Historiallisia rakkauskirjeitä

HISTORIALLISIA RAKKAUSKIRJEITÄ

Koonnut ja suomentanut

Jalmari Finne

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.

SISÄLLYS:

Alkulause. Mariana di Alcafarado. Jonathan Swift. Jean-Jacques Rousseau. Ugo Foscolo. Alfred de Musset ja George Sand. Alexander Herzen. Ferdinand Lassalle. Historiallisia tietoja.

ALKULAUSE.

Tämä kirja on kokoelma eri aikoina ja eri maissa kirjoitettuja rakkauskirjeitä. Tämänlaatuiset kirjeet viehättävät jälkimaailmaa suurella välittömyydellään, sillä kirjeen kirjoittaja esiintyy niissä peittelemättä vikojaan ja tuoden tietämättään ansionsa puhtaimmassa muodossa esiin.

Käytettävänä oleva aineisto on tavattoman laaja, sillä monien kuuluisien henkilöiden rakkauskirjeet on jälkimaailma julkaissut. Valikoiminen on ollut hyvin vaikea, ja siksi tämän kokoelman puutteellisuudet ovat huomattavan suuret. Yhden nidoksen rajoitettu ala on pakoittanut supistamaan sitäkin, mikä välttämättömästi olisi kokonaisuudessaan ollut otettava. Eri aikakausien usein teeskennelty sanontatapa on suuresti vaikeuttanut suomentamista, ja moni kohta saattaa lukijasta tuntua jäykältäkin.

Lukijan opastukseksi olen kirjan loppuun liittänyt lyhyitä elämäkerrallisia tietoja kirjeiden kirjoittajista.

Jalmari Finne.

Mariana di Alcafarado

Mariana di Alcafarado kapteeni Chamillylle

Ensimäinen kirje.

1667.

Ajattelehan, rakkaani, kuinka tavattoman suuressa määrässä oletkaan kadottanut selvän asioiden punnitsemiskyvyn. Sinähän onneton olet antanut petollisten toiveitten huumata itsesi ja olet niillä tahtonut minutkin lumota. Intohimo, joka herätti sinussa niin paljon ihania suunnitelmia, tuottaakin sinulle nyt kuolettavaa epätoivoa, jonka voi verrata ainoastaan sen aiheuttajaan, eromme julmuuteen. Estääkö tämä poissaolosi, jolle tuskani, niin kekseliäs kuin se onkin, ei löydä kylliksi surullista nimitystä, minua ikuisesti katselemasta silmiäsi, joissa leimusi niin palava rakkaus, että se opetti minut tuntemaan suurinta autuutta tuottavan tunteen, sai minut unohtamaan oman itseni ja täytti hehkullaan koko minun olemukseni? Oi, omat silmäni ovat kadottaneet sen valon, joka niitä elähytti, niillä ei ole jälellä mitään muuta kuin kyyneleet, enkä minä olekaan niitä mihinkään muuhun käyttänyt kuin ainaiseen itkemiseen sen jälkeen kuin kuulin, että olitte päättänyt minusta erota, sillä se on minulle niin sietämätöntä, että se kohta tuottaa minulle kuoleman. Ja kuitenkin tuntuu minusta, kuin tarjoisivat nämät tuskat, joiden ainoana aiheuttajana te olette, minulle jonkinmoista nautintoa. Heti kun teidät näin, pyhitin teille elämäni ja minä iloitsen siitä, että saan sen teille uhrata. Tuhannet kerrat päivässä lähetän teille huokaukseni, ne etsivät teitä kaikkialta ja tuovat tähän suureen tuskaani ainoana lohdutuksena surullisen varmuuden onnettomuudestani, eikä se jätä minulle ainoatakaan toivon kipinää, vaan taukoamatta kuiskaa: "Herkeä, onneton Mariana, turhaan suremasta ja rakastettuasi etsimästä, häntä et koskaan enää saa nähdä, hän on purjehtinut merien taakse päästäkseen sinua näkemästä, oleskelee Ranskassa tuhansien huvitusten ympäröimänä, ei hetkeäkään ajattele tuskaasi, vaan mielellään jättää sinulle muiston noista monista huumaavista tunteista, joista hän sinua ei edes kiitäkään." Mutta ei, minä en voi tottua siihen, että niin halpamaisesti ajattelisin teistä, vaan koetan kaikin tavoin puhdistaa teitä oman itseni edessä; en tahdo kuvitellakaan teidän unohtaneen minut. Enkö minä ole jo kylliksi onneton, jotta minun ei tarvitsisi kiusata itseäni vielä tällä valheellisella epäilykselläkin? Ja miksi suotta koettaisin olla ajattelematta, mitä kaikkea te teitte saavuttaaksenne rakkauteni? Se täytti minut sellaisella ilolla, että olisin sangen kiittämätön, ellen enää rakastaisi teitä samalla tulisuudella minkä intohimoni minussa herätti silloin, kun täydellä ilolla kuulin teidän tunnustuksenne. Mitenkä onkaan mahdollista, että niin perin onnellisten hetkien muistot ovat tulleet niin perin tuskaisiksi, ja miksi täytyy niin olla, että ne sotivat omaa laatuaan vastaan ja pitävät sydäntäni tällaisen hirmuvallan alaisena? Oi, teidän viimeinen kirjeenne sai kummallisen kuohunnan sydämessäni aikaan: se sykki kiivaasti, ikäänkuin olisi ponnistellut päästäkseen vapaaksi minusta ja etsiäkseen teitä. Nämät kiivaat mielenliikutukset vaikuttivat niin voimakkaasti minuun, että makasin kokonaista kolme tuntia tajuttomana; ponnistelin palatakseni takaisin elämään, joka minun kuitenkin täytyy kadottaa, koska en saa sitä teille säilyttää. Vihdoin toinnuin vastoin tahtoani. Huomasin riemukseni, että olin vähällä rakkaudesta kuolla, ja olin sitäpaitsi iloinen, kun sydämeni ei enää ollut sen vaaran alainen, että se poissaolonne aiheuttamasta tuskasta olisi särkynyt. Tämän jälkeen olen kauan aikaa sairastellut, mutta voinko enää parantua, ellen teitä näe? Kannan kuitenkin tuskiani valittamatta, koska ne johtuvat teistä. Kuinka, onko tämä ehkä palkkani siitä, että olen teitä niin hellästi rakastanut? Olkoon kuinka tahansa, olen päättänyt koko elämäni teitä jumaloida, enkä katsoakaan toiseen mieheen, ja vakuutan teille, että tekin tekisitte oikein, jos ette rakastaisi ketään toista naista. Tyytyisittekö te miedompaan intohimoon kuin mitä minun oli? Ehkä muualta löydätte enemmän kauneutta, vaikka ennen sanoittekin minulle, että minä olin hyvin kaunis; mutta ette koskaan löydä niin paljoa rakkautta, ja kaikki muu on sen rinnalla turhaa.

Minä pyydän, elkää kirjeissänne ilmoittako minulle asioita, joilla ei ole mitään merkitystä minulle, ja elkää kehoittako minua teitä muistamaan. Minä en voi teitä unohtaa, enkä unohda sitäkään, että annoitte minun toivoa kerran palaavanne ja jonkin aikaa viipyvänne luonani. Ah, miksi ette tahdo koko elämäänne viettää luonani? Jos minun olisi mahdollista päästä tästä onnettomasta luostarista, niin en odottaisi lupauksenne täyttymistä täällä Portugalissa; en, minä etsisin teidät välittämättä mistään muusta, seuraisin teitä kautta maailman ja rakastaisin teitä. En uskalla toivoa tämän täyttyvän, en tahdo pitää yllä toivoa, joka varmasti tuottaisi minulle hiukan lohdutusta, vaan tahdon ajatella ainoastaan tuskaani. Myönnän kyllä, että tilaisuus kirjoittaa teille, jonka veljeni minulle hankki, herätti muutamia iloisia väreitä minussa ja karkoitti hetkiseksi sen epätoivon, jossa elän. Minä vannotan teitä sanomaan minulle, miksi te näitte niin paljon vaivaa lumotaksenne minut, kun kuitenkin tiesitte jättävänne minut? Ja miksi niin itsepintaisesti tahdoitte tehdä minut onnettomaksi? Miksi ette jättänyt minua rauhaan luostariini? Olenko minä koskaan teille mitään pahaa tehnyt? Minä pyydän teiltä kuitenkin anteeksi; en moiti mistään; minä en kykene luomaan kostotuumia ja valitan ainoastaan kohtalon kovuutta. Eroittaessaan meidät tuotti se ylitsemme kaiken sen onnettomuuden, mitä saatoimme pelätä; mutta sen ei onnistu eroittaa meidän sydämiämme, rakkaus, joka on kohtaloa voimakkaampi, on ne sitonut elinajaksemme toisiinsa. Jos te jollain tavoin otatte osaa minun elämääni, niin kirjoitatte minulle usein. Ansaitsenhan minä edes niin paljon, että näette vaivaa antaaksenne minulle tietoja sydämenne tunteista ja ulkonaisista elämänne vaiheista; mutta, ennen kaikkea muuta, tulkaa luokseni! Voikaa hyvin; minä en voi tästä lehdestä erota; se tulee käsiinne ja minä toivon, että saisin nauttia samaa onnea. Voi minua mieletöntä, tiedänhän, että se on mahdotonta. Jääkää hyvästi, en jaksa enempää. Jääkää hyvästi; rakastakaa minua aina, aina, ja antakaa minun kärsiä vieläkin suurempia tuskia.

Toinen kirje.

Minusta tuntuu, kuin tekisin tunteilleni maailman suurimman vääryyden koettaessani niitä kirjeen kautta teille tulkita. Kuinka onnellinen olisinkaan, jos te voisitte niitä arvostella omien tunteittenne hehkun mukaan! Mutta enhän minä voi niihin vedota enkä voi olla teille lausumatta, vaikkakin paljoa miedommin kuin mitä tunnen, että te ette saa unhoittamisella, joka minut saattaa aivan epätoivoon ja teille itsellenne on häpeäksi, minua sillä tavoin kiusata kuin teette. Onhan oikeus ja kohtuus, että te kuuntelette kärsivällisesti minun valittavan onnettomuuttani, jonka kyllä aavistin tulevan, kun näin teidän päättävän hyljätä minut. Tiedän kyllä olleeni kamalan erehdyksen vallassa luullessani teidän menettelevän minun suhteeni rehellisemmin kuin mitä on tapana. Minun mielestäni kohotti rakkauteni tavattoman suuri määrä minut jokaisen epäluulon yläpuolelle ja ansaitsi suuremman uskollisuuden kuin mitä maailmassa tavallisesti kohtaa. Mutta teidän taipumuksenne pettää minut sai lopulta voiton oikeudentunnostanne, jota olitte velvollinen osoittamaan minulle kaiken sen jälkeen, mitä olen teille tehnyt. Olisin tavattoman onneton, jos rakastitte minua ainoastaan sen vuoksi, että minä rakastin, ja tahtoisin kaikesta kiittää ainoastaan teidän omaa tunnettanne; mutta olenhan niin loitolla siitä, sillä kokonaista kuusi kuukautta olen saanut olla ilman kirjettänne. Minä lasken tämän kaiken sen sokeuden syyksi, jolla antauduin rakkaudelleni; olisihan minun pitänyt huomata, että iloni loppuu ennen kuin rakkauteni? Kuinka olisin voinut otaksua, että te koko elinajaksenne jäisitte Portugaliin, että luopuisitte urastanne ja isänmaastanne ajatellaksenne yksinomaan minua? Tuskani ei koskaan voi löytää lievitystä, ja muistellessani mennyttä onnea kasvaa vain epätoivoni. Mitä? kaikki toivoni on siis turhaa, enkä koskaan enää saa teitä nähdä luonani huoneessani, enkä tuota hehkua ja lemmen intoa, joka kuvastui kasvoillanne sinne tullessanne? Mutta voi, erehdynhän minä ja tiedän varsin hyvin, että tuo teidän hurmautumisenne, joka lumosi ajatukseni ja sydämeni, sai alkunsa vain siitä, että tahdoitte hauskasti viettää pari tuntia, ja että sen täytyi loppua silloin, kun olitte tarkoituksenne saavuttanut. Minun olisi liiankin onnellisina hetkinä tullut huutaa järkeni avukseni voidakseni supistaa tulviva onneni oikeaan mittaansa ja edeltäpäin huomata kaiken sen, mitä nyt kärsin. Mutta minä antauduin teille kokonaan enkä voinut ajatellakaan mitään, joka olisi voinut iloni myrkyttää ja estää minua nauttimasta täysin siemauksin intohimonne hehkuvista osoituksista. Nautin liian paljon läsnäolostanne voidakseni ajatella teidän eräänä päivänä olevankin loitolla minusta. Muistan kuitenkin usean kerran sanoneeni teille, että teette minut onnettomaksi. Mutta nämä synkät ajatukset katosivat pian ja nautin saadessani ne uhrata teille ja antautua sen lumouksen valtaan, minkä uskottomat vakuutuksenne minussa herättivät.

Tunnen aivan selvästi parannuskeinon kaikkia tuskiani vastaan, ja olisinkin niistä pian vapaa, ellen enää teitä rakastaisi. Mutta oi, mikä parannuskeino! Ei, minä tahdon mieluummin vieläkin enemmän kärsiä kuin unohtaa teidät. Ah, riippuuko se sitten minusta? En voi moittia itseäni siitä, että hetkeäkään olisin toivonut voivani tauota teitä rakastamasta. Olette säälittävämpi kuin minä, sillä parempi on kärsiä kaikki se, mitä minä kärsin, kuin iloita niistä veltoista hyväilyistä, joita teidän ranskalaiset rakastajattarenne teille suovat. En kadehdi teidän kylmäkiskoisuuttanne; enemmän ehkä säälin teitä.

En voi uskoa teidän kokonaan unohtaneen minut. Uskon hemmotelleeni teidät niin, että ilman minua voitte nauttia ainoastaan epätäydellisiä iloja, ja olen onnellisempi kuin te, koska rakkautenne on minut täydellisemmin vallannut.

Olen hiljattain nimitetty luostarin portinvartijaksi; kaikki, jotka puhuvat kanssani, luulevat minun kadottaneen järkeni, sillä en tiedä, mitä heille vastaan. Nunnat mahtavat olla yhtä hulluja kuin minäkin, koska ovat luulleet minun voivan hoitaa jotain virkaa.

Ah, kuinka minä kadehdin Emanuelin ja Franciscuksen kohtaloa! Miksi en ole niinkuin hekin aina lähellänne! Olisin teitä seurannut ja varmasti palvellut teitä uskollisemmin kuin he. En maailmassa toivo mitään muuta kuin saada nähdä teidät. Ajatteletteko edes minua! Tyydyn siihen, että minua muistatte, mutta en uskalla olla siitä vakuutettu. Silloin kun näin teidät joka päivä, en siihen rajoittanut toiveitani, mutta te olette totuttanut minut alistumaan kaikkeen siihen, mitä piditte oikeana.

Yhtäkaikki en kadu jumaloineeni teitä, olen päinvastoin siitä sydämestäni iloinen, että olette minut houkutellut omaksenne; se julmuus, joka siinä piilee, että olette minut ehkä ainiaaksi jättänyt, ei vähennä hitustakaan rakkauteni tulta. Tahdon, että koko maailma sen tietäisi, enkä sitä salaa, ja olen hurmaantunut siitä, että olen teidän tähtenne menetellyt kaikessa säädyllisyyden sääntöjä vastaan. Kunniani ja hurskauteni on enää vain siinä, että rakastan teitä koko elämäni ajan hulluuteen asti, koska kerran olen alkanut teitä rakastaa.

En sano tätä kaikkea teille saadakseni teidät minulle kirjoittamaan. Elkää pakoittako itseänne mihinkään; en pyydä teiltä mitään muuta kuin minkä vapaasta tahdosta voitte antaa ja hylkään kaikki rakkaudenvakuutukset, joita olettekin osannut olla lausumatta. Iloni tulee olemaan puolustaa teitä, ja teidän ilonne kai siinä, että olette päässeet kirjeen kirjoittamisen vaivasta, ja minä annan teille sydämestäni kaikki anteeksi.

Tänä aamuna varhain oli muuan ranskalainen upseeri niin laupias, että puheli yli kolmen tunnin ajan kanssani teistä. Hän sanoi, että Ranskan kanssa oli solmittu rauha. Jos niin on asian laita, niin ettekö silloin voi tulla tänne ja viedä minua mukananne Ranskaan? Mutta enhän sitä ansaitse; toimikaa aivan niin kuin katsotte parhaaksi. Rakkauteni ei riipu siitä tavasta ja laadusta, millä minua kohtelette. Lähtönne jälkeen en ole hetkeäkään ollut terveenä ja ainoana ilonani on lausua tuhannet kerrat päivässä teidän nimeänne. Muutamat nunnat, jotka tuntevat sen surkuteltavan tilan, mihin olette minut saattanut, puhuvat usein teistä. Poistun huoneestani, jossa niin usein olette oleskellut, niin vähän kuin mahdollista, ja katselen taukoamatta kuvaanne, joka on minulle elämääni kalliimpi. Tämä tuottaa minulle jossain määrin helpoitusta, mutta samalla tuskaa, ajatellessani, etten ehkä enää koskaan näe teitä. Miksi täytyy sen mahdollisuuden olla olemassa, etten näe teitä ehkä koskaan? Oletteko ainiaaksi hylännyt minut? Olen aivan epätoivoissani. Teidän Mariana raukkanne ei jaksa enempää; hän vaipuu kirjoittaessaan nämät viimeiset sanat pyörtyneenä maahan. Jääkää hyvästi, jääkää hyvästi; säälikää minua!

Viides kirje.

Kirjoitan teille viimeisen kerran ja toivon, että tämän kirjeen edellisistä eroava sävy ja ajatusten muoto osoittaa teille, että vihdoinkin olette minut saanut vakuutetuksi siitä, ettette minua enää rakasta, eikä minun tule teitä enää rakastaa. Lähetän sen vuoksi heti ensi tilassa teille kaikki lahjoittamanne esineet. Elkää pelätkö, että teille vielä kerran kirjoitan. En pane edes nimeänne käärön päälle; jätän kaikki nämät toimet dona Britekselle, johon aina olen luottanut, tosin asioissa, jotka ovat tavattoman kaukana nykyisistä toimista. Hänen toimensa tulevat näyttämään vähemmän epäilyttäviltä kuin minun; hän ryhtyy kaikkiin varovaisuuskeinoihin, jotta varmasti tiedän teidän saavan takaisin kuvanne ja minulle lahjoittamanne rannerenkaat. Tahtoisin kuitenkin teidän tietävän, että olen jo monta päivää ollut siinä tilassa, että olisin voinut repiä ja polttaa rakkautenne pantit, jotka minulle ennen olivat niin tavattoman kalliit ja arvokkaat. Mutta olenhan osoittanut teidän suhteenne niin paljon heikkoutta, ettette koskaan olisi voinut otaksua minun pystyvän sellaiseen äärimmäiseen päättävään tekoon. Tahdon sen vuoksi maistaa kokonansa tuskan, minkä olen tuntenut kaikesta tästä erotessani, ja tuottaa teille edes hiukan mielipahaa. Se minun kuitenkin täytyy myöntää omaksi ja teidän häpeäksenne, että olen ollut näistä pienistä esineistä riippuvaisempi kuin tahdonkaan teille tunnustaa, ja että olen tuntenut, miten minun täytyi ottaa järkeni avukseni voidakseni erota jokaisesta yksityisestä kappaleesta, vaikka olinkin iloinen purkaessani kaikki välit teidän kanssanne. Mutta suoriutuuhan niin monen järkisyyn avulla kaikesta.

Olen antanut kaikki dona Britekselle. Mutta mitä kyyneleitä tämä päätös maksoikaan minulle! Tuhansien miettimisien ja tuhansien arvelujen jälkeen, joita te ette kyllä tunne ja joista en suinkaan tee mitään tiliä, vannotin häntä olemaan minulle koskaan puhumatta näistä esineistä, olemaan antamatta niitä minulle takaisin, vaikka pyytäisinkin katsellakseni niitä kerta vielä, ja lähettämään ne teille ilmoittamatta siitä minulle edeltäpäin mitään.

Olen tullut tuntemaan rakkauteni suuren määrän vasta nyt, kun olen kaiken tavoin ponnistanut voimiani parantuakseni siitä, ja pelkään, etten koskaan olisi uskaltanut ryhtyä siihen, jos edeltäpäin olisin tietänyt kaikki vaikeudet ja mielenliikutukset, jotka estävinä astuivat tielleni. Olen vakuutettu siitä, että olisin vähemmän kärsinyt, jos olisin pysynyt uskollisena rakkaudelleni teihin, niin kiittämättömästi kuin te olettekin käyttäytynyt minua kohtaan, kuin nyt, kun jätän teidät ainiaaksi. Olen tullut siihen kokemukseen, että tunteeni oli minulle rakkaampi kuin te, ja minun on täytynyt kestää mitä kamalimpia sieluntuskia sen jälkeen, kun loukkaava käytöksenne on muuttanut teidän persoonanne vihattavaksi.

Sukupuoleni luontainen ylpeys ei ole auttanut minua eikä ole tehnyt tätä päätöstä kepeämmäksi. Ah, olen halveksimisenne ottanut tyynesti vastaan, olisin kestänyt vihanne ja sen raivoisan mustasukkaisuuden, jonka teidän mahdollinen mieltymisenne toiseen olisi minussa herättänyt. Minun olisi silloin täytynyt taistella intohimoa vastaan, mutta teidän välinpitämättömyytenne on minulle sietämätön; viime kirjeenne loukkaavat ystävyydenvakuutukset ja naurettavat kohteliaisuudet ovat minulle osoittaneet, että ne eivät ole tehneet mitään syvää vaikutusta sydämeenne, että olette ne kuitenkin kaikki lukenut. Kiittämätön, minä olen vieläkin niin suuri hupakko, että joudun epätoivoon ajatellessani, etten enää voi itseäni lohduttaa sillä, että ne eivät ole joutuneet käsiinne ja että ovat teiltä salatut.

Minä kiroan teidän suoruuttanne. Olenko minä pyytänyt teitä kirjoittamaan totuutta? Miksi ette jätä minulle minun intohimoani? Teidän ei olisi tullut enää minulle kirjoittaa. Enhän vaatinut mitään selityksiä; enkö ole jo kylliksi onneton siitäkin, etten antanut teille mitään aihetta nähdäksenne erikoista vaivaa lumotessanne minut, ja etten enää kykene teitä puolustamaan?

Mutta sen tahdon teille sanoa, että olen tullut huomaamaan, kuinka arvoton te olette saamaan minun tulisen rakkauteni osaksenne ja kuinka hyvin tunnen teidän kaikki huonot ominaisuutenne. Mutta jos kaikesta siitä, mitä olen teille tehnyt, voin odottaa teidän ottavan varteen toivomukseni, niin vannotan teitä olemaan minulle enää kirjoittamatta ja auttamaan minua unohtamaan teidät kokonaan. Jos te, vaikkakin peitellen, viittaisitte siihen, että teidän on tarvinnut voittaa itsenne, ennenkuin olette kirjeeni päässyt loppuun, niin uskoisin ehkä teitä, ja tämä tunnustus herättäisi suuttumukseni ja vihani, ja se taas mahdollisesti sytyttäisi intohimoni uuteen tuleen. Teidän ei tarvitse vähääkään huolia minun teoistani ja toimistani; te tuhoaisitte varmaankin kaikki tuumani — millä oikeudella te sekaannutte niihin? Minä en tahdo tietää, minkä vaikutuksen tämä kirje tekee teihin; elkää jälleen hävittäkö maailmaa, jonka vaivalloisesti olen koettanut rakentaa. Mielestäni voitte olla tyytyväinen siihen kurjuuteen, mihin olette minut saattanut, joko sitten olette tahtonut tehdä minut onnettomaksi tai ette. Elkää riistäkö minua tästä epävarmuudesta, minä toivon sen ajan mittaan muuttuvan jonkinlaiseksi sielunrauhaksi. Lupaan olla teitä vihaamatta; epäilen liiaksi paljon voimakkaita tunteita, uskaltaakseni ryhtyä kokeilemaan. Olen vakuutettu löytäväni tässä maassa uskollisemman rakastajan; mutta oi, kuka voi herättää minussa rakkautta? Voisiko toisen miehen intohimo enää hellyttää sydäntäni? Onko minun intohimoni voinut hellyttää teidän? Enkö itsestäni ole tullut siihen kokemukseen, että hellästi rakastava sydän ei koskaan unohda sitä, mikä hänelle on tuottanut sanomattoman suurta nautintoa, jota se ei ennen tuntenut, mutta joihin se oli kykenevä; että sen kaikki ajatukset ovat kohdistuneet siihen epäjumalaan, minkä se on itselleen saanut; että ensimäiset vaikutelmat eivät voi kadota, ensimäiset haavat arpeutua; että jokainen uusi rakkaus, jonka sydän toivoo tuottavan apua ja sen uudelleen täyttävän, kuvailee turhaan tunnetta, jota ei se koskaan voi uudelleen saavuttaa; että kaikki onni, jota se etsii, vähääkään toivomatta sitä löytävänsä, ei tee muuta kuin todistaa epäämättömästi, että sille ei mikään ole niin rakas kuin tuskiensa muisto? Miksi olette antanut minun tuntea sen tunteen epätäydellisyyden ja katkeruuden, joka ei voi ainiaan kestää, sekä niitä tuskia, joita liian palava intohimo tuottaa, kun se ei ole molemminpuolinen, ja miksi liittyvät sokea mieltymys ja julma kohtalo yhteen pakoittaen meidät valitsemaan olentoja, jotka rakastavatkin toisia?

Vaikka voisinkin toivoa uudessa liitossa löytäväni tyydytystä ja kohtaisin kunnon miehen, niin tuntisin sellaista sääliä omaa itseäni kohtaan, etten voisi ketään, vaikka hän olisi maailman halvin ihminen, syöstä sellaiseen onnettomuuteen, kuin minkä te olette minulle tuottanut, ja vaikka ei minulla toden totta ole mitään syytä armahtaa teitä, niin en voisi tuottaa teille niin kamalaa rangaistusta, vaikkakin olojen odottamattoman muodostumisen kautta saattaisin sen tehdä.

Minä koetan vielä tänäkin hetkenä puolustaa teitä ja ymmärrän varsin hyvin, että nunna ei kuulu niihin naisiin, joille rakkaus pyhitetään. Mutta minusta tuntuu, että jos miehet rakastettuaan valitessaan käyttäisivät järkeään, niin antaisivat he nunnille etusijan muiden naisten rinnalla. Ei mikään estä heitä taukoamatta ajattelemasta rakkauttaan, heitä eivät häiritse tuhannet pikkuseikat, jotka elävien maailmassa vaativat aikansa. Minusta tuntuu, että mielellään ei näe rakastettunsa aina puuhailevan tuhansissa pikkuasioissa, eikä osoita mitään hienotunteisuutta se, että miehet sallivat naisten aina puhuvan seuroista, koristuksista ja kävelyistä; miesten täytyy aina tuntea mustasukkaisuuden oireita, kun naisten täytyy olla huomaavaisia, käyttäytyä ystävällisesti ja seurustella kaikkien kanssa. Kuka voi olla varma siitä, että he eivät tunne siinä jotain nautintoa ja suvaitsevat aviopuolisonsa lähentelemistä ainoastaan vastenmielisesti ja kyllästyneinä? Ja miten he mahtavatkaan tehdä pilkkaa rakastajastaan, joka ei vaadi heiltä tarkkaa tilitystä, joka helposti ja epäilemättä uskoo mitä tahansa hänelle puhutaan ja joka luottavaisena ja rauhallisena näkee naisen täyttävän seuraelämän velvollisuudet? Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole epäämättömien perusteitten nojalla saada teitä vakuutetuksi siitä, että teidän tulee minua rakastaa, nehän ovat aivan kelvottomia keinoja, ja olenhan käyttänyt paljoa parempia saavuttamatta mitään; tunnen kohtaloni siksi hyvin, etten koetakaan sitä muuttaa; tulen koko elämäni ajan olemaan onneton. Enkö ollut onneton jo silloin, kun näin teidät joka päivä? Minä olin kuolla pelosta, että voisitte olla minulle uskoton; tahdoin pitää teidät aina luonani, ja kun se oli mahdotonta, niin vapisin joka kerta ajatellessani sitä vaaraa, minkä alaiseksi jouduitte tulemalla luostariin; olin kuoleman tuskassa ollessanne sotakentällä; olin epätoivoinen siitä, etten ollut kauniimpi ja teidän arvoisenne; napisin alhaista syntyperääni vastaan; luulin, että se rakkaus, jota osoititte minulle, voisi jollain tavoin teitä vahingoittaa; en mielestäni rakastanut teitä kyllin tulisesti; pelkäsin teidän tähtenne vanhempieni vihaa — lyhyesti sanoen, olin yhtä säälittävässä tilassa kuin sekin on, missä nyt olen. Jos te olisitte antanut minulle jotain todistuksia rakkaudestanne senkin jälkeen, kun läksitte Portugalista, niin olisin tehnyt kaiken voitavani päästäkseni täältä pois; olisin pukeutunut valepukuun tullakseni luoksenne. Ah, mitenkähän minun olisikaan käynyt, jos ette enää olisi välittänyt minusta Ranskaan tultuani? Kuinka neuvoton olisinkaan ollut? Minkä häpeän olisinkaan tuottanut suvulleni, joka minulle taas on tullut rakkaaksi sen jälkeen, kun en teitä enää rakasta.

Te voitte tästä huomata, että toisissa oloissa olisin ollut vieläkin säälittävämpi kuin mitä nyt olen. Puhun ainakin kerran eläissäni järkevästi teidän kanssanne. Kuinka minun itsehillitsemiseni mahtaakaan teitä miellyttää ja kuinka tyytyväinen te olettekaan minuun! En tahdo sitä kuitenkaan tietää; olenhan kerran pyytänyt teitä olemaan minulle kirjoittamatta, ja pyydän sitä uudelleen, entistä hartaammin.

Ettekö ole itseänne tuominnut sen johdosta, millä tavoin olette minua kohdellut? Ettekö koskaan ajattele sitä, että teillä on minua kohtaan suurempia velvollisuuksia kuin ketään muuta kohtaan maan päällä? Olenhan teitä rakastanut hulluuteen asti; ja minkä halveksimisen olenkaan saanut siitä osakseni? Te ette ole menetellyt kunnon miehen tavoin, teidän on täytynyt tuntea minua kohtaan enemmän kuin vaistomaista vastenmielisyyttä, koska rakkautenne ei ole tullut yhtä tuliseksi kuin minun. Olen antanut aivan keskinkertaisten ominaisuuksien lumota itseni. Mitä te sitten oikeastaan olette tehnyt ansaitaksenne suosioni? Minkä uhrin olette tehnyt minun tähteni? Ettekö ole etsinyt itsellenne vielä tuhansia muita huvituksia? Oletteko luopunut pelistä ja metsästyksestä? Ettekö ollut ensimäisenä valmis palaamaan armeijaan? Ettekö tullut takaisin myöhemmin kuin kaikki muut? Ettekö huimapäänä ole heittäytynyt vaaraan, vaikka olinkin teitä pyytänyt säästämään itseänne minun tähteni? Ette ole tehnyt pienintäkään yritystä tullaksenne Portugalin palvelukseen, vaikka kuitenkin täällä nautitte yleistä kunnioitusta. Veljenne kirje aiheutti heti lähtönne; ette hetkeäkään viivytellyt noudattaessanne tätä kutsua. Ja ettekö itse minulle kirjoittanut, että koko matkan ajan olitte mitä iloisimmalla tuulella?

Minun täytyy myöntää, että minun velvollisuuteni olisi teitä kuolettavasti vihata. Ah, minä olen itse ollut onnettomuuteeni syypää; olen paljastanut teille intohimoni liian selvästi, ja täytyyhän olla kaino herättääkseen rakkautta; täytyy taitavasti käyttää keinoja intohimon kiihoittamiseksi, rakkaus yksinään ei herätä vastarakkautta. Te tahdoitte voittaa rakkauteni, ja kun tämän päätöksen olitte tehnyt, niin ei ollut mitään keinoa, mitä ette olisi käyttänyt päästäksenne päämääräänne; te olisitte itse pakoittanut itsenne minua rakastamaan, jos se olisi ollut välttämätöntä. Mutta huomasittehan, että intohimottakin saavutitte tarkoituksenne, eikä teidän tarvinnut turvautua siihen. Mikä uskottomuus! Uskotteko voivanne rankaisematta minua pettää? Jos jokin sattuma toisi teidät tähän maahan, niin julistan täten teille, että jätän teidät omaisteni koston valtaan. Olen kauan aikaa suorastaan epäjumaloinut teitä, ja se kauhistuttaa nyt minua, ja omatuntoni vainoo minua säälimättömän ankarasti; tunnen selvästi hairahduksieni häpeän, joihin olette minut viekoitellut, ja intohimoni, ah! on kadonnut, joka tähän asti salasi minulta syyllisyyteni peloittavan suuren määrän. Milloin pääsen tästä kamalasta ristiriidasta vapaaksi?

Yhtäkaikki uskon, etten teille mitään pahaa tahdo, ja että mukautuisin näkemään teidät onnellisenakin. Mutta jos teillä todellakin on sydän, niin kuinka voisitte olla onnellinen?

Tahtoisin teille kerta vielä myöhemmin kirjoittaa, näyttääkseni vain teille, että minä kuitenkin ehkä ajan mittaan olen tullut rauhallisemmaksi. Mikä nautinto olisikaan minulle voida moittia teitä häpeällisestä menettelystänne minun suhteeni, kun se ei enää tuottaisi minulle tuskaa ja kun voisin teille osoittaa, että halveksin teitä, että aivan välinpitämättömästi puhun teidän petoksestanne, että olen unohtanut kaikki nautintoni ja tuskani ja että ainoastaan silloin muistan teitä, kun tahallani tahdon teidät johdattaa mieleeni.

Myönnän, että olitte minua voimakkaampi ja että herätitte minussa intohimon, joka oli vähällä viedä järkeni; mutta teidän ei tarvitse siitä erikoisesti ylpeillä. Olinhan kokematon, nuori, elin lapsuudestani asti luostarissa, olin oppinut tuntemaan ainoastaan vastenmielisiä ihmisiä, en koskaan ollut kuullut sellaisia imarteluja, joita te kaiken aikaa minulle lausuitte; luulin kaikesta tästä saavani kiittää ainoastaan kauneuttani ja suloisuuttani, josta minulle huomautitte; kuulin teistä ainoastaan hyvää, jokainen puhui edullisesti teistä. Te teitte kaiken herättääksenne minussa rakkautta.

Mutta vihdoinkin olen tästä lumouksesta herännyt; te olette paljon siihen vaikuttanut, ja myönnän, että tarvitsin tätä teidän apuanne hyvin suuressa määrässä. Lähettäessäni teille kirjeenne takaisin säilytän huolellisesti ne molemmat viimeiset, jotka minulle kirjoititte; minä luen niitä vielä useammin kuin ensimäisiä, jotta en vaipuisi uudelleen heikkouteni valtaan. Ah, kuinka kalliiksi ne tulevat minulle, ja miten onnellinen voisinkaan olla, jos menettelynne olisi aina ollut sellainen, että voisin teitä rakastaa! Tiedän liian paljon vielä mietiskeleväni moitteitani, ja uskottomuutenne koskee vielä kipeästi sydämeeni. Mutta muistakaa, että olen luvannut itselleni sielunrauhan ja että joko saavutan päämääräni tai teen epätoivoisen teon, joka jättää teidät kuitenkin jokseenkin kylmäksi.

Yleensä en odota enkä toivo enää mitään saavani teiltä. Olen hupakko uusiessani samoja asioita niin moneen kertaan teille. Minun täytyy riistäytyä teistä vapaaksi ja olla teitä enää ajattelematta. Luultavasti en enää teille kirjoitakaan. Olenko ehkä velvollinen tekemään teille tiliä kaikista vaihtelevista mielialoistani?

Jonathan Swift

Jonathan Swift miss Jane Waryngille

Hyvä neiti!

Olen kovasti säikähtynyt niistä tiedoista, jotka annoitte minulle terveydentilastanne; enoni kertoi minulle nähneensä teidät ulkomuodosta päättäen terveempänä, kuin mitä olette ollut näinä viime vuosina, ja elin siinä toivossa, että asian laita oli yhä vielä niin. Jumala varjelkoon minua koskaan antamasta teille aihetta suurempiin suruihin, niinkuin näytätte minulle viittaavan! Olen sen kirjeen, johon pyysitte minua vastaamaan, lukenut moneen kertaan ja uskon, että olen punninnut jo jokaisen eri kohdan. Mutta kun te suvaitsette moneen kertaan mainita ne yksityiskohdat, joista tahdotte päästä selville, niin koetan parhaani mukaan antaa teille selvityksen. Te tahdotte tietää, mikä on syynä siihen äkilliseen muutokseen mielialassani, joka viimeisen käyntini jälkeen teidän luonanne näkyy kirjeitteni muuttuneessa sävyssäkin. Jos minussa on tapahtunut tuo mainitsemanne muutos, niin olen minä sen jo lukemattomia kertoja teille selvitellyt. Olen tuhannet kerrat koettanut teille vakuuttaa, ettette mitenkään voi jäädä siihen ympäristöön ja paikkaan, jossa nyt olette, sekä terveytenne että mielialanne vuoksi, joka kärsii sellaisesta ilmasta ja seurustelupiiristä. Se, mitä teiltä sain vastaukseksi, ei ollut muuta kuin suurimmaksi osaksi moitteita, jotka toisinaan saivat niin käskevän muodon, etten ole mielestäni sitä ansainnut, ajatellessani, miten perin väärässä te olette. Toinen kohta, jonka tahdotte tietää, on kysymys, onko tähän kirjeitteni sävyn muuttumiseen syynä se, että ajattelen toista rakastettua. Vakuutan teille kristittynä ja kunnon miehenä, että niin ei ole asian laita; en koskaan ole ajatellut mennä kenenkään muun kuin teidän kanssanne naimisiin. Olin aina sitä mieltä, että teillä oli lempeä luonne ja mielensävy, ja sitä, mikä näytti todistavan päinvastaista, pidin rakastajaa kohtaan osoitettavana ehdottoman välttämättömänä menettelytapana. Sen jälkeen olen kirjeistänne saanut yllin kyllin niin perin loukkaavan kylmäkiskoisuuden todistuksia, että aloin uskoa minunlaisen vähillä hyvillä ominaisuuksilla varustetun miehen olevan aivan mahdottoman saamaan rakkauttanne osakseen. En tunne koko maailmassa ketään miestä, jota kohdellaan niin ankarasti ja vieläpä päällepäätteeksi asioissa, jotka koskevat yksinomaan teitä ja omaa parastanne. Kaiken tämän saatoin kestää niin kauan kuin olimme muodollisessa ja seurusteluelämän suhteessa toisiimme; mutta nyt voi teidän sietämättömän menettelynne minua kohtaan selittää ainoastaan sillä, että teiltä puuttuu tavallisin kunnioitus ja tavallisin ystävyydentunne.

Kun pyysin saada luoda silmäyksen teidän varallisuusoloihinne, niin ei minulla silloin ollut väittämiänne tarkoituksia. Olen useinkin selittänyt teille, että Englannissa voi jokainen terveellä järjellä varustettu nuori mies hankkia itselleen suuremman omaisuuden, kuin mitä te koskaan olette uneksinutkaan. Kysyin, punnitakseni asiaa, riittääkö teidän omaisuutenne yhdessä minun pienien tulojeni kanssa tekemään teidän vaatimuksiinne tottuneen nuoren tytön avioliitossa onnelliseksi. Luulen vuotuisten tulojeni nousevan sataan puntaan, ja olen samalla sitä mieltä, ettei varakas nainen, jolla on teidän tulonne ja teidän sukulaispiirinne, vaihtaisi elämäänsä niin yksinkertaiseen olemassaoloon. Eivät teidän kirjeenne ole voineet minulle vähääkään vakuuttaa, että te antaisitte mitään arvoa minun persoonalleni, koska panette niin vähän painoa sille, mitä olen jo usein sanonut teidän ympäristöstänne. Surulliseksi tiedonannoksi sanomanne selitys tuloistani vastaa, niinkuin saatan teille vakuuttaa, täydellisesti tosioloja, ja kun se teidän oman mielenne mukaan on niin perin surullinen, niin voittehan itse siitä kaikesta tehdä tarpeelliset johtopäätökset. Niihin tuloihin, jotka ovat tohtori Boltonilla, on liitetty tuomiorovastin arvo, mutta se paikka, joka minulle on annettu, on penikulman päässä kaupungista, jonka nimi on Trim, kahdenkymmenen penikulman päässä täältä, eikä minulla ole mitään muuta neuvoa kuin joko vuokrata talo Trimissä tai rakentaa oma talo seurakuntaani. Ensimäinen tuskin käy laatuun, ja toista varten olen nykyään liian köyhä. Tuskin voin ajatellakaan nyt päästä muuttamaan Belfastiin; meidän esimiehemme asema ei ole varma, ja muutaman kuukauden päästä tapahtuu muutos. Voittaako meidän puolueemme tämän kautta, en tiedä, vaikka olenkin hyvin taipuvainen sitä uskomaan, ja silloin vasta minulla on aikaa lähteä pienelle matkalle. Toivon kuitenkin, että teidän muut ystävänne, joilla on enemmän vaikutusvaltaa teihin kuin minulla, jo sitä ennen saavat teidät jättämään nykyisen olinpaikkanne. Toivon voivani käydä tervehtimässä äitiänne, koska hän aina on ystävällisesti minua muistanut; mutta muita tuttujanne en voi ikävä kyllä tavata, ja minä uskon minulla olevan enemmän syytä olla harmissani siitä, että toivotte minun tapaavan heidät, kuin teillä siitä, että vältän heitä. Jos te sellaista seuraa rakastatte, niin toivotan teille paljon onnea siihen; minä olen saanut toisenlaisen kasvatuksen. Enoni Adam kysyi eräänä päivänä, mitkä olivat aikeeni teidän suhteenne, koska teille syntyisi ikävyyksiä, ellen astuisi päättävää askelta. Se vastaus, jonka hänelle annoin ja jonka hän, niinkuin otaksun, on teille ilmoittanut, kuului näin: toivon, etten ole teidän ja onnenne tiellä; sillä se syy, jonka te olette tuonut esteeksi avioliittoon minun kanssani, johtuu sairaudestanne, mikä yhä vielä kestää; sitäpaitsi piditte tulojani liian pieninä, eikä minulla ole tähän aikaan tilaisuutta tarjota suurempia. Mutta jos teidän terveydentilanne ja minun varallisuuteni olisivat sellaiset kuin niiden tulisi olla, niin antaisin teille etusijan kaikkien sukupuoleenne kuuluvien joukossa, mutta nykyisissä oloissa uskon, että avioliitto minun kanssani olisi vastoin omaa toivomustanne ja tekisi teidät epäilemättä onnettomaksi; mutta jos teillä on toinen tarjous tiedossa, jota te ja ystävänne pitävät teille edullisempana, niin tekisin hyvin väärin asettuessani onnenne tielle.

Mitä nyt tulee varallisuuteeni, niin olette itse siihen vastannut. Toivon siis teidän ilmoittavan minulle, onko terveytenne laita nyt toinen kuin silloin, kun mainitsitte lääkäreitten varoittaneen teitä avioliitosta, koska se saattaisi henkenne ehdottomasti vaaraan. Ovatko lääkärit tai te tässä suhteessa nyt toista mieltä? Voitteko pitää taloutta, kun tulot ovat — ehkä kolmesataa puntaa pienemmät? Onko teillä niin suuri tunne minun persoonaani ja luonnettani kohtaan, että elintavoissamme mukaannutte minun toivomuksiini ja koetatte tehdä meidät molemmat niin onnellisiksi kuin voitte? Oletteko valmis mukaantumaan niihin toimenpiteisiin, jotka katson tarpeellisiksi kehityksellenne, jolloin olemme toisillemme mieluisana seurana, olematta onnettomia, vaikka emme saa vieraita tai itse käy vieraissa? Oletteko rakkaudestanne, kunnioituksestanne, välinpitämättömyydestänne toisia kohtaan niin varma kuin minä olen? Voinko niin paljon vallita sydäntänne tai tahdotteko niin paljon hillitä intohimojanne, että yhdyselämässämme säilytätte henkisen tasapainonne? Oletteko niin hyvä, että koetatte lempeillä sanoilla karkoittaa jokaisen elämän kierojen olojen aikaansaaman harmittavan mielialan? Onko se paikka, johon puolisonne asettuu, teille rakkaampi kuin hovit ja suuret kaupungit? Lyhyesti, nämät ovat muutamia niistä välttämättömistä ehdoista, jotka täyttämällä voi sellaiset miehet tehdä tyytyväisiksi, mitkä tuntevat ihmiselämän siksi hyvin kuin minä teen; ja naiselle, joka yhdistäisi itseensä nämät ominaisuudet, ylpeänä palkitsisin kaiken rakkauden tekemällä hänet onnelliseksi. Nämät kysymykset olen jo aikoja sitten päättänyt tehdä sille, jonka kanssa aijon elämäni liittää yhteen, ja jos te puhtaalla sydämellä voitte niihin myöntävästi vastata, niin suurin autuuteni on sulkea teidät syliini välittämättä siitä, onko teillä kauneutta ja rikkautta. Puhtaus riittää minulle edellisessä ja riittävä toimeentulo toisessa suhteessa. Toivon todellakin suuria tuloja, mutta näkisin niiden mieluimmin tulevan minun kauttani; vaikka saisin maailman suurimman rikkauden, niin en tahtoisi tulla naisen soimausten alaiseksi.

Olen vastannut kaikkeen, mitä taidan, kirjeenne johdosta, ja olen selvästi ja suoraan selittänyt meidän välisen suhteemme. Asetin teidät alussa muiden naisten yläpuolelle, enkä odota, että te kohtelette minua tavallisten rakastajien tavoin. Jos pidätte soveliaana vastata tähän kirjeeseeni, niin tulen pitämään itseäni jokaisella teidän toivomallanne tavalla uskollisimpana ja alamaisimpana palvelijananne.

Kirjeitä Stellalle (miss Esther Johnsonille)

Chester, syyskuun 2 p:nä 1710.

Vaiheistani laivalle menoon asti kertoo teille Joe [Joseph Beaumond, trimiläinen kauppias, Swiftin ystävä, josta usein mainitaan näissä kirjeissä.]. Niin pian kuin olin astunut veneeseen, määräsivät nuo konnat toiset ehdot ja pakoittivat minut maksamaan heille kaksi kruunua enemmän. Heidän mielestään oli mahdotonta ennättää laivaan; mutta puolen tunnin päästä pääsimme jahtiin, sillä laivat olivat ankkuroineet odottaakseen lordi maaherran hovimestaria. Suoritimme matkan täsmälleen viidessätoista tunnissa. Eilisiltana tulin Chesteriin ja lähden kai maanantaina kaupungista. Ensimäinen ihminen, jonka tapasin Chesterissä, oli tohtori Raymond. Hän on rouvineen täällä hankkimassa niitä papereita, jotka hän tarvitsee myydäkseen maatilansa. Putosin hevosen selästä ajaessani Parkgatelta asuntooni, mutta en loukannut itseäni. Hevonen oli erinomaisesti tottunut sen selästä putoamiseen ja seisoi paikallaan siksi, kunnes olin noussut ylös. Minä pyydän teitä toteuttamaan aikeenne, matkustamaan Trimiin ja siellä ratsastamaan niin paljon kuin mahdollista. Mylord Mountjoy on sitä mieltä, että meidän täytyy tänään iltapäivällä lähteä matkalle, ja sen vuoksi pujahdin huoneeseeni lopettamaan tämän kirjeen, joka riippuen olosuhteista tulee pitkäksi tai lyhyeksi. Jumala kaikkivaltias suojatkoon teitä, ja jumalan tähden olkaa iloinen ja hoitakaa terveyttänne. Olen lujasti päättänyt palata niin pian kuin olen tehtäväni suorittanut, onnistun sitten tai en. En koskaan ole niin vastenmielisesti lähtenyt Englantiin kuin tällä kertaa. Juuri äsken tuli Lontoon posti ja lähtee heti, jonka vuoksi minulla ei ole muuta aikaa, kuin uskoa teidät Jumalan huomaan.

Lontoo, syyskuun 9 pnä 1710.

Viime tiistaina tulin viiden päivän matkan jälkeen tänne. Ensimäisen olin väsynyt, toisen puolikuollut, kolmantena voin siedettävän hyvin ja viimeisinä kahtena päivänä jokseenkin hyvin. Nyt iloitsen ponnistuksista, jotka ovat pakoittaneet minut harjoittamaan ruumiillisia voimiani, ja voin oikein hyvin. Whigit olivat iloissaan nähdessään minut; he takertuivat minuun aivan kuin hukkuva oljenkorteen, ja suuret miehet pyytelivät kömpelösti anteeksi. Mutta lordi valtiovarainhoitaja otti minut kylmästi vastaan, ja se suututti niin minua, että olen päättänyt kostaa. En ole vielä tehnyt puoliksikaan kiertokulkuani tuttavieni luona, mutta tapaan heidät kaikki samanlaisina kuin lähtiessäni. Kuulin, että lady Giffordilla [Sir William Templen sisar, jonka talossa Stellan äiti tähän aikaa asui.] on suuri vaikutusvalta hovissa, ja lady Wharton teki siitä hiljattain pilkkaa; olen siis kadottanut hänessä yhden ystävän. En ole häntä vielä nähnyt, enkä aijokaan mennä tapaamaan, mutta Stellan äidin aijon eräässä toisessa paikassa kohdata. Täällä on kaikki ylösalasin; jokainen whig, jolla on ylhäinen asema, kadottaa sen epäilemättä, ja me saamme talven, jommoista ei Englannissa ole vielä koskaan ollut. Jokainen kysyy minulta, mistä se johtuu, että minä niin kauan pysyn Irlannissa, ikäänkuin luonnollisin olinpaikkani olisi täällä Lontoossa; mutta ei ainoakaan olento tahdo tehdä mitään sen toteuttamiseksi, ja vakuutan silloin, että tyytyväisempänä kuin koskaan ennen palaan Dubliniin ja Laracorin kanavan luo. "Tatler" [Richard Steele "Tatlerin" julkaisija.] odottaa joka päivä kadottavansa paikkansa, ja Ormondin herttuasta kuuluu tulevan Irlannin maaherra. Toivon, että rauhallisesti asustatte nyt Prestonne [Swiftiä merkitsee näissä kirjeissä Presto, Stellaa ppt, miss Dingleytä, Stellan ystävätärtä D; DD merkitsee toisinaan Dingleytä, toisinaan molempia naisia. MD merkitsee tavallisesti molempia naisia, mutta myös Stellaa yksinään.] talossa, mutta aijon teidät sieltä jouluksi ajaa pois; siksi olen ennättänyt joko ajaa asiani tai huomaan, että en saa mitään aikaan. Pyydän teitä olemaan Trimissä, kun tämä kirje saapuu, ja antamaan pikku Johnsonin ratsastaa, joka mahtaa olla jo aika tanakka poika. Olen alkanut tämän kirjeen vastoin tapojani illalla ennen postin lähtöä, olen myöskin kirjoittanut arkkipiispalle, enkä voi tätä venyttää liian pitkäksi. Joka päivä aijon kirjoittaa jotain MD:lle, niin että siitä tulee jonkinmoinen päiväkirja; kun se on täynnä niin lähetän sen, joko MD minulle kirjoittavat tai eivät. Siitä syntyy hauskaa, sillä nyt minä voin aina lörpötellä MD:n kanssa ja MD Preston kanssa. Perikää heti Parvisolilta ne kymmenen puntaa, jotka määräsin teille maksettavaksi. Sanotaan minun tulleen entistä voimakkaammaksi ja näyttävän terveemmältä. Ensi maanantaina parantaa Jervas kuvani. Luulen Jack Templen ajaneen tänään rouvineen ohitseni; en heitä kuitenkaan huomannut ja olen iloinen siitä, että olen tämän perheen pudistanut niskoiltani. Sanokaa rovastille [Tohtori Pratt, sittemmin Downen tuomiorovasti.], että olen noudattanut hänen määräyksiään Ormondin herttuan suhteen; mutta ellette sitä tahdo tehdä, niin voitte olla tekemättäkin. Juuri äsken näin kahvilassa Jemmy Leighin, hän tiedusteli hyvin osaaottavaisesti kuulumisia teistä; hän sanoi noin kahden viikon päästä palaavansa Irlantiin. Sanokaa terveisiä tuomiorovastille sekä mrs. Wallsille ja teidän arkkidiakoonillenne. Will Franklandin rouva on synnyttämäisillään, ja minä olen luvannut kastaa lapsen. Otaksun teidän saaneen Chesteristä lähettämäni kirjeen lähettämispäivän jälkeisenä tiistaina. MD saavat ensi viikolla pitemmän kirjeen; lähetän tämän teille vain, jotta tietäisitte minun onnellisesti saapuneen Lontooseen, ja voikaa hyvin j.n.e.

* * * * *

19 p:nä. Olen koko tämän aamun kyhäillyt järjettömyyksiä ja luulen, etten tätä sivua kirjoita enää täyteen; lähetän kirjeen mieluimmin sellaisena kuin se on. Kyllä se kelpaa parille pahankuriselle tytölle, jotka eivät tahdo kellekään kirjoittaa, eivät edes niin hyvälle pojalle kuin Presto on. Aijoin lähettää tämän kirjeen tänä aamuna, mutta minua pidätettiin eräässä seurassa, ja totta puhuen halusin, MD:n kirjeen vuoksi, odottaa vielä seuraavaan postiin. Ormondin herttuan tytär on hyvin ystävällisellä tavalla etsinyt minua eräästä kolmannesta paikasta, minä teen huomenna vastavierailun hänen luonaan.

20 p:nä. Tänään kävin herttuan tyttärien luona. Nuo rohkeat veitikat suutelivat aivan keskelle suutani päivää sanoessaan. Lordi presidentti Somers, ylihovimestari, Devonshiren herttua ja valtionsihteeri Boyle ovat kaikki tänään saaneet eronsa. En koskaan vielä ole nähnyt hovin menettelevän niin häikäilemättömästi; tämä on mielestäni mieltäkuohuttavaa, vaikkakin minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että näkisin heidän riippuvan hirsipuussa. Me ihmettelemme kaikki sitä, että parlamenttia ei vielä ole hajoitettu ja että niin tärkeä toimenpide, lykätään sillä lailla tuonnemmaksi. Saamme elää kummallisen talven keskellä salakavalaa, häpeällisesti kohdeltua ja syöstyä puoluetta ja niiden riemua, joilla on voitto käsissään. Aijon asiaan kuulumattomana tarkastajana pitää molempia silmällä ja rauhallisesti palata Irlantiin, niin pian kuin olen minulle uskotussa asiassa tehnyt tehtäväni, joko sitten onnistun tai en. Jos huomenna vielä tapahtuu jotain, niin kirjoitan siitä.

21 p:nä. Juuri nyt sain kirjeenne, mutta en vastaa siihen tällä kertaa; jumalan kiitos, että kaikki on hyvin. Huomaan, ettette vielä ole saanut toista kirjettäni. Tänä iltana hajoitettiin parlamentti… Voikaa hyvin. Kirjoitan tämän St. Jamesin kahvilassa. Vastauksen kirjeeseenne aloitan illalla, mutta en lähetä sitä tällä viikolla. Ilmoittakaahan minulle, miellyttääkö tämä päiväkirjan muoto teitä. En hyväksy niitä syitä, joiden nojalla ette tahdo mennä Trimiin. Parvisol kirjoittaa, että hän voisi myydä teidän hevosenne; myydä! Paha hänet periköön. Sanokaa hänelle, että hän mieluummin saa myydä sielunsa. Mitä, myydä hevonen, joka rakastaa Stellaa, ja jolla hän toisinaan ratsastaa? Se kuuluu Stellalle ja hän saa sillä tehdä mitä tahtoo. Sanokaahan se hänelle, niin pian kuin joku käy Trimissä. Minun harmaani saa hän myydä ja hirttää itsensä.

Syyskuun 21 p:nä 1710.

Tässä täytyy minun alkaa toinen kirje, ja päällisiksi koko arkille, peläten, että pahankuriset MD muuten suuttuvat ja luulevat, että paperi on tullut liian kalliiksi. Kirjeenne sain eilisiltana, niinkuin viimeisessä kirjeessäni lyhyesti ja selvästi ilmoitin; vastaus täytyy minun lykätä tuonnemmaksi, te senkin kelvoton joukkio! Minä kuulin tänään, että muuan lady Giffordin perheeseen kuuluva nainen oli ollut minua kahvilasta etsimässä. Se oli Stellan äiti luullakseni. Lähetän huomenna kaupunginpostissa hänelle kirjeen ja koetan saada puhutella häntä siten, ettei minun tarvitse pelätä tapaavani lady Giffordia, jota en tee ennen kuin hän pyytää minulta anteeksi.

22 p:nä. Kun tänään tulin kotia, niin löysin Joen kirjeen ja siinä liitteen lordi Whartonille; lähetän sen hänen ylhäisyydelleen ja koetan kaikin voimin suositella hänen anomustaan; mutta hullua olisi tällä hetkellä toivoa mitään apua kuningattarelta. Asiat ovat tällä hetkellä niin kuohuksissa, että minua on neuvottu jättämään se asia sikseen, joka on annettu tehtäväkseni ja koskee kokonaisen kuningaskunnan papistoa, kuinka siis voi uskoa, että joku häiritsisi kuningatarta Joen yksityisillä asioilla? Toivon, että saamme lordi maaherran määräyksen kuraattoreille kangaskaupasta, ja se riittää minun mielestäni. Minä kirjoitan tästä hänelle parin päivän päästä; hänen täytyy kärsivällisesti odottaa. Tämä on yhtä hyvin vastaus osaan teidän kirjeestänne kuin hänenkin.

23 p:nä. Minun pikku MD:ni tuottavat minulle niin paljon häiriötä ja levottomuutta, että minun täytyy joka ilta kirjoittaa; en voi mennä vuoteelleni sanomatta heille muutamia sanoja; en voi sammuttaa kynttilöitäni sanomatta heille hyvää yötä. Oi, hyvä jumala, hyvä jumala! No niin, minä olen tänään syönyt ensi kertaa Will Franklandin ja hänen Fortunansa luona. Hän ei ole mikään erikoisen kaunis nainen. Jättäkää minut rauhaan, minun täytyy lopettaa riitakirjoitukseni. Koko matkastani maalla olen teille kertonut toisessa kirjeessäni, se riittää. Vai niin, te olette siis ottaneet Preston asunnon haltuunne? Se on todellakin kauniisti tehty. Meillä on kaksi viikkoa ollut ihanin kesäilma, mikä maan päällä voi olla, ja sitä kestää vielä; toivon teidän käyttäneen sen hyvin. Stella kirjoittaa kuin keisari; mutta minä luulen teidän pilaavan silmänne; olkaa varovainen, minä pyydän, miss Stella. Ettekö voi hevosellanne tehdä niin kuin itse tahdotte? Elkää myöntykö siihen, että tuo Parvisol roisto sen myy. Patrick on kolme kertaa viikossa humalassa, ja minä sallin sen, sillä hän pitää minut kokonaan tohvelinsa alla. Mutta jonain kauniina päivänä ajan hänet kuitenkin pois, kun ei ketään teitä ole läsnä sanomassa hyvää sanaa hänen puolestaan. — Kirjoittakaa minulle ahkerasti! Miksi, senkin vekkulit, kirjoitan minä joka päivä ja toisinaan kahdestikin MD:lle? Nyt olen vastannut koko kirjeeseenne; loppu olkoon millainen tahansa. Mielestäni tämä riittää täksi päivää; voikaa hyvin huomiseen samaan aikaan asti.

Syyskuun 30 p:nä 1710.

Nyt taas olen keittänyt kauniin sopan, kun aloin kirjettäni kirjoittaa koko arkille enkä enää voi siitä luopua. En tiedä, miellyttääkö tämä päiväkirjan muoto teitä; luultavasti se on niin yksinkertainen, etten viitsisi sitä lukeakaan; mutta ehkä MD mielellään tahtovat tietää, miten Presto loitolla heistä viettää elämäänsä. Aloitan uuden kirjeeni aina samana päivänä, kun olen toisen lopettanut. On hauskaa kuulla, millaista surkeata rähinää whigit pitävät minun raakuuksistani; mutta minä en siitä välitä. Minulle on kerrottu, että Harvey [Ministeripresidentti ja tory-puolueen johtaja.] jo on tyytymätön, sillä häntä kohdellaan pahoin, koska hän ei ole kylliksi whig-mielinen, ja minä luulen, että tästä on hyötyä minulle hänen silmissään. Toryt sanovat peitetyin lausein, että minä voisin onneni rakentaa, jos tahtoisin; minä en ymmärrä heitä, tai oikeammin sanoen ymmärrän liiankin hyvin.

Lokakuun 7 p:nä. Olen utelias näkemään, milloin tämä kirje tulee valmiiksi; tiistaina sen täytyy lähteä matkalle, se on varmaa, ja jos minä sitä ennen saan kirjeen MD:ltä, niin en vastaa siihen, sekin on varmaa. Nyt on varhainen aamu, enkä saanut papereitani mr. Harleylle eilisiltana valmiiksi; sillä tietäkää, että Presto oli uninen ja teki kirjoitusvirheitä ja mustetahroja. Todellakin kaunis toimi näin kylmänä aamuna kirjoittaa niin nuorille tytöille, ja vielä sen lisäksi aivan murkinoimatta. No niin, minä toivotan teille hyvää huomenta, te veitikat, ja lasken tämän kirjeen syrjään ryhtyäkseni työhöni.

Lontoo, tammikuun 6 p:nä 1711.

Eilisiltana, kun Patrick oli jo mennyt levolle, tahdoin saada vielä muutaman hiilen kamiiniin ja löysin eräästä komerosta kottaraisen, jonka hän oli ostanut viedäkseen sen Dingleyhiin; se maksoi hänelle sixpencen ja on kesy kuin murmeli. Minä luulen, ettei se tiedäkään olevansa lintu; se istuu siinä, minne sen panee istumaan, eikä näytä tuntevan pelkoa eikä toivoa; minä luulen sen viikon kuluessa kuolevan ikävään. Patrick kysyi neuvoani, ennenkuin hän sen osti. Oikeuden ja kohtuuden mukaan minä huomautin hänelle summan suuruutta ja hänen aikeensa mahdottomuutta, sanoin hänelle, että eläintä ei mitenkään saa kuljetetuksi meren yli; hän ei tahtonut neuvoani seurata ja saa nyt sitä katkerasti katua. Tänä aamuna on vuoteessa hyvin kylmä ja minä luulen valkean räiskyvän toisessa huoneessa, jota te sanotte ruokasaliksi. Toivoakseni on kaunis ilma, antakaa minun sen vuoksi nousta vuoteelta. Ettekö päästä, senkin veitikat!

16 p:nä. Toden totta, minä lähetän tämän kirjeen tänään saadakseni teidät häpeämään, ellei ennen illan tuloa saavu kirje MD:ltä, se on varmaa. Mutisetteko vielä siinä sitten, että kolmas sivu puuttuu, mitä? Niin, minä vakuutan, teille, että saatte kolmannen sivun, ja sen voitte saada joskus myöhemmin, kun itse olette sellaisia tyttöjä, jotka kauniisti kirjoittavat. — Totisesti, minä en luule odottavani iltaan asti, vaan suljen sinetillä heti sen, mikä on valmiina ja pistän sen taskuuni antaakseni sen postiin illalla kotia palatessani. Minun täytyy jo huomenna hyvin varhain lähteä liikkeelle, Patrickin hiili-, kynttilä- y.m. lasku nousee viikossa kolmeen shillingiin. Mutta minä annankin kovasti lämmittää, vaikkakin ilma on lämmin. Irlanti ei tule ennen onnelliseksi kuin teilläkin on siellä pikkuhiiliä; niillä on mukava, niin huokea, niin hauska lämmittää. Terveisiä mrs. Stoitelle ja Wallsille; onko hänellä poika vai tyttö? Tyttö? Hm, ja sekin kuoli viikon päästä, hm, ja Stella parka oli kai sen kummina? Ilmoittakaa minulle, miten on kassanne laita, jotta saatte rahalähetyksenne. On myöskin muistettava, että asunnostani on maksettava neljän kuukauden vuokra, ja sitten saatte mennä rauhassa Manleylle syömään ja menettämään rahanne korttipelissä, te senkin kevytmieliset tytöt, mutta elkää pahastuko. — Kun saan teidän seuraavan kirjeenne huomenna, niin on kulunut täsmälleen kolme viikkoa siitä kuin sain edellisen. Voikaa hyvin, rakkaat, kalliit MD:ni, ja pitäkää Presto parkaa hellässä muistossa, sillä hänellä ei ole ollut, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi, ainoatakaan onnellista päivää sen jälkeen kuin teidät jätti. Tämä onkin oleva viimeinen kevytmielinen temppu, jonka teen; mutta minä toivon sen päättyvän parhain päin. Olen näiden ihmisten hyväksi tehnyt enemmän kuin muiden, he saavatkin käyttäytyä minua kohtaan säädyllisemmin kuin muut — en tahdo kuitenkaan liikoja odotella, jotta en pettyisi. Tahdon tehdä MD ja itseni onnelliseksi; muuta en pyydä. Voikaa hyvin j.n.e., j.n.e.

Lontoo, tammikuun 16 p:nä 1711.

Toden totta, tyttöset, lähetin kirjeeni n:o 13 saamatta MD:ltä vastauksen siruakaan. Toimikaa sen mukaan. Eikä Presto suinkaan ole vihoissaan, ei hitustakaan, mutta hän alkaa olla huolissaan, kun huomispäivän Irlannin-posti saapuu eikä hän näe MD:n siroa käsialaa St. Jamesin kahvilan anniskelupöydän lasikaapissa, jossa kahvilassa Presto käy ainoastaan etsimässä teidän kirjeitänne. Presto on tästä lähin — jumala häntä varjelkoon! — joka ilta kello kuudesta alkaen kotona siksi, kunnes on aika mennä levolle, ja tällä hetkellä on hänellä niin vähän huvituksia ja seuraa kuin ei kelläkään muulla koko maailmassa, vaikkakin hän nauttii koko ministeristön suurta suosiota. Ja niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi, antaisi Presto vaikka mitä siitä haihtuvasta onnesta, että saisi kirjeen silloin tällöin rakkailta MD:ltä. Sen odottaminen tuottaa minulle iloa, ja ellei kirje saavu, niin lohdutan itseäni sillä, että odottaessani olen ollut onnellinen. Niin, se on totta, ja kun kirjoitan MD:lle, niin olen silloinkin onnellinen. Minusta tuntuu silloin aivan siltä, kuin olisitte täällä ja kertoisin teille, missä olen ollut. No, sanotte, tulkaahan Presto tänne ja kertokaa, missä olette tänään ollut. Ja minä vastaan: Ford ja minä kävimme mr. Lewiksen ja mr. Priorin luona, ja Prior lahjoitti minulle kauniin Plautuksen. Ja sitten tahtoi Ford minua asuntoonsa syömään, mutta minun ei tehnyt yhtään mieleni, ja sen vuoksi söin hänen kanssaan eräässä ravintolassa, jota en ole viittä kertaa tehnyt täällä ollessani, ja sitten tulin vihdoin kotia käytyäni sir Andrew Fountainin äidin ja sisaren luona, ja sir Andrew Fountain tointuu taudistaan, vaikkakin hitaasti.

18 p:nä. Te olette tavattoman kevytmielinen olento, kun rahanne sillä tavoin hukkaatte Soiteksen luona ja päälle päätteeksi sellaisten vasta-alkajien seurassa. Hyi, Stella, ettekö häpeä? No, annan tämän ainoan kerran teille anteeksi, mutta elkää sitä toista kertaa tehkö; ei, e-e-e-ei! Anna minulle suudelma ja olkaamme taas hyviä ystäviä, sinä senkin vekkuli! Mutta antakaa minun nyt mennä nukkumaan; sillä menen aikaisemmin levolle kuin ennen. Ja nyt hyvää yötä, minun pikkurakkaatvallattomatröyhkeätkanaljani

19 p:nä. Oletteko nyt saaneet selon, mikä tuo pitkä sana oli viimeisellä rivillä? Ette tietysti. Sitä ette ole tehnyt! No, milloin vihdoinkin tulee kirje MD:ltä? Huomenna tai aivan epäilemättä ylihuomenna. Varmasti. Matkalla se jo on. Tänään oli ikävä, pyryinen päivä, aterioin hyvin arvokkaasti mrs. Vanhomrighin luona, palasin sitten kotia ja olen nyt, heti kymmenen jälkeen, mennyt vuoteeseen. Muistan vanhan Culpepperin säännön:

Ain selväpäisnä noustakseen Saa varhain käydä vuoteeseen. En neuvomasta tahdo laata: Jo kymmeneltä pitää maata.

20 p:nä. Minä menin siis tänään uusi valetukkani, oho! päässäni lady Worsleyn luo. Kun palasin hänen luotaan, niin kuka tuli minua vastaan, kukas muu kuin Patrick, joka veti taskustaan viisi kirjettä? Luin ensimäisen osoitteen — ph, sanoin minä: luin toisen; taas ph! kolmannen: ph, ph, ph! neljännen; hyvä jumala, hyvä jumala, hyvä jumala — olin raivoissani; viidennen ja viimeisen: oho, tämä on toista, tämä on meidän MD:n käsialaa. Avasin tietysti kirjeen heti paikalla, ja se alkoi maailman hävyttömimmällä tavalla näin: "Rakas Presto! Me olemme nyt niin pitkällä" — "Me olemme nyt niin pitkällä", sanoi Stephenkin, kun antoi vaimolleen kuusi lyöntiä yhden sijasta. Minä sain teidän yhdeksäntenne neljä päivää sen jälkeen, kun olin lähettänyt neljännentoista. Mutta tästä minä vaadin teidät, veitikat, tilille joskus myöhemmin! Miksi ette kirjeenne loppuun merkinnyt, milloin saitte minun yhdennentoista kirjeeni? Sanokaahan se, te kelvottomat heittiöt, sillä "me olemme nyt niin pitkällä", eikö totta, senkin lurjukset? Mutta en tahdokaan vastata nyt kirjeeseenne, vaan säästän sen toiseen aikaan.

21 p:n aamuna. Koko yön on kamalasti pyryttänyt ja on sietämättömän kylmä. En ole vielä noussut vuoteeltani, mutta en jaksa kauaakaan tällä tavoin kirjoittaa, sillä käteni kohmettuvat. Patrick, onko kunnollinen valkea pesässä? — On, sir. — Sitten nousen; tule ottamaan kynttilä pois. Tietäkäähän, että kirjoitan makuuhuoneeni tummaa seinää vastaan ja olen pakoitettu polttamaan kynttilää siksi, kunnes nousen, sillä vuode on minun ja ikkunan välillä, ja olen kylmän ilman vuoksi sulkenut verhot. Sen vuoksi antakaa minun nyt nousta, ja sinä, Patrick, ota kynttilä pois.

22 p:nä. Minä kuolen viluun! Minä kuolen! Huu, huu, huu, huu! Muistatteko, miten tulin teidän huoneeseenne, ajoin Stellan tuoliltaan pois, kohensin tulta, sillä oli kylmä, ja samalla huusin, huu, huu, huu, j.n.e. Minun täytyy toden totta nousta; käteni on niin kohmettunut, etten osaa kirjoittaa. Siis, hyvää huomenta, senkin veitikat!

24 p:n aamuna. Palaan nyt kirjeeseenne. Mitä tulee teidän menettelyynne minun suhteeni, niin olen siitä jo puhunut. Siirtykäämme siis, rakkaat armaani, seuraavaan kohtaan. Te motkotatte aina siitä, ettette saa kirjeitäni kyllin nopeasti: "oikeastaan pitäisi meillä olla jo teidän kymmenes kirjeenne", sanotte, ja ennenkuin kirjeenne olette lopettaneetkaan, on teillä jo yhdestoista kirjeeni. Miksi eivät MD menneet Clogherin piispan seurassa maalle? Sellainen matka olisi varmasti tehnyt teille hyvää, Stella olisi voinut ratsastaa ja Dingley ajaa rattailla. Mitä tulee vanhoihin ystäviini, niin en tapaa heitä, jos niillä tarkoitatte whigejä. Uudet ystäväni ovat minulle hyvin rakastettavia, ja minulle on luvattu vaikka mitä, mutta minä en luota niihin, ja sitäpaitsi ovatkin heille asettamani vaatimukset vasta äsken tehtyjä. Katsokaammehan kuitenkin, mitä voin saada aikaan, ja ellei mitään tulosta synny, niin en tunne itseäni pettyneeksi, mutta MD raukkani ehkä ovat pettyneet, ja silloin olen surullisempi kuin jos kysymys olisi ollut minusta. Puhua iloisesta joulusta! (miksi te tyttöset sillä tavoin kirjoitatte? Liemi hanhelle on myöskin lientä ukkohanhelle!) Sitäpaitsi olen jo pari kolme kirjettä aikaisemmin sitä teille toivottanut. Vai niin, madame Dingley, mrs Stoite kutsui teidät luokseen. Ahaa, sen vuoksi siis olette Doonybrookissa, ettekä voi kirjoittaa. Päiväkirjanne joulukuun 25 p:stä tammikuun 4:een päivään on hyvin täsmällinen. — Rukoilen jumalaa, ettei Stellan tauti palaa. Vaikka sellainen tauti harvoin palaakin, niin alkaa se tulla tuskalliseksi, niinkuin kokemuksesta tiedän. Sillä kun harvoin käyn jonkun luona, niin väsyn tuttavuuteen. — Jättää vastaamatta suurin osa kymmenettä kirjettäni! Hävytön joukkio! Milloinka te olette vastannut minun kymmenenteeni tai yhdeksänteeni tai johonkin muuhun numeroon? tai kuka vaatii teiltä vastausta, kun vain yleensä kirjoitatte? Minä vaadin p—n vastaamaan kirjeisiini. Toisinaan niissä kyllä on yksi tai pari asiaa, joihin tahtoisin mielelläni saada vastauksen, mutta unohdan ne, ja te yleensä ette ajattelekaan niitä. Minä en enää suvaitsekaan vastauksia kirjeisiin, jos te niistä puhutte. Todellakin kauniita vastauksia! — Millainenko joulu? Minulla ei ole ollut mitään joulua, ja onko äskettäin joulu ollutkaan? — Niin, madame Stella, minä luulen osaavani lukea teidän pitkän loppusananne; mutta te ette osaa lukea, mitä minä tuon hyvää-yötä sanan taakse vielä olen kirjoittanut. Ja kuitenkin luulen käsialani erinomaisesti parantuneen. Mutta jos Stellan silmät ovat yhtä hyvät kuin ennenkin, niin toivon kirjoittavani yhtä huonosti kuin ennenkin. — Kas niin, nyt olen kirjeeseenne vastannut ja tämä onkin kunnollinen vastaus: sillä asetan kirjeenne eteeni ja luen ja kirjoitan, kirjoitan ja luen ja luen ja kirjoitan taas. — Kas niin, hyvää huomenta, molemmat naiset, minä nousen vuoteeltani, ja minun täytyy nousta.

Miss Ester Vanhombringhille (Vanessalle)

Laracor, heinäkuun 8 p:nä 1713.

Olin ainoastaan kaksi viikkoa Dublinissa ja olin koko ajan hyvin sairaana; en vastannut ainoaankaan niistä sadoista käynneistä, joita muut tekivät luokseni, mutta kaikki tulivat tuomiorovastin eikä ainoakaan tohtorin luo. Vihaan Dublinin muistoa ja minua miellyttää enemmän kenttävuode ja höyläämätön permanto kuin tuo suuri talo, jonka sanotaan kuuluvan minulle. Englannista lähtiessäni selitin teille tahtovani unohtaa kaiken sikäläisen ja kirjoittaa niin harvoin kuin mahdollista. Olin aikonut panna toimeen oikean kirjekiertokulun ystävieni kesken; mutta terveyteni esti minua siitä. Aijoin Irlannissa ollessani viettää suurimman osan tässä majassa, jossa tämän kirjoitan; enkä lähde kuningaskunnasta ennenkuin minua lähetetään noutamaan, enkä koskaan tahdo enää nähdä Englantia. Palattuani luulin alussa kuolevani alakuloisuuteen, olin tavattoman synkällä tuulella joutuessani seuraelämään; mutta muistot alkoivat kalveta ja haihtua usvaksi. Kävelytieni virran rannalla on hyvin kaunis; kanava komeilee kauneudessaan ja näen lohien siinä hyppelevän. Tällä hetkellä en tiedä mitään Dublinista. Mutta mr. Ford on hyvin rakastettava ja kirjoittaa minulle tavan takaa kaikesta, mitä tapahtuu. Huomaan, että tekin olette hyvä politikoitsija, ja sanon sen vuoksi teille sen verran, että uskon lukemanne kirjoituksen, jos se olisi julkaistu heti rauhan jälkeen, voineen säästää ministeristöltä sen, mitä sittemmin on tapahtunut; mutta minä sovin nykyään paremmin kastelemaan niittyjä ja leikkaamaan pensasaitoja kuin sekaantumaan valtioasioihin. Minun täytyy käskeä muuatta työmiestä ajamaan lehmät pois saareltani ja panemaan kaivannon uuteen kuntoon, ja tämä puuha sopii paremmin maalaispapille kuin kukistaa puolueita ja taistella niitä vastaan. Minun täytyy mennä nauttimaan kitkerää juomaa parantaakseni pääni, joka on tullut aivan sairaaksi yleisön juottamista juomista. Menkää siis herttuoittenne ja herttuattarienne luo ja jättäkää minut kunnianarvoisten Bumfordin ja Patrick Dolanin seuraan. Voikaa hyvin!

Ylä-Letcombe, Wantagen luona, Berkshire, kesäkuun 8 p:nä 1714.

Minulla ei ole paljoakaan uutta täältä kerrottavaa; Lontoosta lähtöni jälkeen en ole saanut keltään kirjettä, ja siitä olen ollut hyvin iloinen; mutta totta puhuen en luule jääväni tänne niin pitkäksi aikaa kuin alussa aijoin. Asun erään pastorin talossa, jota sydämestäni rakastan; mutta hän on niin perin synkkämielinen ja mietiskeleväinen, joka johtuu osaksi hänen omasta luonteestaan, osaksi yksinäisyydestä, että piankin hänen hassutuksensa tarttuvat minuun. En tahdo, että hän minun tähteni muuttaa mitään elintavoistaan; me syömme sen vuoksi päivällistä kahdentoista ja yhden välillä. Kello kahdeksalta syömme voileipää ja juomme lasin olutta ja kello kymmenen mennään vuoteeseen. Viini on aivan vierasta tässä talossa, lukuunottamatta sitä vähää, minkä hänelle lähetin, ja meillä on sitä joka päivä ruukullinen edessämme. Hänen vaimonsa on koko tämän kuukauden ajan ollut kahdenkymmenen penikulman päässä isänsä luona ja palaa vasta kymmenen päivän päästä. En ole häntä vielä nähnyt, ja ehkä talo tulee entistään ikävämmäksi hänen palattuaan. Luen koko päivän tai käyn kävelemässä enkä puhu kolmeen päivään niin monta sanaa kuin nyt olen kirjoittanut; lyhyesti sanoen, mieleni tekee palata Irlantiin, ellen vielä mielly tähän elämään, joka joka suhteessa on niin erilainen kuin se, mihin tähän asti olen tottunut. Tämä on ensimäinen tavu, minkä olen kellekään kirjoittanut sen jälkeen, kun te viimeksi minut näitte. Mielelläni kuulen teistä jotain, en sen vuoksi, että olette lontoolainen, vaan siksi, että olette ystäväni; sillä välitän vähät kaikista uutisista enkä tänne tultuani ole ainoatakaan kuullut. Vaikka tämä talo olisi kymmentä kertaa ikävämpi kuin se on, niin ei mikään saa minua täältä lähtemään kaupunkiin niin kauan kuin olot ovat siellä yhtä ikävät kuin lähtiessäni. Maksan viikossa ruuastani guinean ja saan syödäkseni mitä haluan.

Elokuun 12 p:nä 1714.

Kirjeenne sain viime postissa ja ennenkuin te ennätätte minulle toisen lähettää, olen lähtenyt Irlantiin. Minun täytyy mennä tekemään virkavalani, jota pikemmin sitä parempi. Jos samaan aikaan olette Irlannissa kuin minäkin, niin on minulla hyvin harvoin tilaisuus nähdä teitä. Tuskin on olemassa ainoatakaan paikkaa, jossa olisi aivan vapaa, mutta siellä tietää viikon kuluessa koko kaupunki kaiken ja suurentaa sen satakertaisesti. Näiden ankarien lakien alle täytyy taipua; mutta ehkä voimme talven kuluessa tavata toisemme Lontoossa tai, ellei se käy laatuun, jättää kaikki kohtalon huostaan, joka niin harvoin toimii meidän tarpeittemme ja toivojemme mukaan. Kaiken tämän sanon täydellisen ystävyyden ja kunnioituksen tunteella, joka minulla on teitä kohtaan. Maansuru [Kuningatar Annan kuolema.] on tehnyt tyhjäksi kaikki yritykseni ja herpaissut sieluni voiman. Kaikkivaltias jumala olkoon teidän kanssanne. Toivottavasti olen jonakin päivänä, sen jälkeen kuin olette tämän kirjeeni saanut, istumassa hevosen selässä. En miljoonastakaan voi vastata kysymyksiinne ja ainoastaan vastenmielisesti ajattelen niitä. Voikaa hyvin.

Vanessa Swiftille

Dublin, 1714. (Lyhennettynä.)

Ennen teillä oli periaatteena tehdä se, minkä pidätte oikeana välittämättä ihmisten puheista. Toivoisin teidän sitä noudattavan vieläkin. Sanokaahan, mitä pahaa siinä on, että käytte onnettoman tytön luona ja neuvoillanne häntä tuette? Minä en löydä siitä mitään pahaa. Teidän täytyy tietää, että suuttumuksenne tekee elämäni sietämättömäksi. Olette opettanut minua kaikkea arvostelemaan ja nyt jätätte minut kurjan yksinäni. Pyydän, että, koska ette muuta voi tehdä, vielä kerran osottaudutte auttavaksi ystäväksi, joka ennen olitte siihen asti, kunnes olen päässyt näistä vaikeuksista.

Toivotte minun rauhoittuvan, jolloin käytte luonani niin usein kuin voitte. Parempi olisi ollut, jos olisitte sanonut: niin usein kuin voitte itsenne siihen pakoittaa tai kun muistatte minunlaiseni tytön olevan maailmassa. Jos te eteenkinpäin kohtelette minua sillä tavoin kuin nyt, niin en kauaakaan häiritse teitä. Mahdotonta on kuvaillakaan, mitä olen kärsinyt siitä asti, kun viimeksi näimme toisemme. Olen vakuutettu siitä, että olisin kestänyt mieluummin kidutuksen kuin nuo surmaavat, surmaavat sananne. Jo monta kertaa olen päättänyt kuolla; mutta nämät päätökset eivät — teidän onneksenne — kestä kauaa. Sillä ihmisluonteessa on jotain, joka pakoittaa hänet etsimään lohdutusta täällä maan päällä. Minun täytyy totella tätä vaistoa ja pyydän sen vuoksi teitä käymään luonani ja puhelemaan ystävällisesti minun kanssani, sillä olen varma siitä, ettette tuomitsisi ketään kantamaan sitä, mitä minä olen saanut kärsiä, jos vain tuntisitte tuskieni määrän. Kirjoitan tämän teille sen vuoksi, etten voisi sitä teille sanoa, vaikka kohtaisimmekin toisemme. Sillä kun alan valittaa, suututte ja katseenne on silloin niin peloittava, että mykistyn. Jospa tuntisitte niin paljon osanottoa minua kohtaan, että nämät valitukset liikuttaisivat sydäntänne! Kirjoitan niin vähän kuin suinkin voin; jospa tietäisitte, mitä kaikkea olen ajatellut, niin antaisitte minulle anteeksi ja uskoisitte, että minun täytyy aivan ehdottomasti sanoa tämä teille.

Selbridge, 1720.

Uskokaa, että olen hyvin pahoillani, kun jälleen täytyy teitä valituksillani vaivata, koska tunnen hyvän sydämenne ja tiedän, ettette voi nähdä kenenkään kärsivän tulematta siitä liikutetuksi. Mutta millä minä voin sitä vastustaa? Minun täytyy joko keventää sydämeni raskasta taakkaa ja kertoa teille kaikki huoleni tai vaipua sanomattoman murheen valtaan, mikä minuun on tullut sen jälkeen, kun näen teidän selittämättömällä tavalla lyövän minut laimin, ja koko tänä aikana olen saanut teiltä ainoastaan yhden kirjeen ja pienen kirjelipun, jossa oli anteeksipyyntö. Oi, oletteko minut unohtanut? Te koetatte kylmäkiskoisuudella karkoittaa minut luotanne. En voi sen vuoksi teitä soimata; sillä syvästä alakuloisuudestani ja suuresta sieluni ristiriitaisuudesta huolimatta tiedän, että minä olen antanut teille aihetta tuskallisiin mietiskelyihin. En voi teitä kuitenkaan auttaa, mutta voin tässä teille selittää, etteivät mitkään ponnistukset, mikään aika, mikään satunnainen tapaus voi koskaan heikontaa sitä suunnatonta intohimoa, jota tunnen — kohtaan. Käyttäkää vaikka äärimmäisiä pakkokeinoja minun intohimoani vastaan, lähettäkää minut vaikka maailman ääreen: niin ette kuitenkaan voi karkoittaa niitä lumoavia ajatuksia, jotka aina pysyvät minulle uskollisina, niin kauan kuin säilytän muistamisen kyvyn. Rakkauteni ei rajoitu yksinomaan sieluuni; tuskin on ruumiissani ainoatakaan atomia, joka ei olisi täynnä teitä. Elkää sen vuoksi lohduttako itseänne sillä petollisella unelmalla, että mikään ero voisi muuttaa mielipiteitäni; sillä kesken syvintä vaitioloakin tunnen kuolettavan levottomuuden itsessäni ja samalla kertaa rakkaus ja tuska raatelevat sydäntäni. Sanokaa jumalan tähden, mikä on saanut aikaan tämän kummallisen muutoksen, jonka olen teissä huomannut jo jonkun aikaa? Jos teissä vielä on jäännöskään sääliä minua kohtaan, niin sanotte sen minulle varovaisesti. Ei, elkää sanoko sitä minulle sittenkään, se voisi surmata minut. Elkääkä antako minun enää elää elämää, joka muistuttaa hidasta kuolemaa, sillä onhan se ainoa laji elämää, jota saatan viettää, jos olette kadottanut jotain hellästä rakkaudestanne minua kohtaan.

Osa kirjeestä vuodelta 1720.

Onko mahdollista, että taas tahdotte tehdä sen, josta aivan äskettäin varoitin teitä? Te arvelette minun laskeneen leikkiä sanoessani äskettäin, että kirjeilläni kidutan teidät kuoliaaksi. Vielä kerran neuvon teitä, jos rauhanne on teille jonkin arvoista, kiireesti muuttamaan menettelynne, sillä vakuutan teille, että minulla on siksi tulinen luonne, etten tyydy tällaiseen kohteluun. Rakastan avomielisyyttä ennen kaikkea muuta ja sanon sen vuoksi teille panevani maan ja taivaan liikkeelle saadakseni vaatimukseni teidän suhteenne täytäntöön, ja ellei tästä ole apua, niin olen päättänyt tarttua mustimpiin keinoihin, joiden sanotaan aina auttavan. Nyt näette mihin ikävään asemaan saatatte sekä itsenne että minut. Ajatelkaa asiaa rauhallisesti; eikö ole parempi tulla vapaaehtoisesti kuin väkipakolla, ja mahdollisesti vielä sellaisena aikana, jolloin haudotte mitä suloisimpia unelmia? Sillä kun kerran johonkin ryhdyn, niin en tee sitä puolinaisesti.

Swift miss Vanhombrighille

Jos te sillä tavoin jatkatte kirjoittamistanne, niin tulen harvemmin kuin ennen, jotten kadottaisi sitä nautintoa, minkä kirjeittenne saaminen minulle tuottaa, sillä ihmettelemättä en voi nähdä, miten pikku tyttö, joka ei osaa lukea, taitaa niin hyvin kirjoittaa. Te erehdytte täydellisesti; lähettäkää minulle kirje, jonka päällekirjoitus ei ole teidän käsialaanne, ja minä voin lyödä vetoa siitä kruunun, etten sitä lue. Mutta leikki sikseen, sadoista eri syistä pidän sopimattomana tehdä teidän talostanne itselleni jotain säännöllistä oleskelupaikkaa. Tietysti minä tulen niin usein kuin säädyllisyys sen myöntää; mutta heikko terveyteni ja alinomainen huono ilma kieltävät minua aamupäivällä lähtemästä ulos, ja iltapäiväni kuluvat niin, etten sitä itsekään tiedä, ja olen joutunut paitsi teidän kanssanne vielä tusinan ystäväni kanssa riitaan siitä, etten käy heidän luonaan. Sitäpaitsi ei teidän tarvitse ryhtyä muuhun mustaan keinoon kuin musteeseenne. Vahinko kyllä eivät silmänne ole mustat, muuten olisin sanonut samaa teillekin. Mutta olettehan hyvä haltijatar ettekä voi saada mitään pahaa aikaan. Jos te olette siirtänyt taikavoimanne mustaan harsoonne, niin uhmailen teitä eräästä määrätystä syystä; arvatkaahan mistä! Voikaa hyvin!

Sain kirjeenne lauantai-iltana, jolloin luonani oli pieni seura koolla, ja jouduin sen johdosta niin hämilleni, etten tietänyt, mitä sen johdosta oli tehtävä. Tänä aamuna sanoi muuan vaimo, joka käy minun ostoksillani, kuulleensa minun rakastuneen erääseen nuoreen tyttöön — hän mainitsi nimenne ja samalla kertoi joukon yksityisseikkoja, että pikku — ja minä käymme hänen luonaan, että arkkipiispa tekee samoin, että olette hyvin älykäs j.n.e. Olen aina pelännyt tämän kurjan pesän pahoja kieliä ja olen sen teille sanonutkin. Tämä oli syynä, miksi jo aikoja sitten ilmoitin käyväni harvemmin luonanne, niin kauan kuin olette Irlannissa, ja minun täytyy pyytää teitä olemaan järkevä, ellen vastaisuudessa voi käydä luonanne niin usein ja niin huomattavalla tavalla kuin ennen. Viikon lopulla, jos on mahdollista, tulen puhelemaan kanssanne. Ihmiselämässä on tapauksia, joita ei voi välttää ja joihin on mukauduttava; jos on varovainen, niin pahat kielet kyllä itsestään vaikenevat.

Miss Vanhomrigh Swiftille

Selbridge, 1720.

Sanokaahan suoraan, oletteko kertaakaan toden teolla aikonut käydä luonani sen jälkeen, kun viimeksi teille kirjoitin? Ei, te olette niin kaukana siitä, ettette kertaakaan ole tuntenut sääliä minua kohtaan, vaikka kirjoitinkin teille, kuinka surullinen ja alakuloinen olin. Rauhattomuuden silpoma sielu ei voi kestää yksinäisyyttä. Olen käyttänyt päiväni huokailemiseen ja yöni ——:n ajattelemiseen, joka ei minua ajattele. Kuinka monta kirjettä minun täytyykään teille kirjoittaa, ennenkun saan vastauksen? Voitteko tuskassani kieltää ainoan lohdutuksen, jota tällä hetkellä odotan? Oi, jospa voisin toivoa näkeväni teidät täällä luonani tai voisin tulla teidän luoksenne! Olen syntyessäni saanut tuliset intohimot ja ne kärjistyivät siihen, mitä tunnen teitä kohtaani Ajatelkaahan, miten kuolemanvaarallisia ovat ne mielenliikutukset, jotka teidän kylmäkiskoisuutenne saa aikaan, osoittakaa minulle hellyyttä, muuten kadotan järkeni. Ettehän voi yksinomaan olla minun seurassani, mutta voittehan varata itsellenne silmänräpäyksen kirjoittaaksenne minulle ja pakoittaaksenne itsenne tähän laupeudentyöhön. Jos olisin varmasti vakuutettu tuntevani teidän ajatuksenne, joka on mahdotonta kellekään kuolevaiselle, sillä kukaan ei ajattele sillä tavoin kuin te, niin huomaisin, että te usein raivostutte, toivotte minun tulevan jumaliseksi, jotta kaipaukseni silloin kääntyisi taivaaseen päin, mutta tämä ei teitä auttaisi; sillä jos olisin haaveilija, niin olisitte te kuitenkin aina se jumaluus, jota palvelen. Onko mitään muuta jumaluuden merkkejä kuin ne, jotka huomaan teissä? Te olette aina läsnäoleva; aina väikkyy kuvanne edessäni. Usein tunnen teitä kohtaan pyhää kunnioitusta, joka täyttää minut pelolla, mutta toisinaan taas loistaa silmistänne lumoava armahdus, joka virkistää sieluani. Eikö ole järkevämpää kunnioittaa säteilevää olentoa, jonka on nähnyt, kuin sitä, joka meille ainoastaan kuvataan?

Swift miss Vanhomrighille

Lokakuun 15 p:nä 1720.

Ensimäisenä vapaana hetkenä istun kirjoittamaan teille, ja taivas tietää, milloin tarjoutuu sopiva tilaisuus lähettää tämä kirje; koko aamupäivän käy luonani ikävystyttäviä vieraita, jotka jokainen järkevä ja kunniallinen mies pudistaisi päältään, jos se vain kävisi päinsä; iltapäivällä menen kävelemään karkoittaakseni kaikki tyhmät houreet niin hyvin kuin voin. Ellen sen vuoksi ole niin ahkera kirjeitten kirjoittaja kuin te tahtoisitte, niin ei teidän heti sen vuoksi tarvitse ruveta minua soimaamaan ja komentelemaan, vaan täytyisi teidän ymmärtää asemani ja varmasti luottaa siihen, että säilytän saman ystävällisen tunteen ja kunnioituksen teitä kohtaan kuin olen aina vakuuttanut tuntevani ja tulen sen pitämään, sillä te ansaitsette parhaimman, mitä teille voi antaa, jos yhä tutkitte ja kehitätte niitä lahjoja, jotka luonto on teille antanut. Teidän tulee meidän molempien tähden olla niin iloinen kuin voitte, lukea hauskoja kirjoja, jotka saattavat teidät nauramaan, eikä miettiväisenä istua pää kyynärpäiden nojassa tuolilla lieden ääressä. Epäilemättä ratsastaminen tekisi Mobkielle parempaa kuin kaikki muu, lukuunottamatta kauniita päiviä ja lämpimiä vaatteita, ja samoin on teidänkin laitanne. Minä olen jo liikunnon puutteessa saanut päänsäryn tässä kirotussa kaupungissa. Toivoisin kanssanne voivani kävellä viisikymmentä kertaa puutarhanne ympäri ja sitten juoda kanssanne kahvia. Olin eilisillan kymmenen kahdentoista henkilön seurassa ja olin väsynyt kuin koira. Jokainen käy lopulta vastenmieliseksi ja sietämättömäksi, tai minä tulen äreäksi ja oikulliseksi, joka on sama asia. Keskustellaan etelämerestä, kuningaskunnan sortumisesta ja rahanpuutteesta.

Gallstown Kinnegadin luona, heinäk. 5 p:nä 1722.

Ei ollut sopivaa ja tuskin mahdollistakaan kirjoittaa teille, vaikka minulla olikin kova halu siihen, kun ajattelin sitä mielialaa, johon teidät viime kerralla jätin; mutta toivon teidän olevan nyt paremmalla tuulella. Minun täytyy kehoittamalla kehoittaa teitä ajattelemaan enemmän terveyttänne, käymään seurapiireissä ja liikuskelemaan ulkona; muuten saatte keuhkotaudin, joka on kamalin ja vaivalloisin tauti mikä voi olla ja jolle eivät mitkään elämän suloisuudet voi tarjota korvausta. Cadenus [Swiftin itsestään käyttämä nimi.] vakuuttaa minulle, että hän yhä vielä kunnioittaa ja rakastaa teitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja että hän tulee sen tekemään elämänsä loppuun asti; samalla hän pyytää, ettette tekisi itseänne ja häntä onnettomaksi turhilla kuvitteluilla. Kaikkien aikojen viisain mies on selittänyt, että suurin viisaus on käyttää jokaista hetkeä hyväkseen ja muodostaa jokainen viattominkin teko nautinnokseen. Jospa tietäisitte, kuinka saan taistella tullakseni hiukankaan terveeksi ja mitä tuskia tunnen ratsastaessani ja kävellessäni, ja miten minun täytyy pidättäytyä kaikesta siitä, mikä maistuu hyvältä, niin pitäisitte vähäpätöisenä seikkana silloin tällöin nousta vaunuihin ja keskustella narrien ja hävyttömien kanssa välttääksenne keuhkotautia ja sairautta. Menettäessänne terveytenne katoo teiltä kaikki kahvinjuonnin nautinto, ja tulette niin huonoksi, että teillä ei ole mitään elämänrohkeutta. Minä pyydän, kirjoittakaa minulle ilman moitetta ja valituksia; muuten saa Cadenus sen tietää, ja silloin hän taas rankaisee teitä. Minkä arvoinen on maailma, ellei siinä elä sillä tapaa kuin viisaus ja kohtalo sen suinkin sallivat! Mielestäni on se päivä päivältä typerämpi ja tyhjempi, ja kuitenkin mukaudun siihen saadakseni sielunrauhani. Minä istutan täällä paljon ja kaivelen ojia muiden hyväksi, aivan kuin tekisin itseni tähden; tyytyväisyydellä ajattelen poissaolevia ystäviäni ja toivon ne onnellisina näkeväni ja olevani onnellinen heidän kanssaan. Menettelisittekö te, jolla on niin paljon järkeä ja kunniantuntoa toisin tehdäksenne Cadin — ja itsenne onnettomaksi? Järjestäkää asianne ja jättäkää tämä onneton saari, silloin muodostuu olonne paremmaksi kuin uskottekaan. Minun täytyy lopettaa sillä minua kutsutaan. Mais soyez assurée, que jamais personne au monde n'a été aimée, honorée, estimée, adorée par votre ami que vous [Mutta olkaa vakuutettu siitä, että ketään ihmistä maailmassa ei ole niin rakastettu, kunnioitettu ja pidetty arvossa, kuin mitä ystävänne tekee teidän suhteenne.]. En ole juonut kahvia sen jälkeen kuin teidät jätin, enkä aijokaan sitä tehdä, ennenkuin näen teidät jälleen; paitsi teidän kahvianne ei minun arvosteluni mukaan ole mikään muu kahvi juomisen arvoista. Voikaa hyvin!

Loughgall, Armaghin kreivikunta, heinäkuun 13 p:nä 1722.

Kuvauksenne käynnistänne ja tuosta naisesta ovat minua suuresti huvittaneet. Näen joka päivä paljon hullutuksia molempien sukupuolien välillä, eikä siitä kuitenkaan tule loppua, sillä ihmiset odottavat siitä hupia itselleen. Pahinta meissä kummassakin on se, että meitä on niin vaikea tyydyttää, ja emmeköhän itse ole siihen syypäitä; ainakin luulen, että meillä kummallakin on sama syy siihen. Eräässä suhteessa eroan kuitenkin teistä, nimittäin siinä, etten alinomaa riitele parhaitten ystävieni kanssa. Luullakseni on kirjeessänne ainakin kymmenen kiukkuista kohtaa, ja jokainen niistä riittää hävittämään kahden päivän ratsastuksen ja kävelemisen seuraukset. Eräässä suhteessa me eroamme vielä ihmeellisemmällä tavalla: minä pakenen keuhkotautia maailman ääreen asti, te juoksette omalta tieltänne pois sitä etsimään. Ruma ilma on varmaankin pidättänyt teitä paljon niistä huvituksista, jotka maatalonne muuten teille tarjoo, ja pakoittanut teidät olemaan huoneessanne, jossa vain istutte ja mietiskelette. Minä käytin aikaani lukemalla en muistakaan kuinka monta hupaista historiakirjaa ja matkakertomusta. Toivon, että ostaisitte hevosen, pitäisitte aina kaksi palvelijaa käytettävänänne ja kävisitte naapureittenne luona; jota pahempia he ovat, sitä parempi. Tuollaisessa kunnioittavassa vastaanottamisessa on aina oma viehätyksensä, ja tämä on teille mahdollista siksi, että olette älykäs ja teillä on sievoinen omaisuus. Paras elämänohje, minkä tässä elämässä tunnen, on se, että juotte kahvianne niin kauan kuin voitte, ja kun ette sitä enää voi, niin olette ilman sitäkin tyytyväinen. Niin kauan kuin mietiskelette joutavia, niin kauan saarnaankin teille, luottakaa siihen. Siinä olen samaa mieltä teidän kanssanne, etten ole kirjeen kirjoittamista varten kylliksi iloisella tuulella, sillä minä uskon, että kerran viikossa tarvitaan siihen ehdottomasti kahvia. Voisin suoraan vastata kaikkiin kysymyksiinne, niinkuin tapani on, mutta silloin kadottaisin kaiken iloisuuteni, mikä luonteessani on, sekä terveyteni, ja vailla terveyttä ja hyvää tuulta olen mieluummin koira. Olen vaihtanut asuinpaikkaani useammin kuin koskaan ennen elämässäni ja olen kai kolmessakymmenessä vuoteessa maannut kaupungista lähdettyäni. Pukuni olen myöskin aina vasemmalla kädellä järjestänyt; tämä on taikauskoinen tapa, jonka olen oppinut viimeisinä kymmenenä vuotena. Tahtoisin mielelläni nähdä teidät täydessä komeudessanne ja vaunuissanne. Elkää kadottako innostustanne siihen. Voikaa hyvin!

Elokuun 7 p:nä 1722.

Tällä hetkellä jätän nykyisen asuntoni, ja kun taas jonnekin asetun, niin ilmoitan siitä teille.

Pitkiä loma-aikoja! — Rumaa ilmaa. Miten te aikaanne vietätte? Maatilanne lehdoissa ja niityillä vai sukulaistenne luona kaupungissa vai mietiskelemällä asioita, jotka tekevät teidät ärtyiseksi, lukemalla vai tekemällä kiusaavia johtopäätöksiä väärinkäsitetyistä ajatuksista? Paras seura teille on filosofi, jota teidän samalla täytyisi pitää sielunpaimenena. Eromme jälkeen olen lukenut enemmän järjettömyyksiä kuin teidän kaikissa kirjeissänne on yhteensä, ja voin sen vuoksi kohtalaisen paremmin, vaikka en niistä muista sanaakaan. Kuinka hassunkurinen onkaan nykyaika, ja kuinka hassunkurinen onkaan ihminen, joka pysyisi yhtä järjettömänä, vaikka aika seisoisi, kuin jos se vierii eteenpäin. Mutta en tahdo tällä tapaa jatkaa, sillä olen tekemäisilläni itseni pahantuuliseksi, ja se on ainoa asia, jossa en aijo teitä matkia. Voikaa siis hyvin siksi, kunnes seuraavasta olinpaikastani annan teille tietoja.

Jean-Jacques Rousseau

Rousseau neiti Suzanne Serrelle

1741.

Antauduin vaaraan rohjetessani kohdata teitä jälleen, ja nähdessäni teidät huomasin kaikki huoleni oikeutetuiksi, sillä kaikki sydämeni haavat aukenivat uudelleen. Teidän luonanne kadotin sen hiukkasenkin järkeä, mikä minulla vielä oli, ja tunnen, että tässä tilassa, mihin minut olette saattanut, en kykene mihinkään muuhun kuin teitä jumaloimaan. Ja tämä tautini on sitäkin surullisempi, kun minulla ei ole parantumisen toivoa eikä halua, ja minun täytyy teitä ikuisesti rakastaa, käyköön minun kuinka tahansa. Ymmärrän kyllä, että teidän puoleltanne ei voi mikään muutos tulla kysymykseen; olenhan varaton nuori mies; en voi teille tarjota muuta kuin sydämeni, ja olkoon tämä kuinka hehkuva, kuinka tunnerikas, kuinka hellä tahansa, niin eihän se ole sen arvoinen, että voisitte sen vastaanottaa. Minä tunnen, että tunteeni loppumattomassa aarteessa, yhäti vilkkaassa ja yhäti lujassa luonteessani ovat sellaiset onnen mahdollisuudet, että jokaisen hiukankaan herkemmän naisen silmissä ne korvaisivat minulta puuttuvan rikkauden ja kauniin ulkomuodon. Mutta olettekin minua kohdellut uskomattoman kylmästi, ja jos toisinaan olette ollut hiukankaan ystävällinen, olette antanut minun sen maksaa sitä kalliimmin, josta syystä voisin vannoa teidän halunneen yksinomaan kiusata minua. Tämä kaikki ei minua kummastuta, mutta se saattaa minut epätoivoon. Onhan minulla niin paljon vikoja, että välinpitämättömyytenne on aiheutettu, mutta elkää luulko minun todella uskovan teitä tunteettomaksi. Ei, teidän sydämenne on yhtä paljon luotu rakkautta varten kuin kasvonnekin. Olen epätoivoissani ainoastaan sen vuoksi, etten minä ole voinut tuota tunnetta teissä sytyttää. Varmalta taholta olen saanut tietää teillä olleen suhteita, tunnenpa sen onnellisen kuolevaisen nimenkin, joka on osannut voittaa suosionne; ja antaakseni teille jonkinmoisen käsityksen siitä, mitä ajattelen, niin sanon, että, saatuani sen tietää sattumalta ja mitään tiedustelematta, ei kunnioitukseni teitä kohtaan salli minun hankkia mitään muita tietoja käytöksestänne, kuin mitä vapaaehtoisesti minulle ilmoitatte. Sanalla sanoen siis, jos lausuin, että teidän ei koskaan pitäisi ruveta nunnaksi, niin tein sen siksi, etten pitänyt teitä millään tavoin tälle alalle sopivana; ja kun intohimoisena rakastajana katselen tätä turmiollista päätöstä, niin suorana ystävänä ja kunnon miehenä täytyy minun kehoittaa teitä olemaan koskaan suostumatta näihin tuumiin, sillä kun teillä on taipumukset aivan päinvastaiselle alalle, niin valmistaisitte itsellenne vain tarpeettomia huolia ja pitkällisen katumuksen. Jos toisin ajattelisin, niin sanoisin senkin teille suoraan, sillä kun en persoonallisesti voi olla onnellinen, niin löytäisin onneni edes teidän onnestanne. Rohkenen teille vakuuttaa, että kaikessa saatte nähdä minut yhtä avomieliseksi ja suoraksi kuin tähänkin asti, ja vaikka hellyyteni ja intohimoni ovatkin suuret, niin rohkenen väittää, että rehellisyyteni on niitäkin suurempi. Ah, jos tahtoisitte olla omani, niin opettaisin teidät täydellistä onnea tuntemaan; ei kukaan voisi sitä tuntea paremmin kuin minä, eikä kukaan, sen tohdin otaksua, voisi opettaa teitä paremmin sitä tuntemaan. Hyvät jumalat! Jos tämän hurmaavan aarteen olisin saanut omakseni, niin varmaankin olisin kuollut; ja miten ihmissielussa olisi kylliksi voimia vastustamaan tätä nautintojen tulvaa? Mutta jos rakkaus saamalla ihmeitä aikaan olisi minut elämässä säilyttänyt, niin ennestään jo voimakas sydämeni hehku olisi tullut kahta kertaa voimakkaammaksi, ja estääkseen minua kuolemasta kesken nautintoani olisi se kiihoittanut vertani entistään enemmän; tämä ainoa ajatus saa vereni kiehumaan; en voi vastustaa lumoavan harhakuvan ansoja; hurmaava kuvanne vainoo minua kaikkialla; en pääse siitä vapaaksi edes antautumalla sen valtaan; se seuraa minua uniinikin ja kiihoittaa sydäntäni ja sieluani; se kalvaa mielensävyäni, ja tunnen, sanalla sanoen, että tahtomattanne surmaatte minut, ja olkoon julmuutenne minua kohtaan millainen tahansa, minun kohtaloni on kuolla rakkaudesta teihin. Oli se sitten todellista julmuutta tai kuviteltua hyvyyttä, niin rakkauteni kohtalo on tuottaa minulle kuoleman. Mutta oi, valittaessani tuskiani valmistankin itselleni uusia; ajatellessani rakkauttani, sydämeni ja mielikuvitukseni kiihoittuvat, ja vaikka kirjeeni alussa päätinkin totella teitä, niin tunnen kuitenkin pian, että minun täytyy rikkoa vaatimuksenne. Olisitteko niin julma, että siitä minua rankaisisitte? Taivas antaa anteeksi ne synnit, joita ei ihminen tahallaan ole tehnyt; ette kai ole taivasta ankarampi ja ymmärrätte voittamattoman tunteen kiivaat ilmaisut, jotka vievät minut pitemmälle kuin itse tahdon, jopa niinkin pitkälle, että jos minun vallassani olisi saada pitää jumaloitu kuningattareni minuutin ajan omanani sillä ehdolla, että neljännes sen jälkeen minut hirtettäisiin, niin suostuisin tähän tarjoukseen suuremmalla ilolla kuin jos minulle tarjottaisiin maailman kaikkeuden valtaistuin. Nyt ei minulla ole enää mitään teille sanottavaa; olisitte peloittavan raakamaisen julma, jos vielä tämän jälkeen ette tuntisi hiukan sääliä minua kohtaan.

Kunnianhimo ja maine eivät minun sydäntäni kiihoita. Olin päättänyt viettää elämäni lopun filosofina turvapaikassa, joka minulle tarjottiin; te olette kaikki nämät kauniit tuumat tuhonnut; tunsin, että minun olisi mahdotonta elää loitolla teistä, ja hankkiakseni itselleni tilaisuuden päästä teidän lähellenne päätän matkustaa ja laadin tuumia, jotka tavallinen kiero onneni varmaankin jälleen tuhoo. Mutta kun olen määrätty pettämään itseäni harha-ajatuksilla, niin tahdon antautua ainakin mieluisimman valtaan, ajatella nimittäin teitä; suvaitkaa osoittaa hyvyyttänne intohimoisesti rakastavalle, joka ei mitenkään muuten ole rikkonut teitä vastaan kuin että on pitänyt teitä miellyttävänä; antakaa minulle osoite, jolla voin kirjoittaa teille, ja sallikaa minun antaa teille osoite niitä vastauksia varten, jotka suvaitsette minulle lähettää; sanalla sanoen, suokaa säälistä minulle yksi ainoa toivonsäde, vaikkapa ei muun vuoksi niin lieventääksenne niitä mielettömyyksiä, joita olen mahdollinen tekemään.

Elkää tuomitko minua täällä ollessani siitä, että niin harvoin haen seuraanne; en voisi kestää sitä; suokaa sinä aikana minulle edes se lohdutus, että saan kirjoittaa teille ja saan teiltä vastauksia, muuten tulen useammin, tapahtukoon mitä tahansa! Asun leski Petitin luona, Genti-kadun varrella, L'Épée royalissa.

Rousseau rouva Dupinille

Huhtikuun 9 p:nä 1743.

Suureksi surukseni näen ansainneeni teidän epäsuosionne, tunnen sen vaikutuksen silloinkin, kun saan nauttia hyvyyttänne, ja huomaan, että ainoastaan jalomielisyytenne estää teitä kohtelemasta minua niin kuin ansaitsisin. Suvaitsevaisuutenne, madame, on tehnyt minut katuvaiseksi ja halveksumisenne on mieleeni siinä määrin koskenut, että rohkenen tänään pyytää teiltä armoa, en varmana niinkuin mies, joka ei ole enää syyllinen, vaan pahoitellen niinkuin mies, joka katuu olleensa syyllinen. Siinä tilassa, missä nykyään olen, en luullut panevani enää mitään vaaraan; mutta, madame, nyt tiedän, että vasta kadotettuani auttavaisuutenne ja kunnioituksenne voin pitää itseäni todella onnettomana. Olisin valmis mihin ponnistukseen tahansa voittaakseni ne takaisin; näin puhtaat syyt ovat intoni ja pyyntöjeni perustuksena. Jos te tämän armollisesti tunnustatte, niin tyydytykseksenne tiedätte varjelleenne maailman onnettomimman ihmisen epätoivosta, ja tulevaisuudessa näette kunnioituksestani ja käytöksestäni, että kunnialle ja kiitollisuudelle herkät mielet voivat hairahduksensakin muuttaa velvollisuuttaan palvelemaan. Pyydän teitä, madame, myöskin antamaan anteeksi sen, että kirjoitan teille tämän kirjeen lähettäen samalla muistokirjoituksen [Muistokirjoitus rouva Dupinin pojan kasvattamisesta.], jonka suvaitsitte minulta pyytää; luotan täydellisesti siihen seikkaan, joka sen on aiheuttanut, enkä pelkää uudelleen joutuvani epäsuosioon. Suvaitkaa, madame, vastauksen sijasta jälleen suunnata minuun suosiolliset tunteenne, joilla tätä ennen kunnioititte minua; hyvyytenne on velkapää sitä osoittamaan onnettomuuteni tähden ja oikeudentuntonne katumukseni tähden. Minulla on kunnia pysyä syvimmällä kunnioituksella,

Madame, teidän nöyrimpänä palvelijananne J-J. Rousseau.

Rousseau rouva d'Épinaylle

(Pariisi 1754? 1755?)

Olen levoton, madame, siitä mielentilasta, johon teidät eilen jätin; antakaa minulle tietoja terveydestänne. Koettakaa jälleen tulla entisellenne rakkaudesta itseenne ja minuun ja olkaa vakuutettu, että villi-ihmisenne äreästä muodosta huolimatta tuskin voitte löytää sen todellisempaa ystävää.

Rouva d'Épinayn vastaus

Oi, hyvä jumala, hyvä ystäväni, ette ole äreä! Miten johtuu mieleenne sellaista ajatellakaan? Elkää kuvitelkokaan minun pitävän teitä äreänä, ja jos eilen olinkin huonolla tuulella, niin ette te laisinkaan ollut siihen syypää. Voin tänään paljoa paremmin. Hyvästi; käykää luonani näinä päivinä.

Rouva d'Épinay Rousseaulle

(1755)

Hyvä Jumala! kuinka huolissani olenkaan teidän tähtenne ja kuinka olen pahoillani, kun en voi pitää teille seuraa! Onkohan se edes totta, että teiltä ei mitään puutu, ja voinko siihen luottaa, että muistatte minulle antamanne lupauksen ja tarpeen tullen käännytte puoleeni? Voin hyvin, mutta voimani palaavat hyvin hitaasti. Hyvästi. Elkää kirjoittako minulle, jos se teitä uuvuttaa, mutta tahtoisin saada ainakin varmoja tietoja teistä. Voimani eivät salli minun kirjoittaa enempää.

Rouva d'Épinay Rousseaulle

(1755)

Olen miettinyt, rakas Rousseau, niitä perusteita, joiden nojalla voisitte teille tehtyihin tarjouksiin suostua tai ne hyljätä. Jos lähdette Genèveen, niin minne sijoitatte neiti Levasseurin ja hänen äitinsä. Näiden esteiden voittaminen on hyvin helppoa. Minä otan heidät huostaani siksi, kunnes tiedätte, voitteko Genèveen kotiutua ja voitteko jäädä sinne pysyväisesti asumaan. En millään tavoin tahdo teitä johdattaa päätöksen tekemiseen. Olisin ehkä päätöksissäni ja neuvoissani liian puolueellinen. Tahdon ainoastaan poistaa esteet; te saatte itse kaikesta päättää. Jos kieltäydytte, olette minulle sanonut, täytyy teidän kuitenkin lähteä Pariisista, koska teillä ei ole varoja jäädäksenne sinne. Tässä tapauksessa on minulla pieni talo annettavana käytettäväksenne. Olette usein minun kuullut puhuvan Ermitagesta, joka on Montmorencyn metsän reunassa; se sijaitsee hyvin kauniilla paikalla. Siinä on viisi huonetta, keittiö, kellari, tynnyrinalan suuruinen vihannespuutarha, lähde, ja metsä on puistona. Rakas ystävä, voitte vapaasti tätä asuntoa käyttää, jos päätätte jäädä Ranskaan.

Muistan teidän sanoneen minulle, että jos teillä olisi sadan pistolin [Pistoli = kymmenen frangia.] suuruiset korot, ette menisi minnekään muualle. Toivottavasti olette siitä vakuutettu, että mielelläni tekisin jotain, jotta teidän olisi hyvä olla. Jo kauan sitten aijoin keksiä keinon hankkiakseni teille tämän elinmuodon, jo ennen kun tiesinkään toiveenne supistuvan siihen. Teen teille nyt seuraavan ehdotuksen: sallikaa minun liittää viimeisen kirjanne palkkioon se, mitä puuttuu sadasta pistolista; järjestän kaikki aivan niinkuin itse haluatte. Onhan tämä ehdotus niin vähäpätöinen, että se ei voi olla teille vastenmielinen. Tahtoisin ehdottaa vielä yhtä ja toista Ermitagessa oleskelunne suhteen, mutta nämät yksityisseikat ovat niin pitkiä, etten voi niitä teille kirjoittaa. Siis, hyvä ystäväni, miettikää asiaa ja olkaa vakuutettu siitä, että minulle on pääasia ainoastaan se päätös, jonka kautta tulette onnellisimmaksi. Annan arvon ystävyydellenne ja seurallenne, mutta luulen, että ystäviään tulee rakastaa pääasiassa heidän itsensä tähden.

Rousseaun vastaus

Asiani herra Tronchinin kanssa eivät ole vielä loppuun suoritetut ja minulle osoittamanne ystävyys panee sen tielle esteen, joka näyttää entistään vaikeammalta. Olette ottanut varteen enemmän sydämenne äänen kuin varallisuutenne ja minun mielialani, tehdessänne tuon tarjoumuksen. Tämä tarjous sai sydämeni aivan jäykistymään. Kuinka vähän ymmärrättekään omia etujanne, kun ystävästä tahdotte tehdä palvelijan, ja kuinka huonosti tunnettekaan sieluni sisimmän olemuksen luullessanne sellaisten perusteitten vaikuttavan minuun. Miten elän ja miten kuolen, se ei tuota minulle mitään vaikeuksia, mutta se epäilys, joka mielessäni liikkuu tuskaa tuottavana, on kysymys siitä, miten voin tehdä itseni täydellisimmin riippumattomaksi sinä aikana, joka minulla vielä on elettävänä. Tehtyäni kaiken voitavani saavuttaakseni tämän riippumattoman aseman en sitä löytänytkään Pariisissa. Etsin sitä entistään innokkaammin, ja vuoden ajan on minulle tuottanut tuskia se, etten voi päättää, missä sen varmimmin voin löytää. Tätä kiivasta ristiriitaa en voi enää kauaakaan kestää; seitsemän tai kahdeksan päivän päästä olen tehnyt päätökseni, mutta olkaa vakuutettu siitä, että päätökseeni eivät vaikuta ulkonaiset edut, sillä en koskaan ole pelännyt leivän minulta puuttuvan, ja tiedänhän, miten tarpeen tullen voi olla sitä paitsikin.

En yleensä kieltäydy kuulemasta, mitä teillä on minulle sanottavaa, kunhan vain muistatte, etten ole ostettavissa ja että tunteeni, jotka nyt ovat kalliimmat kuin se rahamäärä, mikä niistä tahdotaan maksaa, pian laskeutuvat alapuolelle sen hinnan, mikä niistä ollaan valmiit suorittamaan. Unohtakaamme siis molemmat, että tästä asiasta on ollut puhettakaan.

Mitä teihin persoonallisesti tulee, niin en epäilekään sydämenne tuntevan ystävyyden arvoa, mutta minulla on syytä uskoa, että teidän ystävyytenne on minulle paljoa tärkeämpi kuin minun teille, sillä te voitte saavuttaa korvauksia, jotka minulta puuttuvat ja joista olen ainiaaksi luopunut.

Rouva d'Épinayn vastaus

Minun täytyi kirjeellenne nauraa, niin kummalliselta se tuntui, mutta sitten olin teidän tähtenne pahoillani, sillä ainoastaan äkäpäinen ihminen voi suuttua ehdotuksista, jotka johtuvat teille sangen tutusta ystävyydentunteesta, ja otaksua, että olisin niin typerän ylpeä, jotta hankkisin itselleni palvelijoita. En tiedä, mitä nuo korvauksetkaan olisivat, jos ystävyyden erotatte syrjään.

Neuvon teitä olemaan tekemättä mitään päätöksiä, sillä ette näytä kykenevän oikealla tavalla arvostelemaan, mikä on omaksi eduksenne. Hyvästi, rakas Rousseau.

Rousseaun vastaus

Kiiruhdan kirjoittamaan teille pari riviä, sillä en voi sallia, että olette minulle suuttunut ja olette lauseeni väärin käsittänyt.

Käytin sanaa palvelija ainoastaan siitä alennustilasta, johon sieluni luopuessaan periaatteistaan ehdottomasti joutuu. Luulin meidän ymmärtävän toisiamme paremmin kuin olemmekaan tehneet. Täytyykö sellaisia asioita selittää, kun ajattelee ja tuntee sillä tavoin kuin me teemme? Riippumattomuus, jota tarkoitan, ei tarkoita työtäni; leipäni minä kyllä ansaitsen; se tuottaa minulle tyydytystä; mutta minä en tahdo mitään lisävelvollisuuksia.

Tahdon kyllä mielelläni kuulla ehdotuksianne, mutta olkaa jo heti alussa varma siitä, että hylkään ne, sillä teette ne joko ilmaiseksi tai liitätte niihin ehtoja, enkä tahdo kumpaakaan. En koskaan luovu osastakaan vapauttani, en elatukseni enkä minkään henkilön vuoksi. Tahdon tehdä työtä, mutta oman mieleni mukaan, ja tahdon olla tekemättäkin mitään, jos niin haluan, eikä kellään ole syytä muistuttaa siitä, lukuunottamatta vatsaani.

Minulla ei ole mitään lisää sanottavaa noista korvauksista; kaikki katoo kerran, mutta oikea ystävyys pysyy, ja se on suloinen tunne, johon ei liity katkeruutta ja joka ei lopu. Oppikaa sanakirjani paremmin, ystäväni, jos tahdotte että ymmärrämme tosiamme. Uskokaa minua, että lauseillani harvoin on tavallinen sisältö; sydämeni aina puhuu teidän kanssanne, ja ehkä jonain päivänä huomaatte, että se puhuu toista kieltä kuin muiden. Näkemiin asti — huomiseen.

Rousseau rouva d'Épinaylle

Maaliskuu 1756.

Vihdoinkin olen päättänyt, madame, ja voittehan arvata, että te olette saanut voiton. Tulen siis pääsiäiseksi Ermitageen ja jään sinne niin kauaksi kuin siellä viihdyn ja te minua suvaitsette; sen pitemmälle en ole mitään järjestänyt. Huomenna tulen luoksenne ja puhelemme keskenämme; mutta pitäkää se salassa niinkuin tähänkin asti.

Oikein vapisen ajatellessani muuttamista ja sen yhteydessä olevia vaikeuksia. Kuinka onneton onkaan ihminen ollessaan näin rikas! Puolet omasta itsestäni täytyy minun jättää Pariisiin, vaikka te ette siellä enää olisikaan; tähän toiseen puoleen kuuluu tuoleja, pöytiä, kaappeja ja kaikkea sitä, mitä ei minun tarvitse liittää siihen, jolla olette linnan kalustanut.

Huomiseen!

Samalle

Ermitage, lokakuu 1756.

Olen kärsimätön ja tahtoisin lähteä asunnostani riitelemään teidän kanssanne, mutta minun täytyy kuitenkin pysyä huoneessani hammassäryn tähden, joka saattaa minut aivan epätoivoon. Lähettäkää siis minulle tietoja itsestänne, koska en voi niitä itse käydä noutamassa, mutta olkaa vakuutettu siitä, etten jätä käyttämättä hyväkseni ensimäistä päivää, jona voin lähteä huoneestani. Toivon teidän jälleen tulleen voimiinne ja silloin näkeväni kasvoillanne ja silmissänne tuon ilmeen, jonka edessä herra de Saint-J:n ja niin monen muun on hankala olla.

Samalle

Ermitage, marraskuu 1756.

Tänään voin paljoa paremmin, mutta voin vasta ensi viikolla tulla luoksenne; ylpeänä tulen jalkaisin, sillä koko tuo vaunulaitos harmittaa minua, aivan kuin minulla ei olisi jalkoja tullakseni teidän luoksenne. Ette sano minulle mitään itsestänne; toivottavasti neiti Levasseur tuo minulle hyviä tietoja teistä. Hyvästi, madame.

Rousseau rouva d'Houdetotille

Sophielle

Ermitage, kesäkuu 1757.

Tahdon, Sophie, sinun vääryyttä harjoittavaa sydäntäsi soimata, jotta minäkin olisin sinulle säälimätön. Miksi armahtaisin sinua, kun sinä riistät minulta ymmärrykseni, kunniani ja elämäni? Miksi antaisin päiviesi rauhallisesti kulua, kun sinä teet päiväni sietämättömiksi? Jos olisit pistänyt tikarin sydämeeni, niin et olisi ollut niin julma kuin lennättäessäsi tuon kohtalokkaan nuolen, joka minut surmaa. Katso, mitä olin ja mitä minusta on tullut: katso, miten minut nostit ja miten olet alentanut. Kun suvaitsit olla omani, silloin olin enemmän kuin ihminen; minut hyljättyäsi olen kuolevaisista kurjin; olen kadottanut sieluni, henkeni, rohkeuteni; yhdellä sanalla riistit minulta kaikki. Kuinka saatoit sillä tavoin hävittää mitä itse olit rakentanut? Miten rohkenet riistää kunnioituksesi mieheltä, jota hyvillä töilläsi olet kunnioittanut? Oi, Sophie, minä vannotan sinua, elä häpeä ystävää, jonka itsellesi valitsit. Oman maineesi tähden vaadin sinulta tilitystä minun suhteeni. Enkö ole sinulle kuuluvaa omaisuutta? Etkö sitä ottanut huostaasi? Et voi enää siitä päästä vapaaksi, ja kun minä kuulun sinulle sinun tahtomattasi ja minun tahtomattani, niin salli minun edes ansaita se, että olen omasi. Muistele noita onnellisia aikoja, jotka tuskakseni eivät koskaan mielestäni haihdu. Tuo näkymätön tuli, jonka kautta sain uuden elämän, arvokkaamman kuin tämä on, antoi sielulleni ja aistimilleni koko nuoruuden voiman uudelleen. Tunteitteni vilkkaus kohotti minut sinun luoksesi. Kuinka usein sydämesi, jonka rakkaus toiseen mieheen täytti, värisi minun rakkauteni vaikutuksesta? Kuinka usein oletkaan pensaikossa kosken luona minulle lausunut: "Te olette hellin rakastaja, mitä voin kuvitella; ei, ei koskaan mikään mies ole rakastanut sillä tavoin kuin te." Mitä riemua tunsin kuullessani tämän tunnustuksen huuliltasi! Minun ei tarvinnut sitä epäillä, sillä se vastasi rakkauteni hehkuvaa tulta. Ja miksi soimaisit itseäsi? Missä suhteessa olit syyllinen? Missä suhteessa uskollisuus tuli loukatuksi niiden hyvyydenosoitusten kautta, jotka jättivät sydämesi ja aistimesi aivan rauhallisiksi? Jos olisin ollut nuorempi ja miellyttävämpi, niin olisi kiusaus ollut voimakkaampi; mutta kun sen voitit, niin miksi sitä katuisit? Miksi muuttaisit menettelytapasi, kun sinulla on niin monta syytä olla itseesi tyytyväinen? Oi, kuinka rakastettusikin ylpeilisi lujuudestasi, jos hän saisi tietää, mitä se on saanut kestää! Jos sydämesi ja minä yksinään ovat lujuutesi todistajina, niin minähän yksinään olen sen kautta nöyryytetty. Olinko sen arvoinen, että sinussa olisi herännyt kaipaus minuun? Mutta kaipaus syntyy usein vasten tahtoamme, ja sinä olet aina osannut voittaa sen. Mikä rikos on toisen rakkauden kuuntelemisessa, ellei siinä ole sitä vaaraa, että alkaa tuntea samaa? Sen sijaan, että rakkauteni olisi entisen tunteesi, tukahuttanut, kiihoittikin se sitä. Oi, jos milloinkaan olit hellä ja uskollinen, niin etkö sitä ollut noina suloisina hetkinä, jolloin kyyneleeni toisinaan saivat kyyneleesi virtaamaan, jolloin sydämiemme purkaukset toisiaan vahvistivat, jolloin vastaamatta ymmärsimme toisiamme, jolloin rakkautesi minun rakkauteni ilmaisujen vaikutuksesta kasvoi?

Rakkaus on kaikki kadottanut tuon kummallisen muutoksen johdosta, jota koetat turhilla tekosyillä peittää. Se on kadottanut tuon jumalaisen innostuksen, joka sinut silmissäni nosti oman itsesi yläpuolelle, jolloin suosionosoitustesi kautta olit hurmaava, vastustuksesi tähden ylevä, ja hyvyydelläsi lisäsit kunnioitustani ja ihailuani. Olet kadottanut tuon suloisen luottamuksen, jonka vaikutuksesta saatoit uskoa kaikki sydämesi tunteet sinua rakastavalle sydämelle. Meidän keskustelumme olivat liikuttavia, pysyväinen hellyys täytti sen suloisuudellaan. Sinä pidit kiihkeistä tunteenpurkauksistani, vaikkakaan et minua rakastanut, ja minä kuuntelin mielelläni sinun puhuvan tunteistasi toista armasta olentoa kohtaan; niin kalliita ovat tunteenilmaisut ja sääli, vaikka eivät ne kohdistukaan meihin! Ei, vaikka minä olisinkin ollut tuo rakastettu, niin tuskin olisin voinut elää sitä suloisemmassa tilassa, ja olen vakuutettu siitä, että rakastetullesikaan et voi mitään sen liikuttavampaa sanoa kuin mitä minulle tuhansia kertoja päivässä hänestä lausuit. Millaiseksi tuo aika, tuo onnellinen aika onkaan muuttunut? Kankeus ja ujous, suru ja äänettömyys täyttävät nyt keskustelumme. Kaksi vihollista, kaksi ventovierasta ihmistä ei voisi hillitymmin elää yhdessä kuin kaksi sydäntä, jotka olivat luodut rakastamaan toisiaan. Pelon kahlehtima sydämeni ei enää uskalla antaa kalvavan tulensa tulla ilmoille; säikytetty sieluni vetäytyy arkana piiloon; tuska painaa kaikki tunteeni alas. Tässä kirjeessä, jota kylmillä kyynelillä kostutan, ei ole mitään siitä pyhästä tulesta, joka armaampina hetkinä kynästäni virtasi. Jos hetkisen olemme kahden niin suuni tuskin uskaltaa lausua tunnetta, joka mieltäni painostaa; surullinen, tyytymätön ilmeenne karkoittaa sen sydämeen takaisin. Kasvojenne ilme ei sano enää minulle mitään. Oi, eikö se selvästi osoita, että enää ette viihdy seurassani, kun ette enää puhu hänestä, jota rakastatte? Oi, puhukaa minulle aina hänestä jotta seurani tuottaisi teille tyydytystä!

Oi, Sophie, helpompi teidän on muuttaa mielenne kuin sitä minulta salata. Elkää enää tuoko esiin valheellisia puolustuksia, jotka eivät minuun vaikuta. Olot voivat pakoittaa teidät varovaiseksi, enkä minä sitä olekaan valittanut, mutta niin kauan kuin sydän ei muutu, pysyy sen kieli aina samana, vaikka olot muuttuisivatkin, ja jos viisaus pakoittaa teidät harvemmin kohtaamaan minut, niin kuka pakoittaa teidät seurustellessanne minun kanssani hylkäämään tunteen puhetavan ja turvautumaan välinpitämättömyyden puhetapaan? Oi, Sophie, Sophie, voitko väittää, että rakastettusi nyt on sinulle kalliimpi kuin silloin, jolloin suvaitsit minua kuunnella ja minua sääliä, ja jolloin vuorostasi sait mieleni heltymään kertoessasi intohimostasi häneen. Sinä jumaloit häntä ja sallit itseäsi jumaloitavan; sinä huokasit toisen tähden, mutta minun suuni ja minun sydämeni saivat ottaa huokauksesi vastaan. Et tarpeettomasti soimannut itseäsi siitä, että häneltä salasit keskustelut, joista rakkaudellesi oli vain hyötyä. Rakkautesi lumous kasvoi ystävyyden vaikutuksesta; se uhraus, minkä teit luopumalla nautinnosta, tuotti uskollisuudellesi vain kunniaa. Vastustuksesi ja arvelusi merkitsivät hänelle vähemmän kuin minulle. Kun kiihkeimmän intohimoni purkaukset herättivät sinussa sääliä, niin kysyivät levottomat silmäsi, eikö tämä säälisi lopettaisi sinua kohtaan tuntemaani kunnioitusta, ja ainoa ehto, minkä liitit ystävyytesi osoituksiin, oli se, etten koskaan lakkaisi olemasta ystäväsi.

Lakkaisi olemasta ystäväsi! Rakas, hurmaava Sophie, elää, eikä enää sinua rakasta — Onko sellainen tila sielulleni mahdollinen? Oi, miten olisinkaan voinut riistää sydäntäni vapaaksi sinusta, kun rakkauden kahleisiin liitit kiitollisuuden suloiset siteet! Vetoan suoruuteesi. Sinä, joka näit tämän huumauksen, nämät kyyneleet, tämän kiihkon, tämän haltioitumisen, ja itse sait aikaan kaiken sen, mikä ei ollut määrätty ketään kuolevaista varten, sano, olenko suosiotasi nauttinut sellaisella tavalla, että ansaitsin sen kadottaa? En suinkaan, riistääksesi sen minulta vetosit julmana siihen, kuinka se muka tuottaa minulle huolia. Olen kyllä nyt tuhat kertaa enemmän sinuun rakastunut, mutta olen tullut kunnioittavammaksi, nöyremmäksi, huomaavammaksi, jotta en sinua enää koskaan loukkaisi. Kuinka saattoi hellä sydämesi, nähdessään minun edessäsi vapisevan, päättää käyttää aseena minua vastaan omaa intohimoani ja syöstä minut turmioon, kun ansaitsinkin tulla onnelliseksi?

Hyvyytesi ensimäinen palkinto oli siinä, että opetit minut voittamaan rakkauteni sen omalla avulla, uhraamaan kiihkeimmät toiveeni oman rakkauteni tähden, ja uhraamaan onneni sinun rauhaasi varten. En tahdo muistuttaa, mitä tapahtui puistossasi ja huoneessasi, vaan tunne, miten suloutesi vaikutus herätti minussa kaipauksen saada sinut omistaa, muistele Mont-Olympea, muistele lyijykynällä tammeen kirjoitettuja sanoja. Olisin voinut ne puhtaimmalla verelläni kirjoittaa, enkä voi sinua nähdä enkä sinua ajatella, ilman että rakkauteni uudelleen leimahtaa. Tuosta ihanasta hetkestä alkaen, jolloin annoit minun tuntea, mitä nautintoa säälitty, vastaamatta jäänyt rakkaus voi tuottaa, tulit minulle niin kalliiksi, etten enää uskaltanut sinun vahingoksesi olla onnellinen, ja että yksi ainoa epäävä liikkeesi olisi hävittänyt mielettömän unelmani. Sitä viattomampana olisin antautunut tuon armaan mielentilan valtaan, johon olet minut saattanut; ne koetukset, joiden alaisiksi olin voimasi saattanut, olisivat tehneet minut varovaisemmaksi; enkä enää olisi valmistanut sinulle taisteluja, jotka tätä ennen tein sinulle liian helpoiksi. Minä vaadin liian paljon suosiotasi ja sääliäsi; oi, mitä sanonkaan itselleni muuta, kuin että rakastin liian paljon osatakseni onneni säilyttää! Olen tehnyt kaikki täyttääkseni asettamasi ankarat vaatimukset; olen kaiken toimintani sen mukaan sovelluttanut, ja ellen voinut samalla lailla rajoittaa katseitani, puheitani ja kiivasta kaihoani, niin mistä muusta voit minua soimata kuin siitä, että sinua miellyttääkseni sitouduin täyttämään enemmän kuin mitä ihmisvoimat voivat kestää! Sophie! Kolmenkymmenen vuoden ajan rakastin hyvettä! Ah! luuletko, että sydämeni jo on tottunut rikoksiin? Ei, omantunnonvaivani ovat yhtä suuret kuin intohimoiset tunneilmaukseni; se selittää kaiken; mutta miksi tämä sydän antautui niiden pienien suosionosoitusten valtaan, joita minulle jaoit, kun sen peloittava ääni esti minua tekemästä mitään rohkeampaa hyökkäystä? Sinä, sinä, joka näit hairahdukseni, huomasit, kuinka jo silloinkin olentosi oli minulle pyhä! Eivät koskaan uskaltaneet kiivaimmat toiveeni, hellimmät rukoukseni pyytää sinulta korkeinta onnea, vaan minua pidätti säikähtyneen sieluni sisäinen huudahdus. Tämä peloittava ääni, joka ei petä, sai minut vapisemaan ajatellessanikin, että valapattoisuudella ja uskottomuudella likaisin sen olennon, jota rakastan ja jonka tahdoin nähdä yhtä täydellisenä kuin kuvasi, jota kannan sydämessäni, ja jonka niin monesta syystä täytyy pysyä loukkaamattomana. Olisin luopunut koko maailmasta saadakseni hetkenkään nauttia onnea, mutta halventaa sinut, Sophie, ei, ei, se ei ole mahdollista, ja rakastan sinua niin paljon, etten koskaan voisi ottaa sinua omakseni, vaikkakin se olisi vallassani. Osoita siis hänelle, joka yhtä paljon kuin sinäkin mainettasi kunnioittaa, hyviätekoja, jotka eivät tätä mainetta loukkaa. En tahdo puolustaa itseäni sinun enkä itseni edessä; soimaan itseäni kaikesta siitä, mitä sinulta pyydän. Jos kysymys olisi ollut ainoastaan oman itseni voittamista, niin olisi voiton kunnia ehkä antanut minulle voimia sen saavuttamiseen, mutta jos rakastamansa olennon tuntema inho pakoittaa kaikesta siitä luopumaan, mistä vapaaehtoisesti olisi pitänyt luopua, ah! sitä ei herkkä mieli voi tuskatta kantaa. Koko voiton palkinto on kadonnut, niin pian kuin voitto ei ole vapaaehtoinen. Ellei sydämesi minulta mitään ottaisi, niin kuinka kieltäytyminen olisikaan sydämeni arvoista. Jos koskaan voin parantua, niin tapahtuu se vasta silloin, kun minun tarvitsee ainoastaan enemmän hillitä intohimoani. Olen syyllinen, tunnen sen selvästi, mutta lohdutan itseäni sillä, että sinä olet viaton. Myöntyväisyys, joka ei ole sydämesi mukainen, mitä se onkaan mielestäsi muuta kuin säälin aiheuttama teko, joka ensimäisen koetuksen aikana tulee vaaralliseksi ja on yhdentekevää sille, joka sen kerran on voittanut. Oi, Sophie! tällaisten armaitten hetkien jälkeen on ikuisen eron ajatus kamala sille, joka valittaa, kun ei enää voi sinun kanssasi olla eroittamattomasti yhteen liittynyt. Näinkö siis käy? Helliä katseitasi ei enää vaivuta armas häveliäisyys, joka minut huumasi? Näinkö siis käy? Palavat huuleni eivät enää suudelmillani laske sieluani sydämellesi? Näinkö siis käy? En enää siis saa tuntea tuota taivaallisen lumoavaa hetkeä, tuota nopeasti kuluttavaa tulta, joka nopeammin kuin salama… kuvaamaton, kuvaamaton hetki! Mikä sydän, mikä ihminen, mikä jumala, on voinut tunteellaan sinut omistaa ja sinusta voi luopua?

Katkerat, armaat muistot! Jätättekö koskaan aistimeni ja sydämeni rauhaan? Eivätkä teidän jälleen herättämänne nautinnot ole koskaan niitä, joiden katoamista eniten suren. Vaan ei, Sophie, minulla oli vielä armaampiakin, joiden kautta toiset vasta oikean arvonsa saivat, sillä ne olivat niiden takeena. Oli aika, jolloin ystävyyteni oli sinulle kallis ja jolloin osasit sitä minulle osoittaa. Vaikka et olisikaan minulle mitään sanonut, vaikka et olisikaan hellyyttäsi osoittanut, niin herkkä, varma tunne todisti minulle, että pidit minusta. Sydämeni etsi sinua, eikä sinun sydämesi karkoittanut minua luotaan. Kaikkein hellimmän rakkauden ilmaisut eivät sinua millään tavoin loukanneet. Kun niin innokkaasti etsit minua, niin olisi siitä voinut päättää, että kaipasit minua, ellet minua saanut nähdä; silmäsi eivät karttaneet minua, eivätkä niiden katseet olleet kylmiä, kävellessämme etsit käsivarttani; et sellaisella huolella koettanut suloista olentoasi minulta salata, ja kun huuleni uskalsivat huulillesi painua, niin tunsin ainakin muutaman kerran, miten ne vastasivat. Et rakastanut minua, Sophie, mutta otit rakkauteni vastaan, ja minä olin onnellinen. Kaikki on loppunut, en ole enää mitään, ja kun tunnen olevani seurassasi vieras, vastenmielinen ja häiritsevä, niin mennyt onneni tuottaa minulle yhtä paljon kärsimyksiä kuin nykyinen tuskanikin. Ah! ellen olisi nähnyt sinua heltyneenä, niin lohduttaisin itseäni pitämällä sinua kylmäkiskoisena ja tyytyisin sinua salassa jumaloimaan; mutta nyt näen käden, joka teki minut onnelliseksi, repivän sydäntäni, ja näen hänen, joka sanoi minua armaimmaksi ystäväkseen, unohtavan minut! Oi, sinä, jolla on niin suuri vaikutusvalta minuun, opeta minua kestämään tätä kamalaa tilaa, tai vaihda se toiseksi tai salli minun kuolla! Näin tuskat, jotka kohtalo minulle valmisti, ja lohdutin itseäni nähdessäni niissä sinun ilosi. Olen oppinut kantamaan vastoinkäymisiä maailmassa, mutta kun sinä ne aiheutat, niin kuinka sen voin tehdä? Pakenet tätä seutua paetaksesi minua, rakastettusi palaa kohta, kunnoton sisaresi juonittelee, talvi eroittaa meidät, sairauteni tulee pahemmaksi, nuoruuteni katoaa, samalla kun sinun on kukoistuksessansa, kaikki tämä yhdessä riistää kaikki toivoni; mutta mikään muu kuin halveksumisesi ei riistä minulta rohkeuttani. Jos sydämeni olisi löytänyt lohdutuksen, niin halveksisin aistimieni nautintoa tai ainakin luopuisin niistä; jos sinä minua säälisit, niin en enää olisi säälittävä. Auta minua pettämään omaa itseäni, kärsivä sydämeni ei vaadi mitään muuta; itse koetan taukoamatta kuvitella itselleni, että sinulla vielä olisi minua kohtaan sama hellä tunne, jota sinulla ei enää olekaan. Väkivaltaisesti koetan kaikkea, mitä minulle sanot, selittää itselleni eduksi; omat tuskani miellyttävät minua, kun huomaan niiden saaneen sinut heltymään. Kun en voi sinulta vaatia todellista kiintymyksen merkkiä, niin vähäpätöinenkin seikka riittää luomaan kuviteltuja. Viime kerran kohdatessamme, jolloin kaiken suloutesi toit esiin herättääksesi minussa uuden hehkun, katsahdit tanssin aikana pari kertaa minuun. Kaikki liikkeesi painuivat syvälle sieluuni, kiihkeät katseesi piirsivät mieleeni jokaisen askeleesi; sydämeni huomasi jokaisen liikkeesi, ja kun olit voittosi kukkuloille tullut, silloin tämä heikko sydän kuvitteli, että olin ajatuksissasi. Tunnoton, anna minulle takaisin ystävyys, joka minulle on niin kallis; sinä tarjosit sen minulle ja minä otin sen vastaan; sinulla ei ole enää oikeutta riistää sitä minulta. Ah, jospa näkisin sinussa todellisen säälin merkkiä, jollei tuskani olisi sinulle vastenmielinen, jos loisit minuun hellän katseen, jos käsivartesi kietoisit kaulaani, painaisit minut poveasi vastaan, jos hellä äänesi huoaten kuiskaisi minulle: Onneton, kuinka sinua säälin! — niin silloin olisit minua todella lohduttanut, sieluni saavuttaisi jälleen voimansa ja olisin jälleen sen arvoinen, että suvaitset minua seurassasi.

Rousseau rouva d'Épinaylle

Marraskuun 23 p:nä 1757.

Jos tuskasta voisi kuolla, niin en enää olisi elossa, mutta olkoon kuinka tahansa, olen tehnyt päätöksen. Ystävyys meidän välillämme on loppunut, madame; mutta ystävyydellä, joka on loppunut, on vielä oikeuksia, joita kyllä osaan pitää kunniassa. En ole unohtanut minua kohtaan osoittamaanne hyvyyttä ja voitte olla varma siitä, että tunnen kaikkea sitä kiitollisuutta teitä kohtaan, mitä voi tuntea sitä henkilöä kohtaan, jota ei enää saa rakastaa. Kaikki muut selitykset olisivat hyödyttömiä. Tuomarinani on omatuntoni ja vetoan teidän omaantuntoonne.

Olin tahtonut jättää Ermitagen ja minun täytyi se tehdä; mutta väitetään, että minun täytyy jäädä kevääseen asti, ja kun ystäväni sitä tahtovat, niin jään sinne, jos te siihen suostutte.

Rouva d'Épinay Rousseaulle

Joulukuun 4 p:nä (1757).

Annettuani useiden vuosien aikana teille kaikenlaisia todistuksia ystävyydestäni ja osanotostani voin teitä vielä vain sääliä. Olette hyvin onneton. Toivon, että omatuntonne tulee olemaan yhtä rauhallinen kuin minunkin on; se on välttämätöntä elämänrauhallenne.

Kun tahdotte jättää Ermitagen ja kun teidän täytyy se tehdä, niin ihmettelen, miksi ystävänne ovat teitä pidättäneet; minä en koskaan tiedustele ystäviltäni mikä on velvollisuuteni, eikä minulla ole enää mitään sanottavaa teidän velvollisuuksistanne.

Ugo Foscolo

Ugo Foscolo Isabella Roncionille

1799.

Velvollisuuteni, kunniani ja ennen kaikkea sallimukseni pakoittavat minut lähtemään. Palaan ehkä; elleivät tuskani ja kuolema ikuisesti pidätä minua poissa tuosta pyhitetystä seudusta, niin palaan hengittämään samaa ilmaa sinun kanssasi ja minun luuni tulevat lepäämään samassa maassa, jossa sinä olet syntynyt.

Olin päättänyt olla sinulle enää kirjoittamatta ja sinua enää kohtaamatta. Mutta… ei, minä en tahdo sinua uudelleen nähdä. Salli minulle vain nämät viimeiset pari riviä, jotka kyynelilläni kostutan. Lähetä minulle kuvasi joskus ja jonnekin. Jos sinussa ystävyyden ja säälin tunne puhuu minun onnettoman hyväksi, niin elä kiellä minulta tätä suosiota, joka olisi lääke kaikkiin tuskiini. Tuolla onnellisella nuorukaisella, joka sinua rakastaa, ei voi olla mitään sitä vastaan. Häntä rakastetaan ja hän itkee. Siitä hän voi kuvitella, kuinka paljoa onnettomampi minä olen kuin hän, joka voi sinut nähdä, kuulla äänesi ja voi yhdistää kyyneleensä sinun kyyneliisi, jota vastoin minä tuskan ja intohimon kamalien mielikuvien täyttäminä hetkinä, kyllästyneenä koko maailmaan, epäillen kaikkia, synkän orpouden mielialan vallassa, toinen jalkani haudassa, voin pysyä pystyssä ainoastaan sen kautta, että yöt ja päivät suutelen sinun pyhää kuvaasi; ja sitten sinä etäältä annat minulle voimaa ja rohkeutta kestämään vielä elämääni. Kun kuolen, niin tahdon murtuvan katseeni suunnata sinuun; sinun on oleva viimeinen huokaukseni, sinut otan mukaani hautaan, mukaani… povelleni…

Voi minua, pidin itseäni voimakkaampana kuin olenkaan. Jumalan armeliaisuuden nimessä, elä kiellä minulta tätä lohdutusta. Lähetä se Niccolinille. Ystävyys keksii aina keinot ja tiet.

Kun kuolen, niin tulee hän sen säilyttämään kalliina, arvokkaana muistona kauneudestasi ja hyveistäsi. Hän on aina itkien muisteleva onnettoman ystävänsä viimeistä, onnetonta, ikuista rakkautta.

Jää hyvästi, jää hyvästi. En voi enää jatkaa.

Suutele Cecchinoa [Isabellan veli Francesco] minun nimessäni. Kirjoitan tämän sinulle itkien aivan kuin lapsi.

Jää hyvästi.

Muista joskus minua.

Minä rakastan sinua, olen sinua aina rakastava ja aina oleva onneton.

Jää hyvästi.

Ystäväsi Ugo.

———lle.

1799.

Kello viisi. — Minä matkustan pois, katkeruus sydämessäni ja tietäen, etten koskaan enää näe teitä. — Toivon, että tuo taivaallinen nainen ei ole minulle suutuksissaan, ja että Isabellan sääli seuraa onnetonta siihen kurjuuteen, joka häntä ehkä odottaa. Kuinka voisivat tuskani löytää lievitystä maassa, jossa en voi häntä nähdä enkä kuulla hänen ääntään? Ainoana tehtävänäni tulee olemaan itkien häntä muistella… vaikka olenkin hänet toivottomasti kadottanut.

Vaikka palaisinkin Firenzeen, niin ei minulla olisi rohkeutta häntä kohdata? Ei, ei, tahdon mieluummin kuolla, kuin saatan kyyneleenkään valumaan hänen silmistään. — Olen vain ollut niin varomaton, että olen sinulle tunnustanut intohimoni ja sanonut sinulle… Oi, minun rakas ystävättäreni! Kyynelsilmin rukoilen sinua olemaan vaiti tästä asiasta. Sääli minun nuoruuttani, onnetonta kohtaloani ja sydän raukkaani. Vaikene, jos sen parempana pidät, vaikene kokonaan; elä lausu sanaakaan, elä edes hänellekään. Olen vain lapsi! enhän eilisiltana itsekään sitä uskaltanut tehdä?… ja hän?… Ja tätä ajatellessani tunnen, mitä erottuani hänestä olen kadottanut.

Hän on morsian… ja vaikka ei hän sitä olisikaan, niin en kuitenkaan uskaltaisi kättäni tarjota tytölle, joka olisi minua rikkaampi. Hienotunteisuus tässä asiassa voittaisi rakkauteni — mutta seurauksena siitä olisi vain se, että vaipuisin hautaan sitä aikaisemmin. Jää hyvästi, jää hyvästi! anna minulle anteeksi. Polta, sitä pyydän, kaikki kirjeeni. Kirjoita minulle. Luota kaikessa Niccoliniin; anna hänelle vastauksesi; niin pian kuin mahdollista.

Tervehdi tuhat kertaa tuota jumalallista tyttöä. Pyydä häntä minun nimessäni rakasta Cecchinoa syleilemään, tuhat kertaa suutelemaan ja kuivaamaan ne kyyneleet, jotka hän ehkä yksinään vuodattaa minua muistellessaan.

Sunnuntaina odotan sinua Arnon rannalla. Jos Firenzessä olen, niin menen sinne.

Kirjoitan hyvin huonosti! Jää hyvästi. Onko hän ollut minulle vihainen? Ei, ei. Sinä sanoit minulle, että hän oli minun tähteni itkenyt ja…

Jää hyvästi, jää hyvästi! Anna minulle anteeksi. Elä unhoita minua. Olen onneton, todellakin onneton; en ehkä näe häntä enää uudelleen.

Ehkä minun tulisi sinulle sanoa: minä olen… mutta jätä minut. Puolen tunnin päästä lähden. Huomenna olen jo jumala tietää missä.

Ystäväsi.

Minä tahtoisin sinulle vielä jotain kirjoittaa. Ah, jospa olisit täällä ja voisit kuulla minun onnettomuuteen syntyneen sydän raukkani sykinnän, niin nimeni ei tulisi huuliesi yli ilman että itkisit minua.

Mutta vaiti!

Siitä ei ole mitään apua; minun täytyy hänet jättää… Oi, kuinka kuitenkin se, että on rakastettu, jokaisen tuskan sulostuttaa!

Ugo Foscolo Antonietta Fagnari-Areselle

(Heinä- tai elokuu 1801.)

Oi, nyt minä tunnen, että sinua rakastan ja että minun alati täytyy sinua rakastaa. Kiitos, sinä taivaallinen olento, tuhannet kiitokset! Olen kirjeesi suudelmillani peittänyt ja kiitollisuuden kyynelillä kastellut. Luen sen yhä uudelleen ja painan sen rintaani aivan kuin pyhän ja kalliin aarteen. Oi Antonietta! sinäkö todellakin minulle kirjoitat? Ystävä raukkasi ei sitä vielä voi uskoa, että sinä, ylhäisen maailman monien ihmisten liehakoima, olet voinut katseesi suunnata alakuloiseen, onnettomaan nuorukaiseen, jolla ei ole muuta kuin sydän, joka hänelle on ikuisesti tuottanut ainoastaan tuskia. Ja minä pyhitän sinulle sydämeni kokonaan, kokonaan ja toivon täten korvaavani sen kauniin lahjan, jonka minulle olet antanut. Ja minä vannon sinulle, että minä en ensimäisenä tule näitä kalliita siteitä katkaisemaan, joiden kautta minun tähän asti surullinen ja tuskasta runsas elämäni on muuttunut ylen onnelliseksi. Oi, minun Antoniettani! Silmäni ovat täynnä kyyneleitä, jotka suloisina, suloisina virtaavat poskiani pitkin, niin että sinun suudelmasi tuskin voisi olla sen suloisempi, ja sinä lähetät niitä minulle sata. Mutta sinä olet monta kertaa vaipunut vuoteellesi! — Jos minä sinulle olen kallis, niin pidä itsestäsi hyvää huolta; yksi ainoa päivä, jolloin olisit sairas, tuottaisi minulle kuoleman; minä pyytämällä pyydän sinua pitämään huolta itsestäsi! oi, jospa minä ikuisiksi ajoiksi voisin sinulle säilyttää kauneutesi ja nuoruutesi! — Miten me molemmat olemme rakastuneet toisiimme? Sitä en tiedä; pidän tätä tapausta taivaan lahjana. Jos jonain päivänä kertoisin sinulle koko intohimoni tarinan, miten tutustuin sinuun, miten peläten ja vapisten voitin rakkautesi, ja millä keinoilla… niin nauraisit Foscolo raukallesi, mutta samalla tuntisit sääliä minua kohtaan.

Annathan minulle anteeksi; palaan taas kohta takaisin. On puoliyö; palvelijani odottaa minua riisuakseen yltäni: tahdon lähettää hänet nukkumaan; olisihan väärin, jos tuo poika raukka meidän tähtemme saisi olla valveilla. Sen jälkeen voin häiritsemättä kirjoittaa sinulle.

Ja sitten tuo minun "ystäväni"! Ystäväkö? Minulla on niitä elämässäni ollut ainoastaan kaksi, jotka kohtalon iskut ovat eroittaneet minusta, vieden toisen sinne toisen tänne, jotka ovat jakaneet kaikki surut ja ilot kanssani ja ovat minua rakastaneet ja rakastavat vieläkin, vaikka monet, monet penikulmat ovat meidän välillämme. Ystäväkö? kuka on tuo yksinkertainen ihminen, joka kerskailee olleensa minun ystäväni ja sitten luo sinulle niin ruman kuvan minusta? Siunaan kuitenkin häntä siitä, koska hän sen kautta on avannut minulle tien sinun rakkauteesi. Että hän on pitänyt minua rumana, se on yhdentekevää — minä sanon samaa itsekin itsestäni, vaikka, totta puhuen, nyt tunnen aivan kuin raivoa sen johdosta; mutta moraalisessa suhteessa? Ei, ei mikään kunniaton, alhainen teko ole päiviäni liannut. Minulla on ehkä suurempia ja pienempiä vikoja, mutta voin hyvällä omallatunnolla väittää, että minulla on hyviäkin ominaisuuksia, jotka suurimmalle osalle ihmisiä ovat tuntemattomia. Tiedän, että minua syytetään tavattoman ylpeäksi, jonka vuoksi monen typerän ihmisen mielestä, joita kohtelen korskeasti, tunnun sietämättömältä. Jos kettujen ja koirien ja kaikkien nuoleskelevien ja häijyjen yhteiskunnan petojen huomaan minua kiusaavan, niin onhan luonnollista, että minä karjaisen aivan kuin leijona karkoittaakseni ne. Niiden ja minun välillä ei voi olla mitään aselepoa; sillä tunnen itsessäni olevan jalon sielun, joka ei tahdo tahrata itseään noiden ylhäis-säädyllisten roistojen lialla. He ovat siinä oikeassa, että minä heidän mielestään olen ruma, koska he voivat tunnustaa ainoastaan sen kauniiksi, joka on heidän kaltaisensa. Olen Ortiksessa kuvannut itseni tarkoin kaikkine hullutuksineni, ja toivon, että minun luonteessani tulet löytämään paljon kummallista, mutta et rumaa…

Kello kuusi aamulla.

Ah, rakas ystävättäreni, sää on ihmeellisen kaunis; nousin heti herättyäni vuoteeltani ja riensin sykkivin sydämin ikkunaan, sillä edellisenä yönä oli taivas ennen vuoteelle menoani pilvessä. Mutta tänään paistaa aurinko säteilevämmin kuin koskaan ennen. Ah, enkelini, minä saan sinut nähdä! Rakkauteni määrä on nyt tullut rajattomaksi, mahdottomaksi kestää. Taivas, taivas, armahda meitä!

Perjantaina, kello viisi 1801.

Sinä ansaitset olla onnellinen, Antonietta, koska sinulla on hyvä sydän. Olen sen huomannut tuhansista todistuksista, jotka olet minulle antanut; minä kiitän siitä kyynelsilmin ja lupaan sinulle samaa kiitollisuutta viimeiseen hengenvetooni asti. Mutta voinko tehdä sinut onnelliseksi? Oi, minun armas ystävättäreni, uskotko sitä? Tunnetko voivasi antaa minulle sielusi kokonaan ja täydellisesti, pyhittää itsesi kokonaan omakseni, rakastaa minua… ja maailman kaikkeudessa ottaa ainoastaan minut huomioon, niinkuin minä sinut otan? Punnitse sitä ja koettele täydellisesti sydäntäsi; onko se, mitä minua kohtaan tunnet, oikku vai intohimo? — Minä pelkään. — Mutta sinä… ei, elä pelkää mitään. — Minä olen jo sinun uhrisi… en voi vetäytyä pois… ja jos kerran minut hylkäät, niin ei minulle jää mitään muuta pakopaikkaa kuin hauta. Rakastan sinua, rakastan sinua niin tulisesti, kuin koskaan voi rakastaa, kuin sydämeni rakastaa taitaa… ja minä uskon, että sinä et voi löytää ketään, joka palavammin sinua rakastaisi kuin minä. Niin, pidän itseäni arvottomana naisten kauneuden rinnalla, mutta samalla pidän hyvin harvoja naisia sydämeni arvoisena… Ja sinä? niin… sinulle se kuuluu kokonaan… mutta… voi minua! odotan iltaan asti… silloin sanon sen sinulle. Mikä syvä alakuloisuus on vallannut minut!… surkuttelen omaa itseäni! Voi hyvin, taivaallinen tyttö! Huomenna vastaan täydellisemmin sinun eiliseen kirjeeseesi. Sinä armoton! pidätkö minua niin puutteellisen hienotunteisena? Näen lahjasi sormessani; kuule minua: olen sen saanut, varjelen sitä ja pyhitän sille joka kerta huokauksen… Mutta… huomaa se! tämä on oleva ensimäinen, viimeinen, ainoa lahja, jonka sinulta saan! Jää hyvästi, jää hyvästi!

Maanantaina, aamulla varhain (1801).

Olet niin täydellisesti tullut minun valtiattarekseni, että jos minut jättäisit, niin minulle ei jäisi jälelle mitään muuta turvapaikkaa kuin hauta. Oi, minun suloinen ystävättäreni! Jota selvemmin huomaan sinun minua rakastavan, sitä enemmän tunnen olevani pakoitettu rakastamaan sinua. Joka päivä uskon rakastavani sinua niin tulisesti kuin suinkin voin, ja kuitenkin jättää jokainen kulunut päivä sydämeeni syvän haavan, pakoituksen, raivoisan halun jumaloida sinua, huutaa sinua puoleeni, itkeä… jospa voisin sinulle koko sieluni antaa ja nämät kyyneleet näyttää, oi, silloin olisin onnellinen. Toisinaan pelkään, ettet tunne rakkauteni koko suuruutta… ah, ole kärsivällinen minun kanssani; eilisaamusta alkaen virtaavat kyyneleet taukoamatta silmistäni! En liioittele, kallihin Antonietta; en ole koskaan, vaikka onnettomastikin rakastin, itkenyt niin paljoa kuin näinä viime päivinä. Ja jota enemmän itken, sitä voimakkaammaksi tunnen itkemisen tarpeen. Ja sinä, sinä… En tiedä, miten maksaisin sinulle sen rakkauden, jonka olet minulle osoittanut; tahdon kärsiä, tuhota itseni ja, jos mahdollista, saada sielun, joka hehkuu tuhat kertaa enemmän, ja jonka kokonaan voisin sinulle omistaa.

Anna anteeksi, en voi kirjoittaa pitemmälle; minun täytyy ensin rauhoittua. Kuinka paljon olinkaan ajatellut sinulle kirjoittaa, mutta nyt en osaa mitään pitää mielessäni. Tahdon lopettaa. Voi hyvin! Kuinka tämä kirje on kyynelistä kastunut! Minun täytyy se kirjoittaa puhtaaksi. Ehkä en ymmärrä silloin kaikkea, minkä sinulle olen kirjoittanut… olen melkein suunniltani… en jaksa enää…

* * * * *

Olen uudelleen lukenut kirjeesi! Voi minua raukkaa! minusta tuntuu siltä, kuin olisivat ne ensimäisen jälkeen tulleet yhä vähemmän hehkuviksi. Ei, ei! ehkä erehdyn. Mutta… kuule se kerta vielä. En ole mikään jokapäiväinen rakastaja. Tahdon sinut omistaa, kokonaan omistaa… mutta vielä enemmän sinun sydämesi, jonka kallisarvoisena lahjana olet minulle antanut. Muista, että sinä tämän tarjouksen teit niin intohimoisella tavalla, että tuosta yhdestä kirjeesi lauseesta olisin mielelläni antanut koko elämäni. Oi, kuinka suloista onkaan varmuus siitä, että on rakastettu! Kirjoita siis minulle, ettet tahdo minua minään hetkenä hyljätä. Nämä hetket, jotka kuitenkin riistävät meiltä nuoruutemme pois, kuinka hitaasti ne kuluvat! ja erossa toisistamme ei meillä ole muuta lohdutusta kuin kirjoittaa toisillemme ja itkeä.

Sinä olet minua soimannut! Oi, kuinka usein olenkaan tuota kirjettä suudellut! Lupaan sen sinulle: tahdon elää ainoastaan sinua varten, tahdon etsiä yksinäisyyttä voidakseni sitä häiritsemättömämmin pyhittää sinulle kaikki päiväni, kaikki ajatukseni. Ei, sinun ei enää tarvitse minua soimata. Uskallan sinulle kerta vielä vannoa ja olen varmana siitä, että minä tämän valan pidänkin; jos minä sinut, Antonietta, joskus kadotan, niin ei kukaan toinen nainen saa enää omakseen sydäntäni, jonka sinä kerran olet omistanut; tulen olemaan sinun omasi, vaikka minut hylkäisitkin. Eikä tämä vala ole rakastavan turhia sanoja, ei, se on sen miehen tunteen ilmaisu, joka on onneton rakastaessaan liian paljon. Vakuutan sen sinulle kautta kunniani ja kautta kaiken sen, mikä minulle elämässä on pyhää ja arvokasta.

Eilen en kirjoittanut, sillä muutama päivä sitten lupauduin syömään aamiaista Montin perheen kanssa. Minulla ei ollut mitään muuta vapaata aikaa kuin puoli tuntia ennen aamiaista… menin yksinäni eräälle puistotielle kävelemään ajatellen taukoamatta sinua ja huutaen nimeäsi. Oi, jopa taivas soisi minulle sen onnen, että saisin sinun kanssasi viettää kokonaisen vuoden yksinäisellä paikalla loitolla kaikista muista kuolevista. Silloin mielelläni heti kuolisin ja luopuisin kahdenkymmenenneljän vuotiaana elämästä.

Torstaina… kello kahdeksan (1801).

Tiedätkö, että herätessäni luulin tulleeni kauniiksi? Ja kauan aikaa huokailin kuolettavan surullisuuden vallassa, minun täytyi yhäti ajatella sinua ja yhäti vapisten. Katso, tänään tulee vain sinun nimesi huulieni yli, ja ne hymyilevät. Oi, sinä rakastat minua — kuinka monet suloiset unikuvat häilyivätkään mielessäni eilen sen jälkeen, kun olin sinut jättänyt! kuinka monet armaat mielikuvat seurasivatkaan minua kadulle! Luulin joka hetki näkeväni sinut rinnallani ja yön hiljaisuudessa kuulevani sinun äänesi. Kotia tultuani koetin turhaan kirjoittaa sinulle. Nukuin sohvallani ja heräsin monasti siihen, että ojensin käteni sinua kohden. Vihdoin riisuuduin; mutta uneni oli lyhyt ja havahdin taukoamatta. Ah, liiankin usein! Tuska piti minut kuolemankaltaisessa horrostilassa, enkä ilossakaan löydä mitään lohdutusta, sillä koko sieluni on kääntynyt itseensä päin. Kuule kuitenkin; niin, tahdon sen tuhat kertaa sanoa; minä rakastan sinua, minä rakastan sinua! Mutta jaatko sinä myöskin tämän onnettoman nuorukaisen tunteet, jonka rinnassa liekehtii tulivirta? Voitko sen tehdä?… Ah, tämä peloittava epäilys neuvoo minua usein luopumaan ainiaaksi rakkauden mielistelevästä onnesta ja palaamaan yksinäisyyteeni; — luopumaan sinustakin! Ei, yksi ainoa suudelmasi, yksi ainoa suudelmasi, enkä minä silloin enää valita kyyneleitäni, jotka sinun tähtesi vuodatan. Niin, liiankin paljon pelkään, että sinä tulet vuodattamaan katkeria kyyneleitä silmistäni.

Kuule minua, Antonietta; minä vannotan sinua lukemaan nämät pari riviä tarkkaavaisesti ja vastaamaan minulle. En jaksa tuskiani enää kestää; ovatko ne järkeviä vai järjettömiä, en tiedä, mutta tunnen, etten niitä voi enää kauemmin kestää. Minä rakastan sinua tulisesti enkä usko saavani vastarakkautta. Olet jo edeltäpäin sanonut, että ehdottomasti kuolen, ja tuskistani ja sinun menettelystäsi luen joka päivä yhä selvemmin, että minun täytyy luopua kaikista elämän toiveista. On yksi ainoa keino, joka voi onnettomuuttani lieventää; joko rakkautesi sellaisena, kuin se oli alussa, tai tyly kieltosi. Ehkä löytäisin rauhan, jos minun täytyisi luopua sinun omistamisestasi, ja epäilemättä sinä sen kautta saisit rauhan. Sinä olisit vapaa, ja mitä minuun tulee, niin aika, järki ja onnettomuus, joka minua ehkä odottaa, lieventäisivät tämän minua kalvavan intohimon. Ei, Antoniettani; minä olen sinun rakastajasi, en sinun tyrannisi; sinäkin olet yhtä onneton etkä ansaitse sitä, että se mies, joka sinua rakastaa, kärsimyksiäsi vielä suurentaa. Jos tarvitset uuden rakkauden, niin olen valmis päästämään sinut vapaaksi ja kuolemaan, mutta päästämään sinut vapaaksi. Voinko minä vaatia, että sinä olisit sydämesi vallitsija, kun minä en omaani voi vallita, joka huolimatta kaikista kyyneleistä sinua rakastaa ja aina tulee rakastamaan? Mutta elä tee minua halveksittavaksi oman itseni edessä, elä anna minun tulla sinulle taakaksi tai maailman pilkan esineeksi, kun sinä kohtelet minua kylmällä, häilyvällä rakkaudella, joka minun sielulleni on pahempi, niin pahempi kuin välinpitämättömyys ja viha. Mutta jos tätä epäilyksen ja tuskan aikaa jatkuu, niin täytyy minun tehdä päätös, minun täytyy kuolla; en todellakaan voi mitään muuta. Voimani ovat loppuun kuluneet, järkeni on kuollut, ja minä olen sairas ja uupunut. Tiedän, ettet sinä vihaa tätä elämän kurjaa jäännöstä, ja ehkä se on sinulle kallis; mutta jos sen tahdot itsellesi säilyttää, niin lausu edes tuomio minulle. Jos minulle selität, ettet enää rakasta minua, niin kunnioitan sinun intohimoasi ja mainettasi. Mutta jos vielä annat minulle sydämesi, niin antaudun sokealla luottamuksella omaksesi; mutta varo, etten sitten myöhemmin huomaa joutuneeni nöyryytetyksi tai petetyksi.

Voi sillä välin hyvin. Viimeisen kerran pyydän kuvaasi, en sen vuoksi, että uskoisin sinun kuulevan pyyntöäni, vaan sen vuoksi, että noudatan sydämeni käskyä. Muista, että olen onnettomin ihminen maan päällä, mutta muista myöskin samalla, että koko elinaikani tulen olemaan sinun hellin ja uskollisin ystäväsi.

… Oi, tuo pyhä tuli on sammumaisillaan, joka ennen teki jokaisen hetken, mitä et voinut viettää minun seurassani, onnettomaksi! Tiedän, että minulla on vain yksi ainoa parannuskeino sitä vastaan; teeskennellä samanlaista kylmyyttä… mutta sitä en voi. Olet minua kiihkomielin rakastanut, mutta minä olen aina sinua rehellisesti rakastanut ja tulen sinua — ah, liiankin paljon — ikuisesti rakastamaan. Tiedän, että valitukseni ovat sinulle vastenmielisiä ja vain jouduttavat onnettomuuttani. Mutta minä rakastan sinua, Antonietta, ja rakastan sinua, myönnän sen, yhä enemmän joka päivä, joka päivä! Anna minulle anteeksi; en tahdo tehdä sydämellesi mitään väkivaltaa; tee minut onnettomaksi, jos sinun päiviesi rauhaa häiritsen; yksi ainoa viittauksesi riittää… tee minut onnettomaksi. Elämä on tullut minulle sellaiseksi taakaksi, ja onnettomuuteni on sen laatuinen, että saan sitä viettää surun ja murheen vallassa, niin kauan kuin minulla on äiti, jonka silmistä kuolemani pusertaisi katkerimmat kyyneleet. Jää hyvästi, Antonietta; en pyydä suurempaa rakkautta kuin minkä minulle saatat antaa… pyydän ainoastaan sääliä ja ystävyyttä, jolla aina olen sinua kohdellut. — Huomenna saan elää synkän päivän. Ajatellen sinun parastasi en voi joka päivä sinua nähdä. Otan sen varteen ja kunnioitan kaikkia sinun päätöksiäsi, tosin surevin sydämin, mutta kunnioitan niitä. Lue ensimäinen kirjeeni uudelleen, jossa ennustin onnettomuuttani… minä luen sinun kirjeesi, joissa aivan väärin epäilet uskollisuuttani; en koskaan anna sinulle näitä kirjeitä takaisin, en koskaan! Ne ehkä saavat kyyneleeni vuolaammin virtaamaan… mutta ne ovat aina olevat ikuisena todistuksena sinun rakkaudestasi ja minun uskollisuudestani. Jää hyvästi!

Sinun onneton ystäväsi.

(1801.)

Etkö siis tahdo huoliasi minulle uskoa, Antonietta? Tahdotko mieluummin salassa huokailla kuin jakaa kyyneleesi minun kanssani? Olenko minä tämän epäluottamuksen ansainnut? Voitko minua syyttää hienotunteisuuden puutteesta kiihkonkaan hetkenä? Eikö ylpeä, kuohahtava luonteeni ole talttunut sanojesi vaikutuksesta? Mutta sinä, julma, tahdot minut saada kokonaan vaikenemaan… ah, tunnen onnettomuuteni siitä arasta ja varovaisesta tavasta, jolla minua kohtelet. Sinä jätät minut tuhansien epäilyksien saaliiksi, jotka ovat sitä tuskallisemmat, kun sinä puhuit suuresta onnettomuudesta. En uskalla sinua enää moittia; mutta minun täytyisi teeskennellä, ellen sanoisi sinulle pelkääväni… Onko rakkautesi vielä yhtä hehkuva kuin ennen? Minun on sellainen, että jos sinä sanot, ettet minua enää rakasta, niin en tiedä, miten minun käy… Mutta jos rakkautesi on kylmennyt, niin vanno se minulle jumalan armahtavaisuuden nimessä… minä vannotan sinua sen rakkauden nimessä, jonka minulle niin usein olet luvannut, sano se minulle. Elä pelkää mitään! Olen oleva onnettomin rakastettu, mikä sinulla on koskaan ollut, mutta vaiteliain ystävä.

1802.

Kun olen kykenemätön kaikkeen teeskentelyyn ja kun pidän pyhänä velvollisuutena näyttää sinulle koko sieluni, niin en pelkää kahdessa myötäseuraavassa kirjeessä kuvata sydämeni kiivasta myrskyä, mielikuvituksiani ja raivoisaa intohimoa, jotka tekevät päiväni niin perin kurjiksi.

Ensimäisen, pitemmän, jossa lupaan kaikessa sinua totella, kirjoitin sinulle eilen, heti sen jälkeen, kun olin saanut sinun kirjeesi, ja kirjoitin sen itkien. Mutta monien epätoivoisten hetkien pitkän yön jälkeen, jonka kamalasti synkisti ajatus sinun kadottamisestasi ja… anna minulle anteeksi, Antoninetta… ajatus sinun petollisuudestasi, kirjoitan toisen tänään hurjalla päättäväisyydellä, ja olisin sen jo sinulle antanut; mutta näin sinun tulevan eräästä ovesta, ja paljas sinun näkemisesi riitti riistämään minulta kaikki aseet.

Nyt?… Taivas tietää! ei, ystäväsi ei voi enää kauaa elää… En lupaa sinulle vielä mitään; en vielä koskaan ole eläissäni ollut tällaisen epätoivon vallassa. Odotan kaikkea sitä, minkä minulle olet luvannut. Silloin ehkä pääsen päätökseen ja teen ehkä kaiken, mitä pyydät. — Oi, minulla on ollut rohkeutta tehdä sinut onnettomaksi! Mutta annathan minulle anteeksi, minun ainoa rakkaani, annathan minulle anteeksi, minä toivon sitä. Koko maailma on minut hyljännyt. — Sinä, sinäkin olet päättänyt syöstä minut kurjuuteen, aavistin sitä jo ensimäisissä kirjeissäni… mutta olkoon niin! en tahdo valittaa.

Illalla.

Tänä hetkenä sain kirjelappusi; — minä siis olen oleva ainoa, joka uhrataan… elä heitä aikaa hukkaan! kirjoita minulle, mitä minun tulee tehdä, miten, missä, milloin, ja minä tottelen sinua kaikessa. Tahdotko olla varma rakkaudestani ja sydämestäni? Tahdot; kaiken jälkeen tahdon suostua sinut kadottamaan, jos sinä tahdot.

(Helmikuun 23 p:nä 1803.)

Olin mennyt ulos hautaamaan karnevaalia, mutta nyt kadunkin sitä; ellen olisi mennyt, niin en olisi tullut tietämään uusia halpamaisuuksia; ne ovat peräisin joko teistä tai Signor Bologninista, ne ovat aina kömpelöitä ja naurettavia. Olisihan voinut otaksua, että vuoden päästä olisitte jättäneet minut rauhaan, ettekä olisi tehnyt minua pikkumaisten koukkujenne ja surkuteltavan kostonne esineeksi. Joka tapauksessa kirjoitan teille, en pyytääkseni anteeksi, vaan ilmoittaakseni teille, että tulen vastaamaan samalla tapaa kuin mitä te olette alkanut käyttää… Eilen kuulin singnor Bologninin väittäneen minun lukeneen hänelle erään teidän kirjeenne; ainakin te olette sitä väittänyt ja samalla sitä valittanut, ikäänkuin tämä minun epähienouteni olisi ollut syynä, miksi te jätitte minut. Johtukoon tämä keksintö teistä tai Bologninista, joka tapauksessa on se kurjaa panettelua. Jos toivotte, niin käytän teidän kirjeitänne paremmaksi hyödyksi ja teille suuremmaksi kunniaksi. Tunnetteko Lovelacen "Clarissasta"? Tiedättekö, että te olette naispuolinen Lovelace? Teidän kirjeenne ja rakastajienne kokemukset tarjoavat minulle siinä suhteessa täydellisimmät todistukset. Muistatte, että voin näyttää toteen tarvitsematta pelätä minua panettelusta syytettävän, kuinka teidän ystävänne ovat siepanneet ja avanneet kirjeitä, kaikki se on ollut vain temppuja, joiden tarkoituksena on ollut syöstä minut ja onneton Petracchi turmioon; voin näyttää toteen, miten miehenne on salakavalasti menetellyt, tuo Milanon suurin panettelija vakoillut; se on ollut kamalaa petosta, joka turmeli terveyteni, aiheutti kaksintaistelun signor…:n ja minun välillä, jota te hymyillen katselitte — kaikki ne ovat asioita, jotka kirjeittenne avulla voin toteen näyttää.

(Kirjeen loppu on epätäydellisenä säilynyt.) Maaliskuun 3 p:nä 1803.

Luulin jättäneeni teille paremman ajatuksen itsestäni. Harvoilla ystävistäni on ollut niin paljon syytä olla teille suutuksissaan kuin minulla, mutta tuskin kukaan on osoittanut niin suurta hienotunteisuutta. Te sitä vastoin olette syyttänyt minun lukeneen kirjeitänne signor Bologninille. Hänen diplomaattisen käyntinsä johdosta eräänä päivänä aloin epäillä petosta. En tiedä, kenestä tämä panettelu on saanut alkunsa; tiedän vain, ettei elämäni eivätkä ne todistukset, jotka olen antanut teille tunteitteni suoruudesta — kolmasti olen teidän tähtenne pannut henkeni vaaraan —, ole voineet johtaa teitä uskomaan syyttäjieni puheita. Elkää kuitenkaan luottako liiaksi heidän halpamaisuuteensa ja minun jalomielisyyteeni…

Antoniettan vastaus edelliseen kirjeeseen

Milano, maaliskuun 4 p:nä (1803).

Erehdytte suuresti, jos luulette minun puhuvan teistä pahaa. Olkaa vakuutettu siitä, etten edes ajattelekaan pahaa teistä, ja vaikka sen tekisinkin, niin en sitä sanoisi, sillä itserakkauteni kieltää minua saattamasta pahaan huutoon sitä, jolle julkisesti olen osoittanut kunnioitustani ja ystävyyttäni. Mitä Bologninin käyntiin tulee, niin en tiedä, mitä tarkoitatte tuolla sanalla "diplomaattinen"; mutta sen voin teille vakuuttaa, että vaikka Bologninin ja minun välilläni ei enää vallitsekaan sama yksimielisyys kuin ennen, niin pidän häntä aivan mahdottomana mihinkään juonitteluun. Te tahdotte saada kirjeenne takaisin. Tässä ne ovat ja samalla se lahja, jonka kerran minulle annoitte; vaadin nyt myöskin, että te annatte minulle takaisin kirjeeni, ja olen varma siitä, että olette yhtä suostuvainen siihen. Minua surettaa se, että toimitte niin äkkipikaisesti ja liian helposti uskotte kaikkea, mitä teille kerrotaan, ja varsinkin, se, että uskotte minussa olevan kiittämättömyyttä, johon en ole laisinkaan mahdollinen.

Samalla kun jo edeltäpäin kiitän teitä kirjeistä, jotka te epäilemättä minulle lähetätte, vakuutan teille, että nimenne ei enää tule huulieni yli, koska jo olen tottunut olemaan teistä laisinkaan puhumatta.

Teidän ystävättärenne A.A.

Ugo Foscolo Antoniettalle

… Paljon onnea ja vielä enemmän kunniata! Iloitsen siitä, että olen oikealla ajalla jättänyt teidät. Siten olemme päässeet peloittavista kohtauksista. Mutta näyttää siltä kuin te tahtoisitte aivan väkisin saada ne aikaan. Olkaa julkisuudessa hienotunteisempi minua kohtaan! Kunnioitan oikkujanne ja surkuttelen niitä; kunnioittakaa te minussa miestä, jota olette tulisesti rakastanut, ja surkutelkaa sitä, jonka olette ehkä onnettomaksi tehnyt. Mutta elkää tehkö minua Milanon juorupuheiden alaiseksi, minä voisin teidät tehdä koko maailman puheiden esineeksi. Voin intohimoni voittaa ja olen sen tehnytkin, mutta en voi kestää mitään nöyryytyksiä. Samalla kiihkolla, jolla tunnen rakkautta, tunnen myöskin velvollisuuteni mainettani, luonnettani ja opintojani kohtaan. Elkää pelätkö, että rakkaudesta tai teidän tähtenne teen järjettömyyksiä; mutta teen ne kunniani ja oman itseni tähden. Muistan hyvin kaikki hyvättyöt, mutta paljoa paremmin loukkaukset. Tunnette minut perin pohjin ja tiedätte, että olen toisenlainen kuin muut. Olkaa hienotunteisempi minua kohtaan, ellette tahdo saada siitä tuntuvasti maksaa. Te vannotte minulle ystävyyttä ja kirjoitatte "uskollinen ystävä" kirjeen loppuun? Mutta muistakaa, että se, joka asettaa kunnian elämää korkeammalle, tulee kaikkien niiden herraksi, jotka häntä tahtovat halventaa.

Jos olette minua kohtaan jalomielinen, niin saatte siitä palkintonne; sillä tiedätte, että kukaan kuolevainen ei voita minua jalomielisyydessä. Jääkää hyvästi!

Lähetän kirjeenne avaamatta takaisin.

Jos puolustatte itseänne, niin uskon enemmän silmiäni kuin sanojanne; sanojen aika on jo mennyt, ja puolustelut ovat aiheettomia. Jos minua loukkaatte, niin en tahdo saada mitään uusia suuttumuksen aiheita. Jos sanotte minulle imarteluja, niin en voi teitä uskoa, ja vaikka teitä uskoisinkin, niin en voisi alentua luopumaan siitä kannasta, mikä minulla on.

Mikä on ollut, on ollut. Jääkää hyvästi ja olkaa onnellinen!

Nuorelle kreivitär Francesca Gioviolle

(Kirje lyhennetty.)

Borgo Vico, elokuun 19 p:nä 1809.

Jo kokonaisen vuoden olen kestänyt vaitiolon tuskia ja sitä salaista polttoa, joka meitä kalvaa ja meidät tuhoo, niin että koko elinajakseni ei minulle jää mitään muuta jälelle kuin omantunnonvaivoja ja kyyneleitä; kokonaisen vuoden olen taistellut itseäni vastaan, ja ehkä olisin jo, totuttuani uhraamaan itseni periaatteilleni ja toisten rauhalle, voittanut oman itseni. Mutta miten minä voin samalla täyttää velvollisuuteni ja jättää teidät epäilemään, olenko jättänyt teidät välinpitämättömyydestä enkä hyveen rakkaudesta, olenko kiittämättömyydellä palkinnut sydäntä, joka intohimoisesti on minulle antautunut ja joka on jalomieliseksi osoittautunut? Ei, kallis ystävättäreni, tahdon teille heti selittää, että olette saavuttanut vastarakkautta, kuumaa, hellää vastarakkautta. Kiitollisuus niitä tunteita kohtaan, joita te vapaaehtoisesti minulle osoititte, kunnioitus nuoruuttanne kohtaan, teidän henkisten lahjojenne ihaileminen tekevät sen sykinnän, jonka teidän kauneutenne ja suloutenne heti ensi näkemästä alkaen minun sydämessäni saivat aikaan, pyhäksi ja ikuiseksi. — Onnekas päivä! Mutta kuinka monilla kaihon, katumuksen, murheen polulla olenkaan sen jälkeen astellut ja aina, aina voimatta toivoa saavani teidät omistaa; se tietoisuus ainoastaan, että minua rakastetaan, pitää minut pystyssä ja herättää minussa suloisia unelmia, ja kuitenkin synnyttää ja lisää tuo varmuus epätoivoista tuskaani. Tiesin minua rakastettavan, tunsin teitä rakastavani, enkä kuitenkaan voinut koskaan puhua kanssanne, ja vaikka minulle olisikin tarjoutunut siihen tilaisuus, niin tuskin sittenkään olisin uskaltanut. Olen usein teille kirjoittanut, mutta ottaen varteen asemani, teidän hienotunteisuutenne ja perheenne, pidin jokaista riviä rikoksena, enkä uskaltanut noita kyhäyksiäni edes säilyttää. — Mutta nyt olen pakoitettu ottamaan päättävän askeleen, jota tähän asti olen koettanut välttää; huomaan, että vaitioloni lisää onnettomuuttamme hetki hetkeltä, ja kuka tietää, mihin kohtalokkaaseen asemaan joudummekaan sen johdosta, että te pidätte kiinni toiveestanne enkä minä vielä ole tunnustanut tunteitani.

Oi, jospa voisin kirjeelläni teitä edes, en tahdo sanoa lohduttaa, mutta johdattaa teidät siihen voimainponnistukseen, jonka minun asemani, teidän sukunne ja meidän kunniamme vaativat, ja tämän voimainponnistuksen täytyy ilmetä heti ja määräävänä. Tahdon teille siis kirjoittaa, vaikka se vaara onkin lähellä, ettette minua enää sen jälkeen rakasta. Niin, niin, voittakaa jälleen rauhanne ja unhoittakaa minut; minä en koskaan voi teitä unohtaa; mutta tuskassani on minulla ainakin se lohdutus, että rakkaudesta teihin olen ainiaaksi mukautunut kohtalooni ja täyttänyt velvollisuuteni kunnon miehenä.

Minä tunnustan, että siitä hetkestä alkaen, jolloin teidät ensi kertaa näin, ei sielussani ollut mitään kaihoa, kaipausta, ei mitään rakkaudenajatusta teitä kohtaan; sillä ne esteet, jotka nyt mieltäni masentavat, ne ilmaantuivat järkeni eteen heti aivan selvästi. Katselin kauniita kasvojanne samalla kiittäen taivasta siitä, että niistä saivat iloita silmäni, jotka jo monta vuotta päivä päivältä yhä enemmän olivat kääntyneet pois tämän maailman asioista; mutta samalla kertaa tekivät lämmin tunteeni veljeänne kohtaan, isänne ystävällisyys ja tietoisuus omasta köyhyydestäni teidät vaarattomammaksi sydämelleni, joka kääntyi teitä kohden, mutta ilman pelkoa ja itsemoitteita. Tosin toisinaan huomasin, miten silmänne vaipuivat minun silmiini; huomasin teidän kasvoillanne ja vielä enemmän teidän huulillanne lempeän surullisuuden vaitiolon; mutta minulla ei vielä ollut aikaa tutkia katseittenne kieltä; ehkä, ajattelin, suuntautuvat hänen katseensa tuolla tavoin aina ja tahtomattaan jokaiseen, ja tuo surullisuus on luonteenne piirre, ja, kukapa tietää! huokaa tuokin sydän intohimon lumoissa. — Siten säälin teitä ja aloin, ehkä itsekään sitä tietämättä, teitä rakastaa. Mutta saatoinko aavistaa, että karkea, kulmikas olentoni, jäykät seurustelutapani, jyrkät sanani, ikäni, joka jo oli pyyhkäissyt minusta pois ensimäisen nuoruuden tuoreuden ja miellyttäväisyyden — intohimojen kovan kouran uurtamat kasvoni — saatoinko aavistaa, että minun intohimoni saattoivat sytyttää nuoren tytön rakkauden tuleen, tytön, joka tuskin oli minut nähnytkään ja joka tuskin tulisi minut uudelleen näkemään? Jos olisin teitä rakastanut, niin olisin osoittautunut kiittämättömäksi sukuanne kohtaan, ja jos mielistelin itseäni sillä, että saattaisin rakkautenne voittaa, niin olisin tehnyt itseni naurettavaksi oman itseni edessä. Vannon teille, kallein ystävättäreni, että olisin voinut uneksia minkä muun unelman täyttymistä tahansa kuin sen, että minua rakastaisitte, olisin pelännyt jokaista muuta onnettomuutta kuin sitä, että olisin teitä rakastanut mielettömyyteen asti ja samalla olisin tuntenut velvoituksenani pakoittaa teidät mitä vaikeimpaan ja välttämättömimpään uhraukseen.

Tämä turhamainen itsevarmuus sydämessäni antauduin kokonaan sen valtaan nauttimalla katselemaan teitä luonnon ihanana teoksena; rakastin piirteissänne veljenne Benedetton piirteitä ja aavistin sen sielunaateluuden, joka tuon nuorukaisen on minulle tehnyt niin kalliiksi, kiitollisuuteni vanhempienne osoittamaa ystävällisyyttä kohtaan, sen maankolkan näkeminen, joka näytti saaneen enemmän kuin muut taivaan suosiota osakseen, kiitollisuuteni sitä elämänilmaa kohtaan, joka oli minut herättänyt synkästä mielialasta, missä sieluni niin kauan oli nukkunut; kaikki nämät tunteet liittyivät siihen, mitä tunsin teitä kohtaan. Vielä pidin itseäni siinä määrässä viattomana ja ehkä sitä olinkin, että kun eräänä iltana käännyin Grumelloon päin ja katselin järveä, vuorta ja taloa, jossa ensi kertaa olin teidät nähnyt, ajatellen, että minun kohta täytyy siitä luopua, niin toivomukseni saada pitää teidät aina omanani ei tehnyt mitään eroitusta teidän, seudun ja ihmisten välillä, jotka olivat tulleet minulle niin perin rakkaiksi. Ehkä petin vain itseäni, ja tuolla katkeralla tunteella, minkä kohta tapahtuva ero minussa herätti, olikin alkunsa teissä, vaikka en sitä itse tiennyt. Yhtäkaikki olisin ollut onnellinen, ellen jo muutaman minuutin kuluttua olisi herännyt erehdyksestäni, ja se tapahtui sisarenne, marchesa Porron kautta, joka hyvinkin selvästi viittaili siihen, että hänen isänsä oli huomannut meidän välillä syntyneen tunteen yhä kasvavan. Tunsin sydämeni kiivaasti sykkivän; mutta vielä en sälyttänyt itseäni millään syytöksellä; pelästyin ajatellessani, mitä seurauksia tällä epäilyksellä olisi minuun, ja näin jo ajatuksissani Benedetton tekevän minulle niitä syytöksiä, joita vieras ilkimielisyys oli häneen istuttanut. Näin teidät kahtena seuraavana päivänä uudelleen; ensin uskoin, sitten pelkäsin, sitten toivoin, vihdoin tulin vakuutetuksi siitä, että olin teille kallis. Ja minä, onneton ja onnellinen samalla kertaa, rakastin teitä kesken omantunnonvaivoja ja sieluntaisteluja. Matkustin pois ja minä huudan todistajaksi kaiken sen, mikä maailmassa on pyhintä, kallis ystävättäreni, siinä toivossa, että pikemmin joutuisin unhoituksiin kuin itse unhoittaisin. Syytin sisarenne varomattomuutta, hän kun oli huomauttanut minulle sellaista, mikä minulta olisi ehkä jäänyt huomaamatta; syytin itseäni liian suuresta herkkäuskoisuudesta ja päätin olla näkemättä teitä ennen kuin olitte toisen morsian.

Siten kului kaksi kuukautta, jolloin joka päivä muistelin rakkauttanne ja velvollisuuksiani teitä kohtaan. Silloin sattuma vei minut jälleen lähellenne. Näin sykkivin sydämin teidät taas ja toivoin, että ottaisitte minut kylmästi vastaan. Sen sijaan tapasin teidät ystävällisempänä, surullisempana ja hellempänä kuin ennen; en tahtonut itseäni teille näyttää, jotta en näkisi teitä läheltä, en puhua teidän kanssanne, jotta en ilmaisisi itseäni. Mutta minä, joka olen tuomittu kärsimään vaikeita sieluntaisteluja ja kuitenkin taipumaan heikon sydämeni vaatimuksiin, lähestyin teitä, puhuin kanssanne, kuulin huuliltanne sen, minkä jo aikoja sitten olin katseistanne lukenut kuulin teidän rakastavan minua; sanoin teille — oi, minkä raskaan rangaistuksen onkaan omatuntoni minulle määrännyt noista muutamista sanoista, ja kukapa tietää, millä tuskilla minä saan sen maksaa! — sanoin teille, että hartain toivoni oli saada nähdä teidät jälleen. Sanoin äkkiä hyvästi, koska huomasin, että käyntini varmasti oli isällenne vastenmielinen. Ja eikö minun täydy myöntää hänen olleen oikeassa? En tiedä, teinkö ajattelemattomasti, niin hillitty kuin olinkin, rakastin teitä ja olisin helposti itseni ilmaissut; epätoivoissani rakkauteni tähden tiesin kuitenkin, että minua rakastettiin, että te minua rakastitte. — Nähdessäni teidät riemuitsi sydämeni tavattomassa ilossaan eikä voinut itseään hillitä. Mutta te, kallis ystävättäreni, ilmaisitte vieläkin selvemmin sisäistä hehkuanne ja levottomuuttanne; useamman kerran katsoi isänne terävästi teihin, ikäänkuin olisi tahtonut tunkea sydämenne pyhättöön; monta kertaa herättivät katseenne, kalpeutenne, alakuloisuutenne sääliäni; vapisin, huokasin sekä omasta että teidän puolestanne; soimasin itseäni ja soimaan vieläkin, että näillä sanoillani kiihoitin intohimoa, joka minun olisi tullut horjumattomalla vaitiololla tyynnyttää. Nuo sanat tulivat kuitenkin sieluni sisimmästä syvyydestä, enkä koskaan niitä peruuta. Kuolemani hetkellä, jumalan tuomioistuimen edessä tulen sanomaan, että rakastan teitä kaikella sillä hellyydellä, kaikella puhtaudella, mikä sydämessäni on. Oi, jospa kuolemani tekisi teidät onnelliseksi! Tämä olisi korkein palkinto, minkä voisin toivoa onnettomalle rakkaudelleni. Samalla sovittaisi se rikokseni; saisin rauhan, jonka luonto syntymästäni asti on luvannut minulle vasta haudassa. Oi niin! jospa kuolemani tekisi teidät onnelliseksi! Niin kauan kun kuitenkin elän, en tahdo pettäjänä esiintyä, ettekä te koskaan tule sen miehen vaimoksi, johon maailman silmissä lankeisi se varjo, että hän on teidät voittanut viettelytaidolla ja kiittämättömyydellä…

Ja miten tulisi minun pyytää teitä vaimokseni, miten toivoisin, että vanhempanne suostuisivat avioliittoon? Enhän ole aatelinen, ja tiedättehän itse, miten syvälle juurtunut, miten taikauskoinen ja järkähtymätön on suvussanne komean nimen, loistavan aatelisen sukutaulun arvo — ne ovat voittamattomia esteitä, joihin liittyy isänne ja rouva kreivittären vastenmielisyys minun uskonnollisia ja valtiollisia mielipiteitäni kohtaan. Nauran usein ihmisten turhanpäiväisille mielipiteille ja suren usein niiden turhanpäiväisyyttä sekä itsessäni että muissa; mutta tässä tapauksessa täytyy minun ottaa ne varteen, koska tuottaisin mielipahaa ihmisille, joiden koko onni riippuu näistä mielipiteistä, ja koska voisin näyttää tavoittavan teitä omakseni ainoastaan itsekkäistä syistä. Ja jos te ehdottomasti tahdotte saada minut mieheksenne, niin vapisen ajatellessani kaikkia niitä uhrauksia, moitteita ja rukouksia, joita vanhempanne käyttävät, pidättääkseen teidät avioliitosta, joka tekisi heidät onnettomiksi. Voin selvästi kuvitella maailman panettelu- ja häpäisemishalun. Näen jo edeltäpäin sen tavattoman tuskan, jonka tällainen taistelu teille tuottaa, ja ilolla antaisin sydänvereni vuotaa säästääkseni teiltä ja vanhemmiltanne sellaisen häpeän. Mutta vaikka syrjäyttäisinkin nämät mielipiteet, niin voinko rikkoa ne periaatteet, joita kolmekymmentä vuotta suurilla uhrauksilla ja tuskilla olen noudattanut. Tulisiko minun mennä naimisiin tytön kanssa, jota pidetään rikkaana, kun minun köyhyyteni on epäämättömän varma? Tuleeko minun ajatella saavuttaa hovissa suosio ja virka, tehdäkseni vaimolleni mahdolliseksi seurustella niissä piireissä, joissa hän jo lapsuudestaan asti on tottunut elämään? Enkö ole jo kadottanut mahdollisuutta tällaisten virkojen saamiseen? Ja enkö aina häilyisi siinä varassa, että ne, jotka minulle uskotaan, taas otetaan pois? Ja mitä minulla on ruhtinailta toivottavaa, minulla, joka en ole tehnyt mitään siitä, mitä hallitukset kirjailijoilta vaativat, minulla, joka en koskaan voisi itseäni niin paljon alentaa, että julkisuudessa ruhtinasta imartelisin, vaikkakin voisin taivuttaa itseni salassa häntä puolustamaan vihollisiaan vastaan? Ja jos minä rakkaudesta teihin muuttaisin luonteeni ja heittäisin itseni pois, niin enkö silloin kadottaisi maailman kunnioitusta ja eikö teitä silloin syytettäisi siitä, että olette saanut minut luopumaan vakaumuksestani? — Ja minne, mihin taloon teidät veisin sen jälkeen, kun olen teidät omaisistanne repinyt irti? Kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen perheonnettomuuden jälkeen näen itseni, joka alkujaan polveuduin rikkaasta kodista, köyhänä miehenä; ja nyt kai ensi kerran sieluni nousee kapinaan kohtaloa vastaan. Nyt huomaan, että saavuttaakseni huolettoman ja arvoni mukaisen toimeentulon täytyisi minun turvautua viimeisiin, perheeni häviöstä jälelle jääneisiin raunioihin; mutta ne täytyy minun jättää onnettomissa naimisissa olleen sisareni käytettäviksi; minun täytyy kai jonain päivänä olla iäkkään äitini tukena, joka loitolla ja merisodan vimman vuoksi on vaarassa kadottaa tulot Venezian saarilla olevista tiluksistaan. Omaisuuteni on pieni, sekin epävarma, ja minun ainoa aarteeni on filosofiassa, jonka elämän erilaiset vaiheet ovat mieleeni painaneet. Mutta julmaahan olisi vaatia nuorelta tytöltä filosofiaa, ja kelvottomasti tekisin, jos hänelle sen tarjoisin. Ah, minun rakas ystävättäreni! Hyveet tuntuvat kyllä helpoilta niin kauan kuin ei ole pakoitettu panemaan niitä koettelemuksen alaisiksi; mutta vuosien kuluessa tulee kyllä tuskallisia koettelemuksia. Ja vaikka valittamatta ottaisittekin ne vastaan, niin alistumisenne kuitenkin aina vaivaisi omaatuntoani, rakastava vaitiolonne saisi minut aivan suunniltani, sillä täytyessänne luopua paljosta olisitte kuitenkin mielestäni onneton, vaikkakin luonto ja suopea kohtalo on antanut teille runsaasti lahjoja, joilla voitte perustaa puolisonne ja lastenne onnen. Ja jos kuolisin, niin kuka silloin kasvattaisi lapsianne? Millä toimialalla ja millä varoilla? Jouduttuanne minun kauttani onnettomaksi leskeksi veisitte isättömät lapsenne vanhempienne ovelle almuja saamaan.

En jaksa enää — sekä pääni että valtasuoneni kieltävät palveluksensa. — Sieluni on koonnut voimansa viimeiseen ponnistukseen, ja kyyneleet virtaavat sanoille, jotka kirjoitan teille sydänverelläni. Jääkää hyvästi: rukoilen teitä noudattamaan onnettoman ystävänne neuvoja; noudattakaa hänen pyyntöjään; totelkaa vanhempianne, jotka eivät koskaan ole tahtoneet teidän onnettomuuttanne; uhrautukaa velvollisuudentunnolle, joka on ainoa lohdutus onnettomuudessa. Intohimot katoavat, mutta tuskat seuraavat meitä kautta koko elämämme, ja ellemme niitä voi välttää, niin on velvollisuutemme omaa itseämme kohtaan ainakin se, ettemme niitä vielä kärjistä ja tee parantumattomiksi. Rakastan teitä aina; vannon sen sydämeni syvyydestä; rakastan viimeiseen henkäykseeni asti, ja vannon kautta kunniani, etten mene ennen naimisiin, kun olette löytänyt puolison itsellenne. Jos tauti, jos vuodet, jos onnettomuudentapaukset riistävät kauneutenne ja varallisuutenne, jos olette oma valtijaanne, jos olette onneton, jos teiltä maailmassa puuttuu puoliso, isä, ystävä, veli: niin silloin riennän teidän luoksenne: minä olen oleva puolisonne, isänne, ystävänne, veljenne. Mutta vaimokseni ette ennen tule, kun olen kadottanut kunnioituksen omaa itseäni kohtaan, olen vanhempienne silmissä tunnoton viettelijä ja teidän silmissänne raaka egoisti. Täydestä sielustani huudan teille hyvästi, viimeisen kerran hyvästi!

Signora Cornelia Martinettille

Firenze, syyskuun 13 p:nä 1812.

Luulin, korkeasti kunnioitettava rouva, etten voisi teitä enää puhutella paitsi kadulla kohdatessani; sen vuoksi onkin kirjeitten kirjoittaminen ja vastauksen odottaminen, kunnes jumala sen sallii, minulle harmillisinta kaikista niistä monista harmeista, jotka elämä, johon olen jo kyllästynyt, on minulle valmistanut. Minulle on melkein sietämätöntä tavantakaa loihtia esiin armaita tai tuskallisia muistoja teistä, kun en voi niitä sanoa teille; mutta olen jo aikoja sitten oppinut sydämeni pusertamaan kokoon, tappamaan sen, silpomaan sen ja sen niin kesyttämään, että se kerrankin noudattaa tahtoani. Luja päätökseni on itsepintaisesti ja ylpeästi vaieta jokaisen edessä, joka teeskentelee, ikäänkuin hän ei tahtoisi minua kuunnella. — Minun sydämeni kiittää teitä melkein kyynelin, armahin naisten joukossa, ei anteeksipyynnöistä — mikä oikeus olisi minun sydänraukallani niihin? — vaan kirjeestänne, jonka yhä uudelleen luen, ja joka saa minut hylkäämään sen päätökseni, etten enää koskaan teille kirjoittasi. Jotta en yhtäkaikki salaisi niitä syitä, jotka pakoittivat minut olemaan teille pahoillani, vaikkakin ne nyt tuntuvat lapsellisilta ja epäoikeutetuilta, niin tahdon sanoa teille, että kaikki, mikä minulle voi olla kallista, se ensin mielistellen minua lähestyy ja sitten loittonee. Tekin tulette sillä tavoin vetäytymään pois, enkä minä köyhänä, synkkänä ja sairaana voi teitä enää saavuttaa; ja kuitenkin tulen aina pitämään teidät silmieni edessä. Te lähdette luotani pois, ja kuitenkin näen teidät samoin kuin ennenkin; kadotan teidät näkyvistäni ja kuitenkin näen teidät. Sydämeni kuuluu teille kokonaan ja kun tahdon teille kirjoittaa, niin tahdon olla kokonaan yksinäni; suljen oven ja avaan ikkunan, jotta kukkuloiden näkeminen ja Arnolta tuleva raitis tuuli minua virkistäisivät ja siten kirjeeni kynästäni valuisi olematta kostutettu tuohon alakuloisuuteen, joka iltaisin seuraa minua vuoteeseen ja aamulla kanssani nousee — minä en tiedä miksi. Jumala olkoon kanssasi, Foscolo parka! Jos olisit täällä minun luonani, niin tuntuisi taivas vieläkin kirkkaammalta; ken tietää, mutta ehkä? Muistele edes joskus minua, ja jos kirjoittaminen on sinulle vaivalloista, niin tee jotain muuta, joka enemmän on mieleesi; elä vain lähetä minulle uudelleen noita kiireellisiä jäähyväistervehdyksiä; minä en niistä välitä, sillä tiedänhän minä muullakin tavoin, että voit hyvin. — Ah, kuinka olen murheellinen, niin kovasti murheellinen!… Taas on kulunut kuukausi elämästäni hitaasti huokaillessani menneisyyttä, harmitellessani nykyisyyttä ja laatien petollisia toiveita tulevaisuudesta. Siten katoo aina osa elämäämme ja menee sinne levolle, josta ei palata; siten toivotaan aikaa, joka ehkä ei tule, tai vasta silloin, kun parhaimmat päivämme ovat loppuneet; siten minä, narri, kidutan itseäni ja kirjoitan teille saadakseni lohdutusta ja palaan kuitenkin aina murheeseeni. En lähettäisi teille näitä raamatullisia mietiskelyjä, ellen olisi aivan varmasti vakuutettu siitä, että vallitsette kaikkia niitä maallisia ja eteerisiä aineksia, joista teidän olemuksenne on pantu kokoon, ja nauratte kaikelle. Naurakaa siis myöskin, kun kastan kynäni sydänvereeni ja kirjoitan teille. — En voi enää nähdä: kello on seitsemän; ikkuna, jonka ääressä istun kirjoittamassa, päästää sisään vielä saman auringon viimeiset säteet, jotka nuo onnettomat, jalomielisen Englannin ahneuden ja kahleitten sitomat indialaiset uudelleen herättää raskaisiin päivän vaivoihin — niinkuin vanha ystäväni Jacopo Ortis sanoi…

Voikaa hyvin sillä välin, voikaa hyvin ja sitten? ja sitten…

Mit antaa voit, se mulle annahan, Ja anna mun sitten haaveilla, unelmoida!

Voi hyvin, ihanin naisten joukossa; suljen kirjeen hiljaa lausuen itselleni kolme muuta säettä, jotka eivät ole omiani; mutta uskon, että Petrarcan päivistä asti ovat kaikki sinulle kirjoitettuja. Hyvästi, hyvästi!

Signora L:lle

1812.

Jos heti olisin vastannut kirjeeseesi — minä sain sen toissapäivänä tullessani Firenzeen — niin aivan varmasti, jos heti olisin vastannut, olisin mitä lämpimimmin, sydämellisimmin kiittänyt sinua siitä, että olit näin odottamatta vastannut minulle. Mutta lukiessani kirjettäsi valtasi minut tuo kamala mielenhäiriö, joka minua niin tuskallisella tavalla on vaivannut, äkkiä entistään ankarammin ja piti tavallista kauemmin minut vallassaan; näin, että tilasi yleensä on samanlainen kuin minunkin; luin sen, minkä jo tiesin, ja tulin yhä varmemmaksi siinä kamalassa tietoisuudessa, että sinä itse olet rakentanut meidän välillemme muurin, joka merkitsee ikuista eroa — ottanut askeleen, jonka välttämättömyyden kyllä tunnustan oikeaksi, vaikka minä sen kautta joudunkin tuhoon. Todellakin on välttämätöntä, rakas ystävättäreni, ehdottoman välttämätöntä, että sammutat jokaisen rakkauden kipinän sydämessäsi, jopa tuon armaan, lumoavan harha-ajatuksenkin, että rakkautemme voisi pysyä uskonnollisen, varovaisen ystävyyden rajoissa. Ja sinä, sinä, hellätunteinen naisluonne, sinä olet pakoitettu suoriutumaan, sinä voit suoriutua siitä, ja sinun onnistuu todellakin saada voitto omasta itsestäsi. Mutta yksi ainoa keino on olemassa sitä varten; vapisen ja värisen mainitessani sen, mutta on olemassa vain yksi ainoa keino, se, että emme näe enää toisiamme. Elä usko, että tätä kirjoittaessani olen jo päässyt varmaan päätökseen tulevaisuuden suhteen; en sitä tiedä, en tule ehkä koskaan tietämään. Mutta että sinua rakastan, että olen sinua rakastanut, ja että vielä kuolemassakin tulen sinua rakastamaan sellaisella tulisuudella, että sinulla ei siitä voi olla hämärää aavistustakaan, minä, joka jo kauan aikaa sitten istutin tämän rakkauden sieluuni, minä, joka sitä samalla kirosin ja kiihoitin, minä, joka sanalla sanoen sitä en osannut peittää, — että sinua rakastan, että elän ainoastaan sinun rakkaudessasi, että voisin sinun puolestasi kuolla, sitä sinä et saa epäillä. Ja pyydän sinua; vannotan sinua kautta niiden kyyneleiden, joita olen edessäsi vuodattanut, rukoilen sinua olemaan koskaan epäilemättä sitä; minä rakastan sinua, ja koko onneni on siinä, että tiedät minun sinua rakastavan, että tiedät sen voidaksesi, vaikkakin loitolta, tuntea hiukan sääliä onnetonta ystävääsi kohtaan. En koskaan näe sinua enää, jään surulliseen maanpakoon elämään, en enää koskaan mainitse nimeäsi — lyhyesti, tulen viettämään sellaista elämää kuin en koskaan olisi sinua nähnyt enkä oppinut tuntemaan. Rakkaudessa en tunne mitään muuta kuin rakkautta, ja tähän sisältyy haaveellisin kaipaus ja kestävin, tuskallisin luopuminen. Mutta hartaasti toivon, että minua vähemmän rakastat ollaksesi vähemmän onneton.

Jää nyt hyvästi, kallis ystävättäreni; jää hyvästi, sinä, jonka rakkaus on tullut minulle kohtalokkaaksi. Niin kauan kuin sallit minun sinulle kirjoittavan, teen sen; se on tuskallinen lohdutus, jonka edellä on käynyt tuhansia sieluntuskia ja jota seuraa polttavin katumus — ainoa lohdutus kuitenkin ja se, jonka minä silloin kadotan, kun kaikki kadotan, kun sinut kadotan; mutta sinä et minua ennen kadota kuin lepään haudassa. Jää hyvästi!

1813.

Näethän, kallis ystävättäreni, millaisen kuilun partaalla seisot; ainoastaan meidän ensimäinen päätöksemme olla enää toisiamme kohtaamatta voi meidät pelastaa. Sinä et voi tätä ajatusta kestää, ja minä, jonka kuitenkin tulisi olla päättäväisempi ja lujempi ja tuntea sääliä meitä molempia kohtaan, minä olen antanut sydämeni saada minut valtaansa, sydämeni, jonka petti se toive, että saisin itkeä, jollen muuta niin ainakin sinun lähelläsi. Mutta viattomimmatkin kyyneleet voivat nyt sinut tänään antaa ilmi, ja yksi ainoa katseeni voi sinut tehdä parantumattoman onnettomaksi.

Kolmannestatoista päivästä alkaen, jolloin ojensit minulle viimeisen kerran jääkylmän kätesi, olen huomannut, että alituinen, pitkälle mennyt pelko pitää sielusi hallussaan ja kokonaan vallitsee sinua, ja ehkä itsekin salaa toivot, että en sinua enää koskaan näkisi. — Minun suhteeni tiedät kaiken; tunnethan kuohahtavan, ylpeän sydämeni ja kohtalokkaan hellyyteni sinua kohtaan, voit myöskin huomata saman pelon (vaikka paljoa orjamaisempana!) minussa, kun sinut näen, paljoa epätoivoisemman intohimon kuin mitä omasi on, kun en sinua näe, luottavan ystävyyteni miehen kanssa, jota rakastan ja kunnioitan, mutta jota kohtaan — ja nyt vähemmän kuin koskaan ennen — en tahtoisi tuntea mitään velvollisuuksia maailmassa; kaikki tämä tekee elämäni hetket toisen toisensa jälkeen katkeriksi ja painostaviksi. Tähän liittyy toinenkin martyriumi, joka on julmempi kuin kaikki muut, joka minua vielä enemmän kiduttaa ja nöyryyttää, koska se tekee minut väärämieliseksi ja kiittämättömäksi sinua kohtaan: se on epäilys siitä, rakastatko minua todellakin. Samoin olen kadottanut ylpeän riippumattomuuteni, ja kohta ei minulla, jolla ei ole enää isänmaatakaan, ole enää mitään kadotettavissa, kun olen sinutkin kadottanut.

Ja kuitenkin on välttämätöntä, että sinut kadotan. Elämäni tulee olemaan kamala, mutta ilman omantunnonvaivoja siitä, että olisin sinut riistänyt kotisi pyhätöstä, jossa itsellesi voit valmistaa rauhallisen onnen; en enää tule olemaan alituisen pelon vallassa siitä, että joudut vaarojen alaiseksi, joita et ole voinut minulta salata. Olin myöskin luvannut sinulle rakkaudesta sinuun hillitä luonnettani ja intohimojani ja ilmoittamaan, milloin tuota petoa en enää voi vallita. Olen pettynyt voimieni määrästä ja tahdon ainakin olla suora. Tunnustan siis sinulle, että rakkauteni on enemmän haaveileva kuin pyhä, ja että nyt voisin vääntää myrkytettyä tikaria sydämessäni, jos voisin tänä hetkenä saada suudelman sinulta. Mutta vapauttaakseni sinut perheristiriidan pelosta ja ollakseni loukkaamatta periaatteitasi olen päättänyt rinnastani riistää toivon saada sinut nähdä, ja huoaten pakenen ensimäiseen päätökseeni, ainoaan keinoon, joka sinut pelastaa, siihen, että ainiaaksi karkoitan itseni sinun näkyvistäsi.

Jää hyvästi, kallis ystävättäreni; jos sinulle on mahdollista, niin lue kerta vielä tämä kirje; miten minun onnistuu se lopettaa, en tiedä, vietettyäni monet, monet tuskalliset hetket, kaksi pitkää yötä, epäselvien ja epätoivoisten mietiskelyjen vallassa. En ole enää se, mikä olin ennen; luonteeni on kadottanut ytimensä, sydämeni kuivunut; en löydä sanoja enkä rauhaa. Kuinka onnellinen olinkaan vielä kuukausi sitten! silloin heräsin aamuhämärässä tavattoman iloisena ajatellessani, että koko päivän saisin sinua katsella; nyt olen onnellinen, kun voin itkeä! — Lue sen vuoksi tämä kirje vielä kertaalleen; se on nähtävästi viimeinen, jonka sinulle kirjoitan; aijoin sen sinulle toimittaa myöhemmin, mutta valitsinkin tämän päivän, koska tänään voit kenenkään huomaamatta ottaa sen vastaan. Jos pelkäät vastausta kirjoittaessasi tulevasi yllätetyksi, niin elä sen vuoksi antaudu minkään vaaran alaiseksi; sinä olet jo tähän asti liiankin paljon uskaltanut minun tähteni.

Jää hyvästi kerta vielä! En voi pyytää viimeistä lahjaasi, rakkautesi kestämistä, ellet anna minulle anteeksi sinulle tuottamaani levottomuutta ja rauhattomuutta. Jos saisin valita, tahdonko elää kokonaisen vuoden täydellisesti onnellisena vai saada kuvasi niillä ehdoilla, jotka sieluntuskieni alaisena rikoin, niin mukautuisin näihin ehtoihin, koska silloin varmasti tietäisin saavani hengittää piirteitäsi ja kuvasi seuraavan minua hautaani. — Mutta olkoon, olkoon kaikki kadonnut! Mutta lahjoita minulle edes, jos vain voit, kihara hiuksistasi; yhdistän ne niihin, jotka minulle lähetit, liittämällä niihin lauseen, että ne ovat kyynelilläsi kostutetut; eikä silmistäni vuoda ainoakaan kyynel, joka ei tälle kalliille muistolle putoa. Tästä etsin kallista ystävääni ja rakastettuani, ja, jollei muuten, niin tässä yhtyy kaksi muistoa ihmisestä, jotka olivat luodut toisiaan varten, ja jotka tyly kohtalo ja kuolema on ainiaaksi eroittanut.

Ja nyt viimeisen kerran: jää hyvästi! Koeta voittaa onnettomuutesi. Tekisit syntiä luontoa ja taivasta vastaan, tekisit syntiä minun onnettomuuttani vastaan, jos tahallasi antautuisit surusi valtaan. Sinulla on elämäntoverina mies, joka joka suhteessa ja varsinkin omistaessaan sinut on onnellinen. Jää hyvästi!

Signora Pestalozzalle

1815.

Olen päättänyt jäädä Badeniin, mutta intohimoni, jonka te hulluuteen asti olette kiihoittanut, pakoittaa minut näkemään teidät jälleen, ja tällä kirjeelläni annan teille taas uuden todistuksen hulluudestani.

Seuralaiseni rakastava huolenpito on ainoastaan katkeroittanut minua; maanantaiaamuun asti odotin synkkänä, haastamatta sanaakaan. Häpesin kiittämättömyyttäni; omatuntoni soimasi minua ajatellessani tuottavani hänelle mielipahaa, ja pakoitin itseäni esiintymään iloisempana. Kun muutaman tunnin ajan olin ollut väkinäisen iloinen, jolloin sielunvoimani kokonaan herpaantuivat, niin vaivuin kaupunkiin palatessamme entistä kamalampaan alakuloisuuteen.

Ollessani hänen kanssaan toivoin tavallani saavani olla teidän seurassanne; mutta hänen ainainen läsnäolonsa aiheutti sen, että ajatukseni olivat kaiken aikaa teissä. Jouduin nyt armaimmasta mielentilasta surkuteltavimpaan raivoon; näen teissä sulottaret ja raivottaret yhtaikaa. — Oi, varomaton nainen, mitä olettekaan tehnyt? Aijoitte säilyttää uskollisuutenne tahraantumattomana ja petittekin minut? Olette antanut minulle hehkuvan rakkautenne todistuksia näyttääksenne sitten sitä julmemmalla tavalla kylmyyttänne. Aijoitte olla tahraamatta sieluni aateluutta, ja tuotittekin minulle sen nöyryytyksen, että näin minut uhrattavan toisen tähden.

Mustasukkaisuuden ruoska — joka tähän asti on ollut sydämelleni melkein tuntematon — on nöyryytykseni vielä täydentänyt. Kuohun vihasta ajatellessani, että olette toisen sylissä. Rakastan teitä ja uskon samalla teitä halveksivani. Intohimoni on saavuttanut rakkauden ja vihan korkeimman määrän. Minä onneton, mihin tilaan olenkaan joutunut!

En voi matkustaa pois; minulla ei ole kylliksi rahaa, eikä luullakseni kylliksi voimiakaan; jos tätä tilaa kestää kauemmin, niin antaudun sattuman varaan ja lähden pois, jotta en enää teitä, kallis ystävättäreni, häiritse. Keskiviikkoillasta asti olen lukenut raamattua; kaksi päivää ovat kyyneleeni tätä kirjaa kastelleet, ja sieluni tunsi itsensä kepeämmäksi. Mutta perjantaista alkaen ei minulla enää ole ollut kyyneleitä; minulla ei ole enää mitään muuta kuin vereni, joka, jos saisi sydämestäni vuotaa, ehkä antaisi minulle hiukan rauhaa. Mutta en voi kuolla kadottamatta kaikkea ihmisarvoani. Siis tahdon köyhyydestäni huolimatta lähteä pois, ja ehkä minussa täyttyy se, mitä luin evankeliumissa ja joka tärisyttävimmin minuun vaikutti.

Mutta kaikki muu onnettomuus on sitä onnettomuutta mieluisempi, että täten täytyy viipyä teidän lähistöllänne.

Te olette olemassaoloni myrkyttänyt; — se lohdutus, jonka koetitte minulle antaa, onkin muuttunut epätoivoksi.

Lauantaiaamuna varhain -26.

Kun torstaina vastasin kirjeeseenne, niin olin silloin vielä niin raukkamainen, että keikailin tuskillani; uskoin vielä mahdolliseksi, että saisin teidät nähdä. Ne muutamat sanat, jotka minulle eilen kirjoititte, vakuuttavat minulle täydellisesti, että minulla ei ole mitään muuta tehtävää kuin sanoa jäähyväiset näkemättä teitä enää kertaakaan. Käyntini olisi teille vastenmielinen, ja sieluni tuntisi itsensä aina teidän läsnäollessanne nöyryytetyksi. Järjestän niin, ettei kukaan saa tietää lähtöni syytä. Ellen yhdessä sukulaisteni kanssa olisi tehnyt valmistuksia siihen suuntaan, että viettäisin talven Zürichissä, niin matkustaisin vielä tänään; mutta ottaen teidät ja rauhanne varteen voin uhrata nämät valmistukset. Minulle ei enää ole pääasia se, että voin hyvin tässä maailmassa; maailma on ainoastaan yömaja, jonne poikkean päiväksi kerrallaan; minulle on pääasia ainoastaan se, että kestän elämän. Uskokaa minua, kallis ystävättäreni, tarvitsen paljoa enemmän voimaa elääkseni kuin muut kuollakseen. Mutta minun täytyy odottaa siihen hetkeen asti, jolloin äitini minulle vihdoin antaa vapauden ja suo sen ilon, että saan häntä seurata; sillä äitini on ainoa olento maan päällä, joka minua todellakin rakastaa. — Te, kallis ystävättäreni, unohtakaa minut ja koettakaa olla onnellinen. Jääkää hyvästi!

Signora Pestalozzan vastaus

Sanon siis teille ainiaaksi hyvästi! Tuntematon, synkkä voima vaikuttaa minuun ja pakoittaa minut ehkä toimimaan väärin — oi, kuinka tämä sana painaa mieltäni, ja kuinka kyyneleeni taukoamatta tulevat tämän tähden virtaamaan!… En ota anteeksiantoanne vastaan, sillä se lisää vain onnettomuuttani — surkuttelen teitä ja säälin teitä ehkä enemmän kuin ketään muuta maailmassa, kun näin, että olette koko elämänne ajan saanut kärsiä pettymyksiä, ja kun minäkin teille olen valmistanut tuskallisia tunteita!… Siinä juuri on voimattomuuteni: siinä, missä tahdoin tehdä hyvää, kääntyikin kaikki katkeruudeksi! Toivon surullisten kokemuksienne vuoksi vihdoinkin löytävänne rauhanne… Sallikaa minun teidän puolestanne kääntyä taivaan puoleen ja hartaasti rukoilla edestänne. Ah, meidän välillämme ei ole enää mitään muuta kuin tämä side, mutta se on purkamaton, vaikka te sanoisittekin itsenne vapaaksi minusta; se on ainoa lohdutus, mikä jää surulliseen elämääni. Pyydän teitä hävittämään kirjeeni, tämänkin, jonka teille nyt kirjoitan. Vakuutan teille polttaneeni teidän kirjeenne muutama päivä sitten, ilman että vieras silmä koskaan oli niitä nähnyt. Niistä ei ole jälellä mitään muuta kuin muisto, eikä minulla ole ainoatakaan lehteä, jota en voisi miehelleni näyttää: ja jos tänä hetkenä kuolisin, niin ei hänellä siinä suhteessa olisi mitään syytä suruun. Uskokaa minua, minä kestän kaiken, kun hän vain säästyy. Kiitän teitä siitä, että tänä aamuna varhain otitte hänet niin ystävällisesti vastaan; hän on niin hyvä; pitäkää häntä rakkaana!

Jääkää kerta vielä hyvästi! Minun täytyy erota teistä voimatta antaa teille minkäänlaista lohdutusta, joka jo senkin vuoksi olisi teille vastenmielinen, että se tulee minun puoleltani… Jääkää hyvästi! Jumala teitä johdattakoon ja antakoon teille tulevaisuudessa onnellisemman kohtalon!

Quirina Mocetti Magiottille

("Donna gentilelle")

Hottingen, maaliskuun 30 p:nä, kello 6 illalla 1816.

Tänä päivänä ja tänä hetkenä on kulunut täsmälleen vuosi siitä, kun jätin Italian ja sen osan sitä maata, jonne en läpimatkallanikaan uskalla poiketa peläten, että kuolema minut äkkiä ennättää ja pakoittaa luuni mätänemään tuossa kirotussa maassa.

En tahdo kauempaa viivyttää vastaustani kirjeeseesi maaliskuun 22 päivältä; siinä on asioita, jotka ovat panneet koko sieluni kuohuksiin.

Ensiksikin: kun sinulle ilmaisin kaiken, niin tein tämän sen jälkeen, kun olin asiaa joka puolelta tarkkaan punninnut ja miettinyt. Mitä tulee lauseeseeni, että olisin omasi ihmisten ja jumalan edessä, niin huomaan, että se nyt on mahdotonta. Mutta olla omasi koko sielullani, kaikkine ajatuksineni ja kohtaloniskuineni, se ei ollut mikään tyhjä, kiitollisuuden synnyttämä tarjous, vaan sen sisällisen tarpeen ilmaisu, että minä tarvitsen olennon, joka minua ymmärtää, minua rakastaa, minua lohduttaa ja elämässä ja kuolemassa seisoo rinnallani. Ja kun tarkastin kaikkia niitä ihmisiä, jotka olivat olleet sydämelleni rakkaita ja vieläkin olivat, niin löysin ainoastaan kaksi, joihin ehdottomasti saatoin luottaa: äitini ja sinut, rakkaani. Mutta äitini ikä estää minua puhumasta hänelle kaikesta, ja minä kammoan sitä maata, jossa hän elää. Siten jäät sinä yksin minulle. Tulisin nyt luoksesi ja eläisin rinnallasi, ellei siinä olisi se paha puoli, etten voi sitä tehdä, sillä minulla ei ole niin paljoa varmoja tuloja, joko pääoman tai korkojen muodossa, että minun ei tarvitsisi antautua uusiin tulevaisuushuoliin. Voisin kyllä nyt tulla Toscanaan ja siellä elää vuoden ja ehkä enemmänkin lähelläsi, mutta jos minä tänä vuonna kulutan ne rahat, joita toukokuussa odotan, niin en voi lähteä sille matkalle, joka on ehdottomasti välttämätön omien ja perheeni olojen turvaamiseksi. Usko minua, että verta vuotavin sydämin revin itseni sinusta irti, ja vaikka en vielä näe sen hetken joutuvan, jolloin voin jättää tämän kohtalokkaan maan, jossa nykyään olen, ja joka viimeisenä kolmena viikkona on tullut minulle mitä suurimmassa määrässä kohtalokkaaksi, niin menisin mielelläni jonnekin muualle, vaikka en liian kauaksi. — Mutta kun puhut minulle avioliitosta, rakkaudesta ja kuihtuneesta nuoruudestasi, niin osoitat sillä, rakas Quirina, ettet tahdo minua ymmärtää. Se side, joka minut liittää sinuun, ei ole sellainen, että se tarvitsisi rakkautta, tai nuoruutta, ja väsyneen sydämeni ja kärsivän ruumiini kanssa lähestyn kiirein askelin kolmenkymmenenkahdeksannen ikävuoteni loppua; rakkaus voi minua vielä houkutella, mutta ei pettää. Tosin kyllä on olemassa toisenlaatuinen rakkaus, joka voi antaa minulle elämän uudestaan, ja se on juuri se, jota sinä tunnet minua kohtaan, ja minä sinua kohtaan ja ikuisesti tulen tuntemaan. Olen avioliittoa kohden pyrkinyt aina sekä sydämelläni että mielikuvitukseni kuvitteluilla; mutta tuo lause: "Niin kauan kuin sinulla ei ole isänmaata, ei sinulla saa olla lapsiakaan" on syrjäyttänyt kaiken avioliiton kaipauksen. Sitäpaitsi tiedäthän, että olen köyhä; tulisiko minun ottaa itselleni rikas vaimo? Ja otaksuen, että sellaisen kohtaisinkin, niin tulisiko minun myydä itseni hänelle myötäjäisistä? Tuleeko minun ottaa köyhä niinkuin itsekin olen? Enkö silloin tuntisi sekä köyhyyden tuskat että nöyryytykset? Sinuun voisin sitoa itseni aivan kuin ystävään, ja kun me olemme jo iäkkäitä ja olemme melkein ulkopuolella kaikkia yhteiskunnallisia suhteita, niin voisin sinulle hankkia rauhallisen kotitunteen, henkisen ja sielullisen yhteiselämän ja ainaisen tunnelmien yhtäläisyyden ja voisin puolestani odottaa sinulta samaa. — Ja mitä tulee rakkauteen sen tavallisessa merkityksessä, niin voin sanoa, että minä aina pelkään sitä ja se minua… — Minä lopetan ja vakuutan sinulle, että jos sydämesi ja kattosi minua yhtä kärsivällisesti voivat odottaa kuin ne ovat valmiina ottamaan minut vastaan, niin teen kaiken voitavani tullakseni; ellei se käy laatuun, niin syytän siitä tylyä, minua aina vainoavaa kohtalon epäsuosiota.

Kallirrhoelle

Lontoo, marraskuun 22 p:nä 1819.

Te näette, kunnioitettava rouva, kaksi tuskan päivää on johdattanut kaiken siihen, että molemminpuolinen kunnioituksemme ja rakkautemme täyttää meidät mitä suurimmalla tyytyväisyydellä. Ette enää pelkää katkeroittavanne elämääni ja olette päässyt selville ystävänne oikeasta mielialasta. Nyt tunnette hänet siksi paljon, että suopeudellanne voitte häntä lohduttaa, tarvitsematta pelätä, että hän sen voi väärin käyttää ja petollisesti pitää sitä rakkautena. Ystävyytemme tulee tästä lähin olemaan avonaisempi, ja, jos uskallan sanoa, lämpimämpi muistellessamme niitä tuskia, jotka olemme toisillemme tuottaneet, samalla lempeämpi sen kiitollisuuden kautta, jota kumpikin tuntee siksi, että toinen on antanut anteeksi. Mitä minuun tulee, niin jo on se onni tullut osakseni, että rakastan teitä entistään lämpimämmin, ja olen saanut sen varmuuden, että tulen teitä aina rakastamaan, koska te kaikessa olette osoittanut niin paljon suoruutta, että aina tulen rakastamaan teidän sieluanne, vaikka ruumistanne en enää saisikaan nähdä. Joka päivä löydän koko sielunne viimeisestä kirjeestänne, ja kun en enää sitä voi lukea, niin muistatte sen kirjoittaneenne, ja hautaani, joka jokaiselle Englannissa tulee olemaan tuntematon, ette koskaan unohda. — Voikaa hyvin!

Lontoo, tammik. 1 p:nä 1821.

Ehkä erehdyn, sillä jokainen on erehdykselle altis, tuomitessaan sen mukaan, mitä hän kuulee ja näkee: mutta se on melkein ulkopuolella kaiken epäilyksen, kunnioitettava rouva, että meille molemmille, vaikkakin eri määrässä, tulevat tuottamaan tuskaa ne haavat, jotka toinen on odottamatta iskenyt toiseen. — Ja uskon, että jos me kauemmin olemme niistä vaiti, niin tuottavat ne meille tuskaa enemmän ja pitemmän aikaa, sillä sydämen haavat eivät lakkaa vuotamasta verta, niin kauan kuin epäluulo ne on myrkyttänyt.

Toivottamattakaan mitään parannuskeinoa itselleni täytyy minun se teille tarjota, ja jos perjantai-iltana, jolloin lausuin teille hyvästi, olisin tietänyt, mitä pahaksi onnekseni vasta seuraavana tiistaina tiesin, niin olisi eromme, joka teidän rauhanne ja minun luonteeni vuoksi on välttämätön, tapahtunut tavalla, joka olisi tuottanut meille vähemmän tuskaa. Jo perjantai-iltana olin palavan raudan pistänyt haavan pohjaan asti, ja teidän menettelynne tiistai-aamuna ei saanut muuta aikaan, kuin että se pakoitti käteni painamaan vielä syvemmälle ja avaamaan haavan laajemmalta kuin olisikaan ollut tarpeellista. Mutta te ehkä arvelitte: mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Kirveltävä ja kestävä on tuskani, mutta sitä ei ainakaan kiihoita pelon ja toivon lumous, ja minä tiedän, että tulen sen kestämään ja voin sen määrän kokonaan mitata. Olen vapautunut kahdesta tuskasta, ehkä ainoista, joita vastaan ei luonto ole antanut minulle aseita: oman alennukseni tietoisuudesta ja niiden henkilöiden suoruuden epäilemisestä, joille olen koko sydämeni avannut. Kun silmäni nyt ovat auenneet näkemään kärsivän tilani, niin en enää etsi parannuskeinoa itselleni. Mutta teidän laitanne, arvoisa rouva, on aivan toinen, ja kun olen päässyt tuskastani selville, niin en kuitenkaan voi noudattaa tuskan tunnetta ja myöntää, että te vaitioloni vuoksi saitte enemmän tai vähemmän kiusaavia ajatuksia siitä, että muka tekisin jotain epätoivoisia päätöksiä. Liiankin totta on, että kahden vuorokauden aikana suuttumukseni teitä kohtaan kasvoi raivoksi, ja etten monena päivänä ole lakannut samalla huokailemasta ja puremasta hampaitani — mutta nyt en tunne enää mitään suuttumusta ja olen lakannut valittamasta, sen jälkeen kuin tiedän, että, otaksuessani teidän tehneen väärin minua kohtaan, minullakin on teitä kohtaan tekemäni vääryys sovitettavana.

Jääkää hyvästi, arvoisa rouva, ja jos teistä selitykseni ehkä tuntuvat tarpeettomilta, niin pyydän teitä ainakin ottamaan sen varteen, että ne minulle olivat välttämättömiä. En tunne enää niin suurta ahdistusta, kun olen teille selittänyt, miten aijon vastaisuudessa menetellä teidän suhteenne; eikä minun tarvitse itseäni soimata siitä, että olisin lyönyt laimin jotain, joka olisi ollut omiansa karkoittamaan teidän sielustanne levottomuuden, niin paljon kuin minä siihen yleensä saatan vaikuttaa. Elkää pelätkö, että tuskan puuska voisi johdattaa minut johonkin epätoivon ajattelemattomaan tekoon. Näen ajan kuluvan rauhallisesti ja olen tietoinen siitä, että se lieventää kaikki inhimilliset tuskat, ja vakuutettu siitä, että se lyhentää päiviämme ja siten asettaa tuskillemme määrän. En ajalta odota mitään muuta kuin riittävää rauhaa, voidakseni rehellisesti punnita, mitä olen tehnyt oikein ja väärin, ja voidakseni verrata niitä tuskia ja iloja, joita olen toisille tuottanut, nauttimiini iloihin ja tuskiin; sillä uskon, että se pieni määrä onnea, mikä meidän on sallittu täällä maan päällä toivoa, on siinä varmuudessa, että olemme ystävillemme tehneet mahdollisimman paljon hyvää ja mahdollisimman vähän pahaa. Ja kun pyrkimykseni onneen aina on syrjäyttänyt kaikki muut tunteeni, jopa rakkautenikin, niin toivon kaikesta sydämestäni, että te voitte oman itsenne edessä puolustaa menettelyänne minun suhteeni. — Joka tapauksessa eivät muutamat tylyyden hetket riitä hävittämään kahdenkymmenenkolmen kuukauden ystävyyttä.

Alfred de Musset fa George Sand

Alfred de Musset George Sandille