KILJUSEN HERRASVÄEN UUDET SEIKKAILUT

Kirj.

Jalmari Finne

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.

SISÄLLYS:

Kun Kiljusista piti tehtämän elokuvia Kiljusen poikain posetiivi ja marakatti Kun Kiljuset leipoivat Kun Kiljuset olivat ravustamassa Kiljusen herrasväen kukko Kiljusen pojat koulussa Kiljusen poikien jouluaatto

Kun Kiljusista piti tehtämän elokuvia

Kankkusen suuri elokuvayhtiö tahtoi ottaa Kiljusista elokuvia näytelläkseen sitten niitä ympäri maata. Käännyttiin suorastaan herrasväen puoleen ja pyydettiin heitä esiintymään. Arvaahan sen, että nämä ilahtuivat aivan tavattomasti tällaisesta huomaavaisuudesta. He vakuuttivat, että kyllä he tekevät kaiken, mitä käsketään ja lupaavat olla niin hiljaa kuin mahdollista. Mutta eihän se laisinkaan ollut tarkoitus. Heille selitettiin, että heidän piti juuri nimenomaan pitää kiirettä ja touhua. Kyllähän he sellaiseenkin suostuivat aivan mielellään.

Kun sitten herra Kankkunen pyysi heitä esiintymään muutamissa kaikkein tunnetuimmissa seikkailuissaan, niin isä Kiljunen lausui:

— Minä en ymmärrä, mitä te niitä tahdotte kuvata, eihän niissä ole mitään erikoista, on vain meidän herrasväen tavallista elämää.

Siinä sitten puheltiin ja päätettiin, että kuvattaisiin ensiksi heidän ensimmäinen Helsingin matkansa. Tämän päätöksen tehtyään läksi herra Kankkunen hommaamaan kaikki valmiiksi.

Kun Helsingissä levisi tieto, että Kiljusista tehdään siellä elokuva, niin syntyi tavaton levottomuus. Valtuusto kokoontui erikoiseen istuntoon, jossa vallitsi aivan myrskyinen mieliala. Valtuusto ei mitenkään tahtonut suostua koko hommaan, pitäen sitä suorastaan yleiselle turvallisuudelle vaarallisena.

Asiasta neuvoteltiin poliisilaitoksen, maaherran ja valtioneuvoston kanssa. Päätökseksi tuli, että ennenkuin mitään elokuvausta sallitaan Kiljusen herrasväestä, olisi Helsinki ensin tyhjennettävä asukkaista. Ja nyt kaikki herrat ryhtyivät laskemaan, mitä tämä tällainen homma tulisi maksamaan.

Tänä aikana Kiljusen herrasväki valmistui tehtäväänsä ja urheili joka päivä, ollakseen oikein ketteriä. Isä Kiljunen opetteli hyppäämään korkeushyppyä. Hän saavuttikin viimein siinä sellaisen taituruuden, että hän voitti kaikki Suomen ennätykset ja näytti jo melkein siltä, että maailmanennätyskin olisi vaarassa. Äiti Kiljunen harjoitti sadan metrin juoksua. Pihalle laitettiin sileä rata häntä varten ja täällä nähtiin hänen nyt ravaavan puettuna aivan samanlaiseen urheilupukuun kuin Hannes Kolehmaisellakin on. Ja hän juoksi lopulta sellaisella nopeudella, että urheilumaailmassa se alkoi herättää huomiota ja päätettiin pyytää äiti Kiljunen ottamaan osaa seuraaviin Helsingissä pidettäviin kansainvälisiin kilpailuihin. Äiti Kiljunen oli hyvin ylpeä ja sanoi:

— Kun minä sinne tulen, niin kyllä minä annan päihin kaikille sadan metrin juoksijoille.

Tämä uhkaus tuli tietoon urheilumaailmassa ja herätti suurta levottomuutta.

Tänä aikana olivat herrat laskeneet, mitä Helsingin tyhjentäminen tulisi maksamaan, ja kun oli kuultu rautatiehallituksen mielipidettä siitä, voisiko saada niin paljon junia ja mitä ne tulisivat maksamaan, niin ilmoitettiin, että menot nousisivat kahteenkymmeneen miljoonaan. Tähän ei laskettu niitä menoja, jotka syntyisivät siitä, että koko sotalaivasto varmuuden vuoksi oli tuotava Helsingin satamaan.

Herra Kankkunen kiljaisi melkein yhtä kovaa kuin Kiljuset, kun hän sai tämän tietää. Eihän millään tavalla voitu maksaa niin suuria menoja!

Täytyi tehdä muutos ohjelmassa ja kuvata jotain toista kohtaa Kiljusten elämässä. Olihan olemassa Kiljusen poikien syntymäpäivä. Sehän kelpasi hyvin elokuviin.

— Mutta ensin tarvitaan kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa, sanoi isä Kiljunen, joka varsin hyvin muisti sen metakan, minkä kissalauma oli hänen pihallaan saanut aikaan.

Herra Kankkunen pani ilmoituksen lehtiin ja lupasi maksaa kymmenen markkaa kissasta. Tuotiin yksi hyvin laiha kissa. Eihän sillä voitu mitään saada aikaan. Täytyi luvata enemmän. Vasta kun oli ilmoitettu maksettavan kaksikymmentäviisi markkaa mirristä, alkoi saapua vastauksia. Herra Kankkunen päätti tyytyä kahteensataan kissaan, sillä maksoihan sekin jo hänelle 5000 markkaa. Yleisö saisi sitten kuvaa katsellessaan kuvitella näkevänsä niitä yli kahdeksansataa. Ja kun kissat kuitenkin juoksisivat hirveää kyytiä, niin eihän kukaan ennättäisi laskea, kuinka monta niitä oli.

Ennenkuin kuitenkaan oli päästy harjoittamaankaan kuvien ottoa, syntyi kova metakka ja jupakka sanomalehdissä. Eräs kirjoitti, että Kiljusista ei saisi ottaa kuvia, toinen vastasi siihen hyvin terävästi, että se oli herra Kankkusen oma asia, hänellä täytyi olla oikeus siihen. Sanomalehdissä oli yhä enemmän kirjoituksia tästä asiasta. Viimein sekaantuivat siihen yliopiston professoritkin, jotka aina tahtovat kaikessa sanoa viimeisen sanan. Valittiin sovintotuomari ja tämä määräsi, että Kiljusista saa ottaa kuvia.

Olipa se jännittävä päivä, jona vihdoin viimeinkin alettiin ottaa Kiljusista elokuvia. Kissat olivat saapuneet ja niitä varten oli laitettu erikoinen häkki pihalle, jotta eivät pääsisi karkaamaan. Herra Kankkunen oli saapunut kahden apulaisen kanssa ja he olivat tuoneet mukanaan valokuvauskoneen, millä elokuvia otetaan.

Kiljuset olivat aivan tavattomassa jännityksessä, sillä nythän heidän maineensa tulisi leviämään kautta maan, kun heidät saataisiin nähdä elokuvina. Isä ja äiti harjoittelivat suuren koivun ravistamista, jotta oikein jaksaisivat kissoja pudottaa, kun ne siihen ensin olivat kiivenneet. Pojat huusivat niin, ettei variksia näkynyt missään monen kilometrin päässä, niin ne olivat säikähtyneet. Pullakin oli hiukan hermostunut. Se kävi aina silloin tällöin sen häkin luona, missä kissat olivat, niille haukkumassa. Mutta kissat päästivät aina sellaisen vimmatun vihaisen naukunan, että Pullan selkäpiitä karmi ja karvat nousivat pystyyn.

— Onko kaikki reilassa? kysyi herra Kankkunen, joka oli asettanut jokaisen oikealle paikalleen.

— Kyllä ollaan, vastasi isä Kiljunen. — Alkakaa vain konetta veivata!

Toinen Kankkusen apulainen asettui valokuvauskonetta veivaamaan, toinen meni kissanakin luo päästääkseen ne määrätyllä hetkellä irti. Hänen kädessään oli revolveri, jolla hän säikyttäisi kissat liikkeelle.

Konetta alettiin veivata, ja Kiljuset, jotka seisoivat talonsa kuistin edessä, huitoivat käsiään ja koettivat olla niin vilkkaita kuin mahdollista.

— Päästä kissat irti! karjaisi Kankkunen.

Häkin luona oleva mies avasi sen. Ei ainoakaan kissa lähtenyt liikkeelle.

— Eivät ne lähde häkistä! huusi hän Kankkuselle.

— Laukaise pyssy! kiljaisi tämä.

Pyssy laukaistiin ja silloin kissat karkasivat pihalle.

Pulla, joka muisti varsin hyvin, miten hän silloin oli ajanut niitä takaa, kun kissoja oli ollut kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi, hyppäsi kissoja vastaan. Mutta silloin tapahtui jotain aivan odottamatonta! Nämä kissat eivät olleetkaan samanlaatuisia kuin ne entiset, vaan ryntäsivät vihaisina ja hännät pystyssä Pullaa kohden. Tämä vinkaisi pahasti, veti hännän koipiensa väliin ja korvansa luimuun. Sitten se lähti menemään huimaavaa vauhtia pakoon. Kissat tietysti oikein laumalla jälestä.

Pulla meni Kankkusen turviin. Tämä parkaisi pahasti ja meni valokuvauskoneen luokse pakoon huutaen sen käyttäjälle:

— Veivaa, veivaa! Tästä tulee hyvä kuva.

Ja apulainen veivasi. Samassa oli Pulla hänen kintuissaan ja heti paikalla myös kissalauma. Kankkunen ja hänen apulaisensa hyppäsivät valokuvauskoneen päälle turvaan. Eihän se kestänyt sellaista painoa, vaan meni niin että rasahti murskaksi.

Tätäpä kissat säikähtyivät ja kääntyivät toisaanne Pullan juostessa heidän edellään. Nyt ne kaikki ryntäsivät Kiljusia kohden, jotka riensivät hätään. Isä Kiljunen kaatui keskelle kissakasaa ja olisi varmaankin prässännyt niistä muutamia aivan liiskoiksi, elleivät kissat olisi livahtaneet alta pois. Äiti Kiljunen sai hameittensa alle pari kissaa ja hyppi kuin hullu ilmaan huutaen kauhusta. Pojat menivät mukkelismakkelis kumoon ja kierielivät kissakasassa.

Kissalauma ryntäsi talon seinän vieressä oleville tikapuille ja nousi katolle, jonka harjalle ne asettuivat riviin ja aloittivat oikean kissaserenaadin. Pulla oli mennyt talon kellarinluukusta sisään ja kurkisti peloissaan nähdäkseen, missä kissat olivat.

Kun Kankkunen viimein nousi maasta ja katseli, minne kissat olivat kadonneet, sanoi hän hyvin surkealla äänellä:

— Tämähän on aivan sekaisin. Missä ne kissat ovat?

— Tuolla katolla, huusi Mökö.

— Tulkaa alas sieltä, niin koetamme uudestaan! huusi Kankkunen kissoille.

Mutta nämä eivät yhtään välittäneet hänen sanoistaan.

— Kis, kis, kis, kis, houkutteli hän.

Kissat päästivät oikein moniäänisen naukunan.

— Eivät ne sieltä tule enää alas, eivät ainakaan kuvattaviksi, sanoi isä Kiljunen, joka aina oli viisas ja huomasi asian oikean laidan.

— Meidän täytyy kai sitten jättää tämä kuva kokonaan ottamatta, sanoi Kankkunen. — Ryhtykäämme sen sijaan tervasaunaan.

Uusi valokuvauskone tuotiin, saunasta haettiin tervaa ja höyheniä.

— Joko meitä taas aletaan maalata? kysyi Luru.

— Tietysti, vastasi äiti Kiljunen. — Riisukaa päähänne, niin minä sivelen sudilla teitä.

Mutta sitäpä pojat eivät laisinkaan halunneet. He muistivat niin erinomaisen hyvin sen kerran, jolloin olivat tervanneet itsensä ja sitten tulleet höyhenisiksi ja kuinka heistä sitten oli höyheniä kynitty sekä ruumiinsa viimein hiekalla ja harjalla pesty puhtaiksi. Ei heillä ollut mitään halua ryhtyä uudelleen sellaiseen kiusaan.

— Emme me tule sellaiseen! huusivat he.

Ja molemmat läksivät juoksemaan pakoon.

— Ottakaa kiinni, huusi Kankkunen, — sillä muuten ei kuvista tule mitään.

— Kyllä otetaan, sanoi isä Kiljunen. — Juokse sinäkin, mamma!

Äiti Kiljunen läksi nyt ajamaan poikia takaa. Sepä vasta oli menoa. Äiti Kiljunenhan oli harjoitellut juoksua ja tullut erinomaisen ketteräksi. Hän juoksi pää kolmantena jalkana eteenpäin. Jo tuli hän aivan Mökön lähelle, joka lihavana ei jaksanut juosta samaa kyytiä kuin laiha Luru. Jo oli hän saamaisillaan pojasta kiinni, jo kuroitti kätensä tätä kohden, kun Mökö samassa äkkiä väistyikin syrjään. Oikein jysähti, kun äiti Kiljunen meni suulleen maahan.

Hän nousi siitä kuitenkin heti ja naama aivan multaisena sylki suustaan roskia. Ja sitten hän taas ryntäsi eteenpäin.

Isä Kiljunen seisoi keskellä pihamaata ja huusi:

— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!

Hän ei juossut, mutta hyppeli sen sijaan paikallaan niin korkealle kuin suinkin jaksoi.

Pojat kiersivät taloa ja äiti heidän jäljessään. He tulivat tikapuiden kohdalle ja kiipesivät ketterästi katolle. Siellä olivat kissat harjalla istumassa. Nämä säikähtyivät aivan tavattomasti ja läksivät ravaamaan pitkin kattoa poikien tieltä pakoon. Äiti Kiljunen kiipesi jäljestä ja sitten isä ja sitten Kankkunen ja sitten toinen apulainen ja sitten toinen apulainen.

Kissat luulivat, että heidän käy oikein hullusti, ja alkoivat etsiä pakotietä. Pojat näkivät vanhempiensa ajavan heitä takaa sinnekin ja etsivät hekin pakotietä. Osa kissoista ymmärsi mennä uuninpiipusta sisään ja sieltä ne pudottivat itsensä alas, jolloin ihan nokisina tulivat huoneisiin. Isä Kiljunen kadotti jalansijan ja alkoi kieriä pitkin kattoa pudoten viimein niin että maiskahti pihalle. Äiti hyppeli katolla, kieri aina vähän matkaa, mutta sai taas kiinni, kieri uudestaan, nousi taas, kieri vielä kerran ja silloin meni niin alas, että viimein joutui räystään kohdalle, tarttui siihen ja jäi roikkumaan. Ja kuinka hän kiljui! Arvaahan sen, että hän kiljui. Isä Kiljunen näki sen alhaalta ja tahtoi auttaa vaimoaan. Hänhän oli opetellut hyppimään. Nyt hän meni vähän matkan päähän, otti vauhtia ja sitten hyppäsi ilmaan. Hän pomppasi oikein korkealle, tarttui äiti Kiljusen kinttuihin kiinni, ja roiskis olivat molemmat maassa. Ihme ja kumma, etteivät he loukanneet itseään.

Mökö ja Luru olivat sillä välin menneet talon toiselle puolelle ja sieltä tipauttaneet itsensä maahan. Ne kissat, jotka olivat jääneet katolle, alkoivat kiivetä nurkkia myöten alas.

Siinä oli sellainen hätä ja uho, että oikein piti ihmetellä. Kun Kankkunen viimein apulaistensa kanssa pääsi alas katolta, ei poikia enää ollutkaan näkyvissä. Eihän mitään elokuvia voitu ottaa, kun kaksi niin tärkeää Kiljusen herrasväen jäsentä, kuin Mökö ja Luru, olivat poissa. Koko puuha sai siis jäädä sikseen, ja sen vuoksi ei ole olemassa mitään elokuvia Kiljusen herrasväestä.

Kiljusen poikain posetiivi ja marakatti

Kiljusen pojat olivat kerran nähneet maata kiertävän posetiivinsoittajan, jolla oli marakatti, ja olivat tämän miehen huomanneet ansaitsevan hyvin paljon rahaa. Monta kertaa he olivat sanoneet toisilleen:

— Olisipa meilläkin posetiivi ja marakatti, niin kyllä me rikkaiksi tulisimme.

Sattuipa kerran niin, että isä ja äiti Kiljunen olivat menneet koko päiväksi kylään ja pojat vain olivat kotona. Silloin tuli sinne posetiivinsoittaja, joka kävelemisestä väsyneenä meni vajaan nukkumaan ja pyysi poikia sillä välin pitämään huolta hänen soittokoneestaan.

Pojissa heräsi heti ajatus lähteä miehen nukkuessa kylään posetiivia soittamaan.

— Mutta meillä pitäisi olla marakatti! sanoi Luru. — Ellei meillä ole marakattia, niin ei kukaan anna meille rahaa. Marakatti meidän pitää saada.

— Tehdään Pullasta marakatti, sanoi Mökö.

— Ei siitä tule marakattia, kyllä se pysyy koirana, sanoi Luru.

— Ole sinä sitten marakattina, sanoi Mökö.

— Tunteehan jokainen minutkin, huomautti Luru.

— Ei tunne, jos muutamme sinut jollain tavalla, vakuutti Mökö.

— Millä tavalla muutamme? kysyi Luru.

— Laitamme sinut mustaksi ja karvaiseksi, sanoi Mökö, — silloin ei kukaan sinua tunne Luruksi.

Ei Luru ensin tahtonut mitenkään suostua, mutta kun Mökö vakuutti, että hän saa kaksi kolmannesta voittorahoista, suostui hän viimein.

Ja nyt ruvettiin Lurusta tekemään marakattia. Ensin hän riisui itsensä aivan alasti, sitten tuhrittiin hänet hiilillä aivan tummaksi. Mökö katseli veljeään ja sanoi:

— Kyllä sinä nyt olet marakatin värinen, mutta sinä et ole karvainen vielä. Ei kukaan sinua vielä uskoisi marakatiksi.

— Laitetaan karvat, sanoi Luru, joka jo oli alkanut tuumaan innostua.

— Mistä me niitä saamme? kysyi Mökö.

— Navetassa olen nähnyt lehmänkarvoja, otetaan niitä, lausui Luru.

He menivät sinne. Aivan oikein, siellä oli suuret määrät lehmänkarvoja.

— Mutta millä me saamme nämä kiinni sinun ruumiiseesi? kysyi Mökö.

— Me panemme liimalla, lausui Luru.

— Eikö tervalla olisi parempi? kysyi Mökö.

— Minä en ota enää tervaa ruumiiseeni! sanoi Luru muistellen sitä kertaa, jolloin hän oli ollut tervasaunassa. — Se ei lähde ruumiista.

Mökö etsi liimapannun ja meni keittiöön valmistamaan liimaa, Lurun jäädessä navettaan piiloon, jotta palvelijatar ei sattuisi häntä näkemään ja jollain tavalla estäisi heitä hommassaan.

Mökö keitti liimaa ja tuli navettaan. Kyllähän sen avulla saatiin karvat Lurun ruumiiseen kiinni istumaan. Ne kiinnittyivätkin oikein lujaan, ja kun heillä ei ollut mitään kiirettä, niin he joutivat panemaan karvat oikein huolellisesti kiinni.

— Kyllä sinä nyt olet marakatin näköinen, sanoi Mökö katsellen veljeään. — Mennään nyt ansaitsemaan rahaa.

— Mutta minullahan ei ole häntää, sanoi Luru. — Minä en tule miksikään hännättömäksi marakatiksi, en millään ehdolla!

— Mutta kun emme saa häntää niin täytyy sinun tulla hännättömänä, sanoi Mökö, joka piti veljensä vaatimusta aivan liian suurena.

— Katsohan, onko navetan ylisillä vielä se vanha lehmännahka, sanoi Luru. — Siitä saamme hännän.

Mökö meni etsimään ja löysi vanhan lehmännahan, leikkasi siitä hännän irti ja nyt ryhdyttiin sitä kiinnittämään Lurun ruumiiseen siihen paikkaan, johon se kuului. Ensin pantiin liimaa ja sitten koetettiin häntää kiinnittää, mutta se ei ottanut tarttuakseen. Viimein, kun Mökö kauan aikaa oli kädellään painanut häntää kiinni, pysyi se siinä, ja molemmat läksivät liikkeelle. Jonkin aikaa astuttuaan katsoi Luru taakseen ja huusi:

— Odota vähän, häntä jäi!

Häntä oli irtaantunut. Kun he nyt tuumivat tapaa, millä sen saisivat pysymään kiinni, keksi Luru itse oivallisen keinon. Hän antoi sutia määrättyyn paikkaan oikein runsaasti liimaa, pani sitten hännän paikalleen ja istui sen päälle. Ja onnistuipa se viimein. Häntä jäi kuin jäikin aivan lujaan istumaan.

— Nyt olemme valmiit, sanoi Mökö.

— Mennään nyt, sanoi Luru.

Mökö otti posetiivin selkäänsä, ja Luru käveli hänen rinnallaan nelinkontin, kaulassaan nuora, joka oli sidottu Mökön käsivarteen kiinni.

Mökö katseli veljeään.

— Sinä olet oikeastaan liian iso marakatiksi, sanoi hän. — Ei noin suuria marakatteja ole.

— No, sitten minä olen paviaani, sanoi Luru tyynesti.

— Se on oikein, lausui Mökö. — Paviaaniksi sinä olet oikein sopiva. Ja sellaista elävää ei vielä koskaan olekaan kuljetettu posetiivin mukana.

Kylän koirat ensimmäisinä lausuivat Kiljusen pojat tervetulleiksi. Ne oikein vinkaisivat ilosta nähdessään sellaisen olennon, miltä Luru näytti. Luru ihmetteli ensin hiukan, minne menisi pakoon, ja päätti sitten tehdä samoin kuin oli nähnyt marakattienkin tekevän. Hän kiipesi posetiivin päälle, jota Mökö kantoi selässään. Arvaahan sen, että Mökö ei suinkaan mielellään kantanut näin raskasta taakkaa. Olihan siinä toinenkin pula. Koirat hyppelivät hänen ympärillään ja koettivat saada kiinni Lurusta, joka istui posetiivin päällä ja irvisteli koirille. Mökölle tuli jo hätä käteen, hän alkoi huutaa apua.

— Hyvät ihmiset, auttakaa! huusi hän. — Viekää pois nuo koiranne, sillä muuten ne syövät minun paviaanini.

Kyläläiset tulivat avuksi, ajoivat koirat pois, ja nyt sai Mökö ruveta näyttämään ihme-eläväänsä. Luru kiipesi posetiivin päältä pois ja nelinkontin käveli maassa, silloin tällöin nousten istumaan. Ja Mökö veivasi posetiiviaan.

Kylläpä kyläläiset olivat ihmeissään katsellessaan tätä uutta eläintä. Että se oli samaa sukua kuin marakattikin, sen he heti huomasivat, sillä olihan heidän muistissaan aivan selvänä se eläin, jota joku aika takaperin muuan posetiivinsoittaja oli kuljettanut. Mutta näin suurta he eivät koskaan olleet nähneet.

— Syökö se mitään? kysyi eräs hyväsydäminen emäntä.

— Kyllä se syö, jos sille annetaan, vastasi Mökö.

Emäntä antoi leipäpalasen Lurulle, joka alkoi kalvaa sitä apinoitten tapaan. Nyt kiiruhtivat toisetkin tuomaan mikä mitäkin Lurulle syötäväksi, ja tämä söi. Mökön kävi hiukan kateeksi, kun Luru sai niin paljon sokeria, mutta hän oli siksi viisas, ettei pyytänyt mitään veljeltään, jotta tämä ei olisi ruvennut puhumaan ja sillä tavalla olisi pilannut kaiken.

Lurulla oli oikein hauska leikkiessään paviaania. Hän hyppeli ympäri, kiipeili Mökön niskaan ja posetiivin päälle, heitteli lapsia pienillä kivillä, kun nämä tarjosivat niitä hänelle ruokapalojen sijasta, mörisi ja murisi, irvisteli ja silloin tällöin raapikin itseään, vaikka hän pian tästä hommasta luopui, kun huomasi raapiessaan suuren karvatukon lähtevän irti.

Ja rahaa he saivat runsaasti. Kun pojat olivat kylän jättäneet ja tulleet sen ulkopuolelle, istuivat he tien viereen laskemaan, paljonko olivat saaneet. Rahaa oli yhteensä kuusi markkaa.

— Siitä on minun neljä ja sinä saat kaksi, sanoi Luru.

— Kolme minun pitää saada niinkuin sinunkin, sanoi Mökö.

— Eipäs! Alussa sovittiin siitä, että minä saan apinana olostani kahta vertaa enemmän kuin sinä saat.

— Mutta silloin en tiennyt, että saisin kantaa sinua posetiivin päällä, sanoi Mökö.

On aivan häpeällistä kuvata sitä riitaa, joka syntyi veljesten välillä. Tähän asti he aina olivat eläneet suuressa sovussa, mutta nyt se loppui. He olivat viimein aivan selvästi tukkanuottasilla. Tappelun tuoksinassa Mökö sattui kiskaisemaan Lurun hännästä, jolloin se läksi irti. Ja tällä veli nyt antoi Lurulle oikein kelpolailla selkään.

Kun Luru ruumistaan pidellen istui koukussa maassa, heitti Mökö hänen päälleen hännän ja sanoi:

— Pidä häntäsi! Minä en tahdo enää olla sinun kanssasi missään tekemisissä.

Hän meni eikä jättänyt veljelleen ropoakaan, otti posetiivin selkäänsä ja läksi astelemaan kotiaan kohden.

Luru oli jäänyt marakatinpuvussaan yksinään keskelle maantietä. Kun Mökö oli kadonnut näkyvistä, läksi hänkin astumaan kotiaan kohden. Hännän hän otti kainaloonsa sanoen:

— Äiti on sanonut, ettei saa jättää mitään ajelehtimaan sinne ja tänne. Otetaan siis häntä kotiin, koska se sieltä on tuotukin. Ja voihan tämä olla hyvänä aseena, jos vaara sattuu tulemaan. Tällä voi läiskiä niin paljon kuin tahtoo.

Vaikka Luru olikin näin urhoollisella mielellä, niin kylää lähestyessään hän alkoi pelätä. Hän oli merkillisessä asussaan, ja kylässä oli koiria. Puhumattakaan lapsista, jotka saattoivat ehkä olla vielä koiriakin pahempia kiusanteossa.

Hän kääntyi siis toiseen suuntaan ja läksi kiertämään kylää. Sen laidassa oli synkkä metsä, jonne hän joutui. Vähän matkaa kuljettuaan hän kohtasi ketun. Tämä katsoi hyvin pitkään Luruun, lähestyi sitten varovaisesti ja päästi kummallisen äänen, josta Luru ei oikein päässyt selville, oliko se ystävyyttä vai vihaa ilmaiseva. Kettu tuli yhä lähemmäksi, ja kaikista sen eleistä päättäen uskoi Luru viimein, että se oli häneen ihastunut. Kettu keikutti ruumistaan Lurun edessä, meni sitten vähän matkaa eteenpäin, pysähtyi, kääntyi ja näytti odottavan.

— Mitä sinä tahdot? kysyi Luru. — Pitääkö minun tulla mukanasi?

Kettu säpsähti vähän ääntä. Se palasi hiljalleen Lurun luo, haisteli häntä ja tutki joka puolelta. Sitten se jälleen iloisesti äännähteli ja meni vähän matkaa, pysähtyi, kääntyi ja heilutti häntäänsä. Luru läksi sitä seuraamaan. Kettu kulki jonkin matkaa, kunnes he saapuivat erään aukon kohdalle, joka johti ketun pesään. Sinne kettu pujahti, ja Luru kumartui katsomaan aukosta. Sieltä tuli vastaan hyvin paha haju.

— En minä tuonne mene, päätti Luru.

Kettu palasi vähän ajan perästä ja katsoi hyvin moittivasti Luruun, heilutti häntäänsä ja meni taas aukosta sisään.

— Kyllä se tahtoo minuakin sinne, mutta minä en mene, arveli Luru.

Ja silloin hänessä heräsi ajatus tappaa kettu. Sehän oli petoeläin, joka oli kylästä varastellut kanoja. Sen surmaaminen oli hyvätyö, ja sitäpaitsi saisi sen turkista rahaa.

Hän odotti vähän aikaa. Kettu pisti päänsä aukosta esiin. Luru veti kätensä sen päätä kohden aivan kuin hyväilläkseen, ja sitten hän äkkiä kietoi irti olevan häntänsä sen kaulan ympäri ja kuristi oikein kovaa. Siihenhän kettu kuolla kupsahti.

Luru otti ketun selkäänsä ja läksi astelemaan kotiaan kohden. Vaikka Mökö olikin vienyt kaikki hänen rahansa, niin olihan hänellä sen sijaan nyt kuollut kettu omanaan.

Hän saapui järven rantaan. Täällä oli muuan vanha vaimo pyykkiä pesemässä. Kun tämä näki sellaisen karvaisen olennon tulevan metsästä, niin alkoi hän sylkeä, loihtia ja heitellä kekäleitä Lurua kohden. Luru huusi:

— En minä tee pahaa, älkää heitelkö kekäleitä!

— Kyllä minä heitän päällesi kohta vaikka koko padallisen kiehuvaa vettä! huusi muija ja tarttui jo pataan kaataakseen sen sisällön Lurun päälle.

Tietysti Luru läksi täyttä kyytiä pakoon juoksemaan.

Lehdossa, jonne hän nyt joutui, oli lehmiä laitumella. Nämä haistivat omat karvansa, sillä niitähän oli liimattu Lurun päälle, ja luulivat tietysti, että Luru oli jokin vasikka. Ne tulivat lähelle ja alkoivat häntä päällään tyrkkiä. Tämä oli vain ystävällisyyttä, mutta Lurusta se ei sellaiselta tuntunut, sillä toisinaan osuivat häneen lehmien sarvetkin. Tietysti hän alkoi juosta pakoon tätä tällaista hyväilyä. Ja lehmät juoksivat jäljestä niin että keikkuivat. Vihdoin viimein Luru pääsi kiipeämään aidan toiselle puolelle. Lehmät jäivät hakaan, ja siellä ne kauan aikaa vielä surkeasti ammuivat ja kaipailivat sitä kummallista vasikkaa, joka oli käynyt heidän luonaan, mutta niin pian lähtenyt pois.

Luru koetti nyt välttää kaikkia olentoja ja päästä kotiinsa. Ja kyllä hän pääsikin kotipihaan, mutta siellä vasta melu syntyikin, sellainen melu, että Kiljuset vain voivat saada mokoman aikaan.

Mökö oli kotiin tultuaan niin perin väsynyt posetiivin kantamisesta, että hän laski soittokoneen sen omistajan viereen ja meni nukkumaa navetan ylisille heinäkasaan.

Kun Pulla näki sellaisen merkillisen olennon tulevan kuin Luru oli paviaaninpuvussaan, niin kaikki sen karvat nousivat suuttumuksesta pystyyn, sen ääni tuli ihan kimeäksi kiukusta, ja sitten se alkoi räkättää ja räksyttää.

Talon palvelijatar ensimmäisenä katsoi ulos ikkunasta ja uskoi itse kummituksen tulevan taloon. Kiireimmän kautta hän pani keittiön piisin yläpellit kiinni, nosti keittiön pöydän ikkunaa vasten, siirsi vuoteensa oven eteen, meni itse nurkkaan, veti hameensa päänsä yli huppuun ja alkoi huutaa apua.

Isä ja äiti Kiljunen, jotka jo olivat saapuneet kotiin, tulivat kuistille ja rupesivat vapisemaan kauhusta. Ja kyllä olikin syytä kauhistua, sillä eihän Luru enää ollut paviaaninkaan näköinen, kun hänellä selässä oli kuollut kettu, jonka pää lepäsi hänen olkansa yli, ja näytti siis aivan siltä, kuin hän olisi olento, jolla on kaksi päätä. Isä ja äiti eivät voineet kuvitellakaan, että heillä olisi kaksipäinen poika.

— Se on itse paha, joka on manattava pois, huusi isä. — Ota, mamma, jokin kirja ja rupea lukemaan.

Äiti meni sisään ja otti ensimmäisen kirjan, se oli Kansanvalistusseuran kalenteri, ja alkoi siitä lukea almanakkaa, toisen nimen toisensa jälkeen. Ja jota lähemmäksi Luru tuli, sitä kimeämmällä äänellä hän huusi.

Pulla haukkui ja Luru huitoi sitä irtonaisella hännällään voimiensa takaa. Lopulta hän otti ketun selästään ja heitti sen Pullaa kohden, joka tästä säikähtyneenä läksi pakoon, meni navetan taakse ja nurkan takaa haukkui vimmatusti.

Posetiivinsoittaja heräsi. Kun hän tuli ulos ja näki noin suuren apinan, niin hän meni kiireimmän kautta vajaan, etsi nuoraa ja koetti pyydystää elukkaa itselleen voidakseen kuljettaa sitä mukanaan.

Kylläpä nyt syntyi oikea ajometsästys. Luru juoksi edellä, posetiivinsoittaja ja isä Kiljunen hänen jäljestään. Ja koko ajan äiti luki kalenteria kuistilla aina väliin huutaen:

— Ottakaa se kiinni, ottakaa se kiinni!

Tähän metakkaan heräsi Mökökin ja riensi katsomaan, mitä pihalla tapahtui. Tunsihan hän heti paikalla veljensä ja huusi toisille:

— Sehän on Luru!

Kaikki pysähtyivät ja Luru sai tulla rauhassa vanhempiensa eteen.

Mutta sitten syntyi suuri kysymys siitä, millä tavalla poika saataisiin puhtaaksi. Kun karvoja nyppi, niin jäihän ihoon aina vielä hirveästi liimaa, varsinkin sillä kohtaa, missä häntä oli ollut, oli sitä paksu kasa.

Kyllä tällaisessa tapauksessa kuka muu tahansa olisi joutunut pulaan paitsi Kiljuset. Heidän onnensahan oli juuri se, etteivät he koskaan mistään hätääntyneet, vaan aina löysivät keinon, millä pääsivät pulasta. Äiti Kiljunen sanoi aivan yksinkertaisesti:

— Ei tässä auta mikään muu, kuin että poika keitetään!

Ja se oli toistenkin mielipide. Pantiin siis vettä saunan eteisessä olevaan suureen muuripataan ja valkea sen alle. Sitten meni Luru aivan kokonaan pataan ja alkoi odottaa! Ja vesi lämpeni ja Luru kiskoi itsestään karvoja ja liimaa. Isä lisäsi yhä puita pesään ja äiti seisoi kauha kädessä padan ääressä. Hän hoiteli nimittäin tätä keitosta aivan kuin marjoja olisi keitetty, sillä hän kuori aina kauhalla sen karvamäärän, mikä nousi pinnalle.

Näin Lurusta tuli viimein aivan puhdas. Mökö kadehti häntä kovasti, sillä olihan Luru sittenkin kaikessa jäänyt voitolle, kun koko kylä kauan aikaa puhui siitä, miten Kiljusen Luru oli ollut paviaanina, ja olihan vielä ketunnahka myymättä, ja siitä varmasti tulisi paljon enemmän kuin se rahamäärä, mikä Mökölle oli jäänyt posetiivin soittamisesta.

Mökö vakuutti, että hän seuraavalla kerralla tahtoo olla paviaanina, mutta siihen Luru ylpeästi vastasi:

— Ei sinua kukaan paviaaniksi uskoisi. Siihen tarvitaan toisenlaista ulkomuotoa. Minulla on sellainen.

Ja siinä Luru olikin oikeassa. Ei jokaisesta paviaania tule.

Kun Kiljuset leipoivat

Kiljuset asuivat maalla, ja leipä leivottiin aina kotona. Tuli aika, jolloin jauhot rupesivat kovasti kallistumaan. Silloin isä Kiljunen sanoi eräänä päivänä äiti Kiljuselle:

— Kun jauhot ovat kalliita, niin meidän täytyy ruveta niitä säästämään.

— Se käy helposti päinsä, sanoi äiti. — Me panemme jauhoja entistä vähemmän taikinaan.

Ja niin tehtiinkin. Kylläpä taikina oli vetelää! Aijai, kuinka vaikeaa olikaan saada siitä sellaisia leipiä, jotka pysyisivät koossa. Kun oikein varovaisia oltiin, niin saatiinhan leivät kuitenkin lapiolle ja siitä sitten uuniin.

Äiti Kiljunen oli hyvin tyytyväinen, kun uunin suu oli pantu kiinni, ja leivät saivat jäädä paistumaan.

— Kyllä nyt niistä tulee yhtä monta leipää kuin ennenkin, sanoi äiti, — ja kuitenkin olemme säästäneet jauhoja hyvin paljon.

Kun leivät olivat vähän aikaa paistuneet, avasi hän uunin suun ja katsoi sisään. Hän vinkaisi kauhusta ja huusi yhtä päätä siksi, kunnes kaikki perheen jäsenet olivat saapuneet katsomaan, mikä oli hätänä.

Kylläpä olikin hätä. Vetelät leivät olivat alkaneet kuumassa uunissa levitä. Ne levisivät yhä levenemistään, kunnes viimein yhtyivät toisiinsa ja reunimmaiset leivät menivät kiinni uunin sivuseiniin ja peräseinään.

Koko perhe tuijotti tähän hirveän suureen limppuun pitkän aikaa, osaamatta sanoa yhtään mitään. Ja kyllä silloin olikin jotain ihmeellistä katsottavana, koska tämä perhe hämmästyi niin, että vaikeni, sillä eiväthän he tavallisesti hätääntyneet.

— Antaa leivän paistua, sanoi isä viimein. — Kyllähän siitä tulee oikein iso leipä, mutta mitä siitä, leipä kuin leipä.

— Mutta hyvä mieheni, sanoi äiti Kiljunen, — jos se kypsyy, niin emme saa sitä millään keinolla sieltä enää maalle, kun se on suurempi kuin uunin suu.

— Otetaan se sitten nyt jo pois, sanoi Mökö, — ja pannaan pieneksi ja sitten uudestaan uuniin.

Isä ja äiti katsoivat ihaillen Mököön, sillä ei heillä ollut aavistustakaan siitä, että heillä oli niin viisas poika.

Taikina vedettiin lapiolla uunista pois. Mutta minkä näköiseksi se olikaan tullut! Uunin sivuille oli jäänyt palaneista puista hiiliä, ja ne tietysti olivat kaikki tarttuneet taikinaan kiinni. Nypittiinhän niistä osa pois, mutta ei kaikkia kuitenkaan saatu erkanemaan.

Nyt lisättiin jauhoja taikinaan ja leivottiin leivät uudelleen.

Tänä aikana oli Kiljusen herrasväki jättänyt uunin suun sulkematta, josta oli seurauksena, että se oli jo koko joukon jäähtynyt. Tästä ei herrasväki välittänyt. Leivät pantiin uuniin ja alettiin odottaa. Ja kyllä siinä odottaa saatiinkin, sillä leivät eivät mitenkään tahtoneet kypsyä, ne pysyivät raakoina. Aina vähän päästä avattiin uuni, ei ainoakaan niistä ollut vähääkään ruskettunut.

— Mitä nyt teemme? sanoi isä Kiljunen ja katsoi Mököön odottaen häneltä vastausta.

— Annetaan leipien olla uunissa koko yö, niin kai ne siellä ennättävät kypsyä, sanoi Mökö.

— Se oli taas viisas lause, sanoi isä. — Semmoisia poikia minulla on, että ne pudottelevat viisauksia ihan yhtä päätä.

Ja kun ilta oli myöhäinen, niin jätettiin leivät uuniin ja mentiin nukkumaan.

Koko yön näki äiti Kiljunen unta vain taikinasta. Koko talo oli täynnä taikinaa, se kuohui aivan ulos uunista, täytti ensin kyökin, valui siitä eteiseen ja toisiin huoneisiin, kunnes koko talo oli niin täynnä sitä, että se pursui ikkunoista ulos ja lykkäsi äidinkin pihalle. Kun äiti oli tullut tähän kohtaan unessaan, kiljaisi hän kauhusta ja huomasi pudonneensa sängystä.

Hän herätti aamulla varhain koko perheen, ja yhdessä lähdettiin katsomaan leipiä. Olivathan ne kypsiä, mutta niin kovia, että peloitti.

— Mitä me nyt näillä teemme? sanoi isä katsoen taas Mököön.

— Rakennetaan niistä aita pihan ympärille, sanoi Mökö.

Mutta sitä neuvoa ei isä Kiljunen pitänyt viisaana, vaan antoi Mökölle tukkapöllyä, niin että poika pyöri isän tukistaessa aivan kuin kaikki jäsenet olisivat heltineet.

— Näistä tehdään korppuja, sanoi äiti.

Ja niistä tehtiin korppuja. Kaikki leivät leikattiin viipaleiksi, uuni pantiin uudelleen lämpiämään ja sitten siinä viipaleet paistettiin.

Mutta nyt vasta niistä kovia tulikin. Ne olivat ihan kuin kiviä.

— Nämä pitää syödä? sanoi isä.

Kylläpä sen jälkeen Kiljuset väänsivät suutaan ja naamaansa, kun koettivat näitä leipiään syödä. Ja onnistuihan viimein niiden pureminen. Mutta sen herrasväki päätti, etteivät he enää koskaan säästä jauhoja taikinaa tehdessään.

Kun Kiljuset olivat ravustamassa

Isä Kiljunen oli saanut kuulla, että järvessä, jonka lähellä he asuivat, oli rapuja. Kyllähän Kiljuset rapuja olivat syöneet, vaikka eivät koskaan olleet niitä itse pyytäneet.

— Mitä me niistä suotta maksamme toisille, sanoi isä Kiljunen, — kun voimme niitä hankkia aivan ilmaiseksi pyydystämällä itse.

Ja hän otti selkoa siitä, miten niitä pyydystetään.

Hän sai kuulla, että parasta oli mennä yön aikaan ja sitten panna syötit rannalle ja käydä syöttejä kokemassa palava kekäle kädessä.

— Mistä syystä siinä pitää olla kekäle? kysyi isä Kiljunen. — Tarttuvatko ne siihen kiinni?

— Eivät ravut kekäleeseen tartu, mutta ne tulevat tulta kohden.

— Ahaa, minä ymmärrän, lausui isä Kiljunen. — Niilläkin voi olla vilu vedessä, ja ne tuppaavat lämmittelemään.

— Ei, ei, eivät ne lämmittelemistä kaipaa, vaan ne tulevat sitä kohden, joka loistaa.

Juuri tämä totuus, että ravut tulevat sitä kohden mikä loistaa, herätti isä Kiljusessa tuuman, joka erikoisuudellaan oli aivan ihmeteltävä.

Miksi suotta menisi yöllä. Voisihan päivälläkin hankkia jotain sellaista, joka kiiltää ja jota kohden siis ravut tulevat. Ja olihan hän siinä aivan oikeassa.

Hän ilmaisi ajatuksensa äiti Kiljuselle, ja pian olivat valmistukset suoritetut. Saadakseen olla oikein rauhassa omissa hommissaan he päättivät salata toisilta suurenmoisen keksintönsä. Ja kyllä se olikin sellainen keksintö, että vain Kiljusten päässä sellainen voi syntyä.

Koko kylä oli katsomassa herrasväen lähtöä. Veneeseen tuotiin kaikenlaisia tavaroita talosta aivan hirveän paljon. Kaikki ne olivat peitetyt vaatteilla, jotta kukaan ei näkisi, mistä oli kysymys. Kun kyläläiset kyselivät, mitä vaatteisiin oli käärittynä, niin vastasi isä Kiljunen ylpeästi:

— Siinä on minun suuri keksintöni. Ja se onkin sellainen, että jokainen rapu järvessä tulee meille. Niitä tulee niin paljon, että on ihme ja kumma, jos saamme ne veneeseen mahtumaankaan kotiin tullessamme.

Kyläläiset eivät oikein ottaneet uskoakseen sitä, että keskellä päivää voisi saada rapuja, mutta kun Kiljuset olivat niin perin varmoja, niin eihän auttanut mikään muu keino kuin odottaa tuloksia.

Vene loittoni rannasta, ja herrasväki nousi saareen. Täällä, missä ei kukaan ollut heitä näkemässä, saattoivat he ryhtyä keksintönsä toteuttamiseen.

Ja mikä sitten oli tuo keksintö? Koska ravut tulevat valoa ja siis kaikkea kiiltävää kohden, niin miksi suotta sytyttäisi tulta ja käyttäisi kekäleitä, kun oli olemassa niin yksinkertainen keino, että pani rannalle kaikenlaisia kiiltäviä esineitä. Ja juuri näitä oli Kiljusten vene aivan täynnä.

Kaikki kuparikattilat olivat mukana, samoin veitset, kahvelit ja lusikat, jotka he olivat kiilloittaneet oikein puhtaiksi. Ihmeellisin oli sittenkin kaikesta muusta salin suuri peili, joka oli tuotu veneeseen ja suurella varovaisuudella nostettiin maihin.

Ja nyt ruvettiin sirottelemaan näitä esineitä pitkin rantaa. Peili upotettiin vähän matkan päähän rannasta, ja Kiljuset oikein ihastuivat, kun näkivät, miten voimakkaasti se kiilsi veden läpi.

— Siihen tulee tietysti rapuja enemmän kuin mihinkään muuhun, sanoi isä.

Kun tavarat oli saatu veteen, alkoi herrasväki odottaa. Aina vähän päästä he kävivät katsomassa, oliko rapuja ilmestynyt kattiloiden, lusikkain, veitsien, kahvelien ja ennen kaikkea peilin luo.

Ei näkynyt mitään, ei kerrassaan mitään.

— Meillä ei olekaan syöttiä! sanoi isä viimein.

Ja se oli todellakin taas viisas sana, sillä heillä ei ollut syöttiä.

Mutta siihen herrasväki keksi keinon. Jokainen otti kengät jalastaan ja istui veteen odottamaan, sillä kai ravut tarttuisivat heidän varpaisiinsa.

Ja vähän ajan perästä Luru parkaisi ja potkaisi, jolloin näkyi, miten suuri rapu riippui hänen isossa varpaassaan. Hän hyppäsi rannalle ja irroitti sen heittäen sen koppaan, joka oli varustettu rapuja varten. Samassa sai Mökökin ravun, joka oli tarttunut hänen pikkuvarpaaseensa.

— Suurenmoinen keino, suurenmoinen keino! intoili isä Kiljunen. — Yhden meistä täytyy olla se, joka kokoo ravut, kun toiset pyydystävät.

Hän otti sen viran hoitaakseen. Ja nyt alkoi herrasväen perinpohjainen ravustaminen. Äiti seisoi peilin keskellä, hameet nostettuina korkealle, odottaen rapujen syömistä. Mökö oli valinnut sen kohdan, missä kattilat olivat, ja Luru seisoi keskellä lusikka-, kahveli- ja veitsikasaa.

Ja rapuja tuli. Aina tuon tuostakin nosti joku heistä jalkansa ilmaan, irroitti siitä ravun ja heitti rannalle, josta isä Kiljunen niitä keräili.

Kerran sattui tulemaan oikein monta rapua äiti Kiljusen varpaisiin kiinni. Kun hän nosti vasemman jalkansa, niin oli siinä yht'aikaa kolme, ja näitä irroittaessaan hän tunsi, miten ravut alkoivat syödä oikeaa jalkaa. Hän aikoi nostaa senkin ylös. Mutta kun ei ihmisen ole mahdollista nostaa molempia jalkojaan yhtaikaa ylös, niin arvaahan, miten siinä kävi. Äiti Kiljunen putosi niin että roiskahti istualleen veteen ja tietysti juuri keskelle peiliä, joka ei kestänyt sellaista, vaan meni moniksi kappaleiksi. Peilin alla sattui olemaan kuoppa. Ja arvaahan, että äiti putosi siihen. Ja arvaahan, minne peilin kehys silloin joutui. Tietysti äiti Kiljusen ruumiin ympärille. Täytyy sanoa, että hän oli silloin todellakin pantu kehyksiin. Ja hän istui siinä niin lujassa, että ei päässyt irti, vaan toisten täytyi kiskoa hänet rannalle sellaisenaan, ja vasta siellä saatiin otetuksi kehys hänen ympäriltään pois.

Äiti sai tämän jälkeen yrittää pyydystää lusikoitten avulla ja hän onnistui siinäkin oikein hyvin. Kun herrasväki illalla tuli kotiin, oli heillä suuri kopallinen rapuja.

Keksintönsä he pitivät suurena salaisuutena, jotta toiset eivät sitä oppisi. Ja viisainta se kai olikin, sillä muutenhan ihmiset veisivät kaikki ravut järvistä ja joista.

Kiljusen herrasväen kukko

Mikä aiheutti Kiljuset hankkimaan taloonsa kanoja, on kai aivan selittämätön asia, sillä eihän kukaan voi uskoa, että heillä olisi ollut mitään taipumuksia kanojen hoitamiseen. Heille tuli kaksitoista kanaa ja kukko.

Äiti Kiljunen varoitti Mököä ja Lurua pitämään hyvin silmällä, minne kanat munivat, jotta nämä eivät pääsisi hautomaan. Ja sen tehtävän pojat suorittivatkin niin täydellisesti, että kanat tulivat aivan ymmälle. Ei ollut niin ahdasta paikkaa rakennuksen alla, jonne pojat eivät olisi päässeet, ei viljapeltokaan ollut turvallinen paikka. Jos kana pyrki navetan ylisille ja suurella vaivalla kiipesi sinne portaita ylös, niin kyllä pojat sieltäkin etsivät pesän. Muuan kana joutui tästä jo niin epätoivoon, että yritteli kovasti lentoon, varmaankin aikoen laittaa itselleen pesän puuhun tai katon räystään alle, mutta se ei koskaan päässyt kylliksi korkealle.

Kanat vähenivät toinen toisensa jälkeen. Ymmärtäähän sen, että sellaisen herrasväen luona, kuin Kiljusen herrasväki oli, ei mikään kanakaan saanut olla oikein rauhassa. Eihän milloinkaan varmasti tiennyt, milloin herrasväelle tuli kiire, jotta olisi ennättänyt alta pois, vaan moni kana sai menettää henkensä juuri Kiljusten tähden.

Lopulta ei ollut jäljellä mitään muuta kuin kukko. Mutta tämä olikin sellainen kukko, että niitä on harvassa. Ei se ollut millään tavalla kaunis, mutta kovaääninen se oli, niin kovaääninen, että se jaksoi huutaa kovempaa kuin herrasväki. Olisi luullut torvella puhallettavan silloin, kun se alkoi kiekua. Viisas se myöskin oli, sillä se pääsi aina tieltä pois, kun kiire tuli Kiljusille. Se oppi myös pian huomaamaan sen seikan, että siinä talossa oli kukon viisainta pysytellä niin paljon kuin mahdollista aidan päällä tai muilla ylemmillä paikoilla, jotta ei jäisi jalkoihin. Tämä viisas ja vikkelä kukko aikoi senjälkeen, kun sen ei enää tarvinnut pitää mitään huolta omasta herrasväestään, kääntää huomionsa Kiljusen herrasväkeen. Ja sen tunteet eivät olleet suinkaan ystävällisiä. Se oli päättänyt kostaa jokaisen kanan kuoleman oikein perinpohjaisesti.

Kun sillä vielä oli kanalaumansa elossa, kiekui se aamulaulunsa navetassa, missä se oli yötä, mutta nyt se heti aamulla varhain alkoi astella vakavana Kiljusen poikien ikkunan alle. Ja sitten se päästi oikein mahtavan kiekunan. Se oli sellainen, että lähikylissä sen kukot kuulivat ja vastasivat siihen. Ja kukko oikaisi itsensä niin suoraksi kuin mahdollista, nousi varpailleen ja päästi laulunsa. Sen heltta kävi aivan tulipunaiseksi tästä voimanponnistuksesta, mutta se yhä vain päästeli aamuääniään.

Arvaahan sen, että pojat, jotka mielellään olisivat nukkuneet hiukan kauemmin, tästä suuttuivat. Ensimmäisinä aamuina he avasivat ikkunan, taputtivat käsiään yhteen ja sanoivat:

— Sh, sh, mene pois, kukko!

Kun kukko oli huomannut, että se oli häirinnyt poikien unen, asteli se tyytyväisenä tiehensä. Arveltuaan poikien vaipuneen uudelleen uneen se tuli tunnin päästä ja päästi oikein riemulaulun. Pojat heräsivät taas ja suuttuneina heittelivät kaikenlaisilla esineillä kukkoa. Mutta tämä oli ketterä ja vikkelä ja osasi aina väistää.

Joka aamu se tällä tavalla herätti pojat, jotka tämän tähden alkoivat päivisin olla niin väsyneitä, että eivät jaksaneet tehdä mitään merkillistä. Ja tämän voimanponnistuksen kautta kukon ääni tuli vain entistä kirkkaammaksi, se tuli niin kirkkaaksi, että ihmiset sanoivat: Korea ääni kuin Kiljusen kukolla.

Olivathan Kiljusen pojat oikeastaan hyviä poikia. He eivät mitenkään tahallaan olisi tahtoneet kukkoa tappaa, mutta he keksivät keinoja saadakseen sen vaikenemaan. Eräänä iltana he kaikessa hiljaisuudessa tulivat navettaan, missä kukko nukkui orrellaan, hiipivät sen luo ja panivat sen päälle äkkiä pärekopan. Kukko putosi orrelta koppaan ja pojat käänsivät pian kopan nurin ja jättivät kukon sen alle. Kukko kaakotti täällä jonkin aikaa ihmeissään, se kun ei oikein voinut ymmärtää, mistä oli kysymys. Se kotkotti vihoissaan ja tuumi, että jollain tästä oli päästävä. Ensin se sai nokkansa kopan laidan alle, sitten pisti päätään pitemmälle, ja kun se oli väkevä kukko, niin yksi keikaus vain ja kori oli nurin ja kukko vapaudessa. Se nokki ja kyni pukunsa kuntoon ja nousi orrelle odottamaan aamua.

Ja sitten se läksi ilmoittamaan pojille, että hän oli paikallaan määrähetkenä. Kylläpä sen ääni oli nyt riemuitseva! Koko aamuilma kaikui sen kiekuessa, ja pojat hyppäsivät vuoteeltaan oikein korkealle.

Sen päivän iltana olivat pojat päättäneet ottaa kukon kiinni ja sulkea sen johonkin turvalliseen ja varmaan paikkaan yöksi. Kukko aavisti kai jotain pahaa, sillä se oli valinnut itselleen yöpuun pienasta, joka oli navetan takana aivan lantatunkion yläpuolella. Se ei ollut huomaavinaan laisinkaan sitä, että pojat varovaisesti lähestyivät, se vain odotti. Mökö toiselta ja Luru toiselta puolen kapusi seinää pitkin pidellen kiinni sen raoista, toinen käsi valmiina tarttumaan kukkoon. Juuri kun pojat olivat kukon kohdalla, juuri kun ojensivat kätensä sitä kohden, lähti tämä lentoon.

Hyi, sitä on oikein vaikea kertoa, minkä näköisiä pojat olivat vähän ajan päästä, kun he nousivat lantakasasta. Kukko seisoi pää kallellaan vähän matkan päässä ja katsoi säälien heihin päästäen oikein murheellisen kiekunan.

Aamulla tietysti kukko oli paikallaan poikien ikkunan alla ilmoittamassa, että hän voi hyvin ja oli täysissä voimissaan.

Päivällä pojat pitivät oikein pitkän tuumailun siitä, millä kukko saadaan pysymään aamulla poissa heidän ikkunansa alta. Illalla he tiputtelivat jyviä navetan ovelle ja siitä sisäpuolelle. Kukko meni tähän ansaan, nokki niitä, meni navetan sisälle, ja silloin pojat äkkiä panivat oven lukkoon.

Tuli aamu. Kukko huomasi olevansa lukon takana. Se mietti, kiipesi ylisille, siellä oli aukko. Kukko asettui sen reunalle ja katseli peloissaan alaspäin. Välimatka oli hirveän korkea. Mutta kun se oli rohkea kukko, niin se uskalsi sittenkin lentää. Se pääsi onnellisesti maahan. Ja sitten se lähti juoksemaan oikein tulista vauhtia pitkin tietä kylään päin.

Kukaan Kiljusen herrasväestä ei ollut hereillä eikä siis nähnyt sitä kummallista kulkuetta, joka lähestyi heidän taloaan. Ensin asteli mahtavana heidän kukkonsa ja sen jäljessä peräkanaa kaikki kylän kukot. Tasaisesti ne nostelivat jalkojaan, ja Kiljusen kukko motkotti aina tuon tuostakin, siten hillitäkseen toisia laulamasta.

Kun tämä kukkolauma oli päässyt poikien ikkunan alle, niin se päästi oikein moniäänisen laulun. Sitä voi hyvällä syyllä sanoa konsertiksi, niin moniääninen se oli. Kiljusen kukko kiekui ylinnä ja löi siipiään maahan, ja joka kerta kun se oikein raapaisi niillä, kiekaisivat toiset kukot voimiensa takaa.

Mökö ja Luru hyppäsivät aivan säikähtyneinä vuoteiltaan pystyyn ja menivät akkunaan. He ottivat tuolin heittääkseen sen kukkojen päälle, mutta nämä olivat jo aavistaneet vaaran ja menneet talon portille, missä ne nyt seisoivat rivissä ja kaulat ojossa päästivät korkean äänen. Eiväthän pojat sinne asti jaksaneet heittää tuolia, ja siis kukot saivat turvassa mennä omille teilleen.

Nyt olivat pojat jo kokonaan kadottaneet rohkeutensa. He tiesivät, ettei tätä kukkoa millään voi saada vaikenemaan. Siksi he päättivät jättää sen rauhaan. Seurauksena oli, että pojat siitä alkaen aina olivat valveilla auringon noustessa.

Kukko tuli vanhaksi ja viimein poikien suureksi ja hyväksi ystäväksi.

Kiljusen pojat koulussa

I

Lihava Mökö ja laiha Luru pantiin kouluun. Se oli taas noita Kiljusen perheen ajattelemattomia tekoja, jonka kautta koko Helsingin kaupunki meni ihan mullinmallin. Ei se sentään aivan alussa tapahtunut, sillä kummallista kyllä, he pääsivät Helsinkiin, joutuivat erään tuttavan rouvan luo asumaan, suorittivat sisäänpääsytutkinnon, eikä yhtään mitään merkillistä tapahtunut sen päivän kuluessa. Tuntui se Mököstä ja Lurusta hiukan kummalliselta.

Koulussa oli kyllä ryhdytty kaikenlaisiin varokeinoihin, kun kuultiin Kiljusen poikien tulevan. Palokunta oli lyseon pihalla, poliisit koko lyseon ympärillä, jokaisen ikkunan alle oli tuotu opettajien polstareita ja matrasseja, sillä he pelkäsivät, että heidän pitäisi hypätä ikkunasta ulos. Kun Mökö ja Luru tulivat lyseoon, niin he kysyivät palosotamiehiltä:

— Missä täällä on tulipalo, pääsisikö sitä katsomaan?

Palosotamiehet vastasivat:

— Me olemme täällä Kiljusen poikien tähden!

Mökö ja Luru katsoivat toisiinsa eivätkä sanoneet mitään. Pääsytutkinto oli hyvin helppo, sillä opettajat eivät tahtoneet millään uskaltaa kysyä, niin peloittava maine kulki Kiljusen pojista, ja kaikki muistivat hyvästi sen ajan, jolloin koko Helsinki oli ollut aivan sekaisin, kun Kiljusen perhe oli tehnyt sinne huvimatkan. He pääsivät siis hyvin helpolla kouluun.

Kun opettajat olivat rauhoittuneet, niin ei seuraavana aamuna oltu ryhdytty mihinkään varokeinoihin, ja rehtori arveli, että Kiljusen poikien vaarallisuutta oli aivan suotta liioiteltu.

Aamupäivän välitunnilla kuulivat Mökö ja Luru erään opettajan valittavan, että hänen koiransa oli kadonnut. Ai ai, kuinka hyvin Mökö ja Luru ymmärsivät, että se oli suuri suru hänelle! Ja he päättivät tehdä jotain, jotta opettaja saisi koiransa takaisin.

Ja he tekivätkin jotain. Iltapäivällä ei heitä kuulunut kouluun, ja opettajat olivat kovasti levottomia aavistaen, että tämä tiesi pahaa.

Mökö ja Luru viipyivät sen vuoksi, että he hakivat opettajan koiraa, ja kun he eivät sitä tunteneet, niin he ottivat jokaisen koiran kiinni, jonka vain näkivät. He olivat sitä varten hankkineet paljon nuoraa ja sitoivat koirat kaikki yhteen pitkään köyteen kiinni ja kuljettivat tätä koiralaumaa pitkin Esplanaadinkatua. Ai ai, sitä melua, mikä syntyi, kun muutamat koirat rupesivat siinä tappelemaan keskenään, jolloin toiset olivat ihan kuristua. Ja koirat haukkuivat, ulvoivat, vinkuivat, ja ihmisiä kerääntyi katselemaan tätä kummallista menoa.

Olihan siinä jos jonkinlaisia koiria, oli kovin suuria ja aivan pikkuruisia rakkeja, sillä eiväthän Mökö ja Luru tietäneet, minkänäköinen opettajan koira oikeastaan oli.

Ja kun toiset koirat, jotka eivät olleet nuorassa kiinni, kuulivat tällaista elämää, niin ne juoksivat apuun. Ja pian olivat kaikki Helsingin koirat Esplanaadilla, ja nyt sitä mentiin lyseolle päin.

Kaikki oppilaat ja opettajat hyökkäsivät koulun ikkunoihin katsomaan, kun tämä merkillinen kulkue lähestyi. Ensinnä astelivat Mökö ja Luru vetäen köyttä, jossa oli toinen toisensa vieressä viisikymmentäseitsemän koiraa kiinni ja ympärillä monta vertaa enemmän koiria, katupoikia, kaikenlaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, herroja ja työmiehiä.

Ja sitten pojat veivät nämä kaikki koirat kouluun sisään, ja kun he näkivät sen opettajan, jonka koira oli hukkunut, huusi Mökö:

— Opettaja katsoo nyt, mikä se näistä on opettajan koira!

Samassa jostain tuntemattomasta syystä joutuivat koirat riitaan keskenään ja tulivat hirveän vihaisiksi kaikille ihmisille.

Ja nyt alkoi kamala pako. Pojat kiljuivat ja juoksivat portaita ylös ja alas, opettajat menivät piiloon pulpettien alle ja luokan taulujen taakse. Mutta kaikkialle ilmestyi koiria, ja opettajat saivat nousta pöydille ja taulujen päälle seisomaan, ja pojat rakensivat pulpeteista korkeita valleja luokkahuoneisiin.

Kun tätä menoa oli jonkin aikaa kestänyt, muisti koulun vahtimestari avata koulun ovet kadulle, josta koirat pääsivät ulos.

Kohta oli koulu aivan tyhjä, ja oppilaat ja opettajat uskalsivat tulla näkyviin. Rehtoria kovasti kaivattiin, ja hän löytyi viimein voimistelusalista katon rajasta, jonne hän oli kiivennyt tankoa myöten.

Mökö ja Luru eivät voineet ymmärtää, miksi opettaja katsoi heihin niin vihaisesti, kun he kysyivät:

— Näkikö opettaja oman koiransa?

II

Mökö ja Luru ihmettelivät seuraavana päivänä, miksi koulun vahtimestari seisoi aina portilla suoloilla ladattu pyssy kädessään, minkä tähden kaikkien opettajien palvelijattaret olivat koulun eteisessä pitäen varalla haavasiteitä, ja minkä tähden heidän luokkahuoneeseensa oli laitettu erityinen hälytyskello.

He eivät mitenkään voineet ajatellakaan, että tämä tapahtuisi heidän tähtensä.

Pari päivää edellisen tapauksen jälkeen satoi, jolloin Mökö ja Luru saivat kauhean nuhan. Äiti oli neuvonut heitä pitämään itseään nuhan varalta lämpöisinä, jonka vuoksi he nyt alkoivat koota ympärilleen kaikenlaista lämmittävää.

Mökö, joka ennestäänkin oli paksu, pani vatsansa päälle ja selkäänsä suuren höyhentyynyn ja köytti ne nuoralla yhteen. Luru, joka oli laihempi, otti kokonaisen höyhenpatjan ja kietoutui siihen, niin että ylhäältä näkyi vain pää ja kädet ja alhaalta juuri ja juuri jalat.

Kun he eivät tällaisessa puvussa olleet päästä liikkumaan, ottivat he ajurin ja ajoivat koululle. Portilla koulun vahtimestari kummasteli tätä paria ja hämmästyi niin, että laukaisi pyssyn, jolloin kaikki suolat menivät opettajien kokoushuoneen ikkunaan ja särkivät sen.

Kaikki oppilaat katselivat suu auki Mököä ja Lurua, ja kuinka nämä aivan vakavina alkoivat kiivetä portaita ylös. Mökö pääsi jokseenkin helposti, mutta Lurun oli paljon vaikeampi liikkua. Koko koulu asteli heidän jäljestään. Juuri kun he pääsivät portaiden päähän, kaatui Luru ja kaatoi samassa kaksi poikaa, jotka vuorostaan kaatoivat toisia, ja koko koulu meni mukkelismakkelis portaita alas, ja muiden yli hyppeli Luru patjaansa kiedottuna.

Kun he pääsivät portaiden juurelle, nousi hän seisomaan ja huusi katsellessaan toisia, jotka kieriskelivät yhtenä sekamelskana portaita alas:

— Mikä teitä nyt vaivaa, minkä tähden te noin kieriskelette?

Ennenkuin opettajien palvelijattaret olivat ennättäneet sitoa kaikkien haavat, kesti jokseenkin kauan.

Nyt sai Luru aivan yksinään astua portaita ylös, kukaan ei tohtinut häntä seurata. Kun hän tällä matkalla oli kierinyt viisi kertaa portaita alas, pääsi hän viimein luokkahuoneeseensa, ja kaikki oppilaat asettuivat paikoilleen.

Mutta Mökölle ja Lurulle tuli näin patjoihin ja tyynyihin kiedottuina hirveän kuuma, ja he alkoivat päästellä köysiä auki. Mutta tyyny ja patja olivat rappusissa kieriskellessään menneet rikki ja höyhenet tulivat esiin. Toiset pojat riensivät auttamaan, mutta sitä enemmän höyhenet vain lensivät. Niitä oli ilma aivan täynnä, ja pian oli jokainen saanut höyheniä kurkkuunsa ja yski kamalasti. Kaikki huusivat apua, mutta kukaan ei uskaltanut tulla sisään, kun pelättiin höyheniä lentävän muuallekin. Rehtori ilmoitti sen vuoksi palokunnalle. Tämä tuli ja ruiskutti huoneen ihan täyteen vettä, jolloin höyhenet kastuivat ja putosivat maahan.

Nyt oli se vaara vältetty, mutta koko luokka oli aivan märkä, eikä lapsia voitu sellaisina lähettää kotiin.

Voimistelusalin seinästä toiseen pantiin vahvat köydet ja näihin ripustettiin opettaja ja kaikki pojat takinliepeistä riippumaan ja kuivumaan ja voimistelusali lämmitettiin oikein kuumaksi.

Siinä he kaikki roikkuivat rinnatusten, mutta opettaja käytti aikaa hyväkseen ja kyseli pojilta läksyjä.

Seuraavana päivänä lahjoitettiin Mökölle ja Lurulle koulun puolesta paksut villaiset alusvaatteet, jotta he eivät toista kertaa vilustuisi.

III

Kyllähän Mökö ja Luru osasivat koulussa läksynsä, mutta he osasivat hyvin merkillisellä tavalla. Kun luokka oli suuri, niin he eivät aivan alussa joutuneet vastaamaan. Mutta eräänä päivänä sattui opettaja kysymään Mököltä maantieteen tunnilla, ja silloin koko luokka sai ihmeekseen kuulla, miten pojat muistivat läksynsä.

Opettaja näytti kartalla Neapelia ja kysyi Mököltä:

— Mökö Kiljunen, mikä kaupunki tämä on?

— Se on Nappipeli, Mökö vastasi.

Kyllä opettaja sai selittää kauan, että ei laisinkaan ollut samaa, sanoiko Neapeli vai Nappipeli, mutta siitä ei ollut suurta apua.

Opettaja tahtoi oikein perinpohjin saada tietää, millä tavalla pojat nimet selittivät, ja silloin tuli vaikka millaisia nimiä. Rooma oli Ruuma, Lontoo oli Luntta, Glasgow oli Lasku, Pariisi oli Prisse, Havre oli Harava, Marseille oli Marssi jallu, Kööpenhamina oli Keppihamina. Ja tätä menoa he jatkoivat. Hampuri oli Hamppari, Madrid oli Matin-Riita, ja Kijevi oli Kiljunen.

Opettaja joutui aivan epätoivoon. Hän koetti kysellä maanosia. Mutta siellä tuli aivan samanlaatuisia vastauksia. Ameriikka oli Hameriikka, Turkki oli Pälssyt, Makedonia oli Makaruunia. Luokan ilo oli ylimmillään, kun Bulgariasta tuli Pullan kurit.

Tämän jälkeen päätti maantieteen opettaja olla laisinkaan kysymättä Kiljusen pojilta enää mitään. Mutta muissakin aineissa pojilla oli hiukan omat tietonsa. Ruotsissa opettaja käski kääntämään:

— Tuuli taivutti heikkoa kasvia.

Luru käänsi sen näin:

— Vinden deklinerade den späda växten.

Opettaja sai turhaan selittää, että deklinera merkitsi sanojen eikä minkään muun taivuttamista.

Mökö sai käännettäväkseen seuraavan lauseen:

— Ukko istui pöydän ääressä ja laski rahoja.

Hän suoriutui tehtävästään kääntäen sen:

— Gubben satt i bordsändan och släppte pengar.

Tämäkin opettaja päätti jättää poikien tietojen kuulustamisen sikseen.

Jos pojat olisivat saaneet vastata tunneilla, niin olisivathan muiden poikien kaikki tiedot menneet aivan sekaisin.

Yksi aine oli sellainen, missä pojat todella kunnostautuivat. Ja se oli voimistelu. Kun näki heidän kiipeävän, niin olisi luullut heitä marakateiksi, niin ketterästi he menivät tankoa ylös. Ja kun he hyppäsivät piimin yli, niin he menivät sellaisella vauhdilla, että olisi luullut heitä suuren suuriksi oraviksi. Mökö hyppäsi korkeushyppyä aivan ihmeellisellä tavalla ja sai siitä nimekseen Pompponen. Luru taas oli erinomainen pituushypyssä ja sanottiin häntä senvuoksi Loikkaseksi. Mökö Pompponen ja Luru Loikkanen olivat siis heidän nimensä koulussa tovereitten keskuudessa.

IV

Lyseon opettajat pitivät pitkiä neuvotteluja siitä, oliko heidän koulunsa laisinkaan sopiva kasvatuslaitos sellaisille olennoille kuin Kiljusen pojat. Eivät he olleet tyhmiä, sen jokainen opettaja myönsi, mutta heillä oli niin kovin merkillinen tapa painaa kaikki asiat muistiinsa, ja maantieteen opettaja vakuutti, että joka kerta kun hänen piti mainita kaupunkien nimiä, muisti hän aivan vasten tahtoaan sen nimen, jonka Kiljusen pojat sille olivat antaneet. Opettaja pelkäsi, että hän kerran vielä koko luokan kuullen itsekin käyttää sellaista nimitystä. Ja sehän olisi ollut aivan hirveää!

Opettajakunta päätti pitkien keskustelujen jälkeen toimittaa pojat yhteiskouluun, koska tyttöjen seura epäilemättä vaikuttaisi heihin sivistävästi ja kehittävästi. Lähellä oli yhteiskoulu, asiasta keskusteltiin sen johtajan ja johtajattaren kanssa, ja nämä vakuuttivat, että jos mikään koulu niin juuri yhteiskoulu, oli omiaan tekemään lapsista erinomaisia olentoja.

Mökö ja Luru siis muuttivat koulua.

Eiväthän Mökö ja Luru olleet mitään pahoja poikia, eivätkä he saaneet mitään merkillistä aikaan, ellei sattunut tulemaan jotain odottamatonta. Pari päivää he olivat uudessa koulussa aivan erinomaisia oppilaita, niin hiljaisia ja kilttejä, että johtaja ja johtajatar ihmettelivät, kuinka lyseo ei ollut pitänyt niin siivoja poikia, vaan oli ne lähettänyt heille. Poikien hiljaisuus johtui siitä, että he eivät olleet koskaan ennen olleet tyttöjen seurassa, ja siksi he näitä nyt ihmettelivät. Ainahan poika ensin ihmettelee tyttöä, ennenkuin ryhtyy tekemään sille kiusaa.

Mökö ja Luru eivät olleet koskaan leikkineet nukeilla, eivät siis tietäneet mitä ne olivatkaan. Kun Mökö eräänä päivänä kuuli kahden tytön keskustelevan nukeistaan ja siitä kuinka kauniit puvut niillä oli ja kuinka kilttejä ne olivat olleet, niin hän kysyi:

— Mitä elukoita ne ovat?

Kylläpä tytöt nauroivat Mökölle. He kutsuivat kaikki luokan tytöt yhteen ja kertoivat, mitä Mökö oli kysynyt. Ja sitten ruvettiin kyselemään Mököltä, mitä hän oikeastaan luuli nukkien olevan. Tietysti Mökö vastasi luulevansa niitä pieniksi eläviksi olennoiksi.

Tytöt silloin nauroivat ja huusivat yhteen ääneen:

— Kyllä me huomenna näytämme sinulle, millaisia nuket ovat!

Mökö kertoi asiasta Lurulle, ja molemmat pojat olivat niin uteliaita näkemään, mitä nämä elävät olivat, etteivät tahtoneet saada unta silmiinsä paljaasta odotuksesta.

Kun pojat seuraavana aamuna hiukan myöhästyneinä saapuivat luokkaansa, olivat kaikki tytöt jo siellä ja olivat tuoneet nukkensa. Muutamilla oli viisi, mutta toisilla parikymmentäkin. Yhteensä niitä oli kaksisataaviisitoista. Mökö katseli nukkeja, otti niitä käsiinsä, käänteli niitä ja sanoi:

— Eiväthän nämä olekaan mitään eläviä, nämähän ovat kankaasta.

Mökön hämmästys oli niin suuri, että se alkoi naurattaa tyttöjä. Ja kun sellaiset pienet tytöt nauravat, niin se onkin kimakkaa kikatusta. Nyt Luru suuttui jo veljensä puolesta ja sanoi:

— Älkää siinä narskuko.

Tytöt nauroivat yhä enemmän.

Luru sieppasi erään tytön palmikosta kiinni. Tyttö parkaisi ja löi kädessään olevan nuken päällä Lurua päähän niin että napsahti. Samassa oli useita tyttöjä auttamassa toveriaan. Mikä tarttui nukkensa jalkoihin ja löi sitten sillä Lurua, mikä tarttui nukkensa päähän ja löi sen jaloilla poikaa. Ja Luru huitoi ympärilleen kuin hullu.

Tietysti Mökö riensi auttamaan veljeään ja sai hänkin kimppuunsa tyttölauman. Kuului vain napsahduksia ja mäikinää, kun tytöt löivät nukeillaan poikia. Ja niin surkeasti siinä kävi, että Mökön ja Lurun oli pakko mennä ikkunan luo turviin saadakseen edes selkänsä suojelluksi ja voidakseen nyrkeillään huitoa oikealle ja vasemmalle.

Mutta ennen tunnin alkua sattui luokan ikkuna olemaan auki. Pari tyttöä tarttui aivan äkkiä Mökön kinttuihin kiinni, nostivat ne ilmaan, toiset tytöt lykkäsivät ja Mökö putosi pihalle. Tämä tapahtui niin äkkiä, että hän ei oikein tiennyt, missä hän olikaan. Luru huomasi, mikä onnettomuus oli tullut veljelleen ja aikoi väistää sitä, mutta nyt pariin kymmeneen nouseva tyttölauma hyökkäsi häneen käsiksi, ja vaikka hän potki ja huitoi, rehki ja riuhtoi, niin saivat tytöt hänetkin pudotetuksi ikkunasta.

Kun Mökö näki veljensä tulevan ikkunasta alas ja läiskähtävän pihalle, sanoi hän:

— Jaha, sinäkin tulit tänne.

Molemmat tunnustelivat ruumistaan ja tulivat siihen vakaumukseen, että pikkutytöt eivät ole mitään ihmisiä, vaan oikeita petoja, jotka kuljettavat mukanaan kovapäisiä ihmisenkuvia, joilla saavat napsutella poikia päähän.

Vähän ajan päästä Mökö katsoi Luruun ja sanoi:

— Luru, sinun pääsi rupeaa lihomaan.

— Älä puhu pehmoisia, sanoi Luru.

— Usko minua, se rupeaa lihomaan.

Ja totta se oli. Lurun pää oli ruvennut hyvin peloittavassa määrässä suurenemaan. Mutta niin alkoi käydä Mökönkin. Koko päänuppi alkoi vähitellen paisua, hiljalleen mutta varmasti. Eihän se ihmeellistä ollut, sillä tytöt olivat niin paljon naputelleet heitä päähän nukeillaan, että he olivat aivan täynnä kuhmuja, ja nämä nyt alkoivat nousta.

Kun opettajat tulivat noutamaan poikia pihalta, niin eivät he olleet näitä tunteakaan samoiksi olennoiksi, niin suurpäisiä he olivat. Päästyään selville siitä, mikä poikia vaivasi, panivat he märkiä pyyheliinoja poikien pään ympärille ja sitten heidät pitkälleen opettajainhuoneen sohville. Johtajatar istui poikien vieressä ja itki, itki katkerasti sitä, että tällainen tappelu oli tapahtunut hänen koulussaan, ja sitä, että pojat olivat niin paisuneen näköisiä.

Opettajakunta kokoontui, ja arveltiin, etteivät nämä pojat mitenkään tule toimeen yhteiskoulussa, vaan tarvitsevat lyseota ja kovaa kuria.

Poikia tarjottiin takaisin siihen lyseoon, mistä olivat tulleet, mutta täällä ei mitenkään otettu heitä vastaan. Ei auttanut silloin enää muu kuin viedä heidät kaupungissa olevaan toiseen lyseoon. Kun täällä pidettiin kovaa kuria, niin rehtori kuultuaan poikien entisistä seikkailuista sanoi rauhallisesti:

— Kyllä ne meidän koulussa talttuvat!

Hän uskoi niin, mutta ei pidä koskaan uskoa liikoja hyvää itsestään, ei tiedä, miten voi käydä. Ja rehtorille kävikin vielä hyvin hullusti.

V

Rehtori kutsui koko koulun kokoon ja piti pitkän esitelmän siitä, mikä on hyvä käytös ja siivo esiintyminen. Kiljusen pojat kuuntelivat tätä hyvin hartaasti, sillä ei heillä ollut aavistustakaan siitä, että tällä puheella tarkoitettiin heitä.

Pari päivää kouluun tulonsa jälkeen ehdottivat Mökö ja Luru, jotka eivät tuumassaan nähneet mitään pahaa, toisille pojille, että kaikki laittaisivat hernepyssyjä ja koulussa määrättynä päivänä aloitettaisiin yleinen sota luokkien kesken. Ei heidän mielestään tämä voinut millään tavalla häiritä koulun järjestystä, kun he, pojat, siitä nauttisivat.

Koulun pojissa ehdotus herätti hyvin suurta iloa ja innostusta. He olivat saaneet niin huolellisen kasvatuksen, ettei heillä ollut aavistustakaan niistä pikku-iloista, mitä pahankuriset pojat voivat hankkia.

Eräänä päivänä oli koko koulu varustautunut hernepyssyillä. Heti ensimmäisellä väliajalla annettiin määräys, että koulun ylimmän ja alimman kerroksen oppilaat tekisivät hyökkäyksen keskikerrosta vastaan.

Kylläpä kuului portailta rapinaa, kun kaikki ampuivat herneitä. Opettajat kuulivat tämän raesateen kaltaisen äänen ja ryntäsivät katsomaan. Ensimmäinen sattui olemaan sellainen, jota kaikki oppilaat vihasivat, eikä kukaan sen vuoksi välittänyt, vaan he ampuivat suoraan häntä kohden. Opettaja läksi parkuen pakoon. Toinen opettaja tuli, hän sai samanlaatuisen sateen vasten naamaansa ja kieri portaita alas, jossa uusi sade osui häneen.

Mutta nyt tuli jo rehtori hätään. Hän huusi niin, että äänensä kiekui. Pojat taukosivat. Ai, ai, sitä vihaista ääntä, millä rehtori kysyi, kuka tämän kauhistuksen oli saanut aikaan! Hänen äänensä oli oikein kimeä. Pianhan oli päästy selville siitä, että Kiljusen pojat olivat tuuman keksineet ja neuvoneet tavan toisillekin.

Rehtori tuomitsi heille karsseria. Mökö ja Luru eivät koskaan olleet kuulleet puhuttavan karsserista eivätkä siis tienneet, mihin heitä vietiin. He olivat itse pitäneet kovin hauskaa hernesodassa ja luulivat joutuvansa johonkin oikein hauskaan paikkaan.

Tämä tapahtui lauantai-iltana. Rehtori kutsui pojat sen jälkeen, kun koulu oli lopetettu, luokseen ja meni heitä itse viemään karsseriin.

Tultiin tämän kopin ovelle. Silloin pojat arvasivat, että tuleekin kai ikävyyksiä heille, ja tenäsivät kovasti vastaan.

— Emme me tuonne mene, sanoivat he.

— Mitä te sitä pelkäätte, sanoi rehtori. — Eihän se ole mitään muuta kuin sellainen hauska paikka, jossa minäkin usein olen.

Tämän hän sanoi houkutellakseen poikia, sillä hän pelkäsi Mökön ja Lurun karkaavan käsistään.

Pojat katsoivat pitkään häneen, ja Mökö sanoi:

— Jos rehtori siis menee ensin sinne sisään.

Rehtori hymyili omalle viekkaudelleen ja meni. Mutta kun hän oli kynnyksen yli astunut, niin Mökö paiskasi oven kiinni, väänsi sen lukkoon ja otti avaimen mukaansa.

— Mennään pois, sanoi hän Lurulle. — Rehtori sanoi, että se on hauska paikka ja että hän on siellä usein. Antaa siis hänen olla siellä.

He menivät koulusta pois kotiinsa ja olivat iloisia, kun seuraavana päivänä oli sunnuntai.

Kun oppilaat maanantaina tulivat kouluun, niin kaikki huomasivat, että opettajat olivat levottomia. He puhelivat keskenään hiljaisella äänellä. Opetusta jatkettiin kaikilla luokilla, mutta rehtoria ei vain näkynyt.

Tiistaina oli sama levottomuus, mutta silloin jo oppilaat saivat tietää, että rehtoria ei oltu tavattu ja että opettajat olivat hänen tähtensä hirveässä hädässä.

— Kyllä me tiedämme, missä hän on, sanoi Luru.

— Missä? kysyivät opettajat.

— Eräässä hauskassa paikassa, jossa hän sanoi usein olevansa, vastasi Mökö.

— Missä paikassa?

— Hän sanoi sitä karsseriksi.

Kylläpä silloin opettajat juoksivat. He menivät sellaista kyytiä, että oikein piti ihmetellä. Tietysti rehtori löytyi karsserista, mutta aivan uupuneena, sillä hän ei ollut lauantaista asti syönyt.

Rehtori olisi tahtonut erottaa pojat, mutta hänet oli vallannut kummallinen pelko. Hän ei uskaltanut tulla enää koulullekaan, vaan päästyään sieltä pois kurkisteli kadun nurkan takaa koululle päin. Toiset opettajat alkoivat myös pelätä ja jättivät koulun. Pojat eivät tienneet, mitä heidän pitäisi tehdä. He tulivat kouluun joka aamu säännölliseen aikaan, ja kun ei opettajia ollut, niin pitivät he itse tuntia. Ja kyllä ne olivat meluisia tunteja, arvaahan sen.

Iltaisin opettajat uskalsivat tulla koululle neuvottelemaan, mihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä. Päätettiin ottaa Kiljusen pojat kiinni ja toimittaa heidät pois kaupungista. Tätä toimeenpanemaan pyydettiin poliiseja.

Kaikki Helsingin poliisit olivat liikkeellä, ne saarsivat koulun. Rohkeimmat tohtivat mennä ovesta sisään. He etsivät joka luokan ja viimein löysivät pojat.

Kyllähän Mökö ja Luru ennestään olivat siihen tottuneet, että heitä suurella kunnialla kohdeltiin poliisiviranomaisten puolelta; niin nytkin he päät pystyssä astelivat suuren poliisilauman saattamina asemalle päin, missä suljettu vaunu odotti heitä.

Pojat oli päätetty toimittaa Viipuriin.

VI

Heidän tultuaan Viipurin lyseoon ei sielläkään kukaan voinut ymmärtää, miksi he olivat joutuneet Helsingistä pois, niin tavattoman kiltin vaikutuksen he tekivät. He osasivat läksynsä aivan erinomaisesti, vaikka omalla tavallaan, väittäen muun muassa maantieteen tunnilla, että koko kaupunki oli alkujaan ollut iso rinkilä. Tälle naurettiin, mutta siitä ei kukaan pahastunut, sillä onhan Viipuri vieläkin kuuluisa rinkeleistään.

Toisilta pojilta he kuulivat, että maailmassa on sellaisia laivoja, jotka kulkevat veden alla ja joita sen vuoksi sanotaan vedenalaisiksi veneiksi. Eräänä päivänä kävellessään sillalla, joka vie linnan luona olevan salmen yli, sattui Mökö näkemään veden alta pistävän kepin.

— Tuossa on sellaisen laivan masto, sanoi hän.

— Tietysti se on laivan masto, sanoi siihen Luru.

He palasivat kaupungille, tapasivat kadulla tuttuja koulupoikia ja kertoivat niille, että olivat nähneet linnan sillan luona vedenalaisen laivan. Huhu levisi hirveällä vauhdilla. Muutamat riensivät heti sinne, toiset menivät kotiinsa ilmoittamaan, joista taas puhelimella kerrottiin asiat tuttaville. Ei ollut kulunut tuntiakaan, kun koko kaupunki tiesi, että linnan luona oli vedenalainen vene.

Ja kaikki riensivät tietysti sitä katsomaan. Mikä tungos ja mikä ahdinko olikaan linnan lähellä! Ihmisiä oli niin paljon, että olivat tippua veteen. Ja kaikki katsoivat tuohon seipääseen ja uskoivat hekin, että se oli laivan maston huippu. Ja nyt odotettiin vain, että laiva nousisi veden pinnalle.

Kun tästä viimein oli selvitty ja koulun rehtori saanut tietää, mistä huhu oli saanut alkunsa, toimitti hän pojat junaan ja lähetti Kuopioon.

Täällä pojat olivat kolme päivää. Toisena päivänä he menivät Puijon mäelle kävelemään. Tämä on korkea mäki kaupungin lähellä. Oli syksy, ja eräs tummanruskeassa puvussa oleva muija oli sieniä poimimassa metsässä.

Hui, kuinka pojat pelästyivät nähdessään hänet takaapäin!

— Se on karhu, sanoi Luru, varmasti se on karhu!

Tulista vauhtia he menivät kaupungille ja huusivat pitkin katuja mennessään:

— Puijolla on karhu. Puijolla on karhu.

Aijai, mikä hätä syntyi kaupungissa! Muutamat panivat kiireesti ovensa lukkoon ja tukkivat ikkunansa siinä pelossa, että karhu voisi tulla heidän asuntoonsa. Mutta rohkeimmat läksivät karhua tappamaan. Suuri armeija järjestettiin. Kun kaupungissa ei ollut aseita, niin otti kukin mitä sattui löytämään, seipäitä ja hiilihankoja, muutamilla oli aseina ainoastaan vanhoja kalosseja, joilla he uskoivat voivansa lyödä karhun kuoliaaksi, niin urhoollisia he olivat. Kaupungin pormestari kulki suuri lippu kädessään palokunnan edessä kehoittaen sitä pontevuuteen. Poliisit, joilla oli aseita, paljastivat miekkansa ja koettivat näyttää urhoollisilta.

Ja nyt tämä joukko lähti Puijon mäkeä kohden. Kun he olivat sen huipulle päässeet, järjestäytyivät he rintamaan taistellakseen karhua vastaan. Poliisit, jotka alussa olivat näyttäneet urhoollisilta, pelkäsivät nyt aivan tavattomasti, vapisivat kuin haavan lehdet.

Pormestari oli kiivennyt mäellä olevaan näkötorniin ja tarkasteltuaan kaukoputkella seutua näki tuon saman ruskeapukuisen muijan ja erehtyi hänkin. Huusi tornista alas:

— Peto on tuolla! Hyökätkää sinnepäin!

Kaikki lykkivät edelleen poliiseja, jotka eivät mitenkään tahtoneet uskaltaa lähteä karhua tappamaan. Kun heitä lykättiin, niin täytyihän heidän mennä.

Kun he saapuivat muijan lähelle, niin silloin kaikki heittivät sitä kohden aseitaan, keppejä, hiilihankoja, vanhoja kalosseja ynnä mitä kullakin sattui olemaan.

Muija tietysti säikähtyi hirveästi ja hyppäsi pystyyn lähtien täyttä voimaa juoksemaan pakoon.

Ja silloin nähtiin, ettei siellä ollutkaan mitään karhua, ainoastaan vanha vaimo.

Seuraavana päivänä toimitettiin Kiljusen pojat pois kaupungista ja lähetettiin Turkuun. Tänne oli levinnyt tieto Kiljusen poikien vaarallisuudesta. Heti annettiin määräys, ettei kaupunkiin saa tulla kukaan vieras ihminen. Kun siis Kiljusen pojat junalla tulivat sinne, ei heitä päästettykään asemahuoneesta minnekään, vaan heti otettiin uusi juna ja lähetettiin pojat Tampereelle, jonne oli mukavin heidät toimittaa.

Ja tänne he viimein tulivat, joutuivat kouluun ja olivat niin siivosti, ettei opettajilla ollut mitään heitä vastaan sanottavaa. He käyttivät siellä alkuperäistä nimeään, joka oli Kiljander, eikä kukaan silloin pannut mitään erikoista huomiota heihin, vaan jokainen piti heitä aivan tavallisina poikina. Rehtori, joka oli ottanut heidät vastaan, katseli kyllä toisinaan heihin pelokkain silmin, mutta rauhoittui, kun sai kuulla, että pojat olivat olleet aivan siivosti siinä asunnossakin, minkä hän heille oli toimittanut.

VII

Mutta isä ja äiti Kiljusen tuli poikiaan ikävä. He päättivät lähteä Helsinkiin katsomaan, miten nämä voivat. Kun he tulivat lyseolle, jonne pojat ensin oli viety, saivat he kuulla, että Mökö ja Luru oli siirretty yhteiskouluun.

— Se onkin heille oikein sopiva koulu, sanoi äiti — sillä juuri tyttöseuraa he tarvitsivat.

Yhteiskoulussa käskettiin heitä menemään toiseen lyseoon. Täällä rehtori ilmoitti lähettäneensä pojat Viipuriin.

— Mitä te niitä niin lähettelette kuin paketteja? kysyi isä.

— Siellä on heille sopivampi koulu, vastasi rehtori.

— Vai niin, vastasi isä Kiljunen.

He nousivat junaan ja tulivat Viipuriin. Täällä oli levinnyt tieto heidän tulostaan. Koko kaupunki oli liikkeellä, sillä tahtoihan jokainen nähdä, millaisia he olivat. Koko aseman tori oli aivan mustanaan kansaa, ja hurraahuudoin otettiin isä ja äiti Kiljunen vastaan.

— Missä ovat meidän poikamme? huusi isä Kiljunen kokoontuneelle kansalle.

— Ne on viety Kuopioon, vastasi poliisi, joka piti järjestystä yllä.

— Mennään sitten Kuopioon, sanoi isä Kiljunen.

He joutuivat laivaan ja läksivät Saimaan kanavan kautta kulkemaan Kuopiota kohden. Matkalla ei heille tapahtunut mitään merkillistä, ei mitään muuta kuin että eräässä kohdassa isä Kiljunen tahtoi koettaa peränpitämistaitoaan, tarttui ruoteliin ja väänsi sen niin pitkälle sivullepäin kuin suinkin mahdollista. Silloin jostain tuntemattomasta syystä se ei enää liikkunutkaan. Kun oli täysi höyry päällä, niin alkoi laiva mennä keskellä selkää ympäri, ei yhtään eteenpäin, vaan aina vain ympäri. Täytyi pysäyttää kone, jotta voitiin korjata ruoteli.

Tietysti Kuopion satamassa oli väkeä hirveästi Kiljusten sinne tullessa. Kun ei poikia siellä ollut, niin menivät vanhemmat rautatielle ja läksivät Turkuun, jossa uskoivat poikainsa olevan.

Kun tieto heidän tulostaan saapui Turkuun, niin koottiin sotalaivoja satamaan ja kaikki kanuunat käännettiin kaupunkiin päin, sillä eihän tiennyt, mitä tapahtuisi, kun tämä herrasväki aina sai aikaan epäjärjestystä. Mutta eihän siellä mitään tapahtunut. Isä ja äiti Kiljunen läksivät heti Tampereelle.

Sen koulun rehtori, jonne Kiljusen pojat olivat tulleet Kiljanderin nimellä, oli lähtenyt matkalle. Kun siis isä ja äiti Kiljunen etsivät poikiaan, ei kukaan voinut sanoa, missä he olivat. Kaupungin valtuusto ei keksinyt mitään muuta keinoa tässä hädässä, kuin että kaikki Tampereen koulujen lapset pantiin riviin molemmin puolin katua asemalta alkaen, kosken yli vievän sillan poikki, pitkin Hämeenkatua aina Pyynikille asti.

Ja sitten isä ja äiti Kiljunen läksivät etsimään poikiaan. Tietysti kaikki liikenne oli kadulla seisautettu, liikkeet olivat suljetut, ihmisiä oli joka paikassa katsomassa ja ihmettelemässä. Se oli oikea juhlapäivä Tampereella.

— Täällä on hyvä järjestys, muuta ei voi sanoa, lausui isä Kiljunen äidille seisoessaan aseman portailla ja katsellessaan tätä hirveän pitkää lapsijonoa, joka ulottui pitkin katua niin pitkälle, kuin suinkin näki.

Tehtaiden pillit puhalsivat merkiksi, että kaikki oli kunnossa, ja silloin isä sanoi äidille:

— Nyt travaamaan eteenpäin, mamma! Mene sinä toista puolta katua, minä toista!

He läksivät juoksemaan kumpikin omaa puoltaan etsien poikiaan. Kyllä he saivat juosta, sillä lyseon oppilaat olivat joutuneet aivan Pyynikin lähelle asti.

Täällä Mökö ja Luru näkivät isänsä ja äitinsä juoksevan ja huusivat:

— Hurraa, minne te nyt kippaatte sellaista kyytiä?

Ja sitten he kaikki huusivat ilosta.

Mutta isä ja äiti Kiljunen ottivat lapsensa pois koulusta ja veivät kotiinsa, josta he sitten uudelleen veivät heidät Helsinkiin ja saivat heidät sijoitetuksi erääseen kouluun, jossa oli niin pahankurisia lapsia, ettei siellä huomattu laisinkaan erotusta Kiljusen poikien ja muiden välillä. Ja kun ei kukaan välittänyt heistä, niin eivät he enää sen jälkeen saaneet koulussa mitään merkillistä aikaan.

Kiljusen poikien jouluaatto

Kiljusen molemmat pojat, Mökö ja Luru, olivat joululomaksi tulleet kotiin kaupungista, jossa he kävivät koulua. Pulla, tuo heidän pyöreä ja paksu villakoiransa, oli ollut aivan hurjana ilosta nähdessään taas molemmat pojat.

Mökö ja Luru tuumivat kovasti, mitä he antaisivat äidilleen joululahjaksi, sillä jotain aivan erikoista he tahtoivat antaa. Kauan tuumailtuaan päätti Mökö antaa elävän kissan ja Luru pienen koiran. Kissa saisi pyydellä hiiriä ja koira olla äidin seurana, kun Pulla vietäisiin poikien mukaan. Kylästä he olivat ostaneet nämä molemmat elukat, ja jouluaattona siinä hämärän tultua meni kumpikin lahjaansa noutamaan.

Kiljusen kotona oli kaikki rauhallista, sillä eihän kukaan edeltäpäin tiennyt, mikä merkillinen jouluaatto oli tulossa, niin merkillinen, että kaikki Kiljusen seikkailut Helsingissä eivät olleet mitään sen rinnalla.

Mökö meni korilla noutamaan kissaa, ja toisella hiukan suuremmalla korilla meni Luru koiraa noutamaan, ja samaan aikaan he kumpikin palasivat matkaltaan. Yhdessä he sitten astuivat saliin, jossa pöytä oli katettu jouluateriaa varten. Koko talon väki oli koolla, oli vain poikia odotettu.

— Tässä on äidille joululahja, sanoi Mökö ja avasi korin, jossa kissa oli.

Kissa hyppäsi lattialle, ja Kiljusen rouva parkaisi pahasti. Ei hän kissaa pelännyt, mutta kun se tuli niin äkkiä, niin hän ei voinut olla huutamatta. Ja kun Kiljusen rouva huusi, niin kyllä se kuului.

— Tässä on toinen lahja, sanoi Luru ja päästi koiran korista.

Koira näki kissan ja kissa näki koiran, ja kun ne kaksi eivät koskaan ole olleet hyvässä sovussa, niin mitä ne nytkään olisivat sopineet. Kissa hyppäsi pöydälle ja koira hyppäsi haukkuen jäljessä. Ja kun pöydällä oli paljon tavaraa, niin mitä ne sitä olisivat joutaneet varomaan. Kissa astui ensin keskelle voiastiaa, koira kaatoi maitokannun. Sitten hyppäsi kissa suureen liemimaljaan, josta se aivan märkänä loikkasi pois. Koira kaatui puurovatiin ja pääsi vihdoin pöydälle, vaikka aivan valkoisena riisiryynipuurosta. Ja koira haukkui ja kissa sähisi ja koko Kiljusen perhe huusi. Oli siinä taas elämää yhdeksi kertaa!

Isä Kiljunen meni ajamaan näitä eläimiä pöydältä pois ja siinä ajaessaan kaatoi kaiken sen mitä kissa ja koira eivät vielä olleet ennättäneet kaataa. Kissa hyppäsi pakoon ja suoraan isä Kiljusen pään päälle, mikä ei suinkaan tuntunut hauskalta, kun se painoi kyntensä päähän kiinni. Äiti Kiljunen oli ottanut hiilihangon ja koetti sillä lyödä koiraa, mutta ei osannutkaan koiraan, vaan sen sijaan kaikkiin muihin. Hän löi isä Kiljusta vatsaan, Mököä päähän, Lurua selkään ja itseään hyvin moneen paikkaan. Kissa hyppäsi nyt permannolle ja kiipesi suuren vaatekaapin päälle. Pojat koettivat ajaa sitä sieltä pois ja kaatoivat kaapin, jolloin kaikki, mitä sen päällä ja sisällä oli, vieri pitkin permantoa. Tällä ajalla löi äiti Kiljunen kattolampun säpäleiksi, jolloin huoneessa tuli aivan pimeä. Pimeässä meni kissa äiti Kiljusen hameitten alle piiloon, josta tämä niin pelästyi, että kiljaisten kaatui kumoon. Koira juoksi permannolla poikia pakoon. Mökö ja Luru kompastuivat äitiinsä ja isä Kiljunen heihin. Ja siinä nyt koko herrasväki makasi yhdessä kasassa.

Silloin avautui ovi ja kissa ja koira pääsivät pakenemaan. Oli siinä huoneessa oikea joulujärjestys, kun taas valoa tuotiin, huonekalut kumossa, kaikki astiat pöydältä maahan vedettynä ja säpäleinä.

Tällä aikaa pakenivat kissa ja koira keittiöön. Siellä oli Pulla, joka tietysti nosti heti aika mellakan. Kissa pakeni avoimeen uuniin ja joutui paistinpannuun, ja kun palvelijatar samassa pani uunin kiinni, niin sinne se kissa jäikin. Pulla pakeni sitä uutta koiraa pöydälle, ja kun pöydällä oli taikina suurta kaakkua varten, niin kompastui se siihen, ja kun se siinä pyöriskeli, niin tarttui se yhä enemmän taikinaan ja lopulta se jäi aivan sen sisään. Palvelijatar ei siinä hädässä mitään huomannut, vaan otti käärön ja pisti sen uuniin paistumaan.

Nyt talossa oli äkkiä aivan hiljaista. Kaikki ihmettelivät minne se uusi kissa ja Pulla olivat kadonneet, mutta niitä ei löydetty mistään.

Kun se uusi koira oli pesty puurosta puhtaaksi ja pöytä uudelleen katettu, niin alkoi Kiljusen herrasväki syödä päivällistään.

Kun paisti tuotiin sisään, niin huomattiinkin, minne se uusi kissa oli joutunut: se oli kokonaan paistunut paistinpannussa. Ja kun suuri joulukakku kannettiin pöytään, niin löytyi Pulla sen sisältä. Se oli aivan pyörryksissä, mutta virkosi jälleen henkiin, josta poikien ilo oli hyvin suuri.

— Pullasta oli vähällä tulla oikea pulla, sanoivat pojat.

Ja siinä he olivatkin aivan oikeassa.

Tällainen oli Kiljusten jouluaatto.