teitä. Kuulutte olevan niin hyvä äiti ja vaimo.
Aino nauroi kirkkaasti ja vastasi;
— Hätäkös on olla hyvä äiti ja vaimo, kun lapset ovat terveitä ja minä olen mieheeni niin ihastunut, että olen aivan kuin vasta kihloihin mennyt. Helppohan on olla hyvä, kun saa hyvän miehen.
Hän pyörähti oven suuhun, jonne oli laskenut torilaukkunsa.
— Tulen juuri torilta ja ostin sieltä kimpun vihannoivia koivunoksia. Annan siitä sinulle, Hilma, puolet. Pitäähän sitä jotain olla, kun äiti taloon tulee.
— Kuinka hyvä sinä, Aino, olet, sanoi Hilma,
— Ei puhuta sellaisesta, sanoi Aino.
Hän otti kimpusta oksia ja ojensi ne Hilmalle, joka ne pani kaapilla olevaan maljakkoon.
— Tyttäreni sanoi, että te olette ainoa, jonka kanssa hän seurustelee, sanoi Mari.
— Niin, haukkuvathan ne Hilmaa ylpeäksi. Ehkä sen tähden, ettei hän tahdo kuluttaa aikaansa kenen seurassa tahansa. Minä olen aivan samanlainen. En minäkään viitsi kaikkia luonani pitää. Senvuoksi minä Hilman seurassa olen. Hän katseli Hilmaa tarkkaavasti ja sanoi sitten:
— Sinä et ole oikein terveen näköinen. Kasvosi ovat laihtuneet aivan liian paljon.
— Johan tässä tilassakin tulee sellaiseksi, vastasi Hilma.
— Ei tule, jos hyvin varjelee itseään. Sinun täytyy pitää voimasi ylhäällä, sillä kuka muuten lapsia hoitaa. Ja jos heikonnut liikaa, niin synnytyskin käy vaikeaksi. Ja voi saada vaikka mitä sen jälkeen.
Hän kääntyi Marin puoleen ja alkoi iloisesti puhella, peitelläkseen sitä, että sanansa olivat nostattaneet Hilman silmiin kyyneliä.
— Kun minä viime kertaa olin äidiksi tulemassa, niin mieheni oli ihan hassuna varovaisuudessaan. Minä olen varma, että hän olisi pannut minut lasikaappiin, jos olisi saanut. Ja kun minä iltaisin ompelin lapselle vaatteita, niin hän istui vieressäni ja luki minulle romaaneja ääneen. Kun oikein hellä kohta tuli, niin me hupsut itkimme yhdessä, ja silloin olimme niin kovasti onnellisia. Ja kun viimeisinä aikoina en voinut enää kaikkea tehdä, mitä olisi pitänyt, varsinkaan en jaksanut pestä lattioita, niin eikös tuo tehnyt sitä, oli punainen kuin krapu ja hankasi niin kuin vuoden liat olisivat olleet lattiassa. Minä nauroin sille niin, että oli oikein hyvä olla. Tai eihän siinä oikein hyvä ollut, sillä se joudutti synnytystä ja saatiin pitää sellaista kiirettä, että oikein vieläkin ihmettelen.
— Mahdatte te olla onnellinen, sanoi Mari.
— Eiköhän ihminen aina ole onnellinen, olen minä tullut ajatelleeksi. Eihän sitä vastoinkäymistä ole, jota ei voisi voittaa, jos vain rohkeasti menee sitä vastaan. Minä uskon, että ihmisen masentaa se, minkä hän itse laittaa lisää onnettomuuteen.
— Mutta voihan ihminen sentään lopen väsyäkin, sanoi Mari.
— Niin, se kai voi ihmisen kaataa, sanoi Aino. — Kun tulee ikävyyksiä juuri siihen aikaan, kun on ruumiillisesti aivan uupunut. Nainen voi helposti joutua siihen tilaan, ja silloin hän voi tehdä vaikka mitä. Oletteko lukeneet taas eräästä lapsenmurhasta, joka on tämän päivän lehdessä.
— En, sanoi Hilma. — Meille ei tule lehteä, enkä ole kälyltäni vielä tänään lainannut.
— On se kamalaa, kun äiti surmaa lapsensa, jatkoi Aino. — Tässä oli mies pidellyt vaimoaan pahoin, ja silloin tämä meni ja heitti rintalapsensa veteen ja hyppäsi itse jälestä.
— Pelastettiinko ne? kysyi Mari ristien kätensä.
— Äiti kyllä, mutta lapsi hukkui.
— Onneton äiti, sanoi Hilma. — Kuinka äiti voi surmata lapsensa! Eikö hän silloin sitä rakasta?
— Ehkä sen tähden juuri, että hän sitä rakastaa, sanoi Mari hiljaa.
— Niin, samoin minäkin ajattelen kuin emäntä, sanoi Aino. — Tahtoo pelastaa lapsensa kurjuudesta.
— Ja minkä rangaistuksen tuo äiti saa teostaan? kysyi Hilma.
— Kuritushuonettahan siitä tulee aina, sanoi Aino. — Mutta ei se minun mielestäni ole oikein, sillä jos äiti sellaista tekee, niin on varmasti teon takana muita henkilöitä, jotka ovat paljoa syyllisempiä. Niiden pitäisi tulla rangaistuksen alaisiksi. Minä olen tästä asiasta monta kertaa puhunut mieheni kanssa. Ja hänkin sanoo, että jos nainen tulee hulluksi, sillä hulluutta lapsensa tappaminen on, niin siihen on mies aina jollain tavalla syyllinen. Ei ole ainakaan koettanut olla vaimolleen hyvä. Eihän sitä nainen paljoakaan pyydä, jos mies vain silloin tällöin sanoo hyvän sanan. Kyllä silloin kestää vaikka mitä.
— Niin kestääkin, sanoi Hilma varmasti. Syntyi hetkisen vaitiolo, jonka Hilma katkaisi lausumalla:
— Jäät kai tänne vielä siksi aikaa, että ennätän keittää kahvia?
— Jään, jos minä saan keittää ja omista aineistani ja sitten tarjota äidillesi ja sinulle sen ohella, vastasi Aino.
— En minä sitä salli, vastasi Hilma.
Leikillisen uhkaavasti sanoi silloin Aino:
— Ellet suostu minun tahtooni niin menen pois. Sinun on nyt valittava ja valittava pian.
— Kylläpä sinä komennat!
— Täytyy joskus sitäkin yrittää, kun en miehelleni henno sanoa yhtä pahaa sanaa ja kuitenkin olen jo lapsesta asti ollut kova käskemään.
— En minä oikein tahtoisi suostua sellaiseen, että toinen henkilö minun äidilleni kahvit laittaa minun asunnossani. Kyllä sellainen koskee kunniaan.
— Anna koskea, sanoi Aino nauraen. — Minä keitän. Tappele sitten minun kanssani, jos uskallat tulla.
Ja hän teki muutamia painiliikkeitä, joille Mari sydämestään nauroi.
Pian oli Aino kahvinkeiton touhussa otettuaan ainekset torilaukustaan.
Mari kysyi:
— Mistä te olette saanut sellaisen ihmeellisen miehen omaksenne?
— Olen kopannut järkeni perusteella, vastasi Aino.
— Ettekö siis häntä rakastanutkaan silloin, kun hänet valitsitte?
— En silloin vielä, mutta sitä hullummin jälkeenpäin. Minä kerron tässä emännälle koko jutun. Minä olin ennen palvelijattarena ja jouduin erään hyvin viisaan vanhan neidin luo. Kun tämä huomasi, että miehet alkoivat minua katsella, niin hän puhui kerran asioista ihan suoraan minulle. Silloin vasta minä sainkin kaiken selville. Hän sanoi, että naisen tulee tarkkaan tietää, onko hän itse sovelias tulemaan äidiksi, sillä kaikkien ei pidä sitä tahtoa. Hän puhui siitä, että on maailmassa olemassa perinnöllisyyslaki, jonka mukaan vanhempien ominaisuudet siirtyvät lapsiin.
— Se on kai sitä samaa kuin sanassa sanotaan isien pahoista töistä, lausui Mari.
— Varmasti se on samaa, sanoi Aino. — Hän sitten selitti kaikki oikein tarkoin, ja minä aloin asiaa miettiä. Ja kyllä minä uskoin, että hän oli oikeassa. Minä tiesin, että silloin kun nainen tahtoo rakastua, niin hän rakastuu ensimäiseen, joka sattuu hänen tielleen. Minä koetin sitä estää ja aloin ottaa hiukan selkoa ihailijoistani. Ne saivat kaikki lähtöpassit, sillä jokaisella oli joko itsessään tai suvussaan vikoja. Mutta sitten tuli tämä minun Eemelini näkyviin. Kyllähän minä tiesin, ettei omassa suvussani ollut mitään haittaa ja että siis itse puolestani olin kelvollinen tulemaan vaikka millaisen lapsilauman äidiksi, mutta Eemeli oli ainoa, minkä silloin tiesin yhtä hyväksi. Onhan niitä kauniimpiakin miehiä, sen minä kyllä aina myönnän, mutta tuskin kunnollisempaa. Ja minä aloin häntä jahdata. Niin, jahtia se todellakin oli. Hän oli hiukan hiljainen, eikä uskaltanut lähestyä. Minä siinä sain sitten hommata melkein kaiken yksinäni. Ja hyvästi minä hommasinkin. Ja kun sitten kaikki oli selvillä, niin eikös tuo mies sanonut, että hän oli aivan ensi hetkestä ollut minuun kovasti pikiintynyt, mutta piti itseään niin huonona, ettei uskaltanut lähestyä. Ja hyvin kaikki kävi, meillä on kolme lasta jo, ja jos mieheni pääsee faktoriksi, niin sitte saa tulla lisää vaikka kuinka paljon.
— No, miksei ennen? kysyi Mari hymyillen..
— Pitäähän ne lapset jaksaa elättääkin kunnollisesti, vastasi Aino. —
Ei lapsilaumassa paljous korvaa laatua.
Kaikki kolme purskahtivat nauruun. Yhdessä he joivat kahvia, lavertelivat, ja Aino läksi viimein valmistamaan miehelleen aamiaista, sitä ennen vaadittuaan, että Marin piti käydä hänenkin kotiaan katsomassa.
— Tuosta naisesta meidän mummu varmasti kovin pitäisi, sanoi Mari.
— Hänestä täytyy jokaisen ehdottomasti pitää, lausui Hilma. — Ellei häntä olisi, niin vaikeaksi minunkin toisinaan tulisi täällä elää.
KOLMAS LUKU.
Aamiaisen aikaan tapasi Mari vävynsä, kirjaltaja Oskari Latvalan. Siitä ajasta, jolloin Mari hänet oli viimeksi nähnyt, oli tämä paljon muuttunut. Hän oli lihonut, kasvojen lihakset olivat tulleet hiukan veltoiksi, ja silmissä oli jotain raukeaa ja sameata.
Nähdessään anoppinsa ei hän ollut erikoisen iloinen, mutta ei myös millään tavoin osoittanut ynseyttä. Hän kyseli yhtä ja toista Marin kodista, etupäässä, kaupunkilaisten tavan mukaan, maanviljelyksestä ja karjasta ja millaista vuodentuloa odotettiin. Kyllähän Mari ymmärsi, että näillä kysymyksillään Oskari koetti osoittaa ystävällisyyttään, mutta kun hän tässä keskustelussa osoittautui jokseenkin pintapuoliseksi, niin Mari olisi mielellään puhunut jostakin muusta.
Syötyään Oskari leikki vähän aikaa lasten kanssa ja oli heille hyvin sydämellinen, lauloi ja tanssi Kertun kanssa. Pian hänen täytyi jälleen kiiruhtaa työhönsä.
— Ei hän mikään paha mies ole, sanoi Mari. — Hänhän pitää lapsista.
— Eihän Oskari paha ole koskaan ollutkaan, sanoi Hilma. — Ja kyllä kaikki voisi vielä tulla hyväksi, jos hän vain osaisi pysyä raittiina. Ne väkijuomathan tässä kaiken pilaavat.
— Etkö sinä voisi asettaa hänelle ankaraa vaatimusta?
— Millä tavalla?
— Sanomalla vaikkapa, että menet hänen luotaan pois.
— Ja minne minä menisin? Kahden lapsen kanssa ja kolmas syntymässä!
— Vaikka kotiin meille.
— En minä sinne tule. Luuletteko, äiti, että isä ottaisi sinne vaimoa, joka on jättänyt miehensä?
Mari oli hetkisen vaiti. Kuinka hyvin hän tunsi Kallen.
— Kai sinä olet oikeassa. Ehkä hän ei ottaisi.
— Ja millä minä elätän itseni ja nämä lapset? Ja sitäpaitsi, tulisiko asia siitä paremmaksi? Oskari rupeaisi varmasti vielä enemmän juomaan, ja sitten olisi kaikki aivan hukassa ja minä siihen syypää.
— Mutta kyllä sinun pitää hänelle jotain sanoa. Onhan sinullakin oikeus vaatia jotain mieheltäsi.
— Tietysti minulla on, kyllä minä sen tiedän.
— Puhu siis.
— Minä en voi sitä tehdä.
— Sitten puhun minä, sillä en kai minä anna tyttäreni kärsiä tällä tavoin puutetta ja hätää, kun mies kerran hyvästi ansaitsee. Ja pitää hänen ajatella lapsiaankin. Ellet sinä puhu, niin minä puhun.
— Ei, ei, äiti, kyllä minä sitten mieluummin tänä iltana koetan puhua hänen kanssaan. Ehkä hän ottaa ymmärtääkseen, kun oikein kauniisti selitän.
Molemmat vaikenivat.
— Kyllä meidän naisten elämä sentään on hyvin huonoa, huokasi Mari. —
Ei ne miehet tiedä, millaista se meidän olomme on.
— Eiväthän nuo tiedä.
— Ja jos selittää, niin ne eivät usko, sanovat sitä turhanpäiväiseksi marisemiseksi.
— Harva äiti kai on täysin onnellinen. Ennen minä luulin, että me alempisäätyiset yksin saimme kärsiä, mutta tuleehan sitä kuulleeksi yhtä ja toista palvelijoitten kautta,kun herrasväelle pyykkiä pesee. Ja on sitä niidenkin joukossa kurjuutta paljon, vaikka sitä koetetaan peittää. Niin kai se on, että jos mies on avioliitossaan onneton, niin hän sen pian näyttää, mutta jos nainen, niin hän sen salaa. Ja nainen kestää mitä tahansa, jotta lapsilla pysyisi koti edes jonkinmoisena.
— Niin, lastensa tähdenhän äiti kai oikeastaan jaksaa elää. Tuskinpa sitä mieheensä monikaan niin kiintynyt on, ettei elämästä menisi pois. kun vain pääsisi, jos mies alkaa kyllästyttää.
— Väsyyhän sitä elämäänsä toisinaan.
— Niin, väsyyhän sitä.
— Mutta kun on lapsia, niin kaikki on hyvin.
— Niin onkin.
Oskari kävi päivällisellä ja meni pian jälleen työhönsä, sanoen, että hänellä on ylimääräistä työtä.
Hänen mentyään sanoi Hilma:
— Minä olen varma siitä, ettei hänellä ole mitään ylimääräistä työtä, sillä tähän aikaan ei kirjapainoissa ole kiirettä. Hän menee taas illalla kapakkaan, siinä hänen ylimääräinen työnsä on!
Hilma oli kiihtynyt ja käveli rauhattomana huoneessa.
— Koetahan nyt hillitä itseäsi, hyvä lapsi, sanoi Mari. — Eihän tuo toki niin hävytön ole, että, kun anopin on saanut vieraakseen, menee iltaansa kapakkaan viettämään.
— Kyllä se mies viinan himossa tekee vaikka mitä, sen minä uskon.
Mari oli oikein iloinen, kun Ester tuli huoneeseen ja pyysi heitä hänen puolelleen kahville. Hilma hillitsi ärtyisyytensä ja hermostumisensa, ja he noudattivat kutsua.
— Täällä on nyt vain tällaista, sanoi Ester näyttäen kädellään huonetta, jonne he olivat tulleet. — Eihän sitä nyt kirjaltajilla niin kovin hienoa voi olla. Mutta sivistystä täällä kovasti harrastetaan, sen emäntä näkee, kun katselee, kuinka paljon meillä on kirjoja. Tieto on valtaa, niinkuin sanotaan.
Hänen täytyi selittää, kuinka paljon kirjat olivat tulleet maksamaan, ja sitte hän ilmoitti jokaisen huonekalunkin hinnan ja milloin se oli ostettu. Ja kun tämä tarkastus oli päättynyt ja oli istuttu kahvia juomaan, niin Ester selitti kaikkien talon asukkaitten perhesuhteet. Mari ei koskaan mielellään kuunnellut juoruja, ja vastenmielistä se siis oli hänelle nytkin, mutta kun toinen oli päässyt hyvään vauhtiin, niin eihän voinut vierasta ihmistä käskeä vaikenemaan. Hilma hoiteli pikku Maria, jonka oli tuonut mukanaan, eikä ottanut keskusteluun osaa. Tuntui tämä hänestäkin kovin vastenmieliseltä, sillä koko ajan ajatteli, että Ester toisten kuullen tietysti panettelee häntäkin, samoin kuin nyt muita.
Kaikeksi onneksi tuli uusia vieraita, joiden saavuttua Mari ja Hilma saivat sopivan tilaisuuden poistua, selittäen, että Marille oli hiukan näytettävä kaupunkiakin.
He läksivät kadulle, ja heti portista ulos päästyään kohtasivat Ainon. Iloisesti hän tervehti molempia naisia ja vaati heitä heti paikalla käymään luonansa. Hilma lupasi tulla, sanoi vain ensin menevänsä noutamaan Kertun, joka oli pihalla toisten lasten kanssa leikkimässä. Hänen mentyään Aino sanoi äkkiä Marille:
— Olette, emäntä, tullut sopivaan aikaan tänne. Minä luulen, että
Hilman kodissa ei kaikki ole aivan hyvin.
— Onhan siitä ollut hiukan puhetta, sanoi Mari vältellen.
— En minä mitään tahdo tietää, sanoi Aino. — Mutta kun minulla on silmät päässä ja olen Hilman siksi kauan tuntenut, niin näenhän, että vaikeuksia hänellä on. Sitäpaitsi tiedän mieheni kautta, joka on Latvalan tovereita, että kirjaltajien piireissä on tunnettua, kuinka vähän tuo mies perhettään avustaa. Ja ponnistelu kahden lapsen kanssa ei siinä ole suinkaan helppoa. Teidän, emäntä, pitäisi sille miehelle sanoa muutamia vakavia sanoja, niin kai tuo hiukan muuttaisi käytöstään.
— Eiköhän asia selviä, kun Hilmakin koettaa, sanoi Mari.